VALKOPUKUINEN NAINEN (continued 3)

Autio hiljaisuus rannalla tuntui niin kylmältä sydämmelleni. Palasin asuinkartanoon ja puutarhaan, missä jokainen askel johti mieleeni jonkun muiston hänestä.

Länsipuoleisella pengermällä kohtasin minä herra Gilmoren. Näkyi selvään, että hän etsi minua, sillä hän kiiruhti askeleitansa niin pian, kun huomasimme toisemme.

Mielentilani ei tehnyt minua juuri sopivaksi pitämään seuraa vieraalle, mutta kohtaus oli välttämätön ja minä päätin mukautua kohtalooni.

"Olen juuri toivonut tavata Teitä", sanoi vanhus. "Minulla on pari sanaa puhuttavana Teille, paras herrani, ja jollei Teillä ole mitään vastaan, käytän minä tätä tilaisuutta. Hukkaamatta aikaa hyödyttömiin pakinoihin tahdon minä siis mainita, että neiti Halcombe ja minä olemme puhuneet perheen asioista ja suhteista, — asioista, jotka ovat olleet syynä tännetulooni — ja keskustelumme jatkuessa on hän luonnollisesti ilmoittanut minulle tuon nimettömän kirjeen varsin ilkeän jutun ja ne toimenpiteet joihin Te yhtä hienotunteisesti kuin harkitusti olette ryhtyneet saadaksenne selvyyttä asiassa. Minä pidän selvänä, että tämän seikan täytyy herättää Teissä, paras herra, harrastusta, jota Te ette muutoin olisi voinut tuntea, — kuulla, että tutkimukset, joita Te olette alkaneet, ovat vastaiseksi jätetyt varmoihin käsiin. Olkaa levollinen tämän asian suhteen, herra Hartright, — minä, olen ottanut sen hoitaakseni."

"Te olette joka suhteessa paljon parempi neuvonantaja ja auttaja tässä tapauksessa, kuin minä voisin olla, herra Gilmore. Onko minun sopimatonta kysyä, kuinka aiotte menetellä."

"Sen verran kuin minä olen ennättänyt jotakin suunnitella, tahdon minä mielihyvällä ilmoittaa sen Teille, herra Hartright. Minä aion lähettää jäljennöksen kirjeestä ja selonteon tapahtumasta sir Percival Glyden asianajajalle Lontooseen, jonka hieman tunnen. Itse kirjeen pidätän minä täällä näyttääkseni sen sir Percivalille, niin pian kun hän tulee. Minä olen sen ohella ryhtynyt toimenpiteisiin ottaakseni selville molempain naisten matkan, sillä minä olen lähettänyt yhden herra Fairlien palvelijoista, luotettavan henkilön, rautatieasemalle tekemään tutkimuksia; miehellä on matkarahat ja ohjeensa ja tulee hänen seurata näitä naisia pitemmällekin, jos hän huomaa siitä jotakin etua olevan. Tämä on toistaiseksi kaikki, mitä voidaan tehdä, ennenkuin sir Percival tulee tänne maanantaina. Minä en vähintäkään epäile, ett'ei hän kernaasti antaisi jokaista selitystä, jota voidaan vaatia aatelis- ja kunnon mieheltä. Sir Percival on yleisen mielipiteen suosiossa, herrani — loistava asema, tahraton arvo-tunnen olevani aivan levollinen asian suotuisasta menosta, aivan levollinen, sen voin tyytyväisesti Teille vakuuttaa. Sellaiset tapaukset ovat varsin tavallisia — olen kokenut useampia elämäni aikana. Nimettömät kirjeet — säälittävät naiset — surullista, että sellaista voi tapahtua järjestetyssä yhteiskunnassa. Minä en kiellä, että tässä tapauksessa on muutamia erityisiä omituisuuksia, mutta asia on itsessään tavallinen — valitettavasti varsin tavallinen".

"Pelkään, herra Gilmore, että minun, ikävä kyllä, täytyy katsoa tätä asiaa eri tavalla".

"Aivan niin, niin, hyvä herra — aivan niin. Minä olen vanha mies ja katson asiaa käytännölliseltä kannalta. — Te olette nuori ja katsotte sitä romantilliselta kannalta. Älkäämme kiistelkö siitä, kumpi kanta on oikea. Minä elän ammattini takia taistelun ja juttujen ilmapiirissä, herra Hartright, ja tuntisin itseni tyytyväiseksi, jos minä selviäisin niistä yhtä helposti kuin tästä asiasta. Me odotamme tapausten kulkua — niin, me odotamme luonnollista ratkaisua. Hauska ja kaunis paikka tämä! — Hyvä metsästysmaa, arvatakseni? Ehkä ei — en usko minkään herra Fairlien alueen olevan rauhoitetun. Mutta kaunis paikka kaikissa tapauksissa ja rakastettava perhe. Te maalaatte, herra Hartright, luullakseni? Kaunis luonnonlahja. Mikä on teidän erikoisalanne?"

Me siirryimme nyt yleisiin keskusteluaineisiin — tai oikeammin sanoen herra Gilmore puhui ja minä kuuntelin, mitä hän sanoi. Ajatukseni olivat kumminkin kaukana hänestä ja siitä aineesta, josta hän pakisi niin kaunopuheisesti. Molempain viime tuntien yksinäinen vaellus oli vaikuttanut mieleeni — se oli herättänyt ajatuksen minussa kiiruhtaa matkaani Limmeridge-Housesta. Miksi minä viivyttäisin minuuttiakaan kauemmin, kuin oli tarpeellista, tuskaisia jäähyväisiäni tästä paikasta? Mitäpä palvelusta minulta enää vaadittaisiin? Minä en hyödyttänyt enää mitään viipymällä kauemmin Cumberlandissa, eikä mitään eri tuntia ollut minun pysähtymiseeni määrätty siinä suostumuksessa, jolla talon isäntä lyhensi sopimustani. — Miks'en niin ollen matkustaisi heti.

Päätin tehdä niin. Vielä oli muutamia tuntia jäljellä päivästä — minä en nähnyt mitään syytä, mikä estäisi minua palaamasta Lontooseen tänä iltapäivänä. Minä tein herra Gilmorelle ensimmäisen kohteliaan anteeksipyynnön, minkä keksin, ja palasin nopeasti sisään.

Matkalla huoneeseeni tapasin minä neiti Halcomben portaissa. Nopeista askeleistani ja muuttuneesta tavastani huomasi hän minun tehneen jonkun aavistamattoman päätöksen ja kysyi minulta, mitä oli tapahtunut.

Juuri niin, kuin tässä olen esittänyt matkani kiirehtimisen syyn, kerroin minä sen hänelle.

"Ei, ei", sanoi hän vakavasti ja sydämmellisesti, "jättäkää meidät ystävänä, aterioitkaa kanssamme vielä kerran. Jääkää syömään päivällistä kanssamme; jääkää auttamaan meitä viettämään viimeinen ilta niin hauskasti ja niin entisten iltojemme tapaisesti kuin mahdollista. Se on minun toivomukseni, rouva Veseyn toivomus ja" — hän epäili hieman, mutta lisäsi sitten — "Laurankin toivomus."

Lupasin jäädä. Jumala tietäköön, ett'en minä halunnut jättää edes jonkun surullisen vaikutuksen varjoakaan yhteenkään heistä!

Katsoin parhaaksi jäädä huoneeseeni, kunnes päivälliskello soi. Minä viivyin siis siellä, kunnes aika oli mennä alas.

Minä en ollut puhellut neiti Fairlien kanssa — en edes ollut nähnyt häntä koko päivänä. Meidän ensi kohtauksemme hänen salonkiin tultuaan oli yhtä kova koetus hänen kuin minunkin itsehillitsemiselleni. Hänkin oli koettanut parhaan mukaan valmistautua siihen, että viimeinen ilta tulisi muistoksi kauniista menneestä ajasta — tästä ajasta, joka ei koskaan palaisi. Hänellä oli päällään se puku, jota minä olin tavallisesti ihaillut enemmän kuin mitään muuta — tummansininen silkkihame, jota pitsit komeasti ja aistikkaasti reunustivat; hän tuli minua vastaan entisellä ystävyydellään ja ojensi kätensä minulle viattomasti ja luottavasti juuri kuin menneinä, onnellisina päivinä. Mutta käsi lepäsi vapisten ja kylmänä kädessäni, vaalealla poskella paloi tulipunainen pilkku, ja tämä sekä se heikko hymyily, jota hän väkisten koetti säilyttää huulillaan, mutta joka kumminkin hälveni pois minun silmätessäni hänen rakkaita piirteitään — kaikki tämä sanoi minulle, mikä taistelu hänen oli kestettävä säilyttääkseen näennäisen levollisuutensa Sydämmeni ei voinut rakastaa häntä enemmän, kuin se jo rakasti; tämä ainoastaan oli syynä siihen, ett'ei hän tällä hetkellä tullut rakkaammaksi kuin koskaan ennen.

Herra Gilmore oli meille suureksi avuksi. Hän oli erinomaisella tuulella ja johti keskustelua väsymättömän eloisasti. Neiti Halcombe auttoi häntä päättävästi, ja minä tein parhaani seuratakseni hänen esimerkkiänsä. Lempeät sinisilmät, joiden vähimmänkin ilmeen vaihdoksen minä niin hyvin olin oppinut tulkitsemaan, katsoivat rukoilevasta minuun, kun me istuuduimme pöytään. Auttakaa sisartani — näytti suloinen, levoton muoto sanovan — auttakaa sisartani, niin autatte minuakin.

Päivällinen kului, kaikista ulkonaisista merkeistä päättäen, rattoisasti. Kun naiset olivat nousseet pöydästä ja herra Gilmore ja minä jääneet yksin huoneeseen, kiinnitti uusi seikka huomiotamme ja soi minulle samalla tilaisuuden rauhoittua muutamain minuuttien tervetulleen ja tarpeellisen äänettömyyden aikana. Palvelija, joka oli lähetetty seuraamaan Anna Catherickin ja rouva Clementsin jälkiä, palasi ja kutsuttiin heti ruokasaliin tekemään selvää matkastaan.

"No hyvä", sanoi herra Gilmore, "mitä olet saanut selville?"

"Olen saanut selville sen, herra", vastasi mies "että molemmat naiset ottivat matkaliput tältä asemalta Carlisleen."

"Sinä matkustit luonnollisesti Carlisleen kuultuasi sen?"

"Kyllä, herra, mutta ikäväkseni täytyy minun sanoa, ett'en minä sen enempää saanut selkoa heidän matkastaan."

"Kysyitkö rautatieltä?"

"Kyllä, herra."

"Ja kaupungin kaikista ravintoloista?"

"Kyllä, herra."

"Ja sinä jätit poliisille sen kertomuksen, jonka minä kirjoitin sinulle?"

"Kyllä, herra."

"No hyvä, ystäväni; olet tehnyt kaikki voitavasi ja niin olen minäkin; siitä saa asia jäädä vastaiseksi riippumaan. Näyttää siltä, kuin me menettäisimme pelin, herra Hartright", jatkoi vanhus palvelijan mentyä. "Tällä hetkellä ainakin ovat nämä naiset nenästäneet meitä, ja ainoa keinomme on odottaa, kunnes sir Percival Glyde saapuu maanantaina. Ettekö tahdo täyttää lasianne? Tämä on hyvää portviiniä — puhdasta, vanhaa, väärentämätöntä viiniä. Minulla on kumminkin parempaa omassa kellarissani."

Me menimme salonkiin — tähän huoneeseen, jossa elämäni onnellisimmat illat olivat kuluneet, tähän huoneeseen, jota tämän viime illan jälkeen en koskaan enää tulisi näkemään. Sen ulkonäkökin oli muuttunut, kun päivät olivat lyhenneet ja ilma kylmennyt. Pengermälle johtavat lasiovet olivat suljetut ja peitetyt paksujen uutimien taa. Lempeän iltahämärän sijaan, jota me olimme niin ihailleet, huikasi nyt silmiämme lampunvalo. Kaikki oli niin muuttunutta — niin ulkona kuin sisälläkin!

Neiti Halcombe ja herra Gilmore istuutuivat pelipöydän ääreen, rouva Vesey vaipui tavalliselle tuolilleen. Ei ollut mitään pakollista heidän illan viettämistavassaan, ja minä tunsin asemani kiusallisen pakon sitä selvemmin verratessani sitä heidän asemaansa. Minä näin, kuinka neiti Fairlie viivytteli nuottitelineen ääressä. Ennen olisin minä etsinyt häntä siitä. Nyt epäröin minä epävarmana — en tietänyt mihin minun olisi pitänyt mennä tai mitä tehdä. Hän silmäsi minuun, otti nopeasti nuottivihon telineeltä ja tuli luokseni.

"Soitanko muutamia näitä Mozartin pikku kappaleita, joista Te tavallisesti niin paljon piditte?" kysyi hän avatessaan kirjan hermostuneen nopeasti ja katsoa tuijottaen siihen puhuessaan.

Ennenkuin minä ehdin kiittää häntä, meni hän pianon luo. Tuoli sen läheisyydessä, jolla minä aina ennen istuin, oli tyhjänä. Hän näppäsi muutamia säveleitä — katsoi taakseen minuun — silmäsi sitten taasen nuotteihinsa.

"Ettekö tahdo istuutua vanhalle paikallenne?" kysyi hän nopeasti ja hiljaisella äänellä.

"Uskallan ehkä tehdä niin, koskapa on viimeinen ilta", vastasin minä.

Hän ei sanonut mitään, kiinnitti vain huomiotaan soittoon, tähän soittoon, jonka hän niin hyvin osasi ulkoa jo jota hän muinoisina päivinä oli monta, monta kertaa esittänyt nuoteitta. Minä tiesin vain, että hän oli kuullut sanani, että tiesi minun olevan vieressään, siitä, että minä näin, kuinka pieni punainen pilkku hänen minua lähinnä olevalla poskellaan katosi ja hänen kasvonsa tulivat aivan kalpeiksi.

"On varsin ikävää, että Teidän täytyy matkustaa pois", sanoi hän ja hänen äänensä aleni kuiskaukseksi, silmät katsoivat tiukemmin nuotteihin ja sormet lentelivät näppäimillä ihmeellisellä, kuumeentapaisella voimalla, jommoista en ennen ole hänellä huomannut.

"Minä muistan nämä ystävälliset sanat, neiti Fairlie, kauan sittenkin kuin huomispäivä on tullut ja mennyt."

Hänen poskensa vaalenivat vieläkin, ja hän käänsi päätänsä pois yhä enemmän minusta.

"Älkää puhuko huomispäivästä", sanoi hän. "Antakaa soiton puhua tänä iltana iloisempaa kieltä, kuin me voimme puhua."

Hänen huulensa vapisivat — heikko huokaus, jota hän turhaan koetti tukahduttaa, pääsi niiltä. Hänen sormensa harhailivat epävarmoina näppäimillä, hän löi väärän äänen, hämmentyi yhä enemmän koettaessaan oikaista erehdystään ja antoi tyytymättömänä vaipua kätensä polvelleen. Neiti Halcombe ja herra Gilmore katsoivat pelipöydästä, missä he olivat kiintyneet écartéta pelaamaan, hämmästyneinä ylös. Rouva Veseykin, joka uinaili nojatuolissaan, heräsi soiton lakattua ja kysyi, mitä oli tekeillä.

"Pelaattehan Te whistiä, herra Hartright?" kysyi neiti Halcombe silmäten merkitsevästi siihen paikkaan, jossa minä istuin.

Minä tiesin, mitä hän tarkoitti; minä tiesin, että hän oli oikeassa, ja nousin heti mennäkseni pelipöydän luo. Kun minä olin matkalla pianon luota, käänsi neiti Fairlie nuottikirjan lehteä ja kosketti näppäimiä taaskin varmemmalla kädellä.

"Minä tahdon soittaa sen", sanoi hän ja löi säveliä intohimoisella voimalla. "Minä tahdon soittaa sen viimeisenä iltana."

"Tulkaa, rouva Vesey", sanoi neiti Halcombe, "herra Gilmore ja minä olemme väsyneet écartéhen — tulkaa ja ruvetkaa herra Hartrightin kanssapelaajaksi whistissa."

Vanha lakimies hymyili ivallisesti. Hän oli voittanut ja kääntänyt juuri kuninkaan. Hän otaksui nähtävästi neiti Halcomben uuden määräyksen aiheutuvan naisten tavallisesta tappiosta seuranneesta kärsimättömyydestä.

Loppuilta kului ilman että neiti Fairlie lausui sanaakaan tai edes silmäsikään minuun. Hän istui paikallaan pianon ääressä ja minä omallani pelipöydän ääressä. Hän soitti lakkaamatta aivankuin soitto olisi ollut hänen ainoa turvansa häntä itseään vastaan. Joskus koskettivat hänen sormensa näppäimiä viipyvän hellyyden väreellä — sävelet henkivät valitusta, joka oli sanomattoman kaunis ja liikuttava kuulla — toisena hetkenä oli hänen soittonsa heikkoa ja epävarmaa tai vain koneellista taidetta. Mutta kuinka väre ja sävelet vaihtelivatkaan, ei hän koskaan epäröinyt pysyä pianon ääressä. Vasta kun me kaikki nousimme paikoiltamme sanoaksemme toisillemme hyvää yötä, jätti hänkin turvapaikkansa.

Rouva Vesey seisoi minua lähimpänä ja oli ensimmäinen, joka ojensi minulle kätensä.

"Minä en saa enää nähdä Teitä, herra Hartright", sanoi vanha rouva. "Olen todellakin pahoillani, että Teidän täytyy matkustaa. Te olette ollut varsin ystävällinen ja huomaavainen, ja minunlaiseni vanha nainen pitää arvossa ystävällisyyttä ja huomaavaisuutta. Minä toivotan Teille kaikkea hyvää, nuori herrani, — onnellista matkaa!"

Nyt tuli herra Gilmore järjestyksessään.

"Toivon vastaisuudessa saavamme tilaisuuden lähemmin tutustua toisiimme, herra Hartright. Olettehan vakuutettu että minä parhaan ymmärrykseni mukaan pidän huolta tuosta pikku jutusta? Niin, niin, sehän on selvä asia! Paras herrani, kuinka kätenne ovat kylmät — kaikin mokomin, älkää salliko minun pidättää Teitä täällä oven luona. Bon voyage, [Onnellista matkaa.] nuori herrani, — bon voyage, kuten ranskalainen sanoo."

Sitten seurasi neiti Halcombe.

"Kello 1/2 8 aamulla", sanoi hän ja lisäsi kuiskaten: "Olen kuullut ja nähnyt enemmän kuin uskottekaan. Teidän käytöksenne tänä iltana on saanut minut, ystäväksenne koko elämän ajaksi."

Viimeksi käännyin minä neiti Fairliehen. En uskaltanut katsoa häneen ottaessani hänen kätensä ja ajatellessani huomispäivää. "Minun täytyy matkustaa varhain", sanoin minä. "Olen poissa neiti Fairlie, ennenkuin Te —"

"Ei, ei", keskeytti hän nopeasti, "ei ennen kun minä olen ylhäällä. Minä tulen aamiaiselle Marianin kanssa. Minä en ole niin kiittämätön, en unhoita niin kolmea mennyttä kuukautta —"

Hän vaikeni, puristi hiljaa minun kättäni ja päästi sen sitten nopeasti. Ennenkun minä ennätin sanoa hyvää yötä, oli hän poissa.

