VALKOPUKUINEN NAINEN (continued 4)

Muutamat kyyneleet vierivät hitaasti hänen poskillensa hänen odottaessaan vastausta sir Percivalilta. Mutta sir Percival ei sanonut sanaakaan. Lauran vastauksen alussa oli hän muuttanut kättänsä, jota vasten hänen päänsä nojasi, niin että se kätki hänen kasvonsa. Minä näin ainoastaan hänen vartalonsa yläosan. Ei yksikään hänen lihaksensa liikahtanut. Hän oli sysännyt päätänsä tukevan käden sormet syvälle hiusten sekaan. Kenties kätki se surun, kenties vihan — on vaikea sanoa kummanko — ei mikään kuvaava värähdys osoittanut sitä. Ei mikään, ei mikään ilmaissut, mitä hän tänä hetkenä ajatteli — tänä hetkenä, jonka piti ratkaista sekä hänen että Lauran vastainen kohtalo.

Minä päätin pakottaa hänet selitykseen Lauran tähden.

"Sir Percival!" huudahdin minä vakavasti, "ettekö Te lausu sanaakaan, kun minun sisareni on sanonut niin paljon? Enempää, minun ajatukseni mukaan", lisäsin minä onnettoman kiivauteni viehättämänä, "ei kellään miehellä maailmassa voi olla oikeutta odottaa teidän molemminpuolisessa asemassanne toisiinne."

Tämä viimeinen varomaton lausunto avasi tien hänelle, josta hän olisi voinut pelastua, jos hän olisi halunnut, ja hän käytti heti sitä edukseen.

"Suokaa anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän yhäti kasvot käden takana — "suokaa anteeksi, jos minä muistutan, ett'en minä koskaan ole vaatinut sellaista oikeutta."

Ne harvat, yksinkertaiset sanat, jotka olisivat johtaneet hänet siihen kohtaan, josta hän oli poistunut, olivat juuri kielelläni, kun Laura ehkäisi minut taaskin puhumalla.

"Minä toivon, ett'en minä turhaan ole tehnyt tätä tuskaista tunnustusta", sanoi hän. "Minä toivon, että se on hankkinut minulle Teidän täyden luottamuksenne siihen nähden mitä minulla on vielä sanottavana."

"Minä pyydän vakuuttaa sen." Sir Percival lausui tämän lyhyen vastauksen lämmöllä, laski kätensä taas pöydälle puhuessaan ja kääntäytyi meihin päin. Mitkä kiihkeät tunteet olivatkaan kuvastuneet hänen kasvoillaan, niin olivat ne täysin rauhaisat. Hänen piirteensä eivät kuvastaneet mitään muuta kuin innokkainta harrastusta saada kuulla, mitä Laura vielä sanoisi.

"Minä toivon Teidän ymmärtävän, ett'en minä ole puhunut mistään itsekkäästä vaikuttimesta", lausui Laura. "Jos Te annatte minulle vapauteni, sir Percival, sen perusteella, mitä nyt olette kuullut, niin en ota minä sitä mennäkseni naimisiin jonkun toisen miehen kanssa — Te myönnätte minulle vain oikeuden jäädä naimattomaksi loppuelämäkseni. Minun vikani Teitä kohtaan on alkanut ja loppunut minun omassa sydämmessäni. Se ei mene koskaan pitemmälle. Ei ainoata sanaakaan ole lausuttu…" hän vaikeni epäröiden, kuinka hänen pitäisi lausua, epäili hetkisen alakuloisena, jota minun oli kerrassaan kiusallisen vaikea todistaa. "Ei sanaakaan ole lausuttu", toisti hän hiljaisella päättäväisyydellä, "minun ja sen henkilön välillä, jota minä nyt ensi ja viime kerran tarkoitan Teidän läsnäollessanne, minun tunteistani häntä kohtaan tai hänen tunteistaan minua kohtaan — ei sanaakaan koskaan tulla lausumaan — me emme varmaan tule koskaan tapaamaan toisiamme tässä maailmassa. Minä pyydän Teitä sydämmellisesti säästämään minua sanomasta enempää ja uskomaan minun sanani. Tämä on totuus, sir Percival — se totuus, jonka minä katson tulevalla puolisollani olevan oikeuden kuulla, joskin uhraamalla minun oman leponi. Minä luotan hänen jalomielisyyteensä antaakseen minulle anteeksi ja hänen kunniaansa säilyttääkseen salaisuuteni."

"Teidän luottamuksenne on minulle pyhä", sanoi sir Percival, "ja Teidän salaisuutenne säilytetään yhtä pyhänä."

Sanottuaan tämän vaikeni hän ja katsoi Lauraan taas odottaen saavansa kuulla enemmän.

"Minä olen sanonut kaikki, mitä toivoin sanoa", lisäsi Laura hiljaa — "minä olen sanonut enemmän kuin kyllin, jotta Te voitte katsoa olevanne oikeutettu purkamaan kihlauksemme."

"Te olette sanonut enemmän kuin kyllin", vastasi sir Percival, "tehdäkseni minun elämäni rakkaimmaksi toivomukseksi pysyä sitoumuksessani." Näin sanoen nousi hän ylös ja läheni muutamia askelia häntä.

Laura hypähti kiihkeästi, ja heikko hämmästyksen huuto pääsi häneltä. Joka sana, minkä hän oli puhunut, oli hänen aavistamattaan paljastanut hänen viattomuutensa ja totuudenrakkautensa miehelle, joka täysin ymmärsi pitää arvossa viatonta ja totuutta-rakastavaa puolisoa. Hänen oma jalo käyttäytymisensä oli ollut siis kaiken toivon salainen vihollinen, kaiken toivon, jonka hän perusti siihen. Minä pelkäsin tätä ensi silmänräpäyksestä lähtien. Minä olisin halunnut ehkästä sen, jos hän olisi vain antanut minulle vähintäkään keinoa siihen. Nytkin, kun asia näytti ratkaistulta, vartioin ja odotin minä, että sir Percivalin jokin sana antaisi minulle tilaisuuden ottaa kysymys uudelleen keskusteltavaksi.

"Te olette jättänyt minulle oikeuden, neiti Fairlie, luopua Teistä", jatkoi hän. "Minä en voi olla niin välinpitämätön omasta onnestani, että luopuisin puolisosta, joka juuri tänä hetkenä on osoittautunut olevansa sukupuolensa jaloin."

Hän puhui sellaisella lämmöllä ja tunteella, sellaisella sydämmellisellä ihastuksella ja hienotunteisuudella, että Laura kohotti päätänsä, punastui hieman ja katsahti häneen pienellä ilon ja toivon pilkahduksella.

"Ei!" vastasi hän varmalla äänellä. "Sanokaa sukupuolensa onnettomimmaksi, jos hänen täytyy vannoa uskollisuutta silloin, kun hän ei voi lahjoittaa rakkauttaan."

"Eikö hän voi antaa sitä tulevaisuudessa", kysyi sir Percival, "jos hänen puolisonsa elämän ainoana päämääränä on ansaita se?"

"Ei, ei koskaan!" vastasi Laura. "Jos Te edelleenkin vaaditte avioliittoamme, niin voin minä tulla Teidän uskolliseksi ja oikeudentuntoiseksi vaimoksenne, sir Percival, mutta rakkauttani en minä koskaan voi antaa Teille, jos minä tunnen sydämmeni oikein."

Hän oli niin sanomattoman kaunis lausuessaan nämä rehelliset sanat, ett'ei kukaan mies maailmassa olisi voinut kovettaa sydäntään sitä vastaan. Minä tahtoisin mielelläni moittia sir Percivalia siitä, että hän menetteli ja sanoi, kuten hän teki, mutta vasten tahtoani täytyy minun tunnustaa naisellinen osanottoni häntä kohtaan.

"Otan kiitollisesti vastaan Teidän uskollisuuslupauksenne", sanoi hän. "Vähin, minkä Te voitte lahjoittaa minulle, on kuitenkin paljon enemmän kuin enin, minkä minä voisin voittaa joltakin toiselta naiselta maailmassa."

Lauran vasen käsi piti edelleenkin minun kättäni, mutta oikea riippui välinpitämättömästi hänen sivullansa. Sir Percival kohotti sen kunnioittavasti huulillensa, kosketti niillä pikemmin sitä kuin suuteli, kumarsi minulle ja poistui sitten huoneesta ääneti mitä kohteliaimmalla tavalla.

Laura ei liikahtanut eikä lausunut sanaakaan hänen poistuttuaan — hän istui vieressäni kylmänä ja liikkumattomana, silmät lattiaan tuijottaen. Minä huomasin, ett'ei olisi hyödyttänyt mitään puhua; minä laskin vain käteni hänen vyötäiselleen ja puristin häntä äänettömästi rintaani vasten. Siten istuimme me kauan — niin, niin kauan, että minä lopulta tulin levottomaksi ja puhuttelin häntä hiljaisella äänellä toivossa saada jotakin muutosta aikaan.

Kuullessaan minun ääneni kavahti hän ja näytti tulevan taasen käsitykseen. Hän irtautui nopeasti minusta ja nousi ylös.

"Minun täytyy mukautua tähän, Marian, niin hyvin kuin minä voin", sanoi hän. "Elämälläni on kovia velvollisuuksia tästä lähtien, ja yksi niistä alkaa jo tänään."

Puhuessaan meni hän ikkunan läheisen pöydän luo, jolla hänen piirustustarpeensa olivat. Hän kokosi ne huolellisesti yhteen ja pani ne piironkinsa laatikkoon. Sitten lukitsi hän laatikon ja antoi minulle avaimen.

"Minun täytyy erota kaikesta mikä muistuttaa häntä" [Walter Hartbrightiä], sanoi hän. "Kätke avain, mihin tahdot, en koskaan tule kysymään sitä."

Ennenkun minä ennätin lausua sanaakaan, oli hän mennyt kirjakaapillensa ja ottanut esille sen albumin, joka sisälsi Walter Hartrightin maalaukset. Hän epäröi pari silmänräpäystä pitäessään pikku salkkua käsissään mutta nosti sen sitten huulillensa ja suuteli sitä.

"Oi, Laura, Laura!" sanoin minä, en vihastuneena enkä nuhdellen, ainoastaan suru äänessä, suru sydämmessä.

"Se on viimeinen kerta, Marian", pyysi hän. "Minä otan niiltä jäähyväiset ainiaaksi."

Hän pani kirjan pöydälle ja otti pois kamman, joka piti ylhäällä hänen tukkaansa. Se valahti alas tuuhean kauniina hänen kaulallensa ja olkapäillensä, niin vieläpä hänen vyötäreellensä. Hän erotti pitkän, hienon kiharan siitä, leikkasi sen ja kiinnitti sievästi sen ympyrän muotoon neulalla kirjan ensimmäiselle tyhjälle lehdelle. Samassa silmänräpäyksessä kuin se oli tehty, sulki hän salkun ja laski sen minun käteeni.

"Sinä kirjoitat hänelle ja hän sinulle", sanoi hän. "Niin kauan kun minä elän, sano hänelle aina olevani tyytyväinen, jos hän kysyy minua; älä sano hänelle koskaan, että minä olen onneton. Älä tee häntä epätoivoiseksi, Marian, — minun tähteni. Jos minä kuolen ennen Walter Hartrightiä, niin lupaa minulle antaaksesi hänelle tämä rakas kirja hänen maalauksineen ja minun hiuskiehkuroineni. Ei voi olla ollenkaan väärin sanoa hänelle, kun minua ei enää ole, että minä itse olen sen kiinnittänyt siihen. Ja sano hänelle — ah, Marian, sano sinä hänelle silloin minun puolestani, mitä minä en koskaan saa sanoa hänelle sano, että minä rakastin häntä!"

Hän kääri kätensä minun kaulaani ja kuiskasi viime sanat minun korvaani sellaisella ihastuksella, sellaisella onnentunnolla, että se melkein musersi sydämmeni. Koko se pitkällinen pakko, jonka hän oli ottanut kärsiäkseen, murtui tässä hellyyden ensi purkauksessa. Hän irtausi minusta kouristuksentapaisella kiivaudella ja viskausi sohvalle nyyhkytysten ja kyynelten puuskuessa niin rajusti, että se täristytti hänen ruumistansa.

Turhaan koetin minä rauhoittaa häntä ja saattaa käsitykseensä; hän ei voinut enää hallita rauhaansa ja käsitystänsä. Tällainen oli tämän merkillisen päivän surullinen loppu. Kun raivoisa purkaus vihdoinkin oli vaimennut, oli hän liian menehtynyt voidakseen puhua. Hän nukahti iltapäivällä, ja minä kätkin salkun, ett'ei hän herättyään saisi nähdä sitä. Minun muotoni oli rauhallinen, joskaan ei minun sydämmeni, hänen avatessaan silmänsä ja katsoessaan minua. Me emme sanoneet mitään toisillemme aamupäivän tapahtumista. Sir Percivalia ei mainittu kertaakaan eikä Walter Hartrightiäkään loppupäivän kuluessa.

Marraskuun 10 päivänä. Huomatessani tänä aamuna hänen olevan rauhoittuneen ja entisenlaisensa aloin minä puhua ikävästä eilispäivästä ainoastaan tarkoituksessa pyytää hänen sallimaan minun puhua sir Percivalin ja herra Fairlien kanssa tuosta onnettomasta avioliitosta suoranaisemmin ja vaikuttavammin, kuin hän itse voisi tehdä sen kummankaan kanssa heistä. Hän keskeytti minut lempeästi, mutta varmasti, kesken esityksiäni.

"Eilispäivän piti ratkaista", sanoi hän, "ja eilispäivä onkin ratkaissut minun kohtaloni. On myöhäistä nyt ajatella muutosta."

Sir Percival alkoi puhua minun kanssani nyt iltapäivällä siitä, mitä oli tapahtunut Lauran huoneessa. Hän vakuutti minulle, että Lauran verraton luottamus häneen oli hänen mielessään herättänyt sellaisen vastaavan vakuutuksen Lauran viattomuudesta ja puhtaudesta, ett'ei hän olisi minuutinkaan ajaksi joutunut mustasukkaiseksi, ei ollessaan hänen läheisyydessään eikä poistuttuaan hänen huoneestaan. Niin syvästi kuin hän valittikin tuota, onnetonta taipumusta, joka ehkäsi sitä edistystä, minkä hän voisi tehdä Lauran kunnioituksen ja rakkauden voittamisessa, niin oli hän kumminkin lujasti vakuutettu siitä, ett'ei sitä tähän asti koskaan oltu ilmaistu ja ett'ei sitä koskaan ilmaistakaan, ei minkäänlaisissa olosuhteissa eikä vaiheissa. Tämä oli hänen varma vakuutuksensa, ja suurin todistus, minkä hän voi siitä antaa, oli se hänen minulle nyt tekemänsä huomautus, ett'ei hän ollut ollenkaan utelias tietämään, oliko tämä rakkaus syntynyt viime aikoina tai kehen se kohdistuu. Hänen rajaton luottamuksensa neiti Fairliehen tyydytti hänet täydellisesti siihen, mitä tämä oli katsonut sopivaksi sanoa hänelle, eikä hän tuntenut vähintäkään halua saada kuulla enempää. Sanottuaan tämän vaikeni hän ja katsoi minuun. Minä tiesin niin hyvin järjettömän ennakkoluuloni häntä kohtaan, tiesin niin arvottomat epäilyni hänen kenties juuri tarkoituksella lausuneen tämän houkutellakseen minut harkitsematta vastaamaan niihin kysymyksiin, joita hän vakuutti olevansa tekemättä — että minä vältin kaiken puhelun tässä kysymyksessä tunteella, joka muistutti hyvin ymmällä oloa. Mutta samalla pysyin minä lujasti päätöksessäni olla antamatta mennä vähintäkään tilaisuutta käsistäni hukkaan valvoakseni Lauran parasta. Minä sanoin siis hänelle epäröimättä surettavan minua, ett'ei hänen jalomielisyytensä ollut johtanut häntä vielä askelta edemmäksi ja herättänyt hänessä ajatusta vetäytymään lopullisesti sitoumuksestaan.

Mutta tässä riisui hän taas aseet kädestäni huomauttamalla, ett'ei hän edes pyytänyt puolustaa itseään. Hän pyysi vain minua käsittämään, mikä ero oli hänen myönnytyksellään, että neiti Fairlie saisi purkaa kihlauksen hänen kanssaan, joka tuottaisi vain alistumista hänelle, ja sillä että hän itse pakottautuisi purkamaan sen neiti Fairlien kanssa, joka toisin sanoen merkitsisi samaa kuin musertaa kaikki onnentoiveensa. Lauran käytös eilen oli antanut sellaisen voiman kahden pitkän vuoden muuttumattomalle rakkaudelle ja ihailulle, ett'ei hän voinut taistella enempää tätä tunnetta vastaan. Minun täytyisi epäilemättä kutsua häntä heikoksi, itsekkääksi ja sydämmettömäksi sitä naista kohtaan, jota hän kumminkin jumaloi, ja hänen täytyisi hiljaa alistua minun tuomiooni; hän tahtoi vain samalla kertaa huomauttaa minulle, lupaisiko Lauran tulevaisuus naimattomana — hänen kärsiessään onnetonta rakkautta, jota ei koskaan voinut ilmoittaa — hänelle parempaa onnea, kuin jos hän tulisi sen miehen puolisoksi, joka kunnioitti häntä aina siihen maahan asti, mille hän laski jalkansa. Jälkimäisessä tapauksessa voi jotakin toivoa ajalta, joskaan ei paljoa — edellisessä ei mitään.

Minä vastasin hänelle — vastasin, pelkään minä, enemmän siksi, että olen nainen ja että minun sellaisena täytyi vastata, kuin että minulla olisi ollut jotakin vakuuttavaa sanottavana hänelle. Oli vain liian selvää, että Lauran menettelytapa eilen oli tarjonnut hänelle tämän voiman, jos hän tahtoi käyttää sitä hyväkseen — ja hän olikin tahtonut käyttää. Minä tunsin tämän sinä hetkenä ja minä tunnen sen yhtä selvään nyt kirjoittaessani näitä rivejä huoneessani. Ainoa jäljellä oleva toive on siinä, että hänen menettelytapansa vaikutin on, kuten hän sanoo, hänen voittamattoman vahvassa rakkaudessaan Lauraan.

Ennenkun lasken kynäni täksi päiväksi, täytyy minun myöskin ilmoittaa kirjoittaneeni kahdelle vanhalle äitini lontoolaiselle ystävälle molemmat arvossapidettyjä ja vaikuttavia miehiä, — että he hankkisivat jonkun paikan Hartrightille. Ja minä olen aivan varma, että he tekevät sen, jos voivat. Lukuunottamatta Lauraa ei ole ketään, josta minä koskaan tuntisin sellaista levottomuutta kuin Hartrightistä. Kaikki se, mitä on tapahtunut hänen poistumisensa jälkeen, on vain vahvistanut minun suurta kunnioitustani ja ystävyyttäni häntä kohtaan. Minä toivon tekeväni vain oikein auttaessani häntä saamaan paikan vieraassa maassa — minä rukoilen taivasta sydämmellisesti ja levottomasti, että kaikki päättyisi hyvin.

Marraskuun 11 päivänä. — Sir Percivalilla oli keskustelu herra Fairlien kanssa ja minua lähetettiin hakemaan olemaan läsnä.

