SISÄLLYS: (continued 3)

Syksyllä kun maa oli kylmettynyt, rakennettiin kalkkikivistä hauta, jossa kalkin polttaminen toimitettiin. Hauta laitettiin veden äärelle, järven taikka joen rannalle. Suuri onkalo, 3-4 metriäkin leveä ja syvä ja kolmatta korkea peräseinältään, koverrettiin pystyn törmän rinteeseen, niin että kova kallio tuli sen kolmelle puolelle, perään ja sivuille, sillä "se piti niin olla, muuten ei kuumuus vastannut". Vanhat kalkkimestarit ennen valvasivat hautaan vain kaksi valkeapesää — heidän uuninsa kun olivat kovin pikkuisia — mutta sitten jälkipolven polttomestarit rupesivat kasaamaan niin suuria kivilinnoja kuin vähäväkisen mökkiläisen asuinpirtti, laittaen varustukseensa kolme, neljäkin isoa tulikirnua. Haudan alaosa sekä tulipesien terät ladottiin ja valvattiin suurista pintakivistä, jotka saattoivat hajoamatta kestää ankaraakin paahtamista. Teräkiville lyötiin muuta kalkkikiveä, joka kaikki moukaroitiin pienemmiksi, nyrkinkokoisiksi mukuloiksi. Sillä kivet paloivat sitä paremmaksi kalkiksi, mitä hienommiksi ne jaksettiin iskeä. Lopuksi ladottiin tiiviisti koko haudan peitoksi leveitä laakamaisia kiviä, että ne hyvin vastaisivat tulipesistä työntyvää kuumuutta.

Silloin oli hauta valmis poltettavaksi. Polttopuut oli vain vielä vedätettävä haudan ääreen, ja tämä työ toimitettiin lumen tultua. Tarvittiinkin valtava kasa, viisin-, kuusinkymmenin kuormin, kuivaa rankaa ja keloa. Koivu oli huonoa kalkkiuunin puuta, se kun paloi pienellä liekillä, eikä jaksanut polttaa edes omaa haikuaankaan, vaan heitti nokensa kiukaaseen mustuttaen kalkinkin. Mutta kuusi ja varsinkin kuiva honka olivat kelvollisia. Ne paloivat isolla liekillä, polttaen savunsakin, niin että kalkki jäi puhtaaksi.

Vasta talvenselän kovimmilla ja kuivimmilla pakkasilla tapahtui kalkkihaudan polttaminen. Joulukuu, tammikuu taikka helmikuu olivat parasta polttoaikaa, mutta maaliskuulla, varsinkin loppupuolella, rupesivat säät jo niin kevätkosteiksi, etteivät kalkkiukkojen työt enää menestyneet.

Kolme, neljä, jopa viisikin vuorokautta piti kalkkihautaa yhtä päätä polttaa. Isoa nelipesäistä pätsiä ei saattanut yksi mies pitää paahteessa, vaan oli sen lämmittämisessä työtä kahdellekin. Sillä puuta piti toisensa perästä työntää uuniin, niin että tuli aina vain kiihtyi ja kiihtyi ja kiuas kiertyi punaiseksi kuin ahjosta vedetty rauta. Vihertävä liekki kuin viinavalkea kohosi korkealle haudanlaesta, ja väkevä tulikiven katku nousi pätsistä. Uuneissa kävi niin kova veto kuin olisi palkeilla puhallettu, ja kuumuus oli niin ankara, että se haihdutti ja "söi" kovimmankin sateen pisarat, jos sattui tulemaan rajuilma. Viisi vuorokauttakin kun lakkaamatta korvennettiin neljää onkaloa yhtaikaa, meni siinä koko rytö keloa ja pahin pakkanenkin pakeni pätsin lähimailta.

Polttamisen jälkeen jätettiin hauta jäähtymään, peitettiin vain lautakatolla, ettei sade pilaisi. Sillä nyt ei kivi enää kärsinyt kosteutta. Sitten oli vielä jäljellä kalkkimiehen kamalin toimi: haudan purkaminen ja kalkin "juoksettaminen". Se oli pölyistä ja polttavaa työtä, johon ryhtyessä piti pukeutua huonoihin vaaterökäleisiin. Valkeina mylläreinä saivat miehet siinä hääriä, purkaen haudasta kasan toisensa jälkeen ja juoksettaen sen heti valmiiksi kalkiksi. Kylmää vettä ukot vain kanniskelivat järvestä ja pirskottelivat kivikasalleen, joka kohta alkoi äkäisenä sihistä ja höyrytä kuin kuuma saunan kiuas, sitä vaille, ettei tulta ottanut. Vanha vuorelainen siinä purki viimeisiä vihojaan. Tuhansia vuosia rauhassa levännyttä kallionväkeä oli ensin tulen tuskissa kiusattu ja lopuksi saatettu kosketuksiin vedenväen kanssa. Mutta kaikkea väkeä eivät ukot tahtoneet riistää vuorelaiseltaan, siksi vain ärsyttivät, että saivat sen muuttamaan haahmonsa, hajoamaan kiinteästä kivestä valkeaksi jauhoksi. Jos ukot olisivat ylimääräisesti viljelleet vettä, olisi kalliontuote menettänyt kaiken voimansa. Niin väkevänä huokui kalkki, että "poltti henkireijäkki, jos pöly pääsi sieraimhin".

Juoksetettuna oli kalkki valmista tavaraa. Se kannettiin lähellä olevaan latoon odottamaan kauppa-aikaansa. Paljon karttuikin tavaraa isosta haudasta. Kymmenkunta, parikymmentä kuutiometriä käsittävästä, hyvin menestyneestä kivilatomuksesta saatiin kolmesataakin isoa säkkiä, eli 400 hehtolitraa.

Kesän tultua, kun väylä aukeni, lähdettiin kalkkia kaupittelemaan. Kalkkisäkkejä lyötiin lautalle ja laskettiin alamaita kohden, myyskennellen tavaraa kahta puolta pitkin väylän rantoja. Karvarit, muurarit ja peltomiehetkin saivat siten kotirannasta ostaa kalkkitarpeensa. Pellon suurkylään jo jäi kymmeniä säkkejä, samoin Turtolaan, Juoksenkiin, Matarenkiin ja Alkkulaan, ja kun Karunkiin asti ennätettiin, loppui jo tavarakin. Eikä ollut Kolarin kalkki ennen kallista. Alamaissa myytiin sitä neljälläkin markalla säkillinen, ja kotipaikalla saatiin säkillisestä 2:80-3 markkaa. Kalkkimaan paikkakuntalaiset käyttivätkin kenttiensä tavaraa tiilienteossakin. He löivät tiili-iskokseensa puhdasta kalkkia sekä kalkkihautojen pohjalta puoliksi palanutta kalkkisoraa, valaen niin vahvoja tiiliä, että ne polttamatta kelpasivat uunin ulko-osiin, palomuureihin ja katolla oleviin savupiippuihin. Silloin kun Tengeliönjokeen Ylitorniolla rakennettiin massatehdasta, oli Kolarin "kalkkipatruunilla" hyvät ajat ja kiireiset päivät. He polttivat valtavia hautoja ja lauttasivat kalkkia tuhansin säkein tehtaan muuraustöihin.

Enimmäkseen vähävaraista väkeä, pienien talojen omistajia ja torppareita ovat Kolarin kalkkipatruunit olleet, entiset niinkuin nykyisetkin. Entisajan ahkerimpia kalkkimiehiä olivat Mukan Heikki ja Jussa, jotka häärivät Kukkutievassa jo 60-70 vuotta takaperin, sekä Tuomaan Feetta, joka on jo 40-50 vuotta ollut kuolleena. Samoihin aikoihin Pärskin Iisko ja Kosteen Matti polttelivat kalkkia Huukissa, Ruotsin puolella.

Nykyisten kalkinpolttajain suurmestareita ovat Mannajärven isäntä ja Lietorovan Pekka, jotka ovat vuosikymmeniä moukaroineet kalliota ja satoja öitä valvoneet kalkkihaudan paahteessa. Lietorovan kahdeksattakymmenettään käyvä ukko on kyllä jo aikoja heittänyt kalkkihommansa, mutta Mannajärven kalkkipatruuni raataa vieläkin vanhassa toimessaan monen nuoremman rinnalla.

Paljon vaivaa ja työtä vaati kalkin valmistus. Monet kymmenet päivät jopa lopulta yötkin sai siinä työssä raataa. Mutta kun entisajan ansiomahdollisuudet olivat verrattain vähäisiä, täytyi tehdä sitä, mistä vain vähänkin lähti. Niinpä saatiin kalkinpoltollakin tarpeellinen leivän ja vaatteenapu.

Sieppijärveläisten Karhuntappo

Siitä on jo viisikymmentä vuotta, hiukan ylikin, Kolarin Sieppijärven kuulusta karhuntaposta. Se oli monipäiväinen ottelu, johon miehiäkin komennettiin niinkuin sotaan, ja toisia, kuten sodasta ainakin, kannettiin haavoitettuina kotiin.

Se tapahtui syksyllä, pari viikkoa ennen pyhäinmiesten päivää, jolloin jängät jo olivat jäässä, mutta ei vielä ollut luntakaan muuta kuin juuri siksi, että vuomilla ihmisen jälki vuottui. Pari Sieppijärven miestä, Aapon Olli ja Erkon Jussa, lähti muuanna syyspäivänä hakkaamaan kuusenkarhakoita tervatynnyrin vanteiksi — Kolarissa kun siihen aikaan vielä täyttä päätä poltettiin juurakkotervaa. Tulivat miehet Kuurusenvaaran laitaan, Lappean talon takalistoille, kolme neljännestä Sieppijärveltä väylälle käsin, ja siellä kuusikossa kupsehtiessaan he sattumalta keksivätkin karhunpesän. Korvenkiertäjä oli asettunut talviteloilleen kuusen alle muurahaismättääseen, ja kun miehet lähestyivät paikkaa, kuulivat he kuusenperän raskaasti huoahtelevan, arvaten heti siellä kontion nukkuvan.

Mutta karhakanetsijät pelästyivät löydöstään niin, että suoraa päätä kirves kainalossa lähtivät laukkomaan kylään ja läähättäen ilmoittamaan:

— Karhun… kontion pesän löysimme!

Se oli mieluinen uutinen Sieppijärven miehille. Siellähän nyt on se Lappean Lassin karhu, joka viisi vuotta on asustellut ja joskus tehnyt tuhotöitäänkin Lappean takalistoilla. Heti varustautui kolme miestä, Satan Sainio, Filpan Jussa ja Kankaan Iisko karhakanetsijäin opastamina käymään kuusenperässä nukkujan kimppuun. Ei maltettu edes odottaa seuraavaan aamuun, vaikka syksyinen päivä jo oli iltapuoleen kääntymässä. Ei muuta kuin mennään ja kuoraistaan kontiolta kesi pois.

Ja lähdettiin.

Asianmukaiset olivat miehillä aseetkin, niinkuin ainakin sen ajan karhuntappajilla. Erkon Jussan olalla oli oravapyssy, Kankaan Iiskon kainalossa isompireikäinen piilukkoräikkä; Filpan Jussa ja Aapon Olli kantoivat kourassaan länsää, karhukeihästä, ja Satan Sainiolla taas oli kirves ja kanki. Pelottavathan olivat jo aseetkin, mutta mies se on tappelussa ensi sijassa ja sitten vasta varustukset.

Pesä löydettiin ja pidettiin sotaneuvottelu: Satan Salmo pelottomin poika, menee ensin ja lukitsee kangella pesänsuun, sitten toiset rynnistävät, ampuvat ja sohivat metsän äijän kuoliaaksi suoraan pesäänsä.

Ja Salmo Satta lähti painelemaan kanki kourassa kohti kuusenperää.

Mutta muurahaismättään asukas oli myös tehnyt sotasuunnitelmansa. Oli äijä arvatenkin aamulla kuullut karhakkamiesten kapsehtimisen ja nyt taas illalla uudet askelten karskahtelut, pysähtymisen ynnä hiljaisen haastelun, ja siitä heti hoksannut, että nyt on kylän miehillä kamalat aikomukset. Niinpä se toimittikin heille yllätyksen. Ennenkuin kankimies ennätti pesällekään, ryöpsähti muurahaismätäs, ja sen karvainen ukko hyökkäsi karjuen suoraa päätä kanki-Salmon kimppuun. Pamahti kyllä Kankaan Iiskon piilukko, mutta kuula, sattumatta hengen paikalle, meni vain kupeesta lävitse. Karjahtaen pyörähti karhu ruudinsavua kohden, ja ampuja lähti pakoon. Mutta kun Satan Salmo mojautti kangella karhua hartioihin, kiepsahti se taas ympäri, kiljaisi ja paiskasi Sainion tantereeseen, heittäysi päälle ja pureskeli sääreen surkeat haavat. Siihen joutui jo Aapon Ollikin keihäineen sorkkimaan, ollen hätäpäissään vähällä keihästää miehen, mutta kun kontio huomasi Ollin, heitti se Sainion ja kaapaisi Ollia kohden. Ukko heitti länsänsä ja paukaisi pakoon, mutta kontio tavoitti hänet, iski kenttään ja kävi taas hammastamaan. Onnekseen oli Ollilla eväslaukku selässä, ja siihen peto purki vihansa, pureskellen ukon eväsleivät, luukontit ja voirasiat palasiksi. Mutta mieheen ei karhu koskenut, koska hän täyttä kurkkua parkui:

— Älä, jumalanvilja, päälle tule! Koira se on, joka puree!

Karhu oli miehen sanalle kuuliainen, rutistellen vain hänen reppuansa. Silloin taas jo ennätti apuun Satan Sainio lenkaten vaivaisella koivellaan, siepaten maasta Ollin keihään ja sohaisten kontiota selkään. Äkäinen pyörähdys vain, karmiva karjaisu, ja karhu oli toistamiseen Sainion kimpussa. Ukko tarttui hädissään petoa päähän, mutta se heitti hänet nurin ja narskautti käden poikki. Sainio vielä toisella käsipuolellaan yritti karhua keihästää, mutta raivostunut peto piteli häntä vielä pahemmin, havartaen ohimoon ja pureskellen päänahkaan useita aukkoja. Kontion surmaretkestä näytti tulevankin miehen surmaretki. Mutta joutui viimein apuun Erkon Jussa, joka tähän saakka oli piileskellyt puun katveessa, tuli piihana vireessä, mutta oli niin pois järjestyksestä, ettei ymmärtänyt pyssyään laukaista, vaikka sohikoi sen piipulla karhun suutakin. Lopuksi mies sentään hoksasi hotaista karhua pyssynperällä ja ärjäistä:

— Älä, mettänelävä, miestä revi!

Peto pelästyi, jätti Sainiot ja muut ja lähti pakoon.

Kyllikseen olivat miehetkin saaneet karhuleikistä. Vaivainen Satan Sainio, kovimman leikin kokenut, kyllä koetti yllyttää heitä vieläkin käymään kontion kimppuun, "jotta se söis niistä yhenkääu, kun olivat niin pelkureita", mutta eipä enää kukaan uskaltanut mennä itseään revittämään. Hyvä kun pääsivät pedosta!

Pimeäkin oli jo tullut, ja kylään oli pitkä matka, eikä voitu ruveta raadeltua Salmoa sinne yötä myöten raahaamaan. Täytyi jäädä yöksi Kuurusenvaaran laitaan, samoille maille taistelukumppanin kanssa. Lyötiin honka maahan, tehtiin rakotuli, "laiskanpojan valkia", ja ruvettiin siinä tulen loimessa hakovuoteella ukkoa hoitelemaan. Verta oli miehen naudakas täynnä, sääri surkeasti revitty, käsi runneltu, naama ja koko pää verissä. Pestiin ukon haavat, pantiin päälle pihkaa ja koivuntuohta ja sääri sidottiin vaatteista revityillä raasuilla.

Mutta äkäinen Sainio ei tahtonut jättää kontiota kostamatta. Lähetti hän kylään pari miestä hakemaan apuväkeä, oikeita miehiä, jotka pystyvät karhun kanssa tappelemaan, eivätkä heti ala jänistää.

Seuraavana aamuna lähtikin kylästä uusi, viisimiehinen joukko: Pääkön Salkko, Tuomaan Heikki ja Kurun Heikki, Koskenniemen Jaako ja Hietasen Pekka. Keihäät ja kirveet olivat nytkin vain miesten aseina. Mutta sellainen oli ukkojen sopimus, ettei kukaan saa lähteä käpälämäkeen, vaan kaikkien on käytävä kimppuun kuin yksi mies.

— Niinkuin yksi mies… ja kova! sai Kuurusenvaarakin kuulla.

Helposti kontio taas tavattiinkin. Se oli pysähtynyt miltei miesten yönuotion näkyville, jängän reunaan, haavojaan hoitelemaan hänkin, kodistaan karkoitettu metsän ukkopaha. Kuurusenojalla äijä peseskeli verta vuotavia vammojansa, sillä vesi on metsäläisen paras lääke; siihen se haavoja saatuaan heti turvautuu.

Säikähti karhu parka pahasti, kun metsästä yhtäkkiä taas keihäsmiehet ja kirveskourat perä perää ilmestyivät, ja, arvellen joutuvansa alakynteen, lähti heti jänkää laukkomaan. Mutta Pääkön Salkko, joka keihäineen painatteli etunenässä, karjaisi:

— Älä mene, jumalanvilja! Tule miehen päälle!

Eikä toista kutsua tarvittu. Karhu käännähti takaisin ja ryntäsi karjuen miehiä kohden. Mutta Salkko, vankka ja peloton etumies, odotti keihäs tanassa, ja kun peto kavahtaen kahdelle jalalle ryntäsi mies miestä vastaan, työnsi hän länsänsä sen rintaan. Se sattui onteen, lavan ja kyljen väliin.

— Nyt miehet, pistämhän ja lyömhän! hän huusi katsahtaen taakseen.

Mutta kaikki olivat karanneet metsään, vain lomohousuinen Kurun Heikki kirves kourassa katsella killisteli puun varjosta.

— Tule ja anna sen metsäläiselle kirvestä kalloon! karjui Salkko Heikille.

Arastellen löntysti Kurun ukko lähemmäksi häristellen kirveellään.

— Lyö päähän, lyö päähän, lyö jumalanviljaa päähän! keihäsmies karjui.

Heikki kohotti taas kirveensä. Ukon huulet vain pelosta poimusivat ja roikkuvat housut lepattivat, kun hän olan takaa vetäisi kirveellään ja hotaisi — Salkon länsän varren poikki.

— Sinä, perkele, tappelet kontion puolesta! noitui Pääkön ukko.

Sillä peto pääsi taas irti. Ja niin kiittämätön se oli, että oikopäätä hyökkäsi pelastajansa kimppuun, nujertaen hänet jänkään. Hätä siinä Kurun äijälle tuli, kun kontio reuhtoi päällä ja repi reisiä. Partakarvoista pidätteli Heikki karhua ja parkui:

— Voi, voi, se neuvot syö, se neuvot syö!

Kolosti olisi saattanut ukon käydäkin, elleivät toiset, pakoon juosseetkin, olisi ennättäneet siihen sorkkimaan ja sohikoimaan. Heitti kontio Kurun Heikin ja kiepsahti Tuomaan Heikin kimppuun, joka lähimpänä uhkaili kirveellään, ja paiskasi hänet maahan iskien hampaansa miehen jalkaan. Yritti nyt Hietas-Pekka keihästää, mutta karhu kavahti ylös, jolloin ukko hätäyksissään pyörähti pakoon, kompastui ja rojahti pitkälleen. Kontio kävi päälle reuhtoen miehen päällyksetöntä turkinselkämystä, niin että "kova kropu vain kävi". Mutta päänsä Pekka sai pusketuksi jänkään, niin ettei karhu voinut sitä kaluta. Eikä ukolle tullut sen pahempaa, sillä toiset jo taas joutuivat petoa ahdistamaan.

Silloin kontio katsoi jälleen parhaaksi laukata pakoon ja heittää tappelukentän kylänmiesten haltuun.

Niin oli mennyt toinenkin päivä, tullut ilta, ja metsän äijä pitänyt nahkansa. Väsyksissä, revittyinä ja toisiansa syytellen seisoivat miehet tappotantereella, ja noloina he astelivat rakovalkealle, jossa vielä loikoili eilispäivän uhri, Satan Sainio, pää tuohella paikattuna, käsi ja sääri sidottuna.

Huonoiksi ja pelkureiksi haukkui Salmo miehiä, kun eivät koko joukollakaan saaneet yhtä karhua nutistetuksi.

— Mitä siitä tulee, kun toiset tappelevat kontion puolesta! manaili Pääkön Salkko. Kurun Heikkikin tulee ja sivaltaa länsäni varren poikki…

Eikä ollut karhuntappajilla muuta neuvoa kuin lähteä surulliselle kotimatkalle. Pahimmin raadeltua Satan Salmoa kantoivat terveet miehet paareilla, jotka oli metsässä tehdä rötistetty, Hietas-Pekan "virkaturkin" selkämys roikkui repaleina, ja Aapon Olli noitui resuttua eväsreppuansa ja rikottua voirasiaa.

