SISÄLLYS: (continued 2)

— Tiurin taatto, ethän mokomia luoksesi laskene! huudahtaa hän. — Tiurin koskeen pajarin röyhkeä lähetti ja hänen rummunlyöjänsä pitäisi heittää! Vai mitä ajattelette, Karjalan miehet, eikös Tiurin koski olisi oikea paikka pajarin lähettiläälle ja hänen rummunlyöjälleen?

— Oikein haastat Äyrämöinen, murisee Kiviniemen Jaama, — Tiurin koskeen sekä pajarin lähettiläs että hänen jousimiehensä! Jos lähtenenkin minä tästä tuota asiaa toimittamaan!

Kiviniemen Karhu alkaa jo vääntäytyä istuimeltaan, mutta Tiurin taatto estää hänen mihinkään lähtemästä. Ei Tiurin heimovanhin näyttänyt vähääkään hämmästyneen pajarin lähettilään röyhkeästä tulosta, aivan rauhallisesti hän antaa määräyksen:

— Kyyrö ystäväni, tuo pajarin asemies tänne luoksemme! Mutta hänen rummunlyöjänsä ja jousimiehensä jääkööt portin ulkopuolelle odottamaan!

Kopeana astui pajarin kuuluttaja Tiurin miesten heimovanhimman eteen. Hän oli tosin jo matkallaan Tiurin linnaan saanut kokea, että täällä päin ei pajarin miehiä vielä peljätty. Unnunkoskella olivat Pärtty Rongan kotona olevat jousimiehet vähältä hänen tiensä sulkea, monta hänen jousimiehistään oli siellä pahoin kolhittu ja rummunlyöjä Mikolka oli saanut oikein kunnollisen selkäsaunan. Vielä pahempi oli vastaanotto Tiurin linnassa. Jos eivät Kyyrö vanhus ja Musakka olisi Tiurin jousimiehiä hillinneet, niin pajarin kuuluttaja kaikkine miehineen olisi epäilemättä pian uinut Tiurin koskessa, niinkuin Antero Äyrämöinen oli ehdottanutkin.

Näin kovakouraisen vastaanoton oli pajarin kuuluttaja saanut Tiurin miesten keskuuteen tultuaan. Myös näki hän tämän Karjalan miesten linnan olevan kaikin puolin lujemman ja paremmin varustetun kuin hänen oman herransa linnavarustuksen Käkisalmessa. Yhtäkaikki hän teki pajarin käskyn mukaan.

Kun siis vierastuvan kunniaistuimella istuva Tiurin taatto häneltä kysyi, mitä varten hän oli saapunut, niin ilmoitti Pipinä kuuluttaja nämä pajarin sanat:

— Minun herrani on koko Karjalan maan pajan, kaikkien Äänisen ja Syvärin miesten pajari ja samoin Laatokan miesten sekä kaikkien niiden, jotka Lapin maasta ja Pohjan kansoilta riistaveroa kantavat.

Syvä hiljaisuus seurasi näitä Pipinä kuuluttajan röyhkeitä sanoja. Mutta hiljaisuuden katkaisi Suur-Tiuri kysyen edelleen:

— Mitä siis herrasi pajari käskee sinun meille Tiurin miehille sanomaan?

— Hän käskee sanomaan, että sinun Tiurin miesten päällikön ja kaikkien sinun miestesi on tultava pyhän Petrin praasnikan aikana Käkisalmen riistamarkkinoille. Ja siellä on sinun ja sinun miestesi maksettava riistavero Novgorodin hyvälle Ilja ruhtinaalle, niinkuin kaikki muutkin Karjalan miehet maksavat: viidennes on maksettava kaikesta siitä riistasta, jonka sinun miehesi ovat itse pyytäneet ja samoin viidennes siitä riistasta, jonka sinun miehesi ovat Lapin maasta ja Pohjan kansoilta verona kantaneet.

— Oliko nämä kaikki herrasi pajarin sanat? kysyi Tiurin heimovanhin katkaisten jälleen kuuluttajan sanoja seuranneen hiljaisuuden.

Tämä vilkaisee ympärilleen ja säpsähtää. Hän näkee kaikkien näiden miesten jäykistä ja kovista piirteistä, että hänen herransa pajari ei konsanaan saa mielisuosiolla näiltä miehiltä ainoatakaan riistaverokiihtelystä. Vielä vähemmän saattoi pajari toivoa näiltä miehiltä lahjuksia. Hän jatkaa kuitenkin pajarin käskyn mukaan:

— Vielä käskee herrani pajari erikseen kaikkia pohjankävijöitä, että he tuokoot markkinoille saapuessaan pajarille hyviä lahjoja. Näädännahkoja heidän pitää tuoda ja saukonnahkoja ja soopelinnahkoja ja tulirevonnahkoja ja kaksi kiihtelystä kärpännahkoja jokaisen omasta kohdastaan. Näin heidän pitää herrallensa kaikkien Karjalan miesten pajarille alamaisuutta osoittaman. Mutta sen, joka ei pajarille näitä hyviä lahjoja tuo, hänet kieltää pajari enää lähtemästä Pohjan kansojen luo, sillä niin on Novgorodin Ilja ruhtinas määrännyt. Hänen sijastaan lähettää pajari Pohjan kansojen tykö toisen miehen, joka tekee hänen mielensä mukaan. Nämä ovat herrani pajarin sanat sinulle ja sinun miehillesi!

— Ja näitä sanoja olet sinä, Tiurin miesten heimovanhin, sallinut pajarin kärtsäkoiran käskyläisen omassa vierastuvassasi kuuluttaa! kiljaisee vanha Antero Äyrämöinen, joka ei voi enää kauemmin itseänsä hillitä.

Kaikki muutkin Karjalan miehet ovat suunniltaan raivosta. Tiurin Kalevi, Unnunkosken Pärtty Ronka ja Päiväkiven Yrjänä Kuisma ovat hypänneet seisalleen ja näyttävät siinä tuokiossa aikovan hyökätä pajarin kuuluttajan kimppuun. Kiviniemen Karhu ärisee hammasta purren:

— Sanoinhan minä jo, että Tiurin koskeen pajarin palvelija ja kaikki hänen asemiehensä! Sillä keinolla olisi heistä sukkelaan päästy eroon, ei olisi tarvinnut kuulla tätä häväistystä, tätä kuulumatonta häväistystä.

— Niin, että pajarin kärtsäkoira palvelija käskee meidät herransa eteen, hänelle hyviä lahjoja viemään ja alamaisuutta osoittamaan! toistaa Antero Äyrämöinen kiukusta kipinöiden kuuluttajan sanoja.

Näin he kaikki raivoavat. Ritari Niilokin on noussut istuimeltaan ja yhtyy Karjalan miesten sadatteluun. Vain hansakestien vanha ja ovela lähettiläs Bartolomeus istuu paikallaan ja tarkastelee Tiurin miesten heimovanhinta. Hän koetti arvata, mitä tämän sairaan ja omassa huoneessaan julkisesti häväistyn Karjalan miesten johtajan ajatuksissa tällä hetkellä liikkui.

Mutta vaikea oli arvata Tiurin heimovanhimman ajatuksia. Hievahtamatta hän istuu kunniaistuimellaan. Hänen vapisevat sormensa hivelevät pöydän sileätä verkapeitettä. Ja kun Karjalan miehet ovat aikansa hänen ympärillään raivonneet, puhuu hän jälleen pajarin kuuluttajalle:

— Me olemme kuulleet herrasi Novgorodin pajarin käskyn. Hän sanoo olevansa myös kaikkien Karjalan miesten pajari ja kutsuu meitä Petrin päivän praasnikoille ja riistamarkkinoille Käkisalmeen. Sano herrallesi pajarille, että me kenties tulemme hänen luokseen markkinoille, jos ei taatto taivahinen esteitä pane. Ja nyt mene rauhassa täältä kotiisi, minä en enää tahdo kuulla sinun sanojasi.

Mutta Pipinä Martiska tahtoi vielä Tiurin miesten edessä röyhkeyttänsä osoittaa ja sanoi:

— Minulla on jano, niinpä käskenet siis minunkin simasarvestasi maistaa näiden toisten vierastesi kanssa.

Tiurin taatto ei hänelle mitään sanonut, vaan antoi määräyksen Kyyrölle:

— Kyyrö ystäväni, vie tämä Novgorodin pajarin palvelija asemiesten tupaan. Siellä Tiurin orjapiiat hänelle jotakin juotavaa antanevat!

Näin päättyi pajarin kuuluttajan vierailu Tiurin miesten luona.

Vähäistä myöhemmin nousivat myös Visbyn lähetit ja ritari Niilo laivaansa. Heitä hyvästelyssään haastoi Tiurin heimovanhin:

— Tulkoot vain Visbyn kauppamiehet hyvällä mielellä elonajan riistamarkkinoille Tiurin linnaan. Jos Käkisalmen pajari pitää omat riistamarkkinansa aikaisemmin, niin tokkopa Tiurin miesten riistasaalis siitä paljon vähentynee.

Näistä Tiurin taaton sanoista ymmärsi vanha ja ovela Bartolomeus, että Käkisalmen pajari ei saisi riistaveroa Tiurin miehiltä, ei riistaveroa eikä muita ystävyyslahjoja. Hyvällä mielellä hän tästä rupee haastelemaan laivan parraspuuhun nojaaville matkatovereilleen ritari Niilolle ja Antero Äyrämöiselle:

— Saattepa nähdä, että Tiurin heimovanhimman valitut miehet ennen pitkää tulevat Viipurin linnaan ritari Pietarin luo. Tiurin miehet ehkä pian tarvitsevat lännen miesten ystävyyttä, siitä näkyy Käkisalmen pöyhkeä pajari hyvän huolen pitävän.

Vanha Antero Äyrämöinen oli varsin tyytyväinen tällaiseen asioiden käänteeseen. Siihen sijaan ritari Niilo kuunteli hajamielisenä vanhan matkatoverinsa ennustuksia. Hänen ajatuksensa olivat vielä Tiurin linnassa, hän muisteli kaunista Karjalan neitoa, jota hän oli pyöritellyt kisakedolla ja jonka kanssa hänellä sen jälkeen oli ollut monta salaista kohtausta Tiurin uhrilehdon tuuheiden puiden kätkössä. Ritari Niilo tiesi tämän neidon tuolta jostakin salaisesta kätköpaikasta viimeiseen asti tähyävän poismenoansa. Ah, hän olisi tahtonut tähyäjälle vielä viimeisen kerran huutaa pian takaisin palajavansa. Niin hän olisi tahtonut huutaa, mutta tuossa hänen vierellään vanha Bartolomeus ja Kuparsaaren Antero Äyrämöinen haastelivat hänelle Käkisalmen pajarista ja Tiurin miesten lähettiläistä, joiden tuloa hänen muka pitäisi Viipurin linnanisännän luona valmistaa. No tietysti hän tahtoi senkin tehdä, kun olisivat vain sallineet hänen nyt hetkisen olla rauhassa omine salaisine ajatuksineen.

Tiurin linnassa Inkeri neito kenties yhtä paljon haki nyt rauhaa ja yksinäisyyttä. Tämä kaikista Tiurin kaunoisista kassapäistä ennen vallattomin oli nyt yhtäkkiä muuttunut kaikkia muita hiljaisemmaksi. Yksinään hän harhaili Tiurin uhrilehdon siimeisiä polkuja ja tämän tästä pysähtyi etäisimmän vallinsarven juurelle, josta oli hyvä näköala kauas Kiviniemeen päin. Kun hän siinä rantakivellä istuen silmänsä ummisti, voi hän joka kerran mielikuvituksessaan nähdä ritari Niilon palajavan komealla laivallaan häntä noutamaan.

Toiset Tiurin neidot tiesivät kyllä Inkerin sydänsalaisuuden eikä kukaan heistä nyt enää ivaillut vanhan Aslak tietäjän ennustuksia. Inkeri neidolle luvattu vieraan maan ritari oli todella tullut, olisipa yksi ja toinen heistä nyt tahtonut osansa Inkeri neidon osaan vaihtaa.

Raskaampia kuin Tiurin neitosten lemmenhuolet olivat Tiurin miesten huolet. Tiurin taatto oli Visbyn lähettiläiden ja ritari Niilon poistuttua pidättänyt luotetuimmat ystävänsä vielä luokseen ja heillä oli monta pitkää neuvottelua Tiurin taaton asehuoneessa. Siellä lepovuoteellaan lojuen sairas heimovanhin selvitti salaisia suunnitelmiaan. Hänen käskynsä oli että heidän kaikkien piti varustautua Käkisalmen riistamarkkinoille lähtemään.

— Mitä me sinne menisimme? murisee Kiviniemen Karhu yrmeästi. — Vai pitäisikö meidän mennä pajarille hyviä lahjoja viemään ja alamaisuutta osoittamaan?

— Kenties eivät lahjat ole tarpeellisia, virkahtaa Tiurin taatto, — mutta miekan vyölle vyöttänette ja täyden joukon jousimiehiä mukaan varannette, niinkuin riistamatkalle olisitte lähdössä.

Jo alkavat Tiurin miehet aavistaa heimo vanhimman suunnitelmia, mutta tämä heitä vielä neuvoo:

— Kun pajari tahtoo nähdä kaikki palvelijansa, niin pitäähän meidän mennä hänen luokseen. Ja asemiehet kun mukana viemme, niin sitten pajari ei voi sanoa kenenkään pois jääneen.

— Entäpä jos tulee taistelu? kysyy Unnunkosken Ronka.

— Tokko pajari taistelua halunnee, virkahtaa Tiurin taatto. — Menemme vain hänen kanssansa riistaverosta ja lahjuksista neuvottelemaan. Ja muistakaa, ajoissa on meidän oltava markkinapaikalla, jotta myöskin Laatokan puolen miehet saisivat neuvottelussa mukana olla.

Näin Tiurin taatto suostuttelee kaikki Tiurin miehet pajarin riistamarkkinoille lähtemään. Vanha Kumoinen kyllä olisi pitänyt viisaampana valittujen miesten lähettämistä Novgorodiin ruhtinaan puheille. Mutta Tiurin taatto arveli, ettei se matka paljon hyödyttäisi Pajari nähtävästi toimi ruhtinaan käskyn mukaan, joten heidän oli ehkä pian lähetettävä valittuja miehiä muualta ystäviä etsimään. Nyt oli vain ensin huolehdittava, että kaikki Tiurin ja Vuoksen puolen miehet kokoontuisivat pajarin luo vierailulle.

VI Luku.

PAJARIN TYTÄR METSÄSTÄÄ.

Pajari Boris Konstantininpojalla oli tytär, kaunis ja ylpeä Irinja neito.

Jo pienenä tyttösenä oli tämä pajarin lapsi jäänyt äidittömäksi ja saanut kasvaa Marfa imettäjänsä hoteissa. Hänen ainoana seuranaan oli kasvinaikanaan ollut karjalainen orjatyttö Olga, mutta tämän lisäksi osasi eloisa ja vallaton tyttönen hankkia yllin kyllin muutakin seuraa. Pajarin ratsupalvelija Grishka oli hänen hyvä ystävänsä opettaen Irinjan jo pienenä tytön tyllerönä ratsastamaan pajarin hevosilla täyttä karkua. Vielä enemmän piti vallaton Irinja tyttönen isänsä haukankesyttäjästä Mishkasta. Mishka oli taitava ammatissaan, hänellä oli suuri parvi erinomaisen hyvin harjoitettuja metsästyshaukkoja, joista hän suurimman osan oli itse pieninä untuvapeitteisinä poikasina pyydystänyt ja opettanut.

Ei tiennyt Irinja tyttönen mitään mieluisampaa huvia kuin seurata Mishkaa ja tämän kahta apulaista metsään, kun lentokyvyn saaneita haukanpoikasia ryhdyttiin kasvattamaan jaloiksi metsästyshaukoiksi. Marfa imettäjä koetti parhaan kykynsä mukaan hillitä nuoren kasvattinsa metsästysintoa. Hänen käsityksensä mukaan nuoren ja kauniin pajarittaren ei mitenkään sopinut mennä metsään muuten kuin korkeintaan kasvattajansa ja orjatyttöjensä seurassa kukkasia poimimaan. Irinja kuitenkin vähät välitti kukkasien poiminnasta Marfan kaitsevan silmän alla. Hän yksinkertaisesti karkasi Marfan käsistä ja hiukan suuremmaksi tultuaan hän muuttui niin omavaltaiseksi, että Marfa imettäjä ei voinut muuta kuin silmiään ristien siunailla nuoren pajarittaren päähänpistoille.

Niin oli pajarin kaunis tytär saanut kasvaa haukankesyttäjien seurassa. Isäänsä ei hän milloinkaan erikoisemmin kiintynyt. Pajari Boris kyllä rakasti omalla tavallaan ainokaista lastaan. Niinkuin susi pentuansa rakastaa, niin pajarikin kaunista tytärtään rakasti, hänen hyväkseen säälimättä veronalaisiaan riisti. Nuorelle pajarittarelle hankittiin Novgorodin ja Visbyn kauppiailta hienoimmista kankaista tehtyjä pukuja, joissa oli kallisarvoiset ja raskaat kultakirjo-päärmeet. Tuskin sellaisia vaatekertoja Novgorodin ylhäisimmät pajarit kykenivät omille tyttärilleen hankkimaan, pajari Boris tahtoi ainakin tässä suhteessa olla heidän veroisensa, vaikka hänet olikin halpasäätyisten »pajarin lasten» ammattiin antautuneena suljettu pois heidän keskuudestaan. Irinja neito otti isältään tulevat lahjat vastaan luonnollisena asiana, vaikka hän ei erikoisesti välittänytkään kultakirjopäärmeisistä puvuistaan. Paljon mieluummin hän meni metsään lyhyeen hameeseen pukeutuneena, jousi ja nuoliviini olallaan sekä päässä tavallinen miesten kypäripäähine, jonka alta hänen runsas ja kaunis tukkansa valtoinaan hulmusi.

Kun Pipinä kuuluttaja oli palannut matkaltaan Tiurin miesten luo, sai Irinja neitokin pian kuulla, että siellä päin oli pajarin kuuluttajaa julkisesti vastustettu.

Kumma kyllä, eivät nämä oudot uutiset säikähdyttäneet pajarin tytärtä, niinkuin ne näkyivät monia Käkisalmen miehiäkin säikähdyttäneen. Siihen sijaan ne kiihoittivat hänen uteliaisuuttaan ja pajarin tytär päätti, vanhan haukankesyttäjä Mishkan varoituksista välittämättä, lähteä kerran omin silmin näkemään Tiurin puolen maita.

Niin päätti pajarin tytär ja niin hän nyt eräänä kauniina kesäpäivänä on matkalla Vuoksen vesiä ylöspäin. Mukaansa on hän saanut houkutelluksi nuoremman haukankesyttäjän Trifonin ja muutamia isänsä parhaita jousimiehiä, jotka monesti ennenkin olivat seuranneet pajarin kaunista tytärtä tämän rohkeilla metsästysmatkoilla.

Lähtiessä oli pajari Boris Konstantininpoika jyrkästi kieltänyt, että he eivät saaneet matkata kauemmaksi kuin Hirvisaareen, joka oli pajarin suosittu metsästysmaa tällä puolen. Hirvisaaren takapuolella olevia rantamaita pidettiin jo Tiurin miesten alueeseen kuuluvina, mutta juuri sinnepä pajarin tytär nyt mielikin retkeillä. Mitä välitti hän isänsä kiellosta, mitä vanhan haukankesyttäjä Mishkan varoituksista. Hurjapäätä Irinja neitoa houkutteli seikkailu oudossa seudussa, joka oli aivan hänen isänsä linnan naapuruudessa, mutta josta jousimiehet niin kummia tarinoita kertoilivat. Elelikö siellä tosiaan velhoja tai muuten pajarin valtaa pelkäämättömiä miehiä? Sellaista jousimiehet kertoivat, ja senpä hän halusi omin silmin nähdä ja kokea. Tulisipa vain noita pelättyjä miehiä häntä, vastaan, niin nauraisi hän heille suoraan vasten kasvoja ja kysyisi:

— Tekö olette niitä Tiurin velhoja? Jos olette, niin näyttäkääpäs mokoma mahtinne!

Näin hän mielessään uhmailee, pajarin kaunis tytär, näin uhmaten hän soutumiehiään hoputtaa. Jo on aikoja sitten jätetty Hirvisaari, jo on sivuutettu toisiakin suuria saaria ja pajarin tyttären vene lähenee nyt Särkisalon puoleisia rantamaita, josta alkaa itäinen Tiurin vesille vetävä Ala-Vuoksen haara.

