SISÄLLYS: (continued 4)

Josko Lari taatto oli tämän nuoren jousimiehen puolesta jo puhunut Tiurin Kaleville? Kaiken oli hän jo valmiiksi puhunut Hilppa nuorukaisen puolesta, mutta nyt hän alkoi, pelätä, ettei Hilppa enää pääsisikään heidän joukkoonsa tulemaan.

Mutta olikos Lari taatto Tiurin Kaleville tai kenellekään muulle ilmoittanut, kenen hän luuli tuon Hilppa nuorukaisen oikeastaan olevan? Ei, tätä salaisuutta ei vanha jousimies ollut ainoallekaan kuolevaiselle paljastanut. Kaikkein viimeiksi hän aikoi sen paljastaa Tiurin miesten nuorelle johtajalle. Kyllä Lari taatto, viisas ja paljon näkevä vanhus, hyvin huomasi, miten paljon Tiurin miesten uljain urho kärsi ja hän arvasi tai ainakin luuli arvaavansa, kuka oli tuon kärsimyksen aiheuttaja. Siksi hän visusti vaikeni nuoren jousimiehen salaisuudesta.

Yhtäkaikki vanhus kiihkeästi odotteli tämän nuorukaisen ilmestymistä Tiurin miesten leiriin. Omalla tavallaan kulki Lari taatto yhtä sokeassa lumouksessa kuin konsanaan Tiurin miesten päällikkö.

Tällä välin Tiurin miehet saivat toisaallakin vakavaa tekemistä. Novgorodista yritti apuväkeä Boris pajarille. Novgorodin miesten laivasto, jossa oli monta kymmentä raskastekoista jokialusta, tunkeutui jo Velhojoesta Laatokalle ja lähti purjehtimaan Käkisalmea kohti.

Tiurin miehet saivat nopeakulkuisten viestintuojain kautta ajoissa tiedon uhkaavasta vaarasta. Samoin levisi viesti Novgorodin miesten ilmestymisestä muuannekin ympäri Laatokan. Niinpä tulijoilla olikin pian vastassaan taajat parvet keveäkulkuisia Karjalan miesten sotapursia. Alituisesti näitä vastaan taistellen pääsivät Novgorodin miehet Metsäpirtin rannikolle asti, mutta siinä yllätti heidät ankara myrsky, yksi tavallisia Laatokan syysmyrskyjä, jotka aina ovat kovin pelättyjä. Hyvin Karjalan miesten kevyet sotapurret myrskyn käsistä selvisivät, mutta toisin kävi Novgorodin miesten raskastekoisille jokialuksille. Melkein viimeistä myöten ne tuhoutuivat ja hukkuivat, lopuista huolehtivat Karjalan miehet. Takaisin Novgorodiin lienee päässyt vain muutama alus retkikunnan kohtalosta murheviestiä viemään.

Mutta Boris pajarin linnaan ei kukaan tätä murheviestiä tuonut. Niinpä siellä elettiinkin hyvässä toivossa. Boris pajari oli jo Tiurin markkinain aikana lähettänyt avunpyytäjän ilmoittaen Karjalan miesten kokoontumisesta. Nyt hän joka päivä odotteli Novgorodin miesten suuren laivaston ilmestymistä linnavarustuksensa edustalle. Ei Boris pajarin mieleen edes juolahtanut sellainen ajatus, että avuksi pyrkivä laivasto voisi matkallaan joutua kokemaan voittamattomia vaikeuksia. Karjalan miesten keveistä sotapursista hänellä oli hyvin halveksiva käsitys, eikä pajari vielä tarpeeksi tuntenut Laatokan syysmyrskyjäkään. Tottahan vankasti varustettu laivue mokomista myrskyistä aina hyvin selviäisi ja tulisi onnellisesti perille. Näin pajari Boris ajatteli.

Luottavana odotteli pajari Sergeikin apujoukon saapumista. Kun Tiurin miehet ensimmäisten epäonnistuneiden yritystensä jälkeen tyytyivät vain härnäilyyn ja odottelivat tukevien hyökkäyslauttojensa valmistumista, alkoi pajari Sergei tapansa mukaan heitä halveksia. Hän uskoi, ettei mitään sen vakavampaa rynnistystä enää tulisikaan, vaan että Tiurin miehet pian väsyisivät hyödyttömään piiritykseen ja lähtisivät tiehensä. Kun vain pysyisivät niin kauan, kunnes apujoukko ennättäisi saapua. Silloin tuhottaisiin mokoma joukko yhdellä iskulla ja sitten hän yhtä kyytiä samoaisi Tiurin miesten linnoitusta valloittamaan, sieltä rikkaita hopea-aarteita ryöstämään.

