SISÄLLYS:

I. Pohjankävijäin kotimatka. II. Visbyn hansakestien lähettiläät. III. Tiurin linnassa. IV. Uhrijuhla ja juomapidot. V. Käkisalmen pajarin kuuluttaja. VI. Pajarin tytär metsästää VII. pajari tekee markkina valmistuksia. VIII. Suur-tiuri ja käkisalmen pajari. IX. Urin haukka lentää satimeen. X. Ari taatto saa salaperäisen viestin. XI. Pajarin vanki. XII. Pajarin pidot. XIII. Tiurin markkinat. XIV. Heimokäräjät. XV. Karjalan miesten nousu. XVI. Pajarin linnan piiritys. XVII. Öinen taistelu. XVIII. Urhojen kummut.

I Luku.

POHJANKÄVIJÄIN KOTIMATKA.

Saimaan selkävesiä taivaltaa pitkä venematkue. Veneissä on sekä soutajina että jouten istujina kovapiirteisiä, kevätahavien ruskettamia ja kypäripäähineisiä miehiä, Pohjan matkalta palaavia Tiurin ja Vuoksen karjalaisia. Pari päivää sitten he lähtivät liikkeelle Tuukkalan karjalaisasutuksen valkamasta, ovat taivaltaneet Juurisalmen ja nykyisen Ristiinan pitäjän sokkeloisten vesien kautta ja lähenevät nyt Etelä-Saimaan avarampia selkiä.

Veneet ovat raskaasti kuormitetut, niissä on käärö käärön vieressä ja korkeina, varpelaitojen yli kohoavina röykkiöinä Pohjan metsien jaloa riistaa, vaihtokaupalla ja Lapin veroina hankittuja turkisnahkoja. Tiiviisiin, vedenpitäviin nahkasäkkeihin on tämä kaukaisien maiden markkinoille aiottu tavara sullottu, niin tiiviisiin, että saa vene joutua vaikka vesivaraan ja säkit jäävät kuivina vedenpinnalle kellumaan. Turkiksien kuljetus Pohjan suurista metsistä markkinapaikoille on vaivaloista, siksi täytyy olla näin varovainen. Talvella kuljetaan porovaljailla ja ahkioilla, kesän aikaan lasketaan venepelissä kymmenpeninkuormaiset taipaleet. Selkävedet soudetaan ja neliskulmaisen purjeen avulla lasketaan, kannasten yli veneet vedetään telateitä. Lujan täytyy venepohjan olla, jotta se tässä leikissä kestäisi, emäpuin ulkopuoli on kauttaaltaan paksulla vaskilevyllä päällystetty. Kestäviä ovat muutenkin nämä veneet, vaskipienoin ovat teljot ja kaaripuut lujitetut, peräteljo, ohjaajan istuinpaikka, on kokonaan vaskesta taottu. Samasta metallista, on korkealle kohoava käyräkokka, jota koristaa taiten taottu ilveksen pää. Se on ikivanhan ja mainehikkaan Tiurin suvun vaakuna, Tiurin ja Vuoksen karjalaisten tunnusmerkki.

Tuuli on asettunut myötälaitaiseksi, purje vetää kohtalaisen hyvin. Niin saavat soutajat joutilaina oljennella, silloin tällöin vain hiukkasen airoillaan autellen. Teräsjännejouset on ladottu veneiden kokijaan yhteen röykkiöön. Siellä ovat myös täydet nuoliviinet, vieläpä useat miehistä ovat sinne riisuneet kypäripäähineensä ja miekkansakin. Takana ovat Pohjan matkan monet seikkailut ja vaarat, jännittävinä muistoina vain niistä tarinoidaan ja ikävöiden odotetaan sitä päivää, jolloin matkan viimeinen taival olisi tehty ja päästäisiin jälleen Tiurin linnan tuttuun valkamaan. Kauan on, kun sieltä lähdettiin, yli puolen vuoden on pohjankävijäin retkeily kestänyt. Lähtö tapahtui syksyllä sulien vesien aikaan; silloin veneet miesvoimalla Ylä-Vuoksen keskitaipaleen ohi kuljetettiin, sen jälkeen purjehdittiin tätä samaa tietä Tuukkalaan ja siellä veneet asetettiin talviteloille. Lumentuloa odotellessa laitettiin kuntoon ahkiot ja porovaljaat ja niillä sitten kovan talven tultua taivallusta jatkettiin, samottiin Pohjan perukat läpeensä Kainuun rajoilta Valkeanmeren rantaan ja Kuollan Lappiin asti.

Laajat ovat Vuoksen ja Laatokan karjalaisten veromaat, Novgorodin ruhtinasten kera ammoin solmittujen ystävyyssopimusten mukaan ovat Karjalan miesten veronalaisia kaikki Pohjan kansat varjaagien maan rajaan asti, joka on tunturien tuolla puolen ikuisesti sulan meren äärillä. Kaikki nämä kansat tunturien Tulilappia myöten maksavat riistaveroa Karjalan miehille, vain Kainuun perukalla asuvat kansat kuuluvat pirkkalaisille, joiden kera on vasta äskettäin rajasopimus uudistettu. Ja sillä aikaa, kun toiset talven mittaan retkeilivät Pohjan kansoja verottamassa ja Kainuun markkinapaikoilla vaihtokauppaa tekemässä, tekivät toiset Tuukkalasta käsin matkoja länteen päin Hämeen maahan ja idän puolella Pielisveden vaiheille ja siitä koilliseen Vienan rannoille saakka, jossa permalaisten vanhoilla asuinsijoilla on myös Karjalan miesten pysyvät markkinapaikat. Vienan maat kyllä kuuluvat Laatokan karjalaisille, mutta usein Tiurin miehetkin tänne asti retkeilivät.

Niin, laajoilta aloilta ovat venematkueen kuormina olevat riistarikkaudet kootut. Ilmankos ahavoituneiden retkeilijäin kovilla piirteillä kuvastelee tyytyväisyys hyvin suoritetun matkan jälkeen, ilmankos jo ikävöiden odotetaan sitä päivää, jolloin jälleen saataisiin laskea Tiurin linnan tuttuun valkamaan. Usealla retkeläisellä on siellä kotona nainen ja lapset odottamassa, toisilla on armaat mielitietyt, jotka varmaan ovat pitkän ja pimeän talven kestäessä monta ikävöivää kyyneltä itkeneet, monta salaista uhria taivaan taatolle uhranneet.

Lauha luoteinen vetää kohtalaisen hyvin, kesä on kauneimmilleen pääsemässä suuren Saimaan ympärillä. Vehmaina näkyvät lehteä tekevät koivumetsät rantatöyryjen notkelmista, pihkan lemu tuoksahtaa saarien honkapuista ja kuusimetsistä. Kirveen koskemattomia ovat veneisiin näkyvät maisemat, ei ole vielä säälimätön ihmiskäsi rantoja ja saaria raiskannut. Siellä täällä näkyy vain jonkun niemen kainalosta yksinäinen kalastajasauna, viimeisen näillä mailla viipyvän kalastajalappalaisen asumus tai ensimmäisen Karjalan miesten vakinaisilta elinsijoilta siirtyneen uudisasukkaan matala savupirtti. Neitseellisen nuoria, silmää houkuttelevia ovat vielä nämä maat, riistan runsautta uhkuvia, Ahtolan karjasta yltäkylläisiä. Mutta eipä retkeläisten mieli ihastu näihin neitseellisiin näköaloihin. Monin kerroin ihanampia ovat näköalat Ala-Vuoksen siunatuilla vesillä ja sinne palaa miesten mieli.

Matkueen ensimmäisenä kulkee komea vaskikokka, jota ohjaa nuori, pitkäkasvuinen ja harvinaisen roteva mies. Hän on Tiurin Kalevi, Tiurin linnanisännän ja Karjalan miesten kuulun heimovanhimman Suur-Tiurin pojanpoika. Ensimmäistä kertaa on Tiurin suvun nuori edustaja pohjankävijäin päällikkönä. Vielä viime vuonna oli retkeläisten johtajana itse Suur-Tiuri, lähes satavuotias Karjalan tietäjä. Mutta sillä matkalla tapasi vanhan retkeilijän sairaus, Kainuun markkinoilla kaatui Tiurin taatto lappalaisteltan taljavuoteelle, kaatui kuin noidannuolen ampumana. Haettiin hätään Tulilapin velho, Aslak tietäjä, mutta ei kyennyt tämäkään manauksillaan ja yrttivoiteillaan vanhuksen kipuja pois kirvoittamaan. Kesken retken täytyi Tuukkalaan palata ja sieltä hankikelissä edelleen Tiurin linnaan. Aslak lappalainen seurasi mukana ja siitä pitäen hän on ollut Tiurin linnassa Suur-Tiuria hoitelemassa. Väliin vanhus vielä tautivuoteeltaan jalkeille nousee, mutta vaivaloiset Pohjan matkat ovat kai jo ainaiseksi jääneet nuorempien tehdä.

Komea onkin uros muodoltaan Suur-Tiurin pojanpoika, Tiurin Kalevi. Kaksikymmentä vuotta on hänellä vasta ikää, mutta päätänsä pitempi on muita miehiä ja leikkien väkevä käsivartensa vetää jäykimmänkin teräsjousen vireeseen. Tiurin Haukaksi häntä kasvinkumppanien kesken on poikasesta pitäen nimitetty ja tämä liikanimi soveltuu hänelle hyvin. Haukan häikäilemätöntä nopeutta on hänen toimissaan, oltiinpa leikin tai toden kiistakentillä. Saa varoa itseänsä se uros, joka on Suur-Tiurin pojanpojan vihoittanut. Tiurin Haukka iskee arvelematta, sukunsa tulinen veri suonissaan virtailee eikä sitä hillitse vielä suuren taattonsa syvä elämänkokemus.

Tämän vuoksi onkin Suur-Tiuri asettanut pojanpoikansa rinnalle malttavan ja pohjankävijäin kesken suurta arvonantoa nauttivan vanhuksen, joka tuolla seuraavaa venettä vakavalla, suonikkaalla kädellä ohjaa. Tämä vanhus on Kekri Kumoinen, Suur-Tiurin uskollinen neuvonantaja ja asetoveri. Hallavoitunut on jo ukko Kumoisenkin rehevä täysparta, mutta nuorekkaan elämänilon viimeinen kajastus vielä loistaa hyväntahtoisilta kasvoilta ja silmistä kuvastelee syvä elämänviisaus. Ei tiedetä vanhan Kumoisen konsanaan elämässään kiivastuneen. Silloinkin, kun itse kokenut Suur-Tiuri pyrkii malttinsa menettämään, haastelee ukko Kumoinen sovittavia sanoja. Tämän vuoksi Tiurin taatto onkin häntä aina niin paljon kunnioittanut, tämän vuoksi on hänelle myös uskottu hiukan maltittoman Tiurin Haukan kesyttäminen, jotta hänestä varttuisi Tiurin kotka, siintäviin korkeuksiin kohoava vaakalintu, joka ensin tyystin valikoi saaliinsa, ennenkuin korkeudesta alas iskee.

Kumoisen lisäksi on matkueessa mukana monta muutakin tunnettua retkeilijää. On tuolla matkueen keskipalkoilla suuren vaskikokan perässä Kiviniemen kuulu Jaama, tavallisemmin tunnettu nimellä »Kiviniemen Karhu», harvinaisen väkevä voimiltaan ja peloton tasapäässä tappelussa. Hänen veroisensa viisaudessa, jos ei voimissa, on Ronka-suvun vanhin Unnunkoskelta. Tämän suvun miehet ovat aikanaan kilpailleet Tiurin suvun kanssa Karjalan miesten korkeimmasta johtajasijasta, mutta nyt ovat heimon pyhät valtamerkit jo monta miespolvea perätysten olleet Tiurin suvun hallussa, ja viimeiseksi varmaan viisas ja malttava Pärtty Ronka ryhtyy näitä valtamerkkejä heimokäräjillä itselleen riitelemään. Yhtä altis Tiurin suvun kannattaja on myös Päiväkiven Yrjänä Kuisma, joka tuolla matkueen jälkipäässä solakkaa vaskikokkaansa taitavalla kädellä ohjailee. Kuisma on levottomassa nuoruudessaan monia maita kulkenut, ollut Visbyn hansakestien asemiehenä ja Novgorodin ruhtinasten peitsenkantajana. Näillä retkillään hän on hankkinut paljon tietoja kaukaisten maiden ja kansojen elämästä, jonka vuoksi hänen sanojaan heimokäräjillä varsin mieluisasti kuunnellaan. On matkueessa muitakin Visbyn hansakestien vanhoja asemiehiä. Niitä ovat Marjaniemen Kirves ja Tiurin Musakka, joista edellinen nyt ohjaa omaa vaskikeulaansa ja jälkimmäinen on Tiurin Kalevin jousimiesten päällikkönä ohjaten tuolla Kumoisen vanavedessä purtta, jonka varppeet raskas riistakuorma on painanut melkein vesirajaan.

Kun tuuli illan lähetessä alkaa tyyntyä, hoputtaa Musakka airomiehiään ja ohjaa veneensä vanhan Kumoisen vaskikeulan rinnalle.

— Luulen, että hyvin ennätämme keskiyöhön mennessä Ukonsalmeen, virkahtaa hän.

— Hyvin ennätämme, myönnyttää Kumoinen. — Tosin tuuli on mennyt menojaan, mutta matkakin on jo lopuillaan. Luulen tuolta suuren aukean takaa jo Salosaaren metsien silmiin siintävän.

— Yöpynemmekö Ukonsalmen rannalle vai painammeko yhtä kyytiä Vuoksenniskaan?

— Aina on ennen ollut Ukonsalmen rannalla Saimaan vesien viimeinen yöleiri, selittää Kumoinen. — Siinä ovat tavallisesti olleet vastassa Tiurin linnasta lähetetyt viestintuojat ja Ylä-Vuoksen koskitaipaleen telateiden korjaajat.

Vanha Kumoinen oli oikeassa. Kun pitkä venematkue kesäillan hämyssä läheni jyrkkärantaista Ukonsalmea, nähtiin salmen mantereen puoleiselta rantatöyryltä kirkkaasti palava merkkituli. Etumaista venettä ohjaava Tiurin Kalevi sen ensimmäisenä huomasi ja käänsi veneensä rantaan, jossa joukko pyörölakkejaan huiskuttavia jousimiehiä toivotti matkuetta tervetulleeksi.

Kului hyvän aikaa, ennenkuin matkueen viimeisetkin veneet olivat joutuneet valkamaan. Sillä aikaa vastaanottajat virittelivät kuivalle rantatöyräälle lisää nuotioita. Toiset kantoivat kuusenoksia ja kuivaa sammalta miesten istuin- ja makuusijoiksi. Iloinen hälinä täytti rannan ja hongikkorinteen, siinä kyseltiin ja kerrottiin kuulumisia. Toiset jo touhusivat illallispuuhissa iloisesti räiskyvien nuotioiden ääressä, joku vanhempi retkeläinen oli ottanut lämmittävän valkean ääressä mukavan asennon ja siinä tuoksuvalla havu- ja sammalvuoteella lojuen haasteli talven ajan kotimiehinä kykkineille Tiurin nuorille jousimiehille Lapin matkan kadehdittavia seikkailuja. Ihaillen hänen tarinoitaan kuunneltiin, mutta kun kertoja alkoi tarinoida Tulilapin velhoista, niin outo väristys karmi kuuntelijain selkäpiitä.

Eräs nuori jousimies, Kärppä nimeltään, ja aika iloinen velikulta, uskalsi kuitenkin epäillä noita velhotarinoita.. Hän kärventeli juuri nuotion hiiloksella suurta soidinmetsoa, jonka hän retkeläisiä odotellessaan oli ampunut, käänteli sitä valkean hohteessa ja sanoi olkansa yli kertojaan vilkaisten:

— Onhan Aslak tietäjäkin Lapin velho ole viitaan. Lieneekö heitä sen kummempia siellä Tulilapissakaan, vaikka meitä kokemattomia narrataksenne niistä haastelette.

— Aslak tietäjä! tuhahti kertoja, vanha Musakan venekunnan jousimies halveksivasti. — Aslak tietäjä voi osata hyvän yrttivoiteen valmistaa ja Tiurin linnan uhripuiston lähteestä ennemerkit katsoa, mutta muuta ei paljon mitään. Oikea Tulilapin velho, Kärppä poikaseni, on toista maata. Se kun ajaa ahkiollaan, talviyönä tunturin lakea, niin taivas ja maan mantu siinä syttyy ratiseviin liekkeihin, ja jos esimerkiksi valkean Kiesuksen pappi silloin niille maille sattuu joutumaan, niin näkönsä kuuluu siinä paikassa menettävän.

— Jopa on tietomies, kuuluu arastelevia ääniä kuuntelijain joukosta. Vanha jousimies on yhdellä iskulla kumonnut nuoren Kärpän epäuskoiset arvelut ja halukkaasti, outoa väristystä tuntien, uusia velhotarinoita kuunnellaan, kunnes nuoren Kärpän paistama illallismetso on kypsynyt.

Mutta hiukan erillään muista suuren nuotiotulen ääressä istuvat Tiurin Kalevi, vanha Kumoinen ja useita muita retkikunnan johtajia. Siellä on myös vastaanottajain päällikkö, Tiurin linnan urhokas jousimies Tappari, ja vanhan Kumoisen poika, Tiurin Kalevin kasvinkumppani Osma Kumoinen, joka tällä kertaa sai vielä olla kotimiehenä, mutta on nyt Tapparin toverina kiiruhtanut ikävällä odotettuja pohjankävijöitä vastaan. Tappari ja nuori Kumoinen ovat saaneet tehdä kotoisista talven tapahtumista tarkan selon, varsinkin vanhan Tiurin taaton vointia tiedustellaan tarkasti ja syvä vakavuus kuvastuu retkeläisten ahavoittuneilla kasvoilla, kun saadaan kuulla heimovanhimman yhä kamppailevan hivuttavan sairautensa kanssa.

Olisi nuorella Kumoisella Tiurin Kaleville mieluisempaakin haasteltavaa. Tekisi mielensä kertoa rakkaasta Helinä sisarestaan, jota Tiurin linnassa pidetään melkein niinkuin Suur-Tiurin pojanpojan kihlattuna. Mutta Tiurin Kalevi ei näytä tällä hetkellä muistavan hentoista Helinä neitoa. Hän on riisunut vaskikypärinsä ja tuijottaa äänettömänä nuotion liekkeihin. Hänen kulmansa ovat tiukasti rypistyneet ja poskilihakset silloin tällöin vavahtavat kuin taistelisi hän ankaraa sisäistä liikutusta hillitäkseen. Ja yhtäkkiä selviää nuorelle Osma Kumoiselle, ettei hänen kasvinkumppaninsa enää olekaan sama huoleton Tiurin Haukka kuin menneinä leikin päivinä ja vielä viime syksynä erotessa. Suuren taattonsa sairaus vai mikä lie Tiurin vallattoman Haukan niin nopeasti toiseksi muuttanut. Leikkitoveri on jättänyt hänet kauas jälkeensä, hänen vanha isänsäkin ja samoin kaikki nuo toiset harmaantuneet urhot näyttävät osoittavan syvää kunnioitusta Tiurin Kaleville. Hänen leikkitoveristaan on yhtäkkiä tullut kaikkien näiden pelottomien urhojen käskijä ja samoin hänenkin käskijänsä, heidän välillään voi tuskin enää olla entistä huoletonta toverisuhdetta.

Kyyneleitä pyrkii kihoamaan nuoren Osma Kumoisen silmiin, kun hän tekee tämän huomion. Mutta oli kuin hänen vanha isänsä olisi arvannut poikansa ajatukset. Hellästi hän laskee suonikkaan kätensä Osman käsivarrelle ja ryhtyy matalalla äänellä tältä tiedustelemaan, miten Kalevin äiti, Tiurin linnan Imandra emäntä, ja Helinä ovat heidän pitkän poissaolonsa aikana voineet. Nuori Kalevikin havahtuu tähän mietelmistään, hänen tuijottava katseensa saa eloa ja käännähtäen Osman puoleen hän virkahtaa:

— Ah niin, äiti ja Helinä, heistähän emme vielä ole sanaakaan kuulleet.

— Hyvin he voivat, äitisi armas ja Helinä sisareni, ilmoittaa Osma. Ja sitten kertoo hän miten Imandra emäntä ja Helinä ovat Tiurin pyhällä lähteellä uhranneet retkeläisten kotimatkan menestykseksi ja miten jo aikoja sitten on Imandra emännän johdolla ryhdytty valmistamaan kuohuvaa simaa ja olutta, jotta retkeläisten kotiin saapuessa Tiurin linnan juomasarvet saataisiin äyräitään myöten mieluisalla juomalla täytetyiksi. Innostuneina kuuntelevat vanhat retkeläiset nuoren Osman kertomusta näistä juhlavalmistuksista. Paljon maailmaa matkustanut Yrjänä Kuisma huudahtaa:

— Olen minä simasarvia monessa pitopaikassa tyhjentänyt, mutta niin kuohuvaa ja voimakasta juomaa lienen tuskin missään muualla saanut kuin Tiurin linnassa, Imandra emännän tarjoamasta simasarvesta.

