TOINEN LUKU.

Vedonlyönti.

Suoritettiin vielä muutamia vähäpätöisempiä ratsastuskilpailuita ajan kuluksi varustauduttaessa päivän varsinaiseen juhlaan. Niinpä koetettiin lasso heittää juoksevan ihmisen tai eläimen jalkaan ja kaataa maahan. Ratsumiehet ja nuorukaiset jalkasin koettelivat taitavuuttaan, mutta useat pitivät tällaista kisailua liian helppona.

Seurasi sitten hatun otto maasta. Ratsastaja heittää sombreronsa [sombrero on hyvin leveälierinen hattu, joskus on se koristettu hopea- tai kultasolkisella vyöllä, joskus jalokivilläkin] — hattunsa — maahan ja koettaa temmata sen käteensä ratsastaessaan täyttä nelistä ohitse.

Useimmat suoriutuvat hyvin tästä kokeesta, nuoremmat vaan katselevat ihmetellen sellaista taitavuutta.

Varsinkin on vaikeata täyttä laukkaa ratsastaen ottaa maasta niin pieni esine kuin raha, ja parhainkin caballero saa siinä koetuksessa koettaa parastaan.

Linnotuspäällikkö Vizcarra astui nyt esiin ja ilmotti kädenliikkeellä haluavansa sanoa jotakin. Hän laski espanjalaisen dollarin pehmeälle ruoholle ja sanoi:

"Tämän rahan saa se, joka sen voi ottaa maasta ensi koetuksella. Lyön vetoa viisi kulta-unzasta [unza de oro = 16 pesoa; noin 90 mk], että kersantti Gomez suorittaa sen tempun."

Syntyi hiljaisuus. Olihan se jo sellainen aarre, että vaan Kroisos saattoi uhrata sen vedonlyöntiin! Vihdoin huusi muuan nuori ranchero:

"Eversti Vizcarra!, En tosin halua lyödä vetoa sitä vastaan, ettei kersantti Gomez voisi sitä temppua suorittaa, mutta siitä uskallan lyödä vetoa, että täällä on toinenkin joka voi sen tehdä. Mutta siinä tapauksessa pyydän teitä lisäämään panoksenne kaksinkertaiseksi."

"Kuka se toinen on?" kysyi Vizcarra.

"Cibolero Carlos!"

"Hyvä on, hyväksyn vedon. Mutta älkäämme rajottako kilpailua ainoastaan häneen," jatkoi eversti kääntyen yleisöön päin. — "Panen vetoa yhden peson joka kerta kun palkinto voitetaan, mutta huomattava on, että kukin ratsastaja saa koettaa vaan yhden kerran!"

Useita taitavia ratsastajia houkutteli ruoholle laskettu kiiltävä kultaraha koettelemaan taitoaan. Mutta harvojen onnistui edes koskettaa siihen tai siirtää sitä syrjään. Silloin tuli vihdoin kersantti Gomezkin, joka oli ensin yrittänyt härkäottelussa.

Vielä näytti hän synkältä ensimäisen tappionsa jälkeen. Hän oli epäilemättä hyvä ratsastaja, ja vaikkei hänen ruumiinrakenteensa näyttänytkään edellyttävän erityistä notkeutta, niin todisti kuitenkin varovaisuutta se tapa millä hän kiristi satulavyötään.

Pian ratsasti hän tasaista ravia rahaa kohden, alkoi sitten nelistää ja kumartui alas. Hän saikin rahan käteensä ja oikasi jo itsensä suoraksi satulassa kun samassa raha putosi hänen sormiensa lomitse maahan.

Voimakas hyvähuuto kajahti kun nähtiin raha rakuunan käsissä. Joittenkuitten mielestä oli sellainen mielenosotus ehkä mieleinen siirtokunnan päällikölle, jota enemmän pelättiin kuin rakastettiin. Useat sentään huusivat tyytymättömyydestä kun näkivät rahan putoavan nurmelle.