Itse pajarin tytär ohjaa pitkää ja sutjakkatekoista jokivenettään. Keskituhdolla istuu joutilaana haukankesyttäjä Trifon ja hänellä on vieressään monta haukanhäkkiä, joissa kussakin on yksi hänen parhaimpia hoidokkejaan. Vain yksi, Irinja neidon lempihaukka Ali, on häkistään vapaana. Enimmät ajat tämä jalorotuinen, kaukaa syrjäänien maasta tuotu lintu istuskelee emäntänsä olkapäällä. Siinä se helistelee pieniä hopeaisia kaulatiukujaan, siinä se kallistelee ja pudistelee uljasta päätään, johon on kudottu pieni kulta- ja hopeakirjomyssy. Irinja neito leikittelee lintunsa kanssa, välistä hän usuttaa Alin ahdistamaan matalalla ohi lentäviä sorsaparvia. Silloin Ali nuolena lentoon syöksähtää ja ennenkuin on ennätetty oikein huomatakaan, putoaa jo ensimmäinen kiinni tavoitettu sorsa henkitoreissa lennostaan veteen. Hätääntyneenä kirkuen sorsaparvi hajoaa kaikkiin suuntiin, Ali hyökkää sinne ja hyökkää tänne, lintuja putoilee veteen. Toiset häkkeihinsä suljetut haukat, kun ne kuulevat metsästyksen melun, kynsivät ja takovat kiihtyneinä häkkinsä puolaimia, kirkuvat ja marisevat vapauteen päästäkseen. Mutta kerran kun vain pajarin tytär ilmassa vilauttaa punaista kutsuvaatettaan, niin silloin Ali tottelevaisena jättää sorsaparven ahdistamisen ja lentää takaisin emäntänsä olkapäälle, hankaa päätänsä hänen pehmeään, kypäripäähineen alta valtoinaan hulmuavaan tukkaansa ja kirahtelee pehmeästi hyvittelyä kerjäten.

Ihastuneena katselee Trifon jaloa hoidokkiaan ja kaunista pajarin tytärtä, katselee vuoroin kumpaistakin ja alkaa haastella:

— Mitäs tekisit, kaunis pajarin tytär, jos tuo Ali haukkasesi tuhon omaksi joutuisi?

— Mitäkö silloin tekisin? kertaa pajarin tytär ja sivelee hyväillen lempihaukkansa pehmeätä höyhenpeitettä. — Mitäkö minä tekisin, jos tämä kultalintuseni katoaisi turman tielle, tuhon omaksi joutuisi? Mitäkö tekisin? Itkisin minä orpo pajarin tytär armasta haukkastani, itkisin ylen katkerasti. Viikon kaksi kyynel vesiä vuodattaisin, surussa itse kulkisin ja kaksi kymmentä paastopäivää orjapiioilleni määräisin. Niin minä surisin omaa kaunoistani, hopearintaistani, orpo pajarin tytär.

— Vaan entäpä jos turman tuottaja olisi joku kademieli metsänkävijä, mitäs silloin tekisit, pajarin tytär!

— Mitäkö silloin? — Uhkaava vihan salama välähtää pajarin tyttären silmissä. — Silloin minä vaanisin turman tuottajaa, vaikka viikon vaanisin, jos en ennen tavoittaisi. Ja tällä teräsjännejousellani koston vasaman lennättäisin suoraan syyllisen syänlihoihin. Sinä tiedät, että minä osaan hyvin ampua, niin silloinpa myös tietänet, että sitä nuolta en ohi ampuisi. Täyden hyvityksen saisi pajarin tyttären lempilintu, hopearinta armahainen.

Näin haastelee pajarin tytär Ali haukkastansa hyvitellen. Vene kiitää nopeasti eteenpäin myötäisessä tuulessa. Nyt jo rantavaarojen metsiä vasemmalta ja oikealta näkyy, vene painuu salmivesiin, väylä ahtaammaksi puristuu ja hyvin jo tuntuu vastaan tulevan virran paine. Mutta kun kolme airoparia on soudussa, niin eipä siitä vauhti paljon vähene. Hyvämielisenä pajarin kaunis tytär miehilleen haastelee:

— No nyt jo Tiurin velhojen vesiä soutelemme. Jokos urhojani uljaita peloittaaman rupeaa?

— Eipä vielä pahoin peloita, virkahtaa vanha jousimies Stepani, joka keskiteljolla soutaa.

— Eihän tätä Stepani urhoamme peloita, nauraa haukankesyttäjä Trifon. - On tämä itsensä hyvin varannut Tiurin velhojen vehkeitä vastaan. Taikapussonen kaulassaan riippuu pyhän ristin rinnalla. Siinä taikapussosessa sillä on hienonnettua konnanruohoa ja vesihiiden vihoja ja uhrilähteen silmästä kaivetun vaskinahan vuoltua hometta ja mitä lie vielä hiiden petran hikeä. Niin tämä Stepani urhomme kerskailee, että näkymättömäksi taikapussosensa hänet tekee, kun Tiurin velhojen noidannuolet alkavat ilmassa suhahdella.

Nauraa pajarin tytär.

— Oikeinko sinulla Stepani on sellainen taikapussonen kuin tämä Trifon kielittelee?

— Mitä vielä minulla olisi, väittää vanha Stepani. — En minä mokomista, silmäni vain ristin, kun noidannuolia alkaa ilmassa suhista. Kolme kertaa silmäni ristin ja kolme kertaa siunauksen luen, niin silloin ei noidannuoli minuun tehoa.

— On sillä taikapussonenkin, inttää yhä Trifon veitikka. — Käskisitpä, pajarin tytär, Stepani urhomme karvaisen rintansa paljastamaan, niin nähtäisiin, enkö minä totta haastanut.

Mutta ei käskenyt pajarin tytär, sanoi uskovansa vanhan Stepanin sanoja, vaikka liekin mielessään epäillyt. Olihan moni muu pajarin jousimiehistä Tiurin velhojen naapuruudesta pahoin pelästynyt, niin mitäpä tuossa, jos vanha Stepanikin olisi vähän pelästynyt ja itseään vastataioilla varannut. Kokassa joutilaana istuva Irinja neidon orjapiika Olga, joka oli tuotu Syvärin Karjalasta, ilmoittaakin nyt arkailematta:

— Minä hirveästi pelkään näitä tämän puolen ihmisiä ja oloja. Kolmena iltana perätysten olen pyhiä rukoillut, että minua tällä matkalla suojelisivat. Ja tiedänpä minä hyvin, että kaikki nämä toisetkin pelkäävät, vaikka toista haastanevat. Pelkää vanha Stepani ja pelkää tämä jousimies Aljosha ja pelkää se tuo sinun Trifonisikin, vaikka on mokoma rohkeata poikaa olevinaan.

— Elä usko, pajarin tytär, elä usko houkon orjapiikasi sanoja! rupeavat jousimiehet ja Trifon kuorossa väittämään.

Pajarin tytär nauraa ylimielisesti:

— Mitä minä tuosta välitän, vaikka kaikki Tiurin velhoja pelkäisitte, mokomia tietomiehiä! Väkisin minä teidät vien Tiurin vesille, siellä onnekseni metsästelen ja Tiurin mahtimiehiä jos tielleni sattuu, niin heidät käsken kauas katoamaan, sillä isäni on heidän herransa ja pajarinsa, niinkuin hän on kaikkien muidenkin Karjalan miesten pajari.

Uhmaten kopea Irinja neito niskojaan nakkaa ja jo tuosta airoja hoitelevat jousimiehetkin salaista pelkoaan häpeävät, kun näkevät kauniin käskijänsä noin uljaana ja pelottomana Tiurin vesillä venostaan ohjaavan. Jospa liekin pajarin tytär ollut oikeassa, jos lienevät Pipinä kuuluttajan jousimiehet vain turhia taruja kertoneet Tiurin miesten mahtikeinoista.

Matkue mieli yöpyä muutamaan kauniiseen virran poukamaan, mutta kun rantaan soutivat, niin näkivät siinä olevankin eläjiä. Rannalla oli venevalkama ja verkkokierimet ja vähän ylempää näkyi suurien puiden siimeksestä matala kalastajasauna. Kierimien ääressä hommaili kalanpyydyksiään kuivumaan asetellen pieni äijän käppyrä, joka näytti olevan melkein tukkikuuro. Vasta vieraan venosen rantaan törmättyä hän havahtui puuhastaan ja jäi suu auki ihmettelemään outoja tulijoita.

Pajarin tytär oli jo rantahiekalle hypännyt ja huusi hänelle:

— Oletkos sinä niitä Tiurin velhoja, mokomia mahtimiehiä?

— Häh, tietäjiäkö haet? kuulustaa äijä pannen kätensä korvalleen.

— Niitäpä juuri haen, Tiurin tietäjiä, Tiurin velhoja. Tuotapa juuri kyselen, että jos sinäkin niitä lienet?

— Ei minusta tietäjäksi, taitajaksi, virkahtaa kalastaja vanhus vapisevaa päätään pudistaen. — Ei minusta itsestäni, vaan jos tuolle Taina muorilleni asiasi haastanet. Hän välistä yrttivoiteita keittelee, arpoja panee, niin jos sinullekin voisi kohtalosi sanoa.

— Mitä sinä täällä höpiset, ukko uutra! kuuluu nyt kimeä ääni puiden suojasta ja sieltä ilmestyy näkyviin vanha nainen. Ryppyinen hän on ja kumarainen, suu hampaaton, ja käyräpäiseen sauvaan hän käydessään nojaa. Mutta kumman terävä on katseensa, kun hän kädellä silmiään varjostaen nyt outoja vieraita tiukasti tarkastelee ja jälleen kimeällä, piipittävällä äänellä tuiskahtaa:

— Vai minun luokseni sinä neuvot mokomia kulkijoita. Mitä lienevätkään vieraan vallan väkeä, omilta tietäjiltään kohtalonsa kysynevät.

— Vai et sinä tietojasi minulle mielisi haastaa, väkäleuka Tiurin velho! kivahtaa pajarin tytär ja astuu aivan muorin eteen. — Mutta minäpä sanon sinulle, että jos käsken, niin tuossa tuokiossa mieheni sinut solmuruoskalla suomivat, mokoman tietäjän, taitajan — Nuoko sinun miehesi minut solmuruoskalla suomisivat! nauraa vanha tietäjänainen hampaattomia ikeniään irvistäen. — Vai nuo urhot uljaat minua kurittaisivat! Näen minä heidän lävitsensä, hyvin näen miten miehesi, miekkosesi pelosta vapisevat Tiurin maille tultuansa. Parempi olisi ollut, kun olisit kotona pysynyt, vieraan vallan kopea tytär.

Tuimistunut tietäjänainen sylkäisee halveksivasti pajarin tyttären seuralaisiin päin, vähältä piti, ettei suoraan sylkenyt itseään pajarin tytärtä kasvoihin. Sieti hyvän aikaa lepytellä, ennenkuin hänen kiukkunsa asettui ja hän suostui pajarin tyttärelle taikojansa tekemään.

Suostui hän kuitenkin lopuksi. Vuoroin itsekseen höpisten, vuoroin kimeällä äänellä piipittäen hän käskee pajarin tyttären seuraamaan perässään ja mennä köpittää matalan kalastajasaunan takana olevan lähteen äärelle. Siinä paloi kivistä kyhätyllä tulisijalla valkea ja sen hohteessa kiehui vaskikattila, jossa oli väkevältä lemuava yrttikeitos valmistumassa. Taina muori hämmenteli pataansa, supisi siihen loitsujaan hetkiseksi kokonaan unohtaen vieraiden näkijäin läsnäolon. Pajarin tytär kävi pilkaten kyselemään:

— Tuostako kiehuvasta keitoksesta sinä minulle tulevia asioita mielit ennustaa?

— Ei ole tämä keitos sinun varallesi, mutisee Taina muori katsettaan kohottamatta. — On tämä niiden varalle, jotka Taina tietäjä tuntee ystävikseen. Kopeana sinä luokseni tulet, vaan jos kuitenkin tuosta lähteestä hiukan kohtaloasi katsonemme. Heitähän siihen uhrirahasi!

Pajarin tytär irroittaa vyöstään helmi- ja hopeakirjoin koristetun samettikukkaron, valikoi sieltä Novgorodin kirkkaan hopeamarkan ja heittää sen lähteeseen.

— No nyt hämmennä vettä tällä minun sauvallani!

Pajarin tytär kyykistyy lähteen ääreen ja tekee Taina muorin käskyn mukaan. Kaikki jousimiehet ja haukankesyttäjä Trifon ja orjapiika Olga ovat myös arastellen tunkeutuneet lähemmäksi ja koettavat toistensa olkapäiden ylitse kurkistella lähteeseen. Mutta vanha tietäjänainen ei välitä heistä, vaan tarttuu lujasti pajarin tyttären ranteeseen ja supisee puoliääneen:

»Minun uskoni sinun uskosi! Minun tietoni sinun tietosi! Minun näköni sinun näkösi!»

— No nyt yhtenä katsonemme, vaikkapa synnyinsijasi ensin katsonemme! Näetkös mitään, vieraan vallan kopea tytär?

Pajarin tytär tuntee oudon väristyksen läpitsensä kulkevan. Lähteensilmässä näkyy kiehumista ja poreilua, sitten alkaa samentuneesta vedestä outoja kuvia erottua. Hän näkee Novgorodin pajarien hääsaattueen, paljon raskaisiin kultakirjopäärmeisiin pukuihin ja korkeisiin hiippapäähineisiin puettuja pajarittaria. Ne liikkuvat, liikkuvat näädännahkakauhtanaisten pajarien taluttamina. Ensimmäisenä kulkee muita ylellisemmin vaatetettu pajaritar, helmikoristeita riippuu rypäleinä hänen päähineestään ja korvistaan. Häntä taluttaa pyhää tuohusta kantava igumeni, mutta pajarinainen näyttää itkevän vihille vietäessä. Kuni unessa muistelee pajarin tytär tuon naisen kerran nähneensä, noin itkevänä muistelee nähneensä, mutta surupukuun puettuna ja toisenlaisessa kulkueessa, kuolinkulkueessa. Taina muori supisee:

— Vieraan vallan kopea tytär, tuntenetko tuon naisen? Kauniin kantajasi tuntenetko, isoansa itkevän, omaa kovaa kohtaloaan ja sinun syntymistäsi surevan? Lienetkö hänet ennen nähnyt?

— Jos lienen hänet kerran nähnyt, jos lienen pienenä lapsosena nähnyt! läähättää pajarin tytär tukehtumaisillaan. — Jos lienee hän äitini armas, kaunis kantajani, jo lapsena kadottamani!

— Niinpä niin, nyt olet hänet toisen kerran nähnyt, syntymistäsi surevana, kohtaloasi itkevänä. Tahtonet itsekin nähdä kohtalosi, vieraan vallan kopea tytär. Niinpä siis hämmennä jälleen tällä sauvallani lähteen silmää ja sitten tarkoin katsonemme, mitä haltijani sinulle näyttää!

Jo tuntee ylpeä pajarin tytär kätensä vapisevan, mutta tahtomattaan hän tottelee vanhan tietäjänaisen käskyä, hämmentää sauvalla vettä ja sitten silmän rävähtämättä alkaa siihen tuijottaa. Taina muorin luiset sormet hänen rannettaan puristavat, kuin kalmanpihdit ne puristavat, mutta kuuma tulivirta tuntuu kulkevan hänen läpitsensä. Hän värisee, tuntee päätään huimaavan, hän tahtoisi riistää kätensä irralleen ja paeta kauas velhonaisen lähteen ääreltä, mutta kumma voima hänet siihen kahlehtii. Ei mahtanut enää mitään uhmaileva pajarin tytär, vaan henkeään pidättäen kiehuvaan lähteensilmään tuijottaa.

Nyt alkaa poreileva vesi seestyä, kummia kuvia siitä erottuu. Pajarin tytär näkee isänsä väkeä, näkee Novgorodin pajareja ja jousimiehiä ja peitsenkantajia. Hän näkee myös pajarinaisia, näkee itsensä heidän joukossaan. Suuria juhlapitoja hän näkee valmistettavan, hänen isänsä palvelijoita kulkee, kulkee edestakaisin, pitoruokia pöytään kannetaan. Hän istuu orjanaistensa ympäröimänä, hänen yllensä puetaan raskasta kultakirjovaatetusta. Hän tuntee tukehtuvansa tuon vaatetuksen painosta, mutta orjanaiset vain kilvan hänen eteensä kantavat korujaan, hänen päähänsä asetetaan korkea hiippapäähine, jonka helmipäärmeet lankeavat raskaina hänen olkapäilleen. Mutta yhtäkkiä samentuu vesi ja kun se hetken kuluttua alkaa jälleen seestyä, ei äskeisistä kuvista näy enää mitään. Hävinneet ovat Novgorodin pajarit ja pitopöytää valmistavat palvelijat, hävinneet ovat orjanaiset ja hänen juhlavaatetuksensa. Uusia kuvia hän näkee, outoja miehiä, joilla on vaskiset kypäripäähineet ja jouset ja nuoliviinet. Eivät ole nämä miehet hänen isänsä väkeä, mitä lienevät vierasta väkeä ja uljaan miehen hän näkee heidän johtajanaan, päätä pitempänä kaikkia muita hän kulkee ja vyöstään välähtelee leveä miekka, jonka kirkas terä tuntuu palavan tulenliekkinä. Läähättäen hän tietäjänaiselta kysyy:

— Kuka on tuo uljas urho ja ketä ovat nuo hänen miehensä? Eivät ole isäni väkeä, en ole konsanaan heitä nähnyt. Mitä lienevät vierasta väkeä, urhoja olemattomia?

— Minulta elä mitään kysele! supisee tietäjänainen — Elä kysele, vaan katso kohtaloasi, vieraan vallan tytär.

Pajarin tytär tuntee pian tajuntansa katoavan, mutta lumottuna hän tuijottaa urhon uljaan johtamaa joukkoa. Se liikkuu, liikkuu nopeasti. Ja nyt näkee hän jälleen myös isänsä väkeä, urhot iskevät yhteen. Säilät salamoina sävähtelevät, teräsjännejouset laulavat kuolonlauluaan. Ja hän näkee itsensä taistelevien joukossa, hänen ympärillään urhoja kaatuu, mutta mistään välittämättä hän pyrkii eteenpäin kuin kumma tenho häntä ajaisi tuonne vieraan väen joukkoon. Mutta hän ei sinne pääse, hänen jälkeensä tulisia nuolia ammutaan ja nyt syttyy kaikki palamaan. Hän näkee vain liekkejä, liekkejä ympärillään. Taistelevien urhojen joukot häviävät hänen silmistään tulimereen…

Taintuneena vaipui pajarin tytär lähteen partaalle. Kauhun lamaamina seisovat jousimiehet, haukankesyttäjä Trifon ja orjanainen hänen ympärillään. Mutta tietäjänainen supisee loitsujaan, lähteen kylmällä vedellä pyörtyneen Irinja neidon ohimoita valelee.

— Herää jo, herää jo, vieraan vallan tytär, puhelee hän loitsujensa lomassa. — Kohtalosi nähdä halasit, kopeana luokseni tulit. No olen sinulle näyttänyt, mitä haltijani halusi näyttää. Mitäpä tuosta niin säikähdit, herää jo väsynyt!

Jo avaa silmänsä pajarin tytär, oudoksuen katselee ympärilleen. Vierailta kaikki tuntuvat, hänen jousimiehensä ja haukankesyttäjänsä ja orjapiikansa. Kaikki vierailta tuntuvat ja hänestä itsestään tuntuu kuin olisi hän kauan, kauan maannut, kauan kummia unia uneksinut. Väsyneenä hän kohoaa istualleen, nousee siitä seisalleen. Sitten irroittaa hän vyöstään helmikoristeisen samettikukkaronsa ja pudottaa sen tietäjänaisen jalkoihin.

— Pidä hyvänäsi, Tiurin tietäjä! sanoo hän. — Jos toiste luoksesi tulen, niin tuntenet minun kerran ennen käyneen.

— Parempi jos et toiste luokseni tulisi, vieraan vallan tytär! piipittää tietäjänainen keitoksensa kitkerästä savusta yskien. — Parempi jos omillasi eläisit ja Karjalan tietäjät rauhaan jättäisit. Ei hyvää sinun sukusi kantapäillä Karjalan maille tule, verta näin tulevan ja tulenliekkejä. Kiroja näin tulevan ja lienetpä tuon itsekin nähnyt.

