Front matter (continued 3)

Toisinaan äidin mielestä Anna näytti heikolta, mutta siitä kysyttäessä tämä aina vastasi voivansa hyvin. Silloin saattoi rouva Sanderin mielessä välähtää ajatus, että mahtoiko Anna ajatella Allania. Mutta hän karkoitti aina sen epäluulon, Annahan tuskin oli muuta kuin lapsi.

Sitten tuli joululoma ja sen kanssa Brita, Irene ja Uno, mutta ei mitään Allania.

Brita huomasi heti, että jonkin täytyi Annaa vaivata.

— Sinä olet kasvanut ja laihtunut ja tullut kalpeaksi ja näytät siltä kuin eläisit toisessa maailmassa. Mikä sinun on?

— Ei mikään, vastasi Anna nauraen. Sisarelta Brita ei saanut mitään tietää. Siispä hän kerran kääntyi äidin puoleen heidän ollessaan kahden kesken.

— Annan laita ei ole oikein. Hän väittää voivansa hyvin, mutta tuollaiselta ei näytetä, ellei jotakin ole hullusti. Mitä olette tehneet hänelle minun poissaollessani?

— Ei mitään, vastasi rouva Sander hermostuneesti. Mitä me olisimme tehneet?

Äänessä oli jotakin pahan omantunnon tapaista, joka heti herätti Britan nopean tarkkaavaisuuden.

— Äiti, siinä on jotakin. Sen näen äidistä. Jotakin on tapahtunut. Mitä se on?

Brita saattoi kun siksi tuli, olla sitkeä. Hyvänsävyinen ja pelokas luonne, sellainen kuin äidin, ei kauan voinut vastustaa Britan tarmokasta hyökkäystä. Se päättyi siten, että Brita sai äidiltä kuulla koko tarinan Allanin kosinnasta. Tyydytyksen ja pelon sekaisin tuntein rouva Sander kevensi sydämensä ilmaisten salaisuuden.

— Mutta mitä teetkin Brita, niin elä anna isän aavistaa, että tiedät jotakin! Hän ei soisi minulle anteeksi, että olen antanut viekoitella sen itseltäni. En oikeastaan tiedä, miten onnistuit sen tekemään. Sinä olet niin hirveän terävänäköinen. Sinä kyselit minulta ikäänkuin olisit sen tiennyt.

— Ole aivan huoleti, äiti, en hiiskahdakaan isälle asiasta.

— Etkä kellekään muullekaan, lupaa se minulle!

— En ilmaise perhesalaisuutta, lupasi Brita antaen tahallaan vaitiololupauksensa vain ulkopuolella oleviin nähden, sillä mielessään hän oli päättänyt puhua asiasta Annalle, joka hänen mielestään oli ensimmäinen, jonka olisi pitänyt se tietää. Äiti ei onneksi huomannut tuota, Britan niin mieluisasti tekemässä vaitiololupauksessa olevaa salaloukkoa eikä tullut senvuoksi sitä tilkinneeksi, minkä vuoksi Brita katsoi olevansa esteetön jo samana iltana käyttämään tätä salaloukkoa.

Kun sisarukset olivat tulleet ylös huoneeseensa ja Anna muutaman minuutin kuluttua makasi vuoteessaan, istuutui Brita vuoteen reunalle hänen viereensä hiuksiansa harjaamaan.

— Sinulla on aina niin kiire vuoteeseen iltaisin, oletko hyvin väsynyt?

— Kyllä minä olen aika väsynyt, myönsi Anna vastahakoisesti, mutta se ei ole mitään vaarallista.

— Sinulla on jokin suru. Sen näen hyvin hyvästi. Elä koetakaan kieltää sitä. Aavistankin, mitä se on, sinä olet rakastunut Allan Bentickiin.

Anna hätkähti ja tuli hehkuvan punaiseksi ja sitten kalpeaksi. Oli aivan kuin Brita olisi varomattomasti koskettanut kipeää hermoa.

— Sinun ei tarvitse hävetä sitä eikä surrakaan. Minä voin kertoa sinulle jotakin, sanoi Brita lohduttaen ja iloisen salaperäisesti.

Annan silmät suurenivat ihmetyksestä, ja hän kävi jännittävästä odotuksesta vielä kalpeammaksi.

— Allan kosi viime jouluna sinua isältä. Anna tarttui kovasti sisaren käsivarteen.

— Onko se totta?

— Tietysti se on totta. Kiersin sen tänään korkkiruuvilla äidiltä. On pahoin tehty heidän puoleltaan, etteivät he ole sitä sinulle ilmaisseet. Senvuoksi kerron sen nyt, vaikka he pahastuisivat kauheasti, jos sen tietäisivät.

— Mutta… mutta… mitä isä vastasi?

— Hän vastasi, että sinä olet liian nuori, että Allan mahdollisesti saa tulla takaisin tultuaan valmiiksi, mutta siihen mennessä hän ei saa sanoa sanaakaan tästä sinulle, mieluimmin ei nähdäkään sinua. Senvuoksi hän ei tullut kesällä eikä nytkään. Minusta on alhaista erottaa rakastavia tällä tavoin.

Mutta Anna ei Britan tavoin pahastunut. Hänellä ei ollut muuta ajatusta kuin tuo ihastuttava tieto, että Allan tahtoi saada hänet. Hänen silmänsä loistivat, ja hänen kasvoillaan oli kirkastunut ilme.

— Miten mieltynyt mahdatkaan olla häneen, sanoi Brita, ihmetellen ja säälien.

— Enemmänkin, rakastan häntä! vastasi Anna ihastuneena ilosta, saadessaan sanoa sen suoraan tarvitsematta ujoilla.

— Mutta muista kaikella muotoa, ettet saa antaa isän tai äidin huomata mitään tietäväsi! Sinun täytyy nyt rauhoittua, kunnes hän valmistuu ja tulee uudelleen.

— Oi se on helppoa nyt, kun tiedän, että hän pitää minusta. Siinä on aivan kylliksi.

— Niin en minä sinun sijassasi ajattelisi, selitti Brita. Mutta ihmiset ovat niin erilaisia.

34.

Tuli aika, jolloin pelkkä tieto siitä, että Allan piti hänestä, ei ollut Annalle kylliksi. Hän tuli nimittäin ajatelleeksi, ettei Allan tiennyt, pitikö hän hänestä. Niin, olihan mahdollista, että Allan luuli, ettei hän tehnyt sitä. Sillä eihän hän tiennyt Annan tietävän mitään hänen kosinnastaan. Hän ehkä luuli, että isä oli puhunut siitä hänelle ja että hän oli antanut koko vuoden mennä sanallakaan tai terveisillä antamatta hänen tietää, että hän piti hänestä. Ehkäpä Allan tahallaan kulki ja kärsi epävarmuudesta, kuten hän oli tehnyt. Se otaksuma piintyi häneen eikä antanut hänen hellälle sydämelleen mitään rauhaa. Vihdoin hän päätti tehdä rohkean teon. Hän kirjoitti pikku kirjeen Allanille.

"Oi, Allan! Vasta nyt jouluna sain sattumalta Britan välityksellä tietää, että sinä vuosi takaperin olit kosinut minua. Tiedän myös, mitä isä vastasi, ja tietysti me suostumme odottamaan. Mutta pelkään sinun uskovan, että minä olen koko ajan tiennyt tämän ja ollut ääneti; sinähän saattaisit luulla, etten minä pidä sinusta. Mutta sen teen! Tahdon vain sinun tietävän sen, ettet kärsi luullessasi, etten minä välitä sinusta, niinkuin minä olen kärsinyt uskoessani, ettet sinä ole välittänyt minusta. Nyt tiedän, että teet sen, ja senvuoksi olen vain niin iloinen ja onnellinen. Kiitos, rakas! Tahdon tehdä kaikki, kaikki sinun puolestasi!

Anna."

Niin kaino oli Anna ja niin arka tekemään mitään, mikä oli hullua, ettei hän lähettänyt näitä rivejä suoraan Allanille, vaan pani ne Britan kirjeeseen ja pyysi häntä lähettämään ne edelleen, jos se hänen mielestään kävi päinsä.

Britan mielestä se kyllä kävi päinsä. Hän tuli iloiseksikin pienen kainon sisarensa äkillisestä toimeliaisuudesta. Hän kirjoitti Allanille kirjeen, ja pani sen mukaan Annan kirjelappusen.

"… Jos tahdot vastata hänelle", lopetti hän, "niin lähetä vastaus minulle edelleen lähetettäväksi, sillä isän ja äidin on tarpeetonta saada mitään tietoa tästä."

Noin viikko jälkeenpäin Anna sai Britan kirjeen sisällä kirjelapun Allanilta.

"Kiitos hyvyydestäsi, kun kirjoitit nuo sydämelliset sanat! Koska kunniani kautta olen luvannut isällesi olla puhumatta sanaakaan rakkaudesta sinulle nyt, en katso olevani oikeutettu sitä kirjoittamaankaan. Voi hyvin ja pysy terveenä ja iloisena, neito Valkolilja!

A. B."

Nämä muutamat rivit tekivät Annan sydämen iloisemmaksi kuin lämpimimmätkään rakkaudenvakuutukset ikinä olisivat voineet tehdä. Hän näki niissä ilmaisun Allanin kunnian- ja velvollisuudentunnosta, ja rivien välistä hän luki kaikki, mitä hänen sydämensä isosi ja mistä hän oli vakuutettu, että Allan olisi kirjoittanut, ellei hänen lupauksensa olisi häntä sitonut.

Hänellä ei ollut yksinkertaisessa ja täydellisessä luottamuksessaan mitään aavistusta niistä sekanaisista tunteista, mitä Allan oli tuntenut lukiessaan hänen ja Britan kirjeitä ja kirjoittaessaan vastaustaan. Anna ei voinut aavistaa, että vaikka Allan tuli liikutetuksi hänen viattomasta hellyydestään, hän tunsi sen vapautensa uudeksi siteeksi, siteeksi, jota oli vaikeampi katkaista kuin mitään muuta.

Mutta hän ei kuulunut niihin, jotka huolehtivat ennen aikojaan. "Hätä keinon keksii", ajatteli hän ja nautti vapaudestaan kun hänellä vielä oli se, työntäen syrjään ajatuksen Annasta.

35.

Allan Bentick kulki hidastellen eteenpäin kiertelevää metsäpolkua, jota myöten, kuten hänelle oli sanottu, Anna luultavasti tulisi.

Kolme ja puoli vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin hän ensin oli esittänyt kosintansa. Tutkintonsa jälkeen hän oli kirjoittanut kirkkoherralle ja uudistanut kosintansa lyhyessä kirjeessä. Sander oli vastannut pyytämällä tietoja Allanin taloudellisista toiveista, hänen elämästään ja hengellisestä tilastaan. Allan oli vastannut vilpittömästi kaikkeen eikä ollut tehnyt itseään yhtään paremmaksi kuin oli. Sanderia oli miellyttänyt tuon nuoren miehen rehellisyys, vaikka hän toivoikin, että muutamat vastauksista olisivat olleet toisenlaisia. Hän ei ollut kuitenkaan katsonut enää voivansa pitää Annaa asian ulkopuolella, mutta hän oli mitä jyrkimmin varoittanut ja estellyt häntä. Annalla, joka oli sellainen, ettei voinut ottaa isällisiä varoituksia keveältä kannalta, oli ollut vaikea aika omantuntonsa ja rakkautensa ristiriitojen välillä. Mutta hänen rakkautensa oli voittanut, hän ei yksinkertaisesti voinut antaa kieltävää vastausta Allanille, koska hän tahtoi hänet. Ihmetyksellä isä oli nähnyt hänen lujan ja tietoisen rakkautensa, ja vähitellen hänen vastustuksensa oli antanut myöten. Eikä siihen vähemmän vaikuttanut Allanin moitteeton suhtautuminen. Allan oli pysynyt erillään kaikesta sekaantumisesta, hän ei ollut tullut kotiin, ei kirjoittanut Annalle vaikuttaakseen häneen, ei näyttänyt mitään kärsimättömyyttä, vaan odottanut vain Annan ja hänen isänsä päätöstä. Nyt jälkimmäinen oli vihdoinkin kirjoittanut ja sanonut, että Allan saisi tulla. Hän oli tullut edellisenä iltana. Hänen ensimmäinen aamukävelynsä vei pappilaan. Siellä hänellä oli nyt ollut keskustelu tulevan appensa kanssa, täti Sander oli tervehtinyt häntä poikanaan ja hän oli saanut tietää, että Anna, joka oli lähetetty asialle, tulisi kotiin metsän läpi.

Sitä tietä Allan nyt käveli häntä vastaan.

Hän huiski hajamielisesti kepillään tiepuolen pensaita ja kukkia ja katsoi tuimasti katkottuja kukkia ja oksia.

Hän ei voinut nähdä pitkälle eteenpäin, sillä polku mutkitteli puiden välissä ja vuoren kupeilla, senvuoksi hän joutui yht'äkkiä seisomaan Annan kanssa vastakkain.

He pysähtyivät molemmat nähdessään toisensa, ja Anna, joka ei ollut odottanut tapaavansa häntä juuri nyt, kalpeni hieman ja painoi tietämättään käden sydämelleen.

Viime aikojen epävarmuus ja ristiriidat olivat vieneet häneltä voimia, hän oli enemmän sielu kuin ruumis. Hänen katseensa oli käynyt syväksi ja vakavaksi, hänen suunsa näytti unohtaneen hymyilyn.

Mutta kun hän näki Allanin, muuttui kaikki toisenlaiseksi. Hänen mielestään auringon kultaloiste rikastui, metsä ylt'ympärillä kasvoi ja muuttui temppelisalin pilaristoksi ja taivaan avaroilla aukeilla soi. Hän itsekin avartui kilpaa luonnon kanssa. Mutta näiden tunnelmien sieluna oli samalla kertaa suloinen ja ahdistava tunne siitä, että hän kadotti itsensä toiselle, hänelle, joka seisoi hänen edessään ja vain katsoi häneen.

Allanin oli yleensä helppo löytää sanoja ja hän oli sitäpaitsi miettinyt, mistä puhuisi Annalle, mutta tämän näkeminen teki häneen niin odottamattoman vaikutuksen, että hän ensin seisoi mykkänä ja puhuessaan sanoi aivan toisia sanoja kuin oli aikonut.

Hän muisti Annan sellaisena kuin hän oli kolme ja puoli vuotta sitten jättänyt hänet — lapsena, puoleksi kehittyneenä nuorena tyttönä, josta hän oli pitänyt ja jonka kanssa hän oli leikkinyt. Nyt hän oli tullut tekemään leikistä toden, vähemmän Annan tähden kuin oman kunniansa vuoksi, muiden vuoksi. Mutta sellaisena kuin Anna nyt seisoi tuossa hänen edessään, ei häntä voinut sivuuttaa, ei kohdella kuten sivuhenkilöä, häntä itseään vähemmän merkitsevää. Hän oli nyt täysikasvuinen, Allan huomasi hänen olentonsa personallisuudeksi, pehmeäksi, lämpimäksi, antautuvaksi, ja hän tunsi itsensä enemmän nöyryytetyksi kuin konsanaan ennen elämässään.

— Valkolilja… minun pitäisi antaa sinun mennä… minulla ei ole mitään oikeutta… mutisi hän hämillään.

Tuo, mikä säteili Annan kasvoista, ei ollut hymyilyä, vaan pikemmin sielua ja tunnetta. Hän oli ikävöinyt Allania niin vihlovasti, hän oli elänyt Allanin kuva sielussaan. Nyt hän seisoi tuossa ilmielävänä hänen edessään… hän kuuli hänen äänensä… näki hänet, tunsi jälleen sen, mikä oli entistä, ja sulki rakkauteensa sen uuden, miksi hän oli kehittynyt.

— Sinä olet liian hyvä minulle, jatkoi Allan, kun ei Anna vastannut mitään.

Hän tunsi itsensä sellaiseksi, joka on johdettu tekemään pyhyyden ryöstöä, mutta joka viime hetkessä herää huomaamaan tekonsa epäpyhyyden. Annaa täytyi varoittaa hänestä, eikä kukaan muu kuin hän ollut saapuvilla sitä tekemään.

— Sinä olet liian hyvä minulle, liian puhdas, liian hieno, liian hento. Ja minä… minä olen raakalainen. Anna ei ymmärtänyt, mikä hänet saattoi noin puhumaan, hän käsitti sen rakkauden nöyryydeksi ja palvonnaksi. Hän luuli olevansa rakastettu ja meni senvuoksi Allanin luo, punastuen ja täynnä kainoa antautumista.

Kun hän tuli Allania vastaan sellaisena, ei tämä voinut torjua lahjaa, jota hän oli pyytänyt, häntä itseään. Hän ei ollut pelastettavissa.

Ja huolimatta katkonaisesta vastustuksestaan hän kiersi käsivartensa Annan ympärille. Se kävi ensin niin varovaisesti, mutta tunnettuaan, miten Anna väristen painautui häneen, tuli hänen käsivarteensa yht'äkkiä voimaa. Seuraavana sekuntina Anna ei olisi päässyt irti, jos olisi tahtonutkin.

— Pidätkö minusta, Valkolilja?

— Pidän, niin!

Anna oli nuori ja herttainen, pehmeä ja antautuva ja Allan kaikkea muuta kuin tunteeton naiselliselle sulolle. Suutelo, jonka hän painoi Annan huulille, ei jättänyt mitään toivomisen varaa, siinä oli hehkua kylliksi.

36.

Allanilla oli vain kahden viikon loma, sillä hän oli sitoutunut hoitamaan erään vanhemman lääkärin virkaa tämän kesäloman aikana. Sitäpaitsi hän lähipäivinä tulisi ottamaan vastaan paikan Karolini-instituutissa.

— Olen saanut jo tuulta purjeisiin, niin voimme kyllä mennä naimisiin vaikka milloin, sanoi hän.

— Mutta minun pitää saada kapioni valmiiksi ensin, sanoi Anna nopeasti, aivan kauhistuneena kuvitellessaan, ettei hän ehtisi valmiiksi.

Allan nauroi hieman.

— En tarkoita, että menisimme naimisiin huomenna emmekä ylihuomennakaan, mutta joskus, ennenkuin vanhenemme, ajattelin. Eihän täti anna hänen rasittua sallimalla hänen tehdä kaikki kapionsa itse? kysyi hän kääntyen rouva Sanderin puoleen.

— En, sehän olisi hänelle liikaa. Tilaan kankurit. Mutta ompelemiset hän tahtoo kyllä suurimmaksi osaksi itse tehdä.

— Niin paljon kuin mahdollista, virkkoi Anna. Kuta enemmän itse tekee, sitä suuremmaksi tulee onni, olen kuullut sanottavan.

— Mutta muista, että en tahdo sinua rasittuneena! sanoi Allan.

Anna punastui ilosta tuon omistusoikeuden tähden, jota Allan osoitti häntä kohtaan. Nyt hän kyllä varoisi itseään, nyt kun hän oli Allanin.

Oli niin paljon, mitä hän ikävöi saada uskoa hänelle menneitten vuosien äänettömistä taisteluista, nykyisestä onnestaan, rakkaudestaan. Ja hän ikävöi myös saada kuulla Allanin viimeisistä vuosista, oliko hän ollut levoton, oliko surrut ja toivonut. Hän uskoi ehdottomasti hänen rakkauteensa, mutta hän tahtoi kuitenkin niin mielellään kuulla hänen puhuvan siitä. Senvuoksi hän odottavin, sykkivin sydämin heidän kihlauksensa jälkeisenä päivänä lähti ulos kahden kesken hänen kanssaan näyttääkseen hänelle muistojen lehdon, jonka salaisuuteen Allan nyt vasta sai tutustua.

— Oikeastaan Erikin pitäisi olla meidän kanssamme, sillä se on enimmäkseen hänen ja minun. Britalla on siellä vain kaksi kiveä eikä hän muuten väiltäkään siitä. Mutta haluan mieluummin mennä sinne nyt kahden sinun kanssasi.

Ääneen tuli kainon hyväilevä sävy hänen viime sanoja lausuessaan.

Tunnen olevani historiallisen tapahtuman edessä, selitti Allan juhlallisen vakavana.

Mutta Allanin liioitteleva puhetapa ehkäisi Annan luottamusta ja saattoi hänet tuntemaan itsensä lapselliseksi, pitäessään muistolehtoa ja Allanin sinne viemistä niin tärkeänä.

— Tässä se on, sanoi Anna taivuttaen syrjään muutamia oksia päästääkseen Allanin läpi.

Mutta sen sijaan, että heti olisi mennyt sisään, istuutui Allan kivelle ja riisui kengät jalastaan.

— Mitä sinä teet? kysyi Anna hämillään.

— Otan kengät jaloistani, vastasi hän yhtä järkkymättömän, juhlallisen vakavana.

— Ei, pane ne uudelleen jalkaasi! Voit saada tikkuja jalkoihisi tai vilustua, kivikko on kylmää varjossa.

Allanin liioitteleva vakavuus vei Annalta kaiken juhlallisuuden tunteen.

— Sinulla ei ole mitään pieteettiä! nuhteli Allan. Hän seisoi nyt paljain jaloin Annan edessä valmiina vietäväksi kaikkein pyhimpään.

Mutta Anna päästi oksat ja asettui aukon eteen.

— Sinä et saa tulla sisälle ennenkuin olet kuten tavallisesti, sanoi hän nauraen.

Mutta hänen naurunsa kuului hiukan hermostuneelta, ja hänen oli vaikea kohdata Allanin katsetta. Allan huomasi, että hänen leikkinsä oli loukannut Annaa, vaikka tämä ei tahtonut näyttää sitä. Anna luuli Allanin tahtovan tehdä pilaa hänen muistolehtoon kohdistuvista tunteistaan.

Sanaakaan sanomatta Allan pani kengät jalkaansa.

— No, nyt olen tavallinen sekä ulkoa että sisältä, sanoi hän hymyillen. Saanko nyt tulla sisään?

Anna vastasi vetämällä uudelleen oksat syrjään, ja Allan meni sisään. Anna seurasi ääneti jäljessä. Allan oli huomaavinaan, että Anna nieli itkua, senvuoksi hän ei katsonut häneen, vaan lehdon kiviin, ja ilmaisi vilkkaasti ihailunsa tuohon kauniiseen, syrjäiseen paikkaan.

— Te ette koskaan olisi voineet valita hienompaa paikkaa. Se on todellakin kuin pyhäkkö, ja saatan ymmärtää kuinka sekä sinun että Erikin täytyy viihtyä täällä. Sillä hän on pohjaltaan yhtä uskonnollinen kuin sinäkin, vaikka hän keikailee epäilyksillään. Ja ymmärrän myöskin, että Brita ei tästä välitä eikä pystytä kiviään tänne. Hän on maailman lapsi, vaikkapa onkin setä Sanderin lapsi. Annahan, kun katson, voinko arvata, mikä on minkin kivi! Tuo kulmaus on sinun, sen voin taata. Se on sinun kaltaisesi, kätkössä ja vaatimaton ja täynnä rauhaa ja rikas hienoista muistoista. Ja tuossa ovat Erikin kivet. Ne ovat vahvojen nyrkkien pystyttämät. Kivipohjalla nekin kaikki seisovat ja korkealla. Nyt tahtoisin mielelläni tietää, mitä muistoja nuo eri kivet ikuistuttavat. Mutta ehkäpä et tahdo puhua siitä minun epäpyhille korvilleni?

Hän oli puhunut vilkkaasti ja herkeämättä antaakseen Annalle aikaa voittamaan satunnaisen liikutuksensa, jonka hän oli leikinteollaan aiheuttanut. Huomattuaan, että Anna oli tyyntynyt, lopetti hän kysymykseen, minkä hän ymmärsi sovittavan Annan.

Hän ei erehtynyt. Anna oli iloinen saadessaan kertoa joka kiven merkityksestä. Allan kuunteli mielenkiintoisena ja näki tyydytyksen tuntein, miten täydellisesti Anna oli päässyt pienestä mielipahastaan.

— Ja nyt me tietysti pystytämme kiven kihlauksemme muistoksi, sanoi Allan heti Annan lopetettua.

Hän heitti heti takin yltään, katsoi ympärilleen, löysi suuren litteän kiven, joka sopi hyvin peruskiveksi, ja alkoi vääntää sitä irti.

— Kuka uskoisi, että sinä olet noin voimakas! virkahti Anna ihaillen, nähdessään, miten keveästi Allan irroitti tuon suuren kiven ja vieritti sen sille paikalle, minkä hänen sukkelat silmänsä olivat heti keksineet.

Allan nauroi tyytyväisenä.

— Minussa on paljon sellaista, mitä ei luulisikaan. Nyt olen visusti päättänyt, että tämän muistokiven pitää nousta kaikkia Erikin kiviä ylemmä. Ja sentähden täytyy nyt yrittää.

Anna auttoi häntä niin paljon kuin hän salli, mikä ei hänen mielestään ollut läheskään tarpeeksi.

— Sinä luulet kai, etten minä jaksa mitään! napisi hän. Erik antoi minun tehdä paljon enemmän.

— Erik ei aikonutkaan naimisiin sinun kanssasi, mutta sen minä teen, senvuoksi olen sinun suhteesi varovampi kuin hän.

Kun muistomerkki vihdoinkin oli valmis, oli se kaikkein komein koko muistolehdossa. He ihailivat työtään mahdottomasti.

— Nyt puuttuu vain meidän nimikirjaimemme. Ne me tulemme hakkaamaan joskus toiste, sillä nyt emme ehdi, sanoi Allan tyytyväisenä.

Yht'äkkiä Annaa värisytti ja hän painautui Allania vasten, ikäänkuin hän olisi pelästynyt.

— Mikä sinun on? Onko sinun kylmä?

Hän kiersi käsivartensa Annan ympärille ja katsoi häntä kasvoihin, ihmetellen, mikä ne teki yht'äkkiä niin vakaviksi.

— Ei toki. Mutta… Allan… yht'äkkiä se näytti minusta… niin hautakiveltä.

— Mutta se ei ole mikään hautakivi, rauhoitti Allan. Ethän toki ole taikauskoinen? Sitä en sinusta luullut. Enkä luullut sinun pelkäävän kuolemaakaan.

— Sitä en teekään. En omaa kuolemaani. Mutta jos sinä… oi Allan, sitä en voisi kestää!

Häntä värisytti uudelleen ja hän kietoi käsivartensa Allanin ympäri, ikäänkuin jokin vaara olisi häntä uhannut.

Allan suuteli häntä todellisen hellästi, mutta nauroi samalla hänelle.

— Ole nyt järkevä, lapsi, ja säästä kyyneleesi, kunnes todella olen kuollut — jos silloin olet samaa mieltä kuin nyt, että minussa on jotakin itkemistä. Siihen mennessä saat ehkä minusta enemmänkin kuin kylliksi. Kas niin, "cheer up"! Ja nyt meidän pitää mennä kotiin, jos emme halua tulla myöhään ja saada toria. Vakuutan sinulle, että tällä kertaa tunnen olevani kaikkea muuta kuin kuoleva, sillä olen hirveän nälkäinen. Ja se on tavallisesti hyvä elonmerkki.

Anna vetäysi viimein hänen sylistään, nauraen omalle heikkoudelleen ja Allanin lohdutukselle. Ja sitten he kulkivat kotiin reipasta vauhtia, sillä oli myöhä.

Jälkeenpäin Anna tuli ajatelleeksi, ettei oikeastaan mitään siitä, mitä hän tänä hetkenä oli aikonut puhua Allanin kanssa, tullutkaan puhutuksi. Ja samoin kävi joka kerran heidän oltuaan kahden kesken. Hauskaa ja ihanaa se kyllä aina oli, mutta mitään läheistä ajatusten vaihtoa ei siitä tullut. Annasta se tuntui tyhjältä, mutta hän ajatteli, että se oli satunnaista.

He eivät olleetkaan paljon kahden toistensa kanssa näinä lyhyinä neljänätoista päivänä, sillä kaikki panivat heille toimeen juhlallisuuksia, ja nuo juhlallisuudet kestivät toisinaan koko päivän tai ainakin puolen päivää.

Allan oli enemmän kuin konsanaan sieluna näissä tilaisuuksissa. Hänen morsiamensa oli tietysti hänen huolenpitonsa ensi esineenä ja hänen kerallaan yleisen huomaavaisuuden esineenä, mutta Anna sai harvoin pitää Allanin itsellään.

37.

— Oletteko nyt tyytyväinen minuun? kysyi Allan Bentick istuutuen Lucian viereen.

He olivat kaikista hauskimmassa kutsutilaisuudessa, joita oli toimeenpantu kihlattujen kunniaksi. Sillä Erik oli isäntä, ja oltiin koolla Harjulla, Bergshamraan kuuluvalla pienemmällä tilalla, johon hän juuri oli muuttanut, vuokrattuaan sen. Anna oli auttanut veljeään juhlan valmistuksissa ja oli nyt hyvin puuhakas emäntänä. Allan oli siksi päiväksi luovuttanut hänet Erikille ja tunsi itsensä senvuoksi vapaaksi omistautumaan kelle halusi.

— Siihen minulla on kyllä syytä, vastasi Lucia. Toivon teidän aina vastedeskin tekevän Annan yhtä onnelliseksi kuin nyt teette.

Hän puhui sydämellisellä äänellä eikä antanut epäilyksen hiventäkään tai kysymystä ilmetä vastauksessaan.

— Se on ainakin aikomukseni, vastasi Allan. Lucian mielestä Allanin ääni oli liian tyyni, miltei veltto, mutta hän koetti uskoa vain kuvittelevansa sitä.

— En luule sen käyvän niin vaikeaksikaan, jatkoi hän hymähtäen. Hän on jo kiintynyt kapioihinsa ja kun hän sitten saa oman kodin ja… ja yhtä ja toista muuta, sulaa hän siihen kokonaan.

— Tiedätte kyllä, miten asia on, nauroi Lucia. Te olette liioittelevan nöyrä, aivan kuin ette tietäisi, että te itse olette ja tulette olemaan hänelle ensimmäinen.

— Hän tulee pitämään minusta sellaisena, joka hankkii hänelle tuota kaikkea.

— Ja siihen osaan te tulette tyytymään?

Allan kohautti olkapäitään alistuvin elein.

— Minkäpä tekee! Nainen on sellainen.

— Ei suinkaan, selitti Lucia kiihkeästi ja ylpeästi, ikäänkuin olisi torjunut väärän syytöksen.

Allan katsoi häneen ilmein, joka teki hänet epävarmaksi, senvuoksi että hän ei osannut selittää sitä.

— Ehkeivät kaikki, myönsi hän. Esimerkiksi teille ei liinavaatekaappi liene koskaan häämöittänyt minään onnen huippuna.

Mielialan pikaisesti vaihtuessa Lucia nauroi, äänessä ilmeistä surumielisyyttä.

— Paljon olisi ollut toisin, jos niin olisi ollut, pääsi häneltä.

Allanin kasvojen ilme muuttui, hänen katseeseensa ja olentoonsa tuli jotakin varovaisen tutkivaa, mikä teki hänet vastustamattomaksi.

— Eikö aika ole parantanut haavaa? kysyi hän hiljaa.

Lucia punastui kovasti.

— Ettekö ole unohtanut sitä? kysyi hän hermostuneesti.

— Teidän luottamustanne ei unohda se, joka kerran sen kunnian on saanut osakseen.

Hänen tavassaan ei ollut nyt mitään pilaa kuten usein muulloin, hänessä oli nyt pelkkää hellää kunnioitusta ja hienoutta, mutta palavaa mielenkiintoa. Hän oli vaarallinen ollessaan sellainen. Lucia tunsi sen ja oli halukas tekemään muurin heidän välilleen lujaksi ja ylipääsemättömäksi.

— Se haava, josta kysytte, ei parane koskaan, selitti hän matalalla, värisevällä, mutta varmalla äänellä.

Allan ei vastannut mitään, ja Lucia jatkoi, saadakseen hänet oikein ymmärtämään, miten auttamattomasti sidottu hän oli:

— Tapaan häntä toisinaan. Minun täytyy, vaikka haava uudelleen aukenee. Mutta vielä pahempaa olisi olla tapaamatta häntä. Minun täytyy vakuuttaa itselleni, ettei hänen laitansa ole vielä pahemmin kuin mitä se on. Minun täytyy käydä katsomassa häntä, huolehtia hänestä. Hän on rappiolle joutunut olento. Lahjakas… kerran niin lupaava… nyt vain raunio entisestä minästään… mutta komea raunio, hurmaava vielä rappeutuneisuudessaan, kuten rauniot saattavat olla.

Hän puhui matalalla äänellä, nopeasti, katkonaisesti ja hän antoi tahallaan Allanin nähdä, miten vihlovan lämpimät tunteet hänellä oli sitä miestä kohtaan, jota hän rakasti hänen lankeemuksessaan.

— Minkätähden ette mene naimisiin hänen kanssaan? kysyi Allan kesken kaiken.

Lucia säpsähti tuota äkillistä kysymystä ja kohotti ylpeästi päätään.

— Se on minun yksityisasiani, vastasi hän.

Tuo ylhäisen tyyni ääni oikaisi Allanin tunkeilevaisuutta. Mutta Allan oli liian järkytetty sitä huomatakseen.

— Se ei ole teidän yksityisasianne. Kun te olette niin sidottu kuin olette, ei teidän pitäisi kulkea vapaana. Te olette aivan liian vaarallisen hurmaava, virkkoi Allan kiivaasti.

Lucia kalpeni, ja tuntui ikäänkuin kaikki veri olisi tukkeutunut sydämessä. Oliko hänen luottamuksensa vaikuttanut aivan päinvastaista kuin hän oli tahtonut?

Mutta hän toipui heti.

— Te unohdatte itsenne! sanoi hän kylmästi ja nousi ylös. Teillä ei ole mitään oikeutta lukea minulle lakia.

— On kyllä. Yhtä hyvin kuin teillä on ollut minuun nähden se oikeus. Te se olitte joka… teitä tottelin, kun…

— Hiljaa!

Lucian silmät liekehtivät ehkäisevästi Allania kohti.

Allan pysähtyi, puristi kätensä nyrkkiin punan noustessa tummana hänen tummalle iholleen. Kesti vain muutaman sekunnin hänen päästäkseen itsensä herraksi.

— Erik on varmaankin sekoittanut joitakin konnankujeita juomaansa, koska se on noussut meille päähän, niin että joudumme riitaan, sanoi hän tavalliseen kevyeen, hilpeään, hieman pilailevaan tapaansa ja kääntyi taasen Luciaan päin, kuitenkaan häneen katsomatta.

Keventyneenä Luciakin muutti tapaa ja yhtyi Allanin leikkiin.

— Te olette varmaankin paha juovuspäissänne? sanoi hän.

— Hirveä, myönsi Allan. Niin, se on ihan totta. En uskalla juoda itseäni juovuksiin, sillä saatan sanoa ja tehdä silloin kauheita.

— Teidän pitäisi liittyä raittiusseuraan.

— Ei, kiitos kaunis. Se olisi minulle paras tapa tulla juomariksi. Saisin samana hetkenä, jona olisin vannonut olevani maistamatta, epätoivoisen halun väkeviin. Olen sellainen, nähkääs. Siitä, mitä helposti voin saada, en välitä. Saavuttamaton, se vasta vetää ja kietoo minua.

— Se on onneton luonne, huomautti Lucia syvemmin myötätunnoin kuin mitä tahtoi ilmaista.

Mutta Allan heitti häneen pikaisen, riemuitsevan katseen.

— Erehtyisin kokonaan, ellette te ole samanlainen, sanoi hän. Onneton luonne on salaisuus onnettomaan rakkauteen.

Lucia ei vastannut, sillä he olivat, keskustelun lopulla hitaasti kävellen tulleet nyt muun seuran lähettyville, ja Anna, joka juuri huomasi heidät, tuli heitä vastaan iloisena ja mitään epäilemättä.

Hetkistä myöhemmin, kun sillä hetkellä ei ollut mitään emännyystoimia, hän pisti kätensä Lucian kainaloon ja veti tämän mukaansa myllypolulle, joka johti puutarhasta ylöspäin kosken sivua vanhalle rappeutuneelle myllylle.

— Oi, Lucia, kun menen naimisiin ja saan oman kodin, niin tiedän, kenen tahdon saada vieraaksi niin usein ja niin kauaksi aikaa kuin suinkin.

— Saatuasi oman kodin on sinun miehesi sinulle kaikki kaikessa, niin ettet tarvitse ketään muuta.

— Kyllä tarvitsen jonkun kanssa puhua onnestani. Eikä siihen ole ketään sopivampaa kuin Lucia, joka oli ainoa, kenen kanssa voin puhua Allanista, ennenkuin vielä tiesin, rakastiko hän minua.

— Eikö ole tarpeeksi, kun saa elää onnessaan? Onko välttämätöntä puhua siitä? kysyi Lucia kevyeen, mutta sydämelliseen tapaansa.

Anna pudisti päätään.

— En tule puhumaan siitä monen kanssa. Ehkä en Luciallekaan paljoa. Mutta tahdon, että Lucia tulee katsomaan sitä.

Tuo viimeinen tuli niin taivuttavasti. Lucia hymyili.

— Miksi et sano minua "sinäksi", vaan toistat myötäänsä nimeäni?

Anna hymyili hieman hämillään.

— Se on niin outoa vielä, en saa sanotuksi sitä koskaan. On ikäänkuin en pitäisi siitä, että tulen Lucian tasalle, niinkuin tunnen tekeväni, jos sanon "sinä". En oikein pidä siitäkään, että sanon Lucia. "Lucia-täti" oli kuin jalustalla — ja tuntuu tyhjältä, kun se ei enää ole siellä.

— Mutta sinä et ole nyt enää lapsi. Sinun pitää pitää huolta siitä, että tulet täysi-ikäiseksi tunteissasikin. Pakottaudu sanomaan minua "sinäksi". Pian se menee itsestään, näes.

— Tahdotko sinä tulla käymään minun luonani naimisiin mentyäni? kysyi Anna nauraen.

— Mitähän sinun miehesi sanoisi siitä?

— Hänkö? Hän on sinuun vähintään yhtä ihastunut kuin minäkin. Emme koskaan puhu vilkkaammin kuin puhuessamme sinusta.

— Sinä rakas pieni! sanoi Lucia ja suuteli tuota hyväuskoista ja luottavaista tyttöä ahdistavan myötätuntoisesti.

Anna piti sen myöntymyksenä.

— Kuinka nautinkaan, kun te kaksi olette luonani! sanoi hän lämpimästi. Pidän niin monesta: vanhemmista, sisaruksista ja kaikista täällä, mutta tunnen eniten sinua ja Allania kohtaan. Eniten häntä kohtaan tietysti, mutta senjälkeen sinua kohtaan.

He tulivat pienen myllyn luo, joka aikoja sitten oli lakannut jauhamasta. Luonto siellä oli metsittynyttä ja suurta, ja tuo rappeutunut mylly tuntemattomille muistoilleen sopi hyvin ympäristöönsä.

Anna meni varovasti valkokuohuisen kosken yli vievälle sillalle.

Se oli huojuva ja laho ja siihen oli toiselta puolen naulattu este merkiksi, ettei pitäisi yrittää yli.

— Tule takaisin, Anna, on vaarallista seisoa siinä! huusi Lucia saadakseen äänensä kosken kohinassa kuuluviin.

Mutta Anna, joka muuten ei koskaan ollut ylimielinen, näytti tänä iltana saaneen kummallisen halun uhmata vaaraa. Hän vain pudisti päätään hymyillen, ja seisoi paikallaan. Vieläpä hän nojautui laidan ylikin katsoen alas kiehuvaan, kohisevaan veteen.

Mutta Lucia tarttui hänen käsivarteensa ja tempasi hänet sillalta. Sitten hän torui häntä vahvasti hänen tyhmyydestään ja selitti, että hän jo samana iltana koettaisi saada Erikin hakkauttamaan sillan rikki, jottei kukaan enää saisi sitä päähänpistoa, että menisi henkensä kaupalla sille seisomaan.

Mutta siten toruessaan hän ihmetteli, oliko joku armelias voima ajanut Allan Bentickin morsiamen tuolle hengenvaaralliselle portaalle. Valkean kosken sylissä ei ollut mitään petosta, se olisi ottanut Annan nuoren elämän, mutta jättänyt tuon lämpimän sydämen luottamuksen ehjäksi ja sen rakkauden haavoittamattomaksi.

38.

Niinkuin Annan yhdessäolo sulhasensa kanssa oli tuottanut hänelle jotakin pettymyksen tapaista, niin kävi kirjevaihdonkin suhteen. Kesäillan valoisassa hämyssä oli pikku morsiamen kyllä helppoa kirjoittaa kaikesta, mitä hän ei ollut saanut sanoa, mutta saatuaan sitten Allanin vastauksen, ei se ollut sellainen, kuin hän oli odottanut.

Mutta hän löysi lohdutuksen syitä. Allan oli aina ollut tunnettu huonoksi kirjeiden kirjoittajaksi. Hän koetti myöskin ajatella niin, että Allan monessa kohdin oli aivan toisenlainen kuin hän. Hän ei ollut sen tapainen, että olisi puhunut tunteista, mutta eihän tuon äänettömyyden tarvinnut merkitä sitä, että hänellä ei niitä ollut; muutamilla luonteilla saattoi juuri tuollainen äänettömyys merkitä tunteen syvyyttä enemmän kuin monet sanat.

Hän oli niin hyvä häntä — Annaa — kohtaan ja ilmaisi sen omaan erikoiseen tapaansa:

"… Et saa asettaa minua niin korkealle kuin nyt teet", kirjoitti hän esimerkiksi kerran vastaukseksi Annan erittäin hellään kirjeeseen. "Minua pyörryttää ja minä putoan, ja minun lankeemukseni tulee sitä suuremmaksi, mitä korkeammalle sinä asetat minut, niin että kaikella muotoa anna minun seisoa rinnallasi maassa!"

Kyllä Anna olisi mieluummin halunnut helliä sanoja oman hellyytensä vastineeksi, mutta Allan oli se mikä oli, ja tämä vastaus oli luonteenomaista Allanille ja senvuoksi Anna oli tyytyväinen.

Allanin olento oli niin läpeensä toisenlainen kuin hänen, joka suhteessa eroten siitä, mihin hän tätä ennen oli tottunut, ja Anna tunsi vastustamatonta vetoa häneen ikäänkuin uuteen ja tuntemattomaan, houkuttelevaan maailmaan, josta hän odotti jotakin sanomatonta.

Kihlausaika ei tullut pitkäksi. Allanilla oli, kuten hän sanoi, tuulta purjeissa ja hän saattoi jo joulun tienoissa tulla Västanforsiin morsiantaan noutamaan.

39.

Annalle, joka ei koskaan ollut ollut poissa kotoa ja jolla ei koskaan ollut mitään itsenäisyyttä, oli Tukholmaan-siirtyminen ja puuhailu omassa kodissa perinpohjainen elämänmuutos. Hänellä oli niin paljon uutta nähtävää ja uuteen mukautumista, mutta hän näki kaiken ikäänkuin jossakin oudossa hohteessa ja hän eli kultaista aikaa, sillä hän oli antautuva ja Allan hellä.

Kyllä Allanilla oli paljon työtä, niinkin paljon, ettei hän aina ennättänyt kotiin aterioille, mutta iltaisin he olivat yhdessä ja sunnuntaisin hänellä oli suurin osa päivää vapaata.

Anna oli varhaisimmasta lapsuudestaan asti kasvatettu sellaiseksi, ettei hän koskaan laiminlyönyt kirkkoon-menoa, jos hän vain suinkin voi sinne päästä, ja tämän tavan hän piti muuttumattomana naimisiinmenonsakin jälkeen. Ensimmäisinä sunnuntaina Allan seurasi hänen mukanaan, ja Anna piti sitä aivan luonnollisena seikkana. Suuri oli sentähden hänen hämmästyksensä, kun Allan eräänä kauniina aurinkoisena sunnuntaina ehdotti, että he lähtisivät kirkkoon-menon sijasta hiihtämään.

— Näes, kun tekee ankarasti työtä koko viikon, on ihanaa olla vapaana ja oikein reutoa sunnuntaina, selitti hän.

Annahan saattoi sen kyllä käsittää, mutta kuitenkin? Allan ei hellittänyt, vaan houkutteli, ja lopulta Anna myöntyi.

— Voimmehan mennä iltakirkkoon päivällisen jälkeen, sanoi hän.

— Niin kyllä, jos meitä haluttaa, myönsi Allan.

Mutta päivällisen jälkeen he olivat pitkän aamupäiväretken johdosta niin väsyneitä, että ei ollut juuri houkuttelevaa ruveta pukeutumaan ja mennä ulos jälleen. Allan sytytti sikarin ehdottaen, että Anna sen sijaan lukisi hänelle jotakin, sehän oli kai yhtä hyvä.

Anna antoi taasen suostutella itsensä. He istuivat niin lämpimästi ja kodikkaasti eikä Annalla ollut kylliksi yritteliäisyyttä nousta Allanin toivomusta vastaan. Hän luki hänelle palasen eräästä hengellisestä viikkolehdestä, mutta kun hän lopetti ja katsoi Allaniin, nukkui tämä tuolillaan. Anna tuli hieman noloksi, mutta kun Allan samassa heräsi ja otti tilanteen hullunkuriselta kannalta, huomasi Anna parhaaksi tehdä samoin.

Kun Allan seuraavan kerran esitti aamupäiväretkeä kirkkomatkan asemesta, ei Anna tahtonut myöntyä.

— Kaipaan niin kirkossa-käyntiä sunnuntaina, sanoi Anna pyytävästi.

— Silloin en tahdo estää sinua menemästä, sanoi Allan suostuvasti. Mutta kun minä kaipaan yhtä paljon ulkona olemista, kun minulla on siihen aikaa, toivon sinun suovan anteeksi, etten tule kanssasi, kun tänään on niin kaunis ilma.

Anna tuli pahoilleen ja koetti taivutella Allania. Hehän voivat mennä ulos kirkon jälkeen, hehän voivat kävellä sitten koko päivän. Mutta ei, Allan ei antanut suostutella itseään, hän keskeytti hieman kärsimättömästi, mikä pahoitti Annan mieltä. Hän luopui enemmistä pyytelemisistä ja meni yksin kirkkoon, mutta hän ei voinut sisimmässään päästä kylliksi tasapainoon hyötyäkseen kirkossa-käynnistään. Hän kaipasi Allania viereltään ja kaipasi sitäkin, ettei ollut hänen kanssaan siellä ulkona metsässä, missä Allan nyt kulki yksin lumisilla, aurinkoisilla teillä. Miksei hän saattanut tulla ensin kirkkoon hänen kanssaan, niin he olisivat sitten menneet yhdessä taas, ajatteli Anna murheellisena. Silloin hänellä olisi ollut, hyötyä ensin kirkosta ja sitten kävelystä, nyt häneltä meni kaikki hukkaan. Ettei Allan ollut voinut ymmärtää sitä, pahoitti häntä.

Mutta kun he sitten tapasivat toisensa päivällisillä, oli Allan niin tyytyväinen päiväänsä, niin iloinen ja herttaisen leikillinen, että Annan paha tuuli häipyi. Hän luuli, ettei Allan ollut ehtinyt huomatakaan sitä, mutta siinä hän erehtyi. Hän huomasi sen varsin hyvin ja ymmärsi loukanneensa häntä kieltäytymällä lähtemästä hänen kanssaan kirkkoon. Mutta kun hän ei ollut halukas antamaan millään tavoin sitoa itseään, ajatteli hän, että oli parasta ajoissa totuttaa hänet olemaan kirkkomatkoilla ilman hänen seuraansa. Sillä mihin hän oli lempiviikkojen aikana vapaaehtoisesti alistunut, sitä ei oltu tarkoitettu ottaa miksikään tavaksi koko elinajaksi, ja mitä pikemmin Anna huomasi sen, sitä parempi.

Samoin oli heidän tyynien, kodikkaiden iltojensa laita. Ensi aikoina Allan oli ollut täysin tyytyväinen istumaan kotona kahden kesken Annan kanssa, ja tämä, joka silloin nautti onnen täydellisyyttä, ei uneksinutkaan sitä mahdollisuutta, että Allan enemmän kuin hänkään voisi kyllästyä ja toivoa mitään vaihtelua. Mutta eräänä iltana Allan tuli kotiin kertoen ostaneensa heille teatteripiletit.

— Tarvitsee joskus jotakin virkistystä, ja ajattelen, että sinua huvittaisi nähdä tämä kappale, se on kuulemma hauska ja hyvin viaton.

— Oi, ei sinun olisi pitänyt tehdä sitä minun tähteni!

— Miksei? Senhän toki ansainnet.

Hän otti Annaa leuan alta ikäänkuin hän olisi ollut lapsi, ja suuteli häntä.

— Välitän niin vähän huveista. Hauskinta mitä tiedän on istua täällä kotona sinun kanssasi, vakuutti Anna sydämellisesti.

— Siitäkin voi saada kyllikseen, sanoi Allan hieman lyhyesti, mutta lisäsi heti itseään säälivin äänin: vai niin, että sinä et välitäkään minun teatteripilettiraukoistani! Luulin tekeväni sinut niillä iloiseksi!

— Oi, et saa käsittää sitä noin! virkkoi Anna hätääntyen siitä, millä tavoin Allan ymmärsi hänen empimisensä. On niin herttaista, kun sinä tahdot hankkia minulle hauskuutta, mutta tahdon vain sinun ymmärtävän, ettei mikään, mitä sinä annat minulle, merkitse sinun itsesi rinnalla mitään.

Hän oli niin innokas vakuuttamaan Allanille sitä, minkä tämä niin hyvin tiesi, mutta mitä hän salaisesti juuri halusi hieman laimentaa.

— No, kuinka käy, jätetäänkö piletit käyttämättä? kysyi hän, vastattuaan parhaansa mukaan Annan rakkauden tunnustukseen.

Anna oli kasvatettu pitämään teatteria yleensä pahana eikä hän senvuoksi ollut halukas lähtemään. Mutta osaksi oli hänen luontoaan vastaan jättää käyttämättä sellaista, josta oli maksettu, ja osaksi hän ei hennonut kieltäytyä lähtemästä mukaan, kun Allan oli odottanut hänen tulevan iloiseksi. Niinpä hän siis lähti.

Kappale kiinnitti hänen mieltään, mutta siinä oli yhtä ja toista, joka loukkasi häntä, eikä hän voinut ymmärtää, miten Allan niin innokkaasti taputti käsiään.

— Pikku hanhi, en minä taputa tapauksen juonelle, vaan näyttelemiselle, selitti Allan vastaukseksi Annan heikkoon vastalauseeseen.

Kun he sitten söivät illallista ulkona, neuvoi Allan hänelle yhtä ja toista esim. että on vähempiarvoista, mitä näytellään, pääasia on kuinka näytellään.

Ääneti ja ihmetellen Anna kuunteli tätä ja muita maailmanelämän selviöitä, joista hän epäilemättä olisi tuominnut useimmat, jos joku muu kuin Allan olisi niitä esittänyt. Nyt hän tahtoi ymmärtää ja jos mahdollista tulla niistä vakuutetuksi voidakseen olla samaa mieltä kuin Allan, mutta se ei onnistunut.

Tämän ensi kerran perästä sattui usein, että Allan tuli kotiin teatteripiletit mukanaan tahi hänellä oli jotakin muuta huvia odotettavana, ja Anna meni mukaan, vaikkakin empien. Ollessaan yksin Allanin kanssa ja katsoessaan jotakin hyvää kappaletta saattoi hän nauttia hyvin paljon, mutta toisinaan Allan otti hänet mukaansa näytännöihin, missä kappaleen toiminta ja jotkut esiintyjät vaikuttivat häneen epämiellyttävästi. Siinä seurassa, mihin Allan hänet vei, hän ei aina viihtynyt. Joistakuista hän saattoi pitää aika paljon, mutta yleensä hän tunsi itsensä heidän joukossaan vieraaksi. Ja se oli hänestä ikävää, sillä hän tahtoi niin mielellään viihtyä Allanin ystävien joukossa.

— Luulen, etten halua lähteä tänä iltana mukaan, sanoi hän kerran.

— Miksi et?

— En pidä tuosta teatterista. Se on… minun mielestäni… halpamaista.

— En tahdo pakottaa sinua, sanoi Allan ystävällisellä äänellä. Voin pyytää jonkun muun sinun piletilläsi.

— Menetkö kuitenkin? kysyi Anna kainosti, sillä hän oli puolittain toivonut, ettei Allan tahtoisi mennä ilman häntä.

— Tietysti minun on ikävää jättää sinut, mutta kun et tahdo tulla mukaan, niin…

Sinä iltana Anna muutti mieltään ja meni mukaan, mutta häntä ei kiusannut ainoastaan se henkinen ilmapiiri, johon hänen oli mahdotonta mukautua, vaan sekin, että Allania askarruttivat seurueen muut jäsenet enemmän kuin hän.

— Olisin yhtä hyvin voinut olla kotona, hän ei olisi kaivannut minua, ajatteli hän itseäänsäälivin tuntein.

Seuraavalla kerralla hän todellakin jäi kotiin, ja niin tapahtui sitten yhä useammin.

Allan näytti pikemminkin tyytyväiseltä kuin tyytymättömältä. Puoleksi hellästi, puoleksi leikillä hän sanoi häntä "Valkoliljaksi, joka pelkää tulevansa maailman turmelemaksi", suuteli häntä aina ennen lähtöään, mutta ei näyttänyt koskaan epäröivän lähtemästä, ja se teki Annan sydämelle kipeämpää, kuin mitä hän tahtoi tunnustaa.

Vähitellen kävi harvinaiseksi, että Anna lähti mukaan, mutta Allan meni usein. He olivat harvoin kotona kahden kesken, ja kun niin tapahtui, oli Allan haluton ja vähäpuheinen tai syventyi johonkin kirjaan.

40.

Kun Allan oli ulkona, odotti Anna aina häntä kunnes hän tuli kotiin. Allan piti sitä hyvin pahana, sillä tietoisuus siitä tuntui jonkinlaiselta siteeltä ja pakotti hänet kotiin joskus aikaisemmin kuin hän tahtoi. Hän koetti saada Annan luopumaan tuosta vaivalloisesta tavasta, mutta Anna piti tuollaiset yritykset Allanin huolenpitona hänestä ja vakuutti, ettei valveilla-istuminen, häntä lainkaan vaivannut, päinvastoin hän piti siitä paljon enemmän kuin maata panosta.

Allan ei hennonut sanoa hänelle suoraan, että hän itsensä tähden ei soisi Annan odottavan, ja häntä kiusoitti, ettei Anna itsestään voinut sitä käsittää.

Allan oli intohimoisesti vapauttarakastava luonne. Kun senvuoksi hänen vaimonsa seura ei enää ollut kylliksi hänelle, etsi hän muiden seuraa, mutta kuri hänellä tätä tehdessään oli epämieluinen tunne siitä, että hän laiminlöi vaimoaan, suututti häntä, ei itsensä tähden, vaan Annan, koska tällä hänen vaimonaan oli oikeutettuja vaatimuksia häneen. Se seikka, ettei Anna koskaan sanoin pitänyt kiinni oikeuksistaan, ei lauhduttanut häntä ollenkaan, pikemmin päinvastoin. Hän olisi pitänyt avoimesti lausuttuja nuhteita parempana kuin tuota marttyyri-ilmettä, joka alkoi yhä tavallisemmin näkyä Annan kasvoissa ja joka ärsytti Allania niin, että hänen oli toisinaan vaikea hillitä itseään vaimolleen kuohahtamasta.

Hillitty suuttumus ilmeni kuitenkin joskus hänen lyhyessä käytöksessään ja kylmäkiskoisuudessa, joka koski Annaan sanomattomasti eikä suinkaan vähentänyt hänen raskasmielisyyttään. Mutta hänessä ei ollut kuitenkaan vielä herännyt mitään epäilyä Allanin rakkauden suhteen. Toisinaan Allania liikutti Annan luottamuksen järkkymättömyys, mutta pahimpina hetkinään hän ajatteli sen merkitsevän typeryyttä, ja hän ärtyi siitäkin.

Vihdoin kuitenkin tuli kuin äkkiyllätyksenä heille kummallekin tuo välttämätön hetki, jolloin Annan silmät aukenivat, ja hänen luottamuksensa sai iskun. Se tapahtui eräänä iltana kun Allan tuli tavallista myöhemmin kotiin ja tapasi Annan täysissä pukimissa häntä odottamassa. Allan oli juonut enemmän kuin sieti, mutta sitä Anna ei huomannut, sillä hänen ryhtinsä oli täysin vakava, hän liikkui vapaasti eikä hänen puheessaan ollut mitään sammaltavaa tai sotkuista.

Kuten Allan kerran leikillään oli sanonut Lucialle, oli hän hyvin paha juovuksissa ollessaan. Tuo paha juomapää vaikutti nyt, että kun hän tapasi vaimonsa vielä jalkeilla, hänet valtasi hillitön viha.

— Miksi et makaa? kysyi hän viiltävän terävästi Annan pelästynyt ilme tuon odottamattoman töykeän puhetavan kuullessaan ja hänen hiljainen, soperteleva selityksensä siitä, ettei hänellä ollut mitään lepoa ennenkuin Allan oli kotona, lisäsi vain tämän vihaa.

— En suvaitse enää sitä, että istut valveilla minua odottamassa. Tuntuu sietämättömältä tietää sinun tekevän niin. En kärsi mitään vakoilua, sanon sinulle.

— Mutta… eihän… eihän se sitä ole! sammalsi Anna.

— Eikö ole? No mitä se sitten on? Haluat vain huvin vuoksi tervehtiä minua noine kalpeine marttyyri-ilmeinesi ikäänkuin moittien siitä, että olen ollut liian kauan ulkona. Tahdot tietysti, että minun pitää alituisesti istua kotona ja hyväillä sinua. Mutta sitä ei kukaan mies ajan pitkään kestä, ja minä kaikkein vähimmin.

Hän kaatoi kiivaasti vettä lasiin, vei sen huulilleen, mutta nakkasi sen taas aika vauhtia pois.

— Sanon sinulle, kumpi meistä kahdesta on marttyyri, jatkoi hän samalla kiihkeällä äänellä, unohtaen kaiken hienouden, — minä se olen etkä sinä. Sinut heitettiin minun jälkeeni, niin että minun oli pakko ottaa sinut. Etkä sinä tietysti käsittänyt mitään, vaan teit parhaasi sitoaksesi minut auttamattomimmin. Eikä sinulla nyt ole älyä tyytyä olemaan rouvana, vaan tahdot sitoa vapauttani ja istua kotona itkemässä silloin kun minä haluan olla ulkona ja pitää hauskaa. Siitä voi raivostua!

Annan sydän oli lakata lyömästä ja hän tunsi kylmenevänsä.

— Kuka heitti minut sinun jälkeesi? sai hän vavisten sanotuksi.

— Pater ensinnäkin. Ja Erik ja… no niin, se on sama. Aasi olin, kun välitin heistä. Mitä minä muuta tahdoin kuin leikkiä kanssasi ja ilahduttaa sinua, mutta sinun piti tietysti ottaa se todeksi, mitä ei kukaan pyytänyt sinua tekemään. Ja minä, senkin aasi, ajattelin, että voinhan ottaa sinut, kun en kuitenkaan koskaan voisi saada…

Tässä hän keskeytti uudelleen. Mutta hänen silmissään salamoi ja säihkyi, ja sitten hän kivahti taasen raivoissaan:

— Inhoan olla sidottuna, ja inhoan kaikkea, mikä minua sitoo!

Anna ei voinut katsoa häneen seisoessaan siinä painautuneena seinää vasten ja molemmin käsin puristaessaan sohvan selustaa, ikäänkuin olisi siitä hakenut suojaa ja tukea.

Ensimmäisen kerran koko purkauksensa kestäessä Allan katsoi Annaan.

— Miksi olet vaiti? Miksi et toru? Olisi helpotus, jos tekisit niin. En saata sietää tuota marttyyriutta, tuota koiran kaltaista nöyryyttä.

Hän keskeytti, sillä Anna oli yht'äkkiä nostanut päänsä ja katsoi häneen. Tuo tallattu mato nousi vihdoinkin.

— Menitkö vastoin tahtoasi kanssani naimisiin?

— Menin kyllä, vastasi Allan sellaisella epähienoudella, mihin hän selvänä ei koskaan olisi tehnyt itseään syypääksi.

— Minkätähden?

Annan kalpeat huulet muodostivat vaivoin sanan.

— Niin, sanoppas! Mutta se on tehty eikä sitä voi muuttaa. Nyt minä menen maata.

Oli aivan kuin hän olisi yht'äkkiä saanut aavistuksen tämän kohtauksen kohtalokkaisuudesta, ja kun hän tunsi itsensä kykenemättömäksi korjaamaan sitä, minkä oli särkenyt, totteli hän mielijohdetta mennä pois kaikesta. Hän meni makuukammioon, paiskaten mennessään oven kiinni, kiskoi vaatteet yltään, heittäysi vuoteeseen ja nukkui.

Mutta hänen pikku vaimo-parkansa seisoi toisessa huoneessa ja ihmetteli, oliko se, mitä hän äsken oli kokenut, todellisuutta vai kauheaa unta.

Ensin hän seisoi jäykkänä tuijottaen oveen, josta Allan oli hävinnyt, mutta vähitellen hän heräsi horteestaan ja hänelle alkoi selvitä, mitä oli tapahtunut.

Vavisten hän vaipui tuolille koettaen ajatella. Kun se viimein onnistui, olivat ajatukset katkeria ja tuhoisia. Mitä Allan oli kiihkeässä mielenkuohussaan sanonut, se heitti valoa yhteen ja toiseen asiaan, jonka hän oli hämärästi tuntenut selvittämättä sitä itselleen. Hän muisti seikan toisensa jälkeen, jonka hän oli selittänyt sydämensä mukaan, mutta jonka hän nyt ymmärsi kokonaan toisin.

Hän oli kuormana rakastamalleen miehelle. Siitä ei ollut vähintäkään epäilystä. Hänhän oli itse sanonut sen hänelle.

Voiko antaa hänelle katkerampaa maljaa? Pitikö hänen todellakin tyhjentää se? Eikö ollut mitään mahdollisuutta torjua sitä pois? Yksi halu nieli kaikki muut hänen tuskaisen sydämensä toiveet, halu vapauttaa Allan.

Mutta kuinka se voisi tapahtua? Kuolema ei ollut hänen vallassaan ja avioero oli väärin.

— Oi, Jumala, mitä minun pitää tehdä, mitä saan tehdä?

Hän nousi ja käveli lujasti yhteenpuristetuin käsin muutamia askeleita. Mutta jalat vapisivat hänen allaan, ja hän vaipui polvilleen sohvan eteen painaen otsan käsiinsä. Rukoilla hän ei vielä osannut, ristiä vain kätensä tuskassa ja kärsiä.

Hän tahtoi pois Allanin luota. Mutta mihin hän voisi mennä? Ei kotiin. Vanhemmat nuhtelisivat häntä ja Allania ja lähettäisivät hänet takaisin Allanin luo.

Hän ei voinut nähdä häntä enää, ei voinut! Häntä värisytti muistaessaan Allanin katseita ja sanoja ja ääntä.

Nyt hän kyllä nukkui. Viereisessä huoneessa oli niin hiljaista. Hän kohotti päätään ja kuunteli kiivaasti sykkivin sydämin. Hänhän oli tuolla sisällä, ovi vain oli heidän välillään! Hän saattoi tulla hänen luokseen koska tahansa. Silmitön kauhu valtasi hänet, hän koetti nousta, mutta oli liian heikko.

Sitäpaitsi, mihinkäpä hän saattoi paeta? Yksin keskellä yötä?

Hän koetti tulla järkiinsä ja sanoi itselleen, ettei Allan voinut tehdä hänelle pahempaa kuin hän jo oli tehnyt. Eihän hänen senvuoksi tarvitsisi olla peloissaan vaikkapa hän tulisikin.

Hän painoi kylmät kätensä jyskyttäville ohimoilleen. Sydän takoi mielettömästi, mutta siitä hän ei välittänyt. Huomattuaan sen, tuotti se hänelle vain toivon kipinän — mitä, jos se halkeaisi, ja hän saisi kuolla!

— Oi Jumala, suo minun kuolla, suo minun kuolla!

Hän oli hiljaa nojaten päätään sohvan pehmeään tyynyyn, hienoimpaan, Lucian kuuliaislahjaan, josta hän kerran oli tullut niin iloiseksi ensimmäisenä kuuliaispäivänään. Nyt hän ei sitä huomannut, ja jos hän olisi sen huomannut ja muistanut, miten huimaavan onnellinen hän oli ollut sinä aikana, olisi hän tuntenut vain elämän ivan.

— Oi Jumala, Jumalani, päästä minut olemasta hänen kuormanaan! Vapauta hänet minusta millä tavoin sinä tahdot, kunhan vain sen teet!

Hän alkoi voida rukoilla tuossa upottavassa kuohussa, joka nieli hänet. Ja hänen rukoillessaan tuli ajatuksia, jotka olivat pimeässä opastavan valon kaltaisia. Ei hän jaksanut niitä seurata, hän saattoi vain vaipua kärsimykseensä katse kohotettuna ylös niihin päin.

Ehkä Allan tarvitsi jonkun kuorman. Sekoittamaton onni ei aina ole parhaaksi. Hän tietysti tarvitsi kasvattamista, hän, kuten muutkin.

— Se on ehkä niin. Mutta, oi Jumala, anna hänelle sitten toinen kuorma, päästä minut olemasta hänen ristinään! rukoili hän vaikeroiden.

Silloin syttyi uusi tähti ikäänkuin vastaukseksi, tähti yliluonnollisen hohtava. Kuorman, joka rakastaa, täytyy voida muuttaa painonsa suurimmaksi siunaukseksi sille, jonka pitää sitä kantaa.

— Mutta kuinka, kuinka voin siten rakastaa, kun sydän vain verta vuotaa, ja kun kärsin? valitti tuo haavoitettu sydän-parka. Ristinä oleminen on suurin risti, en jaksa sitä kantaa. Anna minun kuolla!

"Minun ikeeni on sovelias ja minun kuormani on keveä. Oppikaa minusta, sillä minä olen sävyisä ja nöyrä sydämestä!"

Hiljaa ja vastustamattomasti kuin valo tunkivat nuo sanat tuon ahdistetun sielun pimeään.

Sävyisä ja nöyrä sydämestä! Siinä oli salaisuus, siinä oli keino, siinä oli opetuslapsen läksy, jonka hän oli saanut opittavakseen.

Hänen lapsuutensa mieli virsi tuli hänelle mieleen:

"Puhtahaks' minut, Herra, sä luo, Harhasta pois ota, helmahas tuo!

Alttiiksi tee minut kulkemahan, Minne sä viet, mun Vapahtajan."

Minne sä viet! Jumalan kanssa hän oli tekemisissä tässä niin vaikean vaikeassa! Jumalan kanssa ennen kaikkea. Hänen kätensä ojensi hänelle tämän katkeran maljan, hänen kasvojensa edessä hän saisi sen tyhjentää. Jumala katsoi häneen vahvassa rakkaudessaan, joka ei säästä, mutta joka ei myöskään koskaan petä. Ehkäpä hän juuri tämän vaikean tuskan avulla luo häneen uuden sydämen.

Ja kaikkien niiden todistajain joukko, jotka olivat kieltäneet itsensä ja maailman etsiäkseen sitä, mikä on ylhäällä, ne katsoivat häneen ja huusivat hänelle rohkaisevasti: Kestä!

Hän veti pitkän, vapisevan huokauksen. Hän tiesi nyt, että hän tahtoi kestää, mutta hän ei tiennyt, kuinka. Hän saattoi vain olla hiljaa hänen edessään, joka on sävyisä ja nöyrä sydämestä ja joka opettaisi häntäkin tulemaan sellaiseksi.

Anna ei työntänyt vaikeaa maljaa luotaan, vaan rukoili kuuliaisuutta voidakseen sen juoda. Ja hän otti kantaakseen kuormista vaikeimman, olla itse ristinä.

— Mutta, Isäni, rakas Jumalani ja Isäni, jos minun pitää olla hänen taakkanaan, niin tee minut hänelle siunaukseksi! Ole minun kanssani, ole minun kanssani!

Hän lepäsi hiljaa rukouksessa kärsimyksineen, ja tunnit kuluivat.

41.

— Anna, missä olet? Oletko täällä?

Anna nousi ylös vavisten. Makuuhuoneen avonaisesta ovesta lankeavassa valossa, joka kajasti viereiseen huoneeseen, näkyi Anna epäselvästi Allanin etsiviin silmiin. Hän seisoi pimeässä nurkassa, mutta Allan erottui selvästi valoisaa taustaa vasten.

Allan kuuli Annan liikahtavan. Hän katsoi sinne päin ja huomasi hänet.

— Miksi et tule ja pane maata?

Kun ei Anna vastannut eikä tullut häntä vastaan, meni Allan hänen luokseen, otti häntä olkapäistä kiinni ja katsoi hänen kalpeisiin kasvoihinsa.

Allan oli nukkunut sikeästi useita tunteja ja oli nyt taasen oma itsensä.

— Ethän toki pelänne minua? sanoi hän ystävällisesti. Säikytin varmaankin sinua illalla? Sinä pidit ehkä totena, mitä pötyä minä puhuin? Piditkö?

— Pidin, kuiskasi Anna.

— Sellainen pikku tyhmeliini! Etkö huomannut että olin päissäni? Olin juonut liian paljon ja minä olen paha juovuspäissäni. Mitä mies semmoisessa tilassa puhuu, siihen ei koskaan pidä kiinnittää huomiota. Etkö voi sitä ymmärtää?

Anna katsoi häneen ihmeissään, voimatta seurata tätä käännettä. Allan piti joutavana sitä, mikä hänelle yön taistelun aikana oli merkinnyt Jumalan maljan vastaanottamista elinaikaisine suruineen.

— Oletko suuttunut minuun? kysyi Allan. Hän oli koko ajan puhunut hyvin ystävällisellä äänellä, kuten pelästyneelle lapselle, jota tahdotaan rauhoittaa ja sovittaa.

Anna mietti ennenkuin vastasi.

— En, sanoi hän sitten.

— Annatko minulle anteeksi?

Taasen Anna mietti. Oliko siinä jotakin anteeksiannettavaa? Voiko Allan sille mitään, ettei hän rakastanut, ettei koskaan ollut sitä tehnyt? Voiko häntä moittia siitä, että hän oli uhrautunut sille, minkä katsoi kunnian vaativan? Voiko hän sille mitään, että hän — Anna — oli sellainen, ettei hän jaksanut kantaa sitä, että tiesi olevansa uhrautumisen esineenä?

— Siinä ei ole mitään anteeksiantamista, vastasi hän hiljaa.

— No sitten!

Hän suuteli Annaa ja veti hänet lempeän väkivaltaisesti valoisaan makuuhuoneeseen.

— Silloin olemme jälleen ystäviä, ja tuo ruma yöllinen kohtaus on unohdettu? Nyt sinun pitää panna maata ja nukkua. En tahdo, että tulet sairaaksi, ymmärrätkö, sanoi hän hellästi.

Anna ei erehtynyt nyt, kuten ennen, pitämään ystävällisyyttä rakkautena, mutta se lievensi kuitenkin hänen kipeimmin polttavaa tuskaansa ja teki mukautumisen hänelle mahdolliseksi.

Allan uskoi, mitä tahtoi uskoa ja luuli senvuoksi, että kaikki oli taasen hyvin, kun Anna, väsyneenä mielenliikutuksesta ja surusta, nukkui pää painuneena hänen rinnalleen ja hänen käsivartensa ympäröimänä.

Allan miltei tunsi hieman halveksumista Annaa kohtaan sentähden, että tämä niin helposti antoi lepyttää itsensä. Hän ei tiennyt Annan olevan sellaisen, että hänen oli mahdotonta elää kenenkään kanssa epäsovussa.

42.

— Lähdetkö mukaan kirkkoon?

Anna seisoi juuri valmiina lähtemään ulos sunnuntaiaamuna ja huomasi kummastuksekseen Allanin ottavan takin päälleen, ikäänkuin aikoen lähteä mukaan.

— Lähden. Enkö saa lähteä? Menetkö mieluimmin yksin?

Anna ymmärsi, että Allan lähti vain hänen tähtensä. Hän oli ollut niin erikoisen ystävällinen tuon yön jälkeen, ja Anna, joka ymmärsi, että hän tahtoi poistaa sen vaikean muiston, ei ollut työntänyt häntä pois, vaikka mikään ei voinutkaan tehdä olemattomaasi sitä, mikä oli tapahtunut. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että Allan oli sanonut hänelle totuuden, ja hän koetti totuttautua siihen tietoisuuteen, ettei hän omistanut hänen rakkauttaan. Se oli niin mahdottoman vaikeaa, ja se kävi päinsä ainoastaan Jumalan kasvojen edessä. Senvuoksi hän alinomaa etsi siihen tilaisuutta. Parhaiten hän löysi sen yksinäisyydessä. Senvuoksi hän omasta puolestaan olisi mieluimmin mennyt kirkkoon yksin. Mutta ehkä Allan voi hyötyä sinne menosta, mikä syy hänen haluunsa sitten lienee ollutkin. Siitä syystä Anna tahtoi mieluummin, että Allan tulisi mukaan kuin että hän — Anna — menisi yksin, senvuoksi hän ei mielestään sanonut muuta kuin totuuden vastatessaan olevansa iloinen saadessaan hänet mukaan.

Hänellä oli vaikea hetkensä kirkossa tänään. Tavallisesti hänellä ei muulloin ollut sellaisia täällä. Mutta hän oli niin tietoinen vierustoveristaan ja se askarrutti niin hänen ajatuksiaan, ettei hän nähnyt Jumalan kasvoja.

— Miksi et laulanutkaan tänään? Tiedäthän, että menen kirkkoon kuullakseni sinun ääntäsi virren veisuussa, sanoi Allan, heidän ollessaan kotimatkalla.

Tuo ystävällisen leikillinen tapa, josta Anna ennen oli pitänyt niin paljon senvuoksi, että hän oli pitänyt sitä naamiona, jonka taakse Allan oli kätkenyt todelliset, syvät tunteensa, kiusasi häntä nyt, kun hän ymmärsi, että se peittikin tunteen puutteen.

— Teetkö vieläkin niin?

— Totta kai. Eihän sinun äänesi tietääkseni ole kadottanut sointuaan.

Allan oli huomannut Annan lyhyessä kysymyksessä piilevän väkinäisyyden ja hän koetti lukea hänen ajatuksensa hänen kasvoistaan, mutta Anna piti päätään niin, että hatunlaita oli tiellä.

Allanin silmäkulmat rypistyivät ja hän näytti muutaman sekunnin ajan huolestuneelta, sillä hän aavisti, mitä Anna ei tahtonut sanoa, nimittäin että hän oli ollut liian alakuloinen laulaakseen.

Ettei hän nyt voinut päästä irti tuon onnettoman yön vaikutelmasta! Mutta hän ajatteli siten paremmin auttavansa häntä pääsemään siitä, että hän itse oli olevinaan, niinkuin olisi unohtanut sen. Senvuoksi hän alkoi puhella tavalliseen, huolettomaan tapaansa kaikesta muusta. Ja ellei hän karkoittanutkaan Annan surua, sai hän hänet pian ainakin ulkonaisesti näyttämään vähemmin surulliselta.

Allan ei voinut olla huomaamatta muutosta joka oli Annassa tapahtunut ja joka ei näyttänyt tahtovan poistua. Anna ei koskaan työntänyt luotaan Allanin lähestymistä, ja hän otti vastaan hänen hyväilynsä ja hänen huomaavaisuutensa luonteenomaiseen hiljaiseen arvokkaaseen tapaansa, mutta hän ei vastannut niihin kuten ennen. Ja hän oli hyvin kalpea ja hiljainen.

— Sinun pitää reipastua! Sinä et saa tulla liian liljan-valkoiseksi! sanoi Allan katsoen häneen niin huolestuneen näköisenä, että vaikka Anna oli varmasti vakuutettu, ettei omistanut Allanin rakkautta se sai kuitenkin hänen sydämensä nopeammin sykkimään ja kalpean posken punoittamaan.

43.

— Allan, minun pitää saada tietää jotakin.

— Mitä sitten?

Anna lepäsi sohvalla erittäin väsyneenä ja heikkona, ja Allan oli juuri ollut häntä katsomassa ja näkyi nyt aikovan ottaa aikaa istuakseen hetkisen hänen luonaan.

— Kuka se oli, jota sinä et voinut saada?

Se kysymys ei ollut antanut Annalle tuon yön jälkeen rauhaa. Hän oli miettinyt, tehnyt huomioita ja arvaillut sinne ja tänne, mutta tuloksetta. Nyt se pakottautui ensi kertaa esiin sanoina.

Allan säpsähti kysymystä, ikäänkuin se olisi pistänyt häntä.

— Olenhan sanonut sinulle, ettet saa ottaa vakavalta kannalta sitä, mitä silloin yöllä puhuin. Luulin, että olit totellut minua.

— Ymmärrän sinun katuvan, että sanoit tuota kaikkea, ymmärrän, ettet tahtonut loukata minua etkä koskaan olisi tehnyt sitä, ellet… jos olisit ollut… oma itsesi. Mutta ymmärrän myöskin, että mitä silloin sanoit, oli totuus.

Allan teki kiivaan liikkeen tahtoen väittää vastaan, mutta Anna ehkäisi hänet tuolla hiljaisella, vastustamattomalla arvokkuudella, joka aina oli ollut hänen olennossaan, mutta joka viime aikoina oli esiintynyt selväpiirteisesti.

— On parempi katsoa totuutta kasvoihin kuin sekoittaa sitä, sanoi hän. Olisi ollut parasta, että olisin saanut tietää sen alusta alkaen, sillä silloin en koskaan olisi suostunut sitomaan sinua.

Tässä hänen äänensä tuli kiihkeäksi, mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi tyynesti.

— Se nyt on niinkuin on eikä sitä voi muuttaa. Siitä on nyt tehtävä mahdollisimman parasta. En saa vain mitään rauhaa… minun täytyy vain alati miettiä, kuka se on, jonka olisit tahtonut, mutta et saanut.

Hän katsoi rukoilevasti Allaniin, ja hänen katseessaan oli myös ilme, joka pani Allanin aavistamaan, että hänen oli onnistunut kohota luonnollisen mustasukkaisuuden yläpuolelle, jopa siinä määrin, että voi tuntea sääliä häntä — Allania — kohtaan.

Mutta Allanin kasvot olivat jäykät, eikä Anna voinut lukea niistä.

— Mitä varten sinun pitää se tietää? kysyi hän lyhyesti.

— Luulen, että olisi parempi, jos saisin sen tietää. Nyt tunnen salaisuutesi jonakuna lähelläni olevana tuntemattomana, pimeään kätkettynä… Ja sitten on toinen seikka: Sinulla on samantapainen suru kuin minulla. Tuntisin oman suruni keveämmäksi, jos saisin jakaa sinun surusi. Ellet voi antaa minulle rakkauttasi, etkö voi kuitenkin antaa luottamustasi.

Hän katsoi Allaniin niin surullisesti ja herttaisesti, kuin voi vain se, joka yksinään on taistellut ja myös voittanut itsensä.

Allan oli toisinaan sanonut, että Anna oli liian hyvä hänelle, mutta koskaan hän ei ollut tuntenut sitä niinkuin tällä hetkellä.

Hän ei löytänyt sanoja vastaukseksi, eikä se nimi, jota Anna kysyi, ollut koskaan ollut hänen ajatuksistaan siinä määrin pois pyyhkäisty kuin nyt.

— Tunnenko minä hänet? kysyi Anna.

Allan nousi ylös kiireesti ikäänkuin olisi tahtonut mennä pois hänen luotaan, mutta Anna tarttui molemmin käsin hänen käteensä pidättäen hänet. Allan näki, että hän oli päättänyt saada tietää hänen salaisuutensa. Allan ihmetteli, mitä sen kyseleminen nyt hyödytti, sillä se kuului menneisyyteen, sen hän tunsi. Mutta ei olisi helppoa saada Annaa sitä uskomaan. Sillä kun hän kerran oli saanut jonkin käsityksen, pysyi se hyvin lujassa.

— Tunnenko minä hänet?

— Sinä osaat olla, kun niikseen tulee, hyvin itsepäinen!

Anna vahvisti hänen väitteensä uudistaen kysymyksensä.

Allan huomasi turhaksi koettaa pidättää häntä. Mutta Allan ei pitänyt siitä, että häntä pakotettiin, ja hänen äänensä oli tyly, kun hänen piti antaa vastauksia, jotka vain olisivat omiaan yhä auttamattomammin eroittamaan Annan hänestä.

— Sinä et ainoastaan tunne häntä, vaan pidät hänestä hirveän paljon.

Annan silmät suurenivat, hän koetti arvailla ja arvasikin.

— Onko se… Lucia?

Se oli hän.

Anna oli innoissaan kohottautunut puoleksi ylös, nyt hän painui takaisin sohvan pieluksille.

Äänenpaino, jonka Allan oli pannut verbin imperfektiin, jäi Annalta huomaamatta, mutta hän tunsi kuitenkin helpotusta. Hän ei ymmärtänyt, minkä vuoksi hänen mielestään oli niin paljon parempi, että se oli Lucia kuin että se olisi ollut joku muu.

— Minkätähden et voinut saada häntä? kysyi hän muutaman minuutin äänettömyyden jälkeen.

Allan epäröi, mutta vain muutamia sekunteja. Anna oli pyytänyt hänen luottamustaan, hän saisi sen. Hän oli varma siitä, että jos Lucia olisi tiennyt heidän tilanteensa, hän olisi luvannut hänen kertoa Annalle tarinansa. Senvuoksi hän teki sen.

Anna kuunteli unohtaen rakkaimman ystävänsä surun tähden oman surunsa.

— Ei minulla ollut aavistustakaan, että hän kärsi mitään sellaista! Hänhän on aina niin iloinen.

— Siinäpä juuri on tuo hänessä oleva suuremmoisuus, sanoi Allan.

Anna makasi hiljaa ja mietti. Sitten hän käänsi katseen mieheensä.

— Kertoiko hän sen sinulle vastaukseksi kosintaasi?

— En ole koskaan häntä kosinut.

— Etkö? Mutta kuinka sitten voit tietää, että hän ei ole lohduttautunut?

Allan kohautti olkapäitään.

— Sellaisen tuntee, sanoi hän.

Anna seurasi omaa ajatuksenkulkuaan. Allan olisi ehkä voinut saada Lucian, jos hän olisi kosinut. Varmasti olisikin. Hän olisi voinut voittaa hänet nyt, jos hän olisi vapaa. Hän tuli tästä ajatuksesta hyvin kalpeaksi, ja hänen silmiinsä tuli tuskainen ilme.

Levottomana hänen kasvojensa muutoksesta Allan kumartui hänen puoleensa.

Annan tuska kävi liian suureksi hänen voidakseen hillitä sitä. Hän katsoi tuskaisena Allanin kasvoihin ja kohotti lujasti yhteen puristetut kätensä häntä kohti.

— Oi Allan, Allan! vaikeroi hän.

— Mikä sinun on, rakas? kysyi Allan pelästyneenä ja otti hänen kätensä omiinsa.

— Olen teidän kummankin tiellä. Teidän kahden, joita rakastan eniten kaikista. Juuri teidän tiellänne minun täytyy olla… niin kauan kuin elän.

Se kävi yli hänen voimiensa. Hän tarttui Allaniin kuin hukkuva, ja Allan otti hänet syliinsä. Sitten hän tunsi kuinka Anna herpautui ja kävi painavaksi. Hän pyörtyi.

44.

Kun Allan piti vaimonsa tajutonta olentoa sylissään, muistui hänen mieleensä yht'äkkiä, mitä Lucia oli kerran sanonut hänelle Annasta:

"Tuo pieni tunteellinen olento tulee suremaan itsensä kuoliaaksi, jos hän huomaa menneensä naimisiin olematta rakastettu."

Hänellä oli ollut silloin toinen käsitys, nyt hän huomasi, että Lucia oli ymmärtänyt Annan olennon paremmin kuin hän.

Mutta hänellä ei ollut nyt aikaa mihinkään mietiskelyyn. Hän teki kaikkensa herättääkseen pyörtynyttä, ja onnistuttuaan siinä, oli hänen ensi huolenaan varoa häntä enemmiltä mielenliikutuksilta. Senvuoksi hän karttoi koskettamasta sitä, joka oli järkyttänyt häntä. Sensijaan hän puhui hänen kanssaan jostakin muusta, joka kyllä oli omiaan johtamaan hänen ajatuksiaan pois kaikesta surullisesta ja tekemään hänet toivehikkaaksi ja iloiseksi. Sillä hän ymmärsi, ettei Annan pyörtymiseen ollut syynä yksinomaan mielenliikutus. Annan heikkous, joka lisääntyi levottomuutta herättävässä määrässä, teki Allanin hänen suhteensa hyvin huolelliseksi, ja hän omisti hänelle kaiken joutoaikansa.

Mutta Annaa itseään ei huolettanut hänen heikkoudentilansa, hän tuli siitä päinvastoin iloiseksi, sillä hän näki siinä mahdollisuuden saada kuolla. Olihan todennäköistä ja luultavaakin, että niin tulisi käymään, arveli hän.

Tämä toive, jonka hän salasi Allanilta yhtä huolellisesti kuin Allan salasi häneltä levottomuutensa, palautti hänelle Allanin seurassa jonkun verran hänen entistä iloisuuttaan. Hän tunsi äärettömän suurta huojennusta ja kiitollisuutta siitä mahdollisuudesta, ettei hänen enää kauan tarvitse olla Allanille taakkana.

Vaikk'ei hän enää, uskonut Allanin rakkauteen, uskoi hän yhä hänen sydämensä hyvyyteen, tuon sydämen, jonka täytyi kärsiä siitä tietoisuudesta, että Anna oli onneton. Senvuoksi hän tahtoi nyt näyttää tyytyväiseltä, jopa iloiseltakin, löydettyään sen toivomansa onnellisen päämaalin, joka teki tämän hänelle mahdolliseksi. Hän ajatteli niinkin, että kun hän kerran olisi poissa, tuntuisi Allanista paremmalle voida muistella häntä valoisana.

Hän oli hyvin pahoillaan siitä, että oli päästänyt Allanin nähden tuskansa valloilleen ja hän oli hyvin halukas poistamaan sitä vaikutusta, jonka hänen mielenpurkauksensa ja tuo pyörtyminen varmaankin olivat häneen tehneet. Senvuoksi hänkin puolestaan karttoi yhtä paljon kuin Allan koskettelemasta sitä aihetta, joka silloin oli häntä niin järkyttänyt.

Hänen suhtautumistaan Allaniin johti hellä hienotunteisuus, hän otti vastaan kaikki tämän huolenpidon ja ystävyyden osoitukset, vaikka ne häntä pikemmin vaivasivat kuin ilahduttivat, koska hän ei voinut pitää niitä rakkauden, vaan ainoastaan hyvyyden ilmauksina. Mutta Allanille tämä oli hyödyllistä, ja kun hän — Anna — olisi kerran poissa, tuntuisi Allanista hyvältä muistella, että hän oli ollut hyvä Annaa kohtaan.

Hänen rakkautensa puhdistui yhä enemmän ja lakkasi etsimästä omaansa tämän jokapäiväisen hienotunteisuuden harjoittamisessa. Vaikka hänen kasvonsa eivät kadottaneetkaan marttyyri-ilmettään, tuli niihin jotakin kirkastunutta, ja osaksi tästä syystä, osaksi koska Allanin itsessään täytyi tunnustaa, että Annalla nyt voi olla syytä tuntea itsensä marttyyriksi, tuo ilme ärsytti häntä nyt vähemmän kuin ennen, se saattoi joskus häntä liikuttaakin ja aiheuttaa hänelle todellisia omantunnonvaivoja.

45.

— Nyt, kun tulee kesä, pitää sinun päästä maalle, Valkolilja, sanoi Allan eräänä kevätpäivänä.

— Saatko sinä vapautta tänä kesänä? kysyi Anna.

— Ehkä jonkun verran, mutta missään tapauksessa en pitkäksi aikaa. Mutta vaikka minun pitää jäädä tänne, ei sinun silti tarvitse. Tahtoisin lähettää sinut Västanforsiin mitä pikemmin sen parempi.

Hän pelkäsi Annan tekevän vastaväitteitä, sillä hän oli vakavasti huolissaan hänen terveydestään ja senvuoksi halukas saamaan hänet terveellisempään ilmanalaan, mutta hänen täytyi itsensä olla taipuisa lähtemään, jos se voisi vaikuttaa hyvää hänelle, sillä pieninkin mielenliikutus oli hänelle vahingollinen.

Anna ei tehnyt ollenkaan mitään vastaväitteitä vaan suostui heti Allanin ehdotukseen iloisena ja tyytyväisenä, mikä teki Allanin hieman noloksi. Hän ei ollut odottanut Annan niin mielellään jättävän häntä, ja Allaniin milteipä koski, kun hän näki, miten kerrassaan iloiseksi Anna tuli. Hän ei aavistanut Annan ilon johtuvan siitä ajatuksesta, että hän näin sai antaa Allanille ainakin joksikin aikaa vapauden. Annan mieleen ei johtunut, että Allan voisi kaivata häntä. Allan ei rakastanut häntä, ja nykyisessä sairaalloisuudessaan hän olisi hänelle vain vielä enemmän esteeksi ja vaivaksi. Senvuoksi hän oli iloinen saadessaan lähteä ja yhtä innokas kuin Allan, että se tapahtuisi pian.

Allan itse saattoi hänet Västanforsiin antaakseen Annan vanhemmille — ja omalle isälleen, tohtorille — tarkkoja määräyksiä siitä, miten Annaa olisi hoidettava.

Hän viipyi perillä vain yhden päivän, mutta sen päivän hän oli Annaa kohtaan niin hellän huolekas, huomio niin kokonaan kiinnitettynä häneen ja niin tarkka hänen parhaastaan, että hän teki kaikkiin aviomiehen esikuvan vaikutuksen.

Ei kukaan aavistanut tuota kummallista helpotuksen ja surun sekoitusta, joka täytti Annan mielen hänen miehensä lähdettyä, ei kukaan ymmärtänyt, että nuo ristiriitaiset tunteet ne tekivät, huolimatta Västanforsin vahvistavasta, puhtaasta ilmasta, hänen poskensa yhä kalpeammiksi ja ruumiinsa yhä väsyneemmäksi.

Oli niin ihmeellistä olla taasen kotona, asua vanhassa kammiossaan ullakolla ja muistella tyttöaikansa tunteita. Annasta tuntui, että hän oli elänyt kokonaisen elämän lähtien siitä päivästä, jolloin hän Allanin morsiamena oli jättänyt isänsä talon. Nyt hän oli täällä jälleen Allanin vaimona, jonka tämä oli saattanut tänne hellän levottomana ja huolekkaana. Kaikkihan oli pinnalta katsoen onnellista, mutta missä oli onni?

Se oli tuskaisan vaikeaa. Mutta Allanin tähden ei kukaan saanut aavistaa, että hänellä oli suru.

46.

— Oi, Lucia, niin ihanaa nähdä sinua taasen!

Anna nousi ylös nurmikolta, missä hän oli loikoillut pielus pään alla. Vanhemmat olivat molemmat poissa ompeluseurassa, senvuoksi Anna oli antanut väsymykselleen vallan, muutoin hän noudatti, huolimatta sairaan erikoisoikeudestaan, talon juurtunutta tapaa pysytellä jalkeilla. Tuntiessaan itsensä liian väsyneeksi hiipi hän toisinaan ylös huoneeseensa ja makasi siellä hetkisen, mutta hänestä tuntui silloin, että hän teki jotakin melkein luvatonta. Maata ja lojua ulkona, niinkuin hän nyt yksin ollessaan teki, se ei olisi koskaan vanhempien läsnäollessa johtunut hänen mieleensä.

— Aavistin, että olisit yksin kotona, senvuoksi sovitin tuloni nyt, sanoi Lucia ja vastasi sydämellisesti Annan syleilyyn.

Hän oli kaltaisensa, tuo Lucia, sama raikas olento, sama mukaansatempaava personallisuus, sama lumous katseessa. Annaa veti hänen puoleensa yhtä vastustamattomasti kuin aina, vaikka hän samalla tunsi rinnassaan pistoksen Allanin tähden. Allania ei totisesti voinut moittia senvuoksi, että hän piti Luciasta, häntä oli vain sääli.

— Rupea pitkäksesi jälleen, minä istuudun turkkilaiseen tapaan tähän ruohikolle viereesi, niin juttelemme.

Anna totteli. Hän makasi kyljellään käsi leuan alla katsellen ihastuneena, surumielisenä ja iloisena ystäväänsä.

Ensin he puhuivat Britasta ja Irenestä, jotka olivat yhdessä lähteneet Pariisiin, toinen mennäkseen hyvin edulliseen paikkaan sikäläisessä voimisteluopistossa, toinen opiskellakseen maalausta eräässä sikäläisessä atelieerissä. Kesän he viettäisivät eräässä Bretagnen kylpylässä. He kaksi pitivät yhtä, he olivat ystävyydessään erottamattomat, huolimatta erilaisista työaloistaan.

Sitten he puhuivat Gerdasta, joka oli Helsinglandissa naimisissa erään metsänhoitajan kanssa, ja Unosta, joka oli suorittanut tutkinnon ja oli nyt maailmaa kiertämässä kootakseen vaikutelmia ja aineksia kirjaansa — näytelmäänsä hän ei ollut koskaan julaissut —, Erikistä, joka kulki päivettyneenä ja tyytyväisenä ja vielä naimatonna Harjulla, Lucian nykyisistä oppilaista, Ebba Clareuksesta ja Jenningsin nuoremmista.

— On hyvin rumaa minun puoleltani, mutta en voi saada heitä kohtaan samaa mielenkiintoa, kuin minulla oli vanhempia täällä olevia oppilaitani kohtaan, sanoi Lucia, lämmin salaviittaus hymyilevässä katseessaan. Sen täytyy olla minun oma vikani, sillä ette te olleet rahtuakaan parempia kuin nuo pienet kiltit typykät, joita minulla nyt on.

Anna hymyili.

— Se on hyvin rumaa, myönsi hän, mutta se on virhe, jonka me vanhemmat oppilaat annamme sinulle täydestä sydämestämme anteeksi.

Näistä nuoremmista minulla ei ole tarpeeksi työtäkään. Ne ovat vain yhtenä läksykuntana. Senvuoksi on hyvä, että olen saanut kolme uutta toiminta-alaa ja yhden hyvin hyödyllisen ja mielenkiintoisen ystävyyden.

Annan silmät loistivat mielenkiintoa.

— Kerrohan!

— Alkaakseni sillä, jonka viimeksi mainitsin, niin on Disa Clareuksen ja minun välillämme ystävyyssuhde.

— Oletko lähemmin tuttu Disa-tädin kanssa? kysyi Anna, hämmästyneenä kuvitellessaan, että joku voisi murtautua tuon tädin olennossa piilevän jäykkyyden, ylhäisyyden ja luoksepääsemättömyyden muurin läpi.

Lucia nyökkäsi.

— En niinkuin koulutytöt ovat, niin että jutellaan kaikki toisilleen. Mutta toisin, enemmän täysikasvuisten tavoin. Ei Disa tiedä minusta paljoa enemmän nyt kuin tänne tullessani, mutta hän pitää huomattavasti enemmän minusta, ja se on pääasia.

— Niin, se on pääasia, toisti Anna ja katsoi alas ruohokkoon, niin että silmäluomet peittivät hänen silmänsä.

Mutta muutaman sekunnin kuluttua hän katsoi jälleen ylös.

— Mitkä ovat sinun kolme uutta toimintahaaraasi?

— Oikeastaan on vain yksi uusi, toiset kaksi ovat kehittyneet entisestään. Uusi on se, että autan tohtori Bentickiä menemällä kävelyretkilläni sille taholle, missä hänellä on joku potilas, josta hänen pitäisi tietää jotakin, mutta on liian laiska mennäkseen itse. Minä pistäydyn sisään, juttelen ja teen huomioitani ja kysymyksiä myös, ja menen sitten kotiin Forsin kautta ja annan raportit. Hän väittää, että minun huomiokykyni on valpas ja viisas, hänen omansa ollessa tylsynyt, ja senvuoksi minä huomaan sairaan luona käydessäni enemmän kuin mitä hän tekee, senvuoksi teen sekä sairaille että hänelle suuren palveluksen.

— Miten te tulitte ryhtyneeksi tuollaiseen yhteistyöhön? kysyi Anna huvitettuna.

— Aivan sattumalta. Tapasin hänet eräänä päivänä hänen ollessaan matkalla sairaan luo, jonka luona olin juuri ollut. Kerroin, mitä huomioita olin tehnyt ja miltä minusta tuntui. Hän piti sen viisaana ja ehdotti leikillään, että menisin hänen sijastaan joskus katsomaan hänen potilaitaan, niin että hän pääsisi siitä. Tein sen, aluksi leikilläni. Ja nyt siitä leikistä on tullut tottumus.

— Voin kuvitella, kuinka tervetullut sinä mahdat olla noihin mökkeihin!

Siihen Lucia ei vastannut. Sen sijaan hän puhui toisesta toiminnan haarasta, esitelmien pitämisestä kirkkoherran nuorisokokouksissa — kuten muissakin tilaisuuksissa.

— Se on niin hyvä, sillä tuollaisen esitelmän valmistaminen vie paljon aikaa. Kolmas toimintahaarani on shakin pelaaminen kapteenin kanssa. Olemme tulleet pelikiihkoisiksi kumpikin ja olemme niin tasaväkisiä, että saatamme hyvin kauan pelata yhtä ja samaa peliä, ja kuitenkin se lopulta jää päättämättä. Pelaamme melkein joka ilta, ja usein sattuu nyt tuo ennen kuulumaton, että lamppu palaa Borgin kirjastossa puoleen yöhön. Niin, nyt ei minun tarvitse usein pelätä pitkiä, yksinäisiä iltahetkiä.

— Pelkäätkö niitä?

— Kyllä, ajatukset tulevat yksinäisyydessä helposti ikäviksi, jos ei ole mitään tekemistä, joka haihduttaa pois, vastasi Lucia keveästi, peittääkseen sen yksinäisyyskammon tunnustuksen, joka oli sattunut häneltä pujahtamaan.

Annan miettivään katseeseen tuli jotakin tutkivaa. Hän tahtoisi oppia Lucialta kantamaan hivuttavaa surua niin, ettei se koskaan tulisi näkyviin.

Herkeämätön toiminta eri tahoilla näkyi olevan Lucian keinona. Mutta kun on liian heikko siihen, niin mitä silloin on tehtävä? Mutta kun on umpimielinen ja mietiskelyyn taipuvainen, niin ei voi paeta ajatuksia. Ainoa tapa niitä hallita on antaa niille suunta ylöspäin.

Anna nousi yht'äkkiä ylös.

— Kuuluu ajamista. Luulen isän ja äidin tulevan kotiin.

— Minkätähden nouset ylös? Etkö tohdi antaa heidän nähdä sinun makaavan.

— Tohdin kyllä. Mutta he luulisivat minua heikommaksi kuin olen. Äiti on minusta ilmankin niin huolissaan, enkä tahdo tehdä häntä suotta levottomaksi.

— Mutta sinä et saa pysytellä pystyssä enemmän kuin jaksat, varoitti Lucia, hellästi nuristen.

Se äänensävy sattui Annan sieluun saakka, teki hänelle hyvää, mutta liikuttikin häntä, niin ettei hän osannut vastata ja hänen piti ponnistella, ettei alkaisi itkeä.

Kun Lucia oli lähtenyt pappilasta ja oli yksinään metsässä kotimatkalla, tuli hänen eloisiin kasvoihinsa peittelemätön närkästyksen ja tuskan ilme. Selvemmin kuin jos Anna olisi sen hänelle sanoin sanonut, hän tunsi, ettei hänen pieni ystävänsä ollut onnellinen. Ja hän ymmärsi myöskin, minkätähden. Tuo alttiiksiantava olento oli varmaankin huomannut menneensä naimisiin olematta rakastettu. Lilja oli taittunut.

Lucia puristi kätensä yhteen ja nyyhkytti. Annan kohtalo koski kirvelevästi häneen, ja hän tunsi epätoivoisena kykenemättömyytensä auttamaan. Eihän hän edes uskaltanut antaa Annan huomata, että hän aavisti hänen surunsa. Se vain pahentaisi sitä.

Mitäpä sanat muutoin auttaisivatkaan tällaisessa suhteessa? Eihän siinä ollut mitään erehdystä korjattavissa. Totuus tässä oli juuri katkerin.

Samalla kuin hän kärsi syvästi pienen ystävänsä kanssa, hän tunsi palavaa uteliaisuutta eikä voinut olla miettimättä kysymystä, miten Annan silmät olivat avautuneet.

47.

Valkoisessa, pitkässä yöpuvussaan seisoi Anna nojaten otsaansa ikkunapieleen ja katsellen ulos alkukesän hämyisään yöhön. Ahdistuksen pakottamana, joka tuon tuostakin viime aikoina tapasi hänet, hän oli noussut vuoteesta ja avannut ikkunan saadakseen ilmaa. Tuo vastustamaton, ruumiillinen levottomuus, joka ajoi hänet vuoteesta, ei peloittanut häntä, se oli hänelle päinvastoin tervetullut merkki siitä, että se, mitä hän toivoi, tapahtuisi pian.

Ahdistuksen lakattua hän seisoi edelleen, yön kauneuden valtaamana. Billingin pinta kuvasti yön valoisaa, keveän utuista avaruutta, ja kaikki oli liikkumattoman hiljaista niinkuin jonkin jumalan edessä.

Tuo nuori nainenkin seisoi luonnon tavoin hiljaa Jumalan edessä.

Hän ajatteli Luciaa. Mutta hänen ajatuksissaan ei ollut mitään mustasukkaisuutta. Hän ajatteli sitä, miten hän voisi käyttää aikaa, joka hänellä vielä oli jäljellä täällä maan päällä, yhdistääkseen ne, jotka hän nyt erotti. Hän tahtoisi hankkia itselleen varmuuden Lucian rakkaudesta Allaniin sitä aikaa varten, jolloin hän itse ei enää ole maan päällä. Anna tahtoi tulla vakuutetuksi siitä, mitä hän luuli mahdolliseksi, nimittäin että Lucia olisi voitettavissa, ja sen varmuuden hän tahtoi voida antaa Allanille hyvästiksi.

Mutta hänellä täytyi olla paljon tahtia ja kekseliäisyyttä saadakseen tämän vakuutuksen, sen hän käsitti, sillä Lucia piti hänestä eikä varmaankaan sallinut itselleen edes ajatuksen varjoakaan hänen oikeuksiinsa kajoamisesta. Anna käsitti, että hänen täytyi voida päästä Lucian sydämestä lukemaan jotakin, jota tämä ei tunnustanut edes itselleenkään. Että jotakin täytyy löytyä sieltä, sitä ei Anna epäillytkään. Hän ei voinut ajatella mahdolliseksi, että Allan voisi rakastaa jotakuta, tämän rakastamatta häntä. Allanin rakastama!

Sanomaton tuska viilsi hänen sydäntään ja salpasi henkeä. Hän tuli niin kalpeaksi siinä seisoessaan.

Allanin rakastama! Se oli hänelle saavuttamaton onni, jonka hän oli luullut omistavansa, mutta jota hän ei ollut koskaan omistanut eikä tulisi omistamaankaan.

Mutta Lucia, joka omisti sen, saisi sen kokonaan ja täydesti.

— Minun kuoltuani, ajatteli Anna. Ja minä kuolen kyllä pian. En saata elää.

48.

Pappilan suuressa salissa pitivät perheneuvottelua kirkkoherra ja hänen vaimonsa, tohtori Bentick vanhempi ja Erik.

Anna vain riutui ja heikkeni viikko viikolta, se ei saanut jatkua siten, jotakin täytyi tehdä. Anna itse ei ollut läsnä tässä neuvottelussa, eikä tiennytkään siitä, maatessaan huoneessaan voimatonna, mitään lepoa kuitenkaan tuntematta.

— Nuoren vaimon pitää olla tällaisena aikana miehensä luona, sanoi Sander kulkien edestakaisin raskain askelin. Tietysti hän ikävöi häntä, siinä on koko sairaus.

— Että kenenkään päähän voi pistää ikävöidä tuota hyväkästä niin että sairastuu, sitä minä en voi käsittää, murisi tohtori.

— Olkoon miten tahansa, hän on joka tapauksessa Annan mies, sanoi Sander.

— Hän piti niin kovin huolta Annasta sen päivän, jonka oli täällä, sanoi rouva Sander. Jospa hän voisi vuokrata kesäasunnon läheltä Tukholmaa ja pitää Annan luonaan! On raskas edesvastuu pitää häntä täällä, etenkin jos hän ikävöi itsensä sairaaksi.

Rouva Sander huokasi näyttäen huolestuneelta.

Teen kaikkeni saadakseni hänet säästämään itseään, jatkoi hän. Mutta hän ei tahdo olla joutilaana, vaan itsepäisesti hän tekee yhtä ja toista, jota hänen tapansa oli ennen tehdä. Ja minä ajattelen, että on ehkä parasta, kun hänellä on jotakin työtä. Hänhän ei oikeastaan ole sairas.

— Ja kuitenkin hän on, vaikka ei ole helppo päästä selville siitä, mistä kenkä puristaa, murisi tohtori Bentick.

Hän seisoi miettivänä ikkunaruutuun rummuttaen.

— Tässähän on aina lähettyvillä samat työt, jotka hän hiljakkoin on jättänyt, sanoi Erik miettivään tapaansa. Ja täällähän on alituiseen ihmisiä, ja kaikki; haluavat mielellään tavata häntä. Siinä voi helposti olla enemmän kuin mitä hän jaksaa.

— Hän voi olla kaiket päivät huoneessaan, jos hän vain tahtoo, ei kukaan sido häntä mitenkään, vakuutti rouva Sander.

— En ole sitä sanonutkaan. Tarkoitan vain, että pappila on pappila ja on avoinna koko pitäjälle. Hänellä olisi enemmän rauhaa minun luonani Harjulla, sanoi Erik.

Tohtori Bentick taukosi rummuttamasta ikkunaan ja kääntyi huoneeseen päin.

— Sinäpäs teit hyvän esityksen, sanoi hän hyväksyvästi.

Rouva Sander katsoi ihmeissään toisesta toiseen.

— Tarkoitatteko todellakin, että Annalle olisi parempi olla Harjulla kuin täällä? Kuka häntä siellä hoivaisi?

— Augusta ja minä, sanoi Erik. Ja muuten voihan äiti tulla sinne miten usein tahansa.

— Siihen ei minulla ole aikaa, sinne on niin pitkä matka. En voi käsittää, minkätähden hänelle olisi niin paljon parempi tulla Harjulle.

— Hän saisi siellä enemmän lepoa, sanoi Erik.

— Harju on korkealla ja keskellä havumetsää, sanoi tohtori. Paras ajateltavissa oleva paikka heikolle ja ärtyneelle hermostolle.

— On ehkä parasta, että Anna itse saa päättää, kuinka hän tahtoo, ehdotti Erik.

— Ei, puuttui nyt puheeseen kirkkoherra, joka tähän saakka oli ääneti kuunnellut toisten keskustelua. Häntä ei saa saattaa rauhattomaksi sillä, että hänen tarvitsee itse päättää. Me ratkaisemme sen niin kuin hänelle on parhaaksi.

— Kuinka voimme tietää, mikä hänelle on parasta? ihmetteli rouva Sander neuvotonna.

— Lääkärin asia on ratkaista, arveli hänen miehensä. Neuvotko sinä häntä muuttamaan Harjulle, Bentick?

— Neuvon, aivan ehdottomasti, vastasi tohtori.

— Silloin hän menee sinne, ratkaisi perheenisä. Erik nousi ylös.

— Minä menen sitten kotiin ja pidän huolta, että huone pannaan kuntoon, sanoi hän.

— Tee niin. Huomenna minä tulen sinne Annan kanssa, sanoi Sander ja meni heti hänen huoneeseensa kertomaan hänelle päätöksestä.

Anna hämmästyi ehdotusta kovin eikä ensin tiennyt, mitä pitäisi siitä, mutta ajateltuaan asiaa lähemmin hän tuli iloiseksi. Olisi varmaankin ihanaa kulkea siellä ylhäällä syrjäisellä kauniilla Harjulla yksin tuon tyynen turvallisen Erikin kanssa. Täällä kotona hän tahtoo aina rasittaa itseään, ettei näyttäisi niin väsyneeltä ja huonolta, kuin oli, ja se oli vaikeaa. Hän oli nimittäin varovainen, ettei turhaan huolestuttaisi äitiään. Mutta Erik ei juuri ollut levoton luonteeltaan, hänen tähtensä ei hänen tarvitsisi pysytellä jalkeilla enemmän kuin jaksoi, ja se olisi lepoa.

49.

Ainainen hämärä vallitsi suorarunkoisten männynlatvojen alla, mutta säteilevinä kesäkuun päivinä tuli hämärään kultaloistetta, ja auringonsäteet lankesivat maahan ja runkoihin.

Näkymättömän, mutta läheisen kosken kohina kuului metsässä ja sen juhlallinen sävel sekaantui laululintusten iloisiin liverryksiin.

Anna tuli hitaasti kävellen puiden välistä kohisevaa koskea kohti, odottaen minä hetkenä tahansa valkoisen, kuohuvan kosken tulevan näkyviin.

Hän oli yksin, mutta kuitenkin tavallaan seurassa. Erikin koira oli näet hänen kanssaan. Sillä oli täysi työ omissa harrastuksissaan, ja ne houkuttelivat sen joskus loitolle Annasta, eivät kuitenkaan koskaan niin loitolle, että se olisi hänestä kokonaan haihtunut.

Annan tapa kantaa salaista surua oli toinen kuin Lucian. Lucia etsi työtä, viihdykettä, ihmisiä — kaikkea sellaista, mikä saattoi auttaa häntä välttämään yksinäisyyden ajatuksia. Annaa sitävastoin ehkäisi näitä apukeinoja käyttämästä ruumiillinen heikkous. Hän yritteli joskus jotakin työtä, mutta ei jaksanut mitään ja hänen piti pian lakata. Seurakin häntä väsytti ja hauskutuksia hän ei ymmärtänyt. Kaikki johti häntä yksinäisyyteen, ja se oli muutenkin hänen luonteensa taipumus.

Hänen yksinäisyydessään täällä ylhäällä Harjulla oli hiljaisuutta ja ajattelua. Hän ei välttänyt ajattelemasta sitä, mikä häntä raateli, mutta hän ajatteli sitä Jumalan edessä ja hänen sanansa valossa. Hänen rakkautensa suuri suru ja pettymys muuttui siten Jumalan mielen mukaiseksi murheeksi kadottaen kaiken katkeruutensa.

Hän tunsi itsensä ikäänkuin eksyneeksi, joka oli kääntynyt takaisin etsiäkseen oikeaa tietä ja hän alkoi tuntea jälleen itsensä. Kun rakkaus, jota hän oli osoittanut ihmistä kohtaan, oli tullut petetyksi, etsi hän jälleen ensimmäistä rakkauttaan, Herraansa ja mestariaan, joka oli ollut hänen lapsuutensa ja ensi nuoruutensa rakastettu yksinvaltias.

Kotona pappilassa hänellä ei ollut ollut ulkonaista lepoa, jota hän olisi tarvinnut, eikä sisäistäkään, sillä siellä olivat hänen maallisen rakkautensa synnyn muistot olleet hänen surumielisyytensä ja hengellisen lohdutuksensa tiellä. Mutta täällä Harjulla Erikin luona ei ollut mitään häiritseviä muistoja. Täällä hän ei ollut elänyt päivääkään edellisestä elämästään, täällä oli uusi ympäristö ja kodikasta rauhaa, missä hänen sisäisessä elämässään saattoi esteettä puhjeta uusia oksia. Ja niitä puhkesi niin elinvoimaisesti, että häntä itseään ihmetytti ja se tuotti hänelle outoa iloa.

Tultuaan valkoisen, aurinkohohteisen kosken luo istuutui hän maahan selkä puunrunkoa vasten ja lepäsi hetkisen suljetuin silmin, väsyneenä lyhyestä kävelystä.

Musti tuli juosten häntää huiskuttaen ja kysyvin katsein.

— Vai pysähdymmekö tähän? näytti hän kysyvän.

Ja kun se Annan liikkumattomuudesta ymmärsi, että niin oli aikomus, kierteli se hieman ympäristössä, nuuski ja kotiutui, tuli sitten taas ja heittäytyi pitkäkseen aurinkoiseen paikkaan, vainusi sinne tänne ilmaan, heristi korviaan ja kuunteli, mutta kävi vähitellen uneliaaksi, pani turvan etukäpälien väliin ja makasi katsellen, kunnes silmät sulkeutuivat ja se nukkui.

Mutta Anna avasi hetkisen kuluttua kirjan, jota hän oli alkanut täällä Harjulla lukea.

Erikillä oli tallella opiskeluaikaiset kirjansa, ja niiden joukosta Anna oli valinnut itselleen Martensenin "Etikan". Se oli hänellä aina mukana, kun hän läksi metsään istuakseen siellä kuten nyt. Se oli hänen paras seuransa.

Hän ei jaksanut lukea kauan yhtämittaa, mutta se ei ollut tarpeenkaan. Palanen, toisinaan vain yksi lause saattoi antaa hänen ajatuksilleen siivet. Hän kohoutui niinä hetkinä Jumalan luo ja näki elämänsä pienine ja suurine tapahtumineen ylhäältä käsin. Kaikessa, pienimmässäkin, oli syvä, kätketty tarkoitus, Jumalan hyvä tarkoitus, vaikeimmassakin. Oli lohdullista voida käsittää se siten. Niin enemmän kuin lohdullista, se oli voimaa, se oli uutta elämää.

50.

Aurinko paistoi Harjun matalaan, pitkähköön ruokasaliin, sen säteet leikkivät leveillä lattialankuilla ja avoimessa, nyt kesän lämpimän aikana käyttämättömässä takassa olevissa katajissa.

Huoneen keskellä olevan tukevan pöydän ääressä istui Erik aamiaisateriallaan.

Hän soi itselleen aina hyvää aikaa ruokailuun ja osoitti kaikkea kunniaa taloudenhoitajattarensa Augustan antimille.

Istuessaan siinä yksin ja tyytyväisenä, näki hän oven avautuvan ja Annan tulevan sisään. Kun hän oli niin hento ja kapea, näytti hän pitemmältä kuin oikeastaan olikaan. Poskien heikko puna auttoi ihon kalpeaa läpikuultavuutta pääsemään vain paremmin näkyviin. Silmien ilme oli sisäänpäinkääntyneempi kuin konsanaan, ja suun ympärillä oleva raskasmielinen piirre vain syveni hänen hymyillessään.

Mutta Erik ei ajatellut sitä, hän oli tottunut siihen ja tuli nyt vain iloiseksi nähdessään hänen tulevan sisään, sillä tavallista ei ollut, että Anna jaksoi nousta ylös tälle toisellekaan aamiaiselle.

— Luulen että alat voimistua, sanoi hän rohkaisevasti.

Veljellisen vapaasti hän istui edelleen ja ojensi kätensä Annalle. Mutta hänen katseensa oli sydämellinen ja kädenpuristuksensa lämmittävä.

— Ainakin niin, että olen voinut nousta ylös, vastasi Anna istuutuen paikalleen pöydän ääreen, tervehdittyään ensin Erikiä.

Augustasta paistoi hyväntahtoisuus nuorta rouvaa kohtaan, jota hän piti omana holhokkinaan, asetti hänen eteensä ruokaa ja kehoitti häntä syömään. Anna teki parhaansa ollakseen Augustan ja Erikin mieliksi, mutta hyvästä tahdostaan huolimatta hän ei voinut syödä paljoa. Hän päätti ateriansa paljon ennen Erikiä, vaikka olikin aloittanut tätä myöhemmin ja syönyt hyvin hitaasti. Mutta hän istui pöydän ääressä ja jutteli Erikin kanssa.

Erik puhui maanviljelyksestään ja siitä, että hän toivoi lähitulevaisuudessa voivansa ostaa Harjun.

— Sen täytyy tapahtua suurimmaksi osaksi lainan avulla, mutta luulen saavani sellaisen hyvillä ehdoilla. Työllä ja säästäväisyydellä saan sen sitten kyllä pian maksetuksi.

Hän näytti niin tyytyväiseltä ja turvalliselta, niin miehekkään tyyneltä ja voimakkaalta, hänellä ei ollut muita pyyteitä kuin ne, mitä hän itse voi täyttää.

Anna katsoi häneen melkein kateellisesti. Hän muisti sen ajan, jolloin Erik oli ollut kaikkea muuta kuin sopusointuinen ja jolloin hän oli etsinyt ja saanut Annan myötätuntoa ja osanottoa. Mutta hänellä oli ollut selvä käsitys itsestään ja hän oli ymmärtänyt panna tahdon voimansa liikkeelle muuttaakseen elämänsä sellaiseksi, että se sopi hänelle. Hän ei varmaankaan tulisi tulevaisuudessakaan tekemään mitään erehdyksiä, selvänäköinen, tyynesti ajatteleva ja lujatahtoinen kun oli. Vain silloin, kun hän oli antanut toisen päättää itsestään, hän varhaisimmassa nuoruudessaan oli joutunut väärälle uralle. Nyt, kun hän itse määräsi omasta itsestään, hän ei varmaankaan enää eksyisi. Mutta jäisikö hän aina yksikseen kohtaloaan määräämään?

— Etkö koskaan ajattele meneväsi naimisiin? kysyi Anna, tultuaan niin pitkälle äänettömissä, veljeä koskevissa mietteissään.

— Siihen on kyllä aikaa sitten kun Harju on minun.

— Eikö ole ketään, josta pidät?

— Kyllähän minulla on ajatukseni eräälle taholle, vastasi Erik viivy telien.

— Kuka se on?

Erik hymyili hiukan.

— Miten huvitetuiksi te naineet tulettekaan niin pian kuin puhe kääntyy naimisasioihin! Tuntuu siltä kuin te ette tulisi toimeen, ennenkuin saatte kaikki naimattomat saman ikeen alle, jossa itse rimpuilette.

Erikin viaton leikki sattui Annan salaiseen ja arkaan kohtaan. Ikeen alle, niin, hän oli enemmän oikeassa kuin aavistikaan käyttäessään sitä nimitystä, ajatteli Anna. Hänen hymynsä kuoli pois, vaikka hän koetti pidättää sitä, ettei olisi herättänyt mitään epäilyä Erikissä.

— Minun harrastukseni sinun naimisiin-menoosi ei ole vain naineen harrastusta naimattomaan nähden, vaan jotakin paljon, paljon enemmän!

Oma tuska, jonka hän salasi, vaikutti, että hän niin kiihkeällä tavalla ilmaisi sisarellisen hellyytensä veljeä kohtaan.

Erikiä ihmetytti, että hän puhui niin kiihkeästi, mutta hän pani sen hänen heikkoutensa laskuun.

— Ymmärrän hyvin sen, laskin vain leikkiä, sanoi hän ystävällisen rauhoittavasti.

— Etkö tahdo sanoa minulle, kuka hän on?

Erik epäröi.

— Eihän se liene tarpeellista, kun hän itse ei tiedä siitä mitään.

— Pitääkö hän sinusta?

— Sitähän en voi tietää, mutta luulen hänen pitävän.

— Mutta että uskallat viivytellä! Hän saattaisi ymmärtää väärin äänettömyytesi ja luulla, ettet sinä välitä hänestä, ja ottaa toisen.

— Tehköön sitten niin. Silloin hän ei selvästikään ole minua varten.

— Miten levollisesti sinä asiata ajatteletkaan! Sinä et ole rakastunut, kun voit noin puhua.

— Olen kyllä — omalla tavallani. Minä en kiehu. Mutta luulen olevani uskollinen. On mielestäni paljon varmempaa rakentaa avioliitto tyynelle lujatahtoiselle tunteelle kuin palavalle intohimolle. Se sammuu aina, ja ellei siinä silloin ole alla mitään kunnollisempaa, niin käy hullusti.

Anna ei vastannut tähän mitään. Heti sen jälkeen he nousivat pöydästä, ja Erik meni työhönsä.

Erikin viime sanat tekivät Annan levottomaksi. Eikö hänen rakkautensa Allaniin ollut oikeaa lajia, koska sen täytyi muuttua pelkäksi tuskaksi?

Oli niin hyödytöntä ajatella sitä. Anna ei tahtonut tehdä sitä.

— Eikö Augustalla ole minulle tänään mitään keveää työtä? kysyi hän pyytävästi.

Ei, Augustalla ei ollut.

— Rouva ei saa tehdä mitään. Rouva menee vain ulos ja istuu metsässä, se on parasta, mitä hän voi tehdä, sanoi Augusta suojelevan hyväntahtoisesti.

— Tottahan saan järjestää huoneeni, sanoi Anna ja meni sinne.

Mutta Augusta tuli pian jäljessä ja otti tehtävän häneltä. Ja vaikka Anna hieman nurisi, oli hän kuitenkin iloinen saadessaan jättää sen, sillä hän oli heti tuntenut, että se oli enemmän kuin hän jaksoi.

Millainen raukka hän olikaan! Mutta sehän oli hyvä! Sehän oli takeena siitä, että hän ei suoriutuisi siitä, mikä oli odotettavissa.

Hän otti Raamattunsa ja Martenseninsa ja meni alas puutarhaan, jossa Musti iloisesti haukkuen otti hänet vastaan. Musti tuli näet juuri kotiin saatettuaan isäntäänsä jonkun matkaa vuorimiehen talolle päin, jossa oli vihainen koira, ja sitä Musti ei tahtonut tavata. Musti ilmeisesti arveli, että Anna tulisi yhtä iloiseksi kuin se itsekin ollessaan jälleen kotona, ja se hyppi ja haukkui ihastuneena hänen ympärillään. Anna taputti sitä ja puhui sille ystävällisesti, ja kun se oli saanut osakseen sen ystävällisyyden, mikä sille oli tuleva, oli se tyytyväinen ja jätti hänet rauhassa lukemaan.

Mutta lukeminen ei antanut hänelle sitä lepoa, mitä hän etsi.

Tuokion kuluttua hän meni jälleen huoneeseensa, istuutui siellä olevan vanhan pianon ääreen, ja lauloi hiljaa nuoruutensa lempivirttä:

"Puhtahaks minut, Herra, sä luo" j.n.e.

Vähempi ei riittänyt. Uusi sydän! Kuinka hän ikävöikään sitä! Sydäntä, jota ei raastettaisi taivaan ja maan välillä, vaan joka olisi kokonaan Jumalan eikä kenenkään muun! Sellaisin sydämin hän vasta voisi rakastaa oikein ja tuntea rauhaa.

51.

Harjun matala, pitkähkö päärakennus on oikeastaan yksikerroksinen, vaikka kolme huonetta on pohjakerroksen päällä katon alla, joka kulkee suorasti sivuilla ja kohoaa keskellä korkeaksi harjaksi.

Suurimmassa näistä kolmesta huoneesta asuu Anna. Se on suuri ja neliskulmainen ja, kuten kaikki Harjun huoneet, matala. Se ulottuu rakennuksen etusivulta sen takasivulle ja siinä on molemmille tahoille kaksi pientä matalaa ikkunaa.

Valkoiset huonekalut ovat antiikkiset. Erik on antanut ottaa pois paksun, mutta virttyneen ja rikkinäisen vanhan silkin, millä ne olivat verhotut hänen taloon muuttaessaan, ja päällystyttänyt ne ruudukkaisella, kotikutoisella kankaalla.

— Tyyli on jotakin, josta en välitä, puolustihe hän ihmisten huomautuksia vastaan. Ehjää ja puhdasta ja siistiä minä tahdon ja mikä siihen lisäksi tulee, sen pidän tyhmänä ylellisyytenä.

— No silloin sanon vain, että Harjun vanhat, tyylikkäät huonekalut ovat joutuneet hukkaan joutuessaan tuollaiselle ymmärtämättömälle otukselle, oli Lucia selittänyt oikein kiihkoissaan.

Mutta Erik oli vain nauranut hänen ja muiden vastustuksille ja tyynesti korjaillut puutteellisuuksia oman mielensä mukaan.

Anna oli hyvin tyytyväinen siihen, että Erik oli laitattanut suureen, valkoiseen vierashuonesänkyyn resooripohjan, katsoipa sen sitten olevan tyylikästä tai ei, ja hänen mielestään ruudukas huonekalukangas oli kodikasta. Piano, joka oli vain tavallinen vanhanaikainen eikä suinkaan mikään antiikkinen, seisoi nurkassa, ja tuosta kaikkea muuta kuin tyylikkäästä huonekalusta Anna oli eniten iloinen. Sillä kun hän jaksoi, oli hänestä niin mieleistä istua ja soittaa ja laulaa itsekseen, etenkin pitkinä, valoisina kesäiltoina, auringonpaisteen kahtena kultajuovana valuessa sisään läntisestä ikkunasta leveille lattialankuille ja tilkkumatoille.

Eräänä iltana Annan siten itsekseen istuessa ja hiljaa soittaessa ja laulaessa tuli Lucia. Nousematta ylös Anna ojensi käsivartensa ystäväänsä kohti ja tämä syleili häntä sydämellisesti.

— Jatka! pyysi Lucia. Ja anna minun kuunnella. Ja hän painautui mukavasti pitkän, melkein koko seinän täyttävän sohvan kulmaan.

Anna lauloi matalalla, puhtaalla äänellään pari lempilauluaan, mutta tuli sitten Lucian luo sohvalle pannen päänsä ystävän polvelle.

Lucia hyväili noita laihtuneita poskia ja kiersi matalan, suoran otsan ympärillä olevia pikku suortuvia sormiensa ympäri.

— Olen täällä appesi sijaisena, sanoi hän. Anna hymyili.

— Eikö hän sitten itse jaksa tulla tänne tarpeeksi usein? Hän oli täällä toissapäivänä.

— Hänen pitäisi kai tulla useammin. Sinun olisi pitänyt voimistua täällä, niin oli tarkoitus.

— Oliko?

Anna hymyili yhä sisäänpäinkääntynyttä hymyään.

— Sinä näytät siltä kuin sinulla olisi omat salaiset ajatuksesi, huomautti Lucia kysyvin ilmein.

Anna ei vastannut, hän otti vain Lucian käden ja asetti sen silmilleen.

Mutta Lucia otti sen pois ja katsoi tutkivasti noihin silmiin, jotka ennen olivat olleet niin avoimet, mutta nyt näyttivät salaavan jotakin.

— Mitä sinulla on mielessä? kysyi Lucia.

Anna ei vastannut, käänsi vain päätään niin että Lucia saattoi nähdä vain hänen profiilinsa.

— Anna, ethän mahtane olla huolissasi?

— Mistä?

— Siitä, mikä on odotettavissa.

— En, en yhtään.

— Mitä sinä sitten kannat itseksesi etkä puhu kenenkään kanssa? kysyi Lucia rakastetun ystävän rohkealla, tunkeilevalla hellyydellä.

Anna käänsi päätään ja katsoi suoraan Lucian kasvoihin. Hän ei juuri hymyillyt, mutta hänen silmänsä loistivat.

— Saman kysymyksen minä voisin tehdä sinulle. Lucia punastui tuota odottamatonta vastausta, ja muutaman sekunnin ajan he katsoivat toisiinsa niin että sielu paljastui sielulle.

— Tiedätkö jotakin minusta? kysyi Lucia hillitysti, henkeään pidättäen.

— Tiedän.

— Kuinka tiedät?

— Allan on kertonut minulle.

— Minkätähden?

— Hän luuli, ettei sinulla olisi mitään sitä vastaan. Hän teki sen siitä syystä, että ymmärtäisin erään asian.

— Minkä?

— Sen, minkätähden hän ei voinut saada sinua. Anna puhui niin hiljaa ja kiihkotta, ikään kuin asia ei olisi kuulunut hänelle, mutta Lucia ei antanut pettää itseään. Hän kalpeni eikä löytänyt sanaakaan sanottavaksi ja saattoi vain vavista tuon alttiin ja herkän sydämen kärsimyksen tähden, jonka hän oli edeltäkäsin nähnyt, mutta jota hän ei ollut voinut estää. Se oli siis tullut! Oliko mitään mahdollisuutta sen korjaamiseen?

Niin hän kysyi itseltään ja hyväili erikoisen hellästi noita polvellaan olevia ylöspäinkäännettyjä, hienoja kasvoja.

Ja Anna salli sen tapahtua. Hän otti Lucian kädenkin ja vei sen hetkiseksi huulilleen ja suuteli sitä.

He ymmärsivät tänä hetkenä toisensa niin täydellisesti, että sanat olisivat vain sekoittaneet sitä. Senvuoksi he olivat kumpikin kauan aikaa vaiti.

— Elääkö hän vielä? kysyi Anna viimein.

— Kuka? kysyi Lucia havahtuen, sillä hän oli ajatellut yksinomaan Annaa, tämän nähtävästi ajatellessa Luciaa. Ai hän! Elää.

— Ja sinä? Rakastat häntä yhä?

— Niin.

— Etkö koskaan voi kiintyä kehenkään muuhun?

Lucia pudisti päätään.

— Mutta miksi ette mene naimisiin? kysyi Anna hiljaa.

— Ei se käy.

Se ei ollut juuri kovinkaan valaisevaa, tuo vastaus, eikä se ollut luottamuksen hetken arvoinen. Lucia tunsi sen ja lisäsi:

— Hän on — liian sairas.

— Mutta…

Anna ei lopettanut lausetta, mutta Lucia ymmärsi, mitä hän tahtoi sanoa.

— Sinun mielestäsi minun pitäisi mennä naimisiin tullakseni hänen sairaanhoitajattarekseen? Mutta se ei kävisi päinsä. Hän ei ole siihen nähden kylliksi sairas.

Anna tunsi olevansa ymmällä ja myös hiukan pettynyt ystävänsä suhteen. Hän ei ymmärtänyt rakkautta, joka saattoi epäröidä antamisessa.

Lucia luki hänen ajatuksensa.

— Sinun mielestäsi olen itsekäs. Mutta se ei ole itsekkyyttä. Jos ajattelisin vain itseäni, niin silloin en epäröisi.

Vihdoinkin Anna ymmärsi.

— Onko hänen sairautensa perinnöllinen?

Lucia nyökkäsi.

Pettymys, jota Anna oli hetken tuntenut sen takia, mitä hän luuli itsekkäisyydeksi, vaihtui nyt osanoton ja ihailun laineeksi. Hän ojensi käsivartensa ja veti Lucian pään luokseen.

— Sinä olet uljas ja niin voimakas! kuiskasi hän ihaillen, melkein kateellisesti, ja hänessä läikähti kummallinen, selittämätön tuska siitä, että hän, eikä tämä lujasieluinen olento, oli Allanin vaimo.

Hänen oma kuolemansa oli häämöittänyt hänen mielikuvituksessaan varmana onnen tienä Allanille, jolle hän soi parasta. Mutta nyt syttyi epäilys, tokko sekään auttaisi. Lucia oli vaikeasti voitettavissa; oliko häntä ehkä mahdoton voittaa? Allan oli kai huomannut niin olevan, koska hän ei ainoastaan ollut luopunut kaikista yrityksistä Lucian voittamiseksi, vaan vielä sitonut itsensä ja tehnyt siten enemmät yritykset itsellensä mahdottomiksi.

— Mutta, Lucia, kun et koskaan kuitenkaan voi tulla hänelle miksikään, niin miksi et sitten voi tehdä jotakin toista miestä onnelliseksi?

Lucia ihmetteli tuota taivuttavaa äänensävyä.

— Kenen puolesta sinä puhut? kysyi hän hymyillen.

Anna punastui syyllisenä. Hän huomasi, miten epänormaalia oli, että hän puhui oman miehensä puolesta toiselle naiselle, ja miten sen täytyi tuntua vielä enemmän oudolta Luciasta, joka ei voinut tietää, kuinka Anna oli elänyt kuoleman toivossa.

Hän ei tiennyt, mitä vastata, ja hänen hämminkinsä vain eneni Lucian ihmettelevän katseen tähden, kun onneksi tuon kriitillisen tilanteen katkaisi kellon kilinä, joka kaikui läpi rakennuksen.

Anna nousi heti ylös ja järjesti hiuksiaan.

— Se on kahvikello. Erik odottaa meitä puutarhassa, sanoi hän ilmeisesti keventyneenä.

He menivät yhdessä sinne, ja Lucia ihmetteli ääneti itsekseen, veljensäkö puolesta Anna oli tahtonut puhua vaiko ehkä appensa. Lucia oli tottunut siihen, että häntä soviteltiin yhteen milloin minkin seudun naimattoman herran kanssa.

52.

— Erik, Allan kirjoittaa saavansa lomaa neljäksitoista päiväksi alkaen ensimmäisestä päivästä kesäkuuta ja hän kysyy saako hänkin asettua siksi aikaa tänne sinun luoksesi?

— No, sepä hauskaa! Silloin sinä kai olet iloinen! Anna ei vastannut tähän kysymykseen suoraan.

Erik ihmetteli hieman sitä, varsinkin kun hän huomasi Annan olevan pikemmin huolestuneen kuin iloisen näköinen. Mutta tämän seuraavassa kysymyksessä hän luuli saaneensa siihen jonkinlaisen selityksen.

— Eihän sinulla kai liene mitään sitä vastaan, että hän asuu täällä? Augustasta on ehkä vaivalloista?

— Augusta kuuluu siihen kultaiseen naislajiin, joka rakastaa vaivoja. Muuten hän on niin ihastunut sinuun, etten tiedä, mitä hän tekisi hyväksesi. Ja mitä minuun itseeni tulee, on minusta vain hyvin hauskaa pitää Allania kodissani. Hän ei ole ainoastaan lankoni, vaan, kuten tiedät, myöskin nuoruudenystäväni.

— Sitten saan kirjoittaa, että hän on tervetullut?

— Niin, kirjoita vain! sanoi Erik sydämellisesti.

Anna meni vastaamaan miehensä kirjeeseen. Erik katsoi hieman miettivänä hänen jälkeensä. Hän ei ollut kirkastunut Erikin vastauksesta, pikemmin päinvastoin, aivankuin hän olisi toivonut hänen tekevän esteitä. Mutta hän ajatteli kenties vain luulottelevansa. Tietysti hänen täytyi olla miehensä tulosta vain iloinen.

Anna istui huoneessaan pihanpuoleisen ikkunan ääressä kirjoittaen Allanille. Hänen kirjeestään ei tullut pitkä. Hän ei kirjoittanut Allanille tänä suvena pitkiä kirjeitä. Ne eivät sisältäneet mitään tunteenpurkauksia eivätkä mietteitä, ne olivat vain kertovia, levollisia ja asiallisia, ja niissä oli hyvin vähän häntä itseään.

Hän pani kirjeen kiinni ja kirjoitti osoitteen. Sitten hän istui miettivänä leuka käden nojassa ja katsoi ulos ikkunasta, ihmetellen itseään ja sitä muutosta, mikä oli hänen tunteessaan tapahtunut. Ei hän ollut koskaan uskonut, että häntä häiritsisi tieto Allanin tulosta, mutta nyt kävi niin. Olisihan hyvä, jos hän saattaisi viiletä häntä kohtaan. Hänen rakkautensahan ei voinut muuta kuin olla vaivaksi Allanille, kun tämä ei rakastanut häntä. Mikä olisi senvuoksi parempaa kuin että se muuttuisi tyyneksi ystävyydeksi? Allan pitäisi silloin hänestä enemmän, ja hän itse kärsisi vähemmän.

Paria päivää myöhemmin Allan tuli kuin raikas ja aurinkoinen tuuli. Anna istui salissa, ja kuultuaan vaunujen pysähtyvän ulkona hän nousi ylös mennäkseen häntä vastaan ystävällisenä ja viileänä. Mutta hän istuutui uudelleen voimatonna. Kaikki, minkä hän oli luullut kuolleeksi, heräsi, kun hän vain kuuli Allanin äänen, uudelleen eloon.

Hän kuuli hänen tervehtivän Erikiä ja leikittelevän Mustin kanssa, joka haukkui ja hyppi hänen ympärillään; sitten ovi avattiin ja hän tuli saliin.

Hänen katseensa lensi heti Annan luo sinne, missä tämä istui korituolissa, kykenemätönnä äkillisen sydämentykytyksen tähden nousemaan. Hilpeänä ja iloisena hän oli tullut sisään, mutta hänen ilmeensä muuttui, kun hän näki Annan istumassa kalpeana ja heikkona. Tuossa tuokiossa hän oli hänen luonaan.

— Valkolilja! mutisi hän nuhtelevasti. Luulin sinun saaneen väriä!

Hänen katseensa ja äänensä sävy oli aitoa, ja Anna ihmetteli, olisiko Allan voinut katsoa häneen siten, ellei hän olisi pitänyt hänestä.

Allan polvistui Annan viereen, ja tämä pani käsivartensa hänen kaulalleen. Sehän näytti siltä kuin pitikin. Erik, joka oli seurannut Allania huoneeseen, hymyili tyytyväisenä ja meni takaisin, jättäen heidät kahden.

Allan katsoi vaimonsa kalpeisiin, henkevöittyneihin kasvoihin ja tunsi olevansa julkea suudellessaan niitä. Anna tuntui jollakin tavoin kaukaiselta ja kävi senvuoksi puoleensavetävämmäksi kuin milloinkaan ennen.

Anna ihmetteli, mikä teki Allanin hyväilevän kunnioituksen niin rakkauden kaltaiseksi. Rakkautta se ei voinut olla, senhän hän tiesi, mutta että se oli vilpitöntä, sen hän kuitenkin tunsi.

— Miksi olet niin liljanvalkoinen, sano? Et ole kirjoittanut olevasi huonompi.

— En olekaan muulloin. Nyt vain… Allanin silmiin tuli iloinen välke.

— Ahaa! Onko minua niin vaikea nähdä jälleen? Siitäkö kenkä puristaa?

Anna punastui kätkien kasvonsa Allanin olkaa vasten, ja Allan hyväili hänen päätään.

— Onko minua niin vaikea nähdä? Mutta se käy kai vaikeammaksi! lohdutti hän hänelle ominaiseen hellyyden ja iloisuuden sekaiseen tapaan.

Hän käänsi Annan pään niin, että saattoi nähdä häntä kasvoihin.

— Ahaa, nyt olen saanut väriä poskillesi, luullakseni! sanoi hän riemuiten ja suuteli noita hieman vapisevia huulia.

Miten rakkauden kaltaista tämä olikaan! Anna ihmetteli yhä, että se voi olla niin samanlaista, kun se ei kuitenkaan ollut sitä.

Erik tuli sisään, ja heti sen jälkeen Augusta kahvitarjottimineen.

Allan nousi notkeasti polvistuneesta asennostaan.

— Saat suoda anteeksi, että harjoitan hieman madonnan palvontaa, sanoi hän Erikille.

Sitten hänen hymyilevät silmänsä siirtyivät Augustaan.

— Voi sentään, kotona leivottua leipää! Tuoretta!

Onko se minun kunniakseni? Augusta niiasi myhäillen.

— Kun tulee harvinainen vieras, niin tottahan nyt leivotaan, sanoi hän ihastuneena siitä, että hänen työnsä huomattiin.

— Tartu kiinni, Jerker! sanoi Allan, ja sitten hän ja Erik nostivat Annan hänen vastusteluistaan huolimatta korituolineen päivineen pöydän luo.

— Kyllä minä jaksan nousta, et saa luulla minua niin surkeaksi.

— Oletko sitten toipunut säikähdyksestä nyt? kysyi Allan.

— Sinä olet niin tyhmä! vastasi Anna puoleksi hämillään, puoleksi nauraen.

Allan tarjoili hänelle ja viekoitteli häntä syömään, hänen itsensä syödessä tukevasti ja puheli jos jotakin hilpeään tapaansa ja nauroi tarttuvaa nauruansa, niin että Annankin täytyi yhtyä siihen.

Mihin hänen surunsa ja kuolemankaipuunsa nyt häipyivätkään? Hän oli eläytynyt niihin niin kiinni, mutta nyt ne häipyivät ja kävivät olemattomiksi. Allanin säihkyvän iloisen luonteen ja mukaansatempaavan persoonallisuuden rinnalla.

53.

"Ma myös en ilman ristiän' kans' olla saa, vaan kantaa ma kaikki tahdon mielellän', mink' isä armias antaa. Ja lujana mä taistelen uskossa ristin tiellä, ett' elon saisin siellä."

Hyvin hiljaa Anna lauloi itsekseen istuessaan vanhan pianon ääressä huoneessaan.

Hän luuli olevansa yksin kotona, sillä hetkistä aikaisemmin hän oli nähnyt Erikin ja Allanin menevän yhdessä pois. Hän ei tiennyt, että Allan oli pian kääntynyt takaisia ja seisoi nyt puoliavoimessa ovessa hänen takanaan ja kuuli hänen hiljaisen laulunsa.

Hän erotti sanat ja huomasi Annan äänessä sydämellisen kaihon salaperäisyyden.

Annan laihtunut valkopukuinen olento näytti Allanista vaaleassa päivänhämyssä melkein epätodelta. Hän tunsi pistoksen sydämessään. Hän ei pitänyt siitä, että Anna näytti noin haihtuvalta, ja että hän lauloi noin.

Allan kosketti lukkoa herättääkseen Annan huomiota, ja tämän kääntyessä Allan meni hänen luokseen.

— Mistä rististä sinä laulat?

— Meillä on kai jokaisella omamme, vastasi Anna vältellen.

— Sitä en juuri tiedä, vastasi Allan huolettomasti, ikäänkuin hän puolestaan ei tietäisi siitä mitään.

Allanista tuntui niinkuin Anna olisi katsonut häneen jostakin kauempaa, vaikka hän istui häntä niin lähellä, ja hän oli kiertänyt käsivartensa Annan hartioiden ympäri.

— Heikkoutesiko sinusta tuntuu ristiltä? kysyi Allan.

Anna aikoi vastata myöntävästi päästäkseen enemmistä kysymyksistä, mutta se ei olisi ollut totta, senvuoksi hän vastasi kieltävästi: hän ei paljoa välittänyt heikkoudestaan.

— Mitä se sitten on?

Allan tunsi olevansa utelias. Vaikka Anna lauloi rististä, ilmeisesti täydellä todella, ei hän näyttänyt alakuloiselta.

— Älä kysy! pyysi hän.

— Sinä tahdot pitää minut luottamuksesi ulkopuolella!

Anna katsoi häneen anteeksipyytävästi, peläten loukanneensa Allania.

— En halua tarpeettomasti raskauttaa mieltäsi sellaisella, mitä et voi auttaa, sanoi hän.

— Oletko sitten varma, etten voi auttaa?

— Olen.

Anna katseli pianon koskettimiin ja soitteli toisella kädellään.

— Tapasin äsken Lucia Vilden, sanoi Allan tuokion kuluttua. Hänellä ei ollut aikaa tulla nyt tänne. Hän pyysi sanomaan sinulle terveisiä.

Anna ei kohottanut katsettaan. Hän soitteli edelleen toisella kädellään.

— Mistä te puhelitte?

— Sinusta tietysti. Mistäpä muusta olisimme puhelleet?

— Mitä te sanoitte minusta?

— Olimme yhtä mieltä siinä, ettemme ole tyytyväisiä sinuun. Hän toivoi minun elvyttävän sinua.

— Mitä sinä siihen sanoit?

— Että sen voin ennen maailmassa tehdä, mutta että nyt näyn kadottaneen valtani sinuun.

— Sanoitko todellakin niin?

— Eikö se sitten ole niin?

Tuo pikku sävelmä, jota Anna soitteli, kaikui hiljaisena huoneessa, valmiina joka hetki katkeamaan.

— Toivoisin olevan niin! sanoi Anna hiljaa.

— Ettei minulla olisi mitään valtaa sinuun? kysyi Allan hämmästyneenä.

— Niin, vastasi Anna niellen hermostuneesti. Hän oli lakannut soittamasta, ja tuo laihtunut pieni käsi lepäsi voimatonna hänen polvellaan.

— Vahingoitanko minä sitten sinua jotenkin? Hänen kysymyksensä liikutti Annaa. Hän katsahti nopeasti Allaniin.

— Oi et, et sinä! Se on vain minun oma liioiteltu rakkauteni. Ollessani kaikkein onnellisin, tuntui minusta toisinaan, etten tarvinnut edes Jumalaakaan. Mutta tuntea ihmistä kohtaan niin paljon, se on epäjumaloimista. Senvuoksi ymmärrän, että minun piti kadottaa sinut.

— Et sinä ole minua kadottanut, sinähän omistat minut!

— Sinut, niin, mutta — en rakkauttasi.

— Joutavia! On monta rakkauden lajia. Sinä teet itsellesi ristin muutamasta oljen korresta! Tottahan tiedät, että pidän sinusta. Olen pitänyt sinusta siitä asti kun et ollut tuota korkeampi.

Hän mittasi kädellään kyynärän verran lattiasta. Ja sitten hän nauroi — pientä hurmaavaa nauruaan.

— Mutta häijy saatoin olla sinulle jo silloin. Muistatko, kun toisinaan huvittelin itseäni nostamalla sinut korkealle kivelle, josta et itse voinut päästä alas? Jos tein joskus samaa muille tytöille, suuttuivat he kuin kissat ja raapivat ja sähisivät, kun viimein vapautin heidät. Mutta sinä itkit ja rukoilit niin hellyttävästi, etten koskaan voinut kiusata sinua kauan. Ja kun nostin sinut alas, painoit sinä käsivartesi niin kiitollisesti ja kovasti minun kaulani ympäri, ajattelit vain, että minä vapautin sinut, ja unohdit aivan, että minähän olin vanginnut sinut.

Anna hymyili lapsuudenmuistoille, joita Allan kertoi. Heidän suhteellaan oli ainakin syvät juuret, vaikkapa olikin käynyt toisin kuin hän oli uneksinut.

— Sinä et juuri ole sellainen nainen, joka herätät miehessä suurta intohimoa, mutta sinä herätät hellyyttä, ja kukapa ties, eikö se ajan pitkään ole suuremmanarvoista.

— Lucia on sitä lajia, joka herättää tuota suurta intohimoa, sanoi Anna tyynen intohimottomasti, mikä herätti Allanin ihmettelyä ja nostatti hänessä välitöntä kunnioitusta.

— Sellaisten ei pitäisi saada kulkea irrallaan, sanoi hän huolimattomasti. Mutta tule nyt! Ulkona on aivan liian kaunista ollaksesi nyt sisällä istumassa a laulaaksesi rististä. Tule ulos ja kävele hetkinen vajonneen epäjumala-parkasi kanssa!

Niin Allan veti leikin naamion sen yli, mitä Annan sydän kätki vakavuutta ja tunnetta.

54.

Ei Lucian olennossa enempää kuin hänen ulkonäössäänkään ollut mitään yksitoikkoisuutta. Hän saattoi olla loistava ja hurmaava; hän saattoi myös olla kuin sileäkarvainen kissa. Hänellä oli kauniit päivänsä, jolloin hän vastustamattomasti veti puoleensa kaikkien katseet, mutta hänellä saattoi myös olla rumat päivänsä, jolloin ihmetellen täytyi kysyä itseltään, mikä hänessä hurmasi, kun hänen kasvoissaan ei oikeastaan ollut yhtä ainoaa kaunista piirrettä.

Hänen pukunsa vaikuttivat tavattoman paljon asiaan. Jos hän sai ne oikein makunsa mukaisiksi (eikä hän koskaan tyytynyt ennenkun sai), silloin ne olivat yhtä hänen kanssaan, hän asui niissä, viihtyi ja oli räiskyvän hyvällä tuulella. Mutta jos hänellä oli yllään esimerkiksi epäonnistunut puku, silloin oli aivan kuin siinä olisi ollut jotakin vastahakoista voimaa, se säteili epäsointua sekä häneen sisällepäin että ulospäin muihin, hänen käytöksensä ja luonteensa olivat sen vaikutuksen alaisia, hän kävi ikäväksi eikä voinut olla oma itsensä.