Tullessani huoneeseen huomasin minä herra Fairlien olevan varsin mielihyvissään tietäessään, että "tämä perhekiusaus", kuten hän suvaitsi kutsua veljentyttärensä avioliittoa, vihdoinkin läheni loppuaan. Minä en tuntenut mitään halua lausua hänelle ajatustani; mutta kun hän ulkonaisesti suututtavalla, välinpitämättömällä tavallaan aikoi ehdottaa, että olisi parasta määrätä hääpäivä sir Percivalin toivomuksen mukaan heti, oli minulla huvi tärisyttää herra Fairlien hermoja panemalla niin vankka vastalause Lauran suostumuksen pakottamista vastaan, kuin vain voin löytää sanoja. Sir Percival selitti minulle, että hän tunnusti väitteitteni pätevyyden, ja pyysi minun olemaan vakuutetun, ett'ei tätä ehdotusta oltu tehty minkään hänen lausuntonsa perusteella. Herra Fairlie nojasi taaksepäin tuolissaan, sanoi meidän molempain osoittavan ihmisluonnolle kunniaa ja toisti sitten ehdotuksensa niin tyyneesti, kuin ei sir Percival enemmän kuin minäkään olisi lausunut sanaakaan sitä vastaan. Keskustelu päättyi siihen, että minä jyrkästi kieltäydyin Lauralle esittämästä kysymystä, jollei hän itse antaisi aihetta sen puheiksi ottamiseen, jonka jälkeen minä heti poistuin huoneesta. Sir Percival näytti vakavan nololta ja ikävystyneeltä. Herra Fairlie ojensi laiskat koipensa samettijakkaralle ja sanoi: "Kiltti Mariani, kuinka minä kadehdin Sinun vahvoja hermojasi! Älä paiskaa ovea mennessäsi!"

Tullessani Lauran luo sain minä tietää hänen kysyneen minua ja rouva Veseyn sanoneen minun olevan herra Fairlien luona. Hän kysyi heti, mikä oli aiheuttanut käyntini siellä, ja minä sanoin hänelle suoraan kaikki, mitä oli tapahtunut, salaamatta edes tuntemaani tyytymättömyyttä ja mielipahaa. Hänen vastauksensa ei lohduttanut minua — kaikkein vähimmän olin odottanut sitä.

"Setäni on oikeassa", sanoi hän. "Minä olen saattanut teille kaikille levottomuutta ja ikävyyttä. Siitä täytyy tulla loppu, Marian — antakaa sir Percivalin määrätä."

Minä väitin kovasti vastaan, mutta ei mikään voinut muuttaa hänen ajatustaan.

"Minua sitoo lupaukseni", sanoi hän. "Minun entinen elämäni on jo mennyttä. Paha päivä tulee yhtä varmaan, Marian, vaikkakin sen lykkäisi tuonnemmaksi. Ei — vielä kerran, setäni on oikeassa. Minä olen saattanut teille enemmän kuin riittävästi levottomuutta ja murhetta — nyt täytyy sen loppua."

Hän, joka ennen oli ollut pelkkä myöntyväisyys, oli nyt aivan järkähtämätön hiljaisessa alistuvaisuudessaan epätoivossaan, voin minä melkein sanoa. Niin suuresti kuin minä rakastinkin häntä, olisi kuitenkin kiusannut minua vähemmin, jos hän olisi joutunut kiivaan mielenliikutuksen valtaan. On niin kiusallisen erilaista hänen luonteelleen nähdä häntä kylmänä ja välinpitämättömänä kuten nyt.

Marraskuun 12 päivänä. — Sir Percival teki minulle muutamia kysymyksiä Laurasta aamiaisella, jotka eivät jättäneet minulle muuta valinnan varaa, kuin ilmottaa hänelle, mitä Laura puhui eilen.

Meidän vielä puhuessamme tuli hän itse alas ja istuutui seuraamme. Hän oli edelleenkin yhtä luonnottoman levollinen sir Percivalinkin läsnä ollessa. Kun aamiainen oli loppunut, sai sir Percival tilaisuuden lausua hänelle yksityisesti muutamia sanoja. Heidän keskustelunsa riitti vain pari tai kolme minuuttia, jonka jälkeen hän poistui rouva Veseyn kanssa, samalla kun sir Percival tuli minun luokseni. Hän sanoi pyytäneensä Lauralta, ett'ei Laura luopuisi oikeudestaan olla se, joka yksinomaan voi määrätä avioliittonsa määräpäivän. Hän oli silloin vain sanonut olevansa tyytyväinen siihen, mitä päätettiin, ja pyytänyt häntä lausumaan toivomuksensa neiti Halcombelle.

Mutta minulla ei ole kärsivällisyyttä kirjoittaa enempää. Tässä tapauksessa kuten kaikessa muussakin on sir Percivalin onnistunut saada tahtonsa täytetyksi säilyttämällä kunniansa huolimatta kaikesta siitä, mitä minä voin vastaan väittää. Hänen toivomuksensa ovat luonnollisesti nyt samat kuin hänen tullessaan ja sittenkun Laura on antanut suostumuksensa ehdottomasti uhrautua avioliittoon, on hän, Laura, yhäti hiljainen, toivoton ja välinpitämätön. Samalla kun hän erosi kaikista niistä pikku muistoista, joita hänellä oli Hartrightiltä, näyttää hän tulleen tunteettomaksi ja kylmäksi. Kello on ainoastaan kolme iltapäivällä minun kirjoittaessani näitä rivejä, ja sir Percival on jo jättänyt meidät onnellisen sulhasen kiireellä järjestääkseen kaikki nuoren puolisonsa vastaanottamiseksi kotonaan Hampshiressä. Jollei jotakin erikoista tapahdu, menevät he naimisiin juuri siihen aikaan, kun hän alusta asti on toivonutkin — ennen vuoden loppua. Onpa kuin kynä polttaisi sormiani kirjoittaessani tätä!

Marraskuun 13 päivänä. — Uneton yö levottomuuden tähden Lauran vuoksi. Aamupuoleen päätin minä koettaa, eikö jokin vaihtelu voisi saada häntä eloisammaksi. Varmaankaan ei hän voi jäädä tähän välinpitämättömyyden uinailuun, jos minä vien hänet pois Limmeridgestä vanhojen, rakkaiden ystävien luo. Hieman mietittyäni päätin minä kirjoittaa Arnoldin perheelle Yorkshireen. He ovat yksinkertaisia, ystävällisiä, vierasvaraisia ihmisiä, jotka hän on tuntenut lapsuudestaan saakka. Vasta pantuani kirjeen postisalkkuun sanoin minä hänelle, mitä minä tein. Minua olisi lohduttanut, jos hän olisi näyttänyt vähänkään yrittävän väittää vastaan. Mutta ei — hän sanoi vain: "Minä tahdon seurata mihin tahansa Sinua, Marian. Luulen kyllä Sinun olevan oikeassa — pieni vaihtelu tekee minulle hyvää."

Marraskuun 14 päivänä. — Minä kirjoitin herra Gilmorelle, mainitsin hänelle todellakin näyttävän siltä, kuin tästä onnettomasta avioliitosta tosi tulisi, ja ilmoitin myöskin suunnitelmani koettaa, eikö matka tekisi Lauralle hyvää. Minulla ei ollut sydäntä mennä joihinkin yksityiskohtiin. On aikaa kyllä siihen, kunhan vuosi lähenee loppuaan.

Marraskuun 15 päivänä. — Kolme kirjettä minulle. Yksi Arnoldin perheeltä, täynnä riemua saada nähdä Lauraa ja minua. Toinen yhdeltä niistä herroista, joille minä kirjoitin paikan hankkimisesta Walter Hartrightille. Hän vastaa olleensa kyllin onnellinen täyttääksensä pyyntöni. Kolmas oli Walterilta itseltään — hän on niin kiitollinen, poloinen nuori mies, siitä että minä olen auttanut häntä jättämään kodin, isänmaan ja ystävät! On muodostettu yksityinen seura tekemään kaivamistöitä ja tutkimuksia Keski-Amerikan hävitetyissä kaupungeissa ja se on juuri matkalla Liverpoolista. Taiteilija, jonka piti seurata mukana piirustaakseen kaikki, oli menettänyt rohkeutensa ja "yhdentenätoista hetkenä" kieltäytynyt tulemasta. Nyt saisi Walter hänen paikkansa. Kuusi kuukautta Hondurasiin tulonsa jälkeen on hän sitoutunut pysähtymään, mutta jos kaivamiset antavat hyvän tuloksen ja varat myöntävät, viipyy hän vuoden. Hänen kirjeensä päättyy lupaukseen kirjoittaa muutamia riviä jäähyväisiksi kaikkien tultua laivalle ja luotsin lähtiessä siltä. Minä voin vain toivoa ja sydämmellisesti rukoilla, että sekä hän että minä olemme menetelleet oikein tässä asiassa. Askele, jonka hän on ottanut, näyttää minusta niin epäilyttävältä, ett'en minä pelotta voi ajatella sitä. Ja kumminkin — kuinka voisin minä odottaa tai toivoa, että hän jäisi kotiin olemaan toimettomana nykyisessä surettavassa mielentilassaan?

Marraskuun 16 päivänä. — Vaunut ovat oven edessä. Laura ja minä olemme valmiit matkustamaan Arnoldin luo.

Polesdean-Lodge, Yorkshire.

Marraskuun 23 päivänä. — Viikko vietettynä uudessa ympäristössä ja näiden ystävällisten ihmisten keskuudessa on tehnyt Lauralle hyvää, vaikk'ei niin paljon, kuin minä olen toivonut. Minä olen päättänyt pysähtyä tänne ainakin vielä viikoksi. Ei hyödytä mitään palata Limmeridgeen, ennenkun on välttämätöntä.

Marraskuun 24 päivänä. — Ikäviä uutisia postissa tänä aamuna. Tutkimusretkikunta purjehti Keski-Amerikaan tämän kuun 21 päivänä. Meidän on täytynyt erota tosi rehellisestä miehestä, me olemme menettäneet uskollisen ystävän. Walter Hartright on lähtenyt Englannista.

Marraskuun 25 päivänä. Jos eilispäivän uutiset olivat surullisia, niin olivat tämän päivän kirjeet yhtä tärkeitä, Sir Percival Glyde on kirjoittanut herra Fairlielle, ja herra Fairlie Lauralle ja minulle, pyytäen heti meitä matkustamaan kotiin Limmeridgeen.

Mitähän tämä merkitsee? Onkohan hääpäivä määrätty meidän poissa ollessamme?

II.

Limmeridge-House.

Marraskuun 27 päivänä. — Aavistukseni ovat toteutuneet. Häät ovat määrätyt joulukuun 22 päiväksi.

Päivää sen jälkeen kuin me olimme matkustaneet Polesdean-Lodgeen, oli sir Percival kirjoittanut herra Fairlielle ja ilmoittanut hänelle, että välttämättömät korjaukset ja muutokset hänen Hampshiressä olevalla maatilallaan vaativat enemmän aikaa, kuin hän alusta oli laskenut. Täydellinen työluettelo esitettäisiin aivan pian herra Fairlielle, ja melkoisessa määrässä tulisi helpottamaan sir Percivalin sopimusta kaikkien käsityöläisten kanssa, jos — hän mahdollisesti voisi saada varman tiedon hääpäivän ajasta. Hän voisi silloin saada kaikki selvemmälle kannalle ja kirjoittaa erinäisille ystävilleen, joita hän on kutsunut, pyytääkseen anteeksi, ett'ei hän voisi ottaa heitä vastaan talvella, koska talo oli täynnä työväkeä.

Tähän kirjeeseen oli herra Fairlie vastannut pyynnöllä, että sir Percival itse määräisi hääpäivän ja että herra Fairlie käyttäisi kaiken vaikutusvaltansa saadakseen holhottinsa suostumuksen. Sir Percival kirjoitti vastauksen ensi postissa ja ehdotti, että hänen alkuperäisen toivomuksen mukaan jokin päivä joulukuun jälkipuoliskolla — 22 tai 24 tai jokin muu, jonka morsian ja hänen holhoojansa tahtoisivat määrätä. Kun nuori morsian ei ollut kotona, oli hänen holhoojansa määrännyt 22 — ja sen johdosta kirjoittanut ja pyytänyt meitä heti palaamaan Limmeridgeen.

Herra Fairlien ilmoitettua eilen yksityisessä keskustelussa tästä minulle pyysi hän mielistelevimmällä tavallaan minua tänään alkamaan neuvotella siitä. Kun minä tiesin kaiken vastarinnan olevan turhaa, jollen minä ensin saanut Lauran suostumusta siihen, suostuin minä puhumaan hänen kanssaan, mutta selitin samalla kertaa, etten minä millään ehdolla tahtonut ottaa pakottaakseni hänen suostumustaan sir Percivalin pyyntöön. Herra Fairlie lausui minulle muutamia kohteliaisuuksia minun "erinomaisesta omastatunnostani", aivankuin hän olisi puhunut minun erinomaisesta terveydestäni, ja näytti olevan varsin mielissään, että hän niin yksinkertaisella tavalla oli taaskin siirtänyt yhden edesvastauksen omilta hartioiltaan minun hartioilleni.

Tänä aamuna olen minä lupaukseni mukaan puhunut Lauralle. Se itsensä hallitseminen — voisin melkein sanoa se tunteettomuus — jonka hän ihmeellisesti oli säilyttänyt sir Percivalin matkan jälkeen, ei kumminkaan kestänyt minun esittäessäni järisyttäviä tietoja hänelle. Hän kalpeni ja alkoi kovasti vapista.

"Ei niin pian!" pyysi hän. "Oi Marian, ei niin pian!"

Pieninkin viittaus hänen puoleltaan oli kyllin minulle. Minä nousin ylös mennäkseni herra Fairlien luo väitelläkseni häntä vastaan vielä kerran Lauran puolesta.

Juuri kun käteni oli lukolla, tarttui hän hameeseeni ja pidätti minut.

"Anna minun mennä!" sanoin minä. "Minä haluan sanoa sedälleni, ett'ei hän ja sir Percival saa joka kohdassa määrätä mielensä mukaan."

Hän huokasi syvään ja piti minua yhä kiinni.

"Ei!" sanoi hän hiljaa. "On myöhäistä Marian — on myöhäistä!"

"Ei minuuttiakaan myöhäistä", vastasin minä. "Kysymys ajan ratkaisemisesta on meidän — ja luota minuun, Laura, minä tiedän valvoa sinun oikeuttasi."

Minä irroitin hänen kätensä puhuessani, mutta samalla kääri hän molemmat kätensä vyötärölleni ja pidätti minua tällä tavoin vielä lujemmin kuin ennen.

"Se tuottaisi meille vielä enemmän levottomuutta ja sekasortoa", sanoi hän. "Seurauksena olisi vihamielisyys Sinun ja setäni välillä, ja sir Percival olisi heti täällä uusine valituksen aiheineen…"

"Sitä parempi!" huudahdin minä kiivaasti. "Kuka huolii hänen valituksistaan? Täytyykö Sinun kärsiä kuoliaaksi asti noudattaaksesi hänen tahtoansa? Ei kukaan mies maailmassa ansaitse sellaista uhrausta meiltä naisilta. Miehet ovat vain meidän viattomuutemme, meidän rauhamme vihollisia, he vetävät meidät pois vanhempaimme kodista, sisariemme rakkaudesta — he vaativat meidän itsemme ruumiinemme sieluinemme ja sitovat meidät turvattomat olennot itseensä, niinkuin he sitovat koiran koppiinsa. Ja mitä antavat parhaimmatkin heistä meille korvaukseksi? Anna minun mennä, Laura — minä tulen hulluksi ajatellessani tätä!"

Kyyneleet — viheliäiset, heikot levottomuuden ja katkeruuden naiskyyneleet vierivät silmistäni. Hän hymyili suruisesti ja piti nenäliinaansa kasvojensa edessä salataksensa minun heikkouteni puuskaa — tätä heikkoutta, jota hän tiesi minun niin syvästi halveksivan.

"Oi, Marian!" sanoi hän. "Itketkö Sinä? Ajatteleppas, mitä Sinä sanoisit minulle, jos me vaihtaisimme asemaa, ja nämä kyyneleet olisivat minun? Kaikki rohkeutesi ja uhrautuva hellyytesi ei voi muuttaa sitä, mikä täytyy tapahtua ennemmin tai myöhemmin. Anna setäni tehdä, miten häntä miellyttää. Älkäämme enää olko levottomia ja epäröiviä, kun minä sen jollakin uhrauksella voin estää. Sano, että tahdot elää luonani, kun olen naimisissa — äläkä sano sen enempää."

Mutta minä sanoin vielä enemmän. Minä tukahdutin kyyneleeni, jotka vain surettivat häntä, enkä säästänyt rukouksia enemmän kuin järkisyitäkään. Se ei kuitenkaan hyödyttänyt mitään. Kaksi kertaa täytyi minun toistaa lupaukseni olla hänen luonansa hänen naimisissa ollessaan, ja sen jälkeen teki hän minulle aivan odottamatta kysymyksen, joka käänsi minun suruni ja osanottoni häntä kohtaan aivan toiselle taholle.

"Polesdeanissa ollessamme", sanoi hän, "sait Sinä kirjeen, Marian…"

Hänen muuttunut äänensä, se nopea tapa, jolla hän katsoi minusta poispäin ja kätki kasvonsa minun olkapäähäni, se epäilys, joka mykisti hänen suunsa, ennenkun hän oli ennättänyt lopettaa ajatuksen — kaikki tuo sanoi minulle, ketä hän ajatteli.

"Minä uskoin, Laura, ett'emme me koskaan puhuisi hänestä enää", vastasin minä ystävällisesti.

"Sinä olet saanut kirjeen häneltä?" kysyi hän yksipäisesti.

"Olen", vastasin minä, "olenpa niinkin, koska Sinä kerran ehdottomasti tahdot tietää sen."

"Aiotko kirjoittaa hänelle taaskin?"

Minä epäröin. Minä olen kartellut puhumasta hänelle Walter Hartrightin lähdöstä Englannista ja kuinka minun toimenpiteeni auttaa häntä hänen uusissa toiveissaan ja suunnitelmissaan ovat saattaneet minut tuntemaan tämän asian. Mitä pitäisi minun vastata? Hän on matkustanut sinne, mihin eivät mitkään kirjeet voi saapua hänen perästään lyhyemmässä kuin muutamien kuukausien, niin, ehkäpä vuodenkin ajassa.

"Jos minä vieläkin kirjoittaisin hänelle", sanoin minä vihdoinkin, "niin mitä tahdot, Laura?"

Hänen poskensa tuli tulikuumaksi minun olkapäätäni vasten ja hän kääri vapisten kätensä lujemmin ympärilleni.

"Älä kirjoita hänelle mitään joulukuun kahdennestakymmenestätoisesta päivästä", kuiskasi hän. "Lupaa minulle, Marian, — minä rukoilen sinua — lupaa minulle, ett'et edes mainitse minua ensi kerran kirjoittaessasi hänelle."

Minä lupasin tämän. Eivät mitkään sanat voi kuvata, millä tuskalla minä lupasin. Hän irroitti sen jälkeen kätensä minusta, meni ikkunan luo ja katseli ulos selkä minuun käännettynä. Minuutin kuluttua puhui hän uudelleen, mutta kääntymättä minuun päin tai näyttämättä kasvojaan edes vilaukseltakaan.

"Menetkö setäni luo nyt?" kysyi hän. "Tahdotko sanoa hänelle, että minä suostun siihen määräykseen hääpäivääni nähden, jonka hän katsoo parhaaksi. Älä epäröi menemästä luotani, Marian. Tekee minulle hyvää saada olla yksin."

