VALKOPUKUINEN NAINEN (continued 5)

Se mielenkiinto, jonka tämä merkillinen ja omintakeinen mies herättää ehdottomasti minussa, on saattanut minun kysymään yhtä ja toista hänen entisestä elämästään.

Joko sir Percival tietää vähän tahi sitten tahtoo vähän ilmaista minulle siitä. Hän ja kreivi tapasivat toisensa ensi kerran Roomassa monta vuotta sitten niissä vaarallisissa olosuhteissa, joista minä jo olen maininnut. Tämän jälkeen ovat he sittemmin alinomaa tavanneet toisiansa milloin Lontoossa, Pariisissa tai Wienissä, mutta ei koskaan enää Italiassa; kreivillä on ollut se kummallinen päähänpisto, ett'ei hän enää useampaan vuoteen ole astunut jalkaansa Italian maalle. Kenties on häntä valtiollisesti vainottu. Olkoonpa sen laita nyt kuinka tahansa, varmaa on kumminkin, että hänellä on voimakas isänmaallinen harrastus kaikkia maamiehiänsä kohtaan, jotka mahdollisesti ovat Englannissa. Samana iltana kuin hän tuli tänne, kysyi hän, oliko pitkä matka lähimpään kaupunkiin ja tiesimmekö jonkun italialaisen asuvan siellä. Hän on kirjeenvaihdossa monen mannermaalla olevan henkilön kanssa, sillä hänen kirjeessään on monenmoisia vieraita postileimoja, ja tänä aamuna näin minä yhden suurella virallisella sinetillä varustetun odottavan häntä aamiaispöydässä. Kenties on hän kirjevaihdossa maansa hallituksen kanssa? Kumminkaan ei tämä ole oikein sopusoinnussa toisen luuloni kanssa, että hänen täytyy valtiollisista syistä paeta.

Kuinka paljon minä olen kirjoittanut kreivi Foscosta! Ja mikä on kokonaistulos tästä kaikesta? — puhuakseni rakkaan, rehellisen herra Gilmoren asioimistapaan. Minä voin vain ainoastaan uudelleen toistaa, että minä varmasti tunsin ihmeellistä mielenkiintoa kreiviä kohtaan, puoleksi tahtoen, puoleksi tahtomattani jo nyt heti tämän lyhyen tuttavuuden jälkeen. Hänellä näyttää olevan sama valta minun kuin sir Percivalinkin yli. Vaikka tämä voi olla sekä vapaasanainen että epäkohtelias ystäväänsä kohtaan, huomaan minä varsin hyvin, että hän varoo vakavasti loukkaamasta häntä. Kenties minäkin pelkään häntä? Varmaa on, ett'en minä koskaan ole tavannut miestä, jota niin epämieluisasti tahtoisin vihamiehekseni. Onko tämä siksi, että minä pidän paljon hänestä tai että minä pelkään häntä? Chi sa! — sanoisi kreivi Fosco omalla kielellään. Kuka tietää?

Heinäkuun 2 päivänä. — Yhtä ja toista on merkittävänä tänään omien mietteitteni ja vaikutelmaini ohella. Vieras on saapunut — aivan tuntematon Lauralle ja minulle sekä silminnähtävästi aivan odottamaton sir Percivalin mielestä.

Me istuimme ateriallemme siinä huoneessa, jossa ovat uudet ranskalaiset lasiovet verannalle, ja kreivi, joka syö torttuja ja leivoksia sellaisella ruokahalulla, jota minä en ole koskaan nähnyt muilla kuin koulutytöillä, oli juuri huvittanut meitä pyytämällä neljännen torttunsa, kun palvelija saapui sisään ilmoittamaan vieraan.

"Herra Merriman pyytää saada heti puhutella Teitä, sir Percival."

Sir Percival säpsähti ja tuijotti mieheen vihan ja kauhun ilmeellä.

"Herra Merrimanko?" kysyi hän, ikäänkuin hän olisi uskonut väärin kuulleensa.

"Niin, sir Percival, herra Merriman Lontoosta."

"Missä hän on?"

"Kirjastossa, sir Percival."

Hän nousi pöydästä ja poistui huoneesta kiireisin askelin sanomatta ainoata sanaakaan meille.

"Kuka on herra Merriman?" kysyi Laura minulta.

"Minulla ei ole vähintäkään aavistusta siitä", voin minä kaikkiaan vastata.

Kreivi oli lopettanut neljännen torttunsa ja mennyt puuhaamaan ilkeän papukaijansa kanssa. Hän kääntäytyi keikkuva lintu olkapäällään.

"Herra Merriman on sir Percivalin asianajaja", sanoi hän.

Sir Percivalin asianajaja. Se oli täysin valaiseva vastaus Lauran kysymykseen, eikä se kumminkaan ollut nykyisissä olosuhteissa täysin tyydyttävä. Jos herra Merriman olisi saanut päämieheltään suoranaisen kehotuksen saapua, niin ei silloin olisi ollut mitään erikoista ihmettelemistä, mutta kun lakimies matkustaa Lontoosta Hampshireen pyytämättä ja kun hänen saapumisensa vakavasti ällistyttää talon herraa, niin voipa olla melkein varmaa, että lainoppineella vieraalla on mukanaan varsin tärkeitä ja sen lisäksi odottamattomia uutisia, jotka voivat olla joko varsin huonoja tai varsin hyviä, mutta ei kummassakaan tapauksessa vähempiarvoisia merkitykseltään.

Laura ja minä istuimme hiljaa pöydässä neljänneksen tuntia eli enemmän levottomasti haluten tietää, mitä tämä merkitsee, ja toivoen, että sir Percival mahdollisesti tulisi takaisin. Hän ei näyttänyt kumminkaan tulevan, ja me nousimme vihdoin ylös lähteäksemme huoneesta.

Huomaavaisena kuten aina tuli kreivi nurkastaan, jossa hän oli seisonut syöttämässä papukaijaansa, mikä edelleen oli hänen olkapäällään, — ja avasi meille oven. Laura ja kreivitär Fosco menivät ensin. Juuri kun minä olin seuraamaisillani heitä, teki kreivi kädellään merkin ja puhutteli minua, ennenkuin minä olin mennyt hänen ohitsensa omituisella tavallansa.

"Niin", sanoi hän aivan suoraan vastaten siihen ajatukseen, jota minä tosiaan tällä hetkellä haudoin, mutta jota minä en lausunut julki — "niin, neiti Halcombe, jotakin on todella tapahtunut."

Minä olin juuri vastaamaisillani: "sitä en minä sanonut", mutta tuo ilkeä kakadora pörhisti leikattuja siipiänsä ja päästi kirkunan, joka sai hermoni tärisemään, ja minä tunsin itseni oikein iloiseksi päästessäni mahdollisimman nopeaan huoneesta.

Minä saavutin Lauran portailla. Hänen ajatuksensa oli sama kuin minunkin, jonka kreivi Fosco oli lausunut. — Kun hän puhui, olivat hänen sanansa vain kaikua kreivin sanoista. Hän sanoi minulle salaisuutena peljänneensä jotakin tapahtuneen.

V.

Heinäkuun 2 päivänä. — Minulla on vielä muutamia sanoja lisättävänä tästä päivästä, ennenkun minä menen levolle.

Noin kaksi tuntia sen jälkeen kun sir Percival oli noussut pöydästä vastaan ottaakseen vieraansa, herra Merrimanin, läksin minä huoneestani kävelläkseni istutuksilla. Juuri kun minä olin perimmällä ylisessä eteisessä, avattiin kirjaston ovi ja molemmat herrat tulivat ulos. Kun minä katsoin olevan parasta olla häiritsemättä heitä menemällä juuri silloin alas portaita, päätin minä viipyä kunnes he olisivat ennättäneet mennä yli eteisen. Vaikka he puhuivat keskenänsä hiljaisemmalla äänellä, olivat sanat kylliksi selviä voidakseni kuulla ne.

"Rauhoittukaa, sir Percival", kuulin minä lakimiehen sanovan. "Kaikki riippuu lady Glydestä."

Minä olin kääntynyt mennäkseni jälleen huoneeseeni, mutta kuullessani Lauran nimen tämän vieraan huulilta jäin minä hetkiseksi. Minä tiedän, että oli varsin väärin ja varsin halpamielistä jäädä kuuntelemaan, mutta näyttäkää minulle ainoakaan nainen, joka antaa abstraktisen oikeuskäsitteen johtaa silloin itseään, kun rakkaus siihen, joka on hänelle kallein, ja tämän onni ja menestys osoittavat hänelle toisen tien!

Minä kuuntelin ja samallaisissa olosuhteissa tekisin minä vieläkin samoin — niin, kuuntelisin korva avaimenreiällä, jollei muuta keinoa olisi.

"Ymmärrättehän Te minua, sir Percival?" jatkoi lakimies. "Lady Glyde kirjoittaa nimensä yhden tai kahden todistajan, jos Te tahdotte olla oikein varovainen, läsnä-ollessa ja panee sen jälkeen sormensa sinetille ja sanoo: 'Minä jätän tämän vapaasta tahdostani ja päätöksestäni.' Jos tämä tapahtuu viikon kuluessa, niin onnistuu asia ja kaikki levottomuus menee ohi. Jos se sitävastoin ei —"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi sir Percival kiivaasti. "Jos asian täytyy tapahtua, niin tapahtukoon se. Minä lupaan sen Teille, Merriman."

"Aivan oikein, sir Percival — aivan oikein! Mutta kaikissa liikesopimuksissa on kaksi vaihtoehtoa, ja meistä lakimiehistä on aina parasta katsoa asiaa suoraan, niinkuin se on. Jos jonkun edeltäkäsin aavistamattoman tapauksen johdosta ei asiaa voida suorittaa nyt, kuten me olemme sopineet, niin luulen minä kenties voivani saada heidät tyytymään kolmen kuukauden velkakirjaan. Mutta kuinka rahat voidaan hankkia tämän ajan kuluttua —"

"Piru vieköön velkakirjat! Rahoja voidaan vain yhdellä tavalla saada, ja minä sanon Teille vielä kerran, että niitä sillä tavalla saadaan. Juokaa lasi viiniä, Merriman, ennenkun menette."

"Paljon kiitoksia, sir Percival, mutta minulla ei ole silmänräpäystäkään menetettävänä, jos mielin ehtiä asemalle. Annattehan minulle tiedon, niin pian kun asia on tullut selvälle tolalle? Ja älkää unhottako niitä varovaisuustoimenpiteitä, joita minä olen neuvonut —"

"Luonnollisesti en. Täällä ovat ajoneuvot oven edessä. Ajomieheni kyllä toimittaa Teidät asemalle oikeissa ajoin. Aja, minkä voit, Benjamin! Nouskaa ylös. Pitäkää kiinni, Merriman, ja jos Te ajatte itsenne kuoliaaksi, niin ottaa piru vain omansa." Täten siunattuaan jäähyväisiksi pyörähti vapaaherra kantapäillään ja meni takaisin kirjastoon.

Minä en ollut kuullut paljoa, mutta tämä vähäkin oli kylliksi saadakseen minut levottomaksi. Tämä "jotakin", joka "oli tapahtunut", oli aivan selvään vakava rahapula, joten sir Percivalin pelastus riippui Laurasta. Pelkoni, että Laura sotkettaisiin miehensä huonoihin raha-asioihin, täytti mieleni levottomuudella, joka epäilemättä suureni tottumattomuuteni takia sellaisiin seikkoihin ja minun yhäti vakaantuvan epäluuloni takia sir Percivalia kohtaan. Sen sijaan että olisin mennyt ulos, menin minä suoraan Lauran luo kertomaan kuulemani.

Hän kuunteli huonoja uutisiani niin levollisesti, että se kummastutti minua. Minä olen vakuutettu, että hän tuntee enemmän miehensä oikean luonteen ja hänen huonot asiansa paremmin, kuin minä tähän asti olen aavistanut.

"Minä pelkäsin juuri sitä", sanoi hän, "kuullessani puhuttavan vieraasta herrasta, joka oli ollut täällä eikä ollut tahtonut sanoa nimeänsä."

"Kenenkä sinä luulet hänen olleen?" kysyin minä.

"Luullakseni jonkun sir Percivalin saamamiehen", vastasi hän. "Luultavasti hän aiheutti herra Merrimanin käynnin tänään."

"Tiedätkö sinä mitään näistä saamisista?"

"Ei, en mitään erikoista."

"Ethän allekirjoita mitään, ennenkun olet saanut tietää, mitä se on Laura?"

"En, en ollenkaan, Marian. Mitä minä ilman vahinkoa ja kunniallisesti voin tehdä auttaakseni häntä, sen tahdon tehdä — voidakseni tehdä sinun elämäsi, rakkahin, ja omankin elämäni niin rauhalliseksi ja onnelliseksi kuin mahdollista. Mutta minä en tahdo taitamattomasti tehdä mitään, josta me kerran saisimme syytä hävetä. Älkäämme puhuko enempää siitä. Sinulla on hattusi — ajatteleppas, jos me nyt menisimme iltapäivän haaveilemaan metsässä."

Me menimme ulos ja kuljimme ensimmäiseen varjokkaaseen paikkaan.

Mennessämme erään talon edessä, lehmuksien välissä olevan avonaisen paikan ohi näimme me siellä kreivi Foscon kävelevän edes ja takaisin, paistattaen päivää heinäkuun polttavassa helteessä. Hänellä oli päässään leveälierinen olkihattu punasinervine nauhoineen. Valkoinen rinnan kohdalta rikkaasti kirjaeltu pusero peitti hänen mahtavan ruumiinsa, ja liivien paikalta piti sitä nyt kiinni leveä tulipunainen sahvianivyö. Nankinihousut, jotka myöskin olivat valkoisella kirjaellut kehräsluiden kohdalta, ja punaiset maroköng-kengät täydensivät puvun. Hän lauloi Figaron kuuluisaa ariaa "Sevillan parturista" sillä kevyellä helppoudella, joka ei koskaan voi kummuta mistään muusta kuin italialaisen kurkusta, ja säesti itseään kitaralla, jota hän soitti, samalla kun ihastuneena heitteli ylös käsivarsiansa ja viehättämishaluisesti kiersi ja väänsi päätänsä kuin mahdoton Santa Cecilia mieheksi pukeutuneena. "Figaro quà! Figaro su! Figaro giu!" lauloi kreivi ja heitti leikkisästi kitaran ilmaan, kumartaen meille kaksikymmenenvuotisen Figaron kevyellä viehkeydellä ja loistolla.

"Usko pois, Laura, tämä mies tuntee yhtä ja toista sir Percivalin asioista", sanoin minä etempää vastatessamme kreivin tervehdykseen.

"Kuinka voit uskoa sitä?" kysyi hän.

"Kuinka olisi hän muutoin tiennyt herra Merrimanin olevan sir Percivalin asianajajan?" vastasin minä. "Kun minä seurasin sinua aamiaishuoneesta, kertoi hän sitä paitsi minulle, edes sitä kysymättäkään, että jotakin oli tapahtunut. Usko pois, hän tietää enemmän kuin me."

"Älä kysy häneltä mitään, Marian. Meidän ei pidä tehdä hänestä uskottuamme!"

"Sinä näyt tuntevan jotenkin suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan, Laura. Mitä hän on sanonut tai tehnyt, joka oikeuttaa sinut näin menettelemään?"

"Ei mitään, Marian. Päinvastoin oli hän mitä ystävällisin ja huomaavaisin kotimatkallamme ja useamman kerran esti hän sir Percivalin kiivaan luonteen purkauksia, ajatellen minun viihtymistäni. Kenties tunnen minä vastenmielisyyttä häntä kohtaan siksi, että mieheni on paljon enemmän hänen vallassaan kuin minun. Kenties loukkaa vain minun ylpeyttäni olla mieheni kanssa tekemisissä hänen välityksellään. Varmasti kumminkin tiedän, ett'en voi olla hyvissä väleissä hänen kanssaan."

Loppupuoli päivää ja ilta kuluivat jotenkin rauhallisesti. Kreivi ja minä pelasimme sakkia. Molemmat ensi pelit antoi hän minun voittaa; sitten, huomattuaan minun keksineen tämän, pyysi hän anteeksi ja voitti kymmenessä minuutissa minut kolmannessa pelissä. Sir Percival ei sanonut sanaakaan koko iltana lakimiehen käynnistä. Mutta joko tämä tai jokin muu oli tehnyt merkillisen hyvän vaikutuksen hänen luonteeseensa, sillä hän oli nyt yhtä kohtelias ja miellyttävä meitä kaikkia kohtaan kuin koskaan ennen kihlausaikanansa Limmeridgessä, ja rouvaansa kohtaan oli hänen esiintymisensä niin hämmästyttävän sydämmellinen ja huomaavainen, että yksin jääkylmä rouva Foscokin katsoi häneen juhlallisella kummastuksella. Mitähän tämä merkitsee? Minä luulen voivani arvata sen; minä pelkään Laurankin aavistavan sen ja olen täysin varma, että kreivi Foscokin ymmärtää sen. Minä hämmästytin sir Percivalia useamman kerran, kun hän illan kuluessa katsoi kreivi Foscoon saadakseen häneltä kehottavan silmäyksen.

Heinäkuun 3 päivänä. — Tapausrikas päivä. Lämpimimmästä sydämmestäni toivon, ett'ei se lisäksi olisi onnettomista enteistä rikas.

Sir Percival oli aamiaisella yhtä vaitelias kuin eilisiltanakin sen salaperäisen liikeasian suhteen, kuten lakimies sitä nimitti, joka uhkaa meille kaikille tuottaa huolta. Mutta tuntia myöhemmin tuli hän äkkiä aamiaishuoneeseen, missä Laura ja minä seisoimme hattu päässä odottaen rouva Foscoa; hän kysyi kreiviä.

"Me odotamme joka silmänräpäys hänen tulevan tänne", sanoin minä.

"Asia on se", jatkoi sir Percival kävellen hermostuneen levottomasti edestakaisin huoneessa, "että minä pienen muodollisuuden takia liikeasiassa toivon saavani puhella Foscon ja hänen rouvansa sekä sinun kanssasi, Laura, kirjastohuoneessa minuutin tai parin ajan." Hän vaikeni ja näytti nyt vasta huomaavan, että me olimme pukeutuneet kävelyä varten. "Oletteko juuri tulleet sisään", kysyi hän, "vai aiotteko mennä ulos?"

"Me aioimme kaikki mennä järvelle nyt aamulla", sanoi Laura. "Mutta jos sinulla on jokin muu suunnitelma ehdoteltavana —"

"Ei, ei ollenkaan", vastasi hän nopeasti. "Minun asiani voi kernaasti jäädä toistaiseksi. Se voidaan selvittää yhtä hyvin päivällisaterian jälkeen kuin nytkin. Vai niin, te aiotte mennä järvelle, eikö niin? Varsin hyvä ehdotus! Pitäkäämme hauska aamu — minä tulen itsekin mukaan."

Ei voinut nyt pettyä hänen esiintymisestään, joskin olisi ollut mahdollista erehtyä sen halukkaisuuden suhteen, jonka hänen sanansa ilmaisivat sovittaa omat suunnitelmansa ja ehdotuksensa muiden mukavuuden mukaan. Hän oli nähtävästi hyvillään saadessaan täten aiheen lykätä liikeasiansa. Tunsin mieleni levottomaksi päätelmiäni tehdessäni.

