VALKOPUKUINEN NAINEN (continued 2)

"Tekin huomaatte sen", sanoi neiti Halcombe. Hän laski kirjeen nyt kun ei enempää selitystä kaivattu, ja hänen silmänsä leimusivat kohdatessaan minun. "Te huomaatte sen nyt, samoinkuin minun äitini huomasi sen yksitoista vuotta sitten!"

"Minä huomaan sen — vastenmielisemmin kuin voin sen kuvata. Verrata tätä sekaunutta, turvatonta, kadotettua naista neiti Fairliehen, vaikkapa vain satunnaisen, ulkonaisen kauneuden vuoksi, tuntuu minusta samalta kuin heittää tumma varjo tuon ihastuttavan olennon tulevaisuudelle, joka nyt seisoo katselemassa meitä. Jospa minä taas pian voisin vapautua tästä painostuksesta! Pyytäkää hänen tulemaan sisään tuosta kamalasta kuuvalosta — minä rukoilen, että tahdotte kutsua hänet sisään!"

"Herra Hartright, Te kummastutatte minua. Olkoon kuinka tahansa naisten laita, mutta kylläpä uskoin 19:nnen vuosisadan miesten olevan vapaita taikauskosta."

"Minä pyydän, että Te kutsuisitte hänet sisään!"

"Hiljaa, hiljaa! Hän tulee jo itsestäänkin. Älkää sanoko mitään hänen läsnä-ollessaan. Jättäkäämme tämän yhdennäköisyyden huomaaminen keskinäiseksi salaisuudeksemme. Tule sisään, Laura; tule sisään herättämään rouva Vesey soittamalla hieman. Herra Hartright pyytää myöskin saada kuulla hiukan lisää ja tällä kertaa tarvitsee hän jotakin keveintä, hauskinta lajia."

IX.

Niin päättyi ensimmäinen, vaiherikas päiväni Limmeridge-Housessa.

Neiti Halcombe ja minä säilytimme salaisuutemme. Huomattuamme sen yhtäläisyyden, josta mainitsin, ei näyttänyt sen enempää olevan saatavana tietoja tuosta salaperäisestä, valkopukuisesta naisesta. Ensi tilaisuudessa, jolloin sopi, johdatti neiti Halcombe varovaisesti keskustelun sisarpuolensa kanssa heidän äitiinsä, entisiin aikoihin ja Anna Catherickiin. Neiti Fairlie muisti kuitenkin vähän tuosta Limmeridgessä olleesta pikku koulutytöstä. Hän muisti yhtäläisyyden hänen ja äitinsä suojatin välillä jonakin sellaisena, joka vain oli ollut lapsuuden aikana, mutta hän ei lausunut sanaakaan, joka olisi todistanut, että hän muisti noiden valkoisten hameiden lahjoittamisen, tai ne liikuttavat sanat, joilla lapsi oli koettanut lausua kiitollisuuttaan niistä. Hän muisti Annan olleen vain muutamia kuukausia Limmeridgessä ja sitten lähteneen kylästä palatakseen äitinsä mukana Hampshireen; mutta hän ei voinut sanoa, olivatko äiti ja tytär koskaan palanneet takaisin, tai oliko heistä edes kuultu sen jälkeen. Neiti Halcombe silmäili tosin viimeiset kirjeetkin löytämättä kumminkaan niistä mitään, joka olisi auttanut hälventämään tätä asiaa verhoavaa hämäryyttä, mikä vielä ikävystytti meitä. Me olimme vakuutettuja siitä, että tuo onneton nainen, jonka minä tapasin yöllisellä kotimatkallani, oli sama kuin Anna Catherick — me olimme saaneet jotakin tietoa tämän ihmisraukan sielunkykyjen heikkoudesta, minkä luultiin olevan yhteydessä hänen kummallisen päähänpistonsa kanssa pukeutua aina valkoisiin ja hänen jatkuvan lapsellisen kiitollisuutensa kanssa rouva Fairlietä kohtaan myöhempinäkin vuosina — ja siihen päättyivätkin kaikki meidän havaintomme senaikuisen luulomme mukaan.

Päivät ja viikot vierivät, ja syksy valoi kultansa puiden kesävehreään pukuun. Rauhaisa, kukkaisa, onnellinen aika! Kertomukseni liukuu yhtä kevyesti ohitsesi, kuin sinä kerran liu'uit ohitseni. Minkä verran onkaan kaikista niistä onnen aarteista, joita sinä sydämmelleni niin runsaasti annoit, jäljellä, joka ansaitsisi, joka tyytyisi kirjoittaa näille lehdille? Ei enempää kuin surullisin tunnustus, minkä mies voi tehdä — tunnustus omasta mielettömyydestään.

Salaisuus, jonka tämä tunnustus ilmaisee, ei vaivaa minua paljoa selittäessäni, sillä se on jo tarkoituksetta päässyt minulta. Ne niukat, epätäydelliset sanat, joilla minä turhaan koetin kuvata neiti Fairlietä, ovat vain voineet ilmaista sen vaikutuksen, jonka hän teki minuun. Niin on aina meidän laitamme. Sanamme tulevat jättiläisiksi, kun ne voivat vahingoittaa meitä — mutta kääpiöiksi silloin, kun niiden pitäisi hyödyttää meitä.

Minä rakastin häntä.

Oi, kuinka hyvin minä tunnen sen surullisen pilvilinnan, joka sisältyy noihin kolmeen sanaan! Minä voin valittaa tuskaista tunnustustani sen naisen kanssa, joka kenties lukee sitä ja säälii minua! Minä voin nauraa sitä yhtä katkerasti kuin kovin mies, joka halveksivasti nakkaa kirjan luotansa. Minä rakastin häntä! Säälikää minua tai halveksikaa minua — minä teen kumminkin tunnustukseni yhtä järkähtämättömällä päätöksellä ilmaista totuus.

Eikö ole mitään, mikä koituisi minulle anteeksiannoksi? Hieman anteeksi annettavaa voitanee varmaan huomata siinä tavassa, jolla minä vietin ajan, minkä olin palkattu Limmeridge-Houseen.

Aamutunnit kuluivat rauhallisesti hiljaisessa työssä huoneessani. Herra Fairlien maatalousten parantaminen antoi minulle juuri tarpeeksi tekemistä pitääkseni silmäni ja käteni työssä, mutta jätti samalla mielelleni vaarallisen tilaisuuden vapaasti nauttia ajatuksista ja unelmista. Se oli vaarallinen yksinäisyys, sillä se kesti kyllin kauan innostaakseen minut, mutta ei kylliksi vahvistaakseen päätöksiäni. Niin, vaarallinen yksinäisyys, sillä sitä seurasi päiviä ja iltoja, mitkä minä vietin viikko toisensa jälkeen ainoastaan kahden naisen seurassa, joista toisella oli kaikki ominaisuudet, mitkä miellyttäväisyys, nero ja hieno kasvatus voivat antaa, toisella taas kauneuden, lempeyden ja sielun puhtauden koko taikavoima, joka yksin voi vain jalostaa ja voittaa miehen sydämmen. Ei päivääkään mennyt tämän vaarallisen luottamuksen vallitessa opettajan ja oppilaan välillä, jolloin minun käteni melkeimpä ei koskettanut neiti Fairlien kättä; jolloin minun käteni, kumartuessamme piirustuskirjan yli, melkeimpä ei lähennyt hänen kättään. Kuta tarkkaavammin hän seurasi siveltimeni liikettä, sitä lähempänä olin minä hänen tuuheaa, sulotuoksuista tukkaansa, hänen kevyttä hengitystään. Opettajatoimeni takia sain elää hänen silmäinsä säihkeessä — yhtenä hetkenä kumartua hänen yllensä, niin että vapisin ajatellessani koskevani häneen, toisena taas tuntea hänen kumartuvan ylleni, niin liki minua, seuratakseen työtäni, että hänen äänensä muuttui melkein kiusaukseksi hänen puhuessaan minulle, ja tuuli häilähdytti hänen nauhojansa poskeani vastaan, ennenkuin hän ennätti ne vetää pois.

Illat, jotka seurasivat ehtoopäivän matkailuja piirustamista varten luonnon mukaan, olivat pikemmin vaihteena kuin esteenä tälle välttämättömälle luottamukselle. Luontainen rakkauteni soittoon, jota hän esitti niin tunteellisesti ja naisellisen hienosti, ja helposti ymmärrettävä tyydytys, että sillä kyvyllä, mikä hänellä oli, palkita minun johdatukseni toisen taiteen alalla, lähensivät vain meitä toisiimme uudella siteellä. Pikku sanankäänteet keskustelussa, niinkin vähäpätöinen asia kuin paikkamme pöydässä, neiti Halcomben alinomainen, iloinen leikinlasku innostani opettajana ja hänen ihastuksistaan oppilaana, kiltin rouva Veseyn yksinkertaiset kiitossanat neiti Fairliestä ja minusta, joita hän piti nuorten ihmisten mallina, kun me annoimme hänen uinailla rauhassa — kaikki nämä pikkuasiat ja monet muut seikat olivat yhtä monena yhdyssiteenä auttamassa meitä molempia pääsemään vähitellen samaan toivottomaan tulokseen.

Minun olisi pitänyt muistaa asemani ja pitää varani. Sen kyllä teinkin, mutta vasta liian myöhään. Kaikki se varovaisuus, kaikki se kokemus, jonka minä olin saanut ja joka ennen oli suojellut minua rakkaudelta ja muilta kiusauksilta, ei nyt tällä hetkellä ollut ollenkaan apunani. Oli suoranainen seuraus ammatistani joutua useampana vuotena läheiseen tuttavuuteen kaikenikäisten ja useinkin varsin kauniiden tyttöjen kanssa. Minä olin oppinut katsomaan tätä asiaa vallan luonnolliseksi, minä olin oppinut jättämään kaikki ikääni kuuluvat tunteet eteiseen yhtä levollisesti, kuin minä jätin sinne sateenvarjoni, ennenkun minä astuin ylös portaita. Minä olin kauan sitten oppinut ymmärtämään, vähimmässäkään määrässä antamatta sen vaivata mieltäni, että minun ammattiani pidetään jonkunlaisena turvana estämään kenenkään naisoppilaistani saamasta persoonastani muuta kuin kaikkein tavallisimman käsityksen ja että minulla oli vapaa pääsy kaikkein kauneimpien ja miellyttävimpäin naisten luo melkein samalla perusteella, kuin annetaan kesyn kotieläimen kävellä ympäri. Tämän suojelevan kokemuksen olin aikaisin hankkinut; tämä suojeleva kokemus oli uskollisesti ja nuhteettomasti johdattanut minua karulla, kieltäymyksiä tuottavalla radallani ja estänyt minua poikkeamasta oikeaan tai vasempaan. Ja nyt oli ensikerran uskollinen taikauskoni poissa. Niin, minun vaivaloisesti hankkimani itsehillitsemiseni oli niin täysin hävinnyt, ikäänkuin ei minulla koskaan olisi sitä ollutkaan — niin tyyten hävinnyt, kuin se aina häviää sellaisessa arveluttavassa asemassa olevalta mieheltä. Minä tiedän nyt, mitä minun heti olisi pitänyt kysyä itseltäni. Minun olisi pitänyt kysyä, miksi joka huone koko talossa oli minusta kotia parempi, niin pian kun hän tuli sisään, ja miksi se taas tuli kuin erämaaksi hänen poistuttuaan? — Miksi, minä aina huomasin ja muistin kaikki pikku omituisuudet hänen puvussaan, joihin minä en koskaan ole muiden naisten puvussa ollenkaan huomiotani kiinnittänyt? Miksi minä katsoin häntä, kuuntelin häntä ja kosketin hänen kättään aamuin ja illoin tervehtiessäni mielessäni tunne, jota en koskaan ennen ollut tuntenut? Minun olisi pitänyt silmätä omaan sydämmeeni ja huomata tämän uuden tunteen kasvavan siellä; minun olisi pitänyt kiskoa se sieltä, kun se vielä oli nuori ja hento. Miksi oli tämä itserangaistuksen helppo, yksinkertainen työ yhäti liian vaikea minusta? Selitys on jo annettu niissä kolmessa sanassa, jotka riittävät kyllin ja selvästi tunnustuksekseni. Minä rakastin häntä!

Päivät ja viikot vierivät; kolmas kuukausi oli melkein lopussa tulostani Cumberlandiin. Suloinen, yksitoikkoinen elämä, jota me vietimme tässä unhotetussa maailman sopessa, veti minua aivan kuin hiljainen virta vetää toimettomana olevaa uijaa tasaisella juoksullaan. Kaikki menneisyyden muisto, kaikki tulevaisuuden ajatus, kaikki asemani petollisuuden ja toivottomuuden tunne uinahti minussa. Oman sydämmeni sireenilaulun huumaamana, silmät ummessa huomaamaan todellisuutta ja korvat kuuroina vaaran varotuksille kuljin minä yhä lähemmäksi uhkaavia kareja. Se varotus, joka vihdoinkin herätti minut nopeasti, itsesyyttävästi tuntemaan oman heikkouteni, oli yksinkertaisin, rehellisin, lempein kaikista varotuksista, jonka minä voin saada, sillä sen antoi, vaikkakaan ei sanoin, hän.

Me olimme eronneet eräänä iltana kuten tavallisesti. Ei sanaakaan ollut päässyt huuliltani enemmän tällä kertaa kuin koskaan ennenkään, joka olisi voinut paljastaa minut tai pelottaa häntä saattamalla hänelle odottamattoman tiedon asian oikeasta laidasta. Mutta kun me huomenaamuna taaskin tapasimme, oli muutos tapahtunut hänessä — muutos, joka ilmaisi minulle kaikki.

Siihen aikaan kuten nytkin kammoin minä tunkeutumasta hänen pyhimpiin tunteisiinsa ja paljastamasta hänen sydäntään muiden silmättäväksi, kuten minä nyt olen paljastanut omani. Olkoon kyllin sanoessani, että ensi kerta, jolloin hän huomasi salaisuuteni, oli varman vakuutukseni mukaan se hetki, jolloin hän huomasi oman tunteensa, ja siitä seurasi, että hänen esiintymisensä minua kohtaan muuttui yhtenä ainoana yönä. Hänen mielensä, joka oli liian rehellinen pettääkseen muita, oli myöskin liian jalo, että hän olisi voinut pettää itseänsä. Kun se tuska, jonka minä olin tuudittanut lepoon itsessäni, ensin laski taakkansa hänen sydämmelleen, ilmaisi hänen rehellinen muotonsa kaikki ja sanoi yksinkertaisella koruttomalla tavallansa: Olen suruissani hänen tähtensä, olen suruissani itseni tähden.

Se ilmaisi tämän ja paljon enemmänkin, jota minä en silloin voinut tulkita. Minä ymmärsin vain liian hyvin tämän muutoksen hänen esiintymisessään, suuremmasta ystävyydestä ja nopeammasta käsityksestä kaikkien toiveideni täyttämiseksi kuin kellään muulla — pakkoon ja suruisuuteen ja hermostuneeseen intoon tarttua ensimmäiseen työhön, minkä hän vain sai käsiinsä, jos me sattumalta jäimme kahden. Minä ymmärsin, miksi nuo sulohuulet hymyilivät nyt niin harvoin, niin pakotetusti — miksi nuo sinisilmät katsoivat minuun joskus enkelin säälillä, joskus taas lapsen viattomalla hämmästyksellä. Mutta tämä muutos sisälsi vielä jotain enemmänkin. Hänen kätensä oli niin kylmä, hänen kasvoillaan luonnottoman jäykkyyden ilme ja kaikissa hänen liikkeissään alinomaisen pelon äänetön leima, alituinen itsensä syyttäminen. Sitä tunnetta, jonka minä aavistin hänessä, jonka tiesin olevan itsessäni — tuota koskaan lausumatonta tunnetta, joka oli meille yhteinen, ei siinä ollut. Tässä muuttuneessa tavassa oli aineksia, jotka salaa alkoivat erottaa meitä.

Epäilykseni ja levottomuuteni, epämääräisen pelkoni aikana jostakin tuntemattomasta, jota minä olin pakotettu omin voimin tiedustamaan, tutkin minä neiti Halcomben silmäyksiä ja käytöstä saadakseni niistä jotakin valaistusta. Niin luottavassa tuttavuudessa kuin se, joka meidän välillämme vallitsi, ei kenessäkään voinut mikään suuri muutos tapahtua, ilman että me kaikki emme olisi sitä myötätuntoisesti tunteneet. Neiti Fairlien muuttunut esiintyminen herätti myöskin vastakaikua hänen sisarpuolessaan. Vaikk'ei sanaakaan päässyt neiti Halcombelta, joka olisi todistanut hänen muuttaneen ajatustaan minusta, niin oli hänen läpitunkeva silmänsä ottanut uuden tavan alinomaa vartioida minua. Joskus näytti minusta tässä silmäyksessä ilmenevän salaista vihaa, joskus myöskin salattua pelkoa — toisinaan taas niin yhtä kuin toistakin sanalla sanoen: minä en ymmärtänyt häntä. Viikko kului, ja meidän välillämme vallitsi yhä tämä pakotettu suhde. Minun asemani, jota yhä pahensi tieto väärästä heikkoudestani ja velvollisuuteni laiminlyömisestä, oli tullut sietämättömäksi. Tunsin että minun täytyi heti ja ainiaaksi vapautua pakosta, jossa elin — mutta kuinka minun piti menetellä tehdäkseni oikein tai mitä piti ensin lausumani, oli enemmän kuin itse voin sanoa.

Tästä auttamattomasta ja nöyryyttävästä pakosta pelasti minut neiti Halcombe. Hänen suunsa lausui minulle katkeran, välttämättömän totuuden; hänen sydämmellinen hyväntahtoisuutensa ylläpiti rohkeuttani kovan iskun kohdatessa; hänen ymmärryksensä ja rohkeutensa käänsi parhaaksi tapauksen, joka uhkasi suurinta onnettomuutta sekä minulle että muille Limmeridge-Housen asukkaille.

X.

Oli torstai, ja oleskeluni kolmas kuukausi Cumberlandissa oli loppumaisillaan.

Aamulla, minun tavalliseen aikaan mennessäni aamiaiselle, oli neiti Halcombe ensi kerran tutustumisemme jälkeen pöydästä poissa.

Neiti Fairlie oli ulkona pengermällä. Hän tervehti minua, mutta ei tullut sisään. Ei kumpikaan lausunut sanaakaan, joka olisi häirinnyt rauhaa — ja kumminkin pakotti sama sanoin kuvaamaton neuvottomuuden tunne meitä välttämään jäämästä kahden kesken toistemme kanssa. Hän jäi ulos ja minä ruokailuhuoneeseen, kunnes rouva Vesey tai neiti Halcombe tulisi sisään. Kuinka silmänräpäyksessä minä olisin etsinytkään häntä, kuinka sydämmellisesti olisimmekaan ottaneet toisiamme kädestä ja kävelleet yhdessä pengermällä ainoastaan viikko takaperin.

Muutamien minuuttien kuluttua tuli neiti Halcombe huoneeseen. Hän näytti huolestuneelta ja pyysi hajamielisen näköisenä anteeksi myöhästynyttä tuloaan.

"Olen viivästynyt", sanoi hän, "keskustelun takia herra Fairlien kanssa eräästä perheasiasta, josta hän halusi neuvotella kanssani."

Neiti Fairlie tuli sisään puutarhasta, ja me tervehdimme toisiamme kuten tavallisesti. Hänen kätensä, puristaessaan minun kättäni, oli kylmempi kuin koskaan ennen. Hän ei katsonutkaan minuun ja oli kovin kalpea. Rouva Veseykin huomasi sen tultuaan hetkisen myöhemmin huoneeseen.

"Luullakseni sen vaikuttaa ilman vaihdos", sanoi vanha rouva. "Talvi tulee, rakkahani, talvi tulee pian!"

Neiti Fairlien ja minun sydämmeeni oli se jo tullut!