Gomezin voitonmahdollisuudet olivat nyt menneet, ja odottaen katseli yleisö kiiltävän mustan hevosen selässä ratsastavaa ciboleroa.

Tämä nuori mies oli jo herättänyt nuorten neitosten suurta ihastusta, mutta miehet eivät oikein pitäneet hänen vaaleasta ihostaan; ei ollut niinkään helppoa voittaa vastenmielisiä ennakkoluuloja tätä vaaleata nuorukaista kohtaan, joka oli toista rotua kuin he itse, vaikka amerikalaisen esiintyminen — sillä se hän oli — maan alkuasukkaista syntyneissä, puolivilleissä tagnoissa saattoi ehkä herättää eleille sen aina kyteneen toivon, että idän vaaleaverisistä miehistä heille vielä tulee vapauttajat espanjalaisten painavasta ikeestä.

Cibolero ei katsonut tällaista temppua varten ensinkään tarpeellisiksi minkäänlaisia ennakkovarusteluita, heitti vaan huolettomasti taaksepäin komean viittansa liepeet. Nopeasti nelisti ratsu, jota cibolero ohjasi suureksi osaksi polvillaan, rahaa kohden. Sen kohdalle päästyä kumartui cibolero, otti rahan ja heitti sen suoraan korkealle ilmaan, samalla pidättäen hevosensa paikallaan. Raha putosi hänen ojennetulle kämmenelleen.

Kaikki tämä suoritettiin niin ilmeisellä helppoudella ja suloudella että nekin, jotka eivät kilpailijasta pitäneet, yhtyivät toisten kanssa innokkaasti huutamaan "vivas!"

Kersantti Gomez — joka edellisenä vuonna oli voittanut näissä kilpailuissa — näytti alakuloiselta; eikä juuri paljoa loistavammalla tuulella ollut Vizcarra. Häntä ei niin paljoa suututtanut suosikkinsa häviäminen kuin menetetyt kauniit kultarahansa, ja se, että yleisö pääsi nauramaan hänelle, vedon ehdottajalle. Siitäpä syystä kasvoi hänessä yhä suurempi vastenmielisyys juhlapäivän sankaria kohtaan, kehittyen lopulta todelliseksi vihaksi.

Seuraavassa kilpailussa vaadittiin ratsastajalta suurta rohkeutta ja tottumusta hevosen ohjaamisessa. Hänen piti nim. ratsastaa täyttä nelistä kentän laidassa olevan syvän rotkon, "Zequian", reunalle.

Zequia — kanava peltojen kastelemista varten — oli niin leveä, että paraskaan hevonen tuskin olisi voinut hypätä sen yli, ja niin syväkin se oli, ettei suinkaan ollut mieleistä sinne sukeltaa.

Ratsastajan piti lentää täyttä nelistä kanavan reunalle ja pysäyttää hevosensa parin hevosen mitan päähän jyrkänteen reunasta. Reunamaa oli ihan kovaa, muutenhan olisikin yritys ollut mahdoton.

Useat suoriutuivat kilpailusta hyvin, ja innokkailla hyvähuudoilla heidät palkittiin. Kaunis oli näky kun eteenpäin lentävä hevonen silmänräpäyksessä pysähtyi äkkijyrkänteelle pää eteenpäin kurotettuna ja sieramet pärskyen.

Suurta naurua sensijaan saivat osakseen muutamat nuorukaiset, jotka eivät uskaltaneet ratsastaa kyllin lähelle, tai sitten syöksyivät päistikkaa likavetiseen kanavaan, josta suurella vaivalla saivat rämpiä kuivalle, vaatteet mudan ja liejun peitossa, yleisön nauraessa.

"Miksei cibolero kilpaile?" kysyttiin. Hänen ystävänsä selittivät vallan oikein, ettei sopinut hänen, äsken näytettyään taitavuuttaan niin loistavalla tavalla, kilpailla tällaisissa vähäpätöisemmissä koetuksissa. — Eikä Carlos todella halunnutkaan niin helppohintaisia voittoja.