Nyt tulivat kreivi ja hänen rouvansa. Kreivitär kantoi miehensä kirjailtua tupakkakukkaroa ja paperivarastoansa iankaikkisten paperossien valmistamista varten. Kreivi, joka oli puettu tavalliseen puseroonsa ja olkihattuunsa, kantoi pikku häkkiä rakkaine valkorottineen ja hymyili sekä niille että meille niin hyväntahtoisen rakastettavasti, että sitä oli mahdoton vastustaa.

"Naisten ystävällisellä suostumuksella", sanoi kreivi, "otan minä mukaani pikku perheeni — minun pikkuiset, viattomat, suloiset rottalapsiraukkani nauttimaan hieman raikasta ilmaa. Talon ympäristöllä on koiria, ja kuinka minä heittäisin turvattomat valkolapseni niiden kitaan? En, en koskaan."

Hän jokelsi isällisellä hellyydellä pikku valkolapsilleen, ja me läksimme kaikki matkalle järveä kohden.

Puistoon tultuamme erosi sir Percival meistä. Hänen ikuisessa levottomuudessaan on erikoispiirteenä aina erota seuraajistaan sellaisissa tilaisuuksissa ja aina saapastellessaan yksin leikata uusia kävelykeppejä. Leikata ja kuoria nuoria vesoja näyttää huvittavan häntä. Koko talo on täynnä kotona tehtyjä kävelykeppejä, joita hän ei koskaan käytä enempää kuin yhden kerran.

Vanhalla venehuoneella yhtyi hän taas meihin. Minä kuvaan tässä sen keskustelun, joka nyt syntyi, sittenkun olimme istuutuneet, aivan niin kuin se tapahtui välillämme. Tämä keskustelu on minusta tärkeä, sillä se on saattanut minut taipuvaiseksi epäilemään sitä vaikutusta, joka kreivi Foscolla on minun ajatuksiini ja tunteisiini ja tulevaisuudessa kaikin voimin vastustamaan sitä.

Venehuone oli kyllin suuri meille kaikille, mutta sir Percival pysähtyi kumminkin ulkopuolelle puhdistellen uusinta kävelykeppiänsä. Meille kolmelle naiselle oli kyllin sijaa pitkällä sohvalla. Laura otti työnsä, kreivitär alkoi valmistaa paperosseja enkä minä tavallisuuden mukaan tehnyt mitään. Minun käteni ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan yhtä taitamattomia käsityöhön kuin jonkun miehen. Kreivi otti hyväntahtoisesti tuolin, joka oli liian pieni hänelle, ja pysytteli tasapainossa sillä selkä nojaten vanhan vajan seinää vasten, joka natisi ja ratisi hänen painostaan. Hän asetti rottahäkin polvelleen ja antoi sen pikku asukkaiden kiipeillä ympäri itseään kuten tavallisesti. Ne ovat pieniä, sieviä, vaarattomia eläimiä, mutta on kumminkin yhdestä ja toisesta syystä epämieluista nähdä niiden kiipeilevän noin ihmisen ympärillä. Minä tunsin silloin ihmeellisen vastaavaa, matelevaa tunnetta hermoissani, ja kauheita kuvitelmia syntyy mielessäni miehistä, jotka vankeudessa kuollen eivät voi puolustaa itseänsä näitä nälkäisiä pikku petoja vastaan.

Aamulla tuuli, ja tuuli ajoi pilven riekaleita taivaalle; jyrkät vaihtelut järven pinnalla pilven varjojen ja auringonpaisteen välillä tekivät taulun vielä villimmäksi ja uhkaavammaksi.

"Muutamat ihmiset kutsuvat tätä romantiseksi", sanoi sir Percival ja osoitti puolivalmiilla kepillään laveaa näköalaa. "Minä kutsun sitä rumaksi tahraksi aatelistilalla. Minun isoisäni isän aikaan ulottui järvi aina tänne asti. Katsokaa nyt, millainen se on! Tuskin neljää jalkaa syvä missään ja vain rapakoita ja hautoja. Minä toivoisin voivani täyttää sen ja istuttaa maan sen sijaan. Minun voutini — taikauskoinen narri — on vakuutettu, että kirous lepää tällä järvellä kuten Kuolleella merellä. Mitä sinä tuumit Fosco? Eikö se näytä aivankuin sopivalta murhapaikalta — eikö näytäkin?"

"Paras Percivalini!" huudahti kreivi. "Mihin on sinun terve englantilainen arvostelukykysi joutunut? Vesi on liian matalaa kaikkialla voidakseen kätkeä murhatun ruumiin ja sitä paitsi ovat rannat vain hietaa — jalan jäljet näkyisivät missä tahansa. Se on, minun ajatukseni mukaan sopimattomin paikka murhaa varten, jonka minä koskaan olen nähnyt."

"Lörpötystä!" sanoi sir Percival ja vuoli innokkaasti keppiänsä. "Sinä ymmärrät kyllä, mitä minä tarkoitan. Synkkää luonnetta, yksinäistä asemaa. Jos sinua miellyttää ymmärtää minua niin voit ymmärtääkin — jos taas ei miellytä, niin en minä aio vaivata enempää itseäni selittämällä ajatustani."

"Ja miksi en", kysyi kreivi, "kun sinun ajatuksesi kuka tahansa voi selittää parilla sanalla. Jos jokin narri tahtoo tehdä murhan, niin olisi sinun järvesi ensimmäinen paikka, jonka hän valitsisi siihen. Jos taas viisas sitä vastoin tahtoisi tehdä murhan, niin olisi tämä järvi viimeinen paikka, jonka hän valitsisi. Eikö niin ollut sinun ajatuksesi? Jos niin oli, on sinulla nyt selitys valmis. Ota se, Percival, ystäväsi Foscon parhailla onnentoivotuksilla."

Laura katsoi kreiviä silmäyksellä, joka melkein liian selvään ilmaisi hänen vastenmielisyytensä häntä kohtaan. Kreivi puuhasi kumminkin niin paljon rottiensa kanssa, ett'ei hän huomannut sitä.

"Olen surullinen kuullessani järven näköalan herättävän niin kamaloita kuvitelmia kuin murha-ajatuksen", sanoi hän. "Ja jos kreivi Fosco tahtoo jakaa murhaajat eri luokkiin, niin luulen minä niiden nimien vaalin olevan varsin onnistumattoman. Kuvata heidät vain narreiksi on samaa kuin kohdella heitä säälillä, johon heillä ei ole mitään oikeutta, ja kutsua heitä viisaiksi miehiksi, kuulostaa minusta ilmeiseltä luonnottomuudelta. Minä olen aina kuullut, että todellakin viisaat miehet samalla ovat todellakin hyviä ja kammovat rikoksia."

"Ah, mylady", sanoi kreivi, "nämä ajatustavat ovat oivallisia, ja minä olen nähnyt ne esitettyinä kaikissa hyvissä määräyksissä nuorison mielenylennykseksi." Hän nosti ylös yhden pikkusen valkorotan kädellään ja alkoi puhella sen kanssa hullunkurisella tavallaan. "Sinä pikkunen, valkoinen, liukas veitikka", sanoi hän, "tässä on sinulle luonto siveellisistä käsitteistä. Todellakin viisas rotta on myöskin todella hyvä rotta. Opeta tovereillesi se, äläkä järsi häkkiäsi rikki taas, kuuletko!"

"On helppoa tehdä naurunalaiseksi mitä tahansa", sanoi Laura päättävästi; "mutta yhtä helppoa ei olisi Teistä, kreivi Fosco, esittää minulle esimerkki viisaasta miehestä, joka sen ohella olisi ollut halpamielinen rikoksellinen."

Kreivi kohotti olkapäitään ja katsoi Lauraan ystävällisemmästi hymyillen.

"Aivan totta!" sanoi hän. "Narrin rikos huomataan; viisaan miehen rikosta ei. Jos minä voisin esittää Teille esimerkin, niin ei se olisi viisaasta miehestä. Paras lady Glyde, Teidän terve ymmärryksenne ei vaikuta minuun tällä kertaa. Minä voitan Teidät ensi vedossa — vai kuinka luulette, neiti Halcombe?"

"Pidä puoliasi, Laura", puuttui ivallisesti puheeseen sir Percival, joka oven edustalla oli kuunnellut keskustelua. "Sano hänelle ensi kerralla, että rikos itse paljastaa itsensä. Se on vielä palanen määräyssiveellisyyttä sinulle, Fosco. Rikos paljastaa itsensä. Sellainen kirottu tyhmyys!"

"Minä uskon sen niin tekevänkin", sanoi Laura levollisesti.

Sir Percival räiskähti niin rajusti ja hillittömästi nauramaan, että hän melkein pelotti meitä kaikkia — ja kreiviä kaikkein enimmän.

"Niin luulen minäkin", sanoin minä valmiina tulemaan Lauran avuksi.

Sir Percival, joka oli ollut niin selittämättömän huvitettu rouvansa huomautuksesta, suuttui yhtä selittämättömällä tavalla minun huomautuksestani. Hän löi uudella kepillänsä useampia kertoja rajusti maahan ja läksi luotamme.

"Kunnon Percival-raukka!" sanoi kreivi Fosco ja katsoi iloisesti hänen jälkeensä, "hän sairastaa luulotautia. Mutta paras neiti Halcombe, paras lady Glyde, voimmeko todellakin uskoa, että rikokset paljastavat itsensä? Ja sinä enkelini", jatkoi hän kääntyen rouvansa puoleen, joka ei vielä ollut lausunut sanaakaan, "uskotko sinä samoin?"

"Minä odotan, kunnes minulle on annettu selitys", vastasi kreivitär Lauralle ja minulle tarkoitetulla oikaisevalla äänellä, "ennenkun minä olen kyllin julkea lausumaan mielipiteeni viisaille ja lukeneille miehille."

"Teettekö todellakin sen?" kysyin minä. "Minä muistan kumminkin hyvin sen ajan, kreivitär, jolloin Te vaaditte vapaata lausunto-oikeutta naiselle."

"Mikä on sinun mielipiteesi asiasta, Fosco?" kysyi kreivitär, tyyneesti käärien paperossejansa ja kiinnittämättä vähintäkään huomiota minuun.

Kreivi hiveli miettivästi yhtä pikkusta valko-suosikkiaan, ennenkun hän vastasi.

"On todellakin ihmeellistä", sanoi hän, "kuinka helposti yhteiskunta lohduttaa itseänsä erehdyksistään tyhjällä lörpötyksellä. Se temppu, joka nyt kerta kaikkiaan on otettu rikoksen huomaamista varten, on viheliäinen ja epätäydellinen — mutta sanokaa vain haikailematta, että se erinomaisesti täyttää tarkoituksensa, niin te voitte sokaista jokaisen näkemästä sen puutteita. Te sanotte rikoksien paljastavan itsensä — eikö niin? Että murhat tulevat päivän valoon — se on siveellinen komparuno — uskotteko sitä? Kysykää suurten kaupunkien poliisimestarilta, lady Glyde, onko niin. Kysykää henkivakuutusyhtiöiden sihteereiltä, neiti Halcombe, onko asian laita niin. Lukekaa meidän sanomalehtiämme. Kuinka usein luemmekaan kertomuksia löydetyistä uhreista, ilman että murhaajaa on voitu saada selville. Kertokaa ne tapaukset, jotka ovat tuodut esiin niillä, joita ei ole tuotu; ne uhrit, jotka ovat löydetyt, niillä, joita ei ole löydetty, ja minkälainen on tulos? Niin, seuraava: että tyhmä rikoksellinen huomataan, mutta viisas pelastuu. Mitä merkitsee itse asiassa rikoksen salaaminen tai havaitseminen? Niin, ainoastaan kilpailua poliisin yhdeltä puolelta ja yksilön välillä toiselta puolen, kumpi heistä on nerokkain. Jos rikoksellinen on halpamielinen, taitamaton narri, niin täytyy ehdottomasti poliisin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä voittaa. Jos rikoksellinen sitä vastoin on päättävä, hyvin kasvatettu, nerokas mies, niin täytyy poliisin ehdottomasti yhdeksässä tapauksessa kymmenestä hävitä. Jos poliisi voittaa, saadaan todellakin kuulla puhuttavan siitä — jos hän häviää, ei tavallisesti kuulla mitään. Ja tälle heikolle perustalle rakennatte te teidän mukavan, siveellisen päätelmänne, että rikos paljastaa itsensä! Kyllä, kaikki rikokset, jotka te tiedätte. Mutta entäs muut?"

"Kirotun totta ja varsin hyvin puhuttu", huusi ääni venehuoneen oven luota. Sir Percival oli jälleen rauhoittunut ja palannut takaisin meidän kuunnellessamme kreivin puhetta.

"Jotakin siitä kenties on totta", sanoin minä, "ja kaikki tyyni voi tosin olla hyvin puhuttu. Minä en voi kumminkaan ymmärtää, miksi kreivi Fosco niin kaunopuheisesti ylistää rikoksellisen saamaa voittoa yhteiskunnasta tai miksi Te sir Percival lausutte niin innokkaan suosionne siitä."

"Kuuletko, Fosco", sanoi sir Percival, "seuraa sinä minun neuvoani ja solmi rauha naisten kanssa. Sano heille, että hyve on ihana asia — siitä he pitävät, sen voin vakuuttaa sinulle."

Kreivi vastasi hiljaisella, sisäisellä naurulla, ja kaksi pikku rottaa, jotka olivat pistäytyneet hänen liivintaskuihinsa, säikähti rajusti pudistuksesta, hypähti ylös ja puikahti häkkiinsä takaisin.

"Naiset ne ovat, paras Percival, jotka kertovat minulle hyveestä", sanoi hän. "He ovat minua parempia arvostelijoita, sillä he tietävät omasta kokemuksestaan, mitä hyve on."

"Ei, kuuleppas vain häntä!" sanoi sir Percival. "Eikö ole kauheata?"

"Se on totta", sanoi kreivi tyynesti. "Minä olen maailmanporvari, joka elämäni kuluessa olen tavannut niin monenlaista hyvettä, että minä nyt vanhuudessani olen kerrassaan hämmentynyt, kun minun pitäisi määrätä, mikä on väärää tai oikeaa. Täällä Englannissa on meillä yhdenlaista hyvettä. Kaukana Kiinassa on taas toisenlaista. John Bull sanoo, että juuri hänen hyveensä on oikea. Kiinalainen taas sanoo, että hänen on oikea. Enkä minä sano niin taikka näin yhteen tai toiseen ja olen jotenkin yhtä epävarma lyhyttukkaiseen Johniin kuin pitkäpalmikkoiseen kiinalaiseenkin nähden. Ah, sinä pikku sievä rotta, tule nyt siivosti suutelemaan minua! Kenen katsot sinä kunnon mieheksi, sokerini? Niin, sen joka antaa sinulle ruokaa ja lämmintä. Kiitos, lapseni tulkinnastasi. Se on hyvä — se on ainakin selvä."

"Odottakaa silmänräpäys, kreivi", keskeytin minä häntä. "Jos minä täydennän teidän tutkintoanne, niin on meillä ainakin yksi hyve Englannissa, joka puuttuu Kiinassa. Kiinan hallitus tappaa tuhansittain viattomia ihmisiä vähäpätöisimmästä syystä. Me täällä Englannissa olemme vapaita sellaisesta rikoksesta — me emme tee niin kauheita tekoja — me kammomme koko sydämmestämme tarpeetonta verenvuodatusta."

"Aivan oikein, Marian", sanoi Laura. "Hyvin ajateltu ja hyvin lausuttu."

"Olkaa hyvä ja sallikaa mieheni puhua edelleen", sanoi rouva Fosco ankaralla kohteliaisuudellaan. "Te saatte huomata, nuoret naiseni, ett'ei hän koskaan puhu, ellei hänellä ole päteviä syitä sanojensa tukena."

"Tuhat kiitosta, enkelini", vastasi kreivi. "Saako olla hieman bonbonia?" Hän otti taskustaan pienen kauniin, silaellun rasian ja pani sen pöydälle. "Chocolade à la vanillea", sanoi tuo selittämätön mies ja rämisti konvehtipalasia rasiassa sekä kumarsi meille, "tarjoaa Fosco ihailunsa osoitteeksi kaikille rakastettaville naisille."

"Ole hyvä ja jatka, Fosco", sanoi kreivitär silmäten pilkallisesti minuun. "Huvita minua vastaamalla neiti Halcombelle."

"Neiti Halcombe on oikeassa", vastasi kohtelias italialainen — "se tahtoo sanoa — niin pitkälle kuin hän menee. Niin minä olen yhtämieltä hänen kanssaan. John Bull kammoo kiinalaisen rikosta. Hän on maailman hienoin vanha herra ottamaan selville lähimmäisensä virheet ja hitain vanha herra pitämään selvää omistaan. Onko hän siis paljon parempi kuin ne kansakunnat, joita hän tuomitsee. Englantilainen yhteiskunta, neiti Halcombe, on yhtä usein osallinen pahassa kuin sen vihollinenkin. Niin, niin! Rikos on tässä maassa juuri mitä se on muissa: miehen hyvä ystävä ja niiden, jotka ovat hänen ympärillään — yhtä usein, kuin se on hänen vihollisensa. Suuri roisto pitää huolta vaimostaan ja lapsistaan. Kuta pahempi hän on, sitä enemmän tekee hän ne teidän säälittäviksenne. Usein hankkii hän itselleenkin hyviä keinoja. Hurjasteleva tuhlaaja, joka alati lainaa rahaa, voittaa ylimalkain enemmän ystäviltään kuin omantunnonmukainen kunnon mies, joka lainaa vain heiltä syvimmässä huolessaan. Edellisessä tapauksessa eivät ystävät ollenkaan hämmästy ja auttavat — jälkimäisessä ällistyvät he suuresti ja miettivät tarkoin asiaa. Onkohan se vankila, jossa herra Konna elää ratansa lopulla hieman huonompi kuin vaivaistalo, jossa herra Kuntonen elää loppuikänsä? Kun ihmisystävä John Howard tahtoo poistaa kurjuutta, menee hän etsimään sitä vankiloista, jossa rikollinen on onneton, mutta ei köyhyyden majoihin, joissa hyve on onneton. Kuka on se englantilainen runoilija, joka on herättänyt suurinta osanottoa — jota on liikuttavasti kuvattu sekä suorasanaisesti että runopuvussa? Niin, juuri tuo siivo, nuori henkilö, joka alkoi petoksella ja lopetti itsemurhalla — teidän rakas, romantinen, hauska Chattertoninne. Kummalle käy paremmin, luullaksenne, kahdesta köyhästä työntekijättärestä — hänellekö, joka voittaa kiusauksen ja jää rehelliseksi, vai hänelle, joka lankeaa kiusaukseen ja varastaa? Te tiedätte kaikki, että varkaudet ovat aiheuttaneet viimemainitun naisen onnen — ja hän saa elatuksensa rikkomalla seitsemättä käskyä, kun hän olisi kuollut nälkään pitämällä sen. Tule tänne, pikku kaunis rotta! Yks', kaks', kolme, nyt muutan minä sinut hetkiseksi kunnioitettavaksi naiseksi. Seiso nyt hiljaa tässä minun kämmenelläni ja kuuntele. Sinä menet naimisiin sen köyhän miehen kanssa, jota sinä rakastat, lapseni, ja puolet ystävistäsi surkuttelevat sinua, samalla kuin toinen puoli nuhtelee sinua. Mutta jos sinä sen sijaan myyt itsesi kullasta miehelle, jonka kanssa sinä et sovi yhteen, niin riemuitsevat kaikki ystäväsi, ja hengen mies pyhittää kauneimman, alhaisimman kaikesta ihmiskaupasta ja hymyilee ja nauttii sitten sinun pöydässäsi, jos sinä olet kyllin kohtelias kutsuaksesi häntä aamiaiselle. Yks', kaks', kolme! Muutu nyt rotaksi jälleen ja vikise vanhalla tavallasi. Jos pysyt edelleen hienona naisena, niin houkuttelen minä sinut kertomaan minulle, kuinka ihmiset kammovat rikosta — ja silloin, lapseni, täytyy minun epäillä, ovatko sinun silmäsi ja korvasi todellakin olleet sinulle miksikään hyödyksi. Ah, minä olen varmaan huono ihminen, lady Glyde, — enkö olekin? Minä sanon vain, mitä muut ajattelevat, ja kun muu maailma on liittoutunut pitämään naamioita todellisten kasvojen edessä, on minun käteni kyllin julkea tempaamaan pois valheen peiton ja näyttämään kuolonkallon sen alta. Minä tahdon nousta nyt vankoille norsunjaloilleni, ennenkun minä alennan arvoani vieläkin enemmän teidän silmissänne — minä tahdon nousta ylös ja liikkua hieman raikkaassa ilmassa Jalot naiset; minä menen, kuten Sheridan sanoi — minä menen ja jätän luonteeni jälkeeni."