Aamiaisemme — jonka aikana ennen niin hilpeästi ja eloisasti keskusteltiin ja tehtiin suunnitelmia päivän ohjelmaa varten — oli lyhyt ja äänetön. Neiti Fairlie näytti kärsivän keskustelun pitkistä väliajoista ja silmäili rukoilevasti sisarpuoltaan, että tämä puhuisi. Pari kertaa aljettuaan, mutta taas pysähdyttyään, sanoi neiti Halcombe vihdoin aivan valmistelematta:

"Olen puhunut setäsi kanssa nyt aamulla. Laura. Hän katsoo punaisen vierashuoneen olevan ainoan, joka voi joutua valmiiksi, ja hän on vahvistanut sen, mitä sanoin sinulle. Maanantai on oikea päivä — eikä tiistai."

Hänen puhuessaan katsoa tuijotti neiti Fairlie pöytään. Hänen sormensa haparoivat hermostuneesti pöytäliinalla olevia leivänmuruja. Hänen poskiensa kalpeus levisi aina huuliin asti, jotka huomattavasti vavahtelivat. Minä en ollut ainoa, joka huomasin tämän. Neiti Halcombekin huomasi sen ja kiiruhti meitä esimerkillään nousemaan pois pöydästä.

Rouva Vesey ja neiti Fairlie poistuivat huoneesta yhdessä. Lempeät, suruiset silmät katsahtivat sivumennen minuun pikaista, pitkällistä eroa aavistavalla ilmeellä. Se herätti tuskan minun omassa sydämmessäni — tuskan, joka ilmoitti minulle, että minun täytyy kadottaa hänet ennen pitkää ja että minun täytyy rakastaa häntä sitä syvemmin juuri tämän eron takia.

Minä käännyin puutarhaan päin, kun hän oli oven perästään sulkenut. Neiti Halcombe seisoi hattu kädessään ja iso huivi käsivarrellaan lasioven vieressä, joka johti pengermälle, ja katsoi minuun vakavasti.

"Onko Teillä hetkinen vapaana", kysyi hän, "ennenkun alatte työtänne?"

"Kyllä, neiti Halcombe. Minulla on aikaa aina Teitä palvella."

"Haluan saada puhua pari sanaa Teidän kanssanne, herra Hartright, hyvässä luottamuksessa. Ottakaa hattunne ja tulkaa kanssani puutarhaan. Ei ole luultavaa, että meitä häiritään siellä tähän aikaan päivästä."

Mennessämme pengermälle tuli eräs puutarharengeistä — nuori poika — asuinkartanoon päin kirje kädessään. Neiti Halcombe pysähdytti hänet.

"Onko kirje minulle?" kysyi hän.

"Ei, neiti, se pitäisi olla neiti Fairlielle", vastasi poika ja ojensi puhuessaan kirjeen.

Neiti Halcombe otti sen häneltä ja katsoi päällekirjoitusta.

"Ompa se merkillinen käsiala!" sanoi hän itsekseen. "Kukahan mahtaa tämä Lauran kirjeenvaihtaja olla? Mistä sinä olet saanut sen?" kysyi hän pojalta.

"Niin, neiti", vastasi poika, "minä sain sen juuri eräältä ihmiseltä."

"Millaiselta ihmiseltä."

"Eräältä vanhalta naiselta, neiti."

"Vai niin! Tunsitko sinä hänet?"

"E-en, en voi juuri sanoa koskaan ennen nähneeni häntä."

"Mihin hän meni?"

"Tuonnepäin", sanoi poika, kääntyen miettivästi etelään ja pyöräytti oikealla kädellään puoliympyrän koko tälle puolelle Englantia.

"Merkillistä", sanoi neiti Halcombe, "mutta luullakseni on sen lähettäjä joku avunpyytäjä. Kas tässä", lisäsi hän ja antoi kirjeen takaisin pojalle, "vie se sisään ja anna jollekin palvelijalle. Ja jollei Teillä nyt ole mitään esteenä, herra Hartright, niin kuljemme tätä tietä kappaleen eteenpäin."

Hän johti minut pengermän yli, pitkin samaa tietä, jota olin seurannut häntä seuraavana päivänä Limmeridgeen tuloni jälkeen. Pikku huvihuoneen luona, jossa Laura ja minä olimme ensin nähneet toisemme, pysähtyi hän ja katkasi sen äänettömyyden, mikä koko kävelyn ajan oli vallinnut.

"Mitä minulla on Teille sanottavaa, voin minä sanoa täällä."

Näin puhuttuaan astui hän huoneeseen, nosti erään tuolin pienen, punaisen pöydän ääreen ja viittasi minun ottamaan toisen. Minä aavistin hänen puhuessaan ruokailuhuoneessa, mitä tuleman piti; nyt olin minä varma siitä.

"Herra Hartright", sanoi hän, "minun täytyy aluksi tehdä Teille rehellinen tunnustus. Minä tahdon vain sanoa — ilman kauniita lauselmia, joita minä kammon — että minä sillä aikaa, jonka me olemme viettäneet täällä toistemme kanssa, olen oppinut pitämän Teitä todella arvossa. Minä tunsin jo alussa ystävyyttä Teihin, kun Te kerroitte menettelystänne tuota onnetonta naista kohtaan, jonka Te tapasitte niin omituisissa olosuhteissa. Teidän tapanne menetellä asiassa ei kenties ollut varovaisin, mutta se todisti kumminkin siihen määrään itsensähillitsemistä, hienotunteisuutta ja sääliväisyyttä, että minä heti tulin vakuutetuksi Teidän olevan jalo mies. Se herätti minussa hyviä toiveita Teistä, ettekä Te ole näitä toiveita pettäneetkään."

Hän vaikeni, mutta piti samalla kertaa ylhäällä kättään merkiksi, ett'ei hän odottanut vastausta minulta, ennenkun hän oli saanut puhua edelleen. Tullessani huvihuoneeseen en vähintäkään ollut ajatellut valkopukuista naista. Nyt olivat neiti Halcomben sanat johtaneet mieleeni tämän seikkailun. Ja siellä se pysyi koko keskuslelumme ajan — eikä suinkaan seurauksitta.

"Ystävänänne", jatkoi hän, "täytyy minun nyt sanoa suoraan pelottomalla, avonaisella tavallani huomanneeni salaisuuden ilman kenenkään apua, viittauksia tai neuvoa. Herra Hartright, Te olette ajattelemattomasti joutunut rakastumaan — vakavasti ja syvästi rakastumaan, pelkään minä — sisareeni Lauraan. Minä en tahdo tuottaa Teille tuskaa tunnustamalla tämän monin tavoin, sillä minä näen ja tiedän Teidän olevan liian rehellisen kieltääksenne asian. Minä en nuhtelekaan Teitä siitä — minä vain valitan kohtaloanne, että olette joutuneet onnettomasti rakastumaan. Te ette ole koettaneet saavuttaa mitään etua, ette ole koskaan salaa puhellut sisareni kanssa. Teiltä on puuttunut huomaavaisuutta itseänne kohtaan, ette ole osannut ottaa huomioon omaa parastanne; mitään muuta ette ole tehnyt. Jos Te ainoassakaan tilaisuudessa olisitte käyttäytynyt vähemmin hienotunteisesti ja häveliäästi, olisin minä heti pyytänyt Teidän poistumaan talostamme minuuttiakaan viivyttelemättä ja edeltäpäin edes kenenkään kanssa neuvottelematta. Mutta siten kuin nyt on asianlaita, syytän minä Teidän nuoruuttanne ja yhteiskunnallista asemaanne enkä Teitä. Ottakaa minua kädestä — minä olen kiusannut Teitä, minun täytyy tehdä sitä vieläkin kun ei muutakaan apuneuvoa ole — ja puristakaa ensin kättä ystävänne Marian Halcomben kanssa."

Tämä aavistamaton sydämmellisyys — lämmin, ylevämielinen osanotto, jota osoitettiin minulle yhtä suurella sovinnollisuudella kuin hienotunteisuudella ja jalomielisyydellä, vaikkakin suoralla tavalla, vetosi minun sydämmeeni, kunniaani ja rohkeuteeni ja liikutti mieltäni syvästi. Minä koetin katsoa häneen hänen tarttuessaan käteeni, mutta oli kuin sumua silmissäni. Tahdoin kiittää häntä, mutta en saanut sanaakaan suustani.

"Kuulkaa, mitä minun on sanottava Teille", jatkoi hän, samalla kun hän koetti olla huomaamatta minun itsehillitsemiseni puutetta. "Kuulkaa minua ja koettakaamme pian päästä asiasta. On todellakin keventävää minusta, ett'ei minun tarvitse enempää, kuin tarpeellista on, kosketella mielestäni kovaa ja kohtuutonta kysymystä, yhteiskunnallisen aseman erilaisuutta. Olosuhteet, joiden täytyy tuottaa Teille julmaa tuskaa, säästävät minulta alentavan välttämättömyyden loukata miestä, joka nyt ystävänä on elänyt pitkän aikaa saman katon alla kuin minäkin, joillakin nöyryyttävillä huomautuksilla puuttuvasta arvosta ja rikkaudesta. Teidän täytyy poistua Limmeridge-Housesta, herra Hartright, ennenkun pahempaa tapahtuu. Minun velvollisuuteni on sanoa tämä, ja se on yhtä suuri velvollisuuteni silloinkin, vaikka Te olisitte Englannin vanhimman ja rikkaimman perheen päämies. Teidän täytyy lähteä luotamme, ei siksi, että olette piirustuksen opettaja…"

Hän vaikeni hetkiseksi, käänsi kasvonsa suoraan minuun, ojensi kätensä yli pöydän ja laski sen käsivarrelleni.

"Ei siksi, että olette piirustuksenopettaja", toisti hän, "vaan siksi, että Laura Fairlie on kihloissa."

Viime sanat tunkeutuivat kuin miekka sydämmeeni. Käsivarressani ei tuntunut ollenkaan sitä pitävän käden puristus. En liikahtanut enempää kuin puhellutkaan. Kylmä syystuuli, joka lakasi pois kuivia lehtiä edessämme, pyyhkäsi mielestäni yht'äkkiä niin jäätävän purevana ylitseni kuin minun omat, mielettömät toiveeni olisivat yhdessä hetkisessä muuttuneet kuiviksi lehdiksi ja kierineet pois toisten matkassa. Toiveet! Olipa hän kihloissa tai ei, oli hän kumminkin yhtä kaukana minusta. Olisivatko muut miehet käsittäneet tämän minun asemassani? Varmaankaan eivät, jos he olisivat rakastaneet kuten minä.

Katkera pistos meni, eikä mitään muuta jäänyt kuin kaamea, jäätävä tuska. Minä voin taaskin tuntea neiti Halcomben käden lujemmin tarttuvan käsivarteeni — kohotin päätäni ja katsoin häneen. Hänen suuret, tummat silmänsä olivat kiintyneet minuun ja seurasivat tutkien sitä kalpeutta, jonka itsekin tunsin leviävän poskilleni.

"Voittakaa se!" sanoi hän. "Täällä, jossa Te ensiksi näitte hänet, tulee Teidän se voittaa! Älkää antako sen musertaa teitä, ikäänkuin olisitte nainen. Temmatkaa ulos se juurineen; tallatkaa se jalkojenne alle kuin mies!"

Se tukahdutettu voima, joka piili hänen sanoissansa, se voima, joka hänen paljaasta tahdostaan ja hänen silmäykseensä ja käteensä keskittyneenä kumpusi minuun, saattoi minut täyteen käsitykseeni. Me istuimme molemmat ääneti hetkisen. Tuokion kuluttua olin minä vastannut hänen jaloon luottamukseensa — minä olin ainakin näennäisesti taaskin voittanut itsehillintäni.

"Oletteko rauhoittunut?"

"Kylliksi, neiti Halcombe, pyytääkseni sekä Teiltä että häneltä anteeksi. Kylliksi, seuratakseni Teidän neuvoanne ja siten osoittaakseni kiitollisuuttani, vaikkakaan en voi sitä tehdä millään muulla tavalla."

"Te olette sen jo tehnyt, herra Hartright", vastasi hän, "puhumalla siten kuin nyt. Kumminkaan ei pidä mitään salaamista välillämme nyt tulla kysymykseen. Minä en voi salata Teiltä, mitä minun sisareni on tietämättään ilmaissut minulle. Teidän täytyy poistua luotamme hänen tähtensä yhtä hyvin kuin itsenne tähden. Teidän läsnäolonne, ystävällinen seurustelunne kanssamme, niin viaton, kuin se on ollutkin — Jumala tietää, että se kaikissa muissakin suhteissa on ollut sitä — on kumminkin saattanut hänet onnettomaksi. Minä, joka rakastan häntä enemmän kuin omaa elämääni — minä, joka olen oppinut uskomaan tähän puhtaaseen, jaloon, viattomaan sieluun, niinkuin minä luotan uskooni — minä vain tunnen liian hyvin sen katkeran itsensä nuhtelun, jota hän on kärsinyt sen jälkeen, kun ensi pilkahdus tunteesta, ristiriidassa sen uskollisuuden lupauksen kanssa, jonka hän on antanut, vastoin hänen tahtoaan tunkeusi hänen sydämmeensä. Minä en sano — olisi turhaa koettaa väittää jotain sellaista sen jälkeen, mitä on tapahtunut — että hänen kihlauksensa on aiheutunut jostakin varsinaisesta mieltymisestä. Se on side, jonka kunnia eikä rakkaus on perustanut; hänen isänsä lausui sellaisen toivomuksen kuolinvuoteellaan kaksi vuotta sitten; hän ei iloinnut siitä enempää kuin pelkäsikään sitä — hän vain tyytyi siihen. Aina Teidän tänne tuloonne asti oli hän samassa asemassa kuin sadat muut naiset, jotka menevät naimisiin miehen kanssa, jota eivät enemmän rakasta kuin kammokaan ja jota he oppivat rakastamaan (jolleivät vihaamaan!) häiden jälkeen. Sydämmellisemmin kuin sanat voivat lausua, toivon minä — ja Teillä täytyy olla kyllin itsensä kieltävää rohkeutta toivoaksenne samaa — ett'eivät nuo muinoista lepoa ja tyytyväisyyttä häiritsevät uudet ajatukset ja tunteet ole syöpyneet niin syvälle, että niitä olisi mahdoton temmata pois. Teidän poistumisenne — jos minä vähemmin uskoisin Teidän kunniaanne, rohkeuteenne ja ymmärrykseenne en minä niin paljon luottaisi siihen kuin nyt — Teidän poistumisenne täytyy auttaa minun pyrkimyksiäni tässä suhteessa, ja aika parantaa kaikkien meidän kolmen haavat. On hyvä tietää, ett'ei ensimmäinen luottamukseni Teihin ole ollut aiheeton. On hyvä tietää, ett'ette Te osoita vähemmän miehuullista kunniaa, vähemmän hienotunteisuutta oppilasta kohtaan, jonka oikean suhteen Te olette ollut kyllin onneton unhottamaan, kuin vierasta, turvatonta olentoa kohtaan, joka ei turhaan pyytänyt teidän apuanne."

Taaskin odottamaton viittaus valkopukuiseen naiseen! Eikö ollut mahdollista puhua neiti Fairliestä ja minusta kutsumatta välillemme Anna Catherickin kuvaa onnettomaksi kohtaloksi, jota oli mahdoton välttää?

"Sanokaa minulle, kuinka voin pyytää anteeksi neiti Fairlieltä sopimukseni rikkomisen", sanoin minä. "Sanokaa minulle, milloin minun tulee matkustaa saatuani tämän anteeksiannon. Lupaan sokeasti totella ja seurata Teidän neuvoanne."

"Aika on aina suuriarvoinen", vastasi hän. "Te kuulitte minun aamiaisella puhuvan ensi maanantaista ja punaisen vierashuoneen kuntoon laittamisesta. Vieras, jota maanantaina odotamme, on…"

Minä en jaksanut kuulla hänen puhuvan loppuun. Sen lisäksi, mitä nyt olin saanut tietää, sanoivat neiti Fairlien silmäykset ja esiintyminen aamiaispöydässä, että tuo Limmeridge-Houseen odotettu vieras oli hänen tuleva puolisonsa. Minä koetin kyllä hillitä itseäni, mutta minussa oli tällä hetkellä jotakin tahtoani lujempaa, ja minä keskeytin neiti Halcomben.

"Sallikaa minun matkustaa tänään", sanoin minä katkerasti. "Kuta pikemmin, sitä parempi."

"Ei, ei tänään", vastasi hän. "Ainoaksi syyksi, jonka Te voitte herra Fairlielle ilmoittaa Teidän pikaiseen lähtöönne ennen määräajan päättymistä, täytyy sanoa, että edeltäpäin aavistamattomat asianhaarat pakottavat Teitä pyytämään hänen myöntämään Teille oikeuden matkustaa takaisin Lontooseen. Teidän täytyy odottaa huomiseen postin tulon jälkeen sanoaksenne sen hänelle, koskapa kirjeen saapuminen Lontoosta olisi selityksenä hänelle Teidän suunnitelmainne muutoksesta. On valitettavaa ja viheliäistäkin turvautua petokseen, joskaan se ei koskaan ole niin viatonta laatua kuin nyt, mutta minä tunnen herra Fairlien ja tiedän, että jos hän hiemankaan epäilee Teidän nenästävän häntä, hän kieltää varmasti rikkomasta sopimusta. Puhukaa hänen kanssaan perjantaina aamupäivällä, aamiaisen jälkeen, toimikaa sitten omaksi parhaaksenne niin paljon kuin mahdollista järjestääksenne taulut ja mennäksenne lauantaina. Siten sujuu kaikki hyvin, herra Hartright, sekä Teistä että meistä."

Ennenkun minä ennätin vakuuttaa hänelle hänen voivan täydellisesti luottaa, että minä seuraan tarkasti hänen neuvoansa, hämmästytti meitä molempia puistossa lähestyväin askelten ääni. Joku saapui asuinrakennuksesta hakemaan meitä! Tunsin veren kuohahtavan kasvoihini ja taaskin poistuvan niistä. Voisiko tämä kolmas henkilö, joka nopein askelin lähestyi tällä hetkellä ja näissä olosuhteissa, olla neiti Fairlie?

Oli lohduttavaa minusta — niin surullisen muuttuneeksi oli minun suhteeni häneen jo tullut — niin, oli todellakin lohduttavaa minusta, että meitä häiritsevä henkilö huvihuoneen ovelle tultuaan olikin neiti Fairlien kamarineito.

"Saisinko minä puhua minuutin kanssanne, neiti?" sanoi tyttö nopeasti, melkeinpä levottomasti.

Neiti Halcombe astui portaita alas ja poistui muutamia askelia puistoon lähetin kanssa.

Jäätyäni yksin palasivat ajatukseni kuvaamattoman tuskan tunteella tapahtuvaan lähtööni ja palaamiseeni Lontoossa olevaan autioon asuntooni. Lempeän, vanhan äitini ja sisareni muisto, sisareni, joka niin sydämmellisesti oli riemuinnut hänen kanssaan edullisesta paikan saannistani Cumberlandissa — tämä muisto, joka häpeäkseni nyt ensi kerran pilkisti sieluuni — tunkeusi mieleeni kuin vanhojen unhoitettujen ystäväin surullinen, rakastava tervehdys. Mille mielelle tulisivatkaan äitini ja sisareni palattuani ennen aikojani ja tunnustettuani onnettomasti rakastuneeni — he, jotka niin toivorikkaina olivat eronneet minusta tuona viimeisenä iloisena iltana Hampsteadissa?

Taaskin puikahti Anna Catherick mieleeni! Kuinka voisinkaan muistella viime iltaani äitini ja sisareni luona joutumatta muistelemaan palaamistani Lontooseen tuona kuuvaloisena yönä? Mitä tämä merkitsi? Tapaisimmeko minä ja tämä nainen vielä toisemme? Olihan se mahdollista. Tiesiköhän hän minun asuvan Lontoossa? Niin, olinhan sanonut hänelle sen joko heti ennen tai jälkeen hänen kummallisen kysymyksensä, kun hän niin arasti pyysi minun sanomaan, tunsinko jonkun vapaaherran. Joko ennen tai jälkeen — en ollut silloin kyllin levollinen voidakseni nyt muistaa oikein, kumminko se oli.