Mutta eversti hautoi mielessään jotain ilkeätä juonta, ja toverin sai hän pian kapteeni Robladosta. Edellistä suututti rahojensa menettäminen, jälkimäistä se ilmeisesti suosiollinen tapa, jolla ihana Catalina katseli voittoisaa ciboleroa.

Upseerit halusivat jollakin häpeällisellä tavalla nöyryyttää Carlosta. He tulivat hänen luokseen ja tiedustelivat miksei hän ottanut osaa kilpailuun, minkä pitäisi olla cibolerolle varsin helppo tehtävä.

Syvästi loukkasi Carlosta se halveksiva äänen sävy, jolla hänen toimensa nimi lausuttiin. Aivan kuin olisi ollut jotakin halveksittavaa siinä, että metsästäjän tavoin etsi puhvelin jälkiä, surmasi niitä ja myymällä niiden vuotia ja lihoja ansaitsi elantonsa!

Hilliten kuitenkin kiukkunsa sanoi hän lyhyeen ja tyyneesti:

"Se ei mielestäni maksa vaivaa."

"Vai niin, poikaseni!" huudahti Roblado ivallisesti, "luulenpa arvaavani oikean syyn. Olisi ehkä vähän vastenmielistä sunnuntaihepenissään meloa kanavan pohjalla, sillä ette kai väitä vähäiseksi tempuksi pysäyttää hevosta kanavan jyrkänteelle?"

Tahallaan oli kapteeni puhunut niin kovaa, että kauvempanakin olijat saattoivat sen kuulla. Vieläpä hän hymyilikin ivallisesti.

Ja juuri sellaisen likakylvyn olisivat upseerit niin mielellään suoneet cibolerolle. He toivoivat jonkin sattuman, hevosen kompastumisen tai muun sellaisen auttavan heidän aikeitaan. Nauruahan synnyttää aina kurasta maalle kömpivä mies, vaikkapa olisi kuinka monta voittoa saanut. Ja sitä juuri ne toivoivat "don" Carlokselle!

Kukapa tietää vaikka cibolero olisi aavistanut heidän kurjat toiveensa?

Kauvan istui loukattu nuorukainen sanaakaan sanomatta satulassaan. Hän mietti oliko syytä Robladon ivan tähden ryhtyä tähänkin kilpailuun. Kielto olisi ehkä taas synnyttänyt pilkkaa muutamissa.

Vaistomaisesti aavisti hän upseereilla olevan pahaa mielessä. Häntä suututti kovasti näitten miesten lurjusmaisuus, sillä hän tunsi heidän entisenkin elämänsä, vaikka olikin heille tuntematon. Tänään olivat he taas osottaneet halpamielisyyttään, ja vielä kaikui hänen korvissaan Robladon ivanauru.

Vihdoin vastasi hän:

"Kapteeni Roblado, sanoin jo, ettei sellainen kilpailu minusta näytä maksavan vaivaa. En haluaisi rikkoa hevosen suuta niin turhan tähden. Kymmenvuotias poikakin saattaisi tuolla kanavan reunalla hevosen pysäyttää, mutta jos te haluatte —"

"Mitä sitten?" kysyi Roblado kerkeästi, joka puoleksi näytti aavistavan ciboleron aikomuksen.

"Jos te haluatte panna vetoa yhden kultarahan — sillä olen köyhä metsästäjä enkä voi enempää siihen uhrata — niin haluanpa koettaa jotakin sellaista, mitä ei kymmenvuotias muchachito (pikkupoika) niinkään helposti uskaltaisi."

"Mitähän se sitten onkaan, señor cibolero?" kysyi upseeri ivallisesti.

"Haluan seisauttaa hevoseni tuolla kalliojyrkänteellä!"