Mutta perässä rimppaili Tuomaan Heikki kipeällä koivellaan, ja viimeisenä vaivaisena laahusti sauvojen varassa Kurun ukko housut polvissa roikkelehtaen, ja voivotellen joka askeleella. Mutta toisekseen ukko taas kehuskelikin:

— Jos ei mulla olis ollut housut niin alhaalla, niin kolosti olis käynyt… Jos mulla olis ollut housut niinkuin muillakin miehillä, niin kolosti olis ukolle käynyt…

Äijän raksittomat housut kun myötäänsä roikkua lököttivät polvissa, ollen aina varisemassa.

Mutta Sieppijärven ukot olivat silti sisukkaita miehiä: Kuurusenvaaran kiukkuinen kontio oli uhallakin nutistettava ja näytettävä, että mies, Sieppijärvenkin mies, on sittenkin metsän mahtavin. Päätettiin tehdä vieläkin hyökkäys Kuurusenvaaran karvaisen äijän kimppuun. Uusia miehiä nostettiin aseisiin, ja entisistä saivat lähteä ne, jotka vain uskalsivat.

Niin tuli ehtoosta ja aamusta kolmas päivä, syksyinen tappelupäivä. Ja taaskin, jo aamuvarhaisesta, olivat sieppijärveläiset sotajalalla Kuurusenvaaraa kohden, jopa vielä entistä suuremmalla voimalla. Vereksinä miehinä oli astunut joukkoon Palovaaran Jussa ja Kurun Mooses. Karhun raatelemat vain olivat jääneet kotiin haavojaan hoitelemaan. Keihäät taaskin keikkuivat miesten olkapäillä, kirveet välkkyivät kainalossa, ja Erkon Jussan olalla heilahteli suuri heinähanko. Ei riittänyt kylässä keihästä joka miehelle, eikä Jussa luottanut piilukkoiseen oravaräikkään niinkään paljoa kuin terävään heinähankoonsa.

Onnenrengas silmässäs olkhon! noituivat miehet kateensilmää vastaan, kun peräkkäin painattelivat karskahtelevaa roustaletta yli Kiimakankaan ja Pruukinvankan, yli suurten Heinä- ja Levävuomien. Ja Karhakkamaan toratantereelle tultiin kolmas kerta.

Samoilla paikoilla, missä eilenkin oli oteltu, tavattiin Kuurusen kiistakumppani taaskin: vähävoipaisena ja haavoissaan ei ukko ollut viitsinyt vanhalta majapaikaltaan paeta sen etemmäksi.

Arvasi korvenasukas, että nyt tässä tulee viimeinen ja ankarin yhteenotto; verta itsekin vuotaen oli se yöllä tyhjentänyt pohjaan haltian tuoman verimaljan ja siten valmistunut kovaan kohtaloonsa. Ei ruvennut karhu enää pyrkimään pakoonkaan, vaan rehtinä metsän miehenä suoraa päätä karisti kylän miesten kimppuun, tahtoen suorittaa tappelun kerralla.

Eikä se pitkäksi tullutkaan.

Kurun Mooses joutui heti kamppailuun, saaden kontion keihääseensä. Mutta niin väkevästi väsynytkin metsänmies reuhtoi, että Mooses vääntyi polvilleen, ollen joutua jo vastustajansa hampaisiin. Tuli silloin Palovaaran Jussa avuksi ja sohaisten länsänsä karhun hartioihin painoi sen alas sanoen Moosekselle:

—- Nouse ylös vain, kyllä nyt pysyy!

Mooses pääsi jaloilleen, käyden uudestaan kimppuun, ja Erkon Jussakin joutui hankoineen pistämään sekä sitten muutkin miehet.

Ja siihen sortui kolmipäiväisen, kovan tappelun perästä Kuurusenvaaran äkäinen kuusenperän ukko. Pyssy ja keihäs, kirves ja heinähanko kylän äijien käytteleminä olivat lopultakin voittaneet yksinäisen metsän äijän.

Kaatunut karhu siirrettiin kohta toiseen paikkaan, sillä kuolinsijallaan ei metsänviljaa koskaan ruvettu edes nylkemään. Olisi näet hyvinkin saattanut tulla paikalle kuka tahansa, vieras henkilö ja päästä saaliin osamieheksi. Mutta jos kontio oli ehditty siirtää pois kuolinpaikastaan, ei kellään sivullisella ollut siihen osuutta.

Mahtavina palasivat nyt karhumiehet kylään, jossa jo oikein pelolla odotettiin, ketä sieltä taaskin kannettaisiin paareilla, taikka kuka sieltä rimppaisi jalkavaivaisena. Hyvillä mielin pantiin hevonen aisoihin ja noudettiin kaatunut kontio kylään sekä kannettiin laulaen Pääkön pirttiin.

Sitten pidettiin Pääköllä peijaiset, "karhun kraviaiset". Kankaan Iisko, Pääkön Salkko ja Vaattojärven Tuomas kuoraisivat Pääkön pirtissä karhulta taljan. Koko kylän miesväki kokoontui peijaistaloon, mutta vaimojen suku pysyi loitolla miesten hommista. Heti kun karhu kannettiin pirttiin, naiset tapansa mukaan pakenivat ulos, sanoen, etteivät he saata sietää metsällisen hajuakaan, kun se tulee niin räykeälle.

Miehet saivat siis vain omin päinsä, akkaväen avuitta, hääriä peijaispirtissään. Saalis paloiteltiin ja lihoja saatiin 18 leiviskää. Lihava otus olikin. Selkäpinnastakin vetäistiin läskiä kaksi vahvaa leveää kuupalkkua, jotka olivat niin pitkiäkin, että ulottuivat aikamiehen olkapäiltä lattiaan.

Ja pataan pantiin heti parasta, mitä metsänviljasta saatiin, Karhunpää sekä rasvaista selkäpintaa lyötiin suuri kattila täyteen, ja miehissä sitten sitä pirtin piisissä keitettiin. Jo etukäteen maisteltiin keiton pinnalta makeata karhunrasvaa, vaikka se olikin niin uutta ja räykeää, että heti tuli voimalla takaisin.

Isoissa, kahden kannun vetoisissa pahkamaljakoissa kannettiin karhukeitto pöydälle, ja sitten istui miestä ympärille senkuin mahtui. Karjan viljaa ei otettu ollenkaan, haukattiin vain leipää ja syötiin mustaa metsällisen lihaa kastettuna räykeään keittorasvaan. Ryypättiin aina väliin viinaakin, jota Filpan Salkko ja Kulluvaaran äijä olivat peijaisiin hankkineet, ja taas syötiin niin paljon kuin suinkin aikamiehen mahaan mahtui.

Sitten rupesi peijaisväki tanssimaan. Rallitanssia, ukkopari aina vastakkain, karhumiehet vain pyörivät ympäri pirtinlattiaa tömpäten, niin että lattiaparret paukkuivat. Jopa muutamat äijät innostuivat laulamaankin. Kuurusenvaaran voitetusta vaarista he lauloivat:

"Jo nyt mettän jalo kuningas tapettiin, ja heitti se miehiä repimästä!"

Mutta räykeä rasva petti monen miehen. Kesken parasta rallittamista se ajoi ukon ulos ja työntyi koskena kurkusta takaisin.

Lopuksi pantiin paljaaksi kaluttu karhunkallo vanhan tavan mukaan pirtin peräseinään. Pääkön peijaispirtti sai kunnian kiinnittää peräseinäänsä Kuurusenvaaran äkäisen kontion kallon. — Talteen pantiin myöskin karhun kurkkutorvi sekä sappi.

Mutta Satan Sainio ja Kurun Heikki eivät saattaneet ottaa osaa ankaran kiistakumppaninsa remuisiin kraviaisiin, vaan heidän täytyi loikoa kotona haavojaan hoidellen. Mutta kannettiin heillekin viinaa ja rasvaista karhukeittoa, että kovimpia kohlujakin kokeneet miehet saivat metsän maistiaisia.

Kauan saivatkin ukot sairastella, varsinkin Satan Sainio, joka puujalalla ja kainalosauvoissa sai kopsutella koko talven. Ruotsin puolen maatohtorit, jalkansa palelluttanut, kontaten kulkeva Lahden äijä sekä Kirkkomäen mamma, hoitelivat ukkojen haavoja. Flintan Maijaa, "mahotonta tohtoria", myöskin käytettiin apua antamassa. Vasta keväällä Satan ukko kykeni omin jaloin liikkumaan.

Sitten oli vielä jäljellä Kuurusenvaaran kontion perinnönjako. Vain kolme miestä, pesän löytäjät, Aapon Olli ja Erkon Jussa sekä kovimpia kokenut, peloton Satan Sainio, julistettiin perillisiksi. Taljan, tapporahat ja lihat saivat he kolmisin jakaa keskenään. Taljasta saatiin 80 markkaa, tapporahoja maksettiin 25 markkaa ja lihoja kaupiteltiin sekä Tornioon että Haaparantaan ja Pajalaan, Köngäsen ruukin herroille.

Kuolleet ovat jo kaikki muut Kuurusenvaaran karhutappelun sankarit, paitsi urosten ensimmäinen, Satan Sainio, joka 80-vuotisena "Käki-Salkkona" vielä elää korkealla Käkivaaralla Sieppijärven itärannalla.

Heikin äijä

Kokonaista kolme päivää saivat Sieppijärven ukot monissa miehin kamppailla saman karhun kanssa, ennenkuin pääsivät sen perinnön jaoille.

On näillä vanhoilla kontioiden valtamailla suoritettu monet korven tappelut sekä ennen että jälkeen Sieppijärven merkillisen metsäkahakan. Suurissa kiveliöissä on aina asustanut monia metsäläisiä, mutta on asustanut myöskin monia metsäläisten surmia, mahtavia ukkoja, jotka ovat riisuneet turkin kymmeniltä kontioilta. Kohvin Lassikin, lapinäijä, joka kierteli Turtolan takamaita lähes satakunta vuotta takaperin, oli kolmen-, neljänkymmenen kontion surma, ja Kolarin Äkäslompolon Jussa-vaari oli kymmenen karhun kaataja, samoin Raanujärven Sirkankylän Niemen äijä ja Sirkan Pekka.

Monet entiset ukot selviytyivät kyllä yksinäänkin metsäläisestä. Kohvin Lassi pisti useasti kontionsa keihäällään taikka iski kirveellä, yksin vain metsässä häärien. Yksinään suoriutui karhusta Hilpan Anttikin, joka satasen vuotta sitten eli Sieppijärvellä. Oli ukko kirkkomatkalla Köngäseen, astellen niinkuin ainakin kirves kainalossa, ja kohtasi kontion Kuurusenvaaran metsäpolulla. Kirkkomies karjaisi karhulle: "Tule pois, jumalanvilja!" Ukon sanaa totellen täytyi karhun tulla, ja karjuen se laukkasikin. Hilppa kamautti kirveellä kontiota otsaan, mutta kaatuessaan se repäisi tappajansa takin rintapuolen halki. Sitä vain ukko sitten päivitteli:

— Ei ollut koko pahasta muuta vahinkoa, mutta kun repi hyvän kirkkotakkini.

Ei ollut miestä huonompi Unarin Luusuan Airis-äijäkään, joka uskalsi ryhtyä karhun kanssa heittämään sylipainiakin. Meni äijä kahden toverinsa kanssa kontion makuukselle, kieltäen kumppaneitaan käyttämästä aseita ennenkuin metsäläinen on maassa. Ukko astui aseettomana pesäaukolle karjaisten:

— Nouseppas, äijä, ikämiehen kanssa painimaan!

Karhu kuopsahti ylös, ja ankara rinnusteleminen alkoi. Kun karhu aikoi purra, häpäisi äijä:

— Koira se hamphansa näyttää!

Kun karhu yritti kynsiä, pilkkasi äijä:

— Kissa se kyntensä näyttää!

Ja totisesti heitti Airis-äijä kontion kenttään, jolloin toverit keihäineen vasta tulivat apuun.

Tällaisia vanhankansan karhu-ukkoja oli Heikin äijäkin, viimeisten vuosikymmenien merkkimies.

Heikin Juho oli koko seutukunnan kuulu karhupekka, mainio metsänkävijä sekä lisäksi tavaton voiman mies. Rattosjärvellä, Rovaniemen ja Turtolan välisellä suurella kairalla, oli ukko syntynyt Heikin talossa 1827, elellen sitten myöhemmin Taka-Heikki nimisessä talossa. Kolarin Sieppijärveltä, sisukkaiden Kuurusenvaaran karhuntappajain suurkylästä, oli ukon suku lähtöisin. Sieltä oli tullut aikoinaan Juhon isä, Rovan Mikko, Rattosjärvelle.

Hyvin muistavat vielä Alkkulan, Turtolan ja Rovaniemen takamaalaiset Heikin äijän, neljättä kyynärää pitkän, vankan ukonrumilaan, joka useinkin iltakaudet, karvakenkäistä koipeansa heilutellen ja suurta pahkapiippuansa poltellen, istuskeli pirtin peräpenkillä muistelemassa seikkailujaan, ja sitten vasta, kun talonväki rupesi makuutiloja laittelemaan, astui ulos lähtien jykevillä sivakoillaan yötä myöten painamaan kotisaloja kohden.

Paljon kuullaan näillä takamailla muisteluksia äijästä sekä hänen karhuretkistään, eränkäynnistään ja tavattomista voimannäytteistään.

Heikin äijä olikin vielä niitä harvoja vanhan polven tervasjuurakoita, joita vain entisaika saattoi synnyttää ja erämaan ankara elämä kasvattaa. Ukon suuressa ruhossa piili miltei metsähiiden voima. Kiveliöiden karhujen joukossa hän oli kasvanut ja noussut itsekin samanlaiseksi metsäkarhuksi, niin että kyllä kykeni kamppailemaan kaltaistensa kanssa.

Monet kymmenet kerrat saikin äijä koetella paremmuuttaan kontion kanssa, milloin sivakka jalassa laukattoen sitä keväthangilla, milloin taas käyden kornailemaan petoa pesästään. Sattuikin siinä kaksi kovaa vastakkain, kun Heikin äijä ja korven äijä ottivat yhteen ja tapella rytyyttivät henkensä puolesta. Siinä oli miehen mieli ja miltei yhdeksän miehen voima puolella jos toisellakin, kömpelöitä karhuja olivat kumpaisetkin päältä nähden, mutta vihapäissä pyörähdellessään itse paholaisia. Minkä pirttikarhulta puuttui rytökarhun teräviä hampaita ja kynsikkäitä kouria, ne hän korvasi suurella keihäällään ja leveäteräisellä kirveellään.

Keihäs ja kirves olivatkin ukon tavalliset työkalut, kun hän hiihteli karhuretkillään. Kirves oli vyöhön pistettynä, ja keihäs, sevikosta hartioille kiinnitettynä, laahasi jäljessä. Keihäs varsinkin oli oikein aikamiehen ase: kolmi-, nelikorttelinen terä paria tuumaa paksussa koivuisessa varressa, jonka teräpuoli oli täynnä karhun hampaiden ja kynsien jälkiä.

Monesti täytyi keihäskarhunkin tapella koko ruhonsa voimalla, jopa joskus semmoisessakin tilanteessa, että oli surma silmien edessä, tuho takana. Niinpä sattui kerrankin, kun ukko kornasi kontiota Pahtalavian pahtapesästä koetuksille, että karhu rynkäsi kuin paholainen oikopäätä vasten ryntäitä, karjuen ja karkeilla kourillaan huitoen. Ukko porautti keihään karvaiseen rintaan, mutta kiireessä se ei sattunutkaan pahimpaan paikkaan. Kiljuva peto painoi päälle pakottaen keihäsmiehen peräytymään kalliopahdalle. Siinä joutui äijä tukalaan asemaan: peto rynnisti kimppuun, ja takana oli hirveä kuilu, niin ettei voinut enää askeltakaan peräytyä. Mutta viimein sai ukko tuetuksi keihäänsä ponnen kalliopohjaa vasten, ja sitten koko hengestään ponnistaen onnistui kiertämään keihästään, niin että itse vihollinen rojahti surman kuiluun.

Tätä tappelua äijä sitten monesti muistelikin sanoen, että jo se oli kolo paikka, olipa vähällä ettei hänkin samassa rytäkässä rytkähtänyt alas. Samalla ukko kielteli nuorempia karhumiehiä menemästä koskaan yksinään kontionpesää kaivelemaan. Siinä saattaa joutua monta kertaa sellaiseen paikkaan, että tarvitsee toisen apua. Eikä huonon miehen pidä mennä koko korpileikkiin, sillä karhu ei ole lasten leikkikumppani. Kontio kun pesästään pöyrähtää, niin siitä on leikki kaukana. Se karjaiseekin, niin että kangas kumahtaa, ja silloin heikkoveriset helposti menevät sekaisin. Tuima on ärsytetyn karhun "liikanto", ja mitä isompi karhu, sitä sukkelammat sen liikkeet ja sitä hirveämpi sen ääni. Mutta ääreen pitää keihäsmiehen sittenkin mennä. Ei karhua saata sillä lailla pistää, että kurotellen pitää kiinni keihäänvarren päästä, vaan tyvestä on pidettävä, vieläpä miehen kourilla. Ja rintaan on survaistava. Sillä ei karhulla ole silmiä rinnassa, mutta päässä on silmät, ja irti sillä on pää, niin että kyllä se sen osaa varjella. Eikä saa rintaankaan kovin ylös pistää, sillä karhun sydän on niin matalalla ja lapa pitkällä, ettei outo arvaakaan.

Kun Heikin Juho meni karhunpesälle toisten miesten kanssa, asettui hän aina keihäineen pesän suulle odottamaan, toisten lähtiessä pelottamaan petoa ulos. Tiesivät sen toisetkin, että kesti keihäs äijän kourissa, eikä siinä turhia hätäilty, tuli ryteiköstä minkälainen ryökäle tahansa. Ei koskaan peto päässyt karkuun, jos vain äijä länsineen oli paikoillaan.

Toisille karhunpesän ronkaajille monesti kyllä sattui niin tökerösti, että päästivät pedon karkaamaan. Sitä äijä ei voinut sietää, semmoisille mokomille karhuntappajille hän oikein vihan tiestä saarnasi. Olivat kerran ukon omat pojat metsällisen pesällä menetelleet niin taitamattomasti, että koko pesue, emo ja kaksi poikaa, pääsi pakoon. Sitä kun äijä halveksi ja päivitteli:

— Menevät karhunpesälle kuin kylhän… Se pitää ymmärtää, että töihin siellä alethan, tappelu siellä tulee… Ei karhunpesälle kylhän mennä!

Pyysi Heikin Juho karhuja myöskin raudoilla ja loukuilla. Usein ukko hiihteli pitkin selkosia, selässään raskaat karhunraudat, jotka olivat "niin suuret, että ne kyllä kerittimistä erotti". Erotti tyhmempikin. Sillä hirveitä hammasleukaisia, vankkaperäisiä hoitoja olivat ukon karhunraudat. Muut saivat niitä kaksissa miehin kangilla kingotella auki, mutta äijä vain paljain kourin väänsi ne vireeseen ja asetti lukot paikoilleen. Mahdottoman jykeviä olivat ukon loukutkin, joita hän rakenteli haaskoille, kun ei rautoja riittänyt. Konttajärven seuduilla, Miehuallisenkankaalla, oli ukolla viimeksi suuri loukkunsa karhun tappaman hevosen raadolla. Siihen loukkuun ei kyllä kontio erehtynyt menemään.

Mutta menipä sen sijaan rautoihin, jotka äijä vielä vanhoilla päivillään viritti lehmän raadolle. Menetti kontio kerran ukon lehmän, jopa aivan lähelle taloa, Rattosjärven rantaan Tervahaudanjängälle. Siitä äijä kimmastui ja vei raadolle suurimmat rautansa. Lehmäntappaja tuli haaskalle, tallusteli pahaa aavistamatta, ja rautahampaat säväyttivät kiinni karvaiseen koipeen. Hirmuisen elämän kontio nosti, karjuen niinkuin jängällä olisi ollut kaikki seutukunnan petoeläimet, reuhtoen ja myllertäen rautoineen, niin että jänkään tuli suuri kuoppa. Sen pohjassa reuhasi karjuva peto, kun äijä metakan kuultuaan riensi pyssy kädessä paikalle ja teki lopun hurjasta temmellyksestä.

Muitakin metsän eläimiä Heikin äijä oli ahkera pyydystämään ja hyvä saamaan. Ukon virkapiiri ulottui aina Ounasjoen maille, ja virkaretkellään hän viritteli kymmeniä rautoja sekä satoja loukkuja pitkin kiveliöitä, saaden kaikenlaista metsänviljaa, saukkoa, näätää, kettua ja ahmaa, lintua ja jänistäkin niin paljon, että toi kotiin joskus kahdetkin kantamukset. Ahmaa pyysi ukko "omasorttisella" loukulla, jota sanoi kahaksi. Siinä oli kaksi hirsiseinää ja niiden väliin sopiva, kivillä kuormitettu hirsikansi, joka oli laitettu kirppahoitojen varaan niin näpsästi, että se heikostakin kosketuksesta jysähti alas. Tällaisella ahmansurmalla ukko sai Kotavaarasta kerran miehenkin. Heikkilän Mikko meni pöljyyksissään sitä kokemaan, kömpien nelinkontin sisään, paneskellen: "Näin se ahmakin menee… näin se ahmakin menee loukhun…" Ja niin meni Mikkokin. Sillä mies ei malttanutkaan olla, "hiukan vain", koskettamatta syöttää, jolloin kaha laukesi painaen Mikon ruttuun. Sinne olisi mies jäänyt, ellei toveri olisi tullut kantta kohottamaan.

