Front matter (continued 2)

Hän olikin pilanimen kaltainen, suuri, karkea ja punainen, ja hänessä oli selviä merkkejä aika peloittavasta luonteesta. Mutta Allania, suosikkia kohtaan hän oli aina päiväpaisteinen. Tämän nimitykset hän aina piti ystävällisyytenä, ja sellaisiksi ne kai olivat tarkoitetutkin, sillä Allan ei tarkoittanut koskaan pahaa kellekään.

Tohtoria ei kuulunut, hän kaiketi nukkui, ja Allan söi aamiaisensa, Erikin silmäillessä paikkakunnan lehteä, joka oli tohtorin lautasen vieressä.

— Kunpa voisin ymmärtää, mistä pater on rakennettu, kun hän voi tyytyä tuollaiseen ammattikauppalehteen, saneli Allan. Siinä suhteessa hän ei ainakaan ole minuun. Jos joku suurempi sattuu hänen tielleen, niin hän varoo lukemasta sitä. Muutoin hän vetäytyy tarkkaan erilleen kaikenlaisesta lukemisesta. Ihmettelen, pelkääkö hän saastuttavansa sieluaan kaiken maailman pahuudella.

— Onko hän aina ollut sellainen?

— Ainakin niin kauan kuin minä olen tuntenut hänet. Luultavasti hän luki silloin kun hän suoritti tutkintoja, mutta minä en vielä ollut mukana siihen aikaan. Kuulehan, tulevatko sisaresi mukaan potkuriretkelle?

— Brita ainakin. En tiedä, mitä Anna tekee.

— Hänen täytyy tulla mukaan, selitti Allan.

— Miksi niin?

— Siksi, että minä tahdon. Minulla on toisinaan omat päähänpistoni, kuten olet ehkä huomannut. Ja nyt olen ottanut tehtäväkseni virkistää häntä hiukan joululomalla. Hän on niin herttainen, kun hän tulee iloiseksi, niin että hänen pitäisi aina olla sellainen. Tuleeko se tyylikäs pikku Vilde mukaan?

— Milloinkahan sinä opitkaan puhumaan kunnioittavasti naisista?

— En koskaan, riitaveljeni. Tuleeko hän mukaan?

— Luulen tulevan. Täti Clareus lähettää kai hänet kaitsijaksi.

Allan purskahti nauruun, raikkaan iloiseen ja tarttuvaan nauruun.

— Kaitsijaksi, hänet? Vaarallisimman kaikista, jotka käyvät hameissa meidän näköpiirissämme.

— Oletko syönyt nyt, niin lähdemme. Me aiomme lähteä Borgista.

Oli, Allan oli syönyt nyt ja saanut runsaat eväät "kyökkimöröltä".

— Mutta eihän sinulla ole potkuriakaan? huomautti Erik heidän tultuaan portin ulkopuolelle.

— Ehkäpä löydän jonkun mennessä, vastasi Allan huolettomasti.

Lumi narisi heidän paksujen pieksujensa alla, ja kylmä puri kasvoja, mutta aurinko paistoi häikäisevästi valkoiseen ympäristöön. Pajan ulkopuolella huomasi Allan sen, mitä hän tarvitsi. Siinä seisoi potkukelkka mytty istuimella.

— Kenenkä tämä on? huusi hän pajaan.

Muuan nuori talonpoika tuli ulos kädet housuntaskuissa, pysähtyi kynnykselle ja sylkäisi tupakanruskean säteen lumelle.

— Se on minun, sanoi hän.

— Vai niin! Hyvää päivää, Janne! Mitä tahdot, jos lainaat tämän minulle täksi päiväksi?

— Tarvitsen sen itse, sanoi Janne.

— Saattaa olla, mutta minä tarvitsen sen paremmin, sanoi Allan vapaasti, irroitti mytyn ja asetti sen kelkan viereen lumelle.

— Ei, kuulkaahan… vastusteli Janne.

— Se on tänä iltana ehjänä sinun pihassasi. Ja silloin saat vuokran siitä rahassa tai hienommassa tappelussa, miten tahdot, sanoi Allan auliisti, nyökkäsi herttaisesti hölmistyneelle Jannelle ja läksi matkaan potkurilla, vastustelevan Erikin vastahakoisesti seuratessa. Tämä ei näet, niin tottunut kuin olikin ystävänsä tuhansiin päähänpistoihin, voinut koskaan tottua niiden häikäilemättömyyteen.

Janne kirosi ensin, mutta teki sitten päätöksensä ja nauroi.

— Sehän nyt vasta mokoma oli! sanoi hän.

Ja seppä, joka oli tullut ulos ja seisoi hänen vieressään, yhtyi sekä nauruun että arvosteluun.

Kun nuo nuoret miehet tulivat Borgiin, tapasivat he toiset nuoret jo koolla heitä odottamassa. Mutta Anna Sander ei ollut siellä.

— Hän ei tule mukaan, selitti Brita, Allanin kysyttyä häneltä hänen sisartaan. Hän arvelee, että kun on hänen talousviikkonsa, niin hänen on oltava kotona. Eivät auttaneet minun sanani.

— Saa nähdä, auttaako enemmän se, mitä minä sanon, sanoi Allan ei ilman lapsellista itsetuntoa, mikä pikemmin somisti kuin rumensi häntä.

— Aiotko koettaa? kysyi Brita.

— Aion. Aion ryöstää hänet potkukelkkaani. Kierrän pappilan kautta. Se käy kuin tanssi. Saavutan pian teidät. Lähtekää vain menemään.

Ja niinkuin nuoli kiisi hän, viheltäen Porilaisten marssia, varastetulla potkurillaan tiehensä.

16.

Kotona pappilassa istui Anna auttamassa äitiään Erikin paitojen paikkaamisessa.

Hän istui hiljaa ja soimasi itseään siitä, että kärsi huvimatkasta luopumisensa vuoksi. Ei hänen pitäisi kärsiä siitä, kun hän piti sen Jumalan vaatimana uhrina.

Hänen äitinsä oli pitänyt hyvin pahana sitä, että hän oli tanssinut, ja valittanut, että hänkin kai tulisi yhtä maailmalliseksi kuin Brita.

— Muista, että jos annat vain yhden sormen pahalle hengelle, niin hän ottaa pian koko käsivarren ja sitten koko ihmisen, oli äiti varoittanut.

Vaikka Anna ei ollut tuntenut itseään tanssista vähintäkään tahraantuneeksi, täytyi hänen myöntää tulleensa hajamieliseksi. Mutta samoin hänelle voi käydä kaiken suhteen, mikä oli hauskaa, ja senvuoksihan tämä potkukelkkamatka oli yhtä hyvin kiusaus kuin tanssi oli ollut. Se oli varsinainen syy hänen kotiin-jäämiseensä, vaikka hän ei ollut sitä sanonut, vaan oli syyttänyt "viikkoa" ja työn paljoutta.

Mutta hän ei tuntenut mitään tyydytystä uhristaan. Häntä oikein kirveli ikävä, kun ei saanut olla toisten kanssa ulkona metsässä, ja hän ihmetteli, oliko huvitus tosiaankin niin väärää kuin hän oli uskotellut.

Yht'äkkiä Allan seisoi salissa kuin raikas tuuli, eikä Annalla itsellään ollut aavistustakaan siitä, miten säteileviksi hänen äskeiset vakavat pikku kasvonsa kävivät Allanin odottamattoman ilmestyksen nähdessään. Mutta Allan näki sen.

— Lakonrikkuri! torui hän. Ollappa itsepäinen ja istua sisällä työssä, kun me kaikki muut olemme lakossa! Ellei se ole valitettavinta solidarisuuden ja toveruuden puutetta, niin ihmettelen mitä se on!

Anna nauroi sekä hämillään että huvitettuna tästä läksytyksestä eikä tiennyt miten suhtautua siihen.

— Mitä pahaa hän on tehnyt? kysyi rouva Sander laskien työnsä helmaansa.

— Hän on olevinaan, selitti Allan kääntyen rouva Sanderin puoleen ikäänkuin saadakseen kannatusta. Hän on ylhäinen ja vetäytyy pois meistä toisista, ja siitä me tietysti loukkaannumme.

— Miksi niin teet? kysyi rouva Sander tyttäreltään.

— Hän hulluttelee vain, äiti.

— En suinkaan, selitti Allan. Olen tosissani ja olen tullut noutamaan sinua. Eikö hän saa tulla mukaamme, täti?

— Tietysti minun puolestani. Minä en ole estänyt häntä.

Allan kääntyi nyt Annan puoleen.

— Potkukelkka seisoo paleltumassa tuolla ulkona. On julmaa antaa sen odottaa kauemmin. Kiirehdi nyt ja tule!

— Minulla on talousviikko, ja sitten on työtä niin paljon odottamassa, esteli Anna, joka, niin mielellään kuin hän olisikin mennyt mukaan, arveli täytyvänsä vastustella.

— Onko niin hullusti, ettei sitä voi lykätä vielä päiväksi?

Allan seisoi sotilaallisen suorana Annan edessä selvästi päättäen viedä hänet mukaansa. Anna tiesi, että sanoipa hän minkä syyn tahansa, kumoaisi Allan sen. Äitikin oli asettunut hänen puolelleen. Todellista syytään ei hän mitenkään voinut sanoa, ja se kadotti muuten voimansakin Allanin mukaansatempaavan personallisuuden rinnalla. Ja olihan niin äärettömän herttaisesti ja kiltisti tehty tulla hakemaan häntä ja olla niin hellittämätön. Hänen vastustuksensa suli sen edessä, ja hänen sydämensä riemuitsi.

— Miksi epäröit? Tahdotko tehdä itsesi erikoiseksi? kysyi hänen äitinsä.

— Hyvä, hyvä! täti, ja Allan paukutti käsiään.

— Enhän toki! vastasi Anna punastuen ja nousi kiireesti. Tulen mukaan.

Ja hän meni valmistamaan itseään. Se kävi nopeasti, sillä Allanhan odotti, eikä Annan tapa ollut antaa odottaa itseään.

Nyt, kun se oli päätetty, oli hän riemuisan onnellinen, eniten senkin vuoksi, kun hän ei itse ollut muuttanut päätöstään, vaan hänet melkein pakotettiin siihen. Hän näki siinä Jumalan sormen. Hänellä ei ollut siis mitään sitä vastaan, että Annalla sai olla oikein hirveän hauskaa kokonaisen päivän! Se varmuus lisäsi hänen iloaan, tekipä sen mahdolliseksi, sillä ilman tätä varmuutta hän ei olisi voinut nauttia huvituksesta.

Allan seisoi potkukelkan takana, valmiina lähtöön, kun Anna tuli ulos ja istuutui kelkkaan.

— Sinä jouduit pian valmiiksi, neitsyt Valkolilja, sanoi Allan.

— Minähän olen harmaa kiireestä kantapäähän, oikaisi Anna.

— Niin päältäpäin, vastasi Allan.

Hän potki voimakkaasti, ja matka joutui, sillä hän oli saanut mainion potkurin. Hän lähetti säälivän ajatuksen talonpojalle ja nauroi kuvitellessaan miten nololta siitä raukasta oli mahtanut tuntua.

— Mitä sinä naurat? kysyi Anna niin iloisena, että hän yhtyi nauruun ennenkuin tiesi sen syytäkään.

Mutta kun Allan oli kertonut syyn, ei hän enää nauranut.

— Miten sinä saatoit tehdä niin? kysyi hän pelästyneenä.

— Se kävi niin helposti, vastasi Allan. Kelkka seisoi siinä vapaana ja irrallaan. Ei ollut muuta kuin heittää mytty hangelle.

— Mutta se oli väärin, väitti Anna.

— Onko sinun nyt hyvin paha istua saatuasi tietää, että istut varastetulla tavaralla, Valkolilja parka? Ehkä luulet, että meidän pitää kaatua ja katkaista niskamme? Mutta me emme ole pyhäkoulukertomuksen sankareita, näetkös, niin että ei ole vaaraa. Todellisuudessa käy poikalurjuksille aina hyvin.

— Mutta ajattele, jos Janne on suutuksissa ja tekee sinulle pahaa tänä iltana!

— Annoinhan minä hänelle vapaan vallan valita maksuksi joko rahan tai tappelun. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että hän valitsee tappelun.

— Pelkään niin, että hän tekee sinulle pahaa.

Allan nauroi tuota tyytyväistä, matalaa hurmaavaa pientä naurua, joka vastustamattomasti, ilman vähintäkään vaivaa hänen puoleltaan, kiinnitti sydämiä häneen.

— On suurempi vaara, että minä teen hänelle pahaa, jos riita tulee.

— Oi ei, elä tee sitä! Emmekö voi mennä hänen luokseen kelkkoinemme nyt juuri?

— Ja sitäkö voit ajatellakaan! virkkoi Allan ja vaihtoi puheenainetta.

— Mikä päähänpisto se oli, että jäit kotiin? Tahdoitko tehdä itsesi erikoiseksi, kuten täti sanoi?

— Oi, en toki. En hetkeäkään kuvitellut kenenkään välittävän siitä ja vielä vähemmin, että joku tulisi minua hakemaan.

Taasen tuo tyytyväinen pieni naurahdus kaikui Annan korvissa.

— Mutta sinä et ole sanonut minulle syytäsi. Sillä "viikko" ja "työ" olivat vain tekosyitä. Tahdoitko levähtää meistä muista?

— En!

— Olemmeko liian syntisiä sinulle?

— Elä puhu niin!

— Onko sinusta ikävää kulkea potkukelkalla?

— Tiedän tuskin hauskempaa.

Allan oli tuokion ääneti.

— Sitten sinä tahdoit kurittaa lihaasi? virkkoi hän voitonriemuisena.

Anna punastui ja oli kiitollinen, ettei Allan voinut nähdä hänen kasvojaan. Mutta hän unohti, että Allan saattoi nähdä hänen korvansa ja että hän voi selittää hänen äänettömyytensä.

— Aha, nyt osasin naulan päähän! Mutta kyllä sinä pääset taivaaseen silti, vaikka lankesit tähän syntiin lohdutti hän. Etkö usko sitä?

— Elä tee pilaa minusta! mutisi Anna.

— Rakkahin pikku Valkolilja, en minä tee sinusta pilaa! Et saa uskoa sitä! Ethän usko, mitä?

Hän hiljensi vauhtia ja kumartui eteenpäin nähdäkseen vilahduksen Annan kasvoista.

Tämä hymyili hänelle, mutta tuo petollinen alahuuli vapisi hiukan.

— Et suinkaan sinä ole vihainen minulle? kysyi Allan.

— Vihainen sinulle! sanoi Anna, ikäänkuin sellainen olisi ollut mahdotonta.

Allan äänsi jotakin tyytyväisyyden ilmaisuksi ja lisäsi vauhtia jälleen. Hän alkoi sitten puhua Erikistä hauskaan, toverilliseen tapaan, joka palautti Annaan entisen tasapainon ja turvallisuuden tunteen ja ilon.

Huolimatta keskustelusta Allan potki voimakkaasti ja tarmokkaasti ja tähysti innokkaasti eteenpäin, ikäänkuin hänellä olisi ollut kiire saavuttaa toiset. Ja kun he tulivat näkyviin, hoilasi hän äänekkäästi, niin että lähimmät potkurit pysähtyivät jääden odottamaan heitä.

Siinä oli Lucia Erikin kelkassa ja Brita Unon, vaikka sillä kertaa Uno istui ja Brita potki.

Ilmeisellä ylpeydellä Allan näytti saalistaan.

— Otin hänet väkisin sinun rikkinäisten paitojesi äärestä, Erik, selitti hän.

Mutta Luciaan hän katsoi ja hänen hyväksymistään hän pyysi palkaksi. Hän saikin sen. Lucia nyökkäsi tervetuloa Annalle ja oli iloinen nähdessään noiden varhaiskypsän vakavien silmien säteilevän ja hymyilevän takaisin kiitollisen ihastuneina.

Paikka paikoin nousi tie ylöspäin, ja silloin noustiin kelkoista ylös ja käveltiin. Kun sitten istuttiin uudelleen, vaihtoi yksi ja toinen paikkaa. Siten Anna joutui veljensä potkuriin ja Lucia Allanin, seuraavan ylämaan jälkeen joutuakseen Unon kelkkaan.

Kaikki nuoret kilpailivat Luciasta, ei vain herrat vaan tytötkin. Niinpä esimerkiksi Irene, Gerda ja Brita ottivat tilaisuuden sattuessa veljiensä potkurin saadakseen "potkia" Lucia-tätiä. Annakin koetti, mutta hengästyi heti niin, ettei Lucia antanut hänen jatkaa.

— Pysähdy, pieni! sanoi hän ystävällisesti, mutta niin päättävästi, että Annan täytyi totella vasten tahtoaan.

— Sinä et ole kyllin vahva, sen huomaa, sanoi hän ja katsoi tarkaten tuota nuorta tyttöä, joka läähätti, ja hymyili ja halusi niin mielellään saada työntää edelleen.

— Olen kyllä, vakuutti Anna. Se ei tee mitään, että hengästyn, niin teen toisinaan käytyäni vain mäen ylös.

Hän sanoi tämän todistaakseen, miten tavallista se oli ja senvuoksi tietysti aivan merkityksetöntä, mutta Luciaan se selitys teki aivan päinvastaisen vaikutuksen kuin Anna oli tarkoittanut.

— Sinulla on sitten varmaan jotakin vikaa sydämessä?

— Ei toki.

— Etkö tunne siinä koskaan mitään?

— Joskus hiukan. Mutta se menee niin pian ohi. Ja nyt en tunne mitään, vakuutti hän innokkaasti. Istu uudelleen, rakas, kulta Lucia-täti! Mitä se tekee, jos hieman puhallan? Jaksan niin hyvin.

Mutta Lucia otti kelkan häneltä.

— Istu sinä, niin minä potkin. Voimme puhella yhtä hyvin sillä tavoin.

Ja Annan täytyi suostua. Se oli kuitenkin joka tapauksessa lähinnä parasta.

Ylhäällä metsäisellä selänteellä, jota sanottiin Kallioharjuksi, oli pieni yksinäinen mökki kauniilla paikalla erään joen latvoilla. Mökissä asui vanha pariskunta, mies ja vaimo, jotka olivat tehneet työtä koko elämänsä ajan, mutta nyt eivät enää jaksaneet juuri muuta kuin odottaa kuolemaa, ja senkin he tekivät sangen tiedottomasti. Päivän pikku huolet ja monet vaivat häivyttivät pois tuon suuren muutoksen. Heillä oli luonaan tyttärentytär, jonka maailmaan tulo kaksikymmentäviisi vuotta takaperin oli tuottanut heille suurta surua, siihen kun oli liittynyt häpeä. Mutta nyt se suru oli kääntynyt siunaukseksi, josta he eivät kyllin voineet kiittää, sillä tyttärentytär hoiti heitä ja oli hyvä heitä kohtaan, eivätkä he ymmärtäneet miten he olisivat nyt vanhuudessaan voineet tulla toimeen ilman häntä.