Kaikki muutkin retkeläiset kehuivat Imandra emännän valmistamien pitojuomien oivallisuutta. Mutta Tiurin Kalevi, joka näistä kotoisista muistoista on lämmennyt, haastelee Osmalle:

— Sinä Osma tulet koskimatkan ajaksi minun veneeseeni, niin saamme vähän enemmän kotioloista tarinoida.

Mielellään Osma lupasi tulla Kalevin ohjaamaan veneeseen, ja nyt hänestä jälleen tuntui, ettei vanha toverisuhde ollutkaan vielä kokonaan kuollut, jos lienee entisestään toisenlaiseksi muuttunut. Kalevista oli tullut voimakas mies ja siksi hänkin tahtoi tulla, ensi syksynä ei hän enää jäisikään kotinurkille kykkimään, vaan Suur-Tiurin pojanpojan uskollisena asetoverina hän lähtisi tosielämän kiistakentille, sinne missä miehet partasuut mainetekoja tekevät.

Lyhyeksi jäi retkeläisten lepo Ukonsalmen yöleirillä, jo aamuauringon ensimmäisten säteiden kurkistaessa alkaa puolisammuneiden nuotiotulien ympärillä liikettä näkyä. Jo ovat nousseet havuvuoteiltaan vanha Kumoinen ja valpas Musakka, jo miehiäänkin herättelevät. Jo urahtelee valveilla Kiviniemen Karhukin, sysii säälimättömästi kylkeen ja mihin sattuu makeata unta vetäviä jousimiehiään. Siihen urahteluun heräsi jo Päiväkiven Yrjänä Kuismakin, mutta Tiurin Kalevi ja nuori Kumoinen nukkuivat vielä päät vastatusten lämmittävän nuotion vieressä. Musakka lisäsi vasta hetki sitten tähän nuotioon kuivia kelopuita ja siksi sen miellyttävä lämpö raukaisikin niin makeasti Tiurin maltitonta Haukkaa ja hänen nuoruusvuosiensa leikkitoveria. Mutta nyt vanha Kumoinen jo lempeällä kädellä nykii hereille Tiurin Haukan. Säpsähtäen tämä havahtuu, haukottelee vielä viimeisen kerran, mutta sitten silmiään hieraisten istualleen nousee ja herättää Osmankin, joka hyväsesti pelästyen kapsahtaa jaloilleen luullen itseään vihoviimeiseksi unikeoksi. Turha pelko, tuolla vielä moni nuori jousimies hirsiä vetelee, venekuntien päälliköt saavat pitää kovaa porua, ennenkuin viimeiset on saatu jalkeille pudistelluksi.

Tällä välin ovat jo matkavalmistukset päässeet täyteen vauhtiin. Veneiden ympärillä häärii miehiä ahkerassa touhussa, siellä korjataan soutuvehkeitä, korotetaan ja tiivistetään varpelaitoja, perämiehet tarkastelevat ja koettavat melojensa kestävyyttä. Edessä on matkan vaarallisin osa, Ylä-Vuoksen koskitaival, jolle lähdettäessä on paras tyystin tarkastaa matkavarustuksensa, jollei tahdo joutua Ahtolan omaksi veneineen ja riistakuormineen.

Ylä-Vuoksen mahtavat kosket voisi kyllä varsin mukavasti kiertää. Syksyllä, kun tyhjiä riistaveneitä kuljetetaan vastavirtaan Saimaan vesille, käytetäänkin säännöllisesti tätä kiertotietä; ennen Ylä-Vuoksen koskitaipaleen alkamista poiketaan Kuurmanpohjan sivuhaaraan, josta telatietä päästään Suokumaan järveen ja siitä edelleen melkein yhtenäistä järvitaivalta myöten Saimaaseen. Meidän päivinämme on tämä vesireitti paljon entistään kuivempi, pitkien vuosisatojen vieriessä on Vuoksen vesistö suuresti muuttunut. Niihin aikoihin, joista tässä kirjassa kerrotaan, olivat vedet kuitenkin paljon nykyistä korkeammalla. Niinpä esimerkiksi siellä, missä nykyään leviää rannaton Konnunsuo, oli laajoja järviä ja juuri tätä järvitaipaletta pohjankävijät voivat mukavasti käyttää hyväkseen.

Harvoin kuitenkin Pohjan matkalta palatessa lähdetään näille vaarattomille kiertoteille. On kiire kotiin pitkän retkeilyn jälkeen ja nopeammin katkeaa loppumatka, kun kuljetaan keskitaivaita. Kun perämies on rohkea ja kylmäverinen, voidaan kaikki muut Ylä-Vuoksen mahtavat kosket täysin riistavenein laskea, vain ärjyvän Imatran ja pahoin kiverän Vallinkosken ohi vedetään veneet telatietä myöten. Koskien vihaisissa ryöpyissä voi kyllä rohkeiden venemiesten silmät kastua, voi laine ja toinen lyödä varppeiden yli, mutta harvoin sen pahempaa onnettomuutta tapahtuu. Vain tottumattomien perämiesten tiedetään joskus kumoon ajaneen täyden riistaveneensä, mutta nämä harvoin sattuneet onnettomuudet eivät pohjankävijöitä peloita, korkeintaan lisäävät vain keskimatkan jännittävää viehätystä.

Jo on matkue lähtenyt liikkeelle Ukonsalmesta. On vireä aamutuuli ja sitä vielä viime hetkenä hyväksi käytetään. Purjeet on jokaisessa veneessä avattu levälleen, airomiehet istuvat joutilaina, viheltelevät ja kynsin raapivat purjepuuta, sillä tämän taian uskotaan ärsyttävän tuulten taattoa vihaisemmin puhaltamaan.

Liekö sitten taika auttanut vai mikä, mutta hyväsen matkan muun matkueen edellä viilettää Tiurin Kalevin komea vaskikokka. Nyt jo alkavat Vuoksenniskan rantahietikot näkyä, miehet ryhtyvät purjetta alas laskemaan ja kokoon käärimään. Vielä viimeisen kerran tiukennetaan varppeiden pitimiä ja airomiehet asettuvat paikoilleen, sillä kosken kuohuissa ei väkevinkään perämies yksinään voi ohjata veneen kulkua. Airomiesten täytyy soutaa ja lujasti soutaakin, vasta silloin villiä vauhtia kulkeva pursi mennä vilistää suoraan myötävirtaan.

Nyt kuuluu jo Niskakosken kohina, airomiehet ottavat muutamia pitkiä vetoja, päästään virran vietäväksi. Vanhemmatkin veneessä olijat tuntevat hiukan levotonta jännitystä. Ensikertalaiset, niiden joukossa nuori Osma Kumoinen, tuskin hengittävät. Osma on saanut paikkansa perämiestä lähimmän airoparin toisena soutajana. Siinä hän istuu teljollaan puristaen molemmin käsin lujasti airoaan ja tähystää silmän rävähtämättä perässä olevaa Tiurin Kalevia. Nyt kohosi Kalevi seisaalleen, hänen haukansilmänsä tähtäävät alaspäin, mela käännähtelee hänen voimakkaissa käsissään. Nyt Kalevi huutaa:

— Soutakaa pojat, lujasti soutakaa! Vielä lujemmin! Joka mies ja hätäilemättä!

Osma soutaa sen minkä hengestä lähtee. Vene tuntuu syöksyvän kuin pohjattomaan kurimuksen kitaan, mutta kun Osma vilkaisee sivulleen, näyttääkin vene seisovan paikallaan ja vaahtopäät kuohut syöksyvän ylöspäin heidän ohitseen, heidät nielläkseen. Nyt horjahti Tiurin Kalevin jalka, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoo jälleen tanakasti ja Osma tuntee miten villiä vauhtia lentävä riistavene vavahtelee hänen melansa käännähdyksistä.

Nopeasti meni Niskakoski, mutta Niskanalainen, jota myöhemmin on ruvettu nimittämään Tainionkoskeksi, ja varsinkin pitkä Linnankoski koettelivat paljon tiukemmin miesten voimia. Välistä nämä, könkään ryöpyistä päästyä, luulivat jo päässeensä hiukkasen soudustaan hengähtämään, mutta silloin kajahti kuin ruoskan vihainen isku Tiurin Haukan huuto:

— Luja soutu, airomiehet! Tasaisesti ja hätäilemättä! Ja taas mentiin uuteen syöveriin, kuohupäät tyrskähtelivät varpelaitojen yli, kokkapään soutajat saivat vihaisen ryöpyn hartioilleen. Mutta varmasti ohjaa vaskikeulaansa Tiurin Kalevi ja vihaisimpien kuohujen keskellä hän hymyilee kasvinkumppanilleen. Kas tämä oli hänen mieleistään leikkiä, tämä kysyi käsivarsien voimaa ja terästi silmän erehtymätöntä katsetta.

Linnankosken alla olevassa suvannossa odotettiin toisia veneitä. Sieltä ne tulivat toinen toisensa perästä, lyhyin väliajoin. Komeana seisoo vanha Kumoinen vaskikeulansa perässä, komeana ja ryheväpartaisena kuin vaskesta valettu kuohujen hallitsija, ruohoparta Ahtolan jumala. Ei jalkansa horjahda, ei kätensä vavahda melaa pidellessään. Toisin kävi Kiviniemen Karhun. Hänen melansa katkesi Linnankosken vihaisissa ryöpyissä ja jo näytti tuho tavoittaneen vaskikeulan ja sen miehistön. Mutta lähinnä perämiestä oleva airomies tunki Kiviniemen isännän käteen aironsa ja tällä varamelalla sai peränpitäjä vaskikeulansa takaisin oikealle tolalle. Perässä tuleva Päiväkiven Kuisma tässä kommelluksessa kuitenkin edelle meni kevyttä vaskikeulaansa taitavalla kädellä ohjaten. Vanhaa Tiurin miesten viikinkilaulua Yrjänä Kuisma lauleli ohikiitäessään, viikinkilaulua, jossa kerrottiin Tiurin miesten vainomatkasta Svean kuninkaiden maahan:

»Viisitoista vaskikeulaa laskettihin lainehille, näillä Ilves-Tiuri lähti lännen merta kyntämähän.

»Urhot, olkaa mielissänne», näin hän haastoi, »ylhä Odin tahi taatto taivahinen Svean miesten maata vainoo.

Svean miesten kuninkaille kuolon arpaa kohta lyömme, tasapäässä taistelossa voiton heistä helpon viemme!»

Näin lauleli Päiväkiven isäntä uljasta viikinkilauluaan ja uljaasti laski Kiviniemen kuoman vaskikeulan ohi, vaikka oli paljon perässä lähtenyt kosken niskalta. Muut kaikki hyvin tulivat alas Linnankoskesta, jonka keskellä olevassa saaressa oli vanha lapinlinna, kivistä kyhätty rauniorakennus, puoliksi maahan luhistunut. Viimeiset Lapin miehet olivat kuitenkin jo aikoja sitten jättäneet nämä mieluisat kalavedet Karjalan miehille. Hylätty lapinlinna oli autiona, mutta rannalla oli ikimetsään raivatussa aukeamassa joukko karjalaisten uudisasukasten savupirttejä.

Imatran kuohujen läpi ei vielä ainoakaan pohjankävijä ollut yrittänyt riistavenettään laskea. Kosken itärannalle oli ikivanhaan aarniometsään raivattu leveä telatie ja sitä myöten nyt veneet miesvoimilla kiskottiin kosken alapuolelle. Tämän jälkeen seurasi vähän matkaa alempana olevan kauniin ja korkearantaisen Kyyrönkosken lasku ja jälleen lyhyt telatie Vallinkosken ohi. Ja sitten ei enää veneitä telatielle vedetty, vaan kaikki ryöpyt laskettiin hyvää vauhtia. Ihanaa oli matkanteko kauniina kesäpäivänä taajat lohiparvet kisailivat kuohuissa korkeiden vaskikeulojen ohi kiitäessä, rantoja peittivät koko matkan kirveen koskemattomat aarniometsät. Vasta koskitaipaleen alapäässä jouduttiin ensimmäiselle suurelle karjalaisasutukselle, Jääsken karjalaiskylään, jonka eläjät jo kauan sitten olivat Ala-Vuoksen mailta tänne siirtyneet. Molemmin puolin Vuoksen rantoja oli täällä laajat alat ikimetsää pois raivattu ja rehevien viljamaiden keskellä kohosi toinen toistaan vankempia honkapirttejä monine lisärakennuksineen. Aivan Vuoksen äyräällä oli vanha uhrilehto ja sen viereisessä lahdenpoukamassa venevalkama, johon hetkiseksi pysähdyttiin levähtämään ja eväitä haukkaamaan.

Pian oli retkeläisten veneiden ympärille kertynyt suuri joukko kylän asukkaita Pohjan matkan kuulumisia utelemaan ja vanhoja tuttuja tervehtimään. Lähitalojen naiset kantoivat katajahaarikoilla maitoa ja väkevää olutta retkeläisten palanpainimeksi.

Mieluisaa olisi ollut jäädä tästä auliista vieraanvaraisuudesta kauemmaksikin aikaa nauttimaan, mutta retkeläisillä oli mielessä matkan teko ja pikainen kotiin joutuminen. Niin hyvästit heitettiin ja jälleen taipaleelle painuttiin. Seuraava ja viimeinen pysähdyspaikka oli vasta Kuparsaaren suurella karjalaisasutuksella ja sinne aiottiin vielä samana iltana ehtiä.

Kun koskitaipale oli nyt päättynyt, oli Tiurin Kalevilla ja nuorella Osma Kumoisella hyvää aikaa kaiken maailman asioista tarinoida. Osma sai kertoa rakkaasta Helinä siskostaan ja muista Tiurin linnan nuorista, jotka kaikki olivat heidän yhteisiä lapsuudentoverejaan. Kalevi puolestaan jutteli Pohjan matkalla sattuneista seikkailuista, jotka hänen mielestään eivät kuitenkaan olleet sen ihmeellisempiä. Toista mieltä oli kuitenkin Osma, hänen mielestään Kalevi tänä talvena oli kokenut niin paljon uutta ja merkillistä, että hän tunsi itsensä aivan lapseksi kasvinkumppaninsa rinnalla. Mutta hänkin tahtoi tulla pian mieheksi ja Tiurin Haukan uskolliseksi seuralaiseksi. Ehkäpä jo ensi keväänä hänkin ohjaisi omaa uljasta vaskikeulaansa ja hänen vanha isänsä saisi jäädä Tiurinlinnaan Suur-Tiurin vanhuudenpäivien toveriksi. Elämä ja sen seikkailut kuuluivat heille nuoremmille.

II Luku.

VISBYN HANSAKESTIEN LÄHETTILÄÄT.

Samaan aikaan, kun karjalaiset pohjankävijät laskivat hyvää vauhtia alas Ylä-Vuoksen koskista, pyrki toiseltakin taholta kaukaisia matkamiehiä Tiurin linnaan. Nämä matkamiehet olivat Visbyn hansakestien lähettiläitä. He olivat juuri jättäneet Suomenveden pohjaan äskettäin valmistuneen Viipurin linnan ja suuntasivat nyt matkansa Karisalmen ja. Heinjoen väylää myöten Kuparsaareen, jonka luona tämä näihin aikoihin vielä yleisesti käytännössä oleva kauppatie yhtyi Vuoksen vesistöön.

Visbyn hansakestien lähettiläät olivat matkalla tärkeän asian vuoksi: heidän tehtävänään oli solmia uudelleen Tiurin karjalaisten ja Visbyn kauppiasten viime aikoina pahoin häiriytynyt kauppayhteys. Tämän asian vuoksi he olivat neuvotelleet Viipurin linnassa uuden linnanisännän Pietari Jooninpojan kanssa ja samassa tarkoituksessa he olivat nyt matkalla Tiurin linnaan tapaamaan Tiurin ja Vuoksen karjalaisten kuuluisaa heimovanhinta.

Suur-Tiurin miehuuden päivinä olivat Visbyn kauppiaat ja heidän suuren raatinsa lähetit usein nähtyjä ja mieluisia vieraita Tiurin linnassa. Tiurin karjalaismarkkinat olivat näihin aikoihin parhaassa maineessaan. Sinne tuli kauppiaita sekä Novgorodista että Visbystä Karjalan ja Pohjan metsien riistarikkauksista kilpailemaan. Välistä kyllä Novgorodin kauppiasten ja Visbyn hansakestien kesken syntyi riitaisuuksia, novgorodilaiset kun yksinään olisivat tahtoneet ostaa kaiken Karjalan miesten hankkiman turkissaaliin. Tiurin karjalaiset suosivat kuitenkin kauppavapautta. He olivat kyllä nimellisessä ystävyysliitossa Novgorodin kauppiasraadin asettamien ruhtinasten ja posadnikkain kanssa, mutta tämän ystävyysliiton he eivät katsoneet sitovan itseänsä niin paljon, jotta Tiurin karjalaismarkkinat olisi pitänyt Visbyn hansakesteiltä sulkea. Hansakestien ja Novgorodin kauppiaiden kilpailu oli Karjalan miehille edullinen, he saivat sillä tavoin vaihtokaupassa paljon paremman hinnan Karjalan ja Pohjan metsien jalosta turkisriistasta. Monille pohjankävijäin päälliköille ja varsinkin Tiurin linnaan alkoi nopeasti karttua hopea-aarteita ja muita kaukaisten maiden ylellisyystavaroita, joista, aikaisemmin oli vain vanhoissa permalaistaruissa kuultu kerrottavan.

Tämä Karjalan nousukausi häiriytyi kuitenkin sangen ikävällä tavalla, kun Svean kuninkaan rautapukuiset miehet ilmestyivät Karjalan rannalle. He tulivat Rooman kirkon ritareina, mutta ristin mukana he tahtoivat juurruttaa myös oman valtansa Karjalan maille. Voitettuaan tai muuten sovintoon suostuteltuaan merenrannikon karjalaisheimot ryhtyi Ruotsin tarmokas valtakunnan marski Tyrgils Knuutinpoika rakentamaan linnavarustusta Suomenveden pohjaan. Siinä oli yksi rannikon karjalaisten ikivanhoja kauppapaikkoja ja tämän naapuruuteen hän linnansa rakensi, otti tämän kauppapaikan omaan huostaansa. Eikä sillä hyvä, Tyrgils Knuutinpojan linnavarustus sulki myös Visbyn hansakestien suoran kauppatien Tiurin karjalaismarkkinoille. Merestä ei tämän jälkeen päässyt Vuoksen vesille purjehtimaan muuten kuin Viipurin linnanisäntien luvalla.

Tyrgils Knuutinpojan jälkeen tuli Viipurin linnanisänniksi vähemmän pelättyjä miehiä. Heidän linnavarustuksensa oli kuitenkin pahana esteenä Visbyn hansakestien ja Tiurin karjalaisten vaihtokaupalle. Ja mikä ikävintä, Ruotsin miesten asettuminen Karjalan rannikolle sai aikaan senkin, että toisella puolen myös Novgorodin ruhtinaat alkoivat entistä innokkaammin juurruttaa vaikutustaan Karjalan mailla. Äänisen ja Syvärin karjalaiset olivat jo muuttuneet tai olivat paraikaa muuttumassa Novgorodin liittolaisista sen alamaisiksi ja samaa kohtaloa suunniteltiin Novgorodissa myös Laatokan ja Tiurin karjalaisille.

Tämä ei ollut Visbyn hansakestien mahtavan raadin mieleen. Ruotsin miesten ja Novgorodin keskinäinen kilpailu häiritsi kauppavapautta koko Pohjolassa ja kaikkein pahimmin Karjalan vanhoilla markkinapaikoilla. Tiurin karjalaiset olivat olleet parhaita Pohjan metsien turkisriistan hankkijoita ja Visbyn kauppiaat tahtoivat edelleenkin säilyttää Karjalan riistamarkkinat avonaisina, ei saanut enemmän Novgorod kuin Ruotsin miehetkään pyrkiä näitä itselleen anastamaan.

Visbyn raati oli saanut Viipurissa voimakkaan pyrintöjensä kannattajan. Äskettäin oli Viipurin uudeksi linnanisännäksi tullut hansakestien ystävyyttä suosiva ritari Pietari Jooninpoika. Hänen suostumuksellaan oli jo Visbyn kauppiaita asettunut vakinaisesti Viipurin linnoituksen suojassa kehittyvään kaupunkiin. Niinikään oli Pietari Jooninpoika lähettänyt lähettiläitä Tiurin karjalaisten luo tarjoamaan rauhaa ja ystävyysliittoa sekä sallinut Visbyn kauppiasten esteettömästi purjehtia laivoillaan Tiurin karjalaismarkkinoille. Oli hyviä toiveita, että Tiurin karjalaisten ja Visbyn hansakestien kauppayhteys saataisiin entiselleen, ehkäpä vielä entistään vankemmalle perustalle. Sitä varten olivat nyt Visbyn mahtavan kauppiasraadin lähettiläät matkalla Tiurin linnaan.

