KARJALAISESSA KALMISTOSSA.

Jo kauvas näkyvät vanhat, karjalaiset kalmistot. Synkkä, korkea kuusisto kylän keskellä, — siinä esi-isäin hautapuisto.

Olen karjalaisessa kalmistossa. Se on kumpu, havunneuloilla ja sammaljäkälillä peitetty, — kumpu kasvava tiheään korkeita jättiläiskuusia, joista nuo havunneulat, — kumpu täynnä hautoja tai haudansijoja, kalmalaudan kappaleita ja sortuvia ristejä. Se on kalman kartano. Ei täällä ole muuta elonmerkkiä kuin tuo ainainen huokaava humina, tuo rajakarjalainen sävel ikikuusien latvoissa.

Tämä on kuolon koti. Mutta kun kauvemmin katselee noita haudansijoja, ristejä ja muita muistomerkkejä, niin on kuin elämän keskelle joutuisi, elämän muinaisen. On siinä näkevinään harmaahapsisia ukkoja, jotka kantelon kanssa kulkevat saloissa ansateillään, — on näkevinään miehiä, jotka karhukeihästä kantaen ja jousta jännittäen elintehtäväänsä täyttävät, — nuorukaisia, jotka karkeloita keräävät, impiä illatsuihin saattavat, — lapsia, joille satuja sanotaan, lauluja hyristään. Onpa myös näkevinään naisia, — vanhoja vaimoja, jotka taioilla ja loitsuilla perhe- ja karja-onnea ylläpitävät, kylvetyksellä neitten lempeä nostavat ja pahoista päästävät, — nuoria vaimoja, jotka hamppuriihissä hamuavat, kivenpuussa kiikkuvat, — tyttöjä, jotka utuisia unelmia tulevasta sulhostansa näkevät. On näkevinään kaiken entisen elämän ja sen muodot, — on kuulevinaan kaikki entiselämän äänet ja soinnut. On kuulevinaan paimentorven toitotuksen, sotarummun pärinän, taikarummun kuminan, ja kaiken yllä kaikuvat kanteleet, kanteleet…

Kuusten latvat muodostavat päivänpääsemättömän katon. Ja on tämä kalmankartano kuin sataholvinen, tuhatpylväinen kirkko, — kirkko, jossa kulkijan ääni juhlallisena kumahtaa. — Ja kirkko tämä onkin, käytetyin kirkko maailmassa. Kuinka monet murheellisista ja murtuneista sydämmistä lähteneet huokaukset ja rukoukset ovat tästä nousseet korkeutta kohti! Monet kyyneleet ovat noiden hautain partailla ja ristien juurilla vuotaneet, ja niiden virratessa alas, on mieli noussut ylös — minne? — jonnekin, josta apua ja huojennusta on odotettu. Oi, kirkkopa tämä on!

Kun kuuntelee tuota ijäistä huminaa kuusten latvoista, tuota kaihokaikuista rajakarjalaista säveltä, niin onpa kuin erottaisi siitä laulua, haudantakaista outoa laulua, ja onpa kuin kuulisi siinä esi-isäin haastavan jälkipolvelle:

Me olemme työmme tehneet, tehneet sen omalla tavallamme. Te nuoret, jotka elätte toisen ajan aamukoitteessa, te olette jo unohtaneet meidät ja meidän työmme. Nämä puistikotkin, joiden alla lepäämme, tahtoisitte kaataa. Mutta mitä nämä ovat kuin pieni tupahut [= pieni, kasvava puuryhmä] niistä saloista, jotka me olemme kaataneet ja joiden sijaan olemme pellot perkanneet — teillekin kauraa kasvamaan, kortta kohottamaan. Nämät jätimme, kuullaksemme iltalintujen laulua näiden latvoista. Olimme laulun lapsia, ikuisen laulun, ja kuoltuammekin tahdoimme kuulla lintujen ihanaa laulua. Emme teiltä paljoa pyydä, — unohtakaa meidät, unohtakaa meidän työmme, mutta jättäkää nämä puistot!

En tiedä, mitä tunnen mielessäni. Minä elän sata vuotta mustassa muinaisuudessa ja tuhat vuotta tulevaisuudessa. Yö edessä, yö takana, — mutta on kuin tuossa laulussa sanottaisi ne sanat, joilla päivä saadaan paistamaan, kuu kumottamaan.