— Saammeko keittää kahvimme tässä takassa? kysyi Irene.

Tietysti he saivat. Kaikki tuvassa asetettiin vapaasti tuon iloisen seurueen käytettäväksi. Vanhukset olivat iloisia nähdessään niin monta ympärillään, ja Hilda, tyttärentytär, kiiruhti auliisti hakemaan puita ja vettä. Mutta Allan otti ensin puut häneltä ja kantoi ne sisään ja kiiruhti sitten hänen jälkeensä ulos tehdäkseen samoin vesiämpärille.

— Istu sinä, ja anna nyt meidän palvella sinua. Isovanhempasi ja sinä olette nyt meidän vieraitamme, käsitätkö?

Tyttö hymyili leveästi ja sydämellisesti, sillä hänestä tämä hiljaisen yksinäisyyden keskeytys oli niin hauskaa. Mutta hän ei osannut antaa palvella itseään, hän kun oli ylen tottunut palvelemaan. Mutta oli vaikeaa päästä mitään tekemään, sillä nuo nuoret tytöt olivat touhussa, tekivät tulta, purkivat eväitä, kattoivat pöytää. Allan oli mukana milloin siellä, milloin täällä, auttoi tai sotki, aina miten päähän pisti. Lucia puheli vanhusten kanssa, ja Erik istui ääneti ja kuunteli puoleksi hajamielisenä. Uno seisoi eteisen portailla sikarineen ja ihaili suurenmoista näköalaa, jota katsomaan kaikki toiset näkyivät olevan liian jokapäiväisiä ja nälkäisiä. Mutta kun kaikki oli valmista ja hänet kutsuttiin sisään, suvaitsi hän tulla ja teki aivan yhtä suurta kunniaa ruuille kuin nuo jokapäiväiset ja nälkäiset.

Vasta sitten kun lyhyt talvipäivä alkoi hämärtyä, lähdettiin kotimatkalle. Se kävi paljon nopeammin kuin menomatka, sillä nyt tie kulki melkein koko ajan alamäkeä.

Anna istui Erikin kelkassa. Tie, jota he kulkivat, oli kapea ja halkokuormia oli ajettu sitä myöten. Se oli syvällä korkeiden lumikinosten välissä. Kuuset seisoivat tiheässä molemmin puolin, mutta eteenpäin saattoi — alamäen sattuessa — pitkän aikaa nähdä kauas niiden latvojen yli. Iltarusko oli hehkuva ja lyhyt, ja sen sammuttua alkoivat tähdet tuikkia. Anna nautti luonnosta, matkasta ja Erikistä, mutta tunsi kuitenkin merkillistä tyytymättömyyttä. Hän kuunteli melkein tiedottomasti ääniä tai naurua edessä olevasta kelkasta, ja hänestä tuntui, että Allan riensi liian nopeaan Lucia-tädin kanssa. Hän olisi toivonut heidän pysyvän näkö- ja kuulomatkan päässä, niin että olisi voinut kulkea yhdessä, kun tuli mäki. Hän ei tiennyt kumpaa hän noista kahdesta eniten kaipasi, mutta matka kävi autioksi, kun hän ei enää kuullut heidän ääniään.

— Onpa niillä kiire, sanoi hän vihdoin Erikille.

— Allan on tuulispää, hänen pitää aina mennä kuin pyörre, vastasi Erik.

— Ehkä me kuljemme liian hitaasti, arveli Anna.

— Ei minun mielestäni. Eihän meillä ole mitään kiirettä kotiin.

Siinähän hän oli oikeassa, ja Anna koetti hillitä kärsimättömyyttään.

— Ihmettelen, odottavatko he meitä tienhaarassa, sanoi Anna tuokion kuluttua.

— Miksi he niin tekisivät? Hehän menevät molemmat eteenpäin.

— Sanoakseen hyvää yötä meille.

— Eihän se nyt ole niin välttämätöntä, kestämme me kai sen, elleivät sitä tee.

— Totta kai, nauroi Anna hieman hämillään. Mutta olisi hauskaa sanoa heille hyvää yötä.

Hän koetti ajatella muuta, mutta kun he lähestyivät tienhaaraa, sai hän jännityksestä sydämentykytyskohtauksen ja tähysti innokkaasti eteenpäin ikäänkuin sillä, että he olisivat odottaneet heitä, olisi ollut mitä suurin merkitys.

He eivät olleet siinä, ja Annan olennon läpi kulki ikäänkuin pistos. He eivät olleet välittäneet odottaa, tai Allan oli unohtanut, että tältä syrjätieltä hän oli Annan kanssa aamulla tullut. Hänestä tuntui yht'äkkiä, että siitä oli niin kauan.

— Miksi pysähdyt? kysyi hän melkein kärsimättömästi, kun Erik pysähdytti kelkan.

— Saadakseni Britan käsiini.

Britan, tosiaankin! Hänet oli Anna aivan unohtanut. Silloinhan hän vuorostaan ei ollut rahtuakaan parempi kuin nuo kaksi, jotka olivat unohtaneet hänet. Hän tuli aina pahoilleen huomatessaan vian itsessään ja nyt hän luuli sen, että oli huomannut unohtaneensa sisarensa, olevan syynä siihen, että hän tunsi sydämensä raskaaksi ja pettyneeksi.

17.

Joululoman lopulla oli Annan syntymäpäivä. Hän täytti seitsemäntoista vuotta.

Hän heräsi aikaiseen sinä aamuna, hyvän aikaa ennenkuin hänen tarvitsi nousta ylös. Hän hiipi kuitenkin vuoteesta ja sytytti tulen uuniin, johon puut oli pantu jo edellisenä iltana ja joka siis oli valmis sytytettäväksi. Sitten hän kömpi takaisin vuoteeseen ja makasi katsellen, kuinka puut paloivat.

Ulkona oli vielä tuskin hämärän aavistustakaan, ja ikkuna oli kuin musta aukko. Mutta Anna katsoi valkeaan, joka alkoi liekehtiä aamun pimeässä.

Syntymäpäivänä hänellä oli aina tapana tehdä jokin päätös tulevaa elinvuottansa varten. Maatessaan siinä nyt käsi posken alla ja epämääräinen onnen tunne mielessä, hän päätti koettaa olla aina iloinen.

Se päätös ei ollut ensinkään hänen tapaistaan, mutta se johtuikin toisen vaikutuksesta. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, että saattaisi olla velvollisuus ympäristöänsä kohtaan olla iloinen. Mutta Allan oli eräänä päivänä nyt joulun aikaan sanonut, että iloisella ihmisellä on sama vaikutus toisiin ihmisiin kuin auringolla. Hän oli itsekin niin iloinen, auringonpaisteteoriansa elävä todiste. Anna hymyili itsekseen. Niin, hän tahtoi olla iloinen kuten Allan, hän tahtoi tulla auringonpaisteeksi.

Olihan paljon iloa, joka ei ollut väärää, ja kaikkea sellaista hän tahtoi tuntea. Mutta sen ilon peruskivi, jolle hän tahtoi rakentaa uuden elämänsä vuoden päivät, olisi ilo Jumalassa. "Ilo Herrassa on teidän vahvuutenne." Se sana tuli hänen mieleensä, ja hän otti sen vastaan Jumalan erityisenä lahjana tänä aamuna. Hän pyysi Jumalan kirjoittamaan sen elävin kirjaimin hänen sydämeensä.

Uunista tuleva laukauksen tapainen räiskähdys herätti Britan.

— Mitä nyt, onko jo niin myöhä, napisi tämä ja ojensi itseään.

— Ei oikein vielä, vastasi Anna, mutta sytytin valkean kuitenkin. On niin suloista, kun on aikaa lojua ja katsoa valkeaan.

— On vielä suloisempaa nukkua, mutisi Brita unisesti ja koetti nukkua jälleen.

Mutta tuli oli päässyt nyt vauhtiin ja räiskyi niin iloisesti, ettei unesta juuri voinut tulla mitään.

— Mikä sinulle tuli, kun sytytit niin varhain? sähisi Brita.

— Eihän tämä ole liian aikaiseen, puolustihe Anna. Neljännestunnin kuluttua soi herätyskello.

— Koko neljännestunti menee hukkaan, napisi Brita.

Anna oli vähällä pahastua ja syyttää itseään itsekkäisyydestä. Mutta sitten hän muisti päätöksensä olla iloinen. Hän tuli myöskin ajatelleeksi, mitä Allan oli kerran sanonut hänelle hänestä itsestään. Hänen ei pitäisi kiintyä pikku seikkoihin ja nähdä syntiä kaikessa eikä olla niin nöyrä, että ihmiset unohtivat hänen olemassaolonsa.

— Sellainen melkein pakottaa ihmiset tallaamaan sinut jalkoihinsa, oli hän sanonut.

Anna ei ollut oikein ymmärtänyt häntä silloin, mutta nyt hän ymmärsi, että nyt juuri oli sellainen hetki, jolloin liian suuri myöntyväisyys ei olisi paikallaan.

— Minun syntymäpäivänihän on tänään, sanoi hän, pitäen kiinni oikeudestaan, ja silloin voin mielestäni antaa itselleni sen lahjan, että saan maata aamuvalkean ääressä, vaikka se maksaakin sinulle neljännestunnin unen.

Brita, joka nyt oli ennättänyt päästä täysin hereille, oli samalla myöskin alkanut tulla paremmalle tuulelle. Annan järkevä puhe täydensi asian.

— Siinä olet aivan oikeassa. Minulla on kunnia onnitella! Saat minun hukkaan menneen neljännestuntini ylimääräiseksi lahjaksi kaupan päälle. Minulla on sinulle toinenkin, mutta sitä et saa ennenkuin aamiaispöydässä.

Siten oli sopu täydelleen palautettu ja suhde sisarten välillä sydämellinen.

Huolimatta seitsemästätoista ikävuodestaan Anna oli vielä siksi lapsi, että tunsi onnen väristyksen siitä, että oli hänen syntymäpäivänsä ja että lahjat odottivat häntä.

Perhe vietti sitä aamiaispöydässä, ja iltapäivällä tulivat kaikki Borgista, Bergshamrasta ja tohtorista kahville. Kaikilla oli lahjoja hänelle. Mutta kahvin jälkeen tuli kaikkein paras. Silloin tapahtui Annalle taas niin loistavan hauskaa, että hänellä mielestään tuskin oli oikeutta tuntea sellaista maan päällä. Sillä silloin mentiin joukolla Billingin jäälle, missä aamupäivällä lumi oli lapioitu valleiksi aika suuren luistinradan ympärille. Lumessa seisoi vuoroin kuusia ja palavia tervatynnyreitä.

Tähtitaivas kimalteli, ja jää paukahteli pakkasesta. Mutta tervatynnyrit liekehtivät lämmittävästi, ja nuori veri virtaili reippaasta liikunnosta lämpimänä.

Kun tervatynnyrit olivat palaneet loppuun, mentiin illalliselle. Illempana Allan Bentick piti runomuotoisen puheen seitsentoistavuotiaalle, joka tunsi olevansa valmis vaipumaan maan alle ujoudesta, huomatessaan olevansa kaikkien yhteisen huomion esineenä. Mutta jälkeenpäin, toivuttuaan ja saatuaan omakseen Allanin käden hienolle paperille kirjoittamat säkeistöt, silloin hän oli onnellinen tuntiessaan saaneensa ikuisen muiston.

18.

Joululoma oli lopussa, luvut Borgissa olivat taas alkaneet, ja päivät olivat pidenneet huomattavasti. Erik ja Allan olivat matkustaneet takaisin Uppsalaan, ja kaikista, yhtä lukuunottamatta, tuntui tyhjältä heidän mentyään. Tämä ainoa oli Uno Clareus. Hän oli joutunut varjoon etenkin Allan Bentickin tähden, jota vastaan ei kukaan voinut pitää puoliansa. Uno, joka oli täynnä omaa tärkeyttään ja joka tahtoi toistenkin olevan sellaisia, ei senvuoksi oikein suvainnut Allania ja alensi tätä mielellään, jos tilaisuutta sattui.

— Hän on vaahdon kaltainen, hänessä ei ole mitään syvyyttä, sanoi hän Lucialle muuanna päivänä, kun puhe osui Allaniin.

Lucia hymyili iloista hymyä, jonka pelkkä Allanin ajatteleminenkin herätti useimmissa.

— Mutta hänessä on vauhtia.

— Niinpä kai, myönsi Uno ylenkatseellisesti. Sitähän on pienimmässä purosessakin. Meren suuresta tyyneydestä ja suuresta myrskystä hän ei tiedä mitään.

Tämä sanottiin äänellä, joka ilmaisi, että Uno itse kyllä oli selvillä siitä paisuttavasta kokemuksesta ja osaisi sanoa paljon siitä, jos tahtoisi.

Lucia hymyili hieman, mutta ei vastannut mitään. Hän istui suuressa salissa pianon ääressä ja soitteli mielialojaan hämärissä odottaessaan Britaa, joka oli tulossa noin neljännestunnin kuluttua alkavalle soittotunnilleen. Uno oli kuullut hänen soittonsa ja tullut sisään, ei kuuntelemaan, vaan käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen esittääkseen Lucialle jotakin, jota hän pari päivää oli mietiskellyt. Lucia oli sattunut mainitsemaan Allanin, ja se oli saattanut Unon lausumaan arvostelunsa tuosta nuorukaisesta. Mutta nyt hänen ajatuksensa palasi takaisin siihen asiaan, joka oli aiheuttanut hänen tänne tulonsa.

— Neiti Lucia, pyytäisin teiltä erästä palvelusta, sanoi hän sellaisella äänellä, kuin olisi ollut kyseessä pikemminkin suuri kunnianosoitus, jota hän oli aikeissa osoittaa Lucialle.

Lucia lakkasi soittamasta ja katsahti mielenkiintoisena häneen.

Uno heilautti tukkaansa ja selvitti kurkkuansa.

— Asia on siten, että olen saanut näytelmäni niin valmiiksi, että haluaisin lukea sen ja pohtia sitä jonkun sellaisen kanssa, jolla on arvostelukykyä. Koska te olette nykyisessä ympäristössäni ainoa, jolla sitä on, on minun valintani sattunut teihin — jos sallitte?

Huolimatta teeskennellystä kainouden ilmeestä oli selvää, että hän odotti Lucian aivan haltioituvan Tämä koettikin näyttää siltä. Varmaa on, että Lucia, oli sekä huvitettu ja yllättynyt että asiasta innostunut, mikä kaikki saattoi hänen kasvonsa Unon täydelliseksi tyytyväisyydeksi hymyilemään ja säteilemään. Unon lapsellinen itserakkaus pikemmin liikutti kuin työnsi luotaan Luciaa. Senvuoksi ei hänen suostumuksessaan ollut mitään soraääntä.

— Mikä liekin saattanut teidät noin ehdottomasti luottamaan minun arvosteluuni, sitä en tiedä, mutta että teidän näytelmänne kuunteleminen on minusta erittäin huvittavaa ja mielenkiintoista, on varmaa, sanoi hän hilpeään ja sydämelliseen tapaansa. Uno hymyili mielissään.

— Milloin ja missä luemme? On hyvin tärkeää, että saamme olla häiritsemättä.

— Niin, tietysti, sanoi Lucia ja mietti. Se sopisi niinä iltapäivinä, jolloin tytöillä ei ole soittoa. Lukuhuoneessa ei ole ketään siihen aikaan.

— Huu sentään! Kuinka voittekaan ehdottaa niin jokapäiväistä? Seinäkartta ja musta taulu! Tuntisin itseni ikäänkuin koulupojaksi, joka lukee koulukirjoitustaan.

Lucia nauroi.

— No kirjasto sitten! Siinä on tunnelmaa kauniine vanhoine esineineen. Eikä sielläkään ole ketään iltapäivillä.

Kirjasto voitti Unon hyväksymisen. Ensimmäisenä vapaana iltapäivänä Lucia meni sinne, ja heti jälkeenpäin tuli Uno käsikirjoituksineen turhaan salaten tärkeyttään ja arvokkuuttaan teeskennellyn välinpitämättömyyden ja kainouden taa.

Lucia ei odottanut paljoa hänen teoksestaan, sillä Uno tuntui hänestä liian kypsymättömältä voidakseen luoda mitään arvokasta. Mutta lukemisen aikana hän pian muutti mieltään Unon teos oli tosin kypsymätön, mutta ilmaisi kieltämättä todellista lahjakkuutta. Ihmeekseen Lucia tunsi näytelmän kiinnittävän mieltä ja tempaavan mukaansa sitä myöten kuin lukeminen jatkui. Ja juuri siksi, että hän oli odottanut niin vähän, oli hänen ihmettelynsä sitä vilkkaampi. Tuo nuori mies itsekin esiintyi muuttuneena hänen edessään niinä hetkinä, jolloin hän näki hänen kokonaan olevan yhtä teoksensa kanssa. Hänen sisäinen ihmisensä esiintyi vapaana kaikesta siitä, joka muutoin oli siinä ylinnä.

Luciassa heräsi näinä iltapäivinä kunnioitus Unoa kohtaan ja hänestä tuntui ikäänkuin todellinen ystävyys voisi syntyä heidän välilleen. Hän tunsi tämän orastavan ystävyyden edesvastuun. Hän ei saisi kuten tähän saakka hymyillä salassa Unon pikku heikkouksille, vaan hänen pitäisi sanoa ne hänelle kuten ystävä ystävälle, niin että Uno saattaisi taistella niitä vastaan, sillä ne olivat hänelle suureksi haitaksi.

Jos joku voisi menestyksellä sanoa Unolle totuuden hänestä itsestään, niin hän — Lucia — sen voisi. Sillä hänen tapansa kiittää, missä kiittämistä oli, oli hankkinut hänelle Unon luottamuksen, ja Uno kunnioitti hänen arvostelujansa. Nyt oli kysymys vain siitä, kestikö tuo kunnioitus koetuksen moittivankin sanan kuullessaan.

Niin kauan kuin he puhuivat Unon teoksesta, kävi se paremmin kuin olisi odottanut, sillä jos hän esitti jonkin muistutuksen, tapahtui se niin hienosti ja enemmän kysymyksen kuin väitteen muodossa. Ja Uno itse tavallisesti aina arveli, että hän itse oli ollut epävarma kysymyksessä olevasta asiasta ja että hänellä oli ollut sellainen tunne, että se olisi muutettava.

Mutta eräänä iltana Uno esitti kysymyksen, luuliko Lucia että hänestä tulisi suuri runoilija, ja silloin Lucian tehtävä totisena ystävänä kävi vaikeammaksi.

— Tullaksenne suureksi runoilijaksi pitää teidän tulla suureksi mieheksikin.

— Ja teidän mielestänne minulla ei ole edellytyksiä siihen?

Uno koetti ottaa sen tyynesti ja asiallisesti, mutta Lucia näki, miten kovin epämieluisasti hän tuli liikutetuksi siitä epäilystä, joka oli kätketty Lucian vastaukseen.

