SEITSEMÄS LUKU.

Löytö.

Niin liikuttava oli tämä näky, että uskollinen palvelija tunsi sen kovasti koskevan sydäntään. Vaiti ollen kunnioitti hän isäntänsä suurta tuskaa. Silloin juolahti hänen mieleensä, että ystävän lohdutus olisi varmaan tässä paras, ja nopeasti hävisi hän.

Carlos ei huomannut hänen poistumistaan. Ajatukset koettivat päästä johonkin selvyyteen. Mutta samalla tajusi hän, ettei tällaiseen saamattomaan toivottomuuteen voinut heittäytyä pitkäksi aikaa. Toimia täytyi, ja pikainen apu saattoi vielä paljon parantaa. —

Hän nousi ylös, kohotti päänsä, ja edessään oli hänen paras ystävänsä don Juan, joka laski kätensä hänen olalleen.

Mutta rancheron kasvoilta kuvastui syvä huoli, mikä ei toiveita herättänyt. Siksipä huokasikin vaan cibolero:

"Äitini, sisareni?"

"Äitisi on minun luonani", vastasi don Juan.

"Missä on Rosita?"

Don Juan ei voinut heti vastata. Kurkusta ei tuntunut ääntä lähtevän. Vuolaat kyynelkarpalot virtasivat pitkin hänen poskiaan. Ne puhuivat selvää kieltä.

"Ystäväni", sanoi Carlos, "sano kaikki, puhu katkerinkin totuus. Onko sisareni kuollut?"

"Ei, ei! Herra siitä hyvin varjelkoon!"

"No puhu sentään! Onko hän ryöstetty?"

"On".

"Kutka sen ovat tehneet?"

"Intiaanit."

"Oletko varma siitä, että sen ovat tehneet intiaanit?" kysyi Carlos, luoden omituisesti tutkivan katseen ystäväänsä.

"Olen varma siitä. Itse olen heidät nähnyt. Äitisi —"

"Äitini? Mitenkä hän voi?"

"Ei hänellä ole enää mitään hätää, mutta kovasti hän on kärsinyt. — Kannoin hänet täältä kotiini —

"Kerron lyhyesti kuinka kaikki kävi. Muutamia päiviä sitten ovat intiaanit riehuneet täällä siirtolan läheistöllä; karjalaumoja ja paimenia ahdistelivat he; suuren osan eläimiäni veivät he, ja levittivät suurta kauhua kaikkialle. Lähetin tiedustelijoita eri tahoille ja sain kuulla intiaanien taas uudelleen olevan liikkeessä."

"Kävivätkö he ranchoni kimppuun; eikö sitä voitu estää?"

"Ei ehditty. Sanan saatuani intiaanien liikkeistä laitoin meillä kaikki kuntoon puolustusta varten. Joka hetki odotin hyökkäystä. He kulkivat tästä ensin ohitse, mutta palasivat pian jälleen. Luulivat kai olevan helppoa ahdistaa meitä, mutta siinä suuresti erehtyivät, sillä hacienda oli vahva kuin pieni linna ja kuumat tuliaiset olisivat ne saaneet. Siitä syystä kai katsoivatkin paraaksi poistua nopeasti. Silloin tuli mieleeni surullinen aavistus. — Ajattelin turvatonta kotiväkeäsi, ja lähdin tänne huolimatta pimeästä ja siitä, että yutaeja oli lähettyvillä."

"Sanoit heidän olleen yutaeja; olisivatko he todellakin ryöstäneet sisareni?"

"Useat paenneet lammaspaimenet ovat tunteneet heidät sotamaalauksistaan, ja minäkin olen varma siitä, sillä muuan tiedustelijoistani on tarkkaan kuvaillut heidän ulkomuotonsa. Kuulin heidän juuri poistuvan kiiruhtaessani tänne auttamaan kotiväkeäsi. Kovasti säikähdin nähdessäni talosi liekkien vallassa ja äitisi makaavan tajuttomana kynnyksellä. — Sisaresi oli kadonnut."

"Madre de Dios! — Jumalan äiti! — Oliko hän kadonnut?"

Uudelleen itki ranchero.

Cibolero koetti lohduttaa ystäväänsä.

"Don Juan", sanoi hän lujalla äänellä, "tiedän, että olette aina ollut ystävä ja veli minulle ja omaisilleni. Kärsinyt olette samoin kuin minäkin; aavistamatta on sattunut onnettomuuden isku. — Mutta rohkeutta vaan; kuivatkaa kyyneleenne! Katsokaahan, en minäkään enää itke. Mutta eivät myöskään väsyneet silmäni unta saa ennenkuin Rosita on pelastettu tai kostettu. Toimikaamme siis viipymättä! Kertokaa kaikki mitä tiedätte täällä esiintyneistä intiaaneista. Kaikki haluan tietää. Ehkä pääsemme piankin jäljille."

