JEHKIN IIVANAN LUOKSI.
Reading edition
Hänen talonsa on vanhan, kallellisen ja sammaleisen sasoonan [= rukoushuone] vierellä, kauniin Muuannon järven rannalla. Ja on siinä vielä toinenkin muistomerkki. Aivan salvamessa kiinni kököttää siinä suuri, soikulainen kivi, jonka oli muinoin kukko siihen nokassansa kantanut. Se oli silloin pieni, mutta aikojen kuluessa on näin suureksi kasvanut. Ja vankasti se seisoo kallioisella perustallaan. Oli koettanut kerran sitä neljäkymmentä kasakkaa siitä vyöryttää, mutta ei ollut liikahtanut. Jumalat sen siihen ovat saattaneet, siksi se ei ollut liikahtanut, ja siksipä on siihen sasoonakin rakennettu.
Iivanan taloon saavuin eräänä ihanana kesäiltana. Astuttuani sisään ei Iivana ollut kotona, vaan ainoastaan miniänsä, joka sanoi hänen olevan ylitalossa veneen veistännässä. Lähdin heti sinne. Ylitalon pihaan tultuani näin riihen oven olevan avoinna ja kuulin kolketta sieltä, — siellä luulin hänen olevan, ja suoraapäätä riensin sinne. Siellä olikin uros, — siellä piikkopaidassa ja tervakintaissa venelautaa veisteli. Tein tervehdyksen. Heti lauta ja kirves kädestänsä putosivat ja naurunrehahduksilla tuli mies tervehtimään.
— Mitäs kuuluu? Kuinkas tänne tulit? Harvoin näillä mailla teidänmiehiä liikkuu —.
Vastaelin hänen kielellään kysymyksiinsä, joita tuli tuhkatiheään ja vilkas keskustelu siitä sukeutui. Hän pisti tupakan, istui uuninkorvalle, ja minä istuin kynnykselle. Siinä juteltiin ensin salo-oloista, sitten yhdestä ja toisesta, kunnes painuttiin pakisemaan Helsingin laulujuhlasta. Silloin Iivanan silmät säkenöi.
Lopetettuamme tämän, minä muistutin, että moneen se Iivana on mestari, kun veneenkin tekee.
— A olenhan näitä jo puolenkymmentä tehnyt. Rupesin huvikseni, siihen se taidoksi painui. Olenhan minä uunejakin tehnyt, perttejä salvanut, kenkiä ommellut, ja pyörähytinpä kerran tarpeessa takinkin itselleni, eikä kukaan päältä kiskonut — —.
Ja tämän päälle hän makeasti nauraa. — Mutta sitten hän muistaa työn, vieraan työn, ja käy siihen. Minä katselen kuinka hän sovittelee lautaa toiseen ja tervavaatteen kanssa sen kiinni lyö. Se on tarkkaa työtä, eikä auta hutiloida. Mutta tottuneelta se käy ihan itsestään.
Kiinnitettyään laudan muistaa Iivana vieraan ja käskee häntä kotiin menemään, — kyllä siellä mies tutaan. Sanoin että jo kävin siellä ja tulin tänne Iivanan työn päättymistä odottamaan. Hän katsahtaa silloin päivään ja virkahtaa: no kohtahan tästä päästään, ja käy sitten taas työhön.
Minä katselen sen sujumista ihmetellen.
Jo käy kutsu työtalosta, jo oikasee Iivana itsensä, ja lähdemme yhdessä pois riiheltä. Hän käy mennessään vielä työtalossa, mutta pian käy, joten pääsemme kohta kotiinsa menemään. Siinä sivuamme mennessä monta taloa, kaikki vanhoja, karjalaisia taloja, ja pakinoimme minkä mitäkin ihanassa illanlaskussa. Erään talon akkunainen on auki ja kuuluu siitä kaunista, surunvoittoista laulua:
Mitä lapsesta tulevi, maanko vain meren menijä, vai on suurien salojen —? —?
Päästyämme Iivanan talolle, on siellä Iivanan poikakin kotona, ja kaikki ottavat minut ystävällisesti vastaan. Ja siihen kestit kaikellaiset toimitetaan ja lystit. — Mutta sitten ottaa Iivana kantelonsa orrelta ja käy pöydän päähän. Koskettaa kieliin, — kuni heräisi hämäräinen pirtti ja värähtäisi sammalseinä! Sydämmissä käy sykähdys. Ja kun siitä saa pitempi soitanta, niin on kuin eteen loihtiutuisi muinaiskarjalainen karkelotanhut reippaine tanssinpyörteineen, poikien jalanjyskeineen ja tyttöjen helmanhulmeineen! Ja tuntuu kuin kuulija olisi joukossa. Mutta samalla siinä soitossa on tyynnyttävää, uuvuttavia unelmia tuovaa, — ja on näkevinään vanhan savupirtin, jossa väki on puhdetöissä, vanhus Väinönlauluja laulamassa ja nuorikot nurkemmalla lempimielin laulua kuulemassa… Työ seisattuu.
Iivana soittelee myöhään yöhön, ja kun hän taukoaa, hehkuu hänen poskensa, suu on hymyssä. Eikä häntä nukuta, — eikä vierastakaan. Nyt hän käy laulamaan, laulamaan Väinämöisestä ja Joukamoisesta, ja vielä vuoteille käytyä kertoo hän satuja ja tarinoita. — Minä tunnen kuin liikkuisin hänen kanssaan Kalevalan kankahilla, Joukolan jo'illa — —.
Lopuksi sanoo Iivana:
— A täällä kun salossa ei ole muuta, niin me ajankuluksi näin laulelemme ja soittelemme ja satuja sanomme. Se on meidän lepo ja työlle työnnytys…