SISÄLLYS: (continued 2)

Mutta sitten tuli vanhasta rautaruukista loppu. Kesäkuun 1 päivää vasten yöllä 1879 käväisivät jotkut tervamiehet tehtaan sahassa piippuineen kähräilemässä, varistellen tulta, joka kohta teki tuhonsa, hävitti sahan sekä koko tehdasrakennuksen.

Siten meni Lapinkorven yli parisatavuotinen rautatehdas tulena taivaalle. Tulella se oli Lapin erämaiden rautaa rääkännyt, ja tuli otti lopulta sen itsensäkin.

Ei ruvettu enää rakentamaan uutta tehdasta Köngäsenkosken alaiseen korvaan. Kaukaisen korven ohitse oli aika jo ennättänyt. Melstenin ruukki oli jo aikoja sitten vallannut Kiirunan ja Jällivaaran malmikentät, ja sitten saatiin uudenaikaiset tavattomat rautatehtaat Jällivaaraan; vedettiinpä sieltä rautaratakin tunturien ylitse maailmanmeren rannalle.

Silloin täytyi Lapinkorven kiehuvan kosken jäädä unohdettuna käyttämään vain vähäpätöistä sahaa ja jauhomyllyä.

Siellä nyt korpien keskellä kohisee ja kuohuu suuri erämaan koski miltei vain omia aikojaan ja vanhoissa muistoissaan. Palavan korvan vierellä, entisen "pajatehtaan" paikalla, käydä kalkuttelee vanha mylly, vierellään matala harmaa "käsipaja", missä entiset rautiot ovat alasinta helkytelleet. Ylempänä rannalla on rivi punaisia pikkutaloja, joukossa ikivanhakin, viisiovinen, viiden perheen asuinrakennus. Siinä ennenvanhaiset valtasepät ovat pitäneet majaansa, juoneet isonkeitoksen kannujakin, tingaten "raamatun nytheistä". On rannalla vielä vanha valtamakasiinikin, mistä tarpeen tullen suurista oomeista mitattiin halstuopittain väärentämätöntä "jumalanviljaakin". Mutta kaikkein komeimpana kohoaa rantatörmällä Olof Ekströmin 1804 rakentama valkea kaksikerroksinen rakennus, ruukinpatruunan asunto, kaunis, aikansa tyylinen herraskartano taitekattoineen, pienine yläikkunoineen, pylväseteisineen, ympärillään puistot ja varjoiset lehtikujat, vieläpä pitkät koivuistutukset viljapeltojen pengermillä. Siinä eli ennen Jonas Ekström, siinä Vanha-patruunakin vaikutti, nähden lopulta vanhan tehtaansa muuttuvan poroksi. Sai ukko täällä kokea toisenkin kovan iskun: "pruukin frouva" lähti ainoaa tytärtään viemään etelään oppia saamaan, sekä samalla hankkimaan "huonheijen ja vaatteijen mallia ja kaiken maailman malleja". Mutta molemmat jäivät sille matkalle: kuolivat koleraan Luulajassa. Täällä Köngäsen valkeassa talossa Vanha-patruuna kuoli 1894, ja nyt elää siinä viimeisenä ruukinpatruunana ukon poika, kohta 80-vuotias, pitkä komea herra, Karl Sohlberg, kasvattipoikineen ja pojanpoikineen, hoidellen ruukin vanhaa viljavaa maata, käyttäen sahaa ja myllyä, pyytäen lohta ja myyden metsää.

Kohta kolmisatavuotias on Köngäsen viljelysseutu. Monet vaiheet se on pitkällä korpivaelluksellaan kokenut, monet ihmiskohtalot liittyvät sen historiaan aina Arendt Grapen ja Momma-veljesten ajoista alkaen, ruukin monilukuisten patruunain, saarnamiesten, Värmlannin ja Taalainmaan seppien ja sysimiesten, suomalaisten rautioiden, rahtimiesten ja kyläseppien, jopa lappaiaistenkin, jotka kaikki tavalla taikka toisella tulivat erämaan tehtaan kanssa tekemisiin. Näiden kaikkien osallisuutta, työtä ja raatamista on tarvittu tätä Grapen aloittamaa korpiraiviota pidettäessä sulilla sekä edelleen kehitettäessä. Näiden kaikkien yhteistoimintaa on kysytty, ennenkuin erämaan kosken äärelle nousi tämä vanhojen muistojen ja viljelysten ympäröimä kartano, joka on kuin Lapinkorven Ekeby.

Kolarin markkinat

Halveksituilla Lapin peskiukoilla oli rikkautta ja tavaraa, joka kelpasi ylpeälle etelällekin. Siksipä jo aikaisin ruvettiin Lapin erämaissa pitämään markkinoita, joille etelän kauppamiehet suurin joukoin riensivät vaihettamaan omia tuomisiaan kotakansan tavaroihin. Mutta rannattomassa jänkien ja tunturien maassa, jossa metsien kansa harhaili hajallaan, täytyi joka perukalla pitää omat markkinansa, vieläpä talviseen aikaan, jolloin tiettömissä erämaissa pääsi parhaiten tavarakuormineen liikkumaan. Markkinoille saapui koko seudun kotaväki. Saapui näihin tilaisuuksiin kauppasaksain kintereillä myöskin kruununvouti perimään veroja, tulipa tuomarikin lukemaan lakia lappalaisille ja selvittelemään heidän riitajuttujaan.

Markkinapaikkoina olivat tavallisesti Lapin kirkkoseudut, ja kauppakenttä oli kirkon lähimailla, jopa toisinaan aivan kirkon ja hautausmaan vieressä. Sillä kirkko pappeineen oli Lapissakin alueensa keskeisimpänä paikkana. Siitä usein vieläkin lappalainen sanoo kirkonkyläänsä "markkinaksi". Sellaisena markkinakenttänä oli Suomen-Lapissa entisaikaan jokainen kirkkomäki; Inarin, Sodankylän, Kittilän, Kuolajärven, Kuusamon — nämä kaikki luettiin ennen Kemin-Lappiin — sekä Utsjoen ja Enontekiön ja myöhemmin myöskin Kolarin, jotka olivat Tornion-Lappia. Pidettiin markkinoita myöskin Sodankylän pohjoisosan lappalaisalueella, Sompiossa, ja kansan muistelukset mainitsevat markkinapaikkana Kittilän takamaiden Kyläjärven. Kaikki nämä markkinakentät olivat vanhastaan etupäässä torniolaisten kauppapaikkoja, ja Ruotsinvallan aikana kuului heille lisäksi vielä Köngäs, Jukkasjärvi, Koutokeino ja Aviovaara. Saapui Lapin markkinoille kyllä etäisemmänkin etelän kauppamiehiä lapintavaroita havittelemaan, mutta siitä Tornion saksat eivät ensinkään olleet hyvillään. Monesti torniolaiset äkämystyivät ja valittivat, että Oulun porvarit ja Kemin seutulaiset, vieläpä vienankarjalaisetkin tuppautuvat heidän vanhoille kauppamailleen. Mutta kun Lapin markkinat myöhemmin julistettiin "friimarkkinoiksi", sai niille rientää kuka tahansa tekemään kauppoja ja pettämään lappalaisia. Ahkerasti tunturin asukasta markkinoilla petettiinkin, ja vielä helpommin sai viinalle ahneen lapinäijän kanssa tehdyksi "hyvät kaupat", kun ensiksi juotti hänet humalaan. Siksipä monet etelän kauppasaksat piilottivat tavarakuormiinsa viinaottinkeja, joista saattoi tarjota kaupanalkajaisiksi virkistävät ryypyt, vieläpä myydäkin hyvillä voitoilla. Viinan vienti Lappiin oli kyllä kielletty, mutta kukapa kiellon rikkomisesta rupesi valittamaan. Hyvillään vain olivat kaikki, kun saivat viinaa, lappalaiset kaikkein enimmin. Jopa lapinäijät monta kertaa pyysivät viinakieltoa kumottavaksi ja valittivat, ettei heillä ole muutakaan virkistävää juotavaa, vettä vain pitää latkia pakkasellakin ja tulla kipeäksi, kun taas viina on kovin lämmittävää ja terveellistä ankarassa pakkasessa. Eikä markkinoistakaan olisi viinatta tullut kunnollisia lapinmarkkinoita. Sen tiesivät kyllä niin hyvin ostajat kuin myöjätkin. Ottinkien, ankkojen ja oomien pakkasen panematon vilja vasta sai kylmän kangistamat peskimiehet virkeiksi ja pani tavaran vaihdon oikeaan vauhtiin. Ja viinanhimo veti erämaan asukasta markkinakentälle yhtä paljon kuin etelänmiestä voitonhimo.

Aikojen kuluessa kuitenkin, kulkuneuvojen parantuessa sekä olojen muuttuessa ja järjestyessä menettivät Lapin monilukuiset erämaamarkkinat merkityksensä. Lapin parhain rikkaus, metsänriista ja turkikset, rupesi vähenemään, niin ettei kauppamiesten suurten joukkojen enää kannattanut lähteä ajelemaan monia kymmeniä penikulmia kylmiä ja tuiskuisia taipaleita. Niinpä rupesivat monet kaupankäyntitilaisuudet lopulta muuttumaan pelkiksi viinamarkkinoiksi. Viime vuosisadan alkupuolella tulivatkin jo useat markkinat lakkautetuiksi, vain muutamiin kaukaseutuihin, kuten Inariin ja Enontekiön vanhalle markkinakummulle Lätäsenolla, jutivat Tornion ja Kemin talonisännät viinakuormineen juottamaan lappalaisia. Mutta viimein saivat nämäkin markkinat loppunsa.

Mutta Kolarissa pysyivät markkinamenot vanhassa lappalaisessa mallissaan vielä viime vuosisadan loppupuoliskolle. Tänne oli Tornion kauppamiehillä vain 18-19 penikulman jokivarsimatka tasaisine taipaleineen, ja lappalaiset saivat lasketella tunturiseuduistaan pitkin myötäleitä alamaita kohden. Sitten kauppakentällä tapasi Etelä ja Pohjainen toisensa, ja isienaikainen markkinahumu alkoi.

Vanhaan lapintapaan oli Kolarin markkinapaikka kirkon luona, jopa aivan sen vieressä. Kirkon pohjoispuolella, hautausmaan aidan sivulla, oli tasainen kenttä, jota ylipuolen miehet lappalaisten mukaan sanoivat "siljoksi". Iso nelikulmainen siljo oli joka puolelta ympäröity kauppiaiden ja tavarantarjoojien myymälöillä ja myyntipaikoilla, ja jokaisella kaupparyhmällä oli oma vakituinen alueensa. Etelästä tulleet Tornion miehet olivat vallanneet eteläisen sivun, kirkonvierustan, sekä länsipuolen, "Toornion plassin", idästä saapuneilla karjalaisilla "laukkuryssiliä" oli hallussaan itäpuolen "Ryssäin plassi", ja pohjoisesta jutaneet lappalaiset saivat tyytyä omaan pohjoispuoleensa, "Lapin plassiin", männikön reunassa. Torniolaisilla oli "plassissaan" omat pienet "markkinatupansa" pirtteineen ja kamareineen. Kamarissa asusti kauppias markkina-aikana, ja pirtti isoine piisimuureineen, "tiskeineen" ja tavarahyllyineen oli samalla "puojina", josta tavaraa myytiin. Monella kauppamiehellä oli lisäksi varastomakasiini markkinatuvan takana, niin että siljon laidalle muodostui kaksinkertainen rakennusten rivi. Omat markkinatuvat ja makasiinit oli jollakulla Karjalan miehelläkin, mutta lapinäijät tekivät kauppansa vain paljaan taivaan alla ahkioistaan, samoin kuin muukin maaseutujen markkinarahvas, joka otti haltuunsa koko markkinasiljon.

Markkinakenttä monine vanhoine pikkupirtteineen muodosti oman ykinäisen piirinsä Kolarinsaaren eteläpäässä. Neljänneksen pituinen männikkö eristi sen saaren taloista, ja eteläpuolelle Jokijalkaan mentäessä piti kulkea väylän ylitse. Mutta mökkiryhmän seuranpitäjänä seisoi 1819 rakennettu kirkko kellotapuleineen ja pienine hautausmaineen, jossa oman kirkon aikainen vanha Kolari vietti lepoaan. Vaatimaton, matala lapintemppeli vielä matalampine kellotapuleineen sopi hyvin ympäristöönsä ja seisoi kuin iso ukkovaari muorikäpsineen lukuisan pikkuperheen kaitsijana.

Joulun edellä kokoontui kauppaväki Kolarin markkinasiljolle tekemään jouluostoksensa ja -myyntinsä, hankkimaan joulurahansa ja viinansa. Markkinat vietettiin jo niin aikaisin, jouhik. 10-14 p:n tienoissa, että pitkämatkaisetkin ennättivät jouluksi kotiinsa — elleivät ostoksineen ja viinoineen väsyneet taipaleelle.

Ensimmäisinä tulivat torniolaiset ja samassa matkassa muutamia Haaparannan kauppamiehiäkin. Monine kuormineen he tulla rymistivät, jono jonon jäljessä; alamaiden asukkaitakin oli mukana rahtikuormia vedättämässä saaden maksua markan penikulmalta. Saksat itse suurissa supsiiniturkeissaan taikka mahtavissa majavannahoissa ajelivat etukynnessä. Kontionnahka vain komeasti heilahteli reenperässä, ja suuri aisatiuku pauhasi ylpeästi. Siinä nähtiin Goveniusta, Bergmania, Taucheria ja Rechardtia, Hallstrandia ja Herkepaeusta, "Terkustia" ja "Kallan-Kustoa". Oli joukossa rihkama- ja nisukuormineen "Teinin frouvakin", vankka nainen, sekä "Nylanterin Piata", kyytimiehenä vanha merimies, joka oli käynyt "Jierusalemissa asti". "Anelli-härjärikin" ajeli tavaroineen ja Tornion apteekkari rohtopulloineen, vieläpä juti joukon jatkona ontuva "Ooperi-kraatarikin" viinalasteineen. Markkinapirttien avaintenhoitajat, paikkakunnan talolliset, olivat jo etukäteen puhdistaneet pirtit ja laittaneet piisiin valmiiksi suuren roihun, niin että matkamiehet saivat kylmästä tultuaan astua lämpöisiin asuntoihinsa ja tuloryypyt otettuaan "lyyvä heti kaupan pysthyn" sekä ruveta odottamaan Pohjanperän markkinarahvasta.

Joutuivatpa myöskin Karjalan kauppurit, "Venäjän saksat", omalle "plassilleen". Toiset tulivat Tornion tietä reppu selässä, toiset taas ajoivat poikkimaisin Kuusamon, Sallan, Kemijärven ja Rovaniemen kautta järvikyliä myöten suurine hurstikuomuisine resloineen, tuoden kuormissaan Venäjän vaatetta ja tupakkaa, pellavaa ja hamppua sekä kaikenlaista Viipurin ja Pietarin "kräämätavaraa", prenikoista alkaen. Nähtiin Karjalan miesten joukossa Larisia, Haurisia, Pällisiä, Rempsusia ja Painajaisia. Tuli joukossa myös muutamia Savon ukkoja pitkissä, nilkkoihin asti ylettyvissä sarkakauhtanoissa. Heidänkin kuormissaan oli pellavaa ja hamppua sekä monet kääröt Savon tupakkaa.

Suurina joukkoina saapuivat Lapin ja Peräpohjan lantalaiset, aina Hettaa, Sodankylää, Kemijärveä ja Rovanientä myöten, puhumattakaan lähiseutulaisista, jotka tien täydeltä päästelivät sekä hevosilla että poroilla. Ylimaiden markkinamiehet ajella junnasivat verkalleen pitkiä taipaleitaan. Tyynellä pakkaskireällä kuului jo neljänneksen päähän vitsan kitinä ilmoittaen, että metsämaiden miehet olivat liikkeellä. Vitsasta väännetyt ruomat ja vitsaiset savirikot kitisivät ja kitkuttivat pakkasessa: "Kitkat, kitkat, täällä tulhan." Kengittämättömillä hevosilla ylimaan ukot useinkin vanhaan tapaansa liikkuivat pehmeillä metsäteillään. Mutta joskus sattui markkina-aikana tulemaan suvi, joka sulatti tietkin jääkaljamalle. Silloin täytyi ukkojen mennä Kolarin seppiin hevostaan kengittämään. Sellainen tavaton markkinasuvi sattui talvella 1861, kuoraisten aukeilta mailta kaiken lumen ja muuttaen tiet jääkaljamaksi. Pasmajärven Vilkku on markkinapäivinä merkinnyt tämän tapauksen muistiin Kolarin kirkonseinään, jossa se on vieläkin nähtävänä.

Mutta vasta lappalaiset antoivat markkinoille entisen lapintunnun. "Lapinmaa hylläsi tien täyveltä", myötäänsä juti raito raidon perässä sekä pohjoisesta että idästä ja lännestä. Pohjoisesta työntyivät Muonion, Enontekiön, Koutokeinon ja Kaaressuvannon tunturilaiset, idästä taas Inarin, Sodankylän ja Kittilän kotakansa sekä lännestä, rajan takaa, Ruotsin-Lapin eteläisiä erämaita jutavat poromiehet. Monet lappalaiset saapuivat koko kotakuntineen, naiset ja lapsetkin mukanaan, kitisevät komsiokäärötkin eukkojen ahkioiden kokkapuolessa. Suomen ja Norjan lappalaiset heiluivat nelikolkkalakeissaan, mutta Ruotsin tunturikotolaisten päässä piipotti tupsupäinen pirrilakki, ja Koutokeinon naiset koreilivat kirjavissa koparalakeissa. Nuotioiden ja roitovalkeain ääreen tunturikansa vain asettui markkinakentän läheisyyteen, viettäen siinä yönsäkin paljaan pakkastaivaan alla, mutta "kuntalappalaiset", kolarilaisten pororaitiot, menivät isäntiensä taloihin yötä viettämään. Jotkut suuret pororikkaat olivat Tornion kauppiaiden kanssa niin hyviä väärtejä, että saivat käpertyä yösijalleen heidän pirttiinsä ovinurkkaan.

Koko Kolarinsaari ja Jokijalka, vielä väylän takaiset talotkin oli markkinapäivinä täytetty kaikenmaailman kansalla. Lantalaiset olivat asettuneet majailemaan taloihin, samoin kuin nekin kauppamiehet, joilla ei ollut markkinatupaa. Joka talo oli vieraita täynnä sekä talon pihamaa hevosia ja rekiä, pororaitoja ja ahkioita, ja saaren männiköissä kuppelehti kaikkialla jäkälää kaivavia poroja. Koko paikkakunta oli joutunut markkinavyöryn valtaan.

Mutta kovimmin kuohui elämä markkinasiljolla. Lyhyt ja harmaa oli kyllä sydäntalven lapinpäivä. Aurinko ei enää jaksanut nousta yli matalan metsänrannan, heikko kajastus vain valoisimpana puolenpäivän aikana viivähti eteläisellä taivaanliepeellä. Mutta hämärää puhdetta ja pimeää yötä kyllä riitti ja niillä jatkettiin lyhyttä päivää. Jo aamupimeissä rupesivat markkinapirtit puskemaan paksua savupatsasta pakkaseen, ja rohisten ja kulkusia kalkutellen ajoi tavarakuormia siljoa kohden. Lapinäijätkin rupesivat nouseskelemaan lumikiepeistään ja ahkioitten alta, missä peskeihinsä ja nahkoihinsa kääriytyneinä olivat nukkuneet. Aamun hämärtäessä oli kauppa jo täydessä menossa, ja sitä mukaa kuin päivä kului kohosi kentän elämäkin.

Suuri siljo oli täynnä tavarakuormia, myyjiä ja ostajia. Ylimaan miehillä oli kuormissaan kotipuolen tavaraa: voita, metsälintuja sekä turkiksia. Lappalaisten erämaat vallannut lantalainen oli miltei kokonaan ottanut hoitoonsa Lapinkorven riistarikkaudenkin ja oli nyt ensimiehenä sen vähäistä loppusatoa kaupittelemassa. Ei ollut lannanmiehellä kyllä enää tarjottavana kalliita majavanhoitoja ja turkiksia, sillä majavansuvun oli isäukko jo tuhonnut, mutta oli hänellä oravan, kärpän, ketun, näädän, saukon, suden ja ahman nahkoja, peuran ja karhuntaljojakin. Oli ylimaalaisilla myöskin poronlihaa sekä porontaljoja ja koipinahkoja, jotka niinikään olivat vanhanlapin vasituista kauppatavaraa.

Vanhalappi oli vaipunut hautaan rikkaine riistoineen. Jälkipolvi asusti nyt vain kentän pohjoislaidalla, haisevassa "Lapin plussissa", jota ylpeät lannanmiehet hiukan halveksien katselivat. Oli heilläkin kyllä porokarjansa tuotteita, juustoista, maitotshalmaksista ja punasvatsoista alkaen, poronkieliin, paisteihin ja taljoihin sekä koipikenkiin, kallokkaihin, siepakkoihin ja peskeihin asti. Oli vielä komeita lapinvöitä ja pauloja, sarvilusikoita ja poronvaljaita, paksuja ruijanraanuja ja roukoja, metsänriistaa ja turkiksiakin. Mutta kaikkein enimmin oli lappalaisten ahkioissa ja porokelkoissa Ruijanmeren kalaa. Sitä varsinkin Koutokeinon ja Hetan lappalaiset vedättivät siljolle, niin että koko lapinleiri tuoksui merelliselle. Jopa ukkojen tavara oli väliin niin kesäytynyttä, että se antoi koko markkinapaikalle oman ilmanalansa. Tuoretta jäätynyttä turskaa oli lapinahkioissa, samoin meriahventa ja merisilliä sekä kuivattua saitaa. Olipa monella lapinukolla kuuluja Ruijan paltaitakin, merkillisiä muotopuolia kalajättiläisiä, joiden silmät olivat vääntyneet samalle puolelle päätä ja suu mennyt vitaan. Muutamat paltaat olivat niin suuria, että painoivat kahdeksan ja kymmenenkin leiviskää ja täyttivät yksinään koko ahkion. Ei ollut kallista lapinukkojen kala: lihavaa rasvaista pallastakin sai heiltä kolmella markalla leiviskän, ja iso saitapari maksoi tolpan.

Kaikkein suurinta mekastusta pitivät markkinapaikalla hevosmiehet. Tornion ja Kemin puolen sekä Rovaniemen isännät tulivat aina vanhaan tapaansa kaupittelemaan hyviä hevosiaan ylimaan miehille ja väyläntakaisille. Sadalla markalla sai jo auttavan ajokkaan, mutta oikein hyvästä hevosesta vaati torniolainen 400-600 markkaa. Oli siinä äijillä ääntä, kun hevoskaupoista kinasteltiin, ja vielä enemmän, jos jouduttiin hevosen vaihtamisesta tinkaamaan. Siinä olivatkin monet ylimaan miehet yhtä hyviä mestareita kuin alamaalaisetkin. Osasivat he viilata vanhan konin kuluneet hampaat tasaisiksi, kurikoida pikku patin toiseenkin jalkaan, jos toisessa sattui sellainen olemaan, sekä monia muitakin hyviä hevosmiesten temppuja, joilla voi pettää tyhmempänsä. Monta kertaa saattoi omistaja vaihtaa hevosta, ja monella omistajalla saattoi sama hevonen olla samanakin päivänä, monet harjakaiset juotiin ja monet kaupat tehtiin niin lujat, että "ei peruuteta, vaikka länget kaulassa kuolis!"

Poromiehet taas häärivät omien ajoikkaittensa kanssa, niitä myöden ja vaihtaen ja juoden harjakaisia. Kolmella, neljälläkymmenellä jo sai parhaan ajohärän.

Nähtiin markkinakentällä, paitsi lapinleirin monikirjaisia vöitä, jalkineita ja peskejä, myöskin lantalaisten käsiteollisuutta. Kaakamonkylän vaskenvalurit olivat saapuneet myymään koko Peräpohjassa ja Lapissa tunnettuja tiukujaan, kulkusiaan ja kellojaan. Vaskikulkusia ja tiukuja kaupitteli myöskin kolarilainen Mellan Vilkko, joka niinikään oli oppinut valurinammatin. Kolarin suksisepät tarjoilivat sivakoitaan, joita muutamat olivat tuoneet siljolle tusinamäärin. Lappalaiset niitä enimmin ostivat ja maksoivat ostoksensa ruijankalalla. Olivat kolarilaiset myöskin rakennelleet työrekiä ja tukkirekiä ja myivät niitä muoniolaisille markka-kymmenestä ja parista kymmenestä.

Rahassa, markoissa ja kruunuissa, laskettiin tavarain hinnat ja tavallisesti rahassa maksettiinkin, mutta voitiin myöskin vaihtaa tavara tavaraan, määräten vain, mitä hintaa milläkin kalulla pidettiin. Lopulta kumminkin, vaikka rahaakin olisi liikuteltu, tulivat tavarat vaihdetuiksi alamaalaisten ja Pohjanperän miesten kesken. Torniolaisten jauhot, suolat, raudat, tupakat, kahvit, sokerit, vaatetavara ja kaikenkaltainen rihkama joutui matkaamaan ylimaita kohden, samoin kuin karjalaistenkin kaupantavara. Vastineiksi olivat Karjalan kauppurit käärineet haltuunsa parhaimmat turkikset sekä suurimman osan metsänriistaa. Tornion saksat taas enimmäkseen lyöneet kokoon kruunuja ja markkoja, mutta myöskin turkiksia ja metsälintuja sekä ruijanpallasta, turskaa ja saitaa.

Enimmät rahat kuitenkin käärivät viinaporvarit, vaikka he eivät saattaneetkaan myydä tavaraansa markkinatuvista niinkuin muut kauppamiehet. Ooperi-kraatarillakin oli riihiladoissa olkiläjät täynnä viinaottinkeja, ja siellä hän alituisesti salakähmää kulkea nilkutti täyttämässä ostajien pulloja. Ooperin kanssa kilpaili viinakaupassa torniolainen "Pärki", ja "Anelli-härjäriltäkin" sai kyllä viinaa, kun tosi tarve tuli, samoin kuin monelta muultakin torniolaiselta, mutta "Teinin frouva" myi vain nisua, räätileipää ja ruistumppua. Ruosteojan Pekkakin yritti ruveta viinaporvariksi, mutta toimi niin tökerösti, että menetti kruununmiehille koko kuormansa. Niin ei kyllä käynyt ovelalle Ooperille, vaikka kraatari jonkun ottingin joskus sattui menettämäänkin. Monet kerrat äijä kävi Kolarin markkinoilla, kunnes lopulta herätykseen tultuaan lopetti riihilatokauppansa ja lahjoitti Kolarin kirkolle suurliikkeensä muistoksi rahasumman.

Hyvät kaupat teki Tornion apteekkarikin, jonka tupa oli länsipuolella kenttää niinkuin Rechardtin sekä Hallstrandin ja "Härkkipeuksen". "Kolinkki" ja "hommatroppi" olivat yhtä haluttua ryyppyainetta kuin Ooperinkin riihilato-troppi, koska ne hyvän makunsa lisäksi antoivat miehelle oikean markkinahajunkin. Kotiväelle sekä naapureillekin oli ostettava monet lääkkeet: "kanfärttitroppia" ja "lautatroppia" yskä- ja rintatauteihin, "sydämenvahvistusta" sydänkipuihin sekä "riikapalsamia" vanhalle muorille silmänvoiteeksi, ettei näkö huikenisi, ja lopuksi "triivasträkiä" eli "pirunpaskaa" äijävaarille, joka sitä poltteli tupakkapiipussaan, kun taudit ja muut pahansuovat liikkuivat maatjalassa.

Ooperin viina ja apteekkarin hommatroppi pitivät vireessä oikeata markkinamenoa. Pakkasen kangistaman paksun veren ne sulattivat ja lämmittivät, tehden kohmettuneet jäsenetkin notkeiksi. Mitä ahkerammin kansa kävi apteekissa, ja mitä useammin kraatari nilkutti riihiladolleen, sitä sukkelammin markkinakenttä liikahteli ja sitä kovemmalla äänellä se teki kauppojansa ja ilmoitti mielialaansa. Lopuksi oli koko siljo suurena melukenttänä, josta kuului vain huutoa, laulua, kovia kirouksia, ja "juokalheita makasi kuin liekoja pitkin mettiä". Ympärillä, pitkin saaren tietä, väylää ja väylänrantoja, kirkkoa kiertäen, ajeli edestakaisin joukko joukon jäljessä sekä ylimaalaista että alamaalaista, kuka hevosella, ken porolla täydessä markkinailossa. Monesti joutuivat markkinamiehet toraan jopa tappeluunkin, joskus välähtelivät pohjalaiset puukotkin. Eriseutulaiset varsinkin olivat kärkkäitä toisiansa hämmästelemään, ja silloin annettiin kuulla, mistä toinen oli kotoisin. Niinpä Kittilän miehiltä kysäistiin, vieläkö heidän kirkonkellonsa soivat: "Kaloleipä — loppui sekin!" Muoniolaiset saivat kuulla, kuinka heillä soitetaan: "Koljoontunhet mathet — koljoontunhet mathet!" sekä hettalaiset: "Liskis, liskis, lihapata!" Tervolan kirkonkellojen tiedettiin kehoittelevan: "Tuo kuppia, saat lohensuolivelliä"! ja Rovaniemen ylpeät höökärit soittivat valitellen: "Olkileipää — kesken sekin loppuu!" Kolarilaisilta taas tiedusteltiin, minkätähden he tapuliröttelössään soittavat: "Kopsis, kopsis, konjakkipullo!" Mutta kun satuttiin riitaan Turtolan ja Pellon miesten kanssa, lyötiin heidät vanhalla pilkkarunolla, joka paljasti heidän pahnansa. He kun olivat vain

"Kaartisen kaaroja, Jarhoisten jaaroja, Pellon puuropalkheita, Turtolan tuppivariksia, Paamajärven rökhäitä."

Sitten vielä lisättiin; "Puuro kyllä kulkee hyvästi ruumhin läpi, mutta Paamajärven rökhäitä kun syö, niin ne ei pääse sisästä uloskaan." Karunkilaisetkin saivat taas kuulla vanhan liikanimensä, "Karungin varkhat", sekä sen selityksen: "Joka Karungin ohitse ominensa on päässyt, on hyvin kulkenut." Ylitorniolaista ärsytti kolarilainen kysymällä: "Yhäkö teillä riihtä tapethan? Eikö sitä jo ole saatu pois hengiltä? Meillä riihtä vain puihaan." Muistipa Kolarin ukko vielä tiedustella: "Vieläkö teijän Jaukkurissa olhan niin riitaisia, että joka riihimies pui omassa loukoshan?" Ruotsin puolen miehet saivat kuulla olevansa "Killingin valtakuntalaisia", ja väyläntakaisen Aapuankylän ukolle voitiin sanoa: "On viis tolppaa kuin aapualaisen kruunus!" Saattoipa joku vielä lisätä: "Peilaa jälestäpäin kuin aapualaiset." Mutta voi Aapuan ukko jo tästä suuttuakin, vetäistä toista vasten suuta ja sanoa: "Peilaavat ne välistä eestäpäinkin".

Miltei häiritsemättä sai markkinakansa juoda ja temmeltää. Järjestyksen valvojana kävi markkinoilla kyllä Alkkulan nimismies, mukanaan Leukumaan Kaapreli taikka Heikan Kusto "neljäskuntana". Kaksin he eivät mahtaneet mitään mellastavalle siljolle, tekivät vain "pislaakeja" karjalaisten repuille, naakivat Ooperia ja takavarikoivat Ruosteojan Pekan viinakuorman.

Mutta lapinmiehet pysyivät erillään lantalaisten sanasodasta ja tappeluksista. He ajelivat vain poroillaan, juoden ja joikastaen ja ollen hyvillään, kun taas kerrankin saivat virkistyksekseen juoda muutakin kuin pelkkää vettä. Niin olivat tunturiäijät suopuneet markkinaelämäänsä ja ilonpitoonsa, että yökaudetkin rehkivät roitovalkiainsa ääressä saarnaten omalla kotakielellään, särpäen lämmittävää lannanviinaa sekä joiaten ihanasta tunturimaastaan, sen suurista poro- ja susilaumoista. Vasta aamupuolella, kun otava osoitti idänpuolta, kellahtivat peskiukot nuotionsa viereen.

Vain kolme päivää oli allakka antanut Kolarin markkinoita varten, mutta kun kerran päästiin hyvään alkuun, vietettiin niitä koko viikko yhteen menoon. Torniolaisilla kyllä riitti tavaraa, apteekkarilla hommatroppia ja Ooperin olkiläjästä löytyi yhä uusia pulloja. Kraatari tuotti lisää Torniosta, jos entinen rupesi loppumaan.

Samoihin aikoihin pidettiin markkinoita Köngäsessäkin, Ruotsin puolella. Sinne Kolarin markkinamiehetkin toisinaan lähtivät ajamaan, pitkin väylää vain lennättäen, tehden sielläkin kauppoja, täyttäen pullonsa ruotsinviinalla ja taas iloisella tuulella ajaen takaisin. Samalla tavalla Köngäsenkin markkinakummun kansa kävi vieraissa Kolarin siljolla. Helppo olikin entisaikaan vaikka kuinkakin ahkerasti seuloa edestakaisin rajan kahta puolta, "kun oli tullivapaus, eikä orjuutta vähääkään". Huoleti sai kuljettaa tavaraa niin puolin kuin toisinkin. Karjalan kauppamiehetkin pistäysivät Köngäsen markkinamäellä turkisvarastoansa lisäämässä.

Mutta rupesivat tavarat viimeinkin torniolaisilta loppumaan, polkuhinnoilla myivät kauppiaat viimeiset "räättinsä", löivät pirttinsä lukkoon, kääriytyivät turkkeihinsa ja lähtivät ajamaan alamaita kohden. Loppunut oli jo ylimaalaistenkin tavara, jopa oli vähissä rahakin, tyhjinä olivat Ooperinkin ostomiesten taskut. Moni oli tullutkin markkinoille vartavasten tekemään kauppoja vain kraatarin kanssa.

Paljoa rikkaampina palasivat Tornion kauppiaat ja Karjalan miehet Lapin markkinasiljolta kuin olivat sinne mennessään. Hyvän heiton he taaskin olivat vetäneet Pohjanperän apajilta, lisäten osaansa Lapin ja Peräpohjan rikkauksilla. Suurimman apajan oli vetänyt ontuva Ooperi-äijä, vaikka olikin markkinatupanaan käyttänyt vain riihilatoa. Tyytyväisenä ukko ajeli kotiinsa. Tyytyväisinä Karjalan kauppuritkin kalliine turkiskuormineen painuivat kaukaiseen Vienaansa, missä suuret Sungun markkinat odottivat Lapinkin turkiksia.

Ja tyytyväisiä olivat ylimaalaisetkin saatuaan yksitoikkoisen aherruksensa keskellä taas viettää repäisevän viikon, joka oli miltei kohta ovella kolkuttavaa joulujuhlaa jalompi. Olihan saatu varatuksi yhtä ja toista lannanmaan hyvyyttä toki sitäkin varten, jopa oman kirkon vierustalta, tarvitsematta jutaa Tornioon asti. Olivat ne torniolaiset miehiä, kun toivat tavaran kotiporteille!

Hyvillään ajeli lappalainenkin öisiä erämaitaan kohden. Tunturien äijä-paha oli markkinasiljon yhteisessä saalistamisessa jäänyt kaikkein vähimmälle osalle. Äijän tavara oli halvasta hinnasta siirtynyt lannanmiesten suuriin resloihin, ja hänellä itsellään oli vain pienissä ahkioissaan ja kepeissä porokelkoissaan muutamia jauhosäkkejä, voikääröjä ja suolapusseja sekä yhtä ja toista rihkamaa. Enin osa saaliista oli mennyt lantalaisen viinaan ja troppeihin jo markkinoilla hummastessa, ja viinaa oli pitänyt vielä varata monet pullot lämmitykseksi ankaraa kotimatkaa varten. Mutta ei lapinukko matkaansa surrut, eikä saaliinsa vähyyttä. Jumalanviljaahan viinakin oli, virkistävää ja tarpeellista kovassa pakkasen maassa. Iloisina ja joiaten ajelivat lappalaiset lumisia korpiaan, peskin povessa mölkkerehti ihanasti klunkahdellen tinasta valettu kahdeksakulmainen viinapullo, ja tuon tuostakin pysähtyivät ukot ottamaan yhteiset pakkasryypyt. Isot äijät heittivät sen "hopeatuplarista", mutta pienet poromiehet näppäsivät vain pikkuisesta puunaapusta.

— Tintti kuusa miehen osaan, piti lapinmikoilla olla viinaa matkaryypyiksi.

Loppunsa ovat saaneet jo Kolarinkin markkinat, joilla etelän porvarit markkinatuvissaan tarjosivat tavaraa ylimaalaisille. Ruvettiin Rovaniemellä 1881:stä lähtien pitämään yhteisiä suurmarkkinoita, joille riensi lanta ja lappi. Silloin jäi syrjäinen pieni Kolari unohduksiin ja juti muiden mukana Rovaniemelle.

Vähitellen hävisivät kauppiasten vanhat markkinatuvat siljon laidalta joutuen heinäladoiksi ja aitoiksi sekä polttopuiksi. Muuan pirtti on vielä Pohjasenvaarassa halkolatona, ja vanha "Kuvenjuksen" tupanen on kirkon luona väylän rannalla köyhän eukon mökkinä. Sileänä nurmikkona on vielä entinen siljo maantien ja hautausmaan välissä, onpa osa mekastuksien kenttää joutunut jo hautausmaan aitauksen sisäpuolelle vainajien lepokentäksi.

Savon matkat

Peräpohjalaiset olivat liikkuvaa kansaa. He kolusivat kaikki Lapin ja Pohjanperän kiveliöt, kierrellen Ruijanmeren kalarannat, Ivalon kilpakentät ja Lapin monet markkinat, joutuivatpa useasti matkalle eteläisempiinkin seutuihin. Viisikymmen- ja satapenikulmaisetkaan taipaleet eivät entisen Kainuun kansan jälkeläiselle paljoa merkinneet. Monet saattoivat kesällä tehdä kalastusretken Ruijaan ja sitten taas talvella lähteä sinne markkinamatkalle, Jäämeren rannan Alattioon. Vanhojen Pohjanperän kävijöiden, pirkkalaisten, henki oli jäänyt heidän entisille liikuntamailleen, ja heidän rauhatonta seikkailijavertansa kiersi ehkä monenkin kainuulaisen suonissa.

Jo vanhoista ajoista olivat Tornion seutujen miehet tottuneet tekemään kaupparetkiä Etelä-Suomeen ja Savoon. Varsinkin Tornion jokilaakson miehet kummaltakin puolen rajaväylää aina Muoniota myöten olivat mielistyneet näihin matkoihin. Samoin myöskin Kemijoen alajuoksun asukkaat Rovaniemelle saakka, jopa jotkut Ounasjoenkin miehet. Samoja taipaleita olivat ennen isätkin ja isänisät ajaneet, ulotuttaen retkensä aina eteläosaan maata, Hämeeseen ja Savoon, jopa Karjalaankin, joskus Viipuriin asti. Lapintavaroita, poronlihaa ja porontaljoja oli ukoilla menokuormassaan, ja palatessaan he toivat sijaan etelän tavaroita: Hämeen pellavaa, Savon ja Karjalan hamppua ja hurstia, saippuaa sekä Venäjän tupakkaa, lisäksi vielä lannanmaan viinaakin. Sellainen etelänkävijä oli ollut noin kolmekymmentä vuotta takaperin yhdeksännelläkymmenellään kuollut Anuntin Pekka Ylitornion Kainuunkylässä, samoin Ojan vaari Ylitornion Nuotiorannalla. Rovaniemeläisiä Hämeen ja Savon vanhoja matkamiehiä oli rikas Halvarin ukko ja Kesk'-Korvan isäntä, kittiläläisiä taas Kaukosen Ylijussan Paulus, Pekka Jääskö ja Hakalan isäntä, jotka olivat semmoista liikkuvaa kauppasukua. Muoniolaisia Savon kävijöitä oli entinen Efraim Puranen, Ylimuonion mahtiäijä sekä Töyrän ja Rantakokon ukot. Monet kerrat nämä miehet olivat eläessään matkanneet halki Hämeen ja Savon, käyden Kuopiot ja Kajaanitkin, ja tuoneet tullessaan kuormittain tavaraa. Anuntin Pekan kauppamaita Hämeessä oli ollut "Koskenkirkon seurakunta", Lammi, Hollola ja Hollolan Lahti, sekä tutuin käymätalo Etolankylän Rekola Koskenkirkolla.

Samoilla asioilla taas sitten pojatkin samoja maita matkailivat. Niinpä ajelivat Karungin Korpikylän ukot, Ojanperän ja Kaapin isännät sekä Ylinivan ukko joka talvi etelässä, ja Rovaniemen rikas Yliruokasen Pekkakin kävi muutamia kertoja. Viimeisiä Savon kiertäjiä on vielä elävä, 84-vuotias Anuntin Pekka-vaari, edellämainitun etelänkävijän poika Kainuunkylästä, sekä joku vuosi sitten kuollut Pekka Heikkilä Karungin Kukkolasta,

Lappi ja Perä-Pohjola tarvitsivat paljon yhtä ja toista tavaraa, jota ei oma paikkakunta tuottanut, ei ainakaan kylliksi, vaan oli sitä hankittava parempiosaisilta seuduilta. Tällaista tavaraa etelän matkamiehet kävivät noutamassa.

Kuopion jo vanhastaan kuulut suuret talvimarkkinat, joille koko kauppaa käyvä Suomi ja rajantakainen Karjala sekä pietarilainen riensi, vetivät Peräpohjan miestäkin. Tammikuun pakkasilla, 12-14 päivän tietämöissä pidettiin markkinat, niin että jo joulupyhäin päättyessä piti pitkämatkaisten Pohjan miesten lähteä taipaleelle. Raudoitettu matka-arkku työnnettiin täyteen leipää, rieskaa, voita ja lihaa, ja povessa pullotti omatekoinen vasikannahkalompakko. Entiset etelänkävijät olivat lähteneet matkaan omilla hevosillaan vieden kaupantavaraa mukanaan, mutta jälkipolven miehet ajoivat useinkin vain komeasti kievarikyydillä, istuen kaksissa lammasnahkaturkeissa, päässä korkeapohjainen saukonnahkainen samettiperälakki, jaloissa pieksusaappaiden päälle vedetyt kallokkaat. Markan vain maksoi silloin penikulma, ja kievarista kievariin halki- ja poikkimaisin kävi kulku. Ajettiin pitkin rantatietä Tornion ja Oulun kautta Liminkaan, josta "Haarain-sillan" luota lähdettiin työntymään Savon sydänmaita kohden. Temmeksen, Rantsilan, Pulkkilan ja Piippolan kautta päästettiin Pyhännälle, sieltä Savon puolelle Nissilään ja edelleen Paju- ja Savo-järville, Pöljään, Kasurilaan ja Toivalaan, josta viimein pitkin järvenselkiä oiustettiin Kuopioon. Viitisenkymmentä penikulmaa tuli ylitorniolaisille taivalta, viisikymmentä markkaa kului kukkarosta, ja viisi, kuusi vuorokautta vierähti aikaa.

Tuttuja olivat matkamiehille kaikki maantienvarren "kevarit", monikertaan käytyjä ja puheltuja. Tiesivät ukot kyllä jo etukäteen, minkälaista kohtelua missäkin talossa saadaan, minkälaisella hevosella lähdetään ajamaan ja millainen pojanrehvana vääntäytyy kuskipukille. Entiseen aikaan olivatkin kievarit usein kymmeniä vuosia samassa talossa, jopa jotkut olivat kuin itseoikeutettuja matkustavaisten majoittajia ja kyytimiehiä.

Kymmeniä Peräpohjan miehiä saapui silloin Kuopion markkinoille kauppoja tekemään. Saman puolen miehet asustelivat aina samassa kaupunkikortteerissa — kainuunkyläläiset majailivat tavallisesti Kaivopuiston pohjoispuolella "isvosikka" Pekkarisella, "möljän" kohdalla, lähellä "hevosplassia".

Perille päästyä piti "härkäpoikain", ensikertaisten Savon kävijäin, tarjota vanhoille markkinatovereilleen "härkäisiä": hyvät kahvit ja viinaryypyt joka miehelle.

Tarpeellista olikin, että "hevosplassi" oli lähimailla. Sillä torniolaisten tärkeimpänä asiana oli hyvien hevosien ostaminen. Monet isännät hankkivat kolme, neljäkin ajokasta rekineen, kaikkineen, saaden toisinaan maksaa kolmin, neljin sadoin vankasta savolaisesta taikka karjalaisesta kuormankiskojasta. Kymmeniä hevosia karttui asuntotalon pihamaalle, joskus komeita kiljuvia oriitakin joukossa.

Sitten ostettiin muuta tavaraa hevoskuormat täyteen. Tärkeimpiä ostoksia oli "Sauvon hursti", paksu karkea vaate, jota "sauvalaiset" kutoivat hamppulangoista. Pieksämäkeläiset kaupanmiehet, Putkonen ja Purasen Asarias, olivat torniolaisia varten ajaneet sitä kauppatorille suuret kasat, ja heidän varastojensa ympärillä sitten Pohjan miehet koko joukolla häärivät. Kyynärä maksoi 40 penniä, ja tuhansin kyynärin sai pieksämäkeläinen mitata hurstiaan samalle ostajalle. Anuntin Pekkakin kerran mittautti hurstia 4000 kyynärää, saaden siitä pari, kolme pitkänmatkan kuormaa. Sillä tuhatkyynäräinen hurstilatomus painoi 40 leiviskää. — Pellavavaatettakin, Savon "palttinaa", saatiin joukkoon joku määrä.

Hamput ja pellavat olivat myös hyvin haluttua tavaraa, sillä Peräpohjassa ei pellavaa viljelty, eikä hamppuakaan kuin siellä täällä nimeksi. Niitä kyllä Vienan miehet ja savolaiset toivat toisinaan Tornioon sekä Alkkulan ja Kolarinkin markkinoille, mutta heidän tuomisensa eivät riittäneet kaikille, vaan Peräpohjan miesten täytyi itse hankkia lisää. Kuopion torille tuotiin hamppua koko Savosta, Karjalasta ja Venäjältäkin, hämäläisten pitäessä huolta pellavasta. Toivat Hämeen miehet kyllä hamppuakin, längelmäkeläinen Vialan Jussikin nähtiin joka markkinoilla suurine hamppukuormineen. Jussin vihreitä "Längelmäen hamppuja" Anuntin Pekka kerran latoi rekeensä 30 leiviskää, maksaen kymmenen markkaa leiviskästä.

Tarpeellisia ostoksia olivat tupakatkin. Venäjänlehtiä saatiin ryssiltä, ja maalaismiehet myivät omanpellon kasvuja, "sauvonlehtiä", joita myös sanottiin "pitkiksilehiksi" ja "risulehiksi". Viiden naulan ja leiviskänkin kimppuihin olivat savolaiset sitoneet tupakkansa, ja leivisköittäin latoivat Pohjan miehet niitä kuormiinsa. Monet taas täyttivät hurstipakkojen jättämän tilan taliostoksilla.

Paljon kysyttyjä olivat vielä Savon villat. Leiviskämäärin Tornion miehet tukkivat niitäkin säkkeihinsä ja maksoivat 24-40 markkaa leiviskästä.

Ahkerina saivat miehet hääriä koko markkina-ajan, tinkien, mitaten ja maksaen, ennenkuin kaikki kuormat oli saatu täysiksi. Piti milloin hypätä hevosplassille kauppoja tekemään, milloin kaapaista kauppatorille hampun ja hurstin hintoja tinkimään, välissä taas savolaisäijän kanssa kinastella tupakkaleivisköistä. Ei aina ennätetty kunnollisesti istahtaa edes eväsarkun ääressä, lipeäkielisiltä torimuijilta vain kiireessä ryypättiin kahvikuppi, johon taskupullosta lisättiin lämmikettä taikka ostettiin ryssiltä purtavaksi "sirapin kanssa tehtyjä nisuja". Suurta kiusaa tuotti, varsinkin härkäpojalle savolaisten outo puheenlaatu. Sillä jos Savon miehet eivät tahallaan viisastelleet, he kuitenkin niin merkillisesti "kiäntivät ja viäntivät" kielensä ja leukansa, ettei siitä selvää ja suoraa torniolaista päästelevä pohjalainen tahtonut äkikseltä ymmärtää mitään. Ja kun lisäksi Savossa monet "parseelitkin" sanottiin eri nimillä — kiulu oli Savossa "kappo", ämpäri "sanko", navetta "läävä" — tuli asia yhä sotkuisemmaksi. Eivätkä "täyvet sauvalaisetkaan" taas puolestaan tahtoneet ymmärtää Pohjan miestä. "Mittee työ tolkuitatta?" saattoi savolainen hevosmies tokaista torniolaiselle ostajalle, ja silloin molemmat jäivät sanattomina töllöttämään. Vaikka Tornion mies mieli kyllä kivahtaa:

— Itte sie tolkutat! Mutta mie en tolkuta enkä talkuta, vaan puhun suorhan niinkun pruukathan.

Viimein saivat Tornion miehet kääntää kuormansa kotia kohden ja lähteä painumaan päin pohjoisia maita. Pitkät hevosraidot toinen toisensa jälkeen jutivat kaupungista Kallaveden jäälle ja sitten edelleen kohti sydänmaita. Monella isännällä oli hoidettavinaan kolme, neljäkin suurta tavarakuormaa, kun talvisia teitä hiljalleen ajaa kihnuteltiin.

Nyt ei matka edistynytkään niin nopeasti kuin pohjoisesta alas tultaessa; vain viisi, kuusi penikulmaa ajettiin päivänmittaan, ja sitten taas pysähdyttiin yösydämeksi levähtämään johonkuhun tuttuun taloon. Oli pitkin matkanvartta vakituisia "syöttötaloja", tienkävijäin jo vanhastaan valitsemia, sopivia pysähdys- ja hengähtämispaikkoja, joihin jokainen matkamies suisti hevosensa. Sellaisen talon kyllä ensikertalainenkin tunsi: sen kartanolle veti kahta puolta leveä kovaksi tallattu tanner, ja pihamaa oli kokonaan heinärikkojen vallassa sekä kaivonympäristö vahvassa jääiljanteessa. Ja melkein aina seisoi talon pihamaalla valjaista riisuttuja, loimiselkäisiä hevosia kuormansa ääressä apetta rouskuttelemassa. Talon portaat ja porstua olivat suvi-ilmoilla aina märkinä ja pakkasella paksussa lumessa, pirtti oli täynnä tupakansavua ja penkinvieruslattia oli reunustettu lukemattomilla tupakkasyljillä. Työttömiä miehiä istui taikka loikoi pirtinpenkillä, taikka istui niitä pöydän ääressä matkaviinoja maistellen. Sellaisen talon pihalle voi kyllä ohjata kuormansa, vaikkapa keskellä yötäkin, saattoi astua lukitsemattomista ovista pirttiin ja olla kuin kotonaan. Parhaana liikeaikana oli syöttötalojen pirtinlattia öisin laskettu täyteen vieri vieressä loikovaa matkalaista. Eikä tällaisessa kaiken maailman matkamiesten talossa juuri koskaan ollut rauhaa, vaan elettiin siinä kaiket päivät, jopa yötkin alituisessa tulossa ja menossa. Kun toiset tienkävijät nälkäisinä aukoivat eväsarkkujaan ruvetakseen suurustamaan, niin toiset jo kylläisinä röyhtäillen työntelivät eväitään arkkuun ja pyyhkivät voista puukonterää lapikkaiden nahkavarsiin; kun toiset matkalaiset karauttivat kuormineen portista maantielle, niin jo vastaiselta puolelta toisia tulla tomautti pihaan.

Olisipa luullut talonväen tuskastuvan tällaiseen alituiseen rauhattomaan matkamiesmenoon. Mutta tyytyväisenä talo vain kaikki kärsi, kohdellen matkamiehiä miltei kuin vieraissa kävijöitä, melkeinpä sukulaisina pitäen niitä, jotka olivat useamman kerran käyneet talossa levähtämässä. Monessa talossa tuotiin matkamiesten yösijoiksi olkia lattialle, annettiinpa vielä raanujakin peitteiksi. Ja vähällä maksulla sai talosta ostaa, mitä matkalainen vain tarvitsi: ruokaa ja kahvia sekä hevoselle heiniä. Pyhännän isossa Leiviskässäkin, joka oli enimmin käytettyjä syöttötaloja, paksu emäntä istuskeli pöydän päässä ja heti tiedusteli: "Mittee vierahille kuuluu?" Ja kun matkamiehet kysyivät emännältä mitä tahansa syötävää ostaakseen, vastasi paksu eukko: "Soa kaiketi!" Olihan "Sauvonmaassa" ruokaa, "sielhän se leipäperä oli."

Mutta komean ja siistin Tornionlaakson miehelle oli merkillisimpiä Savon kummia, kun hevonenkin vietiin pirttiin. Sellaisenkin kohteliaisuuden maantien matkalainen sai toisinaan savolaistalossa osakseen. Niin tehtiin Lassilan majatalossa. Kun matkamiehet ajoivat pihaan ja riisuivat hevosensa syömään, saapui siihen isäntä sanoen:

— Viijään hevoset pirttiin!

— Mitä te puhutte? hevosmiehet kummastelivat.

Mutta talon pirtin ovinurkassa oli suuri vesiamme ynnä aperuuhi, ja siinä saivat miehet viiden pennin maksusta juottaa hevosensa sekä ruuhesta apattaa, omilla eväillään kyllä. Kerran taas Heikkilän Pekka ajoi iltahiljaisella Iisalmen Korolaan pihan ollessa jo aivan täynnä matkamiesten rekiä ja hevosia:

— Eipä taija tähän talhon enää sopia, kun on niin paljon jo muita reisumiehiä, Pekka arveli. Mutta portailla seisova isäntä huusi:

— Tuokee hevonen pirttiin!

Tämä oli vanhankansan hyvää vieraanvaraisuutta ja tavallista matkamiehen kohtelua, jota entisaikaan osoitettiin kaikille muille maantien matkaajille paitsi mustalaisille. Sydänmaan asukas ymmärsi, että "eihän tien päällä kulkija voi kotia mukanaan kuljettaa", ja siksi se antoi auliisti kotinsa "tien päällä" kävijän käytettäväksi. Vanhankansan toivomuksena olikin: "Anna, Jumala, vieras ja vierhan vara!" Matkamies taas puolestaan toi vaihtelua erämaan yksitoikkoiseen elämään sekä saatteli viestejä muusta maailmasta. Maantien taivaltajat olivatkin tavallaan entisajan "aviisuja". Tuotti matkamiesten käynti talolle vähän aineellistakin hyötyä. Viisiä pennejä keräytyi emännän taskuun kahvikupeista, kymmenpennisiä ja 25-pennisiä piimä- ja maitokanruista sekä viilipytyistä leipineen ja voineen. Isäntä taas sai kukkaronsa helisemään heinäleivisköillään ja apeannoksillaan, ja kaupungista palaavilta matkamiehiltä hän tavallisesti sai myös hyvät "kaupungintuliaisryypyt". Kuparilantteja ja pikkuhopeoita rahat kyllä vain olivat, mutta entiseen aikaan ne olivat sydänmaiden hopeaa ja kultaa. Ja talvenmittaan kokoontui niitä talon kaappiin hyvät kasat.

Rauhassa ja huoletta saatiin silloin tehdä taivalta, milloin istuskellen kuormalla, milloin taas kuorman perässä astua karskutellen sekä omiksi lämpimikseen että kuorman kevennykseksi. Purasen Efraim-ukkokin tallusteli kuorman jäljessä Kuopiosta saakka, niin että vasta Turtolan Piippolan törmässä väylälle laskettaessa hyppäsi kannoille. Pakkasen ahdistellessa otettiin lämmitysryypyt, ja kun päästiin aavojen Liminganniittyjen ylitse, Kempeleen ylipäähän, nakattiin hyvät ryypyt. Väliin yötä myötenkin ajaa kihnutettiin pitkät sydänmaan selkoset, eikä nähty sen kummempaa. Tavarakuormat jätettiin vartioimatta yökaudeksi pihamaalle, eikä niitä juuri koskaan vieras käynyt kopeloimaan. Puukko oli matkamiehen ainoa ase, ja sitäkin tarvittiin vain eväsvoin ja eväslihan leikkaamiseen sekä rikkoutuneiden valjaiden korjaamiseen. Päivättömästä pohjoisesta tulleiden miesten tavarat olivat sitäpaitsi vielä eri suojeluksessa. Sillä mikäpä sen tiesi, millaisilla noitakeinoilla Lapin äijät olivat varanneet kuormansa varkailta ja kosketuksilta. Olihan monesti kuultu, kuinka heidän tavaroitaan kopeloimaan käynyt varas oli tarttunut kiinni reen viereen, niin ettei ollut päässyt liikahtamaankaan, ennenkuin vasta aamulla, kun kuorman omistaja oli tullut ja antanut varkaalle sellaisen vastasuullisen, että oli veri purskahtanut. Hevoskaupoissakin varasivat savolaiset Tornion äijiä. Myydessään heille ajokkaansa päästivät Savon ukot heti hevosen häntäsolmun auki, eivätkä koskaan, rahastakaan, luovuttaneet ostajalle hevosenlointa, ei vanhaa resuakaan.

Mutta silloin, kun suurrosvo Perttunen parhaillaan liikuskeli Oulun ja Raahen tienoilla ja niiden takaisilla sydänmailla, matkamiehiä toisinaan kammotti. Savonkävijätkin liittyivät silloin suuriin joukkoihin ja varoivat joutumasta pimeän aikana pitkille talottomille taipaleille. Varasivatpa jotkut turkkinsa taskuun panostetun pistooliräikän. Pelkoa herätti myöskin toinen suurrosvo, Iso-Karppinen, joka vankilasta karkuun päässeenä piileskeli takamaiden metsissä. Karppisen kyllä pian koppasi kiinni temmekseläinen ruotusotamies Runtikka, väkevä mies hänkin, köysitti saaliinsa ja toi Ouluun. Mutta Perttunen oli pitkät ajat koko Oulun seudun kauhuna.

Nelisen viikkoa kesti Savonretki. Tammikuun lopulla taikka helmikuun alkupäivinä ajaa karskautettiin kotipihalle ylt'yleensä huurteessa niin miehet kuin kuormat ja hevosetkin. Kotona olikin kaukamatkalaisia jo useana päivänä odotettu. Kirkkaita lasipalloja saivat lapset tuliaisiksi, ja emäntä hyötyi huivin, kahvikuppeja taikka muuta kaupungin koreutta. Naapuritkin saapuivat saamaan "alatuliaisia" sekä kuulemaan "alasanomia."

Sitten alkoi etelän tavarain levittäminen Pohjanperille. Kuopiosta ostettu tali oli jo paluumatkalla myyty Tornioon nahkuri Åströmille sekä osa villoista Tornion kauppiaille, mutta pellavat, hamput ja hurstit, tupakat ja voi vedätettiin kotiin. Koko paikkakunta kävi heti noutamassa Savon tavaraa. Emännät ostivat villoja, hamppua ja pellavaa sekä hiukan hurstiakin. Hampuista kehrättiin verkkolankoja, pellavaisista valmistettiin paitakankaita ja hurstista ommeltiin säkkejä sekä suuria louteita, joita levitettiin pelloille lyhteitten alle, kun viljaa pantiin haasioihin. Isännät taas tulivat tupakantuskissaan. He ostivat jonkun verran venäjänlehtiäkin, mutta varsinkin halpaa risulehteä ukot kantoivat kimpuittain kotiinsa, kuivasivat orsilla ja kirveellä hakkasivat kuusipölkyn koperossa hienoksi piipputupakaksi. Sitten

"Sauvonmaan hakkua, isonpiipun pakkua, sitä sopi ällöttää."

Mutta voi ja enin osa Savon hurstia joutuivat vielä jatkamaan pitkää matkaansa. Muoniolaiset kauppiaat, Joensuun Freetrikki poikineen, Reginan Aaprami, Sieppijärven Filppa sekä muutkin ruijankävijät tiesivät kyllä, milloin savonkävijät koteutuvat. He tulivat pororaitoineen ja ostivat kaiken etelästä tuodun voin ja hurstin. Voin olivat torniolaiset valmiiksi pakanneet kymmenen leiviskän astioihin, suippopäisiin, leveäpohjaisiin "lapintynnyreihin", — etelästä he toivat voin vaatteella peitetyissä pärekoreissa,— ja 13-14 markkaa sai muoniolainen maksaa leiviskästä. Voikauppias oli itse siitä maksanut 10-12 markkaa sekä tynnyrien tekijälle "markka-puolitoista" kappaleelta. Pieksämäkeläisestä hurstista pudistettiin Muonion mieheltä 50-52 penniä kyynärästä. Sitten pyöräytti ruijankävijä voitynnyrin aina poroahkioon taikka nuoritti siihen 250 kyynärää hurstia ja lähti jutamaan Lappiinsa, juti yli tunturien Ruijaan, Alattion kevätmarkkinoille. Muonioon olivat jo Enontekiön ja Koutokeinon lappalaiset saapuneet vastaan, ja he taas sälyttivät kauppiaiden ympäri maakuntaa kokoamat tavarat raitoonsa ja vetivät ne rahtikuormina Jäämeren rannalle. Täällä Suomen emäntien voi joutui vuorostaan 15-16 markan hinnasta Alattion kauppiaille Jäämeren laivoihin lastattavaksi ja vietäväksi yhä kaukaisemmille maailman markkinoille. Putkosen ja Purasen Asariaan hurstin ostivat tuntureita kiertävät porolappalaiset kesäkotiensa louteiksi, katevaatteiksi.

Kemijokivarren Savon tuomisia taas kävivät persomassa Kittilän ja Sodankylän kauppasaksat. Kittilän kauppurien "pääsankareita" olivat Hanhi-Matti ja Kari-Sammu, Sodankylässä taas Saukosken Kaapreli. Nämä suurpomot usein ostivat Savon voit ja hurstit ja ajattivat ne Alattioon taikka Vesisaareen. Pikkumiehetkin, Kosken Jussa ja Törmäsen Mikko Kittilästä, Aution Akseli Sodankylästä, jopa Kraatari-Mattikin Sallasta, yrittelivät myöskin valvoa etujaan ja ennättivät joskus suurkauppiasten edelle. Ruijaan hekin vedättivät ostoksiansa.

Mutta Savon hevoset myytiin melkein järjestään Ruotsiin ja saatiin voittoa noin 50-100 markkaa ajokkaasta. Varsinkin Saksan—Ranskan sodan aikoina 1870 oli hevosten menekki tavaton. Ruotsalaiset ostivat niitä niin paljon kuin Tornion miehet vain ennättivät hankkia, maksoivat hyvät rahat ja saivat itse vielä paremmat saksalaisilta. Silloin Tornionlaaksolaiset sitä ahkerammin tekivät retkiä etelään, toivat hevosta jos muutakin tavaraa ja saattelivat heti joen yli Ruotsiin. Vapaasti saikin silloin viedä rajan ylitse mitä maalaistavaraa tahansa ja pitää voitot hyvinään. "Voittoja" saivat savonkävijätkin. Ei Kuopion markkinamatkakaan tullut kovin kalliiksi, n. 125-150 markkaa kaikkineen. Ja siihen oli laskettu menomatkan majatalokyyti, olo Kuopiossa sekä paluumatkalla kolmen, neljän hevosen ruokkiminen, ynnä omat syömiset ja juomiset. Voittoa, taikka oikeammin kuljetuspalkkaa, saatiin kolmesta, neljästä hevosesta yhteensä pari-, kolmesataa markkaa, hurstikaupoista kolme-, neljäsataa, voista parisataa sekä villoista, hampuista — hampuista saatiin "pari markkaa leiviskältä myynnin ja oston väliä" — ja tupakoista muutama satanen. Siis koko kaupparetken tuloksena tuhatkunta ja toistakin tuhatta markkaa, joka siihen aikaan oli jo hyvä raha.

Monet kerrat kävivät Peräpohjan kauppasaksat myöskin Iisalmen ja Kajaanin markkinoilla. Ja samoilla asioilla; hevosia ostettiin ja niille kuormat täyteen maalaistavaraa. Läheisemmillä Oulun ja "Praahean" markkinakentillä nähtiin niinikään aina Pohjanperän ylpeitä miehiä, ja "hevosplassi" oli täälläkin heidän tärkein liikkumisalansa.

Joskus lähti Peräpohjan ukko hevosineen kiertelemään Savon maaseutujakin, tehden ostoksia milloin missäkin. Niinpä Anuntin Pekka aina silloin tällöin ajeli maakyliä myöten jopa Nurmekseen asti, poiketen paikkakunnan kauppasaksojen luona sekä pappiloissa ja muissa isoissa paikoissa. Varsinkin pappilat olivat syksytalvesta hyvin runsaasti voilla ja villoilla siunattuja — seurakuntalaiset kun olivat niitä vuoden pitkään ahkerasti kantaneet paimenilleen. Nurmeksen papin, Pfalerin, rouvan kanssa Pekka kävi kerran tekemässä 30 leiviskän viljakaupan ja sitten palatessaan, monien pikku ostosten lisäksi, sai Kiuruvedeltä kauppias "Kärströmiltä" saaliikseen 24 leiviskää. Iisalmen Paloisten hovin kuulun suurrikkaan "Näälmannin" vakinaisena villanostajana Pekka oli pitkät ajat, käyden jokavuotisilla "virkamatkoillaan" perimässä sieltä villaosansa. Paloisten herralta Pekka saikin hyviä puhtaita villoja, sillä talon lampaat pestiin aina ennen keritsemistä. Neljäkolmatta markkaa ne maksoivat leiviskä, mutta Pohjanpuolessa sai niistä pari markkaa naulasta, jopa Ruotsin Kainuussa ja Luulajassa puolitoista kruunua. Voita karttui samoilla matkoilla Pekka-ukon kuormiin toisinaan satakin leiviskää, lisäksi vielä joku määrä hamppua, hurstia ja Savon tupakkaa.

Monet etelänretket ehti peräpohjalainen tehdä talvenmittaan, monet pyryt ja pakkaset kokea matkoillaan sekä viettää ikävän yönsä toisessa jos toisessakin syöttö- ja majatalossa, väliin synkällä selkosellakin talvista tietä ajaa ratuuttaen. Ikäviä talottomia taipaleita kitkutellessaan ja pakkasen käsissä palellessaan ukot tekivät monet päätökset, etteivät enää kertaakaan lähde maailmankiertolaisiksi, ei mistään rahasta. Mutta kun päästiin kotiin ja saatiin tuomiset hyvästi kaupatuiksi, unohtuivat matkan ikävyydet. Ja kun sitten taas tuli lähdön aika, veti vanha veri ukon uudestaan maantielle. Kolmisenkymmentä kertaa on Anuntin Pekkakin ajellut Savon seutuja, ostanut Savon miehiltä monet kymmenet hyvät hevoset, vedättänyt kotiseutunsa ja Lapin tarpeiksi satoja leivisköitä voita, villoja, hamppua ja tupakkaa sekä toimittanut monia tuhansia kyynäriä Savon hurstia tunturilappalaisten kotaverhoiksi.

Näin siis Peräpohjan liikkuvat kaupanmiehet, toimittaessaan kotipuolensa tavaroita maailmalle ja hankkiessaan muualta niitä tavaroita, joita kotimaakunnasta puuttui, olivat aikoinaan varsin tärkeitä tekijöitä kotiseutunsa ja koko Lapin elämässä.

Ruijanrannan kalaretket

Ruija oli entisten peräpohjalaisten ja Lapin asukasten tärkeä ansiomaa. Siellä, mahtavien lumiläikkäisten Ruijantunturien takana, oli hyinen Jäämeri, Pohjolan kala-aitta, miesten syöjä summa seutu.

Vielä miespolvi takaperin, nykyisten vanhojen nuoruuden aikoina, oli Ruijankäynti vanhassa vauhdissaan. Silloin melkein koko miespuolinen Lappi ja Peräpohjola aina Oulun seutuja myöten oli liikkeellä Jäämerta kohden. Kymmenluvuin, satamäärin oli kalamiestä matkalla. Suurimmat joukot lähtivät retkelle Inarista, Sodankylästä ja Kittilästä, mutta paljon meni myöskin Kemijärveltä, Rovaniemeltä, Kuolajärveltä ja Kuusamosta sekä Tornion ja Kemin tienoilta; useita oli antautunut taipaleelle Oulunkin seuduilta, Haukiputaalta, Iistä ja Kiimingistä, ja olipa joukkoon eksynyt joku Suupohjan poikakin.

Ruijanmeren suunnattomat kalansaaliit houkuttelivat miestä matkaan, vetipä sinne isiltä peritty verikin, ja satoja vuosia käydyt kulkusuunnat ohjasivat matkaa. Sillä pohjanperäläisten kansain- vaellus oli aina käynyt kohti Jäämerta; pitkin jokivarsia oli noustu järviseudulta toiselle, taivallettu poikki selkosten ja kiivetty yli tunturienkin. Ruijanmerellä oli jo ennenkin, vanhoina aikoina, saatu vapaasti kalastella, ja sinne nytkin, vaikka Suomi olikin sieltä suljettuna, vanhaan tapaan vaellettiin. Huvikseen ei suinkaan lähdetty tälle vaivalloiselle taipaleelle, vaan huono toimeentulo kotoisella konnulla, monet peräkkäiset "nöyrät vuodet" — 1860-luvun seitseminä katovuosina kaikkein ahkerimmin Ruijassa käytiinkin — sekä huonot kotoiset ansiomahdollisuudet, pakottivat miehiä yhä edelleenkin tekemään pitkän, tunturientakaisen taivalluksen. Niinpä kirjoittaa Kittilän Vene-Aapo maalisk. 4 p:nä 1866: "Jo nyt menee Ihmisiä Ruijaan sanomaton palious mennä talvena meni io palion mutta nyt niitä vasta mennee oikein Ja sieltä ameriikkaan lappavat Sen tekee nöyrät aiat täälä".

Kevättalvella, jo Matinpäivän aikoina, piti lähteä matkalle, sillä kevätpuoli oli Ruijanmerellä parasta pyyntiaikaa. Sivakoilla miehet tavallisesti mennä siukoivat, vain eväsreppu selässä keikkumassa. Mutta ajettiin myös poroilla, ja muutamat menivät koko perheineen, vaimo ja lapsetkin mukana. He olivat käyneet Jäämerellä jo useat kerrat ja suopuneet sinne, niin että viimein veivät perheensäkin matkassaan. Vene-Aapokin mainitsee maaliskuussa 1877, että "menneelä viikola Lähti Entinen ylitalon Juhan Erik Ruiian Koko väkineen ja myi tuon Uopion Saa nähdä Kuinka sielä päriää äijä parka huono oli tääläki".

Pitkä oli Ruijanrannan matka, ankara ja vaivalloinen. Kymmenin penikulmin — Tornion seuduilta esim. tulee tuulentietä Vesisaareen 500-600 km, Kittilästä 300-400 km — täytyi taivaltaa äärettömiä asumattomia erämaita ja korpia, autioita tuntureita, rannattomia vuomia ja suuria järvenselkiä. Vaikka olikin kevättalvi, voi pakkanen toisinaan ahdistella ankarasti, ja väliin taas yllätti matkamiehet hirveä lumipurku, joka saattoi kiveliönkulkijan eksyneenä haudata kinoksiin, niin että vasta aikojen päästä löydettiin tunturista hänen alaston luurankonsa. Mutta eteenpäin piti vain yrittää: pieni kotipelto oli pettänyt, ja Ruijan rannaton kalapelto lupasi hyviä ansioita.

Suomen kalamiesten matka suuntautui enimmäkseen Varanginvuonolle, vain harvat jatkoivat matkaansa idemmäksi Ryssänrannalle eli Muurmanille, ja vain muutamat ohjasivat kulkunsa Länsi-Ruijaan, Alattion seuduille ja Hammerfestiin. Ryssänrannalle painuivat etupäässä itäpuolen, Kuolajärven ja Kuusamon miehet, sekä Länsi-Ruijaan jotkut Muonion ja Enontekiön retkeilijät.

Kittilän ja Torniolaakson miesten matka Ruijaan kävi tavallisesti vanhaa Inarin "valtatietä" Seurujärven, Pokan ja Ivalo-Matin kautta Inarin kirkolle, josta mentiin halki Inarijärven Tshuolisvuonoon ja edelleen Näätämön kautta Varanginvuonolle. Rovaniemen, Kemijärven ja Sodankylän kalamiesten taival taas suuntautui sen puolen vanhoja kulkuteitä, Luirojoen varsia Sompion-Lapin halki, Lokan, Rieston ja Mutenian kautta yli tunturien Törmäseen, Ivalojoelle, ja sieltä joko Inarin halki Tshuolisvuonoon ja Näätämöön taikka Patsjokea alas Jäämerelle.

Oli silloin parhaana pyyntiaikana, joka alkoi Marianpäivän tienoissa, Ruijassa ja Ryssänrannalla kalamiestä ja kansaa kaikenlaatuista, ja monet eri kielet siellä kaikuivat kuin parhaassa Paapelissa. Sillä paitsi suomalaisia keräytyi Jäämeren kalastamoille vielä vienankarjalaisia, Suomen ja Norjan sekä Venäjän lappalaisia, kolttia, lisäksi ryssiä, ruotsalaisia ja norjalaisia. Jäämeren loppumattomat kalaparvet houkuttelivat vähäksi aikaa pohjoisten rantaseutujen koko kalastajaväestön luoksensa. Ja jäätymätön Jäämeri keikkui ja vilisi ihan täynnään kaikenlaisia kalanpyytäjäin aluksia, "hämpöörejä", "otrinkeja" ja pieniä soutuveneitä.

Jäämeren vakinaiset asukkaat, norjalaiset ja ryssät, taikka paikkakunnalle asettuneet suomalaiset ja karjalaiset, olivat kalanpyynnin isäntinä ja työnantajina. Heillä oli veneet sekä "nuskat", ja etelästä tulleet erämaiden matkamiehet saivat ruveta heidän palkkalaisikseen taikka osamiehikseen. Sillä kalanpyynnin kutsumattomat kuokkavieraat eivät saaneet laittaa omia veneitä ja pyytöjä. Mutta heidän työvoimansa oli kyllä yhtä mieluinen ja tervetullut lisä rantamaiden asukkaille kuin kuokkavieraan raha häätalolle. Jotkut etelän tulijoista ryhtyivät kalastajaisännän palvelukseen sovitusta maksusta, 75-100 kruunusta, koko pyyntikaudeksi, mutta useimmat rupesivat osamiehiksi, sillä se oli monestikin paljoa tuottavampaa ja vapaampaa pyytöhommaa kuin renkinä raataminen. Veneen ja pyydysten omistajalle meni kyllä osa saaliista, sillä "vene ja nuskat oli niinkuin yksi mies", mutta jäljelle jääneen osan saivat veneen ohjaaja, "höösmanni", ja pari, kolme venemiestä, "kipparia", jakaa keskenään. Niinpä saitaa nuotalla pyydettäessä tuli joka miehelle kuudestoistaosa saaliista. Sillä pyyntiin tarvittiin neljä venekuntaa, kolme miestä joka veneessä, ja siten saaliinjaossa neljä venettä neuvoineen vaati neljän miehen osan. Muussa pyynnissä taas, rihmapyydössä ja juksaamisessa, kun vain yhdellä veneellä kolme miestä oli työskentelemässä, ottivat neuvot neljännen osan, joten siinäkin vene nuskoineen laskettiin mieheksi.

Ahkerasti kun osamiehet kävivät pyydössä ja pohjaton meri antoi hyvän saaliin, pääsivät he toisinaan hyvinkin runsaille palkoille. Höösmanni sai vielä lisäksi kalaisännältä vapaan asunnon sekä "friin polttamisen ja syöttämisen", maksoipa isäntä hänen puolestaan kalastusveronkin. Jokaisen kuokkavieraan piti nimittäin kalastusoikeudestaan — ikivanhoilla pyyntivesillään — suorittaa kulloinkin määrätty vero, parikin peesiä kalastuskaudelta. Toimekkaat ja reippaat Suomen miehet tottuivat monesti piankin merielämään, niin että pääsivät otringin ohjaajaksi, vetelemään höösmannin parempia palkkoja. Niinpä Kittilän Kelontekemän liukas mies, Johan Aapraham Koskamakin, pari kesää kipparina kokeiltuaan, korotettiin jo kolmantena höösmanniksi, ja herrana hän sitten monet kesät komenteli kalanpyyntivenettä Ruijanmerellä. "Jans-Päkiksi" ruijalaiset häntä nimittivät, ja se merkitsee ruijankieletlä samaa kuin Johan Aapraham Koskama suomenpuheessa. Ruijankieli on näet aivan toisenlaista kuin selvä suomi. Se haisee niin paljon ruotsille, että se käy melkein yhteen ruotsin kanssa, vaikkei aivan samanlaista olekaan. Höösmannina komenteli Ruotinmaan Iiskokin Jolma-ukon otrinkia, Turtolan miehen, Puskan Jussan, ja Revolahen Junnun ollessa kippareina. Johna oli Pellosta tullut Vesisaaren suomalainen kalamies, joka omisti hämpöörin, otringin ja kolme soutuvenettä.

Naiset taas, kalamiesten emännät, sekä muut mukana tulleet, häärivät miesten ruoanlaittajina ja hankkivat sivutoiminaan ansiota kalakoukkujen syöttäjinä. Muutamat kalastajaeukot olivat niin toimekkaita, että laittoivat oikein oman ruokalan, jossa kokonaiset kalastajajoukot voivat käydä suurustamassa.

Turska sukulaisineen oli Ruijanmeren parhaana vedenviljana, ja sitä kaikkein enimmin pyydettiin. Se oli meripellon ruis, ja näiden summien seutujen "leipä, liha ja kala". Maaliskuun lopulla ja huhtikuussa ilmestyi kevätturska, "lotaturska", suunnattomina parvina Ruijaan ja Ryssänrannalle. Turskan tulosta toivat jo etukäteen tietoa vielä tavattomammat lotaparvet, pienet villakuoreet, jotka kovalla porinalla, taivaan täyttävien, kirkuvien lokkiparvien seuraamina pakkautuivat matalikoille ja rantaseutuihin. Lotaa ahdistelivat turskatkin ja ajelivat edellään, ja maalta käsin syöksyi sen kimppuun kolmas vainolainen: kalamiehet tulivat nuottineen, kiskoen sitä venelastittain rantaan, pyysivätpä sitä lipoillakin, "hooveilla", veneestä käsin ammentaen, ja sitä saatiin vaikka kuinka paljon. Lotaa käytettiin sitten turskan pyynnissä "syöttäkalana" samoin kuin toistakin pientä kalaa, "syöttäsilliä".

Kevätturskaa pyydettiin pitkällä, yli parivirstaisella rihmalla, "liinalla", jossa oli koukkuja tuhatmäärin ja joka koukussa syöttinä pikku lota. Rihma oli laskettu "pookeihin", sata syltä aina pookassa ja koukku joka sylellä. Kahdet pookat, viisitoista kummassakin ryhmässä, tarvitsi jokainen venekunta: toiset olivat meressä pyytämässä, toiset pyytöhuoneessa syötettävinä. Kalamiehet eivät itse ehtineet syöttää, vaan sen työn tekivät akat ja lapset taikka varta vasten palkatut piiat, saaden maksua viisi, kuusi peesiä koko pookaryhmältä. Sitten tuhatsurmainen liina laskettiin miehissä turskien valtakuntaan matalikoille ja merenkareille. Maamerkillä heitetty "tupuli" risteineen jäi vain veden pinnalla kelluen osoittamaan pyytöpaikkaa. Aamulla laskettiin rihmat, illalla käytiin nostamassa, ja hyvin sattuessa saatiin satainen saalis, monesti tuhatmääräinenkin. Mutta kokosivat tuhantiset koukut paljon muutakin vedenviljaa, nostaen milloin "mathenmallista" hyysää, milloin isoa punalihaista ruijanahventa. Monesti kohosi koukussa komea pallaskin, miehen mittainen Jäämeren kampela, joka joskus saattoi painaa kolme, neljäkin viekoa, ja oli niin makealihainen, että merestä ei nostettu sen parempaa keittokalaa. Suolakalanakin vain lohi ja muikku menivät sen edelle. Saatiin kaikenlaista muutakin merenkummaa. Väliin puuttui väkäkoukkuihin tainarikin, suuri ja vihainen, piikkiselkäinen elukka, jolla oli pää ja torahampaat kuin koiralla, jopa hiukan kuonoakin, mutta muu ruumis kuin mateella ja nahka korea kuin käärmeellä. Vaikka tainari oli niin vihollisennäköinen, oli se silti hyvin "rasvallinen" kala, mutta ei kuitenkaan kelvannut syötäväksi muille kuin ryssille ja lappalaisille. Ryssät niitä ostivat kymmenestä äyristä kappaleen, nylkivät ja söivät suurena herkkuna. Nousi aalloista joskus kolonnäköinen merikissa, hiukan paltaanmallinen, kissapäinen, partaturpainen kalakummitus, jonka selkäkin oli niin kova, että "krapisi kun veittellä krappas". Se oli niin ruma, ettei sitä syönyt ryssäkään. Toisinaan taas tarttui kiinni hyljekin, kohoten mustasta syvyydestä kuin karvaturkkinen lapinäijä, niin että pyytömiehet monesti ihan säikähtivät, luullen itse Vetehisen olevan pelissä, ennenkuin vasta huomasivat: "Se onkin vain liha eikä kala." Mutta kun joskus holkeri hotaisi väkäraudan ja vääntäytyi meren syvyyksistä esiin, niin silloin ei tullut liha eikä kala, vaan oli itse meripeto pelissä. Holkeri oli kamalan suuri Jäämeren hai, jonka pieni jälkeläinen turskia ajellessaan tarttui kalamiehen koukkuun. Tämä laiska merenvönkäle nousi ylös tönkkänä kuin miehen mittainen tukki, pyörien ja kapaloiden ympärilleen kymmeniä syliä liinaa. Jos isompi peto sattui koukkuun, vei se liinat tekemättömiin, niin ettei löytynyt edes tupuliakaan. Mutta oikein isäpeto oli hirveä kymmenmetrinenkin pirulainen, joka saattoi leveihin leukoihinsa hotaista vedenvaraan joutuneen venemiehenkin. Holkeria pyydettiin erikseenkin jo helmikuussa Holkeripankilla, joka oli Varanginvuonon suusta suoraan itään. Suurilla koukuilla sitä juksattiin, mutta hirviöstä otettiin vain iso rasvainen maksa, josta keitettiin öljyä.

Kevätturskaa pyydettiin, paitsi monikoukkuisilla liinoilla, myöskin "hansnöörillä juksaamalia". Siinä oli vain yksi koukku raskaine painoineen, lota taikka vain kalannahkaa syöttinä. Veneestä käsin laskettiin koukku turskaparveen ja heti saatiin vetäistä kala ylös. Muutamassa tunnissa juksasivat miehet venelastin. Honningsvookissa kolme Juukean miestä kerran juksasi niin paljon kaloja, että vene upposi ja miehet hukkuivat.

Kevätturskan jälkeen, touko- ja kesäkuulla, tuli rannikoille sen sukulainen, komea saita. Sekin tuli tavattomissa parvissa ajellen lotaa, ja toisinaan se "ui aivan veen pinnassa, silloin kuin hän uipi veen pinnassa". Silloin se suurella pyrinällä ajeli "kriiliä", joka liikkui pitkin pintavesiä. Kriiliä, jotka ovat samoja olioita kuin järvien "möyriäiset", oli isompia ja pienempiä, isommat olivat melkein kuin russakoita, pienemmät taas kuin mannaryynejä. Kriiliä ahmi saita itsensä täyteen, niin että maha oli pöhöllään kuin ison kalan nielleellä hauella. Mutta kriili pelkäsi päiväpaistetta, tullen pinnalle vain auringon ollessa alhaalla taikka taivaan täydessä pilvessä. Ja saita seurasi syötäväänsä. Siksi saitaa voitiinkin pyytää ainoastaan täysipilvisenä päivänä taikka auringon ollessa pohjoisen puolessa. Saitaa kalastettiin nelikulmaisella nuotalla, joka oli "neliskanttinen kuin villahuivi". Nuotta laskettiin veneistä matalikolle, kiskottiin ylös ja saatiin satoja, tuhansiakin. Isossa-Krunnissa kerran nostettiin kuusituhatta yhdellä vetäisyllä.

Monesti nähtiin mahtavan valaankin meressä myllertelevän, komeita vesisuihkuja pärskytellen. Siihen aikaan olikin Ruijanmeressä "valhaija paljon ja jos minkälaisia", sellaisiakin suuria hirviöitä kuin trollivalas, joka oli "ainaski kolmeakymmentä syltää pitkä". Eikä ollut mitätön saitavalaskaan, vaikka se olikin trollia pienempi, ja oli "niinkun naarahampi valas", kun taas trolli oli "koirahampi". Myllerteli aavoilla ulapoilla kolmaskin valas, pohjattomien syvyyksien suunnaton hirviö, joka oli niin vanha, että suuri kivikari oli kasvanut hartioihin. Tällainen kummitus saattoi joskus kohoutua veden pinnalle kellettelemään ja silloin voi sattua, että kalastajat erehtyivät luulemaan valaan selkää merenkariksi. Lapinäijätkin kerran nousivat oudolle karille, tekivät siihen tulen ja keittivät kaloja. Mutta kun äijät kaatoivat kuuman kalanliemen maahan, tuli heille kiire lähtö, sillä kari rupesikin äkkiä painumaan syvyyteen.

Monta kertaa joutuivat turskanpyytäjät Jäämeren jättiläisten lähimaille, ja niitä oli toisinaan niin paljon, että kalamiesten piti auskarilla veneenlaitoja paukutellen pelotella niitä etemmäksi. Sillä jos ne "veneen kautta" olisivat sattuneet nousemaan ylös, olisi pieni alus lennähtänyt nurin kuin lastu. Eikä vähäpätöisen turskan pyytäjistä ollut Jäämeren suuren jättiläisen ahdistelijoiksi. Mutta siinä toimessa hääri vanha paksu, pitkäpartainen "Höijenin" ukko, jolla Vesisaaressa, saaren länsipäässä, Kaakinnokassa, oli "suuri valastehas ja prännäri, jossa teki rasuaa valaskaloista". "Valaskapteenilla" olikin pyytöönsä "kahenkymmenen vuuen patentti, ettei muut saanhet pyytää". Monesti sattuivat turskamiehet lähimaille, kun Höijenin ukko isoine tamppeineen hääri valaan kimpussa. Laivan kokassa oli kanuuna sekä "tamppu", niinkuin oikein iso amme, ja sen ympärille oli syötetty paksu "trossi", jonka päässä riippui kanuunaan työnnettävä kuula. Toisinaan saatiin nähdä, kun merenkummitus veti äijän tamppia perässään, niin että viheriäinen vaahto vain pärskyi ja laiva "sukalteli", eikä auttanut sekään, että laivan "propälli" pörräsi vastahankaan. "Mutta kun Höijen pärhäytti kanuunalla valtiaaseen torpeeton, niinkuin sokkeritopin, niin kyllä vauhti loppui." Sitten raahattiin saalis prännärin luo Kaakinnokkaan, missä miehet "sapeleilla" ratkoivat rasvapinnan pitkiksi palkeiksi ja "pelistukeilla" kiskoivat ylös. Myötäänsä häärittiin ukon teurastamolla suurien raatojen kimpussa, kelattiin kuuta irti ja keitettiin rasvaksi.

Mutta turskanpyytäjät eivät oikein pitäneet Höijenin äijän hommista. Paitsi että hänen siivoton Kaakinnokkansa levitti koko kaupunkiin kamalaa haisua ja pilasi rantaveden, teki ukko suurta hävitystä Jäämeren valaslaumassa. Kalamiehet taas puolestaan pitivät valaita turskanpyynnin parhaina apulaisina. Valaat ja turskat elivät samoilla eväillä, lotakalalla, ja valaat, meren suursyömärit, ahdistelivat ja ajelivat pikkuruikkuista lotaparkaa ympäri ulapoita, niin että se viimein hätäpäissään pakeni rantapuolien matalikoille, joihin ei isomahainen vihollisrumilas saattanut uida. Mutta turskat, toiset lotakalojen surmat, seurasivat samassa matkassa, tullen matalikoille asti, syöden lotaa ja joutuen lopulta itsekin pyytömiesten syövään suuhun.

Oli suuren rauhattoman meren mustissa salaperäisissä syvyyksissä monia muitakin kummia. Siellä asui itse Vetehinenkin, hoidellen tuhatlukuista vedenkarjaa ja kohoten kalamiesten kauhuksi joskus vedenpinnallekin, milloin minkäkin muotoisena. Toisinaan taas nähtiin merentyttärienkin häilähtelevän pyyntikareilla, ja väliin ne öisin ihanina neitosina ilmestyivät ranta-aittoihin houkuttelemaan unenpöpperöisiä kalastajanuorukaisia sulhasikseen. Merentyttärillä näet on aina tavaton mieliteko saada maanpäällisiä eläjiä miehekseen. Joskus nosti lapintietäjä aalloista merenväkeä avukseen, ja kun toinen tietäjä turvautui kirkkomaan väkeen, tuli eri väkien kesken tavaton yöllinen tappelu, niin että aamulla aidatkin olivat kumossa.

Joskus saatiin nähdä ihmeellinen "kalavalkea": suuri komea tuli, joka merellä aivan itsekseen liikkui, lentäen pitkin myrskyistä ulappaa kuin mahtava ilta-auringossa hehkuva liinapurje. Jos kalavalkean nähtiin kiitävän ulospäin merelle, itää kohden, ennusti se huonoa pyyntikesää, mutta jos tulipurje liikkui mereltä maalle käsin, vuonoja kohden, oltiin iloisia ja odotettiin hyviä kalansaaliita.

Mutta kaikkein kamalimpia näkyjä olivat "meriraukat". Suurien myrskyjen ja surkeiden merionnettomuuksien edellä nouseskelivat meriraukat, mereen hukkuneiden vainajien haamut, ylös ja valkeina kummituksina vyötäröitä myöten keikkuen aaltojen harjalla näyttäytyivät onnettomille merenkulkijoille. Kamalasti silloin kalamiehet aina säikähtivät, käänsivät katseensa pois, eivätkä uskaltaneet sanaakaan lausua toisilleen. Jos joku tietämätön ihmetteli näkemäänsä, suhahtivat toiset: "Piä suus kiinni! Mitä näet merellä, älä muistele!" Ja mitä kiireimmin ruvettiin heti "haalaamaan" rantaan. Parasta olikin, sillä tuota pikaa, jopa aivan tynkkään tyveneen, laukesikin rossotuuii ja hirmumyrsky, joka tuhosi joukoittain venekuntia.

Sillä vainajat kävivät kutsumassa tovereita synkkään vedenlaiseen asuinmajaansa.

Olikin myrskyä, kun Ruijan meri oikein rupesi meuruamaan. Valtavina vuorina vyöryivät raskaat aallot kalliorantoja vasten, pärskähdellen pilviin asti, kiskoen laivat ja veneet ankkureistaan ja paiskellen palasiksi. Kalamiesten pyydykset merellä menivät myrskyn matkassa, ja monesti katosivat kokonaiset venekunnat ikuisille teilleen, otringit keikahtelivat nurin ja hämpööritkin hävisivät kaikkine hoitoineen.

Mutta pimeän syksyn ja talven yössä näyttäytyi myrskyssä myllertävä Ruijanmeri maakamaran asukkaille mahtavina, pohjoisella avaruudella liehuvina "taivaanvalkioina" ja "ruijantulina". Sillä niin voimallisesti leiskahtelivat jäisen meren suolaiset aallot, että ne auringonpaisteessa kuvastelehtivat taivaalle asti. Suolainen vesi on näet "semmoinen että se ottaa tuulessa niinkuin valkiankuvaa".

Itä-Ruijaan asettuneiden Suomen kalamiesten pääpaikkoina olivat Vesisaari ja Vuoreija. Täältä sitten kulkeuduttiin pyyntiasemille pitkin rantaseutuja: Anninjoelle, Navarinniemelle, Kyyppiin, Ekreansaarille ja Kallijoelle, Kalkkikeilaan sekä Sisä- ja Ulko-Kiiperiin. Nämä kaikki olivat Vesisaaren ja Vuoreijan välisellä rannikolla, paitsi Anninjoki, joka oli Vesisaaresta länteen lähes parin penikulman päässä. Enin osa miehien ajasta kului kalastushommiin: pyyntineuvojen kunnossapitoon, kalan pyytämiseen, perkaamiseen, kuivaamiseen ja kaupitteluun. Turskia ja saitoja kuivattiin kapakalaksi: puhdistettuina ja pyrstöön asti halkaistuina ripustettiin "kalaparit" "jälleihin" ja "rovepuihin" kevätahavan kuivattavaksi. Turskasta tehtiin myös "kalliokalaa". Kalat leikattiin vain auki ja puhdistettiin sekä suolattuina ladottiin kuin halot suuriin pinoihin, ja kun olivat kylliksi suolaantuneet, huuhdottiin ne merivedellä ja levitettiin kallion rinteelle kuivamaan.

Oli kalamiehellä sentään joskus joutoaikojakin, pyhäisin ja huonojen säiden sattuessa. Silloin useinkin vietettiin hurjaa elämää, istuttiin vanhoissa merikarhujen kapakoissa, "Juhan-Taalin" ja "Lassin puojissa" ja muissa, ryypiskellen Ruijan viinaa ja väkevää rommia, taikka käytiin herkuttelemassa kalamiesten ruokaloissa. Siellä saatiinkin oikeita kalamaailman syötäviä: kalaa ja taas kalaa, lisäksi "fiskipolleja" ja paistettua kalanmaksaa sekä turskamakkaraa, joka oli tehty ryyneistä ja turskan maksasta. Leipänä oli pehmeä paksu Ruijan "tumppu." Mutta kun kala alkoi yökkäyttää, vedettiin vaihteeksi lihavelliä.

Pyhäpäivinä remuttiin kaupungin kaduilla ja yöntietämöissä pantiin toimeen tanssit. Hartviikin suuri sali, kuussylinen pirtti, oli Vesisaaren kalamiesten tanssitupana. Siellä "merikravut" toisinaan hikipäissään jyskäsivät. Pelimanneja oli kolmittainkin: muuan soitteli viulua — Iistä kulkeutunut Alatalon Pekka oli Ruijan ja Ryssänrannan parhaita viulumiehiä —, toinen "ploosasi" pilliä, ja kolmas retuutti haitaria, niin että koko pirtti oli musiikkia täynnä. Ja miehet sekä naiset, ketä vain kalanpyytäjää ja merimiestä oli maissa, tanssia jyskyttivät läpi valoisan kesäyön. Jotkut sentään pysyivät syrjässä koko remusta, arvellen vain:

— Saa sitä maanselkää tanssata, kun kothin lähethän, ettei haluta joutavia hyppiä.

Joskus riesaantuivat tanssimiehet tappelemaankin ja silloin suomalaiset välähtelevine puukkoineen olivat hyvin pelättyjä vastustajia. Pian he kotimaiseen tapaansa tyhjensivät koko tanssituvan ja ajoivat toiskieliset merihöyryjä haistelemaan. Kovin pahasta menosta saattoi kyllä joutua Ruijan poliisien käsiin, jopa aina "Tronjaamin" vankilaan. "Se kun on yks kaupunki heillä se Tronjaami." Parhaana pyytöaikana tuli "musikki ulkomailta" Vesisaaren kalakansaa huvittamaan. Eikä se muulloin saattanut tullakaan, sillä "laki oli semmoinen, ettei muulloin saanut pelata eikä kerätä rahaa". Kaksitoista pelimiestä kuului "musikkiin", ja kaduilla kauppapuotien edessä he soittelivat. Toiset puhalsivat käyriin torviin, niin että katu räikkyi, ja "yksi takoi tahin jälkhen kahelia hiilalla astian pohjahan". Ja hyvillä mielin koko Vesisaari kokoontui kuulemaan komeaa "ulkomaan musikkia".

Kesäkuun alkupuoliskolla loppui kevätkalastus Ruijanrannalla. Turskat ja saidat, jotka lotaparvia seuraten tekivät matkaa pitkin pohjoisia rantaseutuja itää kohden, olivat silloin jo suorittaneet vieraskäyntinsä sekä kalliin rantaveronsa ja ehtineet ohitse, jolloin Ruijanmeri jäi tavalliseen kalarikkauteensa.

Siitä nekin tuhantiset maakansan joukot, jotka merenväen liikehtimisen johdosta olivat keräytyneet Jäämeren äärille, lähtivät taas palailemaan kotiseuduilleen. Päivän mukana pohjoiseen Ruijanrannoille saapunut kevättalvinen kansanvaellus kääntyi taas päivänpalauksen kanssa takaisin, suunnaten kulkunsa auringon maita kohden.

Kotia kohden lähtivät Suomenkin kalamiehet painumaan. Jalkapatikassa nyt taivallettiin Lapin erämaat ja veneellä soudettiin järvet. Iso Inarikin laskettiin lapinmiesten purjeveneissä, nousten Inarin vanhan pappilan rantaan, josta jalkaisin astuttiin tunturien, jokien ja jänkien poikki. Viikkokausia vierähti nytkin matkalla, mutta ankarat kiveliöiden kulkijat joutuivat kotipirtilleen, ainakin Kittilän sydänmaille, kuudessa, seitsemässä päivässä.

Heinänteon ajaksi viimeistään koetettiin ennättää kotiin, mutta muutamat joutuivat Ruijan tuliaisilleen jo juhannukseksi.

Sitten pitkänjuoksijat pääsivät taas monesta aikaa kotoiseen savusaunaan karistelemaan epälukuisia lapinsyöpäläisiä. Niitä olikin ruijankävijöillä toisinaan paljoa runsaammin kuin muita säästöjä. Sillä Ruijanranta oli syöpäläisistä yhtä kylläinen kuin Jäämeri kaloista. Kun Suomen miehet niiden takia joskus tuskittelivat, sanoivat ruijalaiset:

— Mitä tuota tyhjää? Täällä on pappikin täissä!

Kovin vähiin supistuivat ruijan kävijäin kolmi-, nelikuukautiset saaliit. Monet olivat Ruijan huvipaikoissa hummanneet vaivalla ja tuskalla hankitut tulonsa, niin että melkein tyhin pussein saivat lähteä tallustamaan pitkää kotitaivalta. Toisinaan kyllä sattui huono pyytökesäkin, jolloin kaikki saannit menivät syönteihin. Niin onnettomasti tapahtui, jos turska ei pitänytkään vanhaa liittoaan rannassakäynnistään, vaan kulki kaukaisia selkiä ylpeästi ohitse, painuen Ryssänrannalle. Joskus taas ei saatu syöttikalaa tarpeeksi. Suunnattomat lokkiparvet ja muut lentävät rosvot hävittivät, hakkasivat ja pelottelivat lotaa, niin etteivät kalamiehet ennättäneet saada täyttä osaansa. Huonona kalakesänä oli kalalla kyllä paremmat hinnat, mutta kun meri antoi yltäkylläisesti, menivät hinnat alas, niin etteivät runsaatkaan saaliit tavattomia rahoja tuottaneet.

Säästäväiset ja kotiväkeään muistavat ruijankävijät olivat kohtalaisinakin kesinä saaneet sentään kokoon muutaman satamarkkasen taikka kruunusatasen. Ei se kyllä paljoa ollut, mutta entisinä huonoina aikoina sentään koko omaisuus köyhän miehen kukkarossa. Sillä vähävaraista väkeä Ruijanrannan retkeläiset olivat. Seuraavana keväänä tehtiin taas sama pitkä kalamatka. Monet vanhat Peräpohjan ja Lapin ukot ovat parhaina päivinään käväisseet Ruijanrannan kymmenet kerrat. He tuntevat kyllä sekä Ruijan pitkän tien että Jäämeren pahimmatkin myrskyt.

Mutta jotkut rohkeat peräpohjalaiset eivät kerran Jäämerelle päästyään malttaneetkaan pysähtyä vain sen rantavesiltä turskia juksaamaan, vaan painuivat suoraan jäiselle ulapalle, mennen Huippuvuorille pyydystämään mursuja, hylkeitä ja jääkarhuja. Niinpä vanha Mattilan Heikkikin Muoniosta kävi 1870 vaiheilla kahdet kerrat "Pitspärkeillä", ensikerran Alattion suomalaisen, Matti Nikan, ohjaamassa laivassa ja toistamiseen hammerfestiläisen, Mansikan Heikin "jatkassa". Pitspärkien matka olikin eri menoa kuin Ruijan rantavesien porkkaileminen. Vuoreijan kautta mentiin Valkeallemerelle ja sitten "Suntista läpi Kariskehaavhen". Käytiin "Noa-Selmallakin" maissa ja nähtiin siellä "samojeetaria", jotka söivät poronlihaa raakana, "verhen vain kastoit". Mutta kristitty kirkko oli heilläkin ja pappikin kävi heidän luonaan. Noa-Selmalta lähdettiin taas merelle ja kymmeniä penikulmia mutkiteltiin jäiden lävitse, häätyen väliin viikoksikin makaamaan samassa paikassa. Sitten kun viimein päästiin maihin, pistettiin "harppomalla" joukoittain rumia mursuja ja suuria hylkeitä ja ammuttiin joku jääkarhukin. Vasta syksypuolella palattiin takaisin hyvä saalis mukana. Saaliista meni kolmasosa laivan ja pyyntöneuvojen omistajalle, "Juhan Pärkärille", ja lopun saivat miehet jakaa keskenään. — Tällaisten suurien merimatkojen tekijällä piti jo olla ihossaan oikean merimiehen merkitkin: "tyssillä" lähtemättömästi käsiselkään maalattu ankkuri ja sydän sekä nimikirjaimet ja syntymäaika, vieläpä joku muukin kuva, vaikkapa mursu. Sillä jos sattui laivassa meren selällä kuolemaan, niin lykättiin ruumis, ellei mitään merkkejä ollut, parin, kolmen päivän kuluttua mereen, mutta "jolla on merkit käsissä, se tuohaan maihin".

Meren musta syvyys oli ruijankävijästä niin kolkko, ettei hän olisi halunnut kuoltuaankaan sinne joutua. Karun maakamaran köyhänä raatajana hän tahtoi saada samassa kamarassa viimeisen leponsakin, koettaen kaukaisiltakin retkiltä aina palata kotiinsa. Mutta kaikki kalamiehet eivät Ruijan retkeltään enää kotiutuneet. Monet hukkuivat Jäämeren myrskyihin, joutuen pelkäämiinsä mustiin syvyyksiin, kammottujen meriraukkojen ikuisiksi tovereiksi. Toiset taas hyvästyivät Ruijanrannan elämään, niin että hylkäsivät kotiseutunsa ja jäivät eliniäkseen Ruijaan Jäämeren kalamiehiksi; muutamat tapasivat matkoillaan erämaassa mieluisen paikan, johon asettuivat ruveten rakentamaan uudistaloa.

Näin on saanut alkunsa Jäämeren rannikon sekä Patsjoen ja Tuuleman suomalainen asutus. Se on melkein järjestään Peräpohjan pahnaa. Peräpohjalaiset ruijankävijät jatkoivat isiensä aloittamaa kansainvaellusta Jäämerelle aina viime vuosisadan loppukymmenille asti.

Mutta olojen muuttuessa Ruijan retket vähitellen loppuivat. Kovin pitkät ja vaivalloiset matkat ja sentään verrattain vähäiset ansiot sekä lisäksi kaikenlaiset hankaluudet norjalaisten puolelta vaikuttivat, ettei Jäämerellä käynti ollut kovin houkuttelevaa. Ei varsinkaan enää sitten, kun kotipellotkin taas rupesivat antamaan parempaa satoa, ja kotipuolessa ansiomahdollisuudet alkoivat parantua. Tulivat tukkityöt ja metsänhakkuut Perä-Pohjolaankin, ja silloin rupesivat miehet omilla kotikulmilla saamaan sellaisia ansioita, ettei enää tarvinnut, eikä kannattanutkaan, lähteä epävakaiselle Ruijanmerelle.

Ivalon kulta-ajasta

"Mitä Lapinmaassa on muuta kuin sääskiä ja susia", antaa Topelius Maamme-kirjassaan pohjalaisen panetella. Köyhänä ja kurjana maana onkin "leivätöntä Lappia" aina pidetty, ja vain harvat ovat halunneet sinne lähteä muuten kuin suurimmasta pakosta.

Sitä suurempi olikin yllätys, kun kerran yht'äkkiä levisi tieto, että tässä köyhässä "susien ja sääskien" maassa oli löydetty — kultaa, oikeata puhdasta keltaista metallia, joka maailmassa on monta kertaa ajanut liikkeelle kokonaiset kansalaumat.

Oli tosin jo aikaisemmin, 1830-luvulla, kulkenut viesti, että Kemin ukko olisi löytänyt kultakimpaleen Kemijoen suulta, mutta kun ukko ei löydöissään päässyt enää sen pitemmälle, unohtui koko asia. Ja sitten kolme vuosikymmentä myöhemmin, 1867, saatiin kuulla, että muuan norjalainen oli keksinyt kultaa perimmästä Lapista, Tenojoen varrelta. Silloin matkusti suomalainenkin miesjoukko etsimään kaukaisen Lapin kulta-aarteita, löytäenkin niitä Ivalojoen rannoilta, synkästä erämaasta, viisi, kuusi penikulmaa jokisuulta ylöskäsin. Mutta ei tämäkään löytö sen enempää vaikuttanut. Lappi pysyi vain köyhänä Lappina.

Mutta kuulipa sattumalta Ivalon kullasta muuan raahelainen merimies, Epu Björkman, joka oli kiertänyt kaiken maailman kaivellen Ameriikan, Austraalian ja Uuden-Seelannin kultakenttiä. Austraaliaan asti oli Epu jo kuullut huhuja Lapin kullasta ja sitten kotimaahan palatessaan Englannissa lukenut taas uutisen sanomalehdistä sekä heti rientänyt kipakyytiä kotiin. Raahessa varusti Björkman heti teltat ja kaikki kullankaivajan vehkeet, sai matkatovereikseen toisen raahelaisen merimiehen, Lepistön, ja oululaisen Ervastin, jotka myös olivat kierrelleet maailmaa kultaa kaivellen; sitten lähdettiin kolmissa miehin 1869 reput selässä Lapin erämaihin onneansa koettelemaan. Muutaman kesäisen kuukauden rehkivät miehet Ivalon tunturimaassa, ja syksypuoleen he palasivat takaisin saaliinaan pikku pussillinen kallista metallisirua, arvoltaan noin 6000 markkaa, mikä oli tavaton summa siihen aikaan yhden kesän ansioiksi. Lepistö ja Ervasti veivät saaliinsa Helsinkiin, myivät sen valtiolle ja "saivat nimensä Maamme-kirjaan", mutta Björkmanin Epu teetti kullastaan kellonperät pikku ankkureineen, kullankaivokuokkineen ja lapioineen, eikä saanut nimeänsä kirjoihin, vaikka olikin retken ensimiehiä; raahelaisilta hän sai vain "Kulta-Björkmannin" nimen.

Raahelaisten löytöretki tuli tunnetuksi, ja silloin alkoi Lapin maine nousta.

— Lapissa on kultaa! kaikui pian yli koko maan, ja hidas suomenkansa nousi ja lähti kultapolulle, hyökäten taas kerrankin miehissä Lappiin, jossa ennen muinoin sen esi-isät olivat monet kerrat kierrelleet sotapoluilla, ryöstellen vähäväkisen, metsissä piileskelevän kansan aarteita. Nyt piti tyhjennettämän maan aarteet.

Heti seuraavana keväänä, 1870, riensi miestä virtanaan kohti pohjoisia tunturiseutuja, ja "se oli kullanhumu niin kova, että sinne mentiin jo keväällä lumen aikana", muisteli muuankin Kittilän ukko, ja Kittilän Vene-Aapon paksusta päiväkirjasta löydämme useita muistiinpanoja Ivalon ensimmäisestä kultakesästä. Huhtikuun 3 p:nä ukko on pistänyt paperille: "Merkillisin. Kulta Kiihko ijvaloon on ollu kovasa touhusa kaikila", ja 15 p:nä: "Iivalon Kulta uoreen menee kalua ia miehiä täältäki kautta yhä, näkyy sinne menevän yksityisiäki", sekä 24 p:nä: "Meiän kyläsä on miehiä oottavat kesää täälä Se on kova puuha ihmisilä kullan kaivoon menee kovasta kaukaa."

Kittilän kautta etupäässä suuntautuikin matka ylöskäsin. Ajettiin miehissä viimeisillä kevätkeleillä hevosilla ja poroilla niin pitkälle kuin päästiin ja sitten kun keli loppui, hankittiin vene ja lähdettiin jokia vastavirtaan puskemaan. Niin kova oli veneiden kysyntä, että Vene-Aapon ja muiden Kittilän veneseppien purret oli pian hyvillä hinnoilla ostettu samoin kuin yksityistenkin liikenevät soutuneuvot. Monesti täytyi miesten ryhtyä itse veneen veistoon. Niinpä tekaisivat esim. oululaisen "Rikkaan-Kaupin" miehet, Päkkilä, Korhonen ja Kuivalan Jussi, Kittilän kirkolla kaksilaidan ja lähtivät sitä sauvomaan.

Venematka olikin ankarin. Kymmenin penikulmin saatiin sauvoa ja soutaa koskia vastavirtaan, ja yhä kiukkuisemmiksi kävivät joet, mitä ylemmäksi päästiin pohjoiseen. Ensin puskettiin Ounasjokea yläpuolelle Könkäänkylän ja Tepaston, sitten noustiin Tepastojokea Puljun ohitse Vietkaojaan, jota myöten mutkiteltiin aina latvapuroihin Korsatunturin tienoille, Vietkavaaran nenään. Täällä täytyi kultamiesten muotkia veneensä kolme virstaa Vietkavaaran laitaa Kosapuroon. Mutta silloin oli jo mentykin yli maanselän vedenjakajan ja saatiin ruveta laskettelemaan lapintunturien takaista myötävirtaa. Painuttiin pieneen Korsajärveen ja edelleen Korsaojaa Ivaloon, sitten Ivaloa alas kierrellen sen tuhannet mutkat ja käänteet, koluten sen sadat kosket ja keikkuen vihaista vauhtia ohi epälukuisten vaarojen ja tunturien, kunnes viimein pitkän Porttikosken jyrkistä kuiluista selviydyttyä oltiin kultarannalla, Pietarlauttaoaive-tunturin eteläpuolella. Satakunta kilometriä oli saatu lasketella pystyä Ivaloa, monesti kovimmissa koskissa ja könkäissä vetäen venettä maata myöten ja kanniskellen tavaroita, jopa joskus pahoissa äkkinäisissä putouksissa joutuen vesivaraankin. Eikä oltu erämaassa tavattu ihmisasukasta sen jälkeen, kun oli lähdetty Tepastojoen Puljusta. Ja Kittilän kirkolta lähtien oli taivallettu yli 200 kilometriä.

Raahelaisten yllättävien löytöjen johdosta jo valtiokin käänsi huomionsa Ivalon kultamaahan. Se määräsi, ettei hallituksen luvatta kukaan saisi sieltä kaivella kultaa, vaatien vielä, että osa löydöstä oli annettava valtiolle. Hallituksen etuja sekä järjestystä valvomaan lähetettiin Ivalon erämaahan kokonainen virkakunta: tuomari, nimismies, insinöörejä ja poliiseja, ja heidän asunnokseen rakennettiin jokirannalle kuuluisa Kultala. Hallituksen puuhista Ivalolla sekä "herrojen" matkasta sinne saamme taas Vene-Aapolta kuulla. Huhtikuun 3 p:nä 1870 hän merkitsee: "Mutta kruunu itte sinne laittaa värkkiä ia huoneita ehtimisen. Se on kovin korkialle otettu (Uusi Kalifornia) nimeltäkin io", ja toukokuun 5 p:nä "Kultauoreen menee yhä Herroja, ei piätä keli Riittokaan" sekä kesäkuun 3 p:nä "Kulta poliisia ia muita isoia Herroia menee Ivaloon Kosomalta."

"Poliisit ja muut isot herrat" saivat erämaassa asustella valtion rakennuttamassa talossa, joen pohjoisella törmällä, mutta itse kullankaivajien täytyi tulla toimeen miten parhaiten osasivat. Toiset pystyttivät suojikseen telttoja ja rankisia, toiset rötistivät havukotuksia ja turvemajoja, muutamat salvoivat yhteisen hirsikömmänänkin. Hiljainen jylhä erämaan laakso muuttui yht'äkkiä hökkelien ja telttojen kaupungiksi, jota törmällä kohoava komea päämaja hallitsi. Ja kaupungin asukkaille lupasi vuolaana virtaava tunturijoki koskemattomine kivikkorantoineen hyvän toimeentulon.

Oli täällä erämaan kaupungissa parhaana aikana ääntä ja elämää. Jo heti ensi kesänä tulvahti Ivalolle neljättäsataa rikkaudenkokelasta. Siinä joukossa oli kansaa kaikenlaista, herroja ja muita, ympäri laajaa maata, aina Etelä-Suomea, Savoa ja Karjalaa myöten. Oli muuan "everistikin", pitkä mies, niin että polvet ulottuivat pöydän reunaan asti, mutta hänet sitten tappoi karhu, kun mies lähti yksinään kontiota kaatamaan. Sanomat Lapin ihmeellisestä "Kultavuoresta" olivat sukkelaan kulkeneet yli maan, jopa lentäneet rajan ulkopuolellekin, niin että joukossa nähtiin jo muutamia ryssiäkin ja muita ulkomaalaisia. Vene-Aaponkin muistikirjasta luemme toukokuun 26 p:ltä 1870: "Ivalon Kultauoreen menee nyt yhä vene ioukkoja Ryssiä pietarista ia Etempääki, ia Saksalainenki on sinne menosa ia mahoton palious Suomalaisia. Saa nähtä mitä Sielä alkaa Kuulua."

Ensi toimena perille saavuttua oli maa-alueen, työskentelykentän, valtaaminen ja paaluttaminen. Työpalstoja oli maanmittari P.W. Aurén mittaamassa, ja niistä piti suorittaa valtiolle veroa n. 60 penniä ristisyleltä. Useasti kaivajat rupesivat samaan "puulaakiin", vallaten alueen ja alkaen siinä yhteisin voimin ahertaa, mutta toiset möyrivät tilkullaan aivan yksinään pitäen saantinsa omina hyvinään. Oli muutamia semmoisiakin suurpomoja, jotka myllerryttivät työmaataan palkkaväellä, maksaen raatajille kolme, neljä markkaa päivältä. Työmiehiä olikin kyllä tarjolla, sillä kulta veti erämaahan kaikenlaisia varattomia kulkureita ja lentomiehiä, jotka eivät itse pystyneet tekemään valtauksia.

Pian olikin koko kultaranta Porttikosken seuduilta, kahta puolta jokea, lähes parin penikulman pituudelta vallattu, ollen työmaita sekä "puulaakeja" molemmilla rannoilla kymmenittäin toinen toisensa vieressä. Oli siellä Ivalon kultavuoren esikoisellakin, Ervastilla, oma työmaansa parhaalla paikalla, Kultalan päärakennuksen lähimailla, ja niillä main myöskin raahelaiset, "Pyörkmanni" ja "Pyörklunti", jotka asuivat hirsituvassa, raatoivat jopa 30-40 miehen voimalla. Kolmisenkymmentä raatajaa oli silläkin suuryhtiöllä, johon olivat liittyneet torniolaiset, kapteeni "Aspekreini", värjärimestari "Niskanteri" ja seppä "Nuuplokki" sekä Kittilän kauppamiehet Hanhi-Matti ja Kari-Sammu. Suuri "liikanto" oli rovaniemeläisellä Ruikka-ukollakin, joka niinikään herrasteli hirsipirtissä, sekä Pietarin ryssillä "Putkohvilla" ja "Niinikohvilla", jotka ihan ensimmäisinä ennättivät saaliinjaolle Lapinkorpeen. Kerrotaanpa, että Putkohvi olisi jo Ervastin ja Lepistön matkassa tullut Ameriikasta Ivalolle ensi löytöjä tekemään. Helsingin herralla, Karlingillakin, oli miesjoukko apunaan, mutta Oulun Juusela työskenteli vain viidellä, kuudella miehellä, ja toinen oululainen, Rikas-Kauppi, raivasi rantaa yhdessä Korhosen ja Kuivas-Jussin kanssa, Päkkilän ja parin muun miehen ollessa palkkalaisina. Työskentelipä muuan "sauvalainenkin" koko suurella "liikannolla", saaden paljon kultaa, mutta juoden kaikki. Ja lopuksi varastivat omat työmiehet savolaisen koko saaliin ja karkasivat Ruotsiin.

Kullan etsimistyöt Ivalon ensi vuonna näyttävät päässeen alkuun jo kesäkuun 10 p:nä. Sillä sen päivän nimiin on Vene-Aapo taas kirjannut: "Kullan kaivanto Ivalossa on alkanu tänäpäivänä Ensi kerran. Sinne on väkiä rientänyt suurila kustannuksila ia kuluila keli Riitosa ia veneilä vaikka kuinka palion olis menny sati päästiin. Mutta mitä nyt tullee siaan saa nähdä; tämä kesä sen näyttää".

Kävipä Pohjolan kivimäesssä koko tikutus ja nakutus ja pauke, kun kaikki työmaat olivat täydessä toimessaan. Oli kuin jokilaaksossa olisi ollut kellomestarin suurtyöpaja, missä jokainen konevärkki tikutti omalla tavallaan ja omassa tahdissaan, antaen väliin kovempiakin paukauksia kuin tuntimääriä ilmoittaen. Lapin erämaiden ikivanha aarnihauta tahdottiin nyt miesvoimin saattaa päivänvaloon. Toiset kuokkivat pehmeää maata pois, toiset hakkasivat rautaisilla "tikoilla" pikku kiviä irti kalliopohjasta, taikka vääntelivät rautakangilla isompia lohkareita syrjään, taikka ruudilla pamauttelivat kallioita kappaleiksi. Tunturipuroista ja rantajängistä johdettiin työkentän yli pitkiä puurännejä, joita myöten vesi alituisesti virtasi. Niihin lapioitiin irti kiskottu soramaa veden huuhdottavaksi. Kolisten juoksivat rännissä nyrkkikivetkin ja sora meni että vilisi, mutta raskaat kultahituset painuivat pohjaan ja vierivät ylemmän irtopohjan reikien lävitse alla olevalle "rihvelöidylle" umpipohjalle. Vesi, joka aikojen vieriessä oli kullan ottanut hoitoonsa — mistä lieneekään sen sitten saanut — ja kätkenyt maahan Ivalon rannoille, sai taas olla apuna aarrettansa saatettaessa päivän valoon. Täälläkin piti, ennenkuin aarteenhaltija antoi omansa kaivajalle, tapahtua kansantarujen tavalla: olla "oma käsi ottamassa, oma kynsi kaivamassa".

Pari, kolme kertaa viikossa toimitettiin "rännien peseminen". Pohjaan laskeutunut kullansekainen sora huuhdottiin isossa rautamaljassa, "vaskoolissa", huljutellen, niin että maljaan jäi vain pelkkä kultasanta. Poliisi taikka päällysmies oli tavallisesti pesuhommissa saapuvilla, ettei kallista kultaa olisi saatu salatuksi. Sillä valtiolle piti kaikesta kullasta luovuttaa kymmenykset. Alkuaikoina oli myös tapana joka ilta perinpohjin tarkastaa työmiehet, etteivät he vain piilottaisi ja varastaisi kultaa. Mutta tällainen nuuskimistyö huomattiin pian mahdottomaksi, vaikka joskus sattuikin, että saatiin mies kiinni kullan salaamisyrityksestä.

Mutta niillä työmailla, joille ei voitu johtaa vesiränniä, huuhdottiin kultaa "rokarilla", kehdonmuotoisella kaukalolla, jota myös sanottiin "lulluksi". Kaukalon sisässä olevaan seulaan lyötiin maasoraa ja vettä, ja sitten heilutettiin, niin että kulta ja hieno sora valuivat kaukalon kahdelle kaltevalle pienareunaiselle pohjapöydälle. Siitä koottiin kultasora ja puhdistettiin vaskoolissa.

Joskus tekivät miehet hyökkäyksen itse jokeenkin. Hiekkasäkeillä he patosivat matalikolle pyöreän aitauksen, muutamia syliä läpimitaten, pumppusivat sen kuiviin ja sitten pohjasorasta rokarilla soudattaen ja vaskoolilla huuhtoen erottivat kultahiukkaset.

Ahkerasti häärittiin työssä: aherrettiin aamukuudesta iltayhdeksään, pitämällä välillä 8:sta 9:ään aamiaistunti ja 3:sta 4:ään päivällishetki. Itse vain miehet yhteisillä tulilla puuhasivat ruokansa ja kahvinsa, saaden itse ostaa ruokatarpeensakin. Elintarpeita vedätettiin työnteettäjäin toimesta sekä alhaalta Suomesta käsin että Norjasta Inarin kautta. Ryssän jauhomatot maksoivat siihen aikaan Norjan Reisivuonossa 15 kruunua, ja kuljetus Patsjokea, Inarijärveä ja Ivaloa ylös tuli maksamaan yhdeksän markkaa matolta. Muutakin syötävää, leipää, suolaa, voita, lihaa ja läskiä, kahvia, sokeria ja tupakkaa, toimitettiin kiveliön työmaalle. Yhtäpäätä olivat venemiehet joella, milloin kiskomassa ylöskäsin, milloin taas laskettelemassa alas.

Mutta lehmällistä ei erämaassa saatu. Kerran sentään Kultalan herrat ja työnantajat kustansivat neljä miestä neljän markan päiväpalkalla noutamaan Kyrön kylästä, viiden penikulman päästä, venelastin piimää, mutta se piimä tuli niin kalliiksi, etteivät herrat enää toista kertaa sitä halunneet. Joskus taas saatiin herkutella vasta lypsetyllä maidollakin. Sattui niin sopivasti, että Kittilän miehet ja eukot, kuljettaessaan karjaansa Ruijaan myytäväksi, vaelsivat sarvijoukkonsa kanssa ohitse, levähtäen ja syöttäen karjaansa Kultalan tienoilla. Eukot lypsivät elukoitaan, myyden maitoa erämaan miehille, ja kohta höyrysivät maitopuurokattilat nuotiolla, ja kahvia juotiin kotoiseen tapaan.

Pyhäpäivät vietettiin erämaassa jouten, käyden "kylässä" tarinoimassa ja kuulustelemassa toisten saaliita. Kuljeskeltiin myös ympäristöissä haeskellen uusia kultavarastoja, ja satuttiinkin joskus puhtaasta kalliosta löytämään puhtaita kultahitusia.

Muuten lepopäivät olivat kuin luodut suuren hummauksen päiviksi. Silloin ankaran aherrusviikon jälkeen, jo lauantai-illasta ruveten, korpimajojen asukkaat oikein miesvoimalla viettivät maailmallista menoa, juoden, rähisten ja pelaten korttia. Sillä juomatavaraa tuotiin metsän työmaalle monissa miehin ja monelta suunnalta, eikä se kovin kallistakaan ollut kaukaisen kultamaan kurssiin nähden: hyvää konjakkia sai seitsemällä markalla "halstoopin" pullon, paras viina maksoi viisi markkaa ja huonompaa sai kolmellakin. "Selpäri", jolla oli oikein "kruunun lupa ja maksoi veroakin liikannostaan", pani parastaan, ettei kuivasta erämaasta olisi juotava loppunut. Niinkuin Mooses Egyptin korvessa hankki kalliosta kansallensa virvoittavaa vettä, niin Selpärikin Ivalon korvessa etsi viinaa vaikka kiven kolosta, kun kansa oli oikein janoissaan. Väliin kyllä ukon varastoista rupesi vilja puuttumaan, mutta silloin Selpäri jatkoi sitä vedellä, nostipa vielä hintaakin. Ja silti tavara meni kaupaksi, ellei sattunut työmaalle tulemaan muita viinasaksoja. Niitäkin sinne monesti ilmestyi. Mikkolan Heikki tuli Ivalon suulta sauvoen venettä, joka oli täynnä Norjan viinoja, viidentoista kannun "ankkoja", ja kiskoi 7-8 markkaa pullosta, vaatien vielä "kuoren takaisin". Myöskin oululainen pakari Pieteliini huolehti, että korvenraatajat saivat pitkät pyhäpäivänsä viettää ilossa.

"Ilossa" sen kyllä kullankaivajat viettivätkin. Miltei jokaisessa majassa juotiin, ja joka pensaan juurella pelattiin korttia taikka muuten rehkittiin, ja lepopäivän iltana lepäili väsyneitä raatajia pitkin jokirantaa toisten ryömiessä nelinkontin majalleen. Lopulta meni hummaus niin ylettömäksi, että viinankuljetus Ivalolle kokonaan kiellettiin. Vaikka saatiin sitä sittenkin, salasaksat kyllä tiesivät, mistä tie kulki kultamaahan.

Ensi vuonna ei Ivalolla ollut ensinkään naisväkeä, vaan omin päinsä miehet saivat kesäkautensa siellä remuta. Mutta sitten seuraavat kesät jo toivat toistakin sukupuolta ilahduttamaan autiota korpea. Poliisi "Neeteri" tuli emäntineen, ja emäntä rupesi leipojaksi, niin että työmiehetkin saivat häneltä ostaa valmiin hyvän leivän. "Oorningismanni", poliisien päällysmies, toi palvelijansa, "Ison-Annin", mukanaan, ja Anni olikin nimensä arvoinen: vankka väkevä nainen, suuri kuin heinäsuova. Osasi hän pitää "oorningismanninsakin" kovassa kurissa. Torailun sattuessa piika tarttui joskus isäntäänsä niskaan ja perähankuraan, roikaisten hänet portailta kentälle. Miesten kanssa Anni monesti joutui otteluun könistellen heitä ja heitellen kuin kallokkaita. Joskus naisjättiläinen seisattui selin seinää vasten, luvaten mennä sille miehelle, joka saa hänet siitä kellistetyksi. Sadat känsäkouraiset kivenvääntäjät kohauttivat housujaan, sylkäisivät kouriinsa, rynnistivät ja retuuttivat toinen toisensa perästä, mutta kukaan ei kyennyt vahvaa naista voittamaan. Mutta oli toinen nainen, jota ei tarvinnut paljon retuuttaa, ja tämä oli "mainittava Rastin Ralla-Kaisa", Björklundin emännöitsijä, nimensä kaltainen olio hänkin. Kaisa ei pitänyt päivistänsä lukua, vietti vain hurjaa elämää, juoden ja rallattaen miesten kanssa, mennen viimein ryssän matkassa Pietariin ja jääden sinne.

Posti kulki kultamaahan Kittilän kautta kerran viikossa. Pokan Pekka kantoi lähetykset Ivalojoen "postitupaan", johon sittemmin, 1877, muutti asumaan tunnettu Ivalo-Matti, ja täältä taas Kultalan poliisi kävi noutamassa postin työmaalle.

Syksyyn saakka Ivalolla työskenneltiin. Syyskuun alussa, jolloin ilmat jo olivat muuttuneet kovin kylmiksi, yöt pimeiksi ja kolkoiksi, ja talvikin alkoi ilmoitella tulostaan, lopetettiin työt. Saalis oli saatu, mikä saatu. Toiset olivat hyvinkin hyötyneet, toiset taas aivan pahoin pettyneet, mutta tuskin kukaan oli käsittänyt niin suurta rikkautta kuin oli lähtenyt etsimään. Monet suurin toivein erämaan "Kultavuoreen" saapuneet olivat heittäneet sikseen vaivalloisen työn, joka antoi ainoastaan mitättömän pieniä kultahitusia, ja tyytymättöminä palanneet takaisin. Jo heinäkuun 3 p:nä 1870 on Vene-Aapo pistänyt päiväkirjaansa: "Ivalon Kulta uoresta on tulin io palio ihmisiä takasin. Ei kuulu hyvää".

Eikä Ivalossa suinkaan lohkomalla vuoleksittu kultaa, niinkuin moni oli luullut, pieninä hitusina vain, kuin "viilan jauhoina", saatiin sitä kovalla työllä ja vaivalla kokoon. Vain sattumalta joskus tavattiin "luthenkokoinen" palanen, ja joskus semmoinen kullanmuru, joka painoi neljä luotia. Lapin aarnihaudan haltia oli saita antimiensa jaossa; ei tehnyt se ketään, ei ahkerinta, sitkeintäkään raatajaa miljoonien omistajaksi, vaan enimmänkin suositun täytyi tyytyä vain tuhansiin. Parhaita saamamiehiä oli raahelainen Björklund, Ralla-Kaisan isäntä, joka kesällä 1872 pani kolmessa kuukaudessa kokoon kymmenen naulaa kaksitoista luotia. Ukko oli sattunut valtaamaan hyvän kultamaan, ja siinä hän sitten hosui ankarasti, lyöden vahvasti soraa ränneihinsä ja saaden kultaa, mutta jättäen sitä jälkeensäkin. Toiset sitten perästäpäin, kun Björklund oli paikan heittänyt, penkoivat samoja sorakasoja, saaden hyvinkin vaivansa palkituiksi.

Sitten kun lehtimetsät tunturien ja vaarojen rinteillä jo loistelivat keltaisina, ja hillojen lehdet jängillä olivat mustuneet, lähtivät Ivalon suurkylän asukkaat matkalle etelää kohden. Samoja seutuja kuin keväälläkin kävi taas kulku, mutta monet taivalsivat nyt suoraan Vaulokankaiden poikki Rovaseen, Kitiselle, laskien Kitisen jokea alas Sodankylään. Autioksi jäi Ivalon kesäinen työmaa, autioiksi Kultalan komeat rakennukset sekä monilukuiset majat ja mökit. Vain pari poliisia jäi päämajaan vartiomiehiksi, yksinäisinä erakkoina viettämään Lapin talvea. Niinkuin metsäkyöpelit he saivat pitkän pimeän ajan kaksin asustaa kolkossa erämaassa. Niin kammottavaa oli talven ikävä yksinäisyys, että etelän miehet olivat tulla päästä vialle, kuten kerran kävikin muutamalle haapaveteläiselle poliisimiehelle, joka vielä toiseksi talveksi uskalsi jäädä Kultalaa vartioimaan. Sillä kahta talvea ei etelän asukas Lapin yksinäisyydessä kestänyt. Viimein jätettiinkin Kultalan vartioiminen inarilaisten toimeksi.

Mutta kun kevät koitti, ja kesä rupesi lähestymään, palasivat Ivalon asukkaat taas yhtä satalukuisina kuin ennenkin. Paljon ensi kävijöitä oli kyllä jäänyt pois, mutta niiden tilalle oli astunut uusia onnenetsijöitä, niin että työt kultamaassa olivat kohta entisessä vauhdissaan.

Siten jatkui Lapin kiveliöiden kesäinen elämä vuodesta vuoteen. Toiset saivat siellä pian kyllikseen ja noituen heittivät ikuiset jäähyväiset mokomalle köyhälle erämaalle, mutta aina oli uusiakin tulokkaita. Kaikkein suurin määrä kullanetsijöitä oli Ivalolla 1873, jolloin heidän lukunsa nousi lähes viiteensataan. Mutta tämä olikin Kultalan kultakauden huippukohta. Yhä useammat Ivalon kävijät saivat palata tyhjinä takaisin, sillä pian tultiin huomaamaan, että kannattava kultamaa rajoittui jotenkin pienelle alueelle. Lapin "Kultavuoren" maine alkoi laskeutua, ja sen mukana painui kultakuumekin. Vene-Aapokaan ei enää "Aikojen Muistoissaan" siitä puhu sen jälkeen kun 1871 maaliskuun 25 p:nä merkitsee: "Ivalon kulta Vuoreen ei nyt ole vielä menny täältä kautta ketään", ja 2.4.71: "Kullan kaivo kaluia menee." Kullanetsijäin luku saatiin jo 1870-luvun lopulla laskea vain kymmenissä, ja ahkerimmat raatajat, Ervasti ja Björklund, "kuuluttivat" 1877 työmaansa autioksi, heittäen sen valtion haltuun. Tulvahti kyllä vielä kerran 1880-luvulla, jonkun onnellisen löydön johdosta, Ivalolle kolmisensataa kultamiestä, mutta tyytymättöminä he sieltä taaskin palasivat.

Eikä tämän jälkeen Ivalon kultamaa ole enää jaksanut saada aikaan suurjoukkojen liikehtimistä. Porttikosken kultaranta jäi vain yksityisten "vaskarien" haltuun. Kymmenlukuisin on näitä jälkisadon korjaajia aina silloin tällöin siellä vielä ollut, enimmäkseen Inarin Kyrön miehiä ja muita lähiseutulaisia sekä joitakuita vanhoja kulta-ajan ukkoja, jotka ovat niin mielistyneet hiljaiseen erämaaelämäänsä ja työhönsä, etteivät ole raskineet sitä heittää, vaikkei se varsin runsaasti olisi heitä kullalla palkinnutkaan. Niinpä Kajaanin seutujen ukko, Yrjö Heikkinen, kävi kultakentällään uskollisesti joka kesä parikymmentä vuotta, aina kuolemaansa asti.

Niin päättyi — ainakin toistaiseksi — tarina Lapin "Kultavuoresta". Köyhäksi Lappi lopultakin siinä asiassa jäi. Ei ollutkaan Lapin aarnihaudan haltian hallussa pohjattomia aarteita. Kaiken kaikkiaan nousi Ivalon rannalta vuoteen 1910 huuhdotun kullan määrä n. 460 kg:aan, ja raha-arvo lähes puoleentoista miljoonaan markkaan. Ensi vuoden osalle tulee tästä määrästä kokonaista 55 kg.

Autiona ja ränsistyneenä kohoaa Kultalan päämaja vieläkin Porttikosken rannalla, ja lahoneina, maahan rysähtäneinä, kyhjöttävät kullanetsijäin hirsihökkelit jokivarrella. Surullisina muistoina ne kertovat kävijälle entisistä "kultaisista" päivistä, jolloin autio erämaa eli ja kiihkeänä ahersi, ei niinkään nälän ja puutteen pakottamana kuin suurien rikkauksien toivossa.

Mutta oli Ivalon kulta-ajalla sittenkin, vaikka se tuottikin monelle kovan pettymyksen ja vain joillekuille antoi työstään kohtuullisen korvauksen, tärkeä tehtävänsä Lapin ja Peräpohjan asutushistoriassa. Etelän miehet tutustuivat Ivalon matkallaan pohjoisimpaan Suomeen, monet siihen mielistyivät, pysähtyivät retkellään ja rakensivat johonkin erämaan sopukkaan oman uudistalon.

Kultakauden vilkas elämä ja liike toi myös uusia ansiotilaisuuksia ja elämisen mahdollisuuksia köyhän perukan kansalle.

Poronsarviliima

Suurena rytönä keikkui sarvimetsä Lapin sata- ja tuhatlukuisten porotokkien päälaella. Se oli lappalaisten aina saatavissa olevaa lusikka- ja tarvisryteikköä. Sen "metsän" käyristä lapinukko koversi lusikkansa, sen niveristä ja koukeroista hän kaversi suuret ja pienet puukonpäänsä ja puukkotuppensa sekä laukkunsa käyrät, näversi monet napit, renkaat ja kierukat ajokkaansa valjaisiin, teki juurien kaivamiskuokat, kotanaulat ja koukut sekä monet muut pienet tarvisesineet. Koko porolauma, tunturien elo, lankesi nahasta, lihasta ja verestä alkaen sorkkarasvaan ja ytimiin asti kotaväen tarpeiksi, mutta sarvimetsissä oli vähäisen kulutuksen takia aina liikatuotantoa, joka joutui tavallisesti maahan maan hyviksi.

Mutta sarvimetsien mailla kehittyi jo aikaisin muuan kotiteollisuuden ala, joka käytti hyväkseen porojen suuriin sarvihäkkyröihinsä keräämää ainesta. Poronsarvista keitetty liima antoi aikoinaan useille karujen kiveliöiden asukkaille hyvinkin runsaat sivutulot.

Poronsarviliiman valmistus lienee Lapissa ja Peräpohjassa saanut alkunsa Lapin taloustirehtöörin, Anders Hellantin, toimesta. Tämä, aikansa huomatuin Lapin ja Peräpohjan tutkija ja tuntija, mitä monipuolisin henkilö, tiedemiehestä tuulimyllyn omistajaan ja liikemieheen asti, perusti 1743 liimatehtaan Tornioon, laivaten sitten liimaansa sekä muitakin lapintavaroita Tukholmaan. Harrastaen kaikenlaista taloudellista edistystä ja hyvinvointia, hän kehoitteli ja opasti Peräpohjan ja Lapin asukkaitakin keittämään liimaa poronsarvista, jotka muuten enimmäkseen joutuivat metsiin sekä talojen takapihoille ja kotakenttien vierille tarpeettomina röykkiöinä märkänemään. Metsiä kiertelevistä lappalaisista ei kyllä ollut liimankokeiksi, heille oli kylliksi, kun vain saivat kiehutella rasvaisia lihakeittoja vatsansa tarpeiksi. Mutta monet lantalaiset ottivat opikseen, hankkivat suuren "muurin", rupesivat keittämään sarvia ja saivat liimaa ja toivat sitä torniolaiselle mestarilleen. Hellantin jälkeen mainitaan kuitenkin liimankeiton vähentyneen, jopa sen vienninkin Torniosta loppuneen. Mutta liiman keittämistaito, kerran alkuun päästyään, ei liene sentään oppimestarin kuolemankaan jälkeen päässyt sydänmailta kokonaan unohtumaan, koska vielä viime vuosisadan loppupuolella monessa syrjäisessä kylässä, ainakin Kittilässä, Muoniossa ja Enontekiöllä, sitä jopa varsin suuressa mitassa toimitettiin. Muoniossa vielä joku vuosikymmen takaperin keitettiin kauppaliimaakin, ja peltovuomalainen vieläkin silloin tällöin porauttaa kotitarpeikseen kotikeittoisen sarviliiman.

Kittilän, Muonion ja Enontekiön syrjäkyliin, Lapin kaukaisiin tunturiseutuihin, suurten poromiesten lähimaille, missä poronsarvia oli parhaiten saatavissa, oli viimeaikaisin liimankeitto keskittynyt. Kittilän ahkerimmat keittomiehet asuivat Ounasjoen ylisillä varsilla. Tepastolla ja Kyrönkylässä sekä Puljulla, Tepastojoen varrella. Tepastolla hääri liimankokkina Koskenniskan Jussa ja Kyrössä Auton isäntä. Valmistettiin liimaa myöskin Lismajoen varrella Hanhimaassa, varakkaassa Hanhi-Matin talossa sekä Luukisella Juho-äijän talossa ja kirkolla Juhan-Sammu Kariniemessä, vieläpä Kaukosen Kiviniemessäkin. Muonion liimakyliä oli kaukainen Kätkäsuvanto, ja kylän uutterin Uimamestari Aidantaustan Jooseppi sekä Ruotsin rannalla asuva Naalisvaaran Pekka. Enontekiöllä keitettiin liimaa enimmin Peltovuoman isossa kylässä Ounasjoen syrjähaaran latvoilla. Pelto-Erkki, Eiran Pekka ja Sammun Petteri olivat parhaimpia mestareita. Vuontisjärvellä hääri liimankeittäjänä Vuontis-Jaakko ja Hetassa Pekkalan ukko.

Liiman keittämiseen saattoivat ryhtyä vain varakkaat. Sillä tuottavaan keittoon tarvittiin tavaton, paljon maksava muuripata sekä röykkiöittäin sarvia, jotka — paitsi mitä oma tokka tuotti — oli hankittava ostamalla. Suurin osa sarvia saatiin tunturien porolaumoista. Monin raidoin vedättivät lappalaiset niitä talven mittaan liimankeittotaloihin, niin että niiden kartanolla oli joka kevät tavattomat rutokasat. Ostettiin sarvia myöskin paikkakunnan lantalaisilta, ja toisinaan kiertelivät liimankeittäjät ympäri naapuripitäjiäkin ostellen sarvia. Pelto-Erkkikin juti sarvikauppoja tehden Kaukosessa asti, maksaen markan, parikin leiviskästä.

Liimankeitto oli kevätkesän töitä. Jo lumenlähdön aikoina, juhannuksen alla, kun ilmat eivät enää olleet kovin kaaloja, rupesivat liimaukot toimiinsa. Isoissa taloissa, niinkuin Kätkäsuvannon Aidantaustassakin, oli vartavastinen liimakota, jossa keittomestari sai parhaansa mukaan hääriä. Se oli hirsistä rakennettu, pihanperäinen pöksä, suurine muuriröttelöineen ja parin, kolmen tynnyrin vetoisine suurkattiloineen. Kodan edessä piti olla vielä toinenkin huone, joku lato taikka varta vasten rakennettu suoja, jossa toimitettiin liiman jäähdyttäminen.

Sarvet ruhjottiin kirveellä pieniksi palasiksi, lyötiin niitä suuri röykkiö pataan ja vettä pata täyteen. Suurkattilaan saatettiin työntää kerralla parikymmentäkin leiviskää sarvia. Nahkapeittoiset naamasarvetkin kelpasivat joukkoon, mutta padan pohjaa ja laitoja vasten saattoi panna vain paljaita kelosarvia, sillä karvaiset naamasarvet olisivat keitettäessä palaneet pohjaan ja pilanneet koko keitoksen.

Sitten ruvettiin keittoa kiehuttamaan, yhtä päätä työntäen uutta puuta padan alle, niin että tuli oli aina hiljakseen hehkumassa, ja kattila alituisessa kiehumisvireessä. Piti vain varoa, ettei työntänyt palavaa puuta padan pohjaan kiinni, sillä se olisi polttanut keiton pohjaan, jopa särkenyt helposti padankin. Mikäli vesi höyrytessään hupeni, sikäli lisättiin aina uutta sijaan, niin että pata aina pysyi täysinäisenä. Lämmin vesiastia oli sitä varten muurin vieressä, taikka oli liimapadassa kellumassa pikkukattila, josta saatettiin ottaa lisävettä liimapataan. Kolmekin vuorokautta kesti ensimmäisen liimakattilan keittäminen, ja saman tulen piti yhtä mittaa yötä päivää hehkua padan alla, niin ettei kiehuminen hetkeksikään heittynyt. Välillä vain silloin tällöin liimakauhalla otettiin liimavettä astiaan ja tutkittiin, milloin keitto on tarpeeksi vahvaa.

Sitä mukaa kuin liimavesi valmistui, siivittiin se rautapohjaisella sihdillä taikka harvalla säkkivaatteella saaviin, kannettiin jäähdytyslatoon ja kaadettiin pitkiin kaaroihin hyytymään. Kaaroja — tepastolainen ja hettalainen sanoi niitä liimalautteiksi — tarvittiin isossa keittimössä kymmenkunta, parikin, kolmi-, nelikyynäräistä, parin korttelin levyistä, yhdestä puusta koverrettua matalaa kaukaloa. Päivässä taikka yökaudessa hyytyi liima, niin että se voitiin leikata pitkällä ohuella luuveitsellä laidoista irti sekä viileskellä poikittain kämmenen levyisiin palasiin. Näistä taas viileskeltiin luuveitsellä taikka rautaisella leikkovittaimella, joka oli käyrä kaksivartinen ase kuin astian sisusvuolin, pitkittäin ohuita sormenpaksuisia viiluja, valmiita liimalevyjä. Ne ladottiin liimapookeille vieri viereen kuivamaan. Liimapookat olivat isoja — 3 x 1,30 m — puukehyksiä, joihin oli singutettu vanhoja nuottaverkkoja, ja niitäkin tarvitsi iso keittomies pari-, kolmekymmentä.

Kuivuvaa liimaa ei saanut aurinko nähdä, sillä se olisi sen helposti sulattanut, ja huoneessa olisi liima taas hapannut ja homehtunut. Tarvittiinkin sitä varten eri suoja, patsaille rakennettu matala katos, liimankuivausluova, joka seisoi tavallisesti reunapuolessa, erillään muista huoneista. Katoksen kalveeseen, tuulen henkeen ja päivän näkemättömiin, asetettiin liimapookat vierekkäin ja päällekkäin monien orsien varaan, niin etteivät koskeneet toisiinsa. Ei saanut liima myöskään paleltua; parhaiten se menestyi kaalonlaisessa viiden, kuuden asteen kevätlämpöisessä. Viikonpäivät kun siinä sai levätä verkollaan, oli se valmista työnnettäväksi säkkeihin.

Heti kun suurkattilasta oli saatu poruutetuksi kaikki liima-aineet, alettiin samoilla tulilla keittää uutta. Padanpohjaan jäänyt sarvensohjo, joka oli mainiota maanhöystöä, ammennettiin pois ja vietiin pellolle, ja uusi sarviröykkiö pantiin pataan. Ja taas alkoi parin vuorokauden keittäminen. Kymmenen, parikymmentäkin pataa voitiin näin paahtaa yhteen menoon, yötä päivää häärien saman tulen ääressä. Sitä mukaa kuin kaukalot tyhjenivät, saatiin niihin uutta liimavettä hyytymään, ja kuivausluovan verkoille leikeltiin heti uusia levyjä, kun entiset oli ahdettu säkkeihin. Joskus oli liimaukko saanut kartanolleen niin suuren sarviröykkiön, että juhannuksen edellä kotaan sytytetty "ikuinen tuli" voitiin sammuttaa vasta Jaakonpäivän aikana.

Mutta silloin olikin liimankeittäjän kattilassa korvennettu valtava, kolmen, neljänsadan leiviskän sarvirytö, ammennettu siitä satoja kaaroja liimahyytelöä ja luovan verkkokehyksiltä korjattu kolmattasataa leiviskää kuivaa liimaa, vieläpä kannettu pellolle kokonainen tunkio sarvensohjoa. Vuosikauden olivat Lapin sadat, tuhannetkin porot saaneet koota sarviinsa samaa varastoa, jonka lannanukko nyt muutamassa viikossa oli muuttanut liimaksi ja pellonhöystöksi.

Tornion kauppiaille joutui Lapin miesten keittämä liima. Monet keittomestarit veivät itse liimansa venekyydissä Tornioon ja saivat 10-15 markkaa leiviskästä. Niinpä Aidantaustan Jooseppi aina itse kuljetti sarvikeittonsa saaliit alas, samoin Koskenniskan Jussa Tepastolta kävi liimansoudussa kolmet, neljät kerrat kesässä. Isolla kolmilaitaisella, varpehditulla veneellä laski ukko, vieden viisi-, kuusikymmentäkin leiviskää kerralla alas, ja tuoden tullessaan säkin suoloja sekä kolme, neljä 18 leiviskän jauhomattoa. Nordberg Torniossa ja Liljebäck Haaparannalla olivat tavalliset liimanostajat.

Mutta enimmäkseen kumminkin myytiin liima vain suoraan kotirannasta. Alamaiden kauppasaksat, entisten Lapinkorven erämiesten jälkeläiset, torniolaiset ja kemiläiset, tiesivät kyllä, milloin ylimaalaisten liimakattilat on keitetty. He tulivat parhaaseen aikaan, tekivät kaupat, maksoivat 8-12:kin markkaa leiviskästä. Mutta kittiläläiset lapintavarain suuret kaupanmiehet, Kari-Sammu, Hanhi-Matti ja Hannula, ennättivät toisinaan ylämaiden liima-apajille ennen alamaan miehiä, työnsivät rahat keittäjän kouraan, lennättivät säkit veneeseensä ja painuivat tiehensä, jättäen jälkeen tulevaisille vain tyhjät pookat.

Monia liimalasteja alamaiden miehet useasti Lapista saivatkin, kun kävivät tyhjentämässä jokaisen keittäjäukon varastot. Omin neuvoin ja voimin eivät he voineet niitä soutaa alaskaan, vaan täytyi palkata saattomiehet apulaisiksi. Niinpä kerran oli muuan lapinakka "kemiläisiä" liimasaksoja saattamassa, saaden miltei henkimenoikseen kiskoa raskasta kuormaa. Ylpeät kemiläiset vain istuivat veneessä syöden eväitänsä, antamatta mitään nälkäiselle soutajalle, viinaakin ryyppivät, mutta eivät antaneet akalle edes kielen kostukkeeksi. Loukkaantunut lapinakka rupesi silloin kostoa manaten katkerana joikaamaan:

"Lappalaisakka lantalaisraatoa Levijärvellä soutaa. Kemiläisakka pilkaten soutaa, eikä mitään anna. Itse vain syöpi, eikä minulle anna, leipää syöpi, voita syöpi, eikä minulle anna, viinaa ryyppää, eikä minulle anna. Jeesuksen luoma, katso minä vaivun, musta härkä, itse minä vaivun!"

Niinpä kävikin sitten ylpeiden kemiläisten, että heidän veneensä kaatui Levikoskessa ja hukkui koko liimalasteineen.

Juurakkoterva

Tervanpoltto on ollut aikoinaan Peräpohjan ja Lapinkin metsäseutujen tärkeimpiä elinkeinoja. Jo satoja vuosia takaperin alkoivat lantalaisten tervahaudat höyrytä Peräpohjan erämaissa ja Lapinkorven summien metsien tumma vilja virrata eteläisiin seutuihin. Jo 1600-luvun alkupuolella perustetusta Torniosta tuli pohjoisten kiveliöiden tervakaupunki, joka veti puoleensa metsienviljan, kaupungin tervaporvarien toimittaessa sen sitten edelleen kaukaiseen maailmaan. Sadoin, tuhansin tynnyrein vieri ylimaiden tervaa joka kesä Tornioon laajasta Pohjanperästä: koko Tornion- ja Kemijokien suunnattomilta alueilta.

Mutta Peräpohjankaan suuret petäjämetsät eivät kestäneet iänkaiken lannanmiehen tappavaa terästä ja tuhoisaa tulta, varsinkin kun kruunukin tuli osienjakoon, ottaen itselleen parhaat aarniometsät. Monet kiveliöiden tervakourat saivat viimein pestä kätensä ja ruveta etsimään toisia tulolähteitä, kun metsältä loppui antaminen. Mutta useat menivät sittenkin metsään ja rupesivat itsepintaisesti kaivamaan ja myllertämään niitä epälukuisia, valtavia tervaskantoja, joiden rungon isät aikoinaan olivat korjanneet, sekä kokoilemaan kiveliöiden tuhatmääräisiä, maassa makaavia ja pystyssä seisovia keloja, joidenka ohitse entiset äijät olivat halveksien astelleet. Silloin kun Kajaanin kulmien tervaukot vielä täyttä päätä vetelivät koloraudallaan kokonaisia petäjämetsiä paljaiksi, silloin Tornion takamaiden tervanpolttaja jo kyykkäili kiveliöissään myyrästäen kuin kontio kantojenperiä.

Pian oli Peräpohjan ukko omat metsänsä möyrinyt. Kruunun suurissa kiveliöissä oli kyllä keloa ja kantoa, mutta sinne ei saanut mennä myllertämään, ellei ollut metsäherran lupakirjaa taskussa. Senkin sai kun kävi "hosmestaria" puhuttelemassa. Kolarin tervaukot saivat noutaa luvan aina Ylitorniolta asti. Niinpä sieppijärveläiset, Kankaan liskokin ja Koskenniemen Erkki, ajoivat Alkkulaan Kingelinin luo ja saivat lapun, jossa sanottiin:

"Täten annetaan pyynnöstä talokas Isak Kankaalle ja talonpoika Erik Koskenniemelle lupa sisällä olevana talvena kruununmetsästä Pitkäkoskenrovasta, Liikamaasta ja Käkivaarasta käyttää kantoja, juuria ja kuolleita puita tervanpolttoon ottaen huomioon ne velvollisuudet, joista v.t. metsäherra korkeammasta määräyksestä kuulutuksella 2 p:ltä marrask. v. 1861 on määrännyt. Yli-Tornio 9 p. maalisk. 1862.

Ernst Kingelin v.t. metsäherra."

Karun Kolarin asukkaat olivatkin varsin ahkeria kantojen vääntäjiä. Kun tunturiseutujen lantalaiset tekivät jälkeä porojen sarvimetsässä, keittäen liimaa, häärivät kolarilaiset yhtä ahkerasti kantojen kimpussa, puristaen niistä tervaa. Kun liimankokit kasasivat valtavia sarvirytöjä kartanolleen, kokosivat tervanpolttajat keittopaikalleen vielä suurempia kantoröykkiöitä. Jo vanhastaan olivat kolarilaiset möykänneet metsissä Köngäsen ruukin sysikolareina, ja sitten heistä tuli yhtä uutteria juurakkohautojen "tervakolareita". Myyrtivät kantoja tervaksi kyllä myöskin Muonion, Kittilän ja Turtolankin miehet, mutta pääkolarit olivat kuitenkin "Jokijalan" vähäväkisessä pitäjässä. Kolari ei olisi ollut nimensä arvoinen, ellei siellä olisi ollut tervakolareita joka kylässä, ja juurakkohauta höyrynnyt jokaisella kankaalla. Naapuripitäjienkin miehet kun tahtoivat rakentaa ja polttaa tervahaudan, saivat tavallisesti noutaa mestarin Kolarista.

Syksypuoleen, kun kesätöistä oli päästy, mentiin metsiin, "kruunun erakkoihin", nostamaan juurakoita ja hakkaamaan keloja sekä tuulenkaatoa. Juurakoita kaivettiin kuokalla ja väännettiin vivuilla ylös, sitten "raajottiin" pienemmiksi ja kerättiin kasoihin, samoin kelot katkottiin rangoiksi. Kolmisen viikkoa sai kolme miestä myyrästää kangasta saadakseen kokoon sadan kuorman haudan. Ellei ennestään käytettyä tervahautaa ollut lähimailla, piti syksyllä jo sulanaikana hankkia hautapaikkakin. Luotiin jonnekin jokitörmään haudanpohja, laitettiin siihen tervaruuhi valmiiksi ja "napa", silmä, ruuhenreiän ympärillä muurattiin savella. Syystalvella vedätettiin raajotut puut haudalle ja samalla toimitettiin niiden "silppuaminenkin", pilkkominen pieniksi hautapuiksi. Tätä työtä saattoi suuren haudan laittajalla kestää yli talvenselän, sillä sitkeät kantojurrikat olivat hitaita silputa; samoin myöskin monet suuret kymmenkertaan ympäriinsä punoutuneet kelot ja itsepintaiset oksakenkulat panivat miehen hikoilemaan. Tehtiin neljän-, viidenkymmenen, jopa sadankin tynnyrin tervakuoppia, ja joka tynnyrille laskettiin pari kuormaa tervaksia. Äkäsjoen Rautusuvannolla poltettiin kerran yli sadan tynnyrin hauta, ja siihen tarvittiin jo kokonainen ryteikkö silputtua keloa ja juurakkoa.

Tervahaudalla työskennellessään asustivat miehet matalassa, tievankylkeen kaivetussa, turvekattoisessa metsäkodassa, johon ahtaasta oviaukosta "sukallettiin" kuin kellariin. Töiden loputtua jätettiin kota sellaisenaan paikoilleen kyhjöttämään, sillä "asetus on semmoinen, ettei methän tehtyä kotaa saa hävittää… jos joku kulkija sattuu tarvittemhan, niin pääsee sisälle". Siksi metsissä kaikkialla näkee vieläkin vanhoja kotia.

Talven kuluessa tehtiin tynnyrit valmiiksi kesää odottamaan. Omin miehin niitä askaroitiin, taikka teetettiin jollakin joutavalla mökinukolla. Kaaskon Iisakki oli Kaukosessa renkinä ollessaan niin joutuisa käyttelemään nikkarihoitoja, että päivässä päästi käsistään tusinan tervatynnyreitä, kun aineet oli valmiiksi veistettyinä vieressä.

Kesän tullessa laitettiin hauta polttokuntoon. Haudanpohja peitettiin kuusenkoskuksilla. Keskuksille ladottiin ensin keloista särjettyjä, pitkiä suoria säleitä, jottei koskuslatomus rikkoutuisi, sitten niiden varaan vasta ruvettiin työntämään juurakkosäröksiä. Keskelle hautaa, navasta suoraan ylös, pystytettiin oksalatvainen pitkä männynkarhakka, joka sitten hautaa poltettaessa seisoi "tikkana", mihin ei tuli saanut koskea. Koko talonväki oli tervaksia latomassa, jopa useasti kutsuttiin naapureistakin nuorta väkeä, pojanpalkeita ja tyttäriäkin apulaisiksi. Lopuksi koko latomus turvehdittiin, peitettiin turvemättäillä suureksi pyöreäksi metsän hautakummuksi. Laki varsinkin lyötiin turpeilla hyvin tiukkaan, ettei tuli pääsisi sieltä käsin uhkaamaan napaa. Maanrajaan, ympäri haudan, jätettiin turvehtimatta vain toista korttelia leveä reunus, jalka, josta tervakset voitiin sytyttää. Ja siten oli syntynyt metsäkankaalle keko,

"hongasta hoiskutettu männystä mäiskytetty, mullasta veenpitävä tehty."

Tuli sitten tyven ilta juhannuksen edellä. Silloin mentiin sytyttämään hauta, ja taas, jos oli iso hauta hoidettavana, riensi paikalle koko kylän nuori väki; "kaffekuukarikin" lähti mukaan. Hauta piti saada sytytetyksi yhtaikaa joka taholta, ja kun valkea oli päässyt vauhtiin, tukittiin jalka turpeilla, jättämällä vain joku reikä, josta kytevä hauta saattoi huokua ja vetää henkeä sisäänsä. Ja "kun laelle saathin tuli menemhän, niin silloin ryyppy ryypättiin".

Haudan sytyttämistä ohjaamassa sekä sitten koko polttamistoimen mestarina oli vanha tottunut hautakolari, joka tiesi kyllä, miten turpeiden suojaan peitottua juurakkokytöstä oli hoidettava. Alituisesti oli tulta pidettävä silmällä ja varsinkin kovilla ilmoilla katsottava, ettei tuulenpuoli päässyt palamaan hopummasti kuin alainenkaan puoli. Eikä saanut laskea tulta karhakkatikkaan, josta se olisi helposti varissut napaan ja polttanut koko keitoksen. Ukonilmoilla oli haudanpoltto hyvin vaarallista. Jos ukkonen sattui päälle, saattoi se helposti tuiskahtaa alas, työntyä hautaan ja repäistä oman tiensä ulos, mistä tahansa. Ja silloin lähti tervakin puskemaan samaa tietä. Ei joutanut hautakolari paljoa lepäilemään, joskus vain hyvillä ilmoilla saattoi hiukan kyynähtää metsäkodan makuulavalla sillä aikaa kuin apulaismies hoiteli hautaa. Mutta jos oli tyhmä apulaismies, ei siihen voinut paljoakaan luottaa: saattoi hyvinkin päästää pilalle koko hoidon, saattoi hätäpäissään vaikka hosaista multaa uhkaavan paikan tukkeiksi. Ja jos multaa karisi hautaan, niin se paloi tervan kanssa "rauvanpaskaksi". Mutta ankaran työn mukainen oli kolarin palkkakin: kymmenen markkaa, jopa kruunu-kymmenenkin, otti hän päivältä, kuten ainakin jalot mestarimiehet, masiinikraatarit ja muut samanarvoiset taiturit.

Hautakolareita oli ennen, parhaana tervanpolttoaikana, joka kylässä, ja silloin kun polttokausi oli käsissä, saivat ukot raataa, minkä miehestä lähti. Kun yhden haudan saivat eräksi, niin jo oli toinen odottamassa. Sellaisia entisiä tervaukkoja oli Halingon Heikki ja Lapinniemen Olli, sekä hänen poikansa Juho. Elää Kolarissa vieläkin muutamia tervansavussa harmaantuneita äijiä, jotka ovat kymmeniä kesiä eläneet tervanhengessä, polttaneet satoja hautoja ja täyttäneet tuhansia tynnyreitä. Näitä vanhankansan kolareita on Erkki Lantto, Halingon äijän poika Kolarinsaarella, pieni ja tumma, mutta sitkas äijä, joka on tervan kanssa häärinyt kolmekymmentä kesää, polttaen joka kesä neljä, viisi, kuusikin keitosta, jopa joskus kymmenenkin, käyden väliin käryyttämässä Ruotsinkin puolella, Kihlangissa. Ei ole Erkki kyllä saanut tummuuttaan tervankeittämisestä, vaan se on synnyntäväriä: Halingon äijä oli lappalaiseukon lapsia. Yhtä jalo hautakolari on aikoinaan ollut Lapinniemen Juhokin, isänsä, Olli-äijän, täysiverinen jälkeläinen, 80-vuotias Vaattojärven ukko. Jo poikasesta asti on Jussa häärinyt juurakkotervan höyryssä ja neljäkymmentä kesää hoitanut hautakolarin vaikeaa virkaa, ansaiten vielä arvokkaamman virkanimen: "Tervamaisteriksi" nimitti häntä Tornion tervaporvari, Govenius, ja Tervamaisterina häntä kotiseutukin kunnioittaa.

Neljä vuorokautta kesti ison haudan polttaminen, kun sattui hyvä ja tasainen ilma. Mutta tuulisäällä hauta palaa kohahti kolmessa vuorokaudessa, antaen vielä lisäksi epäkypsän ja paksun tervan. Hyvällä ilmalla taas ehti terva kypsyä kylliksi, työntyen ulos notkeana kuin öljy. Ruuhesta laskettiin terva "ränniin" ja siitä juoksutettiin "tratin" lävitse tynnyriin toisensa jälkeen sen mukaan kuin sitä turpeiden alla tulen tuskissa kytevät juurakot hikoilivat. Mutta terva ei tullut haudasta aivan puhtaana, vaan paljon tervavettäkin ajautui samassa matkassa. Kun tynnyrit olivat seisoneet jonkun aikaa, painui raskaampi tervavesi pohjalle. Silloin piti tynnyrit "kusettaa" eli "fräkätä". Alauurteessa olevasta tapista laskettiin tervavesi pois, ja tynnyrit päästivät väliin "mustan kusen", väliin taas "ruskean". Musta oli paksua tervansekaista nestettä, joka oli saanut mukaansa haudannokea. Jotkut keittivät sen uudelleen tervaksi. Mutta ruskea, joka oli kirkasta, juurakkojen vesisilosta syntynyttä ainetta, laskettiin maahan.

Paljon sai tervaukko tehdä työtä, ennenkuin juurakoiden voima oli tynnyreissä matkavalmiina, mutta paljon oli hänellä vaivaa vielä sittenkin, ennenkuin tynnyrit olivat Tornion tervakaupungissa. Kajaanin takainen hautakontio kuljetti tervansa pitkissä kuuluissa tervaveneissään, joilla tulla soljutteli kaukaisista sydänmaan kylistäänkin väljemmille vesille ja aina alas Ouluun, tuoden 25-27 tynnyriä kerrallaan. Mutta Tornion takamaiden tervakolareilla oli omat tapansa. Oli heilläkin omalaatuiset pitkät jokiveneet, mutta he pitivät niitä mitättöminä purtiloina suuren tervalastin kuljetukseen pitkällä väylämatkalla. Tornion takainen tahtoi viedä kerralla koko saaliinsa eikä saatella sitä muutamin tynnyrein. Kaukaisista kiveliöistäkään hän ei ruvennut tervojaan veneillä soutelemaan, vaan työnsi tynnyrinsä suoraan jokeen, antaen virran niitä matkassaan viedä kellutella. Äkäsjoen latvoiltakin hän uitteli tynnyreitään neljä, viisi penikulmaa jokea pitkin väylän varteen. Oli sekin kyllä hankalaa hommaa, sillä monet kerrat sai tervojen uittaja koskissa ja matalissa paikoissa kahlata jokeen vierittelemään tynnyreitä eteenpäin. Mutta alas tultiin ja saatiin koko panos samalla kerralla pääväylälle. Isoissa syrjäjoissa laitettiin tervatynnyrit "tarhaan" eli "pyrhääseen". Haudan koko saalis ympäröitiin puomilla samaksi "laveriksi", ja sitä sitten veneellä soutaen vedätettiin myötävirtaan alas pääjoelle.

Väylää myöten laskettiin tervat lautalla. Rakennettiin hongista tavaton lautta, johon kerrallaan lyötiin kaikki tynnyrit, mitä haudasta oli saatu, toisinaan toistasataakin. Mutta pyöreät tynnyrit piti laittaa lujasti kiinni, etteivät ne kovissa koskissa vyörähtelisi matkaansa. Asetettiin lautalle pitkät vahvat riuvut, "runkkakasket", joiden varaan ladottiin tynnyrit pääksytysten pitkään riviin kyljelleen, ja sitten pantiin päälle toiset, hoikkaiset "koijukasket", joihin joka tynnyri kiinnitettiin kahdella vitsalla. Tällaisia vitsastettuja tynnyririviä saatiin lautta täyteen. Joessa piti olla hyvä "lauttavesi", ennenkuin suuri ja raskas terva-alus saattoi kulkea. Tavallinen "tervavesi" sai olla pari kyynärää yli kesäisen määrän. Kaukosen rannassa oli entisillä ukoilla merkkinä iso, komea "Tervakivi". Kun se rupesi näkymään tulvan alta, oli "tervalauttavesi makkeimmilhan, ja silloin lauttain kanssa lähettiin".

Entiseen aikaan kuljetettiin lauttaa soutuveneellä vedättäen. Iso, kolmilaitainen, varpehdittu vene kiinnitettiin vahvalla, kolmisäisellä juuritauolla lauttaan, kaksi soutumiestä rupesi kiskomaan venettä eteenpäin, Ja kolmas oli perässä ohjaamassa ja tauosta hoitamassa lautan kulkua. Kosketkin laskettiin samaa kyytiä, annettiin vain lautan työntyä edellä ja veneen painua jäljessä. Lautantauossa piti vain olla semmoinen ukko, joka osasi "luusia" kosken. Hän komensi soutajia oikealle väylälle ja tauosta ohjasi lauttaa väylän kuruun. Mutta sitten opittiin "hankalasku". Ruvettiin soutamaan airoilla itse lauttaa. Lautan kummallekin sivulle vitsastettiin vahvat hongat, ja neljä kuusen juurakkokantoa pystytettiin lautalle ja kiinnitettiin honkiin, kanto jokaiseen nurkkapuoleen. Kantoihin väännettiin vahvat hankavitsat, joihin työnnettiin pitkät airot, Ja niin neljällä airolla monissa miehin kiskottiin suvannot ja mentiin kohisten kosket alas. Hyvällä vedellä ja tasaisilla säillä laskettiin viikkokaudessa Kolarista Tornion rantaan ja saatiin ruveta tekemään tervankauppoja. "Kujenus" ja "Nuurperi" olivat tuttuja porvareita, joille kolarilaiset useimmin tervansa kaupittelivat. Tulivat kyllä toisetkin porvarit, Utterströmit, Liljebäckit, Boströmit jo satamaan kauppoja tekemään. "Västekreenin" äijäkin tuli houkuttelemaan: "Tule meille, tule meille!" vei kotiinsakin ja tarjosi ja juotti siellä viinaa kuin vettä. Halvassa hinnassa pitivät Tornion tervaporvarit ylimaan ukkojen tavaraa, samoin kuin oululaisetkin Kajaanin nälkämaiden tervoja. Kolme-, neljätoista markkaa he maksoivat tynnyristä, jopa joskus vain kahdeksankin. Kerran oli kyllä tervakin hinnassa: maksettiin 12 ruplaa tynnyristä. Se tapahtui heti jälkeen suuren sotavuoden, jolloin "Enklanti ja Franska kävit Venäjän päälle Sevastoopolissa". Väleen se siitä kyllä taas aleni, niin että 1860-luvun alkupuolella oli jo alle viiden ruplan.

Mutta omasta tavarastaan ja kräämästään Tornion porvari osasi kyllä ottaa maksua, kun tervaukko rupesi sitä ostelemaan. Jauhomattokin maksoi joskus 50 markkaa. Ja moni tervamies oli jo talvella nälissään "tervain päälle" tehnyt velkaa ja syönyt suuren kolon kesäiseen tervahautaansa.

Paitsi tervojaan myivät ylimaan ukot koko lauttansakin kaskineen, airoineen ja kaikkine hoitoineen torniolaisille taikka haaparantalaisille. Sitten he veneellä soutaen palasivat takaisin, kiskoen veneen täyteistä kuormaa, "kesäleipää": jauhoja ja ryyniä sekä kahvia, sokeria ja tupakkaa.

Ankara heinänteko oli silloin jo edessä, ja sitä varten tarvittiin hyviä eväitä.

Kolarin kalkki

Jo vanhastaan on Kolarin kalkki ollut tunnettua Tornion—Muonionlaaksossa Hetasta ja Kaaressuvannosta alkaen aina jokisuuta myöten. Kolarin kalkkimaista on koko jokilaakso jo miesmuistin ajan saanut kalkkitarpeensa. Silloin kun toiset kolarilaiset myllersivät kankaita juurakkotervan takia, möykkäsivät toiset kallioissa, murtaen kalkkikiveä. Kun köyhän kiveliön vähäväkiset raatajat eivät saaneet karuista pelloistaan tarpeellista elatusta, rupesivat he kaivamaan jokapäiväistä leipäänsä kovasta kalliosta.

Kolarin kalkkivarastot ovat pitäjän luoteisessa kolkassa. Ruotsin puolelta, Huukista, jossa on useita jo vanhastaan käytettyjä kalkkikenttiä, ulottuvat kalkkipitoiset kalliot Suomen puolelle, Äkäsjoen suun, Mannajärven ja Muonionjoen väliselle alueelle, työntyen poikki Äkäsjoenkin Juvakaisenmaata kohden, jossa kalkkimaat muuttuvat rautamalmikentiksi. Parhaat nykyään tunnetut kalkkikalliot ovat Äkäsjoen suun ja Mannajärven välissä. Siellä on rajaväylän rannalla seudun suurin kalkkikenttä. Kukkutieva, sekä Mannajärven etelärannalla iso Aittamaan kalkkikangas, jonka poikki kulkee Kolarin—Muonion maantie, ja samoin isohko Porokodanmaa Aittamaan eteläpuolella. Samoilla mailla on vielä Annanivankangas ja Mukankangas. Äkäsjoen länsirannalla, pari kilometriä jokisuulta, on Peilikoskenmaan pieni kuukumasuoninen kalkkialue, ja vähän ylempänä, joen itärannalla, Naalatieva, joka on kokonaan kalkkikivestä rakennettu. Monissa kentissä on kalkkikivi niin saatavilla, ettei tarvitse muuta kuin kuoraista vain sammal päältä pois ja ruveta ottamaan. Ja kalkki tulee valkeaa kuin liitu kaikista muista kentistä paitsi Aittamaasta, jossa se on harmajaa. Saattaisi kyllä löytyä kalkkia vielä monista muistakin vaaroista ja maista, jos niitä vain lähtisi "vakoilemhan".

Kaikkein aikaisimmin sanotaan kalkkia poltetun Ruotsin rannan Huukissa, jossa se onkin oikein "ikivanhaa hommaa". Omia kenttiään Huukin äijät kalvoivat ja polttivat, kuljettaen kaikkia alamaihin. Veivätpä huukilaiset pelkkää, peittämätöntä kalkkikiveäkin Alkkulan ja Hietaniemen ukoille, jotka tarvitsivat sitä tiilihautoihinsa. Entisaikaan rakennettiin tiilihauta maakuoppaan, ja tiilihaudan polttouunien terä eli tulikerros ladottiin raa'asta kalkkikivestä, joka sitten hautaa poltettaessa, yhdessä tiilien kanssa, paloi saviruukkiin kelpaavaksi kalkiksi.

Suomen puolen kauimmin käytettyjä kalkkimaita on Kukkutieva. Siinäkin on jo "satoja vuosia" aherrettu. Tievan männiköissä nähdään vielä paljon vanhoja hautoja, pikkuisia pesiä niinkuin pirtinuunia taikka lehmänhinkaloita. Niitä vanhan vanhat äijät ovat entisaikaan kalkkia polttaessaan kunnioittaneet. Huukilaisetkin kävivät Kukkutievaa kaivamassa, sillä ennen ei ollut minkäänlaista rajaerotusta, eikä tarvinnut maksaa veroa kalkkikivestä, vaan sai sitä ottaa, mistä vain sattui löytämään. Entisaikaan olivatkin kaikki, väyläntakaisetkin, aivan niinkuin saman talon väkeä.

Syksypuolella, "kun alkoi maata routimhan", asteli kalkkimies Pohjolan kivimäkeen, rautakanki, kivihakko ja kuusi-, seitsenkiloinen moukari, "nuusa", matkassaan, ja rupesi louhimaan kalliota. Helposti työ alussa kävikin, sillä kallion pinta ei ollut varsin kiinteätä. Oli paljon irtonaisiakin kivilohkareita, ettei tarvinnut muuta kuin särkeä vain ja lyödä kasaan. Mutta syvemmällä kävi kallio kiinteämmäksi, antaen miehelle ankaramman työn. Rautakangella hän sai porata ja vääntää vuorta, kivihakolla kiskoa irti lohkareita ja moukarilla ruhjoa niitä pienemmiksi, yhä avartaen kuoppaansa sekä sivuille että alaskäsin. Mutta kovin syvälle ei kalkkimies alkuperäisillä aseillaan saattanut päästä kovassa kalliossa. Laajetessaan kävi kuoppa aina vain sileämmäksi, tullen viimein niin kovaksi ja tiiviiksi, ettei miehen kivihakko enää pystynytkään, eikä rautakanki saanut palastakaan irti. Silloin täytyi se työmaa heittää ja etsiä uusi paikka. Niinpä ovatkin entisten ukkojen kalkkilouhokset kankailla tikattuja ja nakutettuja pyöreiksi ja sileiksi kuin padan pohja. Mutta sitten oppivat jo seuraavat ukot käyttämään apumiehenään "tynämiittiä". Kun heidän louhoksensa rupesi tulemaan sille mallille, ettei enää tavallisilla neuvoilla tahtonut lähteä irti, porasivat he kallioon pienen reiän, pistivät siihen panoksen ja pamauttivat, ja sitten kyllä kivi taas alkoi irtautua. Siten ovatkin kalkinkaivajat päässeet puskeutumaan yhä syvemmälle kallioon. Kukkutievassakin on kaivauduttu neljä, viisi metriä alaskäsin ja saatu pohjemmalta yhä parempaa kiveä.