Muutamia minuutteja kului, ennenkuin neiti Halcombe oli lopettanut puhelunsa kamarineidon kanssa ja palannut takaisin. Hänkin oli levottoman ja hämmästyneen näköinen.

"Me olemme sopineet kaikesta, mikä on välttämätöntä, herra Hartright", sanoi hän. "Me olemme ymmärtäneet toisiamme, kuten ystävien tulee, ja menemme nyt sisään. Sanoakseni totuuden, olen minä levoton Lauran vuoksi. Hän on lähettänyt tänne sanomaan haluavansa heti puhella kanssani, ja tyttö sanoo, että hänen emäntänsä näyttää olevan varsin mielenliikutuksissaan kirjeen takia, jonka hän on saanut tänä-aamuna — epäilemättä saman kirjeen takia, jonka minä lähetin hänelle tullessamme tänne."

Me palasimme nopeasti puiston kautta. Vaikka neiti Halcombe oli mielestään sanonut kaiken, minkä hän katsoi tarpeelliseksi, oli minulla kumminkin yhtä ja toista tärkeää kysyttävää. Siitä hetkestä, jolloin huomasin Limmeridge-Houseen odotettavan vieraan olevan neiti Fairlien tulevan puolison, olin tuntenut katkeraa uteliaisuutta, palavaa, mustasukkaista halua saada tietää, kuka hän oli. Olihan mahdollista, ett'ei sopivaa tilaisuutta kysyä tätä niin hevin ilmaantuisi; minä rohkenin siis kysyä hänen nimeänsä palatessamme asuinrakennukseen.

"Nyt, kun Te olette kyllin ystävällinen sanoaksenne minulle, että me olemme oikein ymmärtäneet toisiamme, neiti Halcombe", sanoin minä, "nyt, kun Te olette vakuutettu minun kiitollisuudestani Teidän huolenpidostanne ja minun halustani seurata toivomuksianne, uskallan minä kysyä" — minä vaikenin; minä olin pakottautunut ajattelemaan häntä, mutta vaikeampaa oli puhua hänestä neiti Fairlien kihlattuna — "kenen kanssa neiti Fairlie on kihloissa?"

Neiti Halcomben ajatukset pyörivät nähtävästi sisareltaan saamassaan kutsussa. Hän vastasi nopeasti ja hajamielisesti:

"Erään aatelisen kanssa, joka omistaa laajoja tiluksia Hampshiressä."

Hampshire! Anna Catherickin synnyinpaikka! Taaskin tämä valkopukuinen nainen. — Tässähän oli kohtalo kerrassaan!

"Hänen nimensä?" kysyin minä niin levollisesti ja välinpitämättömästi kuin voin.

"Sir Percival Glyde."

Sir — Sir Percival! Anna Catherickin kysymys — tämä epäluuloinen kysymys niistä vapaaherraisista henkilöistä, joita minä mahdollisesti tunnen, oli tuskin ehtinyt hälvetä mielestäni, kun sen hänen vastauksensa palautti muistooni. Minä seisahduin heti ja katsoin häneen.

Hän ei uskonut minun kuulleen hänen vastaustansa ja toisti vielä kerran: "Sir Percival Glyde."

"Ritari vai vapaaherra?" kysyin minä mielenliikutuksen vallassa, jota en voinut salata.

Hän vaikeni hetkisen ja vastasi sitten välinpitämättömästi:

"Vapaaherra luonnollisesti."

XI.

Ei kummaltakaan puolen puhuttu sanaakaan mennessämme asuinkartanoon. Neiti Halcombe kiiruhti heti sisarensa huoneeseen, ja minä menin työhuoneeseeni järjestämään kaikkia herra Fairlien maalauksia, joita minä en vielä ollut ehtinyt korjailla, ennenkun minä ne jättäisin toisiin käsiin. Ajatukset, jotka minä tähän asti olin itsessäni tukahduttanut, ajatukset, jotka tekivät asemani entistään tuskaisammaksi, valtasivat nyt sieluni jäätyäni yksin.

Hän oli kihloissa, ja hänen tuleva puolisonsa oli sir Percival Glyde, mies, jolla oli vapaaherran arvo ja suuret tilukset Hampshiressä.

Oli sadottain vapaaherroja Englannissa ja tusinoittain tilanomistajia Hampshiressä. Tavallisen järjenjuoksun mukaan ei minulla olisi voinut olla edes aiheen varjoakaan katsoa valkopukuisen naisen minulle tekemän kummallisen kysymyksen tarkoittavan sir Percival Glydeä. Ja kumminkin minä tein niin. Oliko se kenties siksi, että hän nyt minun mietteissäni oli tekemisissä neiti Fairlien kanssa? — Neiti Fairlie oli taas minun ajatuksissani yhteydessä Anna Catherickin kanssa aina siitä illasta lähtien, jolloin minä olin huomannut tuon merkillisen yhtäläisyyden heidän välillänsä. Olivatko aamun tapahtumat jo niin riistäneet tajuni, että ensimmäinen harhakuva, jonka sattuma ja tyhjät tilapäisyydet olivat mielikuvitukseeni ajaneet, voi vallata minut? Minä en itse tietänyt sitä. Minä voin vain tuntea, että mitä neiti Halcombe oli paluumatkalla huvihuoneesta sanonut minulle, oli tehnyt minuun järisyttävän vaikutuksen. Jonkin suuren vaaran aavistus, vaaran, joka meille kaikille kolmelle oli kätkettynä tulevaisuuden hämärään, ahdisti minua. Epäilys, enkö minä jo ollut sidottu tulevain kohtaloiden ketjuun, jota ei edes tapahtuva matkani Cumberlandista voisi katkaista — epäilys, eiköhän joku meistä näkisi kaiken tämän loppuvan sellaisenaan, kuin se todellisuudessa tulee olemaan, alkoi yhä raskaammin painaa mieltäni. Niin katkera kuin se kärsimys olikin, jonka minun lyhyt, uhkarohkea rakkausunelmani tuotti minulle, uskoin minä, että sen tukahduttaisi ja syrjäyttäisi vielä mahtavampi käsitys jostain synkästä raskaasta, uhkaavasta vaarasta, jota aika piteli päämme päällä.

Minä olin maalaillut enemmän kuin puoli tuntia, kun kuulin ovelle koputettavan. Kehotuksestani avattiin se, ja kummastuksekseni astui neiti Halcombe huoneeseen.

Hän näytti tyytymättömältä ja levottomalta, otti itse tuolin, ennenkuin kerkisin sitä tarjota, ja istuutui viereeni.

"Herra Hartright", sanoi hän, "minä toivoin, että kaikki kiusalliset puhelut välillämme olisivat loppuneet ainakin täksi päiväksi. Mutta eipä näytä siltä. Jokin halpamainen suunnitelma on tekeillä sisareni pelottamiseksi tulevasta avioliitostaan. Te näitte minun lähettävän pojan viemään sen kirjeen, jossa oli kummallinen osoite, neiti Fairlielle."

"Kyllä."

"No niin, se oli nimetön kirje — halpamielinen yritys alentaa sir Percival Glyden arvoa sisareni silmissä. Se on niin järkyttynyt häntä, että minulla oli kerrassaan mahdottomalta tuntuva vaikeus saada hänet sen verran rauhottumaan, että pääsin tulemaan tänne. Tiedän kyllä tämän olevan asian, joka vain koskee perhettä, josta minun ei pitäisi neuvotella Teidän kanssanne ja johon Teillä ei voi olla mitään harrastusta…"

"Pyydän vakuuttaa Teille, neiti Halcombe, tuntevani syvintä osanottoa kaikkeen, mikä koskee neiti Fairlien ja Teidän onneanne."

"Ilahduttaa kuulla Teidän puhuvan niin. Te olette ainoa tuntemani henkilö, joka voitte neuvoa minua juuri nyt. Herra Fairlie on, huonon terveytensä ja kaikkien salaisuuksien ja vastoinkäymisten kammonsa takia, aivan kelvoton siihen. Pappi on hyvä ja hurskas mies, jolla ei ole vähintäkään käsitystä mistään muusta paitsi hengellisestä virastaan, ja meidän naapurimme ovat juuri sellaisia mukavia, välinpitämättömiä ihmisiä, joihin ei voi ajatella kääntyäkään silloin, kun jokin vaara tai ikävyys on tapahtunut. Nyt haluaisin saada selville, eikö minun heti ole ryhdyttävä joihinkin toimenpiteihin päästäksemme kirjeenkirjoittajan perille, vai onko minun odotettava huomiseen ja käännyttävä herra Fairlien lainoppineelta avustajalta apua pyytämään. Se on kysymys, joka on suuriarvoinen — sillä siitä riippuu kokonaisen päivän voittaminen tai kadottaminen. Sanokaa minulle ajatuksenne, herra Hartright. Jos minä en jo olisi ollut pakotettu puhumaan luottavasti kanssanne varsin arkaluontoisista kysymyksistä, niin eipä edes avuton asemanikaan olisi kylliksi suomaan anteeksi vaivaamistani. Mutta asiain näin ollen en varmaankaan tee väärin unhottaessani, että meidän välillämme on ainoastaan kolmenkuukautinen ystävyys."

Hän ojensi kirjeen minulle. Se alkoi aivan jyrkästi, ilman mitään valmisteluja ja puhutteluja näin:

"Uskotteko uniin? Teidän tähtenne toivon minä tekevänne sen. Katsokaa, mitä Pyhä Raamattu sanoo unista ja niiden täyttämisestä (I Moseksen kirja 37—40 luku, Daniel: 2 luku) ja ottakaa varteen se varotus, minkä annan Teille, ennenkun se on myöhäistä.

"Viime yönä näin, minä unta Teistä, neiti Fairlie. Minä näin unta, että minä seisoin alttarikehyksen sisäpuolella kirkossa: minä toisella sivulla alttaria ja pappi kappoineen ja käsikirjoineen toisella puolella.

"Hetkisen kuluttua tuli kuorin eteen mies ja nainen vihittäviksi toisiinsa. Nainen oli Te. Te näytitte niin kauniilta ja viattomalta kauniissa, valkoisessa morsiuspuvussanne, pitsihuntu päässänne, että minun sydämmeni valtasi osanotto ja silmäni kyynelöivät.

"Ne olivat säälin kyyneleitä, nuori lady, ja niille lahjoittaa taivas siunauksensa; sen sijaan että olisivat pudonneet maahan ja kuivuneet, kuten meidän vuodattamamme jokapäiväiset kyyneleet, muuttuivat ne kahdeksi valojuovaksi, jotka lähenivät lähenemistään sitä miestä, jonka vieressä Te seisoitte alttarin edessä, kunnes ne kohtasivat hänen rintaansa. Säteet taipuivat kahdeksi sateenkaareksi hänen ja minun välilleni. Silmäykseni seurasivat niitä, ja minä voin nähdä suoraan hänen sydämensä syvyyteen.

"Miehen ulkomuoto, johon Teidät piti vihittämän, oli kyllä muhkea nähdä. Hän ei ollut pitkä eikä pienikään — mutta hieman keskipituutta lyhempi. Eloisa, liikkuva, uljas mies — noin 45-vuotias. Hänen muotonsa oli kalpea ja pää paljas heti otsan yläpuolelta, mutta muutoin tummatukkainen. Hänen partansa oli ajettu leuasta, mutta kasvoi kauniina, ruskeanvärisenä poskilla ja ylähuulella. Silmätkin olivat ruskeat ja kirkkaat; nenä suora ja kyllin hieno sopiakseen naiselle. Samoin kädetkin. Aika ajoittain kiusasi häntä kuiva yskä, ja kun hän nosti oikean kätensä suulleen, näkyi vanhan haavan punainen arpi poikki käden. Olenko nähnyt unta oikeasta miehestä, neiti Fairlie? Itse sen tiedätte parhaiten, ja Te voitte sanoa, olenko pettänyt itseni vai en. Lukekaa nyt, mitä minä näin hänen sydämmessään. Vaivaan Teitä, lukekaa ja ottakaa opiksenne!

"Silmäykseni seurasivat noita kahta valonsädettä, ja minä katsoin syvälle hänen sydämmeensä. Se oli musta kuin yö, ja siihen oli kirjoitettu tulipunaisella, liekehtivillä kirjaimilla langenneiden enkelien kielellä: 'Sääliä ja omaatuntoa vailla. Tuskaa ja kurjuutta on hän sirottanut toisten elämäntielle; tuskaa ja kurjuutta tulee hän kylvämään senkin naisen tielle, joka nyt seisoo hänen sivullaan.' Tämän luin minä, ja sitten vaihtuivat valosäteet ja osoittivat hänen olkansa yli, ja siinä seisoi hänen takanaan paha henki ja nauroi. Taas vaihtuivat säteet ja osoittivat Teidän olkanne yli ja siinä, Teidän takananne, seisoi enkeli itkien. Vielä kolmannen kerran vaihtui valo ja lankesi nyt Teidän ja tämän miehen väliin. Väli laajeni laajenemistaan ja erotti teidät yhä enemmän toisistaan. Pappi etsi turhaan vihkilukua kirjastaan, sitä ei ollut siinä, hän sulki sen epätoivoisena ja pani pois. Ja silloin heräsin minä tykyttävin sydämmin ja kyyneleisin silmin — sillä minä uskon uniin.

"Uskokaa Tekin, neiti Fairlie — uskokaa, pyydän Teitä, itsenne vuoksi, uskokaa kuten minäkin. Josef ja Daniel ja muut Pyhässä Raamatussa uskoivat samoin. Tutkikaa miehen mennyttä elämää, miehen, jolla on punainen arpi kädessä, ennenkuin Te lausutte ne sanat, jotka tekevät Teidät hänen onnettomaksi puolisoksensa. Varoitan Teitä täten, en itseni vuoksi, vaan Teidän tähtenne. Huolehdin Teidän menestystänne niin kauan kuin elän. Teidän äitinne tyttärellä on kallis paikka sydämmessäni — sillä Teidän äitinne oli ensimmäinen, paras ja ainoa ystäväni."

Siihen päättyi tämä kummallinen kirje allekirjoituksetta.

Käsiala ei antanut mitään toiveita arvoituksen ratkaisemiseen. Kirje oli kirjoitettu viivatuille riveille kankealla ja tavallisella aloittelijan käsialalla. Muste oli heikkoa ja muutamat tahrat rumensivat kirjettä, mutta muuta ei siitä ollut juuri sanottavaa.

"Sen on kirjoittanut jokin, joka on tottumaton käyttämään kynää", sanoi neiti Halcombe, "mutta samalla se on liian hajanainen ollakseen jonkun kasvatetun tai säätyhenkilön kirjoittama. Morsiuspukua ja huntua koskevat lausunnot sekä muut pienet huomautukset viittaavat naishenkilöön. Mitä ajattelette asiasta, herra Hartright?"

"Samoin kuin Tekin. Se ei näytä mielestäni olevan ainoastaan naisen kirjoittama, vaan myöskin naisen, jonka mieli näyttää olevan — näyttää olevan…"

"Sekaisin", keskeytti neiti Halcombe. "Siltä minustakin tuntui."

Minä en vastannut mitään. Puhuessani olin katsellut kirjeen viime sanoja: "Teidän äitinne tyttärellä on kallis paikka sydämmessäni — sillä Teidän äitinne oli ensimmäinen, paras ja ainoa ystäväni." Nämä sanat ja epäily, joka juuri tuli sanotuksi kirjeen lähettäjän mielentilasta herätti yhteisesti mielessäni käsityksen, jota minä arkailin sekä salassa hautoa että julkisesti ilmaista. Minä aloin epäillä, että minun omat sielunkykyni olivat vaarassa joutua tasapainostaan. Minusta tuntui melkein hulluudelta johdattaa tällä tavoin kaikki merkillinen, mikä tapahtui, kaikki odottamaton, mikä sanottiin, samasta salatusta lähteestä, onnettomuutta tuottavasta vaikutuksesta. Tällä kertaa päätin minä, puolustaakseni omaa rohkeuttani ja ymmärrystäni, olla joutumatta mihinkään vakuutukseen, jota eivät kieltämättömät tosiasiat toteuttaisi, ja varmasti ummistaa silmäni kaikelle, mikä vain houkuttelisi minua löyhän epäluulon muodossa.

"Jos jotain mahdollisuutta ilmautuu saada selkoa kirjeen kirjoittajasta", sanoin minä antaessani kirjeen pois neiti Halcombelle, "niin ei varmaan ole ollenkaan väärin käyttää sitä hyväkseen. Mielestäni on meidän uudelleen puhuttava pojan kanssa tuosta vanhasta vaimosta, joka sen antoi hänelle, ja edelleen ulottaa tutkimuksiamme kylään. Mutta sallikaa minun ensin tehdä kysymys. Te puhuitte äsken asian viivyttämisestä neuvotellaksenne herra Fairlien lakimiehen kanssa. Eikö ole mitenkään mahdollista saada puhella hänen kanssaan ennemmin. Miksi ei yhtä hyvin tänään?"

"Sen voin minä selittää", vastasi neiti Halcombe "menemällä vain muutamiin sisareni avioliittoa koskeviin yksityiskohtiin, joista minä en katsonut enemmän tarpeelliseksi kuin sopivaksikaan mainita Teille tänä aamuna. Eräs syy sir Percival Glyden saapumiseen tänne maanantaina on se, että hän tahtoo määrätä häitten ajan, mikä ei vielä ole tapahtunut. Hän toivoo innokkaasti, että häät vietetään ennen tämän vuoden loppua."

"Tietääkö neiti Fairlie tästä suunnitelmasta?" kysyin minä nopeasti.

"Hänellä ei ole aavistustakaan siitä; enkä minä näiden tapahtumain jälkeen tahdo ollenkaan vastata siitä, että hän suostuu suunnitelmaan. Sir Percival on ilmoittanut toivomuksensa herra Fairlielle, joka on ilmoittanut minulle Lauran holhoojana suostuvansa ja haluavansa kannattaa sitä. Hän on kirjoittanut Lontooseen perheen lainoppineelle avustajalle, herra Gilmorelle. Tämä on sattumalta jollakin virkamatkalla Glasgoviin ja vastasi tulevansa paluumatkalla tänne Limmeridge-Houseen. Hän tulee huomenna ja viipyy täällä muutamia päiviä siksi että sir Percival voisi itse esittää toivomuksensa. Jos hän onnistuu toiveissaan, niin palaa herra Gilmore Lontooseen mukanaan tarpeelliset ohjeet sisareni avioliittosopimuksen laatimista varten. Nyt käsitätte Te varmaankin, herra Hartright, miksi minä sanoin, että meidän täytyy odottaa huomiseen, jos me tahdomme saada neuvoa lakimieheltä. Herra Gilmore on tämän perheen kahden sukupolven vanha koeteltu ystävä, emmekä me voi luottaa kehenkään suuremmassa määrässä kuin häneen."

Avioliittosopimus! Jo tämän sanan paljas kaiku herätti minussa mielettömän mustasukkaisuuden, joka oli myrkkynä minun jalommille ja paremmille tunteilleni. Minä aloin ajatella — niin vaikeata, kuin se onkin tunnustaa, mutta minä en saa salata mitään alusta loppuun siitä hirveästä jutusta, jota minä olen joutunut kertomaan — minä aloin vihaisesti, palavasti toivoen ajatella allekirjoittamattoman kirjeen vahvistamattomien syytöksien kohdistuvan sir Percival Glydeen. Jospa nämä hurjat syytökset perustuisivat tosi pohjalle! Jospa niiden luotettavaisuus voitaisiin todistaa, ennenkuin tuo onneton suostumus olisi lausuttu ja sopimus tehty? Olen koettanut sittemmin ajatella, että se tunne, joka silloin hurmasi minut, oli alusta loppuun saakka puhdasta harrastusta neiti Fairlien parhaaksi; mutta minä en koskaan ole voinut sitä itselleni vakuuttaa enkä nytkään saa yrittää pettää toisia. Ei, alkuperusteena oli alusta loppuun kukistamattoman katkera viha sitä miestä kohtaan, jonka piti tulla neiti Fairlien puolisoksi.