Näin siis pajari Boris ja pajari Sergei ajattelivat. Ja jälleen pajari Sergei alkoi suostutella ylpeätä Irinja neitoa hääpitojen valmistamiseen. Irinja neito itse ei monesti viitsinyt edes kuunnella pajari Sergein naimatarjouksia, mutta hänen isänsä oli toista mieltä. Pajari Sergei oli nykyään hänen oikea kätensä kaikissa toimissaan ja sen lisäksi pajari Sergeillä oli monta mahtavaa sukulaista ruhtinaan tykönä. Mistäpä olisikaan hän mainiomman vävypojan löytänyt.

Niinpä nyt ryhdyttiinkin toden teolla pajari Sergein ja Boris pajarin tyttären häitä valmistamaan. Itsensä Irinja neidon mielialasta ei suuria välitetty. Pajari Boris arveli, että tottapa tyttärensä suostuu hänen tahtoonsa, vaikka liekin alussa hiukan vastaan olevinaan.

Kaikkein innokkain oli Irinja neidon hääpitoja hankkimaan Marfa emännöitsijä. Jo ennen linnavarustuksen piiritykseen joutumista hän oli omasta aloitteestaan hommannut Novgorodista asti kalliita kankaita ja taitavia ompelijoita. Nämä ompelijat nyt tulisella kiireellä valmistelivat upeita hääpukuja, ja Marfa emännöitsijä kiusasi yhtenään Irinja neitoa näiden vaatetusten koettelemisella ja lörpötyksillään Irinja neidon tulevasta onnesta, jota kaikki Novgorodin pajarien tyttäret muka kadehtivat.

Pajari Boris ja pajari Sergei olivat päättäneet, että hääpidot pidettäisiin heti Novgorodista odotetun apujoukon saapumisen jälkeen. Kun tämä päivä saattoi olla jo hyvin lähellä, oli valmistuksia kiirehdittävä.

Linnavarustuksen muurilla taistelevat jousimiehet ja peitsenkantajatkin saivat pian tiedon hääpitojen valmistamisesta. Itse pajari Sergei tämän suuren uutisen heille ilmoitti. Hän kertoi Novgorodista pian tulevan runsaasti apuväkeä ja silloin linnavarustusta piirittävät Tiurin miehet hajotettaisiin kuin akanat tuuleen. Hyvällä ja rohkealla mielellä heidän siis pitäisi tätä päivää odottaa, sillä suuret juhlapidot Tiurin miesten paon jälkeen Boris pajarin linnassa pidettäisiin. Hänen ja Irinja neidon hääpidot ne olisivat ja jokainen jousimies ja peitsenkantaja saisi silloin monta päivää syödä ja juoda mielikseen.

Näin pöyhkeä pajari Sergei haasteli linnan muurilla ja monet jousimiehet ja peitsenkantajat uskoivat herkästi hänen sanojaan. Oli sentään joukossa joku epäilijäkin. Niinpä vanha jousimies Stepani, joka kerran oli ollut Irinja neidon matkassa Tiurin vesillä, uskalsi lausua:

— Kunhan pajari Sergei ensin voittaisi Tiurin miehet, niin sitten vasta hänen olisi aika meille hääpitoja luvata.

Stepanin epäilyihin yhtyivät jousimies Aljosha ja haukankesyttäjä Trifon. Aljosha haasteli:

— Aina pajari Sergei on kehunut Tiurin miehet voittavansa, mutta yhäpä hän saa heitä vastaan taistella.

Toiset nousivat häntä kiivaasti vastustamaan. Huomautettiin, että olihan pajari Sergei voittanut Tiurin miehet Unnunkoskellakin. Ja olipa hän kerran voittanut Tiurin miesten uljaimman uroksen, voittanut ja vanginnut hänet.

— Vaan mitenkäs kävi tuolle hänen vangilleen? ilkasteli haukankesyttäjä Trifon pajari Sergein puolustajille.

— Karkuun meni pajarin vanki! nauroi jousimies Aljosha. — Tuli Tiurin mailta tietäjävanhus ja hyvät kepposet teki sekä pajareille että meille muillekin.