Jo on lähtenyt pajarin tytär haukankesyttäjä Trifonin taluttamana veneeseensä horjumaan. Hänen perässään menevät jousimiehet ja orjapiika Olga. Mutta yhtäkkiä tietäjänaisen terävä ääni pysähdyttää viimeksimainitun.

— Orjanainen, otahan emäntäsi kukkaro! En huoli hänen hopeoistaan!

Kuin saastutusta peläten viskaa hän täysinäisen kukkaron poistuvien jälkeen.

Näin päättyi pajarin tyttären ensimmäinen kohtaaminen Tiurin väen kanssa. Uhmaten ja Tiurin tietäjiä ivaten hän oli matkaan lähtenyt, mutta jopa ensimmäinen Karjalan tietäjänainen masensi hänen uhmansa.

Ei kuitenkaan vielä takaisin kääntynyt pajarin tytär. Vielä päivän ja toisenkin retkeilee ja kun ei mitään sen kummempaa enää tiellään kohdannut, niin jo alkavat vanhan tietäjänaisen ennustukset hänestä tuntua joutavalta peloittelulta.

Muutamana kauniina iltapäivänä joutui matkue korkearantaiseen niemeen, jonka jyrkänteille rannassa tavattu kalastaja sanoi hyvin näkyvän Tiurin linnan harjojen. Kummaa uteliaisuutta palaen pajarin tytär kauan tähystelee Karjalan miesten kuulua linnaa. Jousimiehet sillä aikaa rantoja kierrellessään löysivät niemen toiselta puolen suuria veneitä ja kiiruhtivat siitä pelästyneinä emännälleen ilmoittamaan.

— Pajarin tytär, jo nyt takaisin kääntynet, puhelee vanha Stepani toisten puolesta. — Me olemme sinua tänne asti seuranneet, mutta elä vaadi meitä enää kauemmaksi.

— En kauemmaksi vaadi, sanoo pajarin tytär, — mutta tässä niemessä me laskemme metsästyshaukat vapauteen. Tähän vaaran laelle on laaja näköala, joten tästä voimme hyvin seurata niiden uljasta riistanpyyntiä.

Mitä mahtoivat pelästyneet jousimiehet hurjapäiselle emännälleen. Trifonin täytyi kantaa kaikki haukanhäkkinsä alhaalta veneestä vaaran laelle. Pajarin tytär itse avasi häkit ja laski linnut toisen toisensa jälkeen lentoon. Tällä välin orjapiika Olga oli saanut kantaa veneestä turkispeitteitä ja levittää niitä maahan ja kivisille istuimille, jotta emäntänsä voi mukavasti katsella haukkojensa leikkiä.

Runsaasti olikin riistaa tarjolla, pian kohosi metsästä lentoon pelästyneitä teiriä ja koppelolta ja alhaalta virrasta suuria sorsaparvia. Haukat ajelivat niitä edellään rajusti saalista ahdistaen. Kaikkein parasta jälkeä teki pajarin tyttären lempihaukka Ali. Tämä jalo lintu kohosi tämän tästä korkealle, pakenevan vesilintuparven yläpuolelle. Siellä se hetkisen leijaili ja sitten nuolena syöksähti valitsemansa saaliin kimppuun.

Mielihyvissään pajarin tytär ja Trifon katselevat Alin lentoa, mutta yh'äkkiä näkevät he haukan, juuri alassyöksyyn valmistautuessaan, tekevän ilmassa kuperkeikan. Tämän jälkeen lähtee se vaivaloisesti siipiään räpytellen laskeutumaan viistoon maata kohti. Kovin hämmästyvät pajarin tytär ja Trifon Alin kummallisesta käyttäytymisestä. Nyt se jälleen yrittää lennostaan pudota, pyörähtää ympäri, mutta nähtävästi viimeiset voimansa ponnistaen pääsee vielä kerran siivilleen ja lentää suoraan vaaran laella seisovaa pajarin tytärtä kohti pudoten henkitoreissa tämän jalkoihin.

Alin siiven juuressa oli pitkä teräsnuoli, jonka varsi ja sulka olivat taidokkaasti koristetut. Kun syvälle tunkeutunut nuoli saatiin irroitetuksi, oli pajarin tyttären lempihaukkakin henkensä heittänyt. Itkien Irinja neito kuollutta haukkastaan hyväilee, mutta hänen ympärilleen kokoontuneet jousimiehet ovat kovin pelästyneitä. Stepani vanhus silmiään ristien haastelee:

— Näittehän, jousimiehet, miten korkealla Ali haukkamme lensi, melkein pilvien tasalla. Kukapa meikäläisistä olisi nuolensa sinne asti lennättänyt!

— Olikohan tuo noidannuoli? kuuluu Aljosha jousimiehen pelästynyt kysymys.

— Mikäpäs muu kuin noidannuoli, Tiurin tietomiesten noidannuoli! puhelee Stepani vanhus jälleen silmiänsä ristien. — Tuolta Tiurin linnasta tulla suhisti suoraan halki ilmojen ja niin tapasi Ali haukkasemme, turman tuotti. Ettekös kuulleetkin sen tuolla korkealla ilmassa suhahtavan, veljet oikeauskoiset? Minä ihan selvään kuulin ja säikähtäen silmäni ristin, että jos oli jo minun poloisen pääni varalle ammuttu.

— Kuulin minäkin sen suhahtavan! Ja minä! Ja minä, ihan selvään kuulin!

Näin säikähtyneet jousimiehet toinen toisensa jälkeen todistavat. Pelästynyt on Trifon haukankesyttäjäkin. Hän kääntelee veristä nuolta käsissään ja puhelee:

— Oikeassa lienette, jousimiehet, kyyhkyläiseni, ei näin raskasta nuolta tavallisesta meikäläisen jousesta ammuta.

— Vieläkös sitä käsissäsi pidät, loihdittua! huudahtaa Stepani vanhus pelästyneenä. — Heitä jo metsään, heitä sukkelaan, Trifon veikkoseni, ja silmäsi risti!

— Hölmöt! huudahtaa pajarin tytär ja tempaa verisen nuolen Trifonin käsistä.

Hän oli nyt kyllikseen itkenyt lempihaukkastaan ja raivo täytti hänen sydämensä. Kostaa hän tahtoi, kostaa Ali haukkansa kuoleman. Hän sähisee toistamiseen:

— Hölmöjä te olette, mokomat! Itse olette sanoneet metsän tuolla olevan täynnä Tiurin jousimiehiä, mutta nyt vain noidannuolista jaarittelette! Tuolta muka lensi suoraan ilmojen halki ja nyt ei muuta kuin pelosta vapisten silmiänsä ristitään. Mutta minä tahdon kostaa Ali haukkaseni kuoleman, itse kostan, kun ei teistä miekkosista kostajata ole. Saman surmannuolen ammun suoraan syyllisen syänlihoihin!

Hän on temmannut maasta jousensa ja lähtee kiukusta kiehuen metsään kiiruhtamaan. Stepani vanhus pelästyneenä hänen jälkeensä huutelee:

— Oletko mieletön, pajarin tytär, armahaisemme, kyyhkyläisemme! Suoraan surman suuhun lennät meidät jousimiehesi suruun saatat! Mitä me heille mahdamme, mokomille! Et sinä mahda, emmekä me mitään mahda. Parasta kun vikkelään tästä lähdemme omille vesille painumaan.

— Painukaa vain ja paetkaa, kaikin mokomin paetkaa, urhoni uljaat! huutaa pajarin tytär taakseen katsomatta ja juoksee edelleen.

Mikäpäs muu auttoi, vasten tahtoaan täytyi pelosta vapisevien jousimiestenkin seurata raivostunutta emäntäänsä. Notkeasti kuin nuori saalistaan ajava naaraspantteri juoksi pajarin tytär sakeassa metsässä, hyppeli kiveltä kivelle, taitavasti väisteli tielleen tulevia ryteikköjä. Verinen surmannuoli oli hänellä kädessään ja toisessa kädessä teräsjännejousensa. Niin hän nopeasti eteenpäin tunkeutui taakseen katsomatta, seuralaisistaan välittämättä.

Jo oli hän päässyt myötärinteen pahimmasta ryteiköstä ja joutui nyt alavaan kuusi- ja honkametsään, jossa siellä täällä oli pieniä aukeamia. Muutamaa tällaista aukeamaa lähetessään hän huomaa puiden lomasta oudon vaskihelapäähineen vilahtelevan. Hän painautuu kuusen suojaan ja leimuavin silmin lähenevää tulijaa tarkastaa. Mies kumarassa kyykkii, näyttää jotakin etsivän, ja salamana silloin pajarin tyttären päässä välähtää ajatus, että siinäpä olikin syyllinen, hänen haukkasensa ampuja, ja nyt se oli haeskelemassa ampumaansa saalista. Raivosta vapisten pajarin tytär vetää teräsjännejousensa vireeseen ja asettaa verisen nuolen kohdallensa. Kauan hän tähtää piilopaikastaan, mutta hänen kätensä vapisevat niin ankarasti, että hän pelkää ohi ampuvansa.

Nyt kohotti etsiskelijä päänsä ylös, näyttää jotakin kuulostavan. Pajarin tytär tuijottaa häneen kuin kummituksen edessään näkisi: siinä seisoi ilmielävänä sama mies, jonka hän oli karjalaisen tietäjänaisen lähteestä nähnyt. Sama oli tuo koko, sama uljas ryhti, sama vaskikypäripäähine. Jokos hän jälleen hourekuvia rupesi näkemään, mutta hänpäs ei antanutkaan mokomien hourekuvien itseänsä säikyttää. Vaikka päätä huimaa ja kumma pelko mieltä ahdistaa, puree hän hampaitaan ja laskee surmannuolen menemään.

Kuului heikko helähdys, mies tapailee kädellä ohimoaan, kypäripäähineensä reunasuojusta ja huutaa jotakin taakseen metsään päin. Sieltä juoksee hänen luokseen toisia miehiä samanlaisissa päähineissä. Mies heille näyttää kädessään olevaa esinettä, veristä teräsnuolta, jonka hän on kiskaissut irti päähineensä reunasuojustimesta.

— Katsokaahan, veikkoset, niin lensi tämä kuin olisi pilvistä lentänyt. Vähältä piti, etten saanut ohimooni.

— Näytähän tuota, Kalevi kaunoisemme! sanoo juuri paikalle joutunut vanha jousimies. Näytähän kun Lari taattokin tuota vähän tarkastaa!

Pitkä vihellys pääsi vanhukselta, kun oli nuolen nähnyt. Hän pitelee sitä hyppysissään kaikkien nähtävänä.

— Näettekös, pojat, oman nuolensa on Kalevi kaunoisemme takaisin saanut. Hyvin minä nämä nuolet tunnen, kun olen itse mokomat takonut ja koristanut. Siinä sait, Kalevi kaunoisemme, saman vasaman, minkä hetki sitten tuonne pilviin lähetit. Ja näkyypä tavanneen saaliinsa, kun on noin veressä yltäänsä. Hyvin näkyy tavanneen, vaikka me hölmöt tuota epäilimme!

— Mutta kuka sen nyt takaisin ampui? ihmettelevät toiset kuorossa.

— Siinäpä se, kuka tämän takaisin lähetti? Mutta pianpa tuosta selvän saanemme, Hei, lähtekäähän, pojat, jo liikkeelle, tuota metsää vähän tarkastamme. Ehkäpä sieltä ampujankin löydämme!

Pajarin tytär oli koko ajan piilopaikastaan tuijottanut miesjoukkoa. Mutta nyt kohosi hän seisalleen ja astui ylpeästi niskojaan nakaten miesten eteen.

— Etsimättä minä tulen, mokomat Tiurin urhot! En yhtään teitä pelkää! Ali haukkaseni surmasitte, parhaan hopearintaseni tuhositte. Siitä kostoksi päätin lennättää saman surmannuolen syylliseen, mutta enpä ihan paikalleen osannut.

— Lähelle osasit, kuka lienetkin, outo ampuja, virkahtaa Tiurin Kalevi.

— Kukako olen, outo ampuja? En syntyäni keneltäkään salaa: Käkisalmen pajarin tytär olen, kaikkien Karjalan miesten pajarin tytär.

— Pajarin tytär! Käkisalmen pajarin tytär! kuuluu hämmästyneitä huudahduksia miesjoukosta.

— Niinpä juuri, kaikkien Karjalan miesten pajari on isäni, teidänkin pajarinne ja käskijänne. Mutta sanohan jo, kuka sinä olet, Ali haukkaseni surmaaja? Sanohan jo, mistä tiedän toiste hyvitystä tulla hakemaan?

— Kopeapa olet, pajarin tytär, virkahtaa Tiurin Kalevi naurahtaen. — Yhtä kopea olet kuin isäsi palvelijakin, joka kävi Tiurin linnassa. Sanon kuitenkin sinulle sukuni: Tiurin heimovanhimman sukua olen, Suur-Tiurin pojanpoika ja Tiurin Haukaksi minua kutsutaan. Voi isäsi sanoa olevansa kaikkien Karjalan miesten pajari, mutta sinun kuitenkin neuvoisin toiste metsästyshaukkasi omilla maillasi pitämään. Tiurin Haukka ei suvaitse toisia haukkoja näillä mailla mairehilla.

Näin sanoo Tiurin Kalevi kopealle pajarin tyttärelle. Hetkisen he toisiaan tiukasti tarkastelevat. Sitten pajarin tytär virkahtaa:

— Vai et sinä minun isäni mahtia pelkää, vaan käsket minun pois näiltä mailta lähtemään. Ali haukkaseni surmasit ja nyt käsket minun kotiin lähtemään. No jos pitänee lähteäni, mutta tuon verisen nuolen kuitenkin käskenet miehesi minulle antamaan.

— Sitäkö varten sen tahdot, että toiste tavatessamme jälleen minua sillä tähtäisit?

Ei pajarin tytär enää häneen niin kopeasti katsonut ja veri kohoaa hänen poskipäihinsä, kun hän hiljaa sanoo:

— En toiste enää sinua nuolella tähtää. Isäni jousimiehet jos tähdännevät, minun nuoliltani saat rauhassa kulkea. Muuten vain tuon verisen nuolen muistona pitäisin armaasta Ali haukkasestani, hopearintaisestani.

— Lari taatto, anna nuoli pajarin tyttärelle! käskee Tiurin Kalevi. — Ja vielä lienee kohtuullista, että lähetän miehiäni sinua Tiurin vesiltä saattamaan. Jos toiset Tiurin metsänkävijät sinut sattumalta kohtaisivat, niin lienee parempi, että on sinulla saattajia.

— En huoli saattajistasi, ilman niitä tänne tulin, ilman myös lähden! Ja onpahan minulla omaa väkeä, vaikka lienevätkin pelkureja näillä mailla liikkuessaan. Hei mieheni, urhot uljaat, tulkaahan jo näkyviin piilopaikastanne! Ei täällä teitä elävältä syödä!

Noloina tulevat metsästä esiin pajarin tyttären jousimiehet. Lari taatto heitä tarkastelee ja nauraa:

— Vai pelkäsitte, urhot uljaat! Taisivat toverinne täältä kummia kertoa. No menkää te vain rauhassa matkaanne tällä kertaa, mutta ehkäpä pian tulemme Käkisalmeen teitä tervehtimään. Vuoroin vieraissa käydään ja te olette nyt jo toista kertaa täällä päin, niin jospa meidänkin jo pian pitänee tulla teidän luoksenne. Näkemiin vain, hyvän huolen kauniista pajarin tyttärestä pitänette!

Niin lähti pajarin tytär miehineen Tiurin vesiltä. Uhmaten ja kopeana hän oli sinne tullut, jos lie vähemmän kopeana kotiin päin palannut. Menettänyt hän oli Ali haukkasensa, hopearintaisensa ja kostamatta on sen surma jäänyt. Vain verisen surmannuolen sai muistoksi tihutyön tekijältä.

Jousimiehet ja haukankesyttäjä Trifon kotimatkalla paljon haastelevat Tiurin vesillä kokemistaan ja näkemistään. Haastelevat he nuotiotulien ääressä keskenään kuiskutellen karjalaisesta tietäjänaisesta ja haastelevat he Tiurin uljaasta urhosta, jonka nuoli Ali haukan korkealta pilvistä tavoitti. Haastelevat jousimiehet keskenään, mutta ei pajarin kaunis tytär näy heidän haastelustaan välittävän.

Mitä lienee pajarin tyttärellä ollut omia ajatuksissaan.

VII Luku.

PAJARI TEKEE MARKKINA VALMISTUKSIA.

Kiihkeästi Käkisalmen pajari Petrin praasnikan lähetessä hoputti linnavarustuksensa valmistumista.

Jo oli saatu valmiiksi linnan asuin- ja varastorakennuksia ympäröivä puinen muurikehä, nyt korjattiin pitkin linnasaaren rantaa kiertävää kivistä ulkomuuria. Tämä muuri oli Karjalan miesten vanhaa perua, mutta aikojen kuluessa se oli monesta paikasta alas vierinyt. Pyöreitä muurikiviä oli raunioina rannalla, niitä oli mennyt virran vietäväksi. Toiset hiukan näkyivät syvältä jyrkkärantaisesta vedestä, toiset olivat kuulumattomiin kadonneet. Korjaustyössä tarvittavia uusia muurikiviä täytyi kerätä ja louhia läheisten rantavaarojen kallioista ja suurella lautalla väkevän virran yli linnasaarelle kuljettaa.

Rakennusmiehinä oli pajarilla sekä Novgorodista kuljetettuja kivenmuuraajia että ympäristöstä haalittuja Karjalan miehiä. Viimeksimainitut olivat väkipakolla tuotuja ja niinpä pajarin jousimiesten täytyi alituisesti valvoa heidän työtänsä. Yhtenään läjähteli Pipinä Martiskan solmuruoska kivilouhimolla, jossa Karjalan miehet työskentelivät.

Muutamana päivänä ilmestyi rakennusmiesten joukkoon kaksi kulkijaa, jotka kertoivat jalkaisin taivaltaneensa kaukaa Inkerinmaan karjalaisten luota. Toinen näistä kulkureista oli pitkä ja hartiakas vanhus, toinen tanakka nuorukainen. Molemmat olivat puheliaita veitikoita, huolettomia mieronkiertäjiä, ja kun Pipinä vouti alkoi kovistaa heitä työhön ryhtymään, niin virkahti vanhempi miehistä:

— Ka mikäs tuossa, voimmehan kiviä vääntää siinä missä toisetkin miehesi. Leivän antanet purtavaksemme, tuosta solmuruoskastasi särpimen saanemme. Mitäpä muuta kaipaisimme hyvää pajariasi palvellessa.

Vanhuksen sanat miellyttivät suuresti Pipinä voutia, hän taputti kämmenellään tämän leveitä hartioita ja nauraen haasteli:

— Oletpa, taattoseni, oikeassa. Hyvää pajariamme pitää mielisuosiolla palvella, mutta luuletkos näiden tämän puolen miesten niin tekevän. Vielä mitä, laiskottelevat ja nurisevat, pajari on muka tullut heidän sortajakseen. Mutta ruhtinashan on pajarin lähettänyt heidän luokseen.

— Niinpä tietenkin, kaikki me olemme Novgorodin hyvän ruhtinaan miehiä, niin hyvät kuin huonotkin. Sinä esimerkiksi olet pajarin asemies ja solmuruoskan heiluttaja, minä tämmöinen omissa oloissani eläjä, maantien kulkija. Mutta kumpainenkin me olemme ruhtinaan miehiä.

Nämä kulkijan sanat vielä enemmän miellyttivät Pipinä voutia. Hän luuli löytäneensä tästä vanhuksesta mieleisensä miehen niskoittelijoita suostuttelemaan. Hyvillä mielin hän jättää kulkijat kivilouhokselle ja neuvoo vanhusta ahkerasti toisille miehille haastelemaan.

— Ole rauhassa, pajarin asemies, pakisee vanhus silmiänsä vilkuttaen. — Minä heidät opetan mielisuosiolla kiviä vääntämään. Kunhan päivän kaksi olemme täällä oleilleet, niin naulaan saat jo ripustaa solmuruoskasi.

Niin jäävät kulkijamiehet kivilouhokselle työskentelemään. Pipinä voudin paikalla käydessä he tämän mieliksi haastelevat, mutta kun vouti on solmuruoskineen mennyt muuanne, silloin jo muutakin pakisevat. Hartiakas vanhus kivelle istahtaa ja haastelee miehille:

— Levähtäkäämme hiukan, veljet veikkoset, niin kerron teille sadun hyvästä ja pahasta pajarista.

— Osannetko mitään satua kertoa? epäilevät miehet.