Hätääntynyttä nuorta miestä lohdutti suuresti saada purkaa sydämensä ja aikalailla vahvisti häntä se, että sai voimakkaasta cibolerosta seuralaisen morsiantaan etsiessä. Ranchero koetti muistutella pienimpiäkin yksityisseikkoja viimepäivien tapahtumista, m.m. senkin, että intiaanit olivat ilmestyneet ylängöille vasta kolme päivää sitten; ja että senjälkeen alkoivat tuhotyöt siirtolan läheisyydessä, karjanryöstöt y.m.

Niinikään kertoi hän sotilaitten uutteruudesta, ja kuinka he joka aamu kävivät retkeilyllä etsimässä vihollista; — vieläpä oli hän itsekin tarjoutunut miehineen seuraamaan linnanpäällikköä, mutta tarjous oli hylätty.

"Onko linnanpäällikkö hylännyt sellaisen tarjouksen?" kysyi Carlos hyvin ihmeissään.

"Hänen mielestään olimme sotilaille pikemminkin esteeksi kuin hyödyksi. Lupasin omasta ja väkeni puolesta tarkoin noudattaa hänen määräyksiään, mutta ei sekään auttanut. Todellisena syynä luulen olevan sen, että hän on minulle vielä suutuksissaan juhannus-juhlista asti."

"No mitä sitten tapahtui?"

"Sotilaat palasivat noin tunnin verran aikaa sitten ja sanoivat seuranneensa jälkiä Pecos-joelle saakka. Vastaiselta rannalta olivat he nähneet intiaanien jälkien johtavan laajalle ylätasangolle ja keskeyttivät siitä syystä takaa-ajon. — Siten he ainakin selittivät aikaisen paluunsa."

"Jos lausun oman mielipiteeni", sanoi don Juan väkinäisesti hymyillen, "niin luulen kaupunkilaisten olevan hyvinkin mielissään intiaanien lähdöstä, ja etteivät ryhdy enää mihinkään muihin hommiin. Olen nyt omasta puolestani koonnut pienen miesjoukon ajaakseni heitä takaa. Useat kieltäytyvät kauhulla seuraamasta, mutta oma väkeni ainakin on rohkeata. — Jumalan kiitos, että te tulitte! Te ryhdytte johtoon, ja kaikki voi vielä kääntyä hyväksi."

"Rukoilkaa taivasta", sanoi Carlos, "ettei olisi jo liian myöhäistä seurata jälkiä. — Toivokaamme kuitenkin. — Toissayönähän sanoitte sen tapahtuneen? No sitten voi vielä toivoa. Ei ole sitten satanut eikä tuullut kovasti. Jäljet ehkä vielä näkyvät. Olisi vaan hyvä vainukoira. — Missä on Cibolo?"

"Koira on meillä. Luulimme ensin, että se oli tapettu tai laahattu pois, mutta puolenpäivän aikaan se palasi lian peittämänä ja keihäänhaava ruumiissa. Se on kai päässyt karkuun intiaanien kynsistä."

"Sepä on hyvin merkillistä. — Olisiko se jättänyt emäntänsä? — Ketähän se etsi? — Voi, Rosita raukka, uskollisimpasikin ovat sinut jättäneet! — Voi sisar raukka! Nähnenkö sinua enää milloinkaan! Voi, Jumala armahda!"

Suru murti uudelleen hänen kalpeat kasvonsa, mutta suurella ponnistuksella voitti hän epätoivonsa.

Kädet nyrkissä ja silmät tulta iskien hypähti hän seisaalle ja huudahti:

"Olkoon tasanko kuinka laaja tahansa, ja olkoot jäljet mitenkä haihtuneet tahansa, ciboleron silmä on tarkka. Hän on löytävä sinut, rakas sisar! Vaikkapa aamusta iltaan täytyisi vaeltaa niin sinut löydän. Älä pelkää, Rosita! Veljesi jo rientää sinun avuksesi, ja armahda sitä heimoa, joka on uskaltanut sinut ryöstää!"

Pian vaihtui sentään ciboleron kiihtymys vakavaksi harkinnaksi.

"Yö on jo tullut", sanoi hän ystävällisesti don Juanille, "menkäämme äitiä katsomaan. Ajo aljetaan huomenna."

Kauvan istui cibolero kuumetta sairastavan äitinsä vuoteen ääressä tuskallisissa mietteissä.

Yön hiljaisuudessa kuului vaan vanhan rouvan huokauksia. Lopulta nousi Carlos hiljaa ryhtyäkseen varustelemaan seuraavan päivän retkeä.

Kaikki tarkastettiin huolellisesti, aseet, satulat ja hevoset. Palvelijain varustaminen kiinnitti koko heidän huomionsa. Muulien selkään nostettiin eväät, sillä Carlos ei aikonut ennen palata kuin oli valansa täyttänyt — joko vapauttanut sisarensa, tai kostanut hänen puolestaan. Lujasti oli hän päättänyt ahdistaa vihollisia vaikka tasangon reunoille, heidän salaisimpiinkin komeroihinsa.

Molempia miehiä painosti sama huoli. Nuori ranchero kärsi yhtä paljo kuin cibolerokin. Mitä olisi elämä ilman Rositaa? Ei hänkään saanut unta, ja jos se tuli, oli se lyhyt ja herääminen sitä kauheampi.

Usein kumartui Carlos katsomaan äitiään. Monia suunnitelmia laati hän. Vaikeata oli hänen ratkaista sitä kysymystä, mitä heimoa ryöväri-intiaanit olivat.

Ne eivät voineet olla apacheja eivätkä comancheja, sillä niitä hän oli tavannut kotimatkalla; ne olivat ystävällisiä entiseen tapaansa eivätkä tietäneet mitään hyökkäyksestä San Ildefonsoon. Varmaankaan eivät ryövärit olleet tehneet niin pitkämatkaista retkeä palatakseen sitten niin vähäinen saalis mukanaan. Mutta olivatpa he nyt kumpaa heimoa tahansa — ajatteli Carlos — niin varmaan vapauttavat he tytön heti, kun saavat kuulla, että hän on ciboleron sisar. — Varmaankaan ne eivät olleet apacheja eikä comancheja.

Mutta keitä siis? Yutaejako? Niin luulivat laaksolaiset, ja samaa mieltä oli don Juan. Jos siinä huhussa oli perää, niin hän saattoi olla huoleti, sillä hän kävi kauppaa tämän mahtavan ja sotaisen heimon kanssa, vaikka se nyt oli sotaretkillä pohjoisessa. Mutta toiveitten sijaan tuli aina uusia huolia kun hän ajatteli jicarilleja. He olivat arkoja ja julmia, sitäpaitsi vihamielisiä hänelle. He olisivat ilolla häneltä päänahan nylkeneet. Surullinen oli sisaren kohtalo, jos hän oli joutunut heidän valtaansa. Se hirvitti Carlosta.

Aamu jo alkoi valjeta. Seuralaiset olivat jo jalkeilla ja valmiina lähtöön. Hevoset ja muulitkin olivat jo kunnossa, ja don Juan sanoi jättävänsä johdon cibolerolle. Carlos meni jättämään hyvästi äitiään. Tämä viittasi poikansa lähemmäksi kuullakseen hänen heikkoa puhettaan.

"Poikani," sanoi hän Carloksen kumartuessa vuoteelle, "siunaan yritystäsi hakea Rositaa; mutta tiedätkö minkälaisia intiaaneja saat ajaa takaa?"

"En, äiti, mutta luulen, että he ovat pahimpia vihollisiamme jicarilleja".

"Onko niillä partaa ja onko niillä jalokivisormuksia?"

"Ei, äiti, miksi sitä kysyt, tiedäthän ettei niillä ole. — Äiti raukkani", kuiskasi hän huolestuneena don Juanille, "isku on heikontanut hänen järkeään."

"No seuraa sitten jälkiä", sanoi hän heikosti, aivan kuin ei olisi kuullutkaan poikansa kuiskausta, "ne ehkä johtavat —;" hän veti Carloksen lähemmäksi ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

"Mitä, äiti?" kysyi hän hämmästyneenä, "luuletko tosiaankin niin?"

"Se on vaan arvelu, mutta minulla on siihen syytä. Tyydy siihen! — mutta lähde nyt seuraamaan jälkiä, pian huomaat ovatko minun vanhat silmäni pettäneet".

"Luota minuun. Olen vannonut. Tässä käteni sen vahvistukseksi!"

"Lupaa vielä olla varovainen kaikissa toimissasi. Ei hätäillä."

"Älä pelkää, äiti. Pian palaan. Jumala sinua varjelkoon!"

Kättä puristettiin, jäähyväissuutelo annettiin, ja sairas jäi yksin.

Pian senjälkeen kulki ratsastajajoukko ulos talon portista tielle, joka johti pois laaksosta.

Vielä peitti hämärä maita, mutta cibolero tunsi hyvin seudun. Ja pianhan jo koitti päiväkin.

Lähes penikulman päässä don Juanin talosta haarautui tie. Eteläinen vei sinne, mistä cibolero eilen palasi, läntinen johti sinne, missä sotilaat olivat olleet, eräälle Pecos-virran kaalamolle. Sen näki vieläkin kavionjäljistä.

Helppoa olisi ollut vaikka nelistäen seurata näitä jälkiä, mutta cibolero ei pitänyt silmällä ainoastaan isoa tietä; hänen huomionsa kiintyi myöskin tien ohessa oleviin eläintenjälkiin. Ja se hidastutti matkaa. Tätä tietä olivat intiaanit epäilemättä ajaneet don Juanin karjaa, noin viittäkymmentä eläintä. Jäljet olivat arvion mukaan kahden päivän vanhoja.

Jo olivat he lähellä jokea, kun Cibolo-koira äkkiä kääntyi vasemmalle ja pysyi sillä suunnalla. Carlos ymmärsi heti, ettei se ollut sattuma, vaan että viisaalla eläimellä oli siihen syynsä. Pian huomasi hän sotilashevosten jäljistä erkanevan toiset jäljet suoraan pohjoiseen.

Se herätti erityisesti ciboleron ja rancheron huomiota, että koira kääntyi juuri tälle suunnalle, jossa ei ollut tietä, ei edes polkua, muutamia hiljantulleita hevosenjälkiä vaan.

Olisikohan koira ennen ollut täällä?

Carlos laskeutui hevoseltaan tutkimaan jälkiä.

"Tästä on kulkenut neljä hevosta ja yksi muuli!" sanoi hän. "Kahdella hevosella on ollut kengät etujaloissa, toisilla ei ensinkään. Kaikkien seljässä on ollut ratsastaja; muuli oli ehkä kuormitettu — sitä talutettiin — ei, se ei ollut mikään kuormajuhta!" selitteli cibolero jälkiä tutkien.

Muutamissa minuuteissa oli cibolero päässyt näihin tärkeisiin tuloksiin, eikä hänen johtopäätöksiään saattanut epäillä.

Kaikki seuraajat ihmettelivät johtajansa tarkkaa huomiokykyä, paitsi Antonio, joka oli siihen jo tottunut.

"Aika sopii", sanoi Carlos don Juanille. "He ovat kulkeneet tästä eilen, aamulla varhain. Oletteko varma siitä, että he jo ennen keskiyötä lähtivät teiltä?"

"Vallan varma", vastasi ranchero. "Vasta keskiyöllä minä kannoin äitinne kotiini. Sen muistan varmaan."

"Montako intiaania luulette olleen teillä, don Juan?"

"Montaa ei heitä ollut. Enempää ei selvään näkynyt kuin kolme tai neljä. Oli pimeä. Muutamat vaan kiljuivat, ja luulen niitten olleen, jäljellejääneitä, jotka kiljuivat ilosta kun rancho paloi. Retkikunta ei kaiketi ollut lukuisa."

"Kaikesta päättäen ovat nämä juuri heidän jälkiään."

"Luuletteko todella niin?" kysyi ranchero.

"Niin, katsokaahan, eikö se ole merkillistä?"

Carlos näytti koiraa, joka palasi takaisin ja vinkui ikäänkuin pyytäen seuraamaan.

"Se on merkillistä, varmaankin on koira jo kerran ennen ollut täällä", huomautti don Juan.

"Se on minunkin mielipiteeni, mutta jäljet eivät haihdu vielä yhteen tuntiin, ja me voimme sittekin niitä seurata."

"Mutta ei sentään, se olisi ajan haaskausta," jatkoi cibolero. "Sotilaat eivät varmaankaan käyneet kaukana; he olivat jo ennen iltaa laaksossa; ja minun täytyy tietää minnepäin he ratsastivat ennenkuin jätän tavallisen kulkutien. Ratsastakaamme vielä eteenpäin tiellä päästäksemme selville siitä asiasta?"

Kiihtyneenä kannustivat kaikki hevosiaan ciboleron perään, joka yhä tarkasteli tien molemmille puolille.

Vähän ajan päästä olivat he ehtineet Pecos-joelle, sille kaalamolle, jolta sotilaat olivat kääntyneet takaisin.

Carlos huomasi, etteivät sotilaat olleet menneet yli, mutta että siitä sensijaan oli kulkenut joukko eläimiä ajajineen, kuten rannalla olevista jäljistä saattoi nähdä.

Hän viittasi muuta väkeä seuraamaan joen yli ja sanoi don Juanille:

"Amigo, luulenpa, että voitte vielä saada takaisin karjanne."

"Kuinka niin luulette?"

"Ajajat ovat olleet täällä vuorokausi sitten. He eivät voi olla kaukana."

"Kuinka sen tiedätte?"

"Oh, se ei ole vaikeata, miehet ovat istuneet juuri niillä hevosilla, joitten jäljet tässä näkyvät. Eläimet voimme kai nähdä jo tuolla vuorilla."

Carlos näytti harjanteita, jotka ulottuivat hyvän matkaa ylätasangolle ja näyttivät olevan noin kolmannespenikulman päässä kaalamosta.

"Sinnekö menemme?" kysyi ranchero.

"Ei ihan vielä", kuului vastaus. Cibolero ei ollut vielä tehnyt varmaa päätöstä. Hän punnitsi syitä ja vastasyitä. Lopulta näkyi hän päässeen varmuuteen ja sanoi melkein juhlallisella äänellä:

"Se lienee varminta. Huolimatta kauheista epäluuloistani voin sentään olla väärässä; — mutta olisiko äiti voinut erehtyä? — Ehkä molemmat jäljet vielä yhtyvät." Viimeiset sanat lausui hän melkein itsekseen, ja vaikka don Juan ne kuuli, ei hän niitä ymmärtänyt. Hän aikoi juuri pyytää cibolerolta selitystä, kun tämä samassa kannusti hevostaan ja käski miehiä seuraamaan perässään jälkiä. Noin tunnin ratsastettuaan tuli joukkue erääseen rotkoon.

Kukapa voisi kuvata heidän hämmästystään rotkossa nähdessään sen täynnä zopiloteja, korppikotkia joita sadottain istui kallionkielekkeillä tai maassa siipiään räpytellen. Arosusiakin oli joukossa, samoinkuin muulle seuralle vastenmielinen karhu, joka oli varmaan tehnyt pitkän matkan halki ylätasangon. Eläimet taistelivat ruuasta, jota tällä kertaa kuitenkin oli erittäin runsaasti. Rotkon pohjalla nim. oli neljä tai viisikymmentä eläimenraatoa, joita don Juan ja hänen paimenensa hyvällä syyllä uskoivat rancheron karjan jätteiksi.

"Jopa minä sitä arvelin", sanoi Carlos, jonka äänestä soi synkkä huoli. "Jo sitä arvelin, mutta en olisi luullut mahdolliseksi sellaista roistomaisuutta. Mikä kurja teko! Hän pelkäsi, että jos eläimet olisivat jääneet henkiin, ne olisivat palanneet kotiin, ja koko juoni olisi paljastunut. Ah sitä konnaa! Hän se on varmaan ollut, äitini on ollut oikeassa."

"Mitä, kuka sitten, Carlos?" kysyi don Juan, jota hämmästytti vaiteliaan johtajan katkonaiset lauseet.

"Älkää kysykö nyt, don Juan, kaikki selitän myöhemmin; pääni tuntuu palavan, ja sydän lyö haletakseen. Odottakaahan vähän kunnes ehdin tyyntyä. Teko on ollut vallan kamala, ihan helvetillinen! Mutta sitä ei oltu suunniteltu niin viekkaasti, ettei cibolero olisi saanut siitä selvää. Arvotus on ratkaistu, tiedän jo kaikki! — Kurja raukka, vielä kostan sinulle! Don Juan, Antonio, seuratkaa minua, jälkiä on helppo seurata. Tiedän jo vallan liiankin hyvin mihin ne johtavat. Eteenpäin!"

Hän iski kannukset heponsa kylkiin, ja nopeasti ratsastettiin jälleen kaalamolle takaisin.

Viimeiset tapaukset olivat mitä suurimmassa määrässä hämmästyttäneet Carloksen seuralaisia.

Vielä eivät he ymmärtäneet asemaa, mutta viipymättä seurasivat he johtajaansa Pecos-joelle. Koira kiiruhti edellä. Se haukahti välistä ja sillä näkyi olevan yhtä suuri kiire kuin herrallaankin.

Tuskin olivat he kulkeneet jälkiä seuraten neljännestunnin, kun Cibolo kääntyi äkkiä suoraan kaupunkia kohden.

Tähän saakka eivät ratsastajat vielä olleet lausuneet ihmettelyään ciboleron omituisen käytöksen johdosta, mutta nyt vasta he kummastuivat, kun tunsivat jälleen koiran osottamat jäljet. Carlos yksin oli vaiti, hän oli odottanut tätä löytöä. Hänen kasvoillaan ei ollut hämmästyksen vaan hirveän uhan leima. Syvälle päähän painuneet silmät hehkuivat kamalasti kuin jonkin sisällisen tulen polttamina; yhteenpuristetut, vaaleat huulet ilmaisivat jyrkkää päättäväisyyttä. Harvoin hän enää katsahti jälkiin, liiankin hyvin hän tiesi jo minne ne johtivat.

Heidän oli kahlattava mutaisen joen yli, josta koira vaivalla raahasi itsensä kuivalle. Sen pitkiin karvoihin jäi punertavaa savea. "Kas tuota!" huudahti don Juan ystävilleen. "Väri on aivan samaa, jota koirassa oli kun se tuli rancholle. Nyt tiedetään missä se on ollut."

"Tiedän sen, amigo", sanoi Carlos, "mutta suo minun nyt vaieta ja miettiä."

Jäljet johtivat edelleen kaupunkiin päin. Ne eivät menneet enää takaisin laaksoon vaan kiersivät vielä korkeammille seuduille.

"Herra", sanoi Antonio, ratsastettuaan isäntänsä rinnalle, "nämä eivät ole intiaanien hevosjälkiä; voinpa panna vetoa, että tästä on kulkenut upseerien hevosia ennen meitä."

Cibolero istui satulassaan niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei näkynyt huomanneen, mitä Antonio sanoi eikä siihen mitään vastannutkaan.

Tämä luuli siitä syystä ettei herransa ollut häntä kuullut, ja uudisti siitä syystä huomautuksensa.

"Rakas Antonio", sanoi cibolero heittäen surullisen ja ystävällisen katseen vanhaan seuralaiseensa, "pidätkö minua sokeana vaiko tuhmana?"

Tätä ei lausuttu kiukkuisella äänellä, mutta Antonio huomasi, että herransa halusi olla yksin, ja peräytyi jälkijoukkoon.

Ratsastettiin milloin nelistä milloin ravia. Eläimet jo alkoivat väsyä; mutta vielä ei oltu perillä.

Vihdoin tultiin sille paikalle mistä polku johti mutkitellen ylängöltä laaksoon, sama polku, jota myöten Carlos juhannuksena oli ratsastanut kallion kielekkeelle. Carlos käski silloin muun joukon seisahtua ja ratsasti Don Juanin kanssa kallion reunalla asti. Kallionkielekettä sanottiin Nina perfida'ksi s.o. petolliseksi tytöksi. Täältä saattoi nähdä yli koko lakeuden ja kaupungin.

Kuinka toisellainen olikaan heidän mielialansa nyt kuin silloin juhannus-juhlissa, kun Carlos oli suorittanut rohkean ratsastusnäytteensä!

"Näettekö tuota rakennusta?" kysyi cibolero viitaten erääseen yksinäiseen asuntoryhmään heidän ja kaupungin välillä.

"El presidio."

"Niin, se on el presidio."

"Mitä sillä tarkotatte?"

"Sisareni on siellä."

* * * * *

Jätämme nyt hetkiseksi ystävämme mietteisiinsä, ja käymme tervehtimään miestä, joka samalla hetkellä käveli asuntonsa pengermällä.

Sen toisella sivulla kulki myöskin pari muuta miestä samaa yksitoikkoista kävelyään, mutta ne olivat vartiosotilaita karbinit olalla, jota vastoin edellinen oli korkea-arvoinen upseeri, itse siirtolan pelätty kuvernööri, linnanpäällikkö eversti Vizcarra.

Rakennus oli juuri äskenmainittu presidio, ja pengermä oli upseerien rakennuksen tasaisella katolla. Upseerien asuntoryhmä oli erotettu muusta linnotuksesta yhtä korkealla muurilla kuin itse suojamuuritkin. Tämä pengermä oli rauhotettu alue, jonne ei miehistö saanut tulla muuten kuin jonkin erityisen syyn tähden.

Eversti oli puettu mitä suurimmalla huolella, ja mielihyvällä katseli hän kultanyöristä pukuaan, kiiltonahkasaappaitaan ja sormuksilla koristettuja käsiään.

Itserakas hymy leikki hänen huulillaan, mutta joskus näkyi huolen pilvikin kulkevan hänen otsallaan.

Jokin kalvava ajatus varmaankin häntä vaivasi, sillä hän säpsähti väliin ja näytti levottomalta joskus, aivankuin joku olisi voinut kuunnella hänen sisimpiä mietteitään.

"Oh, sehän oli vaan uni!" mutisi hän. "Mitäpä sitä enää ajattelen? Miksen iloitsisi menestyksestäni?" Unet vierivät kuin virta, sanoo sananlasku. "Huoli pois ja ilo sijalle! Elämä on lyhyt!"

"Mitä se on?" huudahti hän äkkiä, luodessaan sattumalta katseensa Nina perfidaan.

Eikö se siis ollutkaan unta; olisivatko unikuvat tulleet tosiksi?

Tuollahan oli kalliolla ilmielävänä se haamu, joka oli koko yön häntä vaivannut, eikä nyt päivälläkään suonut hänelle rauhaa!

Eversti kalpeni säikähdyksestä, vaivoin saattoi hän hengittää; suonenvetoisesti tarttui hän aitaan.

Hänen silmänsä tuijottivat kallioon. Siellähän oli elävänä se ratsastaja, jonka kuva yöllä oli häntä vainonnut. Kuva alkoi elää.

"Jumalani, Jumalani, hän se on", huokasi eversti. "Hevonen! — Hän itse; kaikki! — Vallan kuin unessa — Hän se on — en voi häntä katsoa, en voi!" Onneton mies käänsi toisaalle päänsä ja peitti kasvot käsillään, aivankuin olisi tahtonut päästä katsomasta näkyyn. Mutta hetken päästä pakotti jokin salaperäinen voima häntä katsomaan uudelleen kalliolle. Näky oli hävinnyt. Kallio oli alaston kuin ennenkin.

"Olen varmaan uneksinut valveillani!" mutisi miesraukka itseään lohdutellen. —

"Eihän siellä ketään ole voinut olla, ei ainakaan. — Ja kuinka olisikaan se mieslurjus jo ehtinyt palata? Onhan hän monien penikulmien päässä villien keskuudessa. —

"Se oli ilmeisesti vaan näköhairahdus, ha, ha, ha! —

"Ihmettelenpä tosiaan mikä minulta on näön vienyt! Olenpa kuin noiduttu. Ei suinkaan uni ole voinut sitä tehdä! — Mutta tyttöhän kiljui ja katseli minua niin kummallisesti kun menin hän luokseen! — En enää viitsi ajatella asiaa. Täytyy hakea jotakin huvittavaa!"

Hänen toiveensa näkyi kohta toteutuvan, sillä portailla tuli jo ylös penkereelle kapteeni Roblado, joka iloisesti hyvää huomenta toivottaen tervehti päällikköään.

"Terve tuloa, amigo, olkaa hetkinen seurassani!" sanoi eversti, joka tunsi mielensä keventyvän.

"Voinko todellakaan olla nauramatta", huudahti Roblado. "Naamiaiset onnistuivat hyvin kai? — Kaikkea ihomaaliakaan en ole vielä saanut pois, ja kurkkuni on varmaankin viikon vielä käheänä sellaisen kiljumisen jälkeen. Syystä voimme ylpeillä yrityksestämme. — Olihan vallan naurettavaa tuo hyökkäys paimenten kimppuun; ja ne hajotetut karjalaumat, mikä oivallinen teurastus kivääreillämme! Ämmälle isku päähän! talo liekkeihin; sotamaalaukset, ja kiljunta sellainen, ettemme pitkiin aikoihin voineet puhua; sehän oli vallan suuremmoista! — Onnistuimme erinomaisesti, mutta kyllä osamme myöskin hyvin esitimme. —

"Viekas Gomez esitti osansa tässä näytelmässä moitteettomasti, ja José kiljui niin, että varmaan luulivat olleen sata päällehyökkääjää neljän asemasta. — Se on paras metku mitä täällä vielä minun ollessani on tehty. — Mutta mikä teidän on eversti? Miksi on otsanne synkkä? Mikä on vienyt hyvän tuulenne jo näin varhain?"

"Muuan uni", kuului alakuloinen vastaus. "Muuan kauhea uni, joka kiusasi minua koko viime yön."

"Tekö, urhea soturi, antaisitte unien peljättää itseänne? — Leikkiä kai laskette?"

"Näin todellakin kauheata unta, Herra varjelkoon sitä toteutumasta!"

"No kertokaahan se! Minä osaan selittää unia, ehkä voin tämänkin unen selittää teidän mieliksenne."

Vakavana alkoi eversti kertoa:

"Te autoitte minua eilen, ja lähditte kun työ oli suoritettu. Mutta ette tiedä mitä sitten tapahtui. —

"Miehet olivat sitoneet vaatteen tytön silmille palatessaan Pecos-joelle, — se tapahtui teidän neuvostanne ja oli älykkäästi keksitty — jottei tyttö tietäisi mihin hänet viedään, tai kuka hänet oli vanginnut. Mutta tyttö näyttää mielipuolelta. Menin häntä katsomaan siinä intiaanipuvussani; halusin selittää hänelle, ettei ollut mitään peljättävää, mutta hän ei minua kuunnellut.

"Kauheata oli nähdä hänen vääntelevän käsiään ja hänen tuijottavaa katsettaan. Hän pakeni minua kuin käärmettä. Olen jo katunut koko yritystä. Kun vaan pääsisin häntä näkemästä! Näin ajattelin tytön luota lähtiessäni, riisuin yltäni ja koetin nukkua."

"Kuten epäilemättä oli tarpeellistakin, eversti, kolmipäiväisen ratsastuksen ja häärinän perästä. Mutta entäs se unenne?"

"Join lasin viiniä poistaakseni tytön aikaansaaman ikävän mielialan. Mutta se vaan kiihotti minua. En voinut nukkua. Kaikki äsken kertomanne tapaukset pyörivät elävinä sieluni silmissä. Näin elukanraadot rotkossa, kuulin liekkien räiskeen ja näin tytön äidin vaipuvan maahan. — Mutta se oli vasta unen alkua. — Nukuin. Sitten tuntui minusta kuin olisin ollut Nina perfidalla kahden ciboleron kanssa. Hän tuntui saaneen selvän kaikesta ja oli houkutellut minut kalliolle kostaakseen minulle sisarensa puolesta. Minulla ei ollut voimaa vastustaa häntä, mutta hän veti minua jättiläisvoimin jyrkänteen reunalle. —

"Siinä me sitten taistelimme kauvan, hirveän kauvan, kunnes olin kokonaan uupunut. Silloin heitti hän minut jyrkänteeltä alas. —

"Tunsin putoavani yhä syvemmälle ja syvemmälle. —

"Ylhäällä näin ciboleron sisarineen, ja ihan kallion reunalla seisoi se noitavaimo ja nauroi kamalasti, hullua naurua, ja löi yhteen pitkiä, luisia käsiään. —

"Putosin yhä syvemmälle, mutta pohjaa ei vaan tullut; tätä putoamista kesti niin kauvan, että lopulta heräsin hirveään tuskaan. —

"Herääminen oli niin kamalaa, etten luullut unta nähneenikään. —

"Ah, hyvä toveri, se oli kauhea uni!"

"Mutta joka tapauksessa vaan uni!" sanoi Roblado, joka oli itse tullut vallan kalpeaksi.

"Ja kuule edelleen. En ole vielä lopettanut. Tulee vielä kauheampaa. —

"Juuri hiljan, noin neljännestuntia sitten, kun tässä penkereellä kävelin edestakaisin ja mietin kaikkea tätä, väliin naurahdellen tuskalleni, väliin tehden uusia suunnitelmia vastaisiin nautinnoihin, tulin sattumalta katsoneeksi ninakalliolle; ajatteles, Roblado, ja kuvaile kauhuani — siellä oli kallion reunalla ratsastaja, joka selvästi näkyi taivasta vasten; ja se oli vallan ciboleron näköinen! —

"Tunsin täydellisesti hänen kauniin hevosensa ja amerikalaisen ryhdin. Olin ihan varma siitä. —

"Hämmästyin niin, että luulin näkyjä näkevinäni, katsoin hetkiseksi muualle — ja sillävälin oli näky haihtunut. —

"Kaikki se kävi niin äkkiä, että luulin sen olevan mielikuvitusta; eihän ketään juuri voinut olla kalliolla; — mutta; jollen olisikaan erehtynyt, Roblado, jos tuo rohkea mies todella asettuisi meidän tiellemme?"

