Front matter

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

VALKOLILJA

Kirj.

RUNA [Elisabeth Beskow]

Suomentanut M. S.

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

1.

Punertavat pilvet ajelivat toisiaan puiden latvojen yläpuolella, ja tulipunaisena hehkui läntinen taivas laskevan auringon ympärillä, ennustaen myrskyä huomiseksikin.

Metsä humisi, ja korkeat hongat huojuivat, mutta ne seisoivat niin tiheässä molemmin puolin tietä, että ne antoivat suojaa kaikille, jotka siinä kulkivat.

Keveät, nopsajalkaisen hevosen vetämät rattaat vierivät ketterästi tietä myöten. Rattailla istui Västanforsin kirkkoherra, Edgar Sander, niin leveäharteisena ja suurena että tuskinpa kukaan hänen hoikkaa Brita-tytärtään tukevampi olisi mahtunut hänen rinnalleen. Mutta tälle siinä oli tilaa ja hän nautti matkasta. Hän ajoi aina mielellään Mustalla Nuolella, etenkin isän ollessa ohjissa, sillä hän antoi tuon aran eläimen porhaltaa melkein valtoinaan, mutta ei koskaan niin, ettei olisi kyennyt sitä hallitsemaan. Musta Nuoli oli tavallista arempi tällä matkalla, sillä metsä oli täynnä myrskyillan ihmeellisiä ääniä.

Isä ja tytär tulivat Bergshamran tehtaalta, missä Västankoski pauhasi hurjana ja valkovaahdossa. Siellä oli ollut ompeluseura, ja Brita oli ollut siellä isän mukana äidin sijasta, joka oli vilustunut. Brita ei pitänyt hiljalleen istumisesta ompeluseuroissa ja tunsi senvuoksi itsensä nyt yhtä vapautuneeksi kuin Musta Nuoli, joka ei milloinkaan viihtynyt olemaan vieraassa tallissa.

Pian kimalteli Lågarnin vesi edestäpäin puiden takaa, myrsky myllersi sen valkovaahtoiseksi ja ilta-aurinko heitti sen kuohuvaan pintaan väriloistettaan. Juuri siinä, missä koski laskee Lågarnin järveen ja missä maantiesilta menee joen yli, on Fors, tohtorin talo.

Sander pidätti hevosta, joka pysähtyi vastahakoisesti tehden turhia yrityksiä lähteäkseen taasen juoksuun.

— Juokse sisään, Brita, ja katso onko setä Bentick kotona ja pyydä häneltä jotain tippoja äidin yskään. Se oli paha viime yönä.

Yhdellä hyppäyksellä Brita oli rattailta maassa ja juoksi sisään. Hän meni ruokasalin läpi ja koputti seuraavalle ovelle.

Sieltä vastattiin: sisään! ja Brita avasi oven. Siellä istui tohtori Bentick yönutussa kirjoituspöytänsä ääressä tutkien suurennuslasilla yskösbasilleja. Hän käänsi päätään katsoen silmälasiensa yli Britaa.

— Vai mekö siellä olemme? sanoi hän ja nyökkäsi, mutta ei yrittänytkään nousta ylös Britan yhdeksäntoista-vuotisen arvoisuuden edessä.

— Isä kysyy, antaako setä jotain tippoja äidille. Hän yskii niin.

— Yskii? Kuinka kauan hän on yskinyt?

— Muutamia päiviä. Hän vilustui perjantaina eikä koskaan välitä varoa itseään, niin että yöllä se oli pahempi.

— Vai niin. Eikä muita ole, jotka häntä varoisivat?

— Minun ei maksaisi vaivaa koettaa saada äitiä varomaan itseään, hän ei tottele minua, selitti Brita.

Tohtori nauroi hänen ilmeiselle, äidin tottelemattomuudesta johtuneelle tyytymättömyydelleen.

— Olemmeko juosseet tänne varta vasten tippojen vuoksi?

— Ei, isä ja minä olemme paluumatkalla Bergshamrasta. Isä istuu rattailla.

Kuultuaan sen tohtori Bentick nousi ylös ja meni Britan kanssa ulos.

Kirjoituspöytänsä ääressä hän tavallisesti istui huolimattomasti kumaraisena, mutta kun hän suvaitsi suoristautua, muuttui hän pitkäksi ja komeaksi. Hänen olennossaan näkyi suurta, mutta laiminlyötyä ja käyttämätöntä voimaa.

— Hyvää päivää, rakas ystävä! On aina hauskaa nähdä sinun tuomiopäiväkasvojasi!

Niin hän tervehti sielunpaimentaan.

Sander katsahti tutkivasti häneen.

— Istuitko lasin ääressä nyt?

— En, suurennuslasin ääressä — kerrankin. Laskin tuberkelibasilleja — pikkupaholaisia, jotka toivon voivani ajaa ulos Sepän-Annasta. Ehkäpä se tepsii paremmin, jos sinä luet loitsuja sen lisäksi.

Sander säpsähti.

— Sepän-Annasta, — Pekan nuorta vaimoako tarkoitat? Onko hänen laitansa niin huonosti?

Tohtori nyökkäsi.

— Se oli lyhyt onni! huokasi Sander. Odotin paljon hänen vaikutuksestaan mieheensä. Hän oli hyvä ihminen.

— Oli? Tottakai hän vieläkin on sellainen.

— Mutta hänhän kuolee.

— Elähän hätäile! Niin en sanonut. Hänessä on tuberkeleja, mutta hänet voidaan kyllä pelastaa. Toimitan hänet johonkin parantolaan.

— Menen pajan ohi ja pistäydyn siellä mennessäni, sanoi Sander.

Tohtori laski kätensä hänen käsivarrelleen käskevin elein.

— Ei sanaakaan tuberkeleistä hänelle! Muistakin se!

— Totuus on aina paras, sanoi Sander ja kohtasi tohtorin lujan katseen yhtä lujin katsein.

— Toisinaan saattaa olla viisainta olla sanomatta sitä, ja pajassa ollessasi olet hyvä ja jätät sen sanomatta.

— Mitä oikeutta sinulla on käskeä minua? kysyi Sander jäyketen.

— Virkani oikeus.

— Minullakin on oman virkani oikeus.

Molemmat olivat yhtä jyrkkiä, molemmat yhtä päättäväisiä hallitsemaan toisiaan kuin estämään toisen itseensä kohdistuvat hallitsemisyritykset.

Brita seisoi vieressä osittain huvitettuna, osittain peloissaan ja ihmetteli miten asia päättyisi. Naisellisen kekseliäästi hän tarttui puheeseen erottaakseen heidät.

— Miten äidin yskäntippojen käy, setä Bentick?

— Niin tipat, tosiaankin! Aina me joudumme riitaan, sinä ja minä, sanoi tohtori ja päästi Sanderin käsivarren.

Tavallinen ilme palasi jälleen hänen kasvoihinsa ja hän katseli ystäväänsä leikillisesti.

— Kuinka vaimosi laita on?

— Sellainen ärsyttävä yskä, kuten tiedät. Tavallista vilustumista. Olemme molemmat nukkuneet huonosti viime yönä.

— No niin, annan hänelle tippoja, että saat nukkua, sanoi tohtori näköjään niin tiedottomana sanojensa ivasta, että Sander ei sitä huomannut.

Kun Brita oli saanut lääkepullon ja hypännyt rattaille, sai Musta Nuoli vihdoinkin lähteä juoksuun. Se melkein lensi eteenpäin.

Tohtori seisoi paljain päin portillaan katsoen heidän jälkeensä.

— Tuota Sanderia! Ellei hän jonakuna päivänä aja nurin, niin on ihme. Nyt hän tietenkin rynnistää suoraan pajaan ja rikkoo niiden raukkojen onnen aikoja ennen kuin se on tarpeellista. Minä hölmö, joka lörpöttelin asiasta. Olisi ollut parempi, jos olisin istunut lasini ääressä, niin en olisi joutunut kiusaukseen kerskua tutkimuksillani.

Ja päätään pudistaen hän meni sisään, pani suurennuslasin syrjään ja sekoitti sen sijaan lasin itselleen. —

* * * * *

— Myrsky yltyy, isä.

— Niin oikea myrsky aina tekee illempana.

— Se tulee tuntumaan aukealla.

— Sen yli ajamme pian. Mutta ota tuolta loimi, jos sinun on kylmä.

— Kylmä! sanoi Brita sellaisesta epäluulosta loukkaantuneena.

Tyytyväinen vilahdus näkyi isän kasvoilla. Hän piti reippaudesta.

Sitten he tulivat tasangolle, joka kulki pitkin järven rantaa. Matalammilla seuduilla sitä ei olisi ajatellut tasangoksi, niin pieni se oli, mutta tässä metsäisessä vuorimaisemassa se teki sangen huomattavan erotuksen.

Kävi kuten isä oli luvannut, päästiin pian tasangon yli, ja pian olivat rattaat metsän suojassa.

— Luulen että poikkeamme Borgiin, minulla on nuoremmalle Clareukselle asiaa, sanoi Sander, kun he olivat tulleet syrjätielle, joka erosi suuresta maantiestä.

Musta Nuoli ei halunnut syrjätielle, sillä sehän ei vienyt kotiin, minne sen mieli teki. Mutta turhaan se koetti ponnistaa tahtoansa isäntänsä tahtoa vastaan. Sen täytyi totella ja se tottelikin, mutta hyvin huonotuulisena.

— Mene, mene! sanoi Sander ja huiskautti hieman hevosta, joka ponnahti lähtöön jonkinlaisella epätoivon raivolla ja melkein juoksi ylös jyrkkää tietä.

Mäellä oli vanha herraskartano, josta aukeni laaja näköala koko Lågarnin yli toisaalle päin ja metsien ja metsäjärvien yli toisaalle.

Keltaiseksi maalattu kaksikerroksinen puurakennus taitetun tiilikaton alaisine suurine ullakkoineen ja kaksi samankuosista ja -väristä pientä sivustaa reunustivat kolmella puolen lehmusten varjoamaa pihaa, jossa oli vihreiksi maalattuja kiikkulautoja ja rakennusten välisiä lautakäytäviä.

Tälle pihalle pyörähtivät nyt rattaat koiran haukunnan tervehtiminä ja pysähtyivät suuren rakennuksen portaiden eteen.

Kaaro ja Netta lakkasivat haukkumasta niin pian kuin Brita oli hypännyt rattailta ja ne olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että hän oli talon ystäviä. Ne hyppivät tervehtien hänen ympärillään näyttäen pyytelevän anteeksi haukkumistaan.

Brita taputti niitä, järjesti hiuksiaan ja katseli pihalle, missä myrsky pyöritti kellastuneita lehtiä hiekalla. Sitten hän kiiruhti sisään.

Sander sitoi hevosensa puunoksaan, kun hän ei aikonut viipyä niin kauan, että olisi maksanut vaivaa viedä sitä talliin. Ollen hyvä kaikkia kohtaan, jotka tekivät työnsä hyvin, otti hän tukon rattailla mukana olevia heiniä ja heitti sen Mustan Nuolen eteen. Mutta hevonen oli vielä loukkaantunut siitä, että oli ollut pakotettu poikkeamaan syrjätielle täällä sidottavaksi uudelleen odottamaan, minkävuoksi se luimisti korviaan taaksepäin, heilautti päätään ja näytti tahtovan sanoa, ettei se tahdo syödä.

Sander nauroi, taputti sitä kovasti lautasille ja meni sisään.

Kun Sander tuli johonkin paikkaan etsiäkseen jotakuta, ei hänellä ollut koskaan muuta kuin sama kysymys esitettävänä, tapasipa hän etsimänsä sijasta kenen muun tahansa. Nyt hänellä oli asiaa talon pojalle, kandidaatti Uno Clareukselle. Senvuoksi hän ei mennyt kapteenin huoneeseen alimpaan kerrokseen, vaan suoraan ullakkokerrokseen siihen huoneeseen, missä Uno asui.

Suoritettuaan filosofiankandidaattitutkinnon Uno oli jättänyt opinnot antautuakseen ehyeltään kirjalliseen toimintaan. Hän oli nimittäin jo opiskeluaikanaan kirjoittanut runoja, kyhäelmiä ja novelleja sellaisella menestyksellä, että se oli noussut hänelle päähän — ja pannut sen pyörälle, sanoi hänen isänsä. Nyt hänellä oli tekeillä suurenlainen dramaattinen teos ja saadakseen olla aivan häiritsemättä hengettärineen hän oli tullut kotiin Borgiin ja pyytänyt saada eteläisen päätyhuoneen ullakolla, sillä se oli niin erikseen, ja sitten ullakkohuoneissa on erityistä tunnelmaa, arveli hän.

Tähän runouden tyyssijaan suuntasi nyt tuo kaikelle taiteelle sokea ja kuuro kirkkoherra Sander raskaat askelensa.

Mutta hän ei löytänyt sitä, jota haki huoneesta. Sen sijaan hän tapasi siellä kapteeni Clareuksen, joka mukavasti lojui korituolissa jalat toisella tuolilla, vaippa pyöreällä vatsalla, kirja kädessä ja sikari suussa.

Kapteenilla oli sangen ylhäinen ulkomuoto, sileäksi ajeltu leuka, lyhyeksi leikatut harmahtavat viikset, leikillisyyden ilme suun ympärillä, huoleton katse tuuheiden, vielä mustien silmäkulmien alla olevissa luottavaisissa sinisissä silmissä.

Hän tuli iloiseksi saadessaan nähdä Sanderin ja teki liikkeen ikäänkuin noustakseen ylös, mikä ei kuitenkaan ollut todella tarkoitettu ja mikä päättyi niin, että hän ojensi kätensä ja työnsi lähellä olevaa tuolia.

— Istu ja juttele ja ota sikari.

Hän viittasi kädellään pöydällä olevaan sikarikoteloon.

— Missä Uno on? kysyi Sander heti.

— Hän ei ole täällä kuten näet. Minäkin odotan häntä sanoakseni hänelle, että tämä kirja, jonka hän on lainannut minulle sivistyttääkseen minua, on vain lorua. Istu, veli rakas! Hän tulee kyllä pian, hän on ollut kauan ulkona.

Mutta Sander jäi seisomaan.

— Minulla on hänelle asiaa, tahtoisin saada sen mieluimmin toimitetuksi tänä iltana.

— Hän ei tule kotiin ennemmin siksi että sinä seisot, niin istu siis. En ole koskaan nähnyt kenenkään seisovan niin sitkeän itsepintaisesti kuin sinun. Istu, muuten minä hermostun.

— Missä Uno on? Mitä hän tekee ulkona niin kauan? kysyi Sander.

Hän tuli aina kärsimättömäksi kun hänen piti odottaa.

— Ajattelee kai, otaksun minä. Ja hartaasti toivon myrskyn sysäävän hänen ajatuksiaan. Hän väittää, että ne ovat olleet kuin umpilukossa viime aikoina, ja se on tehnyt hänet niin huonotuuliseksi, että mieluummin tekee kierroksen päästäkseen tapaamasta häntä.

— Miksi hän kuluttaakaan aikaansa näytelmien töherrykseen? Hän saisi ryhtyä johonkin hyödyllisempään. Siinä sinä tuskin teet oikein, että annat hänen kulkea täällä laiskotellen.

— Enhän minä anna hänen laiskotella, vastasi kapteeni tyytyväisin haukotuksin. Sen tekee eukkoni. Ja mitä minä silloin mahdan? Sinähän tiedät, että mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo Jumala.

— Sitä minä en ensinkään tiedä, virkkoi Sander torjuvan arvokkaana, mikä hyvin huvitti kapteenia. Mutta mitä nyt Unoon tulee, niin olen tullut esittämään hänelle erästä hyödyllistä toimintaa.

— Vai niini Muokkaamaan maata musteisilla käsillään vai kiviäkö vääntämään kilpaa sinun kanssasi? kysyi kapteeni, viitaten ruumiilliseen työhön, jota voimakas kirkkoherra virkistyksekseen teki silloin kun sielunhoidolta jäi aikaa.

— Minulla on tapana koota entisiä rippilapsiani kerran kuukaudessa iltakokoukseen pitäjäntuvalle. Nyt tahdon, että hän torstaina tulee pitämään heille esitelmän.

— Mistä sitten? kysyi kapteeni ottaen sikarin suustaan voidakseen esteettömästi ällistellä.

— Esimerkiksi runoudesta.

Kapteenin suu ja silmät suurenivat yhä enemmän.

— Runoudesta? Ja sinäkö, joka harrastat vain jumaluusoppia ja ruumiillista työtä, esität sellaista?

— En ole niin yksipuolinen. Tahdon, että kaikki voima otetaan huomioon hyvän palveluksessa. Harrastan kansanvalistusta eri aloilla. Jos Uno voi tehdä muut osallisiksi niistä tiedoista, mitä hänellä on, hyödyttää hän niillä. Siihen tahdon antaa hänelle tilaisuuden.

Tuo tarmokas mies, joka ei saattanut nähdä käyttämätöntä voimaa pohtimatta heti sen hyötyätuottavia mahdollisuuksia, käveli edestakaisin lattialla. Kapteeni tuprutteli sikariaan katsellen ystäväänsä hyvänsävyisellä pilalla.

Nuo kumpikin tekivät mielellään jokaiselle hyvää, mutta toinen teki sitä periaatteesta, vastoin luontaista itsekästä taipumustaan, toinen luontaisesta hyvyydestä.

Yht'äkkiä ovi aukeni, ja Uno Clareus tuli sisään.

Hän pysähtyi vastenmielisesti yllättyneenä huomatessaan ihmisiä huoneessaan. Uusiutunut innoitus täydessä liekissä hän oli kiiruhtanut kotiin heti syventyäkseen kirjoitukseensa. Hän ei voinut hillitä kärsimättömyyttään eikä vaivautunut sitä peittämäänkään, se näkyi hänen vilkkaitten kasvojensa joka piirteestä.

Sopimattomampaa hetkeä ei Sander olisi voinut valita asiansa esittämiseen, ja jos hänellä olisi ollut puoleksikaan niin paljon ihmistuntemusta kuin sitkeyttä, olisi hän lykännyt asiansa toiseen kertaan, mutta sellainen ei nyt pälkähtänyt hänen päähänsä.

Kuultuaan, mistä oli kysymys, Uno pudisti kiivaasti päätään.

— En ole koskaan pitänyt esitelmää enkä voi suostua siihen, vastasi hän jyrkästi.

— Joku kerta pitää olla ensimmäinen, sanoi kirkkoherra.

— Miksi niin? Minä en milloinkaan aio pitää esitelmiä, kaikkein vähimmin runoudesta talonpoikaisnuorukaisille.

Uno oli niin kärsimätön, että hän unohti olla kohtelias.

Sanderia suututti vastustus.

— Sinun pitäisi olla kiitollinen, kun sinulle tarjotaan tilaisuus, jolloin voit olla hyödyksi, sanoi hän.

— Minulla on tehtäväni, ja se on kirjailijan, sanoi Uno arvokkaasti suoristautuen. Tuo hennon nuorukaisen ylpeän itsetietoinen liike, nuorukaisen, jolla oli punakat nuoret kasvot ja jonka viikset vielä olivat untuvantapaisina haivenina, viekoitteli hupaisan hymyn kapteenin huulille. Mutta Sander ei tavallisuuden mukaan huomannut koomillisuuden varjoakaan.

— Sen, joka osaa kirjoittaa, täytynee osata puhuakin, sanoi Sander, joka ei vielä ollut luopunut yrityksestään.

