SALOILLA.

I.

Kun nousee Korpiselän kirkonkylän korkeimmalle kohdalle ja katselee siitä ympärilleen, niin näkee siitä joka ilmansuunnalle pelkkää saloa. Näköalan ääriviiva on suora, ja on se kaukana, taivaanrannan rajalla…

Katsellessa tuota salolakeikkoa, tuota synkkää, mustaa, kolkkoa korpea, käy ruumiin läpi kylmä puistatus. Joutuapa tuon hyllyviin soihin ja riuvuttaviin rimpeihin uppoamaan ja uupumaan, tuon tummiin ryteikköihin ja syviin rotkoihin eksymään ja sortumaan — huh! Se olisi kauheata! Siellä kai vielä yön henget heijailisivat, huuhkajat huutaisivat… Siellä Tapio taikojaan takoisi, Mielikki harhaan houkuttelevia hopeoitaan viskoisi, Nyyrikki pettäviä merkkejään puihin vuolisi… Ja karjuisi siellä vielä maankamala karhu…!

Mutta toisekseen se salo vetää, viehättää. Senhän pimennoissa muinoin esi-isämme elivät, harhasivat, etsivät elinsijaansa, elinriistaansa, iloaan, valoaan… Sinnehän he rastejaan rakensivat, viehkojaan viskoivat — ohjaksi itselleen ja muille. Siellähän he raatoivat, itkivät, nauroivat, lauloivat, kanteloaan kaiuttivat… Sieltä sitten nousivat korkeille, kuiville, päiväpaisteisille vaaroille, laatien pyhättöjään sinne, missä nyt pellot leviää, laihot lainehtii…

Minun silmäni ovat siirtyneet salosta kylään ja katselevat kirkkoa ja koulutaloa. Ne ovat tämän nykyajan kohottamia, avaroita, valkeita valon linnoja. Eivät ne menneen muistoja kadehti, eivät syrjään sysää, — samalla maankamaralla ovat seisoneet, samaan korkeuteen katsoneet…

Tästä itäänpäin lähtee maantie. Se kulkee ensin alas, alas, tuonne syvään saloon, josta virtaa vastaasi kostea, kolea ilma. Siellä alhossa tunnet itsesi kuin vangituksi, mutta samalla myöskin vapaaksi, — kuolleeksi ja eläväksi. Yksitoikkoinen humina korkeissa, jäykkäoksaisissa keloissa ja surullinen suhina pitkänaavaisissa kuusissa sinut kuolettaa, mutta tuontuostainen pyyn pyrähdys, korpilinnun kohahdus sinut eloon herättää. Ja mikä sinut kerrassaan elvyttää, on uutisasutus tien vierellä keskellä saloa. Siinä pienet laihot vastatehdyn tupasen ympärillä lainehtimassa — todistus työn voimasta korvenkin keskellä —, nuori vaimo laulamassa lapselleen avoimessa akkunassa — todistus onnen ja lemmen viihtyväisyydestä salonkin sydämessä —, tuuliviiri vinkumassa katolla — todistus, että tännekin tahdotaan jotain tietoa…

Mutta sittepä alkaa jo näkyä asuttu vaara, Tshokin kylä, joka kuni alli aallokosta, luoto lainehesta kohoo tämän syvän salon sylistä…

Tshokissa eli ennen vanha ukko, joka kertoi matkustajalle kaiken saloelämän, yleis- sekä yksityis- piirteissä, mutta nyt on hän jo kuollut, etkä enää saakaan niin hauskaa puhekumppalia. Ei vanhain vertaa nuorissa; mustaan multaan jo menee se ystävyys ja avomielisyys, joka saloilta on saatavissa, — ja siksi vaan eteenpäin, salolle!

Tästä on aluksi ylen yksitoikkoista saloa, mutta sitten tulee särkkiä ja soita, jotka tekevät maiseman vaihtelevammaksi. Kulkee siellä sitten jokikin poikki-ilmaan ja tuo mieleen tunnelman jostain määränperäisestä kulkemisesta, joskin tie käy kaikellaisten kaarroksien, murrokoiden ja esteiden kautta, joen perästä alkaa tie noudattaa mutkaista ja kapeaa kangasharjannetta, jonka kahden puolen leviää harvapuinen suo. Harjanteen rinteillä kasvaa hohisevia honkia ja on sillä hauska ajaa. — Kylä alkaa näkyä honkien välistä, ja jyrkän rinteen noustua pääset korkealle Rokkarin vaaralle. —

Tässä kylässä on kalmisto, jossa kasvaa koivuja, kyyneleisiä koivuja.

— Mitä itkette valkovarret, ritvaoksat kyynellätte?

— Emme omia, vaan isien, äitien, sulhojen, morsianten vetosia vieritämme, niiden,

joiden turva on turpehessa, alla mullan armahainen.