Loppu tulee nopeasti — tulee välttämättömästi, niinkuin päivänvalo tuli viime aamunani Limmeridge-Housessa.

Kello oli juuri 1/2 8 mennessäni alas — mutta he istuivat jo molemmat aamiaispöydässä odottamassa minua. Koleassa, synkässä puolihämärässä hiljaisena aikaisena aamuhetkenä istuuduimme me kaikki kolme ja koetimme syödä, koetimme puhua. Meidän yrityksemme esiintyä välinpitämättömän näköisinä oli toivoton — minä nousin ylös tehdäkseni lopun siitä.

Kun minä ojensin käteni ja neiti Halcombe, joka oli lähinnä, tarttui siihen, kääntäytyi neiti Fairlie äkkiä ja kiiruhti pois huoneesta.

"On parempi näin", sanoi neiti Halcombe kun ovi oli suljettu — "parempi sekä Teille että hänelle."

Viipyi hetkinen, ennenkun minä voin puhua — oli kovaa jättää hänet sanomatta sanaakaan tai saamatta silmäystäkään jäähyväisiksi. Minä toivuin pian; koetin sanoa jäähyväiset neiti Halcombelle sopivin sanoin, mutta minä voin vain saada yhden ainoan lauseen huulilleni.

"Ansaitsenko, että Te jonkun kerran kirjoitatte minulle?" oli kaikki, mitä voin sanoa.

"Te olette jalolla tavalla ansainneet muistelemiseni niin kauan kuin elämme. Mitä tahansa tulee tapahtumaan, saatte Te tietää siitä."

"Ja jos minä voin olla Teille joksikin avuksi vastaisuudessa, kauan sittenkun minun mielettömyyteni ja rohkeuteni muisto on hälvennyt —"

En voinut sanoa sen enempää. Ääneni tukehtui, kyyneleet tunkeutuivat silmiini kaikesta ponnistuksestani huolimatta. Hän tarttui käsiini molemmin käsin ja puristi niitä melkein miehen voimalla; hänen tummat silmänsä leimusivat, tumma punerrus loisti hänen ruskean ihonsa läpi; hänen voimakkaat kasvonsa kaunistuivat siitä osanoton ja jalouden puhtaasta valosta, joka levisi niille.

"Minä tahdon luottaa Teihin — jos se aika koskaan tulee, tahdon minä luottaa Teihin kuin minun ystävääni, ja hänen ystäväänsä kuin minun ja hänen veljeensä." Hän vaikeni, veti lähemmäksi minua itseään, ja tuo sydämmellinen, jalo tyttö kosketti sisarellisella hellyydellä huulillaan otsaani ja kutsui minua ristimänimeltä. "Jumala siunatkoon Teitä, Valter!" sanoi hän. "Pysähtykää tänne ja rauhoittukaa. — On parasta meidän molempain vuoksi, että minä menen, on parasta, että minä parvekkeelta katson Teidän lähtöänne."

Hän poistui huoneesta. Minä käännyin ikkunaan, jonka ulkopuolella silmäni eivät nähneet mitään muuta kuin aution, syksyisen maiseman — käännyin pois voidakseni hillitä itseni, ennenkun poistun huoneesta — ikuisesti.

Minuutti kului — voi tuskin olla pitempi aika — kun minä taasen kuulin ovea hiljaa avattavan ja naisen hameen kahinan mattoa vasten yhä lähestyvän minua. Sydämmeni löi kovasti, kun minä käännyin. Neiti Fairlie lähestyi minua vastapäiseltä puolen huonetta.

Hän pysähtyi epäröiden silmätessämme toisiimme ja nähdessään, että me olimme yksin. Mutta sillä rohkeudella, jota nainen usein kaipaa pienissä vastoinkäymisissä, mutta harvoin suurissa, lähestyi hän — varsin kalpeana ja hiljaa — toinen käsi seuraten sen pöydän reunaa, jonka vieressä hän kulki; toisessa kädessään piti hän jotakin puoleksi kätkettynä hameensa poimuun.

"Minä menin vain salonkiin", sanoi hän, "hakeakseni tämän. Se kenties muistuttaa Teitä olostanne täällä ja niistä ystävistä, jotka jätätte tänne. Te sanoitte, että olen edistynyt suuresti, kun minä valmistin sen, ja minä uskoin, että Te pitäisitte siitä —"

Hän käänsi pois kasvonsa ja ojensi minulle pienen taulun, jonka hän oli maalannut ja joka kuvasi tuota pientä huvihuonetta, missä me ensi kerran näimme toisemme. Paperi tärisi hänen kädessään hänen ojentaessaan sitä minulle — tärisi minunkin kädessäni, kun minä otin sen häneltä.

Minä pelkäsin sanoa hänelle, mitä minä tunsin — minä vastasin vain: "Se on ainiaan oleva minulla; niin kauan kuin elän, on se minun kallein aarteeni. Olen syvästi kiitollinen tästä lahjasta — syvästi kiitollinen Teidän hyvyydestänne, ett'ette päästäneet minua matkaamaan saamatta ensin Teille sanoa jäähyväiset."

"Ah", sanoi hän viattomasti, "kuinka olisin minä voinut tehdä siten, kun meillä on ollut yhdessä niin monta onnellista päivää!"

"Nämä onnelliset päivät eivät luultavasti koskaan palaa, neiti Fairlie — minun ja teidän elämänratanne eroavat paljon toisistaan. Mutta jos tulisi aika, jolloin minun kaiken muun voittava uskollisuuteni voisi hankkia Teille hetkisen onnen tai säästää Teiltä hetkisen surun, niin tahdotteko silloin muistaa köyhää piirustuksenopettajaa? Neiti Halcombe on luvannut luottaa minuun — tahdotteko Te myöskin luvata samaa?"

Suuret kyyneleet hersyivät lempeisiin, surullisiin silmiin.

"Lupaan sen", sanoi hän epävarmalla äänellä. "Oi, älkää katsoko minuun noin! Minä lupaan sen kaikesta sydämmestäni."

Minä lähestyin häntä askeleen ja ojensin hänelle käteni.

"Teillä on monta ystävää, jotka rakastavat Teitä, neiti Fairlie. Teidän tulevainen onnenne on monen rakas toivomus. Sallitteko Te minun sanoa nyt eron hetkenä, että se on minunkin rakkain toivomukseni?"

Kyyneleet vierivät alas hänen poskiansa. Hän nojasi toisella vapisevalla kädellään pöytään ja ojensi minulle toisen. Minä painoin sitä otsaani vasten, huuliani vasten, ja kyyneleeni putosivat sille — mutta eivät rakkauden kyyneleet, oi, eivät rakkauden kyyneleet tällä hetkellä — ei, vaan tuskan, epätoivon!

"Jumalan tähden, jättäkää minut!" kuiskasi hän.

Sen tunteen tunnustaminen, jonka hän kätki sydämmensä syvyyteen, pusertui esiin näissä valittavissa sanoissa. Mikä oikeus oli minulla kuulla niitä — vastata niihin! Nämä sanat, tämän pyhän heikkouden ilmaiseminen ajoivat minut huoneesta. Kaikki oli ohi. Minä päästin hänen kätensä enkä lausunut sanaakaan enää. Minä en voinut nähdä häntä oikein hyvin kyynelien vuoksi ja pyyhkäsin pois ne silmätäkseni vielä kerran häneen. Hän vaipui tuolille, hänen kätensä putosivat pöydälle ja hän nojasi väsyneesti kaunista päätään niitä vasten. Vielä jäähyväissilmäys, ovi sulkeutui — eron mittaamaton kuilu avautui välillemme — Laura Fairlie oli jo muisto vain menneeltä ajalta.

Kertomusta jatkaa Vincent Gilmore, Asianajaja Chancery-Lanesta.

I.

Minä kirjoitan nämä rivit ystäväni herra Valter Hartrightin pyynnöstä. Niiden tarkoitus on esittää kertomus eräistä tapauksista, jotka vakavasti vaikuttivat neiti Fairlien tulevaisuuteen ja jotka sattuivat herra Hartrightin poistumisen jälkeen Limmeridge-Housesta.

Mielestäni ei ole tarpeellista sanoa, hyväksynkö minä vai en tämän merkillisen perhehistorian ilmaisemista, johon minun kertomukseni tekee varsin suuren lisän. Herra Hartright on ottanut vastatakseen, ja ne tosiasiat, jotka vielä ovat kertomatta, osoittavat hänen olevan täysin oikeutetun tekemään niin, jos hän edelleenkin pysyy päätöksessään. Se suunnitelma, jonka hän on valmistanut voidakseen todenmukaisimmalla ja havaittavimmalla tavalla esittää tapaukset lukijalle, vaatii että niiden jatkon esittävät järjestyksessään ne henkilöt, jotka itse olivat joutuneet osaa ottamaan niihin niiden sattuessa. Minun osani tässä kertojana on tämän suunnitelman välttämätön seuraus. Minä olin läsnä sir Percival Glyden oleskellessa Cumberlandissa ja otin mieskohtaisesti osaa erääseen asiaan, joka oli hänen lyhyen oleskelunsa tuloksena herra Fairlien talossa. Minun velvollisuuteni on siis muutamilla uusilla renkailla jatkaa tätä tapahtumain ketjua ja ottaa se haltuuni ainoastaan siksi aikaa, kuin se jäi herra Hartrightin käsistä.

Minä saavuin Limmeridge-Houseen perjantaina marraskuun 2 päivänä.

Tarkoitukseni oli tällä käynnillä jäädä herra Fairlien luo sir Percival Glyden tuloon saakka. Jos hänen mieskohtainen läsnäolonsa aiheuttaisi hääpäivän määräämisen, olisi minun otettava tarpeelliset ohjeet mukaani Lontooseen valmistaakseni neiti Fairlien avioliittosopimuksen.

Perjantaina ei minun onnistunut päästä herra Fairlien puheille. Hän oli kuvitellut olleensa kovin sairas useana vuotena eikä voinut nyt kyllin hyvin ottaakseen vastaan minua. Neiti Halcombe oli ensimmäinen perheen jäsen, jonka minä näin. Hän tervehti minua ovella ja esitti minut herra Hartrightille, joka oleskeli jonkun ajan Limmeridge-Housessa.

Minä en nähnyt neiti Fairlietä ennen kuin päivällisillä. Hän ei näyttänyt oikein terveeltä, ja se suretti minua. Hän on sievä ja viehättävä nuori tyttö, yhtä ystävällinen ja huomaavainen kaikkia ihmisiä kohtaan, kuin hänen erinomainen äitinsäkin aikoinaan oli — vaikka hän enimmäkseen on tullutkin isäänsä. — Rouva Fairliellä oli musta tukka ja tummat silmät, ja hänen vanhempi tyttärensä, neiti Halcombe, on mielestäni hänen näköisensä. Illalla soitti neiti Fairlie meille jotakin — ei niin hyvin kuin tavallisesti, mikäli minä luulen. Whistipöydässä pelasimme yhden robbertin — vain irvikuvan tästä jalosta pelistä. Kun minut ensin esitettiin herra Hartrightille, teki hän edullisen vaikutuksen minuun, mutta pian huomasin minä, ett'ei hänkään ollut vapaa niistä virheistä, jotka kuuluvat meidän ajallemme. On kolme asiaa, joita nuoret miehet eivät meidän päivinämme taida. He eivät voi istua hauskasti puhelemassa päivällisen jälkeen viinilasin ääressä, eivät voi pelata whistiä eivätkä lausua naiselle kohteliaisuutta. Herra Hartright ei ollut mikään poikkeus yleisestä säännöstä. Mutta yleensä, mikäli voi päättää niin lyhyestä tuttavuudesta, näytti hän minusta olevan siisti ja kunnon nuori mies.

Täten kului perjantai. Minä en puhu mitään siitä painavammasta asiasta, joka sinä päivänä kiinnitti mieltäni — tarkoitan nimittäin neiti Fairlielle lähetettyä nimetöntä kirjettä; ne toimet, joihin minä katsoin sopivaksi ryhtyä asia minulle ilmoitettua, sekä vakuutukseni, että sir Percival Glyde mielellään antaisi jokaisen tyydyttävän selityksen, mikä voidaan saada, ovat nimittäin uskoakseni täysin tulleet selvitetyiksi edellisessä kertomuksessa.

Lauantaiaamuna oli herra Hartright jo matkustanut, kun minä tulin aamiaiselle. Neiti Fairlie pysyi huoneessaan koko päivän, ja neiti Halcombe näytti minusta alakuloiselta. Limmeridge ei ollut sellainen, kuin se oli herra ja rouva Fairlien aikana. Olin aamupäivällä yksin kunnon kävelyllä muutamilla paikoilla, jotka minä muistin hyvin jo kolmattakymmentä vuotta sitten, kun minä olin täällä järjestämässä joitakin asioita — nekään eivät olleet samoin kuin ennen maailmassa.

Kello 2 lähetti herra Fairlie minulle sanan, että hän voi kyllin hyvin ottaakseen vastaan minut. Hän ei ollut millään tavoin muuttunut siitä, kuin minä ensin näin hänet. Hänen puheaineensa olivat aivan samat kuin ennen — yksinomaan vain hänen sairautensa, hänen rahakokoelmansa ja hänen verrattomat Rembrandtin piirustuksensa. Kun minä vain yritin johtaa puheen siihen asiaan, joka oli saattanut minut hänen taloonsa, sulki hän silmänsä ja sanoi, että minä "kiusaan kuoliaaksi" hänet. Minä "kiusasin" sitkeästi häntä, sillä minä päätin, ett'en lähtisi hänen luotaan, ennenkuin asia olisi selvä. Kaikki, mitä minä ponnistuksellani voin saada hänen sanomaan, oli, että hän katsoi veljentyttärensä avioliiton päätetyksi asiaksi, että tyttären isä oli hyväksynyt tämän, ja että häntä miellyttäisi sanomattomasti, jos hän pääsisi irti koko asiasta. Mitä sopimuksen laatimiseen tulee, niin pitäisi minun neuvotella hänen veljentyttärensä kanssa, laittaa sitten niiden tietojen perusteella, jotka minulla oli perheen asemasta, kaikki järjestykseen ja ottaa hänen sekautumisensa huomioon vain siten, että hän holhoojana sanoisi "jaa" ratkaisevana silmänräpäyksenä — luonnollisesti ottaisi hän varsin mielellään huomioon minun ja muiden toivomukset. Minä näin itse, kuinka kärsivä ja sairas hän oli. Luulinko hänen näyttäneen siltä, että hän voisi sietää ponnistusta? En. — Taivas varjelkoon häntä siitä!

Minä olisin kenties hämmästynyt tästä herra Fairlien tavattomasta välinpitämättömyydestä holhoojana, ellen minä perheen asioista olisi muistanut, että hän on naimaton ja ett'ei hänellä ole muuta harrastusta Limmeridgen omaisuuteen nähden kuin elinajatuksensa. Asian näin ollen en minä ollenkaan ihmetellyt keskustelumme kulkua. Herra Fairlie oli vain menetellyt aivan odotukseni mukaan — ja siinä kaikki.

Sunnuntai oli pitkä ja raskas — niin sisällä kuin ulkonakin. Minä sain kirjeen sir Percival Glyden asianajajalta, jossa hän tunnusti saaneensa nimettömän kirjeen jäljennöksen ja oheen liittämäni selonteon asiasta. Illalla tuli neiti Fairlie luoksemme. Hän oli kalpea ja näytti alakuloiselta aina siihen määrään, että hän oli entistään erilainen. Minä keskustelin hänen kanssaan ja uskalsin hienotunteisesti viitata sir Percivaliin. Hän kuunteli, mutta ei vastannut mitään. Muihin asioihin puuttui hän mielellään, mutta tämän syrjäytti hän heti. Minä aloin epäillä, eikö hän katunut sitoumustaan — aivan kuten nuoret naiset usein katuvat, kun katuminen on myöhäistä.

Maanantaina tuli sir Percival Glyde.

Minä huomasin hänen olevan varsin miellyttävän miehen sekä esiintymiseltään että olennoltaan. Hän näytti hieman vanhemmalta, kuin olin odottanut — tukka oli poissa otsalta ja muoto hieman särmäkäs ja kuopikas. Mutta kaikki hänen liikkeensä olivat eloisat ja luonne nuortea ja iloinen kuten nuorella miehellä. Hänen tapansa tervehtiä neiti Halcombea oli varsin sydämmellinen ja miellyttävä, ja kun minut esitettiin hänelle, tuli hän minua vastaan niin sydämmellisesti ja hyväntahtoisesti, kuin me olisimme olleet vanhoja ystäviä. Neiti Fairlie ei ollut alhaalla hänen tullessaan, mutta kymmenen minuuttia myöhemmin tuli hän salonkiin. Sir Percival nousi ylös ja tervehti häntä, kunnioittavasti ja vapaasti samalla kertaa. Nähtävän murheensa nuoren naisen lakastuneesta ulkonäöstä lausui hän hellällä osanottavaisuudella, sellaisella äänen, katseen ja esiintymisen teeskentelemättömällä hienotunteisuudella, että se oli yhtä paljon kunniaksi hänen arvostelulleen kuin sydämmelleen. Asiain näin ollen ei voinut muuta kuin ihmetyttää minua, että neiti Fairlie yhä edelleen oli kylmä ja kiusaantunut ja että hän käytti ensimmäistä tilaisuutta hyväkseen poistuakseen huoneesta. Sir Percival ei huomauttanut enemmän hänen kylmästä tervehdystavastaan kuin hänen nopeasta poistumisestaan seurasta. Hän ei ollut pakottanut häntä mihinkään huomaavaisuuteen hänen ollessaan huoneessa eikä saattanut neiti Halcombea kysymyksillään nolostumaan hänen mentyään. Hänen seurustelutahtinsa ja hyvä arvostelukykynsä ei pettänyt koskaan, ei enemmän tässä kuin missään muussakaan tilaisuudessa sinä aikana, jonka minä olin hänen seurassaan Limmeridge-Housessa.

Niin pian kun neiti Fairlie oli poistunut huoneesta, säästi hän meiltä pulan tuon nimettömän kirjeen suhteen johtamalla itse keskustelun siihen. Hän oli pysähtynyt hieman Lontoossa matkallaan Hampshirestä, tavannut asianajajansa, lukenut ne paperit, jotka minä olin lähettänyt tälle, ja sitten heti jatkanut matkaansa Cumberlandiin, haluten hartaasti niin pian kuin mahdollista antaa meille sen selityksen, minkä sanoin voi antaa. Kun minä kuulin hänen lausuvan näin, tarjosin minä hänelle alkuperäisen kirjeen jonka minä olin säilyttänyt sitä varten, että hän itse saisi lukea sen. Hän kiitti, mutta kieltäysi katsomasta sitä, sanoen jo lukeneensa jäljennöksen. Hänellä ei ollut mitään muistuttamista sitä vastaan, että alkuperäinen saisi olla meidän hallussamme.

Se selitys, jonka hän sitten heti antoi meille, oli täydellisesti niin selvä ja tyydyttävä, kuin minä olin voinut odottaakin.