— Sen, joka osaa kävellä, täytynee kai osata lentääkin, myönteli kapteeni nousten ylös.

Hän antoi peiton pudota lattialle ja ojentelihe pitkin haukotuksin.

— Uno, teethän mitä sinulta pyydän? kysyi Sander.

Uno joutui pois suunniltaan tällaisesta itsepäisyydestä, joka ei jättänyt häntä rauhaan.

— En tahdo puhua runoudesta, tahdon vain runoilla. Muutoin ei minulla ole aikaa ajatella esitelmää, olen parhaillaan kiinni työssä, joka sitoo minut kokonaan enkä voi enkä saa enkä tahdo hajoittaa itseäni.

Tästä vastauksesta Sanderinkin piti ymmärtää, että enemmät pyytelemiset olivat turhat. Mutta hän oli hyvin suuttunut, sillä hän ei koskaan voinut sietää ihmisten vetäytyvän syrjään siitä minkä hän piti heidän velvollisuutenaan.

Kapteeni katsoi huvitettuna toisesta toiseen.

— Tule, sanoi hän tarttuen Sanderin käsivarteen. Näen Unosta, että hänen kirjailijavimmansa on yhtä sitkeä kuin sinun tarmosi ja hän räjähtää, ellemme jätä häntä rauhaan. Etkö voi pyytää minua pitämään esitelmää? Minä osaan kyllä puhua rakentavasti. Esimerkiksi sodasta.

Hän koetti huomaamatta vetää ystäväänsä ovea kohti. Sander seurasi vastahakoisesti.

— Onko se tosiaankin sinun viimeinen sanasi? kysyi hän Unolta.

— On, vastasi tämä näyttäen niin innokkaasti haluavan jäädä yksin, kuin olisi tahtonut ampua nuo molemmat ulos.

Hänen erinomaiseksi tyydytyksekseen he poistuivat todellakin.

Uno suoristausi vapautuksen tuntein ja pudisti vielä puolittain raivoisana nyrkkejään ovea kohti. Sitten hän istuutui kirjoituspöydän ääreen, otti käsikirjoituksensa esille ja oli pian syventynyt työhönsä, taiteellisen puolipitkän tukan valahtaessa otsalle.

2.

Mutta miten Brita oli aikaansa viettänyt isän ollessa epäonnistuneella käynnillään Unon ullakkokamarissa?

Brita oli kulkenut ympäri huoneita etsien ihmisiä. Eteisestä hän oli silmännyt ruokasaliin, korkeaan, suureen huoneeseen, jossa oli raskaat mahonkiset huonekalut ja jonka katossa riippui kirjailtu tammikruunu. Keveästi Brita juoksi lattian yli lukuhuoneeseen, mutta sielläkään ei ollut ketään, kaikki oli siellä hienosti järjestettyä ja autiota.

Lukuhuoneesta Brita tuli kirjastohuoneeseen, jota yleensä pidettiin Borgin kauneimpana huoneena. Se ulottui yli koko rakennuksen toisen lyhyen sivun ja siinä oli ikkunoita kolmelle taholle. Kaksi suurta, leveää kirjahyllyä aiheuttivat huoneen nimen, mutta muuten siellä oli runsaammin taideaarteita, tauluja, veistoksia ja vanhoja esineitä.

Brita näki heti, ettei ketään ollut sisällä tänä iltana, ja innokkaana tapaamaan jonkun ennenkuin isä kutsuisi häntä kotimatkalle, kiiruhti hän taas kauniin huoneen läpi, omistamatta sen nähtävyyksille katsettakaan ja tuli näin taas takaisin eteiseen.

Kapteenin vastaanottohuoneeseen hän ei mennyt eikä myöskään toiselle puolen keittiön taholle, vaan sen sijaan ylös toiseen kerrokseen.

Täälläkin oli eteishalli, jossa oli ovia kolmelle eri taholle. Perällä olevat kaksoisovet veivät suureen saliin, joka oli ruokasalin yläpuolella ja jossa oli viisi korkeata ikkunaa länteen, näköala Lågarnille ja vastakkaisen rannan kukkuloille. Toiselta puolen tultiin vierashuoneisiin ja makuuhuoneisiin, toisaalta tyttöjen ja kotiopettajattaren huoneisiin. Jälkimmäisiin aikoi Brita suunnata askelensa, kun hän pidättyi kuullessaan pianonsäveleitä salista. Se oli hyvin heikkoa ja yksitoikkoista soittoa, ja Britaa ihmetytti, kuka saattoi tuolla tavoin soittaa. Varovaisesti hän avasi oven ja katsoi sisään.

Myrskyillan aurinko, joka oli alhaalla vastakkaisen rannan yläpuolella, loisti veripunaisena ikkunasta. Valkeiden huonekalujen kullatut leijonanpäät loistivat, ja siivekäs sfinksi koilliskulmassa olevan peilipöydän alla näytti saavan eloa laskevan auringon loisteesta. Mutta tulipunainen hohde himmeni laskeutuessaan harmaalle päälle, joka kumartui koskettimien yli viheriän vierashuoneen puoleisessa kulmassa. Rajattomasti hämmästyen Brita näki mamselli Klaran, taloudenhoitajattaren, istuvan siellä soittamassa.

Pieni ja harmaa oli Klara-mamselli, vanha talon asukas. Viisikymmentä vuotta oli hänen palvelusaikansa kestänyt, ja nyt hän ei enää jaksanut juuri paljon hyötyä tehdä. Mutta sitä hän ei huomannut, päinvastoin hän luuli olevansa korvaamaton eikä ymmärtänyt ollenkaan rouvansa hienotunteisia viittauksia eläkkeestä.

Tänä iltana Klara-mamselli oli antanut palvelijoille loman, että he pääsivät kylän lähetystalolle kuulemaan kuinka messinkisoittimet koettivat kilpailla myrskyn kanssa. Hänen mieleensä ei ollut johtunut itse mennä sinne, hänen täytyi katsoa kotia etenkin nyt, kun hänen rouvansa oli Tukholmassa käymässä. Klara-mamselli ei olisi koskaan mennyt ovesta ulos rouvansa poissa ollessa, sillä hän oli varma siitä, että jos hän olisi mennyt, olisi joko koti hänen palatessaan ollut palanut tai sen arvoesineet varastetut tai jokin muu onnettomuus tapahtunut.

Neiti Vilde ja tytöt olivat myös menneet konserttiin. Uno-herra oli ulkona, ja kun Klara-mamselli oli silmännyt kapteenin huoneeseen ja huomannut sen tyhjäksi, luuli hän olevansa aivan yksin talossa. Oli peräti harvinaista, että Klara-mamsellin jollain tavoin teki mieli karata aisoista. Tämän merkillisen päähänpiston johtamana hän oli mennyt ylös suureen saliin ja istuutunut pianon ääreen.

Ei sentähden, että hän ollenkaan olisi osannut soittaa tai koskaan oli osannutkaan. Kaikki, mitä hän taisi, rajoittui muutamiin sointuihin, jotka hän oli oppinut kerran nuoruudessaan eräältä nuorelta merimieheltä, joka oli hukkunut, ennenkuin hän oli ennättänyt tulla hänen vaimokseen. Näitä sointuja hän nyt koetti hakea pianosta, ja kun hän siinä onnistui, ihastui hän niin, että hän soitti niitä kerran toisensa jälkeen. Mutta tuntien olevansa luvattomalla asialla hän soitti niin hiljaa, niin hiljaa. Hapuileva oli hänen kosketuksensa, ikäänkuin muisto, joka harhailee takaisin kauas menneeseen aikaan.

Ääneti seisoi Brita ovella ja kuunteli huvitettuna, auringon laskiessa vuorten taakse ja huoneen valaistuksen häipyessä hämäräksi.

Heikkonäköisenä ja huonokuuloisena Klara-mamselli ei ollut huomannut saaneensa kuulijan, vaan jatkoi häiriintymättä sointujaan milloin bassossa milloin diskantissa.

Muutamia minuutteja Brita oli seisonut ja kuunnellut, kun hän kuuli ullakon portaiden narisevan raskaiden askelien alla. Ääneti hän painoi oven kiinni, ja kun isä ja kapteeni Clareus tulivat halliin, pani hän sormen hymyilevälle suulleen ja teki liikkeen kädellään saliinpäin.

Kapteeni, jota tämä viittaus lähinnä tarkoitti, hiipi hiljaa sen oven luo, jota Brita raotti ja katsahti sisään.

Hänen silmänsä välähtivät hämmästyksestä ja ihastuksesta, ja oikein kiitollinen oli katse, jonka hän vetäytyessään takaisin loi Britaan, sillä tämä oli näyttänyt hänelle oikein makupalan.

Sander ei ollut huomannut Britan viittausta eikä kapteenin pysähtymistä, vaan oli jatkanut matkaansa portaita alas, ollen liian suutuksissaan asiansa epäonnistumisesta välittääkseen sillä kertaa mistään muusta.

Kapteeni ja Brita kulkivat kumpikin hänen jäljessään, molemmat sanomattoman huvitettuina odottamattomasta, salissa näkemästään näystä.

— Hän luulee, ettei kukaan osaa vartioida taloa varkailta niin hyvin kuin hän, sanoi kapteeni naureskellen. Ja nyt kuitenkin olemme varastaneet hänen pienen salaisuutensa, hänen mitään huomaamattaan.

— Ihmettelen, mistä hän on löytänyt nuo soinnut, tirskui Brita.

— Sen linnut mahtavat tietää. Mutta elä missään tapauksessa, Brita, salli hänen ikinä tietää, että olemme olleet kuuntelemassa, se musertaisi hänet. Hän luulee kai olevansa yksin talossa.

Ja kapteeni nauroi sydämellistä, tarttuvaa nauruaan.

— Minun täytynee kai mennä ulos kävelemään kunnes hän lopettaa, ettei hän huomaa minun olleen kotona.

Ulkona pihalla, joka nyt oli pimeänä vanhojen lehmusten humisevan lehvikon suojassa, oli Musta Nuoli voittanut pahan tuulensa ja suvainnut syödä heinät. Nyt se seisoi aterioineena ja vilkutti korvillaan, miettien olisiko kiskaista itsensä irti, ellei isäntä pian tulisi irroittamaan.

— Miks'ette te voi jäädä iltaan asti, sinä ja Brita? kysyi kapteeni tultuaan ulos ja nähtyään Sanderin irroittavan hevosta.

— Ei ole aikaa. Tuhat asiaa odottaa minua.

— Eikö 999 vain? kysyi kapteeni pyytävästi.

Brita nauroi hänen hupaisalle ilmeelleen, mutta Sander ei muuttanut ilmettään. Hän istuutui leveänä ja raskaana ja Brita ennätti tuskin hypätä rattaille hänen viereensä, ennenkuin Musta Nuoli kiisi portista ulos.

Brita kääntyi ympäri ja huiskutti hyvästiksi kapteenille, joka heilutti hänelle keppiään asettaessaan lakkia päähänsä ja viheltäessään Kaaroa ja Nettaa, jotka tulivat täyttä vauhtia osoittaen koirien altista ihastusta kaikkeen, mikä viittaa kävelyyn.

— Nyt saamme kiirehtiä, sanoi Sander, heidän kääntyessään Borgin tieltä suurelle maantielle.

Tie kulki ensin hetkisen Lågarnin rantaa pitkin ja poikkesi sitten vasemmalle metsään. Korkeina ja tummina seisoivat jättiläiskuuset molemmin puolin tietä, ja hämärissä näytti metsä läpipääsemättömältä. Siellä ja täällä se oli saanut kuitenkin uhrata muutamia puita ja tehdä tilaa muutamille tuville sekä niiden pienemmille tai suuremmille palstoille.

Ajajat kulkivat sivu koulutalon, missä koulusali oli pimeänä, mutta tulta pilkotti opettajattaren huoneesta.

Vähän matkan päässä siitä oli paja. Siellä tehtiin vielä työtä, ja kipunat tuprahtelivat savupiipusta ja liehuivat ilmassa sammahtaakseen sitten metsänpimeään. Sepän tupa oli kivenheiton matkan päässä kauempana, ja siellä vaimo keitti paraillaan illallista.

Sander hiljensi vauhtia, mutta asian harvinaisuuden vuoksi hän epäröi hetkisen, ennenkuin päätti pysähtyä.

— Pitele sitä hetkinen. Pistäydyn vain sisällä tervehtimässä, sanoi hän antaen ohjakset Britalle.

Sepän-Anna katsoi ystävällisesti kirkkoherraan. Hänellä oli sielukkaat kasvot ja tavattoman säteilevä hymy.

Tuon muutoin sangen jäykän miehen ääni tuli helläksi hänen puhuessaan vaimon kanssa. Vaikka hän ei ollut tahtonut luvata mitään tohtorille, ei hän sanonut nyt mitään Sepän-Annalle hänen sairaudestaan, vaan puhui muuta sen lyhyen ajan, minkä jouti tuvassa olemaan.

Brita oli iloinen, kun isä tuli takaisin, sillä Mustaa Nuolta, ei ollut hauska pidellä.

Asunto, jonka he tämän jälkeen sivuuttivat, oli Jumalan ja kuolleitten. Valkeana hohti kirkko hämärissä, joka oli täällä vaaleampaa kuin metsätiellä. Harmaa ja sammaltunut oli kiviaita, joka ympäröi hautausmaata, missä riippakoivut varjosivat oksillaan vinoja ristejä ja paremmin tai huonommin hoidettuja hautakumpuja.

Jonkun matkan päästä kirkon itäpuolelta kiiluivat Västanforsin kirkonkylän tulet. Kymmenen minuutin matka oli palaavilla vielä vastakkaiseen suuntaan pappilaan Billingen järven rannalle.

Sanderin ei tarvinnut nyt enää käyttää ohjaksia, sillä itsestään Musta Nuoli kääntyi porttiaukon läpi tiheään puistikkoon ja pysähtyi pääportaiden eteen. Punaiseksi maalattuna valkeine kulmauksineen ja vihereine ikkunapielineen seisoi pappilan rakennus rantatörmällä puutarhan keskellä.

Vierashuoneessa, jota ei arkioloissa käytetty ja jossa senvuoksi oli sellaisille huoneille ominainen persoonaton leima, oli pianino. Sen ääressä istui tänä iltana Anna Sander, talon nuorempi tytär, itsekseen soitellen. Hän ei kuullut isän ja sisaren kotiintuloa, sillä huone ei ollut pihan, vaan järven puolella.

Billinge oli pikku järvi, metsälampi, ja pappila oli ainoa talo sen rannalla. Se oli satujärvi täynnä metsän runoutta. Pappilassa elettiin kuitenkin sadulle ja runolle liian raitista ja toimeliasta elämää. Siellä oli vain yksi, joka ymmärsi metsälammen tunnelmaa, ja se oli Anna. Mutta hän muutti sen satutunnelmaa ylemmäksi. Keveässä sumussa, joka toisinaan tyyninä syysiltoina leijaili lammen vesillä, hän ei nähnyt sadun keijuja, vaan enkelien siipien välkettä.

Kun veden peilipinta aamu- tai iltavalaistuksessa tulena hehkui, ei hän nähnyt siinä heijastusta syvyydessä olevasta metsänhaltijan linnasta, vaan hän näki ylösnousemisen tulensekaisen lasimeren, missä pyhät seisovat harput käsissä.

Anna Sander oli kuusitoistavuotias ja muistutti varhaista kevätpäivää, jolloin koivut seisovat puolipuhjenneina ja niiden vaaleanvihreät värivivahdukset väreilevät niiden valkorunkoja vasten. Silmäkulmien kaarissa oli unenhieno piirre, ja suu oli tuntehikas. Silmien enemmän vakava kuin iloinen ilme samoinkuin leuan muoto ilmaisi tahdonlujuutta, mikä ei kuitenkaan ollut vielä tietoinen itsestään.

Hän oli keskeyttänyt yksikätisen läksyjen harjoittamisen soittaakseen erään lempivirtensä säveltä, jota hän lauloi hiljaisella äänellä, peläten jonkun kuulevan.

Puhtahaks minut, Herra, sä luo! Harhasta pois ota, helmahas tuo!

Hän lauloi kaikki säkeistöt syvällä ja hartaalla vakavuudella. Tällaisetkin säkeet kuin nämä:

Puhdista vain kaikki sa pois, Luotasi mun mikä estää vois,

tulivat vilpittömin tuntein hänen vielä lapsellisilla huuliltaan, sillä hän tunsi itsensä usein hyvin syntiseksi, mikä aiheutui tavattoman arasta omastatunnosta, jota painoi kodin ilmapiirille ominainen moitesävy.

Harvinaisuuden vuoksi hän unohti ajan siinä istuessaan. Oli hauskaa laulaa, kun hän oli varma siitä, ettei kukaan kuullut häntä, ja nythän hän siitä saattoi olla vakuutettu, kun isä ja Brita olivat poissa ja äiti alakerran makuuhuoneessa toisessa päässä rakennusta. Ensi kertaa hän ei laulanut virttänsä, hän alkoi sen nyt jo osata.

Yht'äkkiä hän hätkähti kuullessaan nimeään mainittavan. Käännyttyään hän näki isänsä leveän ja raskaan olennon salin ovella.

— Minä tulen illalliselle, mutta ei näy ketään ihmistä eikä ruokaa pöydällä, sanoi hän tyytymättömänä.

Anna, jonka talousviikko oli paraillaan, punastui syyllisenä, sulki pianon ja meni ovea kohti, mutta isä ei väistynyt, jonka vuoksi Anna jäi seisomaan hänen eteensä.

— Sinä et saa antaa soiton ehkäistä muiden velvollisuuksien täyttämistä, senvuoksi että pidät sitä hauskimpana, sanoi hän.

— En tiennyt, että oli niin myöhä, puolustihe Anna hiljaisena.

— Sinun pitää oppia ottamaan ajasta vaari, se on liian kallista käytettäväksi muuten kuin parhaimmalla tavalla, vastasi isä enemmän kehoittavalla kuin ankaralla äänellä.

Hänen väistyessään nyt ovelta, Anna meni ruokasaliin ja kattoi illallisen mahdollisimman nopeasti ikäänkuin olisi sillä toivonut voivansa sovittaa laiminlyönnin.

Kun se oli valmis, tuli rouva Sander nuhaisena ja kalpeana shaali hartioilla ja lempeät, kauniit silmät yön valvonnasta punertavina. Hän yski lakkaamatta ja näytti rasittuneelta.

— Pistäysin kotimatkalla Bentickin luona ja sain lääkettä, jota sinun pitää ottaa yöksi, sanoi hänen miehensä.

— Minkätähden vaivasit itseäsi kiusaamaan tohtoria minun tähteni? Olisinhan voinut maata toisessa huoneessa ensi yönä, niin en olisi häirinnyt sinua.

— Nyt sitä ei tarvitse tehdä, jos otat tätä lääkettä, vastasi hänen miehensä leipää leikaten.

— Minkälaista ompeluseurassa oli, Brita? kysyi hän yskien.

— Kuten tavallisesti.

— Kerrohan vähän.

Brita oli ylenkatseellisen näköinen, ikäänkuin olisi ajatellut ettei siinä ollut mitään kertomista, mutta sitten hänen päähänsä pisti kertoa omalla tavallaan.