Visbyn lähettiläitä oli kaksi miestä: vanha ja kokenut raadin jäsen Bartolomeus Simoninpoika ja saksalaissyntyinen raadin kirjuri herra Vilhelm. Tullessaan heillä oli ollut Viipurin linnassa pitkiä neuvotteluja linnanisännän Pietari Jooninpojan kanssa ja oli Pietari Jooninpoika lähettänyt heidän saattajikseen asemiesjoukon, jonka johtajana oli nuori ritari Niilo Pentinpoika. Hänen mukanaan oli Pietari Jooninpoika lähettänyt Tiurin karjalaisten vanhalle heimopäällikölle pitkän kirjeen, jossa hän vakuutti tahtovansa elää hyvässä rauhassa Karjalan miesten kanssa ja uudisti jo aikaisemmin tekemänsä tarjouksen pysyvän ystävyysliiton solmimisesta. Sitä varten pitäisi Karjalan miesten heimovanhimman lähettää neuvottelijoita hänen luokseen. Nämä neuvottelijat luvattiin Viipurin linnassa ottaa arvokkaalla tavalla vastaan ja saisivat he runsaan kestityksen Pietari Jooninpojan vieraina ollessaan. Paitsi kirjettä, oli Niilo Pentinpojalla ystävyyslahjana Tiurin karjalaisten johtajalle taiten taottu miekka, jonka hopeaista kädensijaa koristi Tiurin ilves. Vielä monin kerroin arvokkaampia lahjoja oli Visbyn raadin lähettiläillä: heillä oli 50 kyynärää Hollannin parasta verkaa ja hopeainen juomasarvi, joka painoi puolitoista Hollannin naulaa ja jonka Amsterdamin taitavimmat hopeasepät olivat takoneet.

Näin hyvin varustettuna matkusti lähetystö Viipurin linnasta. Jo oli sivuutettu Karisalmen ja Heinjoen ahtaat vedet ja korkeakokkainen purje- ja soutualus läheni nyt hiljaisessa myötätuulessa Kuparsaarta. Oli kaunis iltapäivä ja lähetystön jäsenet olivat asettuneet peräsimensä ääressä seisovan laivurin luo tarkastelemaan hitaasti ohi siirtyviä kauniita ranta- ja saarimaisemia. Nuori kirjuri Vilhelm, joka oli ensimmäistä kertaa näillä mailla, ei voinut pidättää ihastunutta huudahdusta:

— Ihmeellinen maa, jonka halki voi melkein mistä hyvänsä laivalla purjehtia!

— Eikös olekin ihmeellinen maa? yhtyi puheeseen nuori Niilo ritari. — Kun joudumme Vuokselle, niin näet siinä mahtavan virran, jonka veroista ei ole sinun kaukaisessa kotimaassasi eikä monessa muussa tunnetussa maassa. Välistä se virta laajenee suuriksi selkävesiksi, toisin paikoin taas ahtaiden kalliorepeämien kautta tiensä raivaa. Olen käynyt niillä koskilla, Imandraksi näillä mailla kauan sitten eläneet Lapin velhot ovat yhden kaikkein suurimman niistä nimittäneet, mutta nykyään sitä sanotaan Imatraksi.

— Imatra… Imandra… Ihmeellisen kaunis nimi! tavaili nuori saksalainen.

— Se on oikeastaan naisen nimi, Tiurin linnassa on Imandra emäntä, tarkka ja taitava linnanrouva, ilmoitti vanha Bartolomeus, joka oli monesti ennenkin liikkunut Karjalan mailla.

Vanha Bartolomeus sekaantui vain silloin tällöin nuoren kirjurinsa ja ritari Niilon keskusteluun. Ritari Niilo, vaikka olikin vieraalta maalta kotoisin, ylisteli herra Vilhelmilie Karjalan maan kauneutta, tämän maan vesirikkautta ja valoisia kesäöitä, jolloin vain heikko hämy kauniita kesäisiä maisemia verhosi. Herra Vilhelm kuunteli ritari Niilon ylistysvirsiä innokkaasti myönnytellen, mutta uskollisena Rooman kirkon lapsena hän ei voinut ymmärtää, että tämä kaunis maa oli vielä jäänyt melkein kokonaan kirkon vaikutuspiirin ulkopuolelle. Hänen mielestään olisi Viipurin linnanisäntien kirkon uskollisina sotureina pitänyt taistella herkeämättä, kunnes koko Karjalan kansa olisi taivutettu ristiä ja madonnaa palvomaan.

— On synti, että kirkon lipunkantajat tällä tavoin vitkastelevat! hän huudahti.

Vanha ja viisas Bartolomeus jäähdytti nuoren sihteerinsä intoa säyseästi vakuuttaen:

— Tämän kauniin maan kansa tulee kyllä aikanaan kirkon helmaan. On tehtäviä, poikani, joissa ei pidä liikaa kiirehtiä. Karjalan miehet ovat urhoollisia miehiä, kaikin puolin kirkon ritarien veroisia. Kun olet enemmän heidän kanssansa tekemisissä, opit heitä kunnioittamaan, sillä heidän sanaansa voi luottaa paremmin kuin monen kirkon soturin valoihin ja vakuutuksiin.

— Oikein puhuit, Bartolomeus, innostui Niilo ritari haastelemaan Karjalan miesten puolesta. — Linnanisäntä Pietari Jooninpoika on lähettänyt minun kauttani Tiurin heimovanhimmalle sellaisen tervehdyksen, että hänen heimonsa nuoret ja valitut miehet ovat milloin hyvänsä tervetulleita asemiehiksi Viipurin linnaan. Ritari Pietarin mielestä se lähentäisi ja lujittaisi Karjalan miesten ja meidän ystävyyttämme.

— Se on kaikin puolin viisas ajatus, vakuutti Bartolomeus. — Karjalan miehiä on aikanaan palvellut meidän laivoissamme asemiehinä ja toivoisinpa tällä matkalla jälleen saavani muutamia nuorukaisia raatimme palvelukseen värvätyksi.

Näin haastellen sujui matka huomaamatta. Pian näkyivät jo Kuparsaaren asutuspaikan ensimmäiset talot ja sen jälkeen tuli niemen takaa näkösälle myös suuri venevalkama. Niemen kainalossa souteli vene, joka oudon aluksen nähtyään kiiruhti valkamaan. Sinne ilmestyi pian joukko miehiä, joista useilla näkyi olevan teräsjännejouset ja täydet nuoliviinet mukanaan. Alus pysäytettiin hyvän matkan päähän rannasta ja vanha Bartolomeus huusi käden suunsa eteen torveksi pannen tavanmukaisen tervehdyksen:

— Rauha teidän kyläänne, Karjalan miehet!

— Ka jos rauhansanoman tuonette, niin tervetulleita olkaa, vastattiin rannalta.

— Visbyn raadin lähettejä olemme ja Tiurin linnaan matkamme pitää, ilmoitti Bartolomeus.

— Vai Visbyn raadin miehiä. No silloin maihin astukaa, vierainamme olkaa!

Rannalla alkoi nyt vilkas touhu. Jousimiehet panivat aseensa syrjään, veneitä lykättiin vesille ja pian olivat Visbyn lähetit ja ritari Niilo seurueineen rannalle saatetut. Vastaanottajain johtajana oli Kuparsaaren karjalaisasutuksen suku vanhin Antero Äyrämöinen, jo nimellisesti Rooman kirkon uskoon kastettu, mutta vanhoista karjalaisista heimotavoista tiukasti kiinni pitävä vanhus. Entuudestaan tämä vanhus tunsi Bartolomeuksen ja saatuaan tarkemmin kuulla lähettien rauhallisen matkan tarkoituksen toivotti hän vieraat nyt uudestaan tervetulleiksi Karjalan maille.

— Lähellä on tuossa taloni, haasteli Antero vanhus vilkkaasti. — Siellä simasarven tyhjennämme ja siellä yöpynette, ennenkuin matkaanne Tiurin linnaan jatkatte.

Bartolomeus oli kyllä aikonut yötä myöten jatkaa taivallustaan, mutta kun saatiin kuulla, että samana iltana odotettiin Kuparsaareen karjalaisia pohjankävijöitä, jäivät kaukaiset matkamiehet ja ritari Niilo niitä odottamaan. Sillä välin tarjottiin vieraille Antero Äyrämöisen jykevistä honkahirsistä rakennetussa vierastuvassa runsas kestitys.

Vanha ja paljon maailmaa nähnyt Bartolomeus Simoninpoika näkyi erinomaisesti sopeutuvan Karjalan oloihin. Hän maistoi simaa talonväen terveydeksi, kertoili kaukaisten maiden kuulumiset, tiedusteli kylvöajan enteet ja päätyi vihdoin haastelemaan tehtävästään, jota suorittamaan hän oli nyt Tiurin linnaan matkalla.

— Sovintoa sinäkin, vanha Antero ystäväni, toivonet Karjalan miesten ja Visbyn raadin välille? Tiedusteli hän vieraanvaraiselta isännältään.

— Ka mitäpä muuta voisin toivoa, myönteli Äyrämöinen. — Karjalan miesten ystäviä ovat Visbyn hansakestit ikimuistoisista ajoista olleet. Ja jos ritari Pietarikin Viipurin linnassa sovintoon taipuisi, niin hyvä olisi. Vaikeata on näin naapurina eläen aina jousensa valmiina pitää, pysyvä rauha olisi kaikin puolin parempi kuin tämä ainainen varuillaanolo.

— Pysyvää rauhaa ja ystävyysliittoa ritari Pietari nyt Karjalan miehille tarjoaakin, puuttui puheeseen Niilo ritari. — Pysyvä rauha näille maille rakentakaamme! Siinä toivossa tämän simamaljan kurkihirtesi alla tyhjennän.

Ritari Niilon toivotukseen yhdyttiin molemmin puolin sydämen pohjasta. Vanha Äyrämöinen oli aina heimokäräjillä kannattanut ystävyysliiton solmiamista Viipurin linnanisäntien kanssa ja nyt näki hän tämän unelmansa olevan lähellä toteutumistaan. Siksi hän niin mielellään näitä vieraita kestitsi.

Pohjankävijäin ensimmäiset veneet saapuivat Kuparsaaren rantaan kesäpäivän mailleen painuessa. Silloinpa vasta valkamassa nousi hyörinä ja hälinä. Vanhastaan tiedettiin, etteivät retkeläiset enää näin lähellä Tiurin linnaa yöpyä malttaneet. Sitä runsaampi kestitys heille nyt siinä valkamassa kaikella kiireellä valmistettiin. Emännät ja nuoret neidot toivat kantamuksittain eväitä ja palanpaininta. Tuotiin siinä maukkaita voileipiä, palvattuja lampaanreisiä ja auringossa kuivattua Vuoksen lohta. Toiset lennättivät lähellä olevasta Äyrämöisen talosta kuohuvia simasarvia ja täpötäysiä oluthaarikoita. Oli ukko Äyrämöisen kellareissa voimakkaita juomia, oli hyvinkin tämmöisen joukon kestitykseen.

Retkeläisten johtajat vietiin Äyrämöisen vierastupaan, jossa he saivat tervehtiä Visbyn lähettiläitä ja ritari Niiloa. Vanha Kekri Kumoinen oli entuudestaan hyvä ystävä Bartolomeus Simoninpojan kanssa ja samoin hän hyvin tunsi Niilo ritarin, joka oli kerran käynyt lähettinä Tiurin linnassa. Monet muutkin vanhemmat retkeläiset Bartolomeuksen tunsivat ja kaikki olivat tyytyväisiä, kun saatiin kuulla Visbyn hansakestien niin tarmokkaasti pyrkivän suojaamaan Tiurin karjalaismarkkinain vapautta. Ukko Kumoinen loihe lausumaan:

— Siellä Visbyssä ovat meidän ainoat todelliset ystävämme.

— Ruotsin miehet tahtovat myös tästä lähtien olla karjalaisten ystäviä, puuttui puheeseen Niilo ritari.

— Voi olla, voi olla. Kenties Ruotsin miehetkin ystäviksemme pyrkivät. En epäile sinun herrasi ritari Pietarin vilpittömiä aikeita. Mutta näetkös, nuori ystäväni, lujin elämässä on sellainen ystävyys, joka perustuu molemminpuolisiin etuihin ja sellaista on Visbyn hansakestien ja Karjalan miesten ystävyys.

Pohjankävijät tahtoivat jättää joukostaan saattajan vanhan Bartolomeuksen ja ritari Niilon alukseen, joka tuulen kokonaan tyynnyttyä ei voinut yön aikana ajatella matkan jatkamista tai jos lähtikin matkalle soutajien turvin, niin ei voinut seurata retkeläisten nopeakulkuisia veneitä. Päiväkiven Yrjänä Kuismaa vanha Kumoinen saattajaksi ehdotti, mutta silloinpa ukko Äyrämöinen loihe lausumaan:

— Minun vieraikseni nämä matkamiehet ovat ensimmäisinä tulleet ja minä itse huolehdin heidän saattamisensa Tiurin linnaan. Olen jo liian vanha Pohjan matkoilla kulkemaan, mutta konsanaan en tule liian vanhaksi saatellakseni Tiurin taaton luo rauhanviestin tuojia.

Tähän puheeseen ei Kumoisella ollut mitään väittämistä. Hän puristi lujasti ukko Äyrämöisen kättä ja virkahti:

— Arvokkaampaa saattomiestä ei olisi joukostamme löytynyt. Mielihyvällä uskon kaukaiset matkamiehet huostaasi. Tiedän sinun, vanha toveri, tuovan heidät terveinä Tiurin linnaan.

Kun pohjankävijät olivat vaskikeulansa vesille sysänneet, komensi ukko Kumoinen rannalle jääneitä:

— No nyt voitte sytyttää merkkitulen! Saavat jo tietää Tiurin linnassa ja muuallakin, että kauan odotetut pohjankävijät ovat kotiutumassa.

Kahta kehoitusta ei tarvittu, pian leimahti Kuparsaaren korkealla rantaäyräällä kirkas merkkituli, jonka liekit kohosivat korkealle valohämyisen kesäyön tyyneen ilmaan. Hetkisen kuluttua nähtiin kaukana selän keskellä olevan saaren rantakivillä samanlaisen valkean syttyvän, ja kun hetkinen oli tähystelty, paloi joka suunnalla saarten korkeimmilla töyräillä ja rantavaaroilla yhtäläisiä merkkitulia. Nopeasti levisi viesti pohjankävijäin kotiutumisesta kautta Ala-Vuoksen karjalaisalueen. Pian se viesti kiitäisi hämyisenä kesäyönä Tiurin linnaan asti. Muurin sakaralla valvova vartija sen huomaisi, puhaltaisi vaskitorvellaan kolme pitkää merkkisoittoa. Tiurin linnassa tiedettiin valmistua retkeläisiä vastaanottamaan.

III Luku.

TIURIN LINNASSA.

Kauniin kesäaamun aurinko kultailee Tiurin linnan mataloita, jykeviä rakennuksia ja yhtä jykeviä, suoraan Tiurin kosken kuohuista kohoavia kivimuureja. Yöllä oli saatu pohjankävijäin Kuparsaaresta lähettämä tuliviesti ja niin nyt aamuvarhaisesta alkaen ollaan linnassa jalkeilla, tehdään tulisella touhulla vastaanottovalmisteluja. Linnan jousimiehiä näkyy kaikkialla. Niitä parveilee muurin sakaroilla tähystelemässä, eikö jo ylhäältä Kiviniemen puolelta alkaisi näkyä retkeläisten vaskikeuloja. Toisia vilisee linnasaarta mantereeseen yhdistävällä lauttasillalla, jonka keskiosa vainolaisen uhatessa voitiin vetää syrjään, mutta joka tavallisissa oloissa oli kokonaisuudessaan kulkukunnossa.

Lauttasillan päässä mantereen puolella olikin nyt paljon puuhaa. Siellä puhdistettiin ja pantiin kuntoon suurempaa venelaituria ja sen äärellä olevia varastoaittoja, joihin pohjankävijäin runsas riistasaalis aiottiin panna säilöön suuria Tiurin riistamarkkinoita odottamaan. Linnasaaren puolella oli kyllä myös venelaituri ja varastoaitat, mutta aikojen kuluessa ne olivat molemmat käyneet ahtaiksi. Vain vihollisen linnaa uhatessa täytyi niihin tyytyä, mutta muulloin käytettiin mantereen puolelle rakennettuja tilavampia suojia ja suurta venelaituria, jonka ääreen hansakestien suuret merenkyntäjätkin esteettömästi voivat ankkuroida.

Varsinaisten vastaanotto valmistelujen keskipisteenä on kuitenkin Tiurin linnan käräjäpiha, joka on linnasaarella suoraan lauttasillan kohdalla. Sillalta käräjäpihaan vievä raskas vaskiportti on nyt selkoselällään ja tämän portin kautta muutamat nuoremmat jousimiehet ja orjatytöt kuljettavat käräjäpihaan sylikantamuksittain katajanlehviä ja hyvältä tuoksahtavia suokanervia, joista sidotaan seppeleitä sillan ja suuren portin koristeiksi. Sitomistyössä on toisia piikatyttöjä ja linnan neitoja, jotka työnsä ohella pitävät hilpeätä iloa nuorten jousimiesten ja asepoikien kera.

Välistä kuitenkin vallattomien piikatyttöjen ja nuorten neitosten ilonpito aivan kuin näkymättömästä merkistä vaikenee ja kaikki silmät tähyilevät odottavina linnan sisäpihalle vievään vaskioveen päin. Pian se ovi kokonaan avautuu, mutta jos tulija on Kyyrö vanhus, Tiurin jousimiesten harmaantunut päällikkö, niin sataa hänelle neitosten parvesta keskeytymätön kuuro leikkipuheita ja jos jonkinlaisia kysymyksiä. Ei hyväntahtoista Kyyrö vanhusta nuorten neitosten tarvinnut arastella, tämä Tiurin taaton uskotuin asepalvelija kuuntelee mielellään neitosten iloista lörpöttelyä ja saattaa itsekin lasketella vallatonta pilaa. Toista on, jos tulija sattuu olemaan Tiurin linnan Imandra emäntä. Silloin Kyyrö vanhus silmää iskien ja sormellaan heristäen jo hyvissä ajoin varoittaa neitosten parvea. Ja kun tulija sitten itsetietoisena ja käskemään tottuneena astelee käräjäpihaan, niin painuvat kaikki palmikkopäät työn puoleen, vain salavihkaa uskalletaan toisiinsa ja Kyyrö vanhukseen vilkuilla, ja vikkelät sormet ne liikkuvat niin joutuisaan kuin ei koko aikana olisi muuta ajateltu kuin näiden seppeleiden pikaista valmiiksi jouduttamista.

Imandra emäntä, Tiurin Kalevin äiti, oli tosiaan tarmokas ja taitava linnanrouva ja hänen valpas silmänsä se valvoi kaikkia juhlavalmistuksia. Väliin hän ryhtyi komentamaan jousimiehiäkin, jotka hänen mielestään enimmäkseen vetelehtivät joutilaina ja häiritsevät vain neitosten ja piikatyttöjen työskentelyä. Niin hän nytkin määrää muutamat jousimiehet asettamaan valmistunutta seppelettä paikalleen ja Helinä neito, vanhan Kekri Kumoisen tytär, saa käskyn valvoa tämän työn suoritusta.

Naisia oli Imandra emännällä apunaan suuri joukko. Paitsi Helinä neitoa, jota pidettiin jo melkein niinkuin Tiurin suureen sukuun kuuluvana, oli Tiurin linnassa tavallisesti muidenkin mainehikkaiden pohjankävijäin tyttäriä oppimassa Imandra emännän valppaalla johdolla kaikkia nuorille naisille tarpeellisia avuja. Niin oli tälläkin kertaa Helinä neidon tovereina Päiväkiven Kuisman tytär, vallaton Inkeri neito, sekä Kiviniemen Jaaman tytär Marja neito ja Unnunkosken Pärtty Rongan tytär, vielä varsin nuori Kyllikki neito. Näiden lisäksi oli Imandra emännän käskettävinä koko joukko palkkapiikoja ja orjatyttöjä, joiden kaikkien kasvatuksesta tehtävissään taitaviksi Imandra emäntä huolehti yhtäläisellä valppaudella. Orjatytöt eivät olleet sen huonommassa asemassa kuin palkkapiiatkaan. Ei näihin aikoihin enää Tiurin karjalaisilla varsinaisia orjia juuri pidettykään, Tiurin linnan orjatytöt olivat enimmäkseen orpolapsia, joita Imandra emäntä sieltä ja täältä oli kasvateikseen haalinut.

Kun seppeleet oli saatu paikoilleen ja sen lisäksi joukko nuoria koivuja portinpieliin ja lauttasillan molempiin päihin, ryhtyi Imandra emäntä neuvottelemaan Kyyrö vanhuksen kanssa itse käräjäpihan koristamisesta. Tässä kohden olikin vanha Kyyrö jo saanut ohjeet itseltään Suur-Tiurilta: käräjäpiha täytyi järjestää täyteen juhla-asuun, aivan kuin heimokäräjiä varten. Kun taatto taivahinen oli antanut näin kauniin ilman, aiottiin pohjankävijäin ensimmäinen tervetuliaismalja juoda käräjäpihassa. Sitä suurempi syy oli Tiurin taaton mielestä tällaiseen juhlalliseen vastaanottoon, kun hänen nuori pojanpoikansa, joka ehkä hyvinkin pian saisi huostaansa heimovanhimman valtamerkit, oli ollut nyt ensimmäistä kertaa pohjankävijäin johtajana.