— Vai en osaisi teille satua kertoa. Kysykääpäs, tältä nuoremmalta veikoltani, niin hän teille sanoo osaanko vai en.

— Osaa hän teille kertoa sadun hyvästä ja pahasta pajarista, vakuuttaa nuorempi kulkija. — Nähkääs, veljet veikkoset, me olemme juuri tulossa sen hyvän pajarin luota, mutta te palvelette täällä pahaa pajaria.

— Osaisittekos te tien neuvoa sinne hyvän pajarin luo? utelevat miehet kuorossa.

— Tottapa sinne tien osannemme, kun olemme lähteneet juuri teitä sinne noutamaan! nauraa vanhus huolettomasti. — Nähkääs, hyvä pajarikin tarvitsee nyt väkeä, mutta ei teitä panna siellä kiviä vääntämään.

— Hst veikkoseni, pajarin väkeä on tulossa! varoittaa nuorempi kulkija.

— Niinpä näkyy olevan, virkahtaa vanhus huolettomasti. — No toisen kerran teille lisää kertonen hyvästä pajarista. Nyt, veljet veikkoset, kilpaa kiviä vääntäkäämme!

Pipinä kuuluttajan saapuessa työ sujui sellaisella vauhdilla, että tämä ei silmiänsä mielinyt uskoa. Hän luki tämän muutoksen kulkijamiesten ansioksi ja taputti jälleen vanhusta hyvillä mielin olkapäälle. Taputti ja haasteli:

— No jopa olet saanut nämä niskoittelijat mielisuosiolla pajariamme palvelemaan.

— Huomenna vasta varsin kehunet, pajarin asemies! sanoo vanhus merkitsevästi silmää iskien. — Tänään vasta vähän olen näitä neuvonut, mutta saatpa nähdä, että huomenna mieliksesi jo kiviä vääntävät.

Tulipa iltapäivällä myös pajari tyttärensä seurassa kivilouhokselle katsomaan miesten työskentelyä. Heillekin Pipinä kehuu, mitä mainioita miehiä jumala oli lähettänyt heidän luokseen.

— Katsohan, pajari, tuota hartiakasta vanhusta, haastelee hän. — On siinä mies mieleisemme kiviä kiskomaan ja toisetkin suostuttelee sinua mielisuosiolla palvelemaan.

Pajarin tytär katselee tarkoin vanhusta ja äkkiä hän hätkähtää. Mutta vanhus on painaltanut huuppapäähineensä syvälle korvilleen ja miehille ärisee:

— Siinäkös nyt rupesitte vetelehtimään, kun jumala lähetti pajari isän, oman aurinkomme, meitä katsomaan.

Mielissään on pajari, taputtelee vanhusta olkapäälle tätä kiittelee ja kehuu. Mutta pajarin tytär jättäytyy isästään ja Pipinä voudista jälkeen, menee sitten nopeasti vanhuksen luo ja sanoo tälle tiukasti:

— No Tiurin mies, kultakuoma, jokos nyt olet tullut vuorostasi vieraaksi meidän luo? Lupasit pian tulevasi, kun siellä herrasi seurassa meidät tapasit. Muistanethan minut, Ali haukkaseni surmasitte ja sitten miehiäni ivasit, urhoja mokomia?

Mutta vanhus katselee häntä suu ammollaan. Siristelee silmiään, katselee ja sitten alkaa ihmetellä:

— Jopa sinä kummia puhut, pajarin tytär, ihmeitä haastat vanhalle kulkijamiehelle, mierolaiselle. Haukkasestasi puhut ja Tiurin miehistä, mutta enhän minä, armas aurinkoiseni, niistä mitään tiedä. Paljon olen maita kulkenut, monia olen kansoja nähnyt, mutta Tiurin miesten luo ei oikeauskoisten jumala ole vielä konsanaan minua lähettänyt. En tunne heitä, mitä lienevätkään kastamattomia, mokomat!

— Vai et sinä sano heitä tuntevasi, virkahtaa pajarin tytär uhkaavasti. — Eikös Lari taatto ollut sinun nimesikin ja sinäpä juuri miehiäni ivasit, mutta nyt et sano Tiurin miehiä tuntevasi. Vaan jospa minä lähettänen Pipinä kuuluttajan luoksesi, jos hän solmuruoskalla sinua suomii, niin ehkäpä siitä jo muistisi virkistyy. Jos sitten jo Tiurin miehet muistanet ja jos minutkin muistanet, taattoseni, kyyhkyläiseni!

— Ka mikäs tuossa, lähetä vain Pipinä vouti luokseni, jos lienen mielesi vihoittanut, haastelee vanhus silmiään siristellen ja huolettomasti naureskellen. — Kestäähän kulkijamiehen miekkosen selkä vähän solmuruoskaakin hyvän pajarin luona. On ennenkin solmuruoskaa maistettu maita mantereita kulkiessa, on maistettu sitä, jos lie muutakin maistettu.

Huolettomasti vihellellen vanhus ryhtyy kiveä vääntämään. Silmiään vielä pajarin tyttärelle vilkuttaa ja sitten vääntää, niin että hartialuut ruskavat. Mutta pajarin tytär häntä vielä tarkoin katselee, häntä ja samoin hänen nuorta toveriaan, jonka hän myös muistelee Tiurin miesten joukossa nähneensä.

Ei kuitenkaan mennyt pajarin tytär Pipinä kuuluttajalle huomioitaan haastamaan. Vaikka uhkasi, niin ei mennyt, vaan omana tietonaan piti huomionsa. Mitä lieneekin mielessään liikkunut. Vihaavansa pajarin tytär uskoi Tiurin miesten nuorta päällikköä ja samoin kaikkia tämän miehiä, jotka olivat häntä ja hänen seuralaisiaan ivanneet. Vihaavansa hän uskoi heitä kaikkia, mutta mikä lienee ollut, kun ei Pipinä kuuluttajaa lähettänyt kostajakseen.

Seuraavana yönä molemmat kulkijamiehet hävisivät pajarin linnarakennukselta. Mutta kahdeltaan eivät hävinneet, heidän mukanaan hävisi suuri joukko muitakin kivilouhoksella raatavia Karjalan miehiä. Lähtiessään olivat karkulaiset myös irroittaneet suuren lautan, jolla kuljetettiin kiviä mantereelta linnasaarelle. Väkevä virta ja myötätuuli olivat vieneet lautan minne lienevät vieneetkään Laatokan rannattomille ulapoille.

Pajari ja Pipinä kuuluttaja olivat tästä kepposesta raivoissaan. Hyvin he aavistivat, että Tiurin miehet olivat nämä ovelat kulkijat lähettäneet heidän rakennusmiehiään yllyttämään.

Mutta ei tällä hyvä, myös Novgorodista tulleet kivenmuuraajat rupesivat napisemaan ja vihdoin karkasivat tiehensä. Näin linnavarustus jäi kuin jäikin Petrin päivän praasnikan joutuessa kesken valmistumisen. Hädintuskin saatiin kuntoon puinen sisämuuri ja linnasaarta mantereeseen yhdistävä lauttasilta. Kivisessä ulkomuurissa oli monessa paikassa suuria aukkoja, helppo olisi vainolaisen ollut myötävirtaan veneillä tunkeutua linnasaarelle ja sytyttää pajarian keskentekoinen linnavarustus palamaan.

Tämä teki pajarin mielen levottomaksi. Yhtä paljon tuotti hänelle levottomuutta ja huolta Tiurin miesten ja heidän iäkkään heimovanhimpansa kaksimielinen käyttäytyminen. Hänen jousimiehiään oli Tiurin linnassa kohdeltu varsin ylimielisesti, mutta kuitenkin oli sairas ja puolisokea heimovanhin kuunnellut loppuun asti hänen kuuluttajansa sanoja ja luvannut miehineen tulla Petrin päivän markkinoille, jos ei taatto taivahinen pannut esteitä. No tämä lupaus ei nyt olisi paljon merkinnyt, mutta jälkeen päin hän oli saanut tietää, että Tiurin miesten lähettejä kierteli myös Laatokan karjalaisten luona kehoittamassa näitä joukolla markkinoille saapumaan. Miten tämä sopi yhteen sen kanssa, että nyt toiset Tiurin miesten lähettämät veijarit houkuttelivat pois hänen rakennusmiehensä? Mitä salaperäisiä suunnitelmia mahtoikaan Tiurin heimovanhin hautoa mielessään? Pajari oli jo saanut kuulla siksi paljon tästä vanhuksesta, että kovin pelkäsi hänen salaista mahtiaan, vaikka ei tahtonutkaan sitä itselleen tunnustaa.

Pelkäsi Pipinä kuuluttajakin Tiurin heimovanhinta. Pajari oli häneltä jo monta kertaa tarkoin kysellyt kaikesta, mitä hän oli nähnyt Tiurin miesten luona käydessään. Mutta kun jälleen pajari kerran ryhtyi tästä samasta asiasta kyselemään, sanoi Pipinä kuuluttaja hänelle suoraan:

— Tiurin vanhus on hyvin sairas ja jo melkein sokea, mutta kuitenkin hän on vielä paljon sinua väkevämpi. Vaikka hänellä ei olisikaan niin paljon jousimiehiä luonaan, niin sittenkin neuvoisin sinun, pajari, häntä pelkäämään.

— Mutta rohkeastihan sinä puhuit hänen edessään. Mistäs nyt olet ruvennut häntä niin pelkäämään?

— Minä puhuin hänen edessään sinun sanojasi, pajari. Kun olin kerran mennyt, niin puhuin kaiken, mitä olit käskenyt, mutta luuletko hänen niitä sanoja pelästyneen. Hän ei sallinut minua heittää Tiurin koskeen, niinkuin hänen miehensä olisivat tahtoneet. Hän kuunteli minua loppuun asti, mutta kun sitten vaadin häneltä kestitystä, niinkuin sinun veronalaisiltasi muuallakin olen vaatinut, niin luuletkos, pajari, hänen antaneen kestitystä. Vielä mitä hän antoi, hän käski palvelijansa viemään minut orjapiikojensa luo. Silloin hän ivasi sinun palvelijaasi, pajari, ja saatpa nähdä, että hän vielä kerran samalla tavoin ivaa sinua itseäsikin. Varo sitä sokeata vanhusta, pajari!

Näin pajarin röyhkeä kuuluttajakin pelkää Tiurin heimovanhimman mahtia. Joka suunnalla näytti tämä mahti nousevan seinänä pajarin eteen: hänen jousimiehensä pelkäsivät Tiurin velhoja, hänen kuuluttajansa pelkäsi Tiurin vanhusta, hänen linnanrakentajansa karkasivat tämän vanhuksen vietteleminä ja hänen tyttärensäkin näytti jo kulkevan Tiurin miesten lumoissa. Palattuaan metsästysretkeltään Tiurin vesiltä ei Irinja neito enää näyttänyt olevan entisellään. Mitä lienee salaisia ajatuksia mielessään hautonut, mutta kun pajari tahtoi ryhtyä häneltä matkalla kokemiaan kyselemään, niin ei tytär puhunut puolta sanaa. Sen vain pajari huomasi, että hänen tyttärensä odotti kiihkeämmin kuin kukaan toinen hänen linnassaan Petrin päivän praasnikan ja riistamarkkinain joutumista. Mitä hyvää lienee niistä odottanut, mutta pajari itse oli riistamarkkinoiden aattona kovin huolissaan, vaikka hyvin salasikin huolensa.

VIII Luku.

SUUR-TIURI JA KÄKISALMEN PAJARI.

Pajari Boris Konstantininpoika oli tehnyt suuria ponnistuksia haaliakseen Käkisalmen riistamarkkinoille väkeä niin paljon kuin mahdollista. Paitsi verkakauppiaita ja monenlaisten korujen myyjiä, oli Novgorodista kutsuttu oikeauskoisen kirkon pappeja ja kierteleviä erakkoveljiä, joiden piti markkinapaikalla järjestää ristikulkueita ja myyskennellä pyhäinkuvia sekä pieniä tuohuslamppuja. Pajari tahtoi esiintyä näet myös Novgorodin oikeauskoisen opin levittäjänä ja suojelijana Karjalan miesten keskuudessa.

Mutta muustakin kuin oikeauskoisen kirkonväen hankkimisesta oli hyvä huoli pidetty. Pajarin omat raskastekoiset alukset olivat Novgorodista asti noutaneet karhuntanssittajia, kierteleviä soittoniekkoja ja ilveilijöitä, simanmyyjiä, sadunkertojia ja nuorallatanssijoita. Joukon jatkoksi oli samassa matkueessa tullut kirjava joukko muitakin mieronkiertäjiä ja almunpyytäjiä.

Tässä kohden voi pajari olla markkinavalmistuksiinsa varsin tyytyväinen. Jo aattopäivinä tungeskeli linnan alapuolelle Vuoksen rantaan raivatulla ja tasoitetulla markkinapaikalla väkeä vahvasti. Siellä kauppamiehet purkivat aluksistaan suuria tavara-arkkuja ja rakentelivat rannalle ristikkojalkaisia myymäpöytiä. Ilveilijät ja karhuntanssittajat, simanmyyjät ja pyhäinkuvien kaupustelijat pystyttivät telttojaan ja riitelivät keskenään parhaista paikoista.

Samassa joukossa touhusivat myös pajarin kuuluttaja Pipinä ja rummunlyöjä Mikolka monen jousimiehen avustamana. He valmistautuivat markkinoille saapuvilta Karjalan miehiltä riistaveroa kantamaan. Sitä varten oli markkinapaikalle rakennettu jykevistä honkahirsistä tilava riista-aitta, jonka ovipäätyä koristi kaksi kömpelötekoista, puusta veistettyä Novgorodin karhua. Aitan edessä oli maahan lyötyjen tukevien paalujen varaan kyhätty mahtavan suuri honkapöytä, jonka ääressä riistaveroa mielittiin kantaa. Rummunlyöjä Mikolka järjesteli jo pöydälle valmiiksi suuret niput hirvensuolista punottuja kiihtelysrihmoja, joihin veronahat pitkien tikkujen avulla pujoteltiin. Aitan orsilla oli suuret määrät tyhjiä vedenpitäviä nahkasäkkejä verosaalista odottamassa. Pajari mieli nähtävästi korjata tätä saalista runsaasti, sitä tiesivät nämä suurisuuntaiset markkinavalmistukset.

Runsaasti oli markkinoille Karjalan miehiäkin kokoontunut. Laatokankarjalaisten veneet olivat tyynessä rantapoukamassa markkinapaikan alapuolella. Sinne oli saapunut myös Laatokan täkäläisiä, Impilahden ja Uuksun miehiä, vieläpä muutamia, hamasta Syvärin Karjalasta asti. Näillä oli kyllä oma markkinapaikkansa Syvärin suulla, mutta tällä kertaa oli pajari Boris Konstantininpoika kutsunut kaikki senkin puolen miehet Käkisalmeen. Hän toivoi Syvärin ja Uuksun miesten esimerkin vaikuttavan myös tämän puolen karjalaisiin, niin että kaikki napisematta toisivat hyvät lahjuksensa ja maksaisivat riistaveronsa.

Tiurin miesten vaskikeulaiset jokiveneet olivat toisessa paikassa, nimittäin linnavarustuksen yläpuolella virran mutkassa. Ensimmäisinä olivat tänne saapuneet Tiurin Kalevi ja Musakka pienoisen jousimiesjoukon keralla. Heihin olivat matkalla yhtyneet Päiväkiven Yrjänä Kuisma ja Kiviniemen Jaama omine jousimiehineen. Itse Suur-Tiuri ja vanha Kekri Kumoinen olivat suuri jousimiesjoukko mukanaan lähteneet Unnunkosken kautta ja siellä aikoi heihin yhtyä Unnunkosken mainehikas Ronka ja monia muita tämän naapureita omine jousimiehineen. Suur-Tiuri oli kuitenkin matkalla rasittunut ja hänen täytyi jäädä Unnunkoskelle levähtämään. Niin olikin vielä tämä Tiurin miesten pääjoukko poissa markkinapaikalta.

Kun pajari siis huomasi Karjalan miehiä jo paljon kokoontuneen, lähetti hän kuuluttajansa markkinarauhaa julistamaan. Pipinä Martiska ja rummunlyöjä Mikolka kiertelivät jousi- ja peitsimiesparven saattamina ympäriinsä markkinapaikalla ja joka paikassa he ilmoittivat nämä pajarin sanat: »Kukaan Karjalan mies älköön markkinapaikalla aseita kantako, sillä niin on pajari markkinarauhan säätänyt. Jos kuitenkin aseita Karjalan miehiltä tavataan, niin niiden kantajilta pajari käskee ne pois riistämään ja heitä solmuruoskalla suomittakoon. Mutta niitä Karjalan miehiä pajari hyvin kohtelee, jotka ilman aseita tulevat ja tuovat tullessaan pajarille hyviä lahjoja.» Erikseen ilmoitti kuuluttaja pajarin käskystä kaikille Novgorodin kauppiaille, että he eivät saaneet vaihtokauppaa aloittaa, ennenkuin kaikki Karjalan miehet olivat riistaveronsa maksaneet. Karhuntanssittajille, soittoniekoille ja muille ilveilijöille kuului pajarin käsky: »He huvittakoot sekä pajarin väkeä että Karjalan miehiä hyvällä taidollaan, niinkuin — ovat luvanneet tehdä. Karhuntanssittajat huvittakoot omilla tempuillaan ja guslamiehet soitollaan. Mutta Novgorodin oikeauskoisen kirkon papit tehkööt pajarin mielen mukaan ja neuvokoot tämän puolen rahvaalle alamaisuutta ja mielen nöyryyttä herraansa pajaria kohtaan!»

Kaikki nämä pajarin sanat Pipinä kuuluttaja siis ilmoitti moneen kertaan markkinapaikalla. Toiset hänen sanojaan kuuntelivat mielisuosiolla. Niinpä Syvärin miesten heimovanhin Makari ilmoitti kuuluttajalle kaikkien Laatokan takalaisten puolesta:

— Sano herrallesi pajarille, että hyvällä mielellä hänelle markkinaveron annamme, viidenneksen kaikesta riistasta, niinkuin pajari on käskenyt. Vielä tuomme hänelle hyviä lahjoja, näädännahkoja tuomme ja saukonnahkoja ja tulirevonnahkoja ja kaikkea muuta hyvää, mitä meillä on.

Lahdenpohjan ja Kurkijoen miehet olivat suuressa ahdistuksessa. Laatokan täkäläiset, joiden veneet olivat samassa paikassa, vaativat heitäkin mukaansa pajarille lahjoja viemään. Mutta Tiurin Kalevi ja päiväkiven Yrjänä Kuisma, jotka omilta veneiltään olivat tulleet Laatokan miehiä tapaamaan, kielsivät heitä pajarin luo lähtemästä. Tiurin Kalevi ilmoitti, että hänen suuri taattonsa, joka pian markkinoille saapuisi, oli luvannut itse sopia pajarin kanssa riistaverosta ja lahjuksista. Sitä ennen ei siis kenenkään pitänyt mennä pajarin tykö.

Näin Kalevi ilmoitti, mutta hänelle tiuskaisee Syvärin miesten heimo vanhin:

— Sinun suuri taattosi ei ole meidän käskijämme eikä näiden muidenkaan Laatokan miesten käskijä. Hän kai kuvittelee olevansa koko Karjalan mahtimies, mutta minäpä sanon sinulle suoraan, että hän on vanha höperö, jonka sanoja ei moni enää kuuntele! Pajari on Karjalan miesten hyvä isä ja mielisuosiolla me hänen luokseen lähdemme.

— No jos itse menette, niin jättäkää nämä toiset Laatokan miehet rauhaan. Eivät nämä vielä liene niin kovin ihastuneita pajarin valtaan?

— Vähät me pajarin suosiosta välittäisimme, sanoo Lahdenpohjan miesten johtaja Nirkko, — vähät me hänen suosiostaan, mutta yksin emme kykene häntä vastustamaan.

— Jos vain Tiurin miehet eivät meitä yksin jätä, niin pajarin luo emme ikinä lähde! innostuu Kurkijoen miesten vanha päällikkö puhumaan.

Tämä mies oli nimeltään Ritaniemen Lyly ja kaikki Laatokan pohjoispään miehet häntä pitivät suuressa arvossa. Näin hän nyt siis innostuu pajarin valtaa vastustamaan ja sanoo, että pajarin luo pitäisi mennä miekat vyölle vyötettyinä ja teräsjännejouset vireessä, mutta yksinään he eivät uskaltaneet mihinkään ryhtyä.