— Tulimme juuri kun Vassin täti oli purkautumaisillaan rattailta alas. Isä meni ensin pistäytymään konttorissa, niin että minä sain laahata Vassin tädin portaita ylös. Minä tartuin häneen lujasti, mutta hänhän on aina hengästynyt ja hengästyi lisää portaista ja innokkaasta puhelustaan. Olimme ensimmäiset rouva Bergin ja Liisa Nilsonin kera. "Minulla on sanomista, minulla on sanomista!" puhkui täti Vass, ollessaan vielä ovella. Hänellä ei ollut vielä henkeä tarpeeksi sanoakseen mitä hän tahtoi sanoa, mutta hänen täytyi ainakin ilmoittaa, että hänellä oli jotakin sanottavaa, ettei kukaan olisi ehtinyt ruveta puhumaan ennenkuin hän sai sanoa sanottavansa.

Isä rypisti otsaansa Britan noin puhuessa vanhemmista ihmisistä, ja äiti huomatessaan sen, kävi levottomaksi toiselta puolen haluten kuulla enemmän, mutta toiselta puolen peläten Sanderin todella suuttuvan. Vaikka Brita huomasi sekä isän paheksumisen että: äidin levottomuuden, jatkoi hän huolettomasti kertomustaan. Toisinaan hänet valtasi rohkeuden henki, ja silloin hän ei antanut pelästyttää itseään. Kodin tunnelma oli hänestä niin harmaata ja yksitoikkoista, että hänen täytyi heittää siihen toisinaan sytykettä.

Hänellä oli erinomainen matkimistaipumus ja hän puhui juuri samoin kuin hänen kuvattavansa henkilö, hän kertoi niin huvittavasti ja samalla niin totuudenmukaisesti ja pohjaltaan viattomasti, että isä huolimatta paheksumisestaan ei tullut häntä keskeyttäneeksi eikä äiti levottomuutensa ohella voinut olla vetämättä suutaan hymyyn.

Ja sen nähtyään Brita tunsi itsensä ylpeäksi ikäänkuin olisi saavuttanut voiton.

3.

Kun Lucia Vilde, Borgin kotiopettajatar, tuli huoneeseensa illalla 11 aikaan, meni hän ikkunan luo ja katsoi ulos.

Sitä hän ei tavallisesti mielellään tehnyt, kun oli kuutamo kuten nyt, sillä kuunvalo liikutti hänen mieltään ja teki hänet alakuloiseksi. Mutta tänä iltana kuu paistoi myrskypilvien lomasta, ja se teki sen Lucian silmissä siedettävämmäksi. Myrskystä hän piti ja hän katseli nyt Lågarnin vihaisia aaltoja ja huojuvia puita.

Hän näki nuoren koivun taipuvan syvään myrskynpuuskan käsissä, mutta niin pian kuin tuuli helpotti, ojentausi se jälleen suorana ja notkeana ja seisoi siinä pudistaen puoleksi lehdettömiä oksiaan. Runko hohti valkeana kuutamossa.

Nuoren koivun elämä ei ollut päättynyt kesän vehreyden loppuessa, ensi keväänä se vihannoisi uudelleen ja kasvaisi korkeammaksi.

Lucia Vilde katseli koivua ja ihmetteli, seuraako ihmisenkin elämässä syksyn hävitystä uusi kevät. — Niin, kaiketipa myrskyn jälkeen saattaa uudelleen nousta, ajatteli hän, mutta miten säilyttää elämän voima sitä vastaan mikä kuluttaa?

Lucia Vilde oli jo yli kolmenkymmenen ja hänellä oli jo hopeajuovia hiuksissa, vaikka ne olivat sellaista väriä, joka ei helposti harmaannu. Hänen eloisat liikkeensä samoinkuin silmien ilme kuvastivat hermostuneen valveutunutta, salaisen tuskan kiihoittamaa sieluelämää.

Paetakseen itseään hän antausi innolla toisten harrastuksiin ja rakasti sellaista työtä, joka eniten vaati. Täällä Borgissa hän oli viihtynyt ensi hetkestä. Siitä oli nyt kuukauden päivät kun hän oli tullut. Täällä oli monta, jotka tarvitsivat hänen mielenkiintoansa, ja työtä oli paljon.

Pahinta oli, pitkinä iltoina, sillä täällä mentiin aikaisin nukkumaan, mutta uni ei tullut aikaisin Lucialle. Jos se joskus tulikin, poistui se sitä aikaisemmin aamuisin. Jos hän nukkui ennen puolta yötä, heräsi hän jo neljän ajoissa, ja silloin olemassaolo painoi häntä sietämättömänä tuskana. Herääminen tuntui aina vaikealta, mutta oli pahempaa mitä aikaisemmin se tapahtui. Hän oli hankkinut itselleen suuren valokuvan Michelangelon "Sarastuksesta", naisolennosta, joka väänteleikse heräämisen tuskasta. Se antoi hänelle ymmärryksen lohtua. Se seurasi hänen mukanaan minne hän milloinkin meni ja riippui nyt hänen huoneensa seinällä.

Päästäkseen varhaisesta aamusta pitensi hän iltaa, siirsi huomispäivän läksyjen valmistuksen siihen saakka, ja kun se työ ei riittänyt, turvautui hän johonkin kirjaan. Mutta kirjan piti olla sekä helppo lukea että huvittava, muuten tulivat ajatukset, joita hän ei tahtonut ajatella, ja kiusasivat häntä. Eikä ollut aina helppoa löytää sellaista kirjaa. Hän tunsi joskus olevansa vaarassa huonontua niistä ja hän koetti olla ilman niitä, mutta ne hetket, jotka hän oli ilman ajanvietettä, kävivät vaarallisiksi, ja silloin hän taasen turvautui kirjoihin; ne olivat kuitenkin paremmat kuin mielipaha ja epätoivoiset ajatukset.

Tänä iltana Lucialle oli käynyt hyvin, sillä senjälkeen kun oli erottu yöksi ennen kl. 10 oli hän tavannut Klara-mamsellin tavattoman seurusteluhaluisena. Klara-mamselli oli tavallisesti iltauninen kuten muutkin talon asujamet, mutta tänä iltana hän oli ollut ihmeellisen virkku ja täynnä nuoruuden muistelmia. Nuo puoleksi unohtuneet soinnut, jotka hän varkain oli soittanut auringon laskiessa, olivat herättäneet kaikki vanhat muistot, ja hän oli ollut yhtä kiitollinen saadessaan puhua hukkuneesta merimiehestään kuin Lucia saadessaan kuunnella. He olivat istuneet Klara-mamsellin pienessä kammiossa kunnes kello löi 11. Vilkkaasti ja hämärtyneet silmät eloisina oli Klara-mamselli kertonut nuoruutensa suuresta surusta, ja Lucia oli kuunnellut, itsekseen ihmetellen, voisiko hänkin kerran vanhana istua noin rauhallisena ja kertoa nykyisestä kirvelevästä surustansa ikäänkuin vaalenneesta muistosta.

Sitten Klara-mamselli oli ennustanut Lucialle ja myhäilevin huulin tiedottomasti sanonut kaiken: kuningas kaukana, uskollista rakkautta, mutta jotain synkkää tiellä, kyyneleitä omassa huoneessa, kirje, valoisia, iloisia ihmisiä, tarjoilua, menestystä työssä, kiusaa, yllätyksiä y.m. Lopulla oli ollut suuri valoisa, vakava muutos.

— Jospa itse muuttuisin niin, etten enää välittäisi mistään! ajatteli Lucia, siinä seisoessaan ikkunansa ääressä ja kuunnellessaan myrskyn kohinaa.

Se olisi ainoa mahdollinen muutos — —

Hän tunsi itsensä niin toivottoman virkeäksi, vaikka kello kävi kahtatoista. Huomispäivän läksyt olivat jo valmistetut eikä hänellä ollut mitään luettavaa. Kuutamo ja Klara-mamsellin ennustus veivät hänen ajatuksensa kauas "kuninkaaseen" ja siihen pimeään, joka erotti heidät. Hän koetti pakottaa itseään ajattelemaan sen sijasta oppilaitaan. Niitä oli monta ja ne olivat vielä verraten uusia hänelle, ja niiden pitäisi muodostaa kylläkin mielenkiintoinen työala.

Irene Clareuksen, joka oli kahdeksantoista vuotias, ja Brita Sanderin kanssa Lucia luki kieliä. Anna Sanderin ja Gerda Clareuksen kanssa hän luki kahdeksannen luokan kurssia. Ebba Clareuksen ja Bergshamran Jenningin tyttöjen kanssa hän luki neljännen luokan kurssia. Sitäpaitsi hän soitti niiden kaikkien kanssa. Niin että kyllä hänellä oli paljon tekemistä.

— Pelkään meidän rasittavan liiaksi neiti Vildeä, oli rouva Clareus sanonut juuri ennen Tukholman-matkaansa, jolle hän ei ollut tahtonut lähteä ennenkuin oli nähnyt, minkälainen uusi kotiopettajatar oli.

— Työ on vain lepoa minulle, oli Lucia vastannut reippaalla tavallaan ja terveine hymyineen, mistä ei suinkaan saattanut aavistaa hänen kantavan salattua surua.

Ja rouva Clareus, joka ensi hetkestä oli mieltynyt Luciaan ja vahvistunut mieltymyksessään häntä enemmän nähtyään, jätti täysin luottamuksin tyttärensä kotiopettajattaren huostaan ja matkusti Tukholmaan levähtääkseen hiukan sisarensa ja tuttaviensa luona.

Lucian yritys ajatella oppilaitaan epäonnistui. Vastustamattomasti hänen ajatuksensa kääntyivät sinne, minne hän ei tahtonut niitä laskea. Ei auttanut, vaikka hän veti alas kaihtimen kuutamon eteen ja riisuutui ja pani maata. Uni oli toivottoman kaukana ja ajatukset mahdottomia.

Siinä hän lojui suuressa valkoisessa vuoteessaan kattoon tuijottaen.

Vuodeverhot olivat kokonaan syrjään vedetyt siltä taholta missä ikkuna oli, mutta toisella puolen ne olivat vuoteen eteen vedetyt, sillä sillä taholla riippui seinällä peili, joka ulottui lattiasta kattoon saakka ja josta Lucia saattoi nähdä itsensä maatessaan. Ensimmäisenä iltana tuo peilikuva oli säikähdyttänyt häntä ikäänkuin aave, kun hän oli nähnyt sen aivan odottamatta. Ja senjälkeen olivat vuodeverhot olleet tarkasti edessä. Mutta hänestä oli kuitenkin epämieluista katsoa sille taholle, sillä silloin häntä karmi kuvitellessaan miten suonikkaat vieraat kädet hiljaa vetivät verhon syrjään. Mieluimmin hän olisi suonut, että peili olisi muutettu pois hänen huoneestaan, mutta häntä hävetti pyytää sitä, sillä silloin hänen olisi pitänyt ilmaista naurettava kummituspelkonsa, ja sitä hän ei tahtonut.

Mitä hän miettisikään nyt, joka valtaisi ajatukset, kunnes uni tulisi?

Yht'äkkiä hän muisti, miten Uno illallispöydässä oli pauhannut kirkkoherra Sanderista, joka oli tahtonut pakottaa häntä pitämään esitelmän nuorisolle. Uno oli kieltäytynyt, ja Sander oli suuttunut.

Olihan sääli kirkkoherraa, ettei hän saanut apua, jota pyysi. Ja sääli oli nuorisoakin, joka olisi saanut sekä hyötyä että huvia kuullessaan uuden äänen.

Onnekas ajatus juolahti Lucian mieleen. Jospa hän tarjoutuisi pitämään esitelmän! Ei juuri runoudesta yleensä, mutta hän saattaisi ottaa jonkin runoilijan ja antaa hänestä ja hänen runoudestaan kuvauksen.

Ajatus kiinnitti hänen mieltään. Minkä runoilijan hän valitsisi? Tegnérin, vai Viktor Rydbergin? Tai jos hän ottaisi jonkun vähemmän tunnetun? Tai jonkin nykyaikaisen, uusimman? Hän innostui yhä enemmän alkaen jo suunnitella esitelmää. Ajatukset siirtyivät kokonaan kielletyltä alueelta, ja hän ajatteli vilkkaasti ja terveellisesti, kunnes tuli uniseksi ja nukahti nähden unta esitelmästään.

4.

— Luuleeko maisteri, että kirkkoherra tahtoisi antaa minun pitää teidän sijastanne esitelmän nuorisokokouksessa torstaina? kysyi Lucia seuraavana aamuna aamiaista syötäessä.

Unolla, jolla oli paha tapa ottaa liian suuria suupaloja, oli suu niin täynnä silliä ja perunaa, että hänen täytyi työskennellä hetkinen, ennenkuin saattoi vastata, mutta hänen silmänsä välkähtivät.

— Ehdottakaa sitä hänelle, niin saamme nähdä mitä hän vastaa, sanoi hän sitten ja naurahti, huvitettuna jostakin omasta ajatuksestaan.

Luciaa hämmästytti hänen tapansa, hän oli luullut että hänen ehdotuksensa otettaisiin vastaan kättentaputuksin.

— Tarkoitatteko etten kelpaisi puhumaan muutamille maalaisnuorukaisille? Olkaa hyvä ja muistakaa, että olen suorittanut ylioppilastutkinnon, enkä ole opintojeni puolesta niin kovin jälellä itse teistäkään, sanoi hän vilkkaaseen tapaansa ja äänessä tuo raikas sointu, joka levitti hyvää tuulta hänen ympärilleen.

Uno hymyili, ja hänen silmänsä loistivat kiusoittavasti.

— Teissä on pieni vika, jota ei koko maailman oppineisuus saa poistetuksi, sanoi hän.

Lucia ei saanut selvää siitä mitä Uno tarkoitti.

— Ettekö älyä? "Nainen vaietkoon seurakunnassa" on kirjoitettu, sanoi Uno ja tarkasti huvitettuna tämän selvityksen vaikutusta.

— Ah! sanoi Lucia ensin hämillään, melkein suuttuneesti, mutta sitten hän purskahti sydämelliseen nauruun. Te tarkoitatte, että kirkkoherra antaisi minulle sen vastauksen?

Uno nyökkäsi.

— Minua kummastuttaisi, ellei hän tekisi sitä.

— Mutta hyvä ystävä! vastusteli Lucia yhä nauraen. Onko hän todellakin niin mahdoton? Nyt minulla on kerrassaan vastustamaton halu tarjoutua nähdäkseni, vastaako hän todellakin kuten luulette.

— Niin, tehkää se, pyysi Uno innostuneena. Lyödäänkö veto?

— Lyödään vain. Minä sanon, että hän suostuu.

— Ja minä että hän ei suostu. En tahdo lyödä vetoa siitä, että hän suoraan sanoo syyn, mutta jos hän kieltää, niin se on siitä syystä.

— Saan kyllä hänet sanomaan syyn, sanoi Lucia luottavasti. Lyömme vetoa jostakin, jonka vedon menettänyt itse tekee, vai kuinka?

— Hyvä, kättä päälle, sanoi Uno. Ja he löivät kättä asian vahvistukseksi muun pöytäseuran tyytyväisyydeksi.

— Minä tulen teidän kanssanne ja esittelen teidät siksi avuksi, jonka olen hankkinut sijaani. Eikö se ole sopivaa? sanoi Uno.

— On, kerrassaan. Menkäämme aamiaislomalla.

— Ratsastaako neiti? kysyi Uno.

— Ratsastan mielelläni.

— Sitten menemme ratsain, niin pääsemme pikemmin.

— Täti saa lainata äidin ratsastuspuvun, luulen että hänellä on vanha pukunsa ullakolla, sanoi Irene.

— Kiitos, minulla on oma pukuni mukana, tunnusti Lucia hieman punastuen.

Saattoihan tuntua omituiselta, ajatteli hän, että köyhä kotiopettajatar kuljetti mukanaan ratsastuspukua. Mutta hän ei ollut koskaan sanonut olevansa köyhä. Jos joku otaksui sitä, niin se ei ollut hänen vikansa. Hän ei ollut pitänyt velvollisuutenaan ilmoittaa, että hän ei taloudellisista syistä ollut hakenut itselleen paikkaa, vaan päästäkseen kokonaan uuteen ympäristöön, missä mikään ei muistuttanut häntä tuskaisten vuosien kärsimyksistä ja missä ei ollut ketään, kuka siitä tiesi.

— Minä ratsastan herrojen satulassa, maisteri, sanoi hän Unolle, noustuaan ruokapöydästä mennäkseen lukuhuoneeseen nuorempien oppilaidensa kanssa, jotka lukivat aamupäivän ensi puoliskolla.

Uno teki vastaukseksi kunniaa ja katosi.

Toiselle aamiaiselle Lucia tuli ratsastuspuvussaan. Se oli uusi ja hyvin ommeltu, vartalonmukaisine puseroineen ja kaksijakoisine hameineen. Juuri sen ankara yksinkertaisuus salli hänen olentonsa pehmeän ja joustavan hienouden ja hänen ryhtinsä sulavan miellyttävyyden tulla näkyviin. Tuo hieman uhmaileva mielenkiinto, joka häntä innostutti asian suhteen, reippaan ja iloa tuottavan ratsastuksen ohella sai hänen muutoin hieman kuihtuneille poskilleen väriä jopa pyöreyttäkin, ja hänen silmiinsä tuli loistetta.

Hän huomasi kyllä ihailun sekaisen ihmettelyn, jota hän herätti, ja käsitti, että hänen vapaa esiintymisensä ei juuri ollut ominaista toisen palveluksessa olevalle henkilölle. Mutta hän ei voinut eikä välittänytkään kahlehtia vapaata olemustaan mihinkään pakollisiin muotoihin, oma itsensä hänen piti saada olla kaikessa — ja sellainen hän olikin. Täällä Borgissa ei kukaan loukkaantunut siitä, päinvastoin.

Lucia ja Uno ahmasivat aamiaisensa voidakseen kauemmin nauttia ratsastusretkestään.

Kapteeni auttoi Lucian satulaan, ja tervehtien ratsupiiskallaan häntä ja oppilaitaan Lucia ratsasti pois Unon seurassa.

— Eikö hän ole ihastuttava, isä? virkahti Irene ja painoi isän käsivartta, heidän siinä seisoessaan ja katsellessaan poistuvia.

— On kyllä, myönsi kapteeni sydämellisesti ja seurasi tuntijan katsein tuon solakan vartalon vapaita, sulavia liikkeitä niin kauan kuin ratsastajat olivat näkyvissä.

5.

Sander ei tiennyt, mitä vastata; tuo tarjous tuli hänelle aivan odottamatta. Oikeastaanhan hänen vain pitäisi olla kiitollinen ja ottaa tarjous vastaan. Mutta Lucia, joka seisoi siinä niin hienona ja vapaaryhtisenä ja puettuna melkein miehenpukuun, tuntui niin soveltumattomalta hänen suunnittelemaansa nuorisokokoukseen nähden, että hänen mielestään hänen pitäisi kieltää. Eikä hän ollut ajatellut mahdolliseksi sitä, että nainen pitäisi puheen kokouksessa.

Mutta hylätä ilman pätevää syytä ystävällisesti tehty tarjous ei ollut helppoa edes Sanderillekaan, joka ei juuri muulloin tavallisesti häikäillyt sanoa suoraan mielipidettään ja panna sitä täytäntöön.

Nuo älykkäät, hymyilevät silmät, jotka niin ystävällisesti ja avoimesti katsoivat häntä kasvoihin, saattoivat hänet hämille.

— Mistä neiti Vilde sitten haluaisi puhua? kysyi hän etupäässä senvuoksi, että voittaisi aikaa ja ehtisi tulla selville itsestään.

Selvemmin kuin hän itse tiesi, ilmeni hänen epäröimisensä hänen äänessään.

— Olin ajatellut valita jonkun runoilijan, esimerkiksi Snoilskyn ja antaa kuvauksen hänen runoudestaan ja lopettaa esityksen lausumalla jonkin hänen runoistaan.

Aine miellytti Sanderia, juuri sellaista hän oli toivonut Unon esittävän, sillä hän ei tarkoittanut nuorisokokouksillaan yksinomaan hengellistä rakentamista, vaan hän tahtoi tehdä ne sekä huvittaviksi että yleissivistäviksi.

Jospa Uno vain olisi tarjoutumassa, olisi kaikki ollut hyvin.

— Luulen kyllä suoriutuvani siitä, sanoi Lucia, joka ihmeekseen huomasi Sanderin epäröimisen.

Hän ei kuitenkaan ollenkaan loukkaantunut siitä, pikemmin hän oli huvitettu.

— Sitä en suinkaan epäile, sanoi Sander heti. Hän alkoi itse aprikoida, tarvitsiko hänen ollenkaan epäröidä.

— Ehkä kirkkoherra ei hyväksy naisen puhumista? kysyi Lucia.

Uno kääntyi nopeasti poispäin salatakseen naurunhaluaan kuultuaan tämän viattoman, vakavalla äänellä tehdyn kysymyksen.

Kirkkoherra ei aavistanut vähintäkään viekkautta ja meni senvuoksi hyväuskoisena ansaan, tulipa iloiseksikin siitä, että Lucia ymmärsi hänen ilmilausumattoman epäilynsä.

— Niin, en tietysti hyväksy sitä periaatteessa, myönsi hän. Mutta kysymys on siitä, pitääkö tämä nuorisokokous käsittää seurakunnaksi sen varsinaisessa merkityksessä. Sehän on yksityistä laatua. Eikähän neiti mitään hengellistä puhetta pitäisi.

Hän puhui ikäänkuin tyynnyttääkseen Lucian pelkoa ja sillä hänen onnistui tyynnyttää omansa. Hänen katseensa kirkastui hänen puhuessaan.

— Luulen, etten tarvitse epäröidä ottaessani vastaan neiti Vilden ystävällisen tarjouksen, sanoi hän ilmeisesti iloisena ja keventyneenä tultuaan tähän lopputulokseen.

Lucian hymyssä oli iloisuutta enemmän kuin asian luonto aiheutti, mutta sitä ei Sander huomannut, asia kun kiinnitti hänen mieltään. Päätettiin joitakin kokouksen yksityisseikkoja ja sitten Lucia sanoi hyvästit.

Ulkona eteisessä rouva Sander tuli vastaan ja sai heti tiedon siitä, mitä oli päätetty. Mutta Lucia, joka näki paheksuvan katseen, minkä hänen kaksijakoinen hameensa aiheutti, ihmetteli, oliko rouva Sander käsittänyt, mistä oli kysymys. Lucian saattoi toisinaan vallata vallaton uhmailemisen halu etenkin silloin, kun hän huomasi jotakin, jota hän piti turhana kainoutena.

— Jos voisin ottaa Annan eteeni satulaan, niin hänen ei tarvitsisi kävellä Borgiin ja me saisimme seuraa, sanoi hän hilpeästi.

— Anna ei ole koskaan istunut herrojen satulassa, selitti rouva Sander hänelle harvinaisen päättäväisesti.

Mutta Lucian vallattomuus vain yltyi tuosta vastauksen selvästä moitteesta, jonka hän oli saanut.

— Hän saisi istua niin naisellisesti sivuttain kuin suinkin, molemmat jalat samalla puolella, lupasi hän herttaisesti. Niin että sen puolesta! Mutta en tiedä, voinko vastata siitä, että voin pitää häntä kiinni, jos hevonen juonittelisi.

Lucia ei ollut hetkeäkään tarkoittanut totta esityksellään Annan ottamisesta satulanupille, mutta hän huomasi huvitettuna, miten tässä talossa köykäisinkin sana ilmeisesti otettiin vakavalta kannalta.

— Anna saa kävellä tapansa mukaan, sanoi rouva Sander arvokkaasti. Hän kai onkin jo mennyt. Hänen piti toimittaa eräs asia matkalla.

Rouva Sander katsoi ympärilleen ikäänkuin olisi hakenut puheena olevaa.

— Brita meni kaiketi hänen kanssaan, niin että luullakseni ei kumpikaan tytöistä ole kotona, lisäsi hän, tapansa mukaan puhuen ikäänkuin olisi epävarma asiastaan.

Sander ja hänen vaimonsa seisoivat portilla katsellen eteneviä ratsastajia.

— Kuinka saatat antaa hänen puhua pitäjäntuvassa? Hänhän ratsastaa kahdareisin ikäänkuin mies ja käy housuihin puettuna, virkkoi rouva Sander, voimatta pidättyä purkamasta suuttumustaan Lucian sopimattoman esiintymisen vuoksi.

— Ei suinkaan hän siinä puvussa tule kokoukseen, puolustihe Sander rypistetyin otsin.

Ei ole hauskaa tulla soimatuksi asiasta, josta itse salaisesti tuntee itsensä epävarmaksi.

— Hänen päähänsä saattaa pistää tulla ratsain kokoukseen — ja silloin…!

— Ei hän sitä tee! Saatanhan varmuuden vuoksi pyytää Unoa estämään sen, jos hän huomaisi hänen aikovan sellaista, sanoi Sander ja meni huoneeseensa.

Hänen vaimonsa pudisti päätään levottomin ilmein, kietoi shaalin ympärilleen ja meni huoaten sisälle, miettien, miten hän parhaiten voisi vastustaa tuon emansipeeratun kotiopettajattaren vaikutusta Britaan ja Annaan.

Sillä aikaa ratsasti Lucia Unon rinnalla kotia päin Borgiin.

— Kuka meistä on voittanut vedon? kysyi hän kääntyen vilkkaasti toverinsa puoleen, niin pian kuin he olivat päässeet kuulomatkan ohi pappilasta.

— Te tietysti. Hänhän suostui tarjoukseen.

— Mutta hän epäröi — juuri siitä syystä, mistä sanoitte.

Uno päästi nyt vaivoin pidätetyn hilpeytensä valloilleen.

— Oi, te olitte erinomainen, kun kysyitte niin viattomasti. Ja se meni häneen! Hän rupesi tyynnyttämään teidän omaatuntoanne!

Ja Uno nauroi ääneen.

Luciakin yhtyi ensin siihen, mutta kävi sitten yht'äkkiä vakavaksi.

— On rumaa, että teemme pilaa kunnon miehestä tällä tavoin, sanoi hän.

— Emme tee pilaa kunnon miehestä, vaan hänen yhdestä heikkoudestaan.

— Joka tapauksessa pilaa, väitti Lucia hieman katuvaisena. Emme välitä enää vedosta. Koska minä olen sen voittanut, niin voinhan sen purkaakin.

— Mutta minkätähden? vastusteli Uno.

— Minusta olisi hauskempaa, jos tämä pikku pila, mitä olemme kirkkoherrasta tehneet, olisi olemattomissa, kun tämän jälkeen tapaan hänet. Ja senvuoksi haluan tehdä vedon tyhjäksi.

— Miten turhan tunnontarkka te olette! Mitä meidän pikku pilamme hänelle tekee? Hänhän ei tiedä siitä mitään eikä totisesti ole sellainen, joka tuntee, mitä hänen ympärillään ilmassa liikkuu.

— Mutta kuitenkin — ehkä juuri senvuoksi. Hän on niin herkkäuskoinen. Minun omaantuntooni oikein koski, kun hän otti kujeilevan kysymykseni todeksi epäilemättä mitään. Se oikein liikutti minua, ja minä tunsin itseni ilkeän petolliseksi.

Uno hymyili suojelevasti. Hän ei ollut yhtä mieltä Lucian kaikkiin punnitsemisiin nähden, mutta hänen mielestään ne sopivat Lucialle. Ne ilmaisivat tuntehikasta sydäntä, ja sellaiselle mies aina antaa arvon miellyttävässä naisessa.

— No, teidät täytyy kai sitten vapauttaa minun mestariteostani, mikä siitä nyt lie tullut, sanoi hän, alentuvasti myöntyen Lucian naiselliseen heikkouteen.

Miehekkään ylemmyyden tärkeä ääni Unon poikamaisen ulkomuodon ohella huvitti Luciaa ja liikutti hänessä olevaa äidillisyyttä.

6.

— Tiedätkö mitä, Anna? Sinulla on kerrassaan ihastuttava ääni! virkahti Lucia kääntyen ympäri pianotuolissa ja katsoen vilkkain katsein suoraan kasvoihin Anna Sanderia, joka tämän odottamattoman kiitoksen kuullessaan punastui hiusrajaan saakka.

Jotkut Lucian oppilaat aikoivat johtaa laulua nuorisokokouksessa, ja he seisoivat nyt hänen ympärillään Borgin suuressa salissa virsiä harjoitellen. He olivat juuri laulaneet Annan mielivirren: "Puhtahaks minut, Herra, sä luo". Anna oli laulanut harjoituksella saavutetulla varmuudella ja rakkaudesta johtunein tuntein. Hänen äänensä oli, hänen itsensä siitä tietämättä, johtanut muita, ja Lucia oli kiinnittänyt siihen huomiota ja viehättynyt siitä.

Lucian tapana oli lausua ilmi tunnustuksensa silloin kun siihen oli aihetta, ja ehkäpä hyvinkin juuri se vaikutti, että hänestä niin paljon pidettiin.

— Jospa sinä harjoittaisit jonkun pikku laulun esittääksesi kokouksessa yksinlauluna! ehdotti Lucia.

— Oi, en koskaan uskaltaisi sitä! huudahti Anna kauhistuen jo pelkkää sellaista ajatustakin.

Lucia hymyili.

— Mitenkä minä sitten uskallan pitää esitelmän?

— Onhan sillä ero.

— Pitäisitkö sitten mieluummin esitelmän?

— Huu, en toki, se olisi vielä pahempaa.

— Niinpä niin!

— Mutta onhan ero Lucia-tädin ja minun välilläni.

— No niinpä kyllä! Sinä kyllä osaat, jos vain tahdot. Voimmehan harjoittaa jonkun laulun, niin saamme sitten nähdä, saatko rohkeutta sen laulamiseen.

— Voi ei, täti hyvä!

— Sinä saat olla laulamatta kokouksessa, jos et uskalla, lupasi Lucia. Mutta kyllä kai sinä minulle uskallat laulaa? Et suinkaan sinä minua pelkää?

Lucian äänessä oli niin herttainen, kehoittava sävy, ja toivo saada olla tuon jumaloidun opettajattaren erikoisen harrastuksen esineenä oli liian houkutteleva.

— Lupaako täti oikein varmaan, että saan olla laulamatta kokouksessa? sanoi Anna.

— En pakota sinua, saat tehdä aivan niinkuin itse haluat, lupasi Lucia, ja Anna suostui suuresti ihastuksissaan.

Lucia valitsi pienen laulun, joka yksinkertaisessa sydämellisyydessään oli hänen mielestään ikäänkuin varta vasten Annan ääntä varten sepitetty, ja harjoituksen loputtua, kun toiset oppilaat olivat lähteneet salista, hän asetti nuottivihkon paikoilleen, heitti Annaan rohkaisevan katseen ja alkoi soittaa:

"Mun ota käten' Herra ja taluta, — — —"

Laulun yksinkertaiset sanat tuon nuoren, hopeankirkkaan, soinnukkaan äänen hartaasti laulamina vaikuttivat voimakkaasti Luciaan. Hänen teki mielensä itkeä ja ojentaa kätensä saadakseen tuntea ne niiden voimakkaiden puhtaiden käsien ympäröimiksi, joista Anna lauloi, ja jotka voisivat vetää koko hänen olentonsa pois kaikesta tuskasta korkeamman maailman kirkkaisiin päämääriin.

Mutta tunne, joka hänen nuorelle oppilaalleen oli elämää, merkitsi hänelle, jolla oli niin itsenäinen luonne, tuskin muuta kuin tunnelmaa. Ja hän tiesi sen.

7.

Huhu siitä, että neiti Vilde aikoi pitää esitelmän nuorisokokouksessa, oli levinnyt, ja uteliaisuus houkutteli sinne monta sellaista, jotka muuten eivät olisi tulleet. Sali oli täpö täynnä, ja joitakuita vanhempia oli livahtanut myös sisään. Muiden muassa istui siellä naisvihaaja tohtori Bentick takimmaisella penkillä oven suussa.

— Hän istuu siellä vain toivoen saavansa kuulla teidän sekaantuvan, kuiskasi Uno Lucialle.

— Aion siinä tapauksessa tehdä hänen ruman toivomuksensa tyhjäksi, kuiskasi Lucia takaisin rohkea tuikahdus katseessaan.

Rouva Sanderkin istui siellä ja hänen täytyi, vaikka ehkä vastahakoisesti, tunnustaa itselleen, ettei Lucian puvussa eikä olennossa ollut mitään loukkaavaa. Hän tunsi itsensä nurjamieliseksi Luciaa kohtaan tietämättä miksi eikä senvuoksi ollut niin pahoillaan, kuin luuli olevansa, huomatessaan kotiopettajattaressa jotakin, joka oikeutti hänen salaisen nurjamielisyytensä häntä kohtaan.

Lyhyen alkupuheen jälkeen kirkkoherra antoi puheenvuoron Lucialle.

Hänestä tuntui jonkun verran omituiselta väistyessään syrjään naisen tieltä. Mutta Lucia alkoi, ja pian hänen vilkas, älykäs esitelmänsä oli temmannut mukaansa kirkkoherran, kuten kaikki muutkin, ja hän oli niin viehättynyt hänen loistavaan esitystapaansa ja esiintymisensä miellyttävään sulouteen, että hän kokonaan unohti kaikki ennakkoluulonsa. Hän ei enää ajatellut sitä, että Lucia oli nainen, hän ajatteli vain sitä, mitä hän sanoi, sillä niin hän puhui.

Kun hän vihdoin lopetti innostuttavaan, mukaansatempaavasti lausuttuun "Stenbockin kuriiri" nimiseen runoon, olivat kaikkien katseet kääntyneet hänen kasvoihinsa eikä kukaan salissa olevista ajatellut mitään muuta kuin kuriirin ratsastusta voitonsanomin läpi Ruotsinmaan.

Esitelmä oli erittäin onnistunut.

— Te olette löytänyt oikean tehtävänne maailmassa, kuiskasi Uno ihastuneena Lucian korvaan, tämän istuutuessa paikalleen hänen viereensä kuuntelijoiden eturiville.

Lucia vain hymyili vastaukseksi, mutta tunsi itsensä vallattoman iloiseksi, kuten ihminen aina onnellisesti suoritetun kokeen jälkeen tuntee.

— Kun minä saan näytelmäni valmiiksi, olette te ensimmäinen, jolle sen luen, sillä teillä on käsitystä, kuiskasi Uno, siten antaen hänelle omasta mielestään kaikkein korkeimman kiitoksen.

Mutta nyt ei ollut aikaa enempään kuiskailemiseen, sillä kirkkoherra seisoi paikallaan pitääkseen illan hengellisen hartausesitelmän.

Kun loppuvirsi, Lucian urkusäestyksen tukemana, oli laulettu, otti hän esille Annan laulun nuotit ja vilkaisi hymyillen vaikkei juuri toivorikkaana nuoreen oppilaaseensa.

Anna pudistikin hieman torjuvasti päätään. Mutta Lucia asetti nuotit nuottipitimelle ikäänkuin hän ei heti olisi tahtonut jättää laulua, vaikka hän ei odottanutkaan mitään myöntymystä. Senvuoksi hän hämmästyi suuresti, kun Anna todellakin nousi ja tuli urkujen luo. Lucia katsoi kysyvästi noihin nuoriin silmiin ja huomasi niissä valon, joka ilmaisi hänelle, että hänen voimaansa korkeampi vaikutus oli saattanut tuon ujon tytön niin yht'äkkiä voittamaan ujoutensa.

Asia oli niin, että Anna juuri kieltäydyttyään oli kuullut sielussaan äänen, rakastetumman kuin kenenkään muun, ja se ääni oli kuiskannut:

— Häpeätkö laulaa rakkauttasi minuun näiden kaikkien kuullen? Vai etkö rakastakaan minua?

"Siis ota käten' Herra ja taluta…"

Hieman vapiseva oli ääni alussa, mutta aivan pian se varmeni ja kuului miellyttävän tuntehikkaana ja hopeankirkkaana yli äänettömän joukon. Kaikkien katseet olivat suunnatut nuoreen tyttöön, joka seisoi siinä esillä ja lauloi, ikäänkuin hän olisi ollut yksin sen kanssa, jolle hän lauloi. Ei kukaan tiennyt, että hän tunnusti rakkautensa Jumalan puhtaalle karitsalle, mutta kaikkiin se vaikutti siten selvemmin tai hämärämmin.

Sander, joka ei ollut tiennyt mitään ohjelman tästä numerosta, istui hämmästyksen lyömänä ja katsoi tytärtään ikäänkuin olisi ihmetellyt, oliko siinä todellakin hänen tyttärensä.

Kyllä hän oli luullut tuntevansa tyttärensä perin pohjin, mutta nyt tämä seisoi yht'äkkiä hänen edessään ikäänkuin uutena olentona, ja hänen laulaessaan säteili hänestä elävämpi ja tietoisempi uskonelämä, kuin mitä isä oli hänellä tietänyt olevan.

Kun Anna laulun loputtua meni takaisin paikalleen, sattui hänen katseensa isän katseeseen, joka tuijotti häneen omituisin ilmein. Levottomuus, joka oli kokonaan haihtunut hänen laulaessaan, palasi takaisin uudessa muodossa. Mitä jos isä ei hyväksyisi hänen esiintymistään! Se mahdollisuus ei ollut tätä ennen johtunut hänen mieleensäkään. Päätös laulaa oli niin yht'äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, ettei hänellä sinä hetkenä ollut muuta kuin yksi ajatus, mutta nyt oli syvälle juurtunut kunnioitus isää kohtaan vallannut levottomuudella hänen mielensä.

Sander palasi molempine tyttärineen jalan kotiin kokouksesta. Hänen vaimolleen oli tarjottu paikkaa ajoneuvoissa, joissa oli tilaa ja jotka menivät pappilan ohi.

Sander kulki ääneti kädet takin taskuissa. Hänen rinnallaan kulkivat hänen tyttärensä käsikkäin, Brita ylistellen ihastuneena Lucia-tätiä.

Niin innostunut kuin Anna olikin aineesta, kuunteli hän sisartaan hajamielisenä, sillä hän kulki miettien, oliko isä tyytymätön häneen, sentähden, että hän oli, isän siitä edeltäpäin tietämättä, esiintynyt ja laulanut.

Yht'äkkiä Sander käänsi päätään ja katsoi häneen. — Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että aioit laulaa, sanoi hän.

Anna punastui pahoillaan siitä, mitä luuli nuhteeksi.

— En ajatellut sitä ensinkään, puolustihe hän totuudenmukaisesti.

— Minkätähden sitten harjoitit laulun Lucia-tädin johdolla? huomautti Brita.

— Lucia-täti tahtoi, että harjoittelisin laulun, vaikka jyrkästi sanoin, etten uskaltaisi sitä laulaa, vakuutti Anna, kiusaantuneena siitä ajatuksesta, että he voisivat luulla hänen valehtelevan.

— Mistä johtui, että uskalsit sitten, kun asia tuli kysymykseen? kysyi isä.

Anna oli ääneti hämillään. Se kokemus, joka oli antanut hänelle rohkeutta, oli liian sisäinen ja pyhä toisille kerrottavaksi. Se oli hänen ja taivaallisen yljän välinen yhdysside.

Isä huomasi hänen epäröimisensä ja ihmetteli.

— Tahdoitko tehdä Lucia-tädille mieliksi? kysyi hän.

Annan ensi mielijohde oli — päästäkseen enemmistä kysymyksistä — vastata myöntävästi. Mutta luo pyhä kokemus olisi valheellisesta salaamisesta tahraantunut paljon enemmän kuin suorasta ilmaisemisesta.

— Minusta tuntui ikäänkuin Jeesus olisi kysynyt minulta, enkö tahtoisi laulaa hänestä, vastasi hän väkinäisesti.

Isä ei sanonut mitään, taputti häntä vain olalle. Vastaus liikutti häntä ja vahvisti sitä vaikutusta, minkä hän oli Annan laulusta saanut.

8.

Joskus kapteeni Clareus tuli lukuhuoneeseen kuuntelemaan opetuksen kestäessä.

— Nähkääs, olen unohtanut kaikki mitä olen oppinut ja haluaisin vähän sivistyä taasen, selitti hän.

Historiantunnit huvittivat häntä erityisesti ja pian tuli hänelle tavaksi olla aina mukana niillä tunneilla Se aine kiinnitti eniten Luciaa itseäänkin, ja hän teki sen niin mielenkiintoiseksi ja hauskaksi, että hänen vanhemmat oppilaansakin, jotka muutoin lukivat hänen kanssaan vain kieliä, pyysivät saada olla mukana myöskin historiantunneilla.

Kapteeni Clareus ei koskaan tullut tyhjin käsin. Hänellä oli aina pussi karamelleja tai suklaata, joita hän tarjoili joka taholle.

— Hyvin epäpedagogista! selitti Lucia, mutta oli ensimmäisenä herkuttelemassa.

Eräänä päivänä sattui, että kapteeni ei tullutkaan historiantunnille yksin, vaan hänellä oli kirkkoherra seurassaan.

Olen huvitettu kaikesta opetuksesta ja tahtoisin saada kuunnella, jos neiti Vilde sallii, sanoi hän.

Kyllä, neiti Vilde salli tietysti, ja Sander istuutui.

Kapteenilla oli, kuten tavallista, karamellipussinsa muassa ja hän antoi sen kiertää. Sanderin katseet seurasivat sitä hämmästyneinä ja vähän paheksuvina, mutta hän ei kuitenkaan sanonut mitään.

Olipa vähällä, ettei Lucia tuntenut itseään uuden kuulijan tähden hermostuneeksi. Sitä ei kuitenkaan kukaan voinut huomata, sillä hänen hermostuneisuutensa ilmeni vain vilkastumisena, ja hänen lahjakkuutensa näyttäytyi tavallista selvemmin. Hän ei ollut koskaan pitänyt hauskempaa ja mielenkiintoisempaa tuntia kuin tämä.

Sander viehättyi, puolittain vasten tahtoaan, sillä tämä oli enemmän kuin mitä hän oli odottanut, vaikka Lucian nuorisokokouksessa pitämä esitelmä oli valmistanut häntä siihen, että hänen opetuksensakin olisi mehevää ja vilkasta. Sekä opetus että opettajattaren koko personallisuus teki häneen vaikutuksen, mistä hän ei ollut selvillä. Kumpikin sekä miellytti että työnsi luotaan. Hän ei tiennyt, pitikö hänen enemmän paheksua vai hyväksyä. Mutta lähtiessään hän katsoi velvollisuudekseen lausua arvostelunsa.

— Tämä oli minulle suuri huvitus, sanoi hän Lucialle. Huomaa, että neiti Vilde hallitsee ainettaan ja ymmärtää tehdä sen oppilaille mielenkiintoiseksi. Mutta yhden muistutuksen katson voivani sallia itselleni, ja se on se, että neiti Vilde tekee opetuksen liian hauskaksi nuorille. Työn täytyy olla työtä eikä huvia.

Lucian vastauksen surumielisyyden hälvensi hänen äänensä raikkaus.

— Elämä antaa heille kyllä tarpeeksi vaikeaa ja raskasta ilman että sitä tarvitsee enentää. Eihän ole vahingoksi, jos heille esitetään työ niin valoisana kuin mahdollista.

— On parempi karaista heitä elämän vakavuuden varalle, sanoi kirkkoherra tarmokkaalla äänellään.

— Niin kyllä, ja senhän paraiten tekee antamalla heidän tuntea työn iloksi, sanoi Lucia.

Mutta Sander ei ollut sitä tarkoittanut, ja sen Lucia kyllä tiesi, vaikka hän näytti viattomalta, ikäänkuin olisi luullut yhtyvänsä kirkkoherran mielipiteeseen sen sijaan, että vastusti sitä.

Sanderin äänessä oli jotakin mahdikasta hänen kehittäessään edelleen ajatuksiaan kasvatuksesta. Lucian käsitys oli aivan vastakkainen, ja vastauksissaan hän ilmaisi sen, mutta sillä tavoin, ettei Sander huomannut, miten hän vastusti häntä, vaan useammin kuin kerran otti hänen vastustuksensa myöntymykseksi.

Kapteeni oli sanomattoman huvitettu, sillä hän ymmärsi paremmin kuin Sander Lucian näköjään lapsellisissa lausunnoissa piilevän oveluuden.

Kuten tavallisesti täysin itsenäisten yksilöiden välisissä keskusteluissa tapahtuu, lopettivat nämäkin molemmat väittelynsä, kumpikin entistään lujempana omassa mielipiteessään, vaikka Sander luuli opettaneensa neiti Vildeä katsomaan asiaa hänen näkökannaltaan.

Tietysti tämä keskustelu pidettiin senjälkeen kun nuoret olivat lähteneet lukuhuoneesta. Senvuoksi Lucia suuresti hämmästyi, kun hänen tultua huoneeseensa Brita ja Irene tulivat sinne ja hän edellisen huudahduksesta ymmärsi heidän tietävän mitä oli puhuttu.

— Oi kuinka hyvin Lucia-täti vastasi isälle! virkkoi Brita kiitollisena ja ihastuksissaan. Lucian olento jäykkeni.

— Mistä sinä tiedät, mitä isällesi vastasin?

— Me pysähdyimme oven ulkopuolelle ja kuulimme kaiken, selitti Brita rehellisesti.

— Ketkä me?

— Irene ja minä.

— Että saatoitte käyttäytyä niin pahasti! sanoi Lucia närkästyneenä.

Irene punastui nuhteesta ja oli häpeissään, mutta Brita ei antanut masentaa itseään.

— Ettehän te mitään vaarallista sanoneet. Mitä se teki, että saimme kuulla sen?

— Ei se tee mitään, vastasi Lucia lyhyesti. Mutta on alhaista kuunnella ovien takana. Enkä olisi odottanut sitä teiltä.

Irenen silmiin kihosi kyyneleitä ja hän näytti niin nololta ja katuvaiselta, että Lucia heti leppyi.

Mutta Brita oli niin kiinni jossain omassa tarkoitusperässään, ettei hän antanut Lucian ilmeisen ylenkatseen ehkäistä itseään.

— Ei voi auttaa, että käy pikkumaiseksi ja alhaiseksi, kun saa elää pienissä, ahtaissa oloissa, virkahti hän äänessä sellaista katkeruutta, että Lucia kävi tarkkaavaksi ja ymmärsi Britalla olevan sydämellä jotakin erikoista, jota hän oli tullut tänne purkamaan.

Brita, joka huomasi itseään kuunneltavan, jatkoi vähemmän katkerana ja äänessä jotakin taivuttavaa.

— Ajattelin, että Lucia-täti, joka osasi vastata isälle niin hyvin, tahtoisi koettaa puhua hänelle, niin että hän ehkä vähitellen voisi tulla käsittämään että tytönkin tarvitsisi päästä maailmalle ja tulla joksikin.

Lucian närkästys lauhtui, hän unohti, mikä sen oli aiheuttanut, ja katsoi uudella mielenkiinnolla Britaa.

— Miksi sitten tahtoisit tulla? kysyi hän.

— Sitä en tiedä. Tiedän vain, että haluan päästä johonkin. Jos Lucia-täti tietäisi miten sietämättömän harmaata ja yksitoikkoista meillä on kotona!

Lucia ymmärsi Britaa paremmin kuin hän tahtoi antaa tämän huomata.

— On kiittämätöntä sanoa niin, Brita. Sinulla on hyvä koti.

— Saattaa olla! myönsi Brita kärsimättömällä äänellä. Mutta kaipaan joka tapauksessa muualle. Ja mikä minua kiusoittaa, on se, että jos olisin poika, niin ei kukaan vaatisi minua olemaan alituiseen kotona. Esimerkiksi Erik, veljemme, saa olla Uppsalassa opiskelemassa. Mutta jos Anna tai minä haluaisimme jotain sellaista, emme tietenkään sitä saisi.

— Haluaako Annakin johonkin? kysyi Lucia.

— Sitä en tiedä. En luule hänen haluavan. Mutta hän elää omassa maailmassaan. Sitä en minä voi. Senvuoksi yksitoikkoisuus kiusaa minua. Hän ei huomaa sitä.

— Mutta miksi sinä tahtoisit tulla? kysyi Lucia uudelleen.

— Tahtoisin joksikin, joka on reipasta — miksi tahansa — esimerkiksi voimistelijaksi.

Hän ojensi käsivartensa joustavin liikkein ja katsoi niitä.

— Nähkääs, minä olen voimakas ja tiedän, että voisin tehdä lujasti työtä, jos vain saisin työtä, joka voisi huvittaa minua, joka olisi omaani. Mutta kulkea täällä kotona ja kutoa ja pitää talousviikkoa ja tehdä kaikkea sellaista, joka ei näy ja joka ei tuota mitään, on murhaavaa. Haluan maailmalle elämään elämää, tapaamaan ihmisiä, tekemään työtä ja olemaan oma itseni. Mutta jos sanon siitä jotakin isälle, keskeyttää hän minut heti ja selittää, että minun velvollisuuteni on koti. Ja äiti huokaa minun tähteni.

— Oletko sitten puhunut heidän kanssaan?

— Olen, esitän sitä joskus. Mutta he pitävät sen vain tyytymättömyytenä eivätkä ymmärrä minua ollenkaan. Oi, jospa täti tahtoisi auttaa minua!

— Mutta rakas lapsi, mitäpä minä voin tehdä?

— Puhukaa noin ylimalkaan siitä, että on hyödyllistä tyttöjenkin päästä johonkin omin päin ja saada oppia jotakin. Niin, kyllähän täti tietää.

Niin, kyllä Lucia tiesi. Mutta hän tiesi myös, että mitä rouva Sanderiin tuli, tämä vain vielä enemmän nousisi sitä ajatusta vastaan, minkä puolesta Lucia taisteli, siitä syystä, että Lucia puolusti sitä. Sillä Lucia oli herkkätunteinen ja tiesi tavallisesti pilkulleen, mitä ihmiset ajattelivat hänestä.

— Pelkään, etten voi paljoa tehdä puolestasi, Brita pieni, mutta jos saan tilaisuuden jotakin sanoakseni, niin käytän sitä, sen lupaan sinulle.

— Oi kiitos, herttainen, täti-kulta!

Ja Brita kietoi voimakkaat, nuoret käsivartensa Lucian ympärille niin lujasti, että tämä nauraen pyysi, ettei häntä puristettaisi murskaksi.

9.

Ulkona putoili ensi lumi. Lucia oli mennyt ulos tuntien väliaikana ja kiiruhtanut maantielle ja tehnyt lyhyen, reippaan kävelymatkan Lågarnin jäätynyttä pintaa pitkin, missä lumipeite valkeana ja tasaisena peitti jään. Nyt hän oli kotimatkalla. Hän oli ottanut lakin päästään ja antoi lumihiutaleiden pudota hiuksilleen, missä ne kimaltelivat valkeina ja vilpoisina.

— Onko tuo viisasta? kysyi karhea, mutta ei epäystävällinen ääni hänen takanaan. Hän kääntyi nopeasti ja näki tohtori Bentickin. Lucia ei ollut kuullut hänen askeleitaan pehmeässä lumessa.

— Hyvin viisasta, vastasi hän hymyillen.

— Onko neiti Vildellä niin kiire saada lunta hiuksiinsa? kysyi hän luoden puolittain ivallisen katseen Lucian päähän, missä hopeajuovat olivat kylläkin selviä.

— Ehkäpä toivoin voivani sekoittaa pysyväisen lumen, jota minulla jo on niissä, vastasi Lucia hymyillen.

Tohtori katsoi häneen mielenkiintoisemmin. Joko hän oli vapaa heikkoudesta näytellä nuorta tai hän osasi sen salata. Tohtori olisi tahtonut tietää kummankolainen hän oli.

— Vuodetko vai murheet ovat antaneet neidille harmaita hiuksia? kysyi hän karskiin tapaansa, jota hän harvoin huoli sievistellä.

— Mistäpä minä tiedän! Kummatkin luullakseni, vastasi Lucia antamatta hämmentää itseään.

— Neidillä on oppilaita kylliksi aiheuttamaan harmaita hiuksia. Olen iloinen, ettei minun poikani ole lisäämässä niiden lukua.

Lucian silmät suurenivat.

— Onko tohtorilla poika? Luulin…

— Minun olevan poikamiehen? En, en oikein. Menin kerran tuota pikaa naimisiin ja minulla on poika. Mutta hän on nyt Upsalassa, niin että minulla ei ole hänestä vastusta muuta kuin lupa-aikoina.

— Ja teidän vaimonne? oli Lucia kysymäisillään, mutta pidättyi. Tohtori ei ollut sanonut vaimonsa kuolleen, ja hän oli naisvihaaja. Tietysti siinä oli jokin murhenäytelmä takana.

— Tuleeko hän jouluksi kotiin? kysyi Lucia sen sijaan.

— Pelkään hänen tulevan.

— Pelkäätte? Onko hän sitten niin hirmuinen?

— En luule kenenkään pitävän häntä sellaisena. Lucia ihmetteli tohtoria. Tarkoittiko hän totta, vai teeskentelikö hän, ja minkätähden siinä tapauksessa? Oliko hän niin tunteeton kuin miltä tahtoi näyttää?

— Katsooko neiti aina ihmisten sieluun tuolla tavalla? kysyi hän yht'äkkiä.

Tohtori ei ollut katsonut Luciaan, niin että Lucia ei luullut hänen huomanneen hänen katselleen häntä. Hän tunsi tulleensa ilmi, mutta ei joutunut siitä hämilleen.

— Minkätähden tohtori koettaa näytellä tunteetonta? kysyi hän.

Terävä katse iski häneen tohtorin pienistä, himmeistä silmistä, jotka tavallisesti huolellisesti kätkivät sen, mitä hänen sisällään mahdollisesti liikkui.

— Mistä te tiedätte sen olevan näyttelemistä? Lucia kohtasi pelotonna hänen katseensa ja hymyili.

— Eikö se sitten ole?

Tohtori mutisi jotakin ja käänsi pois kasvonsa. Lucia ei oikein kuullut, mutta luuli, että kirous oli päässyt tohtorin huulilta. Hän nauroi.

— Mitä nyt? kivahti tohtori.

— Ensimmäisen kerran minulle kirotaan, selitti Lucia.

Tohtori oli Luciasta sekä koomillinen että liikuttava tylyssä kiivaudessaan ja poikamaisine yrityksineen salata syvällä piilevää tunteellisuutta, jonka olemassa olosta Lucia tällä kertaa tunsi itsensä vakuutetuksi.

He olivat nyt Borgin tienhaarassa.

— Meneekö tohtori maantietä eteenpäin?

— Menen.

Hän nosti hiukan lakkiaan.

— Kun nyt saamme aivokuumeen tästä lumikylvystä, niin on vain jatkettava, kuten olemme alkaneet, panemalla jäätä päälaelle, määräsi hän, ja neuvoja antaessaan hän käytti tapaansa sanoen "me" potilaalle.

— Kiitos, sen muistan, lupasi Lucia, ja niin he erosivat.

Mutta ennenkuin hän ehti Borgiin saakka, saavutti Uno hänet.

— Luulen että setä Bentick alentui keskustelemaan teidän kanssanne, sanoi Uno ilmeisen uteliaasti.

— Hän kertoi minulle olleensa naimisissa ja että hänellä on poika.

— Kertoiko hän senkin, että hänen vaimonsa karkasi hänen luotaan?

— Ei. Niinkö hän teki? Sitä aavistinkin. Elääkö hän?

— Hän on tainnut kuolla joitakuita vuosia sitten,

— Hänpä sitten tekikin tohtorista naisvihaajan sanoi Lucia miettivänä.

— Luultavasti. Luulen, että hän on teistä mielenkiintoinen henkilö.

Tämän hän sanoi hieman ärtynein, tutkivin katsein.

— Naisvihaajat kiinnittävät aina erikoisella tavalla meidän naisten mieliä.

— Vai niin. Te tahdotte ehkä koettaa käännyttää häntä? Mutta tässä tapauksessa luulen sen olevan hyödytöntä yksinpä teillekin.

Lucia nauroi keveästi.

— En aio koettaa, sanoi hän.

Häneen tuli jotakin hajamielistä, sillä hänen ajatuksensa painuivat yht'äkkiä siihen suruun, joka oli seurauksena sen vallan kohtalokkaasta väärinkäyttämisestä, joka hänellä oli miehiin.

10.

Kun rouva Clareus syysmyöhällä palasi pitkäaikaiselta Tukholman-matkaltaan, alkoi Lucialle uusi ajanjakso. Kaikki Borgissa olivat kohdelleet häntä niin teeskentelemättömällä sydämellisyydellä, että hän oli unohtanut olevansa vain talon palkattu kotiopettajatar. Mutta rouva Clareus muistutti häntä siitä ilman sanoja tai ilmeitä, — silti kuitenkin tuntuvasti. Rouva Clareuksen esiintymisessä oli jäykkää hienoutta, joka vaikutti useimpiin. Jopa hänen rattoisa miehensäkin muuttui toisenlaiseksi hänen läsnäollessaan, varovaisemmaksi sanoissaan ja käytöksessään.

Jos Lucialla olisi ollut vähemmän tahtia, olisi hänelle kenties koitunut ikävyyksiä, mutta nyt hän tunsi ensi hetkestä saakka ikäänkuin ilmasta, minkälaista kohtelua rouva Clareus vaati häneltä ja minkälaisen paikan talossa hän oli valmis tunnustamaan kotiopettajattarelle. Lucialla oli harvinainen kyky suhtautua henkilöihin ja oloihin silti vähimmässäkään määrässä sortamatta omaa olennaista personallisuuttaan. Se miellytti rouva Clareusta samoinkuin tämän luonnollinen hienous miellytti Luciaa. Edellinen piti siitä, että hänen alaisensa tottelivat ja kunnioittivat häntä ilman matelemisen tai pelon oirettakaan. Ja Lucia, joka personallisuutensa voiman ja luonnollisten etuoikeuksiensa takia oli tottunut olemaan ylinnä, piti siitä, että tapasi jonkun, joka ei näyttänyt välittävän siitä ja oli vaikeasti voitettavissa.

— Eikö neiti Vilde halua ratsastaa hiukan aamiaistunnilla? kysyi Uno eräänä joulukuun pakkasaamuna, kun kalpea auringonpaiste lepäsi ikäänkuin kultatomuna huurteisessa ilmassa.

Se oli liian houkuttelevaa. Ja kuitenkin Lucia epäröi hetkisen.

— Ratsastaako neiti? kysyi rouva Clareus ilmaisematta äänessään sitä hämmästystä, mitä hän tunsi.

— Olen ihastunut siihen ja otin todellakin ratsastuspukuni mukaani siltä varalta, että se tulisi kysymykseen. Ja maisteri on ollut niin ystävällinen, että on ehdottanut sitä minulle parikin kertaa, vastasi Lucia.

— Rouva Clareus ei sanonut asiaan enää mitään, ja aamiaisen jälkeen hevoset tulivat pihaan.

— Äiti, tule katsomaan miten aistikas ratsastuspuku Lucia-tädillä on! pyysi Irene.

— Neitihän voi tulla tänne näyttämään minulle ratsastuspukuaan, vastasi äiti, istuessaan ikkunan ääressä salin viereisessä huoneessaan tilikirjojaan tutkimassa.

Irene juoksi ulos, tullen hetkisen kuluttua takaisin Lucian seuraamana.

— Irene tahtoi välttämättä, että tulisin näyttämään ratsastuspukuani, selitti Lucia. Tukholmassahan kaikki naiset ratsastavat nykyään miessatulassa, mutta se tapa ei näy vielä tulleen tänne.

— Se näkyy nyt joka tapauksessa tulleen tänne neidin mukana, vastasi rouva Clareus osoittamatta millään tavalla, miellyttikö se häntä vai eikö.

— Äiti, enkö voi saada samanlaista ratsastuspukua! pyysi Irene.

— Nyt, ajatteli Lucia, saanen kai tietää, loukkaako kaksijakoinen hameeni häntä vai eikö.

— Kulutahan ensin se, mikä sinulla on, vastasi rouva Clareus, eikä Lucia siitä vastauksesta voinut tehdä mitään johtopäätöstä.

11.

Aurinko näkyi hehkuvana pakkassumusta, joka ehdottomasti oheni. Tuo sumu oli tehnyt kauniin työn yöllä — kaikki oli pakkasen hopeoimaa. Kuusimetsä oli valkoinen, mutta ei painavasta lumesta, vaan siten, että havuoksat näyttivät olevan täynnä hopeisia neuloja. Alastomien lehtipuiden hennoimmat oksat piirtyivät ikäänkuin ohuena hopeakudoksena järven jäähän.

Irene, joka kulki yksin ja nopeasti tietä pitkin, katsoi kaikkea aivan kuin olisi kyennyt entistä enemmän siitä nauttimaan. Hän ikäänkuin painoi sen sieluunsa.

Hän kulki tänä aamuna mielessä vielä epämääräinen, mutta senvuoksi paljon ihanampi tulevaisuussuunnitelma. Hänen äitinsä ei ollut näyttänyt aivan mahdottomalta, kun Lucia-täti eilen oli ehdottanut jotakin sellaista, että Irenellä hänen mielestään oli niin paljon taipumusta piirustukseen ja maalaukseen, että hänen pitäisi saada kehittää niitä. Sehän merkitsi, että hän saisi mennä Tukholmaan ja oleskella siellä!

Täynnä vapisevaa ihastusta ja toivoa hän oli myöhemmin illalla hiipinyt Lucian huoneeseen, ja he kaksi olivat rakentaneet niin hienon tuulentuvan, missä ei ainoastaan Irenen, vaan myöskin Britan tulevaisuus asui. Eikä Irene malttanut odottaa kunnes Brita toisen aamiaisen jälkeen tulisi Borgiin tunnilleen, vaan heti aamiaisen jälkeen Irenen täytyi lähteä ystävänsä luo yhdessä tämän kanssa rakentaakseen edelleen tuulentupaansa.

Tultuaan pappilaan hän sai kuulla palvelijoilta, että tytöt olivat ylhäällä huoneessaan, ja Irene kiiruhti heti sinne.

Britan ja Annan huone ullakolla oli suuri, siinä oli matala katto, leveät lattialaudat ilman mattoja ja vanhanaikainen, siniseksi maalattu, suuritakkainen kaakeliuuni. Siinä räiskyi iloinen valkea.

Huoneen kalustus oli mitä yksinkertaisin. Sama oli suuremmassa tai vähemmässä määrin joka huoneen laita pappilassa, sillä sellainen oli isännän tahto. Ylellisyys, jopa mukavuuskin olivat hänestä vihattavia. Tytöt makasivat kovilla ohuilla patjoilla yksinkertaisissa rautasängyissä ja heillä oli istuimina muutamia ruskeiksi maalattuja tuoleja. Kirjoituspöytä, piironki, pesukaappi ja kangaspuut olivat huoneen kalustona. Ikkunassa ei ollut mitään kierrekaihdinta, sillä siinä talossa ei saatu peittää herättävää aamuaurinkoa.

Brita istui kangaspuiden ääressä ja kutoi vihaisesti paukuttaen saadakseen valmiiksi määrätyön, jonka suorittamisessa hän oli myöhästynyt. Hän vihasi kutomista ja ennen kaikkea hän vihasi pakkoa, ja se kuului kyllä paukutuksesta.

Anna oli syventynyt, hänelle yhtä harvinaiseen kuin ihastuttavaan, hauskan kirjan lukemiseen.

— Jopa sinä paukutat! Pahemmin kuin Bergshamran rautavasarat!

Irene seisoi nauraen ovessa valkeata huurretta vielä hiuksissa ja nahkalakin reunustassa.

Brita hypähti ylös ja syleili häntä myrskyisästi, ja Anna suuteli häntä hiljaisemmin, pääsemättä kuitenkaan kokonaan irti siitä maailmasta, mihin lukeminen oli hänen sielunsa kiinnittänyt.

— Paukutan kiukusta, ettäs tiedät, selitti Brita tavallisella suoruudellaan. Ainoa lohdutus kutomisessa on se, että saa lyödä ja paukuttaa.

— Mistä olet vihainen? kysyi Irene nauraen.

— Oh, kaikesta. Luulen että karkaan.

— Silloin tulen minä mukaasi, sanoi Irene merkitsevä iloinen välke katseessa.

— Päätetty asia! Mihin karkaamme?

— Tukholmaan tietysti.

— Ja mitä teemme siellä?

— Sinä rupeat voimistelijaksi ja minä taiteilijaksi, sanoi Irene.

— Ihanaa! Mutta sinä puhut ikäänkuin se olisi mahdollista?

Äiti ei tuntunut aivan mahdottomalta eilen, kun Lucia-täti…

— Puhui hänelle siitä? keskeytti Brita. Voi sitä enkeliä, milloinkahan hän puhuu isälle minusta?

— Lucia-täti ja minä ajattelimme kaikki selväksi eilen illalla hänen vuoteensa reunalla, sanoi Irene. Jos vain saamme äidin oikein suostumaan lähettämään minut Tukholmaan oppimaan maalausta, niin täytyy minun tietysti asua jossakin täysihoidossa. Ja silloin on halvempaa, jos otan yhteisen huoneen jonkun toisen kanssa, ja kuka olisi parempi asuintoveri kuin sinä? Niin äitikin tietysti ajattelee, ja silloin hän voi auttaa Lucia-tätiä taivuttamaan sinun isääsi.

— Oi, oi, oi! oli kaikki mitä Brita voi saada suustaan.

Anna oli tähän mennessä tarpeeksi irtautunut viehättävästä kirjastaan innostuakseen hiljaisempaan tapaansa Irenen tuulentuvista.

— Tule, Brita, ulos kävelemään, niin juttelemme tästä, ehdotti Irene.

Brita ei olisi mitään sen mieluummin halunnut, mutta hän heitti synkän katseen vihattuihin kangaspuihin.

— En ennätä saada valmiiksi määrätyötäni, ja isä on niin kovin tarkka siitä, että se aikanaan valmistuu.

— Onko hän selvillä siitä? Eikö se ole tädin asia?

— Niin voisi luulla, mutta tässä talossa ei ole mitään, mitä isä ei tietäisi.

Annalla oli lyhyt taistelu itsensä kanssa. Hän oli tehnyt oman työnsä juuri saadakseen aikaa lukemiseen ja oli nyt niin mieluisasti kiintynyt siihen. Mutta toiselta puolen hän täysin osasi käsittää, miten Britan mieli teki mennä ulos Irenen kanssa puhumaan kaikesta, mitä heillä nyt oli puhuttavaa. Annalla oli sitäpaitsi, niin nuori kuin hän vielä olikin, jo omat mielipiteensä, jotka hän oli kodin ilmapiirissä hengittänyt, ja yksi niistä oli se, että oli uhrauduttava toisten hyväksi. Oli syntiä laskea käsistään tällainen tilaisuus.

— Minä kudon sinulle sill'aikaa kun sinä olet ulkona, sanoi hän senvuoksi, mutta salaisesti hän toivoi, että Brita ei ottaisi hänen tarjoustaan vastaan.

— Tahdotko tosiaankin? virkkoi Brita ihastuneena.

— Siinä teit kiltisti, hirveän kiltisti! sanoi Irene.

— Hän on aina sellainen, selitti Brita. Pahinta Tukholmaan menossa on hänen luotaan matkustaminen — ennen kaikkea hänen tähtensä olen jättänyt karkaamisen.

Britan tavallisesti viileään, raikkaaseen katseeseen tuli harvinaista lämpöä, ja hän suutelikin pikku sisartaan ennenkuin läksi.

Kiitollisuus, jolla Annan uhrautuvaisuus vastaanotettiin, poisti siitä kirvelevän tunteen. Hän ei kaivannut enää huvittavaa lukemista istuessaan kangaspuiden ääressä suorittamassa sisaren työtä. Rakkaudelle äärimmäisen herkkänä pani Anna sen pienimmällekin ilmaisulle suuremman arvon kuin millekään muulle. Molempien vanhempien tyttöjen ystävällinen kiitollisuus lämmitti häntä, ja sitten tuntui niin tyydyttävältä, että oli tehnyt oikein. Että se oli ollut vaikeaa, se teki sen vain yhä suuriarvoisemmaksi.

12.

Haluaako neiti matkustaa kotiin jouluksi vai olla täällä? kysyi rouva Clareus eräänä päivänä joulukuun lopulla.

— Minulla ei ole kotia, mihin mennä, mutta sukulaisia minulla on, jos niiksi tulisi, vastasi Lucia.

Rouva Clareus katsoi häneen hetkisen, ei tutkivasti, mutta kuitenkin katsein, joka näki enemmän kuin saattoi luulla.

— Neidillä on tietysti oikeus käyttää joululomaansa. Meidän sopimuksemmehan koskee vain lukukausia. Mutta jos niin on, että neiti mieluummin jäisi tänne, niin suuressa maalaiskodissahan on paljon auttamista. Sitäpaitsi luulen, että tytöt olisivat iloisia, jos neiti jäisi.

— Jos saan valita ja jos se ei ole millään tavoin sopimatonta rouva Clareukselle, niin jään mieluummin tänne, vastasi Lucia suoraan.

— Silloin pidämme sen asian päätettynä, sanoi rouva Clareus näyttämättä tyytyväisyyttä, jota tunsi.

Mutta Lucia aavisti sen kuitenkin ja oli hyvin mielissään ikäänkuin olisi saavuttanut jonkin voiton. Sillä hän oli asettanut päämääräkseen koettaa voittaa tuon jäykän rouvan myötätunnon.

Toisinaan hän ihmetteli, oliko mitään myötätuntoa olemassakaan voitettavana. Hän teki salaa huomioita äidin ja lasten, miehen ja vaimon, emännän ja palvelijoiden, rouva Clareuksen ja tämän naapurien välisestä suhteesta, sen minkä hän voi siitä kaikesta nähdä, havaitakseen, oliko siinä olemassa mitään lämpimämpää tunnetta. Mutta miten mallikelpoisilta ja sopusointuisilta nuo suhteet näyttivätkin, ei hän löytänyt niistä mitään lämpöä.

Ja Lucia ihmetteli ajatuksissaan tuota naista, joka seisoi keskellä elämän lämpimintä rikkautta näköjään aivan viileänä, ikäänkuin maailman luonnollisin asia olisi, että hänellä piti olla kaikkea, ja että hänen tuli pikemmin saada kuin antaa kiitosta siitä.

— Minun tekisi mieleni ravistaa häntä huomaamaan, mitä hänellä on, ajatteli Lucia harmistuneena, mutta samalla hän tunsi melkein kateellista ihailua tuota hienoa ja viileätä naissydäntä kohtaan, joka oli niin erilainen kuin hänen omansa.

13.

Oli joulun edellinen sunnuntai. Oli kylmä, ja oli sekä satanut lunta että tuullut, mutta nyt aurinko paistoi, ja ilma oli tyyntä. Billingen jäällä lumi oli vielä sellaisena kuin tuuli oli sen ajanut, paikoin korkeissa epätasaisissa kinoksissa, jään ollessa toisin paikoin aivan paljaana.

Jäätyneen järven yli tulivat pappilasta Anna ja hänen veljensä Erik, teologian ylioppilas, joka juuri niinä päivinä oli palannut Uppsalasta joululomalle.

Erik oli vaaleatukkainen ja sinisilmäinen, säännöllisine, laihoine piirteineen. Hänen käynnissään oli jotakin talonpoikaisen sitkeää ja hän piti päätään etunojassa, ikäänkuin olisi kantanut jotain näkymätöntä iestä. Pohjoismainen raskasmielisyys oli katseessa, ja se oli sopusoinnussa ryhdin kanssa, joka ilmaisi hitaan voiman kestävyyttä.

Anna käveli kevein askelin hänen rinnallaan lainkaan tuntematta väsymystään, sillä niin iloinen hän oli päästessään ulos yksin veljensä kanssa. Joulun edelliset päivät olivat rasittavia kaikkine puuhineen ja valmistuksineen, ja Anna, joka nyt monena päivänä oli ollut touhussa aamusta iltaan, oli oikeastaan perinpohjin väsynyt. Ellei Erik olisi esittänyt hänelle kävelyä, olisi hän kaiketi käyttänyt sunnuntai-iltapäivän samalla tavoin kuin Brita, joka juuri oli ruvennut nukkumaan.

Päivällinen syötiin pappilassa sunnuntaina aikaisemmin kuin muina päivinä, ja senvuoksi aurinko oli vielä ylhäällä, vaikka oli iltapäivä.

Sisarukset kulkivat jään yli äänettöminä. Anna katsahti silloin tällöin salaa veljeensä. Eihän hän koskaan ollut iloinen, mutta hänen kotiintulostaan saakka hän oli tuntunut Annasta kerrassaan alakuloiselta, ja Anna ihmetteli huolestuneena, oliko hän pahoillaan jostakin erikoisesta, ja mitä se siinä tapauksessa mahtoi olla.

— Oletko pahoillasi jostakin? kysyi Anna vihdoin, heidän tultuaan metsään ja kävellessään kapeata kuusten välistä polkua.

Siinä he eivät voineet kulkea vieretysten. Erik astuskeli edellä Annan seuratessa jäljessä.

— Pahoillani? Se on liian vähän sanottu.

— Sano minulle, mitä se on! pyysi Anna herttaisen osaaottavalla äänensävyllä.

— Sitä ei ole helppo sanoa.

Huolimatta tuosta vähän lupaavasta vastauksesta Anna ymmärsi kyllä saavansa tietää, mikä häntä painoi. Hän aavisti veljensä pyytäneen häntä kanssaan kävelylle juuri sen vuoksi, että saisi keventää sydämensä hänelle. Mutta ei sopinut kiirehtiä häntä, sen tiesi Anna, joka tunsi hänet. Senvuoksi he kulkivat hetken aikaa ääneti.

Vihdoin he tulivat aidan luo, joka ympäröi pientä ketoa. Täällä auringonsäteet pääsivät maahan saakka ja paistoivat lumelle ja aukion vastakkaisella puolella näkyville lumenpainamille oksille.

Portti oli nostettu talveksi pois ja asetettu ladon seinustalle, mutta Erik ei mennyt portin aukosta, vaan pysähtyi aidan luo nojaten ristiin asetetut käsivartensa siihen.

Anna kapusi aidalle ja asettui niin, että voi nähdä veljen kasvoihin.

— Anna, en halua ruveta papiksi.

Lyhyesti ja käyden suoraan asiaan tunnusti hän murheensa syyn.

Anna käsitti heti, mikä onnettomuus tämä hänen vastenmielisyytensä ajateltua kutsumusta kohtaan oli, eikä hänellä ollut ollut aavistustakaan siitä; senvuoksi koski veljen tunnustus häneen syvästi. Mutta hänen tapansa ei ollut päivitellä, ja ehkäpä Erik juuri senvuoksi oli vaikeassa käännekohdassaan valinnut hänet uskotukseen.

— Miksi et?

— Minulla ei ole elävää uskoa.

— Mutta Erik!

Erikin suorien kulmakarvojen välinen poimu syveni ikäänkuin vaoksi, ja hänen katseensa apeamielisyys muuttui synkkyydeksi.

Anna toivoi hänen liioittelevan, ja hän koetti saada Erikin huomaamaan sen.

— Kyllä kai sinä toki uskot Jumalan olemassaolon? kysyi hän melkein taivuttavasti.

— Tavallaan. Mutta se on kuollutta uskoa.

— Eihän mitään kuollutta uskoa ole olemassa. Joko se on uskoa tai sitä ei ole ollenkaan.

Erik oli vaiti.

— Etkö ollenkaan rakasta Jumalaa? Sisimmässäsi?

Tuo liikuttava hellyys Annan äänessä etsi pienintäkin veljen sielussa ehkä hehkuvaa jumalarakkauden kipinää.

Mutta Erik pudisti päätään.

— Ainoa mitä voin tuntea häntä kohtaan on pelkoa.

— Milloin se alkoi? kysyi Anna lyhyen vaitiolon jälkeen.

— Se on tullut vähitellen — ja kasvanut. Olen koettanut olla miettimättä. Mutta eihän sieluaan voi typistää. Kun on saanut miettimiskyvyn, niin…

— Erik, epäiletkö sinä?

— Epäilen.

— Mitä?

— Enimmäkseen kirkon oppia.

Ensi kerran tämän keskustelun aikana hän käänsi päätään ja katsoi Annaan. Ja tämän hellää sydäntä kouristi, kun hän näki veljen synkän katseen.

— Ja voithan ymmärtää, että se ei sovi papille. Niin, senhän Anna kyllä ymmärsi.

— Mutta etkö luule sen menevän ohi?

— Siinä ei ole mitään, joka voi mennä ohi. Sellainen, kuin nyt olen, olen aina ollut, vaikka en ole sitä tiennyt. Kelvatakseni papiksi pitäisi minun tulla kokonaan toiseksi ihmiseksi.

Anna tuli ajatelleeksi mielivirttään.

— Pyydä Jumalan luomaan sinulle uusi sydän! Hän voi sen tehdä.

Hän oli niin varma ja niin innokas. Erikin ilme suli melkein hymyksi.

— Pelkään, että siitä tulisi tulokseton rukous. Muutoin en ole pahempi, kuin että helposti selviytyisin papiksi tultuani. Useimmilla ihmisillä ei kai ole uskossaan sen enemmän elämää kuin minullakaan, monella ei edes senkään vertaa, ja he suoriutuvat hyvin koko elämänsä ajan. Sen minäkin tekisin, jos vain pääsisin papiksi. Mutta siksi tullakseen, ryhtyäkseen toisia opettamaan vaaditaan enemmän. Ja sitä juuri minulla ei ole — enkä koskaan voi sitä saada.

Hän katsoi Annasta poispäin, ja hänen katseensa synkkyys tummeni.

— Jospa vain saisin muuttaa alaa! sanoi hän intohimoisesti.

Hänen kätensä puristautuivat ikäänkuin epätoivoiseen ja hyödyttömään taisteluun.

— Mutta mitä luulet isän sanovan, jos tekisin nyt sellaisen ehdotuksen, kun hän on pitänyt minua viisi lukukautta Uppsalassa?

Anna tunsi itsensä herpautuneeksi jo sen pelkästä kuvittelemisestakin. Hänen mielestään olisi Jumalalle helpompaa luoda uusi sydän Erikiin kuin avata isän sydän ymmärtämään.

— Miksi tahtoisit sen sijaan? kysyi hän ollakseen tämän kysymykseen vastaamalla liiaksi masentamatta veljen mieltä.

— Tahtoisin tulla jälleen talonpojaksi, kuten isoisä, tuli heti voimallisesti vastaukseksi.

Erik otti lakin päästään ja pyyhkäisi kädellään paksua, vaaleaa tukkaansa. Se oli vahvarakenteinen käsi, tarkoitettu karkeaan ja raskaaseen työhön eikä kääntelemään käsikirjan lehtiä.

— Jos isä olisi tyytynyt olemaan talonpoikana kuten isoisä, niin meillä olisi nyt talo, ja minun tulevaisuuteni olisi ollut selvä. Silloin ei minun olisi tarvinnut kuluttaa itseäni mietiskelyillä. Silloin olisin voinut ottaa kaikki yksinkertaisesti.

Hän pani jälleen lakin päähänsä ja katsoi Annaan, kiehuvassa katseessa ihmeellinen sekoitus kaihoa ja masennusta.

— Voi sentään! Jospa saisi käydä auran jäljessä pellolla ja ajaa härkäparia eikä tarvitsisi ajatella mitään muuta maailmassa kuin saada vako suoraksi ja syväksi. Se olisi toista kuin takoa päähänsä kirkonkokouksien riitoja, missä toinen suunta pitää järkähtämättömänä totuutena sitä, minkä toinen tuomitsee kerettiläisyydeksi.

Hän ojensi yht'äkkiä molemmat jäntereiset käsivartensa ja oikaisi vartalonsa, ikäänkuin nostaen kuorman hartioilleen.

— Eikö koko minun olennostani näy, että minut on luotu käytännölliseen toimintaan eikä teoreettisiin viisasteluihin?

Hän seisoi siinä, tuo maanviljelyksen jälkeläinen, koko olentoineen vaatien päästä takaisin isiensä maatyöhön.

Anna ei voinut muuta kuin myöntää hänen olevan oikeassa, ja hänelle pilkahti sellainen toivo, että jos hän saisi kulkea sitä tietä, mitä hän tunsi olevansa luotu kulkemaan, voisi hän myöskin saada rauhan sen Jumalan kanssa, jota hän nyt pelkäsi.

Ei niin, että hän olisi ajatellut tätä tietoisesti, mutta hänen vaistonsa sanoi sen hänelle.

— Jospa kuitenkin puhuisit isän kanssa! Ehkäpä hän ymmärtäisi sinua paremmin kuin luulemme!

Poimu Erikin otsalla syveni uudelleen.

— Siitä ei ole helppo puhua isän kanssa.

— Mutta kuta kauemmas lykkäät sen, sitä vaikeammaksi se käy.

— Tiedän sen — mutta en kuitenkaan saata tehdä sitä.

Pelkuruudesta ei johtunut, että Erik lykkäsi keskustelun isän kanssa ja työalan keskeyttämisen. Se johtui pikemmin isiltä peritystä sitkeydestä, joka huolimatta kaikesta tahtoo itsepäisesti ja viimeiseen asti pyrkiä eteenpäin kerran alkamallaan tiellä.

Aurinko oli laskenut metsän taa, ja lumi hohti kylmän valkeana päivän hämärtyessä, kun sisarukset kääntyivät kotia kohti samaa tietä, jota olivat tulleet. Kun he metsän kautta olivat saapuneet Billingen luo ja näkivät kotinsa joulukuun hämärässä jään toisella puolen, pysähtyivät he kuin äänettömästä sopimuksesta.

— Jospa tuo olisi meidän omamme, joka menisi perintönä, eikä vain puustelli, josta meidän täytyy isän kuoltua lähteä! sanoi Erik. Kaipaan turvetta mihin kasvaa kiinni. Mieluummin perintöä, jonka minun lapseni saisivat periä jälkeeni.

— On vaarallista kasvaa kiinni maahan, huomautti Anna.

— Miksi niin? kysyi Erik hieman uhmaavasti. Maasta kotoisin ja maaksi muuttuen mies sopii parhaiten viljelemään maata.

— Emme ole pelkästään maata. Jumala puhalsi meihin oman henkensä.

— Niin, niinhän sanassa sanotaan, myönsi Erik ilman epäilystä tai uskoa. Mutta minä puolestani tunnen itseni vain kouralliseksi maata, joka on saanut elämän. Mitään Jumalan henkeä itsessäni en tunne.

— Mutta sinussa on se joka tapauksessa, vastasi Anna ja katsoi ylpeän hellästi Erikiin.

Taas, kuten kerran ennen heidän tämänpäiväisen keskustelunsa aikana, hänen synkkyytensä lauhtui hymyn tapaiseksi ilmeeksi. Hän tunsi, että hänellä on pieni sisar, josta pitää.

— Saattaa olla liukasta jäällä, minä pidän sinusta kiinni, ettet kaadu, sanoi hän ja otti häntä kädestä.

Tulomatkalla oli ollut yhtä liukasta, mutta silloin hän ei ollut ajatellut Annan kaatumista. Annettu luottamus, joka oli vastaanotettu ymmärtämyksellä, oli lämmittänyt hänen sydäntään pientä sisarta kohtaan, ja hän tunsi tarvetta suojelevalla ja viileällä tavallaan osoittaa sitä tälle.

14.

Kokoonnuttiin miehissä jo varhain viettämään uudenvuoden aattoiltaa Borgissa. Kaikki Bergshamrasta olivat siellä, samoin pappilasta, tohtori Bentick ja hänen poikansa Allan ja koko joukko muita naapureita.

Kahdessa suuressa, kynttilöin valaistussa kuusessa riippui joukko pieniä paketteja. Oli uudenvuoden arpajaiset, joihin sekä nuoremmat että vanhemmat ottivat osaa. Hilpeys oli suuri, kun esimerkiksi kirkkoherra voitti nauharuusukkeen, Uno Clareus neulakirjan, Lucia Vilde sikaripaketin j.n.e. Arpajaisten jälkeen alkoi vaihtokauppa ja se oli melkein yhtä hupaisaa.

Sitten vähitellen vanhemmat vetäytyivät erikseen, herrat kapteenin huoneeseen, rouvat kirjastoon. Sillä nuoriso tahtoi salin omalle osalleen. Se oli suurin huone ja siellä oli piano, ja nyt alkaisi leikki ja tanssi.

Anna Sander tunsi helposti itsensä yksinäiseksi suuressa seurassa, etenkin iloisessa nuorisoparvessa. Osaksi hän oli lapsuudesta saakka kasvatettu pitämään huvia jonkinlaisena ansana, osaksi hän eli enemmän ajatusmaailmassaan kuin ulkoisessa todellisuudessa ja tunsi siinä senvuoksi itsensä helposti eksyneeksi silloin, kun se tarjosi muuta kuin työtä.

Tänä iltana hän oli kuvitellut istuvansa yhdessä Erikin kanssa jossakin nurkassa pitämässä hauskaa, sillä Erik, samoin kuin Annakin, tunsi tavallisesti olevansa seuran ulkopuolella. Mutta ihmeekseen hän huomasi Erikin paraillaan tanssimassa.

Hän ei ollut tiennyt, että Erik osasi tanssia, ja kaikkein vähimmin hän oli luullut hänen voivan tanssia ollessaan niin raskaalla mielellä kuin hän tänä uutena vuonna oli.

Anna seisoi nurkassaan katsellen häntä. Hänenkin tottumaton silmänsä huomasi selvästi, että Erik tanssi huonosti. Mutta kun hän sai nähdä vilahduksen veljen kasvoista, luki hän niistä uhmaavaa päättäväisyyttä. Vaistomaisesti Anna ymmärsi, ettei hän tänä iltana voisi odottaa veljeltään mitään seuraa yksinäiseen nurkkaansa. Tämä tanssi ja huvitteli, ikäänkuin olisi oikein päättämällä päättänyt käyttää tarjolla olevaa ajanvietettä, sen avulla päästäkseen synkkiä ajatuksiaan pakoon.

— Sinäkö siinä olet?

Anna käänsi nopeasti päätään. Siinä seisoi Allan Bentick huomio-asennossa hänen vieressään.

Allan Bentickillä oli ehdottomasti hilpeyttä herättävä ulkomuoto. Hän ei ollut pitkä, mutta suora ja notkea. Hänen japanilaisvinot silmäkulmansa tummien, vekkulisilmien yläpuolella tekivät hänet lystikkään näköiseksi. Kaunis suu ylöspäin pyrkivine suupielineen oli miehen kasvoissa melkein kuin tuhlausta, ja hieno, suora nenä olisi hyvin voinut olla tytön. Mutta hän ei kuitenkaan näyttänyt ollenkaan tyttömäiseltä, ja tiedottomasti tunsi hänestä säteilevän selväpiirteisen yksilöllisen personallisuuden voiman.

— Olenpa niinkin, sanoi Anna naurahtaen.

— Arvelin sitä kyllä, mutta en ollut oikein varma. En ole ollut kotona kahteen vuoteen, kuten tiedät, ja sinä olet tullut suureksi ja saanut pitkät hameet ja hiukset nutturalle. Etkö tahdo tanssia yhtä valssia kanssani?

— En osaa tanssia, en ole koskaan opetellut.

— Joutavia! Tule vain!

Hän kiersi käsivartensa Annan ympärille ja veti hänet nopeasti tanssiin huolimatta Annan vastusteluyrityksistä.

Ja se kävi hämmästyttävän hyvin, paremmin kuin Anna koskaan olisi voinut luulla. Allan oli niin voimakas ja notkea ja hyräili tahtia Annan korvaan niin mukaansatempaavasti, että hänen jalkansa liikkuivat tanssissa kuin itsestään. Jos hän teki virheen, joka olisi voinut sotkea, nosti Allan vain ylös hänet ja jatkoi tanssia niin, ettei hänessä huomannut vähintäkään ponnistusta.

Anna nauroi sekä hämillään että ihastuksissaan.

— Kuinka voimakas sinä olet!

— Niinpä luulisin. Voimistelen ja ratsastan ja mellastan ja tanssin. Sellaisesta tulee voimakkaaksi ja iloiseksi. Niin sinunkin pitäisi tehdä sen sijaan että istut ja luet rukousnauhaa.

— Enhän minä sitä tee!

— Luulin sinun tekevän. Sinä näytät sellaiselta.

— Nunnaltako?

— Pyhimykseltä.

— Sinä olet aina yhtä hassu.

— Pahempi, toivoakseni.

Miten iloinen setä Bentick mahtaakaan olla, kun sinä olet taas kotona!

— Tietysti. Hän kiroo minun tähteni pahemmin kuin konsanaan, ja sehän kai lienee siitä paras todiste.

Anna tunsi tulevansa hämilleen ja katui ajattelematonta puhettaan. Se oli päässyt häneltä, hänen Allanin näkemisestä johtuneen oman ilonsa seurauksena, ja hän oli aivan unohtanut tohtorin poikaansa kohtaan osoittaman kummallisen käytöksen, joka tunnettiin paikkakunnalla ja jonka yleensä selitettiin johtuvan vastenmielisyydestä, minkä pojan ja tämän äidin yhdennäköisyys herätti. Äiti oli yleisen arvostelun mukaan ollut oikea noita sekä viehättämään että pettämään.

Anna ihmetteli nyt itsekseen, oliko Allan puhunut tuolla iloisen huolettomalla äänellä salatakseen isän kohtelusta johtuvaa surua. Mutta hän ei näyttänyt siltä, että olisi kantanut salaista surua. Nuo vekkulisilmät säteilivät vain veitikkamaisesti kohdatessaan Annan silmät ja ne lukivat selvään tämän ajatukset niistä.

— Elä ole huolissasi minun tähteni, sinä! Selviydyn hyvin "paterin" kanssa. Hän ei ole niin vaarallinen kuin miltä näyttää.

Ja niin he lähtivät uudelleen pyörimään. He olivat levänneet hetkisen, sillä Annaa, joka oli tottumaton tanssiin, rupesi helposti pyörryttämään. Mutta oi, kuinka se oli hauskaa! Ei hän koskaan ollut uskonut, että tanssiminen olisi niin hauskaa. Ensi kertaa elämässään hän tunsi itsensä oikein nuoreksi.

Allan näki, kuinka hän nautti, ja piti hänestä niinkuin pidetään siitä, jolle on tehnyt hyvän teon.

Nyt kun jää oli murrettu, tanssi Anna muidenkin kanssa, mutta se ei käynyt kenenkään kanssa niin hyvin kuin Allanin, ja sen Anna sanoi hänelle seuraavan tanssin kestäessä, minkä he tanssivat yhdessä.

— Silloinpa minä otan huostaani sinut loppuillaksi, selitti hän. Nimitän itseni sinun tanssimestariksesi ja otan opettaakseni sinulle minkä tanssin tahansa, jota soitetaan.

Lucia istui pianon ääressä soittamassa tanssimusiikkia. Tohtori Bentick oli tullut herrojen huoneesta ja seisoi nyt vieressä katsellen, miten sulavasti nuo näppärät kädet lensivät koskettimilla. Hän soitti verrattoman lennokkaasti ja hienosti.

— Minkätähden emme tanssi, kun meissä näkyy olevan tahti niin varmana? kysyi tohtori.

— Pitäähän jonkun soittaakin, muutoinhan tanssista ei tule mitään, vastasi Lucia häiriintymättä.

— Sitähän voi joku vanhempi tehdä, arveli tohtori.

— Enkö minä sitten kuulu niihin?

Tohtori murisi jotakin, joka yhtä hyvin saattoi merkitä myöntämistä kuin vastustusta, ja katosi, mutta palasi viiden minuutin kuluttua rouva Jenningsin kanssa.

— Tohtori tahtoo tanssia Lucian kanssa ja on pyytänyt minua soittamaan, selitti rouva Jennings viittailevin hymyin, jota Lucia ei ollut huomaavinaan.

Hän kohotti ihmeissään silmäkulmiaan ja katsoi tohtoriin.

— Enhän minä ole sanonut haluavani tanssia, sanoi hän.

— Tanssimme ehkä mieluimmin nuorten kavaljeerien kanssa kuin tällaisen minunlaiseni vanhan? sanoi tohtori ivallisesti.

— Iästä en paljon perusta. Tohtori ei toki tanssine nurin minun kanssani, sanoi Lucia ja nousi ylös.

Rouva Jennings istui hänen paikalleen alkaen soittaa. Ja tohtori lähti tanssiin Lucian kanssa.

Siitä oli kauan kuin hän oli tanssinut, mutta hän oli nuoruudessaan ollut oivallinen tanssija ja pääsi heti vauhtiin. Mutta kylläpä hänen naisensakin tanssi innostavasti, hänen olentonsa joka jäsenessä oli rytmiä ja sulavuutta.

Allan Bentick ja Irene olivat juuri lähtemäisillään tanssiin toistensa kanssa, kun he huomasivat tuon odottamattoman parin ja pysähtyivät.

— Mikä pateriin on mennyt? virkkoi Allan nauraen.

— Eikö Lucia-täti ole ihastuttava? sanoi Irene innostuksissaan.

Allan seurasi hetkisen katseellaan hänen liikkeitään.

— Hän tanssii ikäänkuin Mozartin sävel, sanoi hän.

Hänen ilmeinen ihailunsa innostutti Ireneä.

— Ei kukaan ole sellainen kuin hän! vakuutti kahdeksantoistavuotias ihastuneena.

Allan katsoi huvitettuna häneen.

— Jaha, vai niin. Pienet koulutytöt haaveilevat kai aina opettajattaristaan, vai mitä?

Irene keikautti närkästyneenä päätään.

— Pienet koulutytöt! kivahti hän.

— Niin, mitä te muuta olette koko joukko?

— Brita ja minä olemme täysikasvuisia, saan luvan sanoa sinulle. Me luemme vain kieliä ja otamme soittotunteja, mutta koulukurssin olemme lopettaneet.

— Kumarrun tomuun teidän oppineisuutenne edessä!

— Irvihammas! Seisommeko tässä iankaiken riitelemässä?

Allan totteli kehoitusta ja vei hänet tanssiin.

— Tanssimmeko heidät nurin, paterin ja tuon jumalallisen? kysyi hän ja kujeileva ilme hänen silmissään sanoi Irenelle, että hän todella halusi tehdä niin.

Mutta Irene painoi jalkansa niin lujasti lattiaan, että Allanin täytyi pysähtyä.

— Lupaa minulle, ettet tee mitään niin alhaista! Hänen silmänsä oikein säkenöivät Allania vastaan, ja tämä jatkoi huvitettuna hänen kiusoittelemistaan, kunnes hän näki parhaaksi lepyttää hänet jälleen. Ja se kävikin päinsä hyvin helposti.

— Tohtorilla on kunniaa pojastaan, sanoi Lucia tanssitoverilleen.

— Minkälaista kunniaa? kysyi tohtori kaikkein tylyimpään tapaansa.

— Hän näyttää niin hauskalta ja pirteältä ja hänessä on jotakin voittavaa.

Mitä hän voittaa, sen jätän silleen, vastasi tohtori ylenkatseellisesti.

Hänen tapansa huvitti Luciaa sanomattomasti.

— Kaikki muut, paitsi hänen isänsä, tuntuvat olevan ihastuneita häneen, huomautti Lucia.

— Hänellä on taito panna tyttöjen päät pyörälle, jos se nyt on olevinaan jokin erikoinen taito.

Elköön vain panko minun pienten herttaisten oppilaitteni päitä pyörälle!

— Siitä vähät, kunhan ei vain pane opettajattaren päätä pyörälle.

— Siitä ei ole vaaraa! sanoi Lucia hieman surumielisesti, mistä hän itse ei ollut tietoinen.

Tohtori katsoi häneen terävästi.

— Onko se ehkä jo pyörällä?

Lucia havahtui hänen kysymyksestään ja ymmärsi, että hän jollakin tavoin oli unohtanut ilmaista itsensä, niin että tohtori oli voinut tulla siihen johtopäätökseen, että hänellä oli salaisuus.

— Tietysti! vastasi hän keveästi ja huolettomasti eksyttääkseen tohtoria.

Lopulla tanssia Lucia puhui vilkkaasti haihduttaakseen tohtorin epäluuloa. Hän ei mitenkään tahtonut kenenkään tällä paikkakunnalla aavistavan, että hänellä oli suru, sillä silloin hänelle kävisi vaikeammaksi paeta sitä.