Kaiken tämän selvittää Kyyrö vanhus Imandra emännälle, ja mikäpä saattoi Imandra emännälle olla mieluisampaa kuin hänen rakkaan poikansa ensimmäisen kotiintulon juhliminen. Niin saa Kyyrö vanhus mielensä mukaan ryhtyä käräjäpihaa somistamaan, itse hän Helinän ja toisten neitojen kera alkaa järjestää simatarjoilua jousimiesten tupaan, joka on käräjäpihan vierellä, linnan sisäpihaan vievän vaskioven vastapäätä. Sisäpihan puoleisista rakennuksista kantavat Imandra emäntä ja neitoset oluthaarikoita ja simasarvia jousimiesten tupaan. Kaikki Tiurin linnan parhaat juomasarvet tuotiin nyt esille. Oli niiden joukossa taiten taottuja ja niin raskaita simasarvia, että Päiväkiven vallaton Inkeri neito valittaa niitä kantaessaan aivan selkänsä katkeavan. Mutta huolellisesti Imandra emäntä puhdistaa jokaisesta hopeasarvesta tomuhivenet ja selvittää sitä tehdessään, mistä mikin on saatu.

— Kas tämä painava simasarvi, näyttelee hän neitosille, — tämä on Novgorodin Aleksanteri ruhtinaalta. Hän oli ainoa suuri Novgorodin ruhtinas, ja Suur-Tiurin isä, jota nimitettiin Honka-Tiuriksi, sai tämän juomasarven häneltä huomenlahjaksi, kun oli tuonut itselleen naisen Tiurin linnaan. Ruhtinaan lähettiläät tämän lahjan kuuluvat tuoneen Tiurin linnaan sen vuotisten riistamarkkinain aikana.

— Entäs tämä sarvi, jonka kannassa on näitä kummallisia riimukoukeroita? utelee Kyllikki neito pidellen käsissään omituisen muotoista simasarvea, jonka hän on juuri saanut puhdistetuksi.

— Sekö? Odotahan kun hieman tarkastan.

Imandra emäntä ottaa sarven käsiinsä ja tarkastelee sitä huolellisesti.

— Tämä sarvi on varjaagien maasta, joka on hyvin kaukana ikuisesti sulan meren äärellä, selittää hän. — Honka-Tiurin suurtaatto, jota nimitettiin Ilves-Tiuriksi, kuuluu tämän läntisen meren taa tekemillään vainomatkoilla tuoneen.

— Se Ilves-Tiuri kuuluu olleen mainio retkeilijä, tietää Helinä neito, joka on tarkasti kuunnellut isänsä ja Suur-Tiurin kertomuksia Tiurin suvun vaiheista.

— Kaikki Tiurin miehet ovat olleet suuria retkeilijöitä, mutta Ilves-Tiuri on ollut kaikkia muita suurempi, vakuuttaa Imandra emäntä.

— Minkäs vuoksi hänelle sellainen nimi annettiin… Ilves-Tiuri? utelee Kyllikki neito.

— No kun hän ensimmäisenä kaikista Tiurin miehistä koristi nopeakulkuisen viikinkilaivansa vaskikeulan taotulla ilveksenpäällä, selittää Imandra emäntä. — Hän sen teki ensimmäisenä, mutta hänen jälkeensä ovat kaikki muutkin Tiurin miehet tehneet samalla tavoin.

— Ja kaikki muut Karjalan miehet myös, lisää Inkeri neito.

— Eivätpäs kaikki, oikaisee Helinä neito, jolla on näistä asioista tarkemmat tiedot. — Laatokan takaisilla karjalaisilla kuuluu olevan karhunpää veneidensä keulassa ja muissakin aseissaan, vain Tiurin ja Vuoksen karjalaisilla on ilveksenpää.

— Niin on, todistaa Imandra emäntä. — Minähän olen itse syntynyt siellä Laatokan takana, Syvärin Karjalassa, ja siellä on karhunpää kaikissa aseissa. Mutta se ei ole heidän omaa keksintöään, se on lainaa Novgorodin miehiltä, niinkuin heillä on nykyään monta muutakin lainaa sieltä päin.

Hiukan halveksien Imandra emäntä tämän sanoi. Vaikka hän oli syntynyt Laatokan takaisessa Karjalassa, ei hän Novgorodin vanavedessä kulkevan synnyinseutuaan konsanaan puolustanut, vaan oli kiihkeä itsenäisen, Novgorodista riippumattoman Karjalan kannattaja, paljon kiihkeämpi kuin monet Tiurin Karjalan miehet olivatkaan.

Kaikki neitoset tiesivät tämän hyvin ja niin ei kukaan enää Syvärin karjalaisten asekoristeista puhetta jatkanut. Mutta olipa heillä kylliksi muutakin puhumista. Tiurin linnan sukuhopeat, jotka nyt kaikki esille kannettiin, olivat kyllä sen arvoiset, että niistä nuorten, kerran omaa kotia unelmoivien neitojen kesken puhetta riitti. Ja Imandra emäntä oli varsin kärkäs näyttelemään aarteitaan.

Tällä välin vanha Kyyrö hääräilee käräjäpihan koristamisessa. Hän on saanut apulaisikseen Kyllikki neidon veljen, nuoren Aarnin ja erään toisen asepojan, jota nimitettiin lyhyesti vain Oravaksi, kun hän oli niin ketterä kaikkien käskyläisenä juoksemaan. Näiden poikasten kera nyt Kyyrö sisäpihan puoleisesta suuresta asehuoneesta kantaa ilveksennahkoja ja verkaisia peitevaatteita, joilla koristetaan kaikki käräjäpihan istuinpaikat. Keskellä pihaa on laakea käräjäkivi, jonka päälle levitetään hienoimmasta Hollannin verasta kulta- ja hopeakirjauksin ommeltu peitevaate. Samanlaisella peitteellä koristetaan käräjäkiven ääressä oleva heimovanhimman kunniaistuin. Sukuvanhinten matalat kivi-istuimet ovat laajassa kehässä käräjäkiven ja kunniaistuimen ympärillä ja kaikkien näiden kivisten istuinrahien peitteeksi levitetään ilveksennahkoja.

Kun kaikki on näin saatu järjestykseen, noutaa Kyyrö vanhus asehuoneen kätköistä heimovaltamerkit: Tiurin suvun riimusauvan ja heimovanhimman valtamiekan. Hellävaroen, täynnä pyhää hartautta hän näitä esineitä kantaa ja puhdistettuaan sekä miekan että riimusauvan huolellisesti asettaa hän ne käräjäkiven verkapeitteelle.

Molemmat poikaset kärkkyvät uteliaina Kyyrö vanhuksen ympärillä. Kaikin mokomin he tahtoisivat näitä merkillisiä esineitä lähemmin tarkastella, mutta Kyyrö vanhus kieltää niitä käsin koskemasta. Kun pojat kuitenkin kärttämistään kärttävät, ottaa hän lopulta itse käräjäkivelle asettamansa miekan käsiinsä, hivuttelee sen sinisen kirkasta terää sormillaan ja kertoilee poikasille:

— Kukaan muu kuin käräjillä valittu heimovanhin ei saa tätä miekkaa vyöhönsä ripustaa. Kolme Karjalan heimojen taitavinta seppää ovat tämän yhtenä takoneet ja kolmen pyhän uhrilähteen vedessä on tämän terä karaistu. Kun heimon miehet käräjien aikana lähtevät tuonne uhripuistoon pyhälle lähteelle, täytyy kaikkien muiden lähtiessään riisua tähän käräjäkivelle aseensa, vain Tiurin heimovanhin saa silloinkin kantaa tämän karaistun miekan kupeellaan. Uhriakin tehdessään sen täytyy hänellä olla ja myöskin silloin, kun tässä käräjäkiven ympärillä heimon yhteisistä asioista päätetään.

Pojat ovat totisina kuunnelleet Kyyrö vanhuksen kertomusta, mutta nyt kysyy nuori Aarni:

— Minkätähden sen pitää niin olla?

— Vanhat heimotarut niin säätävät. Kaikki ne tarut ja tiedot ovat kirjoitetut tuohon riimusauvaan, mutta vain Tiurin taatto ja muutamat muut heimon vanhimmista miehistä osaavat niitä merkkejä lukea.

— Osaatko sinä Kyyrö? utelee Aarni.

— Enhän minä sellaisiin pysty. Minä olen vain Suur-Tiurin halpa jousimies.

— Ja minä tahdon tulla Tiurin Haukan jousimieheksi, selittää nuori Orava innostuneena.

— Mutta minäpä tahdon oppia myös noita riimumerkkejä lukemaan, sanoo Aarni päättävästi.

— Kenties sinä opitkin kerran, haastelee Kyyrö vanhus lempeästi. — Sinua pitää kerran isäsi kuoltua tulla käräjille ja tottahan jo silloin osannet nuokin merkit lukea.

Pojat tarkastelivat uteliaina riimusauvan outoja merkkejä, mutta pian ilmestyi heille mieluisampaa tekemistä. Eräs nuori ja hilpeä jousimies, Orma nimeltään, oli Helinä neidon pyynnöstä ryhtynyt vieritettämään ulkomuurin kupeella olevasta kellarista jousimiesten tuvan eteen täysinäisiä sima- ja oluttynnyrejä ja tähän hommaan hän nyt kutsuu avukseen myös Oravaa ja nuorta Aarnia. Siinä vilauksessa pojilta unohtui mielistä Tiurin taaton riimusauvat ja valtamiekat, pian he vierittää junnaavat kumpainenkin omaa tynnyriään, joille Orma on antanut hyvän alkuvauhdin.

Varokaa pojat, ei tänne käräjäkiveä kohti, vaan tuonne päin! neuvoo Kyyrö vanhus.

— Sinne päin tässä mennäänkin! vakuuttaa pikku Orava innoissaan ja pyöräyttää vikuroivan tynnyrin oikeaan suuntaan.

Neitoset olivat vähitellen saaneet simasarvet ja haarikat puhdistetuksi ja Imandra emäntä lähetti heidät nyt sisäpihan puolella olevaan naisten tupaan uusia hamosiaan ja otsaripojaan pukemaan. Pyrynä lensi neitojen parvi käräjäpihan yli, vähältä olivat viedä omissa askareissaan kähmivän Kyyrö vanhuksen mukanaan. Ja naisten tuvassa vasta hälinä alkoi, kun hamosia, paulakenkiä ja hopeaisia otsaripoja esille haettiin. Siinä sysittiin toisiaan, siinä oltiin sokkosilla ja taas välillä hengähdettiin sekä luvattiin toisilleen ryhtyä oikealla tavalla pukeutumaan.

Vähitellen päästäänkin oikeaan alkuun, jo otsaripaa ja hamostakin koetellaan. Varsinkin Helinä neidon pukeutumisesta toiset pitävät erikoista huolta. Vallaton Päiväkiven Inkeri härnää:

— Sidohan nyt vain tuo otsaripasi niin, että Tiurin Kalevi sen ensimmäisellä silmäyksellä hyvin huomaa!

— Hyi sinä vallaton tyttö! moittii Helinä. — Mistä sinä tiedät, jos Kalevi minusta ensinkään välittää.

— Vai ei välittäisi. Eikös Kalevin lahjoittama ole tuo otsaripakin?

‒ Eipäs kuin Imandra äidin.

— Niin, kun Kalevi ei itse tahtonut sitä suoraan antaa, selvittää Unnunkosken nuori Kyllikki asiantuntijana. — Se kuitenkin tiedetään, että Kalevi sen osti hansakestiltä viime eloajan markkinoilla. Paras otsaripa, mikä niillä markkinoilla myytiin! Niin kuului se hansakesti kehuneen.

Tätä varsin tyhjentävää tiedonantoa ei Helinä neito enää voinut tuulesta temmatuksi väittää. Kovasti punastuen hän painaa katseensa alas, kun toiset neitoset häntä pyörittelevät nähdäkseen joka puolelta, miten Tiurin Kalevin ostama koriste soveltuu hänen kulmilleen.

Kellään toisella neitosista ei vielä ollut niin julkisesti tunnettua mielitiettyä. Kyllikki neidon tosin tiedettiin heittelevän lempeitä silmäyksiä nuoren Osma Kumoisen puoleen, mutta he olivat kumpainenkin vielä oikeastaan liian nuoria. Vähemmän tunnettuja olivat Kiviniemen hiljaisen Marja neidon rakkausasiat. Hän oli jo viime eloajan markkinain aikana saanut salakihlat reippaalta Tiurin Tapparilta, joka nyt oli pohjankävijöitä vastaanottamassa. Tänä syksynä piti Tapparin päästä toiseksi Tiurin Kalevin jousimiesten päälliköksi Musakan rinnalle ja silloin he aikoivat viettää häänsä ja asettua vakinaisesti Tiurin linnaan elämään.

Päiväkiven vallaton Inkeri puolestaan kerskaili, että hän odotti vieraan maan ritaria, jonka kuvan Aslak lappalainen oli hänelle kerran näyttänyt Tiurin linnan uhripuiston pyhästä lähteestä.

— Mutta jospa se ritari jääpikin tulematta tai jos minä sen valtaan sinulta, naljailee Kyllikki otsaripaansa sovitellessaan.

— Eipäs jääkään minun ritarini tulematta eikä kukaan pysty häntä minulta valtaamaan. »Hän tulee korkeakokkaisella laivalla suuren läntisen meren takaa, kirkas haarniska on hänen ryntäillään ja leveä miekka kupeellaan, ja arvokkaalla tavalla hänet Tiurin linnassa vastaanotetaan.»

Inkeri sanelee kuin ulkoläksyä Aslak tietäjän ennustusta ritaristaan. Vallaton Kyllikki vielä hänelle naureskelee, mutta Helinä sanoo vakavasti, että kaikki Aslak tietäjän ennustukset kävivät toteen. Miksi ei siis myöskin Inkerille luvattu ritari saapuisi.

— Minulle on Aslak tietäjä myös ennustanut, jatkaa hän sitten puoliksi itsekseen ja syvä huokaus kohoaa hänen povestaan.

— Mitä hän sinulle on ennustanut? utelee Inkeri.

— Onpahan vain ennustanut, ei ehkä niin hyvää kuin sinulle, Inkeri ystäväni.

Kirkkaita kyyneleitä kiertyy Helinä neidon silmiin. Tämän nähdessään Inkeri syleilee häntä kiihkeästi ja sopottaa hänen korvaansa:

— Oliko se kovin paha ennustus? Mutta olkoonpa mikä hyvänsä, minä olen aina sinun ystäväsi. Vaikka minä olenkin toisinaan tällainen vallaton, niin saat luottaa minuun. Osaan minä olla uskollinenkin ja sinusta minä pidän aina enemmän kuin kenestäkään toisesta.

— Tiedänhän minä sinun olevan hyvän ja uskollisen, haastelee Helinä kyyneliään kuivaten. Eikä se oikeastaan niin paha ennustus… vähän vain ikävää ja kärsimyksiä, mutta niinhän aina elämässä sattuu ja minä osaan kyllä kärsiä oman osuuteni.

Inkeri syleilee häntä vielä kiihkeämmin ja tällä äänettömällä syleilyllä nämä kaksi nuorta tyttöä solmivat lujan ystävyysliiton, joka oli valmis uhmaamaan hyvinkin kovia koettelemuksia, jos kohtalotar asetti niitä heidän tielleen.

Kyllikki ja Marja neito olivat jo menneet takaisin käräjäpihaan. Sinne nyt Helinä ja Inkerikin käsikädessä kiiruhtavat, mutta kun retkeläisten veneitä ei vieläkään ollut näkyvissä, juoksivat tytöt jousimiesten tuvan takana olevaan uhrilehtoon peilailemaan itseään Tiurin pyhien lähteiden kirkkaana päilyvässä kalvossa.

Mutta minne on Kyyrö vanhus käräjäpihasta kadonnut?

Tuonne hän on mennyt sisäpihan puoleiseen asetupaan Tiurin taaton pukeutumisesta huolehtimaan. Otti mukaansa asepojat Aarnin ja Oravan ja niin he kolmisin menivät herraansa pukemaan.

Jo onkin sairasteleva heimovanhin jalkeille nousemassa. Hetki sitten hän tyhjensi maljan Aslak tietäjän valmistamaa väkevää yrttikeitosta ja lepäili sen päälle vielä hetkisen asetuvan jykevällä karhuntaljavuoteella. Lepäili ja antoi lääkitsijänsä hieroa viime aikoina pahoin jäykistyneitä jalkojaan. Nyt hän on jo noussut vuoteella istualleen, asepojat Aarni ja Orava kiinnittävät hänen jalkoihinsa keveitä paulakenkiä ja vaskisia polvirenkaita. Kyyrö vanhuksella on käsillään hienosta Hollannin verasta tehty asemekko. Se on pitkä ja hopeakirjoin edestä ommeltu ja kun Tiurin taatto on sen pukenut ylleen, kiinnitetään se uumenilta leveällä solkivyöllä, jonka hopeaheloihin on kaiverrettu hirviä ja peuroja sekä niitä metsästäviä jousimiehiä. Vielä panee Kyyrö vanhus sairaan herransa hartioille kevyen novgorodilaisen turkiskauhtanan, jonka helmuksissa ja liepeissä on leveä näädännahkapäärme. Heimokäräjillä käyttää Tiurin taatto kärpännahkakauhtanaa ja sen alla leveätä ussakkaa, jonka korukirjauksiin on kudottu kaikki sateenkaaren seitsemän väriä. Päähinekin on heimokäräjillä sen mukainen, kulta- ja hopeakirjoin ommeltu lapinlakki, nelikolkka tietäjän päähine. Nyt tyytyy hän ottamaan päähänsä tavallisen Karjalan miesten nelikairalakin, jonka koristeina on suuria hopealevyjä.

Raskas ja vaivaloinen on Tiurin taaton käynti. Hänen oikea puolensa on halpaantunut, jonka vuoksi hänen täytyy nojata melkein koko painollaan Kyyrö vanhuksen olkapäähän. Niin he kulkevat hitaasti asetuvasta sisäpihaan ja siitä edelleen vaskioven kautta käräjäpihaan. Niin he kulkevat, vanha Karjalan tietäjä ja hänen uskollinen asepalvelijansa. Monet vuosikymmenet he ovat aikanaan yhtenä retkeilleet. Nyt ovat jo retkeilyt jääneet, silmiensä valonkin on Tiurin taatto jo melkein kokonaan menettänyt. Mutta vielä on hänen kumarainen vartalonsa, sairauden ja vanhuuden runtelema, tavallista miehenmittaa paljon korkeampi. Kaikki Tiurin suvun miehet ovat olleet pitkäkasvuisia. Kaikista pisin oli Suur-Tiurin isä, jota sen vuoksi nimitettiinkin Honka-Tiuriksi. Vaaksan verran häntä pienempi on Suur-Tiuri ja samankokoinen on hänen nuori pojanpoikansa Tiurin Kalevi, jonka ensimmäistä Pohjan matkalta paluuta nyt varustaudutaan juhlimaan.

Kun Kyyrö vanhus on istuttanut herransa heimovanhimman istuimelle, tulee Imandra emäntä kunnioittaen tiedustamaan, eikö hän haluaisi jotakin juotavaa.

— No jos tuonet tilkan kuohuvaa olutta, rakas tyttäreni, virkahtaa Tiurin taatto. — Juotti tuo Lapin tietäjä minulle mokoman juoman. Hyvää lie tehnyt sairaalle ruumiilleni, mutta pahan jätti maun kielelleni, kirpeän ja polttavan, niin jos pitänee häntä hiukan ohrajuomalla huuhdella.

Vapisevin käsin ottaa hän Imandra emännän tarjoaman oluthaarikan, vapisevin käsin sen huulilleen kallistaa. Täytyi Imandra emännän hiukan tukea, muuten olisi vaahtoava juoma valkoparralle valahtanut. Tästä saa Tiurin taatto aiheen huoahtaa:

— Ei ole minusta enää urhojen juoman latkijaksikaan. Toisten pitää juotella, toisten syötellä. Jo joutaisin maan rakohon menemään.

— Rakas taatto, ethän sinä vielä niin avuton ole, väittää Imandra emäntä lempeästi. — Ja miten nyt jo maanrakohon joutaisit, kun Karjalan miehiä heimokäräjillä johdat.

— Ensi eloajan käräjillä luovutan pois heimovanhimman valtamerkit. Niin aion kotiutuneille pohjankävijöille tänä päivänä ilmoittaa. Uuden johtajan valitkoot.

— Kun se vaali vain hyvin menisi.

— Tokko se paremmin mennee, jos jääpi minun kuolemani jälkeen toimitettavaksi. Nyt on Tiurin Kalevi ensimmäisen koetusmatkansa tehnyt ja jos hyvin lienee onnistunut, niin eiköpä vaalikin menne mielemme mukaan.

Imandra emäntä vaikeni kunnioittaen. Hän näki yhtä hyvin kuin Tiurin taatto itsekin, että tämän elinpäivät olivat luetut. Ja hän tiesi senkin, että parempi oli toimittaa uuden heimo vanhimman vaali Suur-Tiurin eläessä ja hänen omasta aloitteestaan. Silloin olisi vaikea kenenkään tuoda heimokäräjillä kilpailijaa esille, jos sellaiseen kilpailuun halukkaita olisi löytynytkin, Niin, Imandra emäntä tiesi tämän kaiken varsin hyvin, mutta yhtäkaikki hän oli huolissaan. Olihan kysymyksessä hänen oman poikansa vaali. Hän olisi suonut Kalevin ehtivän sitä ennen muutamia vuosia vanhemmaksi, mutta kohtalottaret näyttivät hoputtavan tapahtumain kulkua.