Minä menin. Jos minä vain tahtoni voimalla olisin voinut riistää herra Fairlien ja sir Percival Glyden maailman äärimmäisille rajoille, olisin minä silmänräpäystäkään epäilemättä tehnyt sen. Minun onnettoman uhmaava luonteeni oli minulle nyt kumminkin hyväksi avuksi. Minä olisin kadottanut kaiken käsityksen ja ratkennut katkeraan itkuun, jollei tuntemani harmi olisi tukahduttanut kyyneleitäni. Kiivain askelein kiiruhdin minä herra Fairlien luo, sanoin hänelle niin törkeästi kuin voin: "Laura suostuu joulukuun 22:seen päivään" — ja kiiruhdin pois odottamatta vastausta. Minä paukautin oven rajusti lukkoon perästäni ja toivon saattaneeni herra Fairlien hermoston epäkuntoon koko loppupäiväksi.

Marraskuun 28 päivänä. — Aamulla luin minä taaskin läpi Hartright-raukan jäähyväiskirjeen. Eilisestä saakka olen epäröinyt, menettelenkö minä oikein harkitusti salatessani Lauralta hänen matkaansa.

Mutta luulen kumminkin sen olevan parasta. Se, mitä hän kirjeessään mainitsee Keski-Amerikaan aiotun retkikunnan valmistuksista, osoittaa, että sen johtaja varoo vaaroja ja vastoinkäymisiä. Jos tieto siitä saattaa minut levottomaksi, niin kuinka se sitten vaikuttaisi Lauraan? On raskasta kyllä tietää, että hänen matkansa riistää meiltä ystävän, jonka uskollisuuteen me voisimme turvallisimmin luottaa hädän hetkenä, jos tämä hetki joskus tulee ja tapaa meidät avuttomina. Mutta on kumminkin vielä pahempaa tietää hänen lähteneen luotamme kärsimään epäterveellisen ilmanalan, villin maan ja lakia vailla olevan yhteiskunnan vaaroja. Varmaan olisi julmaa sanoa tämä Lauralle olematta lujasti pakotettu siihen.

Minä epäröin, eikö minun minun pitäisi vieläkin ottaa askel edemmäksi ja polttaa kirje, ett'ei se mahdollisesti joutuisi vääriin käsiin. Se ei sisällä ainoastaan lausuntoja Laurasta, jotka täytyy jättää Walter Hartrightin ja minun salaisuudeksi, mutta siinä on myöskin vakuutus, epäluulo — niin sitkeä, selittämätön ja levottomuutta herättävä että häntä salaisesti vartioidaan Limmeridgestä lähtönsä jälkeen. Hän janoo nähneensä ne kaksi outoa miestä, jotka seurasivat häntä Lontoon kaduilla, myöskin Liverpoolin laiturilla väkijoukossa, joka tunkeili katsellakseen retkikunnan laivaan menoa, ja hän vakuutti vakuuttamalla, ett'ei hän ollut kuullut Anna Catherickin nimeä lausuttavan takanaan astuessaan laivaan. Hänen omat sanansa ovat tällaiset: Varmaa on, että näillä tapahtumilla on suuri merkitys. Salaperäinen suhde Anna Catherickiin ei vielä ole selvitetty. Kenties ei hän koskaan enää tule minun tielleni; mutta jos hän joskus tulee Teidän lähettyvillenne, neiti Halcombe niin käyttäkää tilaisuutta paremmin hyväksenne kuin minä olen käyttänyt. Minä puhun täysimmästä vakuutuksestani ja pyydän Teitä muistamaan, mitä minä sanon. Nämä olivat hänen omat sanansa. Minä en unhota niitä koskaan. Muistoni kätkee Hartrightin jokaisen sanan, jolla on merkitystä Anna Catherickiin nähden. Mutta on vaarallista kätkeä tämä kirje. Sattuma voi sen saattaa vieraiden henkilöiden käsiin, jos minä sairastuisin, jos minä kuolisin. — Parempi silloin polttaa se heti, niin ompahan ainakin vähemmän huolta.

Se on poltettu. Hänen jäähyväiskirjeensä — kenties viimeinen, minkä hän minulle milloinkaan kirjoittaa — tuhka on mustana uunissa. Onko tämä surullinen kertomus loppunut? Ah, ei, ei ole loppunut — varmaankaan ei se ole voinut loppua!

Marraskuun 29 päivänä. — Häävalmistukset ovat alkaneet. Ompelijatar on saapunut ottamaan vastaan tilaukset. Laura on kylmä ja täysin välinpitämätön tähän asiaan nähden, jolla tavallisesti ei suinkaan ole vähäinen merkitys naisten persoonallisissa harrastuksissa. Hän antaa minun ja ompelijattaren määrätä kaikki. Olisipa Hartright-raukka ollut se puoliso, jonka hänen isänsä olisi määrännyt hänelle, kuinka toisin hän silloin olisikaan käsittänyt kaikki! Kuinka tarkka, kuinka oikukas hän silloin olisi ollut — meistä olisi ollut vaikeaa tehdä hänelle mieliksi.

Marraskuun 30 päivänä. Joka päivä tulee tietoja sir Percivalilta. Viime uutinen on, että muutokset hänen kotonaan tulevat kestämään neljä tai kuusi kuukautta, ennenkun kaikki on valmis. Jos maalarit ja seinäpaperien kiinnittäjät voisivat yhtä hyvin luoda onnea kuin komeutta kotiin, niin seuraisin minä hartaudella heidän työtänsä siinä kodissa, joka ennen pitkää tulee olemaan Lauran. Ainoa kohta sir Percivalin kirjeessä, joka nyt voi järkyttää minun välinpitämättömyyttäni hänen kaikkien suunnitelmainsa suhteen, oli hänen tekemänsä ehdotus häämatkasta. Hän esittää, että kun Lauran terveys on heikko ja talvi uhkaa tulla ankara, he matkustaisivat Roomaan ja pysähtyisivät Italiaan ensi kesän alkuun asti. Jos tätä suunnitelmaa ei hyväksytä, on hän valmis tulevan talvikauden olemaan Lontoossakin, jossa hänellä tosin ei ole omaa huoneustoa, mutta jossa hän tulisi hankkimaan parhaimman asunnon, minkä hän mahdollisesti saisi.

Asettuessani persoonallisesti aivan syrjälle kysymystä ratkaistaessa — joka on minun velvollisuuteni, mitä minun ei tule unhottaa — en minä silmänräpäystäkään epäile puoltaa ensinmainittua ehdotusta. Missä tapauksessa tahansa on ero minun ja Lauran välillä välttämätön. Jos he matkustavat ulkomaille, tulee tämä ero pitemmäksi, kuin jos he pysähtyvät Lontooseen. Kumminkin on ennen kaikkea otettava huomioon etu, että Laura saa viettää talven lämpimässä ilmanalassa ja ensi kerran elämässään matkustaa maahan, jossa on niin paljon luonnon ja taiteen rikkauksia ja joka siten ehkä sovittaisi hänet tyytymään kohtaloonsa. Hän ei välitä Lontoon loistavista ja pintapuolisista huvituksista. Ne tekisivät vain hänen elämänsä avioliitossa yhä ilottomammaksi. Minä pelkään hänen avioliittonsa alkua enemmän kuin minä voin kuvata, mutta minun mielestäni pilkahtaa kumminkin jokin toive hänelle, jos hän saa matkustaa — ei, jos hän jää kotiin.

On niin kummallista lukiessani läpi kirjoittamaani ja huomatessani, kuinka minä olen puhunut Lauran avioliitosta ja erostamme aivankuin puhutaan päätetystä asiasta. Näyttää minusta niin kylmältä, niin välinpitämättömältä jo voida katsoa tulevaisuutta niin kauhean levollisesti, kun määräpäivä on niin lähellä. Ennenkun kuukausi on kulunut, on Laura sir Percivalin eikä minun! Hänen Lauransa! Minä voin yhtä vähän selvästi käsittää näiden sanojen merkitystä — minä tunnen itseni melkein yhtä surun sortamaksi kirjoittaessani hänen häistänsä, kuin jos minä kirjoittaisin hänen kuolemastaan.

Joulukuun 1 päivänä. — Surullinen päivä! Päivä, jonka pituutta minulla ei ole sydäntä kuvata. Oltuani heikkouden takia pakotettu eilisiltana lykkäämään keskustelun, katsoin minä nyt tänä aamuna välttämättömäksi puhua Lauralle aiotusta Italian matkasta.

Täysin vakuutettuna, että minä olisin hänen matkassaan, minne hän menisikin, tuli lapsi-raukka — sillä lapsi hän on vielä monessa suhteessa — melkein onnelliseksi kuvitellessaan saada nähdä kaiken Florensin, Rooman ja Neapelin ihanuuden. Minun sydämmeni oli pakahtua, kun minun täytyi poistaa hänen kuvitelmansa ja esittää kova totuus. Minun täytyi sanoa hänelle, ett'ei yksikään mies siedä kilpailijaa, ei edes naispuolista, jakamaan hänen puolisonsa hellyyttä avioliiton alussa, menköön se sittemmin miten tahansa. Minun täytyi valmistaa häntä siihen, että ainoa mahdollisuus minun saada pysyvä koti hänen luonaan riippuu aivan yksinkertaisesti siitä, ett'en minä herätä sir Percivalin epäluuloa ja mustasukkaisuutta tuppautumalla pienimmässäkään tapauksessa heidän väliinsä; riippuu siitä, että minä nautin hänen puolisonsa suurempaa luottamusta. Pisara pisaraltaan valoin minä tätä maailman halpamielistä, huonoa viisautta puhtaaseen, viattomaan mieleen jokaisen jalomman tunteen sisässäni vastustaessa tätä surullista tehtävääni. Nyt se on mennyt. Hän on oppinut kovan, välttämättömän läksyn. Hänen nuoruutensa kuvitelmat ovat poissa, ja minä olen ne riistänyt. Parempi kumminkin, että minä olen tehnyt sen kuin hän — tämä on minun ainoa lohdutukseni.

Edellinen ehdotus on siis hyväksytty. He matkustavat Italiaan, ja minä puuhaudun heidän poissa ollessaan sir Percivalin suostumuksella ottamaan heitä vastaan heidän kotonaan ja jäämään heidän luoksensa heidän palattua Englantiin. Sanalla sanoen: minun täytyy ensi kerran elämässäni pyytää persoonallista suosiota mieheltä, jonka kanssa minä kaikkein vähimmän haluaisin olla tekemisissä. Samapa se! Mielestäni minä voisin tehdä vieläkin enemmän Lauran vuoksi.

Joulukuun 2 päivänä. — Tarkemmin ajatellen huomaan minä itse aina lausuvani ajatukseni sir Percivalista epäedullisin lausumatavoin. Asian uuden käänteen takia tahdon minä ja täytyy minun voittaa vastenmielisyyteni häntä kohtaan. Minä en käsitä, kuinka se ensin alkoi itää sielussani. Varmaa on, ett'ei sitä koskaan ennen siellä ollut.

Onkohan Lauran vastenmielisyys tulla hänen puolisokseen saattanut minut vihamieliseksi häntä kohtaan? Onkohan Hartrightin selvään lausuttu vastenmielisyys vaikuttanut minuun aivan aavistamattani? Onko kenties Anna Catherickin kirje vieläkin herättämässä minussa salaista epäluuloa huolimatta sir Percivalin selityksestä ja siitä todistuksesta, jonka minä olen saanut sen totuudesta? Minä en voi selittää, kuinka tämä uusi tunne on syntynyt minussa; ainoa, mistä olen vakuutettu, on velvollisuuteni — nyt kahdenkertaisessa merkityksessä — olla suututtamatta sir Percivalia väärällä epäilyllä. Jos on tullut minulle sellaiseksi tavaksi aina kirjoittaa hänestä yhtä epäedullisesti, niin täytyy minun, niin tahdon minä voittaa tämän onnettoman taipumuksen, vaikkakin tämä yritys pakottaisi minut olemaan avaamatta päiväkirjaani kertaakaan ennen häitä. Minä olen kovin tyytymätön itseeni — en tahdo enää kirjoittaa tänään.

* * * * *

Joulukuun 16 päivänä. Kaksi viikkoa on kulunut ilman että minä olen edes avannut päiväkirjaani. Olen kauvan kyllä kaivannut tätä tehtävää ja toivon nyt sen voivani tehdä reippaammalla ja paremmalla mielialalla, mikäli se koskee sir Percivalia.

Kuluneesta kahdesta viikosta ei ole paljon sanottavaa. Melkein kaikki ommeltava on järjestyksessään, ja uudet matka-arkut ovat saapuneet Lontoosta. Laura-raukkani on alituiseen luonani, ja eilen kun ei kumpikaan meistä voinut nukkua, hiipi hän luokseni. "Minä kadotan Sinut pian, Marian", sanoi hän. "Minun täytyy olla luonasi niin paljon, kuin minä voin."

Heidät vihitään Limmeridgen kirkossa eikä, taivaan olkoon kiitos, ketään naapuria tilaisuuteen kutsuta. Ainoana vieraana tulee olemaan vanha ystävämme herra Arnold Polesdeanista. Hän tulee esiintymään morsiamen isänä, sillä Lauran sedän terveys on liian arka hänen uskaltaakseen tähän huonoon ilmaan. Jos minä en olisi päättänyt tästä päivästä katsoa vain kaikkea hyvässä valossa, niin olisi Lauran miespuolisten sukulaisten puute hänen elämänsä tärkeimpänä hetkenä tehnyt minut katkeraksi ja epäluuloiseksi tulevaisuuteen nähden. Mutta minä olen lakannut olemasta katkera ja epäluuloinen — ainakin lakannut kirjoittamasta päiväkirjaani sekä yhtä että toista tässä suhteessa.

Sir Percival saapuu huomenna. Hän esitti, jos me tahtoisimme seurata ankaraa etikettiä, että kirjoitettaisiin meidän kirkkoherrallemme ja pyydettäisiin hänen saada oleksia pappilassa tuon lyhyen ajan ennen häitä. Nykyisissä olosuhteissa ei enemmän herra Fairlie kuin minäkään katsonut tuota välttämättömäksi. Täällä meidän villeillä nummillamme ja suurissa, yksinäisissä huoneissamme lienemme toki riippumattomia niistä pikkumaisista epäilyksistä, jotka vaivaavat ihmisiä muissa paikoin. Minä kirjoitin sir Percivalille ja kiitin häntä hänen hienotunteisuudestaan, mutta pyysin häntä vanhan tavan mukaan käyttämään entisiä huoneitaan Limmeridge-Housessa.

Joulukuun 17 päivänä. — Hän tuli tänään. Mielestäni näyttää hän hieman väsyneeltä ja levottomalta, mutta hän keskustelee ja nauraa, kuin olisi hän erinomaisella tuulella. Hän toi mukanaan muutamia kauniita koristuksia häälahjaksi, jotka Laura vastaan otti suurella kiitollisuudella ja — kuten ainakin päältä päin näytti — täydellisesti itsensä hilliten. Ainoa todistus siitä taistelusta, jota hänen täytyy kestää säilyttääkseen levollisuutensa tänä koetusaikana, näyttäytyy kiivaassa vastenmielisyydessä jäädä joskus yksin. Sen sijaan, että hän ennen vetäytyi omaan huoneeseensa, näyttää hän nyt pelkäävän olla siellä yksinänsä. Kun minä tänään aamiaisen jälkeen menin huoneeseeni ottaakseni hatun kävelylle lähtöä varten, pyysi hän saada seurata minua, ja ennen päivällistä avasi hän meidän huoneittemme välisen oven voidaksemme puhella toistemme kanssa pukeutuessamme. "Anna minulle aina tekemistä", sanoi hän. "Anna minulle aina jotakin seuraa. Älä anna minulle aikaa ajatella — ainoastaan sitä pyydän Sinulta, Marian — älä anna minulle aikaa ajatella."

Tämä hänen surullinen muutoksensa lisää vain hänen viehättäväisyyttänsä sir Percivalin silmissä. Hän tulkitsee sen huomatakseni eduksi itselleen. Lauran poskilla on kuumemainen punerrus, hänen silmissään loiste, jonka sir Percival luulee olevan hänen palaavan kauneutensa ja iloisuutensa merkkinä. Laura keskusteli pöydässä tänään sellaisella eloisuudella ja suruttomuudella, niin teeskennellysti ja niin vasten luonnettansa, että minä kaikessa hiljaisuudessa toivoin voivani saada hänet vaikenemaan ja viedä hänet kanssani pois. Sir Percivalin hämmästys ja ihastus näytti olevan kuvaamaton. Se levottomuus, jonka minä hänen tullessaan olin huomannut hänen kasvoistaan, katosi täydellisesti, ja hän näytti minunkin silmissäni olevan hyvästikin kymmenen vuotta nuorempi, kuin hän todellisuudessa oli.

Sitä ei voi kieltää — vaikka merkillinen itsepäisyys estää minua sitä näkemästä — mutta sitä ei voi kieltää, että Lauran tuleva puoliso on varsin kaunis mies. Säännölliset piirteet ovat alkaakseni varsin suuri etu — ja hänellä on ne. Vieläpä tukan puutekin, kun se, kuten hänellä, on vain otsapuolella, sopii pikemmin hyvin kuin huonosti miehelle, sillä otsa tulee korkeammaksi ja muoto saa miettivämmän ilmeen. Kevyet, miellyttävät liikkeet, väsymättömän miellyttävä seurustelutapa ja tavaton kyky pitää yllä keskustelua — kas siinä kieltämättömiä ansioita, ja ne hänellä oli. Herra Gilmorea, joka ei tuntenut Lauran salaista rakkautta, ei suinkaan pidä moittia, kun hän lausui kummastuksensa, että Laura voi katua kihlaustansa. Jokainen meidän vanhan ystävämme sijassa olisi ajatellut samalla tavalla. Jos minut tällä hetkellä pakotettaisiin sanomaan suoraan, mitkä virheet minä olen huomannut sir Percivalissa, niin voisin minä mainita vain kaksi. Toinen on hänen alinomainen levottomuutensa ja liikkuvaisuutensa — joka tosin voi saada varsin luonnollisen selityksensä tavattoman voimakkaassa luonteessa. Toinen on hänen lyhyt, kova, epäystävällinen tapansa puhutella palvelusväkeä — kenties vain alusta ruma paha tapa. Ei, minä en voi tai tahdo kieltää sitä. — Sir Percival on varsin kaunis ja miellyttävä mies. Kas niin! Nyt olen minä vihdoinkin kirjoittanut sen ja olen hyvilläni, että se on tehty.

Joulukuun 18 päivänä. — Kun minä nyt aamupäivällä tunsin itseni väsyneeksi ja alakuloiseksi, jätin minä Lauran ja rouva Veseyn lähteäkseni kunnon kävelylle, jonka minä viime aikoina olen niin laiminlyönyt. Minä läksin sille kuivalle, raikkaalle tielle, joka yli nummen johtaa Todds-Corneriin. Käveltyäni noin puolisen tuntia hämmästyin minä kovin nähdessäni sir Percivalin tulevan siltä taholta, jossa vuokratalo oli. Hän tuli nopein askelin ja kieputteli kävelykeppiänsä ilmassa; päätään piti hän korkealla kuten tavallisesti ja metsästysnuttunsa liehui auki tuulessa. Kohdatessamme sanoi hän minulle heti olleensa Todds-Cornerissa kysymässä rouva Toddilta, oliko hän sir Percivalin viime käynnin jälkeen Limmeridgessä kuullut mitään Anna Catherickistä.