— Olkaa hyvässä rauhassa, ei teidän yksin tarvitse jäädä! vakuuttaa Päiväkiven Kuisma. — Suur-Tiuri on tulossa markkinoille ja häneen yhtyy vielä monta muuta Tiurin miestä.

— Jääkää vain Tiurin urhoja odottamaan, jos tahdotte! ivaa Syvärin miesten heimovanhin Makari. — Ehkäpä Tiurin vanha taatto, mokoma mahtimies, maksaa kaikkien teidän puolesta markkinaveron ja viepi pajarille lahjukset. Jääkää te vain sitä hyvää odottamaan, mutta me menemme itse, että herramme pajarin ei tarvitse meitä odottaa.

Niin lähtivät Laatokan täkäläiset pajarin luo lahjoja viemään, mutta Kurkijoen ja Lahdenpohjan miehet tekivät Tiurin Kalevin ja Päiväkiven Kuisman neuvon mukaan.

Tällä välin olivat Pipinä kuuluttaja ja rummunlyöjä Mikolka markkinapaikkaa kierrellessään joutuneet myöskin Tiurin miesten veneiden luo. Kun toiset päälliköt olivat täältä poissa, oli venerannassa vain Kiviniemen Jaama ja Tiurin jousimiehiä. Nämä rupesivat pajarin kuuluttajaa ja hänen rummunlyöjäänsä äänekkäästi ivaamaan. Vanha Lari taatto irvistelee Pipinälle:

— Taitaa herrasi pajari pelätä, että unohdamme hänet ilman lahjuksia, kun noin kovin hoputtaa!

Häneen yhtyy nuori jousimies Orma ja nauraa.

— Katsohan, Lari kuomaseni, eipä ole tuo pajarin linnavarustus vieläkään aivan valmis. Vaikka me kävimme sen rakentamista jouduttamassa, niin eivätpä mokomat näy sen pitemmälle päässeen!

— Mitenkä pääsisivät pitemmälle, kun tämän Pipinän pitää niin monta virkaa hoitaa, selvittää Lari taatto. — Silloin solmuruoskaa heilutti, nyt miekkosen jälleen täytyy kuuluttajana kulkea.

Pipinä Martiska katselee hämmästyneenä Lari taattoa ja tämän nuorta toveria. Katselee tarkoin heitä molempia ja kun heidät tuntee, sanoo uhkaavasti:

— Vai täältä lapasinkin teidät, kuomaseni, kyyhkyläiseni! No pidänpä teidät muistissani ja pian kerron teistä herralleni pajarillekin. Siihen asti näkemiin, veljet veikkoset!

— Näkemiin, pajarin kuuluttaja! huutaa Lari taatto hänen jälkeensä. — Näkemiin ja varustauhan sukkelaan riistaveroa kantamaan. Jo alamme me pian täältä sylikantamuksittain veronahkoja tuoda, tuokiossa riista-aittasi täytämme hyvyydellä!

Kaikilla Tiurin puolen miehillä on jouset ja täydet nuoliviinet mukanaan, niinkuin Suur-Tiuri oli heidän käskenyt tuomaan. Kun nyt Pipinä kuuluttaja kieltää kaikkia Karjalan miehiä markkinapaikalla aseita kantamasta, kyselevät muutamat nuoremmat jousimiehet Kiviniemen Jäämältä:

— Jokohan meidän pitää jouset ja nuoliviinet veneiden pohjalle piiloittaa?

Mutta Kiviniemen Karhu ärisee Pipinä kuuluttajan ja hänen jousimiesjoukkonsa poismenoa katsellen:

— Vai noita meidän pitäisi pelätä, noita mokomia ja heidän herraansa vierasta pajaria! Käkisalmi on vapaiden Karjalan miesten vanha markkinapaikka ja kukaan ei ole täällä kieltänyt aseita kantamasta.

Näin rohkaisee Kiviniemen Jaama miehiään ja lähtee miekka vyölle vyötettynä markkinapaikalle kiertelemään. Hänen esimerkkinsä innostamina ottavat myös jousimiehet nuoliviinensä ja jousensa esille ja niin lähtevät kaikki suurena joukkona härnäämään pajarin jousimiehiä ja peitsenkantajia. Kun he tulevat sille paikalle, jossa on pajarin riista-aitta, haastelee vanha Lari taatto puusta veistettyjä Novgorodin karhuja osoitellen:

— Näettekös, veljet veikkoset, tässä ovat Novgorodin karhut. Meillä on päällikkönä Kiviniemen Karhu, mutta tässä näette pajarin karhut. Kahden vallan kuomat vastakkain, kumpaistakos me nyt rupeamme palvelemaan?

— Pois mokomat tuolta oven päältä karistakaa! ärisee Kiviniemen Jaama kiukustuneena.

Monet nuoret jousimiehet rientävät kilvan hänen käskyään täyttämään, mutta Lari taatto väliin ehättää, touhussaan haastelee:

— Malttakaahan, veljet veikkoset, antakaa niiden karhu kuomien paikallaan kököttää! Kilpa-ammunnan me tässä järjestämme, tuolta simasaksan pöytien luota näitä pajarin asettamia kummituksia jousella tähtäämme. Se mies, joka parhaiten ampuu, saakoon ilmaisen simakestityksen!

Lari taaton ehdottama kilpailu hyväksyttiin mieluisalla innostuksella. Tuossa tuokiossa oli käynnissä ankara kilvoittelu, kuka saisi useamman nuolen pajan karhuihin sattumaan. Pian lohkeilee näistä koristuksista pala toisensa jälkeen terävien nuolten viiltämänä. Jokaista sattumaa tervehditään riemuhuudoilla, kilvoituksen melu on houkutellut paikalle myös ilveilijöitä, karhuntanssittajia ja muuta markkinaväkeä. On joukossa pajarin asemiehiäkin, mutta Tiurin miehet eivät näistä vähääkään välitä. Lari taatto heitä ivailee:

— No pajarin jousimiehet, kyyhkyläiset, kilvoitukseen käykää! Vai pelkäättekö, mokomat, että me Tiurin miehet emme kykene simakestitystä kustantamaan, jos teikäläiset pääsevät voittajiksi! Kas sitä ei teidän huoli ollenkaan pelätä, on meillä pussosissa Tiurin hopeaa, joka on yhtä hyvää jos ei vähän parempaakin kuin Novgorodin hopea!

Näin kerskaillen hän helistelee pajarin miesten nenän alla täysinäistä hopeapussostaan, mutta nuori Orma häntä säestäen nauraa:

— Luuletkos sinä näillä miekkosilla hopeaa olevan simakestitykseen! Etkös tiedä, että solmuruoskalla Pipinä Martiska näitä kestitsee, Pipinä ja pajari itse vuoron perään. Siinä heidän hopeansa ja kestityksensä, mutta me Tiurin miehet juomme nyt simaa. Minä ja Lari taatto maksamme kaikkien puolesta, vaikka emme lienekään hävinneet kilvoituksessa!

— Minäpä maksan kaikkien Tiurin jousimiesten puolesta! mörisee Kiviniemen Karhu, joka kilvoitukseen innostuneena on jo istahtanut simasaksan pöydän ääreen ja komentaa tämän tuomaan täysinäisiä simasarvia.

— No jos sinä maksat, Kiviniemen isäntä, niin silloin pidän minä suuni supussa ja pussoseni visusti piilossa, puhelee Orma.

— Hei, Kiviniemen isäntä kustantaa simakestityksen, Kiviniemen kuoma on meidän mies! huutaa Lari taatto.

— Kiviniemen kuoma on meidän mies! Eläköön Kiviniemen kuoma! kertaavat jousimiehet kuorossa.

Yleisen melun aikana ei ole kukaan huomannut, että linnasaarelta tuovalla lauttasillalla liikkuu nyt pitkä ja monivärinen kulkue. On sieltä, keskentekoisesta haukanpesästään lähtenyt markkinapaikalle itse Käkisalmen pajari Boris Konstantininpoika. Paljon on hänellä saattojoukkoa, on kulkueessa pitkiin kauhtanoihin puettuja Novgorodin oikeauskoisen kirkon pappeja ja loistavapukuisia Novgorodin ruhtinaan lähettejä, jotka ovat tulleet herransa käskystä markkinoilta kertyvää ruhtinaan riistaviidennestä Novgorodiin noutamaan. Heilläkin on mukanaan runsaasti jousimiehiä ja peitsenkantajia, ja niinpä nyt pajaria seuraava asemiesten jono näyttääkin aivan loputtomalta.

Pajari itse on puettuna pitkään näädännahkakauhtanaan, jonka alta välähtelee hopeakudoksinen kevyt haarniska. Samanlaisin hopeakudoksin on koristettu hänen korkea pajarinlakkinsakin. Leveästä solkivyöstä riippuu raskas pajarin vasara, kirvesvarren muotoisella, kullatulla kädenpitimellä varustettu, toisesta päästään kiilamaisesti suippeneva ase, jommoista vain oikeat ruhtinaan pajarit ja kaikkein ylhäisimmät asepalvelijat saivat arvonsa tunnusmerkkinä kantaa.

Pajarin seurassa nähtiin myös hänen tyttärensä Irinja neito. Mutta jos pajari itse on pukeutunut arvonsa mukaiseen vaatetukseen, niin hänen itsepäinen tyttärensä on tälläkin kertaa puettu oman mielensä mukaan. Hänen yllään on vain lyhyt hame, solkivyössä lyhyt miekka, olalla jousi ja nuoliviini sekä päässään miesten kypäripäähine. Näin on hän puettu, niinkuin olisi lähdössä haukalla metsästämään eikä astelisikaan isänsä, kaikkien Karjalan miesten pajarin juhlakulkuetta koristamassa.

Pajarin edellä kulkee rummunlyöjä Mikolka ahkerasti rumpuansa päristäen ja tämän kantapäillä astelee kuuluttaja Pipinä Martiska. Kun on jouduttu lauttasillalta markkinakansan sekaan, huutaa Pipinä kuuluttaja korkealla äänellä:

— Novgorodin oikeauskoinen kansa ja kaikki Karjalan miehet! Tässä näette jalon Boris herran, Novgorodin viisaan ja mahtavan Ilja ruhtinaan pajarin, joka on lähetetty kaikkia Karjalan miehiä hallitsemaan. Päänne pajarin edessä paljastakaa, Karjalan miehet! Päänne paljastakaa ja pajarin jalkain juureen maahan langetkaa. Mutta jolla on miekka vyöllään, se miekkansa pajarin edessä riisukoon, sillä niin on pajarin käsky, että ainoakaan Karjalan mies ei markkinapaikalla saa asetta kantaa!

Näin kuuluttaja Pipinä ehtimiseen huutaa, näin kopea pajari kansanjoukossa kulkee. Näin hän kulkee ja toiset hänen edessään päänsä paljastavat, mutta toiset pakenevat hänen tieltään, aseitaan piiloitella koettavat. Suuri hälinä pian täyttää koko markkinapaikan, myös Tiurin jousimiehet, jotka ovat parhaillaan istuneet Kiviniemen Jaaman ympärillä simakestejään pitämässä, joutuvat hämmingin valtaan. Ei kukaan tiedä, mitä olisi tehtävä. Pitäisikö pajarille kuuluttajan käskyn mukaan osoittaa alamaisuutta, pitäisikö aseensa pajarin jalkojen juureen riisua.

Olipa sentään hälisevässä joukossa yksi mies, joka tiesi, mitä oli tehtävä. Tämä mies oli uljas Tiurin Kalevi. Tahallaan hän asettuu kopean pajarin tielle, ei päätään paljasta eikä riisu miekkaansa. Jo silloin pajarin veri kuohahtaa, hän tarkastaa pitkävartaloista Tiurin Kalevia kantapäästä kiireeseen asti ja hänelle karjaisee:

— Ken olet nulikka, miehiäsi vai ovatko korvasi kuurot, kun et kuuluttajani käskyä tottele?

— Jos lienevät korvani kuurot kuuluttajasi käskyille. Tiurin linnasta olen, vapaa Karjalan mies, en ole saapunut vierasta pajaria kumartamaan markkinoille!

Kohahti äänet satapäisen joukon, kun nämä raudalle kalskahtavat sanat kuultiin. Jo kohahti äänet, jo juoksee aseita kantavia Karjalan miehiä Tiurin Kalevin ympärille. Väkevä Kiviniemen Karhu on parahiksi saanut suuren simasarvensa tyhjennetyksi, nyt hän vyötään kohentaen mörähtelee jousimiehilleen:

— Kas niin, pojat, nyt on juotu juomingit, maisteltu markkinasimat! Ja nyt mennään pajarin miehiä pehmittämään! Joutukaahan nahjukset, mokomat juoman latkijat! Tiurin Kalevi tuolla meitä odottaa, uljas Haukka-Tiurimme!

Taisteluintoa puhisten hän vääntäikse pajarin edessä seisovan Tiurin Kalevin viereen ja pajarille ärisee.

— Katselehan hiukan minuakin, kopea Novgorodin pajari! Sinä karhukuvatuksesi ylennät vapaiden Karjalan miesten markkinapaikkaa koristamaan. Mutta näetkös, minua myös Karhuksi nimitetään ja minä en suvaitse sinun karhujasi, kyytiä annan mokomille!

Jo miekat huotristaan paljastuvat, jo helähtelevät teräsjänteet, kun jousia vireeseen vedetään. Mutta kun pajari näki Karjalan miesten vähälukuisuuden, niin vasaransa vyöstään sivalsi, se kohotettuna karjui peitsimiehilleen:

— Maahan nuo pöyhistelijät masennamme! Kahleisiin kaikki panemme, jotka aseensa pajarin edessä paljastavat!

Monin kerroin suurilukuisempi on pajarin joukko, kun se taistelurintamaan leviää. Tuhon omaksi tuomitulta näytti Tiurin miesten piskuinen parvi, uljaan Tiurin Kalevin ja Kiviniemen väkevän Karhun johtama. Mutta pajarin jousi- ja peitsimiesten nopeaa toimintaa esti markkinapaikalla tungeskeleva väenpaljous. On siinä kauppamiehiä, jotka koettavat kiidättää turvaan tavara-arkkujaan. On karhuntanssittajia, joiden pelästyneet hoidokit ovat riistäytyneet irralleen ja hyppelevät nyt väkijoukossa ja myymäpöytien keskellä kuvaamatonta sekasortoa aiheuttaen. Mahdoton oli kummankaan puolen miesten tässä tungoksessa aloittaa jousella ampumista, sillä nuolet olisivat voineet yhtä hyvin sattua omiin miehiin kuin vastustajiinkin.

Tämän huomatessaan pajari yllyttää miehiään käsirysyyn käymään. Kullan kimaltavaa vasaraansa korkealla heiluttaen hän maahan kaadettujen pöytien keskellä karjuu joukolleen:

— Mitä vitkastelette, arkailijat, mokoman joukon edessä! Maahan tallatkaa! Murskaksi lyökää! Peitsellä sohikaa! Kas niin, iskekää säälimättä! Vai pitäisikö teitä solmuruoskalla hoputtaa!

Jo on pajari saanut joukkonsa kiihoitetuksi, jo miekat ja peitset kalskahtavat vastatusten. Mutta silloin rannasta päin alkaa kuulua huutoja:

— Suur-Tiuri saapuu, hänelle tietä antakaa!

Kuin lähenevä kosken kohina tämä huuto paisuu ja jo taampana tiheä kansanjoukko aukenee. Sieltä oli tulossa Tiurin miesten iäkäs johtaja, kuulu Karjalan tietäjä ja heimovanhin. Yleisen hälinän aikana hän oli jousimiehineen rantaan laskenut ja hitaasti hän nyt kulkee kansanjoukon avaamaa kujannetta. Raskaat ovat askeleensa ja entistään kumarampaan ovat hartiansa painuneet, hän kulkiessaan vanhan asemiehensä Kyyrön olkapäähän nojaa. Perässä tulevat vanha Kekri Kumoinen, Unnunkosken Pärtty Ronka, tämän naapuri Tauru ja monta muuta Vuoksen miesten johtajaa.

Kovin on tällä kertaa sairas Tiurin tietäjävanhus, mutta vielä sairaanakin hän on kaikkea muuta markkinakansaa päätään korkeampi. Komea heimovanhimman viitta on hänen hartioillaan, soopelinnahkaviitta kärpännahkareunuksineen ja ussakka kahta vaaksaa leveä viitan alta välähtelee. Oli siihen ussakkaan kultaa ja hopeaa kudottu, leveä linnunrata monikirjoin kirjoitettu. Mutta päässään oli Tiurin tietäjällä tällä kertaa korkea vaskikypäri, hopeahelainen ja leveällä, lähes olkapäille asti riippuvalla hopearengassuojuksella varustettu.

Näin hän hitaasti kulkee kansan avaamaa kujannetta ja jo vaikeni hälinä sekasortoisen markkinajoukon. Vireeseen vedetyt jouset jäivät laukaisematta, iskuun kohotetut miekat ja peitset painuivat itsestään alas. Niin oli kuin olisi outo lumous kaikki lamannut, peloissaan pajarin miehet taaksepäin vetäytyvät Tiurin tietäjän tieltä, monet silmiään ristivät ja siunauksia höpisevät. Itse pajari hievahtamatta seisoo paikallaan, mutta jo tunsi mahtinsa menneen tämän mahtajan edessä. Näki hän Suur-Tiurin saattojoukon, taajan jousimiesmetsän, joka näytti kuin loihtien maasta kohonneen.

Ei ollut Suur-Tiuri pajaria näkevinään. Ei ollut näkevinään, että hänen ympärillään miehet pitelivät vireeseen vedettyjä jousia. Ei ollut näkevinään pajarin miesten välkkyviä peitsiä ja sotakirveitä. Hyvää markkinarauhaa hän toivottaa kaikille, Karjalan miesten johtajia kädestä pitäen tervehtää.

— Kas onhan täällä jo Tiurin väkeäkin, omaa väkeä! haastelee hän. — Ja Lahdenpohjan miehiä näen ja Kurkijoen miehiä! Vanhan Ritaniemen Lylynkin näen, uljaan Ritaniemen Lylyn! Monelta haaralta olette tulleet ja hyvät lienevät markkinaenteet olleet?

— Hyvätkö lienevät markkinaenteet vai huonot, outo oli täällä markkinaleikki alkamassa.

Näin Ritaniemen vanha Lyly vakavasti virkahtaa ja häntä Päiväkiven Kuisma säestää:

— Outo oli markkinaleikki alkamassa, niinkuin Ritaniemen isäntä sanoo. Pajari meiltä vapailta Karjalan miehiltä alamaisuutta vaatii ja jo oli tuosta miekanmittelö syntymässä, miekanmittelö ja jousenviuhke.

Suur-Tiuri katselee ympärilleen, hämärtäviä silmiään kädellä varjostaa.

— Vai semmoista täällä, pajari rakastaa markkinaleikkejä. Kas täälläpä hänet näenkin, tämäkö mies pajari lienee? Niin ovat vanhat silmäni hämärtyneet, läheltä pitää tulla sinua tunnustelemaan.

Hän hitain askelin kulkee pajarin luo, hänen kauhtanansa reunustaa vapisevin sormin tunnustelee ja näin haastelee:

— Tottapa pajari lienet, vaikka ei ole varsin hyvää työtä vaatetuksesi. Jalompia olen nähnyt pajareja pitkän elämäni varrella, vaatetukseltaan uljaampia ja muutenkin jalompia pajareja. Yhdeksänkymmentäyhdeksän vuotta olen elänyt ja monta olen nähnyt Novgorodin parhainten pajarien polvea. Vaan tottapa sinä lienet halvimpia pajareja, kun en ole sinua konsanaan ennen nähnyt. Kapea onkin vielä kauhtanasi lieve, kovin kapea ja köyhästi koristettu, niin jos lienevät sinut tänne lähettäneet Karjalan miesten riistaveroilla rikastumaan.

Näin Tiurin taatto häpäisee kopeata pajaria kaiken markkinakansan kuullen. Lumottuina tuijottavat pajarin asemiehet tuota mahtajaa, tuota pelättyä tietäjävanhusta eikä kenenkään mieleen juolahda kohottaa asettaan häntä vastaan, hänen herjaavaa kieltään suistaakseen. Lumottuna pajarin tytärkin katselee Tiurin vanhusta, vuoroin uljasta Tiurin Kalevia ja vuoroin Tiurin vanhusta. Hyvin tajusi pajarin tytär, että hänen kopea isänsä oli halpa tämän suuren vanhuksen rinnalla. Vaikka Suur-Tiuri olisi yksinään, ilman asemiehiään saapunut, niin varmaan hän olisi silloinkin säilynyt koskemattomana. Ja tuota vanhusta oli hänen isänsä lähettänyt kuuluttajansa häpäisemään ja olipa hän itsekin tuon vanhuksen valtaa uhmaillen lähtenyt Tiurin vesille. Niin oli hän lähtenyt, mutta jo näki hän nyt, että heidän mahtinsa oli kovin vähäinen tuota miestä nöyryyttämään.

Pajari itse vapisi raivosta Tiurin tietäjän edessä, mutta sanoja ei hän saanut suustaan. Niin kumma tenho hänenkin röyhkeytensä lamasi. Hän oli uskonut yllätyksellä masentavansa Tiurin miesten vastarinnan, mutta nyt Tiurin miesten iäkäs johtaja masensikin hänet, masensi hänet oman keskentekoisen linnavarustuksensa näkyvissä, julkisella markkinapaikalla. Mitä mahtoi hän, kun kaikki hänen miehensä vapisivat tämän vanhuksen edessä. Itsekin hän tunsi käsivartensa herpaantuvan, kullanvälkkeinen pajarin vasara oli yhä hänen kädessään, mutta iskuun ei hän saanut sitä kohotetuksi.

Suur-Tiuri hänelle edelleen haastaa.

— Kas näenhän sinulla pajarin vasaran, mutta panehan tuo jo vyöhösi, mokoma lastenlelu. Kun täällä on markkinat, niin tottahan täällä lienee myös markkinarauha. Mitäpä silloin rupesit vasaraasi heiluttamaan, pajari!

Nyt pajari vasta ensimmäisen kerran tointuu lumouksestaan. Hän kivahtaa hampaitaan kiristellen:

— Sinun miehesi täällä markkinarauhan rikkoivat Hyvin tuntenet tuon nuoren nulikan, kysy häneltä kuka on syypää siihen, että täällä aseet paljastettiin.

Kun pajari osoittaa Tiurin Kalevia, kysyy Suur-Tiuri:

— Miten on, Kalevi kaunoiseni, pajari sinua syyttää markkinarauhan rikkomisesta?

— Jos lienen hänen markkinarauhansa rikkonut, sanoo Kalevi. — Pajari minulta alamaisuutta vaati, hänen kärtsä kuuluttajansa käski kaikkien Karjalan miesten päänsä paljastamaan pajarin edessä, päänsä paljastamaan ja aseensa riisumaan pajarin jalkojen juureen. Minä en päätäni paljastanut, en miekkaani riisunut. Siitä pajari raivostui ja ryhtyi asemiehiään usuttamaan minun kimppuuni. Tuomitse itse, suuri taattoni, minäkö olen pajarin markkinarauhan rikkonut vai pajari itsekö on sen tehnyt.

— Sinä menettelit oikein, pojanpoikani, sanoo Suur-Tiuri. — Jos niin on kuin sinä olet kertonut, niin itse on pajari rikkonut markkinarauhansa.

— Niin on kuin Kalevi sanoo! todistavat useat Karjalan miehet kuorossa.

— Vielä tuota epäiletkään! murisee Kiviniemen Jäämä. — Vielä tuota mokomaa vierasta pajaria kuunteletkaan, Suur-Tiuri! Itsesikin on pajarin kärtsä kuuluttaja häväissyt omassa linnassasi, meidät kaikki on pajari häväissyt! Sanohan sinä ja sanokaa te muut, olemmeko me enää vapaita Karjalan miehiä, jos tuota vielä sietäisimme?

— Pois pajari meidän keskuudestamme menköön! kuuluu uhkaavia huutoja Tiurin miesten joukosta.

— Oikeassa on Kiviniemen Jaama, virkahtaa Suur-Tiuri, — oikeassa on Jaama, kun sanoo pajarin jo meitä kaikkia tarpeeksi häväisseen. Varkain on pajari tullut herransa, Novgorodin ruhtinaan nimessä meitä hallitsemaan. Varkain on hän tullut keskuuteemme ja anastanut tämän vanhan Karjalan miesten kauppapaikan omaksi elinsijakseen. Ja miten on pajari ryhtynyt meitä hallitsemaan? Niin on hän ryhtynyt meitä hallitsemaan kuin olisimme me vapaat Karjalan miehet hänen halpoja orjiaan, joita hän saa sylkeä ja tallata oman mielensä mukaan.

— Niinpä siis käskekin jo meidän antaa hyvä kyyti tälle vieraalle pajarille, huudahtaa Kiviniemen Karhu ja lähenee uhkaavasti pajaria. — Mitäs me tässä liikoja kursailemme, kaikki jousimiehemme ovat halukkaat peittoamaan näitä pajarin miehiä ja minä itse pidän tästä pajarista hyvän huolen. Hän on ylentänyt karhukuvatuksensa tätä markkinapaikkaa häpäisemään, mutta minuapa myös Karhuksi sanotaan enkä minä suvaitse hänen karhujansa. Kyytiä annan mokomille ja kyytiä annan pajarille itselleen!

Läheltä piti, ettei Kiviniemen kiukustunut isäntä jo iskenyt karhunkäpäliään pajarin kaulukseen. Tiurin jousimiehetkin jo lähenevät uhkaavasti pajarin miehiä, jotka neuvottomina alkavat peräytyä. Vanha Lari taatto toisia innostaa ja kerskailee:

— Pajari miehineen tässä äsken pöyhisteli, mutta nyt näytämme me heille! Kaikki heidät pehmitämme ja tuon linna varustuksen, mokoman keskentekoisen haukanpesän, me poroksi poltamme! Eikös niin pojat, poroksi pajarin linnavarustuksen panemme?

— Poroksi menköön pajarin haukanpesä! Poroksi pajarin linnavarustus!

Kohuna tämä huuto markkinapaikan täyttää. Jo on nyt toinen leikki alkamassa kuin äsken, Tiurin miehet nyt voitonvarmoina valmistautuvat pajarin väestä selvää tekemään. Mutta Suur-Tiuri hillitsee miestensä kiihkoa ja jälleen haastaa:

— Antakaa olla pajarin väen rauhassa! Ja sinä, Kiviniemen isäntä, jätä pajari rauhaan! Me olemme Novgorodin miesten kanssa ystävyysliitossa ja me emme ensimmäisinä ryhdy rikkomaan tätä ystävyysliittoa! Tosin tämä pajari, Novgorodin ruhtinaan käskyläinen, on jo antanut tarpeeksi siihen aihetta, mutta me, vapaat Karjalan miehet, emme vieläkään ryhdy väkivaltaan, niinkuin pajari äsken mieli ryhtyä. Antakaa siis olla jousenne virittämättä, Tiurin miehet! Ja sinä Jaama, vanha ystäväni, anna miekkasi olla huotrassaan!

Vastenmielisesti Tiurin jousimiehet tottelevat Suur-Tiurin sanoja. Kiviniemen Karhu murisee tyytymättömänä:

— Jopa nyt turhia tässä kitsastelemaan! Olisi annettu pajarille ja hänen miehilleen mitä ovat ansainneet, kyyti olisi mokomille annettu Karjalan miesten keskuudesta.

Näin Kiviniemen isäntä murisee, mutta Suur-Tiuri ei ole hänen tyytymättömiä sanojaan kuulevinaan, vaan jälleen kääntyy pajarin puoleen ja tälle haastaa.

— Sinä näet, vieras pajari, että äsken aloittamasi markkinaleikki voisi sinulle ja sinun miehillesi päättyä hyvin huonosti. Minä en kuitenkaan ole tullut tänne markkinaleikkejä leikkimään, minä olen tullut riistaveroista ja lahjoista haastelemaan. Sinun palvelijasi on käynyt minua ja minun miehiäni luoksesi käskemässä, no hyvä, minä olen noudattanut käskyäsi. Mutta tiedä, vieras pajari, minä en maksa sinulle vaatimaasi riistaveroa enkä myöskään ole tuonut sinulle mitään hyviä lahjoja. En ole tuonut sinulle näädännahkoja, en soopelinnahkoja enkä tulirevonnahkoja, niinkuin palvelijasi käski tuomaan. Ja tokkopa nämä toisetkaan Tiurin miehet lienevät sinulle mitään hyviä lahjoja tuoneet. Vai onko ken pajarille lahjoja tuonut?

Tiurin miesten joukosta kuuluu naurua. Kiviniemen isäntä ärähtää:

— Vai lahjoja me mokomalle!

— Vaan ovatkos Laatokan puolen miehet pajarille lahjoja tuoneet? kysyy Suur-Tiuri vanhan Ritaniemen Lylyn puoleen kääntyen.

— Me Kurkijoen ja Lahdenpohjan miehet olemme tehneet sinun käskysi mukaan, Suur-Tiuri, ilmoittaa Ritaniemen Lyly. — Emme mekään tahdo riistaveroilla ja lahjuksilla vierasta pajaria rikastuttaa, mutta on täällä pajarin ystäviäkin, Laatokan täkäläisiä. Tuolla pajarin miesten joukossa näkyvät piileskelevän Uuksun vanha Semi ja Syvärin miesten heimovanhin Makari.

Kun Ritaniemen Lyly oli tämän ilmoittanut, puhkesi kuvaamaton melu Tiurin miesten joukossa. Kuului huutoja:

— Kavaltajat! Petturit! Vieraan vallan ystävät! Pajarin kätyrit! Esiin piilostaan astukoot!

Tiurin raivostuneet jousimiehet, Kiviniemen Karhu etunenässä, vetivät piileskelijät esille. Syntyneessä kahakassa sateli iskuja myös pajarin miehille, jotka koettivat auttaa ahdistettuja turvaan. Suur-Tiuri ja vanha Kekri Kumoinen koettivat myös raivostuneita miehiä hillitä, mutta heidänkään sanojaan ei tällä kertaa toteltu. Vanha Lari taatto kiskoi monen toverin auttamana Uuksun miesten johtajaa rinnuksista, mutta Syvärin miesten heimovanhin oli joutunut Kiviniemen Karhun väkeviin käpäliin. Säälimättä hän rutisteli uhriaan ja ärisi hammasta purren:

— Kas tässä, Karjalan miehet, näette kavaltajan! Oli tämä mies aikanaan meidän joukossamme, näitte hänet suuria sanoja haastelevana Karjalan miesten yhteisissä neuvotteluissa, mutta kun tämä lurjus ei päässyt Suur-Tiurin yläpuolelle, on hän sukunsa ja heimonsa pettänyt, mennyt vieraan pajarin puolelle Karjalan miesten hautaa kaivamaan!

— Heitä hänet pois luotasi, Kiviniemen isäntä, käskee Suur-Tiuri lujalla äänellä. — Heitä valapatto kavaltaja ystäviensä joukkoon, älä saastuta hänestä rehellisiä käsiäsi!

— Jo heitänkin hänet! karjaisee Kiviniemen Karhu ja viskaa puolitajuttomaksi rutistamansa Syvärin miesten heimovanhimman kouristaan pajarin eteen.

— Kas siinä makaa, pajarin palvelija! Suutele hänen vaatteensa lievettä, niinkuin kuuluit kerran Syvärin miesten käräjillä suudelleen! Halaa hänen polviaan, ryömi ja matele maassa, vieraan pajarin koira! Mutta toista kertaa älä enää tule rehellisten Karjalan miesten joukkoon! Älä herrasi pajarin turvissakaan tule, sillä näethän, että pajari ei kykene sinua suojelemaan!

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin raju kiihtymys asettui ja Tiurin miesten iäkäs johtaja sai äänensä kuuluviin. Silloin hän puhui pajarille:

— Sinä näet, pajari, että tällä puolen Laatokan ei sinulla ole ystäviä! Varkain olet tullut meidän joukkoomme, varkain olet anastanut itsellesi tuon Laatokan miesten rappeutuneen linnavarustuksen ja sitä asuinsijanasi pitäen olet mielinyt tämänkin puolen miehistä tehdä ruhtinaasi orjia, niinkuin olet Laatokan täkäläisistä tehnyt. Mutta täällä elää vielä vapaita Karjalan miehiä. Me voisimme sinut ja sinun miehesi tällä hetkellä tuhota ja maan tasalle voisimme tuon keskentekoisen haukanpesäsi tasoittaa. Sitä emme kuitenkaan vielä tee, sillä me olemme vanhastaan ystävyysliitossa Novgorodin ruhtinasten kanssa. Minun isäni sen ystävyysliiton solmisi jalon ja viisaan Aleksanteri ruhtinaan kanssa ja minä itse, kaikkien Tiurin ja Laatokan miesten puolesta, olen saman ystävyysliiton uudistanut. Minulla on Tiurin linnassa tallella pergamenttikäärö, johon on siitä asiasta riimukoukerot kirjoitettu ja sinun herrasi Ilja ruhtinaskin varmaan tietää sen sopimuskirjan olemassaolon. Siinä sanotaan, että mitään riistaveroa ei Karjalan vapaiden miesten tarvitse Novgorodin ruhtinaille suorittaa, ystävyyslahjoja he vain hyville ruhtinaille lähettäkööt, mutta silloin tuokoot myös ruhtinaiden lähettämät pajarit samanlaisia ystävyyslahjoja Karjalan vapaiden miesten heimovanhimmalle. Me olemme aikanaan ystävyyslahjamme Ilja ruhtinaalle lähettäneet, mutta hän ei ole minulle, Tiurin miesten johtajalle, mitään lahjoja lähettänyt. Hän on lähettänyt tänne meidän luoksemme vain sinut, kopean pajarinsa, omaa nimeään häpäisemään. Vanha ystävyyssopimuksemme sinua suojelkoon, mutta mistään asiasta me Tiurin miehet emme tahdo sinun kanssasi neuvotella. Jos herrasi ruhtinas haluaa neuvotella, niin lähettäköön oman miehensä Tiurin suurille elonajan heimokäräjille. Mutta viisaamman pajarin lähettäköön luoksemme! Nämä ovat minun sanani sinulle ja nyt mene tiehesi täältä kaikkine miehinesi, mene tuonne haukanpesääsi! Mutta tällä Karjalan miesten vanhalla markkinapaikalla ei kenenkään tarvitse sinulle ja sinun kärtsäkoirillesi riistaveroa suorittaa! Tiurin nuoret jousimiehet, maahan repikää pajarin veropöydät, tulella pajarin riista-aitta polttakaa! Mutta joilla on riistaa mukanaan, he tehkööt hyvässä rauhassa vaihtokauppaa Novgorodin kauppamiesten kanssa! Sinä pojanpoikani, Kalevi kaunoiseni ja te muut Tiurin miesten johtajat, te huolehtikaa siitä, että kukaan ei markkinarauhaa häiritse!

Kun Suur-Tiuri oli tämän sanonut, tunsi hän itsensä kovin väsyneeksi. Vanhan asemiehensä Kyyrön ja vanhan Kekri Kumoisen saattamana hän lähti veneidensä luo levähtämään. Monet muutkin Tiurin ja Laatokan miehet sinne menivät, ja kaikki ylistivät Suur-Tiurin viisaita ja voimakkaita sanoja, jotka hän oli puhunut pöyhkeälle pajarille.

Mutta markkinapaikalle jäivät nuori Kalevi ja Kiviniemen isäntä sekä muutamia muita jousimiesten johtajia. Rivakasti jousimiehet täyttivät Suur-Tiurin käskyn, hajoittivat maahan pajarin veropöydän, jonka Pipinä kuuluttaja ja rummunlyöjä Mikolka olivat valmiiksi varustaneet. Pajarin riista-aitan polttaminen jätettiin kuitenkin markkinoiden loppuun, sillä siitä lentelevät kipinät olisivat voineet aiheuttaa paljon muuta hävitystä myymäpöytiä, telttoja ja kojuja täyteen ahdetulla markkinapaikalla.

Kun maahan asti nöyryytetty pajari miehineen oli mennyt linnaansa, jäi pajarin tytär vielä markkinapaikalle. Ketään pajarin väestä ei jäänyt hänen seuraansa, yksinään hän harhaili Tiurin vanhuksen voitosta riemuitsevan markkinakansan joukossa. Hänenkin jälkeensä singottiin ivasanoja, mutta ei ylpeä pajarin tytär ollut niitä kuulevinaan. Muuta liikkui hänen mielessään, hän muisteli äsken näkemäänsä ja kuulemaansa, muisteli Tiurin vanhuksen voimakkaita sanoja, muisteli nuoren Tiurin urhon pelotonta esiintymistä isänsä edessä. Vihasiko hän näitä miehiä vai ihaili? Vihata hänen olisi heitä pitänyt, tietysti vihata, sillä hepä juuri olivat hänen isänsä nöyryyttäneet. Eikä pajarin tytär kuitenkaan voinut näitä miehiä vihata, vaan syvää ihailua hän tunsi heitä kohtaan. Koko elämänsä ajan hän oli nähnyt vain nöyriä, isänsä solmuruoskaa pelkääviä miehiä, lahjoja tuovia miehiä orjamaista liehittelyä, mutta nämä Tiurin miehet olivat toista maata. Nämä miehet olivat pelottomia ja ylpeitä, ah jospa hän olisi nähnyt vielä vaikka vilahduksenkin Tiurin nuoresta urhosta.

Vähän myöhemmin pajarin tytär kohtasi markkinakansan joukossa vanhat tuttavansa Lari taaton ja tämän toverin nuoren jousimies Orman. Muitta mutkitta Lari taatto lyöttäytyi pajarin tyttären seuraan ja alkoi haastella:

— No pajarin tytär, kaunis kyyhkyläiseni, täälläpä jälleen tavattiin! Viimein kun täällä liikuskelimme tämän Orma poikaseni kera, piti olla vähän vieraita olevinaan, mutta näetkös, solmuruoska on solmuruoska. Kukapa tuota herkkua tahallaan maistaisi! Kiitos vain sinulle, pajarin tytär, kun et jättänyt silloin meitä Pipinä kuuluttajan suomittaviksi! Usko pois, pajarin tytär, me muistamme sen palveluksen, minä ja tämä nuori Orma, ikuisesti muistamme. Jos niinkuin tarvitset rehellisten miesten palvelusta tuolla kirotussa haukanpesässä. No, no, älä pane pahaksesi, mutta niin tuota keskentekoista rähjää kaikki meikäläiset nimittävät. Niin, jos niinkuin sattuisit rehellisiä miehiä tarvitsemaan, niin sana vain meille lähetä, pajarin tytär. Sinua kyllä autamme, mutta isästäsi pajarista älä mitään virka! Äläkä liioin tuosta Pipinä lurjuksesta, hänet vielä kerran pehmitämme. Mutta sinuun emme pikkusormellakaan kajoa, sillä Kalevi kaunoisemmekin sinua suojelee.

Näin Lari taatto lörpöttelee herkeämättä. Pajarin tytär tunsi veren poskilleen kohoavan hänen viimeiset sanansa kuullessaan. Oliko siis Tiurin nuori urho nämä miehet lähettänyt hänen seuraansa, häntä suojelemaan. Hän aikoi jo harmia ja suuttumusta teeskennellen tiuskaista, että saivat mokomat suojelijat mennä menojaan. Mutta silloinpa juuri kansanjoukosta kuului ivallinen huudahdus:

— Katsokaahan pajarin sikiötä! Emmekös lähetä häntä tuonne isänsä kirottuun pesään, mitä hänellä on täällä tekemistä!

Jo alkaa pajarin tyttären ympärille keräytyä kiukustuneita jousimiehiä. Uhkauksia satelee hänelle, mutta silloin Lari taatto kimmastuneena miesjoukolle ärjyy:

— Kuka täällä pajarin tytärtä uhkailee? Olettekos te miehiä, mokomat, yksinäisen naisen kimppuun kävisitte! Mutta minäpä sanon teille, että pajarin tytär ei olekaan yksinään. Minä sen miekkosen pehmitän, joka pajarin tytärtä mielii ahdistaa!

— Kukas sinä olet, ukko rähjä, pajarin tyttären suojelija?

— Kas tästä saat! Ja tästä vielä lisää, ukko rähjän kourista! Vieläkös kuka sanoo minua ukko rähjäksi?

Ivailija oli lentänyt pitkän matkan päähän Lari taaton peloittavien nyrkiniskujen tavoittamana. Toiset väistyivät nopeasti hänen käsiensä ulottuvilta, mutta Lari taatto heille vielä tuohtuneena kivahtelee:

— Olen kuin olenkin minä pajarin tyttären suojelija, vaikka lienenkin Tiurin Kalevin rehellinen jousimies. Mutta onpa pajarin tytärkin minua kerran suojellut Pipinä voudin solmuruoskalta eikä Lari taatto koskaan sellaista palvelusta unohda! Ja jos haastaisin teille kaiken, niin saisitte tietää, että on muitakin, jotka pajarin tytärtä suojelevat. Mutta mitäpä mokomille kaikkea menisin puhumaan! Kas niin, pajarin tytär, astele vain edelleen. Jo näkyvät nyt meille hyvällä suosiolla tietä antavan.