Kun Imandra emäntä on mennyt omiin askareihinsa, tarkastelee Tiurin taatto kädellä silmiään varjostaen käräjäpihaa ja tiedustaa Kyyrö vanhukselta, oliko kaikki valmistukset hyvin tehdyt.

— Käskysi mukaan on kaikki tehty, ilmoittaa Kyyrö. — Puhdistettu on varastoaitat, venelaiturit. Ja tässä ympärilläsi näet kaiken niinkuin heimokäräjiä varten valmistetun.

— Missä lienee Helinä tyttäremme ja toiset Tiurin neidot?

— Tuonne menivät äsken neidot uhrilehtoon. Jos siellä kukkaseppeleitä kulmilleen sitonevat. Jos sitonevat seppeleitä myös sitä varten, jotta niillä koristavat kauan odotettuja urhoja, kauan ikävöityjä pohjankävijöitä.

— Niinpä niin, nei'ot kukkaseppeleitä urhoille sitovat miehille riistaretken samonneille. Mutta meille, Kyyrö ystäväni, meille eivät Tiurin nei'ot enää kukkaseppeleitä sido. Tuonen tytit meidän kulmillemme jo kukkiansa kylvävät.

— Se lienee taaton taivahisen säätämä elämän järjestys, virkahtaa Kyyrö vanhus. — Minä puolestani jo mielelläni lähden tuonen tuville, tuskin enää täällä elävien ilmoilla kelpaan mihinkään.

— Sinä olet minun vanha asepalvelijani, Kyyrö, ja hyvin sinä tiedät elämäntyösi tehneesi. Kunpa minulla olisi sama tieto tuonen tuville lähtiessäni.

— Kuka voi sinun elämäntyötäsi vähäksyä, suuri taatto? Viisikymmentä vuotta olet heimovanhimman valtamerkkejä pitänyt huostassasi ja Karjalan miesten asiat ovat hyvin sinun aikanasi menestyneet. Oliko Tiurin linnassa tai muilla Karjalan miehillä suuria hopea-aarteita ennen sinun aikaasi? Olivatko Tiurin karjalaismarkkinat kuuluisat, ennenkuin sinä, Tiurin taatto, ne teit kuuluisaksi? No paljonhan sinun isäsi Honka-Tiurikin teki, mutta vielä enemmästä saavat Karjalan miehet sinua kiittää ja kiittävätkin. Suur-Tiurin nimen he ovat sinulle jo elinaikanasi antaneet ja sukusi asema Karjalan miesten johtajana on nyt varmempi kuin milloinkaan ennen.

— Oikeassa lienet, Kyyrö ystäväni, virkahtaa Tiurin taatto, — oikeassa lienet siinä, että minun ei pitäisi vähäksyä elämäntyötäni. Huonomminkin olisivat Karjalan miesten asiat voineet mennä kuin ovat menneet minun aikanani. Ja kuitenkin minusta tuntuu vaikealta tuonen tuville lähtö, monet seikat, monet seikat minua huolestuttavat.

Hän hivelee vapisevin sormin käräjäkivellä olevan heimovanhimman valtamiekan sileätä terää. Sittenhän, näköjään syviin ajatuksiin vaipuneena, ottaa käsiinsä vanhan riimusauvan, jonka sivuihin oli piirretty kaikkien Tiurin sukuun kuuluneiden heimovanhinten elämäkerran tärkeimmät tiedot. Eivät hänen hämärtyneet silmänsä enää voineet sauvaan piirrettyjä riimumerkkejä lukea, mutta sormin kopeloidenkin hän niistä selvän sai. Kas tuossa oli juuri hänen vapisevien sormiensa alla hänen mainehikkaan esi-isänsä Ilves-Tiurin riimukirjoitus. Omin käsin oli kai Ilves-Tiuri sen piirtänyt: »Retkeilin monta kertaa läntisen meren takana Svean kuninkaiden maassa ja monen varjaagien kuninkaan maassa. Paljon saalista toin ja nimeäni kaikki läntisen meren takana elävät kansat pelkäävät. Menin elävänä kumpuun kolmen uskollisen asepalvelijani saattamana.»

Niin, siinä oli Ilves-Tiurin elämäntarina, levottoman retkeilijän elämäntarina. Tunnetuksi oli hän tehnyt Karjalan miesten nimen, mutta samalla pelätyksi. Oliko se kenties paikallaan niinä aikoina. Läntisen meren takana elävät varjaagien heimopäällikötkin koettivat hänen aikanaan tehdä samoin, mutta ei Ilves-Tiuri ollut yhtään heitä huonompi. Ja heidän tapaansa noudattaen hän itse meni hautaansa, kun tunsi aikansa joutuneen, kolme asepalvelijaa mukanaan… Kolme loppuun asti uskollista miestä hänellä ainakin oli… seurasivat häntä manan matkalle. Seuraisiko ehkä Kyyrö vanhus häntä, jos se tapa olisi vielä käytännössä? Varmaan Kyyrö seuraisi… olisi hänelläkin yksi loppuun asti uskollinen mies.

Hänen sormensa kopeloivat riimusauvan sivuja edelleen. Nyt löysivät ne hänen isänsä Honka-Tiurin riimukirjoituksen. Heimokäräjillä se oli tehty Honka-Tiurin kaaduttua Hämeen maassa. Hänet oli niillä käräjillä valittu isänsä jälkeen heimovanhimmaksi ja sen vaalin tapahduttua oli kirjoitus piirretty. Hän lukee sormin kopeloiden: »Honka-Tiuri oli väkevämpi kaikkia muita Karjalan miehiä ja myöskin kaikkia Novgorodin miehiä. Teki ikuisen ystävyysliiton Novgorodin viisaan Aleksanteri ruhtinaan kanssa. Sotivat yhtenä Nevajoella Svean kuninkaan ja piispan miehiä vastaan. Myös Visbyn kauppakestien kanssa teki ystävyysliiton ja laski heidän laivansa tulemaan Tiurin markkinoille. Sitten jälleen lähti sotimaan piispan miehiä vastaan ja kaatui Hämeen maassa. Siinä sodassa olivat myös Pirkkalan miehet Karjalan miehiä vastaan.»

Kas siinä oli hänen isänsä elämäntarina. Ikuinen ystävyysliitto Novgorodin ruhtinasten kanssa, mutta sen ystävyysliiton korvaukseksi oli hänen isänsä monessa sodassa saanut taistella Novgorodin ruhtinasten puolesta. Kirjoituksessa ei mainittu mitään papeista, jotka Novgorodista lähetettiin hänen isänsä aikana Karjalan miehiä kastamaan. No vähän ne papit olivat aikaansaaneet Vuoksen ja Tiurin Karjalassa, vähän hänen isänsä aikana ja vähän sen jälkeen. Laatokan takana taisivat olla jo asiat hiukan toisin, siellä kehuivat jo Novgorodin papit kirkkoja rakentaneensa.

Niin, niin, hänen isänsä oli tehnyt ikuisen ystävyysliiton Novgorodin ruhtinasten kanssa, mutta oli samalla myös suosinut Visbyn hansakestejä. Hän puolestaan oli kulkenut isänsä jälkiä, eivät voineet Novgorodin ruhtinaat häntäkään syyttää ystävyysliiton rikkomisesta, mutta kenties hän sittenkin oli enemmän suosinut läntisen meren takaa tulleita kauppamiehiä. Ja Pirkkalan miesten kanssa hän oli myös selvittänyt Kainuun maassa riistarajat, niistä oli nyt tarkat sopimukset. Siitä olikin seurauksena, että Tiurin markkinoilla oli siitä lähtien ollut paljon enemmän riistasaalista kuin aikaisemmin. Karjalan miesten asiat olisivat tosiaan olleet kaikin puolin hyvin, kun eivät vain Svean kuninkaan miehet viime vuosina olisi aiheuttaneet paljon häiriöitä.

Myös Novgorodista päin oli alkanut kuulua ikäviä viestejä, kenties vielä ikävämpiä kuin Svean miesten taholta. Novgorodin ruhtinasten lähettämät pajarit veroittivat jo Äänisen ja Syvärin karjalaisia. Nyt kuului muuan näitä ylpeitä pajareja tulleen myös Laatokan karjalaisten luo ja kuului aikovan asettua Käkisalmeen asumaan. Käkisalmessa oli vanha Karjalan ja Novgorodin miesten markkinapaikka, mutta viime aikoina oli se jäänyt pois käytännöstä. Sinne nyt pajari muutamien Karjalan miesten avustamana kuului ryhtyneen rakentamaan itselleen linnavarustusta. Myös kerrottiin pajarin lähettäneen kuuluttajan kaikkien Laatokan karjalaisten luo, että heidän pitäisi tuoda riistaveroa pajarille ja lähettää päivätyöläisiä hänen avukseen linnaa rakentamaan.

Pajarin kuuluttaja ei ollut vielä käynyt Vuoksen Karjalassa, mutta yhtäkaikki tämän Novgorodin ruhtinaan ja posadnikan lähettämän miehen hommat ovat antaneet Tiurin taatolle paljon ajattelemisen aihetta sairautensa yksinäisinä hetkinä. Novgorodissa olivat nykyään hallitsemassa vallanhimoiset ruhtinaat, jotka hyvin vähän näyttivät välittävän vanhoista, viisaan Aleksanteri ruhtinaan ja Karjalan miesten solmiamista liittosopimuksista. Niissä liittosopimuksissa oli puhetta vain ystävyyslahjoista, joita Karjalan miesten piti Novgorodin ruhtinaille lähettää. Mutta nyt ruhtinasten lähettämät pajarit eivät enää tyytyneet ystävyyslahjoihin, vaan vaativat riistaveroa ja hyviä lahjoja ja mitä kaikkea lienevät vaatineetkaan.

Tiurin taatto on ajatellut, että jos hän olisi nuorempi mies, niin hän nostattaisi kaikki Karjalan miehet, myöskin Laatokan karjalaiset vastustamaan Novgorodin pajarien vaatimuksia. Parasta olisi lähettää lähettiläitä Novgorodiin sanomaan ruhtinaalle, että Karjalan miehet eivät tahtoneet mitään pajareja luonaan suvaita. Jos ruhtinas tyytyi ystävyyslahjoihin, niin niitä he voivat ilman pajarejakin lähettää. Jos taas ruhtinas vaati veroa, niin siitä piti ensin Karjalan kaikkien heimojen yhteisillä käräjillä päätettämän.

Näin olisi Tiurin taaton mielestä pitänyt tehdä. Mutta hän oli nyt haudan partaalla hoippuva vanhus ja kykenisikö hänen nuori ja maltiton pojanpoikansa oikealla tavalla Karjalan miesten asiaa ajamaan. Oli hänellä ollut poikakin, rohkea ja taitava mies, jota oli nimitetty Majava-Tiuriksi, koska hän järjesti majavan pyynnin kaikilla Karjalan miesten omilla riista-alueilla. Tämä poika jos olisi elänyt, niin hänen käsiinsä Tiurin taatto olisi luottamuksella jättänyt Tiurin heimovanhimman valtamerkit. Majava-Tiuri oli kuitenkin mennyt tuonen tuville miehuutensa parhaina päivinä ja nyt saattoi Tiurien mainehikas suku asettaa heimovanhimman vaaliin vain kypsymättömän nuorukaisen.

Tiurin taatto on vapisevin sormin kopeloiden kysynyt neuvoa esi-isiensä riimukirjoitukselta. Ah, miksi olikin taatto taivahinen häneltä jo riistänyt silmiensä valonkin. Jos olisi edes ollut näkevä, olisi kenties vielä muutaman vuoden eteenpäin voinut lykätä uuden heimovanhimman vaalin. Nyt sitä oli mahdoton enää lykätä tuonnemmaksi; ensi eloajan käräjillä, jolloin samalla pidettiin Tiurin suuret riistamarkkinat, täytyi vaalin peruuttamattomasti tapahtua. Kunpa vain Tiurin Kalevi olisi koetusmatkansa hyvin suorittanut.

Tiurin taaton mietelmät keskeyttää muurin sakaralta kuuluva vaskitorven pitkä toitotus. Vuokselle tähystelevät jousimiehet olivat nähneet pohjankävijäin ensimmäiset vaskikeulat. Seuraavassa tuokiossa ryntää neitosten parvi uhripuistosta käräjäpihaan. Helinä neito hokee hengästyneenä:

— Rakas taatto, äiti, Kyyrö, nyt ne tulevat, kauan vuotetut! Myötävirtaan hyvää kyytiä laskevat!

Innoissaan hän rientää syleilemään Tiurin taattoa ja kysyy häneltä, saisivatko he jousimiesten mukana kiiruhtaa tulijoita vastaan lauttasillalle.

— Menkää vain, rakkaat lapsukaiset, menkää urhoja kauan vuotettuja vastaan, haastelee Tiurin taatto. — Mutta sallihan, rakas tyttäreni, minun ensin tarkastaa, onko otsaripa hyvin kulmillasi ja ovatko silmäsi sirkeät mielitiettyäsi vastaanottamaan.

Hän hivelee hyväillen eteensä painuneen Helinä neidon tuuheata tukkaa ja sen koristeena olevaa otsaripaa. Hivelee ja sitä tehdessään haastelee:

— Tuskin hämärtyneet silmäni enää voivat erottaa muotosi ihanuutta, rakas tyttäreni. Mutta tiedän sinun olevan kyllin kauniin ja hyvän Tiurin suvun jälkeläiselle. Parempaa tuskin olisimme voineet löytää Karjalan tyttärien joukosta.

Toiset neidot ovat jo kärsimättöminä odottaneet Helinää, ja nyt kaikki pyrynä kiiruhtavat jousimiesten perässä lauttasillalle. Siellä jo raikuvin riemuhuudoin tulijoita tervehditään. Tiurin Kalevi on ensimmäisenä laskenut vaskikeulansa mantereen puoleiseen laituriin. Uljas on hän muodoltaan, päivettynyt ja kevätviimojen karaisema retkeilijä. Taisi yksi ja toinen Tiurin kaunoisista kassapäistä kadehtia Helinä neitoa, kun tämä vahvasti punastuen ensimmäisenä toivottaa uljaan Kalevin tervetulleeksi. Helinä tunsi tällä hetkellä niin määrättömän onnenaallon hulvahtavan ylitseen, että olisi mielellään tahtonut heittäytyä kauan odotetun mielitiettynsä kaulaan, mutta ujous esti hänet sitä tekemästä. Tuskin hän saattoi kestää Tiurin Kalevin reipasta katsetta ja voimakasta kädenpuristusta.

Mutta seuraavana hetkenä joutui jo vanha isänsäkin häntä tervehtimään ja niin voitti Helinä neito ensi hetken ujostelun. Reippaina lähtevät retkeilijät vastaanottajineen lauttasillan yli käräjäpihaan, jossa itse Suur-Tiuri vanhan asepalvelijansa ja Imandra emännän seurassa pohjankävijät tervetulleiksi toivottaa. Kädestä pitäen Tiurin taatto jokaista tulijaa vuoronsa perään tervehtii ja kehoittaa sitten heitä maistamaan kuohuvista simasarvista, joita Imandra emäntä ja neidot jo jousimiesten tuvasta kantavat käräjäpihaan.

— Hyvin lienette matkanne tehneet? haastelee Tiurin taatto. Olisi kai viesti jo aikaisemmin tullut, jos suuremmat vastoinkäymiset olisivat vaikeuksia tuottaneet?

— Lienee vähän vastoinkäymisiäkin ollut, mutta hyvin olemme niistä selvinneet ja varppeita myöten on täydet riistaveneemme, ilmoittaa ukko Kumoinen.

— Saat olla ylpeä pojanpojastasi, Tiurin taatto. Nuoruudestaan huolimatta on hän kokeneen urhon lailla riistaretkemme johtanut.

— Niin on johtanut, niin on johtanut, kuuluu myönnytyksiä toisten retkeläisten joukosta. Ja Kiviniemen Jaama, muulloin vähäpuheinen, murahtaa nyt:

— Karhuksi minua sanotaan ja tottapa lienenkin kömpelö karhu vain. Mutta mikä lie minun käpälissäni voimaa, on se altis milloin hyvänsä iskemään, kun vain saamme nuoren Haukka-Tiurin johtajanamme pitää.

Tämä voimakas ylistyspuhe sai kaikkien retkeläisten innokkaan hyväksymisen, mutta Tiurin Kalevi naurahti ja sanoi:

— Parhaani olen koettanut tehdä, mutta tokkopa vain retkemme olisi näin hyvin onnistunut, jollei Kumoista ja kaikkia näitä toisia kokeneita miehiä olisi ollut ainaisina neuvonantajina ja avustajina. Heitä saat, suuri taatto, enemmän kiittää kuin minua.

— Tiedän, tiedän, rakas pojanpoikani. Sinulla on ollut rohkeat ja taitavat miehet johdettavina ja vielä uudestaan teille kaikille lausun kiitokseni. Nyt simaa ja ohrajuomaa maistakaa. Illalla sitten, kun riistasaalis on vanhojen tapojemme mukaan jaettu, lähtekäämme tuonne uhrilehtoon taivaan taatolle kaikista hyvistä antimista osansa antamaan. Ja sen jälkeen on tuolla minun vierastuvassani juhlapidot, joissa saatte ravita itseänne ruualla ja juomalla. Mutta asemiehillenne valmistetaan pidot tänne jousimiesten tupaan. Ruuan ja juoman ei pidä Tiurin linnassa tänä iltana keneltäkään puuttuman. Siitä on Imandra tyttäreni etukäteen huolen pitänyt.

Ennenkuin pohjankävijät lähtivät riistasaalista jakamaan, ilmoitti Tiurin Kalevi taatollensa Visbyn lähettilästen ja ritari Niilon matkalla olosta Tiurin linnaan. Sairas heimovanhin näytti suuresti ilostuvan tästä tiedosta, mutta ei hän mielihyväänsä mitenkään sanoin ilmaissut. Käski vain Imandra emännän laittaa Tiurin linnan parhaat vierashuoneet kuntoon tulijoita varten. Sitten hän Kyyrö vanhuksen käsivarteen nojaten lähti sisäpihan puolella oleviin huoneisiinsa levähtääkseen siellä ennen uhritoimituksen ja illan juhlapitojen alkamista.

IV Luku.

UHRIJUHLA JA JUOMAPIDOT.

Kesäpäivän laskuaan lähetessä valmistutaan Tiurin linnassa suureen uhrijuhlaan. Jälleen kokoontuvat pohjankävijät jousimiehineen käräjäpihaan, josta sitten, heimovanhin etunenässä ja pyhän taikarummun päristessä, lähdetään juhlallisena kulkueena uhrilehtoon.

Jo ovat kaikki pohjankävijäin mainehikkaat päälliköt täyteen sotisopaan ja kiiltäviin kypäripäähineisiin pukeutuneina paikallaan. Joukossa nähdään myös useita kotona olleita sukuvanhimpia, jotka retkeläisten tulosta tiedon saatuaan ovat kiiruhtaneet Tiurin linnaan ollakseen läsnä edes tässä retkeläisten kunniaksi toimeenpantavassa uhri- ja juomajuhlassa, jossa Tiurin linnan ehtoisan Imandra emännän parhaiden antimien tiedetään vuolaana vuotavan vieraiden kestitykseksi.

Muita ketterämpänä puikkelehtii uhrijuhlan alkamista odottelevien joukossa Kuparsaaren vanha Antero Äyrämöinen. Hän on onnellisesti saattanut harvinaiset vieraansa Tiurin taaton luo ja nämä ovat jo antaneet arvokkaat lahjansakin Karjalan miesten heimovanhimmalle. Näistä lahjoista ja vieraiden matkan tarkoituksesta nyt kiivas lännen miesten ystävä kaikille juhlavierasten joukossa tapaamilleen riittäville selkoa tekee. On joutunut mukaan pari Laatokan karjalaistakin, jotka ovat jo joutuneet tekemisiin Käkisalmeen pesiytyneen Novgorodin pajarin kanssa. Näitä Antero Äyrämöinen säälimättä kaikkien kuullen ivailee, kun eivät ole sen tiensä karkoittaneet pajaria luotaan.

Toinen Laatokan karjalaisista, Lahdenpohjan miesten heimopäällikkö Nirkko selittää:

— Harvat meistä pajaria suosivat, melkein varkain hän on tullut luoksemme. Laatokan täkäläisiä sillä kuuluu olevan ystävinään, Uuksun vanha Sermi ja Syvärin miesten kuulu heimovanhin Makari, jotka kumpainenkin kuuluvat jo pyhätön Novgorodin papeille rakentaneen.

— No miksi eivät pidä myös pajaria siellä pyhättöjensä luona, vaan lähettävät tälle puolen Laatokan: kivahtaa Antero Äyrämöinen.