Saukkojen saamamies oli ukko niin jalo, että sitä toisetkin ihmettelivät.

— Minkätähen sie aina niin hyvin saukkoja saat? he usein ukolta utelivat.

— Pitää olla oikiat saukkosilmät pyytömiehellä, ukko vain naurahteli, selittämättä sen tarkemmin taitoansa.

Sellaiset "saukkosilmät" ukolla olikin, että hän tarkoin tiesi saukon elämänjuoksun, kalamatkat ja rantaretket. Kiehispyydössä laittoi äijä raudat naavoilla peitettyinä saukon rauniolle rantakuusen alle taikka johonkin hetepaikkaan, mistä saukko pudottautui jokeen. Ei tarvittu siinä mitään viristikkuja eikä polkimia, seitsemän virikelankaa oli vain laitettuina, niin ettei elukka päässyt rantain ylitse niitä laukaisematta. Syöttäpyydössä ukko taas viritti mustaksi tervatut rautansa kalasyötteineen virtaan kivenkosteeseen, niin että pimeästä pohjasta vain syöttäkala välkähteli. Kun saukko rannalta tulvasi ottamaan, se joutuikin rautoihin ja hukkui. "Polttosaukko", joka oli kerran pelastunut syöttäraudoista, ei kyllä enää toista kertaa käynyt yrittämään kivenkosteessa välkkyvää kalaa. Kiehisrautoihin sattunut saukko syöksyi, jos vain pääsi, rautoineen jokeen, hukkuen sinne, ja pyytömies sai ruveta etsimään saalistaan joenpohjasta. Heikin äijänkin pyytö joutui kerran syvään Kienajapoukamaan. Mutta ukko otti tavattoman karhakan, ripusti nuoralla sen latvaan kirveen koukuksi, ja tällaisella "täyen miehen hoiolla" hän onki saaliinsa ylös.

Piilossa äijä aina kuljetti saaliinsa kotiin salakättä kanniskellen laajan takkireuhkansa liepeen alla.

— Niitä on niin paljon, jotka karehtii mettämiehen pyytöä, selitteli hän tuttavilleen.

Pitkässä harmaassa sarkatakissaan Heikin äijä kuljeskeli kesät talvet. Talvisin hän käytti tavallisesti koninkoivista kuraistuja karvakenkiä. jotka olivat niin tavattomat, että niiden jälkiäkin jo tavallinen ihminen pelkäsi. Aikamieskin saattoi ne kyllä vetäistä kenkiensä päälle. Ja kengänkärkeen oli ukko piloillaan asettanut hevosen vuohistupsun törröttämään.

Semmoisena harmaana, karvatassuisena metsän kummituksena äijä myötäänsä hiihteli talvisia sydänmaita, lykellen suurilla painavilla koivusivakoillaan, joiden pohjia oli kesäkauden päiväpaisteessa paahtanut tervalla ja voidellut ahvenen sisälmysrasvalla.

Ukolla oli oma "hiihtomallinsa". Hän ei liikkunut hiihtämällä, vaan "huilaten", eikä hän myöskään jaloillaan paljoa vilkuttanut, vaan sitä enemmän reuhtoi käsillään, painautellen kahdella vahvalla sauvalla vuoron perään. Polvensa äijä vain väänsi lynkään, kun pani oikein menoksi, tavoittaen toisella sauvalla jo uutta otetta, toisen ollessa vielä työntämässä. Kylän teillä sivakoidessa ukko vain hiljalleen lykkeli, mutta päästyään metsän reunaan pani äijä voiman käymään. Juho olikin tavaton sivakkamies, eipä tarvinnut toisen ukon kyllä kilpaillen mennä hänen kantojaan kopistelemaan. Kerran olivat Palon Iisko ja Jaukkuri lähdössä porolla Ruuhijärvelle, ja sinne Heikin ukkokin sanoi aikovansa, kunhan ensin käy kotona tupakoimassa. Miehet menivät pistämään poron ahkion eteen, tolvauttaen sitten hyvää kyytiä penikulman matkan Ruuhijärven kylään. "Niinhän ovat kuin Heikin Juhon sivakat", tuumivat miehet nähdessään talon pirtin seinällä suuret leveät sukset. Ja pirtissähän itse äijä istuikin naureskellen ja jalkaansa keikutellen. Hän oli kotiin päästyään kohta hypännyt sivakoille ja alkanut lykellä tavallista vikkelämmin, saaden poromiesten ja itsensä välille heti hyvän raon, jota ei juokseva porokaan kyennyt vetämään kiinni.

Pyytöretkillä liikkuessaan ukko laahasi sevikossa perässään suurta suksimiehen ahkiota, veturia, jossa oli eväät, keihäät, kirveet ja monet pyyntiraudat sekä saaliskin, mitä metsä oli antanut. Pyssyä ei äijä monesti käyttänyt. Yksinään ukko tavallisesti samoili saloja viipyen kiveliöissä väliin viikkomääriä yhteen menoon, nukkuen yönsä rakovalkean ääressä suuren kuusen juurella taikka hakomajassa. Eväittäkin ukko monesti kierteli kiveliöitä koko päiväkauden, viipyipä joskus kotisyönnillään kolmekin päivää erämaissa, eikä sittenkään kotiin palattua "niin erityinen ruuantarve ollut".

Hitaalta iso äijä näytti, kun hän pirtin penkillä istuskeli harvakseen haastellen kaskujaan, taikka loikoili penkillä. Kotonakin hän useimmat yönsä makaili vain paljaalla penkillä; suurta sarkatakkiaankaan riisumatta, semmoisenaan, ukko heittäysi pitkäkseen pannen kätensä pään alle korokkeeksi. Mutta kun äijä siitä kuopsahti ylös, oli hän kuin tulenkipinä. Ei ollut kuin pyörähdys vain, kun hän oli matkavalmiina. Varsinkin eräretkelle lähtiessään ukko kiepsahteli ketteränä, mutta vielä ketterämpänä, jos oli karhu kysymyksessä. Silloin äijä tavallista sukkelammin sonnusti itsensä, otti ison länsänsä ja paineli selkoselle.

Silloin kun ei saattanut eräretkillä kierrellä kiveliöitä, hääri Heikin äijä kotona toimitellen talonsa töitä, tehden jälkeä kuin jättiläinen. Kolme tynnyrin viljasäkkiä saattoi hän kääräistä suureen vaatelouteeseen, vääntää tarakan häränselkäänsä ja kantaa riihestä aittaan. Ja kun ukko heikolla hevosellaan ajoi heinäkuormaa kotiin, eikä kuorma kotikujan kinoksista ottanut kulkeakseen, riisui hän hevosen valjaista ja itse tarttuen aisoihin kiskaisi kuorman pihalle. Taikka sattui ukon poro matkalla uupumaan, niin että heittäysi pitkäkseen; silloin isäntä iski vetohihnaan kiskoen kotiin sekä poron että ahkion.

— Onhan siinä vejikkeen jatkona porokin, ukko vain kotiväelle selitteli, kun se ihmetteli, miksi isäntä poroakin laahasi perässään.

Naapurikylästä, Ruuhijärveltä, kantoi vaari kerran hartioillaan suuren sonnivasikan, sillä keinoin kun oli muka joutuisampi kulkea kuin sotkettaa sonnia suossa, ja "eikähän se ollut mikään sonni, olihan vain toisvuotinen sonnivasikka".

Aikamiehiä olivat ukon pojatkin, neljä vahvaa raatajaa. Oli Taka-Heikin talossa silloin voimaa, kun äijä poikineen oli ryskämässä. Saattoivat miehet pitkien ulkujen varassa kerralla kantaa pellolta riihen luo kokonaisen viljakykäänkin, niin että se täytti koko riihen.

Ei tarvinnut siihen taloon miesjoukollakaan mennä ilkeilemään silloin kun ukko poikineen oli kotosalla, sillä sieltä saattoi koko joukko helposti saada punaisen lähdön.

Eipä silti, että Heikin Juho olisi ollut töykeä ja pahasisuinen talonhaltija. Päinvastoin ukko oli hiljainen ja hyvänlaatuinen jörrikkä, joka ei juuri koskaan menettänyt mielenmalttiaan, hyvin harvoin suutahtikaan. Sai ukkoa karhota ja näykkiä kauan aikaa, ennenkuin hän viitsi edes hiukan kivahtaakaan. Mieluummin hän otti toisen suuttumisen ja ärhentelemisen vain leikin kannalta, tehden siitä pientä koirankuria. Niinpä kerran naapurin mies tuiskahteli kiukkuisena hänen ääressään. Äijä istuskeli vain penkillä, hymähdellen ja kehoitellen naapuria olemaan ihmisiksi, mutta kun tämä ei ymmärtänyt totella, tarttui hän viimein leveällä karhunkämmenellään miestä niskaan ja työnsi hänet sievästi penkin alle jurahtaen: "Menehän tuonne sitten!" Itse istui ukko penkille, pannen jalkansa penkin eteen, niin ettei toinen päässyt sieltä pois, ja alkoi laulella: "Erämaata, erämaata läpi kulkeissan".

Toisesti taas, kun äijä pottukori kainalossa asteli perunakuopalta, tuli Vaatto-Heikka, pieni pahansisuinen mies, hänelle ilkeilemään, ja huolimatta ukon monista kielloista, ylpeili vain, yrittäen jo tarrautua kiinnikin. Silloin korin kantaja koppasi miehen kainaloonsa, kantoi kotiinsa ja asetti penkille istumaan, puhellen:

— Istutaan nyt tuossa, poikaseni, niin kauan kuin panen pottukorin pois… Tapelhan sitten.

Mutta Heikka oli jo saanut kyllikseen, eikä enää halunnut "tapella".

— Puristi, konna, niin kovasti, ettei henki kulkenut kummastakaan päästä, muisteli Vaatto-Heikka sitten toisille noloa seikkailuaan.

Tappelemista ja aseella lyömistä ukko piti aivan tarpeettomana ja mielettömänä. Niinpä hän muuattakin miestä, joka vihapäissään uhkasi häntä aisalla, tarttui käsivarteen, puhellen:

— Älä, älä, pahaseni, lyö! Ei mies kestä miehen lyöntiä… mutta puristelhan vain… Ja ukko itse puristeli, niin ettei toisen tehnyt enää mieli tarttua aisaan.

Kiroilemiselle oli Heikin äijä kovin vihainen. Vieraille kiroilijoille ei hän kyllä ruvennut opettamaan ihmistapoja, arvellen vain:

"Vieras menee sivutte tapoineen, eikä se siitä parane." Mutta naapureilleen ukko monet kerrat koveni. Leppä-äijänkin, joka aina "saatanoita" lasketteli, ukko otti kouriinsa puristellakseen, paiskaten lopuksi hänet lumihankeen. Vihaisena kömpi sisukas äijä hangesta pois, manaten. "Etpä, sakna-vie, uskaltanut tappaa!" Mutta sen kerran perästähän kyllä varoi Heikin Juhon kuullen noitumasta.

Pirtissään äijä ei suvainnut kenenkään lasketelevan kirosanoja. Peura-Mikko houkuteli kerran Kieriän Aapoa, jotta mennään Juhon pirttiin kiroilemaan, se kun äijää kovin harmittaa. Menivätkin ja Aapo alkoi puhuessaan tavallista miehekkäämmin päästellä pahanhengen nimityksiä. Äijä istui parhaillaan syömässä, kuunteli vähän aikaa ja huomautti: "Ei meijän pirtissä saa kirota!" Siitä Aapo vain yltyi. Silloin ukko pyörähti pöydästä, havarsi miestä niskasta, vei portaille ja paiskasi hänet puolipihaan, sanoen:

— Saat kyllä tulla pirttiin takaisin, mutta älä kirvaa!

Heikin äijä oli harras kristitty. Usein hän kävi seuroissa, laestadiolaisten hartauskokouksissa, ja ahkerasti hän luki "isoa kirjaa", raamattua, sekä Lutherin postillaa, niin että osasi lasketella niitä ulkoa pitkät kappaleet. Mutta silti oli ukossa hyvin paljon leikillisyyttä, jopa pientä "konnaakin" ja koiransilmää. Äijä saattoi istua seuroissa hartaana sanankuulijana, tapansa mukaan heilutellen jalkaansa. Mutta huomatessaan, että eukkoja huvitti hänen karvakenkänsä suuri kärkitöppö, hän istui sitä vakavampana ja sitä ahkerammin keikutteli karvatossuansa.

Lukukinkereillä ukko äityi joskus papille laskettelemaan raamattua. Kerran Rattosjärvellä rovasti vaati häntä lukemaan, mutta äijä penkillä istuen vain esteli:

— En mie saata nyt lukea, olen niin syvissä ajatuksissa.

— Mitkästä ne sitten niin syvät ajatukset ovat? pappi naurahteii.

— Ovathan ne vain! Enkä mie juuri enää näekään lukea. Mutta saanko lukea raamatusta jonkun paikan ulkoa?

Sai ukko luvan ja luki:

— Hän paiskaa sonnan teijän kasvoillenne, teijän juhlapäiväänne sonnan, niin että se iäksi tarttuu.

Papeista oli äijällä omat mielipiteensä. Niinpä hän kerran, nähdessään papin ajavan kyydillä, arveli:

— Siinähän on halpa kyyti! Lutheerus sanoo, ettei kaikki papit maksa palanutta penninkiä. Kuinkahan vähän sitten yksi pappi maksaakaan?

Rattosjärven Taka-Heikissä oli ukolla iso, porstuaton pirtti, missä hän vanhoilla päivillään asui. Asuntoaan äijä tapasi kehahdella:

— On pirtissäni kokoa, mutta suuhuone mulla vasta suuri on!

Oikein hyvillään oli ukko, kun joku tuttava poikkesi häntä katsomaan. Ketteränä hän käpsähti puhuttelemaan.

— Kuule sie, rakas veli! hän haasteli, ja sitten kyseli:

— Miten sie, väärti rukka, nyt olet taas jaksanut?

Oikean erämiehen veri virtasi ukossa koko elämäniän. Vielä vanhana miehenäkin hän virkamatkoillaan kierteli kiveliöitä, viritellen pyydyksiä metsäneläville, jopa yli 80-ikäisenäkin käydä köppelehti lähimetsissä vanhaa virkaansa hoidellen. Ketterästi harmaan äijän suuri karvatossu vieläkin liikahteli: saattoipa ukko poikamaisesti juosta käpsäyttää vastamäkeäkin.

— Olen lapsuuvesta asti harjoitellut, niin etten pahassa paikassa viipyisi kauan, äijä sitten naurahdellen selitteli juoksutemppuaan.

Joutoaikoinaan ukko veisteli aikansa kuluksi puulapioita ja auskareita sekä suksisauvoja, myöskennellen niitä naapureilleen. Ei häntä kyllä siihen mikään puute pakottanut, sillä ukon koti oli toimeentuleva ja pojat, kovia metsämiehiä ja karhuntuttuja hekin, pitivät hyvän huolen vanhasta harmaasta kotikarhustaankin.

Kun sitten ikäloppuna vaari tuli sokeaksi eikä enää saattanut lähteä rakkaita erämaitaan kiertelemään, täytyi satoja selkosia samoilleen erämiehen totutella sauva kädessä haparoimaan pieniä kotipihasia. Kopeloi äijä sentään joskus lähimpiin naapureihin, istahtaen penkille vanhaan tapaansa tarinoimaan.

Ja suuri pahkapiippu päästeli vieläkin hiljaisia haikuja, jopa karvatöppöinen jalkakin yritteli verkalleen keikutella.

Pari, kolme vuotta ukko eli sokeana ja kuoli 85-vuotiaana kevättalvella 1912.

Kalapirtillä

Kalapirtti on vain matala, harmaa hirsihökkeli, jonka jo saattaa tavata Lapinkorven syrjäisimmilläkin metsäjärvillä. Vaikka se onkin vain suuren asumattoman erämaan pimeä savuinen pirtti, niin se kaikessa vähäpätöisyydessäänkin jo kertoo, että kaukaisimmatkin kiveliöt koluava ihminen on jo tämänkin korven ottanut pysyväisesti valtaansa. Erämaan yksinäinen esikoispirtti saattaa olla alkuna kokonaiselle korpikylälle.

Ensimmäisen otteen erämies teki jo silloin, kun jokea myöten sauvoen ja soutaen saapui suurelle metsäjärvelle koirineen ja kalanpyytövehkeineen. Koiralleen oli kalamies jo kotoa lähtiessään puhellut;

"Peili, Peili, koiraseni, mitäs sinulle on ruuaksi annettu? Luut lihoista, päät kaloista, palanhet kuoret leipäsistä. Annapa pääsemme järvikenthän, kyllä sä siellä palaskin parannat!"

Järven päiväpaisteiselta rannalta, jossa oli tuuhea kuusi, erämies valitsi asentopaikan. Hän keräili kuivia oksia ja rungonkappaleita nuotiopuiksi, veisti tervaskannosta kolme kiehistä ja sytytti niillä nuotionsa sanellen;

"Anna maata, maanhaltia, pyhä Pelthen isä, pellettä levätykseni, aijakseni, ijäkseni en pyyväkkää!"

Erämiehen ensimmäinen savu kertoi heti kiveliön kansalle: metsänväelle, vedenväelle, metsän nelijalkaiselle joukolle ja kaksin siivin siukoville, että uusi eläjä oli ilmestynyt heidän valtakuntaansa. Järvenrannan kansa sen ensinnä näki ja kuuli, ja kohta tiesi sen koko kiveliö, epäillen ja peloissaan katsoen uutta tulokasta. Mutta vesi oli viljaa täynnä, ja erämies viipyi asentokuusella, savunsa ääressä, monta päivänkiertoa. Kuuli kiveliö, kuinka ukko järvelle lähtiessään pyyteli:

"Anna päivän paistaa, että kala pysyy liikkehellä järvessä! Anna, kalajumala, kaloja tälle vuorokauvelle!"

Verkoilla ukko pyyteli kaloja ja rannalla niitä korventeli ja söi, antaen koirallekin osansa. Mutta kalanruodot ja jätteet kalamies kanniskeli järveen, antaen vedelle takaisin sen, mikä siitä oli tullutkin. Erämies tahtoi siten pysyä hyvässä sovussa vedenväen kanssa.

Järveltä pois lähtiessään ukko jätti haltiansa nuotiosijalleen pitämään vartiota, astui veneeseen ja sanoi soutamaan ruvetessaan:

"Susi matkan leikakhon, karhu kuorman kantakhon!"

Tuli erämies sitten seuraavinakin kesinä kalajärvelle, laittoi jo havumajankin asentokuusensa alle ja nosti järvestä myötäänsä kalaa, korventaen sitä nuotiotulessaan ja syöden, sekä kuivaten vartailla ja suolaten astioihin, joita säilytti tuohien ja kivien alla kaalossa, hetteisessä rantakorvessa, kuusenjuurella. Astiat ja kuivat kalat latoi ukko sitten veneeseensä ja souti taas tiehensä.

Sitten erämaa sai nähdä uudet kummat. Kalamies tuli taas ja kävi äkäisesti metsän kimppuun, iskien suurella välkkyvällä kynnellään puuta maahan, raastaen kaatamansa kappaleiksi ja kieritellen kuusensa luokse. Suurena silmänä koko kiveliö katsoi, kun kalanpyytäjä puupölkyistä paukaten kokosi rantakentälle itselleen uuden kummallisennäköisen jättiläispesän, siirsi siihen pelottavan savunsa, niin että se majan seinäreijistä ja suuresta suuaukosta ihan reikäin täydeltä tulvahteli. Pesäänsä ukko vei neuvonsa, kanniskeli vielä koivunlehdeksiä ja heiniäkin, ja sitten meni sinne lepäämään. Arvasi nyt metsäkuntakin kalamiehen, koska se rakensi tuollaisen vankan pesän, lopullisesti ottaneen valtaansa koko järven ja kiveliön. Monta, monta päivänkiertoa kalamies viipyikin järvellä. Vasta silloin kun pohjoisen pimeät voimat rupesivat pitämään päivää yhä kauemmin vallassaan, jättäen vain pyöreämuotoisen Rahkoäijän ja pienet taivaannastat antamaan heikkoa valoa, kalamies taas lähti pois, tullakseen seuraavana kesänä uudelleen.

Joka kesä, silloin kun vedenkansa vilkkaimmin parveili vanhoilla kisapaikoillaan, päiväpaisteisilla karikoilla ja rytirannoilla, sama erämies sitten saapuikin pesälleen pitkiksi ajoiksi. Ja aina, kun kalamies pois lähtiessään heitti asuntonsa autioksi, jäi sinne elämään hänen haltiansa, joka isäntänsä, rantakentän ensimmäisen tulentekijän, näköisenä piileskeli metsäpesässä, pitäen siitä hyvää huolta. Kukaan ei saanut hänen luvattaan sinne astua levähtämään. Milloin vain joku lupaa kysymättä tuli taitamattomasti ja heittäysi lavalle loikomaan, tuotti asennon haltia hänelle hyvin rauhattoman yön, jopa saattoi ylpeilevän vieraan karkoittaa kesken uniaan poiskin. Mutta siivon metsänkävijän, joka pirttiin astuessaan ymmärsi tervehtiä ja pyytää lupaa:

"Tähän mie nyt asetun, jos saan rauhallista leposijaa",

antoi haltia rauhassa viettää yönsä.