"Jos olisi mahdollista ottaa selvä jostakin", sanoin minä uuden tunteeni viehättämänä, "niin ette saa menettää ainoatakaan minuuttia toivottomuuteen. Minä voin vain vielä kerran kehoittaa kuulustamaan puutarharenkiä ja sen jälkeen viipymättä jatkamaan kuulusteluja kylässä."

"Minä luulen voivani olla Teille avuksi molemmissa yrityksissä", sanoi neiti Halcombe nousten ylös. "Käykäämme heti työhön, herra Hartright."

Minä laskin käteni lukolle avatakseni hänelle oven — mutta kumminkin hillitsin minä äkkiä itseni ja tein hänelle tärkeän kysymyksen, ennenkun menimme huoneestani.

"Osa salaperäistä kirjettä sisältää tarkan henkilökuvauksen," sanoin minä. "Sir Percival Glyden nimeä ei tosin ole mainittu, mutta soveltuuko kuvaus häneen?"

"Täydellisesti; yksinpä ikäänkin: 45 vuotta."

Neljäkymmentäviisi vuotta; eikä hän ole vielä kahtakymmentäyhtäkään! Tämänikäiset miehet valitsevat joka päivä noin nuoria vaimoja, ja kokemus on osoittanut näiden avioliittojen tulevan usein onnellisimmiksi. Minä tiesin tämän, ja kumminkin auttoi vain hänen paljaan ikänsä mainitseminen, kun minä sitten vertasin sitä neiti Fairlien ikään, lisäämään minun sokeata vihaani ja epäluuloani häntä kohtaan.

"Täydellisesti", jatkoi neiti Halcombe, "aina hänen oikean kätensä punaiseen arpeensa saakka, joka on erään hänen Italian matkallaan muutamia vuosia sitten sattuneen vahingon seurauksia. Ei voi olla ollenkaan epäiltävää, ett'ei kirjeen kirjoittaja tuntisi häntä tarkoin ulkonäöltään."

"Yskäkin, joka vaivaa häntä, on mainittu, ellen muista väärin."

"Niin, sekin on aivan oikein. Hän pitää sitä vähäpätöisenä seikkana, mutta joskus ovat hänen ystävänsä levottomia sen vuoksi."

"Arvatakseni ei koskaan mitään moitteen varjoakaan ole kuultu hänen kunniaansa vastaan?"

"Herra Hartright! Minä toivon, ett'ette ole kyllin nurja antaaksenne tuon viheliäisen kirjeen vaikuttaa arvosteluunne!"

Minä tunsin veren töytäävän kasvoihini, sillä minun omatuntoni sanoi minulle kirjeen jo vaikuttaneen minussa epäluuloa.

"Tahdon toivoa samaa", vastasin minä sekautuneena. "Kenties ei minulla ollut mitään oikeutta kysyä tätä."

"Olen tyytymätön kysymykseenne", sanoi hän, "sillä siten on minulla syytä puolustaa sir Percivalin luonnetta. Ei kuiskaustakaan, joka voisi alentaa hänen arvoaan, ole koskaan saapunut minun tai perheemme korviin. Hän on voitokkaasti ollut kahdessa parlamentin vaalissa, ilman että ainoakaan ääni on halveksien kohonnut häntä vastaan. Mies, joka voi tämän esittää kiitoksekseen Englannissa, voi olla levollinen maineestaan."

Minä avasin hiljaa oven ja seurasin häntä ulos. Hän ei ollut saanut vakuutetuksi minua. Jos todistuksen enkeli olisi tullut alas taivaasta vahvistamaan hänen sanojaan ja olisi levittänyt kirjansa huonojen silmieni nähtäväksi, niin ei hän olisi voinut vakuuttaa minua.

Me tapasimme puutarharengin työssään kuten tavallisesti. Mihinkään kysymykseen ei häneltä saatu valaisevaa vastausta. Nainen, joka oli antanut hänelle kirjeen, oli vanha eikä ollut puhunut sanaakaan pojalle, vaan jättänyt kirjeen ja sitten kiireesti mennyt etelään päin. Tämän kaikkiaan tiesi poika kertoa.

Kylä oli talosta etelään. Ohjasimme siis kulkumme sitä kohden.

XII.

Jatkoimme tutkimuksiamme sitkeästi kaikille tahoille ja kaikenlaisten ihmisten keskuudessa. Mutta emme päässeet mihinkään johtopäätökseen. Kolme kylän asukasta vakuutti tosin meille nähneensä tämän naisen, mutta kun he eivät voineet lähemmin kertoa hänestä yhtä vähän kuin tulla yksimielisyyteen siitä, mihin suuntaan he olivat hänen nähneet menevän, niin oli nämä kolme loistavaa poikkeusta yleisestä tietämättömyydestä meille yhtä niukaksi avuksi kuin heidän muutkin, sokeat ja avuttomat naapurinsa.

Tie, jota läksimme kulkemaan hedelmättömillä tutkimuksillamme, johti meidät lopulta siihen osaan kylää, missä rouva Fairlien aikoinaan perustama koulu oli. Astuessamme ohi sen puolen koulurakennusta, jossa poikien työhuone oli, esitin minä, että meidän pitäisi kysyä opettajaltakin, jonka luulisi virkansa takia olevan paikkakunnan teräväpäisimmän miehen.

"Pelkäänpä opettajan olleen lukemassa lasten kanssa naisen mennessä tätä tietä", sanoi neiti Halcombe. "Mutta voimmehan kaikissa tapauksissa koettaa".

Me menimme pihaan ja sivusimme yhden ikkunan tullaksemme ovelle, joka oli rakennuksen toisella sivulla. Minä pysähdyin hetkiseksi ja silmäsin läpi ikkunan.

Opettaja istui tavallisella, korkealla tuolillaan, selkä minuun päin, ja oli nähtävästi puhetta pitämässä oppilailleen, jotka kaikki, yhtä lukuunottamatta, olivat kokoutuneet hänen ympärilleen. Tämä yksi oli pieni, punaposkinen, valkotukkainen poika, joka seisoi kaukana toisista nurkassa olevalla tuolilla — pieni haaksirikkoutunut Robinson Crusoe, yksinäisellä saarellaan, ankarassa maanpaossa.

Tullessamme ovelle oli se raollaan, ja me voimme selvään kuulla opettajan puheen eteiseen, johon pysähdyimme pariksi minuutiksi.

"Kuulkaapas nyt, mitä sanon teille, pojat", sanoi hän. "Jos saan kuulla sanankaan vielä kummituksista ja hengistä täällä koulussa, tulee se teille kalliiksi. Ei ole mitään kummituksia eikä henkiä, ja jos yksi poika uskoo sellaisia, niin uskoo hän mahdottomuuksia; kun Limmeridgen koulussa oleva poika uskoo mahdotonta, niin asettuu hän sekä järkeä että järjestystä vastaan ja ansaitsee rangaistuksen. Siinä saatte nyt kaikki nähdä, kuinka Jacob Postelthwaite seisoo nurkassa häpeämässä. Häntä on rangaistu, ei sen vuoksi, että hän sanoo nähneensä kummituksia, vaan sen vuoksi, että hän on kyllin uppiniskainen ja kovakorvainen kuullakseen järkevää puhetta ja että hän sittenkin väittää nähneensä kummituksen, vaikka minä olen sanonut hänelle sen olevan mahdotonta. Jollei muu auta, niin aion minä koputtaa kummituksen pois Jacob Postelthwaitesta; ja jos tällainen harhausko leviää teidän muiden joukkoon, niin astun minä askeleen pitemmälle ja ajan kepilläni kummituksen ulos koko koulusta."

"Me näytämme valinneen sopimattoman käyntiajan", sanoi neiti Halcombe avatessaan, opettajan lakattua puhumasta, oven ja astuessaan sisään.

Tulomme aiheutti levottoman liikkeen poikien joukossa. He näyttivät olevan vakuutettuja, että me olimme yksinomaan saapuneet todistamaan Jacob-raukan selkäsaunaa.

"Menkää kotiinne syömään päivällistänne kaikki, paitsi Jacob", sanoi opettaja. "Hän saa jäädä tänne, ja kummitus tuokoon hänelle päivällisen, jos voi."

Jacobin mielenmaltti petti kerrassaan menettäessään sekä toverinsa että päivällisensä. Hän nosti kädet taskuistaan, silmäsi rystyjään, kohotti ne hitaasti silmillensä ja alkoi verkalleen hieroa niitä, samalla kun hänen nyyhkityksensä seurasivat toisiaan lyhyissä säännöllisissä erissä, noissa tavallisissa lapsellisen avuttomuuden nenänpaukkeissa.

"Me olemme saapuneet kysymään Teiltä erästä asiaa, herra Dempster", sanoi neiti Halcombe, "ja voimme kaikkein vähimmän odottaa tavata Teidät ajamassa kummituksia ja henkiä. Mitä tämä merkitsee? Mitä oikeastaan on tapahtunut?"

"Tämä ilkiö poika on pelottanut koko koulun, neiti Halcombe, vakuuttamalla nähneensä eilen illalla kummituksen", vastasi opettaja. "Ja huolimatta minun sanoistani inttelee hän vieläkin."

"Sepä vallan merkillistä!" sanoi neiti Halcombe. "En olisi uskonut mahdolliseksi, että jollakin pojalla on kyllin suuri kuvitusvoima nähdäkseen kummituksen. Tämä on todellakin uusi puoli vaikeasta tehtävästänne johdattaa nuorten mieliä oikein, ja toivon sydämmellisesti Teidän selviävän onnellisesti pälkähästä, herra Dempster. Sallikaa kuitenkin selittää syy tänne tuloomme ja mitä haluan kysyä Teiltä."

Hän kysyi sitten samaa opettajalta, kun olimme jo melkein kylän joka ihmiseltä kysyneet. Sama mieltämasentava vastaus saatiin nytkin. Herra Dempster ei ollut nähnyt vilahdustakaan vieraasta naisesta, jota me etsimme.

"Ompa melkein syytä palata kotiin, herra Hartright", sanoi neiti Halcombe, "tietoja, joita haluamme, ei varmaankaan voida saada."

Hän kumarsi päätään jäähyväisiksi ja oli juuri lähtemäisillään, kun Jacob Postelthwaiten surullinen asema, hänen siinä seisoessaan häpeänurkassaan ja tuskaisesti nyyhkiessään, herätti hänen huomiotaan pojan ohi käydessä. Hän pysähtyi sen vuoksi ystävällisesti sanoakseen pari sanaa ennen oven avaamista.

"Pikku raukka!" sanoi hän, "miks'et pyydä anteeksi herra Dempsteriltä ja jätä hokematta joutavaa kummituksesta, jonka sinä kuvittelet nähneesi?"

"Nii-i-in! — minä näin kummituksen", intti Jacob Postelthwaite väristen pelosta ja pillahtaen uudelleen itkuun.

"Lorua ja hullutusta! Ethän sinä mitään sellaista nähnyt. Kuinka hassua uskoa kummituksia olevan! Kuka sitten kummitteli…?"

"Pyydän anteeksi, neiti Halcombe", puuttui opettaja puheeseen hieman levottomana, "mielestäni olisi parasta, ett'ette kysele pojalta mitään. Hänen hullussa jutussaan ei voi olla pontta eikä perää, ja Te voisitte vain houkutella häntä taitamattomuudessaan…"

"Mitä?" kysyi neiti Halcombe nopeasti. "Houkutella häntä taitamattomuudessaan loukkaamaan Teidän tunteitanne", sanoi herra Dempster ja näytti varsin alakuloiselta.

"Kunniani kautta osoitattepa minun tunteilleni suuren kunnian, herra Dempster, jos luulette tuollaisen pienen vallattoman pojan saavan ne levottomiksi." Hän kääntyi sitten leikillisesti kehottaen Jacobin puoleen ja alkoi säännöllisesti kuulustella häntä. "Kas niin", sanoi hän, "nytpä tahdon tietää kaikki tästä asiasta. No, sinä ymmärtämätön lapsi, milloin näit sinä kummituksen?" "Eilen illalla pimeässä", vastasi Jacob.

"Vai niin, sinä näit eilen illalla, pimeässä? No, miltä se näytti?"

"Niin, se oli aivan valkea — juuri sellainen, kuin kummituksen tulee ollakin", vastasi henkiennäkijä ikäänsä nähden varsin varmasti.

"Ja missä sinä näit sen?"

"Hautausmaalla, jossa kummituksen tulee ollakin."

"Juuri sellainen, kuin kummituksen tulee ollakin — jossa kummituksen tulee ollakin! Pikku hupsu, sinähän puhut kuin aikaisimmasta lapsuudestasi hyvin tuntisit kummitusten tavat! Sinä osaat juttusi kuin viisi sormea. Ensi kerran, arvatakseni, sinä voit sanoa minulle, kuka kummitteli."

"Niin voinkin!" vastasi Jacob ja nyökkäsi salaperäisen voitonriemuisesti.

Herra Dempster oli jo useamman kerran tahtonut puhua neiti Halcomben tutkiessa poikaa ja nyt korotti hän päättävästi äänensä saadakseen sanansa kuulluiksi.

"Suokaa anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän, "jos minä uskallan väittää, että Te vain vahvistatte poikaa uskossa kyselemällä häneltä tälleen."

"Minä kysyn vain häneltä yhden kerran lisää, herra Dempster, enkä sitten sano hänelle sen enempää. No, niin", sanoi hän pojalle, "kuka se kummitteli?"

"Neiti Fairlie", kuiskasi Jacob.

Vaikutus, jonka tämä hämmästyttävä vastaus teki neiti Halcombeen, selitti täydellisesti opettajan innon koettaa ehkäistä sitä. Hänen kasvonsa tulivat purppuranpunaisiksi suuttumuksesta — hän kääntyi pikku Jacobiin päin niin kiivaasti, että tämä puhkesi uudelleen kyyneliin — avasi huulensa puhuakseen hänelle — hillitsi itsensä ja kääntyi sen sijaan opettajaan.

"Ei maksa vaivaa", sanoi hän, "vaatia sellaista lasta sanoistaan edesvastuuseen. Epäilen vähän, että muut ovat istuttaneet häneen tämän päähänpiston. Jos on joitakin ihmisiä kylässä, herra Dempster, jotka ovat unhottaneet kaiken sen kunnioituksen ja kiitollisuuden, minkä he ovat minun äitini muistolle velkaa, niin otan minä heistä selvän, ja jos minulla on vähänkään vaikutusvaltaa herra Fairliehen, niin saavat ne maksaa siitä."

"Minä toivon — ei, minä olen vakuutettu siitä, että Te erehdytte, neiti Halcombe", sanoi opettaja. "Koko juttu on alusta loppuun valunut itsepäisen pojan aivoista. Hän näki tai luuli nähneensä eilisiltana valkopukuisen naisen käydessään hautausmaan ohi, ja tämä henkilö, todellinen tai kuviteltu, seisoi marmoriristin vieressä, jonka hän ja jokainen Limmeridgen ihminen tietää rouva Fairlien hautapatsaaksi. Nämä molemmat seikat olivat aivan kylliksi antamaan pojalle aihetta vastaamaan tavalla, jonka luonnollisesti täytyi pahastuttaa Teitä."

Vaikka neiti Halcombe ei minusta näyttänyt olevan vakuutettu, huomasi hän nähtävästi herra Dempsterin tavan selittää asia olevan liian järkevän, että sitä olisi voinut väittää vastaan. Hän vastasi vain kiittämällä häntä ja lupaamalla tulla takaisin, kun hänen epäilyksensä olivat hälvenneet. Näin sanottuaan ja otettuaan ystävällisesti jäähyväiset hän poistui kouluhuoneesta.

Koko tämän merkillisen kohtauksen aikana olin minä seisonut hieman sivulla, mieleeni painaen, mitä sanottiin, ja tehden sen mukaan johtopäätöksiäni. Niin pian kun taasen olimme kahden, kysyi neiti Halcombe minulta, olinko minä tullut mihinkään vakuutuksen kuulemani johdosta.

"Kyllä, varsin varmaan vakuutukseen", vastasin minä. "Varmaan uskon pojan kertomuksen perustuvan tositapahtumaan. Sanon Teille suoraan olevani varsin halukas näkemään rouva Fairlien hautapatsaan ja tarkastamaan koko paikan sen ympärillä?"

"Saatte nähdä haudan."

Vastattuaan hän vaikeni taas ja näytti miettivältä kulkiessamme edelleen. "Koulusalin tapahtuma", jatkoi hän, "on niin täysin johtanut pois ajatukseni kirjeestä, että tunnen itseni hieman sekautuneeksi, kun koetan kääntää niitä siihen takaisin. Täytyykö meidän jättää nyt kaikki toiveet saada enemmän tietää ja odottaa huomiseen uskoaksemme asian herra Gilmoren hoitoon?"

"Ei, ei ollenkaan, neiti Halcombe. Koulun tapahtuma kehottaa minua suurempaan kestävyyteen."

"Kuinka se voi kehottaa?"

"Koska se tukee sitä epäilyä, jota tunsin jo antaessani kirjeen luettavaksenne."

"Minä arvaan, että Teillä, herra Hartright, oli syynne salata tämä epäilys minulta aina tähän asti".

"Pelkäsin liikaa aikaisin itsekin herättää toiveita. Pidin sitä liian kiireisenä — epäilin sitä oman mielikuvitukseni sekaumisen seuraukseksi. Mutta nyt en enää voi katsoa asiaa siten. Ei ainoastaan pojan vastaus Teidän kysymyksiinne, vaan myöskin eräs koulumestarin lauselma, joka sattumalta livahti, kun hänen piti selittää tätä juttua, ole johtanut ajatuksiani tähän luuloon. Tulevaisuus kenties todistaa minun pettyneen, mutta tällä hetkellä olen vakavasti vakuutettu, että tuo kuviteltu kummitus hautausmaalla ja kirjeenvaihtajatar ovat yksi ja sama henkilö."

Neiti Halcombe pysähtyi, kalpeni ja katsoi minua kysyvästi kasvoihin.

"Mitä tarkoitatte?"

"Opettaja sanoi sen, olematta itsekään selvillä siitä. Puhuessaan henkilöstä, jonka poika oli nähnyt hautausmaalla, kutsui hän sitä 'valkopukuiseksi naiseksi'."

"Eihän vain Anna Catherick!"

"Niin, Anna Catherick".

Hän laski kätensä minun käsivarrelleni ja nojasi raskaasti minua vasten.

"Minä en ymmärrä miksi", sanoi hän hiljaisella äänellä, "mutta on jotain tässä epäluulossanne, joka saattaa minut hämmästyneeksi ja hermostuneeksi. Tunnen itseni…" Hän vaikeni ja koetti nauraa. "Herra Hartright", jatkoi hän, minä näytän Teille, missä hauta on, ja menen sitten kotiin. On paras olla jättämättä Lauraa niin kauaksi aikaa yksikseen. Minun täytyy palata sinne ja olla hänen luonaan.

Me olimme heti hautausmaalla hänen sanottuaan tämän. Kirkko, harmaankivinen raskas rakennus, oli pikku laaksossa ollakseen hieman suojassa kylmiltä tuulilta, jotka puhalsivat koko ympäröivällä tasangolla. Hautausmaa ulottui kirkon toiselta sivulta kappaleen matkaa rinnettä ylös. Sitä ympäröi yksinkertainen matala kiviaita ja oli se muutoin aivan aukea lukuunottamatta yhtä nurkkaa, jossa puro lorisi rinnettä alas ja muutamat kääpiömäiset puut varjostivat heikosti lyhyttä, laihaa ruohoa. Heti puron ja puiden takana, likellä erästä niistä kiviportaista, jotka johtivat sinne, kohosi valkoinen marmoriristi, joka erotti rouva Fairlien haudan sitä ympäröivistä vaatimattomista muistomerkeistä.

"Minun ei tarvitse seurata Teitä enempää", sanoi neiti Halcombe osoittaen hautaa. "Ilmoitattehan minulle, jos olette havainneet jotakin, joka vahvistaa teidän luuloanne. Me tapaamme pian kotona."

Hän poistui. Astuin heti sen portaan yli, joka johti suoraan rouva Fairlien haudalle.

Ruoho sen ympärillä oli niin lyhyttä ja maa niin kovaa, ett'ei mitään askeleen jälkiä voinut huomata. Pettyneenä odotuksessani tässä suhteessa aloin minä nyt huolellisesti tarkastaa ristiä ja neliskulmaista marmorijalustaa, johon kirjoitus oli kaiverrettu.

Ristin luonnollista valkoväriä oli ilma paikoin hieman vahingoittanut, ja melkein puoli neliskulmaista jaluskiveä oli samassa kunnossa. Mutta toinen puoli herätti suuremmassa määrässä huomiotani siksi, että se oli tavattoman tahraton ja puhdas. Minä katsoin sitä tarkemmin ja huomasin, että sitä oli puhdistettu — aivan äskettäin ylhäältä alaspäin. Raja puhdistetun ja puhdistamattoman osan välillä oli varsin näkyvä, missä marmori ei vain olut kaiverrettu — kirkas ja selvä kuin linja, joka oli tehty jollakin työaseella. Kukahan oli alkanut puhdistaa hautapatsasta ja tällä tavoin jättänyt sen keskeneräiseksi?

Minä katselin ympärilleni ja ihmettelin, kuinka kysymys olisi ratkaistava. En yhtään ihmisasuntoa voinut nähdä siltä paikalta, jossa seisoin; hautausmaa oli vain kuolleiden asunto. Minä palasin kirkolle, kuljin sen toiselle puolelle, kiipesin yli aidan ja eräiden portaiden, jotka sillä puolen johtivat yli, ja jouduin sitten polulle, joka sivusi hyljätyn kivilouhimon. Eräällä sen sivulla oli pieni asunto, jossa oli vain pari huonetta, ja sen oven edessä seisoi vanha nainen pesemässä vaatteita.

Minä menin hänen luokseen ja aloin keskustella kirkosta ja hautausmaasta. Hän oli kylläkin halukas puhelemaan ja sanoi ensiksi, että hänen miehensä toimi sekä lukkarina että haudankaivajana. Minä lausuin muutamia kiitossanoja rouva Fairlien hautapatsaasta. Vanha nainen pudisti päätänsä ja vastasi, että minä olin nähnyt sen jotenkin epäedulliseen aikaan. Hänen miehensä velvollisuutena oli pitää huolta siitä, mutta mies oli monen kuukauden ajan ollut sairas ja voimaton, joten hän vaivoin oli sunnuntaisin voinut laittautua kirkkoon hoitamaan virkaansa. Näin ollen oli hauta täytynyt laiminlyödä. Nyt oli hän kumminkin parempi ja viikon tai parin päästä toivoi hän olevansa kyllin tervehtynyt voidakseen ryhtyä hautapatsasta puhdistamaan.

Nämä tiedot — pitkän, leveän Cumberlandilaismurteen sanarikkaan puheen niukka sisältö — olivat kumminkin arvokkaita minusta. Minä annoin köyhälle vaimolle pikku rahan ja palasin heti Limmeridge-Houseen.

Hautapatsaan puhdistuksen oli nähtävästi suorittanut vieras henkilö. Yhdistäessäni tekemäni havainnot kummitusta koskeviin epäilyihin katsoin olevan tarpeeksi syytä salaa valvoa rouva Fairlien hautaa tänä iltana. Halusin palata sinne auringon laskiessa ja viipyä sen läheisyydessä yön saapumiseen asti. Hautapatsaan puhdistus oli ainoastaan puoleksi suoritettu, ja henkilö, joka oli alottanut tämän työn, palaisi varmaankin lopettamaan sen.

Kotiin tultuani kerroin minä neiti Halcombelle, mitä aioin tehdä. Hän näytti hämmästyneeltä ja tyytymättömältä esittäessäni tätä, mutta ei kieltänyt varsinaisesti sen toimeenpanemista. Hän sanoi vain: "Toivon, että se päättyisi hyvin." Kun hän taas oli lähtemässä luotani, pidätin minä hänet kysymällä mahdollisimman rauhallisesti neiti Fairlien vointia. Hän oli taasen levollisempi, ja neiti Halcombe toivoi voivansa houkutella hänet pienelle kävelylle ennen auringonlaskua.

Minä palasin työhuoneeseeni jatkaakseni maalausten järjestämistä. Tämä oli välttämättä tehtävä ja kaksinkertaisesti välttämätöntä pitääkseen minun huomioni kiinnitettynä johonkin, joka voisi häivyttää ajatukset minusta itsestäni ja ilottomasta tulevaisuudesta, mikä odotti minua. Kerta toisensa perään keskeytin minä työni katsoakseni ikkunasta ja odottaakseni hetkeä, jolloin aurinko laski taivaan rannalla. Kerran näin tehdessäni näin minä naisen kävelevän edestakaisin ikkunani edessä olevalla hiekoitetulla käytävällä — se oli neiti Fairlie.

Minä en ollut nähnyt häntä sitten aamun ja olin tuskin puhunut hänen kanssaan. Vielä päivä oli kaikkiaan aikaa, jonka minä olisin Limmeridgessä, eikä sen päivän jälkeen silmäni kenties koskaan saisi häntä nähdä. Tämä ajatus oli kylliksi pidättämään minua ikkunan ääressä. Olin kylliksi hienotunteinen häntä kohtaan järjestääkseni uutimen niin, ett'ei hän näkisi minua, jos hän sattuisi silmäämään ikkunaan; mutta minulta puuttui kaikki tahdonvoima estääkseni silmäyksiäni seuraamasta häntä niin kauan kuin ne voivat tehdä sen.

Hänellä oli päällään ruskea kaapu ja sen alla yksinkertainen, musta silkkihame. Päässä oli hänellä sama pieni olkihattu kuin sinä aamuna, jolloin me ensin näimme toisemme. Nyt oli harso sen yllä, joka kätki hänen kasvonsa minulta. Hänen sivullaan kulki pieni italialainen vinttikoira, hänen suosikkinsa ja uskollinen seuraajansa kaikilla kävelyillä, muhkea loistopunainen verkapeite seljässään, jonka tarkoitus oli suojella sen hienoa nahkaa kylmältä tuulelta. Neiti Fairlie kulki suoraan eteenpäin, pää hieman kumarruksissa ja kädet kaapun suojassa. Kuivat lehdet, jotka lentelivät tuulessa edessäni aamulla saadessani ensiksi kuulla hänen aiotusta avioliitostaan, kieriskelivät nyt tuulen tuivertamina hänen edessään — tuprahtivat ilmaan ja laskeusivat maahan hänen kävellessään edestakaisin kalpeassa, sammuvassa auringonvalossa. Koira vapisi vilusta ja painausi kärsimättömästi hänen hamettaan vasten saadakseen joitakin ystävällisiä, hyväileviä sanoja, mutta hän ei huomannutkaan sitä. Hän käveli vain yhä kauvemmaksi minusta, lakastuneiden lehtien kahistessa hänen jaloissaan — yhä kauvemmaksi, kunnes minä en enää voinut ikävöivin silmin häntä seurata ja olin taas yksin suruisine sydämmineni.

Hetkinen sen jälkeen oli työni päätetty, ja aurinko juuri laskeutumaisillaan. Otin hattuni ja päällystakkini eteisestä ja poistuin talosta kenenkään huomaamatta minua.

Lännen taivaalla oli raskaita pilviä ja tuuli puhalsi kylmästi mereltä. Niin kaukana kuin merenranta olikin, kuuluivat tyrskeet kuitenkin yli alangon korviini kuin valittavat huokaukset tullessani hautausmaalle. Elävää olentoa ei näkynyt. Seutu näytti entistä autiommalta valitessani kätköpaikkani, valvoessani ja odottaessani, silmät hellittämättä kiintyneinä rouva Fairlien haudalla olevaan valkoristiin.

XIII.

Hautausmaan avonainen asema pakotti minut suurella huolella valitsemaan piilopaikkani.

Kirkon pääovi oli samalla puolella kuin hautausmaakin, ja sen edessä oli kivestä rakennettu, etupuoleltaan avonainen käytävä. Epäiltyäni hieman aikaa sen vastenmielisyyden johdosta, jota minun täytyi tuntea ollessani pakotettu kätkeytymään, mitä taas ei voinut välttää, jos minä tahdoin päästä päämäärääni, päätin minä asettua käytävään. Pieni ikkuna-aukko oli kummallakin sen sivuseinällä. Toisen aukon kautta voin minä nähdä rouva Fairlien haudalle. Toisesta oli minulla tilaisuus katsoa kivilouhimolle, jonka vieressä haudankaivajan tupa oli. Edessäni, vastapäätä käytävän ikkuna-aukkoa oli joukko ruohottomia hautapaikkoja, taaempana matala kiviaita ja muutamia kanervapeitteisiä mäkipahasia, joiden yli pilvet liitelivät hitaasti voimakkaan, sitkeän tuulen ajamina. Ei yhtään elävää olentoa kuulunut tai näkynyt — ei yksikään lintu lentänyt ilmassa eikä koira haukkunut haudankaivajan mökillä. Kun ei tyrskeiden kumea kaiku saapunut korviini, kuulin minä haudoilla olevain kääpiöpuiden suhinan ja puron, joka virtaili matalassa, kivisessä uomassaan, yksitoikkoisen lorinan. Synkeä taulu synkeänä hetkenä! Tunsin itseni yhä alakuloisemmaksi kirkon käytävässä olevassa kätköpaikassani laskiessani päivän jäljellä-olevia minuutteja.

Ei ollut vielä hämärä, sillä laskeuvan auringon viime valo kajahti lännen taivaalla, ja hieman enemmän kuin puoli tuntia oli kulunut yksinäisestä vartioimisestani, kun minä kuulin askeleita ja jonkun puhuvan. Askeleet lähestyivät kirkon toiselta puolelta, ja ääni oli naisen.

"Älkää olko enää levoton kirjeen takia", sanoi ääni. "Minä annoin sen oikein hyvin pojalle, ja hän otti sen sanaakaan kysymättä. Poika meni tiehensä samoinkuin minäkin, eikä ainoakaan ihminen seurannut perästäni sen jälkeen — sen tiedän tuiki tarkkaan."

Nämä sanat terottivat huomiotani siihen määrään, että se melkein vaivasi minua. Lyhyt hiljaisuus seurasi, mutta askeleet lähenivät. Seuraavassa tuokiossa meni kaksi naista sen ikkuna-aukon ohi, jossa olin tarkastamassa. He menivät suoraan haudalle ja kääntyivät siis minusta.

Toisella heistä oli hattu ja olkahuivi. Toisella oli tummansininen matkakaapu, jonka huppukaulus oli vedetty pään yli. Muutamia tuumia hameenreunasta näkyi kaapun alta. Sydämmeni sykki kovemmin huomatessani sen värin — se oli valkoinen.

Heidän saavuttuaan noin puolimatkaan kirkon ja haudan välille pysähtyivät he, ja kaapuun puettu nainen kääntyi seuraajattareensa. Hänen muotonsa, jonka minä muutoin olisin nähnyt, jos hänellä olisi ollut lakki tai hattu, oli kumminkin nyt kätkeynyt huppukauluksen esiinpistävän reunan varjoon.

"Muistakaa, ett'ette ota päältänne tätä lämmintä, kaunista kaapua", sanoi sama ääni, jonka olin kuullut ennen puhuvan, olkahuiviin puetun naisen ääni. "Rouva Todd oli oikeassa sanoessaan, että näytitte eilen aivan liian kummalliselta valkoisessa puvussanne. Poistun hieman nyt Teidän ollessa täällä, sillä hautausmaat eivät nyt ole mieleeni, ajatelkaapa siitä mitä tahansa. Lopettakaa nyt, mitä Teillä on tehtävänänne siksi, kun tulen takaisin, niin että ennätämme kotiimme ennen yön tuloa."

Näin sanottuaan kääntäytyi hän ja palasi takaisin käyden aivan editseni. Hän oli vanhempi nainen, jolla oli päivettynyt, terve ja karaistu muoto, joka ei millään tavoin tehnyt epämiellyttävää vaikutusta. Kun hän oli tullut kirkon luo, pysähtyi hän ja kääri paremmin olkahuivin ympärillensä.

"Kummallinen", sanoi hän itsekseen, "kummallinen ja aina täynnään ihmeellisiä päähänpistoja, niin kauan kuin muistan. Mutta hurskasmielinen kumminkin — niin, niin hurskas kuin pikku lapsi, raukka!"

Hän huokasi, silmäsi arasti hautoja, pudisti päätänsä ikäänkuin ei kaamea näköala olisi ollenkaan miellyttänyt häntä, ja meni ohi erään kirkon kulman, kadoten näkyvistäni.

Minä epäilin hetkisen, eikö minun pitäisi mennä hänen perästään ja puhutella häntä. Suuri haluni tavata hänen seuraajaansa sai kumminkin minun päättämään päinvastoin. Minä voin kuitenkin kaikissa tapauksissa saada tilaisuuden puhella ensinmainitun naisen kanssa, jos minä odottaisin hautausmaan läheisyydessä hänen tuloansa vaikkakin minä suuresti epäilin, voisiko hän ilmoittaa minulle niitä tietoja, joita halusin saada. Henkilö, joka oli jättänyt kirjeen, oli vähemmästä merkityksestä; kirjeenkirjoittaja sen sijaan oli tutki musteni päämaali, ja että se oli se henkilö, joka nyt seisoi edessäni hautausmaalla, siitä olin minä täysin vakuutettu.

Näitä miettiessäni näin minä kaapuun puetun naisen menevän haudalle asti, pysähtyvän sen ääreen ja katselevan sitä hetkisen. Hän katsoi sitten ympärilleen, otti esiin pyyheliinan, joka hänellä oli kaapunsa alla, ja meni purolle. Pikku puro juoksi hautausmaalle kapeasta kivimuuriin holvatusta aukosta, kaareutui sitten muutamia syliä vihityssä maassa ja juoksi uudelleen samallaisen holvikaaren alaitse. Hän pisti pyyheliinan veteen ja meni takaisin haudalle. Minä näin hänen suutelevan valkoista ristiä, laskeutuvan sen jälkeen polvilleen kaiverruksen eteen ja alkavan puhdistaa marmoria.

Tarkoin mietittyäni, kuinka minun pitäisi näyttäytyä hänelle sanottavasti pelottamatta häntä päätin minä kavuta yli läheisyydessäni olevan kiviaidan, kulkea sen ulkosivua ja taas mennä hautausmaalle haudan lähellä olevain portaiden yli, niin että hän voisi nähdä minut lähestyessäni. Hän oli niin kiintynyt työhönsä, ett'ei hänellä ollut aavistusta tulostani, ennenkun minä astuin portaiden yli. Mutta samassa silmänräpäyksessä hypähti hän ylös heikosti huudahtaen ja tuijotti minuun kauhistuneena hiljaa ja liikkumatta.

"Älkää ollenkaan peljätkö", sanoin minä. "Varmaan muistatte minut?"

Minä pysähdyin puhuessani — kuljin sitten muutamia askeleita hiljaa eteenpäin — pysähdyin taaskin ja lähestyin häntä täten, kunnes seisoin aivan hänen vieressään. Jos minä olisin hiukankaan epäillyt, niin olisi epäilyni nyt täysin hälvennyt. Siinä seisoi tämä nainen, peljästyneenä, mutisten itsekseen — siinä näin minä edessäni, rouva Fairlien haudan toisella puolella, samat kalpeat kasvot, jotka kerran ennen olin yöllä maantiellä nähnyt.

"Muistattehan minut?" kysyin minä. "Me tapasimme toisemme varsin myöhään, ja minä autoin Teitä löytämään oikean tien Lontooseen. Varmaankaan ette ole unhottaneet sitä?"

Hänen kasvoiltaan katosi kauhun ilme, ja hän henkäsi syvään. Minä huomasin, että sittenkun hän oli uudelleen tuntenut minut, hänen kasvoilleen alkoi levitä uutta eloa sen kuolon jäykkyyden sijaan, jonka pelko oli ajanut niihin.

"Älkää koettako puhella vielä kanssani", jatkoin minä. "Malttakaa hetkinen, niin että ehditte rauhoittua — malttakaa hetkinen, että tulette vakuutetuksi minun olevan ystävänne."

"Te olette varsin hyvä minua kohtaan", kuiskasi hän. "Yhtä hyvä nyt, kuin silloinkin olitte."

Hän vaikeni, enkä minäkään sanonut mitään. En kuluttanut aikaa ainoastaan hänen rauhoittumisensa tähden, vaan minäkin tarvitsin voittaa aikaa levottuakseni. Synkän illan hämärässä kohtasin minä taas tämän naisen — hauta oli välillämme, kaikkialla ympärillämme lepäsi kuolleita ja kauempana kohosivat nuo autiot mäet joka puolella. Aika, paikka, olosuhteet, joissa me seisoimme vastakkain, koko elämän onni tai onnettomuus, joka kenties riippuisi ensi sanoista, mitkä lausuisimme, vakuutukseni, että Laura Fairlien koko tulevainen onni oli kenties siinä, voisinko minä voittaa tämän onnettoman olennon luottamuksen, joka nyt seisoi vavisten hänen äitinsä haudalla, oli omiaan panemaan kokeelle sen itsenihillitsemisen ja käsitykseni, josta melkein yksinomaan riippui, onnistuisiko minun yritykseni. Tietäen tämän, taistelin minä kovasti hillitäkseni itseni ja käyttääkseni muutamat silmänräpäykset oikein kootakseni ajatukseni tapahtuvaan keskusteluun.

"Oletteko levollisempi nyt?" kysyin minä, "niin pian kun otaksuin olevan ajan puhutella taas häntä. Voitteko puhella kanssani pelkäämättä ja unhottamatta, että olen Teidän ystävänne?"

"Kuinka olette tänne tullut?" kysyi hän kiinnittämättä mitään huomiota viimeisiin sanoihini.

"Ettekö muista minun sanoneen Teille viimeksi tavatessamme, että minä matkustaisin Cumberlandiin? Olen ollut Cumberlandissa siitä lähtien — olen oleskellut yhtämittaa Limmeridge-Housessa."

"Limmeridge-Housessa!" Hänen kalpeille kasvoilleen levisi eloisa ilme, hänen harhailevat silmänsä kiintyivät minuun, kuvastuen nopeata mielihyvää. "Oi, kuinka onnellinen olette ollutkin!" sanoi hän ja katsoi tarkkaavasti minua ilman äskeisen epäilyksen varjoakaan.

Minä otin sen tilaisuuden huomioon, jonka hänen uudelleen elpynyt luottamuksensa tarjosi minulle, ja katselin hänen kasvonpiirteitänsä uteliaasti ja tarkkaavasti, mistä varovaisuus tähän asti oli pidättänyt minua. Minä katsoin häntä mielessäni toisen, ihastuttavan olennon kuva, joka niin ihmeellisesti oli palauttanut muistooni hänet nurmikolla kuuvalossa. Silloin olin nähnyt, kuinka neiti Fairlie oli Anna Catherickin näköinen, nyt näin minä, kuinka Anna Catherick oli neiti Fairlien näköinen — näin sen sitä selvemmin, kuin minä en voinut olla huomaamatta heidän suurta erilaisuuttaan erinäisissä kohdissa yhtä hyvin kuin heidän yhtäläisyyttään toisissa. Kasvojen muotoon ja piirteiden yleiseen muodostukseen, hiusten väriin ja pieneen hermostuneeseen piirteeseen nähden suun ympärillä, pituuteen ja vartaloon samoinkuin pään asentoonkin nähden näytti minusta tämä yhtäläisyys enemmän hämmästyttävältä kuin koskaan ennen. Mutta siihenpä se loppuikin ja erilaisuudet yksityiskohdissa alkoivat. Neiti Fairlien hienoa kauneutta, hänen silmiensä loistavaa kirkkautta, hänen hohtavan valkoista ihoansa, hänen huuliensa viehkeää punaa — kaikkea tätä ei ollut niissä värittömissä, väsyneissä kasvoissa, jotka nyt olivat kääntyneet minuun päin. Vaikka minä itsekin kauhistuin sellaista mielikuvitelmaa, niin tunkeutui ehdottomasti mieleeni katsellessani tätä naista, että tarvittaisiin vain surullinen muutos tulevaisuudessa tekemään yhtäläisyyden heidän välillään täydelliseksi. Jos joskus tuskat tai kärsimys painaisivat hävittävän leimansa neiti Fairlien kasvoihin, niin silloin ja ainoastaan silloin tulisivat hän ja Anna Catherick selittämättömän yhtänäköisiksi kaksoissisariksi — eläväksi peilikuvaksi toisistaan.

Minua pöyristytti. Oli jotain kauheaa sokeassa, ehdottomassa tulevaisuuden epäilyssä, jonka paljas ajatus tästä näytti sisältävän. Tuli tervetullut keskeytys, kun tunsin Anna Catherickin laskevan kätensä käsivarrelleni. Tämä kosketus oli yhtä nopea ja salavihkainen, kuin siioinkin kun se melkein jähmetytti minut matkalla Lontooseen.

"Te katsotte minuun ja ajattelette jotakin", sanoi hän kummallisen hätäisesti, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. "Mitä ajattelette?"

"Oh, eipä mitään erikoista", vastasin minä. "Ihmettelin vain, kuinka olette tänne tullut."

"Olen seurannut ystävääni, joka on varsin hyvä minulle. Olen ollut täällä ainoastaan kaksi päivää."

"Ja tänne haudalle tulitte Te eilen."

"Kuinka sen tiedätte?"

"Arvasin vain."

Hän kääntyi minusta ja laskeutui polvilleen kaiverruksen eteen.

"Mihinkäs minä menisin, jollen tänne?" sanoi hän. "Ystävä, joka oli enemmän kuin äiti minulle, on ainoa, jota minun on tavattava Limmeridgessä. Oi, sydäntäni kirvelee nähdessäni tahrankaan hänen hautapatsaassaan! Sen pitää olla lumivalkoinen hänen tähtensä. Minä aloin puhdistaa sitä eilen enkä voinut kieltäytyä tulemasta tänään takaisin. — Onko siinä mitään pahaa? Minä toivon, ett'ei ole. Varmaan ei voi olla mitään pahaa, minkä teen rouva Fairlien tähden."

Vanha kiitollisuuden tunne hyväntekijätärtään kohtaan oli selvään yhäkin vallitseva ajatus tuon onnettoman olennon mielessä — tässä heikossa mielessä, jonka liian hyvin huomasi olleen vastaanottamatta mitään muita pysyviä vaikutteita, kuin minkä lapsuuden onnellisina päivinä. Minä huomasin, että paras mahdollisuus saavuttaa hänen luottamuksensa oli kehottaa häntä jatkamaan sitä viatonta tointaan, johon hän oli hautausmaalla ryhtynyt. Niin pian kun minä kehotin häntä siihen, ryhtyi hän työhön, käsitteli kovaa marmoria niin hellästi, kuin se olisi ollut tunteva olento, ja kuiskasi lakkaamatta itsekseen kaiverruksessa olevia sanoja, ikäänkuin hänen mennyt lapsuutensa olisi palannut, ja hän nyt kuten rouva Fairlien polvella kärsivällisesti ja ahkerasti olisi opetellut läksyänsä.

"Ettehän ihmettele", sanoin minä ja koetin niin varovaisesti kuin mahdollista valmistaa häntä siihen kysymykseen, jonka aioin tehdä — "ettehän ihmettele, jos sanon, että minua yhtä paljon miellyttää kuin kummastuttaakin nähdä Teitä täällä? Tunsin itseni kovin levottomaksi Teidän tähtenne, sittenkun olitte poistunut ajurin vaunuista."

Hän katsahti ylös nopeaan ja epäilevästi.

"Levoton", toisti hän. "Miksi levoton?"

"Koska jotakin merkillistä tapahtui silloin yöllä, kun me olimme eronneet toisistamme. Kaksi miestä tuli kiesseissä ajaen. He eivät nähneet minua siinä seisoessani, mutta pysähtyivät aivan lähelle ja puhuivat poliisikonstaapelin kanssa toisella puolen katua."

Hän lopetti silmänräpäyksessä työnsä. Käsi, jossa hän piti märkää pyyheliinaa, putosi hervottomana hänen sivulleen. Toinen tarttui marmoriristiin. Hän käänsi hitaasti kasvonsa minuun, ja minä näin, kuinka niihin taas oli levinnyt kaamean kauhun ilme. Minä jatkoin kumminkin puhumistani, nyt oli myöhäistä peruutua.

"Nämä kaksi miestä puhuivat poliisikonstaapelin kanssa", sanoin minä, "he kysyivät, oliko hän nähnyt Teitä. Hän vastasi kieltävästi, ja silloin puhui toinen heistä taasen ja sanoi, että Te olitte paennut hänen mielisairaalastaan."

Hän hypähti ylös nopeasti, ikäänkuin hän olisi nähnyt vainoojansa tulevan.

"Pysähtykää ja kuulkaa, miten se tapahtui. Pysähtykää, niin saatte kuulla, että minä olen ystävänne. Ainoa lausumani sana olisi ilmoittanut heille, mihin Te menitte — mutta minä en lausunut koskaan tätä sanaa. Minä helpotin Teidän pakoanne — minä tein sen onnistuneeksi ja varmaksi. Ajatelkaa, koettakaa ajatella. Koettakaa ymmärtää, mitä minä sanon Teille."

Esiintymistapani näytti häneen enemmän vaikuttavan kuin sanani. Hän koetti kohta käsittää uutta ajatuksen juoksua. Hän muutti epäröiden pyyheliinaa kädestä toiseen aivan samoin, kuin hän yöllä ensi kertaa häntä nähdessäni muutti pientä matkareppuansa. Sanani näyttivät hitaasti poistavan sen hämmennyksen ja kauhun, joka oli vallannut hänen sielunsa. Vähitellen ilmestyi kasvoihin hillitympi ilme, silmät katsoivat minuun enemmän uteliaasti kuin kauhuissaan.

"Ettehän ole sitä mieltä, että minut olisi pitänyt viedä takaisin mielisairaalaan, eikö niin?" kysyi hän.

"En, en ollenkaan. Olen iloinen, että autoin Teitä siitä, olen iloinen, että pelastuitte."

"Niin, niin, Te autoitte minua todellakin. Te autoitte minua pahimmasta", jatkoi hän uinailevasti. "Itse pako oli helppo, muutoin ei se koskaan olisi onnistunut minulle. He eivät vartioineet minua niin tarkkaan kuin muita. Minä olin niin hiljainen ja tottelevainen, niin helppo pelottaa. Mutta löytää oikea tie Lontooseen oli vaikeinta, ja siinä autoitte te minua. Enkö minä kiittänyt Teitä? Minä kiitän nyt, kiitän sydämmestäni."

"Oliko se mielisairaala kaukana, josta Te pakenitte? Kas niin, osoittakaa nyt, että Te pidätte minua ystävänänne, ja sanokaa, missä se oli."

Hän mainitsi paikan — se oli yksityinen mielisairaala, mikäli minä voin päättää sen asemasta, joka oli aivan likellä sitä paikkaa, missä minä tapasin hänet — ja nähtävästi epäillen, mitä minä aijon hänen vastauksensa johdosta, hän toisti entisen kysymyksensä: "Ettehän ole sitä mieltä, että minut olisi uudestaan vietävä sinne?"

"Toistan vieläkin kerran, että Teidän pelastuksenne ilahduttaa minua ja että olen hyvilläni siitä, että kaikki onnistui Teille hyvin eromme jälkeen", vastasin minä. "Te sanoitte, että Teillä on Lontoossa ystävä, jota Te ajattelitte etsiä. Löysittekö tämän ystävän?"

"Kyllä. Oli varsin myöhäistä, mutta palvelustyttö istui vielä ylhäällä ja ompeli ja hän päästi minut rouva Clementsin luo. Rouva Clements on ystäväni — hyvä ja ystävällinen rouva, mutta ei yhtään rouva Fairlienlainen. Ah, ei kukaan ihminen ole hänenlaisensa!"

"Onko rouva Clements Teidän vanha ystävänne? Oletteko tuntenut hänet kauvan?"

"Niin, hän oli ennen meidän naapurimme Hampshiressä ja osoitti siihen aikaan ystävyyttä minulle, hoitaen minua pienenä tyttönä ollessani. Monta vuotta sitten, kun hän matkusti luotamme, kirjoitti hän virsikirjaani, missä hän asuisi Lontoossa, ja sanoi minulle: 'Jos sinä joudut joskus vaikeuksiin, Anna, niin tule luokseni. Minulla ei ole miestä elossa, joka voisi minulta kieltää sen, eikä lapsiakaan hoidettavana; sen vuoksi tahdon minä hoitaa sinua.' Eivätkö nämä sanat olleet ystävällisiä? Minä muistan ne aivan hyvin siitä syystä. Muutoin muistan minä niin vähän — ah, niin vähän, niin vähän!"

"Eikö Teillä ole isää ja äitiä, jotka voisivat hoitaa Teitä?"

"Isääkö? Häntä en ole koskaan nähnyt; en ole koskaan äidin kuullut puhuvan hänestä. Isäänikö? Hän on luullakseni kuollut."

"Ja äitinne?"

"Minä en tule hänen kanssaan hyvin toimeen. Me saatamme vain toisemme levottomiksi ja suuttuneiksi."

Levottomiksi ja suuttuneiksi! Nämä sanat kuullessani epäilin minä ensi kerran, että kenties hänen äitinsä oli suljettanut hänet mielisairaalaan.

"Älkää kysykö mitään äidistäni", jatkoi hän; "mieluummin tahdon puhua rouva Clementsistä. Rouva Clements ajattelee samoin kuin Tekin; hänkään ei ole sitä mieltä, että minut olisi vietävä mielisairaalaan, ja hän ilostui samoinkuin Tekin kuullessaan, että minun oli onnistunut paeta sieltä. Hän itki onnettomuuttani ja sanoi, että se pitäisi salata kaikilta ihmisiltä."

Hänen "onnettomuutensa". Missä tarkoituksessa hän käytti tätä sanaa? Tokkohan siinä merkityksessä, joka voisi selittää hänen tarkoitusperänsä kirjoittaessaan tuon nimettömän kirjeen? Tokkohan tästä tavallisesta vaikuttimesta, joka saattaa niin monen naisen salaperäisesti ehkäisemään sen miehen avioliittoa, joka on tehnyt hänet onnettomaksi? Minä päätin päästä varmuuteen tässä suhteessa, ennenkuin puhuisimme enemmän keskenämme.

"Mikä onnettomuutenne?" kysyin minä.

"Se juuri, että minut suljettiin mielisairaalaan", vastasi hän nähtävästi kummastuneena minun kysymyksestäni. "Mitäpäs muuta onnettomuutta minä tarkoittaisin?"

Minä päätin kuitenkin kysyä enemmän ja niin hienotunteisesti kuin suinkin. Oli mitä suurimmasta merkityksestä saada täysi tieto siitä vaikuttimesta, joka oli johtanut hänen askeleitansa.

"Niin, on toinenkin onnettomuus", sanoin minä, "joka voi kohdata naista ja josta hän saa kokea surua ja häpeää koko elinaikansa."

"Mikä se on?" kysyi hän nopeasti.

"Onnettomuus luottaa liian sokeasti omaan hyveeseensä ja sen miehen kunniaan, jota hän rakastaa", vastasin minä.

Hän katsoi minuun lapsen viattomalla tiedottomuudella. Ei vähintäkään hämmästystä, ei vähääkään häpeämisen punastusta voinut huomata hänen kasvoillansa. Eivät mitkään sanat olisi voineet minulle vakuuttaa niin uskollisesti kuin hänen katseensa ja esiintymisensä nyt, että sen vaikuttimen suhteen, jonka minä otaksuin hänen saaneen lähettämään kirjeen neiti Fairlielle, olin aivan väärässä. Tässä tapauksessa olivat nyt epäilyni poistuneet, mutta juuri tämä seikka tuotti minulle uusia epäilyjä. Minä tiesin aivan varmaan, että tämä kirje tarkoitti sir Percival Glydeä, vaikka hänen nimeään ei mainittu siinä. Varmaan täytyi hänellä olla jokin painava syy, jonka täytyi perustua julmaan, kärsittyyn vääryyteen, voidakseen niin salaperäisesti ja sellaisilla lauseilla mustata sir Percival Glydeä neiti Fairlielle — vääryyteen, joka varmaan ei koskenut hänen viattomuuttaan ja mainettaan. Mitä pahaa sir Percival Glyde oli hänelle tehnytkin, tätä laatua ei se ainakaan ollut. Mutta mitä se sitten oli ollut?

"Minä en ymmärrä Teitä", sanoi hän koetettuaan nähtävästi mitä suurimmassa määrässä, mutta turhaan tulkita lausumaini sanojen merkitystä.

"Älkää ajatelko enää niitä", vastasin minä. "Jatkakaamme sen sijaan edellistä puhettamme. Kertokaa nyt minulle, kuinka kauvan Te pysähdyitte Lontoossa rouva Clementsin luona ja kuinka tulitte tänne."

"Kuinka kauan?" toisti hän. "Minä olin rouva Clementsin luona aina siihen asti, kun tulimme tänne pari päivää sitten."

"Te asutte siis kylässä?" kysyin minä, "Merkillistä, etten minä ole kuullut mitään siitä, vaikka Te olette ollut täällä kaksi päivää."

"Ei, ei, ei kylässä. Kolme penikulmaa täältä, eräässä vuokratalossa, jonka nimen olette kenties kuullut. He kutsuvat sitä Todds-Corneriksi."

Minä muistin paikan varsin hyvin, me olimme usein kulkeneet sen ohi huviajeluillamme. Se oli vanhimpia taloja paikkakunnalla ja sijaitsi yksinäisellä suojatulla paikalla laaksonpohjassa kahden kukkulan välissä.

"Todds-Cornerin asukkaat ovat rouva Clementsin sukulaisia", jatkoi hän, "ja he ovat usein pyytäneet häntä tulemaan tänne tervehtimään heitä. Hän sanoi tahtovansa matkustaa sinne ja ottavansa minut mukaan, koska siellä oli niin rauhallista ja terveellinen ilma. Olihan se varsin ystävällistä, eikö niin Teidänkin mielestänne? Minä tahdoin mielelläni matkustaa mihin tahansa päästäkseni turvaan ja rauhaan ja ollakseni poissa tieltä. Mutta saatuani kuulla, että Todds-Corner oli lähellä Limmeridgeä, ah, silloin tunsin itseni onnelliseksi! Olisin tahtonut kulkea paljain jaloin koko tien päästäkseni sinne ja nähdäkseni vielä kerran koulun ja kylän ja Limmeridge-Housen. Todds-Cornerissa asuu varsin kunnon ihmisiä. Minä toivon saavani olla kauan siellä. On vain yksi asia, jossa minä en ole yhtämieltä heidän enkä rouva Clementsinkään kanssa."

"Mikä se on?"

"He eivät tahdo sallia minun käyttää valkoisia vaatteita — he sanovat sen näyttävän niin kummalliselta. Kuinka tietävät he sen? Rouva Fairlie ymmärtäisi sen paremmin. Ei koskaan olisi rouva Fairlie sallinut minun käyttää tätä rumaa sinistä kaapua. Ah, hän piti eläessään niin paljon valkoisesta, ja tässä on valkoinen kivi hänen haudallaan — sen pesen minä aivan lumivalkoiseksi hänen tähtensä. Itse oli hän usein valkopukuinen ja pikku tyttärensä puki hän aina valkoiseen. Onko neiti Fairlie tyytyväinen ja onnellinen? Pukeutuuko hän vieläkin valkoisiin hameisiin kuten lapsena ollessaan?"

Hänen äänensä aleni kuiskaukseksi hänen kysyessään tätä neiti Fairliestä, ja hän käänsi kasvonsa yhä enemmän poispäin. Minä luulin hänen muuttuneessa tavassaan huomaavani jonkunlaisen levottomuuden sen vaaran johdosta, johon hän oli antautunut lähettäessään kirjeen, ja minä päätin heti vastauksellani pakottaa hänen tunnustamaan.

"Neiti Fairlie ei voi oikein hyvin eikä ole iloinenkaan tästä aamusta lähtien", sanoin minä.

Hän kuiskasi muutamia sanoja, mutta niin nopeasti ja sekautuneesti, ett'en minä voinut käsittää niitä.

"Kysyittekö Te minulta, miksi neiti Fairlie ei voinut hyvin eikä ollut iloinen tänä aamuna?" jatkoin minä.

"Ei", sanoi hän nopeasti ja innokkaasti — "ah, ei, sitä en kysynyt."

"Minäpä kerron Teille kysymättäkin", lisäsin minä. "Neiti Fairlie on saanut kirjeen."

Hän oli keskustelumme viime osan aikana ollut polvillaan hautapatsaan edessä puhdistaakseen kaiverrustaan viimeisistä tomuhiukkasista. Viime lausuntoni ensi sanat saivat hänen lopettamaan työnsä ja hitaasti kääntämään kasvonsa minuun päin. Hän ei kumminkaan noussut ylös. Puheeni jälkimäinen osa kangistutti kerrassaan hänet hämmästyksestä. Pyyheliina, jota hän piti kädessään, putosi siitä, suu aukeni melkein ammolleen, ja se vähäinen punerrus, mikä oli hänen poskillaan, katosi silmänräpäyksessä.

"Kuinka Te voitte tietää sen?" sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä. "Kuka on näyttänyt Teille sen?" Veri syöksähti taasen kiivaasti hänen kasvoihinsa — se tunkeutui niihin yhtä valtavalla voimalla, kuin hänelle selvisi tieto, että hänen omat sanansa olivat paljastaneet hänet. Hän löi epätoivoissaan kädet yhteen ja vastasi puolitukehtuneella äänellä: "Minä en kirjoittanut sitä. En ymmärrä, mitä Te tarkoitatte!"

"Kyllä", sanoin minä, "kyllä Te kirjoititte sen ja tiedätte, mitä minä tarkoitan. Oli väärin lähettää sellainen kirje; oli väärin saattaa neiti Fairlie niin rauhattomaksi. Jos Teillä olisi ollut jotakin sanottavaa, jota hänen olisi ansainnut kuulla, niin olisi Teidän itsenne pitänyt mennä Limmeridge-Houseen; Teidän olisi pitänyt sanoa se hänelle avonaisesti ja rehellisesti."

Hän vaipui alas ja kätki kasvonsa sileää hautakiveä vasten eikä vastannut mitään.

"Neiti Fairlie tulee yhtä hyväksi ja ystävälliseksi Teitä kohtaan, kuin hänen äitinsäkin oli, jos Te tahdotte hänen parastansa", jatkoin minä. "Neiti Fairlie säilyttää varmaan Teidän salaisuutenne ja suojelee Teitä kaikesta pahasta. Tahdotteko puhua hänen kanssaan, jos hän tulee huomenna vuokrataloon? Vai tahdotteko mieluummin tavata häntä Limmeridge-Housen puistossa?"

"Oi, jospa saisin kuolla ja kätkeytyä luoksesi!" Hänen huulensa kuiskasivat nämä sanat hautakiven ääressä, kuiskasi ne intohimoisella hellyydellä haudassa lepäävälle kuolleelle. "Sinä tiedät, kuinka minä rakastan lastasi Sinun tähtesi! Oi sano minulle, miten minä voin pelastaa hänet. Ole minun kallis, hellä äitini, kuten ennenkin, ja neuvo minua tekemään parhaiten."