Näin Lari taatto miehekkäästi suojeli pajarin tytärtä. Kun tämä vihdoin huojuvaa lauttasiltaa myöten meni isänsä linnavarustukseen, pysähtyi hän vielä monesti kulussaan ja silmäili virtaa ylöspäin. Sieltä näkyivät kaukaa virran mutkasta kotiinlähtöä tekevät Tiurin miesten veneet. Siellä oli Tiurin miesten iäkäs johtaja ja siellä varmaan oli oman veneensä lähtöä valmistamassa myös Tiurin nuori urho, joka oli hänen ja hänen isänsä leppymätön vihollinen.

Ah, miten orvoksi tunsikaan nyt olonsa kopea pajarin tytär. Miten orvoksi ja yksinäiseksi! Mutta tuolla tekivät kotiinlähtöä vapaat Karjalan miehet, jotka olivat hänen isänsä ruoskamahdin maahan asti nöyryyttäneet ja masentaneet. Miksi ei hänkin ollut syntynyt maailmaan noiden vapaiden ja ylpeiden miesten luona? Miksi oli hän vihatun pajarin heimoa?

Näin pajarin tytär katkerana omaa kohtaloaan ajattelee. Mutta hänen isänsä synkeitä kostonajatuksia Tiurin miesten päänmenoksi hautoo.

Näin päättyivät pajarin laihat riistamarkkinat. Mutta kotiin mennessään Tiurin miehet aavistivat, että nyt oli pian alkava taistelu Karjalan kohtalosta.

IX Luku.

TIURIN HAUKKA LENTÄÄ SATIMEEN.

Kun Novgorodin Ilja ruhtinas oli saanut tiedon Tiurin miesten röyhkeydestä ja pajarin riistamarkkinain epäonnistumisesta, lähetti hän viipymättä Käkisalmeen uusia linnanrakentajia ja suuren joukon uusia jousimiehiä. Ei ollut Karjalan miehillä enää Novgorodissa ystäviä tai jos lienee ollutkin, niin nämä ystävät eivät mitään mahtaneet. Ruhtinaan neuvonantajina oli vain kopeita ja häikäilemättömiä pajareja, jotka neuvoivat häntä sotaan Tiurin miehiä vastaan.

Käkisalmeen lähetettyjen uusien jousimiesten päällikkönä oli pajari Sergei Vasilinpoika. Monet muutkin ruhtinaan pajarit olisivat mielellään lähteneet, sillä Tiurin miesten suurista hopea-aarteista tiedettiin Novgorodissa kertoa jos miten paljon tarinoita. Kenpä ei olisi halukkaasti lähtenyt noita hopea-aarteita itselleen ryöstämään. Pajari Sergei oli kuitenkin muita paremmassa maineessa. Hän oli viimeksi ollut syrjäänien nostamaa kapinaa kukistamassa ja osoittanut siellä sekä häikäilemätöntä rohkeutta että säälimättömyyttä. Hän oli kaikin puolin ruhtinaan mieleinen mies ja hänetpä nyt pajari Boris sai apulaisekseen Tiurin miehiä nujertamaan.

Kun apujoukot olivat saapuneet, alkoi Käkisalmessa kuumeinen työ. Nyt ei linnanrakentajia säästetty, ei säästetty Novgorodista tuotuja kivenmuuraajia, vielä vähemmän säästettiin pakolla työhön haalittuja Karjalan miehiä. Solmuruoska läjähteli työmaalla herkeämättä, välistä rautaisilla kahleillakin raskaan työn näännyttämiä miehiä kuritettiin. Pipinä vouti riehui kuin mieletön kalliolouhoksilla ja yhtä mielettömänä riehui pajari Boris itse muurinrakentajien joukossa. Mutta kaikkein paras mestari linnanrakentajia kiusaamaan oli kierosilmäinen Mikolka, pajarin rummunlyöjä. Vaikka koetti tehdä hänen mielensä mukaan, ei silloinkaan säästynyt hänen solmuruoskaltaan.

Mutta kiihkomielinen pajari Sergei ei malttanut odottaa linnavarustuksen valmistumista. Hänen mielensä paloi Tiurin miesten suuria hopea-aarteita ryöstämään ja niin ryhtyi hän heti Käkisalmeen tultuaan tekemään hävitysretkiä Karjalan miesten asuma-aloille. Hän ryösti ja poltti monta Tiurin miesten taloa, anasti paljon karjaa ja vei monta ihmistä vangikseen. Kun hän suurine jousimiesjoukkoineen oli jo monessa kahakassa voittanut Tiurin miesten pienemmät jousimiesjoukot, paisui hänen uhkamielinen rohkeutensa niin suuresti, että hän alkoi jo suunnitella hyökkäystä itseään Tiurin miesten linnaa vastaan.

Ei pajari Sergei kuitenkaan sinne asti ennättänyt. Unnunkoskella hän joutui taisteluun Pärtty Rongan jousimiesjoukon kanssa ja siinäkin oli pajari Sergeille jo tarpeeksi. Kuumassa ottelussa tuli hänen joukkonsa perinpohjin lyödyksi, monta hänen parasta jousimiestään surmattiin, toiset pääsivät nopeakulkuisilla veneillään hädintuskin pakenemaan. Itse pajari Sergei koetti viimeiseen asti miestensä taisteluintoa kiihoittaa, mutta kun hän oli saanut tarkoin tähdätystä teräsnuolesta syvän haavan rintahaarniskansa olkataitteen kohdalle, ei hän enää kyennyt miestensä pakoa hillitsemään. Verta vuotavana hän itsekin tempautui pakenijain mukaan ja veneeseen päästyään hän käski miesten soutaa viivyttelemättä Käkisalmea kohti.

Tässä taistelussa oli myös Päiväkiven Yrjänä Kuisma pienoisen jousimiesjoukon kanssa Unnunkosken miehiä avustamassa. Kun Karjalan miesten voitosta oli lennätetty tieto Tiurin linnaan, olisivat monet maltittomat Tiurin miehet jälleen tahtoneet viipymättä hyökätä pajarin keskentekoista linnavarustusta hävittämään. Suur-Tiuri ei kuitenkaan tätä sallinut, vaan oli sitä mieltä, että ensin piti Tiurin suurilla heimokäräjillä tehdä päätös vieraan pajarin karkoittamisesta. Näitä käräjiä oli siis nyt kaikkien tarmokkaasti valmistettava. Tiurin miesten piti mennä pajarin ahdistamien Laatokan miesten luo käräjäkutsua viemään ja epäröiviä rohkaisemaan.

Ei kiihkeä pajari Sergeikään Unnunkoskella kärsimänsä tappion jälkeen enää uskaltanut Tiurin miesten linnan lähistölle yrittää. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa Käkisalmen linnavarustuksen valmistumista ja vieläkin lisäväkeä Novgorodista. Tällä välin jatkui taistelu pienoisten jousimiesparvien kahakoimisena.

Tiurin miehet retkeilivät rohkeasti kaikkialla Laatokan miesten keskuudessa ja pajarin väki koetti parhaansa mukaan näitä retkeilijöitä ahdistaa.

Rohkeammin kuin kukaan toinen Tiurin mies liikuskeli Tiurin Kalevi. Useimmiten oli hänellä vain muutamia jousimiehiä mukanaan, peloton Lari taatto ja pari kolme nuorempaa miestä. Näiden kera hän Laatokan miehiä sotajalalle nostatti, ilmestyi usein sinne, missä pajarin väkeä oli vasta äsken vieraillut, puhui voimakkaita sanoja vieraan pajarin karkoittamisesta. Vanhoja miehiä ja sukujen johtajia hän innosti Tiurin käräjille lähtemään, nuoret miehet hän liitti omaan jousimiesjoukkoonsa ja lähetteli heitä saloteitä Tiurin linnaan pyrkimään, jos ei ketä sillä kertaa ottanut mukaansa.

Jo hyvän aikaa oli Tiurin Kalevi näin rohkeasti Laatokan miesten keskuudessa retkeillyt. Pajari Sergei ja Pipinä kuuluttaja ajoivat häntä väsymättä takaa ja onnistuipa heidän vihdoin virittää ovela ansa Tiurin Haukalle. Tämä oli uskaltautunut lähtemään kauas Taipaleen miesten luo, jossa pajarin väkeä vilisi yhtenään! Siellä oli pajari Sergei nytkin vaanimassa ja yllätti Tiurin Kalevin, kun tämä juuri oli puhumassa kokoontuneille Karjalan miehille. Monet Tiurin Kalevin miehistä olivat menneet Suvannon järven takana olevia Metsäpirtin miehiä koolle kutsumaan. Siellä oli Lari taatto ja tämän uskollinen toveri Orma, Tiurin Kalevin ympärillä oli vain muutamia tottumattomia jousimiehiä, jotka vasta muutama päivä sitä ennen olivat liittyneet hänen joukkoonsa. Näine miehineen hän kuitenkin asettui pajari Sergein väkeä vastaan ja lähti taistellen vetäytymään Suvannon rantaan, jossa olivat hänen veneensä ja jonne hän pian odotti Lari taaton matkaltaan palaavan. Ovela Pipinä kuuluttaja ja kierosilmäinen Mikolka olivat kuitenkin takaapäin hiipineet venerantaan ja irroittaneet siellä kaikki Tiurin miesten veneet tuulen vietäviksi.

Kun Tiurin Kalevi huomasi veneensä anastetuiksi, hyökkäsi hän rohkeasti pajari Sergein väkeä vastaan ja huusi kuuluvalla äänellä:

— Salakyttänäkös kuljet, pajarin uusi asemies?

Nämä Tiurin Kalevin sanat kovin loukkasivat pöyhkeätä pajari Sergeitä. Hän vastaan huusi:

— En ole kenenkään asemies, itse pajari olen enkä salakyttänä kulje!

— Niinpä siis käske jousimiestesi syrjään menemään, me mies miestä vastaan taistelkaamme!

— Sinäpä sen sanoit, me mies miestä vastaan taistelkaamme! huusi pajari Sergei, joka oli Novgorodin miesten kesken kuulu väkevyydestään. Hänen olkahaavansa oli kyllä vielä hiukan kipeä, mutta siitä välittämättä hän rohkeasti antautui taisteluun ja uskoi helposti voittavansa Tiurin Kalevin.

Oli siinä korkea ja tasainen rantaäyräs ja siinäpä he nyt iskivät yhteen. Mutta eivät miekat monta kertaa ennättäneet yhteen kalskahtaa, kun pajari sai Tiurin Kalevin miekasta niin väkevän iskun, että kyynärpään suojustimensa katkesi ja miekka viilsi syvän haavan hänen suojattomaan käsivarteensa. Pajarin miekka putosi maahan, Tiurin Kalevi polki sen päälle jalkansa ja huusi:

— Antaudu jo, vieras pajari, sinä olet aseesi menettänyt ja pian henkesikin menetät, jos jatketaan taistelua!

— En vielä antaudu! huusi pajari hampaitaan kiristellen ja tempasi vasemmalla kädellään vyöstään pajarinvasaran. Hän oli varsin taitava silläkin taistelemaan ja silläpä hän nyt alkoi torjua tiheään satelevia Tiurin Kalevin iskuja. Pian olisi kai kuitenkin pajarin vastarinta päättynyt, mutta viuhahtipa nyt ilmassa taampaa ammuttu teräsnuoli, viuhahti ja iski syvälle Tiurin Kalevin hartialihoihin. Mikolka rummunlyöjä, Boris pajarin kierosilmäinen salakyttä, oli tämän nuolen piilopaikastaan ampunut, kun näki pajari Sergein ahdinkoon joutuneen.

Tiurin Kalevi horjahti takaapäin ammutun nuolen tavoittamana, horjahti ja jo polvilleen vaipui. Hyvin näki pajari Sergei kierosilmän Mikolkan tekemän vääryyden, mutta ei ollut siitä tietääkseen, ahdisti vain entistä kiihkeämmin vaikeasti haavoittunutta Tiurin urhoa. Jo mieli hän antaa musertavan iskun raskaalla pajarinvasarallaan, mutta silloin Tiurin Kalevi jälleen jaloilleen karkasi ja huusi:

— Ei sinusta näy olevan mies miestä vastaan taistelijaksi! Miehesi herjat salakyttinä pensastoissa hiipivät, kähisevinä kyinä kulkevat. Sieltä surmannuoliaan ampuvat.

Näin hän huusi, mutta pajari Sergei hänelle nauroi röyhkeästi:

— Samapa -tuo miten sinut tuhoan, Tiurin velhojen sikiön! Hei mieheni, päälle käykää, hänet nujertakaa! Kas niin, iskekää häntä säälimättä, velhon sikiötä, mitä hänestä säästämään!

Vielä hetkisen taisteli verenvuodosta uupunut Tiurin Kalevi. Vielä kaatoi miekallaan kaksi pajarin miestä, mutta hänen tottumattomat miehensä olivat paenneet ja yksinään jääneenä hän vihdoin sortui monen iskun kolhimana. Pajarin miehet riistivät hänen miekkansa ja sitoivat hänen kätensä, kun hän vielä maassa maatenkin teki vastarintaa.

Epärehellisyydellä oli pajari Sergei hänet voittanut, mutta eipä hän paljon tuosta välittänyt, millä tavoin oli voittonsa saavuttanut. Omia vertavuotavia haavojaan pidellen hän kehuu miehilleen:

— Jopa saimmekin oivan saaliin, itsensä Tiurin tietäjän sikiön tavoitimme! Ihastuupa nyt totisesti pajari Boris, kun tämän Tiurin ilveksen penikan hänelle viemme!

— Tiurin Haukaksi häntä omat miehensä nimittävät, oikaisee kierosilmä Mikolka hyvillä mielin irvistäen.

— No samapa tuo, olkoon sitten haukan poikanen! nauraa pajari raakaa nauruaan. — Mutta sitokaahan hänet kyllin lujasti, mene tiedä jos yrittelee vielä siipiään pyristelemään. Olikin tuo lurjus aika poika puremaan, mutta jopa on nyt meidän vallassamme. Jo nyt Boris pajarin luo lähtekäämme kiiruhtamaan, hänelle oivaa saalistamme näyttämään!

Kun vanha Lari taatto hetkisen kuluttua ennätti taistelupaikalle, oli pajari Sergei miehineen ja saaliineen mennyt tiehensä. Muuan vanha kylän mies kertoi hänelle taistelun kulun ja Tiurin Kalevin vangiksi joutumisen. Itki vanha Lari taatto, itki surusta ja enemmän raivosta itki, kun oli matkallaan liian kauan viivytellyt. Mutta mitäpä auttoi vanhan urhon itku ja mitä auttoi nuorten, Tiurin Kalevin suojaksi jääneiden jousimiesten kovistelu. Eivät nämä nuoret nulikat muuta voineet kuin noloina tunnustaa, että olivat pakoon pötkineet, kun näkivät pajarin miesten joukolla ryhtyvän ahdistamaan Tiurin urhoa.

Takaa-ajo oli hyödytön, sillä pajari miehineen oli kiiruhtanut Laatokan rantaan. Siellä olivat hänen sotapurtensa ja luultavasti oli hän jo ennättänyt niiden turviin. Siellä hän keinui vankineen Lari taaton saavuttamattomissa, keinui Laatokan laineilla kiidättäen riemun viestiä Käkisalmen pajarille.

Mutta murheen viesti heidän oli vietävä Tiurin linnaan. Jo siellä nyt sortuisi suruun vanha Karjalan tietäjä, kun saisi tietää uljaan pojanpoikansa, Tiurin miesten toivon joutuneen vieraan pajarin vangiksi. Jo sortuisi suruun suuri vanhus ja yhtä syvästi muutkin Tiurin urhot surisivat Tiurin Kalevin katoamista. Itkisi myös armas äiti poikoansa, itkisi Imandra äiti ja itkisi nuori Helinä neito.

Ah, miten raskas oli heidän vietävä surusanoma Tiurin linnaan.

* * * * *

Koko yön pajari Sergein sotapurret soutivat levähtämättä, ja kun aamun aurinko nousi, niin jo perille ennättivät, lauttasillan päähän laskivat valkamaan.

Matkalla oli Tiurin Kalevi verenvuodosta mennyt tajuttomaksi, mutta eipä sittenkään hänen siteitään irroitettu. Niine hyvineen, verta vuotavat haavat avoimina, pajarin miehet hänet veneestä nostivat peitsenvarsista kyhätyille paareille ja niin lähtivät häntä lauttasillan yli linnasaarelle kantamaan.

Tulipa silloin heitä vastaan pajarin tytär, ylpeä Irinja neito. Hän oli mielinyt lähteä aamuvarhain metsään samoilemaan, mutta kun näki pajari Sergein miesten raskaita kantopaareja veneestä maihin tuovan, niin lauttasillan päähän pysähtyi ja tiedusteli:

— No, pajari Sergei, jokos parhaan miehistäsi Tiurin tietäjien noidannuoli tavoitti?

— Eipäs olekaan nuoli meidän miestä tavoittanut! sanoo pajari Sergei kerskaillen. — Tokko arvannetkaan, ihana Irinja neito, kuka on kuulu urho paareillamme?

— Enpä tuosta paljon välitä, kuka lieneekin paareillanne, sanoo pajarin tytär, mutta pysähtyy kuitenkin paarien ohi kulkiessa katsomaan. Pajari Sergei hänelle kohotti paareja kattavan vaatteen lievettä ja haasteli mielistellen:

— Jospa kuitenkin vähän välittänet, ihana aurinkoiseni! Jos kuitenkin hiukan ilostunet, kaunis pajarin tytär, kun saat tietää kuka on tämä saaliini!

Hätkähti pajarin tytär, kun näki kuka paareilla lepäsi. Kovin hätkähti ja valkeiksi valahtivat poskensa. Mutta eipä tuota huomannut saaliistaan riemuitseva Sergei, hän edelleen kerskailee pajarin tytärtä mielistellen:

— Jo tavoitimme hänet, Tiurin Haukkasen, kalliin kultalintusen! Tasapäässä taistelussa voitimme hänen jousimiehensä, mutta omin käsin hänet itsensä maahan sorrin, säilän hänen kädestään löin, hänet otin vangiksi! Sitkeästi hän teki vastarintaa, mutta mikäpä auttoi, kun oli aseensa menettänyt ja kun häntä vielä kolhaisin pajarinvasarallani. Jo silloin kätensä herposivat ja mieheni hänet sitoivat.

Näin pajari Sergei kerskailee, mutta Irinja neito katselee paareilla makaavan Tiurin urhon sidottuja käsiä, sormin hivelee hänen poskeaan. Kun hän kohotti katseensa pajariin, niin ylenkatse välähti silmissään, mutta itsensä hilliten hän virkahtaa vain kylmästi:

— Hyvinpä ovatkin miehesi hänen kätensä sitoneet. Lienee ollut Tiurin mies väkevä taistelemaan? Ja mitäpä näen: hartioistakin on häneltä verta vuotanut. Eiväthän vain urhosi utalat liene häntä takaapäin tavoittaneet nuolillaan, piilopaikasta ampuneet? Vai pakoonko yritti Tiurin mies?

Viiltävä iva soinnahti pajarin tyttären sanoista, mutta Mikolka herja virnisteli hyvillään. Pajari Sergei siihen sijaan, valheistaan kiinni joutuneena, hiukan hämmentyy sanoissaan, mutta sitten röyhkeästi nauraen haastaa:

— Minkäs mahdoimme, kun oli niin sitkeä taistelemaan, mokoma velhon sikiö. Minä häntä edestä päin peittosin, mutta kun ei mielinyt kepertyä, niin tämä Mikolka takaapäin vähän auttoi, nuolen ampui.

Irinja neito on koko ajan tarkastellut paareilla makaavan urhon haavoja. Nyt hän ottaa vyöstään metsästysveitsen ja sivaltaa sillä hänen käsiensä siteet poikki. Pajarin miehet säikähtävät, urhot uljaat, mutta Irinja neito heille nauraa ivallisesti ja pajaria kylmästi neuvoo:

— Elävänä pajari isäni tahtoo tämän kultalintusen käsiinsä, jotta voisi miettiä hänelle mieleisensä rangaistuksen. Niinpä siis toimita hänet sukkelaan linnan vankikellariin ja siellä vanha haukankesyttäjä Mishka, taitava haavuri, häntä hoidelkoon. Mutta kun tämä on tehty, niin sitten jo nopeasti kiiruhda asehuoneeseen ilmoittamaan isälle vangistasi.