Suuret eivät kyllä olleet haltian hoitoon uskotut metsäpesän aarteet. Mustat seinät vain, maapermanto ja nokinen katto, leveä, matala, heinillä ja lehdeksillä peitetty makuulava peräseinän vieressä, sivuseinässä pieni ikkuna ja sen edessä pöytälauta. Mutta ovinurkassa oli musta kiuas, joka antoi savuisen lämpimän, ja seinänrakoon oli pistetty kalamiehen karkea puulusikka, joku verkonkäpy ja luupora. Siinä oli haltian huomaan uskottu erämaan pirtin koko omaisuus, ei kuitenkaan niin mitätön kuin miltä näytti. Sillä sammallettujen seinien ja turpeilla peitetyn katon suojaama, lämmittävä kiuas oli asujaimettomassa kiveliössä useasti paljoa enemmän arvoinen kuin suurikin tavaranpaljous. Monelle metsienkiertäjälle pirtinhaltia antoi syksyn kylmillä sadesäillä kotoisen lämmön ja hyvän unen, kun hän vain vaelsi oikeassa erämaan hengessä. Omistajan puolesta ovi kyllä oli, kaikille avoinna, kunhan kulkijaimet vain haltian kanssa sopivat.

Tällaisia pieniä järvenrannan pirttejä rakentelivat Lapinkorpeen jo etelästä nousseet erämiehetkin. Viljavien kalavesien rannoille kohosi niitä pitkin kiveliöitä aina Ounas- ja Pallastunturien ylpeille maille asti. Kullakin kylällä, jopa joskus talollakin oli kaukaisessa erämaassa oma kalavetensä ja pikku pirttinsä, johon riennettiin kesämajoille parhaaksi pyyntikaudeksi. Niinpä Karungin ja Ylitornion kalamiehet kulkivat joka kesä suurella Jierisjärvellä Keimiötunturin juurella. Järven saarilla ja niemillä oli heillä useita kalapirttejä, sekä pikku aittoja, joissa säilyttivät saaliinsa ja pyytöneuvonsa. Samoin taas Lapin kiveliöiden muilla metsäjärvillä oli toisilla etelänmiehillä kalakenttänsä ja saunansa. Näitä entisten kalaukkojen eräpirttejä on vieläkin joku pystyssä, ja heidän vanhoja kala-aittojaan nähdään monessa metsäjärven kylässä talojen tavara-aittoina.

Samaan vanhaan tapaan sitten Lapinkorpeen asettuneet lantalaisetkin saivat kalapirttinsä erämaajärville. Etelän erämiesten kalavedet joutuivat joko suosiokaupalla taikka väkivalloin anastettuina paikkakuntalaisille, jotka taas vuorostaan jakoivat ne kyliä ja taloja myöten. Niinpä kalainen Molkojärvi Sodankylän rajoilla sekä sen läheiset vedet, Saarijärvi, Kinisjärvet, Pelttojärvet ja Mustalampi, olivat jo entiseen aikaan Kittilän Alakylän vanhojen ukkojen parhaita pyytövesiä. Saarijärvellä vieläkin kyhjöttävät Mokon ja Jääskön äijien vanhat kala-aitat. Suuri Kelon tekemä taas oli, paitsi järven ranta-asukkaiden, myöskin Kaukosen miesten ja Kittilän kirkonkyläläisten yhteisiä viljavesiä. Lisäksi oli kirkonkylän taloilla vielä omat erikoisjärvensä. Pieni Särkijärvi Hangasojan tienoilla oli Marjalan ja Sattasen nimikko, Salmen talon hallussa oli Pyhätunturin takainen Kukasjärvi, ja Välitalolla oli Kuusajoen alajuoksulla oleva Kuusajärvi. Vanhan Ollilan kalavesiä oli Loukisenjoen keskijuoksulla Sotkajärvi kaltioineen, Angelmajärvi, Kuivasalmenjärvi sekä syrjempänä Sinermä-, Riiko- ja Kortejärvet. Riikojärvessä myöskin Pietula ja Välitalo kävivät seurapyynnissä, ja Aakenusjärvessä, Aakenustunturin takana, Anttila ja Salmi vetivät Aakenuksen äijän kanssa osanuottaa. Ounasjoki taas lohennousuineen ja siikoineen oli koko jokivarren talokkaiden suurena kalaväylänä.

Tornion- ja Muonion jokilaaksolla oli samoin mahtavana lohi- ja siikavetenä valtava rajaväylä, jossa jokaisella manttaalimiehellä oli oma osuutensa. Metsäjärvet niinikään oli jaettu kansaa myöten. Niinpä esim. Turtolan kirkonkylä entiseen aikaan pyysi nykyisin jo heinämaaksi laskettua Paamajärveä, saaden kaikenlaista kalaa, jopa iäkkäitäkin niin runsaasti, että Paamajärven pyytäjiä ruvettiin pilkaten sanomaan "Turtolan rökhäiksi". Mutta ikivanhalla kestikievarin pitäjällä, Laurilla, oli ihan "hallituksen antama" yksinoikeus pyydystää Paamajärveen laskevasta Siikajoesta siikaa, jota talo tarvitsi matkustavaisille herroille. Syksyisin kutuaikoina Lauri sai kalapadoistaan siikaa tynnyrittään, niin että sitä riitti sekä herrojen pöydälle että omaankin kaaraan, jopa myytäväksikin.

Muonion yhteisenä kalavetenä oli Jierisjärvi, josta väylän rantakylätkin Ylimuoniota myöten kävivät kalansa nostamassa. Tämä monien tunturien joka puolelta saartama suurjärvi, johon jo entisinä aikoina aina Tornion tienoilta vaellettiin kalanpyyntiin, olikin muoniolaisille niin tärkeä kalakaukalo, että ukot pitivät sitä jopa seurakunnan hoitoon kuuluvana, keskustellen ja päätellen järven kalanpyynnistä kirkonkokouksissaan. Niinpä jo 1826, lokak. 15 p:nä kirkonkokouksen pöytäkirjaan ukot ovat punoneet ankarat säännökset ja pykälät, kuka saa ja kuka ei saa kalastaa Jierisessä, joka on "kaikkein paras kunnan alueella olevista kalavesistä". Älysivät silloisetkin äijät jo taitamattoman kalanpyydön vahingollisuuden, "jonkatähden seurakunta yksimielisesti päätti, ettei kukaan, oli se kuka hyvänsä, saa käyttää tiheämpää verkkoa kuin 7 kertaa korttelissa, muuten menettää pyydyksensä ja saa maksaa sakkoa köyhäinkassaan 3-16 riikintaalaria". Päätettiinpä vielä, ettei "kenelläkään maanomistajalla ole oikeutta kellekään muulle vuokrata osaansa tähän kalaveteen, vaan on hänen joko itse taikka palkkaamansa, hänen pöydässään syövän väen siellä kalastettava". Ja sitten lopuksi "älköön kukaan irtolainen, mäkitupalainen taikka huonemies uskaltako mihinkään aikaan vuodesta kalastaa siellä saamatta seurakunnalta siihen lupaa; jos joku rikkoo tätä vastaan, saa hän maksaa sakkoa 10 Rd. ja kadottaa kalanpyytöneuvonsa." Tämän kalapöytäkirjansa päätti kirkonkokous: "Että tätä säädöstä seurattaisiin, niin pyytävät kunnan miehet, että tämä tuomioistuimen edessä lähemmin tutkittaisiin ja sitten Keisarin korkeiden viranomaisten kautta armossa vahvistettaisiin ja vuosittain huhti- ja toukokuussa saarnatuolista julkiluettaisiin." Jierisjärven itäpäähän ei Muonion miehillä kyllä ollut sananvaltaa, sillä se kuului Kittilän alueelle, ja siellä kävivät pyydössä Kittilän Sirkankylän miehet.

Enontekiössä kalastelivat lantalaiset oman pitäjän rajoissa joka järvessä, johon vain saattoivat heittää nuottansa ja verkkonsa. Samoin lappalaisetkin, vaikka heillä kyllä vanhastaan oli ollut omat kalasaivonsakin, joista vain niiden omistajat saivat pyytää.

Läheisillä järvillä, kotoa käsin kalasteltaessa, jolloin vain käymäseltään viivyttiin nuottaretkellä iltakausi aamupuoleen yötä, ei tavallisesti kalapirttiä tarvittu. Pyytömiehet levähtivät vain kalanuotion ääressä vanhan rantakentän ikuisen asentokuusen alla, jossa jo entisetkin kalaukot polvi polvelta samoin olivat apajain välissä nuotiolla viivähtäneet.

Saattoi jollakin kalakentällä olla hirsistä kyhätty, neliseinäinen avokattoinen majakin, räppänäkota, taikka pyöreä, tuohipeittoinen pirrikota, jonka keskipermannolla voi polttaa nuotiota. Niissä vanhat kalavaarit, joilla ei ollut enää muuta virkaa kuin pyytää vedenviljaa ja kutoa verkkoa, väliin oleilivat viikkokausia yhteen menoon, milloin nukkuen nuotion ääressä, milloin käyden verkkoja laskemassa ja kokemassa. Työnnettiin järvestä joskus ikä-äijän pyydykseen marraskin, mahdottoman suuri hauki taikka muu tavaton kala. Siitä äijä arvasi, että viimeistä kesäänsä hän nyt viettää vanhalla kalakentällään. Niinkuin sitten tapahtuikin. Seuraavana kesänä oli vaarin kalakenttä autiona, vaari itse autuaiden kalakentillä. Särästön Pekkakin Kaukosessa sai neli-leiviskäisen lohen martaakseen, ja kuoli jo syksyn saapuessa. Kaikissa kalakentissä ei kyllä joka vaari tullut toimeen. Saattoi järvikentässä olla niin ankara haltia, ettei kalamies osannutkaan noudattaa hänen mieltään. Voi helposti käydä, niinkuin kävi Lakkapään äijälle Ylitornion Ehonjärvellä. Ukon parhaillaan unia vedellessä tuli haltia ärjäisemään:

— Jos et sie, lorvi, ala lähteä siitä pois, niin mie viskaan koivista järvhen!

Vaari-parka köpperöi kiireesti pois, eikä siitä hänelle sen pahempaa seurannut kuin että muutkin sitten rupesivat häntä haukkumaan "Lorvi-äijäksi".

Ehonjärvellä kyllä olikin hyvin häijyksi tunnettu haltia, "Ehonjärven Priita-Stiina", joka toisinaan piti tavatonta pauketta ja jyrinää kotipaikallaan, ja eukon järvessä olivat kalatkin hyvin mustanpuhuvia.

Joka kentällä ja asentokuusella oli oma nimensä. Niitä oli Yrjänänkuusia, Luusuankuusia, Äijänkenttiä, Matti-äijän valkamoita, Koinukuusikoita ja Peruniemiä. Ikivanhat, isien käyttämät lepokuuset olivat niin pyhitettyjä, ettei niitä saanut ruveta väkivalloin sortamaan. Kelontekemäjoellakin oli muuan asentokuusi, jonka hyvin roskainen nimi suututti Kujalan muoria, niin että hän hakkasi kuusen maahan. Mutta muori tuomittiin käräjissä laittamaan samalle paikalle kota, jossa kotikuusensa menettäneet miehet voivat asennoida. Eikä muori muutenkaan saavuttanut tarkoitustaan, sillä hänen rakentamaansa kotaa ruvettiin haukkumaan entisellä roskanimellä.

Pienillä kiveliöjärvillä, joihin sopi ainoastaan muutamia osamiehiä, kyhjötti useinkin vain yksinäinen kota taikka yhteispirtti, jossa koko järven pyytökunta saattoi asustella. Tällaisella pikku järvellä kalamiehet monesti yhtyivät seurapyytöön vetämään osanuottaa. Niinpä kiskoivat Salmen ja Anttilan miehet Aakenus-ukon kanssa osanuottaa Aakenusjärvellä. Aakenus-äijällä oli puoli nuottaa sekä vene, toisilla yhdessä toinen puoli ja vene, ja työhön pani Aakenus kaksi miestä, toiset miehen kumpainenkin. Juhannuksesta Jaakon tienoille osamiehet asustivat Aakenusjärven kalapirtillä vetäen siikaa, ahventa ja haukea "heinäkalaksi". Joka pyynnin saalis jaettiin sitten osuuden mukaan: Aakenus-äijälle kaksi kalaa, Anttilalle ja Salmelle kala kummallekin. Jos jakoperäksi sattui jäämään vielä joku ylimääräinen kala, ennusti se hyvää apajaa vastakin.

Isoille metsäjärville mahtui kalastustoimiin suurikin joukkokunta, ja järven rantakentillä oli kyllä tilaa useammallekin kalapirtille. Jierisjärven Keimiöniemellä on vieläkin kokonainen kalapirttien kaupunki, toistakymmentä pikku mökkiä kala-aittoineen pitkässä rivissä pitkin niemen länsirantaa. Vanhalle alamaan miesten pohjustamalle rannalle on tämä nykyinen pirttikylä noussut; niemellä nähdään vielä entisten pirttien sijoja Pissilän-, Maunun-, Pajalan- ja Kaulinkentillä. Ja samoilla pohjilla asustavat nyt Muonion kalamiehet.

Jo kesäkuun lopulla, ennen heinänteon alkua, soutavat muoniolaiset suurjärvelleen muutamaksi viikoksi pyytämään heinäkalaa sellaisilta matalikoilta, joissa "nuotta liinaa". Matalikot on maamerkkien mukaan jaettu eri "lääneihin", ja kullakin pyytömiehellä on "oma lääninsä", jossa saa nuottineen hääriä. Kuka pyytää Hurulan läänillä, kuka Salmen, Koskaman, Saaren läänillä, ken taas Keimiöniemen läänillä. Kesäpyynnin parhain kala on siika, ja sitä saadaan sekä isoa että pientä: "sapakkaa", joka on vain "puoli siikaa" ja vasta kolme, neljä vuotta uituaan tulee täydeksi siiaksi, "vattaviiloa", isohkoa vanhaa siikaa ja vielä isompaa "selkäviiloa" sekä kaikkein suurinta siianrutimoa, "ruotokiskoa". Nousee joukossa kyllä ahventa ja haukeakin sekä muuta huonompaa "risukalaa", mutta särkeä ei ole koko Jierisessä.

Mutta vasta syksyllä on Jierisjärven varsinainen pyytöaika. Elokuun lopulla, Perttulin aikana, "kun repo lyöpi koipensa koijuun", kun koivunlehti alkaa käydä ruskeaksi, lähtee Muonio kymmenin miehin Keimiöniemen pirttikyläänsä ja viipyy siellä viisin, kuusin viikoin, Mikkeliin saakka, jopa jotkut ahkerimmat pyytömiehet niin hiljaiseen, että vesien jäädyttyä saavat jalkaisin astella takaisin. Kaksi täyttä miestä, "tankomiehet", kummallakin puolikasvuinen poikanen —- joskus tyttökin — "puittioina", on joka pyytökunnassa sekä nuottaveneet tarpeineen ja eväineen. Osa eväistä, kuivat leivät ja suolat, kalansuolaamistakin varten, on tavallisesti jo talven aikana hevospelillä ajettu kalakentän aittoihin.

Syyspyynnissä ei noudateta kesäistä matalikkojen "lääninjakoa", vaan syksyiset pyyntipaikat, "arpa-apajat", jaetaan nuottamiehille arpomalla. Parhaat kalapaikat ovat aivan kalakenttien edustalla, kuusi suurta "pääapajaa": Karinkuru, Kanto, Kivi, Lakka, Alakuru ja Ylikuru, joiden lasketaan ulottuvan selälle noin 120 syltä rannasta käsin ja ovat oikeita "valtahautoja", viisi, kuusikin syltä syviä, jopa Ylikuruun liittyvä Honganhauta yhdeksää. Pääapajien ohella on vielä kymmenkunta vähävaraisempaa "syrjäapajaa": Ulkulahti, Hietaperä, Ala- ja Yli-Soukka, Karistenranta, Ylinen- ja Alanen-Rasa, Kuusi, Koivu ja Puutto.

Heti kalakentälle päästyä toimitetaan apajien arvonta. Joka pyytömiehellä on oma puupalikkansa, "kilkulansa", mikä on merkitty omistajan nimellä. Muuan kalamiehistä pistelee piilossa kilkulat kintaisiin, yhden kuhunkin, ja toinen ottaa kintaat, heittelee ne yksitellen lattialle osamiesten eteen, nimitellen apajat "järjestyksen jälkhin, myötäpäivhän auringon jälkhin", toisen toisensa perästä: Tässä on Karinkuru… Kanto… Kivi j.n.e., ja kenen kilkula on millekin apajalle nimitetyssä kintaassa, hän saa sen ensi-illakseen. Jos pyytäjiä on enemmän kuin pääapajia, arvotaan syrjäapajia lisäksi, mutta jos pyytömiehiä sattuu sama määrä — taikka vähemmän — kuin pääapajia, jaetaan "syrjät" yhdessä valtahautojen kanssa.

Vain yhden illan saa kukin vetää samaa apajaa; toisena päivänä vaihtuvat haudat, niin että ensi apajan, Karinkurun, vetäjä saa osakseen Kannon, Kannon kalamies Kiven j.n.e. viimeisen apajan porkkailijan päästessä kokemaan Karinkurua. Samalla tavalla taas seuraavinakin iltoina kalamiehet järjestyksessä kiertävät apajalta apajalle, niin ettei kukaan tule jäämään huonommalle osalle. Sillä toinen apaja on "enempää kuin puolta parempi kuin toinen. Toisesta tulee monta puolikkoa, toisesta ei kun nelikko". Kanto on kaikkein kalaisin valtahauta, hyvä on myöskin Karinkuru, samoin Ylikuru, mutta muut eivät ole niin viljavia.

Pyyntiaikana sattuu monesti tulemaan pirttiniemelle lisää kalamiehiä, ja siiloin on toimitettava uusi arpominen sekä alettava kiertokulku uudelleen. Hyvässä sovinnossa kaikki tapahtuu, sillä "sovinto on laki". Joka sen rikkoo ja menee luvatta toisen apajalle hänen vuorollaan vetämään, saa korvata tekemänsä vahingon maksamalla vuoronomistajalle sen kalamäärän, minkä on hänen haudastaan hyötynyt. Parasta onkin aina pysyä sovinnossa, sillä monta kertaa on nähty, että "viha viepi viljan maasta, kateus kalatkin ve'estä." Kerran rupesivat muutamat kalamiehet riitelemään ikivanhoista pyyntivesistä, eikä koko aikana saatu niistä apajista kalaa edes niin paljoa, että olisi voitu keittää. Muista apajista kyllä saatiin, jopa oikein venelastittain. Mutta kun riita loppui, niin ihan varsin ruvettiin saamaan kaloja riidellyistä apajistakin.

Joka ilta, "kun päivä alkaa kahelle karvalle" — Perttulin aikana se tapahtuu 6-7 aikana — mennään nuotalle ja tavallisesti ehditään saman illan nimiin vetäistä pari apajaa. "Silliä" ja siikaa saadaan enimmin, ja joskus tulee nelikkomäärin "rökhäitäkin", jotka kyllä vain heitetään Keimiöniemen isännän suljutynnyreihin pellonhöystöksi. Pyhäiltanakin toisinaan, kun on hyvä ilma, mennään vesille, vaikka "ei pyhä kyllä ole niinkuin jyvä, että se keskipaikalta olisi paksumpi, vaan se on yhtä paksu kummastakin päästä". Mutta lauantai-iltana varotaan vetämästä yli puolenyön. Silloin saattaa hyvinkin käydä, niinkuin Antin Juhanille ja Ranta-Matille, jotka Jierisjärvellä Keimiötunturin alla kiskoivat nuottaa sivu pyhäisen puoliyön. Ei tullut pyydykseen kuin yksi hauki, ja silläkin oli vain yksi silmä otsassa. Miehet vatkasivat hauen takaisin järveen sanoen: "Et tule toista kertaa!" Sitten heittivät toisen apajan: ei tullut yhtään muuta kalaa kuin yksi hauki ja silläkin vain yksi silmä otsassa. "Et tule enää kolmatta kertaa!" manasivat miehet, viskasivat kalan järveen, soutivat yli selän Tulkinsaaren luo ja heittivät siellä kolmannen apajan. Kun apaja nostettiin, niin ei tullut yhtään muuta kalaa kuin yksi hauki ja sillä vain yksi silmä otsassa. Järveen vatkasivat miehet kamalan kalan ja soutivat kiireesti kenttäänsä.

Valtahautojen ja syrjäapajien ulkopuolella, järvenselän matalikoilla, on verkkomiesten alue. Siellä he saavat pyydystellä, mutta nuottamiesten vesille ei heidän ole lupa tulla, eivätkä nuottamiehetkään "asetuksen jälkhen" saa mennä 120 syltä etemmäksi rannasta. Verkkomiehet pyytävät silliä "kohteilla", jotka ovat niin "läikkiä" verkkoja, että on kaksitoistakin "kalvonta korttelia". Sapakkaa saadaan "jataverkoilla", joissa on viisi kalvonta korttelissa, sekä isompaa siikaa "väljäköillä", jotka ovat niin harvoja, että on vain kolme kalvonta korttelissa.