Minä kuulin hänen suutelevan kiveä, minä näin hänen kiivaasti lyövän kätensä sitä vastaan. Tämä näky liikutti minua syvästi. Kumarruin alas, otin tuon ihmisraukan käden käteeni ja koetin rauhoittaa häntä.

Mutta turhaan. Hän tempasi takaisin kätensä, enkä minä voinut saada häntä kohottamaan kasvojaan hautakivestä. Kun minä huomasin välttämättömäksi rauhoittaa häntä keinolla millä tahansa, turvauduin minä siihen ainoaan keinoon, jonka minun lyhyt tuttavuuteni hänen kanssaan tarjosi minulle — tarkoitan hänen intoaan saada minut vakuutetuksi, että hän oli täysin pystyvä itse arvioimaan tekonsa.

"Kas niin; kaikin mokomin koettakaa rauhoittua", sanoin minä ystävällisesti, "ett'ei minun tarvitsisi muuttaa käsitystäni Teistä. Älkää antako minun uskoa, että henkilöllä, joka suljetutti Teidät mielisairaalaan, oli jotakin syytä…"

Sanat kuolivat huulilleni. Samassa silmänräpäyksessä kuin minä uskalsin viitata siihen, joka oli toimittanut hänet hulluinhuoneeseen, nousi hän taasen polvilleen. Ihmeellinen ja kamala muutos tapahtui hänessä. Hänen kasvonsa, joita tavallisesti katseli hellyydellä niiden viehkeän, tunteellisen, kiitollisen ilmeen tähden, vääntyivät yht'äkkiä aivan mielettömyyteen kiihtyneestä vihasta ja pelosta, joten kaikkiin piirteihin tuli jotain villiä ja luonnotonta. Hänen silmänsä laajenivat hämärässä, kunnes ne näyttivät villipedon silmiltä. Hän tempasi pyyheliinan aivankuin se olisi ollut elävä olento, jonka hän voisi musertaa käsissään, ja puristi sen kokoon niin raivoisalla voimalla, että siinä oleva vähäinen vesi tippui hautakivelle raskaina pisaroina.

"Puhukaa jostain muusta", sanoi hän yhteenpurruin hampain. "Minä en voi hillitä itseäni, jos Te puhutte siitä."

Kaikki lempeämmät ajatukset, jotka tuskin minuutti sitten olivat vallanneet hänen mielensä, näyttivät nyt olevan kuin pois pyyhkäistyt. Minä huomasin selvään, ett'ei rouva Fairlien hyvyyden muisto ollut ainoa häntä hallitseva muisto. Kalliiden koulumuistelmainsa ohella Limmeridgestä oli hänellä vihaakin säihkyvä muisto siitä vääryydestä, jonka hän oli kärsinyt mielisairaalaan sulkemisesta. Mutta kuka oli sulkenut hänet? Mahtoikohan se todellakin olla hänen äitinsä?

Oli raskasta olla kysymättä enempää, kun minä kerran olin tullut niin pitkälle, mutta luulin kumminkin olevani pakotettu luopumaan siitä. Hänen nykyisessä tilassaan olisi ollut tosi julmaa ajatella mitään muuta kuin hänen rauhoittumistaan niin paljon kuin mahdollista.

"Minä en puhu mistään, joka saa Teidät levottomaksi", sanoin minä rauhoittaen.

"Te tahdotte jotakin", sanoi hän kiivaasti ja epäilevästi. "Älkää katselko minuun noin. Puhukaa minulle — sanokaa minulle, mitä Te tahdotte!"

"Tahdon vain, että Te hillitsette itsenne, ja kun olette rauhoittunut, ajattelette, mitä minä olen sanonut."

"Sanonutko?" Hän vaikeni, väänteli pyyheliinaa käsillään ja kuiskasi itsekseen: "Mitä hän on sanonut?" Hän käänsi kasvonsa taas minuun ja pudisti päätään kärsimättömästi. "Miksi ette voi auttaa minua?" kysyi hän nopeaan ja suuttuneena.

"Kyllä, kyllä", sanoin minä, "minä tahdon auttaa Teitä, niin että Te voitte muistaa, mitä olen sanonut. Minä pyysin Teitä tapaamaan neiti Fairlietä huomenna ja sanomaan hänelle kirjeenne tarkoituksen."

"Ah, neiti Fairlie — Fairlie — Fairlie —!"

Kuta useammin hän toisti tuon rakkaan nimen, sitä rauhallisemmaksi hän näytti tulevan. Hänen kasvoilleen palasi jälleen tavallinen, lempeä ilme.

"Teidän ei pidä ollenkaan peljätä neiti Fairlietä", jatkoin minä, "eikä joutuvanne mihinkään ikävyyksiin kirjeen vuoksi. Hän tietää niin paljon jo siitä, ett'ei Teille ole vaikeata sanoa hänelle kaikkea. Ei ole suotavaa salata enää jotain, missä tuskin on mitään salattavaa jäljellä. Te ette tosin ilmaise mitään nimeä kirjeessä, mutta neiti Fairlie tietää, että tarkoittamanne henkilö on sir Percival Glyde —"

Samassa silmänräpäyksessä, kuin minä lausuin tämän nimen, hypähti hän ylös ja kirkasi niin voimakkaasti, että se kaikui yli koko hautausmaan ja sai minun sydämmeni vapisemaan kauhusta. Hirveä, kauhistunut ilme, joka muutamia minuutteja sitten oli poistunut hänen kasvoiltansa, palasi taaskin ja palasi kolminkertaisella voimalla. Tämä huuto, lausuessani sir Percivalin nimen, pelon ja vihan rajut silmäykset, jotka seurasivat sitä, ilmaisi minulle kaikki. Ei ollut enää epäilemistäkään. Hänen äitinsä oli syytön hänen sulkemiseensa mielisairaalaan. Mies oli tehnyt sen — ja tämä mies oli sir Percival Glyde.

Hänen kirkaisunsa joutui muidenkin korviin kuin minun. Toiselta sivulta kuului minä haudankaivajan oven avautuvan, ja vastapäiseltä kuulin hänen seuraajansa olkahuiviin puetun naisen ääni, jota hän oli puhutellut rouva elementiksi.

"Minä tulen! Minä tulen!" huusi hän sen puuryhmän takaa, jonka ennen olen kuvannut.

Seuraavassa tuokiossa kiiruhti rouva Clements esiin.

"Kuka Te olette?" huudahti hän ja katsahti ankarasti minuun astuessaan portaille. "Kuinka uskallatte Te pelottaa tuolla tavoin turvatonta ihmisraukkaa?"

Hän oli pysähtynyt Anna Catherickin viereen ja laskenut toisen kätensä hänen vyötäisilleen, ennenkuin minä ehdin vastata sanaankaan.

"Kuinka on laitasi, rakas lapsi?" kysyi hän. "Mitä pahaa hän teki sinulle?"

"Ei mitään", vastasi naisraukka, "ei mitään; minä peljästyin vain."

Rouva Clements kääntyi minuun päin peloton suuttumus silmissään, mikä herätti minussa kunnioitusta.

"Minä häpeäisin sydämmeni pohjasta, jos minä tietäisin ansaitsevani tämän vihastuneen katseen", sanoin minä. "Mutta nyt minä en ansaitse sitä. Minä olen onnettomuudeksi pelottanut häntä tarkoittamattani sitä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kuin hän on nähnyt minut. Kysykää häneltä itseltään; hän voi varmaan sanoa Teille, ett'en minä tahtoisi loukata enemmän häntä kuin ketään muutakaan naista."

Minä puhuin hitaasti ja selvästi, niin että Anna Catherick voisi kuulla ja ymmärtää minua, ja minä huomasinkin hänen käsittävän sanani.

"Niin, niin", sanoi hän, "hän oli kerran minulle hyvä; hän auttoi minua —" hän kuiskasi lauseen lopun ystävänsä korvaan.

"No, sepä on todellakin merkillistä!" sanoi rouva Clements kummastuneen näköisenä. "Se tekee suuren muutoksen. Olen kovin pahoillani, että puhuin niin kiivaasti Teille. Syy on kuitenkin vähemmän Teidän kuin minun, joka suostuin hänen päähänpistoonsa jättää hänet yksin sellaiselle paikalle kuin tämä. Tule, rakas lapsi — tule nyt kotiin kanssani."

Minusta näytti tuo hyvä rouva hieman levottomalta ajatellessaan mennä yksin Annan kanssa kotiin, ja minä tarjouduin saattamaan heitä siksi, kunnes näkisimme heidän asuntonsa. Rouva Clements kiitti minua kohteliaasti, mutta hylkäsi tarjouksen. Hän sanoi varmaan tapaavansa jonkun talon työmiehistä heti kedolle tultuansa.

"Koettakaa antaa minulle anteeksi", sanoin minä, kun Anna Catherick pisti kätensä ystävänsä kainaloon mennäkseen pois. Vaikka minun täytyy tunnustaa itseni syyttömäksi kaikesta aikomuksesta pelottaa ja säikyttää häntä, niin syytti kumminkin omatuntoni minua, kun minä katselin tuon ihmisraukan kalpeita, tuskaisia kasvoja.

"Tahdon koettaa", vastasi hän. "Mutta Te tiedätte liian paljon; minä pelkään, että Te aina tulette pelottamaan minua."

Rouva Clements katsoi minuun ja pudisti huolestuneena päätänsä.

"Hyvää yötä, sir", sanoi hän. "Te ette voi sille mitään, tiedän sen kyllä; mutta olisin toivonut, että olisitte minua säikäyttänyt hänen sijastaan."

He menivät muutamia askelia. Luulin heidän jo lähteneen luotani, kun Anna pysähtyi nopeasti ja erkani seuraajastaan.

"Odottakaa", sanoi hän. "Täytyneehän minun sanoa jäähyväiset."

Hän meni takaisin haudalle, pani molemmat kätensä marmoriristille ja suuteli sitä.

"Nyt tuntuu paremmalta", huokasi hän ja katsahti minuun hillitysti. "Annan Teille anteeksi."

Hän palasi rouva Clementsin luo, ja he poistuivat yhdessä hautausmaalta. Minä näin heidän pysähtyvän kirkon luona ja puhelevan haudankaivajan vaimon kanssa, joka oli tullut asunnostaan ja lähtenyt kirkkoon, mihin hän pysähtyi ja katseli meitä tarkkaavasti. Sitten kulkivat he yhdessä kedolle johtavaa polkua. Minä katselin Anna Catherickiä, kunnes hän katosi illan pimeään — katselin häntä osaaottavalla ja surullisella silmäyksellä, ikäänkuin tunteeni olisi sanonut minulle, ett'en minä koskaan tässä pahassa maailmassa saisi nähdä enää valkopukuista naista.

XIV.

Puoli tuntia myöhemmin olin minä taasen kotona ja kerroin neiti Halcombelle, mitä oli tapahtunut.

Hän kuunteli minua alusta loppuun jatkuvalla, äänettömällä tarkkaavaisuudella, joka hänen luonteisellaan naisella todisti varmimmin, kuinka suuresti kertomukseni kiinnitti hänen mieltään.

"Tunnen itseni levottomaksi", oli kaikki, mitä hän sanoi minun lopetettuani. — "Tunnen itseni kovin levottomaksi tulevaisuuden vuoksi."

"Tulevaisuuden onni tai onnettomuus", lausuin minä, "riippuu kenties suureksi osaksi siitä, kuinka me käytämme nykyistä hetkeä. Ei ole epäiltävää, ettei Anna Catherick vapaammin ja mieluummin puhuisi naisen kuin minun kanssani. Jos neiti Fairlie —"

"Sitä ei voi hetkeäkään ajatella", keskeytti neiti Halcombe varmimmalla tavallaan.

"Sallikaa minun sitten ehdottaa", jatkoin minä, "että Te itse pyydätte keskustella Anna Catherickin kanssa ja koetatte kaikin tavoin voittaa hänen luottamuksensa. Minua puolestani kammottaa paljas ajatuskin pelottaa vielä kerran tuota ihmisraukkaa, kuten minä jo onnettomuudekseni peloitin. Onko Teillä mitään estettä seurata minua vuokraajan taloon huomenna?"

"Ei, ei ollenkaan. Minä menen mihin tahansa ja olen valmis mihin tahansa, jos voin sillä vain Lauralle olla hyödyksi. Miksikä Te sanoittekaan paikkaa?"

"Te varmaankin tunnette nimen. Sitä kutsutaan Todds-Corneriksi."

"Kyllä, sen tunnen hyvinkin. Todds-Corner on yksi herra Fairlien vuokrataloja. Meidän karjakkomme on vuokraajan toinen tytär. Hän menee usein herraskartanosta kotiinsa ja on kenties kuullut ja nähnyt yhtä ja toista, mikä voisi olla kuulemisen arvoista. Kuulustanko, onko tyttö kotosalla?"

Hän soitti ja lähetti palvelijan kutsumaan. Palvelija saapui ja sanoi karjakon menneen vanhempainsa luo. Hän ei ollut siellä käynyt kolmeen päivään ja taloudenhoitajatar oli luvannut hänen mennä pariksi tunniksi tänä iltana.

"Minä voin puhua hänen kanssaan huomenna", sanoi neiti Halcombe palvelijan poistuttua huoneesta. "Tehkää minulle täysin selväksi, mitä hyötyä olisi Anna Catherickin puhuttelemisesta. Ettekö vähintäkään epäile, ett'ei se ollut sir Percival Glyde, joka suljetti hänet mielisairaalaan?"

"Siitä ei ole hitustakaan epäilemistä. Ainoa, mikä on mielestäni salaperäistä, on kysymys, mikä on mahtanut olla hänen vaikuttimensa. Kun ottaa huomioon sir Percival Glyden ja Anna Catherickin yhteiskunnallisen aseman suuren eron, joka näyttää poistavan kaiken ajatuksen heidän kaukaisimmastakaan sukulaisuudestaan, niin on suurimmasta merkityksestä — jos otaksutaankin, että Anna Catherick oli todellakin mielisairaalaan suljettava - saada tietää, miksi juuri sir Percival Glyde oli se henkilö, jonka täytyi ottaa vakava edesvastuu siitä —"

"Tehän sanoitte mielisairaalan olleen yksityisen?"

"Niin, sellaisen laitoksen, jossa täytyy maksaa hänestä paljon suurempia summia, kuin kukaan köyhä henkilö voisi hankkia."

"Minä huomaan nyt, mille taholle epäluulot kallistuvat, herra Hartright, ja minä lupaan Teille, että ne lakkaavat — olkoonpa Anna Catherick huomenna siinä meille avullinen tai ei. Sir Percival Glyde ei tule kauvaa olemaan tässä talossa antamatta täysin tyydyttäviä selityksiä sekä herra Gilmorelle että minulle. Sisareni vastainen onni on minun elämäni rakkain huoli, ja minulla on tarpeeksi vaikutusvaltaa häneen voidakseni, mitä hänen avioliittoonsa tulee, määrätä siitä."

Me erosimme täksi iltaa.

Aamiaisen jälkeen huomen-aamuna tuli este, joten emme heti voineet lähteä kävelyllemme vuokrataloon, jonka eilisen illan tapahtumat aivan olivat ajaneet mielestäni. Oli viimeinen päiväni Limmeridge-Housessa, ja oli välttämätöntä heti postin saavuttua seurata neiti Halcomben neuvoa ja pyytää, että herra Fairlie hyväntahtoisesti vapauttaisi minut paikastani kuukautta ennen sitoumukseni päättymistä aavistamattomien, tärkeäin asianhaarain johdosta Lontoossa.

Kaksi kirjettä, jotka minä samana aamuna sain parilta lontoolaiselta ystävältäni, antoi minulle näennäistä aihetta sellaisen pyynnön tekemiseen. Otin ne huoneeseeni ja lähetin heti palvelijan kysymään herra Fairlieltä, voisinko saada keskustella hänen kanssaan eräästä tärkeästä asiasta.

Odotin lähetin saapumista ilman vähintäkään levottomuutta sen tavan suhteen, jolla talon herra ottaisi vastaan pyyntöni. Herra Fairlien luvalla tai luvatta täytyy minun matkustaa. Tunne siitä, että nyt olen ottanut ensimmäisen raskaan askeleen sillä raskaalla tiellä, joka tästä lähtien yhä enemmän erottaisi minut neiti Fairliestä, näytti tehneen minut täysin välinpitämättömäksi kaikkien minua koskevain arvelujen suhteen. Miesraukan helposti ärsyttävä ylpeys huoletti minua vähän; minun oma pieni taiteilijaturhamaisuuteni oli aivan unhottunut. Ei mikään herra Fairlien hävyttömyys, jos hänen päähänsä pälkähtäisi sellaista osoittaa minulle, voisi nyt loukata minua.

Palvelija palasi tuoden vastauksen, jota minä olin valmistautunut kuulemaan. Herra Fairlie valitti terveytensä juuri tänä aamuna olevan niin heikon, että hänen oli aivan mahdotonta saada itselleen iloa ottaa vastaan minut. Hän pyysi siksi suomaan hänelle anteeksi ja hyväntahtoisesti ilmoittamaan hänelle kirjeellisesti asiani. Sellaisia pyyntöjä olin minä muutamia kertoja saanut niiden kolmen kuukauden kuluessa, jotka olin oleskellut talossa. Koko tällä aikaa oli herra Fairlie ollut sanomattoman iloinen "omatessaan" minut, mutta ei voinut koskaan kyllin hyvin nähdäkseen minua vielä kerran. Palvelija vei jokaisen pinkan maalauksia, jotka minä korjasin, takaisin isännälleen ja minun "kunnioittavimman tervehdykseni", ja palasi tyhjäkätisenä herra Fairlien "ystävällisten kiitosten" ja "sydämmellisen pahottelun" kanssa, että hänen huono terveytensä pakotti hänet toistaiseksi pysymään yksinäisenä vankina huoneissaan. Oivallisempaan keinoon hankkia molemminpuolista tyytyväisyyttä on tuskin koskaan ryhdytty. Olisi vaikea sanoa, kumpiko meistä nykyisissä olosuhteissa olisi suuremmassa kiitollisuuden velassa herra Fairlien huonoille hermoille.

Istuuduin heti kirjoittamaan kirjettä ja koetin tehdä sen niin nöyrästi, selvästi ja lyhyesti kuin mahdollista. Herra Fairlie ei sen sijaan kiirehtinyt vastaustaan. Lähes tunnin kuluttua annettiin se minulle. Se oli kirjoitettu säännöllisellä ja hienolla käsialalla kirjepaperille, joka oli niin sileä kuin norsunluu ja melkein yhtä paksu kuin kortti. Sisältö oli seuraava:

"Herra Fairliellä on kunnia kiittää herra Hartrightiä kirjeestä. Herra Fairlie on kummastuneempi ja alakuloisempi herra Hartrightin pyynnöstä, kuin hän (nykyisen huonon terveytensä takia) voi kuvaillakaan. Herra Fairlie ei itse ole mikään liikemies, mutta hän on neuvotellut hovimestarinsa kanssa, jolla on ne ominaisuudet, ja hän tunnustaa oikeaksi herra Fairlien mielipiteen, että herra Hartrightin pyyntöä rikkoa sopimuksensa ei voi oikeuttaa mikään muu kuin elämää tai kuolemaa koskeva kysymys. Jos se korkea kunnioitus ja suosio taidetta ja sen harjoittajia kohtaan, joka on herra Fairlien ilona ja lohdutuksena hänen kärsimyksiä täynnä olevassa elämässään, voitaisiin helposti hävittää, niin olisi herra Hartrightin menettely tässä tapauksessa järkyttänyt sen. Mutta sitä se ei ole tehnyt — lukuunottamatta sitä, mikä koskee herra Hartrightiä itseään.