Hän nousi ylös, asetti häkin pöydälle ja pysähtyi hetkiseksi lukemaan rottiansa. "Yks', kaks', kolme, neljä. — Haa!" huudahti hän silmäten kauhistuneena, "missä taivaan nimessä on viides — nuorin, vaalein ja sievin kaikista — Benjamini rottieni joukossa?"

Ei enemmän Lauralla kuin minullakaan ollut halua rattoisuuteen. Kreivin lausunnon kyynillinen halpamaisuus paljasti uuden puolen hänen luonteestaan, jota me molemmat kauhistuimme. Mutta oli mahdoton vastustaa kreivin surun hullunkurisuutta tuollaisen pikku-elukan katoamisen johdosta. Me nauroimme vasten tahtoamme, ja kun kreivitär nousi ylös antaakseen meille esimerkin, että meidän pitäisi mennä ulos, jotta hänen miehensä voisi etsiä kaikista loukoista ja nurkista, nousimmekin istualtamme ja seurasimme häntä.

Ennenkun olimme ottaneet edes kolmea askeltakaan, huomasi kreivin terävä silmä kadonneen suosikin sen penkin alla, jolla me olimme istuneet. Hän lykkäsi sen syrjään, otti pikku elukan käteensä, mutta pysähtyi äkkiä ollessaan polvillaan ja tuijotti silmiään kääntämättä yhteen paikkaan maahan aivan edessään.

Kun hän vihdoinkin nousi ylös, vapisi hänen kätensä, niin että hän tuskin voi päästää rotan häkkiinsä, ja kasvoilla oli kellahtava väri.

"Percival!" kuiskasi hän. "Tule tänne, Percival!"

Sir Percival ei ollut kiinnittänyt kehenkään meistä huomiotaan viimeisen kymmenen minuutin kuluessa. Hän oli syventynyt kepillään kirjoittamaan numeroita hiekkaan ja heti pyyhkimään ne pois.

"Mitä on tekeillä?" kysyi hän huolimattomasti astuessaan venehuoneeseen.

"Näetkö jotakin?" sanoi kreivi hermostuneen kärsimättömästi tarttuen hänen nutunhihaansa yhdellä kädellä ja toisella osoittaen siihen paikkaan, josta hän oli löytänyt pikku karkurin.

"Näen kuivaa hiekkaa", vastasi sir Percival "ja tumman likapilkun siinä."

"Ei se ole likaa", kuiskasi kreivi ja tarttui toisella kädelläänkin kreiviin kiinni, pudistaen häntä. "Verta se on!"

Laura seisoi kyllin likellä kuullakseen viime sanat, niin hiljaa kuin kreivi kuiskasikin ne. Hän kääntyi minuun päin kauhun ilme kasvoillansa.

"Se on vain pikku asia, ystäväni", sanoin minä. "Ei siitä ole syytä kauhistua. Se on vain pikku koiraraukan verta."

Kaikki kääntyivät katsoen kysyvästi minuun.

"Kuinka tiedätte sen?" kysyi sir Percival, joka alkoi ensin puhua.

"Minä tapasin koiran kuolevana täällä samana päivänä, jolloin te palasitte matkaltanne", vastasin minä. "Elukkaparka oli eksynyt puistoon, ja metsänvartija on ampunut sitä."

"Kenen koira se oli?" kysyi sir Percival. "Ei kai se ollut minun koiriani?"

"Koetitko sinä pelastaa eläinraukkaa?" kysyi Laura innokkaasti. "Koetithan varmaankin pelastaa sitä, Marian?"

"Kyllä", sanoin minä, "taloudenhoitajatar ja minä teimme parastamme — mutta koira oli kuolettavasti haavoitettu ja se kuoli meidän hoitaessamme."

"Kenen koira se oli?" toisti sir Percival hieman kärsimättömästi. "Eihän vain minun?"

"Ei, ei se ollut Teidän koirianne."

"Kenen sitten? Tietääkö taloudenhoitajatar?"

Samana hetkenä, kuin hän kysyi minulta tätä, muistui selvästi mieleeni, mitä taloudenhoitajatar oli sanonut rouva Catherickin toivomuksesta, ett'ei hänen käyntiänsä Blackwater-Parkissa ilmoitettaisi sir Percivalille, ja minä epäröin suuresti, tekisinkö oikein vastatessani sir Percivalin tekemään kysymykseen. Mutta innoissani rauhoittaa yleistä hämmästystä olin minä jo mennyt liian pitkälle voidakseni enää vetäytyä takaisin herättämättä epäluuloja, mikä vain voisi pahentaa asian. Minulla ei siis ollut muuta valittavana kuin vastata suoraan seurauksesta välittämättä.

"Kyllä", sanoin minä. "Taloudenhoitajatar tietää sen. Hän sanoi minulle koiran olleen rouva Catherickin."

Sir Percival oli tähän asti ollut sisimpänä venehuoneessa kreivi Foscon kanssa minun seisoessani oven luona ja sieltä puhellessani hänen kanssaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin rouva Catherickin nimi pääsi huuliltani, pukkasi hän kiivaasti kreivin luotaan ja asettui suoraan minua vasten kirkkaassa päivänvalossa.

"Kuinka voi taloudenhoitajatar tietää sen olleen rouva Catherickin koiran?" kysyi hän ja tarkasteli minua sekä uhkaavalla että uteliaalla silmäyksellä, joka samalla kertaa sekä suututti että kummastutti minua.

"Hän tiesi sen", vastasin minä levollisesti, "koska rouva Catherick oli itse saapuvilla koira mukanaan."

"Oliko hänellä se mukanaan? Mihin hän vei sen mukanaan?"

"Tänne!"

"Mitä perhanaa oli rouva Catherickillä täällä tekemistä?"

Hänen tapansa tehdä minulle tämä kysymys oli loukkaavampi kuin itse sanat. Minä ilmaisin vastenmielisyyteni hänen puuttuvasta kohteliaisuudestaan kääntymällä ääneti hänestä pois.

Juuri minun siten tehdessäni laski kreivi kätensä hänen olkapäällensä ja lausui varottavasti hunajanimelällä äänellä:

"Paras Percivalini — varovasti — varovasti!"

Sir Percival katsoi ympärilleen ilkeimmällä ilmeellään. Kreivi hymyili vain ja toisti vielä kerran varotuksensa.

"Varovasti, hyvä ystäväni, — varovasti!"

Sir Percival hillitsi itsensä — seurasi minua muutamia askeleita ja pyysi anteeksi suurimmaksi kummastuksekseni.

"Minä pyydän anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän. "Minulla on ollut niin paljon ajattelemista viime aikoina ja minä pelkään olevani hieman äreä luonteeltani. Mutta asia on sellainen, että minä varsin mielelläni haluaisin tietää, mitä asiaa rouva Catherickillä mahdollisesti olisi ollut tänne. Milloin hän tuli? Oliko taloudenhoitajatar ainoa henkilö, joka näki hänet?"

"Niin, mikäli minä tiedän", vastasin minä, "oli hän ainoa."

Kreivi puuttui puheeseen taas:

"Mutta miks'et kysele taloudenhoitajattarelta? Miks'et, paras Percival, kysele pohjaa myöten?"

"Aivan oikein sanottu!" vastasi sir Percival. "Luonnollisesti on taloudenhoitajatar oikea henkilö tutkittavakseni. Olipa varsin ajattelematonta, ett'en tuota ennen huomannut." Ja näin sanottuaan poistui hän luotamme mennäkseen kotiin.

Kreivin välityksen vaikutin, joka oli minulle ensin käsittämätön, selvisi kumminkin hyvin, niin pian kun sir Percival oli poissa. Hänellä oli koko joukko kysyttävää meiltä rouva Catherickistä ja hänen käyntinsä syystä Blackwater-Parkissa, jota hän tuskin olisi voinut tehdä ystävänsä läsnä-ollessa. Minä vastasin niin harvasanaisesti kuin mahdollista — sillä minä olin jo lujasti päättänyt olla kreivi Foscon kanssa mitä vähimmän luottavissa väleissä. Tietämättä itse siitä oli kumminkin Laura hänelle hyvä liittolainen antamaan niitä tietoja, joita minä voisin antaa, koska hän itse kyseli minulta sillä tavoin, ett'ei minulla ollut muuta keinoa, kuin vastata hänelle tai esittää asia siinä väärässä valossa — mikä olisi ollut vähän kadehdittavaakin —, että minulla oli tiedossani sir Percivalin salaisuuksia. Ja siten kävi, että kymmenen minuutin kuluttua tiesi kreivi yhtä paljon rouva Catherickistä kuin minäkin ja niistä tapahtumista, jotka niin ihmeellisellä tavalla olivat saattaneet meidät tekemisiin hänen tyttärensä Annan kanssa aina siitä lähtien, jolloin Hartright tapasi hänet, tähän päivään asti.

Se vaikutus, jonka minun kertomukseni teki häneen, oli yhdessä suhteessa merkillinen kylläkin.

Niin luottavainen kuin hän onkin sir Percivalin kanssa ja niin tarkoin kuin hän näyttää tuntevankin sir Percivalin yksityiset asiat yleensä, niin tietää hän varmaan yhtä vähän oikeasta suhteesta Anna Catherickiin kuin minäkin. Se salaperäinen hämäryys, joka lepää tämän onnettoman naisen yllä, on minun nähdäkseni tullut vieläkin epäilyttävämmäksi sen vakuutuksen kautta, että sir Percival kätkee tämän salaisuuden yksin luotettavimmalta ystävältään. Oli mahdotonta pettyä sen hartaimman uteliaisuuden ilmeen suhteen, joka loisti kreivin silmäyksistä ja esiintymisestä, kun hän ahneesti kuunteli joka sanan huuliltani. On monta eri laatua uteliaisuutta — ei kumminkaan voi olla huomaamatta sitä, joka yhdistyy suurimpaan hämmästykseen; jos koskaan olen nähnyt sellaisen, niin oli se nyt kreivin kasvoista.

Kysymyksiä ja vastauksia vaihdellessa olimme me vähitellen palanneet kotiin puiston kautta. Niin pian kun me tulimme kartanolle, kohtasi ensiksi silmiämme sir Percivalin ajoneuvot, jotka olivat lähtövalmiina portin edessä. Jos tähän aavistamattomaan näkyyn oli luottamista, oli taloudenhoitajattaren ilmoitus antanut jo tärkeitä tuloksia.

"Kaunis hevonen, ystäväni", sanoi kreivi hyväntahtoisimmalla ilmeellään ajomiehelle. "Lähdet matkalle huomatakseni?"

"Minä en lähde mukaan, sir", vastasi mies, "isäntäni ajaa itse."

"Ahaa!" sanoi kreivi, "tekeekö hän todellakin niin? Ihmettelenpä, että hän vaivaa itseään, kun sinä voisit ajaa hänen edestään. Olisi synti, jos hän väsyttäisi tämän kauniin, loistavan, hienon hevosen ajamalla kauas tänään."

"Niin, sitäpä en todellakaan tiedä, sir", vastasi mies. "Se on tamma, jos saan sanoa, sir. Se on kestävin kaikista meillä olevista hevosista. Nimeltään on se Rusko-Mally ja juoksee, kunnes kaatuu. Pikku matkoille ottaa sir Percival tavallisesti yorkilaisen Isakin."

"Vai niin, ja tämän loistavan, nopean Rusko-Mallyn pitkille matkoille?"

"Niin, sir."

"Nyt tiedämme me, neiti Halcombe", jatkoi kreivi nopeasti kääntyessään minuun päin, "että sir Percival aikoo matkustaa kauas tänään."

En vastannut mitään. Minä tein omia johtopäätöksiäni siitä, mitä taloudenhoitajatar oli sanonut ja miten minä itse arvostelin asiaa, mutta minua ei ollenkaan haluttanut ilmoittaa niitä kreivi Foscolle.

Kun sir Percival oli Cumberlandissa, ajattelin minä itsekseni, kulki hän pitkän matkan Annan vuoksi kyselläkseen tietoja Todds-Cornerin perheeltä. Aikooko hän nyt täällä Hampshiressä matkustaa kauas puhutellakseen rouva Catherickiä Wellinghamissa?

Me menimme kaikki yhdessä sisään. Kun tulimme eteiseen, tuli sir Percival kirjastosta ja kohtasi meidät. Hänellä näytti olevan kiire ja hän näytti kalpealta ja levottomalta — mutta oli kuitenkin kaikkein kohteliaimmalla tuulellaan puhellessaan kanssamme.

"Olen pahoillani ollessani pakotettu lähtemään luotanne", alkoi hän, "minulla on melkoisen pitkä matka ajettavana — liikeasia, jota ei voi mielellään lykätä. Minä tulen kotiin hyvissä ajoin huomisaamuna — mutta ennenkun minä matkustan, tahtoisin minä saada tuon pikku muodollisuuden allekirjoituksineen selväksi. Laura, tahdotko tulla kirjastoon? Se ei vie minuuttiakaan — yksinomaan vain muodollisuus. Kreivitär, uskallanko vaivata Teitäkin? Minä toivon sinun, Fosco, ja rouvasi tahtovan todistaa allekirjoituksen — ei muuta. Se on pian tehty."

Hän avasi oven heille, ja kun he olivat päässeet sisään, seurasi hän itse perästä ja sulki hiljaa oven.

Minä jäin minuutiksi yksin eteiseen sykkivin sydämmin ja varsin levottomana. Sitten menin minä hitaasti huoneeseeni.

VI

Heinäkuun 3 päivänä. — Juuri kun minun käteni oli oven lukolla, kuulin minä sir Percivalin äänen alhaalta portailta lausuvan minun nimeni.

"Minun täytyy pyytää Teitä tulemaan uudelleen alas", sanoi hän. "Se on Foscon syy eikä minun, neiti Halcombe. Hänellä on muutamia perusteettomia epäilyksiä siitä, että hänen rouvansa kelpaisi toiseksi todistajaksi, ja hän on kehottanut minua pyytämään, että Te tahtoisitte olla mukana kirjastossa."

Minä seurasin heti sir Percivalia sinne. Laura seisoi kirjoituspöydän ääressä jonkunlaisella levottomuudella käännellen olkihattua, joka hänellä vielä oli käsissänsä. Rouva Fosco istui hänen vieressänsä nojatuolissa, yhäti ihmetellen herra miestänsä, joka seisoi aivan yksin huoneen toisessa päässä ja poimiskeli kuivia lehtiä ikkunalla olevista kukka-astioista.

Samana hetkenä, kuin minä astuin huoneeseen, tuli kreivi minua vastaan pyytämään anteeksi.

"Pyydän tuhannesti anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän. "Te tunnette, kuinka teidän maamiehenne arvostelevat meitä italialaisia. Me olemme kaikki epäilyttäviä ja vieraita luonteeltamme, sanoo rehellinen John Bull. Älkää arvostelko minua, jos Teitä miellyttää, hiukkaakaan paremmin kuin kaikkia muita kansalaisiani. Minä olen viekas, epäilyttävä italialainen. Te olette samaa mieltä, paras, nuori lady — eikö niin? No hyvä! Nyt on yksi piirre minun viekkaudestani ja epäilyttäväisyydestäni se, että minä kiellän rouvani pätevyyden todistamaan lady Glyden nimikirjoitusta, samalla kun minä itse todistan."

"Hänen epäröimisessään ei ole hiukkaakaan järkeä", lausui sir Percival. "Minä olen selittänyt hänelle, että Englannin lait sallivat rouva Foscon todistaa nimikirjoituksen yhdessä miehensä kanssa."

"Minä myönnän sen", alkoi uudelleen kreivi. "Englannin laki sanoo kyllä — mutta Foscon omatunto sanoo ei." Hän levitti lihavat sormensa haralleen puserolle ja kumarsi juhlallisesti, ikäänkuin hän olisi halunnut esittää omantuntonsa meille kaikille mitä erinomaisimpana lisänä seuraan. "Mikä asiakirja se on, jonka lady Glyde on allekirjoittamaisillaan", jatkoi hän, "en minä tiedä enkä tahdo tietää. Minä sanon vain, että vastaisuudessa voi sattua asianhaaroja, jotka pakottavat Percivalin tai hänen asianajajansa vetoamaan todistajiin, missä tapauksessa on varsin hyvä, että nämä todistajat edustavat kahta erilaista, täysin riippumatonta mielipidettä. Näin ei ole asianlaita, jos minun vaimoni todistaa yhdessä minun kanssani. Minä en tahdo sitä sanotuksi häpeäksi itselleni tulevina päivinä, että minun rouvani menetteli minun neuvoni mukaan eikä siis ollut minään todistajana. Minä puhun Percivalin hyvää tarkoittaen ehdottaessani, että minun nimeni kirjoitetaan miehen lähimpänä ystävänä ja teidän nimenne, neiti Halcombe, hänen puolisonsa lähimpänä ystävänä. Minä olen jesuiitta, ajattelette te — halukas hiusta halkomaan — pikkumielinen ja epäilevä mies — mutta teidän tulee kuitenkin sallia minun saada tahtoni toteutetuksi kunnioituksesta minun epäröivää, italialaista luonnettani ja minun arkaa, italialaista omaatuntoani kohtaan." Hän kumarsi taaskin, astui muutamia askelia taaksepäin ja veti omantuntonsa yhtä kohteliaasti seurastamme, kuin hän oli esittänytkin sen.

Kreivin epäilykset olivat kenties rehellisiä ja ymmärrettäviäkin, mutta hänen tavassaan ilmaista ne oli jotakin, joka lisäsi minun vastenmielisyyttäni koko tätä asiaa kohtaan. Ei mikään vähempiarvoinen syy kuin kiintymykseni Lauraan olisi voinut pakottaa minua todistamaan mitään. Mutta yksi ainoa silmäys hänen levottomiin kasvoihinsa sai minun mieluummin uskaltamaan kaikki kuin jättämään hänet pulaan.