Silloin kun on hyvät ilmat, saa kalapirtin asukas olla yhtämittaa toimessa: vuoroin järvellä kalaa nostamassa, vuoroin taas sitä puhdistamassa, pesemässä ja suolaamassa, ja "kalat on kuin hopea astiassa". Hyvän saaliin aikana pyytömiehen täytyy monta kertaa "samoilla silmillä mennä toisia kaloja pyytämhän", kun ei ole joutanut nukkumaan edes silmän täyttä, ja hyvin usein käy kalankorjaajalle niin, että nukahtaa työnsä ääreen ja kala putoaa kädestä. Mutta tuulisäillä ja huonon saaliin sattuessa "saa nukkua enemmän kuin jaksaa". Silloin on kyllä aikaa käydä naapuripirteissäkin, jopa iltakaudet istuskella muisteluksia haastellen piisissä roihuavan honkatulen ääressä.

Pyhisin kokoontuu kalakansa Keimiöniemen isoon pirttiin "rukouksia" pitämään. Virsiä veisaten vietetään pyhäinen hetki, ja talon vanha isäntä, Keimiö-Antti, lukee postillasta päivän saarnan.

Monin kymmenin puolikoin ja nelikoin suolataan silliä ja siikaa kala-aittoihin talven särpimiksi, jopa myytäväksikin. Aina Kolaria myöten noudetaan Jierisjärven kalaa, ja pyyntiaikana käyvät jo Kittilän kauppasaksat Keimiön kentällä suolakalan ostossa. Kittilän puolinen osa Jierisjärveä ei olekaan syyskalan pyyntiin sovelias, sillä se on hyvin matalaa ja haudatonta. Eivätkä Kittilän miehet saa tulla rajan yli muoniolaisten kalavesille, omilla matalikoillaan vain kesäisin pyytelevät mitä saavat.

Kala on kalamiehen parhain syötävä pyytöretkellä. Järvi ruokkii saamamiehensä tavallisesti sen mukaan kuin hän tekee työtäkin. Illalla kalalta tultua keitetään lappalaiseen tapaan parhaista ja isomuksista kaloista tauro, tuores kalakeitto, joka syödään vahvaksi maatameno-ateriaksi, ennenkuin kellahdetaan pitkälleen pirtin lavalle. Väliin taas vaihteeksi saadaan suolakalaa sekä tulen loisteessa lapintapaan vartaassa paistettua rasvaista siikaa.

Kylläännyttyään tauroon ja paistettuun kalaan persoutuu kalapirtin ukko laittamaan herkullisia "sillikakkoja". Perattuja tuoreita sillejä survoo kalamies kaukalossa "puutöötillä" hienoksi, sekoittaa sotkuunsa jauhoja sekä hiukan suolaakin, tehden paksun taikinan, josta leipoo pienehköjä ohuita kakkuja. Sitten leipoja keittää teoksensa kiehuvassa vedessä ja voilla voideltuina ne syö, ja "niin ovat makeita kuin hunajakakko". Samalla tavalla survoo pirtin asukas kalanmätiä, sotkee jauhoja ja keittää "mätikakkoa", Toisinaan taas panee kalamies mätiä semmoisenaan pataan ja keittää "mätipuuroa" eli "laamenpuuroa", johon pannaan jauhoja "kahmalomitta miestä kohen". Paksu puuro syödään voisilmän kanssa, ja "se on luja nälkää vasten".

Kalapirtillä oleskelun viimeisenä iltatyönä on tuliaisten laittaminen kotiväelle. Kalamiehellä pitää olla pyytönsä mukaiset tuomisetkin. Ukot valitsevat saaliistaan kaikkein isoimpia tuoreita siikoja, yhden jokaiselle talon eläjälle, leikkaavat niihin viiluja, valavat suolavedellä ja sitten paistavat vartaassa, niin että rasva tiukkuu. Tällaisia tuliaisia kotonaolijat jo odottavatkin, varsinkin lapset juoksevat jo vastaan kysymään: "Oletko paistia paistanut?" Leivättä vain kalamiesten "paistia" pistellään ensimmäisiksi maistiaisiksi. Ja sitten rupeaa emäntä heti laitelemaan sillikakkua sekä keittämään isoista siioista tauroa kalapirtillä olon päättäjäisateriaksi.

Leipävilja

Ohra on Peräpohjan ja Lapin tärkein oman pellon vilja, josta saadaan jokapäiväinen leipä, ja touonpano on peltomiehen varsinainen kylvönteko. Etelän laajat ruispellot ovat pohjoisissa vaara- ja tunturimaissa supistuneet kovin pieniksi, ja pienenevät yhä pohjoisempana. Entiseen aikaan ei Peräpohjan pieniä peltoja paljon haaskattu rukiille. Karungissa mainitaan vain jonkun isännän heinäkuussa vähäisen heittäneen ruista ja sen sitten seuraavana kesänä korjanneen; Ylitornion Kainuunkylässä joku kylvi syyspuoleen "juurheista". Kolarissa "Käräjä-Kreeta rupesi ensin ruista viljelemhän" sekä sitten muuan Vaattojärven ukko kokeili rukiilla, ja Sieppijärvellä Kurun äijä hoiteli kaksivuotista ruista saaden aina siemenet uuteen kylvöönsä. Kittilän kirkolla Putaan talossa on jo ennen nykyisten ukkojen muistantaa annettu alaa rukiillekin, ja siitä talosta ovat naapuritkin aina saaneet hyvän siemenen, jopa sitä on joskus kuljetettu eteläänkin. Kaukosessa on jo vanhastaan ruista vähän viljelty, onpa joskus kokeiltu Kyrössäkin ja nähty, että "se kasvaa niinkuin leipäkin". Tepastolompolossa ei ruista ole koskaan yritettykään. Muoniossa Liikavainion ukko n. 60 v. takaperin kylvi ruista kielonmaan, mutta "sen tahtoi lanimastraasut syyä kaikki". Eikä ukko enää toista kertaa kylvänyt. Mutta vähitellen on ruis saanut juurensijaa Peräpohjassakin ja, pikku tilkkuina kyllä, ruvennut ohrapeltojen liepeillä nousemaan yhä korkeammalle pohjoiseen. Viimeiset ruistilkkuset nähdään Ounasjoen varrella Sikkolassa, Kittilän Könkään yläpuolella, ja Muonionlaakson pohjoisin ruispelto-kokeilu on tehty Enontekiön Palojoensuussa. Onpa Jierisjärven korkeassa tunturimaassakin Rauhalan isäntä yritellyt kasvattaa ruista, sekä Hetassa Ounasjärven rannalla muuan ukko parina kesänä kylvänyt viitisen kiloa, ja siemenet on tullut, jopa vähän leivänapuakin.

Mutta ohra "se on aina ollut täällä päävilja". Ja on vieläkin. Ohrapeltoja muokataan vielä Tepastojoen varrella Tepastolompolossa ja Puljussa sekä ylhäällä Ounasjoen mailla Peltovuomassa, Vuontis-järvellä ja Hetassa, missä kuusikaan ei enää menesty. Muonionjoen päällä on takavuosina kylvetty jokapäiväistä leipää vielä Kuttaisessa, Kaaressuvannossa, jopa Maunussakin, mutta ylempänä ei leipä enää ota kasvaakseen. Ei myöskään Pokan Pekan kuivissa pelloissa Kitisen latvoilla enää nähdä leipäviljaa, ja surullisen pienet ovat ohratilkut Loma-Tuokonkin karussa rantakentässä Porkosen tunturierämaassa.

Pienet ovat kyllä aina olleet ylimaiden leipäviljapellotkin. Varakkaan kolarilaisen Simun Tuomaan perunkirjoituskirjassa v:lta 1804 mainitaan talossa olevan siemenohria kuusi tynnyriä, sama määrä myöskin Sieppijärven Kankaan perinnönjaossa 1869. Kaukosen suurimmat talot kylvivät 7-8 tynnyriä, ja Ylitornion Nuotiorannan Yliantin isännän muistiinmerkinnöissä vv. 1868-71 näemme talon vuotuisen ohrasadon olleen 65-90 tynnyriä (ruissato 7-8 tynnyriä). Pienet ovat nykyisetkin laitimmaiset leipäkentät. Tepastolompolon isoimmat "suurviljelijät" siementävät maansa kuudella, seitsemällä ohrapuolikolla, Peltovuoman parhaat peltomiehet kylvävät viisi, kuusi puolikkoa, ja Isonkyrön rukiisten leipämiesten jälkeläiset tunturien Kyrössä, Kittilässä, ovat tyytyväisiä peitettyään pikku peltoonsa yhden ohratynnyrin, jopa vain kolme, neljä kieloakin. Eikä pohjoinen tunturimaa palkitse raatajaansa suurilla sadoilla. Tepastolompolon parhaissa taloissa saadaan parhaina vuosina 40 puolikkoa eli 6-7 jyvää, ja Peltovuomassa on tavallinen tulo viisin-, kuusinkertainen. Mutta joskus on täytynyt tyytyä vain kahden riihen annokseen, pariin köykäiseen kahupuolikkoon. Pakkanen ottaa osansa, taikka kesäinen kuivuus pilaa köyhän maan viljankasvun.

Suuri huoli on karun maan muokkaajalla kotoisesta leivästään. Jo etukäteen hän koettaa ottaa selkoa kesän laadusta ja vuodentulosta. Niinpä Kittilän entiset ukot jo syksyllä tarkastelivat "maanruskaa", ennustaen siitä seuraavan kesän menoa. Jos maanruska, kellastuneiden lehtien, ruohojen ja marjanvarsien väri, oli kaunis ja tasainen, tuli seuraavana kesänä hyvä vuosi, mutta jos se oli harmahtava ja rumannäköinen, seurasi huono leiväntulo. Samoin myöskin, jos syksyllä mättäiden kuopat jäivät kuiviksi, saivat lapset seuraavana vuonna itkeä leipää.

Pitkän talven varrellakin seurattiin aina talven kulkua ja otettiin siitä kesänmerkkiä, sillä "ilma nouattaa puolen vuuen päästä samaa ilmaa". Talvipäivän seisauksen, "pesäpäiväin", aika, jolloin päivä juuri joulun alla "menee pesän perhän", vastasi kesäpäivän seisausta, ja "millaiset pesäpäivät, sellaiset juhanneksen aikaiset ilopäivät." Jos pesäpäivinä ilmat olivat umeat, niin ei keskikesällä ollut paljon poutaa. Sitten seurasivat synkät sydänkuut — vanhankansan "annakattomana aikana" oli kuukausilla omat nimensä: sydänkuut, vaahtokuu, mahlakuu, kesäkuu, haravakuu, mätäkuu, sirppikuu, joutsikuu, routakuu, kalakuu —, jolloin otettiin merkkiä Paavalista. Jos silloin tuiskutti tien tukkoon, tuli nöyrä vuosi, jos peitti puolen tietä, saatiin puoli vuotta, mutta jos tie pysyi puhtaana, annettiin hyvä vuosi. Talvenselän isot kinokset kyllä ennustivat täysinäisiä jyvälaareja, ja keväiset hevoshanget tiesivät, että tulee virheetön vuosi. Vanhan Marian kattolumet olivatkin Erkkinä vielä maassa aidan tasoilla. Tärkeänä kesänmerkkinä olivat myöskin talvella vaarojen rinteillä liikkuvat "keijavaiset", sellaiset tiheät "höyrykeijut", jotka vaaran laidalla ilmassa heijasivat, "niinkuin olisi taivas ollut irti". Kuuden kuukauden kuluttua "keijavaispäivästä" oli kesällä ankara pakkanen, sitä kovempi mitä enemmän keijavaiset liikkuivat ja hyppäsivät vaaran rinteellä.

Huomioon otettavia olivat vielä vanhat merkkipäivät. Suvipäivien ja niiden välisten öiden jälkiseuraukset kyllä tiedettiin. Jos silloin kylmäsi, niin ei tahtonut tulla kesää ollenkaan, mutta jos merkkiöirä suvesi, keikahti niin suotuisa kesä, että olisi pitänyt olla kaikki kankaatkin kylvössä. Markuksen yön jos pani pakkaseksi, riitti kylmää verkonlautasiin asti, ja kun kylmäsi Yrjön päivää vasten, kesti kaaloa kevätilmaa niin kauan kuin oli riekon kokoinen lumiläikkä metsässä. Helluntain paisteet olivat "koko kesän paisthet", eikä silloin enää paistetta kesäksi riittänytkään. Erkki taas sisälsi sen, että mitä sinä päivänä oli enimmin, sitä kesässä vähimmin. Jos siis Erkkinä oli lämmin poutapäivä, seurasi kylmä sateinen kesä.

Jotkut vanhat kalamiehet osasivat keväällä hauenmaksasta ennustaa kesänlaatua. Raavaan keväthauen maksa sisältää näet koko kesän juoksun. Maksan lävitse kulkee tumma verisuoni, jolla on suuri merkitys, Jos se jossakin kohdassa tulee pinnalle tummana ja laajana, niin kesäkin on samoina aikoina sateinen, mutta jos suoni on syvällä sekä maksa lihava ja kaunisvärinen, niin on kesäkin samoilta osilta lämmin ja kuiva. Hyvää vuodentuloa tiesivät myöskin lihavat komeat kevätkalat.

"Mettäkunnastakin", metsänelävistä, otettiin vuodenmerkkiä. Kun riekko vaihtoi varhain valkeansa ruskeaan, tuli kesäkin varhain, ja kun peipponen rupesi "sylkemään": "yyvit, yyvit!" saatiin kylmiä ilmoja. Käki kukkui

"Leipää lehthen, hallaa hankhen, kovaa vuotta koivunurphan."

Mutta jos metson "persesulista" loppuu valkea väri, seuraa maailmankin loppu, jolloin ei enää tarvitse huolehtia kynnöstä eikä kylvöstä.

Muutamille vanhankansan ukoille ilmoitti itse maanhaltia vuodentulon. Niin Liikavainion Kallallekin Muoniossa ilmestyi yöllä Olostunturin metsämajaan hyvännäköinen, harmaa luppopartainen äijä tervehtien ja sanoen: "Jop' on hauska yösija!" Sitten äijä haasteli vuodentulosta, että "tulon hyvä vuojentulo nyt". Tulikin niin hyvä vuosi, ettei miesmuistiin oltu sellaista saatu.

Jos kaikki talven ja keväänmerkit kertoivat hyviä sanomia kesästä, niin silloin jo

"Huhtikuussa humahti, toukokuussa tomahti, kesäkuussa keikahti, heinäkuussa heilahti, elokuuss' oli elävät päivät."

Silloin päästiin jo toukokuussa pellolle kylvöntekoon.

Keväinen kylvönpäivä muuten noudatti metsänkylvöä, sillä "mettänkylvöllä ja pellonkylvöllä on yhteyttä". Metsäkin nimittäin toimittaa kylvönsä, jopa kaksi ja kolmekin kertaa jo kevättalven kuluessa, aina samaan aikaan kuukauden perästä. Kun sattuu lauha ilma, ja "huue putoaa puusta", rupeaa metsä kylvöntekoon, varistaen helpeisiä siemeniään ja havuneulasia keväthangille. Kuusi käy kylvön etupäässä, ja mänty seuraa vähän myöhemmin perässä. Ensimmäisestä metsänkylvöstä on aina kymmenen viikkoa pellonkylvöön. Toisinaan sattuu metsänkylvö jo maaliskuun alkupäivinä, ja silloin pellon kylvökin joutuu hyvin aikaisin toukokuulla, mutta toisinaan metsän kylvönteko myöhästyy, ja silloin myöhästyy peltomiehenkin touonpano. Ovatpa vanhat panneet merkille, että kylvöillä on vielä enemmänkin "yhteyttä". Jos metsä kylvää siemenensä tiheään, silloin peltomiehenkin pitää heittää jyvänsä avonaisin kourin, mutta jos metsä heittelee hangelle harvat siemenet, saa pellonkin siementää harvaan. "Harvapa oli mettänkylvö, nyt saa pellotkin kylvää harvhan", sanoi Tepastonkin ukko tarkastellessaan metsän harvaa siemennystä.

Entisaikaan ajettiin lanta pellolle jo talvella. Sitä myöten kuin navetasta "sontalimppuja" — lehmänlanta luotiin "loorista" ikkunan kautta ulos ja "leivottiin" tunkiolla pyöreiksi, kolmea korttelia leveiksi, kolmea, neljää tuumaa paksuiksi "limpuiksi" — karttui tunkioon, vedätettiin ne kuormakasoihin pitkin peltoa. Laskiaisena, jolloin ei saanut kirvestä liikuttaa, ettei eläimiin tulisi jalkavikoja, ajoivat miehet vain sontaa pellolle. Pitipä silloin, jos tahtoi viljamailleen menestystä, viedä pellolle jokaisen elävän lantaa, mitä talossa oli, kissasta alkaen talonväkeen asti. Keväällä sitten, kun maa oli sulanut, levitettiin lanta ja pelto "veltattiin" puisella "veltalla", jossa oli rautainen "nokka" ja "kaltto". Syyskyntöä ei toimitettu, kevätkyntö eli velttaus vain. Miehet velttasivat — joillakuilla oli valkea paita päällä, — ja naiset lapioilla korjailivat vikapaikkoja, kirren vierustoita ja pellonreunoja, jotkut vanhat äijät käyttivät vielä sahraakin, jolla rovaniemeläinen vieläkin möyrii maansa. Niinpä Äijälän Sakukin Turtolassa kynti sahralla, ja ruumiin käsi oli vielä sahran lempiraudassa, ettei peltoon olisi tullut rikkaruohoa.

Uudispeltoa tehtäessä ei ennen käytetty kuokkaa. Lapiolla vain "leikattiin" maa, käännettiin nurin "vaolle" ja pieksettiin palasiksi. Kannot väännettiin ylös kangilla. Eikä ojia ennen kaivettu, vaan koko törmä sai olla samana peltona. Ja samaan peltoon aina joka vuosi heitettiin leipävilja, eikä maa juuri koskaan joutanut olemaan mahona.

Maata, kaikkein elättäjää ja "äitiä" pidettiin pyhänä. Viljaa varten, sekä muuten tarpeen tullen, voitiin sitä kyllä kyntää ja kaivaa, mutta tarpeetta ei sitä saanut pidellä pahoin. Niinpä Kittilän ukko kielsi lapsiaan, kun ne pieksivät kepillä maata:

— Ei saa äitin rintoja pieksää!

Ja muoniolais-emäntä varoitti, kun lapset suotta kaivelivat maata:

— Ei saa maan äitiä niin pahoin raajia!

Heti velttauksen jälkeen oli pelto siemennettävä, sillä "se laskee henkensä pelto, jos ei heti mennyt kylvämhän", oli Kolarin ukko tutkinut. Kynnökseen vain siemen heitettiin ja puisella oksapiikkisellä jäsenkarhilla peitettiin peltoon. Hevoseton hettalainen vedätti oksikkaista männyn rungoista kyhättyä karhia porolla —- ja tekee samoin vieläkin.

Paikoin oli tapana riihittää toukosiemenet vasta keväällä. Kittilän Kaukosessa ahdettiin syksyllä viimeinen riihi täyteen ja kuivattiin, ja vasta keväällä ennen touonpanoa puitiin "kevätriihi". Siten saatiin peltoon aivan riihikuiva hyvä siemen. Vanhoissa hyvissä taloissa säästettiin aina siemen omasta pellosta, niin ettei niistä vilja koskaan kadonnut. Kolarin Marrasjärvelläkin pysyi sama "isäin siemen" talossa miespolvia. Jos joskus sattui tulemaan välipää, hankittiin uutta ohransiementä "ylhäältä päin" Norjasta, "Ruijan alaa", joka oli kaikkein joutuisinta, vaikka se tekikin lyhyen tähän, eikä siis antanut oikein hyvää satoa. Rukiin siemen, etelän vilja, piti taas hankkia alhaalta, ei kuitenkaan Kemiä etelämpää.

Touonteon aloittaminen, ensimmäinen "kylvöpäivä", jolloin ensimmäinen kynnös siemennettiin, oli tärkeä päivä. Silloin tarjottiin talonväelle aamiaiseksi parempaa ruokaa kuin tavallisina työpäivinä, jopa oikein "juhlaruuat". Parhain syötävä oli "kylvöjuusto", jonka emäntä jo talvella oli vartavasten varannut aitan siemenviljalaariin, useammankin, jos talossa oli paljon väkeä. Niistä kukin sai osansa. Oli pöydässä vielä lihaa, "kampsukeittoa" ja "plättyjä", jopa isoissa taloissa viinatkin sekä ryyppykupit puhtaasta hopeasta. Muoniolaistalossa syötiin kylvöpäivän aamiaiseksi verestä haukikeittoa, vartavasten hankittua. "Nyt keitethän verestä kalaa, nyt alethan peltoa tekemään", sanottiin. Ja Karungissa sai talonväki silloin "fiiliä".