— Vielä ne Tiurin velhot meille toisenkin tepposen tekevät! vakuutti vanha jousimies Stepani. — Muistattehan Trifon ja Aljosha, muistattehan, veljet veikkoset, miten silloin kerran Tiurin miesten noidannuoli ilmassa lensi ja Irinja neidon lempihaukan surmasi.

Trifon ja Aljosha vakuuttivat vielä hyvin tuon tapahtuman muistavansa. Toiset jousimiehet rupesivat kuorossa utelemaan, milloin se oli tapahtunut. Matalalla äänellä ja pelokkaana ympärilleen vilkuillen vanha Stepani kertoi heidän matkastaan Tiurin vesille, Tiurin tietäjänaisen tapaamisesta ja Tiurin velhojen lennättämästä noidannuolesta, jonka suhinan ilmojen halki he kaikki olivat kuulleet. Hän lopetti kertomuksensa vakuuttaen:

— Samanlaisia noidannuolia ne Tiurin tietäjät nytkin voivat ruveta lennättelemään ja tuho meidät silloin perii. Tuho perii meidät ja tuho perii pajari Sergeinkin, vaikka hän kerskailee Tiurin miehet voittavansa.

Vanhan Stepanin kertomus oli herättänyt pelkoa monen taikauskoisen jousimiehen mielessä. Jo alkoivat epäilijät saada kannattajia. Joku rohkeni lausua:

— Lieneekö siitä apujoukostakaan mitään tietoa, vaikka pajari Sergei uskottelee sen tuossa paikassa saapuvan.

— Entäs hääpidot, lisäsi toinen. — Jos ei vain pajari Sergei meistä salaa valmistelisi pakomatkaa. Livahtaa vielä itse karkuun ja jättää meidät kaikki Tiurin velhojen tuhottaviksi!

Näin suurta petosta ei sentään moni pitänyt uskottavana, sillä olihan pajari Sergei monta kertaa pelottomasti taistellut heidän etunenässään. Päätettiin lopulta lähettää nuori haukankesyttäjä Trifon itseltään Irinja neidolta tiedustamaan, oliko perää pajari Sergein tiedossa apujoukon pikaisesta saapumisesta ja valmistettiinko todellakin Irinja neidon ja pajari Sergein hääpitoja.

Kun Trifon oli arastellen mennyt Irinja neidon luo ja tälle kysymyksensä selvittänyt, nauroi Irinja neito pilkallisesti:

— Tottapa pajari Sergei pian saanee apuväkeä, kun on teille kerran niin kehunut! Ja tottapa myös hääpidot pian joutunevat, odottakaa siis vain hyvällä mielellä!

Ei Trifon oikein tietänyt, pitikö uskoa Irinja neidon sanoja vai pitikö olla uskomatta. Mutta kun Marfa emännöitsijän orjapalvelijoiltakin kuultiin hääpitojen valmistamisesta, niin häipyivät lopulta kaikki epäilyt ja pajari Sergein vakuutuksia uskottiin nyt täytenä totena. Siinäkin häntä uskottiin, ettei Tiurin miesten taholta enää tarvinnut pelätä mitään vakavampaa rynnäkköä.

Kun tähän aikaan Tiurin miehet, salaisia valmistuksia tehdessään, olivatkin tavallista hiljaisempia, niin lujittui luottamus pikaisen voiton saamiseen sitäkin enemmän. Eivät vanhan Stepanin ja muiden Tiurin miesten taikamahdin pelkääjäin varoitukset nyt enää saaneet ketään säikähtämään. Jousimiehet ja peitsenkantajatkin alkoivat pajari Sergein esimerkkiä seuraten halveksia Tiurin miehiä. Ei viitsitty edes muurin vartioimisessa olla niin turhan valppaita. Mitäpä mokomista! Pian Tiurin miehet livistäisivät pakoon ja päästäisiin helpolla saatua voittoa juhlimaan!

Oli pajarin linnassa sentään yksi, jota pajari Sergein kuvittelut eivät häikäisseet. Tämä epäilijä oli pajarin tytär, ylpeä Irinja neito. Hyvin hän tiesi, mikä kuohuva vihanaalto oli Tiurin miehet sotajalalle nostattanut ja hän oli varma, etteivät Tiurin pelottomat urhot niin hevillä hänen isänsä linnavarustuksen ympäriltä tiehensä lähtisi.

