Front matter (continued 4)

Tämän seikan perille oli Disa Clareus aikoja sitten päässyt, ja hän huolehti Lucian puvusta yhtä paljon kuin tämä itsekin, etenkin silloin kun odotettiin vieraita, sillä Disa nautti nähdessään ystäväänsä ihailtavan ja pidettävän seuran sähköttävänä sieluna. Senvuoksi hän tuli sekä tyytymättömäksi että hämmästyneeksi, kun hän eräänä heinäkuun päivänä vieraita Borgiin odotettaessa näki Lucian tulevan saliin yllään epäonnistuneena hylätty puku. Se kävi huonosti ylle, siinä oli liian räikeä väri, se oli kaikin puolin epäonnistunut.

— Mutta Lucia, sinunhan piti antaa pois tuo leninki!

— En ole vielä tehnyt niin, kuten näet, vastasi Lucia levittäen kädellään hamettaan ja katsellen sitä merkillisin tyytymättömyyden ja tyydytyksen sekaisin ilmein.

— Mutta miksi olet ottanut sen yllesi juuri tänään? Ja miten ovat hiuksesi noin? Sekin sopii sinulle huonosti, vastusteli rouva Clareus.

Lucia nauroi. Se kuulosti hieman väkinäiseltä ja hermostuneelta.

— Ehkäpä tahdon opetella hallitsemaan epäsuotuisia olosuhteita, vastasi hän.

— Mene muuttamaan pukua ja laita tukkasi uudelleen! pyysi Disa.

— En ehdi. Pihalta kuuluu ajamista, niitä on alkanut tulla, vastasi Lucia tekeytyen iloiseksi.

Hän oli oikeassa. Vieraat pappilasta, Forsista, Bergshamrasta ja Harjulta tulivat melkein yht'aikaa. Koska oli kaunis kesäpäivä, ei heillä ollut paljon päällysvaatteita riisuttavinaan, ja he olivat pian salissa.

Kaikkien iloksi Anna oli tuntenut itsensä tänään sen verran virkeäksi, että oli voinut tulla mukaan. Hän oli, kuten tavallisesti, valkeisiin puettu, äitinsä salaiseksi mielipahaksi, sillä tämä piti valkoista väriä epäkäytännöllisenä ja sitäpaitsi naineelle naiselle liian nuorekkaana. Mutta Allan tahtoi mieluummin vaimonsa käyttävän valkoista, sillä se väri sopi hänelle parhaiten sekä ruumiin että sielun puolesta, arveli hän.

Vaikka Anna oli laiha, niin hän ei ollut kulmikas, hänen olennossaan oli jotakin pehmeää ja plastillista, hänen käytöksessään jotakin liikuttavan väsynyttä, ja täydellistä itsensä-unohtamista. Oli aivan kuin hän olisi elänyt unessa, ympäröivään todellisuuteen nähden vain osittain valveilla. Kaikessa hän oli Allanin vastakohta, tämä kun oli vilkas, eloisa, iloinen ja kaikkea huomaava. Kun Lucia näki heidän tulevan sisään yhdessä, iski häneen ajatus, miten Allan oli aurinkoa kimaltelevan, kuuman päivän kaltainen, elämää ja ääniä täynnä, ja Anna viileän, tähtikirkkaan ja hiljaisen yön kaltainen.

— Kaksi sellaista, joita muuten ei koskaan näe yhdessä, ajatteli hän mennen heitä vastaan ja syleili Annaa ojentaen kätensä Allanille tervehdykseksi. Käsivarsi edelleen Annan ympärillä hän seisoi sitten ja puheli jotakin Allanin kanssa.

Hän tiesi, että Allanin täytyi huomata vastakohta Annan ja hänen välillään, hänen kuihtuvan ihonsa ja Annan hehkeän kirkkaan ihon välillä, hänen hullunkurisen vilkkautensa ja Annan olennon suloisen hiljaisuuden välillä, — vastakohta, joka ulkonaisesti näkyi myöskin hänen pukunsa räikeydessä ja Annan puvun puhtaassa valkeudessa. Hänen täytyi myös nähdä tuo liikkuva rauhattomuus Lucian monivärisissä, tänään kaiketi vihertävissä silmissä rumana vastakohtana vaimonsa sisäänpäinkääntyneille sielukkaille sinisilmille. Ovelan taitavasti Lucia korosti oman olentonsa epäedullista käytöstapaa ja ulkomuotoa, ja hän teki sen niin kekseliäästi, että tuskin terävinkään huomioiden tekijä saattoi aavistaa sen tapahtuvan tahallisesti.

Anna ei huomannut mitään, hänelle Lucia oli aina sama, olipa hänellä sitten kaunis tai ruma päivänsä. Allan sitävastoin oli heti selvillä siitä, ettei hän koskaan ollut nähnyt Luciaa niin epäedullisessa valossa kuin tänään, mutta myöskin siitä, ettei hän koskaan ollut tehnyt voimakkaampaa vaikutusta häneen.

Hän nauroi aivan aiheettomasti.

— Mitä sinä naurat? kysyi Anna.

— Näen jotakin surullisen koomillista, sanoi Allan.

— Missä?

Anna katsoi ympärilleen, hän ei voinut huomata mitään naurettavaa. Yhden havainnon hän teki, mutta se ei ollut naurettava, hyvin ilahduttava vain, ja sitäpaitsi hän oli varma siitä, että yksin hän oli sen huomannut. Allanilla ei ollut siihen avainta kuten hänellä. Hän oli osunut sieppaamaan Erikin ja Liisa Jenningsin keskinäistä ymmärrystä ilmaisevan katseen ja hän luuli nyt tietävänsä, ketä Erik ajatteli. Tämä havainto kiinnitti hänen mieltään siinä määrin, että hän unohti Allanin naurun. Eikä hän huomannut, että Allan antoi katseensa lystikkäin ja arvostelevin ilmein kulkea Lucian kiireestä kantapäähän ja että Lucia punastui yhtä aiheettomasti, kuin Allan äsken oli nauranut.

Samassa tuli tohtori Bentick vanhempi tarjoamaan Lucialle käsivartensa. Oltiin näet, menossa päivälliselle, ja hän oli saanut Lucian pöytäkumppanikseen. Tohtorilla oli päivällisen kestäessä hauskempaa kuin mitä hänellä oli ollut pitkään aikaan, sillä hänen naisensa vei pistopuheissa hänestäkin voiton eikä koskaan jäänyt hänelle vastausta velkaa.

Annan vastapäätä istuivat Liisa Jennings ja Erik. Hän tarkkasi heitä salaa ja mitä lämpimimmin mielenkiintoisena. Toisinaan hän kuuli palasia heidän keskustelustaankin. He puhuivat maanviljelyksestä ja taloudesta. Hänen mielestään he sopivat niin hyvin toisilleen. He olivat molemmat niin raikkaita, käytännöllisiä, luotettavia ja vähän tunteellisia. He eivät vaatisi toisiltaan enemmän kuin heillä oli antamista, mutta kumpikin he saisivat jakamattoman, uskollisen sydämen. Liisa näytti niin hauskalta ja peräti terveeltä pyöreine, punakoine kasvoineen, paksuine pellavankeltaisine hiuksineen, ja uskollisine, avoimine sinisilmineen. Hän ei ollut kaunis, mutta terveyden ja hyvän, tasaisen luonteen perikuva.

Erikin miehekkäillä, ahavoituneilla, laihoilla kasvoilla oli juhlallisuuden ja suuren sisäisen tyytyväisyyden hohdetta. Hän istui hyvin siinä Liisan rinnalla, hänellä oli nyt kaikkea, mitä hän tilapäisesti toivoi ja toivottavissa kaikkea, mihin vain hänen pyrkimyksensä tulisivat tähdätyiksi. Liisa ymmärsi häntä niin hyvin ja hänellä oli samat harrastukset kuin Erikillä.

Erik osui kohtaamaan sisarensa katseen, huomasi tulleensa ilmi, hymyili hieman ja nosti lasinsa.

— Anna tahtoo juoda kanssamme, hän sanoi hiljaa Liisalle.

Tämä käsitti sen aivan luonnollisesti ja nosti hymyillen lasinsa. Anna oli heistä kolmesta ainoa, joka punastui.

— Olet arvannut? sanoi Erik Annalle vähäistä myöhemmin, kun oli poistuttu ruokailuhuoneesta ja tultu ulos pihalle kahvia juomaan.

— Ethän ole pahoillasi siitä?

— En toki! Sinä olit ensimmäinen, joka onnittelit meitä, ja siitä olen iloinen.

— Oletko puhunut hänen kanssaan?

— Tein sen tulomatkalla tänne.

— Hän on myöntynyt? Erik nyökkäsi.

— Miten tyynesti suhtaudut siihen! Eikö sinulla ole yhtään sydämentykytystä?

— Sitä minulla ei ole koskaan päästyäni lukualalta. Muutoin kosinta olikin vain muotoseikka, ymmärsimme toisemme yhtä hyvin jo edeltäkäsinkin.

— Odotatteko nyt kunnes Harju tulee omaksesi, ennenkuin menette naimisiin?

— En luule. Menemme luullakseni syksyllä naimisiin. Talvi-illat ovat niin pitkät yksinäisyydessä. Ja me elämme kyllä vuokralla. Olemme kumpikin säästäväisiä, eikä Liisalla ole mitään mahdottomia elämänvaatimuksia. Hän on parhaiten tyytyväinen saadessaan tehdä työtä.

— Olen niin iloinen, että se on hän, Erik! Te tulette tekemään toisenne onnellisiksi, sillä te sovitte yhteen.

Hänen ääneensä tuli kaihoisaa surumielisyyttä, ikäänkuin hän olisi ajatellut joitakin, jotka eivät sopineet yhteen. Erik sai myös vaikutuksen sellaisesta syrjäajatuksesta, mutta se haihtui samassa, ennenkuin hän edes ehti ajatella, että Anna olisi voinut tarkoittaa Allania ja itseään.

Kahvinjuonnin jälkeen Lucia veti Annan muassaan syrjään.

— Sinä näytät väsyneeltä, sinun pitää tulla minun huoneeseeni lepäämään, sanoi hän.

Anna tuli mielellään. Hän katseli ympärilleen Lucian huoneessa ja hymyili, kuten hymyillään lapsellisuuksille.

— Muistan, minkälaisella hartaudella ennen astuin tähän huoneeseen! sanoi hän.

— On hyvä, että olet nyt lakannut minua jumaloimasta, sanoi Lucia järjestellen sohvan pieluksia.

— Pidän sinusta oikeastaan enemmän nyt, kun olen lakannut sinua jumaloimasta, sanoi Anna ojentautuen kiitollisena pielustan väliin.

— Pidätkö tosiaankin hyvin paljon minusta? kysyi Lucia, ikäänkuin se yht'äkkiä olisi ollut hänestä hyvin kummallista.

— Pidän, pidän paljon!

— Mutta minkätähden oikeastaan?

— Sitä en tiedä, tiedän vain, että pidän sinusta.

— Tunteen laita on merkillinen, sanoi Lucia. Toisinaan ei voi ymmärtää, miksi ei voi pitää tästä tai tuosta, vaikka siihen olisi monta syytä. Ja sitten voi olla joku toinen, josta ei voi olla pitämättä, vaikka siihen ei ole mitään syytä.

— Olisi hyvä, jos voisi joskus tuntea vähemmän, sanoi Anna väsyneesti.

— Ethän kuitenkaan tahtone tuntea minua kohtaan vähemmän, sanoi Lucia hymyillen.

— Oi en, en sinua kohtaan!

— Ketä kohtaan sitten? pääsi Lucialta. Seuraavana hetkenä hän katui kysymystään.

Anna näytti miettivältä.

— En oikeastaan tahdo tuntea vähemmän ketään kohtaan, vaan ainoastaan vähemmän itsekkäästi, sanoi hän vihdoin.

— Nyt sinun pitää levätä, mieluummin nukkua, mutta missään tapauksessa et saa ajatella mitään, sanoi Lucia kietoen peiton Annan jalkojen ympärille. Kas niin, nyt minä menen. Hyvää yötä, kultaseni!

Ja Lucia meni. Pihassa hän tapasi Allanin, joka myös tuli ulos rakennuksesta. He menivät yhdessä etsimään muuta seuruetta, joka oli hajaantunut puutarhaan.

— Olen juuri pannut Annan hetkiseksi sohvalleni, sanoi Lucia.

— Se oli kiltisti. Mutta sanokaa minulle, miksi olette tehnyt itsenne tänään rumaksi?

— Vai olenko mielestänne ruma? Hän tuntui tyytyväiseltä.

— Ettekö ole omasta mielestänne? Olenko tavallista rumempi?

— Paljon rumempi. Se on niin harkittua, että teidän on täytynyt tehdä tahallanne niin. Ihmettelen, minkätähden?

Hän katsoi miettivänä Luciaa. Lucia nauroi, suuttuneena siitä, ettei voinut olla tuntematta olevansa hämillään.

— Ettekö ymmärrä, että tehdessänne itsenne minun tähteni rumaksi mairittelette minua enemmän kuin jos tekisitte itsenne sieväksi? kysyi Allan.

Hänen vilkkaissa silmissään välkehti pilaa ja hehkua.

— Miten itserakkaasti ajattelettekaan! Minkätähden laittaisin itseni rumaksi tai sieväksi teitä varten? virkkoi Lucia ylpeästi.

Allan kumartui pikaisesti ja katsoi Luciaa kasvoihin.

— Te pelkäätte tuota valtaa, jonka väärinkäyttämisestä kerran minua varoititte ja jonka tunnette niin hyvin senvuoksi, että teillä itsellänne on sama valta? Mutta ellette tahdo tehdä miestä hulluksi, niin elkää koskaan enää tehkö itseänne rumaksi häntä parantaaksenne! Olkaa kohtuullisen — hän haki sanaa — olkaa kohtuullisen hurmaavan tavaton!

Lucia hämmästyi hänen häikäilemättömyyttään, ja hän oli niin suuttunut ja järkytetty, että voi tuskin puhua.

— Eikö teillä ole mitään tunnetta Annaa kohtaan? sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi vihasta ja suuttumuksesta.

Allan suoristautui ja hymyili hieman. Hänen katseensa kiintyi Lucian kasvoihin. Tämä oli nyt kaikkea muuta kuin ruma.

— On, minulla on paljon tunnetta Annaa kohtaan, sanoi hän hitaasti ja varmasti. Mutta nähkääs, mies nyt on luonnostaan moniavioinen. Hänellä voi olla kokonainen haaremi ja hän voi pitää heistä kaikista, kustakin tavallaan.

Luciasta tuntui, että voi olla totta, mitä Allan niin julkeasti ja avomielisesti sanoi, mutta se oli epämiellyttävä totuus. Hän ei kuitenkaan osannut suuttua enemmän; Allan meni niin pitkälle, että Lucian vihaa ei riittänyt.

Hän naurahti puoleksi närkästyneenä, puoleksi ikäänkuin todellakin olisi pitänyt Allania naurettavana.

— Hyvä vain, ettemme ole turkkilaisia, sanoi hän jäykästi.

— Emme, valitettavasti! huokasi Allan. Lucian viha lauhtui ja hän oli eniten taipuvainen käsittämään Allanin leikin kannalta, mutta Annaa ajatellessaan häneen koski.

— Te olette mahdottoman erilaisia! Pikku raukka! pääsi häneltä.

— Minuako tarkoitatte?

Lucia nauroi vasten tahtoaan Allanin ihastuneelle äänelle.

— En, totisesti!

— Vai niin, Annaako on sääli? Mutta vakuutan, että hänellä olisi erinomaista, ellei hän vain käsittäisi kaikkea niin syvästi, sanoi hän huolettomasti.

— Hän ei voi käsittää asioita toisin kuin millainen hän itse on.

— No niin, olkaa sitten toki oikeudenmukainen ja puolustakaa samaten minua, pyysi hän poikamaisen miellyttävästi, mikä rauhoitti Luciaa ja sai hänet häpeämään, että oli antanut Allanin häikäilemättömille sanoille paljon suuremman merkityksen kuin mitä ne oikeastaan olivat tarkoittaneet.

Lucia vain hymyili vastaamatta mitään, ja yhdyttyään nyt muihin päivällisvieraisiin, oli hänen helppo vapautua Allanista ja hänen suorapuheisuudestaan.

55.

— Lucia, lupaa ettet sano ei!

— En osta milloinkaan sikaa säkissä.

— Mutta se on sellaista, jota niin äärettömän mielelläni haluan!

Anna näytti rukoilevalta, ja kun hän niin harvoin mitään tahtoi, niin siitä, joka piti hänestä, oli hyvin houkuttelevaa luvata ilman muuta. Mutta Lucia aavisti, mitä se oli, ja oli sen vuoksi varovainen.

— Mitä sinä tahdot, kultaseni?

— Tule minun mukanani Tukholmaan ja ole luonani!

Oli syksy ja Anna teki lähtöä Harjulta palatakseen omaan kotiinsa.

— Äitisihän tulee olemaan luonasi, huomautti Lucia.

— Hän ei tule ennenkuin tuonnempana. Tahdon niin mielelläni pitää sinut siihen saakka, intti Anna itsepäisesti, niinkuin yleensä mukautuvat luonteet tekevät jotakin toden teolla tahtoessaan.

Lucia oli ääneti, etsiäkseen jotakin sopivaa syytä kieltäytymiselleen.

— Lucia!

Anna siirtyi lähemmä ystäväänsä.

— Tiedän, miksi epäröit.

— En epäröi, sanoi Lucia pikaisesti.

— Miksi sitten kieltäydyt, oikaisi Anna kiihkottoman tyynesti. Sinä pelkäät tulevasi Allanin ja minun väliin.

Lucia ei voinut heti vastata mitään, ja hänen täytyi pakottautua istumaan hiljaa; olisi tehnyt liian voimakkaan vaikutuksen, jos hän olisi noussut ylös, sillä Annan pää oli hänen olkaansa vasten, ja hän piti Lucian kättä omassaan.

— Mutta sitä sinun ei tarvitse pelätä, jatkoi Anna, puhuen tyyneydellä, mikä saavutetaan vain voitokkaassa taistelussa. Sillä minähän tulin tietämättäni ja tahtomattani teidän välillenne. Mutta nyt tahdon niin mielelläni yhdistää teidät.

— Kuinka saatat puhua noin? virkkoi Lucia. Etkö huomaa, miten väärin on ajatella tai puhua tuolla tavoin? Sinä teet väärin sekä Allania että itseäsi ja minua kohtaan.

Anna katsoi häneen. Hänen silmänsä olivat niin lempeät ja vakavat ja niissä oli melkein ylimaailmallinen loiste, joka hillitsi Lucian kiihkoa ja viilsi hänen sydäntään.

— Sinä et ymmärrä nyt minua oikein. En tarkoita mitään väärää. Tahdoin vain sinun tietävän, kun minä olen kerran poissa, että minun rakkain ajatukseni oli, että te yhtyisitte. Tahdoin vielä eläessäni viedä teidät yhteen, auttaa teitä toisianne ymmärtämään.

— Anna, oletko enemmän kuin nainen? kysyi Lucia ankarasti.

Hän paheksui Annan sanoja mitä jyrkimmin, mutta ne saattoivat hänet tuntemaan pelkoa ikäänkuin jonkin yliluonnollisen edessä.

En, olen vain nainen, joka on jo kärsinyt rakkautensa — piakkoin, vastasi Anna nojaten taasen hellästi ja väsyneesti päänsä Lucian olkaa vasten. Te hoidatte yhdessä minun muistoani, sen tiedän. Ja tahdon niin mielelläni, niin mielelläni, että Allan saa tulla onnelliseksi sinun kanssasi. Tietoisuus siitä lisäisi minun autuuttani taivaassakin, niin luulen. Muista se, kun olen kerran poissa!

— Sinä et aavista, miten julmaa on puhua noin, sanoi Lucia hillityn tulistuneena.

— Minun aikomukseni ei ollenkaan ole olla julma, sanoi Anna hiljaa. Muista, kun olen kerran poissa, että nyt pyydän sinua ottamaan Allanin huostaasi.

Lucia ei vastannut, ja tuokion kuluttua Anna kysyi rukoilevalla äänellä, jonka sävy ei juuri ilmaissut toivoa:

— Eikö sinua voi taivuttaa tulemaan mukaan?

— Ei, rakas.

— Mutta sinä tahdot muistaa, mitä nyt olen sanonut?

— Sitä en taida voida unohtaa, niin se koskee.

56.

Kalpeana ja hiljaisena makasi Anna käsivarsi pienen, hennon olennon ympärillä, joka nukkui hänen vieressään.

Suuri ihmettely kasvoi hänen mielessään. Hän ei tiennyt, oliko tuo pettymystä vai iloa, joka niin ihmeellisesti häntä liikutti ja kaasi kumoon kaiken sen, mitä hän kuukausien aikana oli rakentanut.

Pienokainen oli ollut levoton, ja Anna oli juuri rauhoittanut sen ja saanut uneen ja hän tunsi värisevän hellää, sanomatonta tyydytystä siitä, että tuo pieni olento oli hänestä niin riippuvainen ja että hän voi sitä auttaa. Se antoi hänelle oikeuden elää, arveli hän, jopa huolimatta kaikesta elämänhaluakin.

Mutta hän oli niin eläytynyt kuoleman ajatukseen, ettei hän voinut käsittää elävänsä.

Hän makasi katsellen lastaan, ja yht'äkkiä varjo lankesi tuohon pieneen olentoon. Anna katsahti ylös ja kohtasi Allanin katseen. Hän oli tullut sisään niin hiljaa, ettei Anna ollut kuullut hänen tuloaan.

Allan vei varovasti sormensa pitkin pientä haivenista lapsenpäätä.

— Luulin teidän kummankin nukkuvan. Teillähän on määräys tehdä niin, sanoi hän, hillityssä äänessään onnen sävyä.

— Hän on juuri nukkunut. Makasin ja ajattelin.

— Mitä sitten?

Allan istuutui varovasti vuoteen reunalle lapsen alapuolelle.

— Sanohan, Allan, luuletko minun jäävän elämään?

— Tietysti. Mitä syytä siihen olisi, ettet jäisi elämään?

— Olen niin varmasti luullut, että kuolisin.

— Silloin olet luullut siinä kohden väärin, lapseni! sanoi Allan riemuitsevasti.

Hän kumartui lapsen yli.

Hän ei ole yhtään sinun näköisesi, hän tulee aivan minuun, saatpa nähdä. Pieni ja tummaihoinen ja täynnä kujeita.

Hän näytti ihastuneelta, ja Annan täytyi hymyillä,

— Minkä nimen sille panemme? kysyi hän.

— On sääli, ettei hänelle voi panna nimeksi Allan, sanoi hän miettien.

Mutta sitten hän kirkastui.

— Minäpä tiedän! Tietysti hänen nimensä pitää olla Allanna meidän molempien mukaan.

— Hassu! sanoi Anna nauraen.

— Miksi se ei kelpaa? kysyi Allan hämmästyneenä. Ahaa, nyt ymmärrän, sen täytyy tietysti olla jokin raamatullinen nimi, toisin sanoen juutalainen. Esimerkiksi Mesopotamia. Kelpaako se?

— Eihän se olisi edes juutalainen, hymyili Anna.

Allanin pulppuava iloisuus oli ilmeisesti todellista, sen ilon ilmausta, mitä hän tunsi, ja senvuoksi se teki Annankin iloiseksi ja mieleltään keveämmäksi kuin mitä hän kuukausiin oli ollut.

Allan ei ilmeisestikään tuntenut mitään pettymystä siitä, että Anna eli, tarvitsiko hänen sitten itsensä tuntea sitä? Allan ei ehkä ikävöinytkään sitä vapautta, minkä Anna niin hartaasti oli toivonut voivansa hänelle antaa.

— Olisitko surrut, Allan, jos minä olisin kuollut? Anna ei voinut olla tuota kysymystä tekemättä, vaikka hän ei odottanutkaan siihen mitään oikeaa vastausta.

Allan loi häneen pikaisen silmäyksen, joka näytti ikäänkuin salamoivan.

— Kun sinulla oli vaikein aika, tiedätkö mitä silloin tein?

Anna katsoi odottavasti ja ihmetyksissään häneen, ja hänen sydämensä tykytti kovasti, sillä hän näki, että Allan vastasi hänelle vakavasti.

— Minä rukoilin! Ja sitä en ole tehnyt koskaan ennen. Täytyi tulla kuoleman hätä, että minä joutuisin polvilleni.

Hän nousi pikaisin liikkein, ikäänkuin tunnustus siitä, mitä hän oli kokenut, olisi koskettanut kirvelevää haavaa.

— Nyt sinun pitää nukkua, sanoi hän toisella äänellä. Sitten hän kumartui Annan puoleen, otti toisen hänen paksuista palmikoistaan, suuteli sitä ja pani sen varovasti takaisin, ikäänkuin se olisi ollut hauras, viipyi muutaman sekunnin katse Annan katseessa ja poistui sitten hiljaisin askelin.

57.

Anna toipui hitaasti, hän pääsi jalkeille, saattoi ryhtyä tehtäviinsä, mutta entiselleen hän ei tullut. Sisimmässään hän tunsi selvästi, ettei hän pitkäksi aikaa palannut elämään. Mutta sen ajan, joka hänelle annettiin, hän otti erityisenä armona ja eli sen hetki hetkeltä Jumalan kasvojen edessä, ikäänkuin katse alituisesti kohdistettuna hänen katseeseensa lukeakseen siitä niin pienimmässä kuin suurimmassakin hänen tahtonsa.

Allania kohtaan hän oli hellä ja pehmeä, mutta hänen hellyytensä oli kuin äidin hellyyttä, sen hellyyden tapaista, jolla hän vaali heidän pientä lastaan.

Hän nautti kiitollisena kaikesta, mitä elämä hänelle antoi, mutta hän nautti siitä ikäänkuin hän tietäisi omistavansa sen vain sivumennen. Sisimmässään hän kuunteli alinomaa lähtökutsua.

Hän ei puhunut kenenkään kanssa tuosta äänettömästä odotuksesta, mutta se löi leiman koko hänen olentoonsa, ja hänen vaikutuksensa niihin, joiden kanssa hän tuli kosketuksiin, oli jalostavaa.

Eräänä iltana Anna sattui kulkemaan eräällä syrjäkadulla ja näki silloin edessään olennon, joka hänestä muistutti Luciaa. Mutta eihän se toki voinut olla hän. Lucia ei ollut kirjoittanut mitään siitä, että aikoi tulla Tukholmaan. Sitäpaitsi tuo olento näytti kumaraiselta, ja tarkemmin katsottuaan Anna oli huomaavinaan, että hartiat vapisivat kuin itkiessä. Eikähän Lucia voinut kulkea täällä Tukholman syrjäkaduilla itkien.

Mutta! Anna tuli ajatelleeksi Lucian elämän surullista salaisuutta. Ja tuolla olennolla oli huolimatta masentuneesta ryhdistään muodoissa ja käynnissä hienoutta, jollaista Anna ei koskaan ollut nähnyt kellään muulla kuin Lucialla.

Näissä mietteissä Anna oli seurannut tuota tuntematonta siihen paikkaan, missä tuo tyhjä syrjäkatu liittyi suurempaan. Silloin tuntematon kääntyi ympäri ja tuli seisomaan vastakkain Annan kanssa. Se oli Lucia, järkkyneenä, itkeneenä.

Molemmat tunsivat toisensa yht'aikaa. Lucian ensimmäinen äkillinen mielijohde oli piiloutua, mutta seuraavana hetkenä hän yhtä äkillisestä myötätunnon kaipuusta myöntyi. Hän tarttui Annan käsivarteen ja vei hänet takaisin pitkin tyhjää hämärää katua.

— Onko sinulla aikaa? kysyi hän kyynelsilmin.

— On tietysti, vastasi Anna sydämellisesti ja puristi kättä, joka oli hänen käsivarrellaan.

— Lucia, ymmärrän että on kysymys hänestä. Lucia nyökkäsi. Minuutin tai parin kuluttua hän oli hillinnyt liikutustaan kylliksi voidakseen puhua.

— Hän on kuolemaisillaan. Voi elää vielä ehkä pari päivää, ilmoitti Lucia, ja puristaen Annan käsivartta hän lisäsi: on kauheaa, kun ei tiedä mitään…

— Mistä? kysyi Anna lempeästi.

— Miten sitten käy. Luuletko, luuletko, että hänelle voi olla pelastusta? Hän…

Lucia ei voinut hetkeen jatkaa. Anna odotti ääneti, mutta jollakin alitajuisella tavalla Lucia tunsi jonkinlaisena voimana Annan myötätunnon.

— Hänellä ei ole mitään, mitään. Ei edes uskoa… on niin tylsynyt. Luuletko Jumalan tuomitsevan hänet… hyvin kovasti?

— Jeesus, joka rakkaudesta antoi itsensä meidän edestämme, on tuomari, vastasi Anna lämpimästi.

— Anna, luuletko auttavan, jos rukoilee kuolevan puolesta, joka jo kauan on ollut sielultansa kuollut?

— Luulen kyllä.

— Tahdotko rukoilla? Jumala kuulee varmasti sinua.

— Tietysti tahdon. Mutta rukoilethan itsekin?

— En muuta tee. Mutta en tavallisesti juuri rukoile… ja rukoilla vain silloin kun tahtoo jotakin…

— Kun se, jota tahtoo, on juuri samaa, mitä Jumala itse ikävöi: ihmisen pelastusta… sanoi Anna.

Lucia painoi hänen käsivarttaan kiitollisuudesta.

— Kuinka lohdutatkaan minua! Niin siunattu asia, että tapasin sinut!

He kulkivat tuokion ääneti. Tultuaan jompaankumpaan tuon pienen unohdetun kadun päätekohtaan he kääntyivät.

— Oletko ollut kauan Tukholmassa? kysyi Anna.

— Vain kaksi päivää. Ei kukaan Västanforsissa tiedä, miksi tulin tänne. Syytin hammaslääkäriä. Täytynee häpeän vuoksi mennä sinne, ennenkuin palaan kotiin. On minulla tosin pieni kolo hampaassa.

— Etkö tahdo tulla asumaan meille? Tee niin! Sinun ei tarvitse nyt pelätä.

Anna hymyili hiukan, sanoessaan tuota viimeistä.

Sitä en teekään, en yhtään, kiiruhti Lucia vastaamaan. Mutta olen mieluummin itsekseni, kun olen näinä päivinä niin levoton ja lamassa. Olin äsken juoksemaisillani sinunkin luotasi. Minulla on hyvä Excelsiorissa. Siellä ei ole ketään, joka tuntisi minut, ei ketään joka tietää, etteivät silmäni aina ole sumeiset ja punareunaiset.

— Mutta tottahan saan tulla tervehtimään sinua Excelsioriin? pyysi Anna huolestuneella äänellä.

— Tietysti, kultaseni! Sinun nähtesihän olen murtanut jään, olet nähnyt minun itkevän.

— Entä Allan? kysyi Anna epäröiden.

— Saat puhua hänelle, mutta en tahdo vielä tavata ketään muita.

Mitä Anna merkitsi ystävälleen noina kolmena koettelemuksen päivänä, jotka nyt seurasivat, sitä ei koskaan tiennyt kukaan muu kuin Lucia. Anna itse ei sitä aavistanut. Hän ei mielestään osannut tehdä mitään. Eikä hän osannutkaan niin paljoa, hän oli vain se mikä oli, lämminsydäminen, ymmärtävä, täynnä uskoa — ja siinä oli kylliksi.

Kun kuolema vihdoin oli korjannut satonsa, ja Lucia seisoi päättyneen elämänvaiheen edessä, loppui hänen epätoivoinen levottomuutensa, ja hän saattoi alistua. Hän ei voinut enää sanoin saavuttaa miestä, jonka elämää hän oli ollut auttamassa väärään suuntaan, hän saattoi nyt saavuttaa hänet vain esirukouksessa kuolleitten puolesta, ja siinä hän olisi ahkera.

Ennenkuin hän matkusti takaisin Västanforsiin, oli hän toipunut sen verran, että voi viettää puoli päivää Annan kodissa.

Allan hankki itselleen vapauden koko iltapäiväksi saadakseen tavata häntä. Hän ei sanonut mitään siitä, mitä oli tapahtunut, mutta hän oli niin tahdikas ja hienon tunteellinen Luciaa kohtaan ja niin parhaaksi hillitty, että hänen iloisuutensa kevensi Lucian mieltä vähimmälläkään tavalla koskettamatta sen tuoretta haavaa.

Lucia oli äärettömän kiitollinen näistä, tässä nuoressa kodissa viettämistään tunneista. Hän tunsi selvästi, ettei hän enää ollut näiden kahden välillä, joista hän piti niin sydämellisesti, tyyntä ja lämmintä ystävyyttä hän tunsi kumpaakin kohtaan.

Näine onnellisine vaikutelmineen ja haudan lepo pitkän, kiusallisen surunsa yllä, hän palasi mieluisaan, tyyneen Västanforsin arkielämään.

Ja niin kului yksi vuosi.

58.

Onko Annasta ollut mitään tietoja tänään?

Se oli Lucia, joka näin kysyi. Hän oli tullut pappilaan, missä kirkkoherra istui yksikseen, sillä hänen vaimonsa oli Tukholmassa Annan luona, joka oli hyvin huonona sairaana. Lucia tapasi nyt tohtori Bentick vanhemman Sanderin luona samalla asialla.

— Anna tulee tänne, vastasi Sander.

Hänen masentuneesta ilmeestään päättäen ei tämä sanoma sisältänyt rauhoittavaa tietoa, kuten olisi voinut otaksua.

— Tuleeko hän tänne? Onko hän parempi? kysyi Lucia epäröiden.

— Ei, päinvastoin. Mutta hän ikävöi tänne niin, ja kun hänen tilansa on toivoton, voi hänen toivomuksensa niin mielellään täyttää ja tuoda hänet tänne.

— Milloin hän tulee?

— Niin pian kuin Allan voi saada sijaisen.

— Entä pikku Sif?

— Jos on vaikea pitää häntä täällä, niin hän saa olla Erikin ja Liisan luona Harjulla. Mutta parasta olisi, jos hän voisi olla täällä saapuvilla, kun Anna jaksaa nähdä häntä.

— Hän on kai herttainen nyt?

Lucia hymyili surumielisesti.

— On kyllä, hän puhuu ja kävelee ja on niin iloinen, kirjoittaa äiti, vastasi Sander huulten tuskaisesti värähtäessä.

Hän näytti vanhentuneelta, levottomuus ja lähestyvä suru koskivat häneen, ja ponnistus näyttää koskemattomalta teki hänen piirteensä tuimiksi.

Tohtori Bentick oli tähän saakka istunut ääneti, nyt hän nousi, meni ikkunan luo ja seisoi siellä kädet taskuissa ja vihelteli hiljaa. Lucia tunsi häntä tarpeeksi ymmärtääkseen, että vihellys oli kyyneleiden vastiketta, joita hänen silmänsä eivät saaneet vuodattaa, mutta Sander, joka ei sitä käsittänyt, tunsi itsensä kiusoittuneeksi.

— Kun Anna tulee tänne, saanko tulla auttamaan hoitamisessa? pyysi Lucia. Tohtori Bentick voi todistaa, etten ole tottumaton sairasvuoteen ääressä.

Tohtori keskeytti viheltämisen murahtaakseen jotakin, joka oli merkitsevinään vakuutusta.

— Olemme hyvin kiitolliset siitä avusta, sanoi Sander. Äiti ei ole enää nuori ja on niin surun lamauttama. Eikähän sairaanhoitajatarkaan voi olla lakkaamatta työssä. Allan tekee paljon, ja toivomme Britan tulevan kotiin, mutta Anna tarvitsee jonkun luonaan päivin ja öin, niin että olemme kiitolliset kaikesta arvokkaasta avusta. Hän onkin niin kiintynyt Luciaan ja Lucia häneen!

Sander puristi lujasti Lucian kättä, kiitollisena siitä rakkaudesta, mitä hän oli osoittanut ja yhä osoitti hänen kuolevalle tyttärelleen.

Kun Lucia lähti, seurasi tohtori Bentick häntä, sillä hänen kotimatkansa vei läheltä Borgia.

Kumpikaan ei pitkään aikaan sanonut mitään. Tohtori vihelsi hiljaa. Kun Lågarnin vesi kimalteli puiden välistä heidän edessään, herkesi hän viheltämästä, ja Lucia ymmärsi, että hän aikoi sanoa jotakin.

— Tuo avioliitto onnistui paremmin kuin olin luullut, sanoi hän.

— Mitä setä sitten oli odottanut?

— Että Allan livahtaisi Annan luota tai jotakin sentapaista. Luulin sen olevan hänellä veressä.

— Sen sijaan hän on kiintynyt yhä enemmän Annaan, sanoi Lucia lämpimästi.

— Niin on, ja se on hänelle kunniaksi. En olisi luullut hänellä olevan tarpeeksi ymmärrystä pitämään arvossa sellaista kuin Anna on.

— Ja nyt hänen pitää kadottaa hänet! Kuolema on hirmuinen! virkkoi Lucia.

Tohtorin jäykät piirteet sulivat omituiseen hymyyn.

— Ja kuitenkin on kuolema armeliainta tässä elämässä, sanoi hän.

— Kuinka setä voi niin sanoa?

— Ajattelehan! Ajattele kaikkea sellaista kuin sairaus, hätä, suru, kaikki epäkohdat, erehdykset, väärinymmärrykset, kaikki synti ja kurjuus, mutta ei mitään kuolemaa, joka tekee niistä lopun. Silloin ei meidän totisesti tarvitsisi joutua mihinkään syvyyteen joutuaksemme helvettiin, meillä olisi se sepiselvänä jo täällä.

— Entä kaikki onnelliset olosuhteet? väitti Lucia laimeasti, sillä oikeastaan hänen täytyi myöntää tohtorin olevan oikeassa.

— Ne elämä murskaa aina ennemmin tai myöhemmin, ellei kuolema sitä tee, ja paljon kiusallisemmalla tavalla kuin kuolema, sanoi tohtori vakaumuksella, joka johtui katkerasta kokemuksesta.

Lucia ymmärsi sen. Hän ajatteli omankin elämänsä murhenäytelmää, jonka vain kuolema oli voinut lopettaa.

Heidän tiensä vei nyt läheltä järveä, jonka pienet lipattavat laineet loiskivat rantaäyrään kiville. Lucia kuunteli niiden iloista kuisketta ja katseli tuota kimaltelevaa pintaa.

Olihan kyllä tyyntä ja rauhoittavaa, kun jääpeite syysmyrskyjen rajujen puuskien jälkeen laskeutui veden yli. Mutta sekin oli jotakin kuvaamatonta, kun valkenevina kevätpäivinä jää suli, ja vapautunut vesi saattoi kuvastella taivaan sineä tai liikkua ja tuoda riemuavaa ääntä tuuleen.

Kuolema ja eloon-elpyminen — luonnon alinomainen kiertokulku, eikö se viitannut korkeampaan todellisuuteen, jonka kuva se oli?

— Jos kaikki loppuisi kuolemassa, olisiko se silloin armelias? sanoi Lucia, lausuen julki äänettömän ajatuskulkunsa tuloksen.

— Ainakin tämä mainen elämä loppuu siltä, joka kuolee. Niin paljon tiedämme, vaikka emme tiedäkään enempää. Ja se on monelle kylliksi, etenkin kun elämä tulee tuskien tieksi.

— Mutta se ei ole kylliksi kaikille, sanoi Lucia miettivästi.

He olivat nyt tulleet Borgin tienhaaraan, ja tohtori jätti hyvästi Lucialle mennäkseen eteenpäin.

He puristivat toistensa käsiä ja katsoivat keskinäisen ymmärtämyksen tuntein toisiinsa. Lähellä oleva aika näkisi heidät saman kuolinvuoteen ääressä, ja molemmat ajattelivat pelokkaan ihmettelevinä niitä kokemuksia, joihin hän, joka oli kuoleva, oli heidät poismenollaan johtava.

59.

Kierrekaihdin oli päivin ja öin puoleksi alasvedettynä siinä huoneessa, missä Anna kärsi viimeistä kärsimystään. Hän oli sairas monella tavalla. Toista toisensa jälkeen oli ilmennyt. Spesialisteja oli kutsuttu ja he olivat tehneet parhaansa; nyt ei heistä kukaan voinut tehdä enempää. Kaikilla, jotka häntä rakastivat, oli nyt ainoana tehtävänä hoidollaan vaalia häntä ja alistua siihen tosiasiaan, että hän lähti heidän luotaan.

Pappilassa oli alinomaista edes- ja takaisinkulkua. Kaikki kävelivät hiljaa ja puhuivat hillitysti, ja kaikkien kasvot, yksiä lukuunottamatta, olivat surulliset ja vakavat. Ainoat kasvot, jotka hymyilivät ja nauroivat, olivat pikku Sifin. Hänen iloisuutensa ja tietämättömyytensä siitä, mitä hän menetti, oli useammalle kuin yhdelle se pisara, joka saattoi heidän pidätetyn liikutuksensa käymään ylivoimaiseksi. Mutta hän sai kuitenkin olla suruhuoneessa; omalla tavallaan hän sopi sinne kuin tuore kukka haudalle.

Erik, joka jonkun vuoden oli ollut naimisissa Liisa Jenningsin kanssa, tuli joka tai joka toinen päivä Harjulta pappilaan, ja hänen vaimonsa otti säännöllisesti osaa yövalvontaan.

Eräänä päivänä Erik tuli sisarensa huoneesta katseessaan samaa valoa, jota useilla sieltä tullessaan oli silmissä, miten synkiltä he sinne mennessään lienevät näyttäneetkään. Erik meni isänsä huoneeseen ja tapasi tämän — harvinaista kyllä — toimetonna työtuolissaan. Mutta se ei kummastuttanut Erikiä. Kaikki oli pysähdyksissä ja odottavana, yksinpä tuo toimelias mieskin pani, ikäänkuin juhlan edellä, työnsä syrjään kuoleman lähestymistä odotettaessa.

Erik istuutui äänettömän tervehdyksen jälkeen sohvaan.

— Miten hänen laitansa on sinun mielestäsi tänään? kysyi hänen isänsä.

— Lähempänä, vastasi Erik hiljaa.

— Verho liikahtaa, pian vedetään se hänen edestään, sanoi Sander. Ja sitten se laskeutuu alas jälleen, paksuna ja raskaana ja läpitunkemattomana.

— Mutta me olemme kuitenkin saaneet nähdä verhon takaa valon pilkahduksen, sanoi Erik.

Isä katsoi ylös ja loi Erikiin tutkivan katseen.

— Vai niin, sinä näet sen?

— Kuka voi välttää sen näkemistä? En ollut koskaan ajatellut, että kuolinvuode voisi olla niin suloinen huolimatta vaikeista tuskista.

Sander katsoi yhä tutkivasti häneen.

— Voitko uskoa nyt?

— En voi olla uskomatta.

— Milloin se tuli?

— Sisimmässäni olen kyllä aina uskonut. Nyt on vain niin, että tiedän uskovani.

— Voisitko nyt tulla papiksi?

Se tuli koetellen, mutta siinä oli heräävän toivon aavistusta, mikä koski Erikiin. Hän pudisti päätään ja hymyili hieman.

Eihän minun senvuoksi, että uskon, täytyne välttämättömästi olla kutsuttu papiksi, sanoi hän hitaaseen, luotettavaan tapaansa.

— Se oli kuitenkin ensimmäinen kutsumuksesi.

— Minä en ole ollut milloinkaan siihen kutsuttu enkä ole nytkään. Mutta voin olla kristitty siinä kutsumuksessa, mikä minulla on. Eikö isä huomaa sitä? Ei kaikkien pidä pyrkiä opettajiksi.

Sander huokasi.

— Olisin tahtonut nähdä sinut pappina. Se oli aina minun mieliajatukseni, ja siitä on minun vaikea luopua. Mutta — täällä elämässä täytyy luopua paljosta!

Erik ei vastannut mitään, ja tuokion kuluttua rouva Sander tuli sisään. Hänen silmänsä olivat itkusta ja yön valvonnasta punaiset, mutta hän oli hiljainen ja nöyrä, ja hänen muutoin raskas ilmeensä oli jättänyt tilaa toiselle, mikä ilmaisi, että hänen sielunsa oli ylennyt ja avartunut.

— Annalla on nyt tuskaton hetki. Hän kysyy sinua, sanoi hän miehelleen.

Sander nousi heti, kiitollisena siitä, että häntä lähetettiin hakemaan. Mutta hän ei mennyt tyttärensä sairasvuoteen luo samalla tavoin, kuin oli ylipäätänsä tottunut menemään sairaiden luo. Hän meni Annan sairasvuoteen luo melkein enemmän itse saadakseen kuolevan rauhasta apua kantamaan omaa suruaan ja tuskaansa kuin tätä lohduttamaan.

Anna oli aina rakastanut omaisiaan, mutta nyt hänen rakkautensa kutakin kohtaan näytti kasvavan lämpimämmäksi. Hän ikävöi heitä kaikkia ja hän oli äärettömän hellä heille niinä hetkinä, jolloin tuskat antoivat hänelle rauhaa. Kun hän ei mitään muuta voinut, otti hän heidän apunsa vastaan sellaisella tavalla, joka lämmitti heitä enemmän kuin mikään muu.

60.

Oli aamuyö Allanin valvoessa sairaan luona. Aamusarastuksen valoa tunki sisään puoleksi alasvedetyn kaihtimen alta, ja huoneessa olevat esineet alkoivat tulla selvemmin näkyviin.

Anna liikahti vuoteessa.

— Luulen, että rupeaa valkenemaan? sanoi Anna katsoen Allaniin väsynein silmin.

— Niin tekee.

— Anna minun katsoa ulos! pyysi Anna.

Allan veti kaihtimen ylös, avasi ikkunan ja käänsi vuoteen niin, että Anna voi, kääntämällä vähän päätään, nähdä ulos.

Avaruus alkoi värittyä. Lintu jossakin järven toisella puolen tervehti oksaltaan valoihmettä, ja raikasta aamuilmaa tulvi huoneeseen.

— On kaunista! sanoi Anna,

— Kaunista on, myönsi Allan.

Mutta hän ei katsonut heräävää aamua, kuten Anna, hän seisoi ja katsoi Annaan. Piirteet olivat ohuet ja riutuneet ja silmät kaihoavat. Kärsivän kasvot hän näki, mutta niissä oli jo nyt vielä kaukaista aamusarastusta. Mutta tuo valo ei tullut ulkoapäin, sillä oli sisäinen alkulähde.

Anna käänsi hitaasti katseensa Allaniin. Tehdäkseen niin hänen täytyi siirtää se ikkunasta pois, sillä ollakseen varjostamatta näköalaa Annalta seisoi Allan huoneenpuoleisen vuoteenreunan vieressä.

— Sinä olet väsynyt? Olen ollut niin vaivalloinen yöllä! sanoi Anna valittaen.

— Älä puhu siitä, rakkahin! Olet itse paljon väsyneempi.

Allan istuutui hänen luokseen ja vei varovasti käsivartensa Annan pieluksen taa, niin että hän joutui Allanin syliin tarvitsematta muuttaa asentoa.

— Minä, niin! sanoi Anna niinkuin muuta nyt ei voisi pyytääkään. Minä olen kuolemaan saakka väsynyt.

Hän nojautui Allaniin.

— Niin Jeesuskin oli. Niin että hän tietää, miltä tuntuu, lisäsi hän.

Hänellä ei tuntunut olevan nyt tuskia ja hän saattoi puhua vaikeudetta.

— Mutta hän oli murheellinenkin kuolemaan saakka, jatkoi hän parin minuutin äänettömyyden jälkeen. Hän kantoi minun syntini. Senvuoksi se on nyt poissa — ja minä voin kuolla iloiten.

— Sinun syntisi! Sinä pieni lapsi!

Allanin äänessä oli mitä hellintä Annan synnin vähäksymistä.

Anna liikahti levottomasti.

— Et saa puhua niin. Hän kuoli minun syntieni tähden. Hän kuoli niiden tähden. Ei auttanut vähempi. Etkö ymmärrä, miten vaikeaa sen täytyi olla?

— Ei, sitä en ymmärrä, sanoi Allan lempeästi. Anna katsoi häneen huolestuneena ja levottomana.

— Eihän hän kuollut vain sinun syntiesi tähden, selvitti Allan itseään. Hänhän kantoi koko maailman synnit.

— Niin, niin hän teki. Mutta kun seisoo aivan yksin Jumalan edessä — kuolemassa, ellei ennen silloin unohtaa koko maailman synnit… ja tuntee vain omansa. Silloin hän on kuollut sen puolesta. Niin se on, Allan. Niin käy meidän kaikkien, yhden ja toisen. Etkö ymmärrä?

— En voi sanoa ymmärtäväni, vastasi Allan rehellisesti, mutta uskon sinua.

— Niin, usko! Et voi koskaan uskoa hänestä liikaa. Hän vapahtaa täydellisesti.

Allan näki, miten Anna lepäsi siinä varmuudessa, hän näki, kuinka se oli hänen elämänsä kuolemassa. Ulkona valkeni yhä enemmän.

— Tuleeko sinulle liian viileä? Suljenko ikkunan?

— Ei, ei. On niin ihanaa.

Yht'äkkiä muuttui kaikki väri ulkona. Itse auringon nousua ei näkynyt ikkunasta, mutta näkyi, että oli tullut auringonpaistetta avaruuteen. Yksinpä Annan kalpeille kasvoillekin laskeusi heikkoa värihohdetta, mutta se tuli yksinomaan ulkoapäin.

— Allan, rakkahin!

Allan kumartui lähemmä kuullakseen paremmin tuon heikon äänen ja siten, että Anna myöskin voisi nähdä hänen kasvonsa.

— Olisin tahtonut tehdä sinut niin onnelliseksi… aloitti hän.

Allan odotti hiljaa jatkoa. Anna pani kätensä hänen kädelleen. Hänen kätensä oli ohut ja voimaton, Allanin joustava ja täynnä voimaa, ja kuitenkin oli Annan käsi johtava.

— Mutta enemmän kuin onnea… minä nyt pian jätän sinulle… surun.

Se tuli niin luottavasti, hän uskoi nyt Allanin rakkauteen, hän tiesi tulevansa kaivatuksi.

— Sinä tulet suremaan minua… mutta se suru tulee suureksi siunaukseksi.

Hän katsoi rakkaasti Allanin kasvoihin, ja näki ne hartauden kirkastamina ikäänkuin sakramenttia vastaanotettaessa.

61.

Västanforsin kellot olivat soineet Annalle, kyyneleiset silmät olivat katsoneet hautaan hänen kukilla koristettua arkkuaan. Sitten oli multaa heitetty sen yli. Ja nyt oli ilta.

Allan hiipi huomaamatta ulos suruhuoneesta. Hän, joka muulloin aina haki seuraa, tahtoi nyt olla yksin. Ne kaikki tuolla sisällä surivat, mutta ei kukaan surrut juuri niinkuin hän, ei kukaan heistä tiennyt hänen surunsa kaikkein kipeintä kohtaa. Yksi oli, joka kyllä sen aavisti, mutta hän ei ollut pappilassa.

Huomenna Allan palaisi tyhjään kotiinsa Tukholmaan ja alkaisi jälleen työnsä. Hän ei tiennyt, miten hän voisi.

Lähellä pappilaa hän kohtasi Lucian. Hän oli menossa haudalle. Sinne Allan ei ollut aikonut, mutta nyt hän kääntyi ja meni mukaan. Lucia oli ainoa, ketä hän juuri oli ajatellut surunsa salaisen syvyyden yhteydessä. Hän tunsi, heidän kummankaan sanomatta siitä mitään, että Lucia ymmärsi ja helli juuri sitä, ja tuo ymmärtävä osanotto teki Allanille hyvää.

Haudalla oli seppeleitä ja kukkia. Allan otti yhden seppeleen.

— Tule! hän sanoi Lucialle.

Tämä katsoi hämmästyneenä Allaniin.

— On eräs piilossa oleva kivi, jolle pitää viedä seppele tänään, sanoi hän.

Ja seppele käsivarrella hän vei Lucian muistolehtoon.

Se oli Lucialle täydellinen yllätys. Hän ei ollut koskaan ollut siellä eikä tiennyt siitä mitään.

Allan selitti sen salaisuuden. Ja hän selitti Lucialle jokaisen Annan alueella olevan kiven merkityksen.

— Tämän hän pystytti lemmikkikoiransa muistoksi, tämän parannuttuaan tulirokosta, tämän kasteenliittonsa uudistamisen muistoksi. Tämän pystytimme yhdessä kihlauksemme johdosta. Senjälkeen hän ei ole pystyttänyt mitään.

Allan pani seppeleen kihlauskivelle. Hänen äänensävyssään oli jotakin kuvaamatonta, joka koski Luciaa sydämeen saakka, sillä se toi esiin Annassa olleen liikuttavan.

— Muistan, miten innokas hän oli pystyttäessämme muistokiveä, jatkoi Allan samalla äänellä. Mutta yht'äkkiä hän pelästyi. Hänen mielestään se oli hautakiven kaltainen. Mutta häntä ei säikähdyttänyt hänen oman kuolemansa mahdollisuus, vaan minun.

Lucia oli taistellut äärimmäisyyteen saakka liikutustaan vastaan, mutta vihdoin se kävi hänelle ylivoimaiseksi. Hän istuutui kalliolle purskahtaen itkuun. Silloin Allan vaikeni ja katsoi vain häneen niinkuin janoava juo vettä.

Yht'äkkiä Lucia katsoi ylös.

— Minkätähden Allan pakottaa minua itkemään tällä tavalla? virkkoi hän melkein närkästyneenä, sillä hän tunsi, että Allan jostakin syystä oli tarkoituksellisesti liikuttanut hänen mieltään.

— Tahdoin jonkun, joka ymmärtää — kaikki, itkemään minulle. En osaa itse itkeä, ja minuun koskee niin kipeästi, vastasi hän kalpein, jäykin huulin.

Silloin Lucia tuli uudelleen liikutetuksi, nyt Allaninkin vuoksi, ja hänen kyyneleensä alkoivat uudelleen virrata.

62.

Kaksi vuotta Annan kuoleman jälkeen Allan oleskeli taas jonkun aikaa Västanforsissa. Hän asui isänsä luona, mutta hän teki pitkiä, päivittäisiä vierailuja pappilaan, missä hänen pikku tyttönsä oli.

Hän oli lystikkään ujo näyttämään, kuinka ihastunut hän tuohon pienokaiseen oli ja kuinka tämän vilkas ja viaton juttelu huvitti häntä. Hän tapasi itsensä hakemasta syitä pappilassa-käynneilleen ja erittäin hän selitteli niitä isälleen, ikäänkuin ne eivät ollenkaan olisi koskeneet lasta. Kun hän eräänä päivänä Lucian läsnäollessa teki niin, huomasi hän tämän silmissä välähdyksen, joka merkillisellä tavalla satutti ja liikutti häntä.

Hän asetti niin, että sai myöhemmin olla Lucian kanssa hetkisen kahden kesken.

— Minkätähden Lucia näytti niin ilkamoivalta, kun sanoin paterille, että tunnen velvollisuudekseni mennä pappilaan virkistyttämään mamma Sanderia? kysyi hän vaativasti.

— Senvuoksi, että Allan ei ollenkaan mene sinne senvuoksi, vastasi Lucia nauraen lämminsydämisesti ja ilkamoivasti, mikä saattoi Allanin sisimmässä kielet väräjämään.

— Minkätähden sitten menen sinne? kysyi hän hieman jäykästi.

— Senvuoksi, että Allan on ihastunut pikku lapseensa.

Taasen nuo Allanin sydämen kapinalliset kielet värisivät, mutta hän oli vaiti.

Lucia katsoi häneen hymyillen.

— Siinä suhteessa Allan on aivan setä Bentick'in tapainen. Kuinka hän onkaan aina, salatakseen poikaansa kohtaan tuntemaansa hellyyttä, ollut olevinaan hänestä pitämättä!

Allan tuijotti ällistyneenä Luciaan.

— Vai niin, Lucia on älynnyt sen, sanoi hän hitaasti. Se on enemmän kuin mihin minä olen kyennyt. Vasta nyt olen ruvennut oikein käsittämään.

— Niin, nyt kun Allan on tullut isäksi ja saanut tuon naurettavan ujouden näyttää hienointa tunnettaan, sanoi Lucia.

— Hienointa? toisti Allan miettivänä, ikäänkuin olisi ollut puoleksi taipuvainen asettamaan kysymyksenalaiseksi sellaisen käsityksen pätevyyden.

— Minun mielestäni isänrakkaus on itse äidinrakkauttakin hienompi, sanoi Lucia. Jälkimmäinen on puhtaasti fyysillinen, ja eläimillä se on aivan yhtä suuressa määrin. Mutta isän-rakkaus on yksinomaan inhimillinen. Sitä on eläimillä harvoin. Se ei myöskään yleensä ole yhtä voimakas kuin äidin-rakkaus, mutta missä sitä on, on se mielestäni vielä hienompi. Niin että elä häpeä sitä, vaan anna sille valta!

— Annanko?

Hänen silmissään välähti, eikä Lucia voinut ymmärtää, minkätähden Allan katsoi häneen niin tutkivasti.

— Tietysti! vastasi hän ja hänellä oli merkillinen tunne siitä, että hän sillä vastauksella otti päälleen jotakin, hän ei tiennyt mitä.

Allan suoristausi ja kulki joustavana ja suorana, ikäänkuin olisi tehnyt rohkean päätöksen.

Lucia oli ollut Forsissa sairasraportteineen, ja Allan oli lähtenyt hänen mukaansa.

— Silloin minun täytyy ensinnäkin tunnustaa, etten ole tyytyväinen hänen oloonsa appivanhempien luona, sanoi Allan. He ovat ihastuneita häneen ja hänellä on kaikkea, mitä hän tarvitsee, mutta he ovat pienelle lapselle liian vanhoja. Hän on niin puhelias ja vilkas ja väsyttää heitä. Se viiltää minua, kun sen näen.

— Eikö hän voisi olla Harjulla? Erik ja Liisa eivät väsyisi. Ja siellä hänellä olisi serkkuja, joiden kanssa leikkiä.

— Isovanhempia loukkaisi liiaksi, jos ottaisin hänet heiltä johonkin toiseen kotiin kuin omaani.

— Niin ota hänet sitten itse!

— Olen työssäni kaiken päivää. Hänet pitäisi jättää enimmäkseen palvelustytön haltuun.

— Ota hyvä emännöitsijä, ehdotti Lucia laimeasti.

Allan virnisti.

— Varjelkoon minua sellaisesta mielettömyydestä!

Ei, vaimo olisi ainoa.

— No, mene sitten uusiin naimisiin! sanoi Lucia väkinäisen keveällä ja ystävällisellä äänellä, sillä hän rupesi aavistamaan, mihinpäin asia kallistui, ja hänen sydämensä sykki ankarasti.

— On olemassa vain yksi ainoa, jonka tahtoisin. Mutta en tiedä, tahtooko hän.

Lucia oli vaiti.

— Minulla on nykyään harmaan harmaata, jatkoi Allan. Eikä kukaan sovi harmaaseen mielialaan huonommin kuin minä. Suistun kiskoilta, jos minun pitää samalla tapaa jatkaa. Eihän olisi väliä, jos olisin yksin, mutta minä olen edesvastuussa Sifistä. Minun täytyy pitää huolta siitä, ettei hän ajan pitkään saa isästään häpeää, ja sitä vaaraa vastaan hän itse olisi paras suoja, hän ja tuo toinen, joka on ainoa.

Lucia oli yhä vaiti. Allan pysähtyi ja seisoi suorana hänen edessään.

— Tahdotko, Lucia?

Lucia veti syvään henkeään ja kalpeni vähän.

— Kuinka voin vastata näin suoraa päätä tuollaiseen? sanoi hän melkein rukoillen.

Allan kohotti kulmiaan.

— Tottahan tiedät, mitä tahdot?

Lucia oli nyt toipunut ja tuli enemmän kaltaisekseen.

— Yhden tiedän, sen nimittäin, että olen seitsemän vuotta sinua vanhempi.

— Joutavia! sanoi Allan katkaisten.

— Se ei ole joutavaa, selitti Lucia. Nyt en välitä rypyistäni ja harmaista hiuksistani, mutta jos minulla olisi mies, ketä viehättää, niin ne surettaisivat minua. Sen vuoksi olisi kai hullusti, että nyt ottaisin miehen.

Hänen verukkeensa sekä huvitti että suututti Allania, mutta hän piti sitä tyhjän arvoisena.

— No, sanoi hän. Odotan vastaustasi.

Lucia katsoi häneen avuttomasti ja surullisenlystikkäin, säälivin katsein.

— Minkätähden haluat mennä naimisiin juuri minun, vanhan kanssa?

— Monesta syystä.

Allanin katseeseen, joka oli suunnattu Lucian kasvoihin, tuli ilme, jonka tieltä Lucian katse väistyi.

Hän ei ollut valmis vastaamaan, hän tunsi itsensä niin peloittavan neuvottomaksi.

— Minun täytyy ajatella sitä, muutama päivä ainakin, mutisi hän.

— Kuinka monta?

— Kun tietäisin? Kolme, neljä.

— Kolme sitten, päätti Allan alkaen uudelleen kävellä.

Heidän tultuaan Borgin tienhaaraan Lucia pysähtyi. — Sinähän jatkat matkaa?

— Niin.

Lucia ojensi Allanille kätensä hyvästiksi. Hän otti sen ja piti sitä muutaman silmänräpäyksen ajan.

— Lucia, jos huopaat ja soudat voimatta tehdä päätöstä, voit saada minutkin omalletunnollesi.

Niin sanoen Allan päästi Lucian käden ja jätti hänet.

Hänen tummat, levottomat, mutta rukoilevat silmänsä, joissa oli kiehunut suuria mahdollisuuksia sekä hyvään että pahaan, seurasivat Luciaa eivätkä jättäneet häntä rauhaan niinä päivinä ja öinä, jotka hän oli pyytänyt itselleen ajatusajaksi.

63.

Lucia makasi unetonna ja levottomasti kääntelehtien suuressa vuoteessaan Borgissa. Oli hänen ajatusaikansa kolmas yö. Huomenna Allan tulisi vaatimaan vastausta, eikä hän ollut vielä ollenkaan valmis antamaan sitä hänelle.

Jos hän pyytäisi Allania odottamaan vielä jonkun aikaa, muutamia kuukausia? Oli niin mahdotonta päättää.

Kieltävästi hän ei voinut vastata, sillä silloin tuntuisi ikäänkuin hän työntäisi hänet pois.

Mutta yhtä mahdotonta oli hänen mielestään myöntää. Allan ei ollut sanonut sanaakaan rakkaudesta. Oikeastaanhan hänen pitäisi vain olla iloinen, että oli niin ainiaaksi voinut taltuttaa tuon intohimon, joka Allanilla kerran oli ollut häntä kohtaan ja joka Annan tähden oli koskenut häneen niin tuskallisesti. Mutta toiselta puolen hänen mielestään Allanin kosinta oli ollut niin paljon emännöitsijän pestaamisen kaltaista. Lucia sekä tahtoi että oli tahtomatta, että Allanin kosinnan päävaikutin olisi ollut rakkaus häneen.

Hän ei voinut tottua siihen ajatukseen, että hän menisi naimisiin. Vapaus oli hänelle ennen kaikkea välttämätön. Itsensä sitominen oli hänelle tosiaankin suuri uhraus. Vain rakkaus voi tehdä mahdolliseksi sen uhrin. Rakastiko hän sitten Allania vai eikö?

Niin, sitä hän ei tiennyt. Hän tiesi vain, ettei ollut eikä ollut koskaan ollut ketään, jonka hän tunsi niin hyvin kuin Allanin. Jos sielunvaellus olisi totta, uskoisi hän, että Allan ja hän olivat eläneet toistensa kanssa enemmän kuin yhden edellisen olemassaolon, niin hyvin hän tunsi hänet sekä ulkoa että sisältä. Ja niin oli ollut ensi hetkestä lähtien. Että Allan tunsi yhtä hyvin hänet, sen hän oli monesta seikasta huomannut. He kuuluivat yhteen. Mutta he kuuluivat avioliittoon mennäkseen melkein liian paljon yhteen, he olivat kuin sisarukset.

Hänen oli mahdoton tehdä päätöstä. Päivä sarasti, ja hänen levottomuutensa yltyi. Allan tulisi tänään ja vaatisi vastauksen. Hän tahtoikin antaa hänelle selvän vastauksen. Hänen ja erään toisen onnettomuuden oli aiheuttanut juuri se, ettei hän ollut osannut tehdä päätöstä, vaan milloin tahtonut, milloin ei.

Ahdistuneena hän muisti Allanin erotessa lausumat sanat: "Sinä voit saada minutkin omalletunnollesi."

— Ei, tällä kertaa hän ei juonittelisi, hänen täytyi pakottaa itsensä vastaamaan tänä päivänä selvästi kyllä tai ei.

Mutta kummanko hän vastaisi?

64.

Vasta illan suussa Allan meni Borgiin. Hän kulki kirkkotarhan kautta ja seisoi tuokion kiven edessä, jonka oli antanut pystyttää vaimonsa haudalle. Aurinko pilkahti juuri pilven lomasta, ja yksi säde lankesi medaljongin kiviseen korkokuvaan. Se oli Annan profiili. Allan katsoi sitä katsomistaan, ikäänkuin olisi tahtonut saada tuon hienosti piirretyn pään kääntymään, niin että hän näkisi sen silmät, nuo alttiit, vakavat silmät, jotka eivät koskaan olleet voineet kokonaan jättää vakavuuttaan, eivät edes silloinkaan, kun ne olivat säteilleet ja hymyilleet.

Allan oli oppinut rakastamaan ja panemaan arvoa hänelle vain kadottaakseen hänet ja kaivatakseen häntä. Hän oli jättänyt hänelle surun sanoen sitä paremmaksi kuin onnea. Oliko hän ollut oikeassa?

Allan ajatteli taapäin näitä kahta vuotta. Suru oli saavuttanut hänen olentonsa syvyyden juuri tuon lisäksi tulleen itsemoitteen kautta. Mutta Annan rakkaus oli ollut kyllin suuri antaakseen enemmän kuin anteeksi sen, mistä hän itseään syytti; senvuoksi ei hänen suruunsa ollut tullut mitään katkeruutta, senvuoksi se olikin tullut hänelle siunaukseksi.

Suru oli nyt mennyt ohi, mutta ei järjettömästi: se oli ollut suuri siunaus, kuten Anna oli edeltäpäin sanonut.

Vihdoin hän jätti kirkkotarhan ja meni oikotietä metsän läpi Borgiin. Päivällä oli tuon tuostakin satanut, metsä tuoksui, ja oksista tippui vettä hiukan, mutta pilvet repeilivät yhä enemmän, ja aurinko näytti kolakalta.

Kun Allan tuli Borgiin, ohjattiin hänet kirjastoon, missä kapteeni ja Lucia istuivat shakkilaudan ääressä ja rouva Clareus virkkauksineen siinä vieressä. Irene, joka oli kesän ajan kotona, istui ikkunan luona maalaten näköalaa.

Kaikki tulivat iloisiksi nähdessään Allanin, Irene näytti hänelle maalaustaan, ja rouva Clareus keskusteli hänen kanssaan. Mutta shakinpelaajat menivät takaisin paikalleen ja istuivat ääneti ja imeytyivät nappuloihinsa.

Allan puheli niiden kanssa, jotka häntä kuuntelivat, mutta itsekseen hän kirosi tuota loputonta shakkipeliä ja tarkkasi salaa Luciaa arvatakseen, mikä vastaus tällä oli hänen varalleen. Hän ymmärsi pian Lucian olevan yhä kiusallisen epätietoinen, ja hänen — Allanin — suun ympärille tuli itsepäinen piirre.

Kun pelitoverit vihdoinkin olivat päässeet lopputulokseen, oli teenaika. Allan jäi teelle.

— Vaellatko takaisin shakkilaudan ääreen? kysyi hän Lucialta, kun mentiin salista takaisin kirjastoon.

— Pelaamme tavallisesti pelin illallisenkin jälkeen, vastasi Lucia.

— Mutta ette tänä iltana, päätti Allan mennen ovea kohti, joka oli auki pihalle.

Lucia seurasi häntä, toiset olivat jo menneet kirjastoon.

— Näyttää todella kirkastuvan, sanoi Lucia katsoen taivaanlaelle.

— Kumpa kirkastuisikin! sanoi Allan liian kuumin tuntein vain ilmaa tarkoittaakseen.

He kävelivät hitaasti alas puutarhaan päin.

— Sitä minäkin toivon! sanoi Lucia.

— Oletko vielä epävarma?

— Olen, tuli tuskaisesti.

— Mutta minkätähden?

Lucia tarttui umpimähkään ensimmäiseen niistä monista vastaväitteistä, joita hänen neuvottomuutensa oli niin onnettoman paljon kasannut.

— Sinä tulet väsymään minuun.

— Se voisi ehkä olla mahdollista, mutta luultavaa se ei ole. Sinä et juuri ole sitä lajia, johon ihmiset kyllästyvät.

He kulkivat pienen puutarhan läpi juoksevan joen reunaa. Joen vesi juoksi hiljaa ja tyynesti eteenpäin metsän reunustamaan sisäjärveensä, joka lepäsi ja kimalteli iltahämyssä. Juoksevan veden katseleminen rauhoitti.

— Sanoit, että sinulla on monta syytä pyytääksesi minua vaimoksesi, sanoi Lucia viimein kääntämättä päätään. Tahtoisin tietää ne.

He kulkivat juuri pienen kaarisillan yli, joka yhdisti joen rannat. Lucia pysähtyi, ja nojaten käsivartensa sillankaiteeseen hän seisoi odottaen ja katseli joen yhtymistä järveen.

— Se oli Annan jäähyväisajatus, sanoi Allan.

Lucia hätkähti kuin ankarasta tuskasta, mutta ei sanonut mitään. Allan jatkoi:

— Sinä pidit hänestä hellästi ja pidät vieläkin. Sinä tiedät, mikä paikka hänellä on minun muistossani, ja sinä tulet aina pitämään siellä hänen alttarinsa koristettuna. Ja kuten olet rakastanut häntä, rakastat hänen lastaankin ja opetat tuon pienokaisen tuntemaan äitiään.

Allan pysähtyi ja tarkkasi Lucian liikkumatonta olentoa.

Tämä oli vaiti odottaen jatkoa, sillä hän ymmärsi, ettei Allan ollut sanonut muuta kuin alun. Mutta se, mitä hän oli sanonut, oli liikuttanut Luciaa. Hän näki kyynelsumun läpi joen ja järven ja metsän reunan ja alkoi tuntea sen verkon silmukoita, joita Allan kutoi hänen ympärilleen. Hän oli pyytänyt Allanin syitä saadakseen apua päätökseensä. Hän alkoi nyt ymmärtää, mihin suuntaan ne häntä veisivät.

— Poikamiehenä ollessani minua ei ollenkaan haitannut asua niinkuin nyt, mutta senjälkeen kuin minulla on ollut koti, kaipaan sitä enemmän kuin ennen olisin luullut mahdolliseksi. Koti sinun kanssasi olisi koti! Sinä löisit leimasi siihen, siellä minä viihtyisin, ja siellä pikku Sif kasvaisi aurinkoon päin.

Lucia tunsi tämän hänen syynsä totuuden. Hän tiesi, että hän kelpaisi kodin sieluksi.

— Ja sitten lopuksi… sanoi Allan.

Lucia pidätti henkeä, sillä nyt hän aavisti tulevan tärkeimmän, ratkaisevan.

— Sinä tiedät, kuinka kerran hehkuin sinulle. Sinä teit kaikki sammuttaaksesi liekin, joka suututti ja peloitti sinua. Sitten se tuli loukanneeksi minun Valkoliljaani, ja sen jälkeen se peloitti minuakin. Haava koski Valkoliljaan, mutta teki hänet vielä enemmän taivaalliseksi. Hän vetäytyi minusta pois. Ei ulkonaisesti, eikä rakkaudessaankaan, mutta hän loittoni minusta siten, että hänen rakkautensa puhdistui ja tuli ylimaailmalliseksi. Vaikka pidin häntä sylissäni ja tiesin hänen rakastavan minua, tuli hän sisimmässään minulle yhä saavuttamattomammaksi, kuta enemmän hän kärsi itsensä irti itsekkäisyydestä. Ja kun rakastan saavuttamatonta, tuli minun rakkauteni sitä palavammaksi, mitä enemmän hän luisui minusta pois. Ja nyt rakastan häntä niin, kuin voidaan vain pyhää ja iäistä rakastaa.

Tässä hän laski kätensä Lucian käsivarrelle.

— Mutta sinä! sanoi hän. Juuri senvuoksi, että aina olit uskollisesti hänen puolellaan, niin jyrkästi torjuit luotasi minun syntisen taipumukseni, juuri senvuoksi sinä voitit sen ja pidit minut. Ymmärrätkö? Juuri senvuoksi olet nyt minun parhain, uskollisin ystäväni, rakkaimpani, ainoa, ainoa minulle, Lucia.

Hän kumartui pakottaen Lucian kohtaamaan hänen katseensa.

— Onko sinulle uhraus tulla vaimokseni? Pyydän kuitenkin: tee se uhraus! Tarvitsen sinua, juuri sinua!

Lucia veti värisevän henkäyksen tuntiessaan, miten Allan voitti hänen epävarmuutensa.

Vapaus, tuo välttämätön, mitäpä se merkitsisikään hänelle tämän jälkeen, jos hän nyt kieltäisi? Se kävisi vain ammottavaksi tyhjyydeksi.

Mikä kaikkivoittava voima tuo olikaan, joka sai hänet antamaan myöten?

Oliko se rakkautta mieheen, joka tarvitsi juuri häntä, ja jonka hymyilevät silmät nyt saattoivat olla niin täynnä voimaa ja miehekästä vakavuutta?

Vai oliko se kauan sitten vaienneen äänen muisto, joka kerran oli puhunut siitä, mikä nyt oli tapahtumassa?

"Ota Allan huostaasi!"

Lucia nosti pikaisesti päänsä, sillä niin selvästi hän kuuli vielä kerran tuon rakkaan äänen sävyn, ikäänkuin se todellakin olisi puhunut hänelle nyt illan hiljaisuudessa.

Hän katsoi Allaniin, ikäänkuin tahtoen nähdä, oliko hänkin kuullut äänen.

Joko hän oli sen kuullut tahi ei, niin hänen silmänsä rukoilivat samaa rukousta.

Se oli enemmän kuin Lucia jaksoi vastustaa. Hän ojensi Allanille kätensä.

65.

Västanforsin naapurit puhuivat paljon kihlauksesta, kun sen julkaiseminen iski kuin pommi heidän keskelleen. Oli niin paljon muistuttamista sitä vastaan, ja erittäinkin yhdessä muistutuksessa olivat kaikki yhtä mieltä: morsianhan oli vanhempi kuin sulhanen. Jos olisi ollut niin kuin olla piti, olisi morsiamen pitänyt olla seitsemää vuotta nuorempi sulhasta, mutta nyt hän oli sen sijaan seitsemää vuotta vanhempi; siitähän tuli oikeastaan neljäntoista vuoden vajaus. Lucia tuli yht'äkkiä kaikkien Västanforsilaisten mielestä niin peräti vanhaksi.

Paitsi näitä päämuistutuksia oli tapahtumaa vastaan kullakin vielä omat erikoiset väitteensä.

— Että Lucia menisi naimisiin, sitä en koskaan olisi uskonut! sanoi rouva Clareus miehelleen äänellä, joka ilmaisi, että hän piti Lucian kihlausta melkein personallisena loukkauksena. Eikö hänellä olisi ollut paljon rauhallisempaa täällä meillä kuin mennä naimisiin tuollaisen pojan kuin Allan Bentickin kanssa?

— Niin, täällä maailmassa tapahtuu yllättäviä tapauksia myönsi kapteeni. Pahinta on, ettei minulla nyt ole iltaisin ketään, kenen kanssa pelaisin shakkia!

Tohtori Bentick vanhempi puhisi ja harmitteli.

— Hän sitten hankkii toisen vaimon toisensa jälkeen, senkin vekkuli! Ketä hän vain suvaitsee osoittaa, sen hän myös saa! Keksiäppä nyt juuri hänet, joka on niin tarpeellinen meille kaikille täällä Västanforsissa! Mutta sen hän tietysti tekeekin vain meitä kiusoitellakseen — erittäinkin minua — tuo lurjus. Hän ei tietysti suonut vanhalle isälleen Lucian avuliaisuutta! Kuka nyt käy minun sijastani potilasten luona? —

— Pikku Anna raukka, nyt hänet on unohdettu, huokasi rouva Sander.

— Uusiin naimisiin meneminen ei toki ole mikään synti, huomautti kirkkoherra.

Rouva Sander katsoi murheellisena pikku Sifiä, joka leikki hänen edessään lattialla.

— Nyt he tietysti ottavat hänet meiltä, sanoi hän.

— Hänen isällään on lähin oikeus häneen, ja kun hän nyt saa jälleen kodin, niin emme voi estää häntä, jos hän tahtoo lapsen luokseen, sanoi Sander katsahtaen pikaisesti tuota pientä päivänsädettä.

— Ja hän saa äitipuolen, pieni raukka! jatkoi hänen vaimonsa. Jospa se edes olisi ollut joku muu kuin tuo maailmallinen ja emansipoitu Lucia Vilde!

Kirkkoherrakaan ei ollut iloinen asiain tällaisesta käänteestä, mutta hänen oikeudentuntonsa saattoi hänet pitämään Lucian puolta.

— Lucia piti meidän Annasta ja tulee kyllä olemaan hyvä hänen lapselleen, sanoi hän.

— Se ei kuitenkaan koskaan ole samaa kuin oman äidin rakkaus. Pikku lapsi parka!

Ja isoäidin silmät kyyneltyivät osanotosta tuota pientä kiharapäistä tyttöä kohtaan, joka istui siinä ja leikki, iloisena ja huoletonna. —

Ne jotka kihlauksesta eniten hämmästyivät ja jotka olivat eniten sitä vastaan, olivat Lucian entiset oppilaat. Brita, Irene ja Liisa olivat eniten kuohuissaan. He olivat asettaneet tuon jumaloidun opettajattaren niin korkealle, etteivät he saattaneet käsittää, että hän voi tehdä jotakin sellaista kuin mennä naimisiin Allanin kanssa. Allanhan oli ollut heidän lapsuutensa leikkitoveri, he olivat aina pitäneet häntä ikäisenään ja vertaisenaan, ja että nyt tuo jumaloitu Lucia saattoi laskeutua hänen tasolleen ja tulla hänen vaimokseen, se oli heistä kerrassaan käsittämätöntä ja vastenmielistä.

Heidän käsitykseensä yhtyi täydellisesti Uno Clareus. Häntä oikein suututti, että hän oli saattanut antaa Lucian arvostelulle niin suuren arvon, että oli asettanut sen alaiseksi yksin kirjalliset tuotteensakin. Nythän hän osoitti, ettei hänellä ole olemassakaan mitään arvostelukykyä, kun hän kerran unohtaa arvokkuutensa siinä määrin, että menee naimisiin vanhoilla päivillään ja vieläpä tuon irvihampaan Bentickin kanssa!

Ainoa, jolla ei ollut kihlausta vastaan mitään muistuttamista, ja joka hyväksyi sen kaikin puolin, oli Erik Sander, nuori Harjun patruuna ja perheenisä. Hänhän oli vanhastaan Allan Bentickin ystävä ja soi hänelle hyvää. Hänellä oli oikea käsitys sekä ystävästään että Luciasta ja hän käsitti, että he sopivat yhteen.

— Lucia on juuri se, jota Allan tarvitsee, sanoi hän puolustukseksi syytöksiin, joita kuuli muiden tekevän. Ja vaikkapa Lucia tekeekin uhrauksen, saa hän kyllä runsaan palkan siitä.

— Oo, hän ei totisesti tee mitään uhrausta! sähisi Brita, kun Erik hänen läsnäollessaan toi esiin todisteitaan. Hän on tietysti ylettömästi rakastunut, kuten kaikki vanhat neidot rakastuessaan. Että saisin nähdä juuri Lucian noin tyhmistyneenä, sitä olisin kaikkein vähimmin uskonut! Uh, ettei vain tulisi tuollaiseksi!

Hyvin vähän siitä, mitä puhuttiin, tuli niiden korviin, joita se lähinnä koski, mutta siitä huolimatta he tunsivat sen. Allan kuitenkin vähemmän, osaksi siitä syystä, että hän oli enimmäkseen Tukholmassa, kiinni työssään, osaksi sen takia, että terävimmät tuomiot eivät häntä kohdanneetkaan. Mutta Lucia, joka joka päivä eli kaiken tuon paheksumisen keskellä, tunsi sen selvästi ja kärsi siitä, hän kun oli hyvin kärkäs siitä, että hänestä pidettiin ja oli sitäpaitsi sillä hemmoiteltu.

Hänen turhamaisuutensa kärsi siitä tietoisuudesta, että häntä niin yleisesti pidettiin Allanille liian vanhana. Sehän oli ollut ensimmäinen vastaväite, minkä hän itse oli tehnyt, ja senvuoksi hän oli valmis tuntemaan, että se joka taholta oli tähdätty häntä vastaan. Hän tunsi myöskin ilmassa, kuinka yleisesti otaksuttiin hänen olevan niin rakastunut, että hän oli kadottanut kaiken järkensä. Se kiusasi häntä tämän otaksuman vääryyden takia. Hänhän tiesi, että se tunne, jota hän tunsi tulevaa miestään kohtaan, oli paljon tyynempää lajia kuin se, joka oli pitänyt häntä koko hänen nuoruutensa ajan niin onnettomasti kahlehdittuna toiseen mieheen. Mutta sitä ei tiennyt kukaan muu, eikä hän tahtonut selittää sitä ihmisille. Hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin antaa paheksumisten vastaansanomatta jäädä silleen, niinkuin moitteitakaan ei oltu ilmilausuttu — ainakaan hänelle — ja kärsiä ne. Sehän ei tulisi pitkäaikaiseksi, sillä hän oli yhtä halukas kuin Allan tekemään kihlausajan lyhyeksi. Se tulikin kestämään vain kuukauden.

Lucia laihtui sinä kuukautena huomattavasti. Hänen levoton mielensä kulutti häntä, sillä hänen vanha, kohtalokas päättämättömyytensä yltyi peloittavasti siitä tietoisuudesta, että sillä oli voitolle pääsemiseksi jäljellä enää vain lyhyt aika.

Kerran se meni niinkin pitkälle, että hän huomautti Allanille, eikö kuitenkin olisi parasta, että he purkaisivat kihlauksen. Mutta silloin Allanin kasvot jäykkenivät voittamattoman itsepäisiksi.

— Minulla on sinun lupauksesi, enkä anna sitä sinulle takaisin, selitti hän jyrkästi.

— Mutta jos me olemme tekemäisillämme erehdyksen? huomautti Lucia levottomasti.

— Niin ei ole

— Kuinka voit olla niin varma siitä? kysyi Lucia puoleksi voitettuna.

— Minä olen varma siitä, vastasi Allan vain. Allanin päättäväisyys teki Lucialle hyvää, hän tunsi, että siinä oli sitä terästä, mitä hän tarvitsi, ja hän oli Allanille kiitollinen, että hän seisoi niin lujana hänen horjuvaisuuttaan vastaan, ja hän ikävöi sitä päivää, jolloin hän todella olisi sidottu, eikä hänellä enää olisi mitään tilaisuutta epäröimiseen.

Kihlattujen suhde ei ollut hellä eikä hyväilevä, he olivat hyviä ystäviä ja tovereita, jotka olivat päättäneet kumppanuudesta tulevaisuutta varten. Heidän molemminpuolisessa tunteessaan ei ollut mitään hempeyttä, mutta se oli vahva ja kantava, siihen voi luottaa.

Lucia tunsi kaihoa lähestyvästä erostaan Västanforsista. Hän oli juurtunut sinne, vaikk'ei ollut kovinkaan monta vuotta siitä, kun hän oli tullut sinne vieraana. Nyt hän tunsi ihmiset sekä herrastaloissa että maatuvissa, ja hänellä oli monta ystävää. Itse luontoakin hän rakasti. Hän olisi mielellään vanhentunut tässä ympäristössä molempien vanhojen ystäviensä luona Borgissa. Mutta nyt häntä kutsui toinen tehtävä, eikä hän tahtonut väistyä syrjään.

Häntä kiusasi, ettei kukaan Västanforsissa näyttänyt ymmärtävän häntä siinä, mitä hän nyt teki, ja kun hänen oli mahdoton sitä selittää, saivat hänen vilkkaat kasvonsa näinä viikkoina ylpeän ja jonkun verran uhmailevan umpimielisyyden piirteen.

66.

— Mitä olet ajatellut häistäsi? kysyi Disa Clareus eräänä päivänä.

— Aion ehdottaa Allanille, että tulen Tukholmaan, ja sitten menemme papin luo ja annamme vihkiä itsemme, vastasi Lucia välinpitämättömästi, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä vain jokin vähäpätöinen asia.

— Saatatko todellakin olla niin epäystävällinen minua kohtaan?

— Sinua kohtaan?

Lucia katsoi vilpittömästi hämmästyneenä ystäväänsä, ja hänen hämmästyksensä suureni, kun hän selvästi huomasi Disan loukkaantuneeksi.

— Minkätähden tahdot kieltää minulta ilon valmistaa ainakin sinun hääsi, kun minun nyt täytyy erota sinusta?

— Rakas Disa! virkkoi Lucia liikutettuna. Luulin sinun paheksuvan koko asiaa.

— Olenko sanonut paheksuvaa sanaakaan?

— Et. Sitä ei kukaan ole tehnyt — minulle. Mutta tunnen, mitä ajatellaan.

— Ellen minä saa pitää sinulle häitä, pitävät kaikki sen minun puoleltani sinun naimisiin-menosi paheksumisena. Ja jos menet täältä suoraa päätä muualle vihittäväksi, niin luullaan sinun häpeävän sitä, mitä teet.

Lucia tunnusti, että siinä oli perää, ja hän mietti.

— Enhän tiedä, miten Allan tahtoo, sanoi hän epäröiden.

— Hän tietysti mukautuu siihen, mitä sinä siinä asiassa päätät.

— Mutta, Disa, jos me vietämme häämme täällä, niin Annan isänhän pitää vihkiä meidät. Etkö luulisi sen olevan hänestä vaikeaa?

— Hän käsittää tavallisesti asiat järkevästi eikä ole tuntehikas. Voinhan kysyä häneltä.

— Mutta tee se siten, että hän helposti voi kieltää, velvoitti Lucia häntä kysymään. Muuten haluan puhua ensin Allanin kanssa. Ja jos häät tulevat pidettäviksi täällä Västanforsissa, en tahdo, että meidät vihitään kirkossa, vaan täällä Borgissa.

— Kernaasti niin, myönsi rouva Clareus, joka ymmärsi Lucian hienotunteisuuden siinä, ettei tahtonut tulla vihityksi saman alttarin edessä, missä Anna Sander oli morsiamena seisonut.

Kuten Disa Clareus oli otaksunut, jätti Allan kaikki häitä koskevat seikat Lucian päätettäväksi.

— Ainoa, mistä välitän, on se, että sinä menet naimisiin kanssani. Miten se tapahtuu ja missä, sen saat yksin ratkaista.

Myöskin mitä kirkkoherraan tuli, osoittautui, että rouva Clareus oli otaksunut oikein. Kun hän kysyi asiaa kirkkoherralta, sai hän selvästi sen käsityksen, että tämä olisi tuntenut itsensä syrjäytetyksi, ellei häntä olisi pyydetty vihkimään.

— Miten erilaisia ihmiset ovatkaan! oli kaikki, mitä Lucia sanoi, kun hänen ystävänsä ilmoitti hänelle saamastaan vaikutuksesta, mutta hänelle teki hyvää, että Annan isä tahtoi vihkiä hänet.

Siis häät pidettiin Borgissa, ja kaikki naapurit kutsuttiin. He tulivatkin jokaikinen, ei ainoakaan jäänyt tulematta. Miten paljon lie ollutkaan sanomista kihlauksesta, tunnuttiin nyt, kun siihen oli ehditty tottua, oltavan täydellisesti sovinnolliset avioliiton suhteen.

Kun Brita Sander ja Irene vihkimisen jälkeen onnitellen suutelivat Luciaa, tunsivat he omassa tunnossaan, tietoisuudessaan kaikki, mitä olivat hänestä sanoneet.

Mitä pahaa tai alentavaa hän oikeastaan tekee! kysyivät he nyt itseltään. Koko Lucian olennon sulous vaikutti heihin uudelleen, kuten niin monesti ennen, ja sai heidät häpeämään. Minkätähden hän ei saisi seistä morsiamena, hän, joka kypsyneestä iästään huolimatta vielä voi näyttää niin ihastuttavalta kuin tänään? ajattelivat he ja kaikki muut enemmän tai vähemmän tietoisesti. Että hän oli seitsemää vuotta miestään vanhempi, sitä ei huomannut. Ja vaikkapa se olisi näkynytkin, niin mitäpä se olisi tehnyt, kun Allan ilmeisesti oli enemmän kuin tyytyväinen? Hän ei osoittanut entistä poikamaista ja yltiömäistä iloaan, mutta hän näytti mieheltä, joka oli saavuttanut päämääränsä.

Kun hääilta tuli, ei Lucia seurannut miestään. Tukholman juna meni vasta seuraavana aamuna, ja viimeisen yönsä Västanforsissa tahtoi Lucia viettää vanhassa huoneessaan Borgissa. Allan seurasi isäänsä Forsiin ja nukkui siellä.

— Sinä olet nyt joka tapauksessa minun etkä voi enää muuttaa mieltäsi, sanoi Allan tyynellä omistusoikeudella, jättäessään vaimolleen hyvästit. Tulen noutamaan sinut asemalle huomenaamuna. —

Disa Clareus saattoi Lucian hänen huoneeseensa, ja kun hän oli mennyt, tuli Irene sisään ja oli niin katuvaisen ystävällinen, ettei Lucia voinut olla häntä vähän kiusoittelematta.

— Sinä ja Brita olette kai keskenänne löylyyttäneet minua aika tavalla? sanoi hän hymyillen.

— Miksi niin luulet? kysyi Irene punastuen.

— Huomaan sen teistä ja teidän nykyisestä suuresta ystävällisyydestänne. Teitä hieman hävettää, että olette olleet niin pahoja? Eikö niin?

Lucian kysymyksessä ei ollut mitään kärkeä, hän silitti hyväillen Irenen punastuvaa poskea ja hymyili hyväntahtoisesti tämän hämmästykselle.

— Ensin se meidän mielestämme oli hullua, tunnusti Irene. Mutta nyt emme ymmärrä, että niin ajattelimme.

— Olen kyllä tuntenut ihmisten paheksumisen, mutta nyt tunnen myös, että se on poissa. Se ei ole ehtinyt hävittää mitään, tiedän, että minulla on kaikki ystäväni jäljellä, sanoi Lucia sydämellisesti.

He suutelivat toisiaan sydämellisesti. Ja sitten Irene meni.

Lucia istuutui ikkunan ääreen ja katsoi ulos tähtikirkkaaseen yöhön.

Hän ajatteli menneitä, Västanforsissa viettämiään vuosia, ihmisiä, joita oli oppinut siellä tuntemaan ja joista oli oppinut pitämään, ja niitä elämän kohtaloita, joiden hän oli nähnyt kehittyvän ja jotka olivat häntä itseäänkin koskettaneet. Kaikki kulki kuin elävinä kuvina hänen ohitseen.

Hänen katseensa osui viipymään nuoressa koivussa, joka eräänä myrskyisenä syysiltana hänen Västanforsissa olonsa ensi aikana oli opettanut hänelle läksyn kestäväisyydessä. Hän oli silloin nähnyt sen myrskynpuuskissa taipuvan, mutta sitten jälleen nousevan ja seisovan suorana, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän muisti, kuinka hän silloin oli ihmetellyt, voisiko ihmiselämänkin käydä myrskyssä samoin. Nyt koivu ei enää ollut nuori, mutta se oli kasvanut ja seisoi siinä vakavana. Hän oli nähnyt sen riisuvan lehtensä joka syksy ja vihannoivan uudelleen joka kevät ja niissä vaiheissa vain voimistuvan.

Hän ajatteli itseään ja niitä muutoksia, jotka hän oli täällä Västanforsissa kokenut. Tuo kerran niin raateleva suru ei enää raadellut. Levoton mieli oli saanut rauhan ja vakiintunut, ja hän katsoi nyt eteenpäin kaksinkertaista tehtäväänsä kohti, jonka hän oli ottanut uskollisesti täyttääkseen, johon hän oli vihkiytynyt — Allania ja Sifiä.

Hän katsoi kaukonäköisin katsein Forsiin, tohtorintaloon päin. Nukkuikohan hän nyt, hänen miehensä, vai lepäsikö valveilla ja ajatteli häntä, joka tänään oli vannonut hänelle uskollisuutta? Tuntui hyvältä ja turvalliselta, että se oli nyt tehty, hän ei katunut sitä. Hän ajatteli siunausta, joka oli luettu heille kummallekin.

Sitten hän käänsi kaukonäköisen katseensa sinnepäin, missä pappila oli tähtiä kimaltelevan järvensä äärellä. Siellä makasi nyt päivänpaisteinen, kiharainen lapsi viimeistä yötään isovanhempien luona. Aamulla tuo pienokainen tulisi seuraamaan häntä hänen lapsenaan, hänen kasvatettavakseen. Lucia tunsi edesvastuun. Hän päätti noudattaa sitä periaatetta, että kaikessa, mikä koski pienokaista, hän pitää lapsen äitiä ajatuksissansa. Annan hengessä, Annan suuntaan olisi lapsi kasvava.

Lucia käänsi katseensa ylös tähtiin, jotka tänä syysyönä säteilivät kirkkaina Västanforsin yllä. Hän tuli silloin ajatelleeksi noita monia asuntoja Isän kodissa.

Oliko Anna Bentick nyt yhdessä niistä? Voiko hän siellä yhä rukoilla maan päällä olevien rakkaittensa puolesta, että nekin ehtisivät perille? Sillä päästä sinne ja saada muita mukaansa, on kuitenkin elämän päämäärä ja tarkoitus, sen Lucia tunsi olentonsa syvyydessä tänä suurena, hiljaisena hetkenä. Sitä elämänkäsitystä hänellä ei ollut ollut Västanforsiin tullessaan, se oli vasituinen hedelmä siitä, mitä hän menneinä vuosina oli oppinut, nähnyt ja kokenut, se tuntui ikäänkuin tähtikirkkaudelta hänen sisimmässään. —

Ajatuksissaan hän kulki edelleen noille, nyt yönaikana hiljaisille, Västanforsin teille. Hän kulki tupien ja talojen ohi, kaikkialla hänellä oli ystäviä. Hän näki tähtien tuikkivan järvien ja suurten metsien yläpuolella, pellonsarkojen ja ketojen, työskentelevien masuunien ja pajojen, vuorien ja laaksojen yllä.

Aamulla hän jättäisi tuon kaiken ja tämän Borgin, joka oli ollut hänen kotinsa. Se oli kaihoisaa. Mutta kaihoon sekaantui onnellinen tietoisuus, joka katkaisi kaiholta kärjen: hänen ei tarvinnut katkaista niitä siteitä, jotka sitoivat hänet Västanforsiin. Vaikka hän nyt meni pois, oli hän itse asiassa enemmän kiinni täällä nyt kuin tähän saakka. Samoinkuin nuo pesistään ulos lentäneet Västanforsin eri talojen lapset tuon tuostakin tulivat tänne vierailemaan tuntien tulevansa kotiin, niin hänkin tästälähtien tulisi tänne jälleen. Vaikka hän ei ollut syntynyt eikä kasvanut täällä, oli hänestä nyt kuitenkin tullut Västanforsin lapsi. Jo hänen rakkautensa kaikkeen ja kaikkiin täällä oli antanut hänelle jonkinlaisen lapsenoikeuden, ja nyt tänään hän sitäpaitsi oli naimisiin-menonsa kautta tullut Forsin tohtorintalon tyttäreksi ja pappilaisten lapsenlapsen äidiksi. Siis hänellä oli nyt kolminkertainen lapsenoikeus tähän rakkaaseen seutuun. Tuo ennen juureton oli nyt juurtunut.

Ajatukset tulivat ja menivät, muistot elivät ja tulevaisuus Lucian edessä oli täynnä tehtäviä. Vihdoin hän meni vuoteeseen ja nukkui, tähtien vielä tuikkiessa Västanforsin yllä.