KOLMAS LUKU.

Kansanjuhla.

Suurella riemulla tervehdittiin laaksossa ciboleroa, mutta eniten ihastutti häntä kuitenkin niitten silmien ystävällinen välke, joita hän erityisesti yleisön joukosta etsi, ja suurin palkinto oli hänelle kun tyttö huiskutti nenäliinaansa.

Kiireesti halusi hän päästä jälleen näkemään äitiään ja sisartaan. Päästyään heidän luokseen tervehti hän heitä kättä puristaen ja suudellen.

Hänen rinnallaan oli uskollinen ystävä don Juan. Hauska oli nähdä tätä nelihenkistä ryhmää, jossa näytti vallitsevan luja keskinäinen ystävyys.

Vaikka don Juan oli rikas, nuori tilanomistaja ja karjatarhojen omistaja, ja hänen nimensä eteen siitä syystä kohteliaisuudesta liitettiin sana "don", niin ei hän siitä huolimatta ollut syntyynsä nähden paljoa ciboleroa korkeammalla. Jollei hän kuulunutkaan seudun varsinaisiin säätyhenkilöihin — muuten kunnia josta hän vähät välitti — niin tunnettiin hänet kuitenkin yleensä rohkeaksi ja rehelliseksi nuoreksi mieheksi.

Hän haki parhaillaan juhlapaikalta parhaita virvokkeita vaunuissa oleville ystävilleen.

Suuri ero oli rancheron ja linnanpäällikön kasvonilmeissä. Edellinen oli ollut ystävälleen apuna ja sai sitäpaitsi saaliikseen monta kultarahaa. Hän oli iloinen ja tyytyväinen. Linnanpäällikkö kulki ympäri otsa vihaisissa rypyissä, kosto ja kiukku sydämessään!

Juhlien päättäjäisiksi julistettiin viimeinen kilpailu: "kukon tempaaminen".

Tämä kilpailu suoritetaan siten, että täyttä nelistä ratsastaen temmataan alas kukko, joka jaloistaan on sidottu niin korkeaan oksaan, että ratsumies siihen juuri ulottuu. Temppua on lisätty vielä sillä, että kukon kaula voidellaan hyvin rasvalla tai suovalla.

Kun joku on onnistunut saamaan kukon alas — hän saa sen myöskin pitää palkintonaan — niin koettavat toiset kilpailijat riistää sitä häneltä. Voittajan pitää kiertää määrätty rata ja palata sitten jälleen sen puun luo, josta kukko riippui. Joskus sattuu, että voittajalta tällä matkalla kukko riistetään. Se jää silloin riistäjän haltuun. Näytös loppuu siten, että voittaja tarjoo saaliinsa lemmitylleen, joka sitten ilolla tanssiaisissa pitää kukkoa kainalossaan fandangoa tanssiessaan.

Kolmannen kerran esiintyy rakuuna Gomez kilpailijoiden keskuudessa ja jo onkin hänen onnistunut saada, pitkä kun on, kukko oksalta. Mutta mitenkäs kävikään. Muuan nokkela vaquero tempasi sen häneltä piiriä ympäri ratsastettaessa.

Carlos ei ollut aluksi enää tässä kilpailussa, sillä hyvin käsitti hän, vaikkapa olisikin ystäviään ilahuttanut, liiaksi saavansa vihamiehiä ja kadehtijoita. Eikä hän sitä tahtonut. Mutta kun ympärilläolijat härnäilivät, ettei hän ehkä enää uskalla, pelkäsi ehkä edellisiä voittojaan, niin nähtiin sankarimme uudelleen kilpakentällä.

Tämä kilpailujen viimeinen ohjelmanumero erosi vähän edellisestä. Maahan kaivettiin pieni kuoppa ja siihen peitettiin lumivalkea haikara niin että pitkä kaula vaan oli maanpinnan yläpuolella. Kun kilpailijan piti täyttä laukkaa ratsastaen ohimennessään temmata haikara maasta, niin se ei ollut ensinkään helppoa kun haikara heilutti kovasti päätään.

Useat olivat jo turhaan koettaneet. Silloin esiintyi Carlos. Nopeasti ja taitavasti tempasi hän valittavan linnun pehmeästä mullasta, jolloin lintu iloisesti räpytteli vapautuneita siipiään. Mutta silloinpa täytyi suojella itseään toisilta kilpailijoilta. Milloin käänsi hän äkkiä hevosensa yhtäälle milloin toisaalle, milloin taas sen äkkiä pysäytti, mestarillisia käänteitä tehden. Ja lopulta onnistui hänen päästä radan loppuun.

Jo oli monen sievän kaunottaren poski punastunut toivosta saada haltuunsa suositun sankarin voitonmerkki, mutta samassa nähtiinkin linnun vapaana lentävän tiehensä. Carlos oli siitä ottanut vaan pari sulkaa ja vei ne Catalina de Crucen eteen.

Tuskin oli hän ehtinyt sen tehdä, ja Ambrosion tytär suosiollisesti kiittää "gracias caballero" — kiitos, herra — kun Ambrosio kiukusta hypähti pystyyn ja lähellä oleva Roblado heitti sulat nurmelle. Cibolero otti ne ylös vallan tyynesti ja pisti hattuunsa, jota hän vielä reippaasti heilautti hyvästiksi señoritalle ja poistui sitten.

Vähitellen alettiin sitten valjastaa aaseja ja muuleja raskaitten maalaisvaunujen eteen, ja pian oli koko kenttä autio ja tyhjä. Ennen niin vilkasliikkeisellä paikalla harhailivat enää aavikon sudet etsien jotakin syötävää nälkäisiin vatsoihinsa.

Illalla kokoontuivat kaupungin kaduille ne, jotka halusivat ottaa osaa pyhän Johanneksen kunniaksi toimeenpantavaan juhlakulkueeseen. Saattueen etupäässä kantoi viisi nuorta miestä raskasta pyhimyksenkuvaa suurella vaivalla ja ponnistuksella ympäri kaupunkia. Tämä kuva oli sangen merkillinen ilmiö. Se oli tehty vahasta ja kipsistä, ja koristettu kauhtuneilla silkkivaatteilla ja kaikellaisella muulla sälyllä, niin että se näytti pikemmin joltain intiaanien jumalalta kuin katoolisen kirkon pyhimykseltä. Vaikka meistä sellainen näytelmä saattaisikin tuntua sopimattomalta, herätti se kuitenkin silloin San Ildefonson asukkaissa suurta hartautta. Hurskaasti kumarsivat he polviaan, rukoilivat innolla hyvää pyhimystä ja saivat uutta halua ja voimaa hyviin töihin.

Maallismieliset sitävastoin kiiruhtivat la casa de cabildon — raatihuoneen — tanssiaisiin, missä ei tehty eroa säädyn ja arvon eri asteitten välillä. Siellä hyörittiin sekaisin, upseerit täysissä pukineissaan, pormestari juhlatakissaan, ahkerat kaupunkilaiskutojattaret ja sievät maalaistytöt.

Kaikki tanssivat halukkaasti, näky oli viehättävä, ja kaikki olivat huvitettuja.

Kaunis Catalinakin oli siellä. Hänen silmänsä näyttivät harhaillen etsivän jotakuta, ja äkkiä ne saivatkin suloisen kiillon, sillä ovensuussa näkyi nuorukainen, jolla oli valkoisia haikaransulkia hatussa.

Carlos tuli tanssisaliin ystävänsä don Juanin seuraamana. Hän tuli näin myöhään vasta sentähden, että oli ensin käynyt saattamassa kotiinsa äitinsä ja sisarensa.

Kun hämärä alkoi peittää maisemia, ja useat jo olivat väsyneitä, poistui tanssipaikalta jo väkeä, varsinkin hienompaa. Vaan kaikkein innokkain nuoriso karkeloi aamunkoittoon saakka.