Novgorodista saattoi kuitenkin apujoukko olla tulossa eikä Irinja neidonkaan mieleen juolahtanut, että tämä apujoukko voisi jo matkallaan tuhoutua. Vavistuksella hän odotti tuon apujoukon tuloa. Silloin syntyisi suuri taistelu, ja vaikka Irinja neito luottikin Tiurin miesten sankaruuteen, niin kukapa tiesi, jos Novgorodin miehet paremmin varustettuina kuitenkin voittaisivat.

Irinja neito oli jo monta päivää elänyt kuin kuumeessa. Hän odotteli kiihkeästi Tiurin miesten rynnäköitä ja oli huolissaan, kun ratkaiseva taistelu alkoi viipyä. Ei Irinja neito toivonut isänsä miehille voittoa, kaikkein vähimmin hän toivoi pajari Sergein pääsevän Tiurin miesten voittajaksi. Hän vihasi tuota pöyhkeätä ja typerää miestä. Ensin oli hän häntä vain halveksinut, mutta kun pajari Sergei ahtoi ahdistella häntä naimatarjouksillaan, rupesi hän häntä syvästi vihaamaan. Taistelu pajari Sergein ja Tiurin miesten uljaimman uroon välillä oli hänenkin taistelunsa, eikä pajarin tytär hetkeäkään epäröinyt, kumman puolelle hän asettuisi. Ja jos hänen isänsä asettui pajari Sergein puolelle, niin oma syynsä, jos isänkin kävi huonosti.

Usein oli Irinja neito huoneensa ikkunakomerosta tähystellyt Tiurin miesten leiriin. Tästä tähystelystä yllättivät hänet eräänä päivänä isänsä ja pajari Sergei, jotka Marfa emännöitsijän seuraamana tulivat hänen huoneeseensa. Irinja neito huomasi heti, että jokin tärkeä asia oli nyt tekeillä ja pianpa hän saikin tämän asian kuulla. Pajari Boris haasteli:

— Armas tyttäreni, näenpä sinunkin kiihkeästi odottavan noiden vihattujen Tiurin miesten tuhoa. Kaikki me heidän tuhoaan yhtä kiihkeästi odotamme, kaikki me toivomme suuren voiton päivän pian joutuvan. Ja sinullepa, Irinja armahaiseni, lieneekin kaikkein mieluisinta sen päivän odottaminen. Tuon tässä sinun luoksesi rakkaan pajari Sergeimme, hän sinulle nyt arvokkaat kihlat tarjoaa ja kysyy sinun suostumustasi hääpitojen valmistamiseen.

Pahoin hämmästymättä pajarin tytär isäänsä ja noita toisia huoneeseen tulleita katseli. Pajari Sergei pöyhkeine naamoineen näytti niin typerän juhlalliselta, että Irinja neidon teki mieli nauruun purskahtaa. Mutta hän tajusi, ettei nauraminen nyt ollut paikallaan. Niinpä hän siis vain kysyi, ääni hiukan värähtäen:

— Lienee siis jo saapunut varma viesti Novgorodin miesten pikaisesta tulosta, sillä ettehän mieline hääpitoja pitää, ennenkuin Tiurin miehet on voitettu?

— Ei Tiurin miehistä enää pelkoa ole! kiiruhti pajari Sergei hänelle vakuuttamaan. — Lienethän sinäkin, Irinja armahaiseni, jo huomannut, että Tiurin miehet ovat taisteluun kyllästyneet ja eivätkö jo pian itsestään tiehensä lähtene. Hääpitoja emme kuitenkaan pidä, ennenkuin Novgorodin miehet saapuvat. On siellä tulijain joukossa monta mielivierastamme, on rakas veljeni, pajari Aleksei, ja monta muutakin ruhtinaan pajaria lienee lähtenyt meidän hääpitoihimme.

Irinja neidon veri kuohahti, kun hän huomasi, että Novgorodiin asti oli jo kuulutettu heidän hääpidoistaan. Hän katsoi kuitenkin väittelyn hyödyttömäksi ja virkahti.

— Näytähän siis, pajari, millaiset ovat tarjoamasi kihlat! Tietänet, että minun äitivainajani oli kuuluisan Aleksanteri ruhtinaan jälkeläisiä. Niinpä minulle ei sovikaan tarjota samanlaisia kihloja kuin Novgorodin tavallisten pajarien tyttärille.