— Meidän pitäisi antaa pajarille hyvä lähtö naapuruudestamme, murisee Kiviniemen väkevä Karhu, joka on aina tottunut enemmän luottamaan käpäliinsä voimaan kuin viisaan pään harkintaan.

— Liekö pajarilla paljon jousimiehiä mukanaan? tiedustelee Unnunkosken Ronka, jonka mielestä Kiviniemen Karhun suorasukainen ehdotus oli kaikin puolin harkitsemisen arvoinen.

— Kuka hänen jousimiehensä on käynyt tutkimassa? sanoo Nirkko. — mutta pajarin kuuluttaja ja hänen rummunlyöjänsä kuuluvat olevan kärtsäkoirien veroisia ahmatteja. Missä ovat kulkeneet, aina ovat tarvitsemansa viljan ja karjan ryöstäneet ja kuka on vastaan pannut, sen ovat solmuruoskalla suomineet.

— No niin se pajari kärtsäkoirineen teitä hallitkoonkin, niin opitte kerran tietämään, millaista on se kehuttu Novgorodin ruhtinasten ystävyys, ilkastelee Antero Äyrämöinen. — Minä olen tuonut tänä päivänä Tiurin linnaan Visbyn hansakestien ja Viipurin linnanisännän lähettiläät. Hyviä lahjoja oli heillä mukanaan Tiurin heimovanhimmalle, mutta Novgorodin ruhtinaan lähettämä pajari teitä solmuruoskalla kurittaa. Siinä ovat hänen hyvät lahjansa.

Joukosta kuuluu uhkaavaa murinaa, kiihtymys kutsumattomana tungettelijana Tiurin karjalaisten naapuruuteen saapunutta Novgorodin pajaria kohtaan on nousemassa. Ei olisi paljon tarvittu, kun nämä vapauttaan rakastavat miehet olisivat olleet Kiviniemen Jaaman ehdottamalla tavalla valmiit pajaria vastaan lähtemään.

Mutta kiihtyvä keskustelu nyt itsestään taukoaa, sillä sisäpihalta tuovasta vaskiovesta tulee käräjäpihaan Tiurin taatto, Kyyrö vanhuksen ja Kekri Kumoisen sekä pojanpoikansa Tiurin Kalevin saattamana. Täydessä heimovanhimman juhla-asussa on tällä kertaa Suur-Tiuri; uumenillaan välähtelee sateenkaarikirjauksin kudottu ussakka, hartioillaan on kärpännahkaviitta ja päähineenä kallisarvoisesti koristeltu lapinlakki, tietäjän päähine. Käräjäkiven äärellä Kekri Kumoinen, pohjankävijäin vanhimpana miehenä, sitoo hänen vyölleen heimovanhimman valtamiekan käskien samalla kaikkien muiden sukuvanhinten ja pohjankävijäin riisua aseensa. Näin hän sanoo:

— Karjalan miehet, Tiurin pyhään uhrilehtoon lähdemme, taivaan taatolle maan ja veden antimia viemään, häneltä siunausta anelemaan. Jotta uhrimme hyvä ja mieluinen olisi, tähän käräjäkivelle, urhot, siksi aikaa säilänne riisukaa. Vain yksi valittu joukostamme saapi uhrimiekan kantaa!

— Vain yksi valittu joukostamme saapi uhrimiekan kantaa, kertaa vanha Antero Äyrämöinen laskiessaan oman miekkansa käräjäkiven verkapeitteelle.

Samalla tavalla kertaavat kaikki muut sukuvanhimmat ja pohjankävijät riisuessaan kukin vuoronsa perään käräjäkivelle aseensa.

Nyt tuodaan uhrilahjat esille; pyhiksi vihittyihin juomasarviin laskettua simaa ja olutta sekä niinikään Tiurin pyhässä lähteessä vihittyyn kylvökoppaan pantua ohraviljaa. Teurasuhria käytettiin näihin aikoihin enää harvoin, korkeintaan syksyisessä kekrijuhlassa. Muulloin tyydyttiin uhraamaan vain maan antimia. Tiurin Kalevi ja muutamat vanhimmat miehet joukosta saavat kantaakseen uhrilahjat ja niin lähdetään liikkeelle. Edellä kulkee Kekri Kumoinen harvakseen pyhää taikarumpua päristäen. Hänen jäljessään astelee Tiurin taatto vanhan asepalveluansa Kyyrön tukemana. Muut vanhimmat ja pohjankävijät seuraavat parittain ikänsä ja arvonsa mukaisessa järjestyksessä. Kulkueen päättävät jousimiehet ja viimeisinä naiset, jotka myös saavat mukana olla, vaikka vain kauempaa uhritoimitusta katsellen.

Uhripaikalla, Tiurin pyhän lähteen äärellä toimittaa Tiurin taatto tavanmukaiset uhrimenot, kiittää taattoa taivahista Karjalan miehille osoitetusta suopeudesta ja anelee, että edelleenkin maan vilja hyvin menestyisi, vesissä ja riistamailla olisi runsaasti antimia ja että Karjalan kaunis maa saisi olla rauhassa vainolaisen hävityksiltä. Uhrimenoja lukiessaan hän vuoronsa perään kustakin astiasta tiputtaa pyhään lähteeseen uhriantimia. Rumpu pärisee koko ajan hiljaisessa tahdissa. Voimakkaasti vaikuttavat urosten mieliin Tiurin taaton uhriluvut. Melkein sokea hän on ja vanhuudesta kuihtuneet kätensä vapisevat, mutta syvästä rinnasta kohoava äänensä kaikuu vielä voimakkaana ja selkeänä. Tuntuu kuin illan tyvenessä uhrilehdon pyhät puutkin hänen sanojaan hartaina kuuntelisivat ja metsän lintuset ovat vaienneet, jotta iäkkään heimovanhimman anelu yksinään kantautuisi taaton taivahisen kuuluviin. Ja kun Tiurin taatto anelussaan kohottaa vapisevat käsivartensa taivaan puoleen, niin kohoavat itsestään kaikkien muidenkin käsivarret ja useat vanhemmista miehistä toistavat puoliääneen heimovanhimman uhrilukuja.

Pyhän lähteen partaalla on pieni uhrihuone, johon tämän yleisen uhritoimituksen jälkeen useat vievät uhrilahjojaan. Kuka uhraa pyhän lähteen suojelushengelle kiiltävän hopearahan, kuka otsarivan tai muun riistamarkkinoilta ostamansa korukapineen. Varmaan joku nainen on salaa tuonut uhrihuoneen seinälle hopeaisen kaularistinkin, jonka hän on kai saanut joltakin kiertelevältä, Novgorodin oikeauskoisen kirkon esirukouksia ja pyhiä esineitä kaupittelevalta erakkomunkilta. Näiden pyhien miesten sallittiin Vuoksen Karjalassakin yleensä vapaasti liikuskella. Siellä täällä olivat he vanhojen uhrihuoneiden rinnalle saaneet rakentaa vinoristillä varustettuja kirkon pikkupyhättöjäkin. Mutta näissä pyhätöissä käydessäänkin Karjalan miehet ja naiset pitivät sitkeästi kiinni vanhoista uhrimenoistaan. Jos kirkon pyhättöön uhrilahjoja viedään, niin samalla kertaa ja kenties vielä auliimmalla kädellä niitä viedään vanhaan, esivanhempien aikuiseen uhrihuoneeseen.

Mutta jopa on uhrimenot loppuun suoritettu, jo on uhrikulkue palannut takaisin käräjäpihaan. Samassa järjestyksessä tapahtui palaaminen kuin lähtökin ja nyt jo sukuvanhimmat ja pohjankävijät miekkoja vyöllensä vyöttelevät. Nyt alkavat Tiurin taaton ja Tiurin linnan ehtoisan Imandra emännän juhlapidot, joissa on runsaasti sekä ruokaa että juomaa.

Yltäkylläinen pitopöytä on järjestetty sekä jousimiesten suureen tupaan että sisäpihan puolella olevaan Tiurin taaton vierastupaan. Aikaisempina vuosina Tiurin taatto kestitsi sekä pohjankävijöitä että heidän jousimiehiään samassa pitopöydässä, mutta kun pitovierasten luku on vuosi vuodelta karttunut yhä suuremmaksi, on tästä vanhasta tavasta täytynyt luopua. Joku mainehikkaimpia pohjankävijöitä jää kuitenkin aina jousimiesten tupaan ja asettuu pitopöydän päähän varatulle kunniaistuimelle pitojen isäntää edustamaan.

Tavallisesti on viime vuosina ollut jousimiesten pöydässä isännyyttä hoitelemassa Kiviniemen Karhu, joka hyvänä syömärinä ja vielä parempana urosten juoman latkijana olikin kaikin puolin vanhempien jousimiesten mielen mukainen mies heidän pöydässään kunniapaikalla istumaan. Tällä kertaa vanha Kekri Kumoinen kuitenkin ehdottaa, että Karhu tulisi vaihteen vuoksi heimovanhimman pöytään ja Päiväkiven Kuisma jäisi jousimiesten isännäksi. Ehdotus ei kuitenkaan miellytä jousimiehiä, heidän joukostaan alkaa kuulua äänekästä nurinaa ja vastalauseita. Viimein eräs Tiurin Musakan jousimiesjoukkoon kuuluva, Lari taaton nimellä tunnettu jättiläinen vääntäikse joukosta esille ja sanoo:

— Elä pane pahaksi, vanha Kekri kuomaseni, eläkä sinäkään, Päiväkiven isäntä, pahaksesi pane, mutta Kiviniemen Karhun me tahtoisimme pitää.

Joukosta kuuluu innokkaita ääniä:

— Kiviniemen Karhu on meidän mies! Kiviniemen Karhu on meidän mies! Hänestä emme luovu!

— Siinä sen kuulette, sanoo Lari taatto ja asettuu sääret hajallaan Kekri Kumoisen ja Päiväkiven Kuisman eteen.

— No minkäpäs sille sitten mahtaa, nauraa Päiväkiven Kuisma. — En minä väkisin joukkoonne tule!

— Eipä siltä, saat sinäkin kernaasti tulla, mutta kyllä nämä pojat tahtoisivat myös Kiviniemen isännän luonaan pitää.

— Tunnen minä teidät, veitikat, murahtaa Kiviniemen Karhu. — Kilpaa taas mielisitte simasarvia tyhjentää ja sitten kaikkea muuta hullutusta tehdä, mutta minäpäs pidänkin nyt teidät kauniisti ohjaksissa. Ei liikoja latkitakaan tällä kertaa, sen saatte nähdä!

Näin uhkaillen hän jousimiesten sankassa joukossa työntyy tuvan ovesta sisään ja istahtaa yleisen tyytyväisyyden vallitessa pöydän yläpäähän leveälle kunniapaikalleen. Vanhat jousimiehet eivät hänen uhkauksiaan ollenkaan todesta ottaneet, he tiesivät varsin hyvin entisestä kokemuksesta, että kun suuri simasarvi oli muutamia kierroksia tehnyt, ei Kiviniemen Karhu enää uhkauksiaan muistanut ja silloin oli hän niin mainio pitopöydän isäntä, ettei jousimiesten mielestä parempaa olisi hakemallakaan löytänyt.

Itsensä Tiurin taaton pitopöydässä oli lähinnä kunniaistuinta paikat Visbyn lähettiläillä ja ritari Niilolla. Pöydän alapäässä oli toinen kunniaistuin, joka kuului ukko Kumoiselle, tämänvuotisten pohjankävijäin vanhimmalle miehelle. Lähimmiksi seuralaisikseen oli Kumoinen saanut vanhan Antero Äyrämöisen ja Lahdenpohjan Nirkon.

Tästä olikin seurauksena, että vanha Äyrämöinen jälleen alkoi haastella mieliaiheestaan, Käkisalmen pajarista, jonka ansioiden maalaaminen aikaisemmin käräjäpihassa oli hänen mielestään jäänyt vallan keskeneräiseksi. Ukko Kumoinenkin oli jo saanut kuulla pajarin hommista Laatokan karjalaisten luona, mutta malttavana miehenä ei hän niin päätä pahkaa tahtonut lähteä pajaria aseiden voimalla karkoittamaan. Hänen mielestään olisi pajarin luo pitänyt lähettää miehiä kysymään, tahtoiko hän olla Karjalan miesten ystävänä ja kunnioittaa vanhoja liittosopimuksia. Jos hän sen lupaisi, niin silloin hänelle kenties voitaisiin lähettää ystävyyslahjojakin, vaikka nämä lahjat oikeastaan kuuluivatkin vain kauppamiesten raadin valitsemille Novgorodin ruhtinaille.

Antero Äyrämöinen piti kerrassaan tarpeettomana lähettiläiden lähettämistä pajarin luo. Hän tuiskahti Kumoiselle:

— Kuulehan, vanha retkeläistoveri, oletpa sinä kovin suopea Novgorodin pajarille. Mutta minä kysyn sinulta yhden asian: Jos susi tulee sinun lammaslaumaasi, niin lähetätkö sinä ensin miehiä siltä harmaaturkilta veijarilta kysymään, tahtooko se olla sinun lampaittesi ystävä? Etpäs totisesti lähetäkään miehiäsi mokomalle asialle, vaan tempaat jousen ja nuoliviinen seinältäsi ja niin menet täyttä kyytiä sutta laumastasi pois häätämään. No niin, aivan samanlainen susi, harmaaturkki veijari, on Novgorodin pajari. Hän on ollut jo verottamassa Laatokan takana eläviä Karjalan miehiä, nyt hän aikoo pesiytyä näille maille, tämän puolen karjalaisilta riistaveroa kärkkymään, mutta sinä olisit vielä valmis hänelle ystävyyslahjojakin viemään.

Vanhan Äyrämöisen terävät sanat Käkisalmen pajarista herättivät suurta mieltymystä lähellä istuvassa Tiurin Kalevissa. Myös Unnunkosken Pärtty Ronka oli sitä mieltä, että tuskinpa kannatti pajarin luo lähettää miehiä mitään kysymään. Viisainta olisi ollut lähettää vain yksi luotettava vakooja ottamaan selvää paljonko pajarilla oli mukanaan jousimiehiä ja peitsenkantajia ja sitten toimia sen mukaan.

— Hyvissä ajoin olisi mokomasta naapurista eroon päästävä, sanoo hän. — Jos pajarin sallitaan rauhassa korjata Käkisalmen vanha, Karjalan miesten itsensä laiminlyömä linnavarustus hyvään kuntoon, niin pelkäänpä, että pajari alkaa näytellä meille Tiurin miehillekin hampaitaan, muuttuu sudeksi, niinkuin vanha toverimme Äyrämöinen sanoo.

Ei vanha Kumoinenkaan pitänyt viisaana, että Laatokan karjalaiset ilman muuta olivat sallineet pajarin asettua Käkisalmeen asumaan.

— Minkäs me hänelle mahdoimme, valittaa Lahdenpohjan Nirkko. — Hajallaan ovat meidän miehet tällä puolen Laatokan ja tuolla puolen taas on pajarilla ystäviä. Teillä Vuoksen miehillä on täällä luja linnavarustus ja teillä on viisas ja kokenut heimovanhin, jonka käskyjä kaikki miehet tottelevat. Hyvä teidän on täällä puhua pajarin karkoittamisesta, mutta me emme siihen pysty.

Tiurin Kalevi on vaieten kuunnellut Laatokan karjalaisen valittelua. Nyt hän ei enää voi itseänsä pidättää, vaan huudahtaa:

— Sinä sanoit Kumoinen, että Käkisalmen pajarin luo pitäisi lähettää miehiä kysymään, tahtooko hän olla karjalaisten ystävä. Minun mielestäni ei niitä miehiä pitäisi lähettää pajarin luo, vaan Laatokan karjalaisten luo. Siellä näyttävät urokset unohtaneen jousen jänteen kiristämisen. Meidän miestemme pitäisi mennä heille se taito uudestaan opettamaan.

— Kas nepä sanat olivat minun mieleni mukaiset! huudahtaa Äyrämöinen innostuneena. — Niistä sanoista helähti oikeata Tiurin terästä ja haluisinpa kuuluttaa ne kaikille tässä pitopöydässä istuville. Naulan päähän sanotut sanat kaikin puolin. On synti ja suuri häpeä, että Karjalan miehet Laatokan puolella ovat unohtaneet jousen jänteen kiristämisen, mutta Tiurin miesten pitää heille se taito jälleen opettaa.

Vanha Kumoinen koettaa hiukan hillitä helposti tulistuvan Antero Äyrämöisen innostusta ja haastelee:

— Kenties tulee kerran aika eteen, jolloin meidän täytyy tehdä nuoren Kalevin sanojen mukaan ja ryhtyä opettamaan Laatokan karjalaisille jousen virittämistä. Käkisalmen pajari saattaa meidät siihen pakottaa, mutta mahtavasti sittenkin toimikaamme. Novgorodin ruhtinaat ja posadnikat eivät saa päästä syyttämään meitä Tiurin miehiä ystävyysliiton aiheettomasta rikkomisesta.

Pöydän yläpäässäkin, jossa istui Tiurin taatto ja hänen lähimpänä naapurinaan Visbyn raadin lähettiläs, pyrki haastelu menemään Käkisalmen pajariin. Vanha ja ovela Bartolomeus, vaikka olikin vasta muutamia tiimoja ollut Tiurin linnassa, oli sentään ehtinyt ja onkia tietoonsa yhtä ja toista Karjalan viimeisistä tapahtumista. Hän tiesi jo tarpeeksi Käkisalmen pajaristakin ymmärtääkseen, että tämän miehen hommat eivät voineet olla mieleen Tiurin karjalaisille. Niin koettaa hän varsin varovaisesti tiedustella, mitä Tiurin miesten heimovanhin ajattelee uudesta naapuristaan. Tiurin taatto kuitenkin vastaa vanhan Bartolomeuksen tiedusteluun vältellen. Hän virkahtaa vain:

‒ Vasta vähän aikaa on pajari ollut meidän Tiurin miesten naapurina, niin mistäpä hänen aikeitaan tietäisimme.

— Lienee hän kuitenkin käynyt herransa Novgorodin Ilja ruhtinaan puolesta sinua tervehtimässä, niinkuin hyvä tapa vaatii?

Tämä kysymys ei näyttänyt Tiurin heimovanhinta miellyttävän, mutta hän vastaa siihen näköjään aivan rauhallisena:

— Kun Novgorodin ruhtinaat milloin ovat lähettäneet pajarejaan Tiurin linnaan, ovat ne olleet heidän parhaita pajarejaan tai sitten ne ovat olleet kunnioitettavan raadin jäseniä. Tästä pajarista en ole aikaisemmin mitään kuullut, mutta lienee hän vain ruhtinaan tai raadin halvempia asemiehiä. »Pajarin lapsiksi! niitä sanotaan eikä näitä miehiä sovi lähettää vierasta ruhtinasta tai heimovanhinta tervehtimään, sillä se olisi suuri häväistys sille ruhtinaalle tai heimovanhimmalle, jonka luo heidät lähetettäisiin.

Tämä karu vastaus osoitti varsin hyvin, mitä Tiurin heimovanhinkin uudesta naapuristaan ajatteli. Viisas Bartolomeus varoi enää Käkisalmen pajaria mainitsemasta, hän käänsi taitavasti haastelun muihin asioihin ja alkaa vihdoin kehua Tiurin Imandra emännän laittamien pitoruokien ja juomien oivallisuutta.

Pitopöydän runsaat antimet ansaitsivatkin kehumisen. Paitsi monenlaisia keitettyjä ja paistettuja liharuokia, oli pöydässä myös lihavia ja suuria Vuoksen lohia, joita saatiin Tiurin koskesta ja jotka jo näihin aikoihinkin olivat hyvin laajalti tunnettuja. Niinpä monet Novgorodin ruhtinaat pitivät niitä pitopöydissään parhaana herkkuna. Palanpainimena oli vaahtoavaa olutta ja väkevää simaa. Olut kaadettiin tavallisiin katajahaarikoihin, joita Tiurin neidot asettivat jokaisen vieraan eteen. Kuohuva sima taas laskettiin suuriin juomasarviin, jotka pöydän molemmilta kunniapaikoilta lähtien kiersivät miehestä mieheen, kunnes tyhjentyivät. Helinä ja Päiväkiven Inkeri neito vaihtoivat aina tyhjentyneet sarvet täysinäisiin. Helinä seisoi koko ajan Tiurin taaton takana tarjoilua valvomassa, mutta pöydän alapäässä hoiti samanlaista tehtävää Inkeri neito.

Kun vieraat olivat syöneet pitoruokia kylläkään ja simasarvet alkoivat ahkerasti kiertää, koroitti Tiurin taatto äänensä ja haastoi kunniapaikaltaan:

— On vanhojen tapojemme mukaista, että runontaitavat urohot nyt meitä lauluillansa huvittavat. Tahdomme kuulla viimeisestä retkestänne Pohjolan maille ja ken muistaa, laulakoon myös Tiurin miesten menneistä vaiheista. Lauluissa urohot muinaiset, ammoin jo kumpuihin menneet, tulevat jälleen meidän luoksemme ja ehkäpä näitä kaukaisen maan vieraitakin heidän sankaritekonsa hiukan huvittavat.