"Minä tahdon mielelläni jäädä", sanoin minä. "Ja jos minä en huomaa mitään syytä pahentamaan niitä pikku epäilyksiä, joita minä nyt tunnen, niin voitte toivoa minusta todistajaa."

Sir Percival silmäsi minuun terävästi aivankuin hän aikoisi sanoa jotakin. Mutta samassa silmänräpäyksessä kiinnitti kreivitär hänen huomionsa nousemalla ylös tuoliltaan. Hän oli nähtävästi saanut silmäyksellä käskyn mieheltään poistua huoneesta.

"Ei Teidän tarvitse poistua", sanoi sir Percival.

Rouva Fosco silmäsi taaskin käskijäänsä ja sanoi mieluummin poistuvansa, jonka jälkeen hän päättävin askelin läksi ulos. Kreivi sytytti paperossin, meni takaisin ikkunalla olevien kukkien luo ja puhalsi pieniä savukiehkuroita lehdille, aikoen suurimmalla hartaudella tappaa hyönteisiä.

Sillä välin oli sir Percival avannut kirjahyllyn alla olevan kaapin ja ottanut sieltä esille pituudeltaan useamman kerran kokoon taitetun asiapaperin. Hän pani sen pöydälle, avasi ainoastaan alimmaisen taitteen ja piti kätensä muun päällä. Se osa paperia, joka oli nähtävissämme oli aivan tyhjä; ainoastaan siellä ja täällä varustettu pienellä kiinnitetyllä suulakalla. Jokainen kirjoitettu sana oli kätketty siihen osaan, jota hän piti koossa kätensä alla. Laura ja minä katsahdimme toisiimme. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta eivät osoittaneet enemmän päättämättömyyttä kuin pelkoakaan.

Sir Percival pisti kynän mustepulloon ja ojensi sen vaimollensa.

"Kirjoita nimesi tähän", sanoi hän ja osoitti yhtä paikkaa paperilla. "Te, neiti Halcombe ja Fosco, merkitsette sitten nimenne näiden suulakkain eteen. Tule tänne, Fosco! Allekirjoitus todistamista ei voida tehdä tirkistämällä ulos ikkunasta ja savustamalla kukkia."

Kreivi nakkasi pois paperossin ja tuli pöydän luo kädet huolimattomasti pistettyinä puseroa kiinnittävän tulipunaisen vyön alle ja vakavasti katsoen sir Percivaliin. Laura, joka seisoi hänen toisella puolellaan kynä kädessään, katsoi myöskin häneen. Hän seisoi heidän välillään käsi taitetulla asiapaperilla ja katsoi minuun, joka istuin hänen vastapäätään, niin kauhealla epävarmuuden ilmeellä, että hän pikemmin muistutti vankia tuomioistuimen edessä kuin aatelismiestä omassa talossaan.

"Kirjoita tähän", sanoi hän nopeasti kääntyessään Lauraan ja osoittaen uudelleen asiapaperiin.

"Mikä se on, jonka alle minun tulee kirjoittaa?" kysyi Laura levollisesti.

"Sitä ei ole minulla aikaa selittää", vastasi hän. "Ajoneuvot ovat oveni edessä ja minun täytyy heti matkustaa. Jos minulla olisikin aikaa, niin et sinä kaikissa tapauksissa ymmärtäisi minua. Se on vain muodollinen asiapaperi, täynnään vaikeatajuisia lakitermejä ja muuta sellaista. Tule, tule! Kirjoita vain nimesi, niin että me heti saamme loppuun tämän asian."

"Minun täytyy varmasti saada tietää, mitä minun on allekirjoitettava, Percival, ennenkun minä kirjoitan nimeni."

"Hullutusta! Mitä ymmärtävät naiset liikeasioista? Minä sanon sinulle vielä kerran, ett'et sinä sitä käsitä."

"Salli minun kumminkin koettaa. Kun herra Gilmorella oli jokin asia minun puolestani, selitti hän aina ensin, ja minä ymmärsin häntä aina."

"Senpä kyllä uskon! Hän oli sinun palvelijasi ja hänen velvollisuutensa oli selittää asia. Minä olen sinun miehesi enkä ole velvollinen tekemään sitä. Kuinka kauan aiot sinä viivyttää minua? Minä sanon vielä kerran: tässä ei ole aikaa lukea mitään — ajoneuvot ovat esillä. Sano minulle vain suoraan: tahdotko panna siihen nimesi vai etkö tahdo?"

Lauralla oli vielä kynä kädessä, mutta hän ei yrittänytkään allekirjoittaa.

"Jos minun allekirjoitukseni tuottaa minulle jonkun sitoumuksen", sanoi hän, "niin on minulla epäilemättä jokin oikeus tietää, mikä tämä sitoumus on."

Sir Percival nosti asiapaperin ja paiskasi sen pöytään.

"Sano suoraan!" sanoi hän. "Sinähän olet aina ollut maineessa totuudenrakkaudestasi. Älä huoli, että Fosco ja neiti Halcombe kuulevat, vaan sano suoraan, että sinä epäilet minua."

Kreivi otti nyt toisen kätensä vyön alta ja laski sen sir Percivalin olkapäälle. Sir Percival tempausi kiivaasti pois. Kreivi laski uudelleen kätensä olkapäälle järkähtämättömän levollisesti.

"Hillitse onneton luonteesi, Percival", sanoi hän. "Lady Glyde on oikeassa."

"Oikeassa!" huudahti sir Percival. "Onko vaimolla oikeus epäillä miestänsä?"

"On väärin ja julmaa syyttää minua epäilystä", sanoi Laura. "Kysy Marianilta, eikö minun pidä tietää, mihin minä sitoudun, ennenkun minä allekirjoitan."

"Minä en aio vedota neiti Halcombeen", vastasi sir Percival. "Neiti Halcombella ei ole mitään tekemistä tässä asiassa."

Tähän asti en minä ollut puhunut ja olisin mieluimmin halunnut, että olisin kokonaan päässyt puhumasta. Mutta se surun ilme, jonka minä huomasin Lauran kasvoista hänen kääntyessään minuun ja se hävytön hillittömyys, joka oli hänen miehensä käytöksessä, ei jättänyt minulle muuta valinnan varaa kuin lausua ajatukseni hänen tähtensä, kun minua nyt kehotettiin siihen.

"Suokaa anteeksi, sir Percival", sanoin minä, "mutta yhtenä allekirjoituksen todistajista uskallan minä luulla, että minullakin on jotain tekemistä tässä asiassa. Lauran huomautus näyttää minusta olevan aivan oikea ja jos minä lausun vain, mitä minuun itseeni tulee, niin en minä voi ottaa todistajan edesvastausta, ellei hän ensin tiedä, mikä asiakirja hänen on allekirjoitettava."

"Häikäilemätön selitys minun kunniastani!" huudahti sir Percival. "Ensi kerran kuin Te tarjoudutte itse miehen taloon, neiti Halcombe, niin tahdon minä neuvoa Teitä, ett'ette maksa hänen vierasvaraisuuttansa pitämällä hänen vaimonsa puolta asiassa, joka ei koske Teitä."

Minä hypähdin ylös niin kiivaasti, kuin hän olisi lyönyt minua. Jos minä olisin ollut mies, niin olisin minä paiskannut hänet lattiaan hänen omassa talossaan ja poistunut siitä ollakseni sinne koskaan, mistä maallisesta vaikuttimesta tahansa palaamatta. Mutta minä olin vain nainen — ja minä rakastin hänen vaimoansa niin suuresti! Jumalan olkoon kiitos! Tämä rakkaus tuli minun avukseni, ja minä istuuduin taaskin tuolille lausumatta sanaakaan. Laura tiesi, mitä minä olin kestänyt ja kuinka minä olin hillinnyt itseni. Hän kiiruhti luokseni, ja kyyneleet tulvivat hänen silmistään. "Oi, Marian!" kuiskasi hän hellästi. "Äitini ei koskaan olisi voinut tehdä enempää edestäni!"

"Tule tänne ja kirjoita nimesi!" huusi sir Percival pöydän toisesta päästä.

"Kirjoitanko minä?" kysyi Laura minulta hiljaa. "Minä kirjoitan jos tahdot niin."

"Ei", vastasin minä, "totuus ja oikeus ovat sinun puolellasi — älä kirjoita alle, ennenkun olet lukenut sen."

"Tule tänne ja kirjoita nimesi!" toisti sir Percival juhlallisesti ja kiukustuneella äänellä.

Kreivi, joka oli katsellut minua ja Lauraa järkähtämättömällä ja hiljaisella mielenkiinnolla, asettui toistamiseen välittämään.

"Percival!" sanoi hän. "Minä en unohda olevani naisten seurassa. Ole hyvä ja muista sinäkin se."

Sir Percival kääntyi häneen silmittömän vihaisena. Kreivin vahva käsi tarttui vielä lujemmin hänen olkapäähänsä, ja hän toisti vielä kerran vakavalla ja tyynellä äänellä: "Ole hyvä ja muista sinäkin se."

He katsoivat toisiansa. Sir Percival vetäysi hitaasti kreivin käden alta, kääntyi yhtä hitaasti pois hänen silmäyksistänsä ja katsoi synkännäköisenä asiakirjaan, joka yhä oli pöydällä; sitten puhui hän pikemmin kesytetyn eläimen nurpealla alistuvaisuudella kuin erehtyneeksi todistetun ihmisen talttuneella vakuutuksella.

"Minun tarkoitukseni ei ole loukata ketään", sanoi hän, "mutta vaimoni itsepäisyys voi suututtaa pyhimyksenkin. Minä olen sanonut hänelle, että tämä on vain muodollinen asiakirja — ja mitäpä enemmän hän tarvitsisi tietää? Sinä voit sanoa mitä tahansa, mutta vaimon ei tule uhmata miestänsä. Vielä kerran, lady Glyde, ja viime kerran kysyn minä: tahdotteko kirjoittaa nimenne vai ettekö tahdo?"

Laura meni takaisin pöydän luo ja otti uudelleen kynän.

"Minä tahdon mielihyvällä allekirjoittaa", sanoi hän, "jos sinä vain kohtelet minua kuin järkevää olentoa. Minä piittaan vähät siitä, mitä uhrauksia minulta vaaditaan, jolleivät ne vahingoita ketään muuta eivätkä johda mihinkään pahaan —"

"Kuka on puhunut, että sinulta vaaditaan mitään uhrausta?" huudahti sir Percival puoleksi palaavalla vihalla.

"Minä tarkoitan vain", jatkoi Laura, "ett'en minä kieltäisi mitään myönnytystä, jonka kunnialla voi tehdä. Jos minä epäröin kirjoittamasta nimeäni sitoumuksen alle, jota minä en tunne, niin miksi sinä sentähden nuhtelet minua niin kovin? Minusta sinä et tee aivan oikein osoittaessasi suurempaa huomiota kreivi Foscon epäilyksille kuin minun."

Tämä onneton, vaikkakin varsin luonnollinen viittaus kreivin ihmeellisen voimakkaaseen vaikutukseen hänen mieheensä, sai sir Percivalin rajun luonteen täyteen liekkiin.

"Epäilykset!" toisti hän. "Sinun epäilyksesi! Ompa vähän myöhäistä sinulle osoittaa niin suuressa määrässä omantunnonmukaisuutta. Minä luulin sinun voittaneen kaiken heikkouden, kun sinä teit hyveen pakosta mennessäsi naimisiin kanssani."

Samassa kun hän oli lausunut nämä sanat, nakkasi Laura kädestään kynän — katsoi häneen sellaisella ilmeellä silmissään, jota minä en ollut ennen nähnyt, ja käänsi hänelle ääneti selkänsä.

Tämä syvimmän halveksimisen selvä osoitus oli hänelle niin erikoista ja hänen luonteelleen niin vierasta, että me kaikki mykistyimme. Oli jotakin salattua sen raa'an sydämmettömyyden kuoren alla, joka heti loukkasi hänen miehensä sanoissa. Ne sisälsivät jonkun väijyvän loukkauksen, jota minä en ollenkaan ymmärtänyt, mutta joka niin selvästi oli painanut häväistyksen leiman Lauran kasvoihin, että vieraskin olisi voinut nähdä tämän ilmeen. Kreivi, joka ei ollut mikään vieras, näki sen yhtä selvään kuin minäkin. Kun minä nousin ylös tuoliltani mennäkseni Lauran luo, kuulin minä hänen tukahdetulla äänellä kuiskaavan sir Percivalille: "hullu!"

Laura meni ovelle minun lähestyessäni, ja samassa puhui hänen miehensä taas hänelle.

"Sinä siis kiellät varmasti allekirjoituksesi?" kysyi hän muuttuneella äänellä, joka todisti hänen itsekseen tunnustavan, kuinka ajattelemattomasti hän itse oli vahingoittanut asiansa kiivaudellaan.

"Sen jälkeen mitä sinä juuri sanoit minulle", lausui Laura varmasti, "kieltäydyn minä allekirjoittamasta siksi, kunnes olen lukenut tästä asiakirjasta joka sanan alusta loppuun. Tule, Marian, olemme viipyneet kyllin kauan."

"Silmänräpäys vielä!" pyysi kreivi, ennenkun sir Percival oli ennättänyt vastata mitään, "silmänräpäys vielä, lady Glyde, minä rukoilen sitä."

Laura olisi kumminkin mennyt ottamalla ollenkaan huomioon hänen pyyntöään, ellen minä olisi ehkäissyt häntä.

"Älä tee kreiviä vihamieheksesi!" kuiskasin minä. "Mitä teetkin, Laura, niin kavahda itseäsi!"

Hän otti huomioonsa varotukseni. Minä suljin jälleen oven, ja me viivähdimme sen vieressä. Sir Percival istuutui pöydän ääreen kyynärpää nojaten kokoonkäärittyä asiakirjaa ja pää leväten suljettua kättä vasten. Kreivi seisoi välillämme, pelottavan asemamme herrana, kuten hän hallitsi kaikkea muutakin.

"Lady Glyde", sanoi hän sellaisella lempeydellä, joka näytti tarkoittavan meidän turvatonta asemaamme paljon enemmän kuin meitä itseämme persoonallisesti, "minä pyydän Teidän antamaan minulle anteeksi, jos minä uskallan antaa neuvon, ja uskomaan, että minä puhun vain syvän kunnioitukseni ja ystävyyteni takia talon hallitsijatarta kohtaan." Hän kääntyi ankarasti sir Percivaliin ja kysyi: "Onko ehdottomasti välttämätöntä, että tuo paperi on allekirjoitettava tänään?"

"Se on välttämätöntä minun suunnitelmani ja toivomusteni takia", vastasi toinen vihaisesti. "Mutta, kuten itse olet voinut kuulla, ei tämä syy vaikuta lady Glydeen."

"Vastaa minun yksinkertaiseen kysymykseeni — voidaanko tämä asia lykätä huomiseen — jaa taikka ei."

"No jaa, jos sinä välttämättömästi tahdot tietää sen."

"Miksi hukkaat sinä aikaa täällä? Jätä allekirjoitus huomiseen — anna koko asian levätä, kunnes palaat kotiin takaisin."

Sir Percival katsoi ylös otsa synkkänä ja kirosi.

"Sinä käytät minua kohtaan sellaista ääntä, josta minä en pidä", sanoi hän, "ääntä, jota minä en suvaitse keltään mieheltä maailmassa."

"Minä neuvon sinua oman parhaasi takia", vastasi kreivi tyyneen halveksimisen hymyllä. "Ota aikaa ajatellaksesi asiaa; anna lady Glydelle aikaa ajatella. Oletko unohtanut, että ajoneuvosi seisovat oven edessä? Esiintymiseni kummastuttaa sinua, sanot sinä — eikö niin? Minä tiedän, että sen täytyy kummastuttaakin — sillä se on miehen esiintyminen, joka voi hallita luontonsa. Kuinka monta hyvää neuvoa olenkaan antanut sinulle elinpäivinäni? Useampia kuin voit luetellakaan. Olenko minä koskaan ollut väärässä? Tietääkseni et voi sanoa ainoatakaan tilaisuutta. Matkusta nyt viipymättä. Tämä allekirjoitusjuttu voi lykkäytyä huomiseen."

Sir Percival epäröi ja katsoi kelloansa. Hänen intonsa kysymyksessä olevalle salaperäiselle matkalleen heräsi taas kreivin puhuessa ja kilpaili vallasta hänen hartaan toivomuksensa kanssa saada Lauran allekirjoitus. Hän mietti hetkisen ja nousi sen jälkeen kiireesti ylös.

"Sinulle on helppo väittää minut kumoon", sanoi hän, "kun minulla ei ole aikaa vastata sinulle. Minä tahdon seurata neuvoasi, Fosco — ei siksi, että minä tarvitsisin tehdä niin taikka luottaisin siihen, vaan siksi, ett'en minä voi viipyä täällä kauempaa." Hän vaikeni ja silmäsi uhkaavasti vaimoonsa. "Jos sinä et anna minulle nimikirjoitustasi, kun minä tulen huomenna kotiin —", loppuajatus hävisi kaapin avaamisen narinaan hänen pannessaan säilöön asiakirjaa. Hän otti hattunsa ja hansikkaansa pöydältä ja meni ovea kohden. Laura ja minä väistyimme sivulle antaaksemme hänen mennä ulos. "Pane mieleesi: huomenna!" sanoi hän vaimollensa ja meni.

Me viivyimme, kunnes hän oli mennyt tiehensä. Kreivi sanoi lähestyessään meitä:

"Te olette nähnyt Percivalin yhtenä hänen pahimmista hetkistään, neiti Halcombe, ja minä häpeän hänen puolestaan. Mutta hänen vanhana ystävänään lupaan minä, ett'ei hän huomenna tule purkamaan luontoansa samalla häpeällisellä tavalla kuin tänään."

Laura oli ottanut minun käsivarteni hänen puhuessaan, ja kun kreivi oli lopettanut, puristi hän sitä merkitsevästi. Täytyy olla vaikea koetus jokaiselle naiselle kuulla miehensä huonoa käytöstä noin keveästi tämän miesystävän puoltavan hänen omassa talossaan — ja se oli vaikea koetus Laurallekin. Minä kiitin kreiviä kohteliaasti ja saatoin Lauran ulos. Niin, minä kiitin kreiviä, sillä minä huomasin jo sanomattoman avuttomuuden ja nöyryytyksen tunteella, että hänelle oli joko jotakin etua tai sitten päähänpisto saada varmuus siitä, että minä edelleenkin jäisin Blackwater-Parkiin. Sir Percivalin käyttäytymisen jälkeen minua kohtaan tunsin minä, ett'en minä ilman kreivin vaikutuksen tukea voisi jäädä. Hänen vaikutuksensa, jota minä enin pelkäsin, oli todellisuudessa ainoa voima, joka nyt pidätti minua Lauran luona näinä hänelle niin huolellisina aikoina!

Me kuulimme vaunujen pyöräin kolinan hiekoitetulla tiellä tullessamme eteiseen. Sir Percival oli matkustanut.

"Mihin hän matkasi, Marian?" kuiskasi Laura. "Jokainen hänen uusi toimintansa herättää minussa uusia epäilyjä tulevaisuuteen nähden. Etkö sinä mitään epäile siitä?"

Sen jälkeen, mitä hän jo oli saanut kärsiä tänä aamupäivänä, oli minulla vähän halua ilmoittaa hänelle epäilyjäni.