Lucia katsoi ystävällisesti häneen ja tunsi, miten hyvää hän tahtoi hänelle.

— Luvatkaa, ettette pahastu, jos sanon suoraan, mitä ajattelen!

— Sen lupaan, sanoi Uno terästäytyen.

— Pelkään teillä olevan liian suuret ajatukset itsestänne, sanoi Lucia suoraan. Sellaiset täytyy aina kukistaa, ennenkuin pääsee mihinkään. Sen olen usein nähnyt.

Uno loukkaantui tästä tuomiosta ja ilmaisi sen, mutta ei kiivaasti, vaan hyvin hillityllä tavalla. Hän kokosi käsikirjoituksen lehdet ja tasoitti pinkkaa pöytää vasten.

— Olen pahoillani vaivattuani teitä tällä, sanoi hän jäykästi. Ymmärrän nyt, että teille on tämän täytynyt olla uhraus, koska teidän mielestänne olen niin ilman arvoa samoinkuin tietysti teoksenikin.

— Mutta, mutta, kuinka liioittelittekaan! Enhän ole sanonut mitään sellaista! Enkö ole päinvastoin ollut täynnä mielenkiintoa ja kiitosta? Oletteko unohtanut kaiken hienon, ylistyksen mitä olen sanonut ja miten syvästi mielenkiintoinen olen ollut?

Lucian ilmeinen mielipaha tuotti Unolle karvasta tyydytystä, ja hän liioitteli edelleen halussaan saada loukata sekä itseään että Luciaa.

— Te ette ehkä tarkoittanut sitä ja teidän harrastuksenne saattoi olla vain oletettua.

— Nyt te syytätte minua sekä epärehellisyydestä että kieroudesta! virkkoi Lucia ja nousi loukkaantuneena.

Silloin Uno hypähti ylös pelästyneenä tällaisesta sanojensa tulkinnasta.

— En suinkaan tarkoittanut niin, vakuutti hän hartaasti. Kuinka voittekaan uskoa, että saattaisin syyttää teitä tai uskoakaan teistä jotain sellaista? Minä… minä…

Hän ei tiennyt mitä sanoa, millä olisi lepyttänyt jälleen Lucian.

Lucia katseli häntä tyynesti omituinen kiilto harvinaisen vakavassa katseessaan.

— Vakuutan teille, että mielenkiintoni on ollut kauttaaltaan todellista ja että olen tarkoittanut kaikkea, mitä olen sanonut, sanoi hän, puhuen hitaasti, mikä antoi painoa hänen sanoilleen ja mikä myös ehkäisi Unon intoa keskeyttää häntä vakuuttaakseen hänelle uskovansa häntä.

— Minun mielestäni, jatkoi Lucia, teillä on todella suuret lahjat, ja luulen, että te työllä ja nöyryydellä voitte päästä pitkälle. Mutta tarkoitan sitäkin, mitä äsken sanoin, että teillä on liian korkeat ajatukset itsestänne. Te olette itserakas. Ja se on suuri haitta teille. Tahdoin herättää teidät, jotta huomaisitte sen ja taistelisitte sitä vastaan. Sekä te itse että teidän lahjanne tarvitsevat kypsyä.

Hänen ääneensä tuli sydämellisyyttä, ja hänen katseensa oli lämmin.

— Älkää pahastuko minuun senvuoksi, että olen ystävänne ja sanon teille totuuden. Teille on parempi katsoa vikaanne silmiin ja itse tehdä työtä sen voittamiseksi, kuin että elämän vastoinkäymisten täytyy tulla, jotta saisitte silmänne auki. Sillä te olette toki liian hyvä jäämään häiritsemättä vihanne valtaan.

Oli ilmeistä, että Lucia ei enää ollut loukkaantunut. Hänen silmistään säteili melkein äidillistä hellyyttä häntä kohtaan.

Uno oli liikutettu. Hänen sydämessään taisteli ylpeys kuohahtavan tunteen kera, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka saattoi hänet tarttumaan Lucian kumpaankin käteen ja suutelemaan niitä. Kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä, ja hän tuli niin merkillisen nöyräksi Lucian edessä. Lucian nuhtelu tuotti hänelle nautinnon ja ihastuksen tunteen. Hän palvoi häntä hänen ankaruutensa tähden.

Lucia hymyili tyynnyttävästi Unon liioittelevalle liikutukselle ja veti hiljaa kätensä pois.

— Ei niin! sanoi hän lempeästi.

Uno suoristausi katsoen Luciaan uhmailevan antautuvin katsein.

— Sanokaa minulle, mitä minun on tehtävä elämälläni! Tahdon tehdä, mitä te vain tahdotte, virkkoi hän.

Lucia ajatteli tuokion. Hän huomasi saaneensa Unon valtaansa. Hänen valtansa miehiin nähden ei näyttänyt väistyneen. Kaihoten hän ajatteli, kuinka paljon hän oli käyttänyt sitä väärin. Tässä hän nyt sovitukseksi tahtoi käyttää sitä oikein.

— Tahdotteko tosiaankin? kysyi Lucia koetellen.

— Ehdottomasti. Saatte minut miksi haluatte.

Lucia ajatteli erästä toista, jonka hän myöskin kerran olisi saanut miksi olisi tahtonut. Mutta silloin hän oli ollut liian ajattelematon ja liian täynnä omaa itseään tahtoakseen mitään määrättyä tuon toisen suhteen.

Tämä karvas muisto toi nyt hänen silmiinsä sellaisen ilmeen, että Uno, joka otti sen itselleen, tunsi sydämensä paisuvan pitäen sitä todisteena siitä, miten läheisesti hän ja hänen kehityksensä oli Lucian sydämellä.

— Ryhtykää uudelleen katkaistuihin opinnoihinne, sanoi hän. Teille on tarpeen rikastuttaa itseänne tiedoilla, vakaantua ja kypsyä. Teidän runoutenne voittaa vain siitä. Teillä on sekä päätä että tilaisuutta opiskelemaan, ja silloinhan on sekä sääli että häpeä olla tekemättä sitä.

Juuri samaa toisetkin olivat sanoneet hänelle ennen, mutta tuloksetta. Nyt, kun Lucia sanoi sen, se tehosi.

— Jos teen kuten sanotte, niin tahdotteko silloin ajatella hyvää minusta?

— Tietysti. En ole koskaan ajatellut teistä muuta.

— Mutta te sanotte minua itserakkaaksi, sanoi hän uudestaan närkästyen.

Lucia naurahti.

— Sitä te ette voi sulattaa? sanoi hän tavallisella hilpeällä äänellään. Laittakaa niin, ettei minun tarvitse enää toiste sanoa sitä teille!

— Ja teidän mielestänne minun tarvitsee kypsyä, jatkoi hän samaan närkästyneeseen tapaan. Ehkä te pidätte minua vain poikasena?

— Ettepä te juuri muutakaan ole. Unon silmissä välähti.

— Näytän teille olevani mies, sanoi hän syttyvän tarmokkaasti.

— Se on oikein. Tehkää niin, sanoi Lucia.

Ja sitten Lucia lopetti tuon sangen tunteellisen haastattelun.

19.

— Ottaako vai antaako neiti tunteja pojalleni? kysyi rouva Clareus eräänä päivänä aivan odottamatta, hänen ja Lucian sattumalta ollessa kahden.

— En kumpaakaan, vastasi Lucia, itsekseen ihmetellen, miten rouva Clareus tiesi kirjastossa vietetyistä iltapäivähetkistä, sillä ei kukaan ollut häirinnyt heitä.

— Maisteri lukee minulle näytelmänsä luonnosta, lisäsi hän tuokion epäröimisen jälkeen, tultuaan siihen lopputulokseen, että Unon teos oli tunnettu, hänen tarvitsematta pitää sitä salassa.

— Minkätähden hän tekee sitä?

Lucia ihmetteli, kuvitteliko hän vai tuliko rouva Clareuksen olento todellakin hieman jäykemmäksi.

— Hän tahtoi keskustella siitä jonkun kanssa, ja siitä saakka kun pidin tuon syksyisen esitelmäni, on hän saanut päähänsä minun ymmärtävän kirjallisuutta, vastasi Lucia.

— Hänelle voi olla hyväksi saada joitakuita järkeviä neuvoja.

Enempää ei asiasta puhuttu eikähän rouva Clareus ollut osoittanut mitään tyytymättömyyttä, mutta Lucialla oli tunne siitä, että äiti tunsi itsensä poikansa luottamuksen syrjäyttämäksi.

Senvuoksi Lucia oli tuon ratkaisevan keskustelun jälkeen levoton siitä, että rouva Clareus saisi tietää hänen, Lucian, olevan Unon päätöksen takana. Sillä vaikka rouva Clareus ei tahtonut kenellekään näyttää olevansa muuta kuin tyytyväinen Unon kotona oleskeluun, sattui Lucia tietämään, että Unon äiti oli ollut niiden joukossa, jotka olivat koettaneet taivuttaa häntä palaamaan yliopistoon, ja täytyihän sen loukata äidin ylpeyttä, että toinen oli onnistunut siinä, missä hän itse oli epäonnistunut. Hän ei katsonut kuitenkaan voivansa pyytää Unoa pitämään salassa hänen osallisuuttaan tämän päätökseen. Mutta siitä, mitä hän Unoa tunsi, toivoi hän tämän ilman huomautusta esittävän päätöksen ikäänkuin omasta itsestään johtuvana.

Joko hän nyt oli tehnyt näin tahi rouva Clareus oli liian ylpeä ollakseen tietävinäänkään siitä, että joku toinen oli voittanut siinä, missä hän oli joutunut tappiolle, oli miten oli, eräänä päivänä hän kertoi Lucialle uutisen, että Uno palaisi Upsalaan.

— Minä en oikein koskaan ole pitänyt siitä, että hän keskeytti opinnot, mutta enhän tahtonut estääkään häntä omistautumasta kirjailijatoiminnalle. Mutta nyt, saatuaan työnsä osapuilleen valmiiksi, hän tekee minulle mieliksi ja lopettaa opintonsa.

Lucia ilmaisi ilonsa siitä, ja vielä suurempi oli se! salainen ilo, mitä hän tunsi siitä, että Unon äiti ei tuntunut aavistavan mitään Lucian osallisuudesta nuorukaisen päätökseen.

Mutta vähitellen Lucia sai kuitenkin havaita, että tämä ehkä kuitenkin aavisti enemmän kuin tahtoi olla huomaavinaan, sillä rouva Clareuksen käytös kotiopettajatarta kohtaan tuli tämän jälkeen jäykemmäksi. Lucia, joka tahtoi voittaa tuon vaikeasti voitettavan sydämen, pelkäsi nyt ehkä sen sijaan joutuvansa salaisen kaunan esineeksi.

Hän mietti, mitä olisi saattanut keksiä ehkäistäkseen sen. Vihdoin hänelle juolahti mieleen muuan ajatus. Hän saisi tilaisuuden, jolloin voisi saada kaksi kärpästä samalla iskulla. Paras tapa saada rouva Clareus lepytetyksi oli antaa tälle tilaisuus käyttää vaikutusvaltaa taholla, missä Lucialla ei ollut valtaa. Sellainen tilaisuus oli juuri käsissä. Kunniakkaampaa voittamisen esinettähän ei juuri saattanut ajatellakaan kuin minkä hän aikoi esittää rouva Clareukselle, sillä se ei ollut mikään vähempi kuin itse itsevaltias kirkkoherra Sander.

Brita oli koettanut puhua isän kanssa toiveestaan päästä voimistelijaksi, mutta tämä ei ollut tahtonut kuunnella häntä. Tyttöjen paikka oli kodissa, sen kirkkoherra piti selviönä, ja siitä käsityksestä ei Britan ollut onnistunut järkyttää häntä. Huolimatta rohkeudestaan ja voimakkaasta tahdostaan hän ei ollut uskaltanut tehdä muuta kuin joitakuita haparoivia kokeita. Äidin pelkokin ehkäisi häntä. Rouva Sander oli tullut ylös tyttöjen huoneeseen ja kyynelin pyytänyt Britaa luopumaan enemmistä isän taivuttamisyrityksistä.

— Olisi kauheaa, jos hän todella suuttuisi sinuun. En kestäisi sitä koskaan, valitti äiti.

Hän ei ollut hellittänyt, ennenkuin Brita oli melkein luvannut olla enää puhumatta asiasta isän kanssa.

Suuttumuksen ja mielipahan kyynelin oli Brita puhunut tästä kaikesta Lucialle ja Irenelle ja selittänyt olevansa nyt niin sydäntynyt, että hän saattaisi paeta kotoa, jos hän vain voisi saada rahaa. Lucia oli pyytänyt häntä olemaan kärsivällinen, kaikki selviytyisi kyllä, pahempiakin vaikeuksia oli toki voitettu.

— Tahtooko täti puhua isän kanssa?

— Tiedän erään toisen, joka voisi sen tehdä paljon paremmin.

— Kenen sitten?

— Sitä en voi sanoa sinulle nyt, minun täytyy ensin kuulustaa, tahtooko hän.

Se, jota Lucia oli tarkoittanut, oli rouva Clareus.

Eräänä päivänä tämän istuessa käsitöineen salissa ja kuunnellessaan Irenen soittoläksyä, piti Lucia tilaisuuden sopivana esittää sen mitä hänellä oli sydämellä.

Kun hän soittotunnin päätyttyä nousi pianon äärestä, meni hän rouva Clareuksen luo ja istui jakkaralle ihailemaan kaunista koruompelua, jota tämä teki.

— Eikö ole päätetty, että Irene menee Tukholmaan syksyllä? kysyi hän.

— Melkeinpä. Kuinka niin?

— Ajattelen Brita Sanderia, jatkoi Lucia. Eikö Irenelle olisi kaksin verroin hauskaa, jos hän voisi saada Britan mukaansa?

— Mutta eihän Britalla ole taipumusta maalaukseen. Vai onko hänellä?

— Ei. Mutta Britalla on mitä palavin halu päästä voimistelijaksi.

Lucia kertoi nyt kaikki Britan suunnitelmat ja vaikeudet.

— Hän tahtoo, että minä puhuisin hänen isänsä kanssa, mutta tiedän sen olevan aivan turhaa. Hän ei kuuntelisi minua. Mutta jos rouva Clareus tahtoisi ottaa huostaansa Britan asian, niin se olisi melkein kuin voitettu.

Lucian ääneen tuli rukoileva sävy.

Rouva Clareus oli tyytyväisempi kuin miltä tahtoi näyttää.

— Ei suinkaan neiti, jolla on sellainen vaikutusvalta ihmisiin, joutuisi tappiolle kirkkoherran kanssa, virkkoi hän.

— Tiedän, että joutuisin, vakuutti Lucia. Jos joskus näyttää siltä, että voin vaikuttaa ihmisiin, niin se on vain senvuoksi, että satun sanomaan, mitä he itse sisimmässään ajattelevat tai mitä muut ovat sanoneet heille ennen, niin että he jo oikeastaan ovat siitä vakuutetut.

Hän oli halukas väheksymään sitä, mikä salaisesti oli loukannut tämän äidin sydäntä tai turhamaisuutta, mihinkä se sitten lie sattunutkin.

— Voinhan koettaa, sanoi rouva Clareus voitettuna. Jos epäonnistun, niin eihän se Britalle ole pahempi kuin ennenkään.

— Oh, rouva Clareus ei epäonnistu, sanoi Lucia iloisena ja niin varmana asiastaan, että hän sai noista kylmähköistä silmistä kerrassaan ystävällisen katseen luottamuksensa palkaksi.

Rouva Clareus päätti toimia valtioviisaasti voidakseen olla varma menestyksestä, sillä hän oli päättänyt onnistua. Hän ei mennyt suoraan Sanderin luo, vaan hän pani Borgissa toimeen päivälliskutsut kaikille naapuriperheille. Kirkkoherra sai osakseen viedä hänet pöytään ja hän kohteli kirkkoherraa kohteliaasti ja huomaavaisesti, melkein sydämellisesti, mutta omaan ylhäiseen tapaansa. Terävämpi ihmistuntija kuin Sander olisi epäillyt jotakin tämän johdosta. Mutta hän meni suoran luonteensa hyväluuloisuuden viettelemänä aavistamatta ansaan ja pehmeni, itse sitä lainkaan huomaamatta.

Myöhempään iltapäivällä, kun rouva Clareus piti maata taipeeksi muokattuna, läheni hän vähitellen ainettaan. Hän aloitti puhumalla heidän suunnitelmistaan Irenen suhteen ja että heillä oli tiedossa erinomainen täysihoito tutussa perheessä, mutta että oli kysymyksessä kahden-asuttava huone.

— Olemme senvuoksi hyvin halukkaita saamaan jonkun, joka voisi asua Irenen kanssa yhdessä, sanoi hän, keskeytti hetkiseksi, joll'aikaa hän tutkiskeli kirkkoherran kasvoja, ja sitten hän lisäsi, hänen kylmähkölle, ylhäiselle äänensävylleen harvinaisen pyytävästi: En kai uskalla ajatella niin onnellista mahdollisuutta, että Brita…

Hän ei täydentänyt lausetta. Hän huomasi, että nuoli sattui. Sander hätkähti hiukan.

— Kuinka rouva Clareus tulee ajatelleeksi juuri Britaa?

— On lähintä, että ajatukset johtuvat häneen. Hän on Irenen paras ystävä. Ja sitten satun tietämään, että hän itse hyvin mielellään haluaa päästä oppimaan jotakin.

— Onko hän sanonut jotakin siitä?

— Ei minulle, mutta Irenelle, ja hänellähän ei ole mitään salaisuuksia.

— Ymmärrän.

Sander näytti happamelta. Hän ei pitänyt tästä hyökkäyksestä, jonka alaiseksi hän niin odottamatta oli joutunut, mutta hän ei voinut löytää siinä mitään, joka olisi oikeuttanut hänet siitä suuttumaan ja sen jyrkästi torjumaan. Hän ei voinut vastata siihen muuten kuin tosisyillä.

— Britalla on tarpeeksi työtä kotona, sanoi hän.

— Mutta siinä ei ole mitään hänen tulevaisuuttansa varten, väitti rouva Clareus.

— Mitä minun tyttöihini tulee, olen aina ajatellut, että jos he tunnontarkasti täyttävät ne velvollisuudet, jotka ovat heitä lähinnä, niin Jumala pitää huolen heidän tulevaisuudestaan.

— Eikö ole ajateltavissa, että Jumala pitää huolta Britan tulevaisuudesta juuri sillä tavalla, että hän antaa hänelle työn, jolla hän voi elättää itseään.

Sander huomasi jokaisen väitteen oikeutuksen, mutta hänelle ei ollut helppoa myöntyä edes tosisyyn nojalla.

— Pidän omapäisyytenä Britassa sitä, että hän välttämättä tahtoo kulkea omaa tietään.

Rouva Clareus hymyili.

— Siinä tapauksessa hän on isänsä tytär. Hän on perinyt isänsä voimakkaan luonteen, ja se vaatii päästä oikeuksiinsa.

Nämä sanat eivät olleet Sanderista epämiellyttäviä, ja salaisesti hän oli ylpeä Britan itsenäisyydestä, vaikka hän katsoi velvollisuudekseen ehkäistä sitä.

— Mutta hän on nainen, ja sellaisena hänen tulee oppia taipumaan.

— Tietysti, vastasi rouva Clareus, joka teoreettisesti oli samaa mieltä, — miten lie sitten käytännön laita ollutkaan! Mutta kun hän tahtoo vain niin hyvää kuin oppia jotakin työtä elääkseen, niin ei toki ole viisasta estää häntä. Voisihan ajatella, että niin uhmaileva luonne kuin Brita siten johdetaan toisella kertaa valitsemaan jotakin vähemmän hyvää.

Sanderin silmissä välähti.

— Koettakoonpahan vain! sanoi hän uhkaavasti.

— En toki luule, että hän tekisi niin, kiiruhti rouva Clareus lisäämään. Mutta en voi muuta kuin olla sitä mieltä, että meidän vanhempien tulee ymmärtää nuorten pyyteitä, kun ne ovat oikeutettuja. Ja mitä nyt erittäin Britaan tulee, niin minullahan on hyvin itsekäs syy, kun olisi niin erinomainen etu Irenelle saada hänet huonetoveriksi.

Tämä sanottiin hymyillen ja tuolla harvinaisen taivuttavalla äänensävyllä. Sander ei saattanut tuota viimeksimainittua vastaan pitää puoliaan.

— Ajattelen asiaa, lupasi hän vaikkakin vastahakoisesti.

Rouva Clareus tunsi voittaneensa, ja hänen mielensä teki kertoa Lucialle voitonriemustaan. Mutta hän hillitsi tuon halun ikäänkuin arvokkuudelleen sopimattomana. Ei, ennenkuin asia oli aivan päätetty, hän ei sanoisi mitään siitä.

20.

Jonkun aikaa Borgin päivälliskutsujen jälkeen Brita eräänä aamuna korjaili aamiaispöytää, kun hänen isänsä, joka istui ikkunan ääressä ja luki sanomalehteä, yllätti hänet niin, että hän oli pudottaa lautaskasan, jota hän juuri oli pois kantamassa.

— Tiedätkö, mitkä pääsyvaatimukset ovat voimisteluopistoon? kysyi hän.

— Oi, isä! virkahti Brita ja asetti lautaskasan takaisin pöydälle.

Hän saattoi tuskin uskoa korviaan. Isä ei voinut olla hymyilemättä hänen ihastuneelle hämmästykselleen.

— Olen ajatellut, että sinun ehkä on parasta oppia jotakin, jolla voit elättää itsesi siinä tapauksessa, että minä kuolisin. Sinullahan on halua voimisteluun ja se on hyvä toimi, joka tuottaa hintansa. Sitäpaitsi rouva Clareuksella oli eräänä päivänä ehdotus, joka sai minut päättämään antaa sinun tehdä tahtosi mukaan. Borgilaisten mielestä me tekisimme heille palveluksen antamalla sinun tulla Irenen asuintoveriksi. Minä lasken kulut, ja sinä saat ottaa selvän vaatimuksista, niin saamme nähdä sitten, voitko täyttää ne ja minä suoriutua kustannuksista. Jos se on Jumalan tahto, niin se soveltuu, ja sinä voit saada alkaa syksyllä.

Innokkaasti, jopa kiihkeästi Brita oli toivonut suostumusta, jonka hän nyt niin odottamatta sai, mutta hänen ihastukseensa tuli kuitenkin jotakin hillittyä ja vakavana hän kiitti isää. Tuo sana isän mahdollisesta kuolemasta teki Britan mielen ahdistetuksi ja isän täydellisen suostumuksen kuullessaan hän häpesi kaikkia niitä uhmailevia ajatuksia, joita hän oli ajatellut isää vastaan. Yht'äkkiä hän tunsi, miten hän rakasti isää ja kotia ja kaikkea, minkä hän nyt tulisi jättämään. Hän oli katsellut sitä kaikkea melkein kuin vankilaa. Nyt, kun se ei enää pidättänyt häntä, se kävi hänelle rakkaaksi.

— Teen työtä kuin hevonen, lupasi hän, ja isä saa kunniaa minusta.

— Sitä odotan, sanoi tämä.

Ja ääneti Brita lupasi itselleen, ettei isän toivomus tulisi ainoastaan täytetyksi vaan enemmänkin.

21.

Seuraavana päivänä kun Brita tuli Borgiin, oli juhlallisuus kuin pois puhallettu hänen mielestään, ja hän oli pelkkää riemuitsevaa ihastusta.

— Tästä saat kiittää Irenen äitiä, sanoi Lucia.

— Sen teenkin heti paikalla, selitti Brita ja syöksyi ulos hakemaan tätiä.

Lucia tarttui Irenen käsivarteen ja seurasi mukana lisätäkseen rouva Clareuksen riemuvoittoa olemalla sen todistajana.

He löysivät rouva Clareuksen kirjoituspöydän äärestä, kirjettä kirjoittamasta.

— Tulen kiittämään tätiä. Täti on tehnyt ihmeitä isälle. Saan ruveta voimistelijaksi, ja se on tädin ansio.

Britan silmät säteilivät, eikä hän voinut pidättyä syleilemästä tätiä, jonka jäykkä arvokkuus muutoin piti kaikenlaiset hyväilyt loitolla.

— Rakas lapsi, mitäpä minä oikeastaan olen tehnyt? sanoi hän, mutta vastasi todellakin keveästi nuoren tytön syleilyyn, ennenkuin varovaisesti irtausi siitä.

— Täti on tehnyt kaiken. Isä ei olisi koskaan suostunut, ellei täti olisi puhunut hänen kanssaan, vakuutti Brita.

Rouva Clareus näytti hyvin tyytyväiseltä, mutta jätti tämän puheenaineen pohtiakseen sen sijaan yksityisseikkoja suunnitelman toteuttamiseksi. Ja nyt vasta hän otti huomioon Lucian läsnäolon ja veti hänet mukaan keskusteluun, sillä hän oli se, joka parhaiten tunsi ehdot ja olot siinä opistossa, johon Brita aikoi pyrkiä.

Tämän tapauksen jälkeen, jossa rouva Clareus oli näytellyt niin onnistunutta osaa ja sekä itsensä että Lucian tieten osoittanut omaavansa vaikutuskykyä, joka veti vertoja tuon vaikuterikkaan kotiopettajattaren omalle kyvylle, katosi häneltä tuo salainen, hänen tätä kohtaan tuntemansa kauna, ja jotakin ystävyyden tapaista syntyi näiden kahden välille. Tämä ystävyys ilmeni ensin siinä, että rouva Clareus ehdotti lähempää tuttavuutta lastensa opettajattarelle ja sitten siinä, että hän pyysi Luciaa jäämää kesäksikin heille sanoen suoraan, että olisi niin tyhjää, jos hän matkustaisi pois. Ja Lucia jäi ilomielin.

22.

— Mikä sinuun on mennyt, kun et kiertele tervehtimässä kymmeniä mielitiettyjäsi, kuten tavallisesti kesäsi kulutat? kysyi tohtori Bentick pojaltaan tämän oltua kolmatta viikkoa kotona. Onko sinulla ehkä mielitietty tällä paikkakunnalla?

— Tietysti, vastasi Allan sukkelasti. Isä katsoi häneen alta kulmain.

— Ovatko ne kaikki vai yksi erikoinen?

— Yksi erikoinen, vastasi Allan niin avomielisesti, että se ällistytti isää.

— Kuka?

— Kukapa muu kuin sinä, pater!

— Senkin veitikka! Saatoinpa arvata, ettet olisi vilpitön!

Allan nauroi.

— Sanon sinulle vain, jatkoi isä, että sinä et saa särkeä muutamien tämän paikkakunnan tyttöjen sydämiä. He ovat kaikki olleet minun potilaitani siitä asti kuin alkoivat sykkiä, ettäs tiedät. Ja minä olen arka heistä.

— Minun mielestäni saisit olla minulle vain kiitollinen, jos hankkisin sinulle työtä ja ansiota.

— Sitä minulla on ilman, että sinun tarvitsee sekaantua siihen, senkin junkkari.

— Muutoin, sanoi Allan olematta milläänkään isän haukkumasanasta, en särje koskaan tyttöjen sydämiä. Rakastan herttaisia tyttöjä aivan liian paljon siten tehdäkseni.

Isä loi häneen karsaan syrjäsilmäyksen.

— Onko sinussa mitään uskollisuutta? kysyi hän ivallisesti.

— Uskollisuudella ei ole väliä, vastasi Allan huolettomasti. Mitä uskollisuudella tekee, kun haluaa vain tanssia ja leikkiä ja pitää hauskaa noiden pikku kullannuppujen kanssa?

— Miten tanssinet ja leikkinetkin, voi siitä tulla tosi.

— Silloin se ei ole minun syyni, vastasi Allan keveästi. Minä en koskaan tarkoita vakavasti. Joka sitä ei käsitä, on tyhmä.

— Sanon sinulle vain, että jos sinä tuotat jotakin vahinkoa tällä paikkakunnalla, niin annan sinulle selkään.

— Tee hyvin! sanoi Allan rakastettavasti. En lyö takaisin, kunnioitukseni kieltää sen. Muutoin otan mieluummin hieman selkääni kuin vaimon. Edellinen menee ohi, mutta jälkimmäisestä tulee kroonillinen vika.

— Jos sillä tavoin tunnet, niin pidä käpäläsi loitolla kaikesta, mikä tyttöjä koskee — etenkin eräästä pikku raukasta, joka on sellainen, että hän ottaa kaikki vakavalta kannalta, sinutkin, pöllö!

Allan ymmärsi, ketä isä tarkoitti, mutta ei ollut ymmärtävinään. Hän oli tänä kesänä jatkanut joulunaikaista tehtäväänsä, nimittäin Anna Sanderin elvyttämistä, ja hän aikoi tehdä sitä edelleenkin sentähden, että se huvitti häntä. Isän peitelty varoitus pikemmin yllytti kuin ehkäisi häntä.

— Kukapa se voisi olla? ihmetteli Allan ja kohotti kulmiaan. Sen ilmiön, joka ottaa minut vakavalta kannalta tahtoisin nähdä! Enkä minä koskaan voi antaa tyttöjen olla rauhassa. Rakastan niitä. Minun rakkauteni on niin suuri, ettei sitä mitenkään voi keskittää yhteen. "Oi saisinko, saisinko suudella heitä."

Hyräillen sitä laulua, hän poistui isän luota, huolettomana siitä ukkospilvestä, jonka hänen kevytmielisyytensä oli nostanut tämän otsalle.

23.

Erik Sander katseli myöskin hieman levottomana Allanin kiintymystä Annaan ja tämän kiintymystä Allaniin. Hän tunsi sekä ystävänsä että pienen sisarensa, tiesi edellisen pitävän kaikkea vain leikkinä, jälkimmäisen ottavan kaikki vakavalta kannalta. Mutta hän tyynnytti levottomuutensa sillä, että Anna oli niin nuori vielä. Ja jos hän tunsi Allanin oikein, niin tämä kyllä väsyisi leikkiinsä ennenkuin Anna ehtisi tulla kyllin vanhaksi kiintyäkseen auttamattomasti.

Sitäpaitsi Erik oli tänä kesänä niin oman ristiriitansa rikkirepimä, ettei hän kyennyt muiden suhteille omistamaan muuta kuin jonkin hetkellisen ajatuksen.

Epäsointu hänen olennossaan oli kasvanut hitaasti, mutta varmasti ja oli nyt joutunut siihen kohtaan, jolloin käänne oli välttämätön. Kevätlukukaudella hänelle oli selvinnyt, että hänen oli mahdoton ruveta papiksi. Hänen piti sanoa se isälle, mitä pikemmin sen parempi.

Mutta viikko viikon jälkeen vieri hänen voimatta sitä sanoa.

Eräänä päivänä keskikesällä hän oli isän kanssa soutanut Billingen järven yli toiselle rannalle, missä Sander perkasi uutta peltoa. Se oli pieni metsänaukeama. Siinä ei ollut puita, mutta maa oli kivistä.

Isä ja poika tekivät työtä otsansa hiessä väännellen rautakangella kiviä maasta. Se oli työtä, joka sopi heille, ja heidän luonteensa saivat vaikutteita siitä, niin että he tunsivat itsensä tyytyväisiksi. Tilaisuus oli Erikille mitä suotuisin tuoda vaikea asiansa esille. Mutta he olivat tehneet työtä ääneti ja ahkerasti pari tuntia, hänen sanomatta mitään.

Erikin oli onnistunut juuri irroittaa suuri kivi ja hän seisoi nyt, pyyhkien hikeä otsaltaan ja katsellen alas työhönsä. Suurin osa kiveä oli ollut maan sisässä ja sen jättämä aukko oli ikäänkuin pieni hauta. Lukemattomia pikku eläimiä, joilla oli ollut suojansa sen alla, vilisi kiveen takertuneessa mullassa tai piiloutui nopeasti maan sisään.

— Siinä sinä otit kelpo otteen, sanoi Sander hyväksyvästi.

— Käyhän se hyvin tällaisten kivien parissa, joihin voi panna voimansa, vastasi Erik miettivästi.

Hänen äänessään oli jotakin, joka saattoi isän katsomaan tutkivasti häneen.

— Tuntuu niinkuin sinä ajattelisit joitakin toisenlaisia kiviä?

— Ajattelen vuoria, joita täytyy siirtää uskon avulla, sanoi Erik hitaasti, ja kun ei ole mitään uskoa…

Syntyi lyhyt, sähköinen äänettömyys.

— Tahdotko sillä sanoa minulle, että epäilet?

— Niin.

Nyt se siis vihdoinkin oli sanottu! Erik ei hämmästyksekseen tuntenut mitään pelkoa siitä, mitä nyt olisi tuleva, niin suuri oli hänen helpotuksensa saatuaan tehdyksi tunnustuksen, joka oli tehtävä.

— Mitä sinä epäilet? kysyi Sander, seisoessaan raskaana ja voimakkaana, molemmin käsin nojaten maahan iskemäänsä rautakankeen.

— Kaikkea.

— Mistä se johtuu?

Erik katsoi ylös ja kohtasi isän ankarasti tutkivan katseen.

— Sitä en tiedä, sanoi Erik. Se on vain niin. En voi voittaa sitä. Älä suutu minuun, isä, mutta minä en voi tulla papiksi.

Siinä oli rukoileva, mutta myöskin lujasti päättävä ilme, joka sinisistä silmistä kohtasi isän katseen.

Sander ei muutamaan minuuttiin löytänyt sanoja. Se tuli niin odottamatta, niin mullistavana.

— Oletko langennut syntiin? kysyi hän viimein. Älä pelkää tunnustaa.

— En, en mihinkään karkeaan syntiin, vastasi Erik ja kesti pelottomana isän läpitunkevan katseen.

— Oletko lukenut epäuskoista kirjallisuutta?

— En. Olen lukenut vain mitä minun piti lukea. Se ei ole mitään ulkoapäin tullutta. Se on vain sitä, että olen yhä enemmän päässyt selville itsestäni ja ymmärrän, ettei minua ole kutsuttu papiksi.

— Miten voit tietää sen?

— Minulla ei ole uskoa.

— Etkö sitten usko Jumalaa ja Raamattua ja kirkkomme oppia?

— Uskon, että Jumala on, että Raamattu sisältää totuuden ja että meidän kirkkomme oppi on inhimillisen käsityksen ilmaus siitä. Mutta — minä en välitä siitä. Minun uskoni on kuollut. Minulla ei ole mitään rakkautta Jumalaan.

— Vai niin, sekö on tullut tulokseksi vuosikautisista opinnoistasi! sanoi Sander hitaasti ja enemmän vihastuen.

Erik terästäysi. Hän kärsi, mutta tunsi että hänen täytyy ajaa tahtonsa perille siinäkin tapauksessa, ettei hän voisi saada isää ymmärtämään.

— Sen kiitoksen sinä annat minulle siitä, mitä olen uhrannut hyväksesi!

— Tiedän, että minun olisi pitänyt sanoa tämä ennen. Mutta tahdoin ensin taistella viimeiseen asti. Sen olen tehnyt — turhaan. Minua ei oltu koskaan kutsuttu papiksi. Kun se päätettiin, olin liian nuori sitä ymmärtääkseni. Olen epätoivoinen niistä kuluista, joita olen tuottanut isälle suotta. Mutta salli minun tulla — miksi voin, niin tulevaisuudessa korvaan, mitä olen tullut maksamaan. Isän ei koskaan tarvitse saada muuta surua minusta kuin tämän: että en voi tulla papiksi.

Hän puhui katkonaisesti, ja hänen äänensä oli käheä mielenliikutuksesta.

— Niinkuin siinä ei olisi surua tarpeeksi!

Erik tunsi itsensä väsyneeksi ja istuutui suurelle kivelle, jonka hän juuri niin voimakkaasti oli vääntänyt maasta.

— Miksi tahtoisit sen sijaan ruveta?

— Talonpojaksi. Sanderin katsellessa poikaansa synkin katsein, tunkeutui hänen mieleensä se ajatus, että miksi hänen poikansa tahtoi tulla, se hän jo oli, ja että miksi hän ei tahtonut tulla, siksi häntä ei mikään isällinen mahtivalta voinut tehdä. Hän näki turhaksi tuon pojan pakottamisen.

Mutta tuon ylpeän miehen ei ollut helppo tunnustaa, että hän suunnitellessaan poikansa tulevaisuutta oli tehnyt perinpohjaisen erehdyksen. Hänen oma tahtonsa oli myöskin raskas vuori järkytettäväksi. Tulisikohan näyttäytymään, ettei hänellä monivuotisen papillisen tehtävänsä jälkeen olisi enemmän kuin pojallakaan tuota vuoriasiirtävää uskoa?

Tietämättömänä taistelusta, joka oli vallannut isän, istui Erik kivellään ja odotti. Hän tunsi itsensä niin merkillisen tylsäksi, hän ei osannut ajatella mitään eikä hän välittänyt mistään. Yksi asia hänellä vain oli selvillä: ettei väistyä kehoitusten eikä käskyjen tähden.

— Sinä olet nyt niin lähellä valmistumistasi, enkä minä suvaitse mitään keskeneräistä, sanoi isä. Tahdon, että suoritat tutkintosi loppuun. Sinun ei tarvitse sitten antaa vihkiä itseäsi papiksi, ellei mielesi ole muuttunut.

— Eikö se ole tarpeetonta rahan ja ajan tuhlausta?

— Minä annan rahat, sinä ajan.

— Mutta minkätähden en voisi keskeyttää nyt ja tulla siksi, miksi aion tulla?

— Olen sanonut sinulle syyni ja — tahtoni. En pyydä mitään kohtuutonta, en pakota omaatuntoasi.

Erik katsoi ylös.

— Lupaako isä sitten olla, suoritettuani tutkinnon, millään tavalla pakottamatta minua?

— Sen lupaan. Tahdotko sinä puolestasi luvata minulle olla vastustamatta Jumalan henkeä, jos saisit tuntea sen vetämystä?

— Sen lupaan, vastasi Erik puolittain hieman ivallisesti, puolittain surullisesti hymyillen, ikäänkuin ajatellen ettei ollut juuri luultavaa, että hän saisi tuntea sitä vetämystä.

24.

— Tule, Anna, sanoi Erik sisarelleen sen päivän illalla, jolloin hän oli puhunut isän kanssa.

— En tiedä, onko minulla aikaa, sanoi Anna epäröiden, sillä toiselta puolen hänen velvollisuudentunteensa ja toiselta puolen halu lähteä veljen mukaan aiheuttivat hänessä ristiriidan.

— Ota sitten aikaa! Minä pystytän muistokiven ja sinun pitää olla mukana.

— Muistokiven? Minkä vuoksi?

Anna katsoi häneen vilkasta mielenkiintoa osoittavasti.

— Sen sanon sinulle, jos tulet mukaani.

Anna suostui heti.

Ilta oli lauha ja kaunis. Anna kulki ilman hattua ja vaaleassa pumpulipuvussaan. Hieno päivetys loi väriä nuorekkaan pyöreälle poskelle. Hänen silmänsä säteilivät odottavasti. Hän ymmärsi Erikin ilmeestä, että jotakin ilahuttavaa oli tapahtunut hänelle. Ei niin, että hän olisi näyttänyt iloiselta — siltä hän ei milloinkaan näyttänyt — mutta hän näytti tyytyväiseltä.

He kulkivat, erään ha'an läpi ja seurasivat sitten metsäpolkua, kunnes tulivat ylös pitkähkölle metsäkummulle. Siinä oli vanha kivilouhos ja sen yläpuolella metsäinen vuorialue luolineen, pensaikkoineen ja paasineen ja siinä pieni paikka, jonka Erik ja Brita ja Anna lapsuutensa päivinä olivat ottaneet omakseen ja jota he nimittivät Muistolehdoksi. Sinne oli vaikea päästä ja se oli suojainen, ja tokkopa kukaan muu kuin nuo kolme sisarusta lie koskaan siellä käynytkään. Kun heille tapahtui jotakin tärkeää, menivät he tavallisesti sinne ja pystyttivät muistokiven. Heillä oli lehdossa kullakin erikoinen alueensa. Annan alueella oli kolme kiveä. Ensimmäisen hän oli pystyttänyt ensimmäisen ja ainoan ja rakkaan koiransa kuoleman muistoksi. Se makasi kiven alle haudattuna, ja Anna oli kärsinyt niin kiihkeästi sen kuolemasta, ettei hän sitten koskaan tahtonut muuta koiraa kadottaakseen. Toisen kiven hän oli pystyttänyt parannuttuaan tulirokosta, ja kolmannen päästyään ripille.

Britalla oli vain yksi kivi. Sen hän oli pystyttänyt Muistolehdon vihkiäisissä. Senjälkeen hänelle ei ollut tapahtunut mitään tärkeää, tai hän oli unohtanut pystyttää kiven.

Erik oli ollut ahkerin, ja hänen muistokivensä olivat uhkeimmat. Yksi muistutti hänen parhaan leikkitoverinsa, metsänvartijan Kallen, kuolemasta, toinen seisoi siinä hänen ensimmäisen suksiparinsa kunniaksi, kolmas muistutti hänen ensimmäistä lähtöään kotoa kouluun, neljäs oli muisto ylioppilastutkinnosta, viides viittasi hänen yliopistonopinnoittensa alkamiseen.

Tiellä oli Erik kertonut innokkaan mielenkiintoiselle sisarelleen keskustelustaan isän kanssa ja sen tuloksesta. Vapautuksensa muistoksi hän nyt tahtoi pystyttää muistokiven.

Anna auttoi häntä enemmän innolla kuin voimalla ja oli muistokiven valmistuttua ylpeämpi kuin Erik.

Mutta yht'äkkiä hän kävi vakavaksi. Erik huomasi sen ja kysyi, mitä hän nyt tuli ajatelleeksi.

— Sitä, minkä johdosta me olemme sen pystyttäneet. Eihän siinä oikeastaan ole iloitsemisen syytä.

Päinvastoin.

— Tottahan siinä on ilon syytä, että pääsen tulemasta siksi, miksi en voi tulla.

— Mutta että sinä et saattanut tulla siksi! sanoi Anna kaihoisasti.

— Emmehän senvuoksi ole kiveä pystyttäneet, arveli Erik.

— Emmepä kyllä, mutta kuitenkin! Häneen koski niin tuo, ettei veljellä ollut uskoa.

— Emme pystytä muistokiviämme turhien toiveiden vuoksi, vaan toteutuneiden ja todellisten tapahtumien muistoksi, sanoi hän ja silitti kädellään melkein hyväillen vastapystytettyä muistokiveään.

Anna hymyili hieman.

— Jos pystyttäisimme merkin kaikille toivomuksille, niin — eivät kivet kai riittäisi, sanoi hän haaveillen.

Sitten hän katsoi Britan alueelle.

— Kuules Erik, emmekö pystytä muistokiveä Britalle, senvuoksi, että hän saa ruveta voimistelijaksi? Siihen minun mielestäni olisi syytä.

Erik oli samaa mieltä. He alkoivat heti uuden kiven pystyttämisen.

Kun se oli valmis, ihmetteli Erik, eikö olisi syytä pystyttää muistokivi Annallekin.

— Minulle ei ole tapahtunut mitään. Mutta syksyllä, kun te kaikki olette menneet, tulen minä tänne ja pystytän muistokiven yksinäisyyteni muistoksi, sanoi hän hieman surumielisesti hymyillen.

— Sinua käy sääliksi, kun Brita menee.

— Ei toki. Olen vain iloinen, että hän saa sen, mitä hän on niin ikävöinyt, vakuutti Anna innokkaasti. Onhan minulla Gerda ja Lucia-täti — ja paljon muuta.

Hän ajatteli muistoja, joita tämä kesä jätti hänelle syyskuukausien varalle. Mutta niiden muistoksi hän ei uskaltanut pystyttää mitään näkyväisiä merkkejä.

25.

— Jospa voisin käsittää, kuinka te, jolla ei ole pisaraakaan vakavuutta, voitte sopia lääkäriksi? sanoi Lucia, nauraen Allanin hassutuksille.

Leikittiin eräällä kentällä kesäiltana, ja Lucia oli istahtanut hetkeksi levähtämään ja katselemaan. Allan ei ollut antanut hänen istua kahta minuuttia rauhassa, ennenkuin oli tullut ja istuutunut hänen viereensä ja avannut sanasäkkinsä.

— Voinhan kai elvyttää ainakin sairaita. Hyvä nauru pitentää ikää, sanoo sananlasku.

— Mutta jos ne tulevat liian sairaiksi nauraakseen? Jos ne kuolevat?

— Niin eivät ne missään tapauksessa kuole minusta puuttuvan vakavuuden tähden. Muutoin saatan sanoa teille, että olen etevä alallani. Sitä ette ehkä tahdo uskoa, mutta se on totta. Lääkärin silmääkin minulla on.

— Itseluottamustakaan teiltä ei tunnu puuttuvan, hymyili Lucia.

— Ei, kaikeksi onneksi, sillä sitä kyllä tarvitaan, vastasi Allan, ikäänkuin Lucia olisi sanonut kohteliaisuuden.

— Milloin te valmistutte?

— Parin, kolmen vuoden perästä luullakseni.

Lucia katsoi häneen ystävällistä pilaa hymyilevin silmin.

— Minun on mahdotonta ajatella teitä valmiina.

Allan katsoi häneen takaisin, ja Lucia huomasi hänen silmissään uuden ilmeen, jotakin tutkimatonta ja lannistamatonta, ikäänkuin hän olisi vastaanottanut haasteen antaakseen sen korkoineen takaisin.

— Enkä minä teitä, sanoi Allan tyynesti

Hän sai tyydytyksekseen nähdä Lucian yllättyvän

— Minähän nyt lienen valmis aikoja sitten!

— Milloin tulitte valmiiksi?

Sen Lucia kyllä tiesi, mutta kärsi sen muistelemisesta. Allan huomasi varjon, joka hetkiseksi pimensi hänen säteileviä kasvojansa. Vaikka se heti kartoitettiin oli Allanin sukkela ja ovela taju kuitenkin ehtinyt tehdä johtopäätöksen.

— Teillä on salaisuus, näemmä, sanoi hän välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin tuo havainto ei olisi sen enempää häntä hämmästyttänyt.

— Minulla on kai montakin, vastasi Lucia keveästi eksyttääkseen Allania.

— Mutta oikeastaan vain yksi. Ja se teki teidät valmiiksi.

Hän tarkkasi Luciaa salaa ja näki noista vilkkaista kasvoista, että oli osunut oikeaan. Lucia ei sinä silmänräpäyksenä ehtinyt hillitä hämmästystään ja se oli kylliksi Allanille.

— Siinä näette, että minulla on lääkärin silmää, sanoi hän tyynesti.

— Eihän nyt liene kysymys sairaudesta!

— Eikö? Onko sitten normaalia olla ulkonaisesti iloinen ja vilkas, kun suree sisällisesti?

Lucialla oli koko työ pysytellä tasapainossa Allanin vaarallisen tarkkanäköisyyden edessä.

— Kuinka te tiedätte, että niin on? kysyi hän ylimielisesti.

Mutta Allan ei antanut vaikuttaa itseensä.

— Eikö se sitten ole niin?

Lucia nosti leukaansa ja nousi ylös.

— Nyt te käytte tunkeilevaksi.

Allankin hypähti ylös, notkeana ja joustavana ja seisoi supisuorana Lucian vieressä. Tämä tunsi hänen personallisuutensa ikäänkuin magneettisena voimana.

— Olen tutkinut teitä — tunkeilevammin kuin luulettekaan, selitti hän, olematta milläänkään Lucian nuhteista. Mutta sitä te varmastikaan ette ole tehnyt minun suhteeni, sillä silloin ette syyttäisi minua vakavuuden puutteesta.

Lucia ei osannut selvittää itselleen, oliko Allan loukkaantunut, tekikö hän pilaa vai tarkoittiko hän totta — ja siinä tapauksessa hän tarkoitti paljon. Hän tunsi yht'äkkiä, että tämä miellyttävä nuori mies herttaisen, iloisen olentonsa pohjalla tarkkanäköisenä ja lannistamattomana oli hyvin vaarallinen. Omasta puolestaan hän ei pelännyt, sillä hän oli kerta kaikkiaan poltettu, tuli ei purrut häntä enää. Mutta hän pelkäsi muitten puolesta, joita hänen päähänsä pisti tutkia.

Lucia oli kävellyt pari askelta ikäänkuin paetakseen Allania, mutta pysähtyi yht'äkkiä ja katsoi häneen. Allan oli seurannut jäljessä ja pysähtyi myös ojentautuen huomio-asentoon, ikäänkuin olisi odottanut käskyjä. Mutta Lucia aavisti, että tuon kunnioittavan asennon takana oli hänessä jotakin, joka hymyili.

— On totta, etten ole vaivautunut tutkimaan teitä, sanoi Lucia ylpeyden sekaisella hyväntahtoisuudella. Mutta minulla on kuitenkin tunne siitä, mikä te olette.

Hän viivähti ikäänkuin kahden vaiheilla pitäisikö hänen jatkaa vai eikö. Mutta jokin, mikä lie ollutkin, pakotti hänet jatkamaan. Ehkä se oli Allan, vaikka hän ei sanonut sanaakaan, seisoi vain odottaen.

— Teillä on voima, joka itsessään ei ole paha eikä hyvä, mutta tulee jommaksikummaksi riippuen siitä, miten sitä käytetään. Oletteko tietoinen siitä?

Allan hymyili hiukan, ja hänen päänsä näytti kohoavan.

— Olen ylpeä siitä, että te olette tuntenut sen voiman, sanoi hän matalalla äänellä.

Hän seisoi Lucian edessä ikäänkuin voiton herrana, mutta hänen katseessaan oli ilmeistä kunnioitusta.

Lucia punastui vasten tahtoaan, mutta katsoi häntä kuitenkin tyynesti silmiin.

— Minua te ette kosketa sillä voimalla, vaikka tunnen sen. Ajattelen muita — ja teitä itseänne, ja tahdon varoittaa teitä käyttämästä sitä väärin, sanoi hän.

Samassa hän kääntyi ympäri, sillä Anna tuli heidän luokseen lämpimänä ja virkeänä juuri lopetetun piirileikin jälkeen.

— Aioimme leikkiä "leskisillä". Ettekö halua tulla mukaan? kysyi hän tiedottoman pyytävällä äänellä ja katsoi ujosti, mutta huomattavan lämpimästi vuorotellen näihin molempiin, jotka kumpikin olivat hänen ihastuksensa esineitä.

— Haluamme kyllä, vastasi Allan heti tavallisella! hilpeällä äänellään. Juokse sinä, niin minä otan kiinni!

Hän sanoi sen Annalle, mutta heitti pikaisen, hieman uhmaavan, hieman ärsyttävän katseen Luciaan ikäänkuin kysyäkseen, pelkäsikö tämä nyt hänen voivan käyttää valtaansa väärin. Ja Lucian katse vastasi hänelle yhtä pikaisesti ja selvästi.

Tämä oli toinen varoitus, jonka hän tänä kesänä sai Annan tähden.

Mutta hän ei välittänyt siitä enempää kuin edellisestäkään. Joka tahtoi, saattoi toki nähdä, että hän teki pienokaiselle enemmän hyvää kuin pahaa. Hänhän kukoisti ja puhkesi kukkaan kuin nuppu auringonpaisteessa ja vedessä. Allanista oli mieluista nähdä sitä, mutta suurin tyydytys hänellä oli siitä tietoisuudesta, että Lucia huomasi sen ja näki hänen voimansa.

26.

Syksy tuli lyhyine, kauniine päivineen ja pitkine, pimeine iltoineen. Eivät vain ainoastaan Erik, Allan ja Uno olleet matkustaneet, vaan Brita ja Irenekin. Ensimmäisenä vapaana hetkenä Anna meni muistolehtoon ja pystytti muistokiven yksinäisyydellensä. Mutta hän lauloi sitä tehdessään, ja hänen nuorilla kasvoillaan oli onnellisen unelman hohtoa. Tosin hän kaipasi heitä kaikkia, mutta tulisivathan he taasen jouluna eikä siihen ollut kuin muutamia kuukausia. Nämä kuukaudet olivat, rakentuen kesän onnellisille muistoille, hänen mielessään täynnä työtä ja iloista odotusta.

Tähän asti ei Annasta ollut ollut lainkaan vaikeaa pitää syntymäpäivälupaustaan aina iloisena olemisesta. Mennyt kesä oli hänellä muistossa ikäänkuin yksi ainoa valoisa päivä, ja sydämessään hän kiitti Jumalaa siitä. Tosin oli hänen joskus vallannut selittämätön surumielisyys, mutta siinäkin oli ollut enemmän nautintoa kuin tuskaa. Toisinaan oli sattunut, että häneen oli ikäänkuin pistänyt, kun Allan oli leikkinyt ja hassutellut muiden kanssa ja näyttänyt unohtavan hänet. Mutta se oli ollut ohimenevää. Allanin oli tarvinnut vain katsoa häneen hymyilevine silmineen tai sanoa hänelle jotakin pirteään tapaansa, niin Anna oli heti tullut iloiseksi jälleen.

Oli vielä muuan seikka, joka teki Annan onnelliseksi. Lucia-täti oli ollut niin erikoisen herttainen häntä kohtaan, ja nyt syksyllä Anna tunsi ikäänkuin suhde olisi kehittymässä todelliseksi ystävyydeksi. Hän tunsi suloista kaihoa saada uskoa salaisuutensa Lucia-tädille, mutta ujous ehkäisi häntä. Sitäpaitsi hän tuskin vielä oli tunnustanut itselleenkään sitä, mikä hänellä oli uskottavana.

Anna ja Gerda olivat keväällä lopettaneet koulukurssin ja opiskelivat nyt vain kieliä ja musiikkia Lucian johdolla.

Anna nautti erikoisesti musiikkitunneista, sillä silloin hän oli yksin Lucia-tädin kanssa pianonurkkauksessa Borgin suuressa salissa. Puoli tuntia hän soitti, toinen puoli omistettiin laululle.

— Sinun makusi on muuttunut viime aikoina. Ennen halusit laulaa vain hengellisiä lauluja, sanoi Lucia eräänä päivänä, kun Anna oli harjoitellut iloista kevätlaulua.

— On yksipuolista laulaa vain yhtä lajia, vastasi Anna näyttäen ikäänkuin haluavan lisätä jotakin, mutta ei uskaltanut tuoda sitä kuitenkaan esille.

— Mitenkä olet tullut siitä selville? kysyi Lucia auttaakseen häntä eteenpäin.

— Allan on sanonut. Hän pitää iloisista lauluista.

Lucia oli tuokion vaiti.

— Laulatko hänelle joskus?

— En, en juuri, vastasi Anna ujoillen, mutta täynnä halua sanoa enemmän.

— Et juuri? toisti Lucia kysyvästi ja hymyili hänelle.

— Niin, tarkoitan… kun leikimme tanssileikkejä toisinaan… me kaikki… tahtoi hän mieluimmin minut, sanoi hän, senvuoksi että hän mielellään kuuli minun ääntäni.

Hyväilevin liikkein oli Anna tämän luottamuksen ilmaisun alussa langennut polvilleen ja painautunut lähelle Luciaa, joka heti oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen myötämielisen sydämellisesti.

— Kerran hän sanoi, jatkoi Anna, että siinä hänellä oli ainoa mahdollinen tilaisuus saada kuulla minun laulavan muitakin lauluja kuin virsiä.

— Milloin sitten lauloit hänelle virsiä? kysyi Lucia silittäen keveästi nuoren tytön punastuvaa poskea.

Anna piti silmät alasluotuina, mutta vapisi ihastuksesta, kun sai puhua siitä, mikä täytti hänen sydämensä autuudella.

— Kirkossa. Hän sanoi aina veisattaessa kuuntelevansa minun ääntäni.

Anna vaikeni epäröiden, mutta sitten tuli vielä hiljaisemmalla äänellä:

— Hän sanoi menevänsäkin senvuoksi kirkkoon.

— Kas sitä!

Anna katsoi ylös silmissä liikuttavaa vakavuutta.

— Täti ymmärtää, että kun minun ääneni voi vetää hänet sinne, niin tahdon tietysti tehdä kaikkeni, että… että hän pitäisi siitä niin paljon kuin mahdollista. Senvuoksi tahdon laulaa iloisiakin lauluja ja kansanlauluja ja sellaista, mistä hän pitää.

Hän puhui hiljaa, ja puna liekehti hänen poskillaan. Hän oli liikutettu ja onnellinen saadessaan kertoa tämän.

Lucia ymmärsi, että koko tuo pieni, lämmin, viaton sydän oli kiintynyt Allaniin, mutta ei vielä itse ollut tietoinen muista pyyteistä kuin siitä, että saisi tehdä hänelle hyvää ja vetää häntä Jumalan luo.

— Tietääkö täti, miksi hän sanoo minua? kysyi Anna kätkien päänsä Lucian olkaa vasten.

— En?

— Hän sanoo minua Valkoliljaksi. Täti ymmärtää, että en ole ensinkään sellainen enkä ollenkaan luule hänen pitävän minua sellaisena. Mutta se osoittaa vain, minkälaisen hän tahtoisi minun olevan. Ymmärtääkö täti?

— Ymmärrän kyllä, Valkolilja!

Anna katsoi ylös, kietoi molemmat käsivartensa Lucian kaulan ympäri ja suuteli häntä.

— Niin, tätikin saa sanoa minua siksi. Te molemmat, joista pidän niin äärettömän paljon! Kun te tahdotte, että minä olisin sellainen, niin se on auttava minua.

Vaikka Lucia ei osoittanut olevansa eikä tahtonut olla huolestunut, tunsi hän kuitenkin olevansa sellainen. Hänen kävi sääli tuota luottavaista, antautuvaa pikku olentoa, joka empimättä antoi koko sydämensä vakavasti sellaiselle, joka ehkä antoi omansa vain leikillä! Sillä Lucia ei ollut ensinkään varma Allanista. Mutta mitäpä hän voi, tehdä? Eihän hän hennonut varoittaa Annaa ja siten kylvää epäluuloa tuohon luottavaan mieleen. Eikä sellainen varoitus mitään merkitsisikään. Hän ei voinut tehdä tyhjäksi sitä, mikä jo oli tapahtunut.

Annan neitseellinen sydän oli paratiisi, joka kukki Allanille. Jos tämä oli sen arvoinen, niin hän huomaisi sen ja panisi sille arvon, se voittaisi hänet ja hän tulisi sen onnelliseksi omistajaksi. Ellei hän ollut sen arvoinen — niin hän itse hävittäköön liljatarhansa.

Valkolilja! Oli hyvän merkki, että Allan oli löytänyt sattuvan nimityksen pikku ystävälleen, sillä sehän osoitti, että hän käsitti Annan oikein. Mutta toinen seikka oli, pyysikö hän liljan puhtautta. Vaistomainen tunne sanoi Lucialle, että hän pian kyllääntyisi siihen, jos hän tulisi jokapäiväiseen ja alinomaiseen kosketukseen sen kanssa.

Tämä tunne pidätti häntä antamasta yllykettä rakkaudelle, jota hän katsoi niin lämpimin ja surumielisin osanotoin.

Sentähden hän ei varoittanut eikä kehoittanut vaan ainoastaan otti vastaan luottamuksen, joka hänelle annettiin ja kätki sen ystävyytensä lämpöön. Sillä Anna kävi hänelle näinä syyskuukausina sydämellisen rakkaaksi herättäen hänessä jonkinlaisen kunnioituksen ohella suojelevan hellyyden tunteen. Vaikka hän ei enää puhutellut Annaa Allanin antamalla nimellä, ajatteli hän aina häntä Valkoliljana.

27.

— Mitä aiotte tehdä Unolle?

— Mitäkö aion tehdä hänelle?

Lucia katsoi hämmästyneenä Allan Bentickiin ja ihmetteli tuota hänen eloisissa kasvoissaan asuvaa jäykkää piirrettä.

— Niin?

Lucia nosti hieman leukaansa ikäänkuin olisi ajatellut, että Allan sekaantuu siihen, mikä häneen ei kuulu. Mutta hän ei tahtonut pidättyä vastaamasta, koska hänellä ei ollut mitään sellaista syytä, jota Allan näytti epäilevän.

— Tahdon tehdä hänestä hyvän miehen. Sellaisen, jollaiseksi hän voi tulla, jos hän tahtoo.

— Ja mitä annatte hänelle palkaksi, kun hän tulee sellaiseksi?

— Onhan siinä kai jo palkkaa, että hän on sellainen.

— Luuletteko hänen ajattelevan niin?

Lucia oli vaiti ja suutuksissaan. He luistelivat vierekkäin Lågarnin sileää jäätä pitkin. Talvinen päivä oli kylmän harmaa ja pilvinen, ja näytti ikäänkuin lunta olisi tulossa, mutta vielä ei hiutalettakaan pudonnut.

Osa muutakin nuorisoa oli jäällä. Allanin oli äsken onnistunut anastaa Lucia Unolta, joka lohduttelihe parhaillaan Brita Sanderin ja Lisa Jenningsin välillä.

He olivat, luistelleet rinnan pitämättä toisiaan kädestä, mutta yht'äkkiä Allan pyörähti niin, että hän tuli Lucian eteen, ja tarttuen tämän molempiin käsiin hän luisteli takaperin vetäen Luciaa muassaan.

Lucia ei pitänyt oikein tästä järjestelystä, sillä hän aavisti Allanin menetelleen näin voidakseen nähdä häntä kasvoihin. Allanissa oli jotakin, joka saattoi Lucian levottomaksi. Hän ei pitänyt siitä, että Allan, tuo leikkisä ja huoleton Allan, nykyään aina muuttui jollakin tavalla vakavaksi jouduttuaan kahden kesken hänen kanssaan.

— Aiotteko mennä naimisiin Unon kanssa? kysyi hän yht'äkkiä.

Lucia katsoi ylös, hämillään tästä häikäilemättömyydestä.

— En, sanoi hän tyynesti.

— Tietääkö hän sen?

— Hän ei koskaan ole ollut niin häikäilemätön ja tyhmä, että olisi ajatellut jotakin sellaista, vastasi Lucia edelleen tyynesti, mutta terävästi.

— Minkätähden se olisi niin häikäilemätöntä ja tyhmää? kysyi Allan antamatta nolata itseään.

— Olenhan minä ensiksikin kymmenen vuotta vanhempi.

— Ja toiseksi? kysyi Allan.

— Ei mikään sellainen tunne tule kysymykseenkään meidän välillämme, vastasi Lucia närkästyneenä.

Allan nauroi tuota pientä hurmaavaa ja ilmehikästä naurua, joka oli hänelle ominaista.

— Luuletteko te olevanne liian vanha sellaista tuntemaan?

— Kerrassaan.

— Kun te voitte herättää sellaisia tunteita, osaatte kyllä tunteakin.

Lucia oli ollut niin hämmästynyt Allanin rohkeudesta, ettei hän tullut ehkäisseeksi häntä, mutta nyt Allan meni liian pitkälle, hänen täytyi estää häntä menemästä pitemmälle, ja hänen täytyi tehdä se ei vain tilapäisesti, vaan ainiaaksi. Hän ymmärsi, että Allan oli mustasukkainen Unolle hänen tähtensä ja sehän merkitsi, että hän tunsi häntä — Luciaa — kohtaan enemmän kuin hän voi sallia. Ajatus Annan viattomasta luottamuksesta poltti häntä. Hän tahtoi viimeiseen asti taistella tuon pienen alttiin olennon asian puolesta ilmaisematta hänen salaisuuttaan. Mutta kuinka hän saattaisi tehdä sen? Ensi askel oli työntää Allan pois luotaan, niin että tämä ymmärsi turhaksi ajatellakaan häntä muuna kuin ystävänä muiden ystävien joukossa. Hän käsitti, että tässä onnistuakseen hänen täytyi puhua Allanin kanssa siitä, mitä mieluimmin olisi ajattelematta.

— Luistelkaamme vierekkäin mieluummin kuin näin vastakkain, sanoi hän. Tahdon puhua vakavasti teidän kanssanne, ja on liian häiritsevää pitää silmällä, että te ette joutuisi johonkin railoon tai keikahtaisi nurin. Päästämättä Lucian käsiä pyörähti Allan heti ympäri niin, että he luistelivat vierekkäin käsivarret ristikkäin.

— No, läksyttäkää nyt minua! sanoi Allan.

— En minä juuri sitä aio tehdä, sanoi Lucia äänessään sellaista lempeää vakavuutta, joka ei ollut hänelle tavallista, ja siksi Allanin sydän alkoi sykkiä nopeammin odotuksesta.

— Muistatteko, että kerran kesällä varoitin teitä käyttämästä väärin eräänlaista valtaa, joka teissä on?

— Sen muistan varsin hyvin.

— Etupäässä teidän itsenne vuoksi tahdon varoittaa teitä, sillä tiedän omasta kokemuksestani, kuinka voi saada kärsiä ja pahoitella koko elämänsä ajan hyödyttömässä katumuksessa käytettyään väärin sitä valtaa.

Hän puhui hillityn intohimoisesti ja syvällä vakavuudella. Hänen tunnustuksensa vaikutti Allaniin niin, että hän, harvinaista kerrassaan, ei löytänyt sanaakaan vastaukseksi.

Lucia oli pari minuuttia vaiti voittaakseen liikutuksensa. Sitten hän jatkoi tyynemmällä äänellä.

— Tuttavuutemme ensi hetkellä tunsin teissä hengenheimolaisen. Näen, että teillä on sama valta naissydämiin kuin minulla on ollut — ja ehkä on jonkun verran vieläkin — miehiin. Tahdon, että näkisitte varoittavan esimerkin minussa, senvuoksi puhun nyt teidän kanssanne asiasta, josta muutoin en koskaan puhu kenenkään kanssa.

Taas hän vaikeni. He luistelivat hiljaa erään syrjäisen lahden yli. Metsäiset rannat olivat täällä lähekkäin. Ei tuulen henkäystäkään ollut ilmassa. Tummat kuuset seisoivat hiljaa pilvistä taustaa vasten, odottaen lumentuloa, joka jo lähetteli etujoukkojaan suurin verkalleen putoavin hiutalein. Mutta Allan ja Lucia eivät sitä huomanneet.

— Nuoruudessani, jatkoi Lucia, nautin ajattelemattomasti ja huolettomasti siitä, että miehet pitivät minusta ja hakivat seuraani. Minäkin pidin heistä tavallaan, mutta en vakavasti, ja ajattelin, että joka ei ymmärtänyt sitä, oli tyhmä ja sai pitää puolensa. Toisinaan huomasin kyllä aiheuttavani kärsimystä, ja olin siitä pahoillani, mutta en koskaan kauan; omasta puolestani en kärsinyt. Mutta sitten oli yksi…

Taas hän pysähtyi saadakseen voimaa jatkamiseen. Oli vaikeampaa kuin mitä hän oli ajatellutkaan paljastaa kirvelevää haavaansa. Mutta hän oli päättänyt tehdä sen. Se tapahtui Annan ja Allanin itsensäkin tähden. Tuska ja itsensä voittaminen, jonka salaisuutensa ilmaiseminen maksoi hänelle, teki hänen muutoin niin pehmeän äänensä kovaksi, melkeinpä soinnuttomaksi hänen uudelleen puhuessaan.

— Hänen kanssaan tuli tosi minunkin puoleltani. Mutta minä en ymmärtänyt sitä, en voinut pitkään aikaan sitä uskoa. Olin horjuva ja muutteleva, toisinaan tahdoin, toisinaan en. Hänelle tuli siitä parantumaton vahinko, hän kadotti kaiken uskonsa minuun. Hän vajosi. Kun vihdoin tulin selville omasta sydämestäni ja huomasin olevani kiintynyt toden teolla, silloin oli liian myöhäistä. En ollut sellainen, että kykenin kohottamaan hänet. Olin tappanut hänen luottamuksensa, olin kadottanut valtani häneen. Kerran olisin voinut tehdä hänestä mitä olisin tahtonut, mutta silloin en ollut huolinut häntä toden teolla. Nyt tahdoin, mutta nyt oli myöhäistä. Ja nyt tuli minun vuoroni kärsiä. Ja se kestää vieläkin. Nyt vihdoinkin on minun rakkauteni tullut uskolliseksi. Mutta mies, jota rakastan niin kirvelevästi, ei ole se mies, joka on, vaan se, joka oli ja josta olisi voinut tulla — ellen minä olisi turmellut häntä. Ymmärrättekö katkeran kohtalon?

Kyllä, hän ymmärsi. Mutta hän oli niin liikutettu, että hänellä ei ollut vastaukseksi muuta kuin äänetön myöntymys.

He olivat tulleet lahden pohjaan ja kääntyivät nyt luistellakseen hitaasti takaisin hiljaisen yhä yltyvän lumisateen keskellä.

— Oletteko varma siitä, että se ei vielä voi kääntyä hyvin päin? kysyi Allan kunnioittavan tuttavallisella äänellä.

— Aivan varma, vastasi Lucia toivottomasti hymyillen.

— Mutta ettekö voi sitten päästä siitä? kysyi Allan.

— En koskaan.

Siinä vastauksessa ei ollut mitään sairaalloista surunpysyttämistahtoa; hän sanoi vain tosiasian.

— Ei voi päästä siitä, miksi on tullut, lisäsi hän.

— Elääkö hän? kysyi Allan hiljaisella äänellä.

— Elää.

— Tapaatteko häntä koskaan?

— Olen kyllä tavannut häntä senjälkeen kun kaikki kävi toivottomaksi, mutta en nyt pitkään aikaan, en senjälkeen kuin tulin tänne. Mutta elkää kysykö minulta nyt enempää. Te tiedätte kyllä. Ottakaa vaari minun esimerkistäni!

— Millä tavoin? Mitä tahdotte minun tekevän?

— Älkää leikkikö rakkaudella! Ja jos näette jonkun, joka rakastaa teitä koko viattomalla sielullaan, niin… älkää tallatko sellaista helmeä! Vakiintukaa, tulkaa uskolliseksi ja rakastakaa!

Hän puhui herkästi, tunteellisesti ja kehoittavasti. Kyllähän Allanin sydän löi nopeammin näitä sanoja ja tuota ääntä kuullessaan, ja hänet valtasi pyrkimys tavoitella korkeinta ja saavuttamatonta. Mutta tuo helmi, josta Lucia oli puhunut ja jonka Allanin terävänäköisyys kyllä älysi, ei ollut tuo korkein ja saavuttamaton.

— Se on helpommin sanottu kuin tehty, tuo noin, huomautti hän.

Huolimatta noista alakuloisista sanoista teki Allan Luciaan saman vaikutuksen kuin joku, joka laskee välimatkan mahdottoman suureksi, mutta kuitenkin kaikesta huolimatta aikoo suorittaa tuon uskaliaan hypyn.

— Älkää vain tehkö mitään hätiköityä! Muistakaa, että teidän pitää muuttaa itsenne! Muuten ette tule helmen arvoiseksi. Ellette ole sen arvoinen, että otatte sen toden teolla, niin antakaa sen olla, mutta älkää vain leikkikö sillä… kadottaaksenne sen… lokaan.

Hän käänsi päänsä viime sanoja lausuessaan, ja suurina, kiusaantuneina ja kyynelettöminä katselivat hänen silmänsä lumisateeseen huomaamatta lumihiutaleiden valkeutta muuten kuin sen todellisuuden räikeänä vastakohtana, johon hän oli viitannut: loan, mihin hän oli kadottanut helmensä.

28.

Nuoriso oli pannut toimeen rekiretken. Allan Bentick oli valjastanut isänsä hevosen Jannen potkurin eteen, tuon talonpojan, jolta hän edellisenä vuonna, kuten nytkin, oli sen lainannut, vaikka tällä kertaa hän ei ollut ryöstänyt sitä.

Katseellaan, ilman sanoja, hän pyysi Luciaa istumaan siihen, mutta olematta ymmärtävillään häntä tämä istuutui Britan kanssa Unon rekeen.

— Sinä tulet kai Liisan ja minun kanssani, Anna? sanoi Erik tarttuen ystävällisesti sisartaan käsivarteen.

Mutta Anna ei sanonut mitään ja näytti epäröivän. Allan seisoi aivan heidän edessään järjestellen hevosensa valjaita. Erik huomasi, että Annan katse viipyi Allanissa, ja hänen voimakkaan suunsa ympärille tuli närkästynyt ilme.

— Miksi et tahdo? Oletko lupautunut jo?

— En, sanoi Anna viivytellen.

Samassa Allan kääntyi, näki samalla hetkellä suuttumuksen Erikin kasvoilla ja kainon kaipauksen, joka Annan katseessa kohtasi hänen katsettaan. Hänen omaan katseeseensa tuli jotakin uhmaavaa. Lucia olisi voinut tulla hänen kanssaan, silloin hän ei olisi tehnyt sitä, mitä nyt teki, ajatteli hän.

— Tahdotko tulla minun kanssani, Anna? kysyi hän.

Oli liikuttavaa nähdä, miten äkillisesti ja peittelemättä Annan kasvot kirkastuivat. Allan ja Erik näkivät sen kumpikin ja ymmärsivät paremmin kuin Anna itse, mitä se merkitsi. Seuraavana sekuntina heidän katseensa yhtyivät. Erikin katseessa oli uhkaa, mutta Allanilla oli käsittämätön ilmeensä.

Erikin täytyi niellä suuttumuksensa ja antaa Allanin kietoa Annan tohtorin turkkeihin ja viedä hänet pois keveässä reessään. Mutta hän lupasi itselleen, ettei enää ääneti katselisi tuota julmaa leikkiä — jos se oli leikkiä.

Hän päätti puhua ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Mutta oli aivan kuin tämä olisi aavistanut sitä ja karttanut ystäväänsä ja kiistaveikkoansa, jottei tämä saisi tuota tilaisuutta.

Vihdoin he sattumalta osuivat yhteen.

Erik ei muulloin tavallisesti tarttunut noin suoraan aikomaansa asiaan, mutta nyt hänestä näytti, että hänen täytyi siepata sekä tilaisuus että Allan.

— Kuules, kiellän sinua leikkimästä sisareni kanssa. Hän on liian hyvä siihen.

Allan kohautti olkapäitään, mitä liikettä Erik inhosi, jonkavuoksi hän tarttui raudankovine nyrkkeineen Allanin toiseen olkapäähän.

— Sinä lopetat leikin, ymmärrätkö?

— Vai niin. Teenkö niin? Erik pudisti häntä. Nopeasti riuhtaisten Allan vapautui.

— Mitä pahaa olen tehnyt hänelle? Näethän itse, miten iloinen hän on minun seurassani.

— Sehän se juuri minua raivostuttaa. Sinä leikit vain, mutta hän… ottaa kaikki vakavalta kannalta. Ellet sinä tarkoita totta, niin lopeta leikki mitä pikemmin sen parempi. Hän on liian hyvä sinun leikkikaluksesi. En ole torunut sinua sinun entisistä kepposistasi, mutta… minun sisareni saat jättää rauhaan!

Allanin silmissä välähti; näytti ikäänkuin hän olisi aikonut vastata, mutta sitten hän muutti mieltä ja oli vaiti.

— Vetoon kunniantuntoosi, että joko teet leikistä totta tai vetäydyt pois.

Allan oli ääneti, mutta näytti saaneen jonkin päähänpiston.

— Kuuletko mitä sanon?

— En ole tullut kuuroksi.

— Tahdotko tehdä jommankumman? Allan hymyili arvoituksellisesti.

— Ehkäpä löydän keinon tehdä kumpaakin, sanoi hän.

Erik, joka luuli hänen laskevan leikkiä, tarttui uudelleen hänen olkapäähänsä. Mutta Allan vapautui.

— Älä koeta tapella minun kanssani. Tiedät, että olen notkeampi kuin sinä. Sitäpaitsi tappelu on raaka ja tehoton todiste. Rauhoittaakseni sinua, saanen kai tunnustaa että katson sinun olevan oikeassa siinä, mitä olet sanonut. Ihmettelen vain, mitä Anna pitäisi siitä, että olet sanonut sen.

— Sitä hän ei saa koskaan tietää, sanoi Erik nopeasti. Mutta puhun hänenkin kanssaan ja herätän hänessä epäluottamusta sinuun.

— Tee niin! sanoi Allan vähintäkään levottomana uhkauksesta, pikemmin päinvastoin. Olisi kyllä parasta, jos hän ei uskoisi minuun.

Tuon viimeisen hän sanoi enemmän niinkuin itselleen, ja hänen silmiinsä tuli miettivän vakava ilme, joka lauhdutti Erikiä.

— Kaikista parasta olisi, jos voisit pitää hänestä, sanoi hän ikäänkuin se mahdollisuus ei ennen olisi johtunut hänen mieleensä.

Allan kohotti hieman kulmiaan.

— Olisiko sinun mielestäsi niin mahdotonta pitää hänestä? kysyi hän teeskennellyn ihmettelevästi.

— Tiedäthän hyvin, etten niin ajattele. Sinuahan epäilen. Luulen… ettei sinulla ole mitään sydäntä.

Allan nauroi.

— Silloinpa olisin tosiaan harvinaisuus, jota lääkäriseuran kannattaisi selitellä ympäri maailmaa.

29.

Joululomalla, jolloin aamiainen Borgissa syötiin myöhemmin kuin lukukausien aikana, meni Lucia, joka ei koskaan aamuisin nukkunut pitkään, tavallisesti ennen aamiaista kävelylle.

Lumisena aamuna päivää ennen joululoman päättymistä käveli hän reippaasti pitkin maantietä Lågarnin jäätyneen järven sivulla.

Yht'äkkiä muuan olento nousi pystyyn lumen seasta aivan hänen edessään. Se oli Allan Bentick, valkeana kuin lumiukko ja kädet syvällä takin taskuissa. Hän otti lakin päästään tervehtiäkseen ja pudisti sitä niin, että Lucian jalkoihin tuli pieni ylimääräinen lumisade.

— Jaha, että minun piti todellakin tavata teidät kahden kesken, sanoi hän. Silloinhan on selvää, että minun on puhuttava siitä teille.

— Mistä?

— Jostakin, jonka toivon saattavan teidät… teidät ajattelemaan minusta hiukan vähemmän pahaa.

— En ole koskaan ajatellut teistä pahaa.

— Olette syyttänyt minua siitä, etten koskaan tarkoita totta.

— Oletteko sitten nyt tehnyt jotakin toden teolla?

— Olen. Kosin eilen Anna Sanderia.

Lucia hätkähti yllätyksestä.

— Minkätähden teitte sen? kysäisi hän.

Allan veti suutaan ja pidätti Lucian katseen katseellaan.

— Niin, minkätähden ylipäänsä kositaan? Lucia ei pitänyt hänen tavastaan, se ahdisti häntä, ja hänellä oli kiusallinen tunne siitä, että oli tapahtunut erehdys.

— Mitä hän vastasi?

— Ei yhtään mitään. Sillä en kysynyt häneltä. Menin setä Sanderin luo.

Allan seisoi jäykkänä ja suorana Lucian edessä, ikäänkuin olisi tehnyt selkoa kuningattarelleen. Hänen käytöksensä ja ryhtinsä tekivät Luciaan sen vaikutuksen, että hän kaikella, mitä hän oli tehnyt, oikeastaan oli tarkoittanut häntä eikä Annaa.

— Mitä Sander vastasi?

— Että Anna on vielä liian nuori ajatellakseen sellaista. Että saan mennä ja mahdollisesti tulla takaisin tultuani valmiiksi, jos silloin tunnen samaa kuin nyt. Hän vetosi kunniaani, etten sitä ennen sanoisi sanaakaan Annalle rak… rakkaudestani.

Melkein huomaamaton ivan sävy tuli hänen ääneensä viime sanaa lausuessaan.

Lucia näki yht'äkkiä hänen lävitseen.

— Ymmärrän miksi menitte kirkkoherran ettekä Annan luo! virkkoi hän, ja hänen katseensa iski kuin salama Allanin katseeseen, ja leuka kohosi tuolla verrattoman ylpeällä, suuttumusta ilmaisevalla liikkeellä, joka Allanista oli niin hurmaava. Hän oli vaiti.

— Te ette tahtonut myönteistä vastausta. Allan ei puolustautunut syytöstä vastaan eikä vahvistanutkaan sitä. Hän vain seisoi siinä ja sieti toisen suuttumuksen näköjään välinpitämättömänä.

Lucia kävi vakavaksi. Suuttumus väistyi murheen tähden.

— Minkätähden teitte niin?

— Toivoin teidän tulevan tyytyväiseksi minuun. Tehän tahdoitte minun vakaantuvan ja tulevan uskolliseksi.

— En minä tahtonut teidän tekevän sitä ilman että teidän sydämenne olisi mukana!

Allan hymähti hänen tuskaiselle mielipahalleen.

— Naisella on sydän — miehellä kunnia, sanoi hän.

— Sen vuoksi naisella on kärsimys, lisäsi Lucia. Hän kääntyi alkaen kävellä takaisinpäin. Allan seurasi.

— Mitä aiotte nyt tehdä? kysyi Lucia.

— Totella setä Sanderia. En sanoa mitään Annalle, en edes tavata häntä, ennenkuin olen valmis.

— Ja sitten?

— Sen saan sitte nähdä.

Yht'äkkiä Lucia seisahtui ja katsoi Allaniin.

— Luvatkaa minulle, ettette uudista kosintaanne, ellei sydämenne voi olla siinä mukana! Luvatkaa minulle!

— En lupaa mitään, lupasi Allan hymyilevän taipumattomana.

— Ettekö sitten ymmärrä, että tuo pieni tunteellinen olento tulee suremaan itsensä kuoliaaksi, jos hän huomaa joutuneensa naimisiin olematta rakastettu.

— Oo, elämä on kyllä sitkeämpi.

Lucia katsoi häneen neuvotonna. Ei hän olisi koskaan uskonut, että Allanin rakastettavan pinnan alle piiloutui tällaista taipumatonta kovuutta.

— Onko aivan mahdotonta saada teitä lupaamaan? kysyi Lucia vaikuttavasti.

— Kuinka saattaisin antaa lupauksen, joka sotii sitä vastaan, mihin toisella taholla olen sitoutunut ja pannut kunniani pantiksi?

— Te ette ole sitoutunut mihinkään, vakuutti Lucia innokkaasti. Hänen isänsä ei vaadi teitä tulemaan takaisin, hän vain sallii sen, jos silloin ajattelette, kuten nyt.

— Kuten luultavasti tulen tekemään.

Sehän oli totta, hän ei rakastanut nyt eikä hänen tarvinnut senvuoksi tehdä sitä silloinkaan tullakseen jälleen. Toivottomin liikkein kääntyi Lucia Allanista ja rupesi kävelemään edelleen.

He tulivat Borgiin menevän tien haaraan.

— Mitä te tahdotte tällä voittaa? kysyi Lucia yht'äkkiä.

Hän oli kulkenut tätä miettien keksimättä mitään todennäköistä arvelua.

Allan naurahti. Se kuului surumieliseltä.

— Mistäpä sen tietäisin? vastasi hän äänessään hieman herkkä sävy. Ehkä omantunnon rauhaa… itsekunnioitusta… ehkä myöskin… teidän hyväksymisenne.

Lucia pudisti surullisesti päätään ikäänkuin vastineeksi viimeisen sanan kysyvään sävyyn.

— Minun hyväksymiseni saatte tässä asiassa vain jos teidän sydämenne voi olla mukana — muutoin ette, sanoi hän painavasti.

Allan kumarsi ääneti.

— Ettehän sano mitään hänelle… Valkoliljalle… tästä?

— En tietysti.

— Hän ehkä unohtaa pian… mitä on ollut… jos hän nyt koskaan on mitään huomannutkaan. Uskokaa minua, en ole koskaan tahtonut samentaa hänen liljanvalkeuttaan… tai häiritä hänen rauhaansa. Olen pahoillani, jos sitä olen tehnyt. Mutta jos olen sen tehnyt, niin näettehän nyt joka tapauksessa, että olen valmis antamaan hänelle, elämäni vastineeksi. Mitä voin tehdä enemmän?

Taasen Luciaan teki sen vaikutuksen, että Allan olisi tehnyt tämän kaiken vain ansaitakseen hänen kunnioituksensa, hyväksymisensä. Ja hänen sydäntään kirveli.

30.

Seuraavana keväänä Erik suoritti tutkinnon, mutta papiksi vihkimisestä ei tullut mitään, sillä hänen isänsä toivo siitä, että hän sitä ennen olisi tullut uskoon, raukesi tyhjiin. Erik tuli kotiin päättäen nyt vaihtaa alaa ja opetella maanviljelystä, ja hänen isänsä ei voinut enää asettua sitä vastaan.

Kun Erikin päätös tuli tunnetuksi, herätti se suurta hämmästystä. Pahoiteltiin, sääliteltiin hänen isäänsä, ihmeteltiin ja arvailtiin eikä voitu käsittää tuota kummallista poikaa.

Mutta Bergshamran tehtaanisäntä Jennings oli käytännöllinen mies ja kiiruhti varaamaan itselleen Erikin, sillä hän ajatteli, että työhön, johon on niin erikoinen taipumus, että senvuoksi voi uhrata niin paljon, täytyy myöskin olla harvinaisen kyvykäs. Bergshamran rautatehdasalueeseen kuului maanviljelystäkin, ja Jennings tarjosi nyt Erikille tilaisuuden suorittaa siellä maanviljelysoppilaana arvoasteet siinä tarkoituksessa, että niin pian kuin Erik olisi saanut tarpeeksi taitavuutta, hän voisi vuokrata jonkun tehtaalle kuuluvan tilan. Erik oli hyvin kiitollinen ja muutti pian kotiintulonsa jälkeen Bergshamraan alkaakseen elämänsä päiväläisenä.

Hän tunsi itsensä uudessa työssään vapaaksi ja irti päässeeksi, huolimatta sen ankaruudesta. Hänen ihonsa tuli ruskeaksi ja terveeksi, hänen jäntereensä kovettuivat, rinta laajeni. Synkkä katse kirkastui, ja katkerat juonteet, jotka mietiskely oli piirrellyt hänen kasvoihinsa, tasoittuivat.

— Sinä näytät toiselta ihmiseltä, sanoi Anna, kun hän muutamia viikkoja Erikin Bergshamraan muuton jälkeen tuli hänen luokseen eräänä aamupäivänä.

— Niinhän minä olenkin, sanoi Erik, työnsi lapion voimakkaasti maahan ja nousi ylös ojasta, jota hän oli kaivamassa.

Anna oli nimittäin etsinyt hänet kedolta, missä hän työskenteli.

— Onko sinulla aikaa istua hetkinen? Minulla on kahvia tässä termoksessa ja vastapaistettua leipää.

— Ihanaa! Olen aina nälissäni tätä nykyä. Aikaa voin ottaa itselleni hetkisen. Teen työtä urakalla ja työskentelen sitten kaksin verroin.

He istuutuivat mäntyjen alle puolukkaa kasvavalle mäelle hehkeän valkoisten kukkien väliin, ja Anna purki esiin herkkujaan.

Erik oli hänen ylin harrastuksensa esine tänä kesänä ja melkeinpä ainoakin, sillä Anna oli hyvin yksin. Brita oli talvella kunnostautunut ja saanut vaikutusvaltaisia ystäviä ja muuan näistä, päästötutkinnon suorittanut naisvoimistelun johtaja, oli ottanut hänet apulaisekseen kylpylaitokselle. Irene ja Gerda olivat kaksi kuukautta kestävällä Sweitsin-matkalla, ja Lucia-täti oli heidän kanssaan. Ei Uno eikä Allan ollut kotona, niin että nuo muulloin niin eloisat naapurit olivat vailla nuorisoa.

— Tuntuuko sinusta, että nyt olet tullut oikealle tielle? kysyi Anna, istuessaan ja nauttiessaan siitä, miten hyvin hänen lämpöispullansa ja kahvi maistuivat Erikille.

— Minusta ei ainoastaan tunnu siltä, että olen oikealla tiellä, vaan minä tiedän sen.

Hän katsoi yli kedon.

— Jumala on täällä avoimen taivaan alla lähempänä kuin opiskelukammiossa, voin sanoa sinulle. Siellä kaikki helposti tulee sekavaksi. Täällä kaikki on yksinkertaista ja suurta ja alkuperäistä.

— Voitko uskoa häneen nyt… ja rakastaa häntä? kysyi Anna ilolla, jota tuskin uskalsi tuoda esille.

— Silloin kun minun uskolleni asetettiin liian suuria vaatimuksia petti se minut niin, että luulin sen kuolleeksi. Mutta nyt kun sitä ei tarvita muuta kuin jokapäiväisiä velvollisuuksiani varten, herää se henkiin. En tarvitse opettaa muita, näes. Ja se on sellainen huojennus, etten osaa sitä kuvata.

He istuivat noin puoli tuntia jutellen.

— Ei, nyt en kai enää saa häiritä sinua, sanoi Anna järjestellen koppaansa.

Mutta hän ei pitänyt kiirettä, oli ikäänkuin olisi vielä ollut jotakin, jota hän ei saattanut tuoda esiin.

— Eikö sinulla ole minulle enää mitään kertomista? kysyi hän ikäänkuin sivumennen.

— Enpä tiedä, mitä olisi. Täällä ei tapahdu juuri mitään, ja sehän muutoin onkin parasta. Työteliästä yksitoikkoisuutta, ja se sopii minun luonteelleni.

Anna nousi ylös, mutta ei lähtenyt heti.

— Etkö ole saanut mitään kirjeitä tai muuta sellaista? kysyi hän näennäisen välinpitämättömästi.

— Sitäpä minä voin paremmin kysyä sinulta. Etkö ole kuullut mitään Britasta tai Sweitsistä?

— Brita kirjoittaa harvoin, hänellä on niin paljon työtä, ja viimeksi Sweitsistä tulleen kirjeeni olet kuullut. Eikö Uno… tai… Allan kirjoita?

Vihdoinkin se oli sanottu, mitä oli ollut niin vaikea saada sanotuksi. Hän luuli sen tulleen huomaamatta ja sattumalta, mutta hän oli huono näyttelijätär.

— Uno kirjoittaa harvoin, ja Allan vain postikortin silloin tällöin.

— Eikö hän tule pian kotiin?

Hän ei huomannut sanoneensa vain "hän" selittämättä, kumpaako oli tarkoittanut. Mutta Erik ymmärsi kuitenkin.

— Sitä en usko, vastasi hän välinpitämättömästi. Hänellä on hauskaa siellä, missä hän on.

— Missä hän on?

— Lysekilissä. Ainakin hän oli siellä edellisellä viikolla. Hänen viipymisensä kullakin paikalla riippuu siitä, miten sitkeä hänen tilapäinen mielitiettynsä on pitämään häntä.

— Kirjoittaako hän jostakin "mielitietystä"?

— Ei, mutta yksi tai useampia sellaisia on hänellä aina siellä, missä hän on.

— Sinä olet ilkeä, kun puhut noin Allanista!

— Onko se niin ilkeää? Tokkohan siinä oikeastaan niin pahaa on, jos hakkailee. Se on muutamilla veressä.

Erik tiesi jokaisen sanan loukkaavan hänen pientä herkkää sisartaan, mutta hänen mielestään se kuitenkin oli hänen parhaakseen. Hän ei katsonut häneen ja puhui välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin asia ei olisi koskenut heitä kumpaakaan.

Anna oli kiusaantunut ja liikutettu, mutta hillitsi itsensä, jottei Erik huomaisi sitä.

— Ei, nyt minun pitää todella lähteä, sanoi hän äkillisen tarmokkaasti. Minulla ei oikeastaan ole aikaa tulla näin sinun luoksesi, mutta se on niin houkuttelevaa.

He nyökkäsivät hyvästiksi, ja Erik ryhtyi jälleen työhönsä miettivin ilmein, mikä kuitenkin kaivaessa pian tasoittui. Oli niin tyydyttävää heittää maata lapiollinen toisensa jälkeen ja saada oja oikein syväksi ja sileäksi, niin että hän unohti kaiken muun.

81.

Anna kulki reipasta vauhtia kotiinpäin. Oli olemassa suorempi tie kuin mitä hän kulki, mutta pitempi vei tohtorin talon ohi, ja sen hän nyt halusi nähdä, vaikka se tällä kertaa oli niin tyhjä.

Kun rakennus tuli näkyviin, hiljensi hän kulkuaan. Talo näytti suljetulta ja hyljätyltä. Ei ketään ihmistä näkynyt. Anna toivoi, että hänellä olisi ollut jotakin asiaa sinne sisälle, mutta hänellä ei ollut mitään, ja mennä sisälle vain tervehtiäkseen hän ei uskaltanut, vaikka hän tiesi olevansa tuon sisällä olevan mörököllin kanssa hyvissä kirjoissa.

Hän kulki vitkastellen ohi. Yht'äkkiä tuli muuan kissa sipsutellen jostakin, hipoi itseään Annaa vasten ja naukui ikäänkuin jotakin tahtoen.

— Se pyrkii ehkä sisään, ajatteli Anna ja iloisena tuosta aiheesta hän meni rakennusta kohti.

Kissa ihastui, juoksi edellä ja hankasi itseään naukuen suljettua ovea vasten. Anna avasi sen ja kissa pujahti sisään. Mutta se ei päässyt muuta kuin eteiseen, sen vastassa oli vielä yksi suljettu ovi, josta se ilmeisesti myöskin halusi sisälle. Se oli tohtorin työhuoneen ovi. Anna epäröi. Mutta sitten hän muisti, miten ihastunut setä Bentick oli kissaansa. Väitettiinhän sen olevan ainoa olento, josta hän piti. Setä antaisi kyllä anteeksi, että hän häiritsi häntä, kun se tapahtui suosikin tähden. Hän avasi senkin oven, ja kissa hyppäsi sisään.