Tahallaan Irinja neito puhui kerskaten äitivainajansa suuresta suvusta. Hän tiesi hyvin isänsä katkerasti vihaavan kaikkia äitivainajansa sukulaisia, kun nämä eivät suvainneet Boris pajaria rinnalleen Novgorodissa elämään. Niinpä Irinja neidon sanat olivatkin tarkoitetut yhtä paljon isälle kuin pajari Sergeille. Sinipunervaksi Boris pajari jo muuttui kasvoiltaan, mutta eihän typerä pajari Sergei mitään huomannut, vaan alkoi kehuen ja kerskuen tuoda esille komeita kihlojaan.

Hyvin kannattikin niitä näytellä: Oli pajari Sergeillä taidokkaasti somistetussa lippaassa raskaat kaulakäädyt, oli rannekoristeita, oli korvahelyjä ja otsaripoja. Mutta kaikkein arvokkain oli pajarittaren hiippapäähineen koristeeksi aiottu sidenauha. Siinä välkkyi suuria timantteja ja verenpunaisia rubiineja, siinä oli itämailta tuotuja sinikiviä ja puhtaita helmiä taiturin kädellä loistaviksi tähdiksi sovitettuina ja ommeltuina. Ei pajari Sergein olisi tarvinnut sanaakaan puhua tätä koristetta näyttäessään, mutta laajasti hän selitteli, miten suurta vaivaa sen hankkiminen oli hänelle tuottanut, miten monta tuhatta Novgorodin hopeamarkkaa hän oli saanut uhrata, ennenkuin Novgorodin hansakestien hovissa olevat maan mainiot jalokivisepät suostuivat sen hänen mielensä mukaan valmistamaan.

Ei Irinja neito pajari Sergein kehumisia kuunnellut. Mutta veri kohosi hänen poskipäilleen, kun hän tuota verratonta koristetta kädessään piteli ja tarkasteli. Sitten hän kylmästi virkkoi pajari Sergeille:

— Jos lienevät tarjoamasi kihlat kyllin arvokkaat, tahdon tänään näillä koetteeksi itseni koristaa! Marfa äitini tuokoon tänne hiippapäähineen, jonka hänen hankkimansa ompelijat ovat valmistaneet ja tuokoon myös muun häävaatetukseni. Itse tahdon ensin nähdä, tuleeko minusta kyllin arvokas pajaritar hääpidoissani monille vieraille näyttäytymään!

Kielevänä ja kerkeänä kiiruhti Marfa emännöitsijä Irinja neidon käskyä täyttämään. Pajari Boris ja pajan Sergei poistuivat tyytyväisinä. Hetkisen kuluttua hääräsi jo suuri lauma orjapiikoja Irinja neidon ympärillä. Siinä puettiin hänen ylleen kulta- ja hopeaompeluksista raskasta häävaatetusta, siinä hänen upeata tukkaansa palmikoitiin ja soviteltiin hänen kulmilleen korkeata hiippapäähinettä, joka oli naidun pajarittaren tunnusmerkki. Kun päähine oli vihdoin saatu paikalleen ja kun sen ympäri oli vielä sovitettu pajari Sergein lahjoittama sidevyö, jäivät kaikki orjatytöt henkeään pidättäen matkan päästä Irinja neitoa tarkastelemaan. Vielä Irinja neito itse hiukan kohensi päähinettään hiotun metallikuvastimen edessä. Sitten hän kohotti ylpeänä päänsä ja puhui:

— No olenkos nyt mieleisenne? Sanohan sinä, Marfa imettäjäni, ja sanokaahan tekin, orjapiikaset, olenko mielestänne kyllin arvokas pajari Sergein vierelle?

Orjatyttöjen joukosta kuului ihastuneita huudahduksia, mutta äänekkäästi julisti Marfa emännöitsijä, että hän oli kauniimpi kuin ainoakaan toinen Novgorodin pajarien tyttäristä. Siinä tuokiossa tahtoi Marfa kiiruhtaa noutamaan pajari Sergeitä, jotta tämäkin saisi nähdä ihanaisen aarteensa. Hän oli jo ovella menossa, mutta Irinja neito epäsi hänet jyrkästi.

— Pajari Sergei vielä odottakoon! hän puhui. — Vasta hääpidoissa hän saa minut nähdä lahjoittamansa korut ylläni. Nyt tahdon olla rauhassa, vain Olga tyttöseni jääköön luokseni, mutta sinä, Marfa äitini, saat viedä kaikki toiset mukanasi. En enää apuanne tarvitse!

Näin hän säälimättä karkoitti heidät huoneestaan. Sen jälkeen hän hyvän aikaa tarkasteli itseään kuvastimen edessä, antoi vielä Olga tyttösen kohennella vaatetustaan ja hänelle siinä haasