SISÄLLYS: (continued 4)

"Siin' on maahiaiselle, siin' on kathensilmhän, siin' on onnenrenkhaseen!"

Sitten pitää lypsää korvan täysi vasikalle ensi annokseksi, vasta sen jälkeen ottaa oma osansa. Kolmannella juotolla emäntä antaa vasikalle nimen ja kopauttaa juomakupilla otsaan sanoen:

"Siin' on sulle nimi!"

Kenttäemännän pitää osata hoitaa lehmien pienet sairaudetkin, joita aina silloin tällöin sattuu, milloin metsän tuottamina, milloin pahansuovien ihmisten lähettäminä. Jos kulo ajetuttaa lehmän tuumet, niin että niistä vain tulee "kuria", etsitään vanhan lasturantteen pohjalta maan rajasta kolme tikkua joka tuumelle, lypsetään niihin maitoa ja peitetään tikut takaisin samaan paikkaan, paistetaan tuumia vielä vanhalla messingillä, tervalla ja voilla ja sidotaan lehmän kaulaan oikein paikatut, vanhat "prakut". Verta lypsävän lehmän maitoa pitää viedä salaa saunan kiukaaseen, ja kun lehmä pudottaa märepalansa, tehdään heinistä, sammalista ja lehmän vasemman lavan karvoista märepallukka, työnnetään se elukan poskeen ja sanotaan:

"Syö, paarna, tuota, niin kauan kuin löyät oman palasi!"

Mutta kun metsä ottaa lehmän haltuunsa ja peittää, niin ettei sitä kukaan löydä, vaikka elukka saattaa olla ihan lähelläkin vain petäjää kiertämässä, täytyy turvautua tietomiehen apuun.

Hupaisesti kuluu kesäinen aika metsäkentällä. Ukkonenkaan ei sattunut panemaan lehmiä keväällä talvinavettaan, eikä ensimmäinen kesän vesisade tullut etelätuulella, jolloin maito olisi mennyt etelään, ja siten on saatu hyvä lypsykesä. Karja antaa maitoa, ja emännät kirnuavat voita kerran toisensa perästä — ennen hapatettiin maito "fiiliksi" ja kirnuttiin siitä voita, mutta jo pari vuosikymmentä on osattu käyttää "meijeriä", separaattoria. Kotolaiset käyvät pari kertaa viikossa noutamassa voita ja piimää, tuoden samalla metsän asukkaille kotoisia eväitä sekä kahvia ja tupakkaa.

Joutoaikojen välitöinä tekevät kenttäläiset kymmenittäin luutia, vispilöitä ja vastoja, suorivat lehtiä ja taittelevat niitä suuriin suoviin, käyvät marja-aikoina läheisiltä jängiltä ja vuomilta poimimassa hilloja kotiinkin vietäviksi, vieläpä hoitelevat kentän pieniä perunapeltoja, joista jo heinäkuun lopulla saavat mieluista ruoanlisää. Pyhäpäivä on metsäkentällä suuri levon ja rauhan päivä. Ei kuulu edes kaukaista kirkonkellojen kumahtelua, karja vain soittaa huomenkelloa ja härkä vetäisee aamuvirren, varikset pitävät saarnaansa, punakalottinen palokärki vastaa kankaalta lukkarina luikaten, ja metsän lukemattomat lintuset laulavat kiitosvirsiä sekä tuhannet hyönteiset surisevat ja pörisevät seurakuntana. Hiljainen tuuli humisee kankaan punoittavassa männikössä ja kiitää yli pyhäisessä autereessa värisevän kiveliön, ja kaiken yllä kaartuu korkea sininen taivas. Metsäpirtin kansakin, toimitettuaan aamuaskareensa, istuu asunnossaan viettäen sunnuntailepoa. Vanhat isännät ja emännät veisaavat virsiä, ja joku lukee postillasta päivän saarnan, jota toiset ristissä käsin kuuntelevat. Hiljainen hartaus täyttää kiveliön pirtin, ja koko ympäristö yhtyy täydestä sydämestään saarnan loppuhuokaisuun:

"Vaella niin vakaisesti elämän tiellä, ettei Kristuksen nimi tulisi sinun tähtes pilkatuksi pakanain seassa. Ja koska sinä viimein tulet siihen templiin, kussa sinä saat iankaikkisesti rukoilla ja palvella Jumalata, niin seiso alimmaisessa siassa, siihen asti, että se suuri Herra, joka sinua kutsunut on ihmeelliseen valkeuteen, sanoo sinulle: ystäväni, astu ylemmäksi, niin tapahtuu sinulle kunnia taivaanvaltakunnassa. Amen."

Kirkkaina pyhäpäivinä tulee toisinaan kyläläisiä vieraisiin metsäläisten pikku pirteille, ja pirtti tarjoo vierailleen, mitä pirtillä on: kahvia, voita, leipää ja viiliä.

Ja tyyninä kesäiltoina kajahtelee heleästi yli kiveliöiden, kun Antinmaan ämmi kentän lähivaaralta karjaansa kutsuen huijauttelee:

"Tprui, tprui, tprui, tpruui! Tulkaa pois, paarnat, tulkaa, tulkaa pois, kultaisen, tulkaa!"

Syksypuoleen asti viipyy pikkupirtin asukas karjakuntineen kesäkentällään. Kylä tekee heinänsä, leikkaa leipäviljansa, syö karjakentässä tehdyt sirppijuustonsa ja tuo uudisleipää metsäpirtillekin, ja karjakansa yhä asustaa metsänväen armoilla. Mutta kun yö rupeaa tulemaan kovin pitkäksi ja pimeäksi ja metsäkin alkaa vieroksua kylänväkeä, käyden yhä kitsaammaksi ja tylymmäksi, palataan kaikkine hoitoineen kotoisiin turviin. Syyskuun ensimmäinen päivä, armottoman syksyn alku, on Suolamaan kansan vanha muuttopäivä. Silloin heitetään pienet pirtit ja koko metsäkenttä kiveliön hoiviin, tavarat ahdetaan rattaille ja karja ajetaan Ison-Himovaaran suurta metsäistä myötälettä alas jokilaaksoon ja kotikartanoon, tutuille kotipihasille.

Kotivainioilla ja lähiniityillä saa karja sitten kuljeskella syksyiset päivänsä ja yökautensa oleskella talvinavetan vanhassa tutussa hinkalossa jauhaen märepalaansa sekä muistellen metsäkentän kirkkaita kesäpäiviä.

Painajainen

Tämän rienaajan tuntee kyllä, ainakin nimeltään, koko Suomen vanhakansa, tämän salakähmäisen yökyöpelin, joka pelehtii kristikansan navetoissa ja talleissa, jopa toisinaan kehtaa käydä kristityn ihmisenkin kimppuun. Jo muinaisista ajoista on painajainen tunnettu, ja yhtä kauan on Suomen kansa hyökkäillyt sen kimppuun entisten isien hengessä ja opeissa, milloin puukoin ja pyssyin, milloin taas ankaran sanan avulla, jopa lopuksi ristillä ja jumalansanallakin.

Kaukaiseen Lapinkorpeenkin on painajainen osannut. Samana kammottuna kyöpelinä esiintyy se täälläkin ja samaa ikuista taistelua polvi polvelta on käyty sitä vastaan. Ja täällä, suurien kiveliöiden ja pitkän talviyön maassa, öinen rienaaja on "vasittu olija vieläkin".

Vanha kiveliön asukas tietää kyllä, mitä lähtöä on tämä arka olio, jonka pitää vain pimeydessä, kaiken ristirahvaan nukkuessa, olla liikkeellä. Painajaisen pahna on monenlainen.

Useasti ovat painajaiset kastamattomien, metsään vatkattujen, salattujen ja murhattujen lasten sieluja, "äpäriä", jotka toisinaan kiveliöissäkin pimeinä öinä nälkäänsä ja alastomuuttaan valittaen kamalasti rääkkyvät ja uikuttavat. On joskus kuultu öisestä metsästä surkeaa huutoa:

"Isä kenkää, äiti sukkaa, hako jalkaan pistää!"

Tällaisten hylättyjen kiveliön raukkojen sielut tulevat toisinaan painajaisina kyläpaikkoihin etsimään pyhän kasteen saaneelta kansalta lepoa ja apua. Samoin myöskin kesken saatujen, metsään taikka muualle siunaamattomaan maahan heitettyjen lasten heikkojen turvattomien sieluraukkojen täytyy liikkua painajaisinakin. Monet vanhat ihmiset ovat joutuneet lapsipainajaisen kiusattavaksi. Niinpä Mattilan Karuliinaakin Muoniossa tuli kerran painamaan pieni "oikein traasuinen poika-sikiö", joka katosi vasta sitten, kun Karuliina sai sanotuksi:

"Jesus siunakhon minua, ja pahat pois matkoihinsa!"

Kittilän Sirkan eukkoa niinikään rasitti pikkuinen sikiö, jonka eukko otti kiinni, kysyen: "Mikä sie olet?" Ja se oli siunaamaton, pois heitetty lapsi, jonka osana oli "lentää ja tehä pahaa ihmisille".

Monesti myöskin uskottomana kuolleen ihmisen "rauhaton sielu eli henki" paneutuu painajaiseksi, tulee kyliin ja laskeutuu navettaan lehmän selkään lepäämään taikka menee talliin hevosella ratsastamaan, uskaltaapa pirttiinkin ahdistamaan nukkujaa. Monta kertaa onkin nähty, kun on pimeässä menty navettaan, "ihmisen mallisen" kyöpelin keikkuvan lehmän selässä. Rauhattomalla, vaivatulla sielulla "on somempi siinä viettää aikaansa kuin aina olla liikkeellä, ja siinäkin ottaa synneissään helpponsa". Kittilässäkin muuan "isäntä-raukka" kävi aina öisin hevosellaan ratsastamassa, niin että elukka oli aamulla valkeassa vaahdossa. Kerran meni renki yöllä talliin ja näki isännän kahdareisin istuvan hevosen selässä. Renki karjaisi:

— Sinäkö, perkele, tääll' olet, vaikka olet kuollut?

Isäntä-raukka lähti laukkomaan kirkkomaata kohden ja renki perässä manaten:

— Kyllä mie sinut, kun sie, rietas, kuollut olet…

Isäntä katosi arkkuunsa, mutta renki avasi arkun ja roivasi ruumiin suulleen, pistipä vielä suuren puukon sen lävitse. Eikä mies enää tullut kiusaamaan hevosta.

Eläväkin ihminen saattaa tulla painajaiseksi. Varsinkin "vaimonpuoli, kun se ajattelee miehen päälle, että hänen pitäis tuo saaha, tulee painamhan yöllä". Mutta kun mies panee peitteekseen naisen hameen taikka vyöliinan, ei painajaisnainen rohkene tulla kiusaamaan. Muonion Kutunivan isäntää, kun hän nukkui yksinään, painajainen aina vaivasi, mutta kun hän makasi emäntänsä selän takana, ei rienaaja uskaltanut yrittääkään. Saattaa myöskin mies tulla naista ahdistamaan. Vanha Posti-Iisko köppänäkin Kolarissa tuli kerran kiusaamaan Koivuniemen muoria, niin että "oli niinkuin liekissä koko huone", eikä muori voinut edes isoa varvastaankaan liikuttaa, sati sitten antaa ääntä, että olisi saanut painajaisen pakenemaan.

Maahiaisen tyttäretkin rupeavat joskus miehen painajaiseksi. Tepastollakin muuatta miestä kiusasi öisin naisenhaamu, joka tuli pirttiin seinän lävitse poranreiästä. Viimein mies vuoli tapin, ja kun painajainen taas tuli, iski mies tapin seinään. Silloin ilmestyi tyttöihminen sängyn viereen seisomaan. Mies otti tyttären piiaksensa, jopa lopulta emännäkseen ja sai hänen kanssaan neljä lasta. Mutta kerran mies vetäisi tapin seinästä, sanoen:

— Tuosta reiästä sie olet tullut.

— Olisit antanut nytkin sen olla liikuttamatta! eukko karjaisi ja katosi reiän kautta ikiteilleen.

Mutta miltei useimmin esiintyy painajaisena "kaikkein kelvottomus Riethan enkeleistä", jonka joku pahanelkinen ihminen on ottanut apulaisekseen. Kateus ja pahansuopaisuus, viha ja kostonhimo saattavat ihmisen turvautumaan Riettaaseen. Omia aikojaan ei kelvoton Rietaskaan kehtaa puuttua painajaisen öisiin töihin, eikä hänellä yksinään ole siihen voimaakaan, mutta kristityn ihmisen yhtiömiehenä hän kyllä voi ja mielellään rupeaa rienaamaan sekä menee, minne vain lähetetään. Riettaan osamiehenä ei kyllä ole turvallista olla. Siinä virassa saattaa helposti käydä niinkuin eräälle Kieringin emännälle pannessaan painajaisen naapuritalon navettaan. Molko-äijä antoi rienaajalle kyydin takaisin, ja silloin Rietas painoi lähettäjänsä, joka juuri oli navetan muuripataa pesemässä, päälleen kattilaan, niin ettei hän muiden avutta päässyt sieltä ylös.

Yö on pelottavan painajaisen paras toiminta-aika. Silloin vain saattavat äpärien ja muiden vainajien sielut olla liikkeellä, ja ainoastaan pimeyden turvissa uskaltaa kateuden ja kostonhimon nostama, arka yökyöpeli salakähmäisesti hiipiä retkillään. Mutta valon ilmestyessä täytyy vainajien paeta, ja Rietaskin silloin säikähtää sekä suurena pelkurina menee kiireesti piiloon. Valon kadottua rientää rienaaja kuitenkin heti uudelleen työhönsä.

Navetassa painajainen kaikkein ahkerimmin häärii, ja lehmällä ratsastaminen on sen mieluisinta työtä. Jostakin lävestä, useinkin "perhäisenreiästä", se pääsee pälkähtämään sisään, ja toisinaan sillä on navetassa vakituinen partensa, jossa se aina kiusaa, muutti siihen minkä lehmän hyvänsä. Pahasti pitelee painajainen elukkaa. Se on aina palavissaan, märkänä ja vaahdossa, sekä semmoisessa vaivassa, että oikein saaloo, toisinaan taas höyryää ja "haisee nakulle", lopulta käyden keltaiseksi karvaltaan ja menettäen maitonsa, joskus alkaen lypsää vertakin. Samoin rienaa painajainen hevostakin, pitäen sitä myötäänsä märkänä ja höyryssä.

Vaikka painajainen vain kähmiikin pimeässä, on se monta kertaa yllätetty, ja saatu nähdä, minkälainen kuvatus se on. Ja kyllä se onkin vaikka minkänäköinen. Kittilän Kiistalan eukko näki painajaisen niinkuin tulitikun tulena kiiluvan lehmän lapain päällä, ja Tepaston muori keksi sen tähtenä pyörivän elukan sarventain yläpuolella. Tepsan Junnu sattui huomaamaan, kuinka "monihärinen tähti liikkui ja kulki värväämällä lehmää vasten ja asettui lehmän selkhän". Mutta Kurtin Eeva Kieringissä yllätti rienaajan, joka oli "kuin juusto ja hyrräsi ja paloi navetankatossa kuin viinavalkea", ja Kelontekemän Jans-Päkkiä ahdistava painajainen oli niinkuin kirnunmäntä, reiäkäs valkea reuhkana, joka nousi ja nousi ja viimein työntyi läpi seinän. Turtolan Pellossa heilui painajainen hevosen selässä valkeana "traasuna", ja Rovaniemen Lohinivassa se häiläsi lehmän päällä niinkuin valkea nenäliina. Kieringissä oli painajaisen nähty miehenkokoisena moskataikkona ratsastavan lehmällä, Enontekiön Ylikyrössä taas isona heinähankona. Monesti esiintyy painajainen myös jonkun eläimen muodossa. Mikkolan Alperttiakin Kittilän Kyrössä kiusasi rienaaja, joka riepsahti kuin riekonkokoinen valkea haamu, ja Muonion Kutunivassa yllätti Möykkysen Juljus kiusaajan, mikä lintuna katosi seinän reikään, ja kun Juljus paiskasi puukolla perään, jäi reikään märkä pilkka. On nähty painajainen koiran ja ketunkin haamussa. Kittilän Korvan emännälle tuli lapsivuoteessa maatessaan vasikanpää rinnoille rötköttämään, ja kun emäntä kävi siihen kiinni, jäivät hänen kainaloonsa ihmisen jalat. Vaaran Aapon Kimppuun Tepastolla kävi nukkuessa jänis, piiloutuen lopuksi saappaaseen lattialla. Aappo pääsi lopulta niin tolkulle että sieppasi saappaansa, alkaen mäikyttää sitä seinään ja hyppiä sen päällä. Kun äijä viimein uskalsi kurkistaa kenkäänsä, oli jänis sieltä hävinnyt.

Painajainen on tavattoman itsepintainen ja häpeämätön. Se ei vähällä heitä rienaamistaan, vaan palaa toimeensa yhä uudelleen, vaikka se joskus yllätettäisiinkin, ellei sille osata näyttää kovempaa mahtia. Taitoa ja voimakeinoja sekä kovia sanoja tarvitaan rienaajan pelottamiseen, niin ettei se enää uskalla kertoa jälkiänsä. On joitakuita niin kovaluontoisia ukkoja, että pelottavat painajaisen vain omalla mahdillaan. Kittilän Kaukosen Tuomaankaan ei tarvitse tehdä muuta kuin mennä navettaan ja "luonnon kiivahuella" astella käsiään viuhtoen perästä oveen, ja heti pitää painajaisen ikipäiviksi paeta siitä huoneesta. Eikä Turtolan ukoltakaan uskottoman vainajan haamu vaatinut enempää: kerran kun sai halolla päähänsä, niin siitä uskoi, eikä enää toista tullut ottamaan.

Tuli on jo vanhastaan ollut kaiken pahan poistaja, ja sitä ruma yökyöpelikin pelkää. Ei tullut se enää Kurtin Eevan pirttipöksään, kun muori ajoi sen ulos, potkaisten oven auki ja lennättäen piakalla kuumaa tuhkaa perään sekä kiroten:

"Älä kerro jälkiäs, piru rukka, minun pesääni!"

Sieppijärven muori taas pisteli tulitikkuja navetan hinkaloon sekä seinänrakoihin. Unarin emäntä kylvetti lehmää poltetulla vastalla, ja Kolhon Hanna Turtolassa kiersi ja poltteli lehmää päresoitolla. Pyssyn tulta ja pamausta rietas myös kammoo. Turtolan Pellossakin, kun painajainen ratsasti hevosella, pamautettiin pyssyllä läpi tallin, jolloin kiusaaja lensi valkeana raasuna navettaan. Pyssymies painoi perässä ja paukautti navetan lävitse, ja silloin rietas uskoi ja hävisi. Ylitorniolainen karkoitti painajaisen ampuen kaksi kertaa sontaikkunoista ristiin navetan lävitse, Kieringin ukko ampui itse painajaista, niin että jäi punainen pilkku seinään, sillä "on pirussakin niin paljon verta".

Puukko on painajaisesta kolo ase, "siitä se on kaikkein arin", samoin kuin kirveestäkin. Pekkalan ukko Yli-Kyrössä vatkasi painajaista puukolla, niin että se tarttui oveen, jolloin ukko vielä terästi:

"Heilu, sen oma, siinä huomenaamhun saakka!"

Kyrön Heikki iski puukon seinään sänkynsä yläpuolelle, "sillä se saapi vaimojen ajatukset päältä pois, eikä painajainen uskalla tulla, pelkää, että puukko putoaa päälle". Samasta syystä Karungin eukko löi puukon lehmän kohdalle navetan seinään. Mutta kun Kaukosen ukko pani tuppivyön hevosen kaulaan, ei painajainen sitä säikähtänyt, ratsasti vain kuin ennenkin ja pudotti tyhjän vehkeen pois. Kinis-Riikka Kittilän Molkojärvellä karkoitti rienaajan Vierelän navetasta, paukauttaen kirveellä hinkalon laitaan, kiroten ja noituen:

"Pirun nakku, konit minun vastapoikinhen lehmäni!"

Monia muitakin vanhankansan päteviksi koettelemia keinoja on jo vanhoista ajoista käytetty. Ukonsärkemää puuta on Vanhakehno aina kammonut, ja sitä painajainenkin pelkää. Turtolan Matinlompolon muori pyyhki painajaisen rienaamaa lehmää ukonsärkemällä puulla, jauhoipa puuta vielä lehmän parteenkin, ja "sillä se vain lähti… pölkäsi se sitä". Vielä parempi oli, jos teki, niinkuin Kittilän kyröläinen ja Enontekiön palojoensuulainen, ukonsärkemästä puusta ristin, ripustaen sen lehmän kohdalle navetan kattoon "heilaamhan"; ja kun Molkojärven sekä Kelontekemän ukko laittoi kolme ristiä, vielä puukolla piirtäen jokaiseen, IESUS RISTUS, niin rietas ihan kauhtuen pakeni koko kartanosta. Kelontekemäläinen laittoi lehmälle kytkyen ja peräisen tuomesta, ja Tepsan Junnu piirsi tuomella kolme piirtoa lehmän kumpaankin lapaan, sillä "tuomessa on se mahala, joka ajaa painajaisen pois". Turtolassa ja Kolarissa saatiin painajainen pelotetuksi ripustamalla navetan kattoon, "sen kautta, missä eläin on", harakan taikka variksen raato. Karunkilainen kiinnitti lehmän yläpuolelle vanhan puntarin, ja rovaniemeläinen päreistä tehdyn "viiskloppisen". Hyvä oli myöskin vanha almanakka navetan katossa, vielä parempi vanha virsikirjanlehti, jossa oli kolme kertaa mainittu Kristuksen nimi. Kekseliäs Palon emäntä Kinisjärvellä vei peilin lehmän kohdalle navetan seinään, sanoen:

"Häpiä, nakku, kun näet haamusti, ettet minun lehmääni tule!"

Ja tämä oli jo liikaa häpeämättömälle riettaallekin: äijä jätti mieluummin Palon muorin navetan kuin kärsi nähdä rumaa naamaansa ja itseään lehmän selässä. Mutta Hattulan emäntä Kittilässä tervasi lehmän lapaharjan sanoen:

"Istut kyllä, nakku, tervaan, ettet lehmää paina!"

Tervaa Kurtin Eevakin vetäisi lehmän hartioihin, sitten itse räntsähti kahdareisin selkään ja karjaisi:

"Kehtaakko minun sijalleni, sen kalkoroperä, istua!"

Parhaita keinoja painajaisen karkoittamiseksi on laittaa sille toimintapaikka muualla. Pitää vain ottaa heinätukko painajaisen kiusaaman elukan etujalkain alta ja pyyhkiä siihen lehmän selästä rienaajan jättämää vaahtoa, ja sitten heittää tukko kolmen tien haaraan, sanoen:

"Mene painamhan muille maille kiviä ja kantoja!"

Taikka jos tahtoi saattaa sen lähtöpaikkaansa, piti vain sanoa:

"Mene lähimphin sukulaishis!"

Monet pistivät heinätukon salaa jonkun matkamiehen rekeen, karistan alaisille puolille, ja silloin rienaaja meni kulkijan matkassa toisille seuduille. Kallojärven ukko pisti kerran painajaistukon Kätkä-Mikon rekeen, ja rietas oli niin äkäinen, että jo tiellä rupesi Mikon hevosta rasittamaan. Kelontekemän ukko heitti heinätukon naapurin tallin ylisille sanoen:

"Siell' on lavat, jokk'ei lotise!"

Tepastololainen vei tukkonsa salaa toisen talon navettaan, manaten:

"Mene nyt, piru, sinne lehmiä painamhan, älä minun lehmääni paina!"

Painajaisen saattamisesta toisen navettaan oli kyllä vaara, että sai rienaajan takaisin, jolloin se oli entistään pahempi. Mutta ahkerasti silti vain ennen yökyöpeliä lennätettiin navetasta — ja tallista — toiseen. Siksi pitikin navetta jo etukäteen varata rietasta vastaan. Usean muorin navetankatossa oli alituisesti riippumassa painajaisristi sekä virsikirjan lehtiä, ukonrikkoman puun säröksiä, taikka puukko iskettynä seinään. Palon muorilla oli aina pieni peili lehmän edessä, ja Pellon eukko upotti hinkalon laitaan eläväähopeaa. Ei uskaltanut painajainen tulla navettaan silloinkaan, kun lehmällä taikka vain vasikalla oli rautakello kaulassa. Mutta kun jo navettaa rakennettaessa oli pantu hopearaha harjavuolen ja päätyhirren väliin, niin ei öinen rietas päässyt siihen navettaan rienaamaan.

Mutta kaikkein paras oli sekä painajaista että muutakin pahaa vastaan, kun teki niinkuin Sieppijärven vanha äitimuori, joka aina iltaisin piirsi ristin lehmään ja navetanoveen, siunaten elukkansa:

"Herra siunakhon minun lehmäni, ettei paha henki painajainen paina minun lehmääni!"

Rovan Nikun järvenlasku

Vuontisjärvellä, suurien jänkien ja lukemattomien tievojen ja tunturien ympäröimässä erämaakylässä, Enontekiön pohjoisilla laidoilla, eleli entisaikaan Rovan Niku, Niilo Uollonpoika Keskitalo, kylän toiseksi vanhimman ja isoimman talon isäntä. Korkean rovan laidassa, ylempänä kaikkia muita kylän talonpahasia, oli ukon asunto, harmaa matala pirttirakennus navettoineen, talleineen ja aittoineen.

Uollon Niku oli uuttera mies, oikea "toimen äijä". Aina hän oli puuhassa, milloin kalastellen seutukunnan lukemattomissa tunturijärvissä aina Norjan-Lappia myöten, talvellakin nuottaa kiskoen, milloin häärien maatöissä ja jänkäniityillä. Ohraakin ukko viljeli, kylväen useita tynnyreitä vähäisiin peltoihinsa tievojen päivärinteille. Keittelipä ukko joskus viinaakin viljastaan, myyden sitä sekä lappalaisille että lantalaisille. Heitteli ukko itsekin ryyppyjä ja sitten joikaili:

"Laa laa laa laa, tääll' on. Rovan Niku, äijä-poika, laa laa laa laa, tääll' on Uollon Niku, äijä-poika!"

Mutta kaikkein enimmin Rovan Niku oli karjamies ja niittyjen raivaaja. Komeaa karjaa oli Nikun navetassa toistakymmentä päätä ja tallissa oli toisinaan kaksikin hevosta. Näinkin suuri syömäkunta tarvitsi jo paljon heiniä sekä laajoja Lapin jänkäniittyjä ja jokirantaraivioita. Olikin niitä talolle aikoinaan vallattu pitkin sydänmaita, jopa aina Kuortustunturin takaa, Pöyrisjoen kahta puolta, Kuortuslompolosta alkaen penikulmaa pitkältä ylöskäsin, aina Suvannon seuduille asti, parin penikulman päähän Vuontisjärvestä. Toisia jokivarsia, järvirantoja ja jänkiä oli kylän tienoilla.

Muuan sellainen lähiniitty oli Kurkkiojänkä muutaman neljänneksen päässä kylästä, Vuontisjärven eteläpuolella. Mutta Nikun mielestä suuri jänkä tuotti heinää huononpuoleisesti, ei kaikiste oikein niittovaivoja maksanut. Toimelias ukko tahtoi panna sen paremmin kasvattamaan karjankontua. Tuumi, tuumi kauan aikaa, jo viimein keksi keinon: päästää niitylle hiukan vettä, vaikkapa laskee koko jängän joksikin aikaa tulvan valtaan. Ukko tarkasteli seutuja, mittaili maita, tutki tievoja, ja koko asia näytti varsin helpolta. Jängän pohjoispuolella, pikkutievan takana, oli pieni lompolo ja taas vähän matkan päässä, korkean Kurkkiorovan toisella puolen, suuri Vuontisjärvi, jonka vesi oli monta syltä ylempänä niittyjänkää ja lompolon pintaa. Mitäpä muuta kuin kaivaa pieni kanava Kurkkiorovan poikki ja päästää Vuontisesta vähän vettä lompoloon ja siitä taas juoksuttaa jängälle.

Niku ryhtyikin työhön. Hän etsi heikoimman kohdan korkeassa rantatievassa, juuri Kurkkiorovan nokassa, tuskin puoli neljännestä Vuontisjärven luusuasta itään, iskien siihen kuokkansa, ja helposti rupesikin löyhään hiekkasärkkään syntymään koloa. Tieva oli kymmenien sylien levyinen, mutta itsepintainen ukko ahersi hikipäissään vuoden toisensa perästä, kuitenkin vain silloin, kun ei ollut muita hommia. Aina joutoaikoinaan kanavamestari asteli kuokkineen, lapioineen ja kirveineen työmaalleen ja kuoperteli tievan etelärinteestä aloitettua aukkoansa yhä lähemmäksi Vuontisjärveä.

Kyläläiset naureskelivat Rovan ukon rehkimiselle. — On siinä tievaa äijälle ja vielä äijän penikoillekin, he saarnailivat. Joutaa siinä yksi ukko vaikka koko ikänsä kyökyttää, eikä sittenkään heru vettä, niin että yhdet housut kastelisi, sati suuren jängän.

Mutta Uollon Niku, äijäpoika, vain tuherteli tievallaan.

Tuli sitten kevät 1861, ja Vuontisjärven vesi nousi tavallista korkeammalle.

Nyt katsoi kaivajaukko parhaaksi kiiruhtaa työtänsä, rytkäyttää ojan kerrassaan läpi tievan, iskeä vähän Vuontisjärven suonta ja laskea sen ylimääräisiä vesiä jängälleen. Kovalla touhulla hän renkinsä, Joosepin Mikon, kanssa myllersi, kuokki ja lapioi ennättääkseen ennen tulvan laskeutumista puhkaista jäljellä olevan kannaksen.

Oli muuan kirkas kevätpäivä, aurinko valvoi ja paahtoi jo yöt, päivät kaukaista Lappia, lämmittäen ja sulattaen kylmän maan routaista kamaraa. Jäät kelluivat vielä järven selällä, mutta rantavesi jo läikehti vapaana, miltei tievojen tasalla. Lukemattomat jänkälinnut, sirriäiset, suokulaiset, kurmitsat, viklat, kuovit, kaihdit, ja taivaanjaarat pitivät jo äänekkäitä kevätkisojaan vetisillä vuolailla, ja sulissa rantavesissä uiskentelivat ylpeät tohtajat sekä monet muut vesilinnut. Kalamiehetkin taas hyvillä mielin soutelivat läikkyviä kevätvesiä laskien verkkojansa rantapuolille.

Ja Rovan Niku renkeineen rehki ja selkä köykyssä höyrysi kanavallaan. Varhaisesta aamusta asti olivat miehet ihan katketakseen möyrineet hiekassa.

Vain muutamia syliä oli enää murrettava: silloin tulisi jängälle vettä…

Ja silloin sitä tulikin!

Luonto itse ryhtyi avustamaan ahkeraa tievanmöyrijää. Puhkesi kirren alta pikkuruinen vesisuoni, alkaen vain pikkulillin paksuisena hiljalleen iloisena juosta lirittää ukon valmiiseen uomaan.

— Ohoh, johan se alkaa helpottaa! ukko hyvillään hymähti ja katseli myhäillen veden iloista pulppuamista.

— Höyräytethänpäs ja syyvhän tässä puuro ja katsothan, vieläkö tarvithan kuokkaa ja lapiota, ukko tyytyväisenä puheli rengilleen, käpsähti tievalle, kokoili risuja, teki tulen kanavansa reunalle ja rupesi keittämään puuroa. Miehet olivatkin jo nälissään, kun pitkän rupeaman olivat yhteen menoon puskeneet.

Mutta se puuro jäi Uollon Nikolta ja Joosepin Mikolta syömättä.

Vaatimattoman vesisuonen takana oli valtava vedenväki. Iloisena lirittävä pikkulilli kasvoi yht'äkkiä leikkien hyppeleväksi puroksi, ja puro paisui samaa vauhtia vieriväksi virraksi, joka jo ahmien jyrsi ja raastoi Kurkkiorovan pehmeää hiekkaa, rientäen kohisten pitkin Niku-ukon aukaisemaa uomaa, Se oli kuin kansanrunojen merestä noussut peukaloinen, joka samassa hetkessä muuttui mahtavaksi jättiläiseksi.

Puuronkeittäjä unohti keittokattilansa. Ukko alkoi jo aavistaa, että taisi tässä jänkä ruveta kohta saamaan liikoja vesiä… Olisi ojamies jo mielellään tukkinutkin virranjuoksun, mutta siihen ei ihmisen mahdilla ollut enää sanansijaa. Apumieheksi käynyt luonto ei välittänyt enää ukon suunnitelmista, se seurasi vain omia mielitekojansa.

Vierivä virta kasvoi, kiihtyi ja raastoi itselleen yhä enemmän tilaa, murtaen hiekkatievasta kappaleen toisensa jälkeen ja vieden sen pauhaten matkassaan. Sinne vierähtivät rantakappaleen mukana Nikun kuokat, kirveet ja lapiot, mutta puurokattilansa ukko ennätti siepata, kun Joosepin Mikon kanssa laukkasi etemmäksi tievalle katsomaan veden huimaa menoa.

Ja virta vain kiihtyi, paisuen pauhaavaksi koskeksi. Oli kuin vihastunut Vetehinen olisi ruvennut Vuontisjärvessä mieletönnä möyryämään ja raivoten ajanut tuhantista hurjaa karjaansa Kurkkiotievan ahtaaseen aukkoon.

Kohisten, jyristen, pauhaten ja paukkuen puskeutui yhä valtavampi vedenpaljous uomaan, ryöstäen lopuksi kangasta ihan lohkomalla. Rytisten murtuivat pensaat ja puut virran matkaan, humahtaen heilahtivat isot aihkitkin juurineen kuiluun ja keikkuen paiskelehtivat mukana. Kurkkiorovan suuret kivetkin molskahtelivat samaan joukkoon. Järven jäätkin lähtivät liikkeelle, ahtautuen suurina teleinä aukolle, lensivät siinä paukkuen palasiksi ja paiskautuivat rannalle taikka kiisivät jymisten koskea alas, villeinä survoen toisiaan ja rytkäytellen virrassa ajelehtivia puita murskaksi.

Kurkkiorovaan oli yhtäkkiä syntynyt vanhankansan kaamea Turjankoski.

"Johon puut päin putoovat, kuuset latvoin lankeavat, tyvin syösten suuret hongat, latvoin lakkapäät petäjät."

Koko Kurkkiorovan kangas voihki ja jymisi. Oli kuin valtava Herran voima olisi vapisuttanut koko kiveliötä.

Mutta rovan harjulla seisoi renkeineen pelästynyt ojankaivaja puurokattila kourassa, kauhuissaan katsellen kuokkansa kamalaa jälkeä. Ja säikähtyneet jänkä- ja metsälinnut lentelivät peloissaan kirkuen. "Paa lukku, paa lukku!" tohtaja huuteli, ja kaihti kehoitteli: "Tee rippis, tee rippis!" Pahasuinen riekko kiroili lievällä: "Peuk, peuk, peuk, päk-päk-päk, peur-perrr-kele!" Mutta taivaanjaara vain kiekkuili kaiken yläpuolella naureskellen: "Myhy-hy-hy-hyy!"

Tievan vierinen lompolo sai muutamassa hetkessä ottaa vastaan niin suuren vieraan veden paljouden, ettei voinut sitä sisällyttää äyräittensä väliin. Se täyttyi, häkeltyi ja työnsi tulvan samaa vauhtia edelleen. Jängänpuoleinen rantatieva murtui, mennen suurine petäjineen, kaikkineen rytisten matkassa, niinkuin Kurkkiorovan nokkakin, ja hiekkainen tulva jäineen, puineen ja pensaineen rynnisti eteenpäin ryöpsähtäen Rovan Nikun niittyjängälle.

Jängälle tuli valtava vedenpaisumus.

Mutta tulva työntyi yhä eteenpäin, etsien tiensä ja syöksyen pieneen Markkajokeen, täyttäen sen ja virraten pauhulla Ounasjoen suureen väylään.

Kova jyminä ja pauhu kuului Vuontisjärven kyläänkin. Kyläläiset kuuntelivat kummissaan, arvellen sitä kaukaiseksi ukkosenjymyksi. Mutta kun jyminä ja pauke yhä kesti, tullen aina vain vahvemmaksi, he jo olivat aivan peloissaan. Kun sitten vielä, kirkkaana tyynenä kevätpäivänä, järvi alkoi liikkua ja möyrehtiä kuin ankarassa myrskyssä, ja vesi rupesi nopeasti pakenemaan rannoilta, maakin jytisi, ja seinät sekä ikkunat tärisivät, lattiaparretkin longahtelivat ja Vuontis-Jaakon talossa, järven törällä, vasta muurattu pirtinuuni, kylän ensimmäinen ulossavuava uunihoito, rysähti lattialle, silloin kansa jo kauhistui, luullen Herran tuomiopäivän olevan tulossa. Huutaen juoksi koko kylä kentälle, itkien ja parkuen tunnustelivat ihmiset toisilleen poronvarkauksiaan sekä muita syntejään ja taivaaseen nousi yhteinen armonhuuto. Ei kenenkään mieleenkään johtunut Rovan Nikun niityn kasteluhommat, eikä kukaan osannut ajatellakaan, että yksin Niku-ukko, toimen mieskään, kykenisi saamaan aikaan tällaista hirveää maailmanlopun merkkiä.

Vuontisjärven suuri meno kuului vielä kauemmaksikin. Hetassakin, Enontekiön kirkonkylässä, lähes parin penikulman päässä, kuunneltiin sitä oikein peloissaan, kummastellen, mitä merkillistä siellä metsäkylässä nyt tuollaisella jytinällä hommataan. Muutamat rohkeimmat uskalsivat lähteä ottamaan asiasta selvää, mutta monet arvelivat kauhuissaan, että Herra on tullut tuomiolle Vuontisjärven kautta.

Mutta valloilleen laskettu, levostaan häiritty Vetehinen teki tehtävänsä ja voimalla ajoi lävitse uuden mielijohteensa. Se hylkäsi ikivanhan, vaivalloisen väylänsä, mikä Vuontisjärven lounaiskolkasta oli monien pahikkojen ja ahtaiden, jyrkkien kurkkioiden kautta, kallioseinien lävitse johtanut Ounasjokeen, ja valtasi itselleen uuden, helpomman kulkutien Niku-ukon viitottamaa suuntaa poikki Kurkkiorovan, halki lompolon ja Kurkkiojängän Markkajokeen sekä sen kanssa yhdessä Ounasjokeen, neljänneksen alemmaksi entistä laskupaikkaansa. Hiekkaiseen rovaan ja jängän rantatievoihin sai vahva virta helposti ajetuksi valtavan väylänsä.

Suuri Vuontisjärvi, joka yläpuolisine lompoloineen oli ennen hyvinkin viiden, kuuden kilometrin pituinen sekä kolmen, neljän levyinen, laskeutui vain paria, kolmea kilometriä pitkäksi, tuskin kilometriä leveäksi lammikoksi, jossa vaivoin haltiakaan enää viihtyi. Lompolo järven yläpäässä tykkänään katosi. Järven rantapuolet paljastuivat kilometrittäni hiekka- ja mutarapakoiksi, ja rapakoille jäivät kalamiesten vasta lasketut verkot kuivilleen, jalkaisin nostettaviksi. Kaloja oli kyllä verkoissa, mutta vielä enemmän, ihan valkeanaan, niitä paiskelehti järven jättämissä rapakkokuopissa. Paljain käsin niitä koottiin, minkä saatiin, sekä järvikuivalta että alapuolisten jänkien lätäköistä, mihin vesihyöky oli ne työntänyt. Hetan rättärikin ammensi eräästä kuopasta siikaa ja muuta kalaa kahdeksan puolikkoa.

Se olikin merkillinen kalansaalis. Uollon Niku, äijäpoika, oli tehnyt melkein kuin entinen Lapin suurnoita, joka joi järven kuiviin, lähettäen pyytäjät paljain käsin kokoilemaan kaloja konttiinsa. Mutta tämä olikin vuontisjärveläisten viimeinen suuri kalansaalis. Ennen oli Vuontisjärvestä vedetty kaloja viidellä nuotalla ja saatu joskus kymmenenkin puolikkoa kerralla, komeita lihavia siikojakin, leveitä louskanoita, jotka olivat niin tauroja, että "yhenkin kun keitti, niin auskari tuli rasvaa". Mutta siihen suuret saaliit loppuivat. Vetehinen vei parhaat kalatkin mennessään.

Kovin olivat kyläläiset, kun pääsivät maailmanlopun pelostaan, vihoissaan Rovan Nikulle, joka oli turmellut heidän suuren kauniin järvensä ja kalavetensä ja riistänyt läheiset kotirannat. Vuontis-Jaakon talokin, joka oli ollut ihan veden äärellä, jäi kauas järvestä niin korkealle mellalle, että taloon piti kaivaa "seittemäntoista syltä syvä kaivo, eikä sittenkään vesi tullut". Kylän entiset vetevät rantaniityt Pöyrisjoella "kuivit ja jäit kuin taivhalle". Monet kerrat Rovan ukko parka sai kuulla haukkumisia ja pistosanoja nolosta niityn kastelemisyrityksestään. Syyttivätpä jotkut ukkoa vielä siitäkin,että hän oli kaivaustyössään käyttänyt eläväähopeaa. Kerrottiin Nikun noutaneen tätä ainetta Muoniovaaran porvarilta, panneen sitä koiran pääluuhun, jonka oli kuopannut järvenrantaan Kurkkiorovan laitaan. Sitten oli nähty ukon vetävän jäljessään vanhaa tontin nukkarautaa poikki Kurkkiorovan ja rantatievojen, jolloin koirankalle elävinehopeoineen oli maata möyrien pyörinyt perässä kyntäen vedelle väylän. Muuten ei Niku olisi saanut vedelle semmoista menoa. Samalla tavallahan kaksi lapinäijää aikoinaan oli kaivanut koko Ounasjoen, astuen jäljekkäin tuntureista alamaahan päin, toinen edellä vetäen nukkarautaa, toinen perässä poron leukaluulla karhoten; ja näin oli ajettu valtava vesiväylä halki erämaitten.

Harmitti harkitsematon tekonsa Nikua itseäänkin. Meni järvi, meni vielä jänkäniittykin. Sillä rovasta ja rantatievoista raastamansa hiekan, puut ja kannot hajoitti vesi pitkin Nikun niittyjä.

Oman kylän vihat ja pistopuheet eivät olleet ainoat, jotka Niku sai niskaansa, vaan hän sai vihollisekseen koko jokivarren aina Kemiin asti. Tievoista ja jängistä kiskomansa hiekan ja turvetöryn tulva näet työnsi matkassaan jokisuulle saakka, niin että koko jokivesi oli sakeana vellinä, jopa yläjuoksulla niin paksuna, ettei aaltoa syntynyt. Lohet olivat juuri nousemassa maavesiin, mutta kun saivat joessa semmoisen mutasotkun vastaansa, niin "hulluina kääntyivät takaisin ja palasivat merhen". Kolmeen kesään ei merikala uskaltanut yrittääkään Ounasjokeen. Säikäytti savisotku jokivarren asukkaatkin, niinkuin luemme Vene-Aapon aikakirjasta. Kesäkuun 12 p:nä on ukko merkinnyt: "tänä Aamuna muuttu Vesi Joesa Saviseksi Ku Velli emme tiedä mistä se tullee mutta peliättävä on miten käynee kaloilekki." Vielä 16 p:nä "aina on vesi yhtä savisena Se on imettä mistä se piisaa." Sitten jo 23:ntena "vesi on selvenemässä oikein nyt ia karit kirkaita", ja Aapokin tietää syyn: "se oli Uontis Järven Velli Vesi Rovan nikun kaivos."

Tästä suuttuivat jokivarren kalamiehet Vuontisjärven laskijalle, jopa niin että kerran Kittilän markkinoilla tahtoivat hänet, "hullun järvenkaivajan", tappaa. Ukkoparan täytyi peloissaan piileskellä ja kiireesti lähteä ajamaan tunturiensa turviin. Kotonaankin ukko vielä pitkät ajat piileskeli peläten, että lannanmaan miehet tulevat hänet tappamaan.

Kantelivatpa jokivarren asukkaat Rovan Nikun tihutyöstä Oulun maaherrallekin, mutta maaherra ei puuttunut Lapin miesten laskuhommiin. Ja sittenhän jokikin jo taas sai kirkkaan vetensä, ja kala rupesi jälleen nousemaan maavesiin. Mutta vielä vuosikausienkin perästä alapuolen asukkaat aina pilkaten kyselivät Hetan miehiltä:

— Vieläkö siellä Lapissa nyt aiotaan suuria järviä laskea?

Suurimman vahingon järvenlaskusta sai kuitenkin Vuontisjärven kylä. Kyläläiset menettivät hyvän kalavetensä, monet niityt järven yläpuolella pilautuivat, tulipa vielä "suuri köyhyys ja kauhea nälkä koko kylhän", kun pakkanen pääsi maille ja vei leipäviljan. Sillä suuri järvi oli "rantojaan hautonut niin ettei pakkasta tullut koskaan eikä nöyrää vuotta". Vuontis-Jaakollakin, kylän vanhimmalla ja rikkaimmalla talolla, oli kymmenen ohratynnyrin leipämaa, joka tuotti viljaa, niin että sitä puitiin kahdessa riihessä ja säilytettiin viidessä aitassa, jotka kaikki olivat täynnä kaikenlaista rikkautta. Ja talossa elettiin niin mahtavasti, että poroahkioilla vedätettiin hopeariksejäkin, joita säilytettiin monissa metsäkätköissä. Mutta järvenlaskun jälkeen köyhtyivät Vuontis-Jaakonkin pellot, ja niiden mukana meni viimein koko talon rikkauskin. Jonkunlaiseksi korvaukseksi menetyksistään sai kylä jopa neljänneksittäin uusia heinämaita. Entinen järvenpohja nimittäin rupesi pian työntämään vahvaa luhtaa rantapuoliin sekä pilli- ja mantoheinää kuivemmille maille.

Parhaat heinämaat muodostuivat järven länsi- ja pohjoisrannoille, ja joutuivat ne vuontisjärveläisten omiksi. Rovan Nikukin sai menettämänsä Kurkkiojängän sijaan kappaleen järviniittyä. Hettalaisetkin hyötyivät järvenlaskusta, sillä heidän pienet niittynsä Vuontisjärven entisen laskuväylän rannalla sekä Joentekiäisissä, missä Vanha joki yhtyy Ounasjokeen, paljon laajenivat, ja kun kevättulva vieläkin joka vuosi niitä kostuttaa, on tämä entinen jokivarsi hettalaisten rehevimpiä heinämaita. Mutta lapinmies ei ole oikea maamies, eikä niittymieskään. Vuontisjärven entinen pohja oli alussa puhdasta, puutonta ja lakeaa heinämaata, jossa vuontisjärveläisen viikate pääsi vapaasti heilahtelemaan. Mutta vähitellen rupesi niitty omin valtoinsa, lapinmiehen vastaan sanomatta, työntämään puuta ja pensasta, ahdistaen viikatetta yhä rannemmalle, ja nyt ovat vain enää kapeat rantapuolet heinämiehen hallussa.

Järven itäsivulla ulottuu entinen pohja leveänä, enimmäkseen hiekkaisena aukeana kenttänä aina vanhaan rantatörmään, joka jyrkkinä tievoina ja melloina kohoaa useita metrejä korkealle. Tievojen harjuilla ja takana ovat kylän vähävaraiset talot ja pikku mökkipahaset.

Vuontisjärven entinen laskuväylä, Vanhajoki, on nyt melkein kuivanut, vain siellä täällä on joitakuita vesilätäköitä, ja ennen mahtavassa Kurkkiossa tirisee pikku puronen jylhien pystyjen kallioiden välisessä louhikossa. Pitkän matkan kulkee joen vanhaa pohjaa Hetasta Vuontisjärveen ja Peltovuomaan vievä kylätie.

Mutta sitä mahtavampana virtaa uusi, Rovan Nikun "tortin nukkaraudalla ja koiran pääkallolla" uurtama väylä. Kurkkiotievassa, missä Niku-ukko aikoinaan sai katsella jättiläistemmellystä on jyrkkien hiekkatöyrien välissä komea koski. Kylätien kohdalla, missä silta vie yli joen, on virran leveys puolisensataa metriä, ja aukko minkä vesi on uurtanut tievaan, on satakunta metriä leveä. Tästä vaeltavat laajan perukan viljavat vedet aina suurta Pöyrisjärveä myöten.

Ja tämän on saanut aikaan Rovan Niku, äijäpoika, toimen mies.

Kassan Salkko

Ylitornion ja Turtolan välisillä sydänmailla, Raanujärven perukoilla, Pessalompolon Vuonorovassa eli vuosisatain vaihteessa vanha Kassan Salkko, paikkakuntansa parhain tietäjäukko.

"Horsi", Fors, oli ukon oikea pohjanimi, vaikka häntä kylän kesken sanottiin "Kassaksi", koska hän nuorena ollessaan oli palvellut renkinä Kassankorvassa, Ruotsin puolella väylää, Pajalasta vähän matkaa alaspäin. Rajan takaa oli äijä lähtöisinkin, Matarengistä, mutta muutti sitten myöhemmin Suomen puolelle joutuen lopulta pienen talon isännäksi Pessalompolon Pessanpäähän, josta oli nainut Vuonorovan tyttären. Toimitteli Salkko maalarinammattiakin, ja maalariksi piti häntä mainitakin sekä vielä mieluummin mestariksi, ellei sanonut "Korsiksi". Mutta siitä oli äijä äkäinen, jos puhutteli häntä Kassaksi. Jolangin ukollekin, joka kerran tuli kysymään veljelleen apua "Kassalta", Salkko tiuskasi vihaisena:

— Ookko sie nähnyt Jolangissa miestä, joll' on lakki saaphaina ja saaphat lakkina?

Ja niin väkevänä kohdistui Salkon viha Jolangin mieheen, että hänen veljensä tuli pian nöyräpäiseksi. Itse avunetsijään ja nimittelijään se ei voinut pystyä, kun hän oli vahvempiverinen veljeänsä.

Ruotsin puolen tietäjäpahnaa lienee Salkko ollut jo alkuaankin ja sitten matkansa varrella saanut lisäoppia pohjanpuolen viisailta.

Niinpä hän tullessaan rengiksi Kassankorvaan joutui aivan oikeaan paikkaan. Talon isäntä oli mahtava tietomies, vaikka renki ei sitä alussa äkännytkään. Mutta sattuipa kerran karhu tulemaan taion karjaan, ja elukat rupesivat pitämään metsässä hirveätä meteliä. Renki juoksi hätäyksissään lennättämään isännälle, että karhu on karjassa. Mutta isäntä sanoi vain rauhallisesti:

— Mitä sie minun karjastani tahot? Anna olla!

Eikä metsästäkään sen enempää kuulunut: illalla tuli koko karja terveenä kotiin. Renki riensi heti kummissaan isännältä kysymään:

— Mitä sie tahot, kun neuvot minuakin?

— Olet tulevankin vuuen renkinä, maksan rahapalkankin, isäntä vain sanoi.

Salmo oli renkinä, ja isäntä johdatti hänelle monet muutkin tietonsa ja taitonsa, eikä ainoastaan sitä, miten karja varjellaan karhulta. Ja täällä tuli Salkosta sekä "Kassan" Salkko että tietomies, jolla oli valta metsän ja maan elävien, tautien ja kaikkien "poikkipuolisten", sekä näkyväisten että näkymättömien, ylitse.

"Pakanallisista" toimistaan huolimatta oli ukko uskovainen kristitty, joka osasi hyvin lukea, jopa raamattukin, "iso kirja", oli hänellä hyvin selvillä. Niinpä Salkko saattoikin sanoa saarnamiehille, kun he kerran tulivat häntä ahdistelemaan noituudesta:

— Noo, pruukaanhan mie parannella ja lukia raamatunsanoja.

Raamatunsanoja Salkko paljon käyttikin ja "poikkipuoleisissaan" monesti vetosi pyhään kirjaan, ottaen sieltä voimallisimmat, asiaan sopivat manauksensa. Raamatun mahtavat lauseet tietäjän suulla jämäyteltyinä olivat monta kertaa paljon tehoisammat kuin monet muut vanhoilta opitut mahtisanat. Niinpä ukko koskemaa ja vammaa pyörryttäessään otti "ainhet" ukkosen särkemästä puusta taikka ukonkivestä, jauhoi niitä kahviin, antoi sairaalle ja sanoi:

"Tämä paisuma parantukhon, niinkuin Peeharoanin paisumat paranit Mooseksen rukouksen voimalla!"

Kaksi osaa juotti Salkko sairaalle, mutta kolmannen vatkasi ulos, kirkolle käsin, sanoen:

"Mene tuulissa, joista olet tullutkin!"

Sillä koskemat ja vammat liikkuivat ilmassa ja paikalle sattuessa "pystyivät" ihmiseen. Vammaa, joka saattoi kasvaa kuukausimääriä, ei kyllä saattanut pyörryttää muuta kuin alakuulla, mutta koskemaan voi vaikuttaa milloin tahansa, ennenkuin se oli päässyt kolmen vuorokauden sivuitse.

Käärmeen pistännän Salkko paransi manaamalla kahviin:

"Sinä tulisilta käärmeiltä purtu ihminen, parane niinkuin Israelin lapset paranit korvessa, kun he katsoit sen Moosekselta yletyn vaskikäärmhen kautta, ja he paranit! Ja parane sinä samoin!"

Kolmeen kertaan ukko lausui nämä sanat pyörittäen sormellaan kahvia sekä madon puremaa paikkaa, antoi sitten kaksi osaa kahvista sairaalle ja kolmannen viskasi ulos.

Vuotavan verenkin "Horsi"-ukko seisotti raamatun voimalla. Toiset tietomiehet kun manailivat:

"Seiso, veri lihassas, niinkuin sen sielu helvetissä, joka eholla taholla väärän valan tekee!"

niin Kassan tietäjä vain äyskäisi:

"Seiso, veri, lihassas, niinkuin vesi seisoi Joortanin virrassa Mooseksen rukoussanojen voimasta, josta Israelin lapset menit yli Joortanin!"

Painajaisenkin Salkko ajoi ulos raamatulla. Ukko kutsuttiin avuksi eräälle painajaisen kiusaamalle ihmiselle. Salkko meni painajaispirttiin tehden perässään ristin oveen, ettei kiusaaja pääsisi sitä tietä ulos. Sitten hän sieppasi äkkiä tulen ja näki ikäänkuin ihmisen haamun häilähtävän turkin takana seinässä. Salkko kaivoi naskalilla pienen reiän akkunan nurkkaan ja karjaisi:

"Mene pois, saatana, sillä kirjoitettu on: Herraa sinun Jumalaasi pitää sinun kumartaman ja häntä ainoata palveleman!"

Ja painajainen pakeni eikä enää tullut.

Kaatumavikaisia, jotka tulevat "pölästyksen kautta", Salkko-äijä paransi saunassa pesemällä. Pyhäyönä kahdentoista ja kolmen välillä, jolloin juuri kirkonovet olivat auki ja kirkonväki homeisin naamoin istui kirkonpenkeissä pitämässä kirkonmenoa, kuunnellen pappi-vainajaa, joka saarnasi, niin että home naamasta tippui, vei ukko potilaansa saunanlämpöisiin ja siellä hänet pesi ja kylvetteli, että sairas oikein hikoontui. Pesuveden Salkko oli noutanut karipohja-lähteestä, johon oli jättänyt hopearahan maksuksi. Pestessään ukko luki Isä-meidän ja Herran-siunauksen ja sanoi:

"Tämä ihminen puhistukhon niinkuin meidän Herramme Kristus puhistethin vanhan ryövärin huonhessa!"

Sitten sai sairas viinaryypyn, johon oli sekoitettu ukkosen särkemästä puusta otettuja karppuja. Pesuveden vei tietäjä kolmen tien haaraan, viskasi sen kirkolle käsin sanoen:

"Menkää tuulhin, joista olette tulhekkin!"

Raamattuun vedoten Salkko saattoi nostaa itse perkeleenkin apumiehekseen varasta taikka muuta pahantekijää tienaamaan. Tekipä Tievan Mikko kerran sellaisen tyhmyyden, että niityllä joi varkain viilipiimän Kassan äijän leilistä, eikä tunnustanut eikä anonut anteeksi syntiänsä, vaikka miehissä tutkittiin. Silloin Salkko sanoi: "Vielä se mies makustelee toistekin fiilipiimää!" Ja salassa ukko pyörähti vasemmalla kantapäällään kolme kertaa ympärinsä noituen:

"Se sama perkele joka sinun pani varastamhan, vaivakhon sinua niinkuin niitä pirultariivatuita Katareenin kaupungin eustalla!"

Ja sen jälkeen tuli Tievan Mikkoon sellainen tauti, että hän aina "makusteli" suutansa niinkuin olisi jotakin syönyt, jopa meni toisinaan aivan hengettömäksikin, ja viimein hän kuukahti kalapadolta koskeen ja hukkui.

Näin kolosti ei sentään käynyt Kentän Aarolle, joka sai rienaajan kimppuunsa varastettuaan metson Salkon oppipojan, Matinlompolon Pekan, satimesta. Aaron kättä rupesi paikalla pakottamaan, mutta hän meni heti Kassalta pyytämään apua. Salkko paransikin käden, mutta kielsi:

— Älä sie mene enää siltä mieheltä varastamhan!

Kassan äijä tiesi kamalammankin keinon "perkeleen" nostamiseksi. Piti vain mennä talvihautaan avaamaan arkku, painaa neulalla ruumiin rintaan päällekkäin tupakanlehti, kampriisipalanen ja puhdas paperilappu, ja sitten ottaa pikku pussiinsa puulastalla vainajan kasvoista hometta — käsin jos olisi koskenut, olisi paha tarttunut ottajaan — ja sanoa:

Mie pyyvän pahantekijätä vaivaamhan!

Pussi piti viedä riihen pohjoisnurkan alle ja sieltä pois lähtiessä raapaista kolme tulitikkua, ettei "perkele" päässyt tulemaan perässä. Kun sitten tarvitsi aineitaan viljellä, piti panna niitä pulloon, kaataa viinaa päälle ja sitä viinaa antaa vihamiehelleen, niin heti rupesi "perkele" vaivaamaan häntä.

Salkko saattoi kyllä vanhankansan sanoillakin manata tauteja sekä muita pahoja, tulenvihoja, maata, kasvannaisia, pistoksia, juoksuvammoja, hammastautia, matoja, vaaksiaisia, luteita, ukkosta. Aineita ja välikappaleita hän aina tarvitsi sanojensa vahvistamiseksi. Tulenvihoja hän paineli raudalla, maata pyörrytti maalla, juoksuvammoja valeli vedellä, kasvannaisia siveli lepännesteellä sekä tuulenpesällä, joka oli otettu nilanaikana. Vaaksiaisen hän häpäisi paljastamalla sen synnyn sekä uhaten tylsyttää sen terävän nokan "korren piiksiluulla", ja luteet hän karkoitti pois työntämällä yhdeksän "punarokkista" perä edellä pulloon, vieden pullon kolmen tien haaraan ja manaten:

"Perkele teät viekhön niin kauas, että yheksäs kirkonkello lakkaa kuulumasta!"

Mutta karkoittaakseen rupitautia, kamalaa rokkoa, joka oli samoin kuin rutto ja punatautikin porton sikiöitä, ukko taas tarvitsi raamattuakin muiden manaustensa rinnalla. Hänet kutsuttiin kerran Meltosjärvelle ajamaan rupitautia pois pojasta. Salkko meni ja ja ärjäisi pirttiin tullessaan:

"Tännekö sie, huora, tulit?"

Sitten ukko kiersi haravanäverillä seinäoksasta jauhopurua ja antaen niitä sekä "karmeliittiä" kahvissa sairaalle, sanoi:

"Tämä sairas parantukhon samalla tavalla kuin se pakana Naima parani Joortanin virrassa profeetta Elisan voimalla!"

Ja rupitaudin täytyi erkaantua pojasta, mutta ukon huomaamatta se pääsi pujahtamaan arkkuun vaatekääröön. Siellä sen ei kuitenkaan ollut hyvä olla, koska itse tuli yöllä ukolle sanomaan, missä hän piileskelee, ilmoittipa nimensäkin, joka oli Maria Seremon, ja sitten pyysi, että mestari Horsi veisi hänet toiselle puolelle järveä, Honkurin uunin taakse. Salkko meni ottamaan vaatekäärön aikoen hukuttaa sen Honkurinnivaan, mutta järvellä nousikin suuri tuulispuuska, joka repäisi käärön ukon käsistä ja lennätti sen puolen penikulman päähän Pakisjärvelle.

Heti seuraavana päivänä tultiin Salkkoa noutamaan Pakisjärvelle parantamaan rupitautia. Salkko meni vihapäissään ja pauhasi siellä:

— Vai tänne sie, huora, taas olet tullut!

Ja taas ukko ajoi rupitaudin pois manaten lopuksi:

"Mene nyt niin kauas, etten minä enää kuule!"

Eikä rumaa rupitautia sen koommin kuulunut.

Isännän valta oli Salkolla metsän eläviin, karhuunkin. Hän osasi, niinkuin vanha mestarinsakin, Kassankorvan äijä, lumota kontion, niin ettei se koskenut karjaan. Pääsiäisaamuna varhain hän meni navettaan ja pyyhki karhun sydämellä ja "munhaiskuulla" jokaisen lehmän selän päästä häntään asti, sanoen:

"Älä sie, jumalanvilja, omaa ruumistas vihaa!"

Samalla tavalla Salkko varasi lehmät laitumelle laskettaessa. Eikä kontio koskenut ukon karjaan.

Kerran asusti Pessalompolon takamailla oikein pahantekijä karhu, joka tappoi paljon elukoita, osuen lopulta Salkonkin karjaan, jolloin heti alkoi aidan takaa kuulua möly. Akka hätäysi, mutta ukko sanoi vain:

— Pane sie kahvi kiehumhan! En mie lähe rautasuolla peon kanssa tappelemhan.

Akan täytyi keittää kahvi, ja vasta sen juotuaan lähti Salkko astelemaan metsään. Siellä karhu parhaillaan tapella möyrysi suuren härän kanssa. Ukko istui mättäälle, pisti piippuunsa ja rupesi sauhuja vedellen katselemaan komeaa rytäkkää. Eikä karhu häntä huomannut, sillä tapellessaan eläimien kanssa ovat sen silmät aina ummessa. Viimein Salkko meni lähelle ja puhalsi piipunsavua kontion nokkaan. Säikähtyneenä kavahti karhu takajaloilleen, karjahti ja katsahti kiukkuisesti ukkoon, joka äyskäisi:

— Mitä sie minun elävitteni kanssa västäät? Mene keinoosti!

Ja karhu lähti nolona laukkaamaan metsään.

Matinlompolossa asuva Alatalon Mikkeli-äijäkin tahtoi varjella karjaansa karhulta ja teki Kassan ukon kanssa "akortin", että kun viiden vuoden aikana hänen lehmänsä tulevat aina ajallaan kotiin eikä kontio niihin koske, antaa hän Salkolle tiineen "nuorukaisen". Eikä kontio koskenut Mikkelin karjaan, vaan joka ilta saapuivat lehmät määrätunnilla kotiin. Karjan edellä asteli aina näkymätön olento emännän haamussa, avaten veräjän ja laskien lehmät tarhaan.

Mutta määräajan kuluttua tuli Mikkeli-äijään omarakkaus, eikä hän täyttänytkään lupaustansa. Silloin heti karhu kävi hänen karjassaan, tappaen aivan aidan takana tuntuvan nuorukaisen ja syöden siltä tuumet.

Jälkeenpäin Salkko sitten vain tiedusteli Matinlompolon mieheltä, oliko siellä kylillä nähty outoa vierasta, jonka hän täältä kolmen penikulman päästä oli pannut sinne tulemaan Miekojärven, Kaaraneksen ja Suukosken kautta.

Tulenkin isäntä oli Kassan Salkko. Kerran polttavana kesäpäivänä syttyi Vuonorovassa metsäpalo. Liekit jo lehottivat männynlatvoihin saakka ja suurella hälinällä kiirehti koko kylä kuokkineen ja lapioineen sitä sammuttamaan.

— Mihin teillä nyt sellainen hoppu on? Salkko vain pihaltaan huuteli kylänväelle.

— Näethän sie! Vuonorova palaa! Sie palat tänne ittekki! toiset hädissään päivittelivät.

Lähti Salkkokin muiden perässä painelemaan palopaikalle, sanoen siellä miehille:

— Ei tartte siinä reuhtoa! Mie sammutan sen!

— Sie rietasko sen sammutat? kirosi sammutustyötä johtava metsänhoitaja.

Mutta Salkko lähti astelemaan ympäri paloa, ja ukon askeliin tyrehtyi koko tuli, polttaen vain askelten välimaihin kanervikkoon kuin sahanhampaita. Tässäkin ukko käytti omia keinojaan. Pulloon oli hän ottanut maasta ukonpilveä, sinistä lahopuuta sekä juhannusyön kastetta, ja siitä pullosta voiteli hän kenkänsä pohjat, ennenkuin lähti kiertämään paloa, astellessaan lisäksi tiputteli vielä pullosta silloin tällöin maahan joitakuita noppia.

Ei Kassan ukosta vesikään "huolinut". Kerran hän lähti astumaan yksiöistä jäätä myöten Pessalompolon ylitse Honkurin puolelle ja putosi sulaan. Kylän ihmiset sen nähdessään kovassa hädässä laukkoivat rannalle ja kiirehtivät köysineen ja muine neuvoineen auttamaan. Mutta äijä vain huusi heille:

— Ei täällä härkää ole! Oottakaahan, kunhan panen piiphun!

Ja totisesti, äijä pisti piippuunsa ja pani savuksi, kömpi sitten jäälle ja lähti astumaan. Ukko oli varannut itsensä vettä vastaan, niin ettei se uskaltanut häntä "kukittaa", vaikka hän olisi joutunut millaiseen vesivaraan. Syksyllä ensi kerran jäälle mennessään hän oli piirtänyt kolme ristiä eteensä ja pannut vettä päänsä päälle sanoen:

"Vesi, jos sie viet minun henkeni, niin ole vastaava tuomiopäivänä minun sieluni eestä!"

Samalla tavalla Salkko varasi itsensä keväällä, kun meni ensimmäisen kerran sulille vesille. Sitten ei kesävesikään hukuttanut.

Salkko saattoi lumota pyssynkin, niin ettei sen kuula pystynyt häneen. Silloin "kun ryssä lähti Franskan avuksi" ja otti miehiä sotaan, olivat kaikki kovin peloissaan, mutta Salkko-ukko tyynnytteli heitä.

— Ei tartte pelätä! Kyllä luojilla on sivullakin sijaa.

Ja sitten Kassa kertoi, kuinka hän ennen sotaväessä ollessaan näytti kerran koko joukolle kummat. Oltiin ampumassa tauluun, ja kapteeni sanoi:

— Kuka ottaa ja viepi minun lakkini tuonne taulhun, johon kakstoista miestä ampuu niin paljon kuin ennättää? Hän saapi kunniamerkin.

Miehet olivat ihan kauhuissaan.

Mutta silloin Salkko lähti ja vei lakin tauluun, vaikka kaksitoista miestä ampua paukutti niin paljon kuin ikinä ennätti. Eikä tullut mieheen hiuksen hukkaa. Kaikki ihmettelivät, ja kapteenikin kysyi, millä voimalla Salkko sen teki. Mutta Salkko ei sanonut hänelle taitojansa, eikä ilmoittanut, että hän pyssynpanoksia saadessaan oli ottanut alimmaisesta panoksesta luodin hampaittensa väliin sekä viskannut ruudin olkansa ylitse taakseen sanoen:

"Se sama Jumala, joka varjeli ne kolme miestä tulisessa pätsissä kuningas Nepukkanetsarin käsistä, sama Jumala varjelkoon myös minut kaikista vihollisteni nuolista!"

Salkko tunsi, niinkuin ainakin suuri tietäjä, kaikkien "ainheijen" sisällyksen ja luonnon sekä niiden voiman ja vaikutuksen. Hän oli tutkinut, että maassa on "semmoinen näkymätön osa", joka saattaa tarttua ihmiseen tuottaen sairautta. Oli hän myöskin huomannut, että toinen maa on paljon myrkyllisempää ja pahempaa tarttumaan kuin toinen; varsinkin muutamat jängät ampuvat kuin nuolia ihmisiin ja eläimiin. Samoin myöskin vedessä on oma tarttuva osansa, "vaikka ei siinä ole mithän näköä", ja toinen vesi saattaa olla toista myrkyllisempää. Niinikään ilmakin on toisin vuoroin paha ja raskas sekä hyvin kärkäs antamaan tauteja. Ukkonenkin siinä liikkuu milloin heikompana milloin tylympänä. Ukkosen ankaruus kyllä riippuu siitä, monennellako tähdellä se kulloinkin kulkee. Ensimmäisellä tähdellä kulkiessaan ääntelee ukkonen hyvin laimeasti, mutta viidennen tähden merkeissä on se jo kerrassaan karkeaääninen. Myöskin puut ovat hyvin erilaatuisia. Toisista tarttuu hyvin helposti puunvihat, mutta toisista taas ei tartu mitään pahaa. Eikä kaikki rautakaan ole yhtä karkeaa. Joku rauta saattaa olla niin karkeaa ja myrkyllistä, että siitä heti jää vihat, kun sillä vähän lonkkaa, mutta toinen ei anna raudanvihoja, vaikka tekee pahankin haavan. Niin on myös ihmisiäkin monenlaisia. Toinen on heppäisempi kestämään pahaa, mutta toinen on kivempi. Kivaveriseen eivät pahat pysty, mutta heikkoveriseen tarttuvat helposti kaikki poikkipuoliset.

Kaikenlaisista maan kasveista ja puista otti Salkko-ukko voima-aineita, niinkuin ukonsärkemän puun sälöä, tuulenpesää, ukonpilveä, "merenlöyttyä", ukonkiveä ja monia muita väkeviä välikappaleita. Niitä hänellä oli aina mukana taskussa taikka pikku pussissa, ja niitä hän useasti tarvitsi sanansa vahvistukseksi.

Vanhaksi ukoksi asti pystyi Salkko tietäjän toimiin. Vielä ikämiehenäkin oli ukko niin luonnokas, että yksinään pani kenkään pahankurisen hevosen, jota ei monissa miehinkään saatu hallituksi.

— Mikäs se semmoinen hevonen on, jota ei kenkään saaha? Salkko vain ihmetteli, vetäisten kolme solmua marhamintaan sekä pyyhkäisten kämmenellään hevosen lautasia. Värähteli elukka vain, mutta ei jalkaansa liikuttanut, kun ukko napsi nauloja kavioon.

Mutta sitten lopulla ikäänsä Salkko tuli sokeaksi eikä enää kyennyt tietäjöimään. Ei ollut hänestä enää maalariksikaan, vaikka parhaina päivinään oli ollutkin "kauhean hyvä ruusaamhan", eikä talonsakaan hoitajaksi. Hän myi talonsa ja muutti asumaan pikku mökkiin, elellen siinä varattomana eläkevaarina viisi, kuusi vuotta.

"Hiiri kuolkhon, ja harakka sairastakhon!"

tapasi Salkko sanoa potilailleen, ja samat sanat näyttivät kohdistuvan häneen itseensäkin, sillä ukko, joka oli syntynyt 1819, kuoli vasta toistakymmentä vuotta takaperin lähes 90:n ikäisenä.

Entisiä pappeja

Lapin ja Peräpohjan laajoissa erämaapitäjissä, joissa enin osa seurakuntaa asusti hajallaan kiveliöissä, oli sielunpaimen kaikkein tärkein henkilö. Niinkuin kiveliöiden kansa poropalkisessaan raitioi tuhantisia tokkiaan, kooten ne toisinaan kaukaisistakin tunturimaista porokaarteillensa pykällyksiin, niin seurakuntain sielunpaimenetkin, kukin omassa "paliskunnassaan", raitioivat hajallista laumaansa. Niinkuin poropaimenet merkitsivät pykällyspuihin lovilla ja piirroilla tokkansa pääluvun, niin sielunpaimenetkin pitivät "pykällystä" laumastaan, merkiten monenlaisilla koukeroilla suuriin kirjoihinsa oman palkisensa pääluvun, kokosivat tuon tuostakin erämaihin hajonneen kansansa omille "kaarteilleen", jopa toisinaan itsekin matkustivat kiveliöön laumansa luokse.

Sielunpaimen oli syrjäisen erämaaseurakunnan kaikki kaikessa. Kansa piti häntä "raitionaan" sekä hengellisissä että monesti maallisissakin asioissa. Siksipä useat, varsinkin muita erikoisemmat seurakunnan paimenet, jäivät vuosikymmeniä, jopa jotkut satojakin vuosia, elämään kansan muisteluksissa. Vielä yli parinsadan vuoden kuluttua juttelee tunturimaan asukas muisteluksia "Herr'-Vuolevista", Olaus Sirmasta, joka Enontekiön ensimmäisenä vakinaisena pappina eli 1600—1700-lukujen vaiheilla, samoin toimeliaasta "Herr'-Erkistä", Erik Grapesta, joka sata vuotta myöhemmin vaikutti samassa pitäjässä. Muistellaan ylimäissä vielä "Vikelius"-pappiakin, joka Ison vihan aikoina pakolaisena piileskeli Muonion ja Hetan sydänmailla, asustaen Ruotsin puolellakin Naangijärvellä, "Vikeliuksen kentällä" kalamiesten puittiona. Pakoretkellään oli pappi kirjoittanut erääseen saurapieleen:

"Nyt suurus suustani puonnut, hyvä leipä leuoiltani. Söisin kyllä, joisin kyllä, täytyy olla tällänsäkki."

Muistetaan myös kertoa Ylitornion entisestä papista "Viiklunnista", joka toistasataa vuotta takaperin on haudattu kirkonkuoriin parren alle. Wiklund oli niin voimallinen pauhaamaan, että sanankuulijatkin saivat saarnainnon ja mennen tainnoksiin alkoivat myös pauhata. Siitä kuningas aikoi erottaa papin virastaan, kutsuen hänet Tukholmaan tutkittavaksi. Wiklund meni, ja kuningas käski hänet heti saarnatuoliin, lähettäen hänelle sinne paperin, jossa piti olla muka saarnanteksti. Pappi otti paperin, käänteli sitä sanoen:

— Tyhjä on tämä puoli, ja tyhjä on tämäkin puoli… ja tyhjästä loi Jumala taivaan ja maan.

Mutta sitten kun pappi alkoi saarnata, niin siitä syntyi sellainen pauhaaminen, että kuninkaan täytyi lopulta hänet keskeyttää. Kuningas tarjosi papille parempaa paikkaa etelässä, mutta hän ei huolinut, vaan palasi jälleen omaan seurakuntaansa. Sama pappi sanoi sitten kerran Ylitornion kirkossa saarnatessaan:

— Niin tosi kuin minun sanani on, niin totta ei minun ruumiini pidä lahooman!

Eikä lahonut papin ruumis. Kirkon lattiaa korjattaessa avattiin hänen arkkunsa, ja siinä lepäsi voimakas pauhaaja aivan entisellään, "hiuslakki" päässä, paita päällä, housut ja sukat jaloissa. Paita vain oli selkäpuolelta lahonut.

Kaukaisissa ylitnaiden pitäjissä viettivät erämaan kansan paimenet kovin yksinäistä elämää, ollen melkein tykkänään erotettuina muusta maailmasta. Kesäisin päästiin heidän valtakuntaansa vain veneillä sauvoen kymmenin penikulmin vastavirtaa, ja talvi painoi heidät paksujen hankien taakse. Niinpä monesti kävikin, että Lapinkorpi otti koviin kouriinsa etelästä tulleen jumalansanan julistajan, pitäen omanaan, minkä oli saanut, ja painaen hänet viimein kalmatievaansa. Eikä ainoastaan pappia yksinään, vaan toisinaan hänen koko sukunsa. Vähävaraisina, niukasti palkattuina, erämaan yksinäisyyden taamomina, eivät monetkaan eliniäkseen Lappiin sortuneet sielunpaimenet jaksaneet toimittaa lapsiaan opinteille, vaan perilliset joutuivat pesän hajottua jatkamaan papin pahnaa seutukunnan lantalaisina, jopa joskus lappalaisinakin. Varsinkin tyttäret opinteiden osattomina monesti jäivät vertaistaan vaille ja painuivat ylimaiden lantalaissukuihin. Niinpä tuli Koutokeinon Tornensis papista — kuoli 1705 — Tornensis niminen lappalaissuku, joka vieläkin jutaa Norjan-Lapin ja Enontekiön tunturimaita. Samoin koko joukko lantalaisia pohjoisissa rajaväylän pitäjissä juontaa lähtönsä vanhan Grape papin pahnasta.

Perimmäiseen Lappiin, Hetan tunturiseutuun, maatui miltei koko sukuineen Cajanuskin, joka oli Enontekiön kappalaisena 1858-66. Vanha pappi sai sijansa Palojoensuun kalmatievassa, ja viime vuosisadan lopulla kuollut vanha leski-rukka, joka oli oikein "tuomiorovastin tyär", haudattiin Hetan kirkkokumpuun. Papin ainoa elossa oleva poika painui lantalaisemäntineen jo nuorena Ameriikkaan, nuorin tytär, Ida, palasi etelään, mutta vanhemmat tyttäret jäivät Lappiin lantalaisemänniksi. Hilman vangitsi rättäri Juhan-Petteri Välitalo, joka sitten muutti poliisiksi Iittoon, korkealle Könkämäenon latvoille, ja "Ruusaan, joka oli oikein kaunis, valkiaverinen ja pyöreäposkinen", tarttui toinen veli, Joeli Välitalo, pienen talopahasen isäntä Vuontisjärveltä. Vuontisjärven Välitalossa asui papinleski vanhuutensa päivät. Täällä kaunis Ruusakin kuoli "lehmän alle, kun oli lypsämässä".

Satakunta vuotta takaperin eli Muoniossa Mathias Kolström, joutuen hänkin, samoin kuin useat jälkeläisistäänkin Lapinmaan multiin. Kolström oli itsekin lapinsyntyjä. Kolarilaisen mestaritakojan, Uollo Raution, veli, Juho Rautio muutti Tornioon sepäksi ja pani siellä poikansa "papinkoulhun". Tornion alkeiskoulussa kävi poika 1770-80 luvuilla, ja muistaen kolarien kotiseutua otti nimekseen Kolström, kävipä "tutänttinä" ollessaan usein entisessä kotikylässäänkin, asustaen Raution vanhan kartanon perätuvassa. Lappiin palasi lapinsynty papiksi päästyään, tullen 1788 Muonion ensimmäiseksi saarnaajaksi sekä 1812 Muonion ja siihen yhdistetyn Enontekiön kirkkoherraksi. Kahden suuren seurakunnan vähälukuista metsäkansaa paimensi papin koulun käynyt sepänpoika kuolemaansa asti, joka tapahtui 1829.

Kolström oli "hyvä saarnamies". Hän sai pauhata milloin Lätäsenon Markkinakummun — sitten Palojoensuun — kirkossa, milloin taas Muonion pienessä kirkkotuvassa, joka seudun ensimmäisenä saarnahuoneena seisoi Uollontörmällä, Jierisjoen pohjoispuolella, joutuen sitten jo saarnaamaan Muonion uudessakin, 1817 valmistuneessa temppelissä.

Pyhäpäivinä pauhasi pappi kansallensa, mutta muina viikonpäivinä hän keitätti sille viinaa. Pappilassa oli vakituinen viinakota, jossa toinen kirkonmies, unilukkari ja papin renki, Jierisjärven Iisakki, hääri keittomestarina. Tihuntijyvistä laski unilukkari viinaa, myyden sitä sekä lappalaisille että lantalaisille, vain kodasta käsin puolentynnyrin astiasta kauhalla mitaten. Pappi itsekin joi ahkerasti ja myi. Oli hänellä joskus kinkerimatkoillakin viinakauppa matkassa, ja varsinkin lappalaiset olivat siitä hyvillään. Kun pelottava yhteenotto papin ja Sanan kanssa oli suoritettu, saatiin unilukkarin keitoksista hyvät virkistyshetket, ja porontaljoilla pirtissä maaten pappi vain naureskeli, kun lappalaiset päissään oikein rähisivät. Keitettiin pappilassa viinaa talollistenkin viljasta. Leiviskän kun vei leipäviljaa unilukkarille, sai sen viinakannuna takaisin.

Papinrouvan, Brita-Lisa Valbomin, sanotaan olleen "Ruottin Arjepluukasta", ja perhettä oli pappilassa neljä poikaa, kolme tytärtä sekä papin rouvan sisar, Beata-Caisa, jolla oli yksinäinen poika, Erik. Vanhin poika, "Pelle", kävi hiukan koulua ja toimi sitten Muoniossa "ymppääjänä". Mutta kerran hän meni hautausmaalle kuolleitten luiden kanssa pelehtimään saaden kalmanväen kimppuunsa, niin että "tuli hulluksi ja kuoli pirhuihin". Toinen poika, "Kalla", ei käynyt mitään koulua, kulki vain kylillä ja soitteli häissä, laski viimein alas Kemiin ja kuoli siellä. Mutta Mathias Adolfista tuli pappi, joka isänsä jälkeen oli jonkun aikaa Muonion paimenena, muuttaen sitten Karunkiin ja sieltä Tervolaan, jossa kuoli 1864. Pappi tuli Emanuelistakin, "Mannesta". Jo kouluaikanaan, ollen vain "tutäntti ja maisteri", meni hän joskus "papan sijasta pauhaamhan". Pari, kolme kertaa katsahtaen avattuun raamattuun, rukatti hän kirkkoon ja paukutti sitten niin voimallisesti, että sanat kuuluivat kylään saakka. Ylitorniolla oli Manne ensin apulaispappina, sitten Enontekiön "koulupappina" (1834-49), kulkien Ruijassakin saarnaamassa. Hetasta muutti koulupappi kappalaiseksi Utajärvelle, jossa hänen, lapinmiehen, oli "niin ikävä että kuoli" 1852.

Pappilan tyttäret saivat ottajansa omalta kotiseudultaan. Vanhimuksen, Kaisan, vei nimismies Kock, nuorimuksen, Luisun, korjasi Norjasta tullut kauppias, Knobblock, "mainion hyvä mies, joka rakensi ensimmäisen talon Muoniovaarhan", Ruotsin puolelle väylää, mutta muutti sittemmin Tornioon sepäksi. Keskimmäinen tytär, Heta, joutui Hietasen Iisakille, joka oli vanhan sotamiehen, Johan Örnin, poika, saman Örnin, jonka kimppuun Kolström pappi kerran vihoissaan hyökkäsi, sanoen: "Nyt mies Jumalalla freistathan!" Hietas-Iisakki omisti papin tyttären mukana hänen papillisen sukunimensäkin, ja samoin teki taas Iisakin vävykin, Juho Anttila, pelastaen siten vanhoista Köngäsen ruukin sysikolareista johtuneen sukunimen unohtumasta. Ja sitä lyytä on Kolströmejä Muoniossa vieläkin.

Vanha Kolström pappi ei suinkaan ollut ainoa viinaa viljelevä sielunpaimen. Silloiseen aikaan oli niitä Lapinkorvessa muitakin samanlaisia, pahempiakin. Niinkuin Esaias Castrénkin, "Essa", joka Kolströmien jälkeen oli jonkun aikaa Muoniossa sijaispappina. Kun "Essa" saarnatuolissa kumartui rukoilemaan, ja seurakunta painoi päänsä penkkiin, kyykähti pappi alas, jolloin sormien välitse vilkuileva seurakunta näki pullonpohjan heilahtavan saarnatuolin laidan ylitse. Turtolan Frosteruskaan (1826-47) ei ryyppäämiseltään tahtonut aina joutua ajallaan kirkkoonkaan. Lukkari Jurva pani jo virret taululle ja rupesi odottaessaan veisaamaan, parkuen vihoissaan niin ankarasti, että huuto kuului "puolivälhin Turtolaa ja Pelloa". Lukkari oli sitä enemmän vihoissaan, koska hän tiesi, että

"Lukkaria pitää Jumalan luua, mutta pappeja saapi pieksämällä."

Viinaa viljeli "Krankkakin", joka neljä, viisi vuotta oli Turtolassa Frosteruksen sijaisena. Hän ryyppi ahkerasti tullen yhä punaisemmaksi ja saaden nimekseen "Punainen Krankka". Ja Mellin, ollessaan pari vuotta (1857-59) Turtolaa kaitsemassa, kävi tuon tuostakin kontti selässä Matarengistä asti viinaa noutamassa.

Mutta ei tarvitse kovin "lastata" näitä entisiä erämaiden paimenparkoja. Siellä he muun maailman unohtamina joutuivat juromaan yhtämittaisessa yksinäisyydessä, miltei ainaisessa arkipäivässä ja taas talven tappavassa pimeydessä. Eikä entisaikaan painettu pappia, vaikka hän jonkun ryypyn ottikin. Samanlaisia sielunpaimenia oli ennen kyllä lannanmaassakin. Ja laumansa parasta koettivat nämäkin kiveliöiden raitiot harrastaa. Mellinkin saarnasi kirkossa kuin paras pappi ja "haukkui juopot, varkhat ja kaikki", sekä messusi, "niin ett' oikein kirkon katto kohoili". Kranck taas piti pappilassaan koulua, opettaen Turtolan poikia lukemaan, kirjoittamaan ja lukua laskemaan. Ja pyrkiessään Frosteruksen jälkeen Turtolan papiksi Kranck vaalisaarnassaan voimallisesti julisti:

— En ole tullut suurella viisaudella enkä korkealla opilla, mutta hengen ja voiman korotuksella.

Tästä huolimatta ei hän kyllä saanut kuin kaksi ääntä.

Nousi Lapin erämaan paimeniksi joskus oikeita toimenmiehiäkin, jotka jaksoivat pysyä virkeinä elämän yksitoikkoisuudessakin. Sellainen oli C.F. Pfaler, joka ensin Turtolassa ja Ylitorniolla vaikutettuaan kohosi väylää ylemmäksi, Muonioon, viihtyen täällä neljätoista vuotta (1854-68).

Pfaler oli rovasti ja "se mies sieti rovastin nimen". Kirkossa hän messusi, niin että se solkena kuului kylän taloihin, kun kirkko "oli lentävänä reikänä, akkunat rikki ja ihmiset istuit pöykkyri päällä kirkossa". Tätä pöykkyripeskien kansaa pappi ankarasti järkäytteli saarnoissaan. Varsinkin ahdisteli hän viinakauppiaita, juomareita, vieläpä liiallisesti koreilevia naisiakin. Kun vaimoväki pitkissä, lattiaa laahaavissa silkkinauhoissaan koreili kirkossa, saattoi rovasti huutaa:

— Niihin nauhoihin ensinnä helvetin tuli tarttuu!

Ja kun Vestolan herra Turtolassa töllisteli vain kirkonkattoon, sovitti pappi saarnaansa:

— Muutamat saarnan aikana laskevat nauloja kirkonkatosta…

Kovilla piti rovasti nuorta väkeäkin rippikoulussa. "Nykyisten pappien rippikoulu on kuin kirppasilla oloa" Pfalerin kouluun verraten. Kesäisin rovasti piti kylän nuorille pyhäkoulua. Helluntaista lähtien kävivät lapset joka pyhä iltapäivällä pappilan pirtissä, ja rovasti luetti heillä päivän evankeliumin, kysellen ja selitellen luettua tekstiä. Ottipa pappi joskus poikia tukastakin ja "kolhautti päätä seinhän", kun he salaa kurkistelivat kirjaansa.

Rovastin rouva oli "niinkuin yksi mainio talonpojan emäntä". Hän teki itse vaatteet koko väelleen, ja rouvansa ompelemassa puvussa kävi rovasti kirkossakin. Ja pappilan työmiehen, Muusan Heikin, kehnoa joukkoa papinrouva elätti, vielä paikaten lasten kurjat vaatteet, jopa kengätkin. Hyvin "talonpoikaista ja alhaista" oli pappilan nuori väkikin; kolme "pröökynää" ja viisi "tutänttiä". Vaikka pojat olivatkin "tutänttiä", häärivät he kesällä kotona ollessaan aina työssä. Useasti lähti koko pappilan perhe vierailemaan kylän taloihin. Varsinkin kun pidettiin kinkereitä lähikylissä, oli rovastin koko väki parhaina vieraina. Ja silloin "koko kinkeriväki syrjää myöten oli päivällisellä syömässä maitovelliä, voita, leipää ja kalaa".

Koko perheineen muutti rovasti Pfaler sitten tunturien maasta Nurmekseen, jossa kuoli 1879. Ei jäänyt hänen sukuaan Lappiin, muuten vain hyvä muisto.

Mutta nousi Lapinkorpeen joskus toisenkinlaisia toimenmiehiä, jotka viihtyivät kyllä yksinäisyydessäänkin, joutumatta silti juopottelevien joukkoon.

Tuohikontti selässä tallusteli Kolariin kesällä 1862 pitkä, laiha, kaitakasvoinen nuori mies, jonka vaalea tukkakin roikkelehti takinkauluksen peittona. Jaakon majataloon mies astui, heilauttaen konttinsa portaille ja painuen pirtin penkille istumaan.

— Mistäs tämä mies on? emäntä kysyi.

— Tulin vain tänne papiksi! vieras vastasi.

Mies oli "Pärki-vainaa", Johan Immanuel Bergh, joka sitten oli vähäväkisen Kolarin sielunpaimenena kahdeksan vuotta.

Yhtä vaatimaton kuin uusi paimen oli kontti selässä Kolariin tullessaan, oli hän sitten aina edelleenkin. Virkansa hän hoiti tunnollisesti, rippikouluakin piti aamusta iltaan, kahdeksan tuntia joka päivä, ja olikin oppilaille ankara mies, niin että "toisellainen oli silloin lukutaito, vaikkei ollut kouluja". "Kristittyjen", lestadiolaisten seuroissa, jotka näihin aikoihin jo rupesivat olemaan parhaassa vauhdissaan, ei Bergh käynyt, mutta ei hän koskaan heistä lausunut moitteen sanaakaan eikä kieltänyt laumaansa seuroihin menemästä. Yksikseen mies vain vanhassa pappilassaan asui kolmen rengin ja kolmen piian kanssa, viettäen hyvin vaatimatonta elämää. Ei tarvinnut hänelle monia ruokia laitella. "Pilkkumhin vain panthin maitoa ja puukauha vierhen, ja pappi otti itte kaapista voita ja leipää ja siinä kaapin vieressä pureskeli." Monesti ryyppi pappi samasta suuresta pahkamaljasta väen kanssa. Vain silloin kun sattui vieraita tulemaan, pantiin lautaset pöydälle ja keitettiin siikaa ja syötiin "niinkuin herskapissa ainaskin". Mutta vieraiden lähdettyä korjattiin lautaset ja ruuat kaappiin, ja siikojen jäännökset pisteli pappi kylmiltään. Kahviakin pappi keitätti pappilassa kävijöille. Palvelija vain toi kahvin sisään ja isäntä itse kantoi tarjottimella sen vieraalleen. Harvoin kävi pappilassa vieraita, paitsi mitä pitäjäläiset pistäysivät asioillansa. Eikä pappikaan puolestaan ollut ahkera kylää juoksemaan, hyvällä "Liinikollaan" vain silloin tällöin ajeli asioillaan. Kuusi kertaa vuodessa Bergh kävi Muoniossa saarnaamassa, leikkauttaen samalla matkalla pitkän tukkansakin.

— Jo taas on Pärkin pää Muoniossa keritty! huomasivat heti kolarilaisetkin, kun pappi palasi saarnamatkaltaan.

Kotonaan asteli Bergh aina vanhassa lyhyessä viheriäpäällyksisessä naisen turkissa, joka oli halvasta hinnasta lyöty hänelle Jaakon mamma-vainajan huutokaupassa, ja päässä oli tavallisesti "iso lakkikopra, semmoinen törilö".

Kerran yritti "Pärki-pastorin" vieraaksi eräs ummikko ruotsalaisneiti, "pitkäraatoinen tuomarinpassaaja" Köngäsestä. Nimismiehen kanssa ajoi naapurimaan tytär majataloon, kutsuttaen sinne pastorinkin ja tarjoten hänelle hyvät illalliset. Aamulla lähti ummikko vastavuorolle pappilaan, mutta pappi makasi vain nukkumakamarissaan eikä ollut koko tyttärestä tietääkseenkään. Ja nimismies sai kyyditä tuomarinpassaajansa saman tien takaisin Köngäseen.

Vihainen olikin pappi naisväelle ja halveksi koko heidän sukuansa, vaikkei hän rauhan miehenä tahtonut suinkaan olla kellenkään epäystävällinen.

Mutta lehmistä pappi piti, ja "Lehmä-papiksi" häntä Kolarikin nimitti, sillä "ei Pärkillä ollut muuta epäjumalaa kuin lehmät".

Niitä olikin pappilan kahdessa navetassa kokonainen karja, kolmekymmentäviisi lypsävää. Kolme piikaa, sadan markan vuosipalkalla, mikä olikin hyvä raha siihen aikaan, oli karjaa ja pappilan taloutta hoitamassa. Sammun Matilla oli emäntäpiikana Koivumaan Eeva ja Sammun Mykkä-Maija apulaisinaan. Tavaton työ oli palvelijoilla suuren karjan hoitamisessa ja ruokossa. Ihmislantaa käytettiin siihen aikaan rehun lisänä vielä pappilassakin. Luisteita kerättiin tallista ja navetasta ja pantiin suureen, viiden tynnyrin vetoiseen navettakattilaan sekä lyötiin lantaa joukkoon. Sitten keitettiin, ja "puuta paloi pa'an alla niinkuin haminassa, ja sonta kuohui päällä niinkuin vilttihattu". Joka päivä pappi itsekin kävi navetassa karjaansa katsomassa. Heittäen viheriäpäällyksisen turkkinsa pöntön laidalle hän siirtyi lehmältä toiselle silitellen ja puhutellen jokaista nimeltään ja tiedustellen palvelijoilta elukan vointia. Siivosti piti palvelijain kohdella karjaa; pahankuristakaan lehmää, joka lypsettäessä yritti potkia, ei saanut pieksää.

— Ei, ei saa sitä piiskata, se on vanha elävä! pappi heti kielteli.

Mykkä-Maija oli talon voinhoitajana — lisäksi hän taitavana ompelijana neuloi papille "paijat ja krajit ja liperit leuan alle". Maija sai kirnuta kaksi kertaa joka päivä; toinen kirnu oli jo uunin kupeen "halsissa" lämpenemässä, kun Maija toista huisutti. Karkeat suolat survoi eukko puntarin perällä hienoiksi voisuoloiksi, ja monet tynnyrit keräytyi voita Maijan varastoon. Sieppijärven Hilppa kävi tuon tuostakin ostamassa voin, toimittaen sen sitten Ruijan markkinoille. Kirnupiimä syötettiin takaisin lehmille, ja muun piimän, mikä ei mennyt omaan väkeen, antoi pappi ilmaiseksi köyhille. Jos joku halusi piimää ostaa, sai sitä kymmenellä pennillä kannun, ja kirnupiimä maksoi seitsemän penniä.

Paikkakunnan tapaan ruokki pappi väkensä. Arkipäivisin elettiin enimmäkseen piimällä, leivällä ja suolakalalla, mutta pyhäaamuisin syötiin viiliä ja voita. Kesällä teetti pastori heinää puolella voinaulalla viikkoa ja miestä kohden. Mutta kerran kun väki oli Pohjasenvuomalla heinänteossa, loppui voi kesken. Silloin Teuran Aapo vuoli puupalikan "räknäten" ja kirjoittaen puukolla siihen "latinaksi", että 8 LUOTIA TULI VOITA VAIN HENKELE, ja pani palikan tyhjään voirasiaan, joka lähetettiin pappilaan. Siitä pappi suuttui, niin että aikoi ajaa koko väen pois, mutta pian hän leppyi, ja käski antaa voita kylliksi.

Saadakseen suurelle karjalleen tarpeeksi kontua, vuokrasi Bergh pappilansa maiden lisäksi vielä Pellikan talon, osti Ristimellan talon väylän varrelta sekä Kivijärven Erkiltä hänen kuivaamansa Kivijärven niityn ja Kuusiniemen uudistalon ja vielä Teurajärven Jussalta Teurajärven metsätalon. Kivijärven niityille rakennutti Bergh latoja, Teurajärveen uuden pirtin ja Kuusiniemeen kokonaisen talonkartanon navettoineen, kaikkineen. Tänne Teurajärven kulmille, penikulman päähän kirkolta, hyville laitumille vietiin pappilan karja koko kesäksi; vain viisi lehmää heitettiin kotihoitoihin.

Paljon sai köyhän Kolarin vaatimaton, mutta toimekas pappi tuloja karjastaan ja maistaan. Monet kerrat kävi Sieppijärven Filppa noutamassa voikuormansa, ja pelloista saatiin ohria niin paljon, että syksyisin oli parikymmentä riihtä puitavana. Seurakuntalaisilta sai pastori palkkaa ohrakielon sekä pari naulaa voita joka talosta. — Kolarilaisten piti lisäksi "ruokkia rovasti Alkkulhan", ja siihen meni m.m. naula voita joka lehmästä, ja voi piti olla puhdasta kesävoita, sillä Alkkulan Heikel rovasti varoitti kerran kolarilaisia:

— Älkää te sekoittako talvivoita kesävoihin! Ei minun vahingokseni, mutta teidän sielujenne vahingoksi.

Hyvin viihtyi ja vaurastui Bergh Lapissa hoitaen suurta lehmäkarjaansa sekä vähälukuista poropaimenien, sysi- ja tervakolarien metsäkuntaa. Eivät saattaneet seurakuntalaiset sanoa paimenestaan pahaa, eivätkä "kristitytkään" voineet häntä moittia muusta kuin, ettei hänellä ollut "Pyhää Henkeä".

Kahdeksan vuotta tämä yksinäinen mies kaitsi Kolaria. Kova "päätauti" häntä viime vuosinaan usein vaivasi, eikä se heittänyt, vaikka Kankaan muori kävi silloin tällöin kuppaamassa.

Sitten 1870 myi Bergh koko lehmikarjansa huutokaupalla ja muutti kappalaiseksi Pudasjärvelle, jossa jo seuraavana vuonna kuoli.

Hyvin muistaa vielä vanha Kolari "Pärki-pappinsa", vaatimattoman miehen, joka "oli hyvin kousi mies eikä mikää herra… eikä kantanut löönääkään monelta".

Ja tämä on parhaita tunnustuksia, mitä lapinukko saattaa virkamiehestään antaa. Mutta vielä parempi olisi, jos hän voisi tähän lisätä:

— Ja sitten hänellä vielä oli Pyhä Henki.

Vanhoja koulumestareita

Tavaton työmaa oli punakantisessa aapeluksessa Lapinkorven kansallakin. Raskaan nuottaveneen soutaminen, riihenpuinti ja porometsässä hiihtäminen oli monelle kiveliön kasvatille kymmentä kertaa helpompaa kuin aapiskoukeroiden oppiminen. Sitkeimpienkin tervasjuurakoiden särkeminen tapahtui paljon keveämmin kuin tyhmännäköisen aapiskukon munittaminen. Juurakoista selviytyi otsan hiellä sekä höyryävillä hartioilla, mutta kukkoa ei aina saanut munimaan hiellä eikä tuskallakaan. Satojen poromerkkien pykälien, pistelten ja linnunvarpaiden tunteminen oli monin verroin helpompaa kuin aapisen parinkymmenen koukeron muistaminen; villin porolauman kokoaminen heittämällä suopungin laukkaavan härän sarviin taikka tolvaavan nulpon takakoparaan kävi kuin kirpanlyönti mutta koota sanoja aapeluksen mustista sarvipäistä oli monelle niin tylsää työtä, että kirjan näkeminenkin jo kammotti. Mutta pelottava pappi juroi kirkolla kuin painajainen, pitäen kamalia lukukinkereitään joka vuosi, ja sitten vielä oli kiusana hirveä rippikoulu, jota ilman ei saanut edes seurata Jumalan käskyä: "Lisääntykööt ja täyttäkäät maa!" Sillä "sitä varten se rippikoulu käyvhänkin, jotta jouvuthan Jumalan käskyjä täyttämhän". Niinpä piti kiveliön kansankin oppia täyttämään Jumalan käskyjä oikeassa järjestyksessä, ja metsien pirteissä tapahtuivat aapisen ääressä samat paukkaamiset, joita jo satoja vuosia oli toimitettu sadoissa, tuhansissa kodeissa.

Kotihan oli vanhankansan ensimmäinen ja ainoa koulu, jossa muun taidon ja tiedon ohella annettiin aapistaitokin. Siellähän vanhaan tapaan

"Isä ennen iitä neuvoi, äätä äitini opetti."

Kuuden, seitsemän, kahdeksan vuotisena työnnettiin aapinen "sikiön" kouraan. Isä ja äiti taikka talon vanha ämmi olivat mestareina, monesti myös vanhemmat veljet ja sisaret. Vitsa oli usein uhkaamassa halutonta ja raskasoppista vekaraa, toisinaan taas kukon munima "sokkeripala" taikka vehnäpalanen houkuttelemassa. Monta kertaa saivat vanhemmat päivitellä työläälle lukumiehelle: "Pakana sinusta tulee, kun et sie koskaan lue… Et vielä tuntis iitäkää, vaikka keppi käessä vasthan tulis." Saattoi sellainen vastahakoinen "pakananalku" viimein etsiä kirjansa jostakin uuninsopperosta ja ruveta tunnustelemaan: "Mikä se sitten on tuo pöyryäpää-puustain tuolla kirjan rämmeen laijalla?" — "Koo se on koo! Se on niinkuin Salmen ämmin piippu", piti silloin opastajan osata neuvoa. Joskus oli lukumiehellä päiväksi "läksy kirjasta ja verkosta": piti niin ja niin monta kalvoskertaa kutoa verkkoa sekä oppia kirjasta ulkoa määrätty kappale. Mutta monta kertaa siinä tukkahamara heilahti, ennenkuin aapinenkaan oli nuoressa päässä, mitä sitten vielä kun piti päntätä "pitkä kirja", jossa kaiken muun kamalan lisäksi oli "peesalmit ja athaanaasius". Vanhempien lasten paukatessa aapista ja katkismusta useasti nuoremmat jo oppivat monet luvut ulkoa, vaikkeivät "iitä tuntenhet". Ja niin polvi polvelta jatkui kirjanoppineisuus Lapinkorvessakin.

Mutta syrjäisillä seuduilla ja kaukaisilla perukoilla, joista vain kerran, pari vuodessa jouduttiin kirkollakaan käymään, tahtoi aapistyöskentely jäädä aivan sivuansioksi. I:n saattoi isä juuri osata ja äiti ä:n tuntea, mutta miten niistä sitten saatiin koko puhdasta jumalansanaa, joka sentään oli "kuin tikkatienä taivhashen", se kävi jo monelle ylivoimaiseksi. Jotkut saattoivat kyllä "lukia mäykyttää Uutta Testamenttiakin, mutta jos pari sanaa lukivat oikein, niin jo kolmas meni väärin". Toiset taas "lukivat kuin tuohta reppiin, eivätkä ollenkaan ottanhet prikuista vaaria".

Ylivoimaiseksi kävi sellainen seurakuntalainen monesti sielunpaimenellekin. Tuli nuori pari pyrkimään kristilliseen avioliittoon, eikä edes aapinen ollut päässä. Niinpä tapahtui Kolarissakin entisaikaan, että Juustovaaran perukalta mies ja nainen tulivat pappilaan kuulutuksille, mutta miesparka ei saanut kirjasta irti sanaakaan.

— Mikset sinä ole häntä opettanut? pappi torui morsianta.

— Mikä mie olen vanhaa miestä koulaamhan, kosk'ei kirkkoherrakaan ole saanut sitä oppimhan, morsian sanoi.

— Mutta minä en anna kuulutusta! kirkkoherra uhkasi.

— Me naimme sitten ilman? Kymmenen pelikuorman päästä jos me toisen kerran Juustovaarasta tulemme tänne, niin meitä on silloin jo kymmenen pyytämässä kuulutusta.

Eikä paljon oppineempi ollut Teurajärven Mikkokaan, kun hän Rauhalan Kaisan kanssa astui papin eteen anomaan naimalupaa.

— Mistä sinä olet? pappi kysyi.

— Teurajärvestä!

— Mistä Teurajärvestä?

— Teurajärven läänistä, josta paljon rökhäitä saahaan. Viisi meitä on veljestä. Juhani on vanhin, mutta mie olen paras, mulla on tamppikangashousukki. Ja mie olen Mikko!

— Entäs tämä morsian?

— Mie olen Kittilästä sen ison kehrurin tyär, joka Nuurperi-vainaalle kehräsi puoli leiviskää aivinoita… ja Kallosta Klaaviin äijä, joka myötäänsä tupakkaa puree, pitäis olla minun isäni. Mie oon Kaisa Rauhalasta… Eikö se pastori minua tunnekkaa?

— Osaatteko te lukea?

— Jo vain!

Mikon piti lukea vanhasta virsikirjasta: "Kristus valo valkeuden…" Mutta kirjaimet eivät pysyneet paikoillaan niin paljon, että Mikko olisi saanut ne oikein kiinni. Niinpä hän lukikin:

— Kivi… kivi… kirstus… valo…

Tuli Kaisankin vuoro. Hän sai koettaa ulkolukutaitoaan synnintunnustuksessa. Ja Kaisa yritti:

— Minä vaivainen sinä syntinen minä vaivainen sinä syntinen minä vaivainen sinä syntinen… En muista enempää, pappi rakas, vaikka tapettaishin…

— Ei tule mitään naimisesta! Ette osaa panna lapsia kirjalle, täytyi papin sanoa.

Pois saivat teurajärveläiset lähteä, morsian päivitellen, kun meni turhaan puhemiehelle uudet sukat, ja sulhanen surkeillen, kun tuli juotetuksi hänelle kortteli hyvää rommia, ja vielä tärvääntyi hyvä luokopäivä. Sillä naimisiin he sittenkin menivät niinkuin juustovaaralaisetkin, ja papin täytyi lopulta panna heidät kuulutuksiin.

Tällaisten huonolukuisten vanhempain lapsista ei sitten suinkaan sukeutunut suuria kirjanoppineita. Sai sen pappi monet kerrat nähdä kinkereilläkin. Saattoi siellä astua kirjan ääreen sellaisiakin lukumiehiä kuin Ylitornion Kaulirannan poika, joka kauan aikaa turhaan yriteltyään viimein kivahti papille:

— Pi… pi… piru vie, siinä on sinullekin räknäämistä! Kihisee kuin kusiaispesä!

Vähiin tahtoi monesti jäädä lasten lukutaidon huolehtiminen rintamaillakin ja kyläisissä kylissä. Leivän takia piti raataa yhtä päätä aamusta iltaan, eikä lukemisesta lähtenyt mitään leivänapua. Eikä liioin aapisen sen seitsemiä koukeroita jokaisen pojan-palkeen ja tyttö-hattaran päähän saanut helposti ajetuksi. Mutta pappi painoi päälle ja piti kovilla, kun kinkeripäivänä jouduttiin pöydän ääreen tiliä tekemään. Muutamat papit olivat hyvinkin ankaroita. Castrén pastorikin Ylitorniolla "tasaisen illan kokonhan piti kinkeripäätöstä ja palavaa pyyhki", pauhaten:

— Jumala vaatii meidän kämmenpohjista teidän sielunne!

Ankarasti pauhasi Holmströnikin, jopa toisinaan työnteli taitamattomia vekaroita pöydän alle. Ja entisaikaiset papit olivat kaikkein huonoimpia lukumiehiä pistäneet jalkapuuhunkin. Kirkonporstuassa kaikkien katsottavana olivat kirjantuntemattomat saaneet istua kyköttää, ja kirkkomiesten oli vielä pitänyt ohitse astuessaan sylkäistä. Sillä tavoin oli Roju-Ellinkin metsiä kiertävälle "rotokunnalle" kerran opetettu aapistaidon tärkeyttä. Toisia metsäjurrikoita taas oli käytetty rippikoulussa vuosikausittain, niinkuin kolarilaista Taapa-Oskariakin, joka oli saanut junnata kymmenen vuotta, ennenkuin oli päässyt aikaihmisten kirjoihin.

Mutta oli kylässä aina joku joutava ukko taikka muori, joka oli niin kirjantaitava, että saattoi opastaa muitakin lukutaidon vaikealla alkutaipaleella. Heidän luokseen vanhemmat lähettivät lapsiansa oppimaan, silloin kun eivät itse joutaneet niiden kanssa paukkaamaan taikka kun lapset olivat niin visapäisiä, ettei kotoisin voimin saatu heihin aapista istutetuksi. Pieni maksu, ruokatavaraa, vaatetta sekä joitakuita lantteja annettiin opetuksen korvaukseksi.

Ja nämä vanhat ukot sekä eukot olivat entiskansan kirjanoppineita opettajia ja koulumestareita. Heidän pikku mökkinsä olivat jonkunlaisia "vapaita opistoja", joiden oppiaineena oli aapisto, tavaus ja suora-luku sekä oppikirjoina punakantinen aapinen ja pitkä katkismus.

Sellaisia opetusmestareita oli Kaukalon vaari Turtolan Juoksengissa. Äijän mökki kykötti kuin vuoripeikon asunto yksinäisellä rantakalliolla Kattilakosken Kaukalonkorvassa, Tornionjoen törmällä. Se oli kolo paikka kaikille lähiseutujen kovapäisille pojille. Sillä Kaukalon kirjallinen ukko oli yksitotinen suuri äijänrutimo, oikea visapäisten kehvelien koulumestari, jonka pelottavaa naamaa ei leikki liikuttanut. Kovapäisimmät lukumiehet aina lähetettiinkin Kaukalon mökille saamaan älyä, ja opinhaluisia — taikka oikeammin opinhaluttomia — saapui joskus väylän takaakin, Ruotsin puolelta. Eväspussi selässä pojat sinne aamulla astuivat, paukkasivat vaarin kanssa päiväkauden ja taas illalla palasivat kotiin tyhjine pusseineen, mutta pää täynnä aapista. Oli äijällä omat tapansa saada haluttomimmatkin vekarat totisella aikomuksella tarttumaan kirjaansa. Niin saattoi hän saavia tehdessään ärjäistä vieressään istuvalle lukumiehelle:

— Tämän saavinpohjan paukautan päähäs halki, jos et opi!

Niskan Petteri ja Kommeksen Olli olivat kerran vaarin luona opiskelemassa, vaikka he mieluummin vain "tyyräilivät" sivakoilla Jokitörmästä alas kuin hikoilivat mökissä aapisen ääressä. Mutta loppui pojilta tyyräilyhalu, kun äijä äkäpäissään haki heidät pirttiin, jyräytti ison pölkyn lattialle, sieppasi suuren kirveen, jota rupesi kiukkuisesti hiomaan. Sitten kohotti äijä kirveensä, ärjäisten:

— Nyt sikiöt! Toinen pittää täsä tehtämän: luettaman taikka kuoltaman!

Lukuhalun pojat sillä kertaa saivat ja lukumiehiä heistä tuli, sillä kirves ja pölkky olivat sitten aina lattialla uhkaamassa.

Helpotuksen huokauksen monet pojat päästivät, kun Kaukalon kamala äijä viimein kuoli. Mutta eivät lie silti Kaukalonkorvan mökistä päässeet. Sinne jäi yksinään elämään ukon ainoa tytär, Kaukalon Akaatta, ruveten isänsä sijaan kovapäisten koulumestariksi. Akaatta, pitkäleukainen eukko, jonka pitkä nenäkin nolpotti suun päällä, oli melkein yhtä pelottava kuin vanha äijäkin. Vanhana piikana hän asui mökissään pitäen siellä "rukuuksia" arki-iltoinakin. Polvillaan kyköttivät rukoilijat lattialla, ja Akaatta luki ulkomuististaan rukousta ääneensä, häärien samalla kahvin keitossa taikka kolistellen uunin takaa puita piisiin. Ankarana opasti Akaattakin pieniä lukijoita, ja tyttäriäkin lähetettiin hänen luokseen. Niin pelkäsivät lapset vieläkin Kaukaloa, ettei toisinaan tarvinnut muuta kuin muistuttaa siitä, kun jo laiskatkin saivat erinomaisen lukuhalun.

Kaukalon kouluajan jälkeen oli Turtolan Juoksengissa koulumestarina Puskan Kaisa, vanha leskimuori, joka asui pienessä pirtissään Myllymäen maalla, Ratasjärvellä. Kaisa oli pikkuinen mummu, mutta terhakka ja pysty kuin tikku, hyvänluontoinen ja ahkera jumalansanan viljelijä, jopa "oikein kristitty ihminen oli Kaija-riepu". Mummu kulki joskus taloissakin lapsia panemassa kirjalle, mutta kotipirtissään hän alituisesti harjoitti lukemisentaitoa, ja opetuslapset astuivat hänen luokseen kirkolta asti, aapiset ja katkismukset mukanaan. Kaisa ei kyllä antanut lapsille kammoa, sillä "hän ei huutanut eikä räyhännyt, vaan oli aina siivo ja taijolla opetti". Lapset menivät mielellään hänen kouluunsa, ja "pojankläpitkin häntä rakastit". Jälkeenpäinkin Kaisan oppilaat aina Ameriikasta asti monesti muistivat raha-avustuksilla ja muilla lahjoilla vanhaa opastajaansa. Kymmenet vuodet Kaisa omasta halustaan ohjaili nuorten lukutaitoa, saaden palkakseen vain vanhempain vapaaehtoisia antimia. Kerran sentään mummu sai odottamattaan "etelästä" sata markkaa. Muori oli koko seudun rakastama. Ei kukaan mennyt hänen pirttiinsä käymään viemättä muorille tuomisia, lapsetkin sinne monesti juoksivat pikku lahjoineen. Lopun ikäänsä eli Kaisa kunnan hoidokkina Tervahaudan talossa, ja kun hän pari, kolme vuotta takaperin kuoli "satakymmenellään", saatettiin hänet hautaan kahdellakymmenellä hevosella. Sattuipa vanhalle lastenopettaja-mummulle niin sopivasti, että joutui haudassa lepäämään kahden lapsenarkun väliin.

Karungin vanhoja opettajia oli Juho Viita, jo kuutisenkymmentä vuotta takaperin kuollut köyhä äijä, joka kulki taloissakin totuttamassa pientä väkeä aapiseen ja katkismukseen. Ukko ei kyllä "Kristuksesta tiennyt mithän", mutta oli silti niin kirjanoppinut, että saattoi huonompiansa opettaa.

Ylitornion Kainuunkylän kirjalle-panijana oli entiseen aikaan Eeva-Priita, pikku mökin eukko hänkin. Tarkka opettaja oli Eeva-muorikin. Lukumiesten piti istua tuolilla siivosti "kuin nunna ploosterissa", ei saanut edes jalkojaan heilutella, ettei muisti menisi. Helposti muori silloin ropsi vitsalla sääriin, määräten lukijan istumaan "lapintoolissa" eli jalat tuolin alle vedettyinä. Tunnollista työtä eukko teki, vielä jälkeenpäinkin hän aina kinkerien edellä kulki kuulustelemassa opetuslastensa lukutaitoa. Kinkereillä muori sitten tarkkaan kuunteli, miten hänen valvattinsa osasivat, ollen hyvin iloinen, kun pappi kiitteli heidän lukutaitoansa.

Turtolan Järvikylillä sekä Kolarin puolellakin vaikutti vanhan polven nuoruuden aikoina Ruuhi-Joopi, jota sanottiin myöskin "Ruuhi-piispaksi". Sillä Joopi, vaikka olikin lyhyehkö tummaverinen ukonkäppyrä, oli kirjantaitava ja kristitty mies, selvä puhumaan, jopa "aivan profeetallinen mies kansapuheissaan". Ruuhijärvellä eli ukko talonisäntänä, mutta sitten vanhana miehenä hän rupesi opettamaan kylän lapsia. Joopi kulkea kapsutti saarnamiesten matkassa, pysähtyen milloin mihinkin kylään panemaan lapsia kirjalle aapisesta alkaen. Vanhempien neuvoja Joopi ei opetuksessaan suvainnut, sanoen vain, että "sikiöt ei opi, jos vanhemmat sekaupi". Iltaisin ukko kokosi ympärilleen aikuista väkeäkin, tutkistellen sen kanssa "raamatun nytheitä" sekä pitäen rukoukset. Vanhana Joopi tuli päästä vialle ja sai hyvin surullisen lopun. Lähti ukko kerran astelemaan Ruuhijärveltä Vuoskulompoloon, mutta eksyikin metsään ja paleltui kuoliaaksi.

Kolarin nuoren väen lukutaitoa hoiti myöskin Kassan Tiina-Kaisa, toimien Sieppijärven taloissa. Tiina-Kaisa oli kirjallista lähtöä, oikeinpa papillista pohjasukua, kotoisin Kolarin Jokijalasta, Lapinniemen Erkin talosta, johon Tiina-Kaisan, Frosteruksen jälkipahnaa oleva äidinäiti oli naitu Haaparannalta. Siksi Tiina-Kaisa oli aivan omiaan kirjanopettajaksi, ja hänellä olikin sellainen taito, että "vaikka olis sikiöt kuinka huonot olhet, niin kirjalle pani".

Muonion ja Enontekiön aapistelua hoiti ennen vanhaan "Koulu-Heikki", Heikki Syväjärvi, joka oli kotoisin Kittilän Kallonkylästä. Heikki ei kyllä ollut edellisten kaltainen vapaaehtoinen opettaja, joka sai toimestaan palkkaa, minkä vanhemmat suvaitsivat antaa, vaan hän oli oikein virkamies, varsinaista palkkaa nauttiva koulumestari, Lapin katekeetta, joka virkansa puolesta paukutti kahdessa laajassa seurakunnassa. Kesänpuolet ukko muurauslastoineen asteli taloja myöten rakennellen uuneja, saaden parikymmentä kopekkaa päivältä sekä ruoan ja kahvin, ja talvenpuolet taas kierteli kyliä pitkin opettaen viikon, pari kussakin pysähdyspaikassaan. Vanhankansan koulumiehiä oli Heikkikin, iso turpea vanhapoika, joka opetti, niinkuin oli häntä itseäkin opetettu. "Talkka-koulua" oli ukon koulunpito. Siellä kirjaa taitamattomat vekarat "pitkää tavia klonkkasivat, ja tikulla piethin tavia". Koulumestari oli kyllä hyvä kirjamies, vaikkei osannut nimeäänkään kirjoittaa. Oppilaitaan hän ohjasi "puustaimia" tuntemaan selitellen:

— Oo on niinkuin ovi, koo on kuin pesäkoukku, ärrä on avaimen näköinen ja ii on kuin vittasavirikko, mutta tee on niinkuin tikka, joka seisoo järvellä ja on risti päässä. Tuo on ee, jolla on reikä päässä, ja tuo on ällä, ja se on niinkuin halko… Se on uu, joka on päältä auki, ja ännä, joka on alta auki, ja ämmäkin on alta auki, mutta se on leveä ja siinä on kolme kriipua.

Ja sitten vängättiin pitkää tavia: — Ii sano ii, ässä ää sää, ii-sää!

Jopa joskus yritettiin:

— Ämmä… ämmä… sano ämmä…

Mutta silloin mestari tarttui ohjiin sanoen:

- Ei ämmä mithän sano, ämmä on vain ämmä! Ää sanoo ja ii sanoo ja aa sanoo, ja oo ja mikin sanoo, kun net on yksin, mutta ämmä ei sano koskaan mithän.

Heikki oli "urhoollinen ja hyvä mies ja mahoton vireä ja saura opettamhan". Kynttilän valossakin hän pimeällä piti koulua ja lasten piti "kristillisesti istua tolkuttamassa". Eikä ukko ollut mikään ankara koulumestari. Haturasta hän joskus pudisti, taikka nipisti nenästä tai korvasta, joskus taas "knipillään" ampaisi otsaan taitamatonta ja tottelematonta vekaraa, ja se kyllä koski kipeästi, kun iso mies isolla kynnellään nipsautti. Oli ukon seinällä kyllä vitsakin varoittamassa sikiöitä kovin ylpeilemästä. "Se on siellä Mooses!" ukko muistutti oppilaita osoittaen vitsaa. Joskus sentään sattui, että täytyi vitsa päästää virkaansa. "Nyt täytyy käyttää Moosesta!" sanoi ukko ottaen vitsan seinältä. Mutta jos pahantekijä rupesi rukoilemaan armonpuolta, saaden ukon lepytetyksi, pani Heikki vitsan pois puhellen: "Mooses saapi sitten olla tuolla ja vahata tyhjään."

Koulussaan Heikki opetti "puhasta jumalansanaa eikä mithän muuta". Aapinen, katkismus ja Uusi Testamentti olivat "talkkakoulun" oppikirjoja. Niitä luettiin ukon johdolla, ja niistä saatiin kotiläksyjä ulkoa opittaviksi, koulun loppuessakin mestari vielä antoi läksyt, jotka piti osata silloin kun hän taas uudelleen tuli kylään paukkaamaan. Illoin, aamuin ukko piti rukoukset, joita talonväkikin tuli kuulemaan. "Kovenna se kuin kova on, ja pehmitä se kuin pehmiä on", Heikki useinkin rukoili. Virsiäkin rukouksissa veisattiin, vaikkei koulumestari ollutkaan mikään veisuumestari. Hänellä "ei ollut nuottia enempää kuin härkäsonnilla tuolla äijän takana". Samalla nuotilla veti hän kaikki virret, niin "Sun haltuus rakas isäni" kuin "Koko-maailmankin".

Joutui Heikki kerran rippikoulussakin opettamaan. Rovasti Pfaler jätti hänet muutamiksi tunneiksi kouluunsa "komentamamieheksi". Mutta isot pojanmollit ja aikuiset tyttäret eivät osanneet vanhalle "Koulu-Heikilleen" antaa sellaista arvoa kuin hänen uusi asemansa olisi vaatinut, vaan kovin ylpeilivät ja tekivät koiruutta. Ei auttanut sekään, että Heikillä oli päällään pitkä musta "virkatakkinsa". Pystyttivätpä muutamat pojanvintiöt äimän ukon tuoliin ja sitten vain rähähtivät nauramaan, kun koulumestari pitkää takkiaan kohottaen istahti alas ja samassa parkaisten hypähti ylös. Rangaistiin kyllä ylpeileviä koulunkävijöitä, koulumestari itse sai heitä rovastin nähden "pieksää havolla", mutta tuli ukko huomaamaan, ettei hänestä ole papin paikalle. Keksi ukko syynkin. "Pitäis minullakin olla joku lekku leuan alla, niin paremmin tottelisit", hän päivitteli.

Mutta Heikillä ei ollut mitään lekkua leuan alla, eikä hän siis kyennyt rippikoulun komentamamieheksi. Hänellä oli vain pitkä kulunut takkinsa, jonka virka-arvoon kuului talkkakoulun komentaminen, aapisten paukkaaminen ja pitkän tavin klonkkaaminen. Sen takin virkatoimiin Heikki kyllä kykeni, ja sen virkaa hän uskollisesti hoitikin kuolemaansa asti tarvitsematta lekkuakaan leukansa alle. Vähäisiä alkutaitoja vain olivat hänen opetuksensa, mutta sittenkin oli hänet pantu "paljon päälle": antamaan kristinopin alkutietoa Perä-Lapin kahden laajan seurakunnan nousevalle polvelle, "eikä paremmalla halulla voi opettaa ihmisten lapsia, kuin Koulu-Heikki opetti".

Muisteluksia kristillisyyden alkuajoista

"Muutamat sanovat, että evankeliumi on tullut Lapista, toiset sanovat, että se on tullut Kittilästä, kolmannet sanovat, että se on tullut Gellivaarasta, ja neljännet sanovat, että se on tullut Suomesta, mutta me Jumalan lapset sanomme, että se on tullut taivaasta."

Näillä sanoilla aloittaa koko Pohjan puolessa tunnettu ylitorniolainen saarnamies, vanha "Raution Junnu", Juhani Rautio, "Ilmoituksensa Esikoisten Seurakunnasta", jossa hän kertoo, kuinka Jumala itse saarnasi Eedenissä ensimmäisen evankeliumin, saaden aikaan seurakuntain esikoisen, Aatami, Eeva ja Aapeli sen jäseninä, ja kuinka evankeliumi sitten levisi yli maailman, kunnes se viimein suuren herätysmiehen, Lars Levi Laestadiuksen, kautta pääsi valaisemaan pimeitä Pohjan periäkin.

Olihan Lapinkorvessa jo ennen Laestadiustakin satoja vuosia saarnattu jumalansanaa, sorrettu maahan lappalaisten metsäjumalia ja rakennettu temppeleitä taivaan Herralle, jopa opetettu kansa itsekin lukemaan Sanaa. Varsinkin lantalaisten keskuudessa oli siellä täällä kristillisyyden harrastustakin. Monessa talossa oli tapana joka pyhäilta viettää hartaushetki saarnanluvulla ja virrenveisuulla, muutamissa perheissä pidettiin iltarukouksetkin. Niinpä Orajärven talossa Turtolassa "elatusfaariska" Jussa joka ilta luki rukouksen virsikirjasta ja veisasi virren, ja Kittilän Könkäänkylän Jokelan vanha Mikko-isäntä oli niin harras, että piti joka vuosi "kymmenen pyhää liiempää", pyhittäen m.m. neljä päivää sekä joulua että pääsiäistä ja helluntaita, "mille vain oli neljä evankeliumia". Ahkerasti ukko viljeli Sanaa lukien raamattua ja Wegeliuksen postillaa ja joka pyhä piti hartaushetken sekä lauantai-iltaisin polvirukoukset koko väkensä kanssa. Ja niin uskottiin, että "ihminen tulee autuaaksi, kun hän vain lukee Sanaa, käy kirkossa ja nauttii välikappaleita".

Mutta tällaiset hartauden harjoittajat olivat vain "kirkkojumalisia ja oman vanhurskauden päälle luottavia" sekä kadotuksen lapsia. Yhtä kelvottomia olivat lappalaisetkin, jotka eivät edes lukeneet, joivat ja joikasivat vain riettaan opettamia rallatuksia, varastivat ja tappoivat toistensa poroja, minkä ennättivät, vieläpä salassa palvelivat riettaita epäjumaliaan ja harjoittivat noituutta. Niinpä sanookin Raution Junnu saarnassaan: "Kansat Pohian Maalla olit kuolleen uskon ja oman vanhurskauden pimeydessä. Kaikki katumattomat huorat ja varkaat, juomarit, viinaporvarit, korttimiehet, pelarit, tanssimiehet, koreat, ahneet, toiselle väärintekijät, sapatinrikkojat ja väärät todistajat olivat leipossa ja valoit kuolleen uskon liivaa ja oman vanhurskauden töiden oppia."

Oli kyllä jo kerran heräyksen kirkas välähdys pilkahtanut pohjoiseen pimeyteen. Jo puolitoista sataa vuotta takaperin Ylitornion papit, I. Grape (k. 1783) ja N. Wiklund (k. 1785), pitivät niin väkeviä parannussaarnoja, että sanankuulijat menivät kirkossa tainnoksiin ja sitten ulos kannettuina alkoivat itsekin voimallisesti saarnata. Kansassa tapahtui paljon heräyksiä, ja "jumalanlapsia kutsuttiin maailman joukolta silloin lukijaisiksi". Näitä samoja lukijaisia oli sittemmin m.m. kuulu "Lapin-Mariakin, heräyksen tilassa sielulleen rauhaa hakeva" lapintyttö, joka sitten, rauhan ja elävän uskon jo saavuttaneena, tapasi 1844 Åselessa Laestadiuksen ja "johdatti hänet, joka jo oli herännyt mies, evankeliumilla uskomaan syntinsä anteeksi", saaden hänessäkin täydellisen heräyksen sekä elävän uskon, niin että Lapin suuri herättäjä sai kokea silloin "valon välähdyksen ja taivaan ilon esimakua".

Siitä lähtien vasta alkoi pimeässä Lapinkorvessa varsinainen herätystyö. Kirkkojumalisuuden ja isäntäkristillisyyden, kuolleen uskon ja omanvanhurskauden sekä noituuden, epäjumalain palveluksen ja kaikkien pahennusten mustaan korpeen ilmestyi Laestadius mahtavana huutavan äänenä, ruveten vaikuttamaan "lainsaarnalla niinkuin Johannes Kastaja Juutean korvessa, ja ihmiset heräsit synnin unesta ja tunnustit syntiänsä niinkuin Johannekselle Juutean korvessa. Ja sitten johdatti Laestadius taivaasta annetulla evankeliumilla heränneitä ihmisiä uuden syntymisen kautta Esikoisten seurakuntaan uskomaan syntinsä anteeksi Jeesuksen Kristuksen veressä. Ja alkoi leviämään Jumalan valtakunta, vaikka saatanan joukko eriseuraisten ja Jumalan kieltäjien kanssa seisoi vastassa."

Näin kuvailee vanha sananjulistaja, Raution Junnu, evankeliumin valon suurta aamunkoittoa, joka sitten paisui valtavaksi uskonnolliseksi keräykseksi vyöryen yli koko Lapin ja Pohjois-Suomen. Eikä tämä ole vielä kovin kaukaisten aikojen asia. Pohjoisten seutujen vanhimmat eläjät vielä hyvin muistavat sen ajan, jolloin "kristillisyys" voitti ensimmäiset tunnustajansa Suomen puoleisissa kylissä.

Ruotsin-Lapin Kaaressuvannossa, korkealla Muonionjoen yläjuoksulla, oli Laestadius sielunpaimenena, silloin kun hän aloitti voimakkaat herätyssaarnansa, saaden pian ympärilleen pienen "mettätokan", joka kuitenkin nopeasti kasvoi, "vaikka saatanan joukko seisoikin vastassa". Sanankuulijat kyllä alussa kauhistuivat hirveitä lakisaarnoja, joissa "koko seurakunta upotettiin korvia myöten turmioon, niin että vain sormenpäät näkyivät". Mutta pian ylpeimpienkin tekohurskaiden oman vanhurskauden rakennus romahti, ja he joutuivat suureen synnin hätään. Saatiinpa jo pian nähdä ensimmäiset "armonmerkitkin": tapahtui joulukuun alkupäivinä 1845, että muuan lapineukko, tullen armoitetuksi hyppäsi ilosta korkealle ja tunsi taivaallista riemua. Kohta tämän jälkeen Herran Henki kävi kuin humaus yli koko seurakunnan, joka joutui valtavaan hurmiotilaan, "liikutuksiin", jolloin väkevät valitukset ja ilohuudot voittivat mahtavan saarnankin pauhun. Hartaimpia uskonmiehiä rupesi Laestadius sitten lähettämään apostelemaan ympäri maakuntaa herättämään erämaiden kansaa synninunesta. Niinpä lapinlasten koulumestari, Kuttaisessa syntynyt "Koulu-Jussa", Juhani Raattamaa, "valaistu mies", josta sitten tuli opettajansa voimakkain uskonjulistaja, lähetettiin Jukkasjärven Lainiolle, toinen veli, Pietari Raattamaa, Täräntöön, Erkki-Antti Juhonpieti Pajalasta Tornion ja Muonionlaaksoon, sekä Naimakan Matti, Kelottijärven Jussa ja "Parka-Heikki", Heikki Parkajoki, Muonionalustan Muoslompolosta, Kittilän suureen erämaahan. Nämä Lapinkorven uuden herätyksen ensimmäiset apostolit kulkivat paikasta toiseen kooten seutukunnan lapset opetettavakseen, "muuten kun ei ollut lupa Sanaa julistaa", ja "kouluihin" saapuivat aikuisetkin ihmiset kuulemaan opetusta, joka tavallisesti muodostui ankaraksi herätyssaarnaksi. Lähetysmiehillä oli alussa mukanaan Laestadiuksen kirjoittamia "saarna-karttoja", joita he kansalle lukivat, innostuen pian itsekin omasta puolestaan puhumaan. "Kouluiksi" sanottiin alkuaikoina tällaisia tilaisuuksia, vasta myöhemmin ruvettiin niitä nimittämään seuroiksi.

Pian vierähtivät viestit tunturientakaisesta uudesta uskosta ympäri erämaita herättäen kaikkialla kovaa pelkoa. Varsinkin Koutokeinon kamalan mellakan (1852) jälkeen kuunteli kansa kauhtuen sanomia lapinuskosta, joka "villitautina" oli tuntureista lähtenyt painumaan alamaita kohden. "Ihmiset kun olit niin laillisia, etteivät käsittänhet evankeliumia, niin siitä semmoista villitystä tuli kuin Koutokeinossakin" sekä sitten pelkoa ja epäilystä oikeasta uskosta. Luultiin, että "villiuskon" ja "kovan uskon" saarnamiehistä "tarttuu villi ja koirantauti, vesikauhu eli muu sellainen vika". Mielettömänä "taikauksena" puhuttiin siitäkin, että "ihmiset antaa toisilleen syntiä anteeksi". Sananjulistajia pelättiin kuin pororuttoa eikä kaikiste uskallettu antaa heille edes yömajaa. Enontekiön Vuontisjärven Keskitalon Marja-Stiina vatkoi vettä ja tuhkaa saarnamiesten silmille, ettei heistä tarttuisi koirantauti, ja Vuontis-Jaakon Priita "laittoi ne rahalla pois ja pesi pirttinsä". Mutta Peltovuoman Eiran Sammu-äijä raahasi Ies-Pietin tovereineen tukasta pihalle, kun he ensi kerran tulivat villioppeineen hänen pirttiinsä, ja Ylitornion suruttomat heittelivät Erkki-Anttia kylmettyneillä hevosenkikaroilla.

"Mutta heräys kulki väkevällä voimalla, sillä Laestadiuksella ja hänen lähetysmiehillään oli väkevä henki."

Jo kristillisyyden varhaisimpina aikoina saapui uskon sanoma Muonioon, joka oli rajan tällä puolen, Kaaressuvannon läheisenä naapurina. Autiomen 80-vuotias Kalla-ukko sanoi olleensa vielä avuton lapsi, kun Raattamaa ensi kerran ilmestyi Ylimuoniota herättämään, pitäen "lapinlasten kouluaan" Ylitalossa ja Lantolla. Aikuisetkin menivät kuulemaan, tulivat tunnossaan lyödyiksi ja pian seurasi muutamia heräyksiä. Kävi Muoniossa sitten Erkki-Antti Juhonpietikin lähetysmatkoillaan pitäen "koulujaan" Tapanilla, jossa jo oli usko omistettu.

Erkki-Antti ja Raattamaa olivat Kolarinkin ensimmäisiä herätysmiehiä. Väylän takana käytiin heitä kuulemassa ja päästiin uskon omistamiseen. Alkuaikojen "pääkristityitä" Kolarin Jokijalan seutuvilla olivat Siuko-Pekka ja Putaan Eeva-Maija, Sieppijärven suurkylässä taas Kankaan Tiina-Kaisa ja Iivarin vanha lisakki-isäntä emäntineen.

Turtolan suuressa Pellonkylässä tapahtui ensimmäinen heräys jo 1849. Pellon Välimaassa asui vuokralaisena muuan "kraatari" Iisakki Juuso, nuori naimaton mies, hyvä lukija, mutta "perin korea ja ylevämielinen, kulkien puettuna kuin riikinkukko ja ollen nuoren väen eelläkävijänä kaikessa suruttomuuessa". Työn puutteessa lähti kraatari kerran Pajalaan etsimään elatusta, sattuen siellä käymään kirkkoonkin juuri silloin, kun Laestadius piti voimakkaan vaalisaarnansa "kalanpyytämisestä", josta muuan suruton kirkosta tullessaan pilkaten sanoi: "Aikanen pappi kun saarnasi mä'änneistä kalapuolikoista!" toisen taasen arvellessa: "Jos tuo mies hyväksi rupeaa, niin sen parempaa miestä ei ole Köngäsen pöntössä ollut, jos pahaksi, niin ei tee mithän!" Mutta Iisakki sai saarnasta omantunnon loukkauksen, niin että kesällä palatessaan Peltoon takaisin hämmästytti koko kylän: koreasti puettu hilpeä ja iloinen suruttomuuden harjoittaja oli muuttunut hiljaiseksi, vähäpuheiseksi mieheksi, joka kävi puettunakin kuin kerjäläinen ja oleskeli enimmäkseen yksinään. Talvella joulun tienoissa Juuso taas lähti Pajalaan, mennen kuulemaan Raattamaata, joka piti lapinlasten koulua Kangoksessa, pitäjän pohjoisnurkilla, ja siellä hän sai valkeuden. Kevät-Marian tienoissa Juuso taas palasi Peltoon, ilmoittaen pitävänsä iltarukoukset Mäki-Jolman pirtissä. Kyläläiset ihmettelivät, mitkä rukoukset ne ovat, joita arkina pidetään, mutta menivät sentään kuulemaan "kraatarin rukuuksia". Mutta kraatari saarnasi ankaraa lakia, näyttäen raamatun perustuksella suruttoman elämän kauheuden ja riettauden, niin että kuulijoista tuntui "kuin olisi ilmiliekki leimunnut". Muutamat saivat jo piston tuntoonsa ja tulivat heräykseen, niinkuin nuoret Antti ja Maria Jolma ja Jaukkurin Maria sekä vanhemmista ihmisistä Välimaan emäntä ja Tupa-Maria, pienen mökin eukko Mäki-Jolman maalta. Iisakki jatkoi iltarukouksiaan talvella talojen pirteissä, kesällä kylän kirkkotuvassa, ja sanankuulijoita oli aina huone täynnä sillä seurauksella, että pian tapahtui kylässä suuret heräykset.

Näihin aikoikin Laestadiuksen lähetysmies, Erkki-Antti, "koko Tornion jokivarren kansan herättäjä", jo liikkui Ruotsin puolella koulujaan pitäen — 1851 meni hän ensi kerran saarnamatkoillaan alaskäsin Tornionlaaksoa. Väylänmukassa, Pellon pohjoispään kohdalla joen takana, oli Erkki-Antilla vuokrattuna huone, jossa hän talvella puhui paikkakuntalaisille. Sinne pellolaisetkin ajoivat eväät mukanaan, viipyen matkallaan koko päiväkauden. Kesällä taas syyspuoleen Erkki-Antin "koulut" olivat Näittenkankaan kylässä, Pellon Nivanpään kohdalla, ja sinne taas koko joukolla soudettiin. Ja "silloin oli semmoiset ajat, että tuota korkeat pienet lapsetkin saarnasit yli kansan ja imheellisillä sanoilla raamatusta profeteerasit. Ja toteutui raamatun sana: 'Lasten ja imeväisten suusta olet sinä kiitoksen valmistanut'." Moni vanhus on sen omin silmin nähnyt ja omin korvin kuullut.

Ihmeelliset ihanat ajat olivat kyllä pellolaisilla niinkuin muillakin uskovaisilla siihen aikaan. Suuri herättäjä asui itse Pajalassa — Laestadius oli Pajalan rovastina 1849:stä kuolemaansa asti 1861 — ja pauhasi Köngäsen kirkossa, johon usein joukolla ajettiin taikka soudettiin kuulemaan hänen väkeviä saarnojansa. Niissä olikin niin jumalallinen voima, että koko temppeli tuli liikutuksiin, jopa surutonkin sielu tunsi sen voiman tunkeutuvan itseensä. Ensin saarnasi Laestadius suruttomille, jotka eivät sietäneet jumalanlasten liikutuksia, ja sitten hän puhui omilleen. Saarnamiehellä oli erinomainen, komea ääni ja hän puhui harvakseen. Kun hän pauhasi suruttomille, tapahtui se niin rajusti, että saarnaaja toisinaan oikein karjui. Hän veisautti virttä: "Ah suruton koskas synnistä lakkaat", ja veisasi itsekin, alkaen matalalla äänellä, joka helähti kuin kanteleen soitto, mutta kun tultiin nousupaikkaan: "Ah! herää! herää, aika on jo tull'", kajahti ääni kuin kirkonkello. Mutta kun Laestadius rupesi saarnaamaan kristityilleen, jotka kirkonporstuassa ja ulkona olivat odottaneet vuoroaan, oli hänen puheensa niin ihanaa ja hellää, että jo sivullinenkin kuuli, kenelle hän puhui. Rovasti saarnasi, "niin laupiaasti, että syän sulasi ihmisiltä". Vain silloin kun sattui liikutuksia, hän koroitti äänensä aina sen mukaan kuin liikutukset yltyivät. Vaikka satojakin ihmisiä kirkossa huusi ja voihki ja iloitsi sekä hyppi penkeillä ja lattialla, niin että permanto tärisi, kuului sittenkin saarnaajan puhe. Ääni lensi pauhaajain ylitse kohoten kattoholviin ja painuen seiniä myöten alas, niin että jokainen sen selvästi kuuli. "Kartasta" Laestadius aina saarnasi, mutta "kun se loppui, niin sitten vasta paras tuli… ihmiset tulit liikutukshin ja tanssasit aivan." Saarnaaja "itte ei tullut liikutukshin, kun hän oli järkevä mies".

Hyvin muistavat vielä Pellon vanhat rakkaan herättäjänsä, monet ovat saaneet kuulla hänen äänensä, jotkut väylän takana ennen asuneet ovat ihanimmassa nuoruudessaan olleet hänen rippilapsiaan. Niitä on vielä Jolman 80-vuotias Tiina-Kaisa, joka 14-15:n ikäisenä kävi Pajalassa rippikoulunsa. Pappilan pirtissä piti rovasti koulua, jossa pojat ja tytöt yhtaikaa olivat oppimassa. Kyselyssään hän tuli seisomaan eteen ja vastatessa piti aina katsoa häntä silmiin sekä sanoa mielipiteensä, "vaikka se mikä olis ollut". Ellei osannut sanoa mitään, kysyi rovasti: "Joko sinuun on mennyt mykkä perkele?" Niinpä rovasti kysyi kerran Tiina-Kaisalta: "Mikä sinulla on rakkainta maailmassa?" Tiina-Kaisa vastasi: "Raha!" —"Eikö muuta?" rovasti kysyi. "Pakkaa ne pojatkin", Tiina-Kaisan täytyi tunnustaa, jolloin rovasti naurahti: "Mäkitalon pojat vissiin?" Mutta Tiina-Kaisa sanoi: "On nekin komioita, vaan on niitä muuallakin!" Useasti tapasi Laestadius kysyä: "Mikä kiusaus sinulla on ensin ollut, kun tänään heräsit?" Joskus innostui rovasti puhumaan kukista ja eläimistäkin. Niinpä hän kerran "teki selvää jäneksestä, miten se elää", jolloin oppilailta pääsi nauru, "ja mujahti se ittekin". Raamattua luettiin, ja sitä piti osata, kun rovasti kyseli. Polvirukoukset pidettiin koulussa aamuin, illoin. Juhannuksena ripille laskettaessa sitten rovasti sanoi: "Nyt olen minä parhaani teille selittänyt, Uuden ja Vanhan puolen. Nämä seinätkin voivat sen tuomiopäivänä todistaa".

Suomen puolelle ei Laestadius tullut saarnaamaan. Kerran hän palatessaan etelästä käväisi Turtolan pappilassa, jossa silloin asui pastori A.J. Nyman (1848-57), heräämätön mies, vaikka niin Sanalla valaistu, että antoi kristityille rauhan. Pappilassa keskusteli Laestadius talonväen ja paikkakunnan isäntien kanssa, mutta ei ruvennut seuroja pitämään.

Näiltä ajoilta on alkuisin Turtolan kirkonkylän esikoisuskovaisen, kolme vuotta takaperin lähes 92:n ikäisenä kuolleen kirkonisännän, Heikki Laurin, heräys. Turtolan kirkolla oli kyllä jo 1840-luvun alkupuolella uskoa harrastavia eukkoja, Kyrön Sofia, Uksuan Sofia ja Ollin Priita, jotka "jumalansanan lukemisen kautta olit tulhet vakuutukshen". Mutta oikean armon ja uskon omistamiseen tuli Uksuan Sofia vasta sitten, kun hän kerran omin silmin sai nähdä Jeesuksen haavoissaan, sekä Kyrön Sofia erään ankaran ukonilman säikäyttämänä. Kun sitten Erkki-Antti todisti Kyrön Sofialle synnit anteeksi, niin hän "iloissaan lauleli kuin lintu". Alkupään kristittyjä oli myöskin Matin vanha muori, Leena-Stiina, joka hartaan uskonsa ja suoran luonnonlaatunsa takia oli kaikkein ensimmäisiä ihmisiä uskovaisten joukossa. Leena-Stiina oli toimekas muori, joka aina hääri ahkerana kotitöissä, hakkasi puitakin, joskus panna rytisti aitaakin. Mutta kun tuli seurat, vaikka Pajalassa asti, lähti muori nyytti kainalossa sinne astumaan "ajaen Matin muorin Lankilla", niinkuin paikkakuntalaiset leikillään sanoivat. Oli muorilla aina tarpeen tullen viisas ja sattuva sana. "Jopa teit oman vanhurskauven turkhin ison reijän!" sanoi hän sille, joka toisia syytteli. "Muistakaa risut polttaa!" neuvoi hän niitä, jotka syntiään tunnustamatta jättivät parannuksensa kesken. Mutta päivitteli muori kerran sairastuessaan: "Nyt minulle tulee kuolema, eikä taivhashen ole piikin reikää." Vanhana muorina lähti Leena-Stiina Ameriikkaan "tutkimhan lastensa kristillisyyttä", ja sinne hän kuoli.

Jo aikaisin pääsivät muutamat ylitorniolaiset uskon osallisuuteen. Erkki-Antti kulki täälläkin väylän takana "kouluaan" pitäen, ja sinne Suomen puolelaisetkin menivät uteliaina kuulemaan. Siellä sai heräyksensä jo 19:n ikäisenä nuotiorantalainen Heikki Antti, joka pari vuotta takaperin kuoli 90:n täyttäneenä. Toista vuotta täytyi Heikin yksinään tunnustaa uskoa, mutta sitten hän sai kanssaveljikseen Iisakki Huhtasaaren ja Pietari Torikan, ja pian tapahtui heräys Päkkilässä, jossa emäntä, piika ja kaksi poikaa uskalsivat omistaa uskon. Nämä paikkakunnan "ensimmäiset matkamiehet" toimittivat sitten ensimmäiset seuranpidot Ylitorniolla 1852:n vaiheilla. Torikan Pietari kävi yöllä noutamassa Erkki-Antin väylän takaa, ja Torikan pihapirtin pienessä peräkamarissa sitten lukon takana yön aikana kaikessa salaisuudessa kristittyjen piskuinen joukko kuunteli Erkki-Antin puhetta ja piti keskustelemuksiaan. Ennen päivänkoittoa Torikka taas kyyditsi saarnamiehen omalle puolelleen.

Näin levisi, etupäässä Erkki-Antin vaikutuksesta, elävä kristillisyys Tornionlaaksossa jokisuuta kohden aina Karunkiin ja Alatorniolle. Seitsemisenkymmentä vuotta sitten ruvettiin jo Karungissakin tunnustamaan uskoa.

Jo 1840-luvun lopulla saapuivat ensimmäiset saarnamiehet, Naimakan Matti ja Kelottijärven Jussa, Kittilään, tullen Könkään Jokelaankin tunnettua raamatunmiestä herättämään. He eivät kuitenkaan saaneet ukkoa vielä omistamaan uskoa, vaikka hän sallikin miesten saarnata pirtissään, jopa tunnusti, etteivät he väärin puhuneet. Mutta sitten tuli Parka-Heikki järkyttävine saarnoineen, sanoen Jokelan Mikolle suoraan, ettei hänellä ollut uutta syntymistä, ja vielä piipulla pöytää naputellen päällisteli:

— Kyllä se niin on, Jokela, että kun minä olen kulkenut tätä seurakuntaa ympäri, niin ne on aina kysynhet, mitä Jokela tykkää tästä heräyksestä. Ja niin se on, että koko Kittilän seurakunta makaa sinun päälläs!

Silloin Jokelan Mikon "oman vanhurskauven rakennus kaatui", ja hän syntinsä tunnustaen omisti uskon, ja pian seurasi muitakin hänen mukanaan, kun Parka-Heikki kierteli Kittilää.

Samoihin aikoihin olivat "isot heräykset" Kittilän kirkollakin, jossa "Jumala sai sijansa ensin Välitalossa". Erkki-isäntä, naimaton keski-iän mies, joka "oli ollut vaivatussa tilassa jo kauan", tuli kirkonkylän heränneitten esikoiseksi, sitten seurasivat toiset veljet, Juhani ja Olli sekä Pietulan Erkki ja Maria ynnä Salmen Maija-Leena. Kaukosen kylässä sanotaan seuroja pidetyn Kiviniemessä, ja ensimmäisiä uskovaisia olleen Kiviniemen Aapon, Juhan-Erkki Suutarin, Hyötylän Heikin sekä Kaukosen ukon poikineen. Kittilän Alakylässäkin Parka-Heikki kävi lyömässä kansan omaatuntoa. Suuri heräys nuortenkin keskuudessa tapahtui täällä eräiden lihallisessa suruttomuudessa pidettyjen tapanintanssien jälkeen. Oli kova jumalanilma ja lumipurku, mutta kylän kansa vain tanssi ja rallatti, ja Vähänkarin Aapo, vanhanpuoleinen mies, veteli viulua. Kun tuuli oikein jyskäsi, ilvehtivät tanssijat:

— Jyskäämme mekin, kun Jumalakin jyskää!

Mutta silloin repäisi ja jyskäytti myrsky nurkkia, niin että koko huone jymähti. Siitä tanssijatkin pelästyivät, että "Jumala näyttää vielä jotakin pahempaa", tulivat tunnoissaan lyödyiksi ja rupesivat pian sen jälkeen tunnustamaan uskoa. Vene-Aapon päiväkirjassa näemmekin merkinnän v:lta 1862: "Alku uudesta Eli talvela Rupesi kaikki Ala Kyläläiset yksimielisesti uskon hariotukseen. Herra Itse vahvistakoon heitä uskosaan." Ja tammik. 6 p:nä 1864 on ukko taas merkinnyt: "Uskovaiset kasvaavat herran pelvosa Edes aina."

Kittilästä käsin levisi usko Sodankylän Kierinkiinkin. Kittilän kirkonkylän suurissa keräyksissä joutuivat vaivanalaiseen tilaan myöskin kierinkiläiset, Jooseppi ja Matleena Martin, tullen kylänsä ensimmäisiksi uskovaisiksi. Parka-Heikkikin sekä muut saarnamiehet kävivät sitten Kieringissä, ja 1860-luvulla tapahtui kylässä suuria keräyksiä. Mikkolan vanhukset, Pekkalan ukko, Raution Olli ja Julio Plantin omistivat ensimmäisinä syntien anteeksi antamuksen ja saivat uuden syntymisen armon.

Ensimmäisten lähetysmiesten rinnalle nousi pian muitakin sananjulistajia, jotka kiersivät ympäri pohjoisia erämaita, aina Jäämerta myöten, puhuen "Jumalan armosta katuvaisille syntisille" ja saaden uskovaisten alkuaan pienoisen joukon kasvamaan yhä suuremmaksi. Sananjulistajat olivat järjestään Pohjanperän miehiä, monet jo Suomenkin kiveliöissä kasvaneita. Niitä oli sodankyläläinen Heikki Syväjärvi, joka kuoli Muhoksella 1909, niitä oli Kittilän Alakylän harras saarnamies Olli Puljula, joka kulki etelässäkin saarnamatkoillaan, sekä vielä kuulut Hanhivaaran veljekset, Jokelan Mikon pojat, Fredrik Paksuniemi ja vielä elävä, 90-vuotias Pietari Hanhivaara, "Hanhi-Pieti", jotka kymmeniä vuosia ovat vaeltaneet sekä pohjoisessa että etelässä — käyneet aina Pietarissa asti — saarnaten evankeliumia, milloin peskipukuiselle tunturikansalle, milloin orsia myöten ahdetulle lantalaispirtille, milloin täpötäytiselle kaupungin seuratalolle. Varhain nousi lantalaissaarnamiesten avuksi lapinukkojakin, niinkuin Antin Pieti, joka oli Kaaressuvannon lappalaisia, Nutti-sukua, ja Ies-Pieti, pienoinen kaaressuvantolainen Vasaran äijä, oikein harras uskovainen ja niin innokas saarnaaja, että puhuessaan unhotti koko ympäristönsä. Kittilän markkinoijiakin Pieti kerran yltyi pauhaamaan, huomaamatta vähääkään, että koirat sillä aikaa tyhjensivät hänen poronliha-ahkionsa. "Na, ne on vain koettelemuksen merkkejä!" arveli ukko katsellessaan ahkiotaan, jossa vain luut olivat jäljellä. Ei osannut pieni lapinäijä oikein selvää suomea. Lapiksi murtautuivat hänen sanansa, ja lappia tuli usein sanatokkaan, niin etteivät kuulijat aina kaikkea ymmärtäneet. Veisuukin vääntyi lapin sanontatapaan; niinpä saattoi Pieti laulaa:

"Jolla raitis ruumis on, Terveus kans' hiva, Mielell', kielell' kiittäköön Herraa armiast', pihaa."

Mutta selväjärkinen raamatun mies Pieti oli, jopa niin että "ruhtoi pastori Laitisenkin Enontekiöllä ja saatti hänet uskhon."

Alkuaikoina ei väyläntakaisia saarnamiehiä suvaittu Suomen puolella. Parka-Heikkikin lähetettiin vangittuna Kittilästä Ouluun, josta hänet passitettiin Haaparannalle. Sitten kyllä myöhemmin saivat saarnaajat vapaasti levittää oppiansa. Useissa kylissä oli varakkaita, hartaita uskovaisia taloja, joihin saarnamiehet ohjasivat matkansa, viivähtäen siellä väliin viikkokaudenkin, jolloin koko kylän väellä vietettiin seuroja ja kuultiin saarna toisensa jälkeen. Sellaisia "kristittyjen majataloja" oli Tapani Ylimuoniossa, Lantto Kolarissa, Iivari Sieppijärvellä, Puranen Pellossa, Lauri Turtolan kirkolla sekä Ala- ja Yli-Antti Ylitornion Nuotiorannalla, Välitalo Kittilän kirkolla, Kiviniemi Kaukosessa ja Puljula Alakylässä. Enontekiön Peltovuomassa tuli kristittyjen seurapaikaksi Eiran Sammu-äijän talo, vaikka äijä ensi kerralla antoikin Ies-Pietille ankaran lähdön.

Mutta sitten Sammu tuli uskoon, ollen sen jälkeen aina avosylisimpiä saarnamiesten vastaanottajia.

Kristillisyyden alkuaikoina, kun eivät Ruotsin sananjulistajat saaneet saarnoineen astua tälle puolen, rakensivat Ruotsin lappalaiset oman "koulupirttinsä" autiolle Ruosterannalle, vastapäätä Ylimuonion suurta kylää. Omin lupinsa vain lapinukot kaatoivat kuninkaan komeaa petäjäoutaa, lennättivät poroillaan puita kokoon ja rupesivat rakentamaan saarnapirttiä. Asiasta tuli kyllä oikeusjuttu sakotuksineen, mutta teko meni lapinäijien taitamattomuuden nimiin, joten huone saatiin rakentaa valmiiksi. Siitä tulikin erinomainen seurapirtti metsien kansalle. Se oli iso, yli nelisylinen, kolmi-ikkunainen huone, pienine kamarihökkeleineen, jossa oli piisitakka, pöytä ja muutamia jakkaroita saarnamiehiä varten. Pitkät lankut oli pirtissä sanankuulijain istuinsijoina sekä pöytä tuoleineen puhujan paikkana. Tänne sitten monet vuodet kokoonnuttiin kuulemaan armonsanaa; varsinkin juhannus, keskikesän valoisa viikko, oli Ruosterannan suurten seurojen aika. Täällä Raattamaa, Erkki-Antti ja Parka-Heikki kävivät pauhaamassa, ja joskus tuli itse Laestadiuskin puhumaan, ja silloin juti kansaa pirtille joka suunnalta, kahta puolta väylää niin paljon, ettei kaikki mahtunut seinien sisällekään. Toisinaan oli Laestadiuksen mukana Pajalan lukkarikin, Nivan Heikki, jolla oli erinomaiset äänen lahjat, niin että hänen mahtava veisuunsa kaikui yli satalukuisen laulavan lauman. Mutta jos sattui joukossa olemaan täräntöläinen Vinsan Kreeta, päästeli hän virttä niin väkevästi, että voitti itse lukkarinkin. — Tämä Ruosterannan vanha seurapirtti on nykyään Ylimuonion Lanton talossa asuinpirttinä.

Samat armonmerkit, jotka jo 1845 Laestadiuksen saarnatessa ensi kerran esiintyivät, jatkuivat sitten aina edelleenkin uskovaisten kokouksissa. Kun "Herran Henki todisti sanankuulijoille saarnaajan suun kautta syntien anteeksi saamisen armosta", meni se heidän sydämeensä täyttäen sen ilolla ja riemulla, niin että kuulijat tunsivat tulleensa armoitetuiksi ja "sen merkkinä oli se, että he tulivat liikutukshin ja hyppivät". Siitä myöskin tulivat sydämet iloisiksi, kun sanankuulijat "pääsivät yhthen syämhen, että ovat oikialla tiellä". Varsinkin naiset olivat herkkiä saamaan liikutuksia. Angelin Eeva Peltovuomassa hyppeli niin, että menehtyi, ja Pajalassa muuan vanha leskieukko ratkesi niin kovaan riemuun että kuoli. Muutamat herkät vaimot rupesivat liikutustilassaan puhumaan kielilläkin, ja "se oli niin soma kieli, ettei sitä tietomiehetkään ymmärtänhet." Mutta kun saarnamies oikein järkäytteli tuntoja, saattoivat vanhat vakaat ukotkin järähtää, hypähtää ylös ja ilontunnossa kähmiä toisiaan, jopa joskus ryöpsähtää istuinpenkillekin, niin että se rätkähtäen katkesi. Tällaista menoa eivät suruttomat voineet käsittää, vaan tämä oli heille loukkauksena, "heillä kun oli ittellä niin hirveät raaot sisällä, että ne pitivät ittensä mahottomana sellaishen armontunthon". Sentähden uskottomat saattoivat pilkata uskovaisia ja sanoa, että heidän jumalanpalveluksensa on kovin koloa ja ryöppeätä. Niinpä kerrankin, kun uskon alkuaikoina Kolarin Lantolla pidettiin seuroja, pirtin ollessa tupaten täynnä, poikasia vielä orsillakin istumassa, suruttomat oviloukossa vain nauroivat, kun Nikkarin Priita, "jonka pää oli kuin hautakurikka", suuri piippu suussa hyppi lattialla, sekä Ranta-Maija ja Halingon Maria käsiään heilutellen tanssivat, huutaen oviloukkolaisille:

"Te ruumenet ja roskat, pakanat ja paskat! Minä taivhan kultalaattialla tanssaan!"

Mutta saarnamies, eukkojen mielentilan ymmärtäen, koroitti vain ääntään ja sanoi:

— Jumalan kunniaksi hypäkkää!

Joskus tulivat uskovaiset naiset liikutuksiin kuunnellessaan "uskottomankin papin" saarnaa. Niinpä Jolangin Kaisa Rovaniemen kirkossa ja Leppäniemen Priita-Stiina Ylitorniolla hurmiotilassaan häiritsivät papin saarnaa. Eukot joutuivat oikeudessa vastaamaan "seurakunnan pahentamisesta", ja "Priita-Stiina viethin Oulun linhan". Enontekiön kirkosta rättäri vei riemuitsevan lapinmuorin ulos, mutta muori ojensi kätensä sanoen: "Tässä on minun laihat käteni! Pane sie vain kiinni, jos sinulla on suurempi oikeus kuin Jumalalla, joka minua hallitsee!"

Oppi-isänsä Laestadiuksen voimakasta, väkeväsanaista saarnatapaa tavoittelivat ensiajan sananjulistajatkin. "Tähänkin pirttiin on kuollehen uskon liiva valunut Äkäsjokea myöten!" julisti Erkki-Antti kerran Kolarissa saarnatessaan. Erkki-Antti olikin hyvin ankara sanoissaan ja "paha nimittelemhän ja haukkumhan niitä, jotka eivät tunnustanhet uskoa". He olivat "riettahan ja synnin orjia, pirun palvelijoita, kuollehen uskon palvelijoita ja huorapukkeja". Yhtä väkeväsanainen oli Parka-Heikkikin, hänenkin suustaan saivat suruttomat suoraan kuulla, mitä he olivat. Raattamaa ei käyttäyt niin kovia sanoja eikä nimitellyt, vaikka hän pauhasikin väkevästi ja "opin eksytysten tuulia ratkoi jumalansanalla". Ei myöskään Antin-Pieti haukkunut pahoin, enempää kuin Ies-Pietikään, joka "salakielisenä miehenä saarnasi raamatusta". Mutta sananjulistajilla oli kaikessa karkeudessaan ja haukkumisessaan hyvä tarkoitus. Sillä "ensin piti hajoitettaman, kukistettaman ja revittämän, sitten istutettaman ja rakennettaman".

Koutokeinolaista villitystä ja väkipakolla käännyttämistä esiintyi alkuaikoina kyllä alamaissakin. Uskoon tulleet tahtoivat ensi-innoissaan "tehä jumalanlapsiksi kaikki suruttomat", ja kun eivät sanat eivätkä tuomitsemiset kylliksi vaikuttaneet, täytyi käyttää voimakkaampia välikappaleita. Niinpä Angelin Pirkko ja Eeva Kittilän Puljussa polttivat Könkään Israelin parran ja todistivat: "Näin helvetin tulikin polttaa kun menet kaotukshen!" Turtolan Matinlompolossa uskovaiset kärventelivät suruttomia päresoitoilla, huutaen: "Maista kotitalos leipää!" Ottivatpa muutamat uskovaiset jonkun pakanan kiinnikin ja upottivat vähäksi aikaa kaivoon, kun eivät päresoitollaan saaneet häntä parannuksen tekoon. Parkajoessa, Ruotsin puolella Vara-Jussan Kallaa myös tuikittiin tulisoitolla ja sitten suljettiin kellariin oppimaan synnintuntoa. Turtolan Rattosjärvellä tarttuivat uskonsisaret pieneen Leppä-äijään, rutistaen hänet kaulasta reenjalaksen alle, mutta kiva äijä siinäkin vain kätisi: "No, sakna vie, kun mie tästä aisan saan, niin kyllä mie teille näytän!" Kova kiista uskovaisten ja Erkki-Antin kanssa tuli Myllytuvan äijälle Jarhoisissa. Äijä, raamatun mies, väitti, että Jumalaa voi kyllä rukoilla yksinäänkin hengessä ja totuudessa ja saada anteeksi semmoiset syntinsä, joita ei ole tehnyt kanssaveljiään vastaan. Mutta kristityt, ollen toista mieltä, nutistivat äijän lattiaan ja panivat piipunöljyä suuhun, sanoen: "Pitää antaa lohikäärmhelle myrkkyä!" Kun äijä ei sittenkään luopunut uskostaan, ajettiin hänet ulos.

Ihanana kuvastuu vanhojen muisteluksissa vieläkin se aika, jolloin elävä kristillisyys vietti ensimmäisiä vuosiaan Pohjan erämaissa. Monesta tuntui silloin kuin pitkän pimeän talven perästä olisi päästy keväiseen kirkkauteen. "Uskovaiset elit erilhän maailmasta, ja suruttomat elit erilhän, ja kristillisyys oli silloin arvossa eikä välitetty muusta." Kokoonnuttiin yhteisiin seuroihin, joissa kaikki olivat veljiä ja sisaria. Sinne saapuivat saarnamiehet, joita talossa mielihyvin hoidettiin ja taas kyydittiin toiseen seurapaikkaan. Seuratalon vieraanvaraisuudessa elivät pitkämatkaiset sanankuulijatkin, joiden luokse taas vuorostaan satuttiin joutumaan vieraiksi toisella kerralla. Saarna kuultiin toisensa jälkeen, ja saarnan loputtua useasti seurasi "tiskuteeraus". Jos uskovaisilla oli eri käsityksiä raamatusta, niin niistä keskusteltiin, "tiskuteerathin", että päästäisiin yksimielisyyteen, "ja niitä oli miehiä ja naisia, että tuntui, niinkuin ne olis kaikki kirjat läpi lukenhet." Kristillisyys olikin silloin paljon hartaampaa ja raamatullisempaa kuin nyt, raamatun sanaa seurattiin silloin enemmän ja käytettiin omassa keskuudessa raamatunmukaista kuria.

Niinpä eivät kristityt saaneet ruveta keskenään käräjöimään, vaan piti antaa riita-asia omasta piiristä valittujen miesten ratkaistavaksi ja tyytyä heidän tekemäänsä päätökseen. "Joka ei sitä totellut, suljettiin pois seurakunnasta." Vähiin jäikin käräjöiminen: Kittilässäkin siihen aikaan kerran "meni käräjät läpi yhtenä päivänä". "Juoppoudesta ja kortinpeluusta ja syntimenosta oli ankara rangaistus." Jos ei uskovainen, muistutuksista huolimatta, tahtonut niistä parantua, joutui hän suruttomain joukkoon. Muutamat pitivät "rapamahan palveluksena" kahvinjuontiakin sekä herkkuruokien syömistä, heittäen senkin synnin pois.

Ei saanut totinen kristitty myöskään "koreilla" vaatteillaan. "Mustankengän-saappaat" ja "littosverkavaatteet" olivat synnillisiä. Itse Laestadiuskin kävi vain sarkavaatteissa ja lapikkaat taikka kallokkaat jalassa, poltellen suurta pitkävartista piippua. Korvarenkaatkin olivat pahat, samoin "tällineula". Tällineulan käyttäjää saattoi toinen kristitty moittia: "Senkö kanssa vaihetit Vapahtajan? Halphanpa myit! Juutas myi Vapahtajan 30:llä hopeapenningillä, mutta siepä taijat myyä vielä halvemphan." Synnillistä koreutta oli sekin, että käytti hevosellaan kulkusia taikka aisatiukua.