"Teille vastattiin luonnollisesti, ett'ei hänestä mitään oltu kuultu?" kysyin minä.

"Niin, ei mitään", vastasin minä. "Minä alan vakavasti peljätä, että hän on joutunut meiltä hukkaan. Te ette kenties sattumalta voi sanoa", jatkoi hän ja katsoi tarkkaavasti minuun, "voisiko tuo taiteilija — herra Hartright — antaa meille joitakin tietoja?"

"Hän ei ole enemmän kuullut hänestä kuin nähnytkään häntä lähdettyään Cumberlandista", vastasin minä.

"Varsin ikävää", sanoi sir Percival odotuksessaan pettyneen miehen näköisenä ja samalla kertaa vapautuneena levottomuudestaan. "On mahdotonta sanoa, mitkä onnettomuudet ovat tuota ihmisraukkaa kohdanneet. Minä olen sanomattoman alakuloinen huomatessani, että kaikki minun puuhani hankkia hänelle taaskin sitä turvaa ja hoitoa, jota hän niin hyvin tarvitsee, menevät myttyyn."

Tällä kertaa näytti hän todellakin huolestuneelta. Minä lausuin muutamia osanottavia sanoja, ja me puhuimme sen jälkeen aivan muista asioista palatessamme kotiin. Taaskin olin minä odottamatta kohdatessani häntä nummella havainnut hänen luonteessaan vielä kauniin piirteen. Tekihän hän varsin hyväntahtoisesti ja epäitsekkäästi ajatellessaan niin lähellä häitään Anna Catherickia ja käydessään koko tuon pitkän tien Todds-Corneriin hankkiakseen tietoja hänestä silloin, kun hän paljon mieluummin olisi voinut viettää aikansa Lauran seurassa. Käsittäessäni, että hänen menettelytapansa ainoa vaikutin oli puhdas ihmisyys, näyttää hänellä tavattomassa määrässä olevan hyväntahtoisuutta, josta hän ansaitsee kauniin kiitoksen. No niin, minä tahdon antaa hänelle kauniin kiitoksen — ja sillä on se asia kyllin käsitelty.

Joulukuun 19 päivänä. Olen tehnyt vielä useampia havaintoja sir Percivalin tyhjentymättömästä hyveiden varastosta!

Tänään lausuin minä muutamia sanoja aikomastani asettumisesta hänen rouvansa luo heidän palattuansa Englantiin. Tuskin olin minä ehtinyt viitata siihen, kun hän jo lämpimästi tarttui minua käteen ja sanoi, että minä täten olin tehnyt hänelle juuri sen tarjouksen, jonka hän puolestaan oli halunnut saada tehdä minulle. Minä olisin juuri se seura, jota hän ennen kaikkea muuta toivoi vaimollensa, ja hän pyysi minun olemaan vakuutetun siitä, että minä osoitin hänelle todellisen suosion esittäessäni hänelle tullakseni Lauran luo hänen avioliittonsa jälkeen ja jäädessäni hänen luokseen, aivan samoin kuin minä olen tähänkin asti tehnyt. Kiitettyäni sekä Lauran että omasta puolestani häntä hänen ystävällisyydestään ja hienoudestaan meitä kohtaan, aloimme me keskustella heidän häämatkastaan ja siitä Roomassa olevasta englantilaisesta seurapiiristä, jolle Laura olisi esitettävä. Hän luetteli useiden ystävien nimiä, joita hän odotti tapaavansa talven kuluessa. Mikäli minä muistan, olivat he kaikki englantilaisia lukuunottamatta yhtä. Tämä oli kreivi Fosco.

Kreivin nimen mainitseminen ja tieto, että hän ja hänen puolisonsa luultavasti tapaisivat äskenvihityt mannermaalla, asetti ensi kerran Lauran avioliiton määrättyyn edulliseen valaistukseen. Sehän tulisi luultavasti keinoksi sovittaa monivuotinen riitaisuus perheen keskuudessa. Tähän asti oli rouva Fosco suvainnut täydellisesti unhoittaa kaikki tädin velvollisuutensa Lauraa kohtaan yksinomaan harmista herra Fairlie-vainajan menettelyn johdosta perintökysymyksessä. Nyt ei hän kuitenkaan voi jatkaa samalla tavalla. Sir Percival ja kreivi Fosco ovat vanhoja ystäviä, eikä heidän rouvallaan ole muuta valittavana kuin seurustella rauhallisesti keskenään. Kreivitär Fosco oli naimattomana yksi häikäilemättömimpiä naisia, joita koskaan olen tuntenut, oikukas, vaatelias ja turhamainen siihen määrään, että se näytti suorastaan naurettavalta. Jos hänen miehensä on onnistunut saattaa hänet järkiinsä, ansaitsee hän koko suvun tunnustuksen — ja ensi aluksi saa hän minun tunnustukseni.

Olen tullut kovin uteliaaksi oppiakseni tuntemaan kreivin. Hän on sir Percivalin luotettavin ystävä ja juuri tämän vuoksi herättää hän minun suurinta mielenkiintoani. Ei Laura enkä minäkään ole koskaan nähnyt häntä. Kaikkiaan olen kuullut hänestä, että hänen läsnäolonsa Trinita del Montessa Roomassa useita vuosia sitten pelasti sir Percivalin joutumasta ryöstön ja murhan uhriksi; hän saapui juuri ratkaisevimpana hetkenä, kun vapaaherraa oli haavoitettu käteen — kenties olisi hän seuraavassa silmänräpäyksessä saanut tikarinpiston sydämmeensä. Minä muistan myöskin, että kreivi, herra Fairlie-vainajan tehdessä kohtuuttomia vastaväitteitään sisarensa aikoman avioliiton johdosta, kirjoitti hänelle varsin tyynen ja järkevän kirjeen asiasta, mikä kirje, häpeä sanoakin, jäi vastaamatta. Kaiken kaikkiaan tiedän minä tämän sir Percivalin ystävästä. Haluaisin tietää, tuleeko hän koskaan Englantiin. Ja pidänkö minä silloin hänestä?

Kynäni kiitää paperilla tyhjissä arvailuissa. Tahdon palata tosiasioihin. On varmaa, että Lauran tuleva mies hyväksyi ehdotukseni oleskella Lauran luona ei ainoastaan ystävällisesti, vaan veljellisestikin. Minä olen vakuutettu ett'ei sir Percivalilla ole syytä nurkua minun tähteni, jos vain minä voin jatkaa samoin, kuin olen alkanut. Olen jo selittänyt hänen olevan kauniin, miellyttävän, täysin osanottavaisen onnetonta kohtaan, veljellisen hellän minua kohtaan. Niin, todellakin! Tuskinpa tunnen enää itseäni uudessa suhteessani sir Percivalin innokkaimpana ystävänä.

Joulukuun 20 päivänä. — Minä vihaan sir Percivalia! Minä epäilen varmasti hänen liukkaita kasvojen eleitänsä. Minä pidän häntä kovin epämiellyttävänä, kiivaana ja kerrassaan sydämettömänä. Eilisiltana tulivat vihittävien käyntikortit. Laura avasi käärön ja näki ensi kerran tulevan nimensä painettuna. Sir Percival kumartui tuttavallisesti hänen olkapäänsä yli ja katseli uusia kortteja, joissa jo oli neiti Fairlie vaihdettu lady Glydeksi — hymyili kamalimman itsetyytyväisesti ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Minä en tiedä, mitä se oli — Laura on kieltäytynyt sanomasta minulle sitä — mutta minä näin hänen kasvoilleen levenevän sellaisen kuoleman kalpeuden, että minä pelkäsin hänen pyörtyvän. Sir Percival ei huomannut mitään; hän ei näyttänyt piittaavan siitä tuskasta, jonka hän tuotti Lauralle. Kaikki minun entiset vastenmielisyyden tunteeni häntä vastaan heräsivät heti uuteen voimaan, eivätkä ne tunnit, jotka sittemmin kuluivat, voineet vähintäkään hälventää niitä. Minä tunnen nyt olevani harkitsemattomampi ja väärempi häntä kohtaan kuin koskaan ennen. Kolmella sanalla sanottuna — kuinka raskasta onkaan niitä kirjoittaa — mitä vihaan häntä!

Joulukuun 21 päivänä. — Kuinka tämä tuskan aika on voinut heikontaa ajatuskykyäni! Viime päivinä olen minä kirjoittanut miettimättömän mielihyvän äänilajissa, jonka Jumala tietää kaukana olevan minun mielestäni ja joka saa minut hämmästymään katsellessani päiväkirjaani.

Kenties on Lauran kuumeinen eloisuus tarttunut minuunkin viime viikolla. Jos niin on, on kohtaus jo mennyt ohi, ja minä tunnen mieleni jälkeenpäin aivan kummalliseksi. Kumma päähänpisto on eilisillasta saakka vallannut minut, että tapahtuu jotakin, joka ehkäsee avioliiton. Mikä on voinut loitsia tämän omituisen mielikuvitelman? Onko se epäsuora tulos levottomuudestani Lauran tulevaisuudesta? Vai onko se voinut, itsenikään tietämättä, aiheutua siitä lisäytyvästä levottomuudesta ja ärtyisyydestä, joka sir Percivalissa kehittyy sitä mukaa, kuin hääpäivä lähenee? En tiedä muuta kuin että minulla on tämä aavistus, joka varmaankin on väärin kaikista, mikä nykyisissä oloissa naisaivoissa voi kehkeytyä kuinka koetankin, en voi käsittää sen syytä.

Tämä viime päivä on ollut pelkkää sekasortoa ja kurjuutta. Kuinka voin minä kirjoittaa siitä? Minun täytyy kuitenkin kirjoittaa. Kaikki muu on parempi kuin vaipua näihin synkkiin mietiskelyihin.

Meidän kunnon rouva Veseymme, jonka me kaikki melkein olemme unhottaneet tänä aikana, sai meidät heti aamulla vuodattamaan kyyneleitä aavistamatta itse mitään. Hän on salaisuudessa työskennellyt useampia kuukausia valmistaakseen lämpimän Shetland-saalin rakkaalle oppilaalleen — yritys joka oli suuri ja hämmästyttävän vaikea hänen ikäiselleen ja hänen elämäntapoihinsa tottuneelle naiselle. Hän jätti lahjan tänä aamuna, ja lämminsydämminen Laura-raukkani, joutui täydellisesti mielenliikutuksen valtaan, kun hänen uskollinen, vanha ystävänsä ylpeällä mielihyvällä ripusti saalin hänen hartioillensa. Minä olin tuskin ehtinyt rauhoittaa heidät molemmat ja pyyhkiä omat kyyneleeni, kun minä sain kutsun saapua herra Fairlien luo saadakseni kunnian kuulla pitkän kertomuksen siitä, kuinka hän oli ajatellut kaiken tapahtuvan hääpäivänä, niin ettei hänen kallis leponsa häiriintyisi.

"Suloinen Lauramme" saisi muistolahjan häneltä — ruman sormuksen, jossa hänen hellän setänsä hius on koristeena jalokiven asemesta ja ranskankielinen kaiverrus ikuisesta ystävyydestä. — "Suloinen Lauramme" saa tämän liikuttavan ystävyyden todisteen minun kädestäni, siksi että hänellä olisi kyllin aikaa toipua kiihkeistä tunteistaan, ennenkun hän saapuisi herra Fairlien luo. "Suloinen Lauramme" saisi tulla pikku käynnille hänen luokseen tänä iltana ja olla hyväntahtoisesti panematta toimeen mitään vastenmielistä kohtausta. Huomenna aamupäivällä saisi "suloinen Laura" taaskin tulla hänen luokseen lyhyelle käynnille morsiuspuvussaan ja silloin taas olla hyväntahtoisesti panematta toimeen mitään vastenmielistä kohtausta. Kolmannen kerran saisi "suloinen Laura" pistäytyä vielä kerran sisään ennen lähtöään, mutta häiritsemättä hänen tunteitaan sanomalla, milloin hän lähtisi, ja itkemällä — "laupeudesta, kallein Marian, sinä, joka itse aina olet niin levollinen, niin miellyttävä ja siivo, laita niin, että se käy kyyneleittä!" Minä raivostuin lopulta niin tästä viheliäisestä, itsekkäästä lörpötyksestä tällaisessa tilaisuudessa, että minä varmaankin olisin ravistanut herra Fairlietä sanomalla hänelle muutamia epämiellyttäviä totuuksia, joita hän ei ole koskaan kuullut, ellei herra Arnold Polesdeanista samassa olisi saapunut ja minua niin ollen kutsuttu hoitamaan emännän velvollisuuksiani.

Loppupäivästä ei ole kirjoittamista. Minä en luule kenenkään talossa oikein tietävän, kuinka se kului. Sarja pieniä, joutavia tapahtumia seurasi toisiaan ja sai aikaan sekasortoa mielissä. Hameet, jotka viime hetkenä olivat valmiit, saapuivat nyt, matka-arkut täytettiin ja purettiin ja täytettiin uudelleen; lahjoja saapui läheltä ja kaukaa, ystäviltä ja tuttavilta, ylhäisiltä ja alhaisilta. Kaikki olimme me rasittuneita, kaikki odotimme hermostuneen levottomina huomispäivää. Sir Percival oli ennen muita liian levoton voidakseen olla viittä minuuttia samassa paikassa. Kova, kuiva yskänsä kiusasi häntä enemmän kuin milloinkaan ennen. Hän on käynyt edes ja takaisin, asuinkartanosta ulos ja sisään koko päivän, ja hänet on vallannut sen lisäksi niin tavaton uteliaisuus, että hän on ladellut tulvanaan kysymyksiä niille vieraille, jotka kaikenlaisissa pikku asioissa ovat saapuneet taloon. Ja kaiken tämän lisäksi jäytää sekä Lauraa että minua ajatus, että meidän huomispäivänä täytyy erota, ja sisäinen, yhäti lausumaton pelko, että tämä surullinen avioliitto on tuleva hänen elämänsä onnettomuutta tuottavaksi erehdykseksi ja minun elämäni auttamattomaksi suruksi. Ensi kerran kaikkina näinä vuosina, jotka me niin luottavissa väleissä olemme eläneet keskenämme, olemme me melkein välttäneet katsomasta toisiimme ja molemmanpuolisesta sopimuksesta olemme me koko illan pidättäytyneet puhumasta luottavasti toistemme kanssa. Minä en voi tästä kirjoittaa enempää! Mitä suruja elämä säästäneekään minulle, niin katson minä aina tätä joulukuun 22 päivää elämäni pisimmäksi ja surullisemmaksi päiväksi.

Minä kirjoitan näiden päivien muistelot oman huoneeni yksinäisyydessä myöhään puoliyön jälkeen; äskettäin hiivin minä Lauran luo silmätäkseni häntä hänen pienessä lumivalkoisessa vuoteessaan — tuossa vuoteessa, jota hän on käyttänyt lapsuudestaan saakka.

Siinä lepäsi hän tietämättä, että minä katselin häntä, — rauhallisena, paljon rauhallisempana, kuin minä olin uskaltanut toivoa, mutta hän ei kuitenkaan maannut. Yölampun hämärässä valossa huomasin minä hänen silmäänsä olevan vain puoleksi suljettuina. Kyyneleet loistivat vielä silmäripsissä. Minun pikku muistolahjani — rintaneula vain — oli pöydällä hänen lähellään ynnä rukouskirja ja hänen isänsä pienoiskuva, joka hänellä aina oli äärellään. Minä viivähdin hetkisen hänen päänaluksensa takana ja katselin häntä, kun hän siinä lepäsi toinen käsivarsi ja käsi valkoisella peitteellä, niin hiljaa, niin rauhaisasti, ett'ei hänen yöpukunsa reunuste edes liikahtanut hänen henkäyksestään — minä viivähdin ja katsoin häntä, kuten minä olen katsonut tuhat kertaa ennen, mutta nyt en koskaan saa nähdä häntä enää — ja hiivin sitten taas takaisin huoneeseeni. Rakas sisareni, kuinka turvaton Sinä olet kaikkine rikkauksinesi, kaikkine kauneuksinesi! Se ainoa mies, joka olisi uskaltanut henkensä ja elämänsä palvellaksensa Sinua, on kaukana poissa. Häntä heittelee meri tänä myrskyisenä yönä. Onko Sinulla ketään toista? Ei isää, ei veljeä — ei ketään muuta ihmistä maailmassa kuin se heikko, avuton olento, joka kirjoittaa nämä rivit, joka valvoo Sinua aamuun surun vallassa, jota hän ei voi tyynnyttää, levottoman aavistuksen vallassa, jota hän ei voi voittaa. Oi, mikä kallis aarre jätetäänkin tämän miehen käsiin! Jollei hän hoidakaan sitä hyvin! Jollei hän suojelekaan sitä kaikelta pahalta, mistä hän voisi! — —

Joulukuun 22 päivänä, kello 7. — Myrskyinen, synkkä aamu. Laura on noussut juuri ylös — parempana ja vahvempana nyt hetken saavuttua, kuin hän oli eilen.

Kello 10. — Hän on pukeutunut. Olemme suudelleet toisiamme; olemme luvanneet olla menettämättä rohkeuttamme. Minä olen hetkiseksi vetäytynyt huoneeseeni. Keskellä minun ajatusjuoksuni sekasortoa väikkyy yhäti sama kummallinen mielikuva, että jotakin sellaista tapahtuu, joka ehkäsee avioliiton. Mahtaakohan sir Percivalkin tuntea samoin? Minä voin nähdä ikkunastani, kuinka levottomasti hän kävelee edestakaisin vaunujen väliä oven edustalla. — Kuinka voinkaan kirjoittaa sellaisia hullutuksia! Avioliittohan on päätetty asia. Ennen puolen tunnin kuluttua lähdemme me kirkolle.

Kello 11. — Kaikki on päättynyt. He ovat vihityt.

Kello 3. — He ovat matkustaneet! Olen melkein kyyneleiden sokaisema, — minä en voi kirjoittaa enempää!

III.

Blackwater-Park, Hampshire.

Kesäkuun 27 päivänä 1850. — Kuusi kuukautta on kulunut, — kuusi pitkää, yksinäistä kuukautta siitä, kun minä ja Laura näimme toisemme!

Kuinka monta päivää onkaan minulla vielä odotettavana? Ainoastaan yksi! Huomenna, kesäkuun 28 päivänä, palaavat matkalla-olijat Englantiin. Voin tuskin käsittää onneani — tuskin uskoa, että lähimmät 24 tuntia sisältävät viime eropäivän minun ja Lauran välillä.

Hän ja hänen miehensä ovat viettäneet koko talven Italiassa ja viime ajan Tyrolissa. He tulevat kotiin yhdessä kreivi Foscon ja hänen rouvansa kanssa, jotka aikovat asettua johonkin Lontoon läheisyyteen ja nyt ovat kutsutut viettämään kesäkuukausia Blackwater-Parkissa, ennenkun he lopullisesti päättävät tulevasta kodistaan. Kunhan Laura palaa takaisin, niin en minä välitä siitä, ketä hänen kanssaan tulee. Sir Percival täyttäköön kernaasti talon vierailla pohjasta vintille saakka, jos häntä miellyttää, kunhan vain minä ja hänen vaimonsa saamme olla siellä yhdessä.