"Kuinka minä voisin tietää hänen salaisuuksiansa?" sanoin minä vältellen.

"Haluaisinpa tietää, eikö taloudenhoitajatar tiedä sitä", päätteli hän itsepäisesti.

"Varmaankaan ei", vastasin minä. "Hän on varmaan yhtä tietämätön kuin mekin."

Laura pudisti päätänsä.

"Etkö sinä kuullut taloudenhoitajattarelta, että Anna Catherick olisi nähty paikkakunnalla? Etkö luule hänen matkanneen etsimään hänen jälkiänsä?"

"Minä tahtoisin mieluimmin rauhoittaa itseäni, Laura, olemalla ollenkaan ajattelematta tätä asiaa, ja kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut olisi parhainta, että sinäkin seuraisit esimerkkiäni. Tule luokseni hieman levottuaksesi."

Me istuuduimme ikkunan ääreen ja annoimme suloisen kesäilman virkistää mieltämme.

"Minua hävettää, Marian", sanoi hän, "että sinä olet saanut kärsiä minun tähteni. Oi, rakkahani, sydämmeni on melkein murtunut ajatellessani sitä! Mutta minä tahdon koettaa sovittaa kaikki — tahdon todellakin koettaa!"

"Oh, vaiti", vastasin minä, "älä puhu niin. Onhan minun loukattu ylpeyteni vain pikkuasia sitä kauheaa onnettomuutta vastaan, että koko sinun elämäsi on kadotettu."

"Sinä kuulit, mitä hän sanoi minulle", jatkoi hän nopeasti ja voimakkaasti. "Sinä kuulit sanat — mutta sinä et tiedä, mitä ne sisälsivät — sinä et tiedä, miksi minä nakkasin pois kynän ja käänsin hänelle selkäni." Hän nousi ylös kiivaalla liikkeellä ja käveli edestakaisin huoneessa. "Minä en ole kertonut sinulle monesta asiasta, Marian, peljäten saattavani sinut surulliseksi ja onnettomaksi. Sinä et tiedä, kuinka hän on kohdellut minua! Kumminkin — sinun täytyy tietää se nyt, koska sinä näit, kuinka hän kohteli minua tänään. Sinä kuulit, kuinka hän ivasi minun omantunnonmukaisuuttani; sinä kuulit, kuinka hän sanoi minun tehneen pakosta hyveen mennessäni hänen kanssaan naimisiin." Hän istuutui uudelleen; syvä punerrus levisi hänen poskillensa ja hän piti ristiinpantuja käsiänsä polvellansa. "Minä en voi siitä sanoa mitään nyt", jatkoi hän, "minä itkisin vain, jos minä nyt kertoisin sinulle sen — mutta toisen kerran, Marian, kun minä olen varmempi itsestäni. Pää-raukkaani pakottaa, rakas sisar, — oi, miten sitä pakottaa! Minä toivon sinun tähtesi, että minä olisin antanut hänelle nimikirjoitukseni. Kirjoitanko minä alle huomenna? Paljon mieluummin haluan minä saattaa ikävyyksiä itselleni kuin sinulle. Sittenkun sinä olet pitänyt puoltani häntä vastaan, lykkää hän kaiken syyn sinulle, jos minä kieltäydyn allekirjoittamasta. Mitä pitää meidän tehdä? Oi, jospa meillä olisi ystävä, joka voisi meitä neuvoa ja auttaa! Ystävä, johon me todellakin voisimme luottaa!"

Hän huokasi syvään. Minä näin hänestä, että hän ajatteli Hartrightiä — näin sen sitä selvemmin, kun hänen sanansa johtivat minun ajatukseni Hartrightiin. Vain muutamia kuukausia hänen avioliittonsa jälkeen tarvitsimme me jo sitä ystävyyttä ja apua, jota Hartright lähtiessään oli tarjonnut meille. Kuinka vähän uskoin minä silloin, että me tarvitsisimme sitä koskaan!

"Meidän täytyy auttaa itseämme Laura", sanoin minä. "Koettakaamme tyynesti puhua asiasta — tehkäämme kaikki mitä voimme, päättääksemme viisaasti."

Kun me yhdistimme sen, mitä hän tiesi miehensä huonoista asioista ja mitä minä olin kuullut hänen keskustelustaan asianajajan kanssa, teimme me sen luonnollisen päätöksen, että asiakirja oli tehty rahojen lainaamista varten ja että Lauran allekirjoitus oli välttämätön sir Percivalin toivomuksen toteuttamiseksi.

Toinen kysymys sen sopimuksen laadusta, jolla rahoja piti saataman, ja mistä määrästä Lauran olisi sitouduttava vastaamaan, saattoi meidät arveluihin, jotka olivat liian paljon meidän tietomme ja kokemuksemme yläpuolella voidaksemme niitä ratkaista. Minun yksityinen arveluni oli, että tuo salaperäinen asiapaperi sisälsi, mitä epärehellisimmän ja alhaisimman välisopimuksen.

Minä en perustanut tätä uskoani sir Percivalin kieltäytymiseen näyttää paperia tai selittää sen sisältöä, sillä tämä kieltäytyminen voi yhtä hyvin aiheutua hänen uhmaavasta luonteestaan ja halustaan hallita. Ainoa aihe epäillä hänen kunniaansa tuli hänen esiintymisensä ja puheensa muutoksesta, jonka minä olin huomannut Blackwater-Parkissa — muutoksesta, joka sai minut siihen vakuutukseen, että hän vain oli näytellyt erityisosaa koko kihlausaikansa Limmeridge-Housessa. Hänen ylevämielinen hienotunteisuutensa, hänen hieno kohteliaisuutensa joka niin hyvin soveltuu herra Gilmoren vanhanaikaisiin käsitteihin, hänen kunnioittava esiintymisensä Lauraa kohtaan, hänen sydämmellisyytensä minua kohtaan ja kärsivällisyytensä herra Fairlieta kohtaan — kaikki tämä oli vain halpamielisen, viekkaan ja raa'an miehen näyttelemistä ja petosta, joka pudotti niin pian naamionsa, kun hänen kavala temppunsa oli johtanut päämäärään; tänä päivänä oli hän avoimesti näyttäytynyt sellaisena, kuin hän oli. Minä en sano mitään siitä surusta, jonka tämä havainto tuotti minulle Lauran vuoksi, sillä sitä en voi sanoin kuvata. Minä sanon vain sen siksi, että se herätti minussa lujan päätöksen estää hänet allekirjoittamasta asiapaperi, tulkoon minkälainen seuraus tahansa, jollei hän ensin saisi selkoa sen sisällöstä.

Sellaisissa olosuhteissa oli meidän ainoa keinomme tehdä sellaisia väitteitä allekirjoitusta vastaan, jotka olivat kyllin varmoilla perusteilla sekä kauppa- että laillisessa suhteessa, ja näyttää sir Percivalille, että me naiset tunsimme lakia ja liikeasioita yhtä hyvin kuin hän itsekin.

Hetkisen miettimisen jälkeen päätin minä kirjoittaa sille ainoalle rehelliselle miehelle, joka meillä oli käytettävänämme, pyytääkseni hänen apuansa ja neuvoansa turvattomassa asemassamme. Tämä mies oli herra Gilmoren liiketoveri, herra Kyrle, joka nyt yksin hoiti liikkeen asioita, sittenkun vanha ystävämme oli pakotettu luopumaan niistä ja poistumaan Lontoosta terveytensä vuoksi. Minä sanoin Lauralle, että herra Gilmore oli selittänyt hänen olevan miehen, jonka rehellisyyteen, selvyyteen ja asiain tuntemukseen voitaisiin mitä varmimmin luottaa. Lauran täydellä suostumuksella istuuduin minä siis kirjoittamaan tätä kirjettä.

Minä aloin sen kirjoittamalla herra Kyrlelle asemamme sellaisenaan, kuin se oli, ja pyysin sitten häntä antamaan meille neuvojansa niin yksinkertaisesti ja helppotajuisesi, että me voisimme ymmärtää erehtymättä ja väärin tulkitsematta. Kirjeeni oli niin lyhyt, kuin vain voin tehdä, ja toivoakseni vapaa tarpeettomista yksityiskohdista.

Juuri kuin minä olin kirjoittamaisillani päällekirjoitusta, huomautti Laura vaikeudesta, jota me kiireessä ja sekasorrossa emme ollenkaan olleet huomanneet.

"Kuinka saamme me vastauksen oikeissa ajoin?" kysyi hän. "Sinun kirjeesi ei tule perille ennenkun huomisaamuna varhain, eikä vastaus ehdi postissa ennenkun seuraavana aamuna."

Ainoa keino oli saada vastaus asianajajalta erityisen lähetin matkassa. Minä liitin jälkikirjoituksen ja pyysin, että varma henkilö lähetettäisiin tuomaan vastaus junalla kello 11 huomispäivänä, hän on silloin lähimmällä asemalla kello 1,20 ja voi saapua Blackwater-Parkiin viimeistään kello 2. Hänen pitäisi kysyä minua, ei vastata kenenkään muun kysymyksiin kuin minun eikä missään tapauksessa antaa kirjettä kenenkään muun käsiin kuin minun.

"Jos sir Percival tulisi kotiin huomenna ennen kello kahta", sanoin minä Lauralle, "niin on sinun parasta olla puistossa koko aamupäivä kirjoinesi tai töinesi eikä sinun pidä olla ollenkaan näköisällä, ennenkun lähetti on ehtinyt antaa minulle kirjeen. Minä olen sen sijaan täällä koko aamun odottaakseni hänen tuloansa. Jos me seuraamme tätä suunnitelmaa, toivon minä saavani kirjeen onnellisesti ja hyvin. Menkäämme nyt alas salonkiin. Herättäisi kenties epäilyä, jos me viipyisimme täällä yksin kauemmin."

"Epäilyksiä?" toisti hän. "Kenen epäilyksiä me nyt voisimme herättää sir Percivalin mentyä pois? Tarkoitatko kreivi Foscoa?"

"Kenties tarkoitan, Laura."

"Sinä alat tuntea melkein yhtä suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan kuin minäkin, Marian."

"Ei, ei vastenmielisyyttä. Se on aina suuremmassa tai vähemmässä määrässä yhtynyt halveksimiseen. Minä en voi huomata mitään syytä halveksia kreivi Foscoa."

"Ethän kumminkaan pelkää häntä?"

"Kenties pelkään — aivan hieman."

"Pelkäätkö sinä häntä hänen esiintymisensä jälkeen puolustajanamme tänään?"

"Niin, minä pelkään enemmän hänen puolustustaan kuin sir Percivalin väkivaltaisuutta. Pane mieleesi, Laura, mitä minä pyysin sinulta. Mitä tahansa teetkin, niin kavahda saamasta kreiviä vihamieheksesi!"

Me menimme jälleen alakertaan. Laura meni salonkiin minun mennessäni eteisen yli pannakseni kirjeen postilaukkuun, joka riippui seinällä.

Eteisen ovet olivat auki, ja kun minä menin ohi, näin minä kreivi Foscon rouvineen seisovan portailla puhelemassa keskenään.

Kreivitär tuli tavattoman nopein askelin eteiseen ja kysyi minulta, oliko minulla aikaa viisi minuuttia uhrata keskusteluun hänen kanssaan. Hieman kummastuneena hänen pyynnöstään pistin minä kirjeen laukkuun ja vastasin olevani valmis täyttämään hänen toiveensa. Hän tarttui erinomaisen ystävällisesti ja luottavaisesti minun käteeni ja sen sijaan, että olisi saattanut minut huoneeseen, veti hän minut mukanaan ruohovallille, joka ympäröi suurta kalalammikkoa.

Mennessämme kreivin ohi kumarsi kreivi hymyillen ja meni heti sen jälkeen eteiseen pannen ovet kiinni kiertämättä kumminkaan niitä lukkoon.

Kreivitär käveli sillä välin hitaasti kanssani lammikon ympäri. Minä odotin saavani kuulla hänen lausuvan jotakin hyvässä luottamuksessa minulle ja huomasin hämmästyksekseni, että rouva Foscolla oli kaiken kaikkiaan lausuttavana vain sydämmellinen surkuttelunsa minulle sen johdosta, mitä kirjastossa oli tapahtunut. Hänen miehensä oli kertonut hänelle kaikki tyyni ja sen sopimattoman tavankin, jolla sir Percival oli puhutellut minua. Tämä kertomus oli niin pahoittanut hänen mieltään ja loukannut siihen määrään häntä Lauran ja minun takia, että hän oli vakavasti päättänyt, jos jotain sellaista vielä kerran tapahtuisi, osoittaa paheksumistaan lähtemällä heti pois talosta. Kreivi oli hyväksynyt hänen ajatuksensa, ja hän toivoi nyt minunkin tekevän samoin.

Minusta oli tämä menettely varsin merkillinen niin äärettömän varovan naisen menettelyksi, kuin rouva Fosco oli, varsinkin noiden tylyjen sanojen jälkeen, jotka hän oli lausunut venehuoneessa. Kumminkin oli minun velvollisuuteni minua vanhemman henkilön kohteliaaseen ja ystävälliseen puhutteluun vastata kohteliaasti ja ystävällisesti. Minä vastasin siis kreivittärelle samassa äänilajissa, jonka jälkeen minä, luullen puhuneemme pisteeseen asti, yritin lähteä sisään.

Mutta rouva Fosco näytti lujasti päättäneen olla eroamatta minusta ja sanomattomaksi kummastuksekseni alkoi hän uudelleen puhua. Ollen tähän asti vaiteliain kaikista naisista, ahdisti hän nyt minua oikealla sanatulvalla, puhuen avioliitosta, ensin kuvaten sir Percivalin ja Lauran suhdetta, sitten omaa onneaan, sitten herra Fairlie-vainajan menettelyä häntä kohtaan testamenttikysymyksessä, ja lopuksi pakisten puolesta tusinasta muita asioita, kunnes hän siten oli pidättänyt minua puoli tuntia kävelyttämällä ympäri kalalammikkoa. Minä väsyin lopulta aivan tyyten, ja oliko se siksi, että hän huomasi tämän, sitä en voi oikein sanoa — mutta yht'äkkiä hän lopetti yhtä jyrkästi, kuin oli alkanutkin, katsoi ovelle, otti jääkylmän esiintymistapansa ja päästi vapaaehtoisesti käsivarteni, ennenkun minä olin ehtinyt edes ajatella jollakin tavoin päästä hänestä erilleni. Avattuani oven ja astuttuani eteiseen huomasin minä kreivin seisovan edessäni. Hän oli juuri pistämässä kirjettä laukkuun.

Tehtyänsä sen ja suljettuansa laukun kysyi hän minulta, minne minä olin jättänyt hänen puolisonsa. Minä ilmoitin hänelle sen, ja hän meni heti hänen luoksensa. Hänen tapansa, kun hän puhutteli minua, oli aivan tavattoman hiljainen ja sävyisä, niin että minä käännyin ja katsoin hänen jälkeensä haluten tietää, voiko hän pahoin vai oliko hän suruissaan jonkin johdosta.

Miksi minun ensimmäinen toimenpiteeni oli mennä suoraan postilaukulle, ottaa esille oma kirjeeni ja katsella sitä epävarmalla epäilyksen tunteella — miksi tämä katseleminen silmänräpäyksessä herätti minussa ajatuksen sulkea varmuuden vuoksi kirjekuori sinetillä — nämä ovat salattuja seikkoja, jotka joko ovat liian korkeita tai liian vähäpätöisiä minun käsittääkseni. Itsekukin tietää, että naiset alituisesti menettelevät päähänpistojen mukaan, joita he eivät voi edes selittää oikein itselleenkään; ja minä voin vain luulla, että sellainen päähänpisto oli minun selittämättömän toimintani salattuna aiheena tällä hetkellä.

Olipa syy kuitenkin mikä tahansa, niin oli minulla aihetta onnitella itseäni tästä päähänpistosta, kun minä tulin huoneeseeni ja istuuduin sinetöimään kirjettäni. Olin ennen sulkenut kirjekuoren kuten tavallisesti. Kun minä nyt kolmen neljännestunnin kuluttua kosketin sitä sormellani, aukeni se heti. Olinko sen kiinnittänyt ehkä huolimattomasti, vai oliko gummissa jotain vikaa?

Vai onko mahdollista —? Ei, on liian järkyttävää, että tämä kolmas arvelu voisi herätä mielessäni. Minä en tahdo nähdä sitä suoraan kirjoitettuna silmieni edessä.

Minä melkein pelkään huomispäivää — niin paljon riippuu kaikki minun varovaisuudestani ja itsehillinnästäni. On kaikissa tapauksissa kaksi varovaisuustoimenpidettä, joita minä en voi varmasti koskaan laiminlyödä. Minun täytyy olla ystävällisissä väleissä kreivin kanssa ja tarkkaan vartioida, kun lähetti tuo vastauksen asianajajalle lähettämääni kirjeeseen.

VII.

Heinäkuun 3 päivänä. — Kun me taasen tapasimme toisemme päivällisellä, oli kreivi Fosco tavallisella, erinomaisella tuulellaan. Hän ponnisteli oikein hauskuttaakseen ja huvittaakseen meitä, ikäänkuin hän olisi ottanut tehtäväkseen poistaa meidän mielestämme kaiken sen mielipahan, minkä aamupäivän tapahtuma kirjastossa oli aikaansaanut. Hänen matkaseikkailujensa eloisat kuvaukset, huvittavat jutut huomatuista henkilöistä, joita hän oli tavannut ulkomailla, eri kansakuntain tapojen ja menojen nerokas vertaileminen, jota hän valaisi koko Europasta otetuilla esimerkeillä, leikkisä tunnustus nuoruusvuosien viattomasta hullutuksesta, jolloin hän hallitsi makua eräässä italialaisessa pikkukaupungissa ja kirjoitti lukemattomia ranskalaismallisia romaaneja erääseen maaseutukaupungin lehteen — kaiken tämän esitti hän niin keveästi ja miellyttävästi, kaikki tämä tyydytti niin meidän makuamme ja tiedonhaluamme, että sekä Laura että minä kuuntelimme häntä yhtäsuurella hartaudella kuin konsaan rouva Fosco itse, niin kummalta kuin se kuuluukin. Naiset voivat vastustaa miehen rakkautta, miehen mainetta, ulkonaisia etuja ja rikkauksia, mutta he eivät voi vastustaa hänen puhettansa, jos hän oikein ymmärtää sen sovittaa heille.

Päivällisen loputtua ja sen hyvän vaikutuksen, jonka hänen puhelunsa oli tehnyt meihin, vallitessa vielä kaikessa voimassaan poistui kreivi vaatimattomasti kirjastoon lukeakseen.

Laura esitti, että me lähtisimme kävelylle ympäristöön nauttiaksemme illan ihanuudesta. Oli välttämätöntä pyytää kohteliaisuudesta kreivitärtä tulemaan mukaan, mutta tällä kertaa oli hän nähtävästi etukäteen saanut pysähtymismääräyksen ja pyysi, että me ystävällisesti soisimme hänelle anteeksi, ett'ei hän tule. "Mieheni tarvitsee luultavasti uuden varaston paperosseja", sanoi hän puolustuksekseen, "eikä kukaan voi valmistaa niitä niin hänen mielikseen kuin minä." Hänen kylmiin sinisilmiinsä tuli melkein hellä ilme hänen lausuessaan nämä sanat — hän näytti todellakin ylpeältä kuvitellessaan olevansa se vaikuttava väline, jonka toimesta hänen herransa ja miehensä tyydytti tupakoimistaan.