Hetkinen tämän jälkeen haukankesyttäjä Mishka jo hoiteli Tiurin Kalevin haavoja linnan vankikellarissa. Pajarin tytär seisoi hänen vierellään ja tiedusteli, vieläkö vangista tulisi eläjää. Mishka vanhus hieroo vangin kangistuneita jäseniä ja välistä hänen valtimoaan tunnustelee. Sitä tehdessään hän mutisee puoliääneen:

— Jopa kolhivat, jopa kolhivat kovin Tiurin miestä. Silloin viipymättä olisi hänen haavansa pitänyt sitoa, mutta jos kuitenkin pakeneva elämä vielä säätänee vangituksi. Mutta kahleita älä käske, pajarin tytär, hänen käsiinsä ja jalkoihinsa nyt panemaan. Jos kahleihin hänet panemme, niin silloin ei vanha Mishka mistään mene takaamaan.

— Rauhoitu, Mishka kuomaseni, häntä hoida niinkuin hyväksi näet. Pääasia on, että hän jääpi elämään, jotta voimme hänelle keksiä mieleisemme rangaistuksen.

Näin haastellen pajarin tytär ohimennen tarkastelee vankikomeron seiniä, niitä lyhyen metsästysmiekkansa kahvalla koputtelee. Mishka hänelle naurahtaa:

— Hyvin nämä seinät kestävät, ole hyvässä rauhassa, pajarin tytär! Tuolla on tosin linnan juomakellari, mutta siinä välissä on vahva teräsovi. Tokko Tiurin miehestä olisi sitä murtamaan, vaikka voimansa tallella olisivatkin!

Pajarin tytär hajamielisenä koputtelee neuvottua ovea ja hänelle muistuu mieleen muuan vanha Tiurin mies, Lari taatto, jonka hän oli viimeksi nähnyt riistamarkkinoilla ja joka oli luvannut tulia häntä palvelemaan, milloin vain kutsun lähettäisi. Pajarin tytär itsekseen nauraa, kun tuo väkevähartiainen Tiurin vanhus hänelle muistuu mieleen. Ei hän kuitenkaan mitään puhunut, varoitti vain vielä lähtiessään, että vankia piti huolellisesti hoidella.

Tällä välin pajari Boris mietiskelee asehuoneessaan, minkä rangaistuksen hän vangiksi saamalleen Tiurin urholle keksisi. Kierosilmäinen Mikolka häntä neuvoi:

— Mitäpä tuossa miettimistä, pajari! Tiurin Haukaksi häntä omat miehensä sanovat, no hyvä, käske seppiesi tekemään suuri haukanhäkki ja siihen suljettuna lähetä hänet lahjaksi Novgorodin Ilja ruhtinaalle. Mutta jos se on mieleesi, pajari isäseni, niin me, Pipinä palvelijasi ja minä, häntä hiukan kesytämme, ennenkuin hänet lähetät ruhtinaan luo.

Mikolka virnisteli merkitsevästi, mutta pajari Boris hykerteli ihastuneena käsiään.

— Jopa keksitkin, Mikolka poikaseni, jopa keksit hänelle oikean rangaistuksen! hän hokee kävellen innoissaan edestakaisin. — Haukanhäkkiin! haukanhäkkiin! Sinäpä sen sanoit, Mikolka, haukanhäkkiin hänet panemme! Ja sitten häntä hiukkasen kesytämme, ennenkuin lähetämme hänet Novgorodin ruhtinaalle. Mitäpä lähettäisimme villistä haukanpoikasesta ruhtinaalle, kesytetyn sen pitää olla. Me hänet kesytämme, niin totta kuin nimeni on pajari Boris! Hyvin hänet kesytämme, mutta ei vanhasta Mishkasta siihen virkaan ole. Sinä Mikolka ja sinä Pipinä, te saatte hänet kesyttää!

Tätä pajari innoissaan hokee tyttärelleenkin, kun tämä tuli tiedustamaan, minkä rangaistuksen hän määräisi vangilleen. Tyrmistyi Irinja neito kierosilmän Mikolkan keksinnön kuullessaan. Sanattomaksi ensin tyrmistyi, mutta sitten jo kylmästi naurahtaa.

— Ehkäpä oletkin oikeassa, isäni, haukanhäkkiin hänet pantakoon! Mutta varoitahan tätä Mikolkaa, jotta ei ennen aikojaan ryhtyisi haukkastamme kesyttämään. Näetkös, pajari Sergein miehet, mokomat hölmöt, mielivät jo matkalla haukkasemme hengettömäksi kiduttaa. Ja mitäpä, jos tämä Mikolka vielä ennen aikojaan alkaisi häntä kesyttää solmuruoskallaan. Kuolleen haukan silloin hyvä ruhtinaamme sinulta saisi lahjaksi ja tottahan tahtonet elävän kultalintusen hänelle lähettää.

— Olet oikeassa, tyttäreni! nauraa pajari. — Tämä Mikolka on tosiaan liian kerkeä solmuruoskaansa käyttämään. Sinä Irinja armahaiseni, päivänsäteeni, saatkin tuosta huolehtia, jotta Tiurin Haukkaa ei ennen aikojaan hengettömäksi kiduteta. Elävän haukan tahdomme me ruhtinaalle lähettää!

Näin sai Irinja neito huolekseen vangiksi joutuneen Tiurin miehen hoitelemisen. Pahoin kierosilmäinen Mikolka herja virnisteli, mutta pajarin määräys oli jyrkkä ja peruuttamaton. Mikolkan täytyi vankia vartioidessaan tehdä pajarin tyttären käskyn mukaan.

X Luku.

LARI TAATTO SAA SALAPERÄISEN VIESTIN.

Lähellä olivat jo Tiurin suuret riistamarkkinat ja heimokäräjät, mutta eipä niitä nyt kukaan iloisin mielin odottanut. Raskas suru ja mielten masennus asui Tiurin linnassa. Alakuloisina Tiurin vanhat ja monia myrskyjä kokeneet jousimiehet neuvoa pitivät Tiurin Kalevin vangiksi joutumisesta, alakuloisina, matalin äänin tuosta tapahtumasta haastelivat linnanmuurilla vartiota pitäessään ja yhtä masentunut oli mieliala, kun illoin kokoonnuttiin jousimiesten tupaan oluthaarikoita maistelemaan.

Tiurin naiset surussa kulkivat. Ihanaista Helinä neitoa oli vaikea enää entisekseen tuntea. Yksinään hän harhaili päivät ja pitkät kesäillat Tiurin uhrilehdon varjoisilla käytävillä. Yksinään harhaili, tämän tästä istahti tuuhean puun varjoon, siinä arpaa pani, palaisiko vielä mielitiettynsä vai joko iäksi katoaisi kaunis urho, Tiurin suvun valio.

Ei Helinä neito tahtonut muiden rohkaisevia neuvoja kuunnella. Ainoa uskottunsa syvässä surussaan oli Päiväniemen Inkeri, jolla myös oli ikävänsä vieraan maan sulhoa odottaessaan. Inkeri neito oli saanut reippaalta Niilo ritarilta lahjaksi pienen madonnankuvan ja kultaisen ristin. Näitä pyhiä esineitä nyt Inkeri ja Helinä neito muilta salassa palvoivat. Vuoroin he Tiurin lähteellä taivaan taatolle uhrasivat, vuoroin pyhää madonnaa rukoilivat, eikä heidän mieleensä edes juolahtanut, että tuossa olisi mitään sopimatonta. Myös toimitti Helinä neito salaa lahjuksia Tiurin mailla kiertelevälle Novgorodin oikeauskoisen kirkon erakkomunkille, isä Nikodemukselle, jotta tämä lukisi esirukouksia hänen mielitiettynsä pelastuksen puolesta.

Tiurin miesten johtajat olivat heti onnettomuudesta tiedon saatuaan kokoontuneet Suur-Tiurin luo neuvoa pitämään. Entisten tultaviemme lisäksi oli nyt saapunut useita muitakin: Oli Päiväkiven Kuisman naapuri Marjaniemen Kirves, uljas ja peloton retkeilijä, sekä Unnunkosken Rongan naapuri, vanha Tauru, joka oli ollut Rongan miesten mukana pajari Sergeitä vastaan taistelemassa. Laatokan miesten johtajia oli myös useita. Niin olivat saapuneet Kurkijoen miesten johtaja Ritaniemen Lyly ja Lahdenpohjan Nirkko pajarin miesten vainoa pakoon. Ritaniemen Lylyn uljaan kartanon oli pajarin verovouti poroksi polttanut, hädintuskin hän oli saanut perheensä pelastetuksi piilopirttiin. Sama tuho voi milloin hyvänsä uhata muitakin Laatokan miesten johtajia, jotka olivat julkisesti asettuneet Tiurin miesten puolelle.

Paljon oli siis uljaita miehiä kokoontunut Suur-Tiurin luo neuvoa pitämään. Useat tahtoivat, että oli viipymättä hyökättävä vieraan pajarin keskentekoista linnavarustusta vastaan, niin sillä tavoin ehkä saataisiin myös nuori Tiurin Kalevi vielä pelastetuksi. Jos pajari saataisiin ahtaalle, niin ehkä hän antautuisi neuvotteluihin ja vapauttaisi vankinsa oman päänsä päästimiksi.

Näin neuvoivat varsinkin Laatokan miehet, joita pajarin vaino oli raskaimmin kohdannut. Samaa mieltä olivat Kiviniemen Jaama ja Marjaniemen Kirves, vieläpä Unnunkosken Ronkakin. Suur-Tiuri ei kuitenkaan tahtonut kuulla mitään taistelun aloittamisesta ennen käräjien päätöstä. Näytti kuin pojanpoikansa vangiksi joutuminen olisi kokonaan masentanut hänen rohkeutensa. Kun Kiviniemen isäntä hänelle muistutti, miten hän oli markkinoilla pajarin nöyryyttänyt ja miten helppo siis olisi mokomaa vastaan taistella, virkkoi Tiurin taatto:

— Silloin vieraan pajarin mahtia halveksin ja siitäpä nyt onkin taaton taivahisen rangaistus meitä kohdannut. Jos nyt vielä hätiköiden taisteluun heittäydymme, niin pajari meidän väkemme voittaa tasapäässä taistelussa.

— Ei voita pajari meidän väkeä tasapäässä taistelussa! kivahtaa Kiviniemen Karhu. — Nähtiin tuo miten kävi Unnunkoskella, vaikka siellä oli vain tämä Ronka miehineen ja Päiväkiven Kuisma sekä muutamia muita.

— Kukapa miehiämme taistelussa johtaisi, sanoi Tiurin taatto alakuloisesti. — Minusta ei enää teidän johtajaksi ole, näköni menettäneestä ikälopusta. Niinpä siis ei ole muuta neuvoa kuin käräjillä saatte uuden johtajan valita. Se sitten menetelköön miten hyväksi näkee. Minä syrjään vetäydyn, on aika minun tuonen tuville lähteäni ja siihenpä myös sukuni sammunee. Pojanpoikani on vieraan pajarin käsissä ja sieltä hän ei varmaan enää elävänä palaja meidän luoksemme.

Masentavia olivat nämä vanhan Suur-Tiurin sanat kokoontuneille heimon johtajille. Tiurin suku oli niin kauan heidän etunenässään kulkenut, että tuntui luonnonvastaiselta tämän suvun miesten menettäminen. Mihin he joutuisivat ilman Suur-Tiurin kokemusta ja ilman hänen pojanpoikansa sytyttävää uljuutta. Niin he joutuisivat ajelehtimaan poloiset kuin lastut lainehilla, silloin vieras pajari heidät varmaan pian nujertaisi, heidän vapautensa hävittäisi.

Neuvotteluissa ei päästy mihinkään tuloksiin. Sen vain vanha Kekri Kumoinen sai aikaan, että Viipurin linnanisännän ritari Pietari Jooninpojan luo päätettiin lähettää lähettiläitä ystävyysliitosta neuvottelemaan. Suur-Tiuri oli kyllä sitä mieltä, että tämäkin matka oli nyt vaarallinen. Kun hädän hetkellä lähdettiin sieltä päin apua etsimään, niin saattoi apu ja ystävyys tulla Tiurin miehille kovin kalliiksi.

Viipuriin lähtivät lähettiläinä vanha Kumoinen ja Päiväkiven Yrjänä Kuisma. Matkalla piti heidän ottaa kolmanneksi mieheksi Kuparsaaren vanha Antero Äyrämöinen, jolla jo entuudestaan oli Viipurin linnassa monta ystävää sekä hansakestien että myöskin Ruotsin miesten joukossa.

Kun Inkeri neito sai kuulla isänsä Viipuriin lähdöstä, ei hänen riemastuksellaan ollut mitään rajoja. Oitis hän tämän ilosanoman toimitti myös syviä sydänsurujaan hautovan Helinä neidon tietoon ja häntä rohkaisi pikaisen avun toivolla. Näin hän haasteli:

— Saatpa nähdä, että ritari Niilo nyt pian saapuu Tiurin linnaan. Kun hän saa kuulla uljaan Tiurin Kalevin vangiksi joutumisesta, niin nopeasti hän kiiruhtaa Tiurin miesten avuksi. Nopeasti hän itse kiiruhtaa ja tuo mukanaan myös muita uljaita Ruotsin miehiä Novgorodin pajaria vastaan taistelemaan!

— Voinemmeko luottaa enää mistään päin tulevaan apuun! huokaa Helinä neito masentuneena. — Imandra äitikin on aivan toivoton, kun käräjät lähestyvät eikä mitään viestejä ole saatu Kalevi armaani kohtalosta. Imandra äidillä on siitä suurin huoli, kun toinen nyt joutuu Kalevin sijasta heimovanhimmaksi. Minä tuosta mokomasta kunniasta en välittäisi, kun vain saisimme Kalevin elävänä takaisin.

— Ole hyvässä rauhassa, kyllä hän vielä sinun luokseni palajaa! lohduttelee Inkeri neito. — Minun uljas Niilo ritarini Kalevi kaunoisemme pelastaa, vaikka Novgorodiin asti olisivat hänet vankityrmään vieneet!

Ah paljon luotti Inkeri neito uljaan Niilo ritarinsa saavan aikaan. Mutta olipa Tiurin linnassa toinenkin, joka ei vielä heittäytynyt epätoivoon Tiurin Kalevin kohtalosta. Tämä toinen onnetarten suopeuteen luottava oli vanha Lari taatto. Alussa hän oli ollut kaikkein lohduttomin, kun katsoi oman huolimattomuutensa olevan syynä Kalevin vangiksi joutumiseen. Läheltä piti, ettei Lari taatto aivan höperöksi itseään surrut.

Mutta nyt oli hän jo suremisen heittänyt ja haasteli kaikille toivehikkaana:

— Ei huolta mitään, Kalevi kaunoisellamme on pajarin luona mahtava ystävä. Ah jospa Lari taatto kaikki tietonsa julki haastaisi, niin näkisitte, näkisittepä totisesti Kalevi kaunoisemme olevan pajarin luona hyvässä turvassa.

Mutta kun toiset tiedustelivat, kuka mahtava ystävä Kalevia pajarin luona suojeli, niin Lari taatto vain päätään pudisteli ja salaperäisenä mutisi:

— Eipäs haastakaan Lari taatto kaikkia tietojaan. On nähkääs salaisuuksia, joita ei sovi paljastaa ja vanha Lari taatto osaa kyllä suunsa supussa pitää, ei puolta sanaa pukahda ystävistään. Ne ystävät ovat Lari taaton ja Kalevi kaunoisemme yhteisiä ja ehkäpä vielä kerran saatte niistä kuullakin, kunhan aikaa vähäisen kuluu.

Näin Lari taatto salaperäisenä haasteli mahtavista ystävistään. Toiset hänen selkänsä takana silmää iskien virkahtivat:

— Höperöksi vei suru Kalevin kohtalosta ukko uutran. Noin nyt höpisee ja kuvittelee Kalevin löytäneen pajarin luona suojelijoita. Sääli rohkeata vanhusta, hänet olisi voinut ehkä lähettää pajarin linnaan vakoilemaan, mutta tokkopa ukosta nyt enää lienee mihinkään.

Nuori jousimies Orma oli ainoa, joka ei Lari taaton puheita pilanaan pitänyt. Usein nähtiin Orman ja Lari taaton yhtenä muurilla liikkuvan, mistä lienevät pitäneet salaista neuvoa. Kun Ormalta kerran kysyttiin» niin ilmoitti hän vastaukseksi:

— Olemme me Lari taaton kanssa jo kerran aikaisemminkin käväisseet pajarin haukanpesässä. Ja tuotapa nyt mietimme, että lähdemme sinne toisen kerran, jos eivät Tiurin miesten johtajat pian lähde Kalevi kaunoistamme pelastamaan.

Eivät kuitenkaan Lari taatto ja Orma ennättäneet matkalleen. Sitä ennen tuli outo vieras Tiurin miesten linnaan.

Kun vanha Kyyrö muutamana iltana oli suurella linnanportilla yövartijoita tehtäviinsä määräämässä, niin huomasi hän Tiurin kosken yli tuovalla lauttasillalla yksinäisen naispoloisen, joka pelokkaana ympärilleen tähyillen linnanporttia läheni.

— Mitähän tuolla naiskulkijalla lienee mielessään, virkahtaa Kyyrö vanhus ja lähettää vartiomiehen sillalle hänen luokseen.

Pahoin hätääntyi nainen, kun vartija tuli hänen luoksensa, hänen asiaansa tiedustelemaan. Pahoin hätääntyi, mutta sai kuitenkin suustaan änkytetyksi:

— Onkos täällä Tiurin linnassa jousimiestä, jota sanotaan Lari taatoksi? Hänelle minulla olisi asiaa. Kaukaa olen yksin tullut ja häntä minun pitäisi tavata.

Vartija toi naisen mukanaan ja Kyyrö vanhukselle virkahti:

— Lari taattoa tämä kaunis lintunen tahtoisi tavata. Kaukaa sanoo yksin tulleensa ja Lari taatolle hokee itsellään asiaa olevan. No, no, älähän tunge päätäsi noin huppuun, ei sinua täällä elävältä syödä!

— Kas onpa se tosiaan pelästynyt lintunen! naurahtaa Kyyrö vanhuskin, mutta alkaa sitten tyttöstä rohkaista:

— Eipä tosiaankaan sinun huoli täällä jäniksen tavoin päätäsi piiloittaa. Ja jos sinulla lienee Lari taattosellemme asiaa, niin noudammehan Lari taaton tähän portille. Tuossa paikassa noudamme, jos et minulle suostu asiaasi haastamaan.

Tyttö ei ruvennut millään neuvolla Kyyrö vanhukselle selvittämään asiaansa. Mutta kun Lari taatto oli siihen portille noudettu, lankesi vieras hänen eteensä polvilleen ja alkoi häntä pyydellä:

— Pelasta minut, urho uljas, minua suojele! Kaukaa olen tullut sinua etsimään. Boris pajarin linnasta olen yksin taivaltanut, mutta nyt minä olen uupumuksesta ja pelosta aivan näännyksissä.

Kun vieras tyttönen oli tämän ilmoittanut, niin jopa revähtivät portille kokoontuneiden jousimiesten silmät suuriksi. Mutta Lari taatto kerskailee touhuissaan:

— Tiesinhän minä, että minulle tulee pian viestintuoja pajarin haukanpesästä! Kalevi kaunoisestamme varmaan tuo hyviä uutisia! Mutta mitäs te siinä suu auki töllistelette, mokomat vetelykset! Tiehenne siitä laputtakaa, kuulittehan, kenelle hänellä on asiaa, pelästyneellä tyttö raukalla. No, no, nousehan jo tuosta, kaunis kultamuruseni, älä yhtään pelkää! Minä sinut vien turvaan, sinulle ruokaa ja lepoa toimitan! Tuossa paikassa sinulle kaikkea hyvää toimitan! Ja sittenpä vasta minulle kerro asiasi. Tiedänhän minä sen olevan tärkeän asian, Kalevi kaunoistamme varmaan koskee, mutta eipä sinun sittenkään huoli menehtyä kerran perille päästyäsi. Ei huoli menehtyä, jaksan minä tuon verran odottaa!

Näin Lari taatto pakisee touhussaan ja vierasta tyttöstä kainaloista ylös auttaa. Niin vei hänet jousimiesten tupaan levähtämään ja sieltä kaikki uteliaat jousimiehet karkoitti tiehensä.