Kumminkin olen minä nyt täällä Blackwater-Parkissa, "vanhassa ja merkillisessä herraskartanossa", kuten maakunnan kuvauksessa lausutaan, "jonka omistaa vapaaherra sir Percival Glyde" ja voin minä omalla uskalluksellani lisätä, köyhän ja naimattoman Marian Halcomben tulevassa kodissa, joka nyt juuri on majoittunut pieneen, hauskaan vierashuoneeseen kuppi teetä pöydällä edessään ja koko hänen maallinen omaisuutensa ympärillään järjestettynä kolmeen matka-arkkuun ja yhteen matkalaukkuun.

Minä läksin Limmeridgestä eilen saatuani edellisenä päivänä Lauran iloisen kirjeen Pariisista. Ennen olin minä ollut epävarma, pitäisikö minun tavata heitä Lontoossa vai Hampshiressä, mutta nyt ilmoitettiin minulle kirjeessä, että sir Percival aikoi meritse matkustaa Southhamptoniin ja sieltä lyhintä tietä maatilalleen. Hän on menettänyt niin paljon rahaa heidän matkoillaan, ett'ei hänellä ole enää mitään viipyäkseen Lontoossa "sesongin" loppuajan, ja sen vuoksi on hän säästäväisyydestä päättänyt viettää kesän ja syksyn levossa ja rauhassa Blackwaterissa. Laura on enemmän kuin väsynyt matkoihin ja huvituksiin, hän siis tyytyy hyvin maaseudun hiljaisuuteen, jonka hänen puolisonsa huolenpito on valmistanut hänelle. Mitä minuun tulee, niin tunnen minä olevani onnellinen missä tahansa, kunhan vain saan olla hänen seurassaan. Me olemme siis kaikki varsin tyytyväisiä alkamaan — jokainen tavallansa.

Viime yön olin minä Lontoossa ja jouduin siellä tänään vieraskäyntien ja erinäisten asiain takia olemaan niin kauan, ett'en minä ennemmin hämärän tuloa tänä iltana ehtinyt perille Blackwateriin.

Päättääkseni sen käsityksen mukaan, jonka näin myöhäisenä hetkenä voi saada, näyttää tämä paikka olevan täydellinen Limmeridgen vastakohta.

Asuinrakennus on tasaisella ylängöllä ja näyttää puiden sulkemalta tai minun, pohjoisessa asujan, mielestä melkein tukahduttamalta. Minä en ole nähnyt ketään muuta ihmistä kuin palvelijan, joka avasi oven minulle, ja taloudenhoitajattaren, varsin kohteliaan henkilön, joka osoitti minulle huoneeni ja toimitti teetä. Minulla on sievä pieni huone ja makuuhuone pitkän käytävän päässä ensi kerroksessa. Palvelusväki asuu toisessa kerroksessa, jossa on muutamia vierashuoneitakin, ja kaikki parhaat huoneet sijaitsevat ensi kerroksessa. Minä en ole vielä nähnyt yhtä ainoaakaan, niistä enkä tiedä mitään koko talosta lukuunottamatta sitä, että yhden sivuosan sanotaan olevan viisisataa vuotta vanhan, että sitä muinoin on ympäröinyt juoksuhauta ja että talo on saanut nimensä Blackwater pienestä puistossa olevasta järvestä.

Talon pääkäytävän yllä sijaitsevassa tornissa oleva kello on aavemaisen juhlallisesti lyönyt 11. Suuri koira, luultavasti soiton herättämänä, seisoo nyt jossain nurkassa ja ulvoo surkeasti. Minä kuulen askelten kuminan käytävissä alhaalla ja raskaiden rautasalpojen lykkäämisen oven eteen. Palvelusväki menee varmaankin levolle. Pitääkö minun seurata heidän esimerkkiänsä?

Ei, minä en ole uninen ja minä tunnen itseni sellaiseksi, ett'en minä koskaan voisi enää sulkea silmiäni. Paljas ajatus saada huomenna nähdä nämä rakkaat piirteet ja saada kuulla tämä hyvin tuttu ääni saattaa minut aivan kuumeiseen ikävään. Jos minulla olisi miehen voima, käskisin minä heti esiin sir Percivalin parhaan hevosen ja karauttaisin yölliselle retkelle kohdatakseni nousevaa aurinkoa — sellaiselle pitkälle, kestävälle ratsastukselle monena, monena tuntina, kuten kuuluisan maantierosvon matka Yorkiin. Nyt sitä vastoin, kun minä olen vain nainen ja tuomittu kärsivällisyyteen, säädyllisyyteen ja hameihin, täytyy minun kunnioittaa taloudenhoitajattaren ajatusta ja koettaa rauhoittua hiljaisemmalla ja sopivammalla tavalla.

Lukeminen ei tule kysymykseenkään — minä en voi kiinnittää ajatuksiani mihinkään kirjaan. Minun täytyy koettaa, enkö minä voisi kirjoittamalla väsyttää itseäni uneen. Olen viime aikoina lyönyt varsin laimin päiväkirjani. Voisinhan minä, seisoen ikäänkuin uuden elämän kynnyksellä, palauttaa mieleeni henkilöitä ja tapahtumia kuluneen kuuden kuukauden ajalta — tuolta pitkältä, väsyttävältä, ikävältä ajalta Lauran hääpäivän jälkeen.

Walter Hartright on ensimmäisenä mielessäni ja hän tulkoon ensin esille poissa-olevain ystäväini joukosta. Minä sain kirjeen häneltä retkikunnan saavuttua Hondurasiin, kirjeen, joka oli iloisempi ja toivorikkaampi kuin hänen edelliset kirjeensä. Kuukausi tai kuusi viikkoa myöhemmin näin minä otteen eräästä amerikkalaisesta lehdestä seikkailijain matkallelähdöstä sisämaahan. Viimeinen tieto heistä oli, että he juuri alkaisivat tunkeutua erääseen mahdottoman suureen aarniometsään, joka mies pyssy olallaan ja taakka seljassaan. Sen jälkeen ovat he tietymättömissä. En riviäkään enempää ole saanut Walterilta — ei mitään tietoa retkikunnan kohtalosta ole ollut luettavana sanomalehdissä.

Sama levottomuutta herättävä, läpitunkematon pimeys peittää myöskin Anna Catherickin ja hänen seuraajansa, rouva Clementsin kohtalot. Ei vähintäkään tietoa. Ei kukaan ihminen tiedä, ovatko he maassa vai ei, ovatko he eläviä vai kuolleita. Yksinpä sir Percivalin asianajajakin on kadottanut kaiken toivon ja määrännyt, että hedelmättömät tutkimukset ovat lopetettavat.

Meidän vanhaa, hyvää ystäväämme, herra Gilmorea, on kohdannut kova onnettomuus keskellä hänen toimeliasta elämäänsä. Aikaisin keväällä kauhistuimme me saadessamme tiedon, että hän eräänä päivänä oli tavattu tunnottomana kirjoituspöytänsä äärestä, syyksi sanottiin halvauskohtaus. Hän oli jo kauemman aikaa valittanut kiusallista päänkivistystä, ja lääkäri oli varottanut häntä seurauksista, jos hän yksipäisesti tekisi työtä nytkin yhtä sitkeästi varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan kuten nuorempana miehenä ollessaan. Seuraus kaikesta tästä oli, että häneltä on vakavasti kielletty kaikki työ ainakin yhteen vuoteen ja että hänen on käsketty hakemaan sielun ja ruumiin lepoa vaihtamalla olinpaikkaa ja elämäntapoja. Kaikkia hänen asioitansa hoitaa nyt liikekumppani, ja hän itse on tällä hetkellä matkalla Saksassa tapaamassa muutamia sinne asettuneita sukulaisiaan. Siten olemme menettäneet vielä toisenkin uskollisen ystävän ja viisaan neuvonantajan — kumminkin, toivoakseni ja uskoakseni, vain joksikin ajaksi.

Meidän kiltti rouva Veseymme seurasi minua matkalla Lontooseen. Minulla ei ollut sydäntä jättää häntä yksin Limmeridgeen, sittenkun sekä Laura että minä olimme poissa, ja me olimme järjestäneet asian siten, että hän saa elää nuoremman naimattoman sisarensa luona, jolla on koulu Claphamissa. Syksyllä ajattelee hän saavansa tulla tänne tervehtimään entistä oppilastansa — minun pitäisi paremmin sanoa kasvatuslastansa. Minä seurasin tuota vanhaa, hyvää rouvaa hänen uuteen kotiinsa ja jätin hänen elämään siinä toivossa, että hän saa nähdä Lauran muutamien kuukausien kuluttua.

Mitä herra Fairliehen tulee, niin en katso tekeväni mitään vääryyttä häntä kohtaan, jos sanon häntä sanomattomasti miellyttävän sen seikan, että on päässyt meistä talossa olleista naisista. Luulo, että hän kaipaisi veljentytärtänsä, on täysin perusteeton hän antaisi mieluimmin useampien kuukausien kulua tahtomatta edes nähdä häntä — ja mitä minuun ja rouva Veseyhin tulee, niin katson minä olevani oikeutettu pitämään hänen vakuutuksiaan surustaan meidänkin lähtiessämme tyytyväisyytenä, että on päässyt meistä. Hän on viime päähänpistonsa mukaan ottanut kaksi valokuvaajaa, jotka ovat ankarassa työssä jäljentääkseen kaikkia hänen harvinaisia ja kalliita taideaarteitansa. Täydellinen sarja valokuvia annetaan lahjaksi Carlisten "Mechanies Institutionille", otettuina kalleimmalle velinipaperille ja varustettuina upeilevilla punavärillä painetuilla allekirjoituksilla: "Rafaelin Madonna lapsineen. Omistaja Fredrik Fairlie, Esq.", "Tiglaty Pileserin kuparipiirros. Omistaja Fredrik Fairlie, Esq.", "Rembrandtin kaiverros. Ainoa laatuaan. Tunnettu kaikkialla Europassa nimeltä 'Töherrys' sen johdosta, että painettaessa tuli yhteen kulmaan tahra, joka on ainoastaan tässä kappaleessa. Arvosteltu 300 guineaksi. Omistaja Fredrik Fairlie, Esq." Tusinoittain tämänlaatuisia valokuvia oli valmistettu ja asianomaisella allekirjoituksella varustettu, ennenkun minä läksin Cumberlandista, ja sadottain oli vielä tehtävänä. Uudesta harrastuksestaan tuntee herra Fairlie itsensä onnelliseksi mieheksi pitkäksi aikaa, mutta valokuvaajaparat saavat nyt jakaa marttyriuden hänen kamaripalvelijansa kanssa.

Niin paljon on minulla puhumista niistä henkilöistä ja tapahtumista, jotka ovat lähinnä muistissani. Mutta mitä minulla on mainitsemista niistä, jotka ovat lähinnä sydäntäni? Laura on ollut ajatuksissani yhäti tätä kirjoittaessani. Mitä voin minä kirjoittaa hänestä — mitä on minulla palautettavana mieleeni kuluneen kuuden kuukauden ajalta, ennenkun taas suljen päiväkirjani. Minulla on ainoastaan hänen kirjeensä johdatuksekseni, ja tärkeimpään nähden kaikista kysymyksistä, jota meidän kirjeenvaihtomme olisi voinut käsitellä, olen minä täydellisesti tietämätön.

Kohteleeko sir Percival häntä hyvin? Onko Laura onnellisempi nyt kuin hääpäivänänsä minun erotessani hänestä? Kaikki minun kirjeeni ovat sisältäneet nämä kysymykset enemmän tai vähemmän suoranaisesti ja eri muodoissa esitettyinä; ja kaikki ovat ne tässä kohden jääneet vastaamatta tai vastattu aivankuin minun kysymykseni olisi koskenut hänen terveyttänsä. Hän ilmoittaa minulle lakkaamatta olevansa aivan terve, matkan huvittaneen häntä, ensi kerran eläneensä talven kylmettämättä itseään — mutta en sanaakaan minä voi huomata missään, joka sanoisi minulle suoraan, että hän on tyytyväinen avioliittoonsa ja että hän ilman mitään katkeraa katumuksen ja ikävän tunnetta voi muistella joulukuun 22 päivää. Miehestään mainitsee hän kirjeissään ikäänkuin hän puhuisi jostakin tuttavasta tai ystävästä, joka on matkustanut hänen kanssaan ja joka on ottanut tehtäväkseen kaikki matkahuolet. "Sir Percival" on määrännyt, että me matkustaisimme täältä sinä tai sinä päivänä, "sir Percival" tahtoo, että me matkustaisimme sitä tietä; jonkun kerran, mutta varsin harvoin, kirjoittaa hän vain "Percival" yhdeksässä tapauksessa kymmenestä käyttää hän hänen arvonimeänsä.

Minä en voi huomata, että sir Percivalin tavat ja ajatukset olisivat ainoassakaan tapauksessa antaneet väriä Lauran ajatuksille. Siveellinen muutos, joka vaikka huomaamatta tapahtuu nuoressa naisessa hänen avioliittonsa jälkeen, ei näy tapahtuneen Laurassa. Hän kuvailee vaikutelmiansa ja käsityksiänsä kaikesta ihanasta, jota hän on nähnyt, aivankuin hän olisi kirjoittanut jollekin muulle, jos minä olisin matkustanut hänen kanssaan hänen miehensä sijasta. En missään minä näe jälkiä mistään suostumuksesta heidän välillään. Silloinkin kun hän jättää kertomuksen matkoistaan ja puhuu tulevaisuudesta, joka odottaa häntä Englannissa, koskevat hänen suunnitelmansa vain hänen suhdettansa minun sisarenani, ei koskaan sir Percivalin puolisona. Mutta kaikessa tässä ei ole mitään salattua valitusta, joka ilmaiseisi minulle, että hän avioliitossaan on varmasti onneton. Hänen kirjeittensä kokonaisvaikutus ei, Jumalan kiitos, anna mitään sellaista surullista vaikutusta. Minä huomaan vain surullisen, muuttumattoman välinpitämättömyyden, kun minä en arvostele häntä entisenä sisarenani, vaan hänen uudessa asemassaan sir Percivalin puolisona. Sanalla sanoen: se on edelleen Laura Fairlie, joka on kirjoittanut minulle kuuden viime kuukauden aikana — ei koskaan lady Glyde.

Tämän ihmeellisen vaiteliaisuuden, jonka hän säilyttää puolisonsa luonteeseen ja käyttäytymiseen nähden häntä kohtaan, huomaan minä niistä harvoista viittauksista hänen viime kirjeessään sir Percivalin luotettavimpaan ystävään, kreivi Foscoon.

Jostakin syystä, jota minä en tunne, näyttää kreivi ja hänen rouvansa muuttaneen ensi suunnitelmansa aivan äkkiä syksyn lopulla, lähtien Wieniin Rooman sijasta, jossa sir Percival ennen lähtöänsä Englannista toivoi heitä tapaavansa. He läksivät Wienistä vasta keväällä ja matkustivat silloin Tyroliin tavatakseen äskennaineita paluumatkalla Englantiin. Laura kuvaa perinpohjin kohtaustansa kreivitär Foscon kanssa ja vakuuttaa minulle huomanneensa kreivitär Foscon niin edullisesti muuttuneen — yhtä levollisena ja ymmärtäväisenä naimisissa ollessaan, kuin oli tuittupäinen ja harkitsematon naimattomana — että minä tuskin enää tunnen häntä saadessani häntä tavata täällä. Mutta itseensä kreivi Foscoon nähden, joka kiinnittää mieltäni paljon enemmän kuin hänen vaimonsa, on Laura suututtavan vaitelias ja harvasanainen. Hän sanoo vain, että kreivi Fosco on hänelle arvoitus ja ett'ei hän tahdo ilmoittaa minulle miltä hän näyttää hänestä, ennenkun minä itse olen saanut nähdä hänet ja muodostaa oman käsitykseni hänestä.

Tämä näyttää ennustavan pahaa kreivistä. Lauralla on enemmän kuin monella muulla lapsen vaisto tuntea ystävä, ja jos minä olen oikeassa luulossani, ett'ei kreivi heti alussa tehnyt suotuisaa vaikutusta häneen, niin olen omasta puolestani vaarassa joutua epäilemään tätä ylhäissukuista ulkomaalaista, ennenkun minä edes olen nähnytkään häntä. Mutta kärsivällisyyttä! Tämä epätietoisuus ei kestä sen kauempaa kuin moni muukaan. Huomispäivä tarjoaa minulle tilaisuuden saada ennemmin tai myöhemmin selvyys.

Kello on lyönyt 12. Minä istun taaskin tässä lopettaakseni kirjoitukseni seisottuani katsomassa avonaisesta ikkunastani.

Yö on tyyni ja lämpöinen ilman kuuvaloa. Tähtiä näkyy vain muutama himmeänä. Puut, jotka sulkevat näköalan joka taholle, näyttävät synkiltä ja läpinäkymättömiltä ja ovat kuin kallioseinä. Kaukaa kuulen minä sammakkojen epäsointuisaa kurnutusta, ja suuren torninkellon valitus kaikuu vielä hiljaisessa yöilmassa kauan sen jälkeen, kun lyönnit ovat vaienneet Haluaisin tietää, miltä Blackwater-Park näyttää päivän valossa. Yöllä se ei miellytä minua ollenkaan.

Kesäkuun 28 päivänä. — Tutkimisen ja havaintojen päivä — monessa suhteessa paljon hauskempi päivä, kuin olin uskaltanut toivoakaan.

Luonnollisesti aloin minä katsella asuinkartanoa.

Itse päärakennus on tuolta aivan liian ylistetyltä kuningatar Elisabethin ajalta. Alakerroksessa on kaksi tavattoman pitkää ja matalaa parveketta yhtäsuuntaisesti toistensa kanssa, ollen varsin synkkiä ja epähauskoja iljettävän perhekuvajoukon takia, joista jokainen on niin ruma, että minä tahtoisin polttaa ne. Ne huoneet, jotka ovat kerroksessa näiden parvekkeiden yllä, ovat jokseenkin hyvässä kunnossa, mutta varsin harvoin käytettyjä. Kohtelias taloudenhoitajatar, joka oli minua johtamassa, tarjoutui näyttämään minulle niitä, mutta lisäsi kumminkin pelkäävänsä, että minä huomaan niiden olevan huonossa kunnossa. Ja kuinka suuri minun kunnioitukseni olikaan kaikkia Elisabethin makuuhuoneita kohtaan koko kuningaskunnassa, kieltäysin minä varmasti katsomasta yläkertaa tomuineen ja homeineen, peljäten tyyten tahrivani siistit vaatteeni. Taloudenhoitajatar sanoi: "Minä olen aivan samaa mieltä, neiti", ja näytti arvostelevan minut viisaimmaksi ihmiseksi, jonka hän pitkään aikaan oli nähnyt. Sen verran on minulla sanomista päärakennuksesta. Kaksi sivurakennusta on rakennettu lisää — yksi kummallekin puolelle kartanoa. Vasen sivurakennus — nyt puoliksi raunioina — oli muinoin itse päärakennus ja rakennettiin se neljännellätoista vuosisadalla. Eräs sir Percivalin esi-isistä äidin puolelta rakensi lisäksi mainitun kuningatar Elisabethin aikana nykyisen päärakennuksen. Taloudenhoitajatar sanoi minulle, että taitavat asiantuntijat ovat arvostelleet vanhan rakennuksen niin hyvin ulko- kuin sisäpuolisen arkitehtuurin olevan erinomaisen kauniin. Tarkemmin tutkiessani huomasin minä, että "taitavat asiantuntijat" voivat harjoittaa asiantuntemustaan oikein arvostellessaan sir Percivalin vanhaa perhepesää terästymällä ensin kaikkea kosteuden, homeen ja rottien pelkoa vastaan. Näissä olosuhteissa myönsin minä aivan epäröimättä, ett'en minä ole mikään asiantuntija, ja esitin, että menettelisimme vanhan sivurakennuksen suhteen aivan samalla tavoin, kuin menettelimme Elisabethin makuuhuoneiden suhteen. Taas sanoi taloudenhoitajatar: "Olen aivan samaa mieltä, neiti", ja taas katsoi hän minuun teeskentelemättömästi ihmetellen minun erinomaisen tervettä arvostelukykyäni.