Seuraavana väliaikana Lucia meni pianon luo päästääkseen rouva Jenningsin soittamasta, mutta Allan ehkäisi hänet.

— Paterin jälkeen tulee minun vuoroni, eikö totta? Ettehän kieltäne?

— Jos rouva Jennings tahtoo jatkaa soittamista, vastasi Lucia.

Kyllä, rouva Jennings tahtoi, hän alkoi soittaa hamboa, ja Allan vei Lucian tanssiin.

He tanssivat ihastuttavan kauniisti, nuo kaksi, kumpikin oli mitä parhain tanssija. He kumpikin viehättyivät toistensa kanssa tanssimisesta ja vaihtamatta sanaakaan he tanssivat herkeämättä, niin kauan kuin soittoa kesti. Kun se lakkasi, katsoivat he ymmärtäen ja ihastuneina toistensa hymyileviin silmiin.

— Se oli tanssia! pääsi Allanilta kunnioittavasti.

— Niin, se oli! vastasi Lucia samaan tapaan.

— Ellen olisi luvannut omistautua pikku Annalle, niin pidättäisin teiltä jokaisen jäljellä olevan tanssin, selitti Allan.

— Vai olette te luvannut omistautua Annalle? kysyi Lucia ystävällisen mielenkiintoisena.

— Niin, olen ottanut tehtäväkseni opettaa hänet tanssimaan tänä iltana. Hän väittää, ettei hän osaa ja että se käy parhaiten minun kanssani. Hän on pieni kullanmuru, ja minä olen oikein rakastunut häneen tänä iltana. Mutta te tanssitte niin, että olen teihinkin rakastunut.

Lucia nauroi hänen suorapuheisuudelleen.

— On hyvä, että ravistatte Annaa hiukan, sanoi hän hyväksyvästi. En ole koskaan nähnyt häntä niin nuorena kuin tänä iltana. Hän onkin muutoin liian vakava ikäisekseen.

— Ikävä ei ole koskaan kellekään hyväksi, selitti Allan. Ja noilla tytöillä on ikävä. Brita tosin on sellainen, että hän väkisin hankkii itselleen hauskuutta, mutta sitä ei tuo pikku pyhimys tee.

— Te näytte tuntevan heidät hyvin?

— Tunnen kyllä. Heidän syntymisestään saakka. Asunhan muutoin yhdessä heidän veljensä kanssa. Meillä on yhteinen asunto Uppsalassa.

— Miten se käy päinsä? Te näytätte niin erilaisilta.

— Niin olemmekin, mutta — äärimmäisyydet koskettavat toisiansa, kuten tiedätte.

Nyt Irene tuli heidän luokseen rukoilevin silmin katsellen Luciaa.

— Oi, eikö Lucia-täti tahtoisi tanssia minun kanssani?

Lucia myönsi hymyillen.

— Ei, tämä on liian hullua! virkahti Uno, joka oli myöskin tullut samalle asialle kuin sisarensa eikä näyttänyt aikovan antaa tämän syrjäyttää itseänsä.

— Seuraava tanssi, jos haluatte, lupasi Lucia ja pyöri pois ylen onnellisen oppilaansa kanssa.

Tanssin jälkeen he istuutuivat sohvalle, ja Irene pujotti kätensä Lucian kainaloon ja katsoi häneen loistavin silmin puhellessaan vilkkaasti.

Rouva Clareus oli tullut sisään tanssin kestäessä ja tuli nyt vanhimman tyttärensä luo.

— Eikö täällä ole kylliksi herroja, koska naiset tanssivat keskenään? kysyi hän kasvoillaan hymyntapainen ilme.

— On kyllä. Mutta tanssin mieluummin Lucia-tädin kuin sadan herran kanssa, selitti Irene.

— Tyhmä tyttö! sanoi Lucia sydämellisesti ja pyyhkäisi leikillisesti sormellaan noita säteileviä kasvoja.

Mutta hän nousi ylös ikäänkuin lopettaakseen tuon tuttavallisen hetken. Irenekin nousi ylös, vaikka vastahakoisesti eikä vetänyt kättään pois Lucian kainalosta.

— Et saa unohtaa olevasi emäntä, Irene, sanoi äiti.

— Ne huvittelevat niin hyvin keskenään, sanoi Irene katsellen ympärilleen.

— Eivät nuo kaksi, sanoi Lucia osoittaen paria tyttöä, jotka istuivat yhdessä, ilmeisesti pakosta, ja näyttivät hylätyiltä.

Samalla hän veti käsivartensa irti Irenen otteesta, ja tämä, joka ymmärsi kehoituksen, totteli ja meni tyttöjen luo.

Samassa Uno tuli vaatimaan tanssiaan, mutta Lucia käänsi hänetkin noiden tyttöjen luo sanoen, että hän luovutti tanssinsa toiselle niistä. Hän sanoi sen sellaisella tavalla, että Uno ei voinut loukkaantua, ja vaikkakin vastahakoisesti niin totteli hänkin Luciaa.

Rouva Clareus ja Lucia seisoivat tuokion äänettöminä. Edellinen katsoi lapsiansa ja sitten Luciaa, ja vaikka katse ei sanonut enempää kuin tavallisesti, sai Lucia kuitenkin sen vaikutuksen, että hänen pitäisi pyytää anteeksi jotakin.

— Neidillä on vaikutusta nuorisoon, huomautti rouva Clareus äänellä, joka ei ilmaissut, tarkoittiko hän sen kiitokseksi vai moitteeksi.

— Olen tietoinen edesvastuusta, sanoi Lucia matalalla, kunnioittavalla äänellä.

Sillä herkällä sisäisellä havainnollaan hän älysi yht'äkkiä ja salamantapaisella selvyydellä tuon jäykän, viileän pinnan takaa äidinsydämen kateuden siitä, että äidin silmien edessä toinen saavutti voimakkaamman vaikutuksen lapsiin kuin äiti itse.

Mutta voiko hän sille mitään? Voivatko lapset sille mitään? Luciaa säälitti tämä äiti, joka tahtoi niittää lämpöä siitä, mihin oli kylvänyt vain viileitä tunteita. —

Rouva Sander oli emäntänsä kanssa tullut ylhäältä kirjastosta alas saliin katsomaan nuoriansa.

Hän ei pitänyt siitä, että tanssittiin, mutta hän ei ollut tahtonut tehdä mitään sen ehkäisemiseksi, koska hänen miehensä ei nähnyt mitään väärää siinä, että lapset ja nuoret, jotka tunsivat toisensa niin hyvin kuin nämä, pyörivät hiukan. Tietysti hän piti sitä tarpeettomana kuten kaikkia huveja, mutta hän ei tahtonut panna sitä vastaan, kun oli kysymys toisten kodista; hänen omassa kodissaan se ei tietysti koskaan tullut kysymykseen.

Rouva Sander ei ollut odottanut muuta kuin että vain Brita ottaisi osaa tanssiin, sillä tällä oli valitettavasti maailmallinen ja ulospäin kääntynyt mieli, mutta hämmästyksekseen hän huomasikin nyt, seisoessaan salin ovella, sekä Erikin että Annan tanssivien joukossa. Näiltä molemmilta hän oli todellakin odottanut enemmän vakavuutta ja vastustuskykyä.

Anna tanssi Allan Bentickin kanssa. He nauroivat molemmat, ja Annan silmät loistivat, hänen poskensa hehkuivat, ja hän näytti niin iloiselta ja vilkkaalta, että hänen äitinsä tuskin tunsi häntä.

— Tuleeko hänestäkin nyt yhtä maailmallinen kuin Britasta? ajatteli rouva Sander levottomasti.

Samassa Erik tanssi Lucia Vilden kanssa ja veti tiedottomasti äitinsä huomion sisaresta.

Rouva Sander oli iloinnut pojan kotiintulosta niin paljon, kuin hän voi iloita mistään. Mutta Erik oli ollut niin harvasanainen ja synkkä kotiintulonsa jälkeen, että hän oli levittänyt kaikkea muuta kuin iloa ympärilleen, ja äitiin, joka oli raskasmielinen, se oli tehnyt voimakkaan vaikutuksen. Paljon hän oli huokaillut itsekseen Erikin synkkyyden tähden, jonka syystä hän ei kuitenkaan mitään tiennyt. Kun hän nyt sai nähdä hänet nuorekkaana ja vieläpä hymyilevänä tanssivan ohi, tunsi hän itsensä hänen tähtensä vielä levottomammaksi.

Eikö hän sitten ollenkaan ajatellut tulevan kutsumuksensa arvokkuutta, koska hän tanssi? Jos hän edes olisi tanssinut Clareuksen tahi Jenningsin tyttöjen kanssa, jotka hän oli tuntenut lapsuudesta saakka, mutta tuon maailmallisen neiti Vilden kanssa! Se oli niin pahaa ja vaarallista, että rouva Sander tunsi, että hänen täytyi tehdä siitä loppu.

Hän meni etsimään miestään.

— Rakas Edgar, voitko sallia nuorten alkaa uuden vuoden tanssien ja ilakoiden? kuiskasi hän.

— Tanssien ja ilakoiden? toisti Sander kysyvästi.

— Sitä on kestänyt tuntikausia tuolla ylhäällä salissa. Ja sekä Erik että Anna ovat joutuneet mukaan. Emmekö voisi mennä kotiin?

Sander näytti miettivältä.

— Entäs ne muut sitten? sanoi hän viivytellen ja tuntien paimenen edesvastuuta. Ei suinkaan heidän enemmän kuin meidänkään ole siirryttävä uuteen vuoteen ilman Jumalan sanaa.

— Aiotko pitää hartaushetken? kysyi rouva Sander kirkastuen.

— Siihen en nyt ole valmistunut. Mutta ehkä voisimme laulaa jotakin yhdessä. Missä emäntä on?

— Salissa.

Oli kuvaavaa tämän talon vallanpitäjille, ettei Sanderin mieleen johtunut kääntyä ehdotuksineen isännän puoleen, vaikka tämä istui samassa huoneessa.

Rouva Clareus hyväksyi heti kirkkoherran ehdotuksen ja sanoi Lucialle, joka taasen istui pianon ääressä, ettei enää tanssittaisi.

Soitto taukosi, tanssijat pysähtyivät ja päästivät toisensa. Vanhemmat tulivat ylös alakerroksen huoneista. Kaikkien katseet suuntautuivat Sanderiin, joka astui muutaman askelen esiin.

— Vanha vuosi lähenee loppuaan, ja minä ehdotan, että kokoamme ajatuksemme kohdataksemme uutta vuotta arvokkaammalla tavalla kuin tanssien ja huvitellen.

Hänen äänensä laskeusi hillitsevänä hilpeisiin mieliin, ja huoneessa syntyi hiljaisuus.

Viettäkäämme vuodenvaihteen juhlallista vakavuutta ylentäen ajatuksemme Jumalan puoleen ja tervehtikäämme virrenveisuulla uutta armon vuotta, jonka hän antaa meille, jatkoi kirkkoherra.

Lucia pani tanssinuotit hiljaa pois ja haki esille koraalikirjan, niin että kun kirkkoherra oli lopettanut tilapäisen puheensa ja mainitsi erään virren numeron, hän oli heti valmis.

Istuttiin sohviin ja tuoleille ja osa kokoontui ryhmään pianon ympärille. Tunnelma oli tuossa tuokiossa vaihtunut hilpeydestä vakavuudeksi.

"Jo vanha vuos' on loppunut Ja uusi jälleen alkanut…"

Anna Sander seisoi pianon ympärillä olevassa ryhmässä. Hän osasi virren ulkoa ja antoi laulaessaan katseensa liukua ulos ikkunasta. Siellä ulkona lepäsi hänen rakas maansa uudenvuoden yönä, metsäisiä kumpuja järvien ja kosken ympärillä, kirkkaan kuutamon valaisemina. Ruotsi ja Ruotsin kansa, kuinka hän rakastikaan molempia! Hän ajatteli ystäviään ylt'ympärillä tuvissa ja kaikissa rakkaissa paikoissa metsän kätköissä ja järvien lahdelmissa ja pauhaavan kosken rannalla, ja kaikkia, jotka täällä sisällä nyt lauloivat hänen kanssaan. Hänen tuntehikas sydämensä sykki lämpimintä rakkautta kaikkea ja kaikkia kohtaan ja hänen nuori sielunsa kohosi rukouksessa Jumalan luo, joka oli heidän kaikkien yläpuolella ja veti hänen rakkauttaan voimakkaammin kuin mikään muu voima. Itsetiedottomasti hän vuodatti sydämensä lämmön ja hartauden lauluun, hopeankirkkaana ja kauniina kaikui hänen äänensä muiden joukossa.

Se ei ollut vahva eikä kuulunut ylinnä, mutta Allan Bentick, joka seisoi hänen vieressään, kuunteli ja katsoi häneen. Miten hän lauloikaan! Kyllä he olivat laulaneet yhdessä ennenkin, mutta hän ei muistanut koskaan ennen kuulleensa sitä ääntä. Anna oli saanut muutakin kuin hiuksensa nutturalle ja pitkät hameet niinä kahtena vuotena, jotka hän oli ollut poissa. Ei tahdottu lopettaa tähän virteen. Vanhaa vuotta kesti vielä hetkisen, se piti lopettaa laulaen ja laulaen oli uutta tervehdittävä. Niin kaikki tahtoivat.

Vaikka oli uusi vuosi, saatettiinhan kai laulaa joulu- ja adventtivirsiä, noita juhlallisia, tuttuja, jotka useimmat osasivat ulkoa, ainakin sen verran, että voivat seurata niiden mukana, joilla oli virsikirjat.

Allan Bentick lauloi kuuluvasti, mutta se ei estänyt häntä samalla kuuntelemasta Annan laulua ja ihmettelemästä mikä siinä niin viehätti.

"Ah Herrani, mun Jeesuksen…"

Allan ihmetteli, mikä salaisuus tuossa nuoressa, kirkkaassa äänessä oli. Hänhän lauloi samaa säveltä kuin Anna ja samoja sanoja, mutta hän tunsi kuitenkin, etteivät he laula läheskään samaa.

Allan lauloi säveltä, jonka hän oli oppinut, ja sanoja, jotka hän osasi ulkoa — Anna lauloi sydämensä uskoa, alttiuttaan. Sen Allan hämärästi tunsi, vaikka hän ei voinutkaan kokonaan päästä siitä selville.

Vanha vuosi siirtyi pois, ja uusi tuli sijaan kätkien itseensä niiden monien salatun tulevaisuuden, jotka nyt olivat koolla tuossa suuressa, kauniissa huoneessa ja lauloivat yhdessä samaa laulua. Kukin itsekseen oli maailma, mutta heidän kohtaloidensa langat kietoutuivat toisiinsa kiinteämmin tai höllemmin, vaikuttaen enemmän tai vähemmän toistensa elämänsuuntaan. Mutta sitä ei heistä kukaan tullut ajatelleeksi.

15.

— Unikeko! sanoi Erik Sander.

Allan Bentick avasi silmiään juuri sen verran, että näki sen, joka hänet herätti. Ne olivat vain kuin kaksi vaakasuoraa viivaa ylöspäin kaartuvien kulmakarvojen alla.

— Mitä kello on?

— Yli kymmenen, vastasi Erik ikäänkuin odottaen sen vaikuttavan.

Mutta niin ei käynytkään.

— Entä sitten?

Nuo kapeat juovat kävivät vielä kapeammiksi. Mutta Erik ravisti unista toveriaan.

— Nouse ylös pian! Me suunnittelemme potkuriretkeä.

Tuossa tuokiossa tuli Allaniin eloa. Hän nousi istumaan pirteänä ja valveilla.

— Kutka me?

— Joka mies, joka voi hankkia potkukelkan, evästä ja naisen.

— Hyvä!

Ja Allan nousi heti ylös, ja se tapahtui erikoisella tavalla. Vuoteen yli riippui tanko parhaaksi ulottuvissa, kun hän istuviltaan ojensi ylös käsivartensa. Hän tarttui nyt tankoon ja nosti itsensä vuoteesta, teki kiepin tangon yli ja jännittäytyi päästäessään otteensa, niin että hän lensi sängyn yli jalkopäästä tullen lattialle mitä hienoimmassa polvennotkistusasennossa heti ponnahtaakseen ylös joustavaan hyppyyn ikäänkuin teräsvieteri. Ja niin hän oli ylhäällä, valmiina kylpemään ja pukeutumaan. Jokaisen eri pukeutumistehtävän välillä tuli sitten enemmän tai vähemmän akrobaattinen voimisteluliike, joka, samoinkuin ylösnouseminenkin, suoritettiin uskomattomalla notkeudella.

Erik, joka oli tottunut toverinsa aamuharjoituksiin, ei kiinnittänyt niihin huomiota, vaan istuutui avoimen ikkunan ääreen odottamaan kunnes hänen ystävänsä olisi valmis, mikä ei kestänyt kuitenkaan niin kauan kuin olisi voinut luulla monista keskeytyksistä päättäen.

— Ihmettelen missä "pater" oleskelee? Nukkuu luultavasti. Istui kauan illalla lasinsa ääressä, mutta ei suonut minulle tippaakaan, se kitupiikki. Pelkään että hän viime vuosina on ruvennut enemmän juomaan.

— Miksi et varota häntä?

— Varottaminen ei ole minun tapaistani. Muutoin hän on kyllin vanha ymmärtääkseen sen asian itsekin. Pahinta on vain, että hän raivostuu, niin pian kuin minä aion ottaa pisaran pitääkseni hänelle seuraa.

— Hän ei tahdo sinun saavan samaa pahaa tapaa.

— Hän sietää minua niin vähän, ettei hän edes siedä minua kanssaan samaan kadotukseen. Eikö se mene liian pitkälle?

— Sinä puhut alinomaa niin kevytmielisesti. — Ja sinä niin raskasmielisesti. Ihmeellistä, että niin erilainen pari kuin sinä ja minä olemme yksissä. Vai mitä?

— Ehkä sinä alat väsyä? kysyi Erik yht'äkkiä hieman epäluuloisin katsein.

— Ä, vastasi Allan huolettomasti ja asettausi päälleen kädet lattiaa ja jalkoterät seinää vasten huuhtoakseen aivojaan.

— Jos olen mielestäsi ikävä, niin sano vain. Silloin eroamme, intti Erik.

Jonkinlainen sairaalloinen loukatuksitulemisen halu oli äidinperintönä hiipinyt Erikin luonteeseen ja aiheutti hänelle toisinaan nautintoa tuottavaa kiusaa.

Allan teki pyörähdyksen ja kiepsahti jaloilleen jälleen.

— Idiootti! Etkö tunne minua kylliksi ollaksesi varma, etten koskaan tee uhrausta tai ota huomioon muita kuin itseni? selvitti hän vapaasti ja suoraan.

Ei edes Erik voinut epäillä tämän vastauksen jälkeen, ja hänen täytyi hymyillä tuolle rakastettavalle egoistille, joka tunsi itsensä niin hyvin eikä vähintäkään kainostellut sitä tuttavuutta.

— Hei, kyökkimörkö! Oletko syönyt minun aamiaiseni? huusi Allan keittiöön päin, kun hän valmiiksi pukeutuneena tuli ruokailuhuoneeseen ja näki pöydän katettuna, mutta ilman ruokaa.

— Aamiainen on ollut valmiina jo kauan, vastasi "kyökkimörkö", ja näyttäytyi heti, kantaen tarjotinta höyryävine vateineen.