Koko Peräpohjassa oli entisaikaan viljan kylväminen aivan yleisesti naisten työnä. Talon emäntä, vanha emäntä, taikka talon muori sen toimitti, sillä "se oli kohta niinkuin emäntä-ihmisten virka". Kun miehet olivat saaneet pellon muokatuksi, tuli emännän vuoro astua vakkoineen kynnökselle. Kylvötyötään piti kolarilais-emäntä "niin tähellisenä", että sairaanakin meni pellolle siementä heittämään, isännän vain astellessa vieressä kantaen kylvövakkaa. Milloin talossa ei ollut kylvöön kykenevää naista, pyydettiin naapurista. Kolarin Sieppijärvellä oli Kaisa-Kreeta Joona vanha tottunut "kylväjämuori". Hän kävi toisissakin taloissa kylvämässä, palaten aina isojen tuliaisten kanssa. Samoin Karungin Kukkolan Kourilehdon Matilla-muori entiseen aikaan, n. 80 vuotta takaperin, kävi kylvämässä koko törmän pellot. Kylän kylväjämuoreja olivat myöskin Tervahaudan vanha emäntä, joka Karungin Korpikylän viimeisenä kylvömuorina vuosikymmen takaperin kuoli satavuotiaana, sekä Mettävainion Kaisa Ylitorniolla ja Vähän-Erkkiiän Pekan-Anna Kaakamossa. Samanlaisia taitavia kyiväjämuoreja oli ylhäällä Muoniossakin sekä Kittilässä Ounasjoella. Kallon erämaakylässä hoiti kylväjänvirkaa vanha Klaavun ämmi, jonka, piti huolehtia koko kylän pelloista. Vielä nytkin näkee jonkun vanhan emännän kylvövakkoineen astelevan tuoksuvalla toukopellolla. Rovaniemelläkin Tapion Mantereen emäntä mainitsi, että "meän elämässä olen ollut mie aina kylvämässä", Kittilän Kaukosessa siementää Sakrilan ämmi omat peltonsa, ja Sieppijärvellä useat emännät astelevat äitiensä jälkiä.

Entisillä kylväjä-emännillä oli vartavastinen kylvöpuku. Niin oli ennen vanhalla Tanon emännällä Kolarin Äkäslompolossa samoin kuin hänen äidilläänkin valkea "kampriisipaita", pitkähihainen, alle polven ylettyvä, "niinkuin on herroilla nukkumapaita", jonka hän aina pisti päällensä, kun astui vakkoineen pellolle. Ja valkean huivin eukko sitoi päähänsä. Muulloin ei paitaa käytetty, vaan "piettiin se tilalla toishen vuothen, panttiin leiphon aitanorthen". Samoin monella muullakin emännällä. Toiset taas käyttivät tavallista valkeaa paitaa. Tiina-Kaisa Jaako Kolarissa veti ylleen miehensä puhtaan paidan, jotkut pistivät vain vyölleen valkean esiliinan ja sitaisivat päähänsä valkearantuisen huivin. Valkeaa ja puhdasta vain piti olla, "ettei sihtiä ottanut", oli se sitten vaikka hurstipaita, kuten Ylitornion Kainuunkylän kylvömuorilla. Sillä jota valkeampana ja puhtaampana kylväjä oli, sitä valkeampaa tuli vilja sekä sitten leipäkin.

Oli hauskaa nähdä, kun keväisillä päiväpaisteisilla toukopelloilla emännät ja vanhat muoritkin liikkuivat valkeissa verhoissa. Kun touot tehtiin samalla viikolla yht'aikaa kaikissa taloissa, niin "se oli kylhäisessä kylässä kaunis nähä, kun emännät oli pellolla valkeassa paijassa. Ei ne ennen kolosti pruukanhet kylvää. Mutta nyt ne ovat niin mustat mököt, kun kylvävät." Juurista punottu taikka haapalevystä taivutettu, kielon vetoinen ymmyrkäinen kylvövakka oli sangasta jokaisen "kylvömiehen" kädenmutkassa riippumassa. Naisille se oli kyllä raskasta työtä, "kun piti iso vakka käsivarrella kaalata peltoa päiväkauen".

Hartaina astelivat valkeat kylväjät toukopellollaan. Toiset tunsivat, että "niin se on, niin juuri kun mitä henkeä antais, kun tulee vakka käthen". Muutamat, niinkuin Muonion Liikavainion vanha emäntä, sanoivat ensimmäistä kourallista heittäessään: "Jeesus siunakhon!" taikka Karungin Kukkolan muori: "Jeesus siunahkon, että minun kylvöni menestyisi" Turtolan Matinlompolon vanha "äitimuori" taas pyöräytti vääntönäverillä peltoon reiän, pannen siihen ensimmäiset siemenet sekä lukien Kaivo-Ollilta oppimansa hiirenloitsun, jonka oli "latinalla" kirjoittanut raamatun laitaan. Turtolan Orajärven emäntä heitti "vastahavon taakseen alta käen" kolme ensi kourallista pitkin pyörtänön laitaa ja pellonrajaa sanoen: "Linnuille… hiirille… jäniksille!" Sillä "osa se annethin niillekin, ja tytykhön itte kukin osaansa". Rovaniemen Lohinivan kylväjä viskasi taakseen katsomatta kourallisensa vasemman olan ylitse pyörtänölle sanoen:

"Siellä on teän osa, älkää koskeko pelthon!"

Viljan sato riippui paljon siitä, miten kylväminen toimitettiin. Vanhat näet tiesivät:

"Joka piopuolella kylvää, se piopuolella leikkaa."

Siementä piti vatkata täysin kourin, sillä vanhoille oli sanottu:

"Kun täysin kourin viskaa, niin silloin saapi täysin kourin ottaa lyhettäki."

Mutta vaikka olisi täysin kourin kylvänytkin, eivät kaikkien touot sittenkään menestyneet samalla tavalla. Toisilla oli näet "käenala" paljon parempi ja siunaavampi kuin toisilla, sillä "käenalassa on niin suuri merkitys".

Touonpanon loputtua pidettiin talossa puolipäiväinen lepohetki, ja paikoin syötiin silloin vasta tehty kylvöjuusto. Emäntä jakoi siitä palan jokaiselle, ja kahvia juoden sitä haukattiin. Paikoin syötiin "selvä puuro" illalliseksi.

Sitten sai toukopelto jäädä pitkän kesäpäivän kasvatettavaksi. Ja Taivaan Herra antoi aurinkonsa paistaa ynnä pilvensä sataa sekä hyville että pahoille. Poutakesinä tahtoi viljaa vaivata kuivuus, ja vanhoihin viljelyksiin tunkeutui "peltotauti", kiusallinen itsepintainen rikkaruoho — saapunut etelästä Tornionjoen kautta jo Ounasjoelle ja Kierinkiinkin —, joka otti isäntävallan pellossa rehottaen niin leveästi, ettei leipä noussutkaan. Useasti kulki ukkonen mailla, ja oikein kovasta ukoniilestä satoi peltoihin turilaita, isoja mustia "nelisnurkkaisia matoja, jokka kulki huonosti keikkaamalla, vaikka oli vattanalus täynnä jalkoja niinkuin nisiä". Vanhat tietomiehet "kierrättivät" ukonilmaa, ajaen sen käymään syrjäpuolitse. Uimaniemen Karuliina-muorikin hyppi lattialla syljeskellen ja manaten ukkosta:

"Mene vuorhin ja vaarhoin jylmäämhän! Kehtaakkin tulla tänne syntisten paskain päälle jylmäämhän! Mene vuorhin ja vaarhoin, siellä on tilaa jylmätä!"

Silloin kyllä, kun ukkonen liikkui mailla, vilja valmistui nopeammin.

Ahkerasti tarkasteli peltomies kesällä taivaanmerkkejä. Mielissään hän oli, jos päivänpalauksen aikana vaarat alkoivat kauniisti sinertää, sillä hän tiesi silloin odottaa lämmintä kesää. Mutta jos vaarat sinertivät jo ennen päivänpalausta, oli kylmä kesä tulossa. Taivaan pilvistä maanukko näki vastaisten tuulien laadun ja suunnan. Ohuet hattarapilvet muodostuivat usein "tuulenkouriksi" ja "-kynsiksi". Silloin tuulet parhaillaan "riitelivät" taivaalla, ja sen puolen tuuli sai ylivallan, mihin käsin kourat viittasivat. Mutta kun pilvien punaiset kruunupäät keikahtivat idän puoleen perähankuroilleen, seurasi siitä pitkällisiä sateita. Anuntin vanha Pekka Kainuunkylässä oli pannut merkille, että kun suvituuli ajoi höyryjä pohjoiseen, niin kahdeksan vuorokauden perästä vesi nousi joessa. Tunturimaissa näet höyryt roiskahtivat sateena alas, tullen sitten tulvana jokea myöten takaisin. Monet muutkin luonnonmerkit olivat vanhalle pellonomistajalle tuttuja, luonnonkirjaansa hän luki monesti paremmin kuin painettua sanaa. Almanakka oli sentään usealle tuttu kirja. Siitä seurattiin "planeettain" liikkeitä, jotka aina merkitsivät ilmojen laatua. Niinpä "jos Jupiteeri meni liki aurinkoa, niin tuli kylmä silloin", samoin myöskin, "jos Merkkurius oli alimiten tai ylimiten yhessä auringon kanssa, tahtoi olla pohjatuuli ja kylmä ilma". Monta kertaa kyllä saatiin suuttuen viskata pois koko kirja ja todeta, että "Oulun jumala valehtelee".

Vaikka viljapelto olikin varattu taivaanlintujakin vastaan, pystytettiin pellonvartijaksi monesti "variksenpöläkkeitä". Vaaterökäleistä seipäisiin laitettuina kummituksina ne seisoivat kuin pelottavat noitaämmät keskellä leipämaata kädet levällään heilutellen raasujaan.

Syyspuoleen, kun aurinko ei enää jaksanut valvoa viljankasvua yli öiden, pääsi hallakin hirvittelemään. Toisinaan sentään tuli jo kesällä, kun vilja parhaillaan kääri tuppea ja kohta aikoi näyttää hiustaan, "tuppihalla" ja turmeli syntyvän tähän, niin että se sellaisenaan kuivui kuoreensa ja menetti kasvunsa. Syksy oli kuitenkin pelottavampi. Mutta jos elokuu ensikerran taivaalle ilmestyessään heti romotti komeana ja täyteläisenä, ei ollut pelkoa hallasta, niinkuin silloin, jos se ensiksi näyttäytyi vain "puolirajasta". Piti kyllä muistaa, ettei maininnut kuuta oikealla nimellään. Kittilän Priita-Stiina Kinisjärvikin aina varoitti lapsia haukkumasta kuuta niin kauan kuin pellot olivat leikkaamatta, käskien sanomaan vain "Rahkaksi". Silloin ei halla niinkään ahdistellut viljaa. Samoin kielsi eukko nimittelemästä tähtiä tähdiksi, "kakaroiksi" kehoitti vain sanomaan. Vasta leikkuun loputtua sai sanoa tähdiksi ja kuuksi, sitten ei enää ollut vaaraa. Jaakolle, joka etelässä monesti liikkui kylmänä miehenä, ei pohjoisessa päivä vielä antanut valtaa, mutta Lauri oli jo tunturimaissakin pelottava äijä, sillä varsin usein se päästi pakkasen maille. Mutta jos hänkin meni siivosti ohitse ja vei vielä Klaarankin hyvästi mukanaan, oli hyvin kuljettu. Vanhakansa tiesikin:

"Klaaran kun säästyy, kyllä sitten pelto säästyy."

Silloin leipävilja oli saanut rauhassa kasvaa ja tulla "kolmelle karvalle", jolloin se oli valmista leikattavaksi, ja "siitä tuli elo kuin nisu". Valmistuessaan pääsi vilja ensin "vesimaitojyvälle", jolloin sisus jo oli kuoren pituinen, vaikka niin pehmeä, että puristettaessa ruiskahti ulos; sitten se tuli "kovalle maitojyvälle", niin ettei sisus puristettaessa enää puikahtanutkaan ulos. Ja viimein pääsi vilja "verhinsä", saaden punaisia rautuja jyväänsä ja ollen valmis sirpille. Jos vielä siitäkin elo sai seisoa pellossa, tuli se "kälvinheksi" ja niin kypsäksi, ettei enää pakkanenkaan voinut sille mitään. Yhdeksässä viikossa sanovat vanhat ohran toisinaan joutuvan valmiiksi, muistelevatpa muutamat muoniolaiset, että leipä olisi joskus ennättänyt seitsemässäkin viikossa laarista laariin.

Keskellä Lapin ja Peräpohjan pitkällistä heinäntekoa jouduttiin leikkuupellolle. Toisien heiluessa vielä viikatteilleen heinän kimpussa, toiset jo alkoivat keikkua sirppi kädessä viljasaralla.

"Päivän jälkhen Perttulin ei kukaan peltoansa piä,"

oli Kittilän Kyrön ukonkin tietona. Silloin täytyi myöhäisimmänkin jo viedä sirppi pellolle, niin että sai

"Kiukurainen, kaukurainen joka pellon paskantaa."

Vanhat ketterät muorit ja kotiemännät sekä lapset ensiksi joutuivat leikkuupellolle, kun muu väki oli heinätöissä, mutta sitten kiireen tullessa siirtyivät sirppiin sekä miehet että naiset. Toiset kyökyttivät edellä leikaten viljaa lyhteiden osiin, vanhat ukot käpsehtivät perässä niitä sitoen. Voitiin myös iltapäivällä toimittaa yhteinen sitomistyö. Lyhteiden siteinä käytti ylitorniolainen ruisolkia, jotka olivat olleet joulupirtin lattialla. Sitomat asetettiin aluksi, 4-9 lyhdettä, kuhilaisiin — "kolmosille", "nelosille", "kuutosille" tai "kaheksisille" — sekä sitten, kun olivat niissä kuivuneet, koottiin pyöreille kykäille sekä pitkäkäisiin aumoihin. Sitten myöhemmin on opittu laittelemaan lyhteet pystyille vartaille taikka haasioihin, korkeisiin, moniorsisiin "rakennuksiin", joita varsinkin Tornion Muonion laaksossa näkee kaikkialla riihien luona aina Hettaan asti. Lyhteitä aumaan taikka haasioon pannessaan turtoialainen siunasi:

"Jeesus siunakhon! Hiukka hiiren hamphasen ja somero suolenmukhan!"

Leikkuutyönkin aloitti vanhakansa siunaten. Vanha kolarilaismuori sanoi ensi kouralliseen tarttuessaan:

"Jeesus siunakhon! Vihhaa olkia, äläkä minun käsiäni!"

Kieringissä vanha isäntä itse aloitti leikkuun sanoen:

"Jeesus siunaa työtäni!"

Ja "se oli niinkuin juhlatilaisuus; kaikki oottivat niin kauvan, sitten vasta kumarruit, kun isäntä oli ensin ottanut". Kaukosessa Sakrilan vanha muori aloitti leikkuun, eikä kukaan saanut tarttua työhönsä, ennenkuin muori oli saanut kokoon muutaman lyhteen. Ensimmäisenä leikkuupäivänä lämmitettiin illaksi sauna, palattiin pellolta vähän varemmin kuin muina päivinä ja käytiin kylpemässä ja sitten illalla pistäydyttiin naapurien töitä katselemassa.

Siunaten alettu työ menestyi hyvin eikä sirppikään koskenut käteen. Jos kalvonen leikatessa tuli kipeäksi, hiveltyi, sidottiin siihen poronjalasta otettu luunuppinen suoni taikka villalankainen hivellysrihma. Kipeytynyttä selkää ja sivuja taas painelivat taitavat hierojamuorit. Mutta molkojärveläisen ja kierinkiläisen sivut eivät tulleet ensinkään kipeiksi, koska he kolme ensiksi katkaisemaansa kortta pistivät vyöhönsä, hameen taikka housujen kauluksen alle. Joskus leikkaajat yrittivät kiertää toistaan "saareen", "nälkäsaareen". Kaukoselainen huusi silloin:

"Marru on saaressa, tule auttamhan!"

Leikkuun loppuessa koetettiin myös pitää vara, ettei olisi jouduttu viimeisiä korsia katkaisemaan. Viimeisen korren leikkaaja sai päivitellä: "Kun minun piti kaikki leikata… Onko ihme, jos minun selkäni on kipeä?" Toiset taas ennustivat, että viimeisen viljan ottaja jää vielä toisenakin vuonna leikkaamaan. "Sie leikkaat vielä ensi vuonnakin!" sanottiin hänelle, Vieläpä leikkuun lopettaja sai seuraavana kesänä leikkuun aloittaa.

Sirppiä ei koko leikkuuaikana saanut tuoda pirttiin, sillä silloin olisi tullut halla, ja "pakkanen syönyt pellot". Asetettiin sirppi vain, jos kartanoon tuotiin, johonkin reikään aitan, tallin taikka navetannurkassa. Eikä saanut pellolla koskaan antaa sirppiä toiselle kädestä käteen, vaan piti viskata se maahan, josta toinen sai sen ottaa. Jotkut teettivät sepällä sirppinsä ponteen pikku renkaan, "sammakonpöläkhen", joka leikatessa helisi ja pelotti pois sammakot leikkuumiestä säikäyttämästä.

Leikkuun loputtua "sirpit panthin pathan", kuten sanottiin, tarkoittaen, että keitettiin "sirppipuuro" ja "piethin pienet peihaiset". Muoniolaisemäntä keitti sirppipuuron ensi riihen uudisviljasta ja kutsui sitä syömään nekin, jotka olivat palkkaväkenä olleet leikkaamassa, "ja ittellisvaimot pi'it sen hyvänä". Sanottiinpa hänellekin, joka oli viimeisen korren katkaissut: "Pitää vain sirppipuurolle tulla, kun leikkasit viimeisen pellon!" Mutta jos joku leikkuuaikana oli sirpillä haavoittanut sormensa, hän "menetti sirppipuuronsa". Kalaa ja perunoita oli myös sirppipuuron kanssa pöydässä, Kolarissa lisäksi viiliäkin, ja Kaukosessa tasattiin "sirppijuusto", ja "se oli leikon loppu".

Kittilässä vietiin sirpit talveksi aittaan. Siitä saatiin arvoituskin;

"Kesät viuhkaa, vauhkaa, talvet aitanlaarissa makaa!"

Monesti jo leikkuuajan lopulla ankarat jumalanilmat ja pohjoistuulet häiritsivät sirppimiestä. Toisinaan nousi pohjoisesta taikka idästä pilviäppöjä, paksuja harmaita heuvaleita, jotka kuuron toisensa jälkeen ropsivat vettä taikka roiskivat lumiräntää leikkaajain selkään.

"Äppöjä sataa, pakkanen tulee, leikata pitää, olla Jumalan kanssa kilpasilla,"

sanelivat leikkuumiehet. Jotkut sitoivat porontaljan selkäänsä, etteivät hartiat olisi kastuneet.

Monesti olivat karun maan muokkaajien leiväkset niin lopussa, että täytyi jo ennakolta kovalla kiireellä ehättää eloa riiheen ja puida "nälkäriihi". Käsikivillä ensi hätiin pyöräytettiin viljat ja keitettiin nälkäisille vatsoille uutispuuro.

Sitten pitkin syksyä toimitettiin tavallinen riihitseminen. Varstoilla puitiin eli tapettiin viljat, joita oli lattialle ladottu "krateihin", "ristakoilla" eli "ränsillä" seulottiin oljet pois ja sitten jyväkasa, "nisä" eli "riiho", viskattiin "piolla", niin että "seinhäisjyvät" erosivat "raihaisjyvistä" ja ruumenista. Lopuksi pohdettiin käsipohtimella pöly pois ja seulalla seulottiin "virnhet" erilleen.

Riihiaikana kävivät mökinmuijat, "riihimorsiamet", ainakin Kittilässä, isoisten luona riiheltä riihelle, tehden tulen riihen luo, keittäen kahvit ja tarjoten sitä juuston kanssa mustille riihimiehille. Palkkioksi riihenomistaja antoi eukkojen pussiin jyviä.

Viimeisestä riihestä heitettiin paikoin viimeinen lyhde, parikin, puimatta. Latvoja vain rusattiin seinään, niin että enimmät jyvät karisivat pois, sitten nostettiin lyhteet takaisin orsille, lyhde kumpaankin peräloukkoon. Karunkilainen sanoi niitä "hiirenlyhteiksi", tarkoitetuiksi hiirille ruoaksi, "ettei hiiret sitten aittoihin tule", ylitorniolainen ja Turtolan mies taas tahtoi, että "hiirikin saa joulumurkinan". Sanottiin myös, että lyhteet heitettiin "pääsiäisämmiksi"; toinen lyhde oli "pääsiäisämmä", toinen "pääsiäisäijä". Lyhteet saivat olla nurkissaan seuraavaan vuoteen, kunnes riihi oli puhdistettava uutta puintia varten. Siellä "ne olivat niinkuin oottamassa toista viljaa, ettei pääse katkeamhan, jotta anna sitä hyvää on seuraavhan vuothen."

Sitten viimeisestä riihestä päästyä tuli "työloppu", ja saatiin "varttapuuro", eli "puintipuuro", käsikivillä jauhetusta viljasta keitetty puuro. Turtolassa annettiin riihimiehille juustoakin.