Hän kertoi, että rouva Catherick oli pitemmän aikaa sitten voittanut hänen myötätuntoisuutensa uskollisesta palveluksesta häntä ja hänen sukulaisiaan kohtaan. Rouva oli kahdessa suhteessa ollut onneton: ensiksi, että oli mennyt naimisiin miehen kanssa, joka hylkäsi hänet, ja toiseksi että hänen ainoalla lapsellaan olivat sielunkyvyt heikot lapsuudesta saakka. Vaikka rouva avioliittonsa jälkeen olikin muuttanut aivan toiseen osaan Hampshireä, kuin missä sir Percivalin maatila oli, niin ei hän kuitenkaan ollut unhoittanut häntä. Hänen ystävällinen myötätuntoisuutensa naisraukkaa kohtaan, joka tosin perustui hänen menneeseen uskolliseen palvelusaikaansa, oli nimittäin lisäytynyt siitä, että hänen täytyi ihmetellä sitä alistumista ja voimaa, millä tämä kesti surunsa. Vähitellen lisääntyi tyttären onneton mielenhäiriö niin pelottavassa määrässä, että tuli välttämättömäksi hankkia hänelle tarpeellista lääkärin hoitoa. Rouva Catherick huomasi itse tämän välttämättömyyden, mutta hän tunsi myöskin syvästi nöyryytyksen toimittaa tyttärensä vähävaraisena yleiseen laitokseen. Sir Percival oli tukenut tätä pientä ylpeyttä, kuten hän aina oli pitänyt arvossa ihmisten kunniallista riippumattomuutta missä asemassa tahansa. Hän oli sen vuoksi päättänyt osoittaa rouva Catherickille kiitollisuuttansa hänen muinoisesta uskollisuudestaan sir Percivalin perhettä kohtaan maksamalla kulut hänen tyttärensä puolesta jossakin huomattavammassa yksityismielisairaalassa. Äitinsä suruksi ja hänen ikäväkseen oli onneton nuori tyttö saanut selville sen osan, mikä hänellä oli tytön toimittamisessa mielisairaalaan, ja sen takia alkanut mikä katkerimmin vihata ja epäillä häntä. Tästä vihasta ja epäilystä, joka oli ilmennyt niin monella eri tavalla tytön ollessa mielisairaalassa, oli myöskin nimetön kirje varma todistus. Jollei neiti Halcomben tai herra Gilmoren käsitys tästä kirjeestä ollut sopusoinnussa tämän selityksen kanssa tai jos he tahtoisivat joitakin erityisiä tietoja tästä mielisairaalasta, minkä osoitteen hän ilmoitti, samoinkuin niiden kahden lääkärinkin nimet, joiden todistuksen nojalla sairas oli vastaanotettu, niin oli hän valmis vastaamaan joka kysymykseen, poistamaan joka epäilyn. Hän oli tehnyt velvollisuutensa onnetonta nuorta naista kohtaan kehottamalla asianajajansa olemaan, säästämättä mitään kuluja ottaakseen selvän hänen olinpaikastaan ja toimittaakseen taas hänet tarpeelliseen lääkärinhoitoon, nyt tahtoi hän vain täyttää velvollisuutensa neiti Fairlietä ja hänen sukulaisiaan kohtaan samalla yksinkertaisella, rehellisellä tavalla.

Minä olin ensimmäinen, joka vastasin tähän selitykseen. Se tie, jota minä aioin seurata, oli varsin määrätty. On juuri lain suurin ansio, että se voi väittää valheeksi minkä inhimillisen väitteen tahansa, esiintyköönpä se missä olosuhteessa tai missä muodossa tahansa. Jos minua olisi lakimiehenä vaadittu alkamaan oikeudenkäynti sir Percival Glydeä vastaan hänen oman selityksensä perusteella, olisin minä voinut tehdä sen. Mutta minun velvollisuuteni ei ollut suunnattu siihen — tässä esiinnyin minä ainoastaan neuvoa antavana ystävänä. Minun olisi tuomittava sen selityksen arvo, jonka hän nyt oli antanut, minun pitäisi ottaa huomioon sir Percivalin huomattu asema ja sitten parhaan ymmärrykseni mukaan lausua, kuinka asian valaistus oli hänen hyväkseen tai häntä vastaan. Minun oma vakuutukseni oli, että se oli hänen hyväkseen, ja sen vuoksi minä katsoin hänen antaneen täysin tyydyttävät selitykset.

Neiti Halcombe katsoi vakavasti minuun ja lausui sitten muutamia sanoja samaan suuntaan — kumminkin jonkunlaisella epäilyksellä, jota minä en huomannut aiheutetuksi. Minä en voi varmaan sanoa, huomasiko sir Percival tämän vai ei. Minä luulen kuitenkin huomanneen, koskapa hän palasi takaisin tähän kysymykseen, vaikka hän aivan hyvin olisi voinut jättää sen sillensä.

"Jos minun yksinkertainen selitykseni olisi annettu vain herra Gilmorelle", sanoi hän, "niin katsoisin minä kaikki pitemmät puheet tässä ikävässä kysymyksessä olevan tarpeettomia. Minä luotan varsin varmasti, että herra Gilmore gentlemanina uskoo minun sanoihini, ja kun hän on osoittanut minulle sen oikeuden, ovat kaikki selitykset meidän välillämme loppuneet. Mutta naisen laita on aivan toinen. Hänelle olen minä velvollinen tekemään sen, mitä en katsoisi olevani pakotettu tekemään kenellekään miehelle maailmassa — todistamaan sanani. Te ette voi pyytää tätä todistusta neiti Halcombe, ja niin ollen on minun velvollisuuteni Teitä ja vielä enemmän neiti Fairlietä kohtaan tarjota se. Uskallanko pyytää, että Te tahtoisitte kirjoittaa tämän onnettoman nuoren tytön äidille — rouva Catherickille — pyytääksenne hänen todistustaan sen selityksen tueksi, jonka minä olen antanut Teille."

Minä huomasin, että neiti Halcombe punastui ja että hänen nähtävästi oli vaikea olla. Sir Percivalin pyyntö, niin kohteliaasti kuin se oli esitettykin, oli tuntunut hänestä, niinkuin se tuntui minustakin, hienotunteiselta nuhtelulta siitä epäilystä, jonka hänen esiintymisensä taannoin oli paljastanut.

"Minä toivon, sir Percival, ett'ette tee minulle väärin luullessanne, että minä epäilen Teitä", sanoi hän nopeasti.

"Ei suinkaan, neiti Halcombe. Minä teen tämän ehdotuksen ainoastaan huomaavaisuuden velvotuksesta Teitä kohtaan. Voitteko antaa anteeksi minulle, että itsepäisesti pysyn edelleen asiassa?"

Hän meni kirjoituspöydän luo puhuessaan, asetti tuolin sen viereen ja avasi salkun.

"Sallikaa minun pyytää suosiona minua kohtaan", sanoi hän, "kirjoittamaan tämä pieni kirje. Sen ei tarvitse hukata aikaanne viittä minuuttia enempää. Teidän tarvitsee tehdä rouva Catherickille vain pari kysymystä. Ensiksi, tuliko hänen tyttärensä suljetuksi mielisairaalaan hänen täydellä suostumuksellaan. Toiseksi, oliko se osa, mikä minulla on tässä asiassa, sellainen, että minä olen ansainnut hänen tunnustuksensa? Herra Gilmore on levollinen tämän epämiellyttävän asian suhteen; Te olette myöskin levollinen — minä pyydän nyt, että Te tahtoisitte tyynnyttää minutkin kirjoittamalla tämän kirjeen."

"Te teette velvollisuudeksi minulle täyttää pyyntönne, sir Percival, vaikka minä mieluummin haluaisin päästä siitä." Näin sanoen nousi neiti Halcombe paikaltaan ja astui kirjoituspöydän luo. Sir Percival kiitti häntä, ojensi hänelle kynän ja meni sen jälkeen uunin luo. Neiti Fairlien pieni, italialainen vinttikoira lojui matolla pesän edessä. Hän ojensi kätensä ja houkutteli koiraa ystävällisesti.

"Tule tänne, Nina", sanoi hän, "tunnemmehan toisemme, eikö niin?"

Pikku elukka näytti olevan arka ja oikkuinen, kuten sylikoirat tavallisesti ovat. Se katsoi vihaisesti ylös, vetäysi arasti pois ojennetusta kädestä, murisi ja hiipi vapisten sohvan alle. Oli tuskin mahdollista, että tuollainen pikku asia kuinka koira kohteli häntä, saisi hänen luonteensa tasapainosta — mutta minä huomasin kuitenkin, että hän nopeasti kääntyi ja meni ikkunan luo. Kenties on hänen luonteensa joskus ärtyisä — jos niin on, on hän minun mieleeni. Niin on minunkin luonteeni joskus.

Neiti Halcombe ei tarvinnut pitkää aikaa kirjoittaakseen kirjettä. Kun se oli tehty, nousi hän ylös pöydästä ja ojensi avonaisen paperin sir Percivalille. Sir Percival kumarsi, otti vastaan sen, käänsi kokoon sen lukemattakaan sisältöä, varusti sinetillä, kirjoitti osoitteen ja jätti ääneti neiti Halcombelle. Ei koskaan voitu nähdä mitään hienompaa kuin hänen esiintymisensä.

"Te toivotte siis edelleen, että minä lähetän kirjeen, sir Percival?" kysyi neiti Halcombe.

"Minä pyydän, että hyväntahtoisesti lähettäisitte sen", vastasi hän. "Ja kun se nyt on kirjoitettu ja sinetitty, sallitte Te ehkä tehdä pari kysymystä siitä onnettomasta naisesta, jota kirje koskee. Minä olen lukenut ne tiedot, jotka herra Gilmore hyväntahtoisesti lähetti minun asianajajalleni ja jotka oikeastaan sisältävät kertomuksen siitä, miten kirjeen kirjoittajatar huomattiin. Siitä puuttuu kuitenkin muutamia huomattavia kohtia. Näkikö Anna Catherick koskaan neiti Fairlietä?"

"Ei, ei kertaakaan", vastasi neiti Halcombe.

"Näittekö Te häntä?"

"En."

"Hän ei tavannut siis ketään muuta kuin erästä herra Hartrightia, joka sattumalta kohtasi hänet hautausmaalla?"

"Ei ketään muuta."

"Herra Hartright oli, mikäli luulen huomaavani, palkattu piirustuksenopettajaksi Limmeridgeen? Onko hän jonkun maalariakatemian jäsen?"

"Luulen olevan", vastasi neiti Halcombe.

Sir Percival vaikeni hetkisen, ikäänkuin hän olisi miettinyt tätä vastausta, ja lausui sitten:

"Voisitteko saada tietoa siitä, missä Anna Catherick asui ollessaan tällä paikkakunnalla?"

"Kyllä. Eräässä alankomaalla olevassa vuokratalossa, jota kutsutaan Todds-Corneriksi."

"Meidän kaikkien velvollisuus onnetonta naista kohtaan on koettaa seurata hänen jälkiänsä", jatkoi sir Percival. "On mahdollista, että hän on lausunut jotain Todds-Cornerissa, joka voi olla apuna meille löytämään hänet. Minä menen sinne ja koetan saada ne tiedot, jotka ovat saatavissa. Kumminkin, ja kun minä en voi itse puhua neiti Fairlien kanssa tästä kiusallisesta asiasta, pyytäisin minä Teitä, neiti Halcombe, hyväntahtoisesti ilmoittamaan hänelle ne selitykset, jotka ovat tarpeen — mutta parasta on kaikessa tapauksessa lykätä selitysten tekeminen hänelle siksi, kunnes olette saanut vastauksen kirjeeseenne."

Neiti Halcombe lupasi täyttää hänen toivomuksensa. Hän kiitti häntä — nyökkäsi ystävällisesti ja meni huoneeseensa pukeutumaan päivälliseksi. Kun hän avasi oven, pisti pieni vihainen vinttikoira terävän kuononsa sohvan alta, jonne se oli paennut, murisi ja hyökkäsi hänen perästään.

"Hyvä aamutyö, neiti Halcombe", sanoin minä kohta jäätyämme kahden. "Nyt on meillä ikävä asia oikealla tolallaan, ja se meni aivan toivomusten mukaan."

"Niin, kyllä", vastasi hän. "Olen iloinen, että olette tyytyväinen."

"Että olen tyytyväinen! Tuo kirje kädessänne ette Tekään voi olla muuta kuin täysin tyytyväinen?"

"No niin — mitäpä olisin minä voinut muuta. Minä tiedän, että asia ei ole arveluttava", jatkoi hän, puhuen enemmän itselleen kuin minulle; "mutta minä olisin melkein toivonut, että Valter Hartright olisi ollut täällä kuulemassa keskusteluamme ja hänen ehdotustaan minulle tämän kirjeen kirjoittamisesta."

Minä kummastuin — kenties hieman loukkauduinkin — näistä sanoista.

"On kyllä totta", sanoin minä, "että sattuma on ihmeellisellä tavalla sotkenut herra Hartrightin tähän juttuun, ja minä myönnän mielelläni, että hän on menetellyt sekä viisaasti että hienotunteisesti. Mutta minä en voi kumminkaan ymmärtää, kuinka onnellisesti hänen läsnäolonsa olisi vaikuttanut meidän arvosteluumme sir Percivalin selityksestä."

"Se oli vain päähänpistoni", sanoi hän hajamielisesti. "Asia ei ansaitse enempää ajattelemista, herra Gilmore. Teidän kokemuksenne täytyy olla minun varmin tukeni, ja se onkin todella se!"

Minä en pitänyt oikein siitä, että hän siten pani kaiken edesvastauksen minulle. Jos herra Fairlie olisi tehnyt sen, en minä ollenkaan olisi kummastunut. Mutta että päättävä, selvänäköinen neiti Halcombe tällä tavoin arasteli lausumasta ajatustaan, se oli jo jotakin, mitä minä kaikkein vähimmän olisin odottanut maailmassa.

"Jos Te vielä epäilette jotakin", sanoin minä, "niin miks'ette heti ilmoita minulle? Sanokaa minulle suoraan, onko Teillä mitään syytä epäillä sir Percival Glydeä."

"Ei, ei ollenkaan."

"Huomaatteko jotakin epäuskottavaa tai horjuvaa hänen selityksessään?"

"Kuinka minä voisin sanoa sellaista huomaavani niiden todistusten jälkeen, joita hän on sanainsa totuudesta tarjonnut minulle. Voidaanko varmempaa todistusta saada hänen edukseen, herra Gilmore, kuin Anna-raukan äidiltä?"

"Ei, eipä ollenkaan. Jos vastaus Teidän kirjeeseenne tulee tyydyttävä, en minä ainakaan puolestani voi ymmärtää, mitä vielä joku sir Percivalin ystävä voisi odottaa häneltä."

"Me lähetämme siis kirjeen postiin", sanoi hän nousten seisoalleen poistuakseen huoneesta, "emmekä virka asiasta enää ainoata sanaakaan, ennenkuin vastaus saapuu. Älkää kiinnittäkö mitään huomiota minun epäilykseeni. Minä en voi selittää mitenkään paremmin sitä, kuin että minä viime aikoina olen ollut niin sanomattoman levoton Lauran takia, ja levottomuus heikontaa meitä kaikkia, herra Gilmore."

Hän poistui nopeasti, ja hänen äänensä, joka luonnostaan oli niin varma, oli nyt hieman epävakava, kun hän lausui nämä sanat. Hän on tuntehikas, voimakas, viisas nainen — sellainen, jota meidän päivinämme löytää vain yhden kymmenestätuhannesta. Minä olen tuntenut hänet jo lapsuudesta saakka — minä olen nähnyt hänen monen perhesurun koettelemana, ja minun monivuotinen tuttavuuteni hänen kanssaan sai minun ottamaan huomioon hänen epäilyksensä niissä olosuhteissa, mitkä minä juuri olen kuvannut, seikka, jota minä varmaan en olisi tunnustanut kellekään muulle naiselle. Minä en voinut huomata syytä mihinkään levottomuuteen tahi epäluuloon — ja kumminkin sai hän minut sekä hieman levottomaksi että epäileväksi. Jos minä olisin ollut nuori, olisivat nämä mielettömät haaveet suututtaneet minut itseeni. — Nyt olin minä vanha ja tiesin paremmin; nyt menin minä kävelemään tyynnyttääkseni itseni viisaan lepoon.

II.

Päivällisillä tapasimme me taasen.

Sir Percival oli niin huimaavan iloisella tuulella, että minä tuskin voin uskoa hänen olevan saman miehen, jonka tyyni esiintyminen ja hieno, miellyttävä elämäntaito olivat tehneet minuun hyvän vaikutuksen aamupäivän keskustelussa. Ainoastaan keskustelussaan neiti Fairlien kanssa ja esiintymisessään häntä kohtaan oli hän entisenlaisensa. Neiti Fairlien silmäys tai sana hillitsi hänet raikkaimmassa naurussaan, hauskimmassa keskustelussaan ja käänsi silmänräpäyksessä hänen huomionsa häneen kaikista muista pöydässä olijoista. Vaikka hän ei koskaan suoranaisesti koettanut johdattaa häntä keskusteluun, niin ei hän kadottanut vähintäkään neiti Fairlien antamaa aihetta huomaamatta houkutella häntä yhteiseen puheluun. Sellaisina hetkinä lausui hän muutamia sanoja hänelle, mitkä mies, jolla olisi ollut vähempi elämän kokemus ja hienotunteisuus, olisi lausunut suoraan samalla hetkellä, kuin ne olisivat pälkähtäneet päähän. Kummastuksekseni näytti neiti Fairlie hyvin käsittävän hänen huomaavaisuutensa, mutta jäävän kumminkin kylmäksi sille. Hän näytti väliin hieman alakuloiselta, kun sir Percival katsoi häneen tai puhutteli häntä, mutta ei elostunut koskaan. Korkea arvo, rikkaus, hieno sivistys, miellyttävä ulkomuoto — jalon miehen arvonantava kunnioitus, rakastajan ihailu — kaikki tämä laskettiin neiti Fairlien jalkain juureen ja minun nähdäkseni turhaan.

Huomeisna aamuna, tiistaina, otti sir Percival oppaan mukaansa ja läksi Todds-Corneriin. Hänen tutkimuksensa olivat kumminkin, mikäli minä sitten sain kuulla, olleet turhat. Palattuaan oli hänellä keskustelu herra Fairlien kanssa, ja iltapäivällä ratsastivat hän ja neiti Halcombe yhdessä. Muutoin ei tapahtunut mitään merkittävämpää. Ilta kului tavallisuuden mukaan. Sir Percival oli laisensa ja neiti Fairlie samoin.

Keskiviikon posti toi rouva Catherickin vastauksen. Minä otin jäljennöksen hänen kirjeestään ja panin sen säilöön. Julkaisen sen nyt. Se kuului seuraavasti:

'Jalosukuinen neiti Halcombe! Minulla on ollut kunnia vastaanottaa Teidän kirjeenne, jossa kysytään, onko minun tyttäreni Anna asetettu lääkärin hoitoon ja tarkastettavaksi minun suostumuksellani, ja onko sir Percivalin osa tässä asiassa sellainen, että tämä herra on sillä ansainnut minun kiitollisuuteni. Minulla on ilo vastata myöntävästi kumpaankin kysymykseen ja piirrän suurimmalla kunnioituksella

nöyrimmästi Jane Anna Catherick.'

Lyhyt, kylmä, selvä vastaus; ulkomuodoltaan liian paljon muistuttava asioimiskirjettä ollakseen naisen kirjoittama; pohjaltaan niin selvä vahvistus sir Percivalin kertomukseen, kuin suinkin voi toivoa. Tämä oli minun käsitykseni ja muutamilla pikku tinkimisillä myöskin neiti Halcomben. Kun kirje näytettiin sir Percivalille, ei hän näyttänyt hämmästyvän sen kovaa, kylmää sävyä. Hän kertoi meille, että rouva Catherick oli harvasanainen, viisas ja etujansa valvova nainen, joka kirjoitti lakonisesti ja suoraan asiaan käyden, samoinkuin hän puhuikin.

Velvollisuus, joka oli täytettävä tämän vastauksen tultua, oli ilmoittaa neiti Fairlielle sir Percivalin selitys. Neiti Helcombe oli ottanut tämän tehtäväkseen ja jo poistunut huoneesta tässä tarkoituksessa, kun hän äkkiä palasi takaisin ja istuutui lähelle nojatuolia, jossa minä istuin ja luin sanomalehtiä. Sir Percival oli mennyt ulos pari minuuttia aikasemmin mennäkseen talliin, eikä ketään muita ollut huoneessa kuin me kahden.

"Minä luulen, että me todellakin olemme tehneet kaikki, mitä olemme voineet ja mitä meidän on täytynyt tehdä", sanoi hän hypistellessään rouva Catherickin kirjettä sormiensa välissä.

"Jos me olemme sir Percivalin ystäviä, jotka tunnemme hänet ja luotamme häneen, niin olemme me tehneet kaikki ja enemmänkin kuin on välttämätöntä", vastasin minä hieman kärsimättömästi hänen uusiutuneen epäröimisensä johdosta, "Jos me taas olemme hänen vihamiehiänsä, jotka epäilemme häntä —."

"Sellaista mahdollisuutta emme voi ajatellakaan", puuttui hän puheeseeni. "Me olemme sir Percivalin ystäviä, ja mikäli hienotunteisuus ja jalomielisyys voivat lisätä meidän kunnioitustamme häntä kohtaan, on meillä syytä ihailla häntä. Tiedättehän, että hän eilen keskusteli herra Fairlien kanssa ja sitten ratsasti minun kanssani?"

"Kyllä. Minä näin teidän menevän ratsastamaan yhdessä."

"Me aloimme heti keskustelumme puhumalla Anna Catherickistä ja siitä, miten kummallisesti herra Hartright tapasi hänet ensin. Heti lakkasimme me kumminkin puhumasta siitä, Ja sir Percival alkoi epäitsekkäällä tavallaan puhua suhteestaan Lauraan. Hän sanoi huomanneensa, että Laura oli alakuloinen mieleltään, ja, jollei hänelle ilmoiteta mitään muuta syytä, täytyi hänen uskoa tämän seikan olevan aiheena hänen muuttuneeseen esiintymistapaansa häntä kohtaan nyt tällä käynnillä. Jos kumminkin olisi jokin muu ja vakavampi syy, niin pyysi hän, ett'en minä enempi kuin herra Fairliekään millään tavoin koettaisi saada häntä taipumaan. Hän toivoisi tuollaisessa tapauksessa kaikkiaan, että Laura viimeisen kerran tahtoisi johdattaa mieleensä missä olosuhteissa he olivat menneet kihloihin ja millainen hänen esiintymisensä Lauraa kohtaan oli ollut siitä päivästä lähtien näihin aikoihin asti. Mutta jos Laura, tarkoin ajateltuaan näitä seikkoja, kumminkin vakavasti toivoisi, että hän, sir Percival, luopuisi kunniasta tulla Lauran puolisoksi — ja jos Laura tahtoisi sanoa sen hänelle suoraan — niin olisi hän valmis uhraamaan oman onnensa ja vapauttamaan hänet lupauksestaan."

"Ei kukaan mies voi sanoa sen enempää, neiti Halcombe. Minun elämänkokemukseni mukaan olisi harva mies hänen asemassaan sanonut edes niin paljon."

Neiti Halcombe vaikeni minun näin sanottuani ja katsoi minua niin kummallisen hämmästyksen ja huolen sekaisella ilmeellä.

"Minä en syytä ketään enkä epäile mitään", huudahti hän äkkiä. "Mutta minä en tahdo olla edesvastuussa Lauran houkuttelemisesta tähän avioliittoon."

"Tätähän juuri sir Percival itsekin on pyytänyt Teiltä", vastasin minä hämmästyneenä. "Hän on pyytänyt Teitä olemaan vaikuttamatta hänen päätökseensä."

"Ja kumminkin pakottaa hän välillisellä tavalla minua siihen, jos minä esitän hänen sanansa Lauralle."

"Kuinka se on mahdollista?"

"Ajatelkaa tarkoin, herra Gilmore, millainen Laura on. Jos minä pyydän häntä miettimään, missä olosuhteissa hän meni kihloihin, niin vetoan minä kahteen hänen luonteensa vahvimpaan tunteeseen — hänen rakkauteensa isäänsä kohtaan ja totuudenkunnioitukseensa. Te tiedätte, ett'ei hän koko elämässään ole koskaan rikkonut lupausta; Te tiedätte, että hän joutui kihloihin isänsä viime sairauden alussa ja että isä ennen kuolemaansa toivolla ja luottamuksella puhui hänen avioliitostaan sir Percival Glyden kanssa."

Minä tunnustan, että tämä käsitys sai minut hieman levottomaksi.

"Varmaankaan", sanoin minä, "ei Teidän tarkoituksenne voi olla päättää, että sir Percival keskustelussaan Teidän kanssanne eilen etukäteen oli laskenut sen vaikutuksen, josta Te nyt mainitsitte?"

Hänen avonaiset, rehelliset kasvonsa vastasivat kysymykseen, ennenkuin hän ennätti sen sanoin tehdä.

"Voitteko uskoa, että minä silmänräpäystäkään tahtoisin olla sen miehen seurassa, jota minä epäilisin sellaisesta halpamaisuudesta?" kysyi hän kiivaasti ja silmäsi tyytymättömästi minuun.

Minua miellytti joutua tällä tavoin suoraan lausutun suuttumuksen esineeksi. Me lakimiehet saamme niin paljon pahuutta ja niin vähän rehellistä vihaa osaksemme tointamme harjoittaessa.

"Siinä tapauksessa", sanoin minä, "täytyy Teidän suoda anteeksi minulle sanoessani, että Te tuomitsette harkitsematta oikein kysymystä. Olkoon seuraukset mitkä tahansa, on sir Percivalin kieltämätön oikeus pyytää, että sisarenne tarkoin miettisi sitoumustaan jokaiselta järkevältä puolelta, ennenkun hän, sir Percival, vapauttaa hänet lupauksestaan. Jos tämä onneton kirje on syy hänen kylmyyteensä häntä kohtaan, niin menkää heti ja sanokaa sisarellenne, että sir Percival on antanut tyydyttävän selityksen sekä Teidän että minun nähdäkseni. Mitä muuta hänellä voi olla väitettävänä sir Percivalia vastaan? Mitä pätevää syytä hän voi esittää pyytääkseen anteeksi muuttunutta ajatustapaansa siitä miehestä, jolle hän jo kaksi vuotta sitten on luvannut uskollisuuttansa?"

"Lain ja järjen tuomioistuimen edessä ei hänellä ole mitään anteeksiantoa, herra Gilmore, sen minä kyllä tiedän. Jos hän epäröi ja minä epäröin, niin täytyy Teidän, jos Teitä miellyttää, leimata meidän kummallinen käytöksemme oikuksi, ja meidän täytyy kestää tämä syytös niin hyvin kuin voimme."

Näin sanoen nousi hän nopeasti ylös ja meni ulos. Kun ymmärtävällä naisella on tärkeä kysymys pohdittavanaan ja hän välttelee sitä vastaamalla välinpitämättömästi, on tämä varma merkki yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta, että hän salaa jotakin, joka painaa syvästi hänen mieltään. Minä ryhdyin jatkamaan keskeytynyttä sanomalehtilukemistani kovasti epäillen, että neiti Halcombella ja neiti Fairliella oli keskinäinen salaisuus, jota he eivät ilmaisseet sir Percivalille eivätkä minulle. Minun mielestäni tämä oli väärin meitä molempia kohtaan — erittäinkin sir Percivalia kohtaan.

Minun epäilykseni tai oikeammin sanoen minun vakuutukseni varmistui neiti Halcomben esiintymisestä ja puheesta, kun me uudelleen tapasimme toisemme myöhemmin päivällä. Hän oli merkillisen lyhytsanainen ja varovainen ilmoittaessaan minulle keskustelunsa sisarensa kanssa. Minä huomasin kuitenkin hänen sanoistaan, että neiti Fairlie oli vaieten kuunnellut hänen kertomustaan siitä, kuinka nimettömän kirjeen laita oikeastaan oli; mutta kun neiti Halcombe sitten ilmoitti hänelle, että sir Percivalin tulon Limmeridgeen oli aiheuttanut toivomus määrätä heidän hääpäivänsä, keskeytti hän äkkiä koko keskustelun pyytämällä lykkäystä. Jospa vain sir Percival tällä kertaa tahtoisi odottaa, niin antaisi hän varman vastauksen ennen vuoden loppua. Hän pyysi tätä lykkäystä sellaisella innolla ja mielenliikutuksella, että neiti Halcombe oli luvannut, jos niin tarvitaan, käyttää vaikutustaan saadakseen sen. Ja siihen oli neiti Fairlien vakavasta pyynnöstä kaikki puhe hänen avioliitostaan loppunut.

Tämä toimenpide lykätä kysymyksen ratkaisu vastaisuuteen saattoi olla kenties varsin mukava nuoresta naisesta, mutta näiden rivien kirjoittajasta oli se varsin sopimaton. Päivän posti oli tuonut kirjeen liiketoveriltani, joka pakotti minut palaamaan Lontooseen seuraavan päivän iltapäivällä. Oli varsin luultavaa, etten minä saisi tilaisuutta palata Limmeridge-Houseen ennenkuin vuoden lopulla. Tässä tapauksessa, ja kun minä aina otaksuin, ett'ei neiti Fairlie aikonut purkaa kihlaustaan, tulisi meille melkein mahdottomaksi persoonallisesti tavata toisiamme sopimuksen tekemistä varten ja meidän olisi siis pakko tyytyä kirjallisiin tiedonantoihin kysymyksessä, jotka aina ovat tehtävät suullisen sopimuksen kautta. Minä en sanonut mitään tästä vaikeudesta, ennenkun toivottu lykkäys oli esitetty sir Percivalille. Hän oli kyllin jalomielinen suostuakseen heti tähän toivomukseen. Kun neiti Halcombe ilmoitti minulle tämän, sanoin minä hänelle, että minun välttämättömästi täytyi puhua neiti Fairlien kanssa ennen lähtöäni Limmeridgestä, ja sen vuoksi ilmoitettiin, että minä saisin tavata neiti Lauraa hänen omassa huoneessaan huomisaamuna. Hän ei tullut päivälliselle eikä saapunut illallakaan salonkiin. Sanottiin olevan hänen sopimatonta tulla, ja minusta näytti, että sir Percival tuli hieman kärsimättömäksi tästä, mitä ei kukaan ihminen voi ihmetelläkään.

Seuraavana aamuna heti aamiaisen jälkeen menin minä neiti Fairlien luo. Tyttöraukka näytti niin kalpealta ja suruiselta ja tuli minua vastaan niin viehättävästi ja ystävällisesti tervehtien, että minä unhotin kerrassaan portailla ylösnoustessani tekemäni päätöksen nuhdella häntä oikkuilemisesta ja epävakaisuudesta. Minä vein hänet takaisin tuolille, jolta hän oli noussut ylös, ja istuuduin hänen vastapäätänsä. Pikku äreä lemmikkikoira oli huoneessa, ja minä odotin, että se tervehtisi minua muristen ja haukkuen. Kummastuksekseni oli pieni, oikkuisa elukka vallan toisella päällä, hyppäsi pyytämättä polvelleni ja pisti luottavasta huippuisen kuononsa käteeni samana hetkenä, kuin minä istuuduin tuolille.

"Te istuitte usein minun polvellani lapsena ollessanne, rakas neiti", sanoin minä, "ja nyt näyttää Teidän pikku koiranne päättäneen ottaa tyhjän paikan haltuunsa. Oletteko Te maalannut tuon sievän taulun?"

Minä osoitin albumiin, joka oli pöydällä edessäni ja jota hän selvään oli katsellut ennen minun huoneeseen tuloani. Sillä lehdellä joka oli levällään, oli pieni, hyvin tehty vesivärimaisema. Tämä maisema oli aiheuttanut minun kysymykseni — epäilemättä sangen vähäpätöisen kysymyksen, mutta kuinka olisin minä heti ensi silmänräpäyksessä voinut alkaa puhua vakavista asioista?

"Ei", sanoi hän ja katsoi hämmentyneenä kirjasta poispäin, "se ei ole minun maalaamani."

Hänellä oli vielä jäljellä lapsuuden aikuinen tapansa leikkiä ensimäisellä pikkukapineella, joka sattui hänen käteensä, keskustellessaan jonkun kanssa. Tässä tilaisuudessa laski hän toisen kätensä albumille ja hiveli sormellaan hajamielisesti pienen maalauksen reunaa. Hänen muotonsa sai yhä surumielisemmän ilmeen. Hän ei katsonut enemmän tauluun kuin minuunkaan. Hänen silmänsä harhailivat levottomasti yhdestä esineestä toiseen, ja näkyi selvästi, että hän aavisti, mistä minä tahdoin puhua hänen kanssaan. Kun minä huomasin tämän, katsoin minä parhaaksi käydä asiaan hukkaamalla niin vähän aikaa kuin mahdollista.

"Yksi niistä syistä, joiden takia minä olen pyytänyt nähdä Teitä, rakas nuori neitini, on toivomukseni ottaa jäähyväiset, ennenkun matkustan", aloin minä. "Jo tänään täytyy minun palata Lontooseen ja ennen sitä täytyy minun puhua kanssanne muutamia sanoja asioistanne."

"Olen varsin pahoillani, kun Teidän täytyy matkustaa, herra Gilmore", sanoi hän ja katsoi ystävällisesti minuun. "Nähdessäni Teidät täällä muistuvat mieleeni muinoiset onnelliset päivät."

"Minä toivon vielä saavani kerran tulla takaisin palauttamaan nämä rakkaat muistot Teille", jatkoin minä, "mutta kun vastaisuus on epävarma, täytyy minun ottaa tilaisuus huomioon ja puhua nyt Teidän kanssanne. Minä olen vanha lakimies, mutta minä olen myöskin Teidän vanha ystävänne, ja varmaankaan ette katsone minua uhkarohkeaksi, jos minä muistutan Teitä, että Te mahdollisesti tulette sir Percival Glyden puolisoksi."

Hän vetäsi kätensä albumilta niin nopeasti kuin olisi se muuttunut tuliseksi raudaksi ja polttanut häntä. Hän pani hermostuneesti kätensä ristiin polvellensa, katsoi eteensä lattialle, ja kasvoihin tuli umpimielisyyden tai tuskan ilme, en tiennyt oikein kumpiko.

"Onko aivan välttämätöntä puhua minun tulevasta aviopuolisostani?" kysyi hän hiljaisella äänellä.

"On välttämätöntä, että me mainitsemme sen", vastasin minä, "mutta me emme viivy siinä. Sanokaamme vain: joko Te menette naimisiin tai ette mene. Ensinmainitussa tapauksessa täytyy minun etukäteen olla valmistunut laatimaan sopimuksenne enkä minä voi tehdä tätä ensin ottamatta huomioon Teidän toivomustanne. Tämä hetki on kenties minulle ainoa, joka on sitä ennen käytettävinäni. Ajatelkaamme nyt, että Te aiotte mennä avioliittoon, ja sallikaa minun esittää Teille niin muutamin sanoin kuin mahdollista, millainen Teidän asemanne nyt on ja millaiseksi Te voitte tehdä sen vastaisuudessa, jos Teitä miellyttää."

Minä selitin hänelle avioliittosopimuksen tarkoituksen ja sanoin hänelle, millainen hänen taloudellinen asemansa oli — ensiksi: kun hän nyt heti tuli täysikäiseksi, ja toiseksi: hänen setänsä kuollessa — minä osoitin hänelle muutamalla sanalla erotuksen sen omaisuuden välillä, josta hän vain nautti elinkoron, ja sen välillä, jota hän aivan kokonaisuudessaan hallitsisi. Hän kuunteli tarkkaavasti, mutta sama pakollinen ilme kasvoissaan ja kädet yhäti suonenvedontapaisesti ristissä polvillaan.

"Ja nyt pyydän minä Teidän sanomaan minulle", jatkoin minä, "haluatteko jotain välipuhetta tai määräystä kysymyksessä-olevassa tapauksessa tehdä — luonnollisesti holhoojanne suostumuksella, koskapa ette vielä ole täysikäinen."

Hän liikahti levottomasti tuolilla — silmäsi sitten nopeasti ja vakavasti minuun ja sanoi:

"Jos niin tapahtuisi", kuiskasi hän "jos minä tulisin —"

"Jos Te tulette hänen puolisokseen", koetin minä auttaa häntä.

"Niin älkää hänen salliko erottaa minua Marianista", huudahti hän odottamattomalla voiman purkauksella. "Ah, herra Gilmore, minä pyydän Teitä tekemään lailliseksi oikeudeksi minulle, että saan pitää Marianin luonani!"

Toisissa oloissa olisi minua kenties huvittanut saada laajoihin selittelyihini niin perin naisellinen vastaus. Mutta hänen äänessään ja katseessaan oli ilme, joka ei ainoastaan tukahduttanut minussa kaikkea hymyilemishalua, vaan herätti myöskin todellista huolta. Hänen sanansa — niin harvat kuin ne olivatkin — ilmaisivat, millä tuskaisella hellyydellä hän oli kiintynyt menneisyyteen, ja aavistivat pahaa tulevaisuudessa.

"Se voidaan tehdä ystävällisen suostumuksen kautta, että Marian Halcombe pysähtyy Teidän luoksenne", sanoin minä. "Te ymmärsitte varmaankin väärin kysymykseni. Minä puhuin Teidän omaisuudestanne ja siitä osuudesta, jota Te itse voitte hallita. Jos Te tultuanne täysikäiseksi tekisitte testamenttinne, niin kenelle joutuisivat silloin Teidän rahanne?"

"Marian on ollut sekä äitini että sisareni", sanoi tuo kiitollinen tyttö ja hänen silmänsä loistivat mielenliikutuksesta. "Voinko minä saada antaa kaikki Marianille?"

"Kyllä, miks'ei, rakas, nuori neitini", vastasin minä "Mutta muistakaa, mikä melkoinen summa se on. Olisiko Teidän toivomuksenne, että kaikki joutuisi neiti Halcombelle?"

Hän epäröi; punastus lehahti hänen poskillensa, ja käsi hiipi taasen pikku albumille.

"Ei, ei kaikkea", sanoi hän. "On toinenkin Marianin ohella —"

Hän vaikeni; poskensa punastui yhä enemmän, ja sormillaan löi hän jonkun pienemmän soittokappaleen tahtia, joka näytti tulleen hänen ajatuksiinsa.

"Te tarkoitatte jotakin toista perheen jäsentä paitsi neiti Halcombea", jatkoin minä huomatessani, ett'ei hän tahtonut puhua enempää.

Punastus levisi hänen otsaansa ja kaulaansa, ja hänen kätensä piti jäykästi kiinni kirjan kannesta.

"On toinen", sanoi hän vastaamatta viime sanoihini, vaikka hän varmaankin oli kuullut ne, "on joku toinen, joka voisi pitää arvossa sitä, että häntä on muistettu jos minä saan antaa jotakin. Sehän ei voisi tehdä mitään pahaa, kun minä olen kuollut?"

Hän vaikeni taasen. Hänen poskilleen levinnyt puna katosi yhtä nopeasti. Käsi, joka piti albumista kiinni, päästi sen ja lykkäsi pikku kirjan luotaan. Hän katsoi minuun hetkisen ja käänsi sitten päänsä pois. Hänen nenäliinansa putosi lattialle hänen muuttaessaan asentoa, ja nopeasti kätki hän kasvonsa käsiinsä.

Surullista! Muistin hänet mitä iloisimpana ja onnellisimpana lapsena, joka hymyili ja tanssi päivät läpeensä, ja nähdä nyt hänet, nuoruutensa ja kauneutensa parhaimmassa kukoistuksessa, niin suruisena niin murtuneena! —

Sen hämmennyksen aikana, jonka hän tuotti minulle unhotin minä menneet vuodet ja ne muutokset, jotka nämä vuodet olivat tuoneet suhteessamme toisiimme. Minä vedin tuolini lähemmäksi hänen tuoliaan, otin ylös nenäliinan matolta ja poistin hiljaa kädet hänen kasvoiltaan. "Älkää itkekö, rakas, nuori ystäväni", sanoin minä ja pyyhin kyyneleet kädelläni hänen silmistään, aivankuin hän olisi ollut sama pikku Laura Fairlie kuin 10 vuotta takaperin.

Tämä oli parhain tapa, millä minä voin rauhoittaa häntä. Hän laski päänsä olalleni ja hymyili lempeästi kyyneltensä keskeltä.

"Olen varsin pahoillani, ett'en voinut hillitä itseäni", sanoi hän teeskentelemättömästi. "Minä en ole voinut hyvin — olen viime aikoina tuntenut perinpohjaista heikkoutta ja hermostumista — usein itken minä tietämättä itsekään miksi. Mutta nyt olen taas parempi; nyt voin minä vastata Teidän kysymyksiinne, paras herra Gilmore, niin, sen voin minä todellakin tehdä."

"Ei, ei", minä vastasin, "pidämme asian kyllin käsiteltynä tällä kertaa. Te olette sanonut kyllin ollakseni oikeutettu tarkoin valvomaan Teidän etujanne — yksityiskohdista voimme me sopia toisella kertaa. Lopettakaamme asiat voidaksemme rauhassa puhella jostakin muusta."

Minä johdin keskustelun toisiin asioihin. Kymmenen minuutin kuluttua oli hän iloisemmalla mielialalla, ja minä nousin ylös sanoakseni jäähyväiset.

"Tulkaa tänne takaisin", sanoi hän sydämmellisesti ja vakavasti. "Minä koetan paremmin ansaita Teidän ystävällisen huolenpitonne minusta ja minun paraastani, jos Te vain tahdotte tulla vielä kerran."

Yhäti pysytteli hän menneisyydessä tuossa menneisyydessä, josta minä muistutin häntä tavallani, samoinkuin neiti Halcombe toisella tavalla. Kiusasi minua todellakin nähdä hänen silmäävän takaisin ratansa alkuun, juuri kun minä silmään omani loppuun.

"Jos minä tulen takaisin, toivon minä näkeväni Teidät parempana", sanoin minä, "parempana ja onnellisempana. Jumala varjelkoon Teitä, kallis nuori ystäväni!"

Hän vastasi vain ojentamalla minulle kätensä suudeltavaksi. Lakimiehilläkin on sydän, ja minun sydämmeni kärsi hieman poistuessani hänen luotaan.

Koko minun käyntini hänen luonaan oli kestänyt tuskin enempää puolta tuntia eikä hän ollut lausunut minun läsnäollessani ainoatakaan sanaa, joka olisi voinut selittää hänen aivan ilmeisen vastenmielisyytensä syyn aijottuun avioliittoonsa, — ja kumminkin oli hän, minun tietämättäni kuinka ja miksi, voittanut kerrassaan minut puolellensa. Astuessani huoneeseen oli minulla luja vakuutus siitä, että sir Percival Glydellä oli painavat syynsä olla tyytymätön hänen tapaansa kohdella häntä. Poistuessani huoneesta toivoin minä salaa, että hän lopullisesti ottaisi sir Percivalin puheillensa ja vaatisi häneltä vapautuksen lupauksestaan. Miehen, jolla on minun ikäni ja kokemukseni, pitäisi tietää olla horjumatta sinne ja tänne ilman järkevää syytä. Mitään ei minulla puolustuksekseni ole sanomista — minä voin vain kertoa totuuden ja sitten lisätä: niin on asian laita.

Lähtöni hetki lähestyi nyt. Minä lähetin sanan herra Fairlielle, että minä toivoin saada tulla hänen luokseen ottamaan jäähyväiset, jos hän niin sallisi, mutta että hänen täytyi suoda minulle anteeksi, jos se tapahtuisi suurimmassa kiireessä. Hän lähetti seuraavan tervehdyksen minulle paperilapulle lyijykynällä kirjoitettuna:

"Ystävällisimmät tervehdykset ja hyvinvoinnin toivotukset, paras Gilmore. Kaikenlainen kiire on sanomattoman turmiollinen minulle. Pyydän varomaan hyvin terveyttänne. Onnellista matkaa."

Heti ennen lähtöäni puhelin minä neiti Halcomben kanssa muutaman minuutin kahden kesken.

"Oletteko sanonut Lauralle kaikki, mitä halusitte?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasin minä. "Hän on varsin heikko ja mielenliikutukseen altis — olen iloinen, että Te olette pitämässä hänestä huolta."

Neiti Halcombe katsoi minua tutkivasti.

"Te ajattelette toisin nyt Laurasta", sanoi hän. "Nyt olette Te taipuvaisempi antamaan hänelle anteeksi kuin eilen."

Ei kukaan järkevä mies antaudu sanakiistaan naisen kanssa. Minä vastasin vain:

"Ilmoittakaa minulle, mitä tapahtuu. Minä en tee mitään, ennenkuin olen saanut kuulla Teiltä."

Hän katsoi yhäti tutkivasti minua. "Minä toivon, että kaikki olisi loppunut, — olisi onnellisesti ja hyvin loppunut, herra Gilmore, ja niin teette varmaan Tekin." Näin sanottuaan poistui hän luotani.

Sir Percival seurasi minua viehättävällä kohteliaisuudella aina vaunun ovelle saakka.

"Jos Te joskus tulette minun paikkakunnalleni", sanoi hän, "niin pyydän minä Teitä muistamaan, että minä mitä mieluisimmasti haluaisin tutustua Teihin lähemmin. Tämän perheen vanha, koeteltu ystävä on aina tervetullut vieras minun talooni."

Tämä mies on todellakin viehättävä — kohtelias, ymmärtävä, aivan ihmeteltävän vähän ylpeä — todellinen gentleman ruumiiltaan ja sielultaan. Kun vaunut vierivät pois, tunsin minä mielihyvällä tahtovani kaikki tehdä palvellakseni sir Percival Glydeä — kaikki maailmassa paitsi valmistaa avioliittosopimusta hänen vaimolleen.

III.

Viikko kului Lontooseen palaamiseni jälkeen ilman että minä sain mitään tietoa neiti Halcombelta.

Kahdeksantena päivänä pantiin kirjoituspöydälleni kirje, johon oli osoite kirjoitettu hänen käsialallaan, sekä joukko muita kirjeitä.

Se sisälsi, että sir Percival Glyde oli nyt saanut varman ja lopullisen suostumuksen ja että avioliitto, hänen toivomuksensa mukaan, tulisi tapahtumaan vuoden lopulla luultavasti joulukuun jälkipuoliskolla. Neiti Fairlien kahdeskymmenesensimmäinen syntymäpäivä oli maaliskuun lopussa. Tämän järjestyksen mukaan tulisi hän siis sir Percivalin puolisoksi kolmea kuukautta aikaisemmin, kuin hän tulisi täys-ikäiseksi.

Minun ei olisi pitänyt hämmästyä, ei tulla surulliseksi ja kumminkin minä sekä hämmästyin että surin. Pieni pettynyt toive neiti Halcomben aivan liian lyhyen kirjeen johdosta sekausi näihin tunteisiin ja auttoi osaltaan saamaan mieleni tasapainostaan koko päiväksi. Kuudella rivillä ilmoitti neiti Halcombe uutisen tulevasta avioliitosta ja kolmella kertoi hän minulle, että sir Percival oli lähtenyt Cumberlandista ja palannut Hampshiressä olevalle maatilalleen. Kaksi viimeistä lausetta sisälsivät ensiksi, että Laura tarvitsee kovin vaihtelua ja jotakin iloista seuraa; toiseksi: että hän tästä syystä oli päättänyt yhdessä hänen kanssaan matkustaa muutamain vanhain ystäväin luo Yorkshireen. Siihen päättyi kirje ilman että sanallakaan selitettiin, mitkä syyt olivat aiheuttaneet neiti Fairlien antamaan suostumuksensa avioliittoon tuskin viikko sen jälkeen, kuin minä viimeksi näin hänet.

Vastaisuudessa selveni tämä kaikki minulle. Minun asiani ei ole kuitenkaan kertoa sitä vain kuuleman mukaan. Neiti Halcombe oli persoonallisesti läsnä näiden asiain tapahtuessa, ja kun hänen kertomuksensa seuraa minun kertomustani, on hän esittävä kaiken aivan niin, kuin se tapahtui. Velvollisuus, mikä minulla vielä on, ennenkun lasken kynän kädestäni, on mainita se teko joka oli minun suoritettava neiti Fairlien avioliiton johdosta, nimittäin hänen avioliittosopimuksensa valmistaminen.

Mutta ei käy oikein selvästi kertominen lukijalle tästä asiapaperista tekemättä ensin selvää nuoren morsiamen varallisuus-suhteista. Koetan tehdä selitykseni lyhyeksi ja selväksi sekä välttää niitä mustia termejä, jotka kuuluvat minun ammattiini. On varsin tärkeätä olla asiasta selvillä. Etukäteen tahdon minä ilmoittaa lukijalle, että neiti Fairlien perintö kysymys mitä lähimmästi koskee tätä hänen kohtaloidensa kertomusta, ja että lukijan täytyy huomaavasti ja tarkkaan pitää mielessään minun antamani tiedot, jos hän tahtoo oikein käsittää ne tapahtumat, jotka ovat vielä kerrottavina.

Neiti Fairlien omaisuus oli kahtalaista laatua, ensiksi kiinteä omaisuus ja maatilat, jotka hän luultavasti saisi periä setänsä kuoltua, ja toiseksi se pääoma, jonka hän ehdottomasti saisi haltuunsa tultuaan täysikäiseksi.

Tehkäämme ensin selkoa maatilasta.

Neiti Fairlien isoisän (jota kutsumme herra Fairlie vanhemmaksi) aikana olivat perintösuhteet Limmeridgen tilaan seuraavat:

Vanhemmalla herra Fairliellä oli kuollessaan kolme poikaa, Philip, Fredrik ja Arthur. Vanhimpana poikana sai Philip tilan haltuunsa. Jos hän kuolisi jättämättä poikaa, joutuisi tila toiselle veljelle Fredrikille, ja jos tämäkin kuolisi ilman poikaperillistä, joutuisi tila kolmannelle veljelle Arthurille.

Tapahtui kumminkin niin, että herra Philip Fairlieltä jäi kuollessaan ainoastaan tytär, Laura, jota tämä kertomus käsittelee. Seurauksena oli, että maatila laillisessa järjestyksessä siirtyi toiselle veljelle Fredrikille, joka oli naimaton. Kolmas veli, Arthur, oli kuollut muutamia vuosia aikaisemmin kuin Philip ja jättänyt jälkeensä pojan ja tyttären. Poika hukkui Oxfordissa ollessaan 18-vuotias. Hänen kuoltuaan siirtyivät kaikki toiveet Lauralle saada Philip Fairlien tyttärenä vastaisuudessa periä tila, kuin hän luonnon järjestyksen mukaan varmaankin eläisi kauemmin kuin setänsä Fredrik ja kun edellytetään, että mainittu Fredrik kuolisi ilman miehisiä perillisiä.

Jollei siis herra Fredrik Fairlie menisi naimisiin ja jollei hänelle syntyisi poikaa (kaksi asiaa, joita voisi vähimmän luulla) saisi hänen veljentyttärensä Laura periä Limmeridgen hänen kuoltuaan, kumminkin, kuten lukijan tulee muistaa, vain elinaikaisella omistusoikeudella. Jos hän kuolisi naimattomana tai lapsettomana, joutuisi maatila hänen serkulleen, Magdalenalle, Arthur Fairlien tyttärelle. Jos hän sen sijaan menisi naimisiin ja järkevä sopimus tehtäisiin — sanalla sanoen sellainen, kuin minä ajattelin niin olisivat tilan tuottamat tulot, kolme tuhatta puntaa vuosittain, kokonaan hänen määrättävissään. Jos hän kuolisi ennemmin puolisoansa, niin voisi tämä luonnollisesti odottaa saavansa nauttia hyväkseen mainitun vuotuisen koron elinaikansa. Jos Laura avioliitossaan saisi pojan, tulisi poika perijäksi syrjäyttämällä äitinsä serkun Magdalenan. Sir Percivalin perintötoiveet avioliittonsa kautta neiti Fairlien kanssa, mikäli ne koskivat kiinteää omaisuutta, olivat siis herra Fredrik Fairlien kuollessa kahtalaiset: ensiksi vuotuiset kolme tuhatta puntaa (hänen rouvansa myöntymyksen mukaan rouvan eläessä ja laillisella oikeudella hänen kuoltuaan, jos sir Percival eläisi kauemmin häntä) ja toiseksi perintöoikeus Limmeridgeen hänen pojallensa, jos heille syntyisi avioliitossa sellainen.

Sellainen oli kiinteän omaisuuden ja sen tuottamain tulojen laita, jos neiti Fairlie menisi avioliittoon. Tähän asti ei ollut uskottavaa, että syntyisi mitään vaikeutta tai erimielisyyttä käsityksessä morsiamen avioliittosopimukseen nähden sir Percivalin lainoppineen avustajan ja minun välillä.

Meidän täytyy sitten mainita muutamia sanoja siitä pääomasta, jonka neiti Fairlie saisi, kun hän nyt heti täytettyään kaksikymmentäyksi vuotta tulisi täysikäiseksi.

Tämä osa hänen perintöään oli jo yksistään pieni varsin kaunis omaisuus. Sen oli hänen isänsä testamentannut hänelle ja oli se kaksikymmentätuhatta puntaa. Sitä paitsi nosti hän vielä kymmenentuhannen punnan korot, joka summa vasta hänen kuoltuaan joutuisi hänen tädillensä Eleonorelle, hänen isänsä ainoalle sisarelle. Lukija saa varsin selvän käsityksen perheen taloudellisista asioista, jos minä pysähdyn hetkiseksi selittämään, miksi tädin pitäisi odottaa saadaksensa perintönsä veljentyttärensä kuoltua.

Herra Philip Fairlie oli elänyt parhaimmassa sovussa sisarensa Eleonoren kanssa niin kauan, kuin tämä oli naimaton. Mutta kun hän verrattain nuorena meni naimisiin ja tämä avioliitto yhdisti hänet italialaiseen eli paremmin sanoen italialaiseen aatelismieheen, koskapa häntä kutsuttiin kreiviksi, niin paheksui herra Fairlie siinä määrässä hänen menettelyään, ett'ei hän koskaan tahtonut tietää hänestä sen enempää, ja menipä vielä niin pitkälle, että pyyhki hänen nimensä testamentista. Perheen muut jäsenet katsoivat kumminkin tämän tyytymättömyyden vakavan ilmaisun liian kohtuuttomaksi ja kovaksi. Kreivi Tosco ei ollut, vaikk'ei tosin rikas mies, ollenkaan mikään köyhtynyt seikkailija. Hänellä oli pieni, mutta riittävä tulo elääkseen, hän oli oleskellut useampia vuosia Englannissa ja päässyt parhaimpaan seurapiiriin. Nämä suositukset eivät kumminkaan merkinneet mitään herra Fairlien lepyttämiseksi. Monessa käsityskannassaan oli hän vanhan koulun katsannon omistanut englantilainen ja kammoi ulkomaalaista vain siitä syystä, että tämä oli ulkomaalainen. Ainoa myönnytys, johon hän muutamien vuosien kuluttua saatiin suostumaan, ja sekin neiti Fairlien nimenomaisella välityksellä, oli, että hän jälleen merkitsi sisarensa nimen testamenttiin, mutta kumminkin siten, että sisar kylläkin kauan saisi odottaa perintöänsä, kun taas sen korko joutuisi hänen tyttärelleen tämän elinaikana, ja itse pääoma, jos täti kuolisi ennen tytärtä, siirtyisi hänen veljentyttärelleen Magdalenalle. Kun ottaa huomioon molempain naisten erilaisen iän, niin jäivät, luonnon tavallisen menon mukaan, tädin toiveet saada nuo kymmenentuhatta puntaa varsin epäiltäviksi, ja rouva Foscon viha purkausi veljen menettelystä niin väärin, kuin se tavallisesti sellaisissa tapauksissa purkautuu hän ei nimittäin tahtonut koskaan nähdä veljentytärtään eikä häntä voitu saada uskomaan, että hänen oli juuri kiittäminen neiti Fairlien välitystä siitä, että hänen veljensä ollenkaan muisti häntä testamentissaan.

Näin oli niiden kymmenentuhannen punnan laita. Tässäkään ei voisi mitään erilaista käsitystä tulla sir Percivalin lakimiehen kanssa. Korko tulisi vapaaherran rouvalle ja vasta hänen kuolemansa jälkeen siirtyisi pääoma hänen tädilleen tai serkulleen.

Helpompien kysymysten poistettua tulin minä lopulta pulmallisimpaan kohtaan — noihin kahteenkymmeneentuhanteen puntaan.

Tämän summan omisti kieltämättä neiti Fairlie itse, kun hän nyt pian täytti kaksikymmentäyksi vuottansa, ja koko hänen vastainen hallinto-oikeutensa siihen riippui ennen kaikkia niistä ehdoista, jotka minä voin hänen puolestaan tehdä aviosopimukseen. Kaikki muut sen pykälät olivat lyhyesti sanoen vain pro forma (muodon vuoksi) eikä niitä tarvitse tässä toistaa. Mutta se osa, joka sisältää yllämainitun kohdan, on liian tärkeä sivuutettavaksi. Muutamat rivit riittävät kyllä tehdäkseen lukijalle selkoa siitä.

Minun ehdotukseni noiden kahdenkymmenentuhannen punnan suhteen oli yksinkertaisesti seuraava: Koko summa sijoitettaisiin siten, että vaimo saisi sen koron elinaikansa, samoin sir Percival hänen kuoltuaan, jonka jälkeen pääoma joutuisi heidän lapsilleen. Mutta perillisten puutteessa voisi vaimo testamentata sen kenelle haluaisi, ja tästä syystä pidätin minä hänelle oikeuden tehdä testamentinkin. Seuraus tästä kaikesta oli helposti nähtävissä. Jos lady Glyde kuolisi perillisittä, niin voisi hänen sisarpuolensa, neiti Halcombe, tai ketkä sukulaiset tai ystävät tahansa, joita hän tahtoisi muistaa, hänen puolisonsa kuoltua päästä nauttimaan niin suurta rahaosuutta, kuin hän haluaisi määrätä. Jos hän sen sijaan jättäisi perillisiä, niin olisi heillä luonnollisesti etuoikeus muihin nähden. Tämä oli minun ehdotukseni, ja minä luulen, ett'ei kukaan tämän lukija voi kieltää sen tarkoittaneen tasapuolista oikeutta joka taholle.

Saamme nyt nähdä kuinka vapaaherra vastaanotti ehdotukseni.

Juuri siihen aikaan, kun minä sain neiti Halcomben kirjeen, oli minulla tavallista kiireempiä tehtäviä. Mutta minä hankin kumminkin tilaisuuden valmistaa avioliittosopimuksen. Tämän valmistuttua lähetin minä sen sir Percivalin lakimiehelle hyväksyttäväksi viikon kuluessa siitä päivästä lukien, jolloin minä sain tiedon tulevasta avioliitosta.

Kaksi päivää myöhemmin sain minä asiakirjat takaisin vapaaherran asianajajan tekemillä huomautuksilla. Hänen väitteensä näyttivät alussa olevan varsin pikkumaisia ja vähäpätöisiä, kunnes hän tuli noihin kahteenkymmeneen tuhanteen puntaan. Tässä oli reunaan vedetty punaisella musteella kaksi riviä ja niille kirjoitettu seuraava huomautus:

"Ei hyväksyttävä. Pääoma siirtyköön sir Percival Glydelle, jos hän eläisi lady Glyden jälkeen ja jollei mitään rintaperillisiä olisi."

Tämä tahtoi sanoa, ett'ei penniäkään noista kahdestakymmenestätuhannesta punnasta joutuisi neiti Halcombelle tai jollekin muulle lady Glyden ystävälle. Jos hän kuolisi lapsettomana, pistäisi hänen miehensä koko summan taskuunsa.

Minun vastaukseni tähän odottamattomaan ehdotukseen oli niin lyhyt ja luja kuin mahdollista:

"Paras herrani! Neiti Fairlien avioliittosopimukseen nähden vaadin minä, että kohta, jota vastaan Te olette tehnyt huomautuksia, pysyy sellaisenaan aivan muuttamatta, j.n.e." Neljännestunnin kuluttua oli minulla vastaväite käsissäni. "Paras herrani! Neiti Fairlien avioliittosopimukseen nähden vaadin minä, että minun punasella musteella tekemiäni huomautuksia seurataan aivan muuttamatta. Suurimmalla kunnioituksella j.n.e." Puhuaksemme meidän aikamme rengonkielellä olimme me molemmat nyt kauniisti "liistarissa" eikä meillä ollut mitään muuta keinoa valittavana kuin kääntyä asianomaisiin päämiehiimme.

Asiain nykyisellä kannalla ollessa — kun neiti Fairlie ei vielä ollut täyttänyt kahtakymmentäyhtä vuottaan — oli hänen holhoojansa, herra Fredrik Fairlie minun päämieheni. Minä kirjoitin hänelle saman päivän postissa ja esitin asian aivan niin, kuin se oli, minä en esittänyt hänelle ainoastaan jokaista syytä, millä minä olisin voinut vaikuttaa häneen pysyttämään sopimusta sellaisenaan, kuin minä olin sen tehnyt, vaan minä osoitin myöskin selvään sen ahneuden, joka oli tehtyjen väitteiden pohjana, noihin kahteenkymmeneentuhanteen puntaan nähden. Mikäli minä olin voinut tutustua näissä neuvotteluissa sir Percivalin asioihin, oli käynyt minulle liiankin selväksi, että hänen tilansa oli sanomattoman velkainen ja että hänen tulonsa vaikkakin kirjaimellisesti varsin suuret, kumminkin todellisuudessa hänen asemassaan olivat melkein mitättömät. Näin ollen oli selvän rahan hankkiminen sir Percivalille elämisen ehto, ja hänen asianajajansa tekemä huomautus avioliittosopimusta vastaan ei ollut muuta kuin suora, itsekäs huomautus tästä.

Herra Fairlien vastaus tuli minulle seuraavassa postissa ja näytti olevan mitä suurimmassa määrässä hämärä ja ahdasmielinen. Sujuvaksi englanniksi käännettynä kuului se seuraavasti:

"Tahtoisiko kunnon Gilmore olla niin sanomattoman hyvä jättääkseen vaivaamatta ystäväänsä ja päämiestään sellaisella pikkuasialla — vain kaukaisella mahdollisuudella? Olisiko uskottavaa, että nuori nainen, tuskin kaksikymmentäyksi vuotta vanha, kuolisi ennen miestään, joka on neljäkymmentäviisi vuotias? Ja kuolisi lapsettomana? Ja olisiko mahdollista tässä pahassa maailmassa arvostella liian korkealle lepoa ja rauhaa? Jos nämä kaksi taivaan lahjaa voidaan vaihtaa niin mitättömään pikku asiaan kuin varsin epäiltävään mahdollisuuteen menettää kaksikymmentätuhatta puntaa, niin eikö se olisi siunattu onni? Miksi ei siis suostua siihen?"

Minä nakkasin harmistuneena kirjeen kädestäni. Juuri kuin se oli pudonnut lattialle, kuulin minä jonkun koputtavan ovelle, ja sir Percivalin asianajaja, herra Merriman, astui huoneeseen. On monenlaatuisia viekkaita asianajajia tässä maailmassa, mutta luullakseni on kaikkein vaikein selvitä niistä, jotka reippaan ja iloisen luonteen varjolla koettavat viekkaudella voittaa. Lihavan, hyvinvoivan hymyilevän asianajajan kanssa on kaikista ilkein toimeentulla. Herra Merriman kuului tähän luokkaan.

"No, kuinka meidän kunnon herra Gilmoremme voi?" alkoi hän heti ihastuneena omaan rakastettavaisuuteensa. "Olen varsin iloinen nähdessäni Teidät, sir, niin erinomaisen terveenä. Kävelin ohi porttinne ja ajattelin, että kernaasti voin pistäytyä sisäänkin, jos Teillä kenties olisi jotakin sanottavaa minulle. Tehkäämme, jos Teitä miellyttää, persoonallisesti selvä tuosta asiasta! Oletteko Te saanut päämieheltänne jotakin tietoa?"

"Kyllä. Onko Teillä jotakin omaltanne?"

"Arvoisa hyvä herrani! Minä toivon, että hän antaisi minulle joitakin varsinaisia toimintaohjeita — minä toivon kaikesta sydämmestäni, että olisin vapaa kaikesta vastuunalaisuudesta, mutta hän on taipumaton — oikeammin sanoen mitä itsepäisin — enkä minä selviä siitä. 'Merriman, minä jätän yksityiskohdat Teidän tehtäväksenne. Tehkää minkä katsotte olevan oikein minun etuihini nähden ja pitäkää minua ikäänkuin persoonallisesti poissa-olevana, kunnes asia on oikealla tolallaan'. Näin lausui sir Percival minulle pari viikkoa sitten, enkä minä pääse hänen kanssaan sen pitemmälle, kuin että saan kuulla samat sanat. Minä en ole mikään kohtuuton mies, kuten hyvin tiedätte, herra Gilmore. Hyvässä luottamuksessa voin minä sanoa Teille, että minä mieluummin pyyhkisin pois tällä hetkellä tuon tekemäni huomautuksen. Mutta jollei sir Percivalia saada varmemmin lausumaan mielipidettään asiasta — jos sir Percival sokeasti jättää kaikki minun ratkaistavakseni, niin mitäpä muuta minä voin tehdä, kuin mitä tarkimmin valvoa hänen etujaan? Käteni ovat sidotut — ettekö näe sitä, paras sir? Käteni ovat todellakin sidotut."

"Teidän mielestänne pitää siis muistutus paikkansa?"

"Tietysti, peijakas soikoon. Mitäpä minä muutakaan voin." Hän meni uunin luo, lämmitteli itseään ja hyräili erään iloisen laulun loppusäkeitä kauniilla, täyteläisellä bassoäänellä. "Mitä sanotaan teidän puoleltanne?" jatkoi hän. "Olkaa hyvä, sanokaa minulle — mitä sanotaan siellä?"

Minua hävetti kertoa hänelle sitä. Minä koetin voittaa aikaa — ei, sitä pahemminkin. Minun lainopillinen vaistoni voitti paremmat tunteeni ja minä koetin houkuttaa häntä myöntymään.

"Kaksikymmentätuhatta puntaa on kyllin suuri summa hävittääkseen kaiken toivon nuoren naisen ystäviltä", sanoin minä.

"Aivan oikein", vastasi Merriman katsellen miettivästi saappaihinsa. "Oikein huomautettu, sir — aivan oikein huomautettu!"

"Sopimus, joka tarkoittaisi yhtä hyvin vaimon kuin miehenkin etua, ei kenties olisi ollut minun päämiehelleni täysin vastenmielinen." Menin askeleen pitemmälle. "No hyvä, sir, tämä vaikeus selvenee kenties molemminpuolisella myönnytyksellä. Mikä on vähin, mihin tahdotte tyytyä?"

"Vähin, mihin me tyydymme", sanoi herra Merriman "on yhdeksäntoistatuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyhdeksän puntaa, yhdeksän shillingiä, yksitoista penceä ja kolme äyriä. Ha, ha, haa! suokaa anteeksi, herra Gilmore, että lasken hieman leikkiä."

"Siinä leikissä ei ole mitään, mikä viehättää", huomautin minä. "Se on melkein sen arvoinen kuin se puuttuva äyri, joka sen on aiheuttanut".

Herra Merriman oli ihastunut. Hän nauroi minun huomautukselleni niin, että huone kaikui. Minä en ollut puoleksikaan niin hyvällä tuulella. Minä kävin taas asiaan ja tein lopun keskustelustamme.

"Tänään on perjantai", sanoin minä. "Sallikaa minulle aikaa ensi tiistaihin lopullisen vastauksen antamiseen".

"Sanomattoman mielelläni", vastasi vanha toverini. "Vaikka pitemmältikin, paras sir, jos Teitä miellyttää." Hän otti hattunsa mennäkseen, mutta kääntyi vielä kerran ja sanoi: "Kesken puheen, ovatko Teidän päämiehenne Cumberlandissa sattumalta kuulleet mitään siitä naisesta, joka kirjoitti nimettömän kirjeen?"

"Ei sanaakaan sen enempää", vastasin minä. "Oletteko Te kenties päässyt hänen jäljilleen?"

"Emme vielä", vastasi herra Merriman, "mutta me emme ole epätoivoisia. Sir Percival epäilee, että joku salaa häntä, ja me annamme vartioida tätä jotakin."

"Te tarkoitatte vanhaa naista, joka oli hänen matkassaan Cumberlandissa?" kysyin minä.

"Aivan toista henkilöä, sir", vastasi herra Merriman. "Me emme ole vielä onnistuneet saamaan vanhaa naista käsiimme. Tämä joku, jota minä tarkoitan, on mies. Me pidämme häntä silmällä täällä Lontoossa ja epäilemme suuresti, että hän auttoi häntä karkaamaan mielisairaalasta. Sir Percival tahtoi ottaa hänet pieneen kuulusteluun heti, mutta minä kielsin. Jos häneltä aletaan kysellä, pitää hän vain varansa; parempi silloin vartioida häntä ja odottaa. Me saamme siis nähdä, kuinka asia sujuu. Se on kuitenkin vaarallinen nainen olemaan irrallaan, herra Gilmore, ei kukaan tiedä, mitä hän ensi kerralla ottaa tehtäväkseen. Hyvästi, paras sir. Tiistaina siis on minulla kunnia kuulla lähemmin."— Hän hymyili nöyrästi ja läksi.

Keskustelun jälkipuolella virkaveljeni kanssa oli huomioni vähän kiintynyt siihen. Minä olin niin levoton sopimuksen tekemisestä, että minä tuskin voin ajatella mitään muuta, ja samalla hetkellä, kuin minä jäin yksikseni, aloin minä miettiä, mihin toimenpiteisiin minun mahdollisesti pitäisi ryhtyä.

Jos olisi ollut toinen päämies, niin olisin minä seurannut saamiani ohjeita, niin vastenmielistä kuin se minusta aina oli ollutkin, ja heittänyt silleen noiden kahdenkymmenentuhannen punnan ajattelemisen. Mutta kun asia koski neiti Fairlietä, oli minun mahdoton menetellä niin kaupantapaisesti. Minä tunsin todellista kiintymystä häneen ja muistin kiitollisuudella, kuinka hänen isävainajansa oli ollut minun paras ystäväni ja suosijani, joka minulla on ollut. Minä halusin niin todellisesti valvoa hänen etuaan laatiessani hänen sopimustaan, kuin minä en olisi ollutkaan mikään vanhapoika, vaan hän minun tyttäreni, ja minä päätin olla säästämättä mitään vaivoja ja persoonallisia uhrauksia hänen hyväkseen. Ei ollut ajattelemistakaan kirjoittaa vielä kerta herra Fairlielle, se olisi ollut vain uusi aihe hänelle vetäytyä pois asiasta. Mutta jos minä matkustaisin sinne ja saisin mieskohtaisesti tavata häntä, niin ehkäpä siitä olisi minulle suurempi hyöty. Huominen päivä oli lauantai. Minä päätin ottaa matkalipun ja antaa vanhan ruumiini täristä matkalla Cumberlandiin, toivoen saavani herra Fairlien menettelemään oikein, riippumattomasti ja järkevästi. Toivoni ei ollut suuri, sen tietää taivas, mutta rauhoittaisinhan minä siten ainakin omaatuntoani. Olisinhan minä silloin tehnyt kaiken voitavani suojellakseni vanhan ystäväni ainoaa lasta.

Ilma oli kaunis lauantaina; aurinko paistoi kirkkaasti ja tuuli oli lännessä. Minä olin viime aikoina taaskin alkanut tuntea sitä huimausta ja pakotusta päässäni, jota vasten lääkärini jo kaksi vuotta sitten oli varoittanut minua olemaan varuillani ja minä päätin sen vuoksi ottaa hieman ylimääräistä liikuntoa, lähettää matkalaukkuni Eustonsquaren asemalle ja kävellä itse sinne jalkasin. Kun tulin Holborneen, kohtasin minä herran, joka käveli kiirein askelin; nähdessään minut pysähtyi hän heti ja puhutteli minua. Se oli herra Walter Hartright.

Jollei hän olisi tervehtinyt ensin, niin olisin minä luultavasti unhottanut sen tekemättä. Hän oli niin muuttunut että minä tuskin tunsin häntä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuihtuneet — liikkeet nopeat ja epävarmat — ja hänen pukunsa, jonka minä muistin olleen niin huolellisesti hoidetun ja aistikkaan nähdessäni hänet Limmeridgessä, oli nyt niin laiminlyöty, että minä melkein olisin hävennyt saadessani nähdä jonkun kirjureistani niin huolimattomasti puettuna.

"Onko kauan siitä, kun palasitte Cumberlandista?" kysyi hän. "Minä olen äskettäin saanut kirjeen neiti Halcombelta. Huomaan, että sir Percival Glyden selitys on katsottu tyydyttäväksi. Tapahtuuko avioliitto piakkoin? Tiedättekö Te, herra Gilmore, sattumalta sen?"

Hän puhui niin nopeasti ja kysymykset seurasivat toisiansa niin sekavasti ja kummallisesti, että minä tuskin ehdin seurata niitä. Kuinka tuttu hän lyhyt aikaa sitten lieneekin ollut Limmeridgen perheen kanssa, en minä voinut katsoa hänellä olevan mitään oikeutta vaatia tietoja heidän yksityisistä asioistaan. Ja minä päätin sen vuoksi aivan lyhyesti tyydyttää hänen uteliaisuuttaan neiti Fairlien avioliiton suhteen.

"Aika on näyttävä sen, herra Hartright", sanoin minä, "aika on näyttävä sen. Jos me seuraamme sanomalehtiä, niin luulen minä aivan varmaan näkevämme niistä. Suokaa anteeksi, että sanon — mutta minusta tuntuu ikävältä, ett'ette näytä niin terveeltä kuin viimeksi Teitä nähdessäni."

Pikainen, hermostunut värähdys hänen suunsa ja silmiensä ympärillä sai minut heti katumaan, että minä olin vastannut niin varovaisesti.

"Minulla ei ollut mitään oikeutta kysyä hänen avioliittoansa", sanoi hän katkerasti. "Minun täytyy odottaa kuten muidenkin, kunnes näen sen sanomalehdistä. Niin", jatkoi hän, ennenkuin olin ehtinyt tehdä mitään anteeksipyyntöä, "minä en ole voinut oikein hyvin viime aikoina. Minä tarvitsen asuinpaikan ja toiminnan muutosta. Teillä on täällä laajat asioimistuttavuudet, herra Gilmore. Jos Te saisitte kuulla puhuttavan jostakin retkikunnasta, joka tarvitsee mukaansa piirustajaa ja jollei Teillä ole jotakin ystävää, jolle Te toivotte hankkia paikkaa, niin olisin minä Teille sangen kiitollinen, jos Te tahtoisitte antaa minulle tiedon siitä. Minä voin vastata siitä, että minun todistukseni ovat hyvät, enkä minä pidä väliä sillä, mihin minä joudun matkustamaan, millainen ilmanala on ja kuinka kauan saan olla poissa." Hän katsoi ympärilleen tätä puhuessaan kummallisella, epäluuloisella tavalla, ikäänkuin hän olisi uskonut jonkun vartioivan siinä kansanjoukossa, joka tunkeili kaikille suunnille ympärillämme.

"Jos saan kuulla jotain sellaisesta paikasta niin ilmoitan minä siitä aivan varmaan Teille", sanoin minä ja ollakseni kieltämättä häneltä aivan kaikkia uutisia Fairlien perheestä lisäsin minä: "Hetkisen kuluttua matkustan minä Limmeridge-Houseen asiain takia. Neiti Halcombe ja hänen sisarensa ovat nyt matkustaneet Yorkshireen tapaamaan muutamia ystäviä."

Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän näytti aikovan vastata jotakin, mutta taas huomasin minä saman hermostuneen värähdyksen hänen suunsa ja silmiensä ympärillä. Hän tarttui vain minun käteeni, puristi sitä kovasti ja hävisi väkijoukkoon lausumatta enää sanaakaan. Vaikka hän oli melkein aivan vieras minulle, pysähdyin minä kumminkin hetkiseksi ja katsoin hänen perästään tuskaisesti. Minä olin vuosien kuluessa ammatissani riittävästi saanut oppia tuntemaan nuoria miehiä voidakseni ulkonaisista merkeistä päättää, kun he olivat häviöön joutumaisillaan, ja jatkaessani matkaani asemalle täytyi minun ikäväkseni sanoa, että minä tunsin olevani varsin epäilevällä kannalla herra Hartrightin tulevaisuuden suhteen.