Sitten siirryimme me oikeanpuoliseen kylkirakennukseen, joka täydentääkseen Blackwater-Parkin ihmeellistä arkitehdillistä sekasotkua oli rakennettu Yrjö II:n hallituksen aikana.

Tämä on rakennuksen asuttava puoli, joka oli korjattu ja pantu kuntoon Lauraa varten. Minun kaksi huonettani ja kaikki parhaimmat huoneet ovat toisessa kerroksessa, ja alakerroksessa on salonki, ruokasali, aamiaishuone, kirjasto ja pieni, sievä huone Lauralle — kaikki nykyisen, loistavan kuosin mukaisia ja aistikkaasti kalustettuja kaikilla nykyajan loistoesineillä. Ei mikään näistä huoneista ole niin suuri ja korkea kuin Limmeridgessä, vaan ne näyttävät kaikki hauskoilta ja miellyttäviltä asua. Sen johdosta, mitä olin ennen kuullut Blackwater-Parkista, pelkäsin minä suuresti raskaita, epämukavia, vanhoja tuoleja, tummia, tahraisia peilejä, likaisia puolimädänneitä seinäpapereja ja kaikkea sitä barbarimaista rojua, jota ihmiset, joilta puuttuu kaikki luonnollinen viihtymisen tunne, pitävät ympärillään, ajattelemattakaan sitä huomaavaisuutta, jota heidän tulisi osoittaa ystäväinsä mukavuutta kohtaan. Mieltäni tyydyttää suuresti huomatessani, että yhdeksästoista vuosisata on luonut tämän tulevan kummallisen kotini ja hävittänyt "vanhan, hyvän ajan" kaikkine tomuineen ja homeineen.

Koko aamu meni tällä tavalla — osaksi katsomalla huoneita, osaksi sillä nelikulmaisella kentällä, jonka rajoitti asuinrakennus kolmelta puolelta ja neljänneltä korkea rauta-aita ja portti, jotka tällä sivulla suojasivat sisäänkäytävää. Kentän keskellä on suuri, aivan pyöreä kalalammikko, jonka reunat ovat hakattua kiveä ja jonka keskellä on vertauskuvallinen hirviö. Lammikko on täynnään kulta- ja hopeakaloja, ja sitä ympäröi leveä vyö, hienoin ruohikko, jota koskaan olen tallannut. Tänne pysähdyin minä varjopuolelle ja katsoin siellä kyllin huvittavan istua aina aterialle asti. Sen jälkeen otin minä suuren olkihattuni ja kuljeskelin yksinäni lämpimässä, kauniissa auringonpaisteessa katsellessani ympäristöä.

Päivänvalo vahvisti sen vaikutuksen, jota minä olin eilisiltana kokenut — Blackwaterissa on liian paljon puita; ne sulkevat aivan asuinrakennuksen. Ne ovat enimmäkseen nuoria ja istutetut liian likelle toisiaan. Minusta tuntuu siltä, että ennen sir Percivalin aikoja olisi tilalla tukinhakkuulla pantu perinpohjainen hävitys toimeen ja että hänen edeltäjänsä olisi harmistuneena tahtonut täyttää kaikki aukkopaikat, niin pian kuin mahdollista. Katsellessani ympärilleni asuinrakennuksen lähimmässä ympäristössä, huomasin minä kukkatarhan sen vasemmalla puolella ja menin sinne nähdäkseni mitä siellä olisi huomattavissa.

Lähemmin katsellessani näin minä, että puutarha oli pieni, huonosti varustettu ja hoidettu. Minä poistuin siitä, avasin aitauksessa olevan pikkuportin ja jouduin mänty- ja kuusipuistikkoon.

Sievä, taidokkaasti laadittu polku kiemurteli puiden välissä. Hetkisen kuljettuani sitä ilmaisi minulle kokemukseni, että maaperä tuli yhä hiekansekaisemmaksi ja hedelmättömämmäksi. Käveltyäni noin puolisen peninkulmaa havumetsässä, kääntyi polku äkkiä; aivan pian loppuivat puut molemmin puolin, ja minä huomasin seisovani laajan, aukean kedon reunassa ja edessäni näin minä Blackwater-järven, josta talo on saanut nimensä.

Maa, joka aleni järveä kohden siitä paikasta, missä minä seisoin, oli pelkkää hiekkaa pienine kanervaisine mäkineen siellä ja täällä, jotka tarjosivat sen karussa hedelmättömyydessä edes jotakin vaihtelua. Näkyi selvästi, että järvi aikoinaan oli ulottunut aivan siihen paikkaan asti, jossa minä nyt seisoin, ja että se vähitellen oli laskenut, niin että se nyt oli pienempi kuin kolmannes entisestä pinta-alastaan. Minä näin nyt neljännes peninkulman päässä minusta syvänteessä sen hiljaisen veden jakautuneena kaislikkoa ja sotkeutuneita vesikasveja kasvaviin lätäköihin ja lammikoihin sekä pikku maakumpareihin. Minua vastaisella rannalla kasvoi korkeita puita taasen tiheään, sulkien kaiken näköalan ja heittäen synkän varjon matalaan, epäterveelliseen veteen. Mentyäni alas järven rannalle huomasin minä maan vastapäisellä puolella olevan vetisen ja suoperäisen sekä kasvavan suokasveja ja pajupensaita. Vesi, joka näytti kirkkaalta avonaisella, hiekkaisella rannalla, missä aurinko paistoi, näytti mustalta ja saastaiselta vastaisella puolella, missä se oli syvemmällä tiheäin, yhteenkietoutuneiden pensaiden ja puiden varjossa, jotka kohosivat mutaisesta rannasta. Sammakot kurnuttivat ja vesirotat pulskahtelivat tummassa vedessä minun lähestyessäni järven suoperäistä puolta.

Täällä oli puoleksi vedessä vanha, lahonnut kumoonkaadettu vene; auringonsäde tunki vaivoin puujoukon läpi ja valaisi kuivunutta köliä, ja käärme lojui siinä auringonpaisteessa kummallisessa kiemurassa väijyen näennäisessä levossa. Lähellä ja kaukaa oli maisemalla sama autiuden ja rappeutumisen luonne, ja ylhäällä loistava kesätaivas saattoi tämän surullisen kuvan esiintymään vieläkin selvemmässä valossa. Minä käännyin ja menin takaisin korkeammalle, kanervaisemmalle maalle sekä ohjasin askeleeni siltä puolelta, jota minä olin kulkenut; vanhalle, rapistuneelle puuvajalle, joka oli havumetsän äärimmäisessä reunassa ja liian vähäpätöinen voidakseen kiinnittää huomiotani järven laajan ja villin maiseman rinnalla.

Kun minä lähestyin vajaa, huomasin minä sen olevan vanhan venehuoneen ja yritetyn sitä nähtävästi myöhemmin muuttaa jonkunlaiseksi huvihuoneeksi asettamalla siihen mäntyinen penkki, muutamia tuoleja ja pöytä. Minä menin sisään ja istuuduin alas levähtääkseni hetkisen.

Olin tuskin ollut siellä minuuttia enempää, kun minusta tuntui ikäänkuin kuulisin oman nopean hengitykseni kaiun läheisyydessäni. Minä kuuntelin tarkkaavasti muutamia silmänräpäyksiä ja kuulin selvästi hiljaisen vikinän ja ähkimisen, joka kuului lattialta sen tuolin alta, jolla minä istuin. Pikku asiat eivät juuri hermojani tärisytä, mutta tässä hiljaisuudessa hypähdin minä kauhistuneena ylös, huusin, en saanut vastausta, karaisin taaskin rohkeuttani ja katsoin lattialle.

Siinä, kyyristyneenä seinän viereen, makasi avuton syy kauhistukseeni pienen koiraraukan haamussa — valkean ja mustan kirjava villakoira. Elukkaraukka valitti heikosti katsoessani ja houkutellessani sitä, mutta ei liikkunut. Minä nostin pois tuolin ja katsoin sitä lähemmin. Koiraraukan silmät olivat melkein sammuneet ja veripilkkuja oli sen toisella valkoisella sivulla. Nähdä heikon, avuttoman olennon, joka ei edes voi valittaa, kärsivän, on surullisimpia näkyjä maailmassa. Minä nostin ylös sen niin varovasti kuin voin, käärin hameeni helman sen ympärille ja kannoin sen niin huolellisesti ja nopeasti kuin mahdollista taloon.

Kun en nähnyt ketään ihmistä eteisessä, menin minä suoraan huoneeseeni, laitoin vuoteen koiralle vanhasta saalista ja soitin kelloa. Suurin ja lihavin sisäkkö, joka kenties voi löytyä tässä maailman osassa, tuli sisään niin tyhmän reippaan näköisenä, että se olisi pyhimyksenkin suututtanut. Tytön leveät, muodottomat kasvot tulivat tunnottoman tyytyväisiksi hänen nähdessään haavoittuneen elukan lattialla.

"Mitä sinä näet naurettavaa siinä?" kysyin minä niin tyytymättömänä, kuin olisi ollut oma palvelijani edessäni, "Tiedätkö, kenen koira tämä on?"

"Ei, neiti, sitä en tiedä." Hän vaikeni, katsoi koiran haavoitettua sivua näytti äkkiä elostuvan jostain uudesta käsityksestä — hymähti tyytyväisenä osoittaessaan haavaa ja sanoi: "Sen on Baxter tehnyt — niin sen on Baxter tehnyt!"

Minä olin niin suuttunut, että teki mieli antaa hänelle korvapuusti. "Baxter?" kysyin minä. "Mikä villipeto se on, jota sinä kutsut Baxteriksi?"

Tyttö nauroi taas äänekkäämmin vastatessaan: "Hoo, varjelkoon, neiti! Baxter on metsänvartija ja kun hän tapaa vieraita koiria hiipimässä täällä ympäristöllä, ampuu hän ne. Se on metsänvartijan velvollisuus, neiti. Tämä koira kuolee kyllä. Kas tässähän näkyy, mihin sitä on ammuttu, eikö niin? Niin, Baxter on sen tehnyt, ja siinä hän teki oikein, sillä hänen on niin tehtävä."

Minä olin melkein kyllin ilkeä toivoakseni, että Baxter olisi ampunut sisäkön koiran asemasta. Kun minä kumminkin huomasin, että oli aivan turhaa toivoa tuolta paksulta tyhmyriltä mitään säälintunnetta jalkojemme juuressa makaavaa elukkaa kohtaan, pyysin minä häntä ystävällisesti kutsumaan taloudenhoitajatarta tänne. Hän meni sen jälkeen aivankuin oli tullutkin, tyytyväisesti nauraen. Oven suljettuaankin sanoi hän hiljaa itsekseen: "Baxter se oli, ja hänen oli se tehtävä."

Taloudenhoitajatar, jolla on sekä sivistystä että ymmärrystä, oli ollut kyllin huolekas ottaakseen mukaansa maitoa ja vähän lämmintä vettä. Samassa tuokiossa kun hän näki koiran, säpsähti hän ja punastui.

"Jumalani", huudahti hän, "se on varmaankin rouva Catherickin koira!"

"Kenen?" kysyin minä kerrassaan hämmästyneenä.

"Rouva Catherickin. Te tunnutte tuntevan rouva Catherickin, neiti Halcombe."

"En persoonallisesti, mutta olen kuullut puhuttavan hänestä. Asuuko hän täällä?"

"Ei, neiti Halcombe, hän tuli tänne pyytämään joitakin tietoja tyttärestään."

"Milloin?"

"Eilen. Hän sanoo kuulleensa, että henkilö, joka ihmeellisessä määrässä on hänen tyttärensä näköinen, olisi nähty täällä. Mitään sellaista kertomusta ei ole täällä talossa eikä kylässäkään kuultu, kun minä lähetin rouva Catherickin puolesta siellä asiaa kuulustamaan. Hänellä oli varmaan mukanaan tuo koira tullessaan, ja minä näin sen juoksevan hänen perässään, kun hän läksi pois. Luullakseni se raukka eksyi puistoon, jolloin sitä ammuttiin. Mistä Te löysitte sen, neiti Halcombe?"

"Vanhasta vajasta, josta on näköala järvelle."

"Niin, niin, se on juuri puiston puolella, ja minä ymmärrän, että se laahautui ensimmäiseen suojukseen kuollakseen, kuten koirat tavallisesti tekevät. Jos Te kaadatte sen suuhun hieman maitoa, neiti Halcombe, niin pesen minä haavan. Minä pelkään vain avun tulevan liian myöhään. Mutta kaikissa tapauksissa koetamme."

Rouva Catherick! Tämä nimi kaikui vielä minun korvissani yhtä selvään, kuin taloudenhoitajatar oli sen lausunut. Ja yhdessä hoitaessamme koiraa muistui Walter Hartrightin varotus taas mieleeni. "Jos joskus Anna Catherick sattuu tiellenne, neiti Halcombe, pitäkää tilaisuudesta paremmin vaarin, kuin minä olen tehnyt." Seikka, että minä olen löytänyt pikku koiran, on jo johtanut tietämään rouva Catherickin käynnin Blackwater-Parkissa, ja tämä tapaus voi taas puolestaan johtaa uusiin huomioihin. Minä päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja koettaa saada mahdollisimman paljon tietoja.

"Sanoitteko rouva Catherickin asuneen täällä jossakin naapuritalossa?"

"Oh, ei," sanoi taloudenhoitajatar. "Hän asuu Wellinghamissa, aivan toisessa osassa maakuntaa — ainakin kaksikymmentä peninkulmaa täältä."

"Arvatakseni olette Te tuntenut rouva Catherickin jo muutamia vuosia takaperin?"

"Ei, päinvastoin, neiti Halcombe, minä en ole koskaan nähnyt häntä ennen kuin eilen, kun hän tuli tänne. Olen kumminkin kuullut hänestä puhuttavan saadessani tietää, kuinka hyvä sir Percival on ollut hankkiessaan hänen tyttärelleen lääkärinhoitoa. Rouva Catherick tuntuu esiintymiseltään kummalliselta, mutta näyttää varsin kunnioitettavalta. Hän näytti tulevan kovin alakuloiseksi mikäli me voimme huomata saadessaan tietää ett'ei ollutkaan mitään perää siinä huhussa, että hänen tyttärensä olisi nähty paikkakunnallamme."

"Minua huvittaisi kovin saada kuulla enemmän rouva Catherickistä", jatkoin minä ja koetin pitkittää puhelua niin paljon kuin mahdollista. "Olisin toivonut tulleeni eilen niin aikaiseen, että olisin itse tavannut häntä. Oliko hän kauan täällä?"

"Oli", sanoi taloudenhoitajatar, "hän viipyi melkoisen kauan. Ja minä luulen, että hän olisi ollut vieläkin kauemmin, ellei minua olisi kutsuttanut luokseen eräs matkustava herra, joka tahtoi puhua kanssani — hän tahtoi tietää, milloin sir Percivalia odotetaan takaisin. Rouva Catherick nousi heti istualtaan ja läksi kuultuaan vieraan asian. Ottaessaan jäähyväiset sanoi hän minulle, ett'ei ollut tarpeen kertoa sir Percivalille hänen käynnistään. Tämä tuntui varsin kummalliselta lausuttuna minun tehtävässäni olevalle henkilölle."

Se tuntui minustakin kummalliselta. Minä muistan varsin selvään sir Percivalin Limmeridgessä sanoneen minulle täydellisen luottamuksen vallitsevan hänen ja rouva Catherickin välillä. Mutta jos näin oli asianlaita, niin miksi hän tahtoi salata käyntiänsä.

"On luultavaa", sanoin minä huomatessani, että taloudenhoitajatar toivoi kuulevansa mielipiteeni rouva Catherickin jäähyväissanoista, "on luultavaa, että hän ajatteli käyntinsä tuottavan levottomuutta sir Percivalille sillä kumminkaan mitään voittamatta, koska sir Percival siten vain joutuisi muistamaan, että rouva Catherickin kadonnut tytär ei vielä ollut löytynyt. Puhuiko rouva Catherick paljon siitä asiasta?"

"Ei, varsin vähän", vastasi taloudenhoitajatar. "Hän puhui enimmäkseen sir Percivalista, teki minulle monta kysymystä hänen matkastaan ja nuoresta rouvastaan. Hän näytti tyytymättömämmältä ja alakuloisemmalta kuin surullisemmalta sen johdosta, että oli turhaan koettanut hankkia tietoja tyttärestään tällä paikkakunnalla. 'Minä pidän hänet menetettynä', olivat hänen viimeiset sanansa tästä asiasta, mikäli minä voin muistaa. Ja sitten alkoi hän kysyä lady Glydestä; hän tahtoi tietää, onko lady Glyde kaunis ja viehättävä, terve ja nuori — ah, Herra Jumala, minä uskoinkin näin käyvän. Katsokaas neiti Halcombe, pikku elukan tuskat ovat nyt päättyneet!"

Koira oli kuollut. Se päästi hiljaisen vikinän, sen jäsenet vetäysivät kokoon silmänräpäyksen tuskasta juuri kuin sanat "viehättävän terve ja nuori" pääsivät taloudenhoitajattaren huulilta. Muutos oli tapahtunut kummastuttavan nopeasti. Parissa sekunnissa oli pikku eläin hengettä silmiemme edessä.

Kello 8. — Tulen nyt juuri ylös syötyäni päivällistä yksinäisessä komeudessa. Laskeuvan auringon säteet loistavat punervalla valollaan ikkunani edessä oleville puille, ja tässä istun minä taaskin, päiväkirjani pöydällä, hillitäkseni kärsimättömyyttäni matkalla-olijain viipymisen johdosta. Kuinka hiljaista ja autiota kaikki on nyt talossa illan raukaisevassa hiljaisuudessa. Ah, kuinka monta minuuttia viipyneekään, ennenkun minä kuulen vaunun pyörien jyrinän ja juoksen alas sulkemaan Lauran syliini.

Pikku koira-raukka! Minä olisin toivonut, ett'ei minun ensimmäisenä olinpäivänäni Blackwaterissa olisi mikään olento kuollut — eipä edes eksynyt koirakaan!

Welmingham — katsellessani tätä päiväkirjaa huomaan minä, että Welmingham on sen paikan nimi, jossa rouva Catherick asuu. Minulla on vielä tallessa hänen kirjeensä: vastaus hänen onnetonta tytärtään koskevaan kirjeeseeni, jonka sir Percival pyysi minun kirjoittamaan. Jonakin päivänä, kun minä voin löytää sopivan tilaisuuden siihen, otan minä hänen kirjeensä mukaani suosituskirjeenä ja koetan, kuinka pitkälle minä voin päästä persoonallisella käynnillä rouva Catherickin luona. Minä en ymmärrä oikein, miksi hän halusi salata käyntiänsä täällä sir Percivalin luona; enkä minä ole kuitenkaan puoleksikaan niin varma kuin taloudenhoitajatar, etteikö hänen tyttärensä Anna sittenkin ole paikkakunnalla. Mihin olisi Walter Hartright ryhtynyt, jos hän olisi ollut minun asemassani? Rehellinen Hartright-raukka! Minä alan jo kaivata hänen viisaita neuvojansa, hänen epäitsekästä apuansa.

Hiljaa, enkö kuullut jotakin? Eikö ollut nopeita askeleita alakerrassa? Niin, minä kuulen hevosten kavioiden kopinan, — minä kuulen pyörien kolinan — —

IV.

Heinäkuun l päivänä. — Heidän kotiintulostaan aiheutunut puuha ja touhu on jo laannut. Kaksi päivää on kulunut siitä, kun matkalla-olijat palasivat, ja tämä aika on ollut kylliksi määrätäkseen järjestyksen meidän elämällemme Blackwater-Parkissa. Voin tuskin tarttua päiväkirjaani, toivoen häiritsemättä saavani tehdä muistoonpanojani.

Mutta ennen kaikkea täytyy minun kirjoittaa merkillinen huomio, jonka olen tehnyt Lauran kotiin palaamisen jälkeen.

Kun kaksi perheen jäsentä tai kaksi uskollista ystävää eroaa — kun toinen matkustaa pois ja toinen pysyy kotona, niin näyttää aina edellisen palaaminen kotonaolijasta kiusallisen epäedullisessa valossa, kun he taas uudelleen kohtaavat toisensa. Uusien vaikutelmien ja uusien elämäntapojen, joita toinen puoli on halukkaasti omistanut, toisen puolen passiivisesti pysyessä vanhoissa ajatuksissaan ja olosuhteissaan, äkillinen kohtaaminen näyttää vasta hajoittavan hellimpäin omaisten, uskollisimpain ystäväin herkimmät tunteet toisiaan kohtaan ja tuovan jotakin vierasta heidän välilleen, jota kumpikaan ei ole odottanut ja jota kumpikaan ei voi voittaa. Sittenkun ensimmäinen onnentunne nähdä jälleen Laura oli mennyt, sittenkun me olimme istuneet hetkisen käsi kädessä rauhoittuaksemme kyllin voidaksemme puhua, sain minä heti kokea tätä tunnetta ja minä voin huomata, että Laura teki samoin. Se on osaksi haihtunut jouduttuamme vanhoihin tapoihimme, ja varmaankin on se pian aivan poissa. Mutta se on varmaan jotain vaikuttanut ensi arvosteluuni hänestä nyt, kun me taasen olemme yhdessä, ja tämä on juuri syynä, miksi minä olen katsonut täytyväni mainita siitä. Hän on huomannut minun olevan muuttumattoman, mutta minun mielestäni ei hän ole entisenlaisensa.

Hän on muodoltaan toisenlainen ja ainakin yhdessä suhteessa sisäiseltä olennoltaankin. Minä en tahdo päättää, että hän on vähemmän kaunis kuin ennen; minä voin vain sanoa, että hän näyttää minusta vähemmän kauniilta.

Toiset, jotka eivät katsele häntä minun silmilläni, luulevat varmaankin, että hän on tullut kauniimmaksi. Hänen kasvonsa ovat värikkäämmät, niillä on päättävämpi ilme, enemmän pyöreyttä ulkonaisissa piirteissä kuin ennen, ja hänen vartalonsa, niin, koko hänen esiintymisensä näyttää minusta saaneen enemmän varmuutta, kuin mitä hänellä oli naimattomana. Mutta minusta puuttuu jotakin häneltä — jotakin, joka muinoin oli onnellisella, viattomalla Laura Fairliellä, ja jota minä en enää huomaa lady Glydellä. Muinoisina aikoina oli hänen kasvoillaan, joiden kauneutta minä en voi sanoin kuvata yhtä vähän kuin siveltimelläkään, kuten Hartrightin oli tapana sanoa, raikkaus, suloisuus, alinomaa vaihteleva ja kumminkin aina pysyvä heleä viehkeys. Se on poissa. Minä luulin hetkisen näkeväni heikon kajastuksen siitä, kun hän kalpeni liikutuksesta nähdessämme jälleen toisemme illalla heidän tultuansa kotiin, mutta sitten en ole nähnyt sitä. Ei mikään hänen kirjeistään ollut valmistanut minua kohtaamaan häntä muuttuneena. Niistä olin minä päinvastoin saanut sen käsityksen, että hän avioliitostaan huolimatta ainakin ulkomuodolleen oli entisenlainen. Kenties luin minä hänen kirjeensä väärin ennen — eli kenties luen minä nyt väärin hänen kasvoistaan? Mutta samapa se! Jos hänen kauneutensa on voittanut tai menettänyt menneen kuuden kuukauden aikana, niin on ero tehnyt hänet minulle kalliimmaksi kuin milloinkaan ennen — ja tämä on ainakin edes yksi hyvä tulos hänen avioliitostaan.

Toinen muutos hänessä — muutos, joka koskee hänen luonnettaan, ei ole kummastuttanut minua, sillä minä olen valmistunut siihen hänen kirjeittensä kautta. Nyt, kun hän on taasen kotona, huomaan minä hänen olevan yhtä haluttoman lausumaan mitään hänen avioliittoaan koskevista seikoista kuin meidän erossa ollessammekin, jolloin me vain kirjeellisesti voimme ilmaista ajatuksiamme. Ensi yritykselläni koskettaa tätä kiellettyä alaa pani hän kätensä suulleni, silmäten ja tehden liikkeen, joka liikuttavalla ja tuskaisella tavalla palautti mieleeni hänen lapsuutensa ja menneen ajan muiston, jolloin ei mitään salaisuutta ollut välillämme.

"Milloin tahansa sinä ja minä olemme yhdessä, Marian", sanoi hän, "niin tunnemme me molemmat itsemme onnellisemmiksi ja tyytyväisemmiksi toisiimme antaessamme avioliittoni olla, niinkuin se on, ja ajatellessamme ja puhuessamme siitä niin vähän kuin mahdollista. Minä tahdon mielelläni sanoa sinulle itsestäni kaikki, rakkaimpani", jatkoi hän, samalla kun hän hermostuneen kärsimättömästi aukoi ja kiinnitti vyötäisilläni olevaa nauhaa, "jos minun uskomani asiat päättyisivät siihen. Mutta siihen ne eivät pääty — ne johtaisivat vain minua hyvässä luottamuksessa kertomaan miestäni koskevia asioita; ja nyt, kun minä olen naimisissa, katson minä olevan oikeinta välttää sitä sekä hänen että sinun ja minunkin tähteni. Minä en sano, että ne surettaisivat sinua tai minua — minä en tahdo, että sinä uskot sitä. Mutta minä tahdon nyt olla onnellinen saatuani sinut takaisin ja minä tahdon, että sinä myöskin olisit onnellinen —", hän vaikeni äkkiä ja katsoi ympäri huonetta, — minun omaa huonettani — jossa me istuimme ja puhelimme toistemme kanssa. "Ah", huudahti hän ja taputti käsiään iloisesti hymyillen, "täällähän tapaan minä heti vanhan ystävän! Sinun kirjahyllysi, Marian, sinun rakas, pikkunen, vanha, ruma kirjahyllysi — kuinka iloinen olenkaan, kun otit sen mukaasi Limmeridgestä! Ja kas, tuo kauhea, suuri sateenvarjo sitten, jota sinä aina pidit mukanasi, kun satoi! Ja parhaan kaikesta: sinun oman rakkaan, tumman, viisaan mustalaisnaamasi, jonka sinä nyt käännät minuun päin kuten entisaikoinakin! Täällä sisässä on niin kodikasta. Kuinka saamme vielä kodikkaampaa? Niin, minä asetan isäni valokuvan tänne ja kaikki muut Limmeridgestä tuomani pikku kalleudet, ja me vietämme monta tuntia päiväänsä näiden neljän tutun seinän sisällä. 'Oi, Marian!' sanoi hän, otettuaan nopeasti pikku jakkaran ja istuuduttuaan sille, ja katsoi minua silmiin sydämmellisellä, vakavalla ilmeellä, 'lupaa minulle, ett'et koskaan mene naimisiin, ett'et koskaan jätä minua. Näyttää itsekkäältä näin sanoa, mutta sinun on paljon parempi olla naimattomana — jollei — jollei sinulla ole jokin varsin rakas, mutta ethän sinä koskaan rakasta ketään niin suuresti kuin minua — eikö niin?' Hän vaikeni taasen, pani minun käteni ristiin polvelleni ja painoi kasvonsa niitä vastaan. 'Oletko kirjoittanut monta kirjettä ja saanut monta kirjettä viime aikoina?' kysyi hän hiljaisella, aivan muuttuneella äänellä. Minä ymmärsin kyllä, mitä hän tarkoitti kysymyksellään, mutta katsoin velvollisuudekseni olla vastaamatta siihen puolitiessä. 'Oletko kuullut mitään hänestä?' jatkoi hän ja koetti hyväillen saattaa minut antamaan anteeksi tämän suoranaisen kysymyksen suutelemalla käsiäni, joihin hän painoi yhäti kasvojansa. 'Onko hän onnellinen ja tyytyväinen? Edistyykö hän taiteessaan? Onko hän taasen entisenlaisensa ja onko hän unhottanut minut?'"

Hänen ei olisi pitänyt tehdä näitä kysymyksiä. Hänen olisi pitänyt muistaa päätöstään tuona aamuna, jolloin sir Percival sai hänen pysymään sitoumuksessaan, ja jolloin hän jätti minulle ikuisesti Hartrightin maalauksia sisältävän kirjan. Mutta ah, kenellä on niin paljon luonteenlujuutta, ett'ei hän jonkun kerran horjahda hyvistä päätöksistään? Kuka on se nainen, joka todellakin ja ainaiseksi on voinut repäistä sen kuvan sydämmestään, johon hän kerran oli kiintynyt syvällä ja tosi rakkaudella? Mainitaanhan tosin kirjoissa, että sellaisia yliluonnollisia olentoja on ollut, mutta mitä vastaa meidän oma kokemuksemme siihen?

Minä en yrittänytkään nuhdella häntä; kenties juuri siksi, että minä kunnioitin sitä pelotonta rehellisyyttä, joka saattoi minun tietooni sen, minkä useimmat naiset hänen asemassaan olisivat salanneet parhaimmilta ystäviltäänkin, — kenties siksikin, että minun oma sydämmeni ja omatuntoni sanoi minulle, että minä hänen sijassaan olisin tehnyt samat kysymykset ja omannut samat ajatukset. Mielestäni olin minä oikeutettu vastaamaan hänelle, ett'en minä ollut enemmän kirjoittanut kuin kuullut mitään pitkään aikaan hänestä, johdattaakseni puheen sitten vähemmin vaarallisiin asioihin.

Paljon on minulle selvinnyt tässä ensimmäisessä luottavassa keskustelussa hänen kotiin palattuaan, joka on saattanut minut surulliseksi. Ennen kaikkea se este meidän keskinäiselle luottamuksellemme, jonka hänen avioliittonsa, tulemalla kielletyksi keskusteluaineeksi, on aikaansaanut — meille, joilla ei ennen ollut mitään salattavaa toisiltamme. Toiseksi minun surullinen vakuutukseni kaiken lämpimämmän tunteen, kaiken sydämmellisen sopusoinnun puutteesta hänen ja sir Percivalin välillä, jonka hänen sanansa, hänen tietämättään, ovat ilmaisseet minulle; ja lopuksi levottomuutta herättävä varmuus siitä, että tuo onneton rakkaus — olkoon kuinka viaton tahansa — vieläkin elää yhtä voimakkaana ja lämpimänä hänen sydämmessään kuin koskaan ennen. Kaikki nämä ovat huomioita, mitkä voivat surettaa sitä, joka rakastaa häntä niin syvästi ja sydämmellisesti kuin minä rakastan.

On vain yksi lohdutus, jonka minä voin asettaa sitä vastaan — lohdutus, jonka täytyy rauhoittaa minua ja joka todellisuudessa lohduttaakin. Kaikki se suloinen lempeys hänen luonteessaan, koko hänen luontonsa teeskentelemätön hellyys, koko se yksinkertainen, viehkeä, naisellinen viehätys, joka muinoin saattoi hänet kaikkien rakastamaksi ja iloksi, jotka tulivat vain hänen läheisyyteensä — kaikki on tämä taas minun riemunani. Kaikkia muita vaikutelmia olen minä joskus hieman taipuva epäilemään, mutta tästä viimemainitusta, parhaimmasta kaikista, tulen minä päivä päivältään yhä varmemmaksi.

Mutta minun täytyy lausua mielipiteeni myöskin hänen seuraajistaan, ennen kaikkea hänen miehestään. Mitä olen minä huomannut hänestä hänen kotiin palattuaan, joka voi parantaa minun käsitystäni hänestä?

Sitä on minun vaikea sanoa. Pikku suuttumukset ja ikävyydet näyttävät vallanneen hänen mielensä kotiintulon jälkeen, eikä kukaan mies näyttäydy edukseen sellaisissa olosuhteissa. Hän näyttää minusta laihemmalta kuin ennen matkaansa, mutta näännyttävä kuiva yskä ja alinomainen levottomuus ovat lisääntyneet. Hänen esiintymisensä — ainakin minua kohtaan — on tylympää kuin ennen. Kun hän tuli illalla, tervehti hän minua hyvin vähän tai ei ollenkaan entisellä kohteliaisuudellaan ja hyväntahtoisuudellaan — se ei ollut mikään kaunopuhelias tervetulotoivotus, se ei osoittanut ainakaan mitään nähtävää iloa minun jälleen näkemisestäni — ei mitään muuta kuin nopea käden puristus ja kova: — "Mitä kuuluu, neiti Halcombe? — Hauska nähdä Teitä." Hän näytti pitävän minua jonakin kapineena Blackwater-Parkin muun irtaimiston joukossa, näytti tyytyväiseltä huomatessaan minun olevan tarpeellisella paikallaan eikä välittänyt minusta sen jälkeen tuon enempää.

Useimmat miehet näyttävät jonkun puolen luonteestaan kotona, jonka he salaavat huolellisesti muualla, ja sir Percival on jo kehittänyt turhan tarkan järjestysvimman, joka minusta on aivan uusi piirre hänessä. Jos minä otan kirjan kirjastosta ja panen sen pöydälle, niin seuraa hän minua ja panee sen paikoilleen. Jos minä nousen ylös tuolilta ja jätän sen siihen, missä olen istunut, niin muuttaa hän sen heti paikalleen seinän viereen. Hän poimii kukat, jotka sattumalta ovat pudonneet matolle, ja murisee niin tyytymättömänä, kuin olisivat ne palavia hiiliä ja voisivat helposti polttaa reiän siihen, ja jos on poimu pöytäliinassa, jos puuttuu pöytäveitsi päivällispöydästä, niin hyökkää hän niin raivoisasti palvelijain kimppuun, kuin olisivat ne mitä törkeimmästi menetelleet persoonallisesti häntä kohtaan.

Minä olen jo maininnut sanan niistä pikku loukkauksista, jotka näyttävät närkästyttäneen häntä kotiin palaamisen jälkeen. Paljon tästä luonteen pahentumisesta, jonka minä olen huomannut hänessä, voi olla seurauksena siitä. Minä koetan olla siinä vakuutuksessa, koska minä mitä kauimmin koetan olla lohduton tulevaisuuteen nähden. Epäilemättä koettaakin miehen luonnetta kohdata harmia samana hetkenä, kuin hän astuu jalkansa omaan kotiinsa pitkän poissa-olon jälkeen, ja sellainen suututtava seikka sattui todellakin sir Percivalille minun läsnä-ollessani.

Illalla heidän tultuansa seurasi taloudenhoitajatar minua eteiseen ottaakseen vastaan herraansa ja emäntäänsä sekä heidän vieraitansa. Heti nähtyään hänet sir Percival kysyi, oliko jokin vieras äskettäin ollut tapaamassa häntä. Taloudenhoitajatar vastasi hänelle silloin samoin, kuin hän jo ennemmin oli minulle kertonut, nimittäin että eräs matkustava herra oli ollut täällä kysymässä, milloin hänen isäntäänsä odotettiin kotiin. Sir Percival kysyi heti vieraan nimeä. — Sitä ei oltu sanottu. Vieraan ammatti? Ei sitäkään oltu ilmoitettu. Millaiselta herra näytti? Taloudenhoitajatar koetti kuvata häntä, mutta ei onnistunut antamaan nimettömästä vieraasta mitään sellaista piirrettä, josta hänen isäntänsä olisi heti voinut tuntea hänet. Sir Percival rypisti otsaansa, polkasi suuttuneena lattiaan ja mennä tuiskahti sisään tervehtimättä enää ketään. Miksi hän suuttui niin pikku asiasta, en voi selittää, mutta että hän suuttui, on varma.

Kaikissa tapauksissa on minun parasta olla muodostamatta mitään varmaa vakuutusta hänen esiintymisestään, puheistaan ja käytöksestään omassa kodissaan, kunnes hän on saanut aikaa rauhoittua siitä levottomuudesta, joka nyt, en tiedä mistä syystä, nähtävästi kiusaa häntä. Minä tahdon kääntää nyt päiväkirjani lehden ja jättää Lauran puolison toistaiseksi.

Molemmat vieraat — kreivi ja kreivitär Fosco — seuraavat sen jälkeen listallani. Lausun ajatukseni ensin kreivittärestä päästäkseni hänestä niin pian kuin mahdollista.

Laura ei nähtävästi ole joutunut syypääksi mihinkään liiotteluun kirjoittaessaan, että minä enää tuskin tuntisin hänen tätiänsä tavatessamme. En koskaan ennen ole nähnyt naisen niin muuttuneen avioliittonsa takia kuin tämän rouva Foscon.

Kolmekymmentäseitsen-vuotiaana Eleonor Fairlienä tulvi hänen puheensa hullutuksia ja vaatimuksia; siihen aikaan väsytti hän aivan onnettomat miehet kaikilla tuhansilla pikkumaisilla oikuilla, joilla turhamainen ja hassutteleva nainen voi kiusata toista ihmissuvun puolta. Neljäkymmentäkolmevuotiaana kreivitär Foscona voi hän istua monta tuntia lausumatta sanaakaan, sulkeutuneena itseensä ja jäykkänä kuin jääkuva. Nuo kauheat ja naurettavat korkkiruuvit, jotka ennen roikkuivat molemmin puolin hänen kasvojansa, ovat nyt poistetut ja saaneet sijaan joukon kankeita, lyhyitä pikku kiehkuroita, samanlaisia kuin vanhoissa peruukeissa nähdään. Yksinkertainen mummomainen myssy peittää hänen päätänsä ja antaa hänelle nyt, ensi kerran elämässään, arvokkaan naisen ulkomuodon. Ei kukaan, lukuunottamatta luonnollisesti hänen miestään, voi nyt nähdä, mitä jokainen siihen aikaan näki hänessä — minä tarkoitan naisluurankoa. Puettuna kokomustaan tai harmaisiin pukuihin, jotka ulottuvat aina kaulaan saakka — muoti, jolle hän olisi nauranut tai joka olisi kauhistuttanut häntä ennen hänen avioliittoansa, mikäli vain hänen oikkuilemisensa olisi viehättänyt häntä — istuu hän nyt hiljaisena nurkassa. Hänen kuivat, valkoiset kätensä, jotka ovat niin laihat, että hikihuokoset loistavat liidunvärisinä, ovat alinomaisessa liikkeessä, joko näpläten yksitoikkoista koruneulettä tai valmistaen loppumatonta varastoa pikku paperosseja herra kreivin omaksi tarpeeksi. Niinä harvoina hetkinä, jotka hänen kylmät, siniset silmänsä ovat kohotetut tästä työstä ovat ne tavallisesti kiintyneet hänen puolisoonsa samalla mykän, kysyvän alistuvaisuuden ilmeellä, jonka näkee uskollisella koiralla. Ainoa jonkin tunteen merkki, jonka minä tähän asti olen voinut huomata hänen jäätävää pakkoa kuvastavalla pinnallansa, on pari kertaa ilmennyt tiikerimäisen tukahdutettuna mustasukkaisuutena sitä palvelijaa kohtaan, jonka kanssa kreivi puhuu tai jota hän katselee jonkinlaisella harrastuksella tai huomaavaisuudella. Lukuunottamatta tätä on hän aina, aamuin, keskipäivin, illoin, ulkona ja sisässä, rumalla ja kauniilla säällä, niin jääkylmä kuin marmorikuva ja yhtä läpitunkematon kuin sekin. Jokapäiväiseen yhdessäoloon nähden on tämä muutos epäilemättä hyvä, kun käsittää, että hän on muuttunut kohteliaaksi, hiljaiseksi naiseksi, joka ei koskaan ole tiellä. Kuinka hän sitä vastoin on todellisesti parantunut, on toinen kysymys. Minä olen pari kertaa pannut merkille, kuinka nopeasti vaihtelevat ilmeet värähtelevät hänen huulillansa ja kuullut kummallisia vivahduksia hänen rauhallisessa äänessänsä, jotka ovat saaneet minun aavistamaan, että hänen nykyinen pakkotilansa salaa jotain vaarallista hänen luonteessaan, joka muinoin puhkesi ilmi tosin epämiellyttävällä, mutta pohjaltaan vaarattomalla tavalla. On mahdollista, että minä petyn tässä; mutta uskon kumminkin olevani oikeassa. Aika on näyttävä sen.

Ja mitä on minun sanominen siitä taikurista, joka on voinut saada aikaan näin ihmeellisen muutoksen - siitä vieraasta puolisosta, joka on niin kukistanut tämän sietämättömän englannittaren, että hänen omat sukulaisensa tuskin tuntevat häntä enää — kreivi Foscosta?

Niin, muutamin sanoin lausuttuna seuraavaa: Hän näyttää mieheltä, joka voi kesyttää mitä tahansa. Jos hän olisi mennyt naimisiin naarastiikerin kanssa, niin olisi hän kesyttänyt senkin; jos hän olisi mennyt naimisiin minun kanssani, olisin minä valmistanut hänen paperossinsa, aivan niinkuin hänen vaimonsa nyt valmistaa hänelle — minä olisin vaiennut, kun hän katsoi minuun, niinkuin hänen vaimonsa vaikenee.

Minä melkein pelkään uskoa tämän edes päiväkirjaani. Tämä mies huvittaa minua, on kiinnittänyt huomioni, on pakottanut pitämään itsestään. Kahteen lyhyeen päivään on hän vallannut itselleen suosiollisen arvosteluni, mutta kuinka hän on saanut aikaan sellaisen ihmeen, sitäpä en voi sanoa.

Nyt, käsitellessäni häntä, en voi kummastuksetta olla tunnustamatta itselleni, kuinka selvästi minä näen hänet edessäni! — Kuinka paljon selvemmin, kuin minä voin pitää mielessäni jonkun toisen kuvan, olkoonpa sir Percivalin, herra Fairlien, Walter Hartrightin tai kenen muun tahansa, paitsi Lauran! Minä voin kuulla hänen äänensä, aivankuin hän tänä hetkenä olisi puhunut kanssani. Minä muistan, mitä hän puhui eilen, niin selvään, kuin olisin kuullut sen nyt. Kuinka on minun kuvattava häntä? On ominaisuuksia hänen persoonallisuudessaan, tavoissaan ja ajanvietossaan, joita minä moittisin ankarimmin sanoin tai säälimättömimmin ivaisin toisessa miehessä. Mutta mikä tekee, ett'en minä voi niitä moittia tai ivata hänessä?

Hän on esimerkiksi tavattoman lihava. Aina tähän asti on liikanainen lihavuus ollut minusta vastenmielinen. Olen aina ajatellut yleisen mielipiteen, että ruumiin suuri laajuus edellyttää erittäin hyvää ja iloista luonnetta, olevan samaa kuin tahdottaisiin päättää, ett'eivät muut kuin hyväluontoiset ihmiset tule lihaviksi, tai että painon tilapäisellä lisäyksellä on suotuisa vaikutus sen ihmisen sielunominaisuuksiin, jota tämä lisäys onnellistuttaa. Minä olen aina taistellut näitä molempia mielettömiä katsantotapoja vastaan esittämällä esimerkkejä lihavista ihmisistä, jotka ovat olleet yhtä halpamielisiä, rikoksellisia ja ilkeitä kuin maailman laihimmat ja pahimmat. Minä olen kysynyt, oliko Henrik VIII rakastettava persoonallisuus, oliko paavi Aleksanteri VI hyvä mies, eivätkö murhaajat, herra ja rouva Manning, olleet tavattoman suuria ja lihavia henkilöitä, eivätkö enkelintekijättäret, tunnustetusti Englannin julmimmat naiset, ole yleensä tunnetut lihaviksi ja vahvoiksi. Ja niin edespäin, tusinoittain muita esimerkkejä uudelta ja vanhalta ajalta, tästä ja muista maista, ylemmistä ja alemmista luokista. Mutta vaikka minä vieläkin pysyn tässä mielipiteessä yhtä suurella vakuutuksella, niin on minulla kumminkin kreivi Fosco täällä, joka on yhtä lihava kuin Henrik VIII ja joka ainoastaan päivän tuttavuuden jälkeen on voittanut minun suopeuteni, ilman että hänen kamala lihavuutensa on ollenkaan ollut ehkäisemässä. Todellakin merkillistä.

Onko hänen ulkonäkönsä saavuttanut suosiotani?

Kenties. Hän muistuttaa hämmästyttävän suuressa määrässä suurta Napoleonia. Piirteillä on Napoleonin komea säännöllisyys, ilme muistuttaa suuren sotapäällikön tyyntä voimaa. Tämä yhtäläisyys vaikutti alussa minuun, mutta sen lisäksi on hänessä jotain muutakin, joka vieläkin enemmän on tehonnut minuun. Minä luulen, että tämä voima, jota minä nyt koetan tutkia, on hänen silmissään. Ne ovat tutkimattomimmat harmaat silmät, jotka minä koskaan olen nähnyt, niillä on joskus kylmä, kirkas, kaunis ja vastustamaton loiste, joka pakottaa minun katsomaan häneen, mutta samalla kertaa tekee kiusaavan vaikutuksen minuun. Hänen kasvojensa ja päänsä toisilla osilla on kummalliset ominaisuutensa. Hänen ihonsa esimerkiksi on merkillisen vaalea ja kalpea sekä on niin ristiriidassa ruskean, tumman tukan kanssa, että minä epäilen hänen käyttävän tekotukkaa, ja kasvot, jotka ovat huolellisesti ajetut, ovat hienommat ja rypyttömämmät kuin minun, vaikka hän Percivalin sanojen mukaan on lähes kuusikymmentä vuotta vanha. Mutta nämä eivät kumminkaan ole ne ominaisuudet, jotka niin paljon erottavat hänet kaikista niistä miehistä, jotka minä olen nähnyt. Ei, se, mikä ihmeellisesti erottaa hänet kaikista muista tavallisista ihmisistä, on aivan yksinomaan, mikäli minä voin päättää, hänen silmiensä erinomaisessa voimassa ja ilmeessä.

Hänen esiintymisensä ja taitonsa käyttää meidän kieltämme on varmaan myöskin osaltaan vaikuttanut suosiooni häntä kohtaan. Hänellä on se tyyni huomaavaisuus, se ilme olla huvitettu ja asiaan harrastunut, kun hän kuuntelee, mitä puhutaan, tai kun hän itse puhuu naiselle, se lempeä äänen väre, jota, sanottakoon mitä tahansa, ei kukaan meistä voi vastustaa. Tässä on luonnollisesti hänen tavaton englannin kielen taitonsa suureksi avuksi. Minä olen usein kuullut, miten ihmeen helposti moni italialainen oppii meidän kovan, karkean pohjoisen kielemme, mutta aina siihen asti, kun minä näin kreivi Foscon, en minä ole voinut aavistaa, että ulkomaalainen voisi puhua meidän kieltämme niin kuin hän puhuu. On hetkiä, jolloin on melkein mahdoton hänen lausumisestaan huomata, ett'ei hän ole maamiehemme, ja minä olen kuullut varsin harvoin synnynnäisten englantilaisten puhuvan meidän kieltämme niin nopeasti ja niin vähän kertaamalla kuin hän. Jos hän paneekin ajatukset kokoon omituisella tavalla, niin en minä kumminkaan koskaan ole kuullut hänen käyttävän väärää ilmaisumuotoa tai silmänräpäystäkään etsivän oikeaa sanaa.

Kaikissa tämän tavattoman miehen pikku ominaisuuksissa on jotakin samalla kertaa alkuperäistä ja niskoittelevaa. Niin lihava ja vanha kuin hän onkin, ovat kaikki hänen liikkeensä ihmeellisen keveitä ja vapaita. Hän on joskus hiljainen ja harvasanainen ja mikä merkillisempää, hän on yhtä hermostuneen tunteellinen kuin heikoin meistä. Hän saattaa antautua odottamatta telmehtimään yhtä paljon kuin Laurakin, ja eilen häntä oikein vaivasi, kun sir Percival löi yhtä koiristansa. Minun täytyy hävetä, kun minä vertaan tunteellisuuden puutettani kreivin tunteellisuuteen.

Kun minä mainitsen tämän pikku tapahtuman, muistuttaa se mieleeni erään hänen ihmeellisimmän ominaisuutensa, jota minä en vielä ole maininnut — hänen suuren hellyytensä eräitä eläinsuosikkeja kohtaan.

Useita sellaisia on hän jättänyt mannermaalle, mutta tänne on hän tuonut mukanaan valkoisen papukaijan, kaksi kanarialintua ja koko perheen valkoisia rottia. Hän hoitaa itse kaikkia suosikkejaan ja on opettanut nämä eläimet osoittamaan hänelle uskomattoman suurta hellyyttä ja kuuliaisuutta. Valkoinen papukaija, joka muutoin on ilkeä ja petollinen, näkyy oikein rakastavan häntä. Kun hän päästää sen ulos häkistä, hyppää se hänen polvelleen, kiipee ylös hänen ruumistaan ja hivelee niskatupsullaan hänen kellanvaaleata kaksoisleukaansa mitä mielistelevimmällä tavalla. Hänen tarvitsee vain avata kanarialintujen häkin ovi ja houkutella niitä, niin tulevat nuo sievät ja hyvin kesytetyt pikku olennot kiikkumaan pelotta hänen kädellään, hyppäävät yhdeltä toiselle hänen suoristetuista sormistaan, kun hän käskee niitä "käymään ylös portaita"; ja kun ne ovat hypähtäneet keskisormelle, laulavat ne kilvan, niin että luulisi niiden halkaisevan pienet kurkkunsa. Hänen vaaleat rottansa asuvat pienessä rautalankaisessa pagodissa, joka on kauniiksi maalattu ja jonka hän on itse tehnyt. Ne ovat melkein yhtä kesyt kuin linnutkin ja saavat usein tulla niiden tavoin ulos. Ne kiipeilevät hänen ympärillänsä, tirkistävät hänen liivintaskustaan ja istuvat parittain yhdessä lumivalkoisina hänen olkapäillään. Nämä pikku rotat näyttävät olevan hänelle rakkaampia kuin mitkään muut hänen suosikeistaan, hän hymyilee niille, hän suutelee niitä ja kutsuu niitä kaikilla mahdollisilla lempinimillä. Englantilainen, jolla on jotakin kaunoaistia ja joka haluaisi tällaista lapsellista huvitusta ja ajanviettoa, häpeäisi hieman sitä ja tuntisi varmaan tarvetta pyytää anteeksi sen johdosta ollessaan vanhempien ihmisten seurassa. Kreivi sitä vastoin ei nähtävästi huomaa mitään naurettavaa tässä vastakohdassa pyylevän persoonansa ja näiden heikkojen pikku suosikkien välillä. Hän voisi suudella valkoisia rottiansa ja visertää linnuillensa englantilaisten ketunmetsästäjäin seurassa ja sääliä vain heitä, jos he nauraisivat hänelle.

Näyttää tuskin uskottavalta sanoessani sitä, mutta kumminkin on aivan totta, että tämä sama mies, joka vanhan neiden hellyydellä rakastaa valkopapukaijaansa ja harjoittelee valkoisia rottiansa yhtä innokkaalla harrastuksella, kuin olisi hän kiertävä positiivinsoittaja, voi tuumailuissaan kehittää sellaisen ajatuksen voiman, sellaisen kirjatiedon joka kielessä ja sellaisen perehtymisen seurustelutaitoon, että se voisi hankkia hänelle etevän sijan jokaisessa sivistyneen maailman piirissä. Tämä kanarialintujen kasvattaja, tämä rotanhäkkien rakentaja, on, kuten sir Percival on itse minulle sanonut, eräs taitavimmista nykyään elävistä kokeellisen kemian tuntijoista ja on monen muun erikoisen ohessa keksinyt keinon kivetyttää ihmisruumis kuoleman jälkeen, niin että se tulee marmorikovaksi aikojen loppuun saakka. Tämä lihava, laiskanlainen vanha mies, jonka hermot, kuten sanottu, ovat niin ärtyisät, että hän säpsähtää jokaisesta odottamattomasta kolinasta ja vaivautuu nähdessään koiran saavan selkäänsä, meni tallipihaan seuraavana päivänä tulonsa jälkeen ja laski kätensä sidotun koppikoiran päälle, joka on sellainen ilkeä peto, että yksin tallirenkikin, joka ruokkii sitä, kavahtaa tulemasta sen läheisyyteen. Kreivitär ja minä olimme läsnä, enkä minä niin pian voi unhottaa sitä näytelmää, joka syntyi, niin lyhyt kuin se olikin.

"Varokaa koiraa, sir", sanoi tallirenki, "se hyökkää kaikkien ihmisten päälle!" — "Se tekee siksi, ystäväni", vastasi kreivi levollisesti, "että kaikki ihmiset pelkäävät sitä. Katsotaanpas, käykö se minun päälleni." Ja sitten laski hän lihavat, kellanvaaleat sormensa, joilla kanarialinnut äsken olivat keikkuneet, koiran suurelle päälle ja katsoi sitä suoraan silmiin. "Te suuret koirat olette pelkureja kaikki", sanoi hän halveksivasti koiralle naama tuskin tuumaakaan sen kuonosta. "Sinä voisit tappaa kissaraukan, sinä voisit hyökätä nälkäisen kerjäläisen kimppuun, sinä polonen. Sen kimppuun, jota sinä voit ällistyttää — sen, joka pelkää sinun kömpelöä ruumistasi, vihaisia valkohampaitasi, siivotonta, verenhimoista kitaasi, sen kimppuun hyökkäät sinä. Sinä tahtoisit iskeä minua kurkkuun, mutta nyt et sinä uskalla edes katsoa minuun kertaakaan, siksi ett'en minä pelkää sinua. Jos sinua haluttaa, niin voit karata kiinni minun lihavaan niskaani! Ha, haa, sitäpä et teekään!" Hän kääntäytyi pois, nauraen läsnä-olijain kummastukselle, ja koira kömpi nolona koppiinsa. "Oi, minun kaunis liivini", sanoi kreivi surullisena. "Ikävä, että minun pitikin tulla tänne! Siivoton elukka on liannut minun kauniin, puhtaan liivini!" Nämä sanat ilmaisevat erään toisen hänen ominaisuuksistaan. Hän pitää kauniista vaatteista kuin maailman suurin narri ja on jo niinä kahtena päivänä, jotka hän on oleksinut Blackwater-Parkissa, esiintynyt neljässä erilaisessa, komeassa liivissä, jotka kaikki ovat vaaleita, loistovärisiä ja kaikki tavattoman suuria hänellekin.

Hänen menettelynsä ja viisautensa tavallisissa olosuhteissa, hänen luonteensa kummalliset vastakohdat ja hänen huvitustensa lapsellinen maku ovat yhtä huomattavia.

Minä huomaan jo, että hän aikoo elää ystävällisessä suhteessa meidän kaikkien kanssa oleskelunsa ajan tällä paikalla. Hän on nähtävästi huomannut, ett'ei Laura pidä hänestä — se täytyi Lauran tunnustaa minulle, kun minä kysyin häneltä asiasta — mutta hän on myöskin huomannut, että Laura pitää varsin paljon kukista. Niin pian kun Laura toivoo kukkakimppua, on hänellä sellainen valmis, jonka hän on itse poiminut ja sitonut. Minua huvittaa tavattomasti nähdä, kuinka hänellä silloin on kaksi kimppua samallaisia kukkia, joista hän toisella rauhoittaa jäykkää mustasukkaista rouvaansa, ennenkun rouva edes ennättää ajatella olevansa syrjäytetty. Hänen esiintymisensä kreivitärtä kohtaan — julkisesti — on näky, joka ansaitsee mainitsemista. Hän kumartaa kreivittärelle, kutsuu häntä tavallisesti "enkelini", vie kanarialinnut hänen luokseen vieraisille laulamaan hänelle; hän suutelee hänen kättään, kun hän antaa hänelle paperosseja ja tarjoaa hänelle palkkioksi sokeriryynejä, joita hän pistää leikkisestä hänen suuhunsa pienestä rasiasta, minkä hän aina pitää taskussaan. Se rautavaltikka, jolla hän hallitsee vaimoansa, ei näy koskaan — se kätketään huolellisesti.

Hänen järjestelmänsä voittaa minut on aivan toisenlainen. Hän imartelee minun turhamaisuuttani puhumalla kanssani niin vakavasti ja viisaasti, kuin minä olisin mies. Niin, minä huomaan hänen tarkoituksensa, kun minä en ole hänen seurassansa; kun minä istun täällä omassa huoneessani, tiedän minä varsin hyvin, että hän imartelee minun turhamaisuuttani — mutta jos minä tulen sinne alas ja puhelen hänen kanssaan, niin sokaisee ja imartelee hän minua yhtä paljon taaskin, aivankuin en minä koskaan olisi huomannut hänen tarkoitustaan. Hän voi viehättää minut, kuten hän viehättää Lauran, kuten hän hallitsee vaimonsa tai tallipihassa olevan koiran — niin, kuten hän hallitsee itse sir Percivalinkin joka hetki päivästä. "Hyvä Percivalini, kuinka minä pidän sinun karheasta englantilaisesta mielialastasi!" — "Paras Percivalini, kuinka minua huvittaa sinun perinpohjainen, englantilainen arvostelukykysi!" Tällä tavoin paiskaa hän aivan tyyneesti takaisin sir Percivalin epäkohteliaimmat huomautukset hänen naisellisesta maustaan ja puuhistaan — kutsuu aina vapaaherraa ristimänimeltään, hymyilee hänelle levollisen etevämmyyden ilmeellä, taputtaa häntä olkapäälle ja jättää huomioon ottamatta hänen virheensä, kuten kärsivällinen isä jättää epäkohteliaan pojan virheet.