Riihestä korjattiin jyvät aitanlaareihin pitämään talonväkeä talvikautena leivässä. Siunaten ja varaten ne sinne pantiin. Turtolan ukko varisteli hiukan viljaa aitanparren alle hiirille, sanoen:

"Tämä on teän osa, ja teän pitää tytyä siihen!"

Tepastolompolon vanha emäntä manasi:

"Hiukka hiiren hampahaseen, kaima kakertajan kurkhun! Kala nielläkses, toinen kottistaakses! Jos kosket, niin kohta kuolet!"

Riihityön päättyessä olivat maanraatajan kaikki kesätyöt ja toimet päättyneet. "Maanäiti" oli palkinnut raatajalapsensa: heinät olivat suovissa, sauroissa ja ladoissa, nauriit ja perunat kuopassa sekä viljat aitanlaareissa. Oli taas päästy siihen aikaan vuodesta, jolloin joutuivat

"Nauriit kuophan, mies sauhaan, ja poro karhakhan."

Ja pellonmuokkaaja sai taas ruveta ennustelemaan syksyn ilmoista seuraavan kesän laatua.

Härkinmylly

Härkinmylly on vaatimaton erämaan jauhomestari, joka ei milloinkaan pyri isoisten valtaväylien varrelle, missä kuohuvat kosket kohisuttavat komeita maailmankansan laitteita. Tuntien pienuutensa ja heikon voimansa se harmaassa vaatimattomuudessaan tyytyy vain vähäväkisen metsäpuron matalaan putoukseen, liittoutuen sen kanssa yhteistoimintaan pikku peltoja muokkailevan kiveliön kansan hyödyksi. Maan eteläosissa on vuosisatoja kalkutellut härkinmylly kohta jauhanut viimeiset viljansa, taikka ainakin siirtynyt omille sydänmailleen. Mutta pohjoisessa Lapinkorvessa vanha jauhajavaari vieläkin uskollisesti toimittaa virkaansa. Takoen entistä verkkaista tahtiaan, koettaa se pysytellä uudenaikaisten etelänhoitojen, rastasmyllyjen ja turpiinien rinnalla, jotka jo paikoin täälläkin ylpeästi meluten pilkkaavat vanhaa pientä korpimyllyä.

Nähdään täällä vielä myllyjen ikivanhat edeltäjät, käsikivetkin, jotka ennen olivat miltei joka talossa, jossakin ulkorakennuksen nurkassa taikka keskeneräisessä "voimaamattomassa kehärakennuksessa", jopa joskus pitkän pirtinpöydän alapäässä. Entisaikaan kotoinen "kinnasmylly" sai olla metsäpuron myllyn ahkerana apulaisena.

Vanhaa jauhajaa ei vaivattu joka tarpeeseen, vaan annettiin pienet ja kiireelliset jauhatukset toisten vanhojen toimeksi. Käsikivien myllärinä näet oli tavallisesti talon vaari yhdessä muorinsa kanssa.

Toinen kiersi kivenpuusta, navasta, samalla syöttäen myllyään, ja toinen sivulla seisoen kyökytti sauvakossa, joka oli kiinnitetty napaan. Näin "suuruksen voimalla" — siitä sanottiin käsikiviä myös "suurusmyllyksi" — monesti pyöräytettiin puurokset, jopa useasti leipäjauhotkin.

Päiväkauden saivat vanhat myllärit käyttää kinnasmyllyään, ennenkuin tuli eloa yhteenkään ison väen leipomukseen. Kevättalvi, jolloin puromylly piti lepoaan, oli ahkerinta pirttimyllyn käyttöaikaa, ja silloin vaarit ja muorit saivat vuoronperään kyökyttää sekä navassa että sauvakossa.

Kinnasmylly on yksinkertainen laitos, vain lavalle laskettu pieni kivipari, jonka käyttövoima lähtee samasta suuruksesta, mikä jauhoina varisee kivien ikenistä. Eikä paljoa monimutkaisempi ole härkinnyllyhoitokaan, jota käyttää maailman vanhin: väkevä vesi. Vanhan aitan näköinen pikku hökkeli, kolme, neljä metriä seiniltään, paria, kolmea korkea, on istutettu metsäpuron myötäleeseen, peräpuoli työnnettynä purosta johdetun juovan päälle, ovi käännettynä vasten törmää. Myllyn perässä, lattiaa korkeammalla, on kivilava noin metrisine kivineen, ja kivien yläpuolella jyvätuutti, tori, juoksutusruuhineen ja sauvakkoineen. Kivilavan alla, missä vesi solisee, seisoo myllyn vahva voimamies, 12-, 18-, 30:kin siipinen tukki, härkin, naparaudallaan pysytellen veden rajassa makaavan sammakkopenkin "perserauvan" reiässä. Härkkimen yläpäästä käy väkirauta ylös alakiven pussin lävitse päällyskiven siiliin, pannen kiven kieppumaan, kun putousruuhta myöten syöksyvä vesi pääsee puskemaan härkkimen siipiin. Syrjittäin asetetut siivet ovat hiukan kaltot, niin että "kun ruuhesta puhaltaa niihin vesi, niin se menee niinkuin loovhan, että on pakko lähteä pyörimhän". On myllyssä vielä nostotolppa, joka on kiinnitetty sammakkopenkin toiseen päähän, niin että sitä kohottamalla nousee koko hoito: sammakkopenkki, härkin ja yläkivi.

Väkevien purojen jyrkissä myötäleissä saa myllyn ruuhen eli kynän joskus johtaa purosta suoraan myllynhärkkimeen, tarvitsematta sen enempiä laitteita. Mutta vähäväkisissä vedenjuoksuissa täytyy rakentaa hirsistä ja turpeista tokeita, patoja eli tammia pitkine ruuhineen ja tampuloineen. Padon taakse "karkotaan" myllyn jauhatusvesi, joka sitten tampulalautaa kohottamalla lasketaan virkatoimeensa.

Näin yksinkertainen laitos on metsäpuron mylly, vesimyllyjen esikoinen. Toisinaan se kyhjöttää ypö yksinään kiveliössä, jopa aivan synkässä metsäkurussa, jonkun järveen laskevan erämaanjoen suupuolessa. Kohisten ja vaahdoten hyppii puro rinnettä alas, käväisee myllyäkin jyristämässä, rientäen taas samaa ryöppyä alaspäin. Eikä syksyn pimeässä yössä mustassa kurussa kuulu muuta kuin puron kohina ja myllyn kalkatus. Mutta usein on myllyn erämaatoverina törmällä pieni pirtti, jossa jauhattaja saattaa levähtää, silloin kun mylly on työntouhussa. Myllypirttinä on joskus mäenrinteeseen peräseinittäin työnnetty matala hökkeli, jonka etuosa ja katto pahaisine savupiippuineen vain kohoaa maan pinnalle, joskus pieni hirsikota keskellä permantoa olevine tulisijoineen, toisinaan taas tavallinen metsäpirtti makuulavoineen, ikkunoineen ja ovinurkkapiiseineen.

Monesti liittyivät kylän ukot yhteistyöhön rakentaen yhteisen härkinmyllyn. Niinpä oli Kolarin Venejärven kyläläisillä Venejoen Kuusankoskessa yhteismylly, joka jauhoi läpi kesänkin. Kolme taloa, Niva, Heikki ja Alatalo, nosti myllyn ikivanhalle myllypaikalle, sitten siihen liittyi osamiehiksi Vaattovaara, Kylmämaa, Rautio ja Liikamaa, ja kun Alatalo jakautui pojille, saivat hekin myllyosansa, niin että lopulta oli härkkimen ympärillä kahdeksan osakasta. Yhteisesti pidettiin mylly kunnossa. Keväällä kun tulva oli pudonnut ja villivedet painuneet tiehensä, saavuttiin miehissä, mies joka osalta, pariksi, kolmeksi päiväksi korjaustöihin: patoa parantelemaan, ruuhta paikkaamaan, siipiä uudistamaan sekä kiviä teroittamaan, niin että mylly saattoi tervein voimin aloittaa uuden työkautensa. Ja kun entiset kivet kuluivat kelvottomiksi, hankittiin miesvoimin uudet. Kittilän Kaukosesta saatiin parhaita kiviä, pehmeitä "hiinisyisiä myllytahkoja", niin että äijät saattoivat killata:

— Kyllä nyt taas jauhoja lähtee, kun on Kaukosen kivet!

Hyviksi sanottuja kiviä saatiin myöskin Turtolasta, Matinlompolon Pallistajasta sekä Ylitornion Tengeliönperältä, Pakisvaarasta.

Vuoron perään oli joka osakkaalla käyttöpäivänsä. "Nihkeimpänä" aikana, kun juuri oli saatu uutinen, annettiin osamiehelle vain parin päivän jauhatus, ja kahtia jaetulle talolle päivä kummallekin, mutta "löyhimpänä" aikana sai myllyä jyrryttää viikonkin. Käyttövuorot jaettiin arpomalla. Otettiin yhtämonta tulitikkua kuin oli osakastakin, ja tikuista mikä jätettiin "materiksi", mikä katkaistiin lyhyemmäksi, mikä taas päästään poltettiin, määräten kullekin järjestyslukunsa. Joku otti tikut kouraansa, asettaen niiden päät piiputtamaan peukalohangastaan. Siitä sai jokainen ottaa tikkunsa, ja kenelle sattui ykköseksi merkitty, hän voitti ensi vuoron. Halutuin oli kuitenkin sellainen käyttövuoro, johon sisältyi pyhäpäiväkin, sillä pyhää ei päivälaskuissa otettu lukuun, mutta vuoronomistaja sai, jos halusi, kietkuttaa myllyä silloinkin.

Samoihin aikoihin, kahdeksankymmentä vuotta sitten, kun Kuusankoskeen saatiin kylänmylly, pari Venejärven ukkoa, Nikunmaan Niku ja Juhan-Erkki Vettainen, lapinäijien jälkeläinen, rakensivat oman yhteismyllynsä pienen Kutujoen suuhun, Venejärven yläpäähän. Hekin hankkivat kivet Kaukosesta, ostivat Kaukosen Matti-vainaalta tekemättömät kivet, maksaen ruplan kappaleesta, itse takoen ne sitten valmiiksi. Hyvän myllyn äijät saivatkin, ja käyttivät sitä aina viikon vuorollaan. Korjattuna ja uudistettuna jauhattaa se leipäviljaa vieläkin, jopa koko kylällekin, kun kolme, neljä vuotta takaperin suuri kevättulva hävitti Kuusankosken vanhan yhteismyllyn. Markka-parin tynnyristä maksavat osattomat jauhatuspalkkaa, kun saavat siinä itse käyttää viljansa.

Samanlaisia yhteismyllyjä oli monessa muussakin metsäjoessa. Niesajoen suussa Kolarissa kävi yhteen aikaan neljä osamyllyä. "Suumyllyä" käyttivät Juurakkovaaralaiset, "Jokijalan myllyä" Jokijalan miehet, "Saaren myllyn" omistivat Kolarinsaaren Simu, Rautio, Lantto ja Tiensuu, ja "Ylinen mylly" oli Luttusen ja Ristimellan yhteishoitoja. Kittilän Sirkan, Könkään ja Hossan taloilla, Erkkilällä, Niemelällä, Korvalla ja Hossalla oli ennen yhteinen härkinmylly Myllyjoessa.

Mutta yhteismyllyt eivät tahtoneet koskaan pysyä oikein hyvässä kunnossa, vaikka joka vuosi miehissä niitä kohennettiinkin. Yhteismyllyssä oli "jokainen oma myllärinsä", ja kaikenlaiset tökeröt toljakkeet, jotka eivät osanneet laitosta hoitaa, kävivät sitä kietkuttamassa, niin että mylly lopulta "linkutti ja hiekkui" ja kivet kitkuttivat tylsinä, jopa joskus "perserauvat loppuivat ja härkin jauhoi sammakkopenkin päällä". Eikä yhteismyllyssä saanut jauhattaa, milloin olisi parhaiten tarvinnut, vaan piti aina odottaa omaa vuoroansa, mennä jo illalla myllypirttiin vartomaan ollakseen heti valmiina, kun määrätunnilla, aamuyhdeksältä, vuoro vaihtui. Niinpä monet ukot rakensivatkin oman pikku hierimensä, jota saivat mielin määrin kietkuttaa. Sillä "se on eullinen, kun on ittellä mylly… Sie saat siinä itte jauhattaa eläimillekin rehuviljaa, virnhet ja kaikki".

Täten yksinäiset korpimyllyt saivat tovereikseen toisiakin samanlaisia harmaita kolkuttajia. Läheiseen, hyvää myötämäkeä laskevaan puroon saattoi koko kylä nostaa myllyjänsä, itse kukin oman härkkimensä sopivaan nikaraan pitkin joen vartta. Niinpä nähdään Kittilän Alakylän tienoilla, Pahtajoen suussa, neljä lähekkäistä Alakylän miesten myllyä. Kolarin Vaattojärveen laskevassa, synkässä Kenttäojassa kalkuttaa neljä vanhaa "maailmanaikaista" Vaattojärven kyläläisten jauhajaa. Ylitorniolla oli vielä vuosikymmen takaperin Mustastajärvestä Luomajokeen laskevassa, jyrkässä Myllyojassa Kainuunkylän ukoilla toistakymmentä metsänaapperoa, joka talolla oma hoitonsa: Kannalan, Maijasen, Lovikan, Mustanjärven, Olkkurin, Kuurusen, Anuntin, Tynin, Ajon, Vittikon ja Kiviniemen myllyt, niin lähekkäin toisiaan, että vain "syltäkymmenen oli pisin väli". Ja Ylitornion Nuotiorannan Liekkaanoja eli Annanoja, joka Reväsjärvestä tullen laskee kylän lävitse komean, "viittäkymmentä metriä" korkean myötämäen metsänlaidasta Tornionjokeen, oli kuin vartavasten ohjattu kylänäijien vesi kivien käyttäjäksi. Puolen kilometrin matkalla oli ojassa entisaikoina kokonaista 18 nuotiorantalaisten ja Alkkulan ukkojen myllyä: Jurvan, Karkeisen, Tiiperin, Metsävainion, Hirstiön, Tonuksen, Pietarin, Yrjänheikin, Ylivainion, Ala-Antin, Yli-Antin, Kais-Hannun, Pappilan, Tolpin, Haavikon, Laurin, Ojan ja Pirjetan. Myllyjen alapuolella oli vielä nuotiorantalaisilla pieni "veivillä käypä, yksiteräinen raamisaha". Monet myllyt olivat niin lähellä toisiaan, ettei vesi ehtinyt edellisen ryöpyistä asettua, kun sen jo täytyi koota voimansa ja syöksyä toisen ruuhen puristuksiin. Vieläkin saa sama Annanoja käyttää kahtatoista härkinhoitoa sekä Jolman ukon pärehöylää.

Mainiota myllyojaansa parantelivat nuotiorantalaiset ja Alkkulan miehet jo toista sataa vuotta takaperin: menivät ja kuopaisivat Reväsjärvestä siihen lähes puolta kilometriä pitkän "kaivoksen", saaden siten puroonsa voimaa ja kukin itselleen hyvän myllypaikan. Aikoja myöhemmin, sarkajaon jälkeen, aikoivat Armassaaren kylän miehet tehdä saman tempun, menivät yöllä ja kalvoivat Reväsjärvestä ojan omalle puolelleen, saadakseen hekin vettä neljään, viiteen myllyynsä, jotka olivat Koskiojassa, etelään Reväsjärvestä. Mutta nuotiorantalaiset pääsivät hätään, ja kaivoksella syntyi tuima temmellys, jossa kanget ja ojankaivuaseet heiluivat tappeluaseina. Oikeudessa sitten tuomittiin armassaarelaisten kaivos tukittavaksi, ja sanotaan sitä vieläkin "Varkhanojaksi".

Syksyllä, lyhyen kesälevon jälkeen, kun riihestä ruvettiin saamaan oman pellon eloa, alkoi härkinmyllyjen ahkerin työkausi. Silloin kävi myllypurolla, missä useampia härkkimiä oli kieppumassa, yöt, päivät, alituinen kohina, jyrinä ja kalkatus. Toiset ukot tulivat jyväsäkkeineen, toiset olivat jauhoineen lähdössä, ja kolmansille myllyt parhaillaan jauhoivat.

Entisajan äijät kuljettivat eloaan myllyssä puuastioissa, pyöreissä "myllytynnyreissä", jotka olivat "ankanmallisia, kupukat keskeltä" sekä niin isoja, että vetivät pari tynnyriä. Pohjat vain lyötiin kiinni, pari tynnyriä työnnettiin reslaan ja lähdettiin ajaa kolauttamaan myllylle.

Yökaudetkin pidettiin myllyä työntouhussa. Tavallisesti jouduttiinkin myllyyn iltapäivällä, ja sitten annettiin kivien jyrytä yhteen mittaan, kunnes oli jauhatettu koko kuorma. Puurojauhot sai mylly ensi töikseen hieraista käyttäjälleen. Piimää, voita, leipää ja suolakalaa oli myllymiehellä eväänä, ja heti, kun oli saanut tarpeeksi jauhoja, hän keitti myllypirtissä "myllypuuron", tarjoten sitä toisillekin myllyttäjille. Hupaisesti kului jauhattajain aika myllypirtissä, silloin kun siellä sattui olemaan koolla useampia käyttäjiä. Varsinkin pimeinä yökausina, kun päre palaa rätisti piisin pielessä ja ulkoa kuului myllynsauvakkojen kalkutus ja kolkutus, vanhat äijät äityivät saarnaamaan toinen toistaan kolompia muisteluksia lapinäijistä ja lentonoidista, lihatontista, manhonväestä ja äpäristä, köyryistä, riettaista ja metsäperkeleistä. Äijien saarnaa kuullessa nuorempia jo rupesi vistottamaan, niin etteivät yksin uskaltaneet edes ulkona pistäytyä, sati sitten mennä myllyä hoitamaan. Päresoitto kädessä siellä kiireesti kaksissa miehin käväistiin.

Mutta monet ikäukot, myllyn ja metsän ja kaikkien haltiain tutut, saattoivat kyllä yksinäänkin yökausittain oleskella vanhalla myllyllään ja törmän pirtissä, eikä pimeä korpi heitä pelottanut. Puuroa vain ukot keittivät pirtin piisissä, pistelivät sitä piimän ja voisilmän kanssa, hikoilivat "lavittalla" ja aina väliin kävivät myllyä hoitamassa. Tuttua ja rakasta soittoa oli vanhalle myllynkäyttäjälle jauhavan kiven jyrinä, johon sauvakko kalkuttaen takoi tahtia. Jo äänestä äijä heti kuuli, milloin kivi oli laskettu tarpeeksi "iholle", niin että se antoi parhaat jauhonsa, niin hienot, että ne kouraan puristettuina "jäivät limpuksi, eivätkä hajonhet kuin hietakakko". Sellaisia olivat vain huonon myllyn ja taitamattoman myllärin tuottamat jauhot, joista kaiken lisäksi "elonmakukin" oli hävinnyt. Lämpöisessä myllypirtissä kuivasi ukko jyvät ennenkuin kaatoi ne myllyntuuttiin. Ja kunnossa hän piti kivetkin. Tasateräisillä kivenhakuilla hän nakutteli tylsyneet kivet "unellensa", jolloin ne taas hyvästi tarttuivat viljaan. Hartaana ukko kaapi jauhokoukulla myllyn jauhaman leipäviljan "lautomelta" kokoon, sipaisi linnunsiivellä loputkin, ja leveällä lastalla ajoi säkkiin, jonka suun oli oksahaarukalla pingottanut avoimeksi.

Myllynhaltian kanssa ikä-äijät olivat hyviä tuttavuksia. Kolarin ukko suostutteli haltiaa, pyydellen:

"Mene kiville kiekkumhan, että mie hiiniä jauhoja saan! Sulle kivi, mulle jauhot, sulle kova, mulle pehmeä."

Siitä myllytonttu oli mielissään, kiekkui kivillä, jopa joskus kiekkuessaan laski lauluksikin. Kuusan Anttikin oli kerran kuullut Tepsan myllyssä, Kittilän Kuolajoella, kun haltia lauleli:

"Lipluta, lelliltä, lellu, lipluta, leikitä, lellu!"

Huoletta voivat ukot heittäytyä pirttiin nukkumaan, sillä haltia kyllä tuli ilmoittamaan, milloin myllystä rupesi jauhaminen loppumaan. Kurtakkokosken vanhassa myllyssä tuli Kittilän Alakylän Klaavun äijälle vanha pikkuturkkinen vaari sanomaan:

— Nouse sie, äijä! Mylly pääsee!

Äijä nousi, kaatoi tuuttiin lisää, pannen jälleen nukkumaan. Vähän ajan päästä taas pikkuturkki-vaari tyrkkäsi kylkeen, nykäisipä jalastakin ja sanoi:

— Äijä ylös!

Ja mylly oli taaskin sillä rajalla, että oli pudottanut viimeisetkin jyvänsä kivensilmään.

Kuusankosken vanhassa yhteismyllyssä oli haltioina kaksi tytärtä. Ne kerran tulivat Tuomas-äijää herättämään, puhellen keskenään.

— Pitäis herättää tuo äijä, kun mylly pääsee, toinen sanoi.

— En uskalla, se kirvaa, toinen arveli.