Näin koivut. Ja jatkavat:

Tässä äsken kuoli nuori mies, herttainen, hehkuvahenkinen mies, upposi keväisiin jäihin, — tämän nuoren lesken kuumat kyynelet kirkkahimpina oksiltamme kirpoilevat… — —

Koilliseen tästä, kolmen kilometrin päässä, on Mysysvaara, Petri Shemeikan entinen elinpaikka. Luopi sivuajaessaan kaihoisan katseen sinne päin, sillä Petri oli viimeisiä virrenvirittäjiä näillä seuduin, mutta hänkin muualle muutti.

Salo, joka tästä alkaa, on ylävämpi ja aukeampi, mutta yksitoikkoinen. Hevonen astuu, mies torkkuu.

Vihdoin rupeaa maa kohoamaan, hepo nytkien vetämään, noustaan mäen päälle, ajetaan kappale kangasta, ja eteesi levittäyvät Tolvajärven ihanat seudut.

Kaunis on tämä kylän seutu, mutta suuremmoisen kaunis on matka tästä Ristisalmelle.

Siinä ensiksi silta eroittamassa Myllylammin ja kyläjärven vesiä; sitten harjanne, jonka toisella puolen kyläjärvi ja toisella synkän kaunis Hirvasjärvi; ja sitten kivisilta, joka saattaa yli leveän salmen. Siinä yhtyvät Tolvajärven vesien laajimmat selät. On kuin kaikki kauneuden henget liiteleisivät näillä seuduin.

Sillan yli mentyä noustaan jyrkkää rinnettä n.s. pieneen metsään, joka alkumatkasta on kapeaa, korkeaa harjannetta. Tämän harjalla kulkee tie, ja kahden puolen kasvaa rikeätä metsää. Sinne syvänteisiin ja rotkoihin on kaatunut korkeita kokkohonkia, ja ojentelevat ne katkenneita oksiaan kulkijaan päin. Mutta juuriltaan nousee terhakoita taimia, — siksi maatkaa vaan siellä, te aikanne eläneet, uusi polvi sijaanne kasvaa!

Pienen metsän perästä alkavat Ristisalmen vedet ja seudut. Ensiksi tervehtii matkamiestä Taikinajärven silopintaiset, lummerikkaat lahdelmat, sitten pyöreä Pyötikkömäki, sitten alkavat näkyä Ylätolvan ja Sorsajärven siintoiset siniselät… Ajat siitä kotvan, kohoat harjulle, kapealle, korkealle, — sen jyrkillä rinteillä kasvaa kahden puolen rehevä metsä, metsän alla loiskivat laineet…

Ihania seutuja nämä, rauhan, sulouden pyhiä seutuja!

Sitä on kilometrin matka. Sitten tullaan pienen kangaskannaksen perästä kolmannelle sillalle, Ristisalmen sillalle, ja siinä saa jättää hyvästit näille Jumalan kauniille käsialoille.

II.

Puolen päivää olen kulkenut synkkää korpimetsää, kuulematta hiiren hiiskahdusta, lintusen liverrystä. Mieli painuu, ajatus tylstyy, jäsenet puutuvat…

Suomen raja ön jäänyt taakseni, kun nousen metsätieltä aukealle mäelle, josta näkee kauas ympäristöön.

Siinä nyt on Aunuksen Karjala, kaipaamani maa. Aina on harras haluni ollut päästä sitä näkemään. Ja nyt se levittäytyy eteeni, — mikäli silmä kantaa, aukeana, kaskiraateen raiskaamana matalakumpuisena maana. Siellä täällä näen oksattoman, palaneen kelon yksinään seista törröttävän tai näivettyneen näreen nojaavan toistaan vastaan, mutta vähän ne poistavat sitä autiutta, joka työntyy mieleen. — Aina olen Aunusta ajatellut runouden, salolammin lipinän, korven hiljaisen kohinan maana — eikö se olekkaan kuin kuiva erämaa, vinkuvien vihurien tanhut?

Oi, minä kuulen hengessäni angervon aunuksenkarjalaisen surunvoittoisen laulun:

Taivaskin taisi jo hyljätä minut. Luonto, onnetar ja ihmiset — veljyetkin, saman hanhen hautelemat, saman sotkan sou'attamat jättivät minut. Karsain silmin he kaikki minua katselevat. — Minkä minä sille voin, etten päässyt yli tämän Laatokan lammin; minkä minä sille voin, etten voinut tunkeutua sen korven läpi, joka meitä nyt eroittaa. Minkä minä voin, että jäin suureen suohon, en päässyt saarekkeelle, jolla te nuotion ääressä, kuusien kuiskeessa iloitsette ja kanteletta kaiutatte… En ollut lintu lentämään, en portimo pujottelemaan, en kalanen uimaan.

Oi isoni, oi emoni, auttakaa minua! Sanoittehan kotitulosen tuikkeesta lähtiessä pitävänne minustakin huolta. Vai jätittekö kuin jäniksen pojan omin neuvoinensa elämään: itse varjele varpaset, itse vältä väijymiehet?

Niin taisitte. —