Kahta kehoitusta eivät runontaitavat pohjankävijät odottaneet. Kun oli tuotu esille vanha viisikielinen kantele, lauloi vanha Kekri Kumoinen sillä sanojaan säestäen ensimmäisenä laulun viimeisestä Pohjan matkasta. Ryhöpartaansa kerran kaksi pyyhkäisten hän ensin hetkisen sormieli kantelon kieliä ja sointuja hyreksi. Sitten alkoivat sanat säkeiksi sulaen hänen huuliltaan virrata. Kaiken hän lauloi, urhojen Vaikean talvisen matkan Kainuun perukoille, Kainuun miesten käräjillä käynnin ja riistaverokiihtelysten kannon talvisen taivaan alla markkinanuotioiden äärellä. Vielä hän lauloi ahkiolla ajon Lapin tundrojen tulipalopakkasessa, revontulten rätisevän loimun ja Tulilapin velhojen vieraspidot urhoille etelän mailta tulleille.

Pitkä ja komea oli Kekri Kumoisen laulu, harvoin oli sen veroista kuultu Pohjan matkalta palanneiden urosten pitopöydässä.

Mutta jopa oli toistenkin vuoro saada kantelo viisikielinen sormiensa alle. Monta oli runontaitavaa miestä, muita etevämpiä siinä taidossa kenties olivat vanha Antero Äyrämöinen ja Päiväkiven Yrjänä Kuisma. He nyt vuoron perään alkoivat laulaa Tiurin miesten vainomatkoista menneinä aikoina. Antero Äyrämöinen lauloi Honka-Tiurin ja Novgorodin Aleksanteri ruhtinaan yhteisistä sotaretkistä piispan miehiä vastaan, mutta hän lopetti laulunsa sillä sanonnalla, että nyt olivat Novgorodista kaikki viisaat ja hyvät ruhtinaat maan rakohon menneet ja Karjalan miesten oli parasta etsiä muualta ystäviä.

Suurta mieltymystä herätti hänen laulunsa pitopöydässä, mutta vielä mieluisammin kuunneltiin Yrjänä Kuisman pitkää laulua Ilves-Tiurin monista retkistä Kainuun maahan ja vielä kauemmas Svean kuninkaiden ja varjaagien maahan. Näin tämä pitkä sankarilaulu kuului:

»Ilves-Tiuri, uljas Tiuri sotija ol' syntymästään, rauhan toit' ei rakastanut, miekan meluun mieli paloi.

Kainuun maahan kulki ensin, kävi Kainuun käräjillä. Miestä siell’ on monenmoista riistamaiden mainioiden:

Siellä pirun pirkkalaiset, rumat urhot Ruijan rannan, viel’ on miestä miekallista Vienan mailta matkannutta.

Taitajat on, tietomiehet Tulilapin tundran takaa, meren jäisen jänkämailta velhot vii'en valtakunnan.

Umpiyön on yrkölöitä revontulten roihumailta, Perälapin perkeleitä, tietäjiä mannun mahdin.

Ilves-Tiuri, uljas Tiuri kaikki haastoi kalpaleikkiin, syntyi tuosta tuima taisto, miekan melske, jousen viuhke

Kaikki voitti Tiurin urho, kaikki voitti, kaikki kaatoi. Miekoin sääti riistarajat, velhokansan verot kantoi.

Ajoi tuolta ahkioilla, ajoi urho miehinensä. Miehet mielin haastelevat, mutta Ilves-Tiuri lauloi:

»Hämeen maassa mainiossa riistaa on ja rikkautta, läkkä, urhot, sieltä kautta, verot nuokin kantanemme!»

Näin hän haastoi, näin hän lauloi talviöiden nuotioilla. Urhot tuosta innostuivat, syttyi uusi sodanpalo.

Vihurina Ilves-Tiuri tuli pohjan tuiskun tietä, tuli pyryn pyörtehinä Hämeen maahan mainiohon.

Riistamaita matkoavi, kaikki ryösti, kaikki raastoi, ajoi saaliin ahkioihin, miehet miekalliset kaatoi.

Näinpä kulki kuulu urho Tiurin maille mairehille. Tiurin naiset naurumiellä urhoansa uottelevat.

Mutt' ei Ilves-Tiurin mieli vielä naisten nauratteluun, toisa paloi urhon mieli, suurempahan sodan meluun.

Niin hän nosti urhot uljaat, Tiurin miehet mainioimmat. Vaskikeulat varustettiin, kilvan purjepuita vuoltiin.

Viisitoista vaskikeulaa laskettihin lainehille, näillä Ilves-Tiuri lähti lännen merta kyntämähän.

»Urhot, olkaa mielissänne», näin hän haastoi, »ylhä Odin tahi taatto taivahinen Svean miesten maata vainoo.

Svean miesten kuninkaille kuolon arpaa kohta lyömme, tasapäässä taistelossa voiton heistä helpon viemme!»

Näin hän lauloi lakkapäillä, miehiänsä rohkaisevi, kunis joutui taiston hetki, taiston hetki, miekan melske.

Paljon kansaa silloin kaatui, Svean miehet mainioimmat kumpuun luotiin urhot uljaat, jaarlit jalot, valituimmat.

Koston vasamana kulkee Ilves-Tiuri lännen maita, ryösti, poltti kaupunkeja, laivat saalihilla täytti.

Kulki tuosta tuonnemmaksi Götan maahan, Juutin maahan, ikimeren äärtä kiersi vii'en vuonon, vuorten maahan.

Tuli tunturien alle, jossa asui miehet maineen, varjaagien heimokunta, monta merta kulkenehet.

Kauan tuolla Ilves-Tiuri viipyi mielivierahana Yngve jaarlin, kuulun kuoman, laati veljesliiton lujan.

Antoi jaarli tyttärensä Ilves-Tiurin puolisoksi. Viikon häitä vietettihin, syötiin, juotiin kuuta kolme.

Sumu saartoi ikimerta, vuonon suulla seinä seisoi. Vaan kun kevään päivä koitti, silloin Ilves-Tiuri lauloi:

»Gunhildani kaunoiseni, marjaseni, maireheni, nyt on lähtö Tiurin maille, Tiurin linnan valtiaaksi!»

Kauan eli Karjalassa marja maalta vierahalta; Kauan eli Ilves-Tiuri Tiurin suvun suuri urho.

Vielä miesnä vanhenneena astui kerran vaskikeulaan, alkoi uuden vainomatkan, Svean maahan taasen kulki.

Oli Svean ristikansa Karjalata ahdistanut, tuon nyt kosti Ilves-Tiuri, kirkot poltti, piispan linnat.

Sigtunassa Svean jaarlit piti pitkää neuvoansa, kunis iski Tiurin ilves tuonen tuiman laulun laulain.

Näinpä eli Ilves-Tiuri, vaan kun vanhuus voimat voitti, kansan kutsui katajille, vielä viime kerran haastoi:

»Itse kuljen kumpuhuni, itse matkaan manan maihin, itkijää en ikävöitsc, murhevirren vierittäjää!

Kauan elin maailmassa, Kauan elin, kohta katoon, vaan te urhot, Tiurin urhot, minun laiva polttakaatte!»

Näin hän viime virren lauloi, kulki kuolinkumpuhunsa. Näin hän eli, näin hän meni. Poltettu on vaskikeula.»

Tämä oli Päiväkiven Yrjänä Kuisman laulu Ilves-Tiurin elämästä ja kuolemasta. Vielä taisi hän monta muutakin laulua Tiurin miesten menneistä vaiheista.

Jos kaikki Karjalan miehetkin hänen laulujaan suurella mieltymyksellä kuuntelivat, niin vielä ihastuneempia olivat muukalaiset vieraat, Visbyn hansakestien lähettiläs vanha Bartolomeus, saksalainen herra Vilhelm ja Niilo ritari. Jo nyt Karjalan miesten oloja epäilevä Vilhelm herrakin sai nähdä, että Karjalan miehet olivat monessa asiassa täysin lännen miesten veroisia, vaikka eivät kaikki liene vielä ristiä ja madonnaa kumartaneetkaan.

Niilo ritari oli jo aikaisemmin kuullut paljon kertomuksia Karjalan miesten mainetöistä, mutta vasta nyt kuulemistaan Yrjänä Kuisman lauluista hän oppi tuntemaan, että Tiurin linna oli jo hyvin vanha, paljon vanhempi kuin monet vanhimmatkin linnat ja kaupungit hänen omassa kotimaassaan. Ja koko ajan, hämärästä menneisyydestä lähtien, olivat nykyisen Tiurin heimovanhimman esi-isät tätä linnaa hallinneet ja olleet Karjalan miesten johtajina. Mitä olikaan hänen oma herransa ja käskijänsä, Viipurin linnanisäntä Pietari Jooninpoika tämän harmaantuneen Tiurin uroksen rinnalla. Tuskin Svean maan kuninkaitakaan voi asettaa arvossa hänen rinnalleen. Kun hänen vieressään istuva Päiväkiven Yrjänä Kuisma on laulunsa lopettanut, sanoo hän tämän ajatuksensa pöytätoverilleen. Tähän vastineeksi Yrjänä Kuisma naurahtaa.

— Suur-Tiuri voisi yhtä hyvin olla meidän kuninkaamme kuin Birger kuningas on teidän ja koko Svean maan kuningas. Karjalan miehille on kuitenkin se nimi vieras. Meillä on vain heimovanhin, joka valitaan Tiurin käräjillä, niinkuin teidän maassanne kuningas Moran kiven luona pidetyillä käräjillä valitaan.

Kun ritari Niilo oli tarpeekseen Karjalan menneistä oloista kuullut, alkoi hän kysellä nykyisistäkin. Hän tiedusteli Päiväkiven isännältä, oliko varmaa, että nuori Tiuri tuli suuren taattonsa jälkeen valituksi Tiurin miesten heimovanhimmaksi.

— Hänen vaalinsa on yhtä varma kuin jos se olisi jo tapahtunut, vakuuttaa Päiväkiven isäntä. — Ei tule Tiurin heimokäräjillä kenenkään muun valitseminen kysymykseen kuin Tiurien suureen sukuun kuuluvan miehen. He ovat niin paljon meidän kaikkien muiden yläpuolella, vaikka ovatkin täysin meidän veroisiamme niin hyvin pitopöydässä kuin vaivaloisilla pohjanmatkoillakin.

— Tulevalle heimovanhimmalle lienee jo puolisokin valmiiksi katsottu? virkahtaa nyt ritari Niilo leikkiä laskien.

— Onpa niinkin! nauraa Päiväkiven Kuisma. — Tuo nuori neito, jonka näet Suur-Tiurin kunniaistuimen takana hänen simasarvestaan huolehtimassa, on Tiurin Kalevin mielitietty. Hän on, kuten ehkä jo tietänetkin, vanhan Kekri Kumoisen tytär, ja varmaan paras Karjalan tyttärien joukossa. Hyvä emäntä hänestä kerran tulee Tiurin linnaan, täysin ehtoisan Imandra emännän veroinen.

Ritari Niilo myöntää, että Tiurin tulevalle heimovanhimmalle oli tosiaan katsottu täysin arvonsa mukainen puoliso. Mutta sitten hän tiedustaa:

— Entä tuo toinen kaunis Karjalan neito, joka tuolla pöydän alapäässä vanhan Kumoisen simasarvesta huolehtii, eihän hän liene saman miehen tyttäriä?

— Ei olekaan! nauraa Päiväkiven isäntä. — Minun kanatarhassani hän on kasvanut. On minulle armas puolisoni lahjoittanut monta kaunokaista kassapäätä ja tämä Inkeri tyttäreni on niistä vanhin. Poikia ei minulla olekaan sukuni jatkajiksi, mutta tyytyväinen osaani olen.

Leikkipuhetta laskien Päiväkiven isäntä ritari Niilolle kertoo kaiken, mitä tämä tahtoi hänen tyttäristään ja kotioloistaan tietää. Mutta koko ajan ritari Niilon katse salavihkaa tarkastelee pöydän alapäässä simatarjoilusta huolehtivaa Inkeri neitoa. Hän panee merkille tämän Karjalan kaunoisen kassapään harvinaisen reippauden ja nokkelan huomaavaisuuden. Saivat partasuut urohot hänelle pilapuheitaan lasketella, ei hän niistä näyttänyt pahoin hämilleen joutuvan. Mutta arvokkuutensa ja naisellisen viehkeytensä hän kuitenkin koko ajan säilytti, ei ritari Niilo muistanut konsanaan nähneensä nuorta neitoa, joka olisi häntä näin paljon miellyttänyt. Olihan kyllä Viipurin linnassakin kauniita neitoja, mutta voiton tämä Karjalan tytär heistä vei, voiton vei itsestään Pietari Jooninpojan Ingrid tyttärestäkin, jota monet ritarit koettivat kilpaa miellyttää.

Puoliyön jälkeen sytytettiin Tiurin uhripuistossa jousimiesten rakentama suuri kokkotuli. Vanhan tavan mukaan silloin Tiurin taatto pitovierailleen ilmoitti, että oli aika lähteä kokkovalkean luo kisakedolle. Nuoret miehet ja ne vanhemmistakin, joiden jalka vielä kevyesti nousi, saivat valita Tiurin neitojen ja muiden kisakedolle saapuneiden Karjalan kassapäiden joukosta itselleen kisatoverin. Ne vieraat taasen, jotka tahtoivat juomapitoja keskeyttämättä jatkaa, siirtyivät käräjäpihaan ja jousimiesten tupaan, jossa Tiurin linnan orjatytöt koko ajan tarjoilivat kuohuvaa simaa ja olutta.

Jo on Tiurin Kalevi valinnut Helinä neidon kisatoverikseen. Jo ovat useat muutkin oman mielitiettynsä valinneet. Nyt nousee myöskin ritari Niilo pöydästä ja sanoo kunnioittaen Päiväkiven isännälle:

— Sallinetko, että minä vieraan maan ritari menen pyytämään tytärtäsi, Inkeri neitoa kisatoverikseni?

— Miksi en tuota sallisi, jos ei Inkeri tyttäreni liene jo ennättänyt toiselle lupautua.

Syvään punastuen painaa Inkeri neito päänsä alas, kun reipas ja komea Niilo ritari hänelle esittää pyyntönsä. Oli Inkeri neitokin jo salavihkaa tarkastellut tätä vieraan maan urosta ja liekö muistellut myös Aslak lappalaisen ennustusta, kun nyt yhtäkkiä menetti kokonaan reippaan varmuutensa ja joutui niin kovin hämilleen. Melkein käsittämättä, mitä tapahtuu, hän ojentaa kätensä Niilo ritarille ja niin kulkevat he toisten kisaparien joukossa ulos kauniiseen kesäyöhön.

Siellä tasaiseksi tallatun kisakentän vierellä paloi jo komea kokkovalkea, jonka liekit kesäyön hämyssä näkyvät kauas ympäristöön. Kokkotulen loimotuksen valossa käy vilkas karkelo, jossa vuoroin neidot, vuoroin nuoret miehet ovat viejinä laulaen samalla tahdissa kisalauluaan. Pian Inkeri neitokin unohti ensi hetken ujoutensa ja heleänä hänen äänensä nyt kaikuu kilpaa Helinä neidon äänen kanssa, kun he yhtenä johtavat neitosten parvea seppeltanssiin. Tämän tanssin alussa piti jokaisen neidon ojentaa kisatoverilleen Tiurin uhrilehdon kukista punottu seppele, jota sitten kisatoveri kantoi koko tanssin ajan kulmillaan. Ojentaessaan kaunokeista ja päivänkukista tehdyn seppeleensä Niilo ritarille virkahtaa Inkeri neito:

— Vieraan maan uljas ritari, koruttomia ovat nämä Tiurin kukat, vaan jos kuitenkin yhden lyhyen karkelon ajan näitä kulmillasi kantaisit.

— Eivätpäs olekaan niin koruttomia Tiurin kukat, sanoo Niilo ritari asettaessaan seppelettä kulmilleen. — On löytänyt vieraan maan ritari Tiurin lehdosta yhden kukan, jonka vertaista hän ei tiedä missään muualla kasvavan. Sen kukan hän halajaisi viedä mukanaan kauas merien taa, mutta ei tiedä vielä vieraan maan ritari, uskaltaako hän sen kaunokaisen Karjalan kukan poimia.

Jälleen punastuu Inkeri neito hiusmartoaan myöten näistä ritari Niilon sanoista ja kenties yhtä paljon ritarin syvästä katseesta. Mutta seuraavassa tuokiossa hän jo kiitää karkeloon ritari Niilon voimakkaalla käsivarrella. Kuni unessa hän kulkee ja hänestä tuntuu, että saisi vieraan maan ritari häntä sillä tavoin kuljettaa kauas… kauas… minne vain haluaisi.

Mutta sillä aikaa, kun kisakentällä käy nuorten karkelo, jatkuvat jousimiesten tuvassa juomapidot. Sinne on vähitellen siirtynyt kisakentältä suuri joukko vanhempia pohjankävijöitä ja remuisa on nyt riemu jousimiesten ja heidän johtajiensa joukossa. On täälläkin laulettu Tiurin menneiden urosten mainetöistä, Ilves-Tiurin vainomatkoista, Honka-Tiurin retkistä piispan miehiä vastaan ja pohjanmatkoilla koetuista vaivoista. Tapansa mukaan on Kiviniemen Karhu unohtanut kaikki uhkauksensa, suuret simasarvet ovat ahkerasti miehestä mieheen kiertäneet ja runontaitajain lauluesitysten lomassa on ahkerasti kilvoiteltu käsivarren väännännässä, joka oli Kiviniemen Karhun mieliurheilua. Se mies, joka hänen käsivartensa kykeni oikaisemaan, sai istahtaa hänen naapuriksensa, kunniaistuinta lähinnä olevalle tuolille. Täydellistä voittoa ei ole tänä iltana ainoakaan jousimies saavuttanut, vain Tiurin Musakan vanha Lari taatto kykeni vasemmuksellaan voittamaan Kiviniemen Karhun vasemmuksen, mutta oikean käsivarren väännännässä Lari taattokin kauniisti hävisi. Hän sai kuitenkin toisen kunniapaikan, kun ei muita löytynyt hänenkään veroisiaan.

Nyt on käsivarren väännäntä unohtunut ja jälleen kilvoitellaan vanhojen sankarilaulujen taidannassa. Parhaita laulajia olivat jousimiesten joukossa Tiurin Musakka ja Lari taatto, jotka hyvin kykenivät kilpasille Päiväkiven Yrjänä Kuisman kanssa. Kilpalaulanta kuitenkin keskeytyy, kun joukosta alkaa kuulua äänekkäitä vaatimuksia, että myöskin Tiurin Kalevin pitäisi kisailunsa lomassa tulla hetkiseksi jousimiesten joukkoon.

— Ka mikäs tuossa, kun ikävöitte häntä, pojat, niin lähdenpä Tiurin nuorta Haukkaa noutamaan, virkahtaa Lari taatto ja alkaa vääntäytyä ovea kohti.

— Ja tuokoon myös kauniin mielitiettynsä mukanaan! Tuokoon myös Helinä neidon, josta kerran tulee ehtoisa emäntämme!

Näin huudellaan jousimiesten joukosta Lari taatolle. Mutta Kiviniemen Karhu koroittaa myös äänensä ja varoittaa:

— Mutta muistakin Lari kuomaseni, että pyydät kauniisti Haukka-Tiuria tänne joukkoomme. Ja varsinkin Helinä neitoa muista hyvin kauniisti pyytää! Muuten minä mies poloinen saan hävetä sinun kömpelyytesi tähden Haukka-Tiurin ja hänen kauniin mielitiettynsä edessä!

— Hyvin, minä nämä asiat olen tottunut hoitamaan! kerskailee Lari taatto ovessa mennessään. Näin hän kerskailee pitkiä ja leveälapaisia käsiänsä levitellen, vaikka hänen kömpelö ulkonäkönsä ja huojuva käyntinsä eivät herättäneet erityistä luottamusta.

Kuitenkin hän hetkisen kuluttua ilmestyy tuvan kynnykselle ja hänen takanaan näkyvät pitkäkasvuinen Tiurin Kalevi ja tämän rinnalla kaunis Helinä neito. Innostuneita tervehdyksiä satelee heille joka puolelta, mutta Lari taatto ohjaa vieraansa mistään välittämättä kunniaistuinta lähinnä oleville paikoille. Touhussaan hän haastelee:

— Kas tähän minun viereeni saat sinä, Helinä marjaseni, istahtaa ja sinulle, Kalevi kaunoiseni, on paikka tuolla pöydän toisella puolen. Mutta ensin pyytäisin sinun koettamaan voimiasi tämän Kiviniemen kuoman kanssa. Näetkös, hän on jo kaikki meidät muut nujertanut, niin jos sinä vielä yrittäisit.

— Mitä joutavia sinä hulluttelet, Lari taattoseni! mörisee Kiviniemen Karhu.

— En minä mitään hulluttele, puolustautuu Lari taatto. — Pieni koetus vain, vai mitä arvelette pojat, eikös pitäisi Tiurin Haukan myös koettaa?

Lari taaton keksimä kilvoitus hyväksytään myrskyisillä huudoilla. Joka puolelta kuuluu ääniä:

— Voimankoetus, voimankoetus! Tahdomme nähdä, eikö Tiurin Haukasta ole Kiviniemen Karhun voittajaksi!

Jousimiehet nousevat paikoiltaan ja alkavat tungeksia pöydänpäätä kohti. Helinä neito, joka ei tällaisiin ole tottunut, hätääntyy, mutta Lari taatto häntä rauhoittaa:

— Ei tässä mitään sen kummempaa, kaunis marjaseni! Pieni koetus vain ja minä uskon varmasti, että Kalevi kaunoisemme voittaa tämän Kiviniemen kuoman, vaikka me muut emme hänelle mitään mahtaneet.

Tiurin Kalevi, jousimiesten kehoitushuudoista innostuneena, on jo istahtanut tuolille ja asettelee käsivarttaan Kiviniemen Karhun turpean käsivarren rinnalle. Mahtava oli näöltään tuo Kiviniemen kontion käpälä, kämmen leveä ja niin täyteläinen, että Tiurin Kalevin heikompi kämmen sen puristukseen hävisi melkein kokonaan. Ja paksujänteinen käsivarsi oli Kiviniemen Karhulla yltäänsä tiheän karvan peitossa. Suotta ei hän kantanut Karhun nimeä, vähän näytti nuorella Tiurin Kalevilla olevan tässä kilvoituksessa voiton toiveita, vaikka hän olikin ikäisekseen harvinaisen pitkä ja muutenkin roteva kasvultaan.

Nyt ovat käsivarret rinnatusten, kämmenet toisiinsa puristautuneina. Pöydän kolkka on laajalta alalta puhtaaksi raivattu, jotta kumpainenkin kilvoittelija sai painaa kyynärpäänsä sitä vasten. Lari taatto touhuaa kilvoituksen järjestäjänä, hän tarkastaa vielä, että kumpainenkin käsivarsi on yhtä paljon pystyssä ja kyynärvarret tiukasti pöydässä kiinni. Nyt hän julistaa:

— Hei Kalevi kaunoiseni ja sinä, Karhu kuomaseni, nyt vääntäkää, mutta tasaisesti ja ilman nykäyksiä vääntäkää, sillä kilvoituksen pitää olla kaikin puolin rehellisen.

Luisevat kourat puristuvat toisiansa vasten, niin että rusahduksia kuuluu. Väkevät lihakset pullistuvat nahan alla, jänteet pingoittuvat. Hetkisen pysyy kilvoitus tasapainossa, kumpainenkaan käsivarsi ei paikaltaan hievahda. Mutta sitten alkaa Kiviniemen Karhun karvainen käpälä selkäpuoli edellä painua pöytää vasten. Karhun ohimosuonet pullistuvat, hyvin näki miten ankarasti hän kamppaili kunniasijansa puolesta. Mutta mikään ei auttanut, leikkien painaa nuori ja teräsjänteinen Kalevi hänen käsivartensa alas ja henkeään pidättäen kilvoitusta seurannut jousimiesten joukko julistaa hänet meluten voittajaksi.

— Kalevi on voittanut! Kalevi kaunoisemme! Haukka-Tiuri!

Puuskuttaen ja kämmenselällä hikeä otsaltaan kuivaten nousee Kiviniemen Karhu kunniapaikaltaan.

— Kas niin, istahda tähän, Haukka-Tiuri! Minä olen nyt tämän paikan kauniisti menettänyt ja saan tyytyä tuolla pöydän alapäässä istumaan.

— Eihän tässä siitä ollut kysymys, väittää Tiurin Kalevi nauraen ja koettaen painaa Kiviniemen isäntää kunniaistuimelleen.

Mutta tämä ei tahdo kuulla mistään suostutteluista, vaan mörisee itsepintaisesti:

— Olipahan, siitä tässä juuri kilvoiteltiin, kumpi meistä on mokomampi uros näiden vanhojen veitikoiden pitopöydässä. Siitä tässä voimia koeteltiin ja minä menetin koreasti kunniapaikkani. Sinun pitää tässä nyt tänä yönä istua, minä menen tuonne alapään puoleen, niinkuin voitetun tulee tehdä. Sanon kuitenkin teille kaikille tämän asian: Ainoankaan muun miehen edessä ei Kiviniemen Karhu ole käpäläänsä laskenut. Ainoastaan Haukka-Tiurin edessä hän sen laskee, sillä Haukka-Tiuri on meitä kaikkia väkevämpi. Hänen suuri taattonsa on meitä Karjalan miehiä hyvin johtanut, mutta yhtä mielelläni alistun tämän jälkeen Haukka-Tiurin johdettavaksi!

Nämä Kiviniemen Karhun suorat ja miehekkäät sanat otettiin vastaan yleisellä mieltymyksellä. Kilvan vanhat jousimiehet toimittivat täysinäisiä simasarvia sekä Tiurin Kaleville että hänen ylistäjälleen. Lari taatto tahtoi kuitenkin ennen kaikkia muita huolehtia Tiurin Kalevin ja kauniin Helinä neidon kestityksestä. Sitä tehdessään hän ei kuitenkaan unohtanut asiaa, joka jo hyvän aikaa oli pyörinyt hänen kielensä kärjellä.

— Kuulehan, Kalevi kaunoiseni, alkaa hän nyt haastella, — me tässä äsken Kiviniemen kuoman kanssa päätettiin, että se pajari veitikka, joka kuuluu mielivän asettua Käkisalmeen elämään, olisi hyvän sään aikana tiehensä ajettava. Jos vain sinä, Kalevi kaunoisemme, meitä johtamaan lähtisit, niin saisitpa nähdä miten valmiita kaikki nämä pojat olisivat mukaan tulemaan.

Näin haastelee Lari taatto Käkisalmen pajarin karkoittamisesta, aivan kuin itsestään selvästä asiasta. Mielihyvin kuulee Tiurin Kalevi hänen sanojaan ja virkahtaa nyt omasta puolestaan:

— Toivoisinpa sen päivän olevan lähellä, jolloin voisin lähteä teidän kanssanne pajaria vastaan. Mutta tiedäthän, että suuri taattoni ei salli meidän mihinkään tällaiseen yritykseen ryhtyä, ennenkuin heimokäräjillä on siitä neuvoteltu.

Lari taaton mielestä oli tällaisen neuvottelun odottaminen jonnijoutavaa ajanhukkaa. Olihan heimokäräjillä monia muita paljon tärkeämpiä asioita kuin tämä Käkisalmen pajarin asia. Hiukan pettyneenä hän kuitenkin lupaa odottaa käräjien päätöstä, vaikka sanoikin sormiensa syyhyvän halusta päästä hiukan suomimaan pajarin jousimiehiä ja peitsenkantajia, joiden hän oli kuullut olevan varsin röyhkeitä Karjalan kylissä liikkuessaan.

Näin on Käkisalmen pajari miehineen jo nostattanut yleisen mieltenkuohun Tiurin karjalaisten keskuudessa. Sekä heimovanhimman että jousimiesten pitopöydässä hänelle hammasta hiotaan.

Unohtuu kuitenkin jälleen pajari, kun Päiväkiven isäntä sormielee kantelon kieliä ja laulaa:

»Itse kuljen kumpuhuni, itse matkaan manan maihin. Itkijää en ikävöitse, murhevirren vierittäjää!»

Aamun aurinko jo kohoaa taivaan rannalta. Jo on kisakentällä karkelon kumu vaiennut. Mutta vielä urosten partasuiden pöydässä heläjää kantelo ja kaikuu ylväs sankarilaulu.

Näin Tiurin linnassa juomapitoja pidettiin.

V Luku.

KÄKISALMEN PAJARIN KUULUTTAJA.

Käkisalmeen pesiytynyt Novgorodin pajari oli nimeltään Boris Konstantininpoika.

Ei Suur-Tiuri aivan oikein arvannut, kun arveli tämän miehen olevan vain Ilja ruhtinaan halvempisäätyisiä asemiehiä, joita nimitettiin »pajarin lapsiksi». Kyllä Boris Konstantininpoika oli alkuaan kuulunut Novgorodin ylhäisimpiin ja rikkaimpiin pajarisukuihin, mutta tuhlaileva elämä, suuret juomapidot, noppapeli ja haukkametsästys olivat tämän suvun kokonaan köyhdyttäneet. Jo Boris Konstantininpojan isän oli täytynyt jättää paikkansa Novgorodin kauppamiesten raadissa, joka alkuaan oli ollut hyvinkin kansanvaltainen laitos, mutta johon näihin aikoihin valitti enää vain kaikkein suurimpia mahtimiehiä. Raadin jäseneksi aikovan täytyi vaalin edellä kyetä jakelemaan suuria lahjuksia ja panemaan toimeen suuria juomapitoja. Kun Konstantin pajari ei siihen enää kyennyt, oli hänen asemansa mennyttä; katkeroittuneena, entisten ystäviensä unohtamana hän kuoli köyhän miehen kuoleman.

Nuorella Boris Konstantininpojalla ei ollut muuta neuvoa kuin ruveta halpasäätyisten »pajarin lasten» ammattiin. Hän oli palvellut asemiehenä jo Ilja ruhtinaan edeltäjää, viekasta ja ahnasta Jurij ruhtinasta. Tämä ruhtinas oli raadissa isännöivien kauppaylimysten ja mahtavien pajarien tukemana ryhtynyt verottamaan monia kansoja, jotka siihen saakka olivat lähettäneet Novgorodin ruhtinaille vain ystävyyslahjoja. Niin oli määrätty ensin riistakymmenys ja sitten viidennes vatjalaisille ja syrjääneille, jotka koillisen puolella olivat Novgorodin parhaita turkisriistan hankkijoita aina hamaan Uralvuorten toiselle puolelle asti. Myös Äänisen ja Syvärin karjalaisilta oli jo Jurij ruhtinaan aikana ryhdytty riistaveroa vaatimaan.

Riistaveron kantajina käytettiin »pajarin lapsia». Muutamat näistä miehistä olivat kunnollisia ja tyytyivät siihen osuuteen, jonka ruhtinas kertyneestä verosta heille luovutti. Näitä kunnollisia veronkantajia oli kuitenkin vähän, enimmät olivat vielä ahnaampia kuin ruhtinas, joka oli heidät lähettänyt. Säädetyn veroviidenneksen lisäksi he vaativat itselleen kaikenlaisia lahjuksia, ja jos ei näitä lahjuksia mielisuosiolla annettu, ryhtyivät he jousimiehineen väkivaltaan, ryöstivät niskoittelevien talot putipuhtaaksi, suomivat heidät itsensä ja heidän miehensä solmuruoskalla, jos eivät suorastaan henkeä uhanneet.

Pajari Boris Konstantininpoika oli Ilja ruhtinaan veronkantajista kaikkein tunnetuimpia. Hän oli, säälimätön, mutta samalla hän oli ovela veitikka. Tällä oveluudellaan hän joka paikassa, minne hänet lähetettiin, hankki kannattajikseen muutamia toisia kadehtivia heimopäälliköitä ja näiden tukemana hän sitten nopeasti ja armoa antamatta nujersi niskoittelevien vastarinnan. Niin oli hän muutamissa vuosissa tehnyt Äänisen ja Syvärin karjalaiset Novgorodin ruhtinaan alamaisiksi. Siellä oli Syvärin miesten heimovanhin Makari, jonka olisi pitänyt puoltaa Karjalan miesten asiaa, ruvennutkin pajarin uskolliseksi liittolaiseksi. Kun käräjillä toiset heimopäälliköt tahtoivat kieltää riistaveron ja pajarin vaatimat lahjukset, suuteli heimovanhin Makari käräjäkiven äärellä pajarin kauhtanan lievettä ja sanoi, että Novgorodin Ilja ruhtinas oli heidän hyvä hallitsijansa, mutta pajari Boris oli heidän hyvä isänsä. Ei heillä eikä muillakaan Karjalan miehillä ollut siis mitään syytä olla tyytymättömiä, vaan riistavero ja lahjukset piti mielisuosiolla pajarille tuoda.

Kun pajari Boris Konstantininpoika oli näin nöyryyttänyt Äänisen ja Syvärin karjalaiset sekä kaikki muutkin Laatokan takana elävät miehet, lähetettiin hänet Laatokan tälle puolen. Pajari Boris tuli Käkisalmeen talven aikaan, jolloin hän tiesi kaikkien Tiuria miesten ja muutamien Laatokan rantalaistenkin olevan Pohjan kansoilta riistaveroa kantamassa. Heti tultuaan hän suurella kiireellä ryhtyi korjaamaan Käkisalmen vanhaa linnavarustusta, jonka Laatokan miehet olivat päästäneet pahoin rappeutumaan. Pajarilla oli mukanaan 200 jousimiestä ja peitsenkantajaa, mutta näiden lisäksi hän varustustöihin haali joko mielisuosiolla tai väkisin suuren joukon ympäristön karjalaisia. Laatokan miehet olivat pajarin äkillisestä tulosta kokonaan hölmistyneitä, ei kukaan osannut ensi hädässä vastarintaa ajatella. Vasta keväällä, kun Lahdenpohjan ja Kurkijoen seudun miehet alkoivat palata riistamaatkoiltaan, nousi pajarin hommista suuri hälinä. Silloin oli kuitenkin pajarilla linnavarustuksensa jo melkein valmiina ja sen lisäksi hän oli saanut Novgorodin Ilja ruhtinaalta 50 jousimiestä lisää. Niin eivät Laatokan miehet yksinään enää uskaltaneet nousta pajaria vastustamaan, vaan vaikertelivat toinen toiselleen kovaa kohtaloaan, kun pajarin kuuluttaja alkoi kiertää heidän luonaan riistaveroa ja lahjuksia vaatimassa.

Tämä pajarin kuuluttaja ja verovouti oli nimeltään Pipinä Martiska. Jos hänen herransa oli ovela ja häikäilemätön kaikissa toimissaan, niin voiton vei herrastaankin Pipinä Martiska. Kun hän lähti matkoilleen Karjalan miesten keskuuteen, oli hänellä aina vähintäin 50 jousimiestä mukanaan. Sen lisäksi oli hänellä rummunlyöjä, jonka nimi oli Mikolka. Tämä mies joka paikassa ilmoitti pajarin kuuluttajan tulosta rummunpäristyksellä. Rumpu roikkui hänen olaltaan nahkaisessa hihnassa ja vihattu oli tämän vehkeen ääni kaikkialla, minne verovouti Pipinä ja Mikolka saapuivat. Mutta kierosilmäinen Mikolka kehui irvistellen, että tämä oli pajarin taikarumpu ja tehosi Karjalan miehiin paljon paremmin kuin heidän entiset taikavehkeensä, jotka nyt joutivat jo romuläjään heitettäviksi. Pipinä Martiska käytti rummunlyöjäänsä myös kiihtelysmiehenään riistaveron kannossa. Suurempia lurjuksia kuin nämä kaksi pajarin uskottua palvelijaa oli vaikea mistään löytää. Missä he veroa kantoivat, koettivat he aina varastaa itselleen ja herralleen niin paljon kuin voivat. Kun piti laskea yksi verokiihtelys oravannahkoja, erehtyi kierosilmäinen Mikloka laskemaan siihen joka kerran vähintäin viisi nahkaa liikaa, ja jos veronmaksaja rupesi tästä vääryydestä valittamaan, läjähteli Pipinä voudin solmuruoska pian valittajan korvissa.

Pajarin kuuluttaja ja hänen rummunlyöjänsä olivat liikkuneet jo joka paikassa Laatokan karjalaisten luona. Tiurin ja muita Vuoksen puolen miehiä oli pajari tähän asti karttanut, sillä hän ei katsonut olevansa vielä kyllin voimakas heitä väkivalloin nujertamaan.

Nyt kuitenkin läheni keskikesän aika, jolloin pajari aikoi Käkisalmessa viettää Novgorodin oikeauskoisen kirkon suurta Petrin ja Pavelin juhlaa. Juhlien aikana aiottiin myös pitää suuret riistamarkkinat, joille kaikki Karjalan miehet piti saada hyvällä tai pahalla kokoontumaan. Pajari tiesi, että Tiurin suuret riistamarkkinat olivat myöhemmin elonaikana, mutta hän tahtoi ennättää aikaisemmin tehdäkseen Tiurin miesten markkinat mitättömäksi. Jo hyvissä ajoin keväällä hän oli antanut kuuluttajansa viedä markkinakutsun kaikille Laatokan puolen karjalaisille. Nyt lähetti hän Pipinä Martiskan myös Tiurin miesten luo.

Ovela pajari oli kauan tätä asiaa harkinnut ja tullut siihen päätökseen, että viisainta oli näin menetellä. Jos Tiurin miehet jäisivät pois Käkisalmen riistamarkkinoilta, syyttäisi hän heitä ruhtinaan luona vanhan liittosopimuksensa pettämisestä ja lännen miesten ystävyyden tavoittelusta. Silloin ruhtinas ehkä antaisi hänelle vielä enemmän jousimiehiä ja peitsenkantajia, ja hän voisi ryhtyä avoimeen taisteluun niskoittelijoita vastaan. Jos Tiurin miehet taasen vastoin hänen luuloaan tulisivat Käkisalmen markkinoille, no niin, silloin hän ottaisi hyvällä tai pahalla heiltä riistaveron ja lahjukset niinkuin muiltakin.

Matkaan lähettäessään pajari neuvoi kuuluttajaansa:

— Kun tulet Tiurin miesten linnaan, niin pidä silmäsi siellä hyvin auki. Tarkoin katso, millaiset ovat sen linnan muurit ja koeta ottaa selko, paljonko on siellä jousimiehiä ja peitsenkantajia.

Pipinä Martiska lupasi herralleen, että hän kyllä asiansa hyvin toimittaisi. Hän kysyi kuitenkin, eikö olisi varovaisinta, jos Pajari lähettäisi Tiurin miesten päällikölle kirjeen. Hän oli kuullut sen vanhan päällikön olevan muutamille vieraille hyvin kopean, niin jos ei se ilman pajarin kirjettä läskisikään häntä luoksensa.

Pajari oli tätäkin asiaa kauan harkinnut. Hän oli ensin aikonut lähteä itse vierailulle Tiurin miesten heimovanhimman luo voittaakseen tämän vanhuksen puolelleen. Mutta niistä kertomuksista, joita hän oli kuullut tästä miehestä, oli hän tullut siihen uskoon, ettei Tiurin vanhus ollutkaan Syvärin miesten heimovanhimman tavoin lahjuksilla voitettavissa. Niin päätti hän alusta pitäen esiintyä kopeana käskijänä ja sanoi kuuluttajalleen:

— Ilmoita sinä vain Tiurin miesten päällikölle, että Novgorodin mahtava Ilja ruhtinas on minut lähettänyt kaikkia Karjalan miehiä hallitsemaan. Ei hänen siis tarvitse odottaa minulta kirjettä, vaan hänen on niinkuin kaikkien muidenkin Karjalan miesten toteltava minun kuuluttajani käskyä.

Nämä pajarin ylpeät sanat olivat Pipinä Martiskalle kovin mieleen. Nyt hän tiesi miten Tiurin miesten luona käyttäytyisi ja lähti hyvillä mielin matkaan.

Visbyn hansakestien lähettiläät ja ritari Niilo olivat jo poislähdössä Tiurin linnasta. He olivat pitäneet Suur-Tiurin ja tämän uskotuimpien neuvonantajain kanssa monta pitkää neuvottelua. Visbyn lähettien kanssa oli sovittu kaikista Tiurin riistamarkkinoita koskevista asioista ja ritari Niilo oli saanut herralleen, Viipurin linnanisännälle vietäväksi Tiurin heimo vanhimman tervehdyksen ynnä kirjeen, jossa tämä kiitti ystävyyslahjasta ja lupasi myöhemmin lähettää Viipurin linnaan valittuja miehiä neuvottelemaan ystävyysliiton solmiamisesta.

Ennenkuin lähettiläät ja heidän saattajansa vanha Antero Äyrämöinen nousivat omaan laivaansa, kutsui Suur-Tiuri heidät ja muutamat Tiurin linnassa vielä viipyvät pohjankävijät vierastupaansa tyhjentämään viimeisen erojaismaljan Tiurin linnan kuohuvaa simaa. Mutta tuskin oli suuret simasarvet tuotu pöydälle, kun Kyyrö vanhus tuli ilmoittamaan pajarin kuuluttajan saapumisesta.

Tiedonanto näytti kovin hämmästyttävän kaikkia Suur-Tiurin vieraita. Vanha Kekri Kumoinen malttoi ensimmäisenä mielensä ja virkahti:

— Jos lienee Käkisalmen pajari lähettänyt asepalvelijansa tuomaan kirjettä ja ystävyyslahjaa Tiurin heimovanhimmalle?

— Tokko lie pajarin asepalvelijalla mitään ystävyyslahjaa, virkahtaa Kyyrö vanhus epäilevästi. — Kovin on röyhkeän miehen pajari tänne lähettänyt. Rummunlyöjä on sillä mukanaan ja suuri joukko jousimiehiä ja peitsenkantajia. Portilla oli kahakka syntymäisillään, kun pajarin asemiesjoukko mieli väkisin tunkeutua käräjäpihaan. Nyt on portti suljettu ja pajarin lähettiläs ja hänen rummunlyöjänsä mekastavat sen ulkopuolella vaatien herransa Käkisalmen ja koko Karjalan maan pajarin nimessä pääsyä Tiurin miesten päällikön luo.

Kiivas Antero Äyrämöinen hypähti seisalleen.