Herättivät kumminkin, ja äijä kirosi, jolloin tyttäret pelästyen katosivat.

Mutta uskottomia myllymiehiä ei haltia viitsinyt herätellä, muuten vain joskus ilmoitti olemassaolostaan. Niin myllykotaan ilmestyi Muotkan Antille kerran vanha ämmä ilkaillen ja kysyen:

— Onko täällä kosoittamista?

— Tuossa on kosoittamista! Antti vastasi, vatkaten tulikekäleellä.

Vanhoilla ukoilla oli tapana myllypirtillä ollessaan aikansa kuluksi kiskoa päreitä. Monille äijille oli "myllyreisu oikein pärhen kiskontareisu". Myllypuron rantakankaalta vain hakattiin silkosyinen petäjä, vietiin kappaleita pirttiin sulamaan, ja sitten pitkin iltaa, yötä ja aamua kiskottiin pärettä. Pari, kolme kupoa piti vuorokaudessa tulla kasaan. Ne olivat sitten hyviä myllypirtin tuomisia talon emäntäväelle. Mutta joku määrä kuivia päreitä piti heittää myllypirtin orsille, että "seuraavallekin tulijalle oli aluksi". Jotkut ukot kutoivat päreistään ruumen-, olki- ja akanakoreja, muutamat väänsivät vitsoista "lehmänperhäisiä", ja pyytöhenkiset miehet kävivät yöllä tuohustamassa.

Hyvin täytti virkansa hyvästi laitettu härkinmylly tottuneen myllyttäjän hoidossa. Riihikuivaa taikka myllypirtissä kuivattua viljaa mylly jauhoi kolme, neljä tynnyriä vuorokaudessa. Pirjetän mylly Annanojassa päästi uudekselta kahdeksankin tynnyriä päivän ja yön tietämissä, vaikka nyt jo vanhana tyytyykin kolmeen. Myllyssä kyllä olikin ennen 8-kortteliset kivet.

Mutta kiveliön harmaa jauhaja oli hyvin herkkä ja oikullinen metsäläinen, joka pian oppi tuntemaan hoitajansa. Toisten käsissä se hyvälläkin vedellä kävi vetkoon, kitisi ja linkutti, antaen vain vähän jauhoja, nekin karkeita kuin hiekka. Mutta toisten hoidossa härkin taas pyöri kuin väkkärä tuulessa, kivet soivat eri äänellä, sauvakko kalkutti iloisesti tuutin laidassa, ja mylly antoi hyviä jauhoja miltei puolta enemmän kuin huonolle käyttäjälleen.

Leipäviljansa härkinmyllyn käyttäjä jauhatti aina kuorinen, sillä suurella vaivalla raadettujen pohjoisten peltojen vähäisiä leiväksiä ei kannattanut vielä kuorimalla vähennellä. Kun vain elot käytettiin muuten hyviksi, lähti niistä kyllä kunnollinen jokapäiväinen leipä, jopa hyvä pyhäpäivien rieskakin. Ryyneiksikään ei härkinmyllyssä koskaan yritetty kuoria leipäviljaa. Mutta joskus turtolalainen rupesi tuhlaamaan ja teki ryynejä — kirnussa. Pani tavalliseen voikirnuun paksun varapohjan sekä asetti pohjan alle vielä kolmannen pohjakappaleen, kaasi kirnuun ohria ja survoi ja sysi niitä rautakangen rengaspäällä, niin että pölisi. Pohtaen, puhaltaen ja siivellä sipoen hän sitten ajoi akanat pois viljasta, saaden hyviä pyhäpäivän puuroaineksia. Itselliseukot, Kruutin Kreeta ja Maija-Leena, olivat entisaikaan Turtolan Kirkonkylän emäntien ryynimylläreitä. Parin, kolmen kapan pusseja he saivat taloista survoakseen, kun uutinen oli saatu, taikka suuret pyhäpäivät, kinkerit taikka häät olivat tulossa.

Saivat härkinmyllyt monesti jauhaa leiväksi muutakin kuin puhdasta jumalanviljaa. Sattui tulemaan nöyrä vuosi, niin että pelto antoi raatajalleen enimmäkseen vain olkia ja akanoita. Silloin survottiin petkeleillä olkia isoissa ruuhissa "kalhoiksi", pantiin vähän jyväkahuja joukkoon ja jauhatettiin myllyssä. Masentunein mielin silloin ukko käytteli myllyään ja söi karkean myllypuuronsa. Ei vanha myllykään tuntunut pääsevän oikeaan vauhtiinsa eikä ääneensä: voimakas kivien jyrinäkin oli muuttunut väsyneeksi kahisemiseksi.

Sivullisetkin myllyttömät saivat isännän luvalla, sovitusta maksusta — kappa tynnyristä — käyttää härkinmyllyssä viljansa, ja jokainen koetti parhaan taitonsa mukaan itse olla myllärinä. Joskus isännät ottivat vakituisen ukon yhteismyllyänsä käyttämään.

Sellaisia entisajan mylläreitä oli Kittilässä Sirkan, Könkään ja Hossan miesten yhteismyllyssä vanha Mylläri-Aapo. Vanhoja myllynkäyttäjiä on myöskin Nuotiorannan Mylly-Pekka, lähes 80-vuotias Pekka Strålberg, joka on viisikymmentä vuotta hoitanut Annanojan härkkimiä, useampaakin yhtaikaa, pappilankin myllyä kolmen rovastin aikana, saaden palkkaa virastaan puoli kappaa tynnyriltä joka härkintä kohden.

Talveen saakka, joskus lähelle joulua, myllyt ahkerasti kietkuttivat, kunne puro kokonaan jäätyi, ja härkimenkin niin hyyti ja jääti, ettei se enää jaksanut pyöriä. Vain jotkut väkevät purot pysyivat sulina yli talven ja käyttivät myllyään. Talvi olikin härkinmyllyn levon aikaa. Silloin se metsäkurussaan kyhjötti kuin kontio paksun lumen peitossa, härkinhoitokin kokonaan vahvan jääkerroksen sisässä. Muorit ja vaarit saivat taas ruveta vanhaa kinnasmyllyänsä pyörittämään, jos talon syksyllä käytetyt jauhot rupesivat loppumaan.

Mutta kun tuli kevät, hanget sulivat ja metsäpuro ryskäytti jääpeitteensä pois ja keväisin voimin alkoi hurjana temmeltää myötäleessään, heräsi härkinmyllykin, yhtyen virran keväiseen menoon. Väkkäränä alkoi härkin kieppua, niin että kivet ihan mieletönnä ulvoivat ja sauvakko takoi kuin vimmattu täysin voimin. Vanha haltiaäijäkin nousi piilostaan ja kivillä kiekkuen alkoi iloisesti laulella. Myllyttäjä-äijätkin olivat kuin nuortuneet. Ketterästi he kepsuttelivat myllyllä edestakaisin, keveästi keikahteli jyväpussi, ja kiven ikenistä lämpimiltään saaduista jauhoista keitetty, voisilmäinen myllypuuro maistui entistään makeammalta.

Kesäkentällä

Pitkän pimeän talvikautensa saa navettakunta kytkyt kaulassa seisoa yöt päivät seinän ja "loorin" välissä, jauhaen eteen työnnettyjä eväitään, hauteita, olkia ja jänkäheinää — entisaikaan apatettiin karjaa myöskin ihmislannasta keitetyllä hauteella —, antaen hoitajalleen korvaukseksi maitoa sekä kymmenin kuormin "sontalimppuja" pitkin hankien peittämää peltokenttää, vieläpä ison limppukasan navetan taaksekin.

Mutta suven tullen saa sarvikansa jättää talvisen asuntonsa koko kesäkaudeksi ja muuttaa kesämajoilleen. Miltei joka talon karjakunnalla on oma kesänavettansa peltojen takana, kiveliön veräjillä. Se on matala neliömäiselle pohjalle rakennettu hirsimaja, jonka laajan kartiokaton huipusta kohoaa puinen ilmatorvi. Sisustus on hyvin yksinkertainen, niinkuin ainakin vaatimattomien eläjien kesäasunnossa. Alustana on useinkin vain maapermanto, päällyksenä ilmatorveen päättyvä vesikatto, parret sivuseinien vieressä ja ainoana ikkunana peräseinän sontaluukku. Mutta navetan luota alkaa heti metsien, lehtojen, vaarojen ja jänkien valtakunta, jossa kesäasukkaat saavat mielinmäärin kuljeskella etsien ruokapaikkoja, kalistella kellojaan, ammua ja möyriä ja pitää muuta kesäniloa, kunhan vain illan tullen muistavat keikutella kesämajan veräjille vartomaan hoitajiansa. Sinne saapuvatkin emännät lypsinastioineen ja tuomisineen, kytkevät metsänkävijät navettaan, jossa toimitetaan lypsäminen ja iltajuottelu. Pimeässä asunnossaan saa karja rauhallisen yölevon, syöpäläinenkään ei siellä kovin kiusaa, kun vielä ilmatorvikin laittaa vetoa. Aamulla taas käyvät naiset karjan lypsämässä ja laskemassa laitumelle.

Karjan kesämajoilla asuessa saa talvinavetta olla vapaana tuulettumassa seuraavaa talvikautta varten. Mutta rajaväylän varrella, Ylitorniolla, Turtolassa ja Kolarissa, on monen talon tapana, kun lehmät on saatu kesämajoille, itse muuttaa kesäasunnolle — lehmien talvisuojaan. Navetta vain pestään ja siistitään, jopa paikoin parsien väliseinät ja aperuuhet korjataan pois, seinät ja katto valkaistaan kalkilla, ikkunoihin asetetaan verhot, pöytä raheineen tuodaan seinän viereen ja ruoka keitetään navetan muuriin laitetussa hellahoidossa taikka piisissä. Viileässä, pieni-ikkunaisessa karjanasunnossa onkin helteisenä kesäpäivänä paljon raittiimpi oleskella kuin avarassa kuumassa pirtissä, johon aurinko paahtaa isojen ikkunain täydeltä. Yöksi siirrytään levähtämään aittoihin ja luhteihin.

Tällainen on Peräpohjan karjan kesänvietto aina Kolarin ja Kittilän maita myöten.

Mutta toisinaan ei karjan kesämajaa ole nostettukaan kiveliön portille metsän ja viljelyksen rajamerkiksi, vaan on se rakennettu itse kiveliöön, keskelle karjan käyntimaita, parin, kolmenkin neljänneksen päähän ihmisten asuinsijoilta. Varsinkin Ylitorniolla on monilla taloilla kesäkenttänsä eli karjakenttänsä viljelyksiä ja peltoja rajoittavien metsäisten vaarojen itäisillä, korkeilla takamailla, ja samoin muutamilla Karungin ja Turtolankin taloilla. Tavallisesti ovat saman kylän talot rakentaneet metsänavettansakin yksille maille lähekkäin toisiansa, joskus samalle kentälle naapureiksi, niin että kiveliöön on syntynyt samanlainen pikkuinen metsäkylä navettoineen, pirtteineen ja maitoaittoineen kuin Pohjanlahden rantaruotsalaisilla on takamaillaan. Tällainen, Alkkulan kymmenkunnan talon karjakylä on Reväsvaaran takaisessa kiveliössä. Kaulirannan Vanhaisella, Antinmaalla, Kokkolalla ja Tuomaalla on yhteinen pieni kesäkenttänsä Suolamaan kankaalla Ison-Himovaaran takalistolla. Kainuunkylän muutamilla taloilla on sellainen Luomajoen rannalla. Paloisten taloilla oli ennen monet kesäkenttänsä Kiimavaarassa, ja Sakarinlaessa oli kiviniemeläisten karjakenttä.

Toukokuun lopulla kesä ennättää nousta jo Peräpohjaankin, avaten navetan ovet karjalle ja valmistaen laitumet ja metsämaat ottamaan vastaan jokakesäisiä vieraitaan.

Entisillä emännillä oli suuri huoli silloin, kun karja oli ensi kerran päästettävä navetasta kesälaitumilleen, sillä navettakunta oli talvikauden saanut olla emännän ja kartanonhaltian hyvissä hoidoissa, mutta nyt se oli laskettava kiveliöön metsäkunnan armoille. Ja koko metsähän sekä metsäkansa oli tavallisesti vihamielinen kyläkansalle ja kaikelle, mikä kylään kuului. Siksi emännän piti monin tavoin varata karjansakin metsää ja sen tuhoa vastaan. Jo laskiaisena hän varoi antamasta väelleen karjanviljaa, etteivät kesällä syöpäläiset söisi lehmiä, ja navetan hän sulki jo päivänäöllä, että metsäkin kesällä laskisi karjan aina aikaisin iltalypsylle. Ja laskiaisvellistä emäntä leipoi "kakon", jota keitti vellipadassa, kuivasi sen "muurinhalsilla", sitten vei talteen aittaan siemenvilja-astiaan, jossa lehmänkellokin oli talvikorjuussa. Pääsiäisaamuna emäntä sitoi kellon lehmän kaulaan, mursi puolet laskiaiskakosta, hakkasi puukolla sen murusiksi, pani sekaan jyviä sekä kolme hypeellistä tuhkaa kolmelta kotiliedeltä, sitten pivostaan syötti joka lehmälle, sanoen:

"Tule aikaisin kotia, tähän taltion ja kartanhon!"

Erkinpäivän tienoissa laskettiin karja navetasta, ja silloin tehtiin viimeiset, kaikkein tärkeimmät varaukset. Maanantaina ei kyllä saanut karjan laskua toimittaa, koska se "ei ollut kuin koiran tappopäivä" ja "fanginpäivä", vieläpä "ennen vanhaan Ruottissa hirttopäivä". Karjaa laskettaessa piti joskus talon isännänkin olla toimessa, mutta metsän tavat tunteva vanha emäntä oli päätietäjänä — ellei emäntäkään kyennyt, täytyi kutsua joku taitava tietäjämuori apulaiseksi. Virsikirja ja tulisoitto kädessä kiersi emäntä navetan veisaten:

"Armon liiton enkel, Herra! hyvill' hengill', Vartioillas meit' varjele, Torju päältäm perkele."

Kytkyen "perhäinen" asetettiin navetan kynnyksen sisäpuolelle ja rautakanki ulkopuolelle — Ylitornion Ala-Antissa oli talon ukko itse niitä laittelemassa — sekä palava taulakappale rautakangen viereen. Rautakankea asetettaessa sanottiin:

"Olkhon niin kova maa jalkaisi alla, niinkuin on se, jonka yli menet!"

Sitten joka lehmälle annettiin laskiaiskakkoa, tervattiin niiden suuhoito ja karja laskettiin ulos. Muurahaispesää vain vatkattiin lapiolla jälkeen pitkin navetan lattiaa, sanoen:

"Niin monta kuin tuossa on muurahaista, olkhon kesällä karjalla kothinajajaa!"

Keskellä pihamaata oli heinä-ämpäri, jonka pohjalle oli kätketty kaikki talon avaimet. Kun lehmät kokoontuivat nuuskimaan ämpäriä, kiersi emäntä, kantaen käsissään hehkuvia "koijukekäleitä", kolme kertaa koko karjan, asetti sitten kekäleet ristiin kujan laitaan ja lähti astumaan lehmäin edellä metsäveräjälle, eikä kukaan saanut ajaa karjaa. Laskiessaan lehmiä veräjästä emäntä saneli:

"Mettän Ukko, mettän Akka, mettän kultainen kuningas, ota oksa pihlajainen sujuta suvikuntainen, sio koiraa kaksi kiinni kultaisilla viljoilla, läpi luun, läpi laan, läpi kahen leukaluun, ettei mettän kuningas koske minun eläimiini."

Mutta Marjosaaren Keisun muori luki jo navetan edessä metsän manauksen:

"Mettän muori, mettän Vaari, mettän kultainen kuningas, älä roiski roimahäntiä, äläkä paritta paskasääriä! Kätke kyntes karvoihisi, hamphat ikenhisi! Maa yhteinen, ruoka erittäin!"

Ylitornion Vittikolla itse talon vanha vaari toimitti karjanlaskun, meni metsäveräjälle ja siellä, karjan lähdettyä kiveliötä kiertämään, lankesi polvilleen maahan ja kumarrellen metsään päin teki metsänvaarin kanssa salaisia liittoja, joita ei kukaan saanut olla kuulemassa.

Sitten kun karja näin varattuna oli omin päin muutaman päivän käynyt kotimetsää, voitiin se jo viedä kaukametsäänkin kesäkentän laitumille. Kaulirantalaiset menivät Suolamaan metsäkentälle tavallisesti kesäkuun ensi päivänä, jolloin kesä jo rupesi olemaan parhaassa alussaan ja kiveliökin saattoi tarjota karjakannalle vapaan elatuksen.

Karjanhoitajina seurasi metsämaahan useinkin talon vanha emäntä, jopa toisinaan isäntäkin liittyi emännän matkaan, taikka talon miniä perheineen, taikka palkattiin joku mökin eukko sinne "kenttävaimoksi". Niinpä olivat Suolamaan metsäkylän asukkaina muuanna kesänä Kohkolan vanhat, emäntä ja isäntä, Antinmaan vanhat, Mäen Alpiina lapsineen Tuomaan talosta sekä Toolasen Kaija, joka jo toistakymmentä kesää oli ollut Vanhaisen kenttävaimona hoitamassa parikymmenlukuista karjaa. Parissa pienessä karjapirtissä kenttäläiset asuivat, toisessa Antinmaalaiset ja Mäen Alpiina, toisessa Kohkolan vanhat ja Toolasen Kaija, ja neljän talon puolisatainen karja vietti yönsä kolmessa isossa navetassa: Vanhaisella ja Kokkolalla oli kummallakin oma navettansa, Antinmaalla ja Tuomaalla yhteinen.

Hyvin yksinkertainen on kiveliön karjapirtti, eikä suinkaan niin kansallisen kodikkaaksi laitettu kuin rantaruotsalaisten hauskat "fäbodat". Pieni piisi vain ovinurkassa, pöytä ikkunan edessä, pari vanhaa sänkyä nurkkapuolissaan, seinällä joku hyllylauta virsikirjoineen ja Laestadiuksen postilloineen sekä kahvimyllyineen ja -kuppeineen, piisin otsalla kahvipoltin, piisissä musta kahvipannu ja keittokattila, lattialla joku jakkara, rikkinäinen tuoli ja piisin vieressä puukasa. Ikkunoissa on puoliverhot, ja seinät päällystetyt joskus sanomalehtipaperilla. Pirtin edessä on pieni porstua talon tavaroineen, ja sen perässä pikku koppero kirnua ja maitoastioita varten. — Pihan takana ovat kentän maitoaitat ja kellarit, joka talolla omansa, sivulla leveät matalat navettahoidot, ja aittain takana kentällä isot karjamuurit sekä savuavat tulisijat, joiden vieressä vasikat, nuorukaiset ja muut joutilaat iltakausina seisoskelevat räkkää paossa. Syrjimpänä metsän reunassa kyhjöttää pieni nokiotsainen sauna, jota ilman ei kesäkentänkään asukas voi kiveliössään tulla toimeen.

Neljänneksen, parin päässä käy karja kiveliössä, ja illalla, kuuden, seitsemän tienoissa se palaa kotikentälleen. Mutta milloin karja ei rupea ajalleen saapumaan, käyvät kenttäukot apulaispoikineen sitä kiirehtimässä. Illalla on kentällä koko elämä ja monenlainen mekastus, kun monikymmenlukuinen karja saapuu ammuen, möyrien ja kellojaan kalkatellen. Siinä on monennimistä maitomuoria: Haluna, Helmiä, Ihana, Kastina, Omena, Viikuna, Huhtikki, Mustikki, Maatikki, Mielikki, Lumikki, Lemmikki, Lystikki, Siistikki, Kaunikki, Kyllikki, Tiistikki, Tuorikki. Mansikka, Liinapää, Punakorva, Mustakorva, Palmu, Puhuu, Seiju, Säily, Ilo, Lykky, Lahja, Perjo, Kirjo, Hertta, Vappu, Santeri, Tähti, Onnentähti, Kukka, Elämänkukka, Onnenkukka, Hillankukka, Ruusunkukka, Alleruusu, Finneruusu, Kultaruusu, Kultakaula, Kultavilja, Kultasilmä, Kruunu, Hertinna, Kreivinna, Minerva, Äpyli ja Rakkaus. Navettaan kytketään karja lypsettäväksi, annetaan eteen juomaa ja tuoresta kauraa, jota varta vasten on kentän viereen pikku peltoon kylvetty karjan ilta- ja aamuannoksiksi, "palkaksi, että lehmät paremmin tulisit mettästä".

Mutta "laiska puulaaki", nuoret vasikat ja varhain poikivat lehmät, jotka ovat niin "röntynhet", etteivät jaksa muun karjan mukana kuljeskella kiveliöissä ja rämpiä jänkiä, oleskelevat vain läheisillä ahoilla ja kenttävainioilla pirttiväen huolehdittavina. Kun sitten lehmä sattuu poikimaan, pitää emännän siunata se kiertäen päresoitolla kolme kertaa ristiluitten, häntäluun ja kupeitten kautta lukien "Herran-siunauksen" ja "Isä-meidän" ja tehdä karrella risti peräpuoleen, vetäistä joka tuumesta kolme kertaa maahan maahiaisen ja muiden osa ja sanoa: