KYMMENES LUKU.

Jälkien seuraajat.

Sopimuksen mukaan oli Vicenza väijynyt puistossa siksi kunnes kuu oli niin paljo laskenut, että hän saattoi vaaratta hiipiä pois. Hän oli liikkeissään niin varovainen, ettei kukaan huomannut hänen poistumistaan, ja jollei muuan hänen alleen taipunut oksa olisi oijetessaan vähän kahahtanut, ei señoritakaan olisi mitään huomannut.

Nopeasti juoksi mestitsityttö odottavan Robladon luo ja kertoi kohtauksesta, ja siitäpä sitten johtui, että cibolero muutamissa hetkissä oli ympäröity. Mitä piti tehdä?

Jo mietti hän kääntyä rakennukseen päin noustakseen siellä penkereelle ja hypätäkseen sieltä sopivasta paikasta maahan. Sitten voisi hän pimeän turvissa päästä kiertoteitä niitylle ja sieltä pakoon. Mutta pian hylkäsi hän tämän suunnitelman. Pihalta kuului aseitten kalsketta. Sekin oli siis jo vartioitu. Hänelle tuttu ääni käski sotilaita hyökkäämään. Puistokäytävälläkin näkyi jo sotilaita.

Nopeasti katsahti cibolero puutarhan muuriinkin, mutta se oli liian korkea, jotta sen yli olisi päässyt ilman mitään apuneuvoja. Muuta tietä ei ollut kuin rynnätä väkivallalla yli sillan. Siinä syntyisi vimmattu taistelu, mutta hän ei peljännyt. Muutamilla hypyillä oli Carlos jälleen lehdossa; pieni joki esti hänet siltä kohtaa pakenemasta.

Äänten sorinasta arvasi hän, että veden toisella puolella oli paljo vihollisia. Komento-sanoja kuului antavan vihattu Roblado.

Muutamat sotilaat hyppäsivät nyt alas ratsailta ja hyökkäsivät sillalle, kapteeni etunenässä.

Uskaltaisiko pakolainen nyt tulla sillalle? Sehän olisi hänelle varma kuolema.

Eikä ollut kuitenkaan enää valitsemisen varaa. Siekailematta hyökkäsi Carlos pistooli ojossa sillalle. Siellä tuli häntä vastaan mies toiselta puolen. Portti erotti hänet enää vihollisesta. Se oli Roblado.

Sanaakaan eivät he lausuneet. Kapteeninkin pistooli oli vireissä. Hän laukaisi, mutta ei osunut, ja peljäten vihollisensa pyssyä lähti hän pakoon miestensä luo. Samassa jo laukesi ciboleron pistooli, ja kapteeni keikahti virtaan.

Carlos aikoi juuri avata porttia, kun samassa rakuunat tähtäsivät karbineillaan häneen.

Äkkiä juolahti hänen mieleensä uusi aije, ja sen pani hän kohta täytäntöön.

Kun karbinit olivat paukahtaneet, ja savu haihtunut, ei metsästäjää näkynyt missään. Puutarhan kautta ei hän ollut voinut paeta, sillä sillä taholla sulki puolitusinaa rakuunoita häneltä tien.

"Häneen on sattunut kuula!" huusi useita ääniä. "Hän on pudonnut jokeen! Mira! — Katsokaa!"

Kaikki katselivat veteen. Selvästi oli sinne jotakin pudonnut, sillä vesi oli sekasin ja pyreili vielä. Mutta mitään ei näkynyt sen pinnalla.

"Hän on vajonnut ja makaa joen pohjalla", sanoi joku.

"Jollei vaan ole uimalla päässyt pakoon?" arveli joku. Ja samassa jo useat ratsumiehet etsivät rannoilta.

"Ei hän ainakaan tästä ole päässyt sivutse!" huusi muuan vähän etäämpää.

"Sitten on hän varmaan kuollut ja vajonnut pohjaan."

"Koetetaan saada ylös."

Ennenkuin ehtivät ryhtyä niin hyödyttömään toimeen, tuli paikalle kapteeni, joka oli vironnut joessa. Hän olikin saanut vaan pienen haavan käsivarteensa. Roblado käski miestensä hajota joen rannoille kiljaisten: "Mitä siinä töllistelette, kiiruhtakaa, muuten hän pääsee karkuun!"

Mutta pian seisahtui pelkästä hämmästyksestä se miesjoukko, joka oli kulkenut rannalla myötävirran suuntaan. Noin sadan metrin päässä heistä nousi mies vedestä ja seisoi pian suorana kuivalla rannalla. Ihmetellen aukoivat sotilaat silmiään paikaltaan liikahtamatta. Mutta heidän ihmettelemänsä mies juoksi nopeasti yli niityn metsänrinnettä kohden.

"Halloo!" kiljasi muuan rakuuna täyttä kurkkua. "Tuollahan se mies jo juoksee! Por todos santos! — Kaikkien pyhien kautta!"

Pyssynpaukkeen halki kuului kimakka vihellys, ja ennenkuin rakuunat vielä olivat ehtineet takaa-ajoon, nelisti viidakosta esiin niitylle musta hepo. Herransa tekemästä viittauksesta pysähtyi se, nopeasti oli mies satulassa ja kajahuttaen yli niityn kuuluvan pilkkanaurun nelisti hän täyttä karkua yli lakeuden ja hävisi pimeyteen.

Rakuunat ratsastivat heti perään, mutta vaikka he ponnistivat äärimmilleen hevostensa voimat, jäivät he kauvaksi jälkeen. Heidän täytyi keskeyttää turha ajo, niin katkeraa kuin olikin tunnustaa päällikölle huono tulos.

Sen kuultuaan raivostui Roblado silmittömästi, ja vähäinen oli haavan tuottama kipu sielun tuskan rinnalla.

* * * * *

Linnanpäällikön huono tuuli ei suinkaan parantunut tämän yöllisen seikkailun huonosta menestymisestä. Ja siitä syytti hän etupäässä Robladoa.

Hampaitaan narskuttaen kulki kapteeni huoneessaan edestakaisin, katkerasti uhkaillen kostaa cibolerolle, eikä ajosta ennen luopuvansa kuin oli saanut uhrinsa joko elävänä tai kuolleena.

"Vaikkapa se veisi puolet elämääni, niin kostaa tahdon sille viekkaalle ketulle!" sanoi hän itsekseen. "Minä tahdon sitä!"

Seuraavana päivänä oli muutamia asioita suoritettava. Toisista siirtoloista oli pyydettävä pari upseeria apuun haavottuneitten paranemisajaksi San Ildefonsoon.

Senjälkeen kuulutettiin julistus, jossa ciboleron päästä luvattiin vielä entistä suurempi palkkio. Urkkijoita lähetettiin eri tahoille hakemaan ciboleroa, ja hänen ranchoansa samoin kun don Juanin haciendaa vartioitiin tarkasti.

Otaksuttiin nimittäin, että cibolero saattaisi jonakin yönä hiipiä sinne ja ryhtyä varustuksiin lähteäkseen omaisineen maasta pois. Se oli estettävä. Ja siitä syystä vartioitiinkin hänen äitiään ja sisartaan melkein kuin vankeja.

Niinpä siis oli ryhdytty kaikkiin mahdollisiin toimiin pakolaisen kiinnisaamiseksi, ja Roblado oli juuri istuutunut erääseen nojatuoliin levätäkseen monissa huolissaan, kun samassa kamaripalvelija tuli ilmottamaan, että ulkona oli muuan henkilö, jolla oli kerrottavana tärkeitä tietoja pakolaisesta.

"Päästä hänet sisälle!" sanoi kapteeni ärtyisesti.

Huoneeseen astui sangen vastenmielisen ja hävyttömän näköinen mies, jonka seurasta ei kapteenikaan juuri näkynyt pitävän. Mutta mikäs auttoi? Kostosuunnitelmiinsa täytyi käyttää kaikellaista väkeä.

"Mitä teillä on asiaa!" kysyi hän karskisti.

"Haluaisin mielelläni ansaita rahaa. Ciboleron päästä maksetaan nykyään paljo; ja vaikken itse voikaan teitä johtaa jäljille, niin tiedänpä pari miestä, jotka siihen pystyvät erinomaisesti. Heitä tulin suosittelemaan."

"Kutka vesselit sen ovat saaneet selville, missä se mies piileksii?"

"Pari jälkien seuraajaa. Ettekö ole kuullut puhuttavan mulatista ja zambosta?"

"Olen kuullut kehuttavan heitä hyviksi metsästäjiksi. No mistä ne ovat löytäneet pakolaisen luolan?"

"Vielä he eivät ole löytäneet pesää, mutta jäljet sinne. Pelkäämättömiä lurjuksia he ovat, ja niin taitavia kaikissa intiaanikujeissa, että ovat toveriensa keskuudessa päässeet siitä suurempaan maineeseen kuin itse cibolero. Sitäpaitsi vihaavat he pakolaista katkerasti. Mulatti on ennen ollut amerikalaisen isällä orjana, mutta on karannut, ja vihaa nyt vaaleatukkaista ciboleroa kuten kaikkea muutakin, mikä muistuttaa hänen entistä herraansa; ja zambo taas kadehtii ciboleron suurta metsästäjänmainetta. Molemmat ovat he kykeneviä miehiä, viekkaita ja väkeviä, mutta mulatti on pääjehu kaikissa koiranjuonissakin. Tarjotkaa heille hyvä palkkio, niin cibolero on pian teidän vallassanne!"

"Rahat olisivat he voineet jo aikaa sitten ansaita, onhan palkkiosta kuulutettu kautta koko siirtolan?"

"Miehet palasivat vasta eilen Ylätasangolta, ja ovat suoriutuneet matkaltaan niin hyvin — tässä iski mies merkitsevästi silmää —, että ovat saaneet aika lailla kokoon kultaa."

"Luuletteko heidän sitten ryhtyvän tähän asiaan? Hehän ovat vapaita miehiä, ja nyt koonneet varojakin, ehkeivät halua antautua näin vaaralliseen yritykseen?"

"Vaarasta ei ole heille mitään estettä, siitä uskallan panna pääni panttiin. He ovat rohkeita ja kavalia. Jos vaan tarjoatte heille tarpeeksi kultaa, niin tuovat he teille ciboleron korvat, päänahan, tai vaikkapa koko ruumiinkin, jos niin haluatte, kolmen päivän kuluessa tästä lukien."

"Mitäs etua teille sitten on tästä asiasta?"

"Tapasin heidät eilen puolenpäivän matkan päässä kaupungista — olin erään suuren haciendan asioilla. Kerroin silloin heille murhaaja Carloksesta, ja heillä näytti olevan halua puuttua asiaan. Ehdottelin siitä syystä, että minä rupeaisin välittäjäksi. Osa voitosta tulee siis minulle."

"Minun täytyy joka tapauksessa itse puhua heille. Lähettäkää jompikumpi heistä tänne!"

"Anteeksi, kapteeni. Se voisi herättää huomiota, ja silloin voisi cibolerokin saada tiedon asiasta. Parasta olisi teidän käydä heitä tapaamassa. Minun luonani asuu eräs pieni intiaanipoika; hän voisi opastaa teidät heidän luolalleen vuoristossa. Hän tuntee tien ja vaikenee, sen takaan."

"Ehkä olisi varminta lähettää joitakuita rakuunoita heidän mukanaan; cibolero ei varmaankaan ole yksin. Sanotaan erään puoli-intiaanin olevan hänen luonaan — hänen oikean kätensä jo pitemmän ajan —, ja se mies voisi herransa kanssa lähettää hyvät ystävänne toiseen maailmaan tuossa tuokiossa."

"Se on heidän asiansa. Pelkään vaan, etteivät he oikein pitäisi teidän ehdottamastanne hienosta seurasta. Kun he vaan löytävät pakolaisen pesäpaikan, niin tekee luja käsi ja hyvä puukko parempaa jälkeä, kuin tusina teidän miehiänne."

"Lähettäkää sitten intiaanipoika luokseni huomenaamuna. Haluan saada koko tämän asian päätökseen niin pian kuin mahdollista. Te saatte runsaan palkkion."

Ilkeännäköinen mies lähti pois, ja Roblado tunsi itsensä paljo tyynemmäksi.

Tuli ilta, tuli yö, ja yhä istui kapteeni vaan nojatuolissaan lähtemättä makuuhuoneeseen. Verenvuoto oli häntä heikontanut, ja vaikkei ollutkaan pelkoa käden menettämisestä, tunsi hän olevansa hyvin levoton ja kiihtynyt.

Kaikellaiset mielikuvat häiritsivät ajattelemista, ja hän toivoi jo, että välipuhe salamurhaajien kanssa olisi tehty, sillä häntä värisytti ajatellessaan toisen vahvaa kättä ja toisen tarkkaa silmää. Rauhattomasti nukkui hän vähän aikaa, eikä ollut uni virkistävää.

Varhain seuraavana aamuna oli Robladon hevonen satuloituna. José auttoi haavan tähden vielä heikkoa herraansa nousemaan ratsaille — ja niin lähti hän pientä tammilehtoa kohden.

Nuori intiaanipoika Esteban juoksi muutamia askelia edellä. Neljännestunti kuljettiin tavallista tietä, mutta sitten käännyttiin sivutielle, ja puolisentuntia vielä ratsastettuaan tuli kapteeni erään kalliorinteen juurelle.

Hän oli päässyt matkansa päämäärään ja oli nyt metsästäjien majan edustalla.

Se oli ränstynyt kota. Muutamat maahan lyödyt paalut kannattivat kallionkylkeen nojaavaa rimakattoa. Kattona oli juccas-lehtiä, asetettuina taajaan vierekkäin. Ovena oli vahvoja juccas-lautoja, jotka oli sidottu vahvoilla puhvelinnahkaköysillä.

Ikkunana oli aukko seinässä. Se suljettiin luukulla, joka niinikään roikkui puhvelinnahkaköydessä. Paaluihin kiedotut niiniköynnökset ja nuoret oksat oli savella muurattu majan kolmeksi seinäksi, neljäntenä oli jyrkkä kallioseinä.

Ei vienyt mikään perattu tie tälle kurjalle asunnolle, jonne harvoin kulkija eksyi, niin hyvin se oli kallion ja pensaitten peitossa.

Majan toisella sivulla oli kivenlohkareista muurattu aitaus.

Siinä oli kolme laihaa muulia, seljät täynnä haavoja, ja yhtä monta mustangia, nekin kurjassa kunnossa.

Siinä lähellä oli pieni peltotilkkukin, mutta se oli huonossa ruokossa. Likaheinä tahtoi tukahuttaa vähäiset maissi- ja kalebastaimet.

Yhtä kurjalta näytti majan sisäpuolikin, joka oli yhtenä huoneena. Siellä oli vaan muutamia huonoja, kaikkein välttämättömimpiä talouskaluja, aseita, metsästystarpeita, verkkoja, vuotia ynnä muuta sellaista yhdessä mylläkässä.

Kaikkialla oli siivotonta ja likaista, seinät olivat ruokottomat. Maassa oli kalebassin kuoria ja saviastioita, ja kivikiukaalla palavasta tulesta nouseva savu haki vaivoin tietään kattoon tehdystä räppänästä.

Pari inhottavaa naista puuhaili ateriaa. Jo heidän näöstäänkin olisi luullut ruokahalun katoavan, mitä sitten puhettakaan puoleksi pilaantuneen, suolatun puhvelinlihan inhottavasta katkusta.

Onneksi Robladon ei tarvinnut mennä majaan, kun tapasi metsästäjät ulkona sen edustalla.

Mulatti oli kellellään nurmella ja zambo makasi kahden puun väliin vedetyssä riippumatossa, kuten entisellä kotiseudullaan sierra calientessa — kuumassa rantavyöhykkeessä.

Miehet olivat kauheannäköisiä mutta sitä paremmin näyttivät ne Robladosta soveltuvan kostotyöhön.

Tarkastellessaan miesten julkeita, tummia kasvoja ja heidän jänteviä raajojaan, ei hän hätääntynyt, sillä nepä juuri näyttivät parhailta miehiltä hänen kataliin tarkotuksiinsa. Kumpikin heistä olisi huoleti voinut käydä taisteluun ciboleron kanssa, sillä he näyttivät molemmatkin suuremmilta ja väkevämmiltä kuin hän.

Mulatti oli toisia etevämpi ruumiin koossa, voimissa, murhanhimossa ja älykkäisyydessä.

Koko maasta olisi tuskin voinut löytää kamalampia kasvoja, paitsi zambon. Ne olivat lähes samallaiset.

Hänen ihonsa oli vaaleankeltainen ja ohut parta peitti poskia ja huulia. Hänen huulensa olivat neekerien malliin paksut ja punaiset, ja niitten takaa välähteli karsina kauheita sudenhampaita.

Silmät olivat päähän vajonneet ja niiden valkuaisissa oli keltaisia laikkuja. Kulmakarvat olivat paksut ja tuuheat.

Nenä oli leveä, sieraimet tavattoman laajat, korvat suuret, tukka paksu ja kiharainen; likainen, kirjava pumpulihuivi oli käärittynä turbaniksi pään ympärille. Kasvoilla oli rohkeuden ja villin julmuuden ilme. — Ne herättivät kauhua.

Miehellä oli yllä nahkavaatteet, kuten tavallisesti tasankojen metsästäjillä.

Päähine vaan oli erikoinen, se muistutti hänen olostaan etelävaltioissa.

Zambon kasvot villine ilmeineen olivat yhtä kauhistuttavat.

Ero oli sentään värissä. Se oli kuparinkarvainen ja hyvin tumma, yhdistäen itseensä sekä neekerin että intiaanin värin — ne molemmat rodut, joista hän oli saanut syntynsä.

Otsa ja huulet olivat neekerin, mutta suorat, alas hartioille valuvat hiukset muistuttivat intiaania.

Yläruumista peitti osittain karkea pumpulipaita, jossa ei ollut hioja, rinta oli puoleksi paljas. Laajat, karkeakutoiset pumpulihousunsa oli hän vyöttänyt ylleen kuluneella vyöllä. Pukuun kuului vielä karkea sarape, mutta sen oli hän nyt heittänyt sivulleen.

Roblado sattui tulemaan juuri parhaaseen aikaan näkemään erästä perhekohtausta, joka oli hyvin kuvaava kauhealle zambolle.

Hän oli kohonnut puoleksi istualleen verkkokeinussaan, mielihyvällä poltellen paperossia ja hätistellen kärpäsiä muokkaamattomasta puhvelinnahasta tehdyllä piiskallaan.

Hän huusi toiselle naiselle, joka juuri oli tullut majan ovelle: "Nina! Tahdon ruokaa! Joko guisadon on valmista?" (Guisadon on lihasta valmistettua muhennosta).

"Ei vielä, saat odottaa hetkisen", vastasi vaimo, aikoen mennä jälleen sisälle.

"No anna sitten minulle tortilla (maissileipä) ja chile coloradoa!" (chilepippuria).

"Tiedäthän, rakas ukkoseni, ettei chilepippuria ole kotona", kuului vastaus.

"Nina, tule tänne, haluan puhua sinulle!"

Nainen tuli ulos ja lähestyi verkkokeinua, vaikka epäillen.

Zambo makasi liikkumatta, kunnes nainen oli tullut tarpeeksi lähelle, sitten iski hän äkkiä viereensä kätkemällään piiskalla vaimoa yli selän kaikin voimin.

Naisella ei ollut selkänsä suojana muuta kuin ohut paita, siksi kiemurteli hän tuskissaan ja koetti päästä pois iskujen alta, mutta miespeto oli jo ehtinyt saada hänestä kiinni ja iski lakkaamatta uhriaan, kunnes oli vihansa lauhduttanut.

"Kas niin, Nina, sydänkäpyseni! Sinulla kai on seuraavalla kerralla tortilla ja chilepippuria, jos sattuisin niinkuin haluamaan", ivaili hän vaimoraukalleen, joka lyyhistyi kokoon majan edustalle.

Senjälkeen laskeutui hän taas pitkälleen keinuunsa, päästäen kaikuvan, raakamaisen naurunhohotuksen, johon mulattikin yhtyi.

Samassa tuli Roblado majan edustalle, missä nämä kunnonmiehet ottivat hänet kunnioittaen vastaan. Äskeisen tapauksen he olivat jo unohtaneet, sillä olipa nyt hyvää ansiota odotettavissa.

He kumarsivat syvään, ja kapteeni selitti lyhyesti asiansa. Kapteenia pyydettiin astumaan majaan, mutta hän katsoi parhaaksi pysyä ulkona, joko sitten inhoten majan likaa, tai peljäten joutua niin ahtaalle alalle kahden sellaisen rosvon kanssa.

Naiset ja intiaanipoika Esteban lähetettiin pois korvankuulomatkalta, ja kylmäverisesti ehdotti sitten Roblado, että miehet hakisivat ciboleron ja valtaisivat hänet millä tavalla parhaaksi näkivät.

Metsästäjät lupasivat toimittaa ciboleron kapteenin haltuun hyvästä palkkiosta, joka maksettaisiin kaksinkertaisena, jos he saisivat ciboleron kiinni elävänä.

Mitä sotilaitten apuun tuli, niin sitä katsoivat sekä mulatti että zambo arvolleen alentavaksi, eikä heillä sitäpaitsi ollut halua jakaa toisten kanssa tapporahoja. Kun asia oli siten järjestelty kaikkien mielen mukaan, ratsasti kapteeni takaisin presidioon. Haavan kipua ei hän enää juuri tuntenutkaan, ja unohtunut oli eilinenkin vastoinkäyminen — ciboleron pelastuminen, sillä nyt ainakin oli hän varma kostonsa onnistumisesta!

Ihmismetsästäjät alkoivat heti varustautua kauhealle retkelleen.

* * * * *

Puoli tuntia senjälkeen nousivat mulatti ja zambo — Manuele ja Pepe — ratsaille, varustettuina pyssyillä, nuolilla ja jousilla.

Zambon satulannupista riippui lasso, jolla cibolero aijottiin köyttää. Sitäpaitsi oli heillä pistooleja ja puukkoja vyössä. Ratsastajia seurasi kaksi isoa ja julmannäköistä koiraa.

Viekkaat metsästäjät halusivat kätkeä jälkensä, siitä syystä olivat he valmiit kulkemaan pitkiä kiertoteitä ja kaalaamaan kaukana yli Pecos-joen. Sitten kiipesivät he hevosineen ylös jyrkkää kallionrinnettä ja ratsastettuaan useita tunteja vaivaloisesti rotkoissa ja jyrkänteissä lähenivät he vähitellen päämääräänsä.

Sillä missäpä voisi pakolainen olla muualla kuin juuri siinä luolassa, jonka he vaan tiesivät, ja joka oli varmaan paras kätköpaikka koko seudulla.

Carloshan tunsi kaikki polut ja rotkot tällä seudulla niin tarkkaan, että hänen täytyi tietää tämäkin luola; ja siitä olivatkin ihmismetsästäjät niin vakuutettuja, että miettivätkin vaan, millä lailla hänet oli vangittava. Sitä he nyt suunnittelivat.

Cibolero sitävastoin ei voinut tietää heidän aikeistaan, sillä kaikki luulivat heidän olevan kymmenien penikulmien päässä erämaassa. Sen katsoivat he suureksi eduksi asialleen.

Ja siinä olivat he oikeassa. Sillä jos cibolero olisi tietänyt heidän palanneen, niin ei hän olisi pitänyt luolaa enää luotettavana turvapaikkana, eikä koko maatakaan. Palkkio hänen päästään oli jo siksi suuri, että se varmaan houkuttelisi vainoamiseen sellaiset taitavat jälkien seuraajat ja muuten niin konnamaiset miehet kuin nämä.

Ilolla he sentähden näkivät edessään sen luolanoven, johon heidän uhrinsa todennäköisesti oli kätkeytynyt.

Tämä luola näytti kuin luonnonoikusta aijotuksi jollekin pakolaiselle. Kahdelta puolen suojelivat sitä ylipääsemättömät vuoret. Sen suulta näki kauvaksi laaksoon, jotenka jo etäältä voi nähdä ahdistajat.

Vizcarrankaan lähettämää sotilasjoukkoa ei ciboleron olisi tarvinnut peljätä, koskapa hän tiesi salaisen uloskäytävän. Kapea, jyrkkä ja vaarallinen polku johti nim. luolasta Llano estacadolle. Ja sinne päästyään ei hänellä olisi ollut hädän pahaistakaan, sillä äärettömällä ylätasangolla sai turhaan etsiä jälkiä.

Kirkasta ja puhdasta vettä pureili eräästä pienestä vuorijoesta luolan sisällä, ja kun sitä oli niin lähellä, niin saattoi luolassa tulla toimeen isot ajat.

Jälkien seuraajat olivat sitoneet hevosensa erääseen lehtoon luolan lähelle ja odottivat kärsimättömästi yön tuloa. Se oli sama rotko, missä don Juanin karja oli surmattu. Kaikkialla oli jo valkenevia luita. Korppikotkat, sudet ja karhut olivat kalvaneet niistä lihat.

Päivällä heidän uhrinsa tuskin uskaltaisi tulla ulos kätköstään, mutta illalla ja yöllä ei häntä olisi voinut löytää luolan ulkopuoleltakaan.

Yö oli tullut. Kuu valaisi taivaalta kaikella loistollaan kallioita, rotkon seinämiä, ja puuryhmiä; vaan silloin tällöin kulki sen yli jokin pilvenhattara, pimittäen hetkiseksi seudun.

Valppaina rosvot katselivat ympärilleen. He olivat piilossa kallionlohkareitten takana ja kuuntelivat jokaista ääntäkin.

Tällä korkealla seudulla, jossa ilma oli ohutta ja puhdasta, kuului pieninkin ääni kauvaksi. He kuulivatkin sellaista, mutta sen aikaansaivat yöllä liikkuvat eläimet. Kuului harmaan karhun kuorskuntaa, arosuden ulvontaa, huuhkaimen huuhuntaa, ja yökehrääjän kimeitä ääniä.

Oli jo kulunut puolisen tuntia, ja he alkoivat peljätä yön kuluvan ilman saaliin ilmestymistä Silloin kuului joku tulevan rotkon toisesta päästä. Kuului kavionkapsetta ja kivisoran vierintää.

Rosvot odottivat liikahtamatta; he tarkastelivat rotkon tietä, joka kulki pitkin piikivistä muodostunutta pohjaa.

Tietä pitkin tuli muuan ratsumies.

"Tuolla hän tulee; se on vaaleatukkainen amerikalainen! Katsohan, Pepe!" sanoi mulatti.

"Sinä olit, Manuele, tosiaankin oikeassa otaksumisessasi. Ne olivat oikeat jäljet, ne veivät luolaan. Otamme hänet kun hän palaa. Tuolla hän on!"

Zambon vielä puhuessa näkyi luolasta poistuvan synkkä varjo. Rosvot olivat vakuutettuja siitä, että se oli heidän uhrinsa.

"Veli Emanuele", kuiskasi Pepe, "jos hän ratsastaa lähemmä, niin ammu hevonen! Näin kirkkaassa kuutamossa varmaan osaat hyvin. Kun hevonen on ammuttu, on mies helppo saada kiinni."

"Ei käy päinsä, poikani! — Haluaisitko saada hänet kiinni jalkaisin? — Hän pääsee kallioitten välistä karkuun ja pysyy siellä monta päivää. — Hän juoksee nopeammin kuin me. Etkö sitä tiedä? — Vanha suunnitelma on paras — annamme hänen kulkea rauhassa sivutse. — Kun hän sitten palaa, saamme hänet varmaan kiinni!"

"Mutta Manuele!"

"Oletko sinä minua viisaampi? Sanotko taas mutta?" sadatteli mulatti ystäväänsä, joka ei enää tehnyt vastaväitteitä. "Ei, Pepe, kärsivällisyys tässä on paras! — Mutta katsos!"

Tällä huudahduksella kiinnitti hän toverinsa huomion siihen, että hevosen ampuminen oli mahdotonta.

Ratsastaja ei tullut kantomatkallekaan kulkiessaan heidän sivutseen. Hän ratsasti keskellä tietä.

He eivät enää aikoneetkaan ampua. He makasivat aivan ääneti painaen koiria maahan ja varottaen niitä ääntä päästämästä.

Hevosen hidas kulku osotti ciboleron varovaisuutta.

Täydessä kuuvalossa tunsi helposti ciboleron komeasta ryhdistään, vaaleasta ihostaan ja vaaleista hiuksistaan. Helppo oli myöskin tuntea hänen kaunis mustanginsa.

"Mitäs hänen edellään kulkee?"

"Kas, sitä en ennen huomannutkaan. Kirottua! Se on koira. — Ja minkälainen sitten vielä!"

"Kuinka tavaton kita ja suuret hampaat!" huomautti Pepe julmistuneena.

"Olen kuullut siitä puhuttavan, Pepe. — Sen pitäisi olla erinomainen vainukoira! — Sanonpa sinulle, että se elukka vielä tekee meille kolttoset. Onneksi tuulee toisaalle; — ei hätää. — Mutta katsos!"

Samassa pysähtyi ratsastaja ja tähysteli epäluuloisesti sille taholle, missä rosvot olivat piilossa.

Koira oli vainunnut jotain ja alkoi hiljaa urahdella.

"Koiraryökäle pilaa pian koko asiamme! — Näyttää siltä kuin se vainuaisi meidät. — Hyvä on, että tuuli puhaltaa meitä vastaan?"

Siitä huolimatta ei paljoa puuttunut, ettei cibolero huomannut heitä.

Jokin heikko kolahdus — ehkä hevosen kavion tömähdys nurmeen — oli herättänyt koiran epäluulon, vaikkei sen herra ollut sitä huomannut. Ei sentään koirakaan ollut varma huomiostaan, koskapa jo taas lähti juoksemaan edelleen. Ratsastaja seurasi perässä, ja pian katosivat molemmat näkyvistä.

"Nyt, Pepe, luolaan!"

"Erinomaista! Tästäpä hauskaa tulee."

Miehet ratsastivat pian senjälkeen luolaa kohden samaa tietä jota cibolero oli kulkenut.

Vihdoin näkivät he luolan aukon mustana pilkkuna vuoren kyljessä. Sanaakaan sanomatta hyppäsi mulatti maahan, viittasi zambon tekemään samoin ja alkoi tutkia sisäänkäytävää. Voihan joku olla luolassa arveli varovainen metsästäjä. Kuunneltuaan hetkisen luolan suulla päästi hän koirat sinne sisälle, ja kun ne eivät haukkuneet eivätkä osottaneet muitakaan epäluulon merkkejä, oli hän vakuutettu siitä, ettei luolassa ollut ketään. Hänkin meni luolaan, kulkien pitkin sen pimeintä seinäviertä. Sitten iski hän valkeata, varjostaen kuitenkin kädellään niin, ettei liekki näkynyt ulos. Tutkittuaan luolan ja huomattuaan sen tyhjäksi, meni hän jälleen ulos hakemaan zamboa ja hevosia.

Hevosille oli siellä hyvästi tilaa. Soihdun valossa tarkastelivat uudet tulokkaat nyt luolaa ja näkivät ne vähäiset varustukset, joita cibolero käytti siellä asuessaan. Siellä oli sarape, pieni kirves puitten hakkausta varten, pata, muutamia saviastioita, kuivattua lihaa ja leipää. Siinä koko varasto. Parempaa saalista olivat he toivoneet ja heittivät sentähden kiukkuisesti sivulle sen, mitä eivät katsoneet tarvitsevansa.

Sitten hakivat he itselleen sopivat hyökkäyspaikat, sammuttivat tulisoihtunsa ja odottivat väijyen saalistaan kuin pedot. —

Kun Cibolo rosvojen kohdalla oli murahtanut, mutta sitten taas lähtenyt juoksemaan, seurasi cibolero, kuten mainittiin, koiraansa tietä pitkin edelleen.

Aavalle tasangolle päästyään antoi hän mustanginsa juosta nopeammin ja saapui pian Pecos-joen rannalle. Sieltä ratsasti hän myötävirran suuntaan ja tuli erääseen taajaan lehtoon. Se oli kohtauspaikka. Kauvan ei hänen tarvinnut lähettiä odottaa. Muuan mies tuli hiipien yli kentän. Hän vihelsi hiljaa. Cibolero vastasi siihen sopimuksen mukaan, ja pian oli Antonio — hän oli lähetti — herransa luona.

"Onko sinua seurattu, Antonio?" kysyi cibolero, mielihyvillään nähdessään uskollisen ystävänsä kasvot.

"On kuten tavallisesti, herra, mutta minun oli helppo eksyttää vakoilijat jäljiltäni."

"Taivas suokoon, että vielä muutamia päiviä voisimme eksyttää vainoojiani, kunnes ehtisin pelastaa äitini ja sisareni vaarallisesta siirtolasta. En voi saada hetkeksikään rauhaa niinkauvan kun he ovat siellä. Mutta asiat ovatkin sentään jo niin valmiit, ettei vapautukseen ole kuin muutamia tunteja."

Antonio katsoi niin kummastuneena isäntäänsä, että tämä puolestaan ihmeissään kysyi:

"Onko mitään erinomaista tapahtunut? Minä uskon jo kaikkia. Puhu!"

"Voi, herra, surullisia uutisia minun täytyy teille kertoa!"

"Puhu sitten pian. Epätietoisuus kiusaa minua!"

"Keltainen metsästäjä ja hänen toverinsa ovat taas täällä."

Ciboleron suu vähän värähti. Ei hän sanaakaan vastannut siihen, mutta selvästi huomasi hän nyt vaaran entistä uhkaavammaksi, sillä mulatti ja zambo olivat mainioita metsänkävijöitä ja rahasta valmiit mihin konnuuteen tahansa.

"He ovat äkkiarvaamatta palanneet; mutta vielä pahempaakin on tapahtunut."

"Pahempaakin? Mitä?"

"He väijyvät teidän henkeänne."

"En luullut heillä olevan niin kiirettä siihen. — Mutta kuinka sen tiedät, Antonio?"

"Josefa on ottanut siitä selvää. Hänen veljensä on juoksupoikana isien luona luostarissa. Tänä aamuna lähetettiin hän näyttämään tietä keltaisen metsästäjän majalle. Hän palasi hyvin tyytyväisenä saatuaan hopearahan kapteenilta. Josefa epäili jotain ja koetti pojalta saada tietoja, vaikka poikaa oli uhkaillen varotettu vaikenemaan. Hän arveli metsästäjien kohta lähteneen retkelle. Puhelu kapteenin ja metsästäjien kesken oli ollut salainen. — Josefa riensi sitten kohta ilmottamaan asiaa minulle, sillä hän aavisti pahaa. — Minä luulen heidän parhaillaan etsivän teidän jälkiänne."

"Siinä olet oikeassa, en sitä epäilekään. Minä siis karkotetaan luolastani, se on nyt jotenkin varmaa. He aavistavat kyllä piilopaikkani. Minun täytyy hakea itselleni uusi. — Onpa tosiaankin onni, että sain heistä kuulla. He toivovat saavansa minut kiinni nukkuessani, mutta sen vaivan cibolero heiltä säästää."

"Mitä muuta tiedät?"

"Olen käynyt katsomassa äitiänne ja sisartanne, he ajattelevat aina teitä ja haluavat kuulla mitenkä voitte."

"Oletko nähnyt don Juania?"

"Don Juan vangittiin sen presidiojutun jälkeen, ja senjälkeen on häntä ankarasti vartioitu. Häntä syytetään osalliseksi teidän töihinne; tutkinto häntä vastaan aletaan kohta, kun teidät on saatu kiinni."

"Silloinpa melkein voisin toivoa heidän löytävän kätköpaikkani, sillä häntä he eivät voi mistään todistaa syylliseksi. Heidän täytyy vapauttaa hänet, sillä heille ei hän ole tehnyt mitään. Hän on vaan ollut minun ystäväni." —

"Eikö Josefalla ollut mitään sanottavaa neidiltään?"

"Mielelläni olisin vaijennut siitä, mitä tiedän señoritasta, mutta kun kerran kysytte, niin vastattava kai on. — Puutarhakohtauksen perästä on isä hänet sulkenut haciendaan. Josefa ei ole voinut tavata häntä; siinä kaikki."

Carlos oli kauvan synkissä mietteissä, mutta lopulta sanoi hän:

"Surullisia uutisia sinä tuot minulle tänään, Antonio, mutta kiitän sinua sentään tulostasi! Aijoin puhua sinulle suunnitelmastani hiipiä varovasti rancholleni ja vapauttaa omaiseni, mutta kertomasi uutiset pakottavat minun muuttamaan aikeeni. —

"Yksin on vaikeata taistella kahta niin vaarallista vihollista vastaan kuin mulatti ja zambo. Ja varmaankin he jo ovat jäljilläni. —

"Rauhota äitiäni ja sisartani ja tuo parempia uutisia huomenna! Jos jokin seikka estäisi minua tulemasta tänne, niin tule seuraavana yönä tai sitä seuraavana! Ratsastan nyt luolalle hakemaan vähät tavarani viedäkseni ne toiseen piilopaikkaan. — Kiitos runsaista ruokavaroistasi! — Tervehdi kotiväkeä — buenas noches, amigo — hyvää yötä, ystävä!"

Antonio hiipi jälleen varovaisesti laaksoon, mutta cibolero ratsasti ylätasangolle luolaansa kohden.

Arrieron uutiset saattoivat hänet synkälle tuulelle ja olisivat häntä peljättäneetkin, jollei sellainen tunne olisi ollut hänelle outo.

Keskustelun johdosta oli Carlos tullut entistään varovaisemmaksi ja jännitti kaikki aistimensa voidakseen menestyksellä suojella itseään.

Jos olisikin ollut edessä vaan avoin taistelu, vaikkapa niinkin vahvoja miehiä vastaan, niin ei hän olisi ollut niin levoton, mutta hän tiesi heidän tavattoman kavaluutensa. Hän tiesi, etteivät nämä rosvot koskaan hyökkäisi avoimesti hänen kimppuunsa, jollei heillä ollut suoranaista etua puolellaan; he mietiskelivät varmaan juonia vangitakseen tai surmatakseen hänet nukkuessa. Heidän juoniaan vastaan täytyi hänen siis erikoisesti olla varoillaan.

"He tietävät luolan", puheli cibolero itsekseen: "Jos he nyt poissaollessani ovat jo ehtineet sinne, niin mitäs on sitten tehtävä? — Niin, heillä on tosiaan ollut tarpeeksi aikaa ehtiä sinne, jos vaan ovat lähteneet retkelleen kohta Robladon keskustelun jälkeen. Onpa, taivaan kautta, minun aika pitää silmä kovana!"

Näin miettien kiristi hän ohjaksia niin, että hepo kulki vaan hiljalleen; hän kurottautui yli hevosen kaulan ja tähysteli pimeään yöhön. Pian oli hän rotkon alapäässä ja samalla tiellä, jolla rosvot olivat hänet ensin nähneet. Mutta kuu ei enää loistanut, eikä valaissut rotkoa.

"Olisipa juuri heidän kavaluutensa mukaista", ajatteli hän, "jos olisivat hiipineet rotkon kapeimmalle kohtaa odottamaan luolasta lähtöäni. Nuoli tai kuula osuu siellä minuun helposti, sillä he ovat maan parhaita ampujia. Mitäs jos jo olisivat siellä!"

Hän pysähtyi hetkiseksi, mutta jatkoi sitten taas matkaa. Cibolo saisi tutkia luolan jo edeltäpäin pyssynkantaman päässä hänestä.

"Jos he ovat siellä niin piilossa, ettei koirani heitä löydä, niin ovatpa tosiaan viekkaampia kuin luulinkaan. Jos taas koira heidät löytää, on minulla aikaa pelastua. — Tule tänne, Cibolo!"

Koira juoksi herransa luokse ja katseli häntä älykkäin silmin. Isäntä viittasi mihin suuntaan oli haettava ja sanoi: "Anda! — Mene!"

Se juoksi heti vainuamaan ympäristöä, Carloksen ratsastaessa yhä luolaa kohden.

Koira tuli levottomaksi vainutessaan metsästäjien jäljet rotkon keskellä.

Kuu valaisi jälleen kirkkaasti, ja Carlos näki, mitenkä koira syöksyi luolan suuta kohden.

Carlos aikoi huutaa koiran takaisin, kun se oli jättänyt muutamia kiviryhmiä tutkimatta, ja oli vaarallista edetä muuten, mutta koiran kiihko oli tavaton.

Cibolo oli varmaan päässyt tuoreille jäljille, niin vinhasti se juoksi — mutta silloinpa juolahtikin ciboleron mieleen, että vihollinen voi jo olla itse luolassa.

Jo haukahteli koira useasti, ja vaikkei sitä näkynyt, kuuli cibolero sen olevan luolan lähellä.

Heti pysäytti cibolero hevosensa. Edemmäs ei hän uskaltanut ratsastaa, eikä huutaa koiraakaan takaisin. Rosvot olisivat silloin, jos heitä oli luolassa, saaneet tietää, millä kohtaa hän oli.

Hän päätti senvuoksi odottaa, kunnes koira palaisi tai haukunnallaan osottaisi jotain löytäneensä. Saattoihan siellä olla jokin petokin, harmaa karhu tai susia.

Vaiti istui Carlos satulassaan valmiina kaikkeen. Hyvän pyssynsä oli hän asettanut eteensä poikittain, tarkoin tutkittuaan sytytysruudin.

Kaikkia ääniä kuunteli hän ja koetteli pimeässä tähystellä ympärilleen.

Mutta missä oli Cibolo? Odotus oli tosin lyhyt, mutta se alkoi tuskastuttaa.

Silloin kuului äkkiä yön hiljaisuudessa niin kamala kiljunta ja elämä kaikuvassa luolassa, että cibolero säikähti siinä istuessaan varoillaan.

Kuului siltä kuin koirat olisivat tapelleet, vai olisiko Cibolo tavannut karhun? — Ei, amerikalaisen tarkka korva erotti heti mylläkästä verikoiran haukunnan.

Heti selvisi hänelle asema — viholliset odottivat häntä luolassa — siitä meteli — villi meteli lähti keltaisen metsästäjän koirasta. —

Pakolainen aikoi ensin kääntää hevosensa ja ratsastaa kiireesti pois rotkosta, mutta sitten muutti hän mieltä. — Hän kuunteli.

Vimmattu taistelu jatkui yhä, ja koirankiljunnan keskeltä kuuli Carlos miesääniä, jotka kiihottivat koiria ja puhuivat keskenään.

Vihdoin kuului taistelu päättyneen, verikoira vaan enää sillointällöin päästi kiukkuisen haukahduksen, mutta sekin jo vaikeni.

Amerikalainen päätti siitä, että Cibolo oli joko surmattu tai lähtenyt ihmisten ahdistamana pois luolasta. Edellisessä tapauksessa oli odottaminen turhaa, jälkimäisessä taas koira kyllä hänet hakisi vaikka kymmenen penikulman päästä.

Sentähden käänsi hän hevosensa ja ratsasti kiireesti alas rotkoa.