"Pari hevosen mittaa kallion reunasta?"

"Pari hevosen mittaako? — Ei, muutamia jalkoja; — puolta sitä matkaa, mikä tässä kilpailussa on kanavan reunalla."

Sellainen ehdotus hämmästytti suuresti kaikkia läsnäolijoita. Se näytti niin huimapäisen rohkealta, ettei sitä todeksikaan voitu luulla. Molemmat upseeritkin hämmästyivät ja luulivat ciboleron leikkiä laskevan.

Carloksen mainitsema kallionkieleke oli sitä vuorenselkämää, mikä ympäröitsi laaksoa.

Se ulottui hyvän matkaa vuorenselkämästä ulos ja näkyi hyvästi kaikkialle laaksoon. Se kohosi ainakin 1000 jalkaa laaksoa ylemmä ja oli melkein vuoren korkuinen. Se oli muodostunut kalkki- ja hietakivikerrostumista. — Heikkohermoisille oli jo tuskallista katsellakin sinne ylös; arvata saattaa, että sieltä oli vielä paljoa kauheampaa katsella alas.

Ja puhvelinmetsästäjä tarjoutui nyt vedon perästä pysäyttämään ratsunsa täydestä nelisestä tuon kallionkielekkeen jyrkällä reunalla muutamien jalkojen päässä reunasta! Eipä siis kummakaan vaikka ihmiset olivatkin suuresti ihmeissään. Toisilleen huudahtelivat he:

"Se on mahdotonta, se on hulluutta! Ei kaiketi hän sillä totta tarkotakaan, tekee vaan pilaa upseereista."

Carlos istui kuitenkin tyynenä mustanginsa selässä odottaen vastausta. Vähän aikaa mietittyään sanoi Roblado:

"Hyväksyn vedon!"

"Minäkin panen vetoa yhden kultarahan," sanoi eversti.

"Señores," vastasi cibolero, nähtävästi nyreissään, "ikävä kyllä en minä voi hyväksyä muuta kuin yhden vedon. Tämä kultaraha on ainoa rikkauteni, ja kukapa minulle lainaisi onzaakaan?"

Hän hymyili tätä sanoessaan, mutta ympärilläolijat näyttivät vakavilta, sillä heitä suretti se julma kohtalo, johon cibolero näytti tahallaan syöksyvän.

"Kaksikymmentä kultarahaa, Carlos! Niinpaljo kuin vaan tahdot!" huusi muuan siinä läheisyydessä, "mutta ei tuollaiseen uhkayritykseen; väärin olisi auttaa sinua siinä."

Iloisesti hämmästyen huomasi Carlos puhujan siksi samaksi nuoreksi rancheroksi, joka jo kerran oli tänään ryhtynyt häntä puolustamaan.

"Kiitoksia, don Juan", vastasi cibolero, "tiesin teidän tahtonne; mutta olkaa huoletta, rahoja ette menetä. — Ha! ha! ha! olisinko istunut kaksikymmentä vuotta ratsailla antaakseni jonkun gachupinon pilkata itseäni?" [Gachupino on pilkkanimi espanjalaisista tai heidän puhdasrotuisista jälkeläisistään. Se on aztekien kieltä. Intiaanit olivat saaneet sanan espanjalaisten kannuksista.]

"Hei mies!" kiljasivat Vizcarra ja Roblado yhtaikaa katsellen uhkaavasti puhujaan ja tarttuen miekankahvaan.

"Oh, hyvät herrat, älkää pahastuko!" sanoi Carlos heittäen heihin ivallisen katseen. "Se tuli sanottua vahingossa. Olisin hyvin pahoillani jos siitä loukkaantuisitte."

"Hillitse toisten kielesi paremmin, poikaseni!" uhkaili Vizcarra kiukkuisesti; "saattaisipa arvokas henkilönne muuten joutua ikävyyksiin."

"Suuri kiitos, herra eversti!" vastasi cibolero nauraen; "neuvonne näyttää hyvältä, koetan noudattaa sitä."

Nuori mies tuskin enää huomasikaan everstin kiukkua ja kirouksia, kun hänen sisarensa hyvin kiihtyneenä juoksi hänen luokseen. Tieto uhkayrityksestä oli jo levinnyt koko yleisölle.

"Voi veli Carlos!" huudahti hän syleillen hänen polveaan. "Onko totta, ihan totta?"

"Mikä sitten, hermanita — pikkusisar —?" kysyi hän nauraen.

"Että sinä —"

Eikä hän voinut päättää lausetta, viittasi vaan vuorelle.

"Totta se on, Rosita — ja miksei olisi? Vapisethan sinä! Älä pelkää minun tähteni! Vakuutan sinulle, ettei se ole vaarallista; olenhan usein suorittanut yhtä vaikeita töitä."

"Rakas veli, tiedänhän minä, että sinä olet taitava ratsastaja; ei ole parempaa täällä eikä muuallakaan —, mutta ajattele kuinka suuri vaara siinä on, — voi Jumala — ajattele sitä —"

"Tyynny, rakas sisareni! Hämmentynyt mielesi sokaisee näkösi. Ethän tahtoisi ainoan veljesi joutuvan häpeään! Mennäänpä kuulemaan äidin mieltä; olen varma, ettei hän pane vastaan!"

Näin sanoen käänsi hän hevosensa ja ratsasti vaunujen luo. Nuori tyttö kulki sinne hitaasti jäljessä, huomaamatta, että yleisö mielenkiinnolla katseillaan häntä seurasi. Tuska loi hänen kauniille kasvoilleen omituisen viehätyksen. Se varsinkin pisti eversti Vizcarran silmiin. Hän jutteli tunteistaan kapteeni Robladolle, joka oli hänen toverinsa nautinnoissa niinkuin virkatoimissakin. Mutta kun poika ja äiti alkoivat keskustella, tulivat he muitten uteliaitten joukkoon vaunujen luo kuullakseen mitä puhuttiin.

"Rosita haluaa estää aikeeni, äiti", sanoi Carlos. "Tiedäthän, äiti, mihin työhön aijon ryhtyä. Luovun siitä vaan sitten jollet sinä sitä salli. Mutta toivon sinun siihen suostuvan, sillä kunnia-asia on pitää sanani."

Viimeiset sanat lausui hän erityisellä ponnella, jottei vaimolta olisi jäänyt huomaamatta asian pääpaino.

"Rositako tahtoisi sinua estää! Hän menköön kangaspuilleen ja laittamaan koruja naisille, siinä hänen tehtävänsä; mutta sinä, poikani, pystyt suurempiin töihin, sillä suonissasi virtailee sankarillisen isän verta. Hänpä suoritti aikoinaan tekoja, ha, ha, ha!"

Tämä merkillinen nauru ja vanhan vaimon villi katse vapisuttivat kuuntelijoita.

"Mene vaan!" huudahti hän työntäen hiukset taaksepäin, kohoten seisomaan ja ojentaen kätensä, "mene, Carlos el cibolero, ja näytä noille kurjille raukoille, mateleville orjille, mitä vapaa amerikkalainen kykenee tekemään! — Kalliolle! Kalliolle!"

Carlos halusi lopettaa keskustelun, sillä jo näki hän upseerien ja pappien vaihtavan keskenään merkitseviä silmäyksiä. Vaimon käytös oli suuresti heitä hämmästyttänyt.

Puristaen lämpimästi äitinsä kättä ja suudellen häntä jäähyväisiksi nosti Carlos sisarensa vaunuihin, nousi ratsaille ja kiiruhti kalliota kohden. Hetkisen tarkasteli hän vielä señorein ja señoritain ryhmiä, joissa vilkkaasti keskusteltiin uhkayrityksen johdosta.

Moni tunteellinen sydän sykki jännityksestä kiivaammin ja moni toivoi ciboleron onnellisesti vaarasta suoriutuvan; mutta pakahtua oli sen tytön sydän, jota Carlos katseillaan haki. Ei tosin muodossa mitään erityistä muutosta näkynyt, mutta Carlos arvasi sen. Valkoisella nenäliinalla heilutti cibolero hyvästiä; sitten kiiruhti hän heponsa täyteen juoksuun.

Ei tiedetty ylhäisten eikä alhaisten piirissä ketä tämä tervehdys tarkoitti, vaikka siitä yhtä ja toista arveltiin.

Kaikki ratsastajat seurasivat ciboleroa polulla, joka mutkitellen johti vuorenrinnettä pitkin laaksosta kukkulan laelle. Kun kesti yli parikymmentä minuuttia ratsastaa kukkulalle ja kilpailukenttä oli muutenkin loitommalla, seurasivat ainoastaan upseerit ja jotkut harvat asiaan erittäin kiintyneet polkua ylös. Toiset ratsastivat kukkulan juurelle ainakin lähempää nähdäkseen itse jännittävää ratsastuskoetta.

Runsaan tunnin saivat ihmiset odottaa kentällä. Mutta aikaa koetettiin kuluttaa miten voitiin. Nopeasti pantiin kuntoon pelipöydät ja montspeli nieli usean taskuista kulta- ja hopearahat siirtäen ne toisiin taskuihin. Aina kuinka onnikin vaihteli. Toiset taas kiinnittivät kaiken huomionsa kukkotaisteluun.

Mutta kun ratsastajat ilmaantuivat vuoren laelle, taukosi leikki laaksossa. Kaikki katselivat vuorelle. —

Päästyään vuorelle määräsi Carlos paikan millä aikoi suorittaa ratsastusnäytteensä, ja valitsi siksi aikaisemmin mainitsemamme kallionkielekkeen. Noin sadan askeleen päästä jyrkänteen reunasta oli kallionharjanteella tasainen kenttä, jolla kasvoi lyhyttä grammaruohoa. Siellä ei pieninkään kivi voinut vahingoittaa hevosen kavioita.

Sinne päästyään tutki cibolero ruohokenttää mitä suurimmalla huolella. Vizcarra ja Roblado olivat aina hänen lähellään. Vaaran pelko pidätti kuitenkin toiset etäämmällä reunasta huolimatta siitä, että näköala oli juhlallinen.

Cibolero istui kuitenkin satulassaan tyyneenä kuin olisi ratsastellut alhaalla kanavan reunalla ja johti matkan mittausta ja rajaviivan merkitsemistä. Hevonen tuotti isännälleen kunniaa. Ei sekään mitään pelännyt, se näytti tottuneelta niinkin vaaralliseen ratsastukseen. Välistä se kurotti kaulansa ja hirnahti iloisesti huomatessaan alhaalla laaksossa toisia hevosia. Carlos ohjaili hevostaan joskus hyvin lähelle reunaa totuttaakseen sitä jyrkänteen näkyyn ennen ratkaisevaa koetta.

Rajaviiva merkittiin vajaan parin hevosenmitan päähän jyrkänteen reunasta. Siinä kasvoi vielä ohut nurmikerros. Mutta kun upseerit tahtoivat vielä siitäkin lyhentää matkaa, vastustivat toiset sitä yleisesti.

Nuori ranchero puolusti ystävänsä etuja tässä kauheassa leikissä ja tahtoi rehellistä peliä. Vaikka hän vaan oli karjanomistaja, kuului hän kuitenkin varallisuutensa tähden yhteiskunnan etuoikeutettuihin ja uskalsi siitä syystä, rohkea mies kun muuten oli, puolustaa Carloksen oikeuksia välittämättä upseerien vihaisista silmäyksistä.

"Carlos!" huudahti hän mittauksia toimitettaessa, "ottakaa tämä kukkaroni, huomaan ettette aijo luopua järjettömästä kokeestanne, mutta en kuitenkaan voi sallia, että niin vähäisestä rahasummasta panette henkenne alttiiksi! Ottakaa se ja pankaa vetoa niinpaljosta kuin tahdotte!"

Carlos silmäili täysinäistä kukkaroa, jossa näytti olevan iso summa, kuitenkin arveli hän hetkisen. Kiitollisuus loisti hänen silmistään, mutta tarjousta ei hän silti ottanut vastaan, vaikka ranchero olisi sen niin mielellään suonut.

"Ei, hyvä don Juan!" sanoi hän liikutettuna. "Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, mutta apunne täytyy minun kuitenkin hyljätä. Lainatkaa minulle yksi onza, ei enempää! Sen avulla voin panna vetoa linnanpäällikön kanssa. — Ajatelkaapa kuinka äkkiä köyhä cibolero on tullut varakkaaksi mieheksi! Nyt voi hän jo panna vetoa kaksi kultarahaa, joista toinen on hänen omansa!"

"No niin", sanoi don Juan, "jollette te haluakaan koettaa onneanne, niin minä sen teen. — Eversti Vizcarra!" sanoi hän tälle, "otaksun teidän haluavan saada rahanne takaisin? — Ystäväni panee teidän kanssanne vetoa kaksi onzaa, minä puolestani panen kymmenen!"

"Hyväksyn vedon," sanoi linnanpäällikkö ylpeästi.

"Uskaltaisittekohan panna kahdesti saman summan?" kysyi ranchero.

"Minäkö uskallan?" kivahti eversti suuttuneena tällaisesta kysymyksestä. "Vaikka neljästi jos haluatte, hyvä herra!"

"No niin, siis nelinkerroin!" kuului tyynesti ärsyttävä vastaus. "Neljäkymmentä onzaa siitä, että Carlos suorittaa ratsastusnäytteensä!"

"Jo riittää turha löpinä, rahat ulos!"

Rahat laskettiin. Ne otti haltuunsa eräs läsnäolijoista. Palkintotuomarit valittiin. — Kun kaikki valmistukset oli suoritettu siirtyivät katselijat kauemmaksi jättäen ciboleron ratsuineen kallionkielekkeen kentälle. Kaikki seurasivat hänen liikkeitään mielenkiinnolla. — Ensin astui hän maahan ratsailta ja ja heitti yltään mangan nurmelle, jottei se häntä haittaisi. Sitten tarkasti hän kannustensa hihnat, pukunsa ja hattunsa. Piiskansa ja metsästyspuukkonsa jätti hän don Juanille.

Sitten kiinnitti hän koko huomionsa hevoseen, joka koko ajan oli seisonut hiljaa paikallaan, ylpeänä ja kaulaansa kaarehtien kuin hyvinkin tietäen mitä tapahtuisi. — Tarkkaan tutki Carlos päitsimet, suitset ja kuolaimet. Leukahihnan veti hän vähän kireämmälle. Hyvin tarkasti hän erittäinkin satulahihnat. Mahavyön päästi hän hetkeksi auki ja asetti satulan oikealle paikalle. Sitten kiristi hän mahavyön uudelleen, polvella tuupaten sen oikein kireälle.

Kaiken tämän varovaisuuden saattaa hyvin käsittää. Sillä jos jokin hihna katkeisi tai jokin solki murtuisi, niin voisi urhea ratsastaja syöksyä ikuisuuteen.

Kun kaikki hänen mielestään oli täydessä kunnossa, tarttui hän suitsiin ja hyppäsi kevyesti satulaan. Ensin ohjasi hän hevostaan hitaasti pitkin jyrkänteen reunaa, ainoastaan muutamien jalkojen päästä siitä, totuttaakseen sitä näkyyn ja vahvistaakseen sen hermoja, mutta pian kiristi hän hevosensa tasaiseen raviin ja siitä neliseen.