"Lausuttuaan mielipiteensä tässä suhteessa — niin selvästi näet, kuin äärimmilleen kehittynyt hermosairaus sallii hänen selittää — ei herra Fairliellä ole mitään muuta lisäämistä kuin ratkaiseva vastaus siihen mitä väärimpään pyyntöön, joka hänelle on esitetty. Kun täydellinen ruumiin ja sielun lepo on suurimmassa määrässä välttämätön herra Fairlien terveydelle, ei hän voi sallia herra Hartrightin, jolla on niin suututtava luonne, häiritä sitä jäämällä taloon. Näin ollen luopuu herra Fairlie vapaaehtoisesti oikeudestaan kieltäytyä rikkomasta sopimusta ainoastaan oman rauhansa säilyttämisen takia — ja ilmoittaa herra Hartrightille täten, että hän saa mennä matkoihinsa."

Minä taitoin kirjeen kokoon ja panin sen muiden paperieni joukkoon. Oli ollut aika elämässäni, jolloin minä olisin katsonut sen loukkaukseksi; nyt pidin minä sitä vain kirjallisena vapautuksena sitoumuksestani. En ajatellut sitä sen enempää, en, se oli häipynyt melkein mielestäni kun menin ruokailuhuoneeseen ja sanoin neiti Halcombelle olevani valmis seuraamaan häntä vuokrataloon.

"Onko herra Fairlie vastannut Teille tyydyttävästi?" kysyi hän poistuessamme huoneesta.

"Hän on suostunut matkaani, neiti Halcombe."

Hän katsahti nopeasti minuun; ensi kerran tuttavuutemme aikana tarttui hän pyytämättään käsivarteeni. Hän ei olisi koskaan sanoin niin hienotunteisesti voinut ilmaista minulle, että hän ymmärsi, kuinka herra Fairlie oli antanut minun matkaani suostumuksensa, ja että hän tämän suostumuksen johdosta ilmoitti osanottonsa ei ylhäisenä naisena, vaan ystävänä. Herra Fairlien hävytön kirje ei ollenkaan ollut vaikuttanut minuun. — Neiti Halcomben sovittava ystävyys vaikutti mieleeni sitä syvemmin.

Matkalla vuokrataloon sovimme siitä, että seuraajani menisi yksin sinne ja että minä odottaisin asunnon läheisyydessä. Me pidimme tämän menettelyn parhaimpana, koska minun näkemiseni olisi voinut helposti pelottaa Anna Catherickiä tuon hautausmaalla sattuneen kohtauksen jälkeen, ja siitä olisi voinut olla seurauksena, ett'ei häntä olisi voitu saada luottavasti keskustelemaan naisen kanssa, jota hän ei ollenkaan tuntenut. Neiti Halcombe poistui siis luotani puhuakseen ensiksi vuokraajan vaimon kanssa, jonka hyväntahtoisuuteen auttaa häntä hän täysin luotti, minun jäädessäni kartanon edustalle.

Olin valmistautunut olemaan yksin kauemman aikaa. Kummastuksekseni oli tuskin 5 minuuttia kulunut, kun jo neiti Halcombe palasi.

"Kieltäytyykö Anna Catherick näkemästä Teitä?" kysyin minä hämmästyneenä.

"Anna Catherick on matkustanut pois", vastasi neiti Halcombe.

"Matkustanut pois!"

"Niin, rouva Clementsin kanssa. He matkustivat molemmat tänä aamuna kello 8."

Minä en voinut lausua sanaakaan — minä tunsin vain, että viimeinen toiveemme saada tietoja oli kadonnut heidän kanssansa.

"Kaikki, minkä rouva Todd tietää vieraistaan, tiedän minäkin", jatkoi neiti Halcombe, "ja se on niin vähän, että sekä hän että minä olemme täysin epätietoisia. He tulivat molemmat onnellisesti ja hyvin eilisiltana takaisin erottuaan Teistä ja viettivät sen jälkeen tavallisuuden mukaan ensi osan iltaa herra Toddin perheessä. Heti illallisen jälkeen peljästytti heidät Anna Catherick saamalla äkkinäisen pyörtymiskohtauksen. Hänellä oli samanlainen kohtaus, vaikka lievempi, samana päivänä, kuin he saapuivat, ja sillä kertaa katsoi herra Todd sen aiheutuneen jostakin tiedosta, jonka hän oli lukenut paikallislehdestämme, minkä hän pari minuuttia aikaisemmin oli ottanut pöydältä."

"Tietääkö rouva Todd, mikä se lehden artikkeli oli, joka oli häneen tehnyt sellaisen vaikutuksen?" kysyin minä.

"Ei", vastasi neiti Halcombe. "Hän silmäsi läpi sen, mutta ei löytänyt mitään siitä, jonka niin pitäisi peljästyttää ketään ihmistä. Minä pyysin kumminkin saada nähdä saman numeron ja ensi sivulta huomasin minä jo toimittajan varustaneen lehtensä pikku uutisella huvittaakseen yleisöä esittämällä meidän perhesuhteitamme — hän oli näet painattanut kertomuksen sisareni aiotusta avioliitosta lainaamalla jonkun Lontoon lehden uutisen ylhäisön avioliitoista. Minä luulin heti voivani huomata, että tämä oli se uutinen, joka oli vaikuttanut Anna Catherickiin, ja minä luulin myös tässä pikku tapahtumassa nähneeni aiheen siihen kirjeeseen, jonka hän seuraavana päivänä lähetti kotiin meille."

"Sitä ei ole epäileminenkään. Mutta mitä tietoja saitte tästä uudesta pyörtymiskohtauksesta eilisiltana?"

"En mitään. Sen syy on täysin tuntematon. Ei ollut ketään outoa henkilöä huoneessa. Ainoa vieras oli meidän karjakkomme, joka, kuten minä jo kerroin Teille, on herra Toddin tytär. Puheltiin vain jokapäiväisistä asioista. Yht'äkkiä kuulivat he hänen kirkasevan ja näkivät hänen tulevan kuolonkalpeaksi voimatta käsittää sen syytä. Rouva Todd ja hänen ystävänsä auttoivat hänet huoneeseensa, ja viimemainittu jäi hänen luoksensa. Heidän kuultiin puhelevan toistensa kanssa myöhäiseen iltaan asti, ja varhain tänä aamuna sanoi rouva Clements heidän emännälleen kahden kesken, että heidän täytyy matkustaa. Ainoa selitys, jonka rouva Todd vieraaltaan sai, oli että jotakin oli tapahtunut, mihin ei kukaan talon ihminen ollut syynä, mutta mikä kumminkin oli siksi vakavalaatuista, että Anna Catherickin heti täytyi matkustaa pois Limmeridgestä. Ei maksanut vaivaa koettaa saada rouva Clementsiltä avonaisempaa selitystä. Hän pudisti vain päätänsä ja pyysi Annan vuoksi, ett'ei kukaan kysyisi häneltä mitään. Ainoa, minkä hän vielä kerran toisti, ja hän teki sen tavalla, joka osoitti hänen itsensäkin olevan varsin levottoman, oli että Annan täytyy matkustaa ja hänen Annan kanssa, ja että paikka, johon he matkustavat, täytyy jäädä kaikilta ihmisiltä salaan. Minä tahdon säästää Teiltä vaivan kuulla kaikkia rouva Toddin hyväntahtoisia huomautuksia. Lopuksi saivat he hevoset ja vaunut lähimmälle rautatieasemalle enemmän kuin kolme tuntia sitten. Rouva Todd seurasi heitä itse sinne ja koetti matkalla saada lähempiä tietoja heidän äkkinäisen päätöksensä suhteen, mutta turhaan. Hän saattoi siis heidät asemahuoneen ovelle ja oli niin tyytymätön ja loukkaantunut heidän kiireellisestä lähdöstään ja epäystävällisestä luottamuksen puutteesta häneen, että hän läksi vihoissaan kotia sanomatta edes sanaakaan jäähyväisiksi. Tämä on kaiken kaikkiaan todellisuudessa tapahtunut. Ajatelkaa tarkoin, herra Hartright, tapahtuiko eilen illalla hautausmaalla mitään sellaista, joka voi selittää molempain naisten merkillisen lähdön tänä aamuna."

"Minä haluaisin ensin ymmärtää, neiti Halcombe, Anna Catherickin äkillisen muutoksen, joka niin pelotti vuokratalon koko väestön muutamia tunteja sen jälkeen, kuin erosimme, jolloin siis oli kulunut kyllin pitkä aika hänen rauhoittumisekseen siitä valtavasta mielenjärkytyksestä, minkä minä onnettomuudekseni sain aikaan hänessä. Kysyittekö tarkoin, mitä puhuttiin huoneessa silloin, kun hän menetti tajunsa?"

"Kyllä, mutta rouva Todd näkyy sinä hetkenä kääntäneen huomionsa enemmän talousaskareihinsa kuin keskusteluun. Hän voi vain sanoa minulle puhutun siitä, 'mitä oli tapahtunut', — ja tarkoitti sillä luullakseni, että he tavallisuuden mukaan rupattelivat toistensa asioista".

"Kenties on tyttären muisti parempi kuin hänen äitinsä", sanoin minä. "Olisi parasta Teidän puhua nuoren tytön kanssa heti kotiin tultuamme."

Esitystäni seurattiin kohta kotiin saavuttuamme. Neiti Halcombe vei minut mukanaan maitokamariin, jossa me tapasimme karjakon hihat ylös käärittyinä pesemässä suurta maitoastiaa ja iloisesti laulamassa.

"Olen tuonut tämän herran katsomaan sinun maitokamariasi, Hanna", sanoi neiti Halcombe. "Se ansaitsee nähdä tässä talossa ja se on sinulle kunniaksi."

Tyttö punastui, niiasi ja sanoi kainosti, että hän koetti parhaansa mukaan pitää kaikki siistinä ja järjestyksessä.

"Olemme tulleet juuri vanhempiesi luota", jatkoi neiti Halcombe. "Minä kuulin sinun olleen kotona eilen illalla ja tavanneen outoja vieraita."

"Kyllä, neiti."

"Eräs heistä tuli sairaaksi ja pyörtyi, kerrottiin minulle. Minä toivon, ett'ei mitään puhuttu, joka olisi pelottanut häntä. Ettehän puhuneet mistään kauheista tapahtumista?"

"Ei, Jumala varjelkoon, neiti!" sanoi tyttö nauraen. "Mehän puhuimme vain siitä, mitä äsken oli tapahtunut."

"Sisaresi kertoivat sinulle uutisia Todds-Cornerista, luullakseni?"

"Kyllä, neiti."

"Ja sinä kerroit heille uutisia Limmeridge-Housesta?"

"Kyllä, neiti. Ja minä olen aivan varma, ett'ei mitään sellaista sanottu, joka voisi pelottaa sitä raukkaa, sillä minä juuri puhuin hänen pyörtyessään. Minä kauhistuin niin nähdessäni sen, tiedättekö neiti, sillä minä en ole koskaan ennen pyörtynyt enkä nähnyt toisenkaan pyörtyvän."

Ennenkun häneltä ehdittiin kysyä enempää, huudettiin häntä ovelle ottamaan vastaan munakoria. Kun hän poistui luotamme, kuiskasin minä neiti Halcombelle:

"Kysykää häneltä, tuliko hän sattumalta maininneeksi, ketä vieraita odotettiin Limmeridge-Houseen."

Neiti Halcombe osoitti silmäyksellään, että hän ymmärsi tarkoituksen, ja niin pian kun Hanna oli tullut huoneeseen, kysyi hän tätä.

"Kyllä, neiti, kyllä minä sen kerroin", vastasi hän teeskentelemättömällä tavallaan. "Taloon odotettavat vieraat ja kirjavan lehmän onnettomuus oli kaikki, mistä puhuin kotona."

"Sanoitko odotettavien vieraiden nimet? Puhuitko heille, että sir Percival Glydeä odotetaan maanantaina?"

"Kyllä, neiti, — minä kerroin sir Percival Glyden tulevan. Minä toivon, ett'en olisi saattanut mitään ikävyyttä sillä. Minä toivon, ett'en olisi tehnyt mitään väärin."

"Oh ei, ei mitään väärin. Tulkaa, herra Hartright, Hannasta alamme tuntua kai kiusallisilta, jos häiritsemme enemmän hänen työtänsä."

Niin pian kun olimme kahden kesken, pysähdyimme me nopeasti ja katsoimme toisiamme.

"Epäilettekö Te vieläkin, neiti Halcombe?"

"On yksi epäilys sielussani, herra Hartright ja sen on sir Percival Glyde poistava — tai muutoin ei Laura Fairlie ole koskaan tuleva hänen puolisoksensa."

XV.

Juuri kun me olimme astuneet asuntorakennuksen etusivulle, tulivat postivaunut rautatienasemalta lehtikujaa pitkin. Neiti Halcombe odotti portailla, kunnes vaunut vierivät esille ja meni sitten alas puristaakseen erään vanhan herran kättä, joka reippaasti hyppäsi vaunuista alas, niin pian kun astuinrauta oli laskettu alas. Herra Gilmore oli tullut.

Minä katselin häntä esitettäessä meitä toisillemme sellaisella uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, jota minä tuskin voin salata. Tämä vanha mies jäisi Limmeridge-Houseen sen jälkeen, kuin minä olen täältä poistunut; hän saisi kuulla sir Percival Glyden selityksen ja olla neiti Halcombelle kokemuksellaan avuksi, kun neiti Halcomben pitäisi päästä tässä asiassa johonkin vakaumukseen; hänen pitäisi jäädä tänne siksi, kunnes kysymys avioliitosta oli nostettu ja, jos se tulee ratkaistuksi sir Percival Glyden toivomusten mukaan, tuli hänen kirjoittaa se sopimus, joka ehdottomasti sitoi neiti Fairlien tähän mieheen. Silloinkin, kun minä verrattain vähän tiesin sitä vastaan kuin nyt, katselin minä perheen lainoppinutta avustajaa mielenkiinnolla, jota en koskaan ennen ole tuntenut ketään miestä kohtaan, joka oli niin perin outo minulle.

Ulkomuodoltaan oli herra Gilmore täydellinen vastakohta sille käsitykselle, joka tavallisesti saadaan vanhasta lakimiehestä. Hän näytti terveeltä ja punakalta, valkoinen tukka oli hieman pitkä ja varsin huolellisesti harjattu. Hänen musta takkinsa, liivinsä ja housunsa sopivat hänelle mainiosti, hänen valkoinen kaulahuivinsa oli siististi ja hyvin solmittu, ja hänen lavendelinväriset hansikkaansa olisivat sopineet huolekkaimmalle hengen miehelle. Hänen esiintymistavassaan huomasi mielihyvällä vanhan koulun täydelleen kehitettyä seurustelutaitoa ja hyvää tahdikkaisuutta, yhdistettynä miehen terävään silmäykseen ja nokkeluuteen, jonka elämäntehtävä pakottaa häntä aina olemaan tarkka huomioissaan. Eloisa luonne ja hyvät toiveet uransa alussa, pitkä elämä täynnään hedelmällistä työtä ja ansaittua huomiota, ja nyt iloinen, terve, kunnioitettu vanhuus — kas siinä vaikutus, jonka hänen ensi näkemisensä teki minuun, ja minä voin lisätä, että se tuttavuus herra Gilmoren kanssa, johon myöhemmät ja pitemmät huomioni antoivat minulle tilaisuutta, oli omiaan lisäämään tätä vaikutusta.

Minä annoin vanhan herran ja neiti Halcomben mennä yksin sisään puhelemaan perheen asioista vieraan häiritsemättä. He menivät eteisestä salonkiin ja minä menin taas portaita alas kulkeakseni yksin puutarhassa.

Ne tunnit, jotka minulla oli jäljellä Limmeridge-Housessa, olivat helposti luetut. Matkani seuraavana aamuna oli ehdottomasti ratkaistu; minun osani niissä tutkimuksissa, jotka nimetön kirje oli aiheuttanut, ei enää voineet tulla kysymykseen. — Minä en tekisi kellekään muulle kuin mahdollisesti minulle, itselleni vahinkoa, jos minä siksi lyhyeksi ajaksi, joka oli jäljellä, vapautin sydämmeni siitä julmasta siteestä, johon välttämättömyys oli minut pakottanut, ja nyt sanoin tuskaiset jäähyväiset niille paikoille, jotka olivat minun lyhyen onnen ja rakkauden unelmani kehyksenä.

Minä ohjasin ehdottomasti askeleeni sille tielle, joka kulki minun työhuoneeni ikkunain alaitse, missä minä eilen illalla olin nähnyt neiti Fairlien kävelevän pikku koiransa kanssa, ja astelin sitä polkua, jota hänen rakas jalkansa oli niin usein polkenut, kunnes minä tulin pikku portille, joka johti hänen kukkatarhaansa. Nyt oli talven jäätävä käsi ryöstänyt sen vehreyden. Ne kukat, joiden nimet hän oli opettanut minulle ja joiden kauneuden minä olin opettanut maalaamaan, olivat nyt kuolleet, ja hienot, lumivalkoiset käytävät kukkaislavojen välissä olivat märkiä ja liukkaita. Minä menin niiden kauniiden puuryhmien luo, joiden varjossa me olimme elokuun iltoina hengittäneet suloista, tuoksuvaa ilmaa, joiden suojassa olimme yhdessä ihmetelleet varjojen ja valojen, yhä vaihtelevaa kauneutta maassa jalkojemme edessä. Nyt putosivat lehdet alinomaa päälleni paljaista oksista ja kadotuksen koleus ilmassa tunkeutui läpi luiden ja ytimien. Hieman edempänä olin minä poistunut aidatulta alueelta ja tullut polulle, joka hiljaa kaareutui lähintä kukkulaa kohden. Vanha puunrunko tien vieressä, jolla me tavallisesti lepäsimme, oli nyt sateen läpitunkema ja hienot kasvit ja ruohot, joita minä poimiskelin kivimuurin juurelta, olivat nyt kuin mikäkin villien, kellastuneiden kiertokasvien peittämä saari likaisessa vedessä. Minä nousin mäelle ja silmäsin maisemaa, jota me niin usein kauniimpina päivinä olimme ihailleet. Nyt oli se eloton ja autio — se ei ollut enää sama maisema, jota minä olin ihastuneena katsellut. Se päivänpaiste, jonka hänen läsnäolonsa oli levittänyt sille, oli kaukana minusta, — hänen lumoava äänensä ei kaikunut enää minun korviini. Sillä paikalla, jossa minä nyt seisoin, oli hän puhellut kanssani isästään — siitä vanhemmastaan, joka eli kauemmin — oli kertonut kuinka hellästi he rakastivat toisiansa ja kuinka syvästi hän vielä kaipasi isää, kun hän tuli eräisiin huoneisiin ja ryhtyi eräisiin ajanviettoihin ja tehtäviin, jotka isääkin olivat huvittaneet. Oliko se maisema, jonka minä olin nähnyt silmieni edessä kuunnellessani näitä sanoja, sama, jonka minä nyt näin seisoessani yksinäni mäellä. Käännyin pois, laskeusin alas, menin yli kedon hiekkaharjun ohi merenrantaan. Siellä näin minä tyrskyn valkean vaahdon, kun se raivoten heittäysi ylös, siellä aaltojen leveän harjan, kun ne vyöryen tulivat kohden rantaa — mutta missä oli se paikka, johon hän ennen oli piirtänyt päivänvarjollaan hullunkurisia kuvia hiekkaan? Missä se paikka, jossa me olimme istuneet toistemme vieressä ja hän oli kysellyt minusta ja kodistani, missä hän oli kysellyt äidistäni ja sisarestani niin perinpohjaisesti ja valaisevasti, kuin vain nainen voi kysellä, ja viattomasti halunnut tietää, enkö minä kerran muuttaisi yksinäisestä asunnostani omaan kotiin oman puolison kanssa? Tuuli ja aallot olivat aikaa sitten hienosta hiekasta hävittäneet jokaisen jäljen hänestä. Minun silmäykseni harhailivat yli avaran, yksitoikkoisen merenrannan, ja se paikka, jossa me yhdessä olimme haaveksineet muutamia onnellisia tunteja, oli nyt niin kadonnut minulta, kuin ei sitä koskaan olisi ollutkaan, — oli niin vieras, kuin minä seisoisin jo kaukaisella rannalla.