Laura ja minä menimme yhdessä ulos.

Ilma oli kuuma ja raskas. Oli jotakin näännyttävää luonnossa; kukat puutarhassa seisoivat alaspainunein lehdin, ja maa tuntui kuivalta ja kuumalta. Läntinen taivaanranta oli vaaleankeltaisen värinen, ja aurinko laskeutui pilveen. Näytti siltä, että ennen pitkää alkaisi sataa — kenties yöksi.

"Mitä tietä käymme?" kysyin minä.

"Järvelle, jos tahdot, Marian", vastasi hän.

"Sinä näyt oikein ihailevan tuota kamalaa järveä, Laura."

"Ei, en järveä, mutta sitä ympäröivää maisemaa. Hiekka, kanerva ja havumetsä ovat ainoat tällä suurella paikalla, jotka muistuttavat Limmeridgeä. Mutta voimmehan mennä jollekin toiselle taholle, jos se on mieleisesi."

"Minulla ei ole mitään mielitietä Blackwater-Parkissa, ystäväni. Minusta on aivan sama, mihin menemme. Menkäämme järvelle — siellä on kenties avonaisella paikalla vilppaampi ilma kuin täällä."

Me menimme vaieten varjokkaiden istutusten kautta. Raskas iltailma vaikutti väsyttävästi meihin, ja tultuamme venehuoneeseen olimme me tyytyväisiä saadessamme istuutua siellä lepäämään.

Valkoinen usma lepäsi alhaalla järven yllä. Puiden tumma linja vastaisella rannalla näkyi sen yli kuin pilvissä leijaileva vaivaismetsä. Maa, joka hiljalleen aleni siitä paikasta, jossa istuimme, katosi salaperäisellä tavalla usmaan. Hiljaisuus oli kamala. Ei lehden lehahdustakaan — ei linnun laulua metsässä — ei yhdenkään vesilinnun äännähdystä kuulunut mataloituneelta järveltä. Yksinpä sammakotkin olivat vaienneet.

"On kovin autiota ja synkkää", sanoi Laura. "Mutta meitä häiritään vähemmän täälläkin kuin missään muualla." Hän puhui tyynesti ja katsoi miettivä ilme silmissään tätä edessään olevaa hiekka- ja usmaerämaata. Minä voin nähdä, että hänen mieltään kiinnittivät liian paljon muut seikat, että sitä olisivat voineet liikuttaa ulkonaiset, surulliset aiheet, jotka jo olivat alkaneet minun mieltäni painaa alakuloiseksi.

"Minä lupasin, Marian, sanoa sinulle totuuden avioliitostani enkä antaa sinun omin neuvoin arvailla ja peljätä sen suhteen", alkoi hän. "Tämä on ainoa seikka, jonka minä koskaan olen salannut sinulta, sisareni, ja minä olen päättänyt, että se on viimeinen. Minä olen vaiennut, kuten tiedät, sinun takiasi — kenties hieman itseni takia. On kovaa naisesta tunnustaa, että se mies, jolle hän on uhrannut koko elämänsä, on sellainen, joka kaikista vähimmän pitää arvossa tätä uhrausta. Jos sinä olisit naimisissa Marian — ja varsinkin jos sinä olisit onnellisissa naimisissa — selittäisit sinä minulle, mitä naimaton nainen ei voi selittää, olkoon kuinka hellä ja uskollinen tahansa."

Mitäpä olisin voinut minä vastata hänelle? Minä voin vain katsoa häntä koko sydämmestäni niin hyvin, kuin minun silmäni voivat tehdä sen, ja puristaa hänen kättänsä.

"Kuinka usein", jatkoi hän, "olenkaan sinun kuullut nauravan sille, mitä sinä kutsut köyhyydeksesi! Kuinka usein oletkaan leikillä koreasti ylistänyt minun rikkauksiani! Ah, Marian, älä koskaan enää laske leikkiä siitä. Kiitä Jumalaa köyhyydestäsi — se on tehnyt sinut riippumattomaksi, se on pelastanut sinut siitä kohtalosta, joka on tullut minun osakseni."

Ne olivat surullisia sanoja nuoren puolison huulilta — surullisia kaikessa yksinkertaisessa, tyynessä totuudessaan. Ne harvat päivät, jotka me olimme yhdessä viettäneet Blackwater-Parkissa, olivat olleet kylliksi näyttämään minulle — näyttämään kenelle tahansa — miksi sir Percival oli valinnut Lauran puolisoksensa.

"Sinä et saa surra", sanoi hän, "saadessasi kuulla, kuinka pian minun onnettomuuteni ja koettelemukseni alkoivat — tai mitä ne olivat. Se on minusta raskasta ilmankin. Jos minä kerron sinulle, millä tavoin hän otti vastaan minun ensimmäisen ja viimeisen yritykseni esittää jotakin, niin voit ymmärtää, kuinka hän aina on kohdellut minua. Se tapahtui eräänä päivänä Roomassa, kun me olimme ratsastaneet yhdessä Cecilia Metellan haudalle. Päivä oli tyyni ja ihana — suuri, vanha raunio oli niin kaunis — ja muisto, että rakastava mies oli pystyttänyt sen kunnioittaakseen manalle mennyttä puolisoaan, herätti minussa hellemmän tunteen miestäni kohtaan, kuin minä ennen olin tuntenut. 'Tahtoisitko sinä rakentaa tuollaisen haudan minulle, Percival?' kysyin minä häneltä. 'Sinä sanoit rakastaneesi minua hellästi, ennenkun me menimme naimisiin, mutta sittemmin on kumminkin —', minä en voinut jatkaa. Marian, hän ei edes katsonutkaan minuun! Minä vedin alas harsoni, ett'ei hän huomaisi kyyneleitä silmissäni. Minä luulin ensin, ett'ei hän ollenkaan ollut kiinnittänyt huomiotaan minun kysymykseeni, mutta hän oli kumminkin huomannut sen. Hän sanoi: 'Kas niin, tule nyt', ja nauraen auttoi hän minut satulaan. Hän nousi omaan satulaansa ja nauroi vielä kerran lähtiessämme matkalle. 'Jos minä rakennutan haudan sinulle', sanoi hän, 'niin taitaa se tulla omilla rahoillasi. Haluaisin tietää, eikö Cecilia Meteliä ollut varakas ja maksanut itse hautaansa'. Minä en vastannut mitään — kuinka olisin minä voinut vastata, kun minä itkin harsoni takana! — 'Ah, te vaaleat naiset olette kaikki niin nurpeita ja herkkäitkuisia', sanoi hän. 'Mitä sinä toivot? Kohteliaisuuksiako ja kauniita puheita? No hyvä! Minä olen nyt hyvällä tuulella tänä aamuna. Sinä voit pitää kohteliaisuudet ja kauniit puheet jo saatuina'. — Oi, miten vähän miehet aavistavat sanoessansa kovia sanoja meille, kuinka hyvin me ne muistamme ja kuinka ne vahingoittavat meitä! Olisi ollut parempi minulle, Marian, jos minä olisin jatkanut itkuani, mutta hänen halveksiva tapansa minua kohtaan kovensi sydämmeni. Siitä hetkestä, Marian, en minä koskaan lakannut uudelleen ajattelemasta Walter Hartrightiä. Minä annoin näiden onnellisten päivien, jolloin me niin hellästi pidimme toisistamme hiljaisuudessa, uudelleen loistaa sieluni silmien edessä ja lohduttaa itseäni. Mitäpä muuta olisin minä hakenut lohdutuksekseni? Jos sinä olisit ollut kanssani olisit sinä auttanut minua etsimään jotakin parempaa. Minä tiesin tehneeni väärin, rakas sisareni, mutta sano minulle, eikö menettelyssäni ole jotakin anteeksi-annettavaa?"

Minun täytyi kääntyä pois hänestä. "Älä kysy minulta!" sanoin minä. "Olenko minä kärsinyt sinun laillasi? Mikä oikeus tuomita minulla on?"

"Minä ajattelin häntä", jatkoi hän tukahtuneella äänellä ja painautui lähemmäksi minua, "minä ajattelin häntä, kun Percival jätti minut yksin iltaisin ollakseen yhdessä näyttelijäin ja näyttelijättärien kanssa. Silloin uneksin minä, kuinka kaikki olisi voinut olla toisin, jos minä olisin ollut köyhä ja Walter Hartrightin puoliso. Minä kuvittelin silloin, kuinka minä olisin istunut pukeutuneena sievään, vaikka yksinkertaiseen hameeseen odottamassa häntä kotiimme, kun hän työllään oli ansaitsemassa leipäämme — istunut kotona tekemässä työtä hänelle ja rakastanut häntä vielä enemmän siksi, että minä sain tehdä työtä hänen hyväksensä — kuinka minä olisin nähnyt hänen tulevan kotiin väsyneenä ja kiiruhtanut ottamaan hänen takkinsa ja hattunsa — ja sitten, Marian, kuinka minä olisin koettanut miellyttää häntä laittamalla pieniä lempiruokia hänen päivällisekseen, joita minä olin oppinut valmistamaan hänen tähtensä. — Oi, minä toivon, ett'ei hänen koskaan tarvitsisi olla niin yksin ja niin suruinen ajatellessaan minua, kuin minä olen ajatellut ja nähnyt häntä!"

Puhuessaan tätä tuli hänen ääneensä kaikki entinen hellyys, hänen kasvoihinsa kaikki suloinen, kauneus. Hänen silmänsä katsoivat niin rakkautta uhkuvalla ilmeellä edessä-olevaa synkkää, autiota, onnettomuutta uhkaavaa taulua, ikäänkuin hän olisi katsellut Cumberlandin hymyileviä kumpuja usmaisessa ja pimeässä pilvessä.

"Älä puhu enempää Walterista", sanoin minä niin pian, kuin voin hallita itseni. "Oi, Laura, säästä meidät molemmat surusta puhella hänestä!"

Hän heräsi taaskin unelmistaan ja katsoi hellästi minuun. "Minä tahdon mieluummin olla koskaan hänestä puhumatta kuin tuottaa sinulle minuutinkaan tuskaa."

"Ainoastaan sinun rauhasi, sinun tähtesi minä puhun", sanoin minä. "Ajatteleppas jos miehesi kuulisi sinun —?"

"Se ei hämmästyttäisi häntä, vaikka hän kuulisikin, mitä minä sanoin."

Hän lausui tämän ihmeellisen vastauksen kummallisen välinpitämättömästi ja levollisesti. Hänen muuttunut tapansa tätä sanoessaan kauhistutti minua melkein yhtä paljon kuin itse vastauskin.

"Eikö se hämmästyttäisi häntä?" toistin minä. "Laura! Ajattele sanojasi — sinä kammostutat minua!"

"Mutta se on totta", sanoi hän — "se on juuri tämä, minkä minä olen tahtonut sanoa sinulle tänään. Minun ainoa salaisuuteni, kun minä sanoin hänelle kaikki rehellisesti Limmeridgessä, oli varsin viaton — sen sanoit sinä itse. Nimi oli kaikki, minkä minä salasin häneltä — ja hän on keksinyt sen."

Minä kuulin hänen puheensa, mutta en voinut vastata mitään. Hänen viimeiset sanansa olivat hävittäneet senkin heikon toivon, mikä minulla vielä oli.

"Se tapahtui Roomassa", jatkoi hän, yhäti yhtä kylmästi ja välinpitämättömästi. "Me olimme -pienessä juhlassa, jonka sir Percivalin ystävät — herra ja rouva Markland — panivat toimeen Roomassa oleville englantilaisille perheille. Rouva Markland piirtää varsin hyvin, ja muutamat vieraat houkuttelivat hänen näyttämään meille piirustuksiansa. Me ihailimme niitä kaikki, mutta minä lausuin jotakin — minä en muista mitä —, mikä herätti hänen huomiotansa. 'Te maalaatte varmaankin itse?' kysyi hän. 'Oli tapanani maalata ennen', vastasin minä, 'mutta nykyisin olen lakannut sitä tekemästä'. — 'Jos Te ennen olette huvittaneet itseänne maalaamisella', sanoi hän, 'niin tartutte Te kenties vielä siveltimeen ja piirustimeen; ja jos sen teette, sallikaa minun esittää Teille opettaja'. Minä en sanonut mitään, sinä ymmärrät miksi, Marian — ja koetin vaihtaa puheaihetta. Mutta rouva Markland oli sitkeä. 'Minulla on ollut monta erilaista opettajaa', jatkoi hän, 'mutta paras kaikista, nerokkain ja taitavin oli eräs herra Hartright. Jos Te jonkun kerran alatte taasen maalata, niin koettakaa käyttää hyväksenne hänen opetustaan. Hän on nuori mies — vaatimaton ja siivo — minä olen vakuutettu, että Te tulette pitämään hänestä'. — Kuvittele, että nämä sanat lausuttiin julkisesti minulle tuntemattoman vierasjoukon läsnä-ollessa, joka oli kutsuttu toivottamaan tervetulleeksi äskenvihittyä pariskuntaa! Minä koetin kaikin voimin hillitä itseäni — minä en sanonut mitään ja katsoin alas piirustuksiin. Kun minä uskalsin kohottaa pääni, kohtasivat minun ja mieheni silmäykset toisensa — ja minä näin silloin, että minun kasvoni olivat paljastaneet salaisuuden. 'Me tulemme ottamaan selon tuosta herra Hartrightistä', sanoi hän yhäti silmäten minuun, 'kun me tulemme takaisin Englantiin. Minä uskon samoinkuin Tekin rouva Markland — minä uskon lady Glyden pitävän hänestä'. Hän pani sellaisen painon viime sanoihin, että se sai poskeni kuumenemaan ja sydämmeni jyskyttämään, niin että pelkäsin sen pakahtuvan. Mitään enempää ei sanottu — me läksimme aikaisin. Paluumatkalla hotelliin oli hän aivan vaiti. Kun me tulimme perille, auttoi hän tapansa mukaan minut vaunuista ja seurasi minua ylös. Mutta heti päästyämme salonkiin väänsi hän oven lukkoon, lykkäsi minut tuolille istumaan ja asettautui minun eteeni kädet olallani. 'Aina siitä lähtien', sanoi hän, 'kun sinä teit tuon julkean tunnustuksesi Limmeridgessä, olen minä halunnut saada selville rakastamasi miehen. Tänään olen minä lukenut hänen nimensä kasvoistasi. Sinun piirustuksenopettajasi oli se mies, ja hänen nimensä on Hartright. Sinä saat katua sitä, ja hän saa katua sitä elämänne viime hetkeen saakka! Mene nyt levolle ja uneksi hänestä, jos sinua haluttaa, — ratsupiiskani merkki kasvoissasi'. — Niin usein kuin hän nyt on suuttunut minuun, palaa hän sinun läsnä-ollessasi tekemääni tunnustukseen — milloin ivallisesti, milloin uhkaavasti. Minulla ei ole voimaa estää häntä tekemästä kauheita johtopäätöksiä siitä luottamuksesta, jota minä osoitin hänelle. Minulla ei ole kyllin vaikutusta häneen, että hän tahtoisi uskoa minuun tai vaieta. Sinä näytit hämmästyneeltä tänään kuullessasi hänen sanojan, että minä olin tehnyt hyveen välttämättömyydestä, kun minä menin naimisiin hänen kanssaan. Älä hämmästy, jos sinä kuulet hänen toistavan saman tullessaan ensi kerran tyytymättömäksi. Ah, ei, Marian! Älä tee niin, muutoin kiusaat sinä minua!"

Minä suljin hänet syliini ja omantunnon moitteitteni katkerassa tuskassa painoin minä häntä rintaani vasten hillitsemättömällä voimalla. Niin, minun omantunnon moitteitteni! Tuo Walterin kuolonkalpeiden kasvojen epätoivon ilme, kun minun sanani raatelivat hänen sydäntänsä Limmeridgen huvihuoneessa, kuvastui minun muistossani hiljaisena, sietämättömänä nuhteena. Minun käteni oli viitoittanut tien miehelle, jota sisareni rakasti, menemään kauas isänmaasta ja ystävien luota, Nämä molemmat nuoret sydämmet olin minä repinyt irti toisistaan — ja nyt oli heidän hukattu elämänsä todistamassa minun rikollista tekoani. Tämän olin minä tehnyt — ja sir Percival Glydelle!

Sir Percival Glydelle!

Minä kuulin Lauran puhuvan ja tunsin hänen äänensä väreestä, että hän tahtoi lohduttaa minua — minua, joka en ansainnut mitään muuta kuin nuhtelevan äänettömyyden! Kuinka kauan viipyi, ennenkun minä voin hillitä epätoivoisia ajatuksiani, en voi sanoa. Tultuani tarkemmin tajuamaan, huomasin hänen suutelevan minua; sittemmin näyttivät silmäni äkkiä taasen voivan huomata ulkonaiset esineet, ja minä tiesin koneellisesti tuijottavani järvelle.

"On myöhäistä", kuulin minä hänen kuiskaavan. "Tulee varsin synkkää puistossa." Hän pudisti minun käsivarttani ja toisti: "Marian, tulee niin pimeä puistossa."

"Salli minun rauhoittua vielä minuutti", sanoin minä, "vielä minuutti, ennenkun menen kotia."

Minä en vielä rohjennut katsoa häneen, minä katsoin järvelle.

Oli myöhäistä. Puiden tiheä, tumma reuna ilmassa oli lisääntyvässä pimeässä muuttunut laajan savun näköiseksi. Sumu oli järvellä yhä lisääntynyt ja läheni lähenemistään meitä. Hiljaisuus oli edelleenkin yhtä syvä — mutta sen kauhu oli kadonnut ja juhlallinen, salaperäinen äänettömyys oli kaikkiaan jäljellä.

"Me olemme kaukana talosta", lausui Laura kuiskaten. "Menkäämme takaisin."

"Marian!" kuiskasi hän kovasti vapisten. "Etkö näe mitään? Katso!"

"Missä?"

"Tuolla alhaalla, edessämme."

Hän viittasi kädellään; minä seurasin sen suuntaa ja näin jotain minäkin.

Elävä olento hiipi yli kanervikon. Se meni ohi venehuoneen ja näytti tummalta varjolta usman äärimmäistä laitaa vasten. Kun se oli vastapäätä venehuonetta, pysähtyi se, pysähtyi hetkiseksi ja kulki hitaasti edelleen valkoinen sumu takanaan, yllään — niin hitaasti, hitaasti, kunnes se oli ehtinyt ohi venehuoneen ulkosyrjän emmekä me enää nähneet sitä.

Edellinen keskustelumme ja päivän tapahtumat olivat järkyttäneet meidän molempain mieltä. Vasta muutamain minuuttien kuluttua uskalsi Laura puistoon, ja minäkin tahdoin viipyä hetkisen, ennenkun minä voin pakottautua saattamaan häntä takaisin taloon.

"Oliko se mies vai nainen?" kysyi hän kuiskaten, kun me vihdoinkin olimme nousseet ylös ja alkaneet paluumatkamme pimeässä illassa.

"En tiedä oikein."

"Kummanko luulet olevan?"

"Mielestäni näytti se naiselta."