Jo tämä ratsastus oli kauheata katsella, ja alhaalla olijat seurasivat sitä vavisten ja ihmetellen.

Sitten kääntyi hän jälleen keskemmälle nurmea ja päästi ratsunsa nopeaan neliseen — juuri sellaiseen, jolla hän aikoi kokeensa suorittaa — ja veti niin äkkiä suitsista, että mustangi oli pudota istuvilleen. Sitä koetta jatkoi hän sitten ainakin kymmenisen kertaa, nelistäen ja pysäyttäen, hevosen pää milloin kentälle päin milloin jyrkänteelle päin. Tosin olisi hevonen päässyt lujemminkin, mutta siitä ei oltu ennakolta sovittu, ja mahdotonta olisi ollut vaatiakin pysäyttää hevosta niin lyhyen matkan päähän jyrkänteestä, jos se olisi juossut kilpa-ajovauhtia. Vaikka se olisi siihen paikkaan ammuttu, niin sen vauhtia ei olisi voinut pysäyttää. Reipas nelinen riitti tässä tapauksessa, ja sitä mieltä olivat palkintotuomaritkin, kun Carlos heiltä sitä kysyi.

Vihdoin nähtiin ciboleron kääntävän hevosensa kallionkärkeä kohden ensin otettuaan varmemman asennon satulassa. Hänen päättävästä katseestaan saattoi arvata, että nyt se tapahtuu.

Keveä kannusten isku pani hevosen ripeään juoksuun ja niin nelistikin se jo täyttä laukkaa suoraan jyrkänteen reunaa kohden.

Joka silmä tähtäsi rohkeaan ratsastajaan, joka sydän löi kuin kuumeessa, ei ääntäkään kuulunut suuresta väkijoukosta. Kuului vaan mustangin tasainen kavionisku kovalla nurmikolla.

Jännitystä ei kestänyt kauvan. Parikymmentä harppausta toi ratsastajan jo noin kuuden hevosenmitan päähän reunasta.

Suitset olivat vielä löysällä — Carlos ei tahtonut niitä kiristää — hän tiesi, että vähänkin niitä nykästessä hevonen pysähtyisi. Ja sehän olisi vienyt hukkaan koko koetuksen — hän olisi pysähtynyt ennen rajaviivaa. — Vielä harppaus, toinen ja kolmas! —

"Voi, hän on mennyt viivan yli, hän syöksyy varmaan alas!"

Niin huudahdettiin ympärillä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui katselijain kauhu suureksi iloksi, ja sadoista kurkuista kuului voimakas "viva!"-huuto sekä alhaalta että ylhäältä.

Hevonen näytti jo olevan hyppäämäisillään syvyyteen, kun ratsastaja siinä samassa veti ohjakset kireälle, ja hepo seisahtui heti, iskien jalkansa tanakasti maahan. — Sen etujalat olivat kolme jalkaa vaan jyrkänteen reunasta.

Tässä asennossa otti ratsastaja sombreronsa, heilutti sitä ilmassa ja pani jälleen polttavalle otsalleen. Kauniilta näyttivät ratsastaja ja hevonen sieltä korkeudesta laaksossa olijoille tummansinistä taivaanlakea vastaan.

Selvästi näkyi alhaalle voittajan kädet ja jalat samoinkuin hevosenkin piirteet. Ja kun tämä ryhmä ei hetkiseksi liikahtanutkaan, näytti se pronssipatsaalta, kallio jalustanaan.

Ei tämä näky sentään kauvaa pysynyt, sillä hyvähuutojen vielä yhä kaikuessa käänsi cibolero nopeasti heponsa ympäri ja katosi vuorelle.

Rohkea teko oli suoritettu, ja äsken vielä ahdistuksesta sykkivät sydämet pääsivät taas vapaaseen liikkeeseen.