— Halloo, Mirri, sinäkö siellä olet?… Mutta miten ihmeessä osasit avata oven?

Anna kuuli hyväilevän sävyn tuossa tylyssä äänessä. Hän ei koskaan ennen ollut kuullut sitä, ja se oli ilmeisesti tarkoitettukin vain kissan korville, sillä äänessä oli, hänen toista kysymystä tehdessään, melkoinen ero.

— Minä se olin, setä Bentick. Satuin kulkemaan tästä ohi, ja Mirri tuli pyytämään minua päästämään itseään sisään.

Anna seisoi kynnyksellä punastuen ja hymyillen ja hiukan epävarmana, sillä hän ei voinut tietää, tulisiko hän nolatuksi vai hyvin vastaanotetuksi.

Tohtori istui pasianssikorttiensa ääressä, ja se oli onneksi Annalle, sillä siinä toimessa ollessaan tohtori oli tavallisesti hyvätuulinen. Hän katsoi Annaa silmälasiensa yli ja silitti kissaa, joka seisoi hänen polvellaan selkäänsä mielihyvästä koukistellen ja isäntänsä housunlahkeita kynsien.

— Jaha, vai olet sinä harjoittamassa hyväntekeväisyyttä kissoille — ja muillekin, näemmä, sanoi tohtori vilkaisten Annan koppaan.

— Olen ollut Erikin luona viemässä hänelle kahvia ja lämpöispullaa.

— Eikö hän sitten saa ruokaa Bergshamrassa?

— Saa kyllä, mutta hyvältä sentään maistuu ylimääräinenkin kahvi. Muutoin hän on tätä nykyä alinomaa nälkäinen.

— Onko hänellä sitten vatsalaukun laajennus?

Anna nauroi.

— Sitä en usko. Se on vain sitä, että hän on onnellinen saatuaan työtä, jota hän aina on ikävöinyt.

— Vai niin, onni tuottaa siis ruokahalua? ihmettelen, miten onnen resepti kirjoitetaan?

Tohtorin harvinaisen tuttavallisuuden kehoittamana Anna oli tullut sisälle huoneeseen ja seisoi nyt tohtorin vieressä kirjoituspöydän ääressä.

— Onnen resepti! toisti hän, mielenkiintoisesti miettien asiaa. Eikö se ole sitä, että tekee oikein?

Tohtori naurahti ivallisesti.

— Se käsitys nyt ei ole yleinen!

— Eihän koskaan voi tulla onnelliseksi tekemällä väärin, arveli Anna.

— Tiedän kyllä niitä, jotka ovat koettaneet sitä tietä ja näyttäneet onnistuvan… paremmin kuin muut.

Anna, joka tietysti oli kuullut hänen tarinansa, ihmetteli, ajatteliko hän vaimoaan ja sitä miestä, joka oli ryöstänyt hänet häneltä. Ja hänen sydämensä lämpeni osanotosta ja harrastuksesta tuota yksinäistä miestä kohtaan.

— Ei se onni, joka saavutetaan vääryydellä, voi olla oikeaa onnea, sanoi hän.

Tohtori hymyili hänelle tapaisekseen melkein ystävällisesti, vaikka tietysti hänen ystävällisyyteensä oli sekoittunut ivaa.

— Saatan ymmärtää, että nuo mietelmät rakentuvat pitkän, kahdeksantoista vuotta kestäneen ajan rikkaille kokemuksille.

— Setä nauraa minulle! Mutta olen aivan vakuutettu, että se on niin.

— On helppoa olla vakuutettu, ennenkuin vielä on mitään kokenut. Kun on ehtinyt kokea yhtä ja toista, tulee siihen lopputulokseen, että tunteettomuus ja tylsyys on onnellisinta.

— Voi, mitä setä puhuu! virkahti Anna, täynnä vastustushalua moisen elämänfilosofian tähden.

— Saa nähdä, tuletko sanomaan niin, kun kärsit ja suret.

Annan into laukesi, ja hän kävi hiljaiseksi.

— Luuleeko setä niin varmaan, että tulen kärsimään ja suremaan?

Tohtori katsoi häneen parin sekunnin ajan terävästi.

— Jos luotat… mieheen… ja annat hänelle sydämesi, niin…

Toisen kerran tänäpäivänä Annan sieluun pisti.

Tarkoittiko hän Allania? Olivatko nyt kaikki liittoutuneet herättämään hänessä epäluottamusta siihen, johon hän koko luottavaisella sielullaan tahtoi uskoa?

— Selveneekö pasianssi? kysyi hän vilkaisten kortteihin, mutta tiesi tuskin mitä sanoi, tarttui vain mihin sattui saadakseen puhua jostakin muusta.

— En tiedä vielä, se on kesken… kuten kohtalo. Huvittaako se sinua muuten? Vai kysyimmekö siten vain muuttaaksemme puheenainetta?

Anna punastui kovin, mutta häntä ylläpiti kaino arvokkuus, joka oli hyvin miellyttävä piirre hänen olennossaan.

— En tahdo epäillä ketään, vastasi hän hiljaisesti.

Tohtori katsoi häneen melkein liikutettuna.

— Ihmettelen, mitä tuollainen pikku tyttö on petyttyään tekevä! mutisi hän itsekseen, ikäänkuin olisi sisässään punninnut sitä kysymystä.

Sinä kriitillisenä hetkenä soi telefooni. Tuli sairaskutsu.

— Kaisa, sanohan, että valjastaa hevosen! huusi tohtori keittiöön, pantuaan telefoonitorven pois.

— Nekin, jotka asuvat niin kaukana, rupeavat nyt sairastelemaan, niin että täytyy rämisyttää tuntikausia maantiellä! murisi hän.

Annan kummastukseksi hän kävi käsiksi pasianssiin, ikäänkuin olisi ollut välttämätöntä saada se selviämään, ennenkuin hän saattoi lähteä.

— Näes, vastasi tohtori Annan äänettömään hämmästykseen, jonka hän huomasi, olen niin järjestystä rakastava, en saata koskaan jättää mitään keskeneräistä jälkeeni.

Anna nauroi hieman ja sanoi jäähyväiset. Tohtori ojensi hänelle kätensä, mitä hän ei ennen ollut vaivautunut tekemään.

— Laskekaamme kissa sisään, niin usein kuin kuljemme tästä sivu, saatan hyvin hyvästi sietää teitä kumpaakin, sanoi hän.

Ja Anna ymmärsi, että tämä myönnytys merkitsi jöröjukan lausumaksi sangen paljon.

32.

Muistolehdossa istui Anna kaatuneella puunrungolla. Oli sunnuntai ja hän oli tullut tänne heti varhaisen päivällisen jälkeen, ei pystyttääkseen mitään muistokiveä, vaan saadakseen olla yksin ja häiritsemättä Jumalan kanssa.

Syksyn sato oli jo aikoja sitten korjattu, ja lehtipuut seisoivat alastomina, kaikki odotti lunta. Sitä ei ollut vielä tullut, eikä tänäänkään tuntunut siltä, että sitä pian tulisi, sillä ilma oli lauhkeaa ja marraskuun aurinko paistoi lämpimästi. Anna istui takki auki keskellä auringonpaistetta. Hänen ympärillään seisoivat puut viheriöinä, sillä muistolehdon kivien ympärillä oli vain kuusia.

Anna istui kyynärpäät polvilla ja leuka käsien nojassa katsellen kuusten latvojen lomitse taivaan sineen. Mutta samalla hän katsoi sisimpäänsä.

Hän ajatteli muuatta Britan viimeisessä kirjeessä ollutta lausetta:

"… Sinä kirjoitat nykyään niin lyhyesti; en tunne sinua kirjeistäsi. Mikä sinun on?"

Niin, mikä hänen oli? Mikä oli syynä siihen, että hänestä oli vaikea kirjoittaa Britalle ja ettei hän osannut kirjoittaa niinkuin ennen? Ennen hän oli kirjeissään lystikkäästi kuvaillut kaikkea, mitä kotona ja kotiseudulla tapahtui, ja sellaista Brita niin mielellään halusi kuulla nyt, kun oli päässyt kotoa pois. Ja hän oli ollut niin huvitettu kaikesta, mikä koski Britan työtä ja uutta elämää. Mutta tänä syksynä oli toisin. Myrkyttävä ajatus oli saanut sijaa Annan sielussa. Minkätähden Brita sai olla poissa ja oppia ja tulla joksikin, mutta minun pitää olla täällä kotona yksitoikkoisuudessa? Edellisenä talvena hän ei ollut tuntenut samaa, silloin hän oli ollut niin tyytyväinen kotona oloon. Mutta nyt oli levottomuus vallannut hänet. Hän ikävöi, ikävöi niin sanomattomasti.

Irene ja Gerda olivat tulleet kotiin elokuussa, ja heillä oli ollut niin paljon kertomista matkaltaan. Silloin tuo myrkyttävä ajatus oli tullut, tietoiseksi Annalle. Häntä oli kiusannut kuulla kerrottavan kaikesta hupaisesta, mitä heillä oli ollut hänen kulkiessaan tyhjyydessä täällä kotona.

Tuo ilkeä ajatus tunkeusi kaikkialle. Viime aikoina se oli ollut mielessä Erikiäkin tavatessa. Tosinhan hän oli vain iloinen nähdessään miten sopusointuiseksi tämä oli tullut ja miten hyvin hänen työnsä edistyi. Mutta miksi kaikki muut pääsivät muualle ja saivat katsella ympärilleen ja saivat oman työnsä, joka huvitti heitä, mutta hän oli pakotettu pysymään pienissä mitättömissä oloissaan ilman poispääsemisen mahdollisuuttakaan? Sillä hänellä ei ollut mitään taipumuksia eikä mitään määrättyä kutsumusta mihinkään erityiseen työhön ja — vaikkapa olisi ollutkin — niin hänellä ei olisi ollut voimaa ajaa tahtoaan kodin puolelta tehtävän vastustuksen läpi. Äänensähän hänellä kyllä oli, mutta mitäpä hyötyä sen kehittämisestä oli, kun hän oli aivan liian ujo esiintyäkseen? Itsensä voittamista kysyttiin häneltä jo silloinkin, kun hänen piti laulaa jossakin tavallisessa ompeluseurassa tai lasten juhlassa. Sitäpaitsi häntä tarvittiin niin hyvin kotona, sen hän käsitti, ja hänen velvollisuudentuntonsa kielsi häntä senvuoksi näyttämästä kellekään, että hän tarvitsi enemmän kuin kodin.

Mikä tunne se mahtoikaan olla, joka teki hänen sydämensä nurjaksi niitä kohtaan, jotka saivat sen, mistä hänen piti kieltäytyä?

Niin hän kysyi itseltään siinä istuessaan. Hän ei tahtonut mielellään ajatella vastausta valmiiksi. Mutta viimein hänen rehellisyytensä voitti, ja hän tunnusti itselleen ja Jumalalle, että se oli kateutta.

Marraskuun päivä oli hiljainen ja lempeä, lämmin auringonvalo paistoi häneen ikäänkuin ulkonaisena merkkinä Jumalan rakkauden katseesta. Sillä kateuttaan hän ei tahtonut pitää, ei sietää, häntä hävetti ja hän suri sitä ja rukoili Jumalaa poistamaan sen. Itse hän ei voinut sitä. Hän pelkäsi sen tehneen jo katkeran juuren.

— Revi pois se, rakas Herra, eläkä välitä, miten kovasti se koskee minuun! rukoili hän. Tahdon olla sinun, tahdon tulla puhtaaksi.

Hän istui hiljaa katse suunnattuna alempana vuoren rinteellä kasvavien kuusten latvojen takaiseen taivaanrannan sineen. Hän ei tuntenut itsessään huomaamansa ja tunnustamansa synnin erottavan itseään Jumalasta, hän tunsi sen vetävän itseään Jumalan puoleen, ja hän tiesi, että Jumala otti hänet vastaan, että hän auttaisi häntä unohtamaan itsensä ja suomaan kaikille muille hyvää.

Mutta oli vielä muutakin, jonka piti tulla Jumalan silmien eteen tänä hiljaisena, suurena sunnuntaihetkenä. Hän ei voinut monin sanoin ilmaista sitä. Hän ei ollut selvillä siitä. Se sisälsi niin paljon, mikä vielä oli eniten vain mahdollisuuksia. Sanomatonta autuutta tai kirvelevää surua. Jakamatonta alttiutta tai hylättyä rakkautta. Uskoa tai pettymystä.

Hän ei sanonut mitään tästä kaikesta, ei ajatellut sitä selvästi, mutta yhdisti sen kaiken yhteen nimeen, jonka hän kuiskasi kasvot käsiin kätkettyinä ja sydän väristen Jumalan edessä, joka tiesi kaikki ja voi kaikki.

Allan!

33.

Senjälkeen kun Anna oli tuolla avomielisellä pelonalaisella juhlallisuudella maininnut Allanin nimen Jumalan edessä, ei hän maininnut sitä enää ihmisten kuullen. Hän ei enää kysynyt Erikiltä, oliko tämä saanut kirjeitä, ja jos hän joskus "laskikin kissan sisälle" setä Bentickin luo — kuten he kumpikin nimittivät hänen vierailujaan — ei heidän keskensä koskaan tullut Allanista puhe.

Ei hän Luciallekaan maininnut häntä. Lucia ihmetteli tuota äänettömyyttä, joka niin kokonaan poikkesi edellisen talven viattomista luottavaisista tunnustuksista. Hän tiesi, ettei Allan ollut ollut kotona kesällä, ja hän pelkäsi, että siitä johtuva pettymys oli syynä Annan äänettömyyteen. Hän ei uskaltanut toivoa sen merkitsevän unohdusta, sillä siihen nähden se oli liian täydellistä. Omasta puolestaan hänkin huolellisesti varoi, Annan kanssa keskustellessaan, puheen johtamista Allaniin. Tämä sellaisen puheenaineen molemminpuolinen karttaminen, jota he ennen usein olivat kosketelleet, teki heidän yhdessä olonsa jonkun verran jäykäksi, vaikka se ei vähentänytkään kummankaan keskinäisiä tunteita; Lucian tunne Annaa kohtaan tuli, jos mahdollista, vielä entistä hellemmäksi.

Tuo kaksinkertainen taistelu, jonka Anna oli tuona sunnuntaina muistolehdossa alkanut kateuttaan ja sydämensä halua vastaan, saattoi tuntua vähäpätöiseltä, se kun tarkoitti vain hiljentymistä ja tyytymistä. Mutta se oli kuitenkin niin terävää ja tunki syvälle jos mikään. Kun se oli rehellistä ja kun sitä käytiin Jumalaan luottaen ja kokonaan hänen voimallaan, tuli se myöskin menestykselliseksi, etenkin mitä kateuteen tuli. Se tuli pian juurineen pois revityksi. Brita sai jälleen iloita sisarensa herttaisista, lystikkäistä kirjeistä, jotka olivat täynnä yksityisseikkoja kotoa ja uhkuivat teeskentelemätöntä ja lämmintä harrastusta Britan elämään. Erik voi myös odottaa pienen sisarensa täyttä myötätuntoa elämänsä jokaiseen yksityisseikkaan ja työhön nähden. Hän ei ollut Britan tavoin huomannut siinä keskeytystä; ainoa mitä hän oli huomannut, oli se, ettei Anna yhteen aikaan tullut hänen luokseen yhtä usein kuin ennen, mutta hän oli luullut sen johtuneen siitä, että hänellä oli enemmän työtä. Senvuoksi hänelle oli kasaantunut paljon puhuttavaa Annan uudelleen tullessa.

Ja Gerda Clareus sai ilon kertoa kesämatkastaan.

— Luulen, että sinä alat nyt olla huvitettu kuulemaan sitä, sanoi hän ihastuneena. Alussa et välittänyt siitä.

Ja ajattelematta syytä tuohon ilahduttavaan muutokseen, antausi hän sen ilon valtaan, että muistoissaan sai elää uudelleen nuo ihanat kesäkuukaudet, jolloin hän oli nähnyt niin paljon ja ennen kaikkea — oli saanut nähdä kaiken Lucia-tädin seurassa. Oikeastaan tuota viimeksimainittua Anna olikin eniten kadehtinut Ireneltä ja Gerdalta. Mutta nyt hän saattoi kuulla siitä ilman kateuden varjoakaan.

Kateus oli juurineen pois nyhdetty ja voitettu. Mutta vaikeammaksi kävi taistelu sydämen halua vastaan. Vaikka hän ei koskaan puhunut Allanista, ajatteli hän tätä lakkaamatta ja tiesi nyt, että hän rakasti häntä ja tulisi koko elämänsä ajan rakastamaan. Hän piti rakkauttansa suruna, sillä hän ei rohjennut uskoa, että siihen vastattiin. Ystävällinen ja iloinen ja ihastuttavan herttainenhan Allan oli aina häntä kohtaan ollut — ylen onnellinen hän oli vain sitä ajatellessaankin — mutta hän ei ollut huolinut tulla kotiin koko kesänä, vaikka hän olisi hyvin voinut sen tehdä. Sehän oli selvä todistus siitä, että hän ei välittänyt Annasta samalla tavoin kuin Anna hänestä. Hänen täytyi koettaa mukautua välttämättömyyteen ja rakastaa pyytämättä mitään takaisin.

Hän yritti rehellisesti, mutta se taistelu on raskasta. Hän heikontui ja oli usein niin väsynyt. Silmät kävivät suuriksi kapeissa kasvoissa ja niihin tuli poissaoleva ilme, ikäänkuin hän olisi katsonut äärettömään, tyhjään ja tummaan etäisyyteen, etsien sieltä valonsädettä ja pohjaa.

Isä saattoi toisinaan katsella häntä miettivin ilmein. Mutta hän ei nähnyt muutosta hänen ulkomuodossaan, hän ajatteli levottomana vain hänen tulevaisuuttaan. Hän ihmetteli, tulisiko tuo huoleton nuorukainen uudelleen pyyntöineen ja tahtoisiko Anna ottaa hänet. Hän toivoi, että niin ei kävisi, sillä hän olisi mieluummin suonut, etteivät hänen tyttärensä joutuisi naimisiin. Hänen mielestään avioliitto oli arveluttava asia, etenkin naiselle. Eikä Allan Bentick ollut se, jonka hän olisi tahtonut vävykseen. Ei sanaakaan hän ollut sanonut Annalle Allanin kosinnasta. Vaimolleen hän vain oli kertonut asian ja kumpikin he olivat sopineet siitä, ettei Annaa häirittäisi sillä tiedolla. Hänhän oli sellainen lapsi. Rouva Sander oli miehensä kanssa samaa mieltä avioliitosta. Vaikka molempien mielestä heidän oma avioliittonsa oli onnistunut, olivat he kuitenkin kokeneet vaikeuksia kylliksi ymmärtääkseen miten helposti se voi tulla onnettomaksi, eivätkä he senvuoksi ollenkaan olleet halukkaita näkemään tyttäriään naimisissa.