TULIA.

Tuikkavi tulia yössä, — ne ovat tulia eteeni ehtivästä rajakarjalaisesta kylästä. Ne ovat niin salaperäisen viehättäviä nuo yötulet, että seisahdan tähän niitä vartavasten katselemaan. Ja niitä katsellessani tulee mietteitä mieleen, — tulee mieleen elämä, joka on yö, ja sen tuloset.

Tuossa tuikkii pieni, heikko tulonen. Se tulee syntysaunasta, jossa on kolme henkeä: emo, lapsi, saunavaimo. Emo voihkii hiljaisesti, lapsi itkee heikosti, — saunavaimo hääräilee kiireisesti, kastaa vastoja, lyö löylyä, lukee supatellen loitsuja… Niistä loitsuista riippuu sen syntyneen elämä, ja tuossa tulessa, joka siitä salasaunasta lähtee, on merkit ja ennustukset alkavalle elämälle, kun vaan osaisimme niitä lukea…

Tämä on elämän ensimmäinen tuli.

Tuossa tuikkii pelonalainen, arka tulonen. Se tulee matalaisesta makuusuojasta, jossa myös on kolme henkeä: iso, emo, lapsi. Lapsi itkee, iso ja emo sitä tyynnyttelevät, hyssyttelevät. — — Tämä tulonen kertoo kaikki vanhempain vavahtelemiset, vaalimiset, toiveet ja itkut lapsosen tähden, — ja tässäkin tulessa löytyy merkit ja ennustukset elämälle, mutta emme saa niistäkään selvää…

Se on elämän toinen tulonen.

Sitten tuikkii iloinen, leiskuva tuli. Se tulee takapirtistä, jossa on tanssit, illatsut. Iloisia poikia ja tyttöjä istuu penkit täynnä, — toisia liehuu leveälahkoisella lattialla vilkkaassa tanssissa… Siinä on hyörimisiä, pyörimisiä, siiputusta, sipsutusta, taidokkaita koukerruksia, iloa ja riemua. Senhän huomasi jo tulestakin, mutta väliin käy varsin vakavaksikin se tulonen…

Se on elämän kolmas tulonen.

Sitten tuikkii taas iloinen tuli. Sulhasia on tullut taloon. Jo oli käyty maate, mutta noustiin toki sellaisten vieraiden vuoksi. Ja tuli hiilokseen, voi sulamaan, piirakkatarpeet pöydälle. Talontyttö menee aittaan, panee parhaat päälle, ja koko illan hän punottaa kuin mäellä marja… Tuolla puhemiehen rinnalla istuu pulskea poika…

Seuraava tuli on iloinen ja vakava. Se on läksiäistuli. Tytön sydän sykähtelee riemuisesti, mutta silmät vettä vuotavat, sillä jätettävä on entiset elinsijat, iso, emo, veikot, siskot… Tätä eroikävää hän tulkitsee itkettäjämummon kanssa kaulakkain, ujellellen, kumarrellen kaikkien edessä, etenkin ison ja emon… Heidänhän armonsa oli avarin, turva tukevin, lempi leimuvin…

Sitten tuikkii monta tulta, roihuavaa, riehahtelevaa. Ne ovat pihatulia, jotka on kylänväki sytyttänyt ja joiden läpi ajaa hääväki. Nuori pari on ensimmäisenä, ja kuuluu joukosta iloisia huutoja ja lauluja… Ne tulet kuvaavat elämän iloja ja riemuja, mutta myös kovia koettelemuksia ja vaikeita vastoinkäymisiä, joiden läpi on nuoren parin kulkeminen. Niihin tuliin yhtyvät elämän arki- ja työ-tuloset: kokkoyö-, kekri-, sänkiäis-, paastostapääsy-, pyhäänlasku-, yönistujais- y.m. tuloset. Niitä on monta.

Jälellä on vakava, kylmä tuli. Se tuikkii tuohuksesta, joka palaa kuolleen päänpohjissa. Valkealla vaatteella peitettynä makaa vainaja suurensopen penkillä, pyhäinkuvan alla. Tupa on täynnä istujia, sukulaisia, kyläläisiä. Hartaus kuvastuu kasvoilla, hiljaisuus vallitsee. Jotkut, läheiset, itkevät, toiset supattavat salaperäisiä rukouksia.

Tulet sammuvat. Yö onkin jo kulunut. Erottaahan tuolla vielä pienoisen, sinervän, nauhamaisen tulosen. Se on aarteiden päällä palava aavemainen onnenvirva. Sitä ihmiset ijäti tapailevat, mutta eivät saavuta. Se on aina yhtä kaunis ja yhtä kaukana…