"Minä pelkäsin että se oli pitkään kaapuun puettu mies."

"On paljon mahdollista. Tässä heikossa valaistuksessa ei voi mitään varmasti päättää."

"Pysähdy hieman, Marian! Minä pelkään. — Minä en voi nähdä tietä. Ajatteleppas, jos tuo olento seuraa meitä."

"Se ei ole ollenkaan luultavaa, Laura. Kaikissa tapauksissa ei meidän ole syytä peljätä. Kylähän ei ole kaukana järven rannasta ja sieltä on kenellä tahansa lupa käydä esille yöllä tai päivällä. On vain kummallista, ett'emme me koskaan ennen ole nähneet ketään elävää olentoa siellä."

Me olimme nyt sisällä puistossa. Oli varsin pimeää — niin pimeää, että meidän oli vaikea pysyä tiellä. Minä tartuin Lauran käsivarteen, ja me kuljimme niin nopeaan, kuin voimme.

Ennenkun me olimme ehtineet puolimatkaan puistoa, pysähtyi hän äkkiä ja pakotti minun tekemään samoin. Hän kuunteli.

"Vaiti!" kuiskasi hän. "Minä kuulen jonkun tulevan takanamme."

"Varmaankin vain kuivia lehtiä", sanoin minä rauhoittaakseni häntä, "tai kenties tuulen katkaisema oksa."

"Onhan nyt kesä, Marian, eikä tuulen henkäyskään lehahda. Kuule nyt!"

Minä kuulin sen myöskin — oli aivan kuin keveiden askelten ääni olisi seurannut meitä.

"Samapa se, kuka tai mitä se on", sanoin minä, "käykäämme vain. Minuutin kuluttua olemme me kyllin lähellä taloa, että sinne voisi kuulua, jos jotakin tapahtuisi meille."

Me kuljimme nopeasti eteenpäin — niin nopeasti, että Laura tuskin voi hengittää, kun me näimme asuinhuoneen valaistut ikkunat.

Minä pysähdyin muutamiksi silmänräpäyksiksi antaakseni hänen hengittää. Juuri kun me ajattelimme kulkea edemmäksi, pysähdytti hän taasen minut ja viittasi kädellä kuuntelemaan vielä kerran. Me kuulimme molemmat pitkän syvän huokauksen takanamme, kaukana pimeässä puiden seassa.

"Kuka siellä on?" huusin minä.

Mutta ei kukaan vastannut.

"Onko joku siellä?" toistin minä vielä kerran.

Silmänräpäyksen kestävä täydellinen hiljaisuus seurasi; sen jälkeen kuulimme me taaskin keveitä askeleita, mutta yhä heikommin — kauempana pimeässä — kauempana, kauempana — kunnes ne viimein hälvenivät suureen hiljaisuuteen.

Me kiiruhdimme yli avonaisen paikan, kuljimme nopeasti yli sen ja puhumatta enää sanaakaan toistemme kanssa olimme me pian perillä asuinrakennuksen luona.

Eteisen lampun valossa katseli Laura minua kalpein kasvoin ja peljästynein silmin.

"Minä olen puolikuollut peljästyksestä", sanoi hän. "Kukahan se voisi olla?"

"Koetamme huomenna ottaa asiasta selvän", sanoin minä. "Älkäämme kuitenkaan sanoko mitään kenellekään, mitä olemme kuulleet ja nähneet."

"Miks'ei?"

"Siksi, että vaiteliaisuus aina on varovaisuutta, ja varovaisuus on meille tarpeen tässä talossa."

Minä pyysin Lauraa menemään heti yläkerrokseen, pysähdyin itse ottaakseni hattuni pois ja silittääkseni hiukseni ja menin kohta sen jälkeen kirjastoon tehdäkseni huomioitani ottaen asiakseni kirjan hakemisen.

Siellä istui kreivi, täyttäen talon leveimmän nojatuolin, levollisesti poltellen tupakkaa ja lukien, jalat eräällä sohvalla, kaulahuivi polvillansa ja paidankaulus auki. Ja siellä istui kreivitär kiltin lapsen näköisenä hänen vieressänsä ja kääri paperosseja. Ei ollut mahdollista, että enemmän herra kuin rouvakaan olisi voinut olla myöhään illalla ulkona ja nyt taasen istua täällä levossa ja rauhassa. Minä huomasin saavuttaneeni kirjastossa käyntini tarkoituksen samana hetkenä, kuin minä katsoin heitä.

Kreivi Fosco nousi ylös kohteliaan nolostuneena ja solmi kaulahuivinsa kohta, kun minä tulin huoneeseen.

"Älkää antako häiritä itseänne", sanoin minä. "Tulin tänne hakeakseni vain erästä kirjaa."

"Kaikki, jotka ovat niin onnettoman lihavia kuin minä, kärsivät kuumuudesta", lausui kreivi vakavalla arvokkaisuudella löyhytellen itseänsä suurella, vihreällä viuhkalla. "Minä toivoisin saavani vaihtaa osaa kelpo vaimoni kanssa. Hän on tällä hetkellä yhtä kylmä kuin kala tuolla lammikossa."

Kreivitär suvaitsi elostua hieman herransa ja miehensä kuivansukkelasta vertauksesta. "Minulla ei ole koskaan lämmin, neiti Halcombe", huomautti hän naisen kainolla ilmeellä, joka tunnustaa yhden omista ansioistaan.

"Oletteko Te ja lady Glyde olleet ulkona nyt tänä iltana?" kysyi kreivi minun ottaessani näön vuoksi yhden kirjoista hyllyltä.

"Niin, me menimme ulos saadaksemme raikasta ilmaa."

"Uskallanko kysyä, millä suunnalla naiset ovat olleet?"

"Olimme järvellä päin — aina venehuoneella asti."

"Vai niin, venehuoneella asti."

Toisissa olosuhteissa olisi hänen uteliaisuutensa suututtanut minua. Tänä iltana oli se minulle tervetullut uutena todistuksena siitä, ett'ei hänellä tai hänen puolisollaan ole mitään yhteistä salaperäisen näyn kanssa järven rannalla.

"Eihän ole ollut mitään uusia seikkailuja tänä iltana luullakseni?" jatkoi hän. "Ei mitään uusia huomioita, kuten tavatessanne haavoitetun koiran?"

Hän kiinnitti minuun tutkimattomat, harmaat silmänsä sillä kylmällä, kirkkaalla, loistavalla katseella, joka aina on pakottanut minun katsomaan häneen ja aina samalla kiusaa minua. Selittämätön epäilys, että hän voi lukea jokaisen sieluni ajatuksen valtaa minut sellaisissa tilaisuuksissa, ja se valtasi minut nytkin.

"Ei", sanoin minä nopeasti, "ei mitään seikkailuja eikä huomioita."

Minä koetin katsoa poispäin hänestä ja poistua huoneesta. Niin ihmeelliseltä kuin se kuuluukin, luulen minä kumminkin, että minä tuskin olisin onnistunut sitä tekemään, ellei rouva Fosco olisi auttanut minua saamalla kreivin liikkumaan ja katsomaan toisaalle.

"Fosco, sinähän annat neiti Halcomben seisoa", sanoi hän.

Samassa silmänräpäyksessä kuin kreivi kääntäytyi hankkiakseen minulle tuolin, käytin minä tilaisuutta hyväkseni, kiitin häntä, pyysin anteeksi ja kiiruhdin ulos.

Tuntia myöhemmin kun Lauran kamarineito sattumalta oli emäntänsä huoneessa, pölähti päähäni ottaa illan kuumuuden johdosta selvä, kuinka palvelusväki oli viettänyt aikansa.

"Oletteko kärsineet paljon kuumuudesta siellä alhaalla?" kysyin minä.

"Ei, neiti", sanoi tyttö, "se ei ole erittäin vaivannut meitä."

"Oletteko olleet puistossa arvatakseni?"

"Muutamat meistä ajattelivat mennä, neiti, mutta keittäjätär nosti tuolinsa pihalle keittiön oven eteen, jossa on viileää, ja lähemmin miettien teimme me kaikki samalla tavoin."

Taloudenhoitajatar oli siis ainoa, joka olisi vielä tutkittava.

"Onko rouva Michelson mennyt levolle jo?" kysyin minä.

"Ei luullakseni, neiti", sanoi tyttö hymyillen. "Rouva Michelson lienee pikemmin valmis nousemaan ylös tällä erää kuin menemään vuoteeseen."

"Mitä? Mitä tarkoitat sinä? Onko rouva Michelson maannut sängyssä keskellä päivää?"

"Ei, neiti, ei juuri niin, mutta melkeimpä kumminkin. Hän on nukkunut koko illan huoneessaan."

Yhdistettyäni, mitä minä itse olin huomannut kirjastossa ja mitä minä juuri nyt olin kuullut Lauran kamarineidolta, näyttää minusta yksi asia olevan varma. Se henkilö, jonka me näimme järven lähistöllä, ei ollut rouva Fosco eikä hänen miehensä eikä kukaan palvelusväestä. Ne askeleet, jotka me olimme kuulleet puistossa, eivät olleet kenenkään talon asukkaan.

Kuka se sitten oli?

Minusta näyttää olevan hyödytöntä kysellä sitä. Minä en voi edes päättää, oliko henkilö mies vai nainen. Uskoakseni oli hän nainen.

VIII.

Heinäkuun 4 päivänä. — Kiusaava itsenuhtelu, jota minä tunsin eilen illalla kuunnellessani Lauran kertomusta venehuoneessa, palasi yön hiljaisuudessa ja valvotti minua syvässä surussa useita tunteja.

Vihdoin sytytin minä kynttilän ja selailin läpi vanhat muistoonpanoni nähdäkseni, kuinka suuri osa minulla oli tuossa onnettomassa erehdyksessä solmia hänen avioliittonsa ja mitä minun olisi pitänyt tehdä pelastaakseni hänet. Tämä lukeminen rauhoitti minua hieman, sillä se vakuutti minulle, että, kuinka sokeasti ja tyhmästi olin menetellytkin, oli tarkoitukseni kumminkin ollut hyvä. Tavallisesti vaikuttaa minulle itku pahaa, mutta niin ei ollut tänä yönä — luulen sen rauhoittaneen minua. Minä nousin ylös tänä aamuna lujatahtoisena ja rauhallisena mieleltäni. Ei mikään sir Percivalin sana tai teko tule tästä lähtien suututtamaan minua tai saattamaan unhottamaan, että minä kaikista nöyryytyksistä ja uhkauksista huolimatta olen täällä Lauran vuoksi suojatakseni häntä.

Ne mietiskelyt, joita meillä tänä aamuna oli järven lähistöllä huomaamamme henkilön ja puistossa kuulemaimme askelien suhteen, syrjäytyivät kaikki vähäpätöisen tapahtuman johdosta, joka kumminkin on tuottanut Lauralle paljon ikävyyttä. Hän on kadottanut sen pienen rintaneulan, jonka minä annoin muistoksi hänelle hänen avioliittonsa edellisenä päivänä. Kun se oli hänellä kävelyllämme eilisiltana, voimme me vain päättää hänen pudottaneen sen joko venehuoneeseen tai kotimatkalla. Hän on lähettänyt palvelusväkeä etsimään sitä, mutta he eivät ole löytäneet sitä, ja nyt on Laura itse mennyt etsimään. Löytäköönpä hän nyt sen tai ei, niin on sen kadottaminen puolustuksena hänen poissa-ololleen, jos sir Percival palaisi, ennenkun minä olen saanut vastauksen herra Kyrlelle lähettämääni kirjeeseen.

Kello on nyt juuri lyönyt 1. Haluaisin tietää kumpi on parempi: odottaako Lontoon lähetin saapumista, vai huomaamatta mennä ulos ja odottaa portilla.

Se epäluulo, jota minä tunnen kaikkia ja kaikkea kohtaan tässä talossa, saattoi minut katsomaan viimemainitun suunnitelman paremmaksi. Kreivi on aivan varmaan vielä ruokailuhuoneessa. Minä kuulin hänen suljetun oven läpi mennessäni kymmenen minuuttia sitten portaita ylös, harjottavan kanarialintuja: "Tulkaa ulos pikkusormelleni, pikkuruiseni, pikkuruiseni! Tulkaaa ulos — hypätkää ylös! Yks', kaks', kolme ylös! Yks', kaks', kolme alas! Yks', kaks', kolme tri-tri-tri-trilili!" Linnut alkoivat tapansa mukaan kiihkeästi laulua, ja kreivi vihelteli ja houkutteli heitä takaisin, ikäänkuin hän itse olisi ollut lintu.

Huoneeseeni johtava ovi on auki, ja minä voin yhä kuulla kaikuvaa linnunlaulua ja vihellystä. Jos minä koskaan voin hiipiä ulos huomaamatta, niin on nyt sopiva hetki. — —

Kello 4. Ne kolme tuntia, jotka ovat kuluneet siitä, kuin minä viimeksi kirjoitin, ovat kerrassaan muuttaneet tapausten juoksun Blackwater-Parkissa. Onko se hyväksi tai pahaksi, en minä uskalla ratkaista.

Ensin täytyy minun palata takaisin siihen hetkeen, jolloin lakkasin kirjoittamasta — muutoin sotkeudun minä itse ajatusteni sekamelskaan.

Aikomukseni mukaan menin tapaamaan Lontoosta saapuvaa lähettiä. Portailla en nähnyt ketään ihmistä. Tultuani alas eteiseen kuulin kreivin yhä harjottelevan lintujaan. Mutta kun menin yli neliskulmaisen pihan kuljin minä rouva Foscon ohi, joka käveli aivan yksinään vanhan mielipaikkansa, kalalammikon, ympäri. Minä hiljensin askeleitani, niin ett'ei minulla näyttäisi olevan kiirettä, ja meninpä varovaisuudessani niinkin pitkälle, että kysyin, eikö hän aikonut mennä hieman ulos aamupäivällä. Hän hymyili mitä ystävällisinkin — sanoi mieluummin olevansa kodin läheisyydessä — nyökkäsi jäähyväisiksi ja meni eteiseen. Kun minä katsoin taakseni, huomasin minä hänen sulkeneen oven, ennenkun minä olin ehtinyt avata pienen käyntiportin ajoportin vierestä.

Neljännestunti oli tuskin kulunut, kun minä olin ehtinyt puistoveräjälle.

Sen ulkopuolella kaareutui tie jyrkässä mutkassa vasemmalle, eteni siten pari sataa kyynärää, jonka jälkeen se teki uuden jyrkän mutkan oikealle, missä se yhdistyi maantiehen. Näiden kahden mutkan välillä, kätkössä puistoveräjältä toisella puolen ja rautatien asemalle johtavalta maantieltä toisella puolen, odotin minä kävellen edestakaisin. Tien molemmilla puolin oli korkeita pensasaitoja, ja minun kelloni mukaan viipyi parikymmentä minuuttia, ennenkuin minä näin tai kuulin ketään ihmistä. Tämän ajan kuluttua kuulin minä vaunujen kolinan, ja kun käännyin sille taholle, näin minä postivaunut. Viittasin ajajaa pysäyttämään. Kun hän pysäytti, pisti kunnioitettavan näköinen vanhempi mies päänsä vaununikkunasta nähdäkseen, mitä oli tekeillä.

"Anteeksi", sanoin minä, "mutta varmaankaan en erehtyne otaksuessani, että olette matkalla Blackwater-Parkiin?"

"Niin, rouva."

"Tuoden kirjeen eräälle siellä olevalle henkilölle?"

"Niin, neiti Halcombelle."

"Olkaa hyvä ja antakaa minulle se kirje. Minä olen neiti Halcombe."

Mies kohotti hattuansa, hyppäsi nopeasti vaunuista ja antoi minulle kirjeen.

Minä avasin sen heti ja luin seuraavat rivit. 'Jäljennän kirjeen tähän, kun on parasta ja varovaisinta hävittää alkuperäinen.

'Neiti Halcombe! — Teidän kirjeenne, jonka sain tänä aamuna, on tuottanut minulle varsin suurta huolta. Vastaan heti niin lyhyesti ja yksinkertaisesti kuin mahdollista.

Ottaen huomioon Teidän selityksenne ja sen tiedon, joka minulla jo on lady Glyden taloudellisesta asemasta avioliittosopimuksen laatimisen johdosta, täytyy minun valitettavasti lausua vakuutuksenani, että on tehty suunnitelma jonkun osan anastamiseksi lainan muodossa niistä kahdestakymmenestä tuhannesta punnasta, jotka ovat lady Glyden, sekä että hän olisi saatava mukaan tähän juttuun siten, että hän näyttäisi hyväksyneen epärehellisen omaisuuden hävittämisen ja että hänen oma nimikirjoituksensa todistaisi häntä vastaan, jos hän vastaisuudessa valittaisi. On mahdotonta toisella tavoin selittää asiaa, sillä siinä asemassa, jossa hän on, ei missään muussa tapauksessa tarvita hänen allekirjoitustaan mihinkään asiapaperiin.

Jos lady Glyde allekirjoittaa sellaisen asiapaperin, jonka minä otaksun nyt olevan kysymyksessä, niin saavat hänen holhoojansa oikeuden antaa sir Percivalille rahoja tuosta kahdestakymmenestä tuhannesta punnasta. Jos näitä rahoja ei makseta ja jos lady Glyde saa lapsia, tulee heidän perintöosuutensa kysymyksessä-olevia summia pienemmiksi. Tai vieläkin yksinkertaisemmin puhuen: tämä lainauskysymys on petos hänen syntymättömiä lapsiaan kohtaan.

Näissä levottomuutta herättävissä olosuhteissa tahdon minä neuvoa, että Glyde selittää allekirjoituksensa kieltämisen syyksi toivonsa alistaa kysymyksessä-oleva asiapaperi minun tutkittavakseni hänen perheensä lainopillisena apulaisena — liikekumppanini, herra Gilmoren poissaollessa. Ei mitään järkevää väitöstä voida tehdä tällaista vaatimusta vastaan; sillä jos kerran hanke on rehellinen, ei luonnollisesti voi olla ollenkaan vaikeaa saada minun hyväksymistäni.

Vakuuttaen sydämmellisesti tahtovansa avustaa Teitä tarpeen vaatimilla neuvoilla ja toimenpiteillä, piirrän

Nöyrin palvelijanne William Kyrle.'

Tunsin olevani suuresti kiitollinen tämän ystävällisen ja järkevän kirjeen johdosta. Se neuvoi Lauralle syyn kieltäytyä allekirjoittamasta, syyn jota ei voida kieltää ja jonka me molemmat ymmärsimme. Lähetti odotti läheisyydessä minun lukiessani kirjettä saadaksensa määräyksensä.

"Tahdotteko olla hyvä ja sanoa, että minä olen ymmärtänyt kirjeen ja että minä kiitän siitä?" sanoin minä. "Mitään muuta vastausta ei tarvita tällä kertaa."

Samassa silmänräpäyksessä kuin minä sanoin tämän ja kun minä vielä seisoin avonainen kirje kädessäni, astui kreivi Fosco esille siitä tienmutkasta, joka johti maantielle, ja seisoi suoraan edessäni, ikäänkuin hän olisi noussut maasta.