"Älkää sellaista ajatelko, eversti, poistakaa mielestänne sellaiset houreet!" sanoi kapteeni, joka itse tunsi ilkeän mielialan painostusta.

"Olen samaa mieltä kuin tekin", sanoi eversti, nähtävästi tyyntyneenä; "se oli varmaankin vaan mielikuvitusta; se on ainakin hyvin todennäköistä; niin, sehän on vallan luonnollista."

"Ensiksikin, herra eversti, on täältä hyvästikin viisituhatta askelta kalliolle; on siis ollut teidänkin tarkalle silmällenne mahdotonta erottaa ciboleroa muista ratsastajista. Toiseksi on mainittu puhvelinmetsästäjä kymmenien penikulmien päässä tästä hyvätuoksuisesta havannasikaaristani, etsimässä henkensä kaupalla pahanhajuisia puhvelinvuotia ja kuivattua lihaa. Toivokaamme, että hänen kuparinväriset ystävänsä ryöstävät häneltä ensin meiltä saamillaan kultarahoilla hankitut korut, ja sitten riistävät häneltä sen ihaillun vaaleatukkaisen päänahan. —

"Ja mitä taas uneen tulee, herra eversti, niin on se luonnollinen seuraus eräistä tapauksista. Ciboleron ratsastusnäyte oli teillä mielessä, ja siitä syystä olitte unissa hänen kanssaan tuolla vuorella; eikä saata luulla häntä erittäin ystävälliseksi teille, jos hän kaikki tietäisi ja kohtaisi teidät tuolla kalliolla kahdenkesken; — siinä unenselitys!"

"Entäs se vanha rouva? Jos hän haihtuukin teidän mielestänne, niin ei ainakaan minun."

"Unohtaisinko minä akan, jonka löin maahan? Ha, ha, ha!"

Se lurjus nauroi saadakseen toverinsa siihen käsitykseen, että tapaus oli vähäpätöinen. Se muuten kyllä tuntui hänestä hyvinkin ilkeältä.

"Ja nyt, rakas ystävä, saatte heittää mielestänne kokonaan pois nuo ajatukset — ainaiseksi!"

"En voi, Roblado. Uni ahdistaa minua alituisesti. Jokin paha aavistus vaivaa minua, ja toivon jo hartaasti, että olisin jättänyt tytön majaansa. — Toivoisinpa totisesti, että hän olisi siellä jälleen. Ennen en voi olla entinen Vizcarra, ennenkun se tyttö on jälleen kotonaan."

"Kuinka voitte puhua niin, eversti, voitteko jättää kostonne niin vähään? Pääsisikö rikas ranchero niin helpolla, ja hävytön cibolero ilman muuta? Silloinhan alkaisivat minun huoleni Catalinan suhteen uudelleen; sillä niinkauvan minulla on vapaat kädet puuhailla don Ambrosion luona kuin cibolero haeskelee sisartaan."

"Eihän teidän tarvitse peljätä, että hän antaisi tyttärensä tuolle kerjäläiselle; ja mitä tulee minun kostooni, niin, hyvä ystävä, kaikki olisi sovittu, jos vaan pääsisin eroon tytöstä."

"Jos tällä puheella totta tarkotatte, eversti", sanoi Roblado, joka näki, ettei mikään vakuuttelu enää auttaisi, ja tahtoi pitää päällikön ystävänään, "niin voidaanhan asia pian niin järjestää, ettei kenellekään mitään pahaa tapahdu. —

"Viedään hänet vaan takaisin samaa tietä jota tuotiinkin. Meidän täytyy vaan vielä kerran panna toimeen naamiaiset."

"Uskotteko niin, kapteeni?" huudahti eversti tarttuen Robladon käteen.

"Puhun täyttä totta."

"Selittäkää suunnitelmanne, niin olen hyvin kiitollinen. Mutta kiiruhtakaa, sillä tätä levottomuutta en voi kauvempaa kestää!"

"No niin", sanoi Roblado katsellen viekkaasti everstiin, "meidän täytyy vielä kerran pukeutua intiaaneiksi — meidän täytyy…"

Mutta tässä keskeytyi hän äkkiä.

Vizcarra päästi raskaan huokauksen. Hänen silmänsä näyttivät pullistuvan ulos päästä, huulet kalpenivat, otsasta kohosi tuskanhiki, ja koko miehen ruumis tärisi kuin kuumeessa.

Mitähän se oli?

Vizcarra seisoi aivan penkereen aitauksen vieressä, josta hän saattoi nähdä kasarmin pääportille johtavalle tielle. Hän katseli yli suojamuurin ja viittasi kädellään erääseen suuntaan.

Roblado, joka oli istuutunut erääseen nojatuoliin, hypähti ylös nähdessään äkkinäisen mielenliikutuksen, ja katsoi everstin viittaamaan suuntaan.

Hiekkainen ja hikinen ratsastaja nelisti tiellä. Hän oli jo niin lähellä, että hänet saattoi tuntea.

Oikeassa oli ollut Vizcarra mitä tulee näkyyn Nina perfidalla.

Se oli cibolero Carlos.