IV.

Kun minä matkustin varhaisella junalla, saavuin minä Limmeridgeen oikeissa ajoin ennen päivällistä. Koko talo oli autio ja synkkä. Olin odottanut, että kiltti rouva Vesey pitäisi minulle seuraa nuorten naisten poissa-ollessa, mutta hän oli sulkeunut omiin huoneisiinsa kylmettymisen takia. Palvelijat olivat niin hämmästyneet minun tulostani, että he juoksivat sinne ja tänne ja tekivät tyhmiä erehdyksiä. Vieläpä hovimestarikin, joka oli kyllin vanha mies tietääkseen paremmin, asetti eteeni pullon portviiniä, joka oli aivan jääkylmä. Tiedonannot herra Fairlien terveydestä olivat tavanmukaiset, ja kun minä lähetin hänelle pyynnön saada puhutella häntä, sain minä sen vastauksen, että hän suurimmalla mielihyvällä tahtoisi ottaa vastaan minut huomis-aamuna, mutta että tieto minun odottamattomasta saapumisestani oli saattanut hänelle vaikean sydämmentykytyksen koko loppuillaksi. Myrsky suhisi surullisesta koko yön ja kummallisia valittavia ääniä kuului milloin siellä, milloin täällä autiossa talossa. Minä nukuin varsin huonosti ja nousin ylös aika huonolla tuulella syödäkseni aamiaisen aivan yksin seuraavana aamuna.

Kello kymmenen saatettiin minut herra Fairlien luo. Hän oli tavallisessa huoneessaan, tavallisella tuolillaan ja tavallisessa levottomuutta herättävässä ruumiin ja sielun terveydentilassaan. Kun minä tulin sisään, seisoi hänen kamaripalvelijansa hänen edessään ja piti hänen katsellakseen piirustussalkkua, joka oli yhtä pitkä ja leveä kuin minun kirjoituspöytäni kansi. Säälittävä ranskalainen irvisti epätoivoisimmalla naamalla maailmassa ja näytti olevan aivan sortumaisillaan lattiaan väsymyksestä, samalla kun hänen herransa välinpitämättömän hitaasti käänsi salkun lehtiä ja suurennuslasin avulla etsiskeli sen kätkettyjä kauneuksia.

"Te, paras kaikista hyvistä vanhoista ystävistä", sanoi herra Fairlie nojaten mukavasti taaksepäin tuolissaan, ennenkun hän voi katsoa minuun, "voitteko Te oikein hyvin? Kuinka sydämmellisen kiltisti teittekään tullessanne katsomaan minua yksinäisyydessäni kunnon Gilmore!"

Olin odottanut, että palvelija lähetettäisiin pois minun tullessani, mutta merkkiäkään siihen ei voitu huomata. Siinä seisoi hän yhäti isäntänsä tuolin edessä, vapisten piirustusten painon takia, ja siinä istui herra Fairlie tyyneesti pyöritellen suurennuslasia valkoisten sormiensa ja peukalon välissä.

"Olen matkustanut tänne puhuakseni Teidän kanssanne varsin tärkeästä asiasta", sanoin minä, "suokaa anteeksi minulle pyyntöni, että me jäämme kahden kesken."

Onneton kamaripalvelija silmäsi kiitollisesti minuun. Herra Fairlie toisti hiljaisella äänellä minun viimeiset sanani: "jäämme kahden kesken" — mahdollisimman suurella hämmästyksen ilmeellä.

Minua ei haluttanut kuluttaa aikaa turhaan ja minä päätin siis kiiruusti saada pyyntöni kuulluksi.

"Minä pyydän, että Te sallitte tämän miehen mennä tiehensä", sanoin minä osoittaen palvelijaa.

Herra Fairlie rypisti kulmakarvojansa, ja hänen suupielissään väikkyi ivallinen hämmästys.

"Tämän miehen", toisti hän. "Ah, Te vanha, leikkisä Gilmore, mitähän Te mahtanette oikein tarkoittaa kutsuessanne häntä mieheksi? Mikä hän on mies. Puoli tuntia sitten, ennenkun minä tahdoin saada piirustukseni, ansaitsi hän ehkä miehen nimen ja mahdollisesti ansaitsee hän sen puoli tuntia myöhemminkin, kun minä en enää katsele niitä, mutta nyt on hän yksinkertaisesti vain kirjateline. Mitäpä tekee, jos kirjateline on huoneessa?"

"Minun täytyy väittää vastaan. Kolmannen kerran pyydän minä siis, herra Fairlie, että me jäämme kahden."

Ääneni ja esiintymiseni ei jättänyt enää hänelle muuta valinnan varaa kuin täyttää pyyntöni. Hän katsoi palvelijaansa ja osoitti vihaisesti vieressään olevalle tuolille.

"Pane salkku tuohon ja mene matkoihisi", sanoi hän. "Äläkä suututa minua sotkemalla paikkaa, johon jo olen ehtinyt tulla. Tiedätkö vai etkö tiedä, missä kohden kirjaa minä olen? Tiedätkö, varmaan? Ja oletko asettanut soittokellon niin, että saan sen heti käsiini? Sanoitko 'kyllä?' No, miksi turkasen nimessä et laputa matkoihisi?"

Kamaripalvelija meni. Herra Fairlie kiemurteli tuolissa, kuivasi suurennuslasiansa hienolla kamaripalttinanenäliinallaan ja huvitti itseään silmäämällä syrjään piirustussalkkua. Ei ollut helppoa pitää mieltäni tasapainossa näiden koettelemusteni aikana, mutta minä pidin kumminkin.

"Minä olen vaivoin päässyt tulemaan tänne", sanoin minä, "voidakseni suojella Teidän veljentyttärenne ja Teidän perheenne etuja, ja luullakseni on minulla pieni oikeuskin pyytää Teitä seuraamaan esitystäni."

"Älkää kiusatko minua!" huudahti herra Fairlie ja vaipui avuttomasti kokoon tuoliinsa suljetuin silmin. "Taivaan tähden, älkää kiusatko minua. Minä en ole kyllin vahva kestääkseni sitä."

Minä olin vakavasti päättänyt pysyä tyynenä Laura Fairlien vuoksi.

"Asiani", jatkoin minä, "on pyytää Teitä vielä kerran ajattelemaan tarkemmin sitä, mitä Te minulle kirjoititte, eikä hylkäämään veljentyttärenne ja kaikkien häntä lähinnäolevain oikeuksia. Sallikaa minun vielä kerran sanoa Teille, kuinka asian laita on."

Herra Fairlie pudisti päätänsä tuskaisella ilmeellä.

"Teette sydämmettömästi, herra Gilmore, oikein sydämmettömästi", sanoi hän. "Mutta samapa se; puhukaa nyt taivaan nimessä."

Minä esitin koko kysymyksen huolellisesti hänelle; minä koetin tehdä sen mahdollisimman selvässä valossa. Hän nojasi taaksepäin tuolissaan suljetuin silmin kokoajan minun puhuessani. Kun minä olin lopettanut, avasi hän raukeasti silmänsä, otti hopeaisen hajuvesipullonsa pöydältä ja veti sieramiinsa hiljaisella tyytyväisyydellä muutaman siemauksen virkistävää hajua.

"Kunnon Gilmore", sanoi hän haistellessaan pulloa, "kuinka ystävällisesti teittekään! Te sovitatte todellakin minut ihmisyyden kanssa."

"Antakaa minulle yksinkertainen vastaus yksinkertaiseen kysymykseeni, herra Fairlie. Minä toistan vielä kerran, että sir Percival Glydellä ei ole edes oikeuden varjoakaan enempää kuin näiden rahojen korkoon. Jollei Teidän veljentyttärellänne tule olemaan lapsia, niin täytyy itse pääoman jäädä hänelle ja siirtyä hänen perheelleen. Jos Te olette varma, niin täytyy sir Percivalin myöntyä — hänen täytyy myöntyä, sen vakuutan minä, jollei hän tahdo joutua sen alentavan epäilyksen alaiseksi, että hän menee naimisiin neiti Fairlien kanssa vain paljaasta ahneudesta ja laskelmien perusteella."

Herra Fairlie uhkasi minua leikkisästi pikku hopeapullollansa.

"Haa, Te vanha kunnon Gilmore, kuinka Te vihaatte arvoa ja jaloa verta. Ettekö Tee sitä kenties? Kuinka Te vihaatte Glydeä vain siksi, että hän sattuu olemaan vapaaherra. Sellainen radikaali Te olette, — oi, taivas, sellainen radikaali!"

Minäkö radikaali! Minä voin kärsiä joukon hävyttömyyksiä, mutta pysyttyäni uskollisena puhtaimmille konservatiivisille periaatteille koko ikäni, en minä voinut sallia kutsuttavan itseäni radikaaliksi. Vereni kiehahti — minä hypähdin tuolilta — olin aivan silmitön harmista.

"Herran tähden, älkää jyriskö, niin että katto putoaa päällemme!" huudahti herra Fairlie — "taivaan takia, katto putoaa päällemme! Rehellisin kaikista Gilmoreista, minä en tarkoittanut mitään pahaa. Minun omat mielipiteeni ovat niin perin liberaaliset, että minä luulen melkein itsekin olevani radikaali. Niin, me olemme pari radikaalia, me. Olkaa hyvä, älkää pahastuko. Minä en voi kiistellä kanssanne — minulla ei ole voimaa siihen. Annammeko tämän jutun olla sinänsä? Niin, tulkaa tänne ja katsokaa näitä kauniita piirustuksia. Sallikaa minun selittää, millä mestarikädellä ne ovat tehdyt. Kas niin, nyt meillä on taaskin kiltti Gilmoremme!"

Hänen löpistessään tällä tavalla olin minä kaikeksi onneksi tyyntynyt voittaakseni oman arvoni. Kun minä uudelleen puhuin, olin minä kyllin levollinen käsittelemään hänen nenäkkäitä näppäyksiään sillä hiljaisella halveksimisella jonka ne ansaitsivat.

"Te erehdytte aivan, sir", sanoin minä, "luullessanne minun puhuvan niin ennakkoluuloisesta vastenmielisyydestä sir Percival Glydeä kohtaan. Minä valitan, että hän niin kokonaan on jättänyt tämän asian lakimiehensä suoritettavaksi, ett'ei ole tilaisuutta lykätä kysymystä hänelle itselleen; mutta häntä kohtaan en minä tunne mitään vastenmielisyyttä. Mitä olen sanonut, olisi yhtä sopivaa kenelle tahansa hänen asemassaan — olkoon sitten ylhäinen tai alhainen. Tämän käsityksen katsoo jokainen lakimies oikeaksi. Jos Te kääntyisitte ensimmäisen rehellisen lakimiehen puoleen, jonka Te tapaisitte lähimmässä kaupungissa, niin sanoisi hän Teille aivan outona samat sanat kuin minä nyt ystävänänne olen sanonut. Hän ilmoittaisi Teille, että olisi vastoin lakia ja oikeutta siirtää vaimon koko pääoma miehelle. Hän kieltäisi tavallisen lainopillisen varovaisuuden vuoksi kaikin mokomin antamasta miehelle kahdenkymmenentuhannen punnan pääomaa vaimon kuollessa."

"Tekisikö hän todellakin niin, Gilmore?" kysyi herra Fairlie. "Jos hän sanoisi jotain puoleksikaan niin kauheata, niin vakuutan minä Teille, että minä soittaisin heti Louiksen tänne ja heti ajattaisin miehen pois talosta."

"Te ette voi ärsyttää minua, herra Fairlie — Teidän sisarentyttärenne ja hänen isänsä vuoksi Te ette voi ärsyttää minua. Te otatte päällenne kaiken edesvastauksen tästä väärästä ja nurjasta sopimuksesta, ennenkun minä poistun huoneesta."

"Ei taivaan tähden!" sanoi herra Fairlie. "Ajatelkaa, kuinka kallis aikanne on, Gilmore, älkääkä hukatko sitä. Minä väittelisin Teidän kanssanne, jos minä voisin, mutta minä en voi — minulla ei ole voimaa siihen. Te tahdotte suututtaa minut, suututtaa itsenne, suututtaa Glyden, suututtaa Lauran, ja miksi? — Niin, mitä kohtuuttomimman asian vuoksi maailmassa. Ei, rakas ystävä levon ja rauhan tähden sanon minä varmasti: ei!"

"Onko minun ymmärrettävä Teitä niin, että Te pysytte kirjeessänne lausumassa päätöksessä?"

"Niin, juuri niin. Miellyttää minua sanomattomasti, että me lopultakin ymmärrämme toisiamme oikein. Istukaa alas ja puhelkaamme hetkisen hauskasti nyt!"

Mutta sanaakaan sanomatta menin minä ovelle, ja salaisella tyytyväisyydellä soitti herra Fairlie kelloansa. Ennenkun minä poistuin huoneesta, käännyin minä ja puhuttelin häntä näin:

"Mitä tahansa tapahtukoon tulevaisuudessa, sir", sanoin minä, "niin pyydän minä Teitä muistamaan, että minä olen täyttänyt ehdottoman velvollisuuteni varottaa Teitä. Perheenne uskollisena ystävänä ja palvelijana selitän minä nyt erotessani, ett'ei minun tyttäreni koskaan maailmassa olisi saanut mennä avioliittoon kenenkään miehen kanssa tekemällä sellaista sopimusta, kuin Te nyt pakotatte minun tekemään neiti Fairlielle."

Ovi avattiin takanani, ja kamaripalvelija seisoi kynnyksellä, odottaen käskyä.

"Louis", sanoi herra Fairlie, "avaa ovi herra Gilmorelle ja tule sitten tänne pitämään salkkua minulle. Valmistuttakaa itsellenne hyvä murkina alhaalla, kunnon Gilmore — antakaa palvelijalaiskurieni laittaa Teille hyvä murkina."

Minä halveksin häntä liian paljon vastatakseni, vaan käännyin ja poistuin sanaakaan lausumatta. Kello 2 iltapäivällä läksi juna Lontooseen, ja minä matkustin sillä takaisin.

Tiistaina lähetin minä muutetun testamentin, joka kokonaan poisti perintöoikeuden niiltä henkilöiltä, joita neiti Fairlie itse oli ilmoittanut haluavansa mieluimmiten muistaa. Minulla ei ollut tilaisuutta valita. Toinen lakimies olisi kyllä valmistanut sopimuksen, jos minä olisin kieltäytynyt tekemästä sitä.

Toimeni on lopussa. Se osa, johon minä perheen kohtaloissa olen mieskohtaisesti ottanut osaa, ei ulotu kauemmaksi kuin siihen kohtaan, jossa minä nyt olen. Toiset kynät piirtävät ne merkilliset tapahtumat, jotka kohta sen jälkeen seurasivat. Vakavana ja surullisena toistan minä vielä kerran viimeiset sanani Limmeridge-Housessa: Ei koskaan maailmassa olisi minun oma tyttäreni saanut mennä avioliittoon kenenkään miehen kanssa tekemällä sellaista sopimusta, kuin minä olin pakotettu tekemään Laura Fairlielle!

Marian Halcomben jatkama kertomus.

Otteita hänen päiväkirjastaan.

I.

[Sieltä ja täältä poisjätetyt kohdat neiti Halcomben päiväkirjasta ovat sellaisia, jotka eivät sisällä mitään Laura Fairliestä tai muista tässä kertomuksessa käsitellyistä henkilöistä.]

Limmeridge-House, marraskuun 8 päivänä.

Tänä aamuna matkusti herra Gilmore.

Hänen puhelunsa Lauran kanssa oli nähtävästi surettanut ja hämmästyttänyt häntä enemmän kuin hän tahtoi tunnustaa. Herra Gilmoren muodosta ja tavasta erotessamme pelkäsin minä huomaavani, että Laura tietämättään on paljastanut hänelle surunsa ja rauhattomuutensa salaisen syyn. Tämä ajatus valtasi minut siihen määrään hänen mentyään, että minä peruutin aikomukseni lähteä sir Percivalin kanssa ratsastamaan ja menin sen sijaan Lauran luo.

Aivan siitä lähtien kuin minä huomasin, kuinka onnettomasti minä olin pettynyt Lauran rakkauden voiman suhteen, olen minä tuntenut itseni epävarmaksi arvostellessani tätä ikävää asiaa. Minun olisi pitänyt huomata, että se hienotunteisuus, se varovaisuus itsensä suhteen ja se ankara kunniantunto, joka niin oli viehättänyt minua Hartright-raukassa ja hankkinut hänelle minun sydämmellisen ystävyyteni ja kunnioitukseni, olivat juuri sellaisia ominaisuuksia, joiden enimmän piti vaikuttaa Lauran luonnostaan jaloon ja tunteelliseen mieleen. Enkä minä kumminkaan aavistanut, ennenkun hän itse minulle sanoi, että tämä uusi tunne oli työntänyt syvälle juurensa. Minä luulin ennen, että aika ja muutos kitkisivät sen — nyt huomaan minä, että se tulee pysymään ja vaikuttamaan häneen koko elämän ajaksi. Tietäessäni niin väärin arvostelleeni tässä tapauksessa, tunnen epävarmaksi itseni kaikessa muussakin. Minä epäilen sir Percivalia huolimatta siitä, että olen saanut varmimmat todistukset. Minä epäröin puhua Lauran kanssa. Tänään aamupäivällä seisoin minä kauan käsi hänen ovensa lukolla epävarmana, tekisinkö minä hänelle ne kysymykset, joiden takia minä olin tullut, vai en.

Minun astuessani huoneeseen käveli hän siellä edestakaisin kiireisin askelin. Hän näytti olevan mielenliikutuksissaan, tuli minua vastaan ja alkoi puhua, ennenkun minä ennätin lausua sanaakaan.

"Minä halusin saada puhua kanssasi", sanoi hän. "Tule istumaan viereeni tähän sohvaan. Marian! minä en voi kestää tätä kauempaa — minun täytyy, minä tahdon tehdä lopun tästä."

Hänen poskillaan oli liian paljon punaa, hänen esiintymisessään liian paljon voimaa ja hänen äänessään liian paljon varmuutta. Pieni Hartrightin maalauksia sisältävä albumi — tämä onnettomuuden kirja, jonka yli hän aina yksin ollen uinailee, oli hänen kädessään. Minä otin sen lempeästi, mutta varmasti häneltä ja panin sen pöydälle syrjään, niin ett'ei hän nähnyt sitä.

"Sano minulle levollisesti, Laura, mitä sinä tahdot", sanoin minä. "Onko herra Gilmore sinulle jotakin neuvonut?"

Hän pudisti päätänsä. "Ei, ei siinä, mitä minä nyt ajattelen. Hän oli varsin hyvä ja ystävällinen minulle, Marian — ja minä olen pahoillani, että minä saatin itkemällä hänet alakuloiseksi. Minä olen onnettoman heikko — minä en voi ollenkaan hillitä itseäni. Mutta sekä minun itseni että kaikkien muiden tähden täytyy minulla olla rohkeutta tehdä loppu tästä."

"Tarkoitatko rohkeutta tehdä loppu kihlauksestasi?" kysyin minä.

"Ei, Marian", sanoi hän teeskentelemättä, "rohkeutta sanoa totuus."

Hän kääri kätensä minun kaulaani ja painoi hiljaa päänsä minun rintaani vasten. Seinällä vastapäätä meitä oli hänen isänsä valokuva. Minä kumarruin ja näin, että hänen silmänsä olivat kiintyneet siihen, pään levätessä rinnallani.

"Minä en koskaan voi purkaa kihlaustani", jatkoi hän. "Olkoon loppu mikä tahansa, niin täytyy sen olla onneton minulle. Kaikki, mitä minä voin tehdä, Marian, on, ett'en minä tee kärsimystäni vieläkin katkerammaksi sillä muistolla, että minä olen rikkonut lupaukseni ja unhottanut kuolevan isäni sanat."

"Mitä aiot sitten tehdä?" kysyin minä.

"Minä aion sanoa sir Percival Glydelle itselleen asian oikean laidan", vastasi hän, "ja antaa hänen vapauttaa minut, ei siksi, että minä pyydän sitä, vaan siksi että hän tietää kaikki."

"Mitä tarkoitat sinä 'kaikella', Laura? Sir Percival tietää aivan riittävästi, sen hän on sanonut itse minulle, kun hän huomaa, että tämä avioliitto on vastoin sinun tahtoasi."

"Kuinka minä voisin hänelle sanoa vain sen, kun minun isäni suostumuksellaan teki minulle tämän sitoumuksen? Minä olisin ottanut kohtaloni vastaan — ei onnellisena, pelkään minä, mutta kumminkin tyytyväisenä." Hän vaikeni, käänsi kasvonsa minuun päin ja painoi posken poskea vasten. "Minä olisin oikein täyttänyt lupaukseni, Marian, jollei toinen rakkaus olisi versonut sydämmessäni, rakkaus, jota ei siellä ollut minun luvatessani tulla sir Percivalin puolisoksi."

"Laura! Ethän voi alentaa itseäsi tunnustamalla kaikkea hänelle?"

"Minä alentaisin todellakin itseni, jos minä koettaisin voittaa vapauteni salaamalla häneltä, mitä hänellä on täysi oikeus tietää."

"Hänellä ei ole oikeuden varjoakaan tietää sitä!"

"Väärin, Marian, varmasti väärin! Minä en saa pettää ketään ihmistä — kaikista vähimmän sitä miestä, jolle minun isäni antoi minut ja jolle minä annoin itseni." Hän kumartui ja suuteli minua. "Rakas, kallis, sisareni", sanoi hän hiljaa, "sinä olet liian arka minun puolestani, liian ylpeä minusta, ett'et sinä unhota minun suhteeni, mitä sinä et koskaan voisi unhottaa itsesi suhteen. Parempi on, että sir Percival pitää halpana vaikuttimiani, kuin että minä pettäisin häntä ainoallakaan ajatuksella ja olisin sen lisäksi kyllin halpamielinen tavottamaan joitakin etuja salaamalla tämän petollisuuden."

Minä pidin häntä erillään ja katsoin häneen aivan ällistyneenä. Ensi kerran elämässämme olimme me vaihtaneet osia — hän oli päättävä, minä epäröivä.

Minä katselin kalpeita, hiljaisia kasvoja: minä näin niin selvään puhtaan, viattoman sydämmen noissa rakkautta uhkuvissa silmäyksissä, joilla hän katseli minua — ja joutava, inhimillisen heikko varovaisuusohje, joka oli pääsemäisillään huuliltani, kuoli omaan arvottomuuteensa. Minä painoin mykkänä pääni alas. Jos minä olisin ollut hänen asemassaan, niin olisi tuo halveksittava, pikkumielinen ylpeys, joka tekee niin monen naisen surettavaksi, myöskin ollut minun ja saattanut minut säälittäväksi.

"Älä ole tyytymätön minuun, Marian", sanoi hän pettyen minun vaitioloni suhteen.

Ainoa vastaukseni oli painaa hänet lujemmin rintaani vasten. Pelkäsin alkavani itkeä, jos minä puhuisin. Kyyneleeni eivät vuoda niin helposti — ne tulevat melkein kuin miesten kyyneleet nyyhkimisen mukana, mikä mielestäni on repiä minut palasiksi ja mikä kauhistuttaa kaikkia, jotka näkevät minua.

"Minä olen ajatellut tätä monta päivää", jatkoi hän ja kääri minun hiukseni sormiensa ympäri sillä lapsellisella levottomuudella, jota rouva Vesey-raukka vielä tänäkin päivänä kärsivällisesti vaikka turhaan koettaa poistaa hänestä. — "Minä olen ajatellut varsin vakavasti tätä ja olen varma rohkeudestani, sillä omatuntoni sanoo minun tekevän oikein. Salli minun puhua hänen kanssaan huomenna — ja sinun läsnäollessasi, Marian. Minä en sano mitään, mikä on väärin, mitään, jota sinun tai minun tarvitsee hävetä — mutta, oi, kuinka minä tunnen itseni levolliseksi päästyäni vapaaksi tästä salaamisesta! Jos vain minä tunnen, ett'en minä puoleltani joudu syypääksi mihinkään petollisuuteen, ja jos hän on vain kuullut, mitä minä tahdon sanoa, niin menetelköön hän sitten minua kohtaan, miten häntä miellyttää."

Hän huokasi ja nojasi taaskin minun rintaani vasten Synkät aavistukset, millainen tämän kaiken loppu tulisi olemaan, painoivat minun sieluani, mutta vieläkin yhä epäröivänä, kuten viime päivinä olin ollut, sanoin minä hänelle tahtovani tehdä hänen toivomuksensa mukaan. Hän kiitti minua, ja me aloimme kohta puhua muista asioista.

Hän tuli alas päivälliselle ja oli silloin vapaampi ja esiintyi enemmän entisenlaisenansa sir Percivalia kohtaan, kuin minä olin nähnyt hänen tekevän pitkään aikaan. Illalla meni hän pianon luo ja soitti jotain nykyaikaisia, loistavia, pintapuolisia kappaleita. Mozartin vanhoja rakastettavia säveliä, joista Hartright-raukka piti niin paljon, ei hän soita enää koskaan Hartrightin menon jälkeen. Sitä nuottikirjaa ei ole enää nuottitelineellä. Hän on itse ottanut pois sen, ett'ei kukaan hakisi sitä ja pyytäisi häntä soittamaan.

Minä en ollut tilaisuudessa huomaamaan, kuinka se päätös, josta hän aamulla oli puhunut, olisi muuttunut, ennenkun hän sanoi sir Percivalille hyvää yötä — minä kuulin silloin hänen omista sanoistaan, että se oli muuttumaton. Hän sanoi aivan levollisesti toivovansa saada puhua hänen kanssaan aamiaisen jälkeen seuraavana päivänä ja että sir Percival silloin tapaisi hänet minun kanssani hänen huoneessaan. Hänen tätä sanoessaan muuttui väri sir Percivalin kasvoilla, ja minä tunsin hänen kätensä vapisevan hieman, kun hän heti sen jälkeen toivotti minulle hyvää yötä. Seuraava aamu ratkaisi hänen kohtalonsa, ja minä näin, että hän itse tunsi tämän.

Kuten minä tavallisesti aina tein, avasin minä meidän molempien makuuhuoneiden välisen oven sanoakseni Lauralle hyvää yötä, ennenkuin hän nukkui. Kun minä kumarruin alas suudellakseni häntä, näin minä pikku salkun, joka sisälsi Hartrightin maalauksia, puoleksi peittyneenä hänen korvatyynynsä alle, aivan niinkuin hänellä oli lapsena ollessaan tapa kätkeä rakkaimpia leikkikalujaan. Minä en voinut lausua sanaakaan, osoitin vain kirjaa ja pudistin päätäni. Hän ojensi molemmat kädet poskilleni, veti minut alas luokseen ja suuteli minua.

"Anna sen olla siellä ensi yönä", kuiskasi hän. "Huomispäivä tulee ehkä minulle kyllin vaikeaksi. — Kenties saan minä siltä ottaa silloin jäähyväiset ainiaaksi."

Marraskuun 9 päivänä. — Aamun ensi tapahtuma ei ollut omiaan saattamaan minua iloisemmaksi — minä sain kirjeen Walter Hartrightiltä. Se oli vastaus minun kirjeeseeni, jossa minä kerroin, millä tavoin sir Percival puhdisti itsensä niistä epäilyistä, joita Anna Catherickin kirje oli herättänyt. Hän kirjoittaa lyhyesti ja katkerasti sir Percivalin selityksistä ja sanoo vain, ett'ei hänellä ole mitään oikeutta lausua ajatustaan niiden käytöksestä, jotka ovat niin paljon ylempänä häntä. Tämä oli ikävää, mutta se, mitä hän lausuu itsestään, surettaa minua todellakin. Hän sanoo, että hänen pyrkimyksensä päästä vanhoihin tapoihin ja toimiin tulee hänelle päivä päivältään vaikeammaksi eikä helpommaksi, ja hän pyytää minua, jos minä voin vaikuttaa jotain hänen hyväkseen, koettamaan hankkia hänelle jotain tointa, joka voisi pakottaa hänet poistumaan Englannista ja saattamaan hänet uusiin maihin ja uusien ihmisten luo. Minä olen sitä halukkaampi täyttämään hänen pyyntönsä, kun kirje päättyi muutamiin sanoihin, jotka melkein ovat kammottaneet minua.

Kirjoitettuaan, ett'ei hän ole enemmän nähnyt kuin kuullut mitään Anna Catherickistä, lopettaa hän äkkiä tämän aineen ja tekee vain muutamia kummallisia viittauksia, että aina Lontooseen palaamisestaan saakka ovat häntä merkilliset, tuntemattomat miehet vartioineet. Hän myöntää, ett'ei hän voi tätä synkkää epäilyä vahvistaa ilmoittamalla ketään varmaa henkilöä, mutta selittää itse epäilyn hallitsevan häntä öin päivin. Tämä on saattanut minut levottomaksi, koska minusta näyttää, että hänen voimakas rakkautensa Lauraan olisi vaikuttanut häiritsevästi hänen ajatuskykyynsä. Minä kirjoitan heti Lontooseen muutamille äitini vanhoille, vaikutusvaltaisille ystäville esittääkseni hänen toivomuksensa heille. Oleskelupaikan ja toiminnan muutos voivat kenties pelastaa hänet tässä hänen elämänsä vaarallisessa käänteessä.

Oli todellinen lohdutus minusta, kun sir Percival pyydätti anteeksi, ett'ei hän voi tulla aamiaiselle. Hän oli aikaisin juonut kahvinsa omissa huoneissaan ja työskenteli vielä kirjoittaen tärkeitä kirjeitä. Kello 11 olisi hänellä kunnia, jos tunti olisi sopiva, käydä neiti Fairlien ja hänen sisarensa luona.

Silmäykseni olivat kiintyneet Lauran kasvoihin hänen saadessaan tämän tiedon. Kun minä aamulla tulin hänen huoneeseensa, tapasin minä hänet kummastuttavan levollisena ja varmana. Samoin koko aamiaisen aikana. Vielä sittenkin, kun me istuimme yhdessä hänen sohvallaan ja odotimme sir Percivalia, hillitsi hän täydellisesti itsensä.

"Älä ole levoton minun tähteni, Marian", sanoi hän kaikkiaan, "keskustelussa sellaisen vanhan ystävän kuin herra Gilmoren tai sisaren kuten sinun kanssasi saatan minä kenties menettää käsitykseni, mutta en sir Percival Glyden kanssa."

Minä katsoin ja kuuntelin häntä äänettömällä hämmästyksellä. Kaikkina kuluneina vuosina, jotka me olimme yhdessä eläneet niin läheisessä luottamuksessa, oli tuo levollinen voima hänen luonteessaan ollut minulle aivan tuntematon aina siihen asti, kunnes rakkaus oli kutsunut sen eloon ja kärsimys toimintaan.

Kun uunin reunalla oleva kello löi 11, koputti sir Percival ovelle ja astui sisään. Hänen kasvojensa joka piirteessä oli tukahdutetun levottomuuden ja mielenliikutuksen ilme. Kuiva, kova yskä, joka usein kiusaa häntä, tuntui nyt olevan ankarampi kuin koskaan ennen. Hän istuutui pöydän ääreen vastapäätä meitä, ja Laura pysyi minun vieressäni. Minä katselin tarkkaavasti heitä kumpaakin — sir Percival oli Lauraa kalpeampi.

Hän lausui muutamia merkityksettömiä sanoja nähtävästi pyrkien säilyttämään tavallista kevyttä seurustelutapaansa. Mutta hänen äänensä ei ollut oikein varma, eikä hän voinut salata levotonta ilmettä silmissään. Hän tunsi tämän luultavasti itse, sillä hän vaikeni keskellä lausetta ja näkyi luopuvan paljaasta yrityksestä salata kauemmin hämmästymistään.

Tuli hetkisen syvä hiljaisuus, ennenkun Laura puhutteli häntä.

"Minä haluan puhella kanssanne, sir Percival", sanoi hän, "asiasta, joka on mitä suurimmasta merkityksestä meille molemmille. Minun sisareni on läsnä, koska hänen läsnä-olonsa on tukena ja apuna minulle. Hän ei ole lausunut minulle ainoata sanaakaan siitä, mitä nyt sanon, minä puhun omien ajatuksieni mukaan enkä hänen. Minä olen varma, että Te hyväntahtoisesti muistatte tämän, ennenkun puhun enemmän."

Sir Percival kumarsi päätänsä. Niin pitkälle oli Laura tullut ulkonaisesti täysin levollisesti ja vapaasti. Hän katsoi sir Percivaliin, ja sir Percival katsoi häneen. He näyttivät ainakin keskustelun alussa vakavasti päättäneen ymmärtää toisiaan oikein.

"Marianilta olen minä kuullut", jatkoi hän, "tarvitsevani vain lausua toivomukseni, jotta Te vapauttaisitte minut sitoumuksestani. Siinä teitte hienotunteisesti ja jalosti, sir Percival, lähettäessänne minulle sellaisen tervehdyksen. Minä teen Teitä kohtaan vain oikein sanoessani, että minä olen kiitollinen tästä tarjouksesta, ja minä toivon ja uskon tekeväni vain itsellenikin oikein lisätessäni, että minä kieltäydyn käyttämästä sitä hyväkseni."

Sir Percivalin tarkkaavaiset kasvot tulivat nyt levollisemmiksi. Mutta minä huomasin, kuinka hänen toinen jalkansa hiljaa, tasamittaisesti, lakkaamatta liikkui matolla pöydän alla, ja minä olin varma, että hän salaisuudessa oli yhtä levoton kuin ennenkin.

"Minä en ole unhottanut", sanoi Laura, "että Te pyysitte isäni suostumusta, ennenkun Te kunnioititte minua avioliittotarjouksellanne. Kenties muistatte Te myöskin minun sanani, kun minä suostuin sitoumukseemme? Minä uskalsin sanoa Teille, että minun isäni toivomus ja neuvo olivat pääasiallisesti saaneet minun antamaan Teille lupaukseni. Minä tottelin isääni, koska minä aina olin huomannut hänen olevan viisaimman neuvonantajan, parhaimman ja hellimmän suojelijan ja ystävän. Minä olen menettänyt hänet; ainoastaan hänen muistonsa on jäljellä minun rakastettavanani, mutta minun varmaa luottamustani tähän kalliiseen ystävävainajaan ei mikään ole voinut järkähyttää. Minä uskon tällä hetkellä yhtä varmasti kuin koskaan ennen hänen tietäneen, mikä oli parasta, ja hänen tahtonsa ja toivomustensa myöskin täytyvän olla minun."

Hänen äänensä vapisi nyt ensi kerran. Hänen toinen kätensä hiipi levottomasti alas polvelleni ja tarttui minun käteeni. Tuli taas lyhyt äänettömyys, jonka sir Percival lopulta katkaisi.

"Sallitteko minun kysyä", sanoi hän, "olenko minä koskaan näyttäytynyt olevani ansaitsematta sitä luottamusta, jonka omaaminen tähän asti on ollut minun korkein kunniani ja korkein onneni?"

"Minä en ole huomannut mitään moitittavaa Teidän käytöksessänne", vastasi Laura. "Te olette aina kohdellut minua samallaisella hienotunteisuudella ja kunnioituksella. Te olette ansainnut minun luottamukseni, ja mikä on minulle suuremmasta merkityksestä — Te hankitte minun isäni luottamuksen, joka on minun luottamukseni pohjana. Te ette ole antanut minulle mitään aihetta, vaikkapa minä olisin toivonutkin jotain sellaista, pyytääkseni Teitä vapauttamaan minua lupauksestani. Kaiken mitä minä olen sanonut, olen puhunut vain halusta tunnustaa koko sitoumukseni Teihin. Minun kunnioitukseni tätä sitoumusta kohtaan, minun kunnioitukseni isäni muistoa kohtaan ja omaa lupaustani kohtaan — - kaikki tämä kieltää minua itseäni vetäytymästä pois. Jos meidän kihlauksemme purkautuu, täytyy tämän tapahtua aivan kokonaan Teidän tahdostanne, Teidän päätöksestänne, sir Percival — mutta ei minun."

Sir Percivalin levoton jalan liike pysähtyi äkkiä ja hän kumartui nopeasti yli pöydän.

"Minun päätöksestäni?" sanoi hän. "Mitä syytä minulla voisi olla vetäytyä pois?"

Minä kuulin, että Laura alkoi hengittää nopeammin, ja tunsin, että käsi, jota minä pidin omassani, kylmeni. Huolimatta kaikesta, mitä hän oli sanonut minulle ollessamme kahden, aloin minä epäillä hänen voimaansa. Minä petyin.

"On yksi syy, jota minun on varsin vaikea sanoa Teille", sanoi hän. "Minä olen muuttunut yhdessä suhteessa, ja tämä muutos on kyllin vakava oikeuttamaan Teidät sekä itsenne että minun vuokseni purkamaan kihlauksen."

Sir Percival kalpeni taaskin siihen määrään, että huuletkin tulivat värittömiksi. Hän kohotti toisen kätensä, joka oli pöydällä, kääntäytyi hieman sivulle tuolilla ja nojasi päätään kädellään niin, että kasvot sivulta vain näkyivät meille.

"Mikä muutos?" kysyi hän. Ääni tunkeutui kiusallisen terävästi sieluuni hänen tätä sanoessaan — oli jotakin salattua siinä.

Laura huokasi syvästi ja kumartui hieman lähemmäksi minua, niin että hänen olkapäänsä lepäsi minun olkapäätäni vasten. Minä tunsin hänen vapisevan ja tahdoin säästääkseni häntä itse puhua. Hän hillitsi minua varottavalla kädenpuristuksella ja puhui taas sir Percivalille tällä kertaa katsomatta häneen.

"Minä olen kuullut", sanoi hän, "ja minä uskon sen, että vahvin ja tosin kaikesta rakkaudesta on se, joka vaimon tulee omistaa miehelleen. Kun minä jouduin kihloihin, olin minä vielä tilaisuudessa lahjoittamaan tämän rakkauden teille tulevaisuudessa, samoinkuin Te olitte tilaisuudessa sen voittamaan. Tahdotteko Te antaa minulle anteeksi, tahdotteko Te lempeästi tuomita minua, jos minä sanon, ett'ei asia enää ole niin?"