Hänen odottamaton näkemisensä sillä paikalla, jossa minä kaikkein vähimmin odotin saavani nähdä häntä tällä hetkellä, hämmästytti minut täydellisesti. Lähetti nosti hattuansa jäähyväisiksi ja nousi jälleen vaunuihinsa. Minä en voinut sanoa hänelle sanaakaan enää — minä en voinut vastata edes hänen jäähyväisiinsä. Vakuutus, että minut oli huomattu — että tämä mies oli huomannut minut — poisti hetkiseksi kaiken kykyni liikkua.

"Aiotteko kävellä jälleen, neiti Halcombe?" kysyi hän ollenkaan hämmästymättä, niin — silmäämättä edes poismenevää postivaunua.

Toinnuin kyllin tehdäkseni myöntävän liikkeen.

"Minä olen myöskin kotimatkalla" sanoi hän. "Minä pyydän suomaan minulle kunnian seurata Teitä. Tahdotteko tarttua käsivarteeni? Te näytätte niin hämmästyneeltä katsoessanne minua!"

Otin hänen tarjotun käsivartensa. Ensimmäinen selvä ajatus, minkä minä voin ajatella, oli suostua mieluummin kaikkeen kuin tehdä hänet vihamiehekseni.

"Te näytätte oikein kummalliselta tavatessanne minut!" toisti hän tyynellä, sitkeällä tavallaan.

"Minä luulin, kreivi, kuulleeni Teidät ja Teidän pienet kanarialintunne ruokailuhuoneessa", vastasin minä niin rauhallisesti ja vapaasti kuin mahdollista.

"Niin olinkin. Mutta katsokaas, rakas neiti, minun pienillä, siivekkäillä lapsillani on itsepäiset päivänsä kuten muillakin lapsilla. — Tänä aamuna oli sellainen hetki. Vaimoni tuli sisään juuri, kun minä laskin ne häkkiinsä, ja sanoi antaneensa Teidän mennä yksinänne kävelemään. Tehän sanoitte hänelle sen — vai kuinka?" "Niin, niin sanoinkin."

"No niin, neiti Halcombe; kunnia tehdä Teille seuraa oli minusta liian houkutteleva voidakseni vastustaa sitä. Minun iälläni ei ole tietysti pahaa tunnustaa niin paljon. Minä otin hattuni ja läksin ulos tarjotakseni Teille turvaani. Niinkin vanha, lihava mies kuin Fosco on parempi turva kuin ei mitään — eikö niin? Mutta minä erehdyin tiestä — käännyin aivan lohduttomana — ja täällä olen minä äkkiä löytänyt, mitä toivoinkin."

Näin jatkoi hän puhettaan kohteliaalla tavallaan ja sellaisella sanatulvalla, joka vapautti minut kaikesta muusta vaivasta paitsi käsitykseni säilyttämisestä. Hän ei viitannut sanallakaan siihen, mitä hän itse oli huomannut tiellä, tai kirjeeseen, jota minä vieläkin pidin kädessäni. Tämä merkitsevä varovaisuus sai minut siihen vakuutukseen, että hän todellakin epärehellisellä tavalla oli hankkinut tiedon toimestani kirjoittaa Lauran hyväksi asianajajalle, ja että hän, saatuaan nyt varmasti tietää siitä varovasta tavasta, jolla minä olin saanut vastauksen, oli siten huomannut kylliksi voittaakseen tarkoituksensa ja koetti nyt vain kaikin tavoin hälventää niitä epäluuloja, joita hän tiesi herättäneensä minussa. Näissä olosuhteissa olin minä kyllin viisas ollakseni yrittämättä pettää häntä tekaistuilla selityksillä — ja sen ohella kyllin nainen tunteakseni, huolimatta pelostani häntä kohtaan, käteni ikäänkuin saastutetuksi sen levätessä hänen käsivarttaan vasten.

Kun me tulimme pihaan, huomasimme me ajoneuvot, jotka ajettiin tallin eteen. Sir Percival oli juuri tullut kotiin. Hän tuli portaille ottamaan vastaan meidät. Millainen hänen matkansa tulos lienee ollutkin, ei ainakaan hänen paha luontonsa ollut parannut.

"No, vihdoinkin tulee yksi pari teistä takaisin", sanoi hän synkästi silmäten. "Mitä se merkitsee, että koko talo on näin autiona? Missä on Laura?"

Minä kerroin hänelle Lauran kadottaneen rintaneulansa ja nyt menneen puistoon hakemaan sitä.

"Minusta on yhdentekevä, onko hän löytänyt rintaneulan vai ei", sähisi hän, "mutta minä tahdon varottaa häntä laiminlyömästä kokousta kirjastossa nyt iltapäivällä. Minä odotan häntä siellä puolen tunnin kuluttua."

Minä jätin kreivin käsivarren ja menin hitaasti ylös portaita. Hän kunnioitti minua kohteliaimmalla kumarruksellaan ja puhutteli sen jälkeen talon herraa.

"No, niin, Percival", sanoi hän, "onko sinulla ollut hauska matka? ja onko sinun kaunis, loistava Rusko-Mallysi tullut väsyneenä takaisin?"

"Hiisi vieköön Rusko-Mallyn ja koko matkan! Minä tahdon aamiaista."

"Ja minä tahdon ensin saada viiden minuutin keskustelun kanssasi, Percival", lausui kreivi, "viiden minuutin keskustelun, ystäväni, täällä pihanurmikolla."

"Mistä?"

"Asiasta, joka varsin läheltä koskee sinua." Minä menin kyllin hitaasti eteisen ovesta kuullakseni sekä kysymyksen että vastauksen ja nähdäkseni sir Percivalin epäilevällä ja nurpealla ilmeellä pistävän kätensä nutun taskuihin.

"Jos sinun tarkoituksesi on kiusata minua jollakin kirotulla arvelullasi", sanoi hän, "niin tahdon sanoa sinulle kerta kaikkiaan, ett'en minä tahdo kuulla sitä. Minä tahdon mennä syömään aamiaiseni!"

"Tule ulos nyt, niin saan puhella kanssasi", toisti kreivi yhtä rauhallisesti huolimatta ystävänsä epäkohteliaasta puhuttelemisesta.

Sir Percival astui alas portailta. Kreivi otti hänet kainalosta ja vei varovasti mukanaan. Että asia koski allekirjoitusta, siitä olin minä vakuutettu. Epäilemättä puhuttiin Laurasta ja minusta. Tunsin itseni levottomaksi ja melkein sairaaksi tuskasta. Kenties olisi ollut mitä suurimmasta merkityksestä meille molemmille tietää, mitä he puhuivat keskenään tällä hetkellä — eikä kumminkaan minun ollut mahdollista kuulla ainoaakaan sanaa heidän keskustelustaan.

Minä kuljeskelin ympäri asuinrakennusta, huoneesta huoneeseen asianajajamme kirje kätkettynä rintaani vasten; minä pelkäsin tällä hetkellä säilyttää sitä lukon takana, kunnes minun tuskainen epävarmuuteni saattoi minut puolihulluksi. Lauraa ei näkynyt, ja minä ajattelin mennä kohtaamaan häntä. Voimani olivat kumminkin niin lopussa aamupäivän mielenliikutuksesta ja levottomuudesta, että päivän tukahduttava kuumuus aivan voivutti minut, ja yhden yrityksen jälkeen mennä ovelle täytyi minun palata salonkiin lepäämään ensimmäiselle sohvalle.

Olin juuri kallistanut pääni sohvan nurkkausta vasten, kun ovi hiljaa avattiin ja kreivi katsoi sisään.

"Pyydän tuhannesti anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän, "en olisi uskaltanut häiritä Teitä, ellei minulla olisi hyviä uutisia kerrottavana. Percival — joka, kuten hyvin tiedätte, antaa päähänpistojen kaikessa ohjata itseänsä, — on viime silmänräpäyksessä katsonut hyväksi muuttaa mieltänsä, ja tuo allekirjoitusjuttu on lykätty toistaiseksi. Se on suuri mielihyvä meille kaikille, neiti Halcombe, kuten minä ilolla huomaan Teidän katseestanne. Olkaa hyvä ja sanokaa lady Glydelle, että minä onnittelen häntä, kun Te ilmoitatte tämän onnellisen muutoksen hänelle."

Hän poistui luotani, ennenkun minä olin ehtinyt toipua hämmästyksestäni. Ei ollut epäilemistäkään, että tämä kummastuttava muutos allekirjoituskysymyksessä oli saatu aikaan hänen vaikutuksestaan, sekä että minun Lontooseen lähettämän kirjeeni huomaaminen eilen ja se vastaus, jonka minä sain tänään, oli antanut hänelle keinot helposti voittaa tämä tarkoituksensa.

Minä tunsin nämä vaikutukset, mutta sieluni tuntui jakavan sen voimattomuuden, joka oli vallannut ruumiini ja minä tunsin itseni aivan kyvyttömäksi ajattelemaan selvästi niin hyvin epäilyttävää nykyisyyttä kuin uhkaavaa tulevaisuuttakin. Minä koetin toisen kerran kiiruhtaa ulos ottaakseni selvän Laurasta, mutta ankara pyörtymys oli voittanut minut, ja minä voin tuskin pysyä jaloillani. Minulla ei ollut muuta valittavana kuin hoiperrella takaisin sohvaan.

Se täydellinen hiljaisuus, joka vallitsi huoneessa, ja mehiläisten ja muiden hyönteisten surina avonaisen ikkunan edessä huumasivat minua. Silmäni sulkeutuivat väkisten ja ennen pitkää vaivuin minä kummalliseen tilaan — mikä ei ollut valveilla-oloa, sillä minä en tiennyt mitään, mitä ympärilläni tapahtui, eikä nukkumistakaan, sillä minä tiesin koko ajan lepääväni siinä. Tänä hetkenä oli ikäänkuin sieluni olisi eronnut lepäävästä ruumiista ja innoittuneessa valveilla-olevassa uneksumisen tilassa — tai kuinka minä voisin nimittää sitä — näin minä Walter Hartrightin. Minä en ollut ajatellut häntä kuin noustuani ylös aamulla; Laura ei ollut lausunut sanaakaan, joka viittasi häneen, — ja kumminkin näin minä hänen niin selvään, kuin olisi entinen aika palannut ja me molemmat olisimme taaskin olleet Limmeridge-Housessa.

Hän näyttäytyi minulle yhdessä monen muun miehen kanssa, joiden kasvojen piirteitä minä en kumminkaan voinut erottaa. He makasivat kaikki tavattoman suuren temppelin raunioiden portailla. Jättiläissuuruiset, tropilliset puut, vahvat kiertokasvit, jotka tuhansissa kiemuroissa kääriytyivät puiden runkojen ja kammottavain kivisten epäjumalankuvain ympäri, mitkä loistivat ja irvistivät lehtien ja oksien välissä, ympäröivät temppeliä, peittivät taivaan ja levittivät synkkiä varjoja tuon yksinäisen, temppelin portailla olevan ihmisjoukon yli. Valkoiset höyryt kohosivat maasta, lähestyivät miehiä, sulkivat heidät utuiseen vaippaansa ja ojensivat heidät kuoliaaksi samalla paikalla toinen toisensa viereen, johon he olivat laskeutuneet levolle. Sanomaton tuska ja sääli Walteria kohtaan kirvotti minun kieleni siteen ja minä kehotin häntä pakenemaan. "Tule takaisin, tule takaisin!" sanoin minä. "Muista hänelle ja minulle tekemää lupaustasi. Tule takaisin luoksemme, ennenkun rutto saavuttaa sinut ja ryöstää elämäsi, kuten kaikilta muiltakin!"

Hän katsoi minuun kasvoissaan yli-inhimillinen tyyneys. "Odota", sanoi hän. "Minä tulen. Sinä yönä, jolloin minä kohtasin pakenevan naisen maantiellä, tuli elämäni pyhitetyksi välikappaleeksi Sallimuksen käteen täyttämään tehtävän, joka vielä on tuntematon. Olenpa minä täällä aarniometsässä tai siellä, isänmaahani palanneena, niin vaellan minä yhäti synkällä tiellä, mikä johtaa minua ja sinua ja häntä, jota sinä ja minä rakastamme, tuntemattomaan kostoon, välttämättömään loppuun. Odota ja katso! Se rutto, joka kaataa muut, ei koske minuun." Taaskin näin minä hänet. Hän oli vielä metsässä, ja hänen seuraajainsa lukumäärä oli sulanut muutamiksi harvoiksi. Temppeli ja epäjumalat olivat poissa — niiden sijasta näin minä tummia kääpiöitä murhanhimoisesti hiipivän puiden välissä jousi ja nuoli käsissään valmiina laukasemaan. Taaskin pelkäsin minä Walterin takia ja huusin varottaakseni häntä. Nytkin kääntyi hän minuun tuo yli-inhimillinen rauha kasvoissaan. "Vielä askel", sanoi hän, "synkällä tiellä. Odota ja katso! Nuolet, jotka tapaavat muita, säästävät minut."

Minä näin hänet kolmannen kerran, haaksirikkoisena villillä ja autiolla rannalla. Täpö-täydet veneet olivat matkalla maihin, ja hän yksin oli vajoavalla laivalla. Minä huusin hänelle pysäyttämään viimeisen veneen ja ponnistamaan äärimmäiseen asti pelastaakseen elämänsä. Hän katsoi minuun samalla levollisuudellaan ja vastasi minulle yhäti samalla tavalla. "Vielä yksi askel matkalla. Odota ja katso! Meri, joka nielee muut, säästää minut."

Minä näin hänet viime kerran. Hän polvistui haudan ääressä, jolla oli valkomarmorinen risti, ja hunnutettu naishaamu kohosi sen alta ja pysähtyi hänen viereensä. Yli-inhimillinen rauha hänen kasvoissaan oli muuttunut yli-inhimilliseksi suruksi. Mutta lohduttavat sanat olivat vieläkin samat. "Yhä synkempää ja synkempää", sanoi hän, "yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Kuolema tempaa hyvän, kauniin, nuoren — ja säästää minut. Rutto, joka kaataa, nuoli, joka tappaa, meri, joka nielee, hauta, joka kätkee sekä rakkauden että toivon — ne ovat kaikki varmoja askeleita minun tielläni, jotka johtavat yhä lähemmäksi päämäärää."

Sydämmeni vapisi tuskasta, jota ei voi sanoin kuvata, surusta, jolle silmissä ei ole kyyneleitä. Pimeä sulki syliinsä pyhiinvaeltajan haudalla, haamun, joka oli noussut siitä, uneksijan, joka katseli heitä. En nähnyt enkä kuullut enää mitään.

Heräsin tietoisuuteen siten, että käsi laskettiin olalleni. Se oli Laura.

Hän oli laskeutunut polvillensa sohvan eteen. Hän näytti kuumuuden rasittamalta ja peljästyneeltä ja kun hän silmäsi minua, näin hänen katseensa olevan hämmentyneen ja levottoman. Minä nousin nopeasti ylös.

"Mitä on tapahtunut?" kysyin minä. "Mikä on peljästyttänyt sinua?"

Hän katsoi taakseen puoliavonaiseen oveen — asetti huulensa aivan minun korvalleni — ja kuiskasi:

"Marian! — olento tuolla järvellä — askeleet, jotka me kuulimme eilen illalla — minä olen nähnyt nyt juuri hänet! Olen juuri puhellut hänen kanssaan!"

"Kenen kanssa taivaan nimessä?"

"Anna Catherickin."

Olin niin kauhistunut Lauran hämmästyneestä ulkomuodosta ja sen lisäksi niin järkkynyt unestani, ett'en tyynesti käsittäen voinut kestää niitä mielikuvia, joita tämä nimi tunki minuun. Liikkumattomana kuin kuvapatsas seisoin minä hänen edessään lattialla ja tuijotin häneen aivan ääneti.

Hän oli itse liian paljon tapahtuman johdosta hämmennyksissä voidakseen huomata, minkä vaikutuksen hänen vastauksensa teki minuun. "Olen nähnyt Anna Catherickin! Olen puhunut Anna Catherickin kanssa!" toisti hän, ikäänkuin minä en olisi kuullut häntä ensi kerralla. "Oi, Marian, minulla on niin kummallisia asioita kerrottavana sinulle! Tule mukaan — täällä voidaan meidät yllättää — tule heti minun huoneeseeni."

Sanoessaan tätä innokkaalla äänellä tarttui hän käteeni ja saattoi minut kirjaston kautta alakerroksen viime huoneeseen saakka, joka oli järjestetty hänen yksityiskamarikseen. Ei kukaan kolmas henkilö, lukuunottamatta kenties hänen kamarineitoaan, voinut hämmästyttää meitä siellä. Hän työnsi minut edellään ovesta, sulki sen ja veti yhteen oviverhot, jotka riippuivat sen sisäpuolella.

Ihmeellinen, huumaava tunne, joka oli vallannut minut, kesti vielä. Mutta enenevä vakuutus, että se vastusten ketju, joka kauan oli uhannut kietoa sekä minut että hänet, nyt auttamattomasti oli lyönyt renkaansa ympärillemme, alkoi yhä enemmän saada valtaa minussa. En voinut sitä sanoin lausua — tuskin selittää sitä ajatuksissani. "Anna Catherick!" kuiskasin itsekseni ja toistin vielä kerran sekaannuksissani — "Anna Catherick!"

Laura veti minut sohvalle. "Katso!" sanoi hän, "katso tänne!" ja osoitti rintaansa.

Nyt vasta huomasin, että kadonnut rintaneula oli taas paikallansa. Sen näkeminen tuntui vähentävän ajatusteni epäselvyyttä ja auttavan rauhoittumistani.

"Mistä löysit rintaneulasi?" Ensi sanat mitkä voin lausua hänelle, oli tämä typerä kysymys.

"Hän löysi sen, Marian."

"Mistä?"

"Venehuoneen lattialta. Ah, kuinka pitäisi minun alkaa — kuinka voisin minä kertoa sinulle kaikki? Hän puhutteli minua niin ihmeellisesti — hän näytti niin tavattoman sairaalta — hän poistui luotani niin nopeasti —!"

Hän puhui kovemmin, sikäli kuin hänen muistelunsa esiintyivät räikeämpinä. Se ehdoton epäluulo, jota minä tunsin sekä öin että päivin kaikkea kohtaan tässä talossa, saattoi minut heti varottamaan häntä.

"Puhu hiljempaa", sanoin minä. "Ikkuna on auki. Kerro nyt alusta, Laura. Kerro minulle sana sanaltaan, mitä tapahtui sinun ja tämän naisen kesken."

"Suljenko ensin ikkunan?"

"Ei, puhu vain hiljaa; muista vain, että Anna Catherick on vaarallinen puheen aine miehesi talossa. Missä näit sinä hänet ensin?"

"Venehuoneessa, Marian. Kuten tiedät, menin minä etsimään rintaneulaani ja minä kävin siis läpi koko puiston silmäten tielle joka askeleella. Sillä tavoin tulin vihdoin venehuoneelle ja astuttuani sisään laskeuduin minä polvilleni etsiäkseni koko lattialta. Siten olin etsimässä yhä, kun kuulin lempeän, vieraan äänen kuiskaavan takanani: 'neiti Fairlie!'

"Niin, minun muinoinen nimeni — rakas tuttu nimeni, josta minä luulin olevani ainaisesti erotettu. Minä hypähdin ylös — en peloissani, sillä ääni oli liian lempeä ja ystävällinen voidakseen pelottaa ketään, mutta varsin kummastuneena. Siinä, katsellen minua, seisoi keskellä ovea nainen, jota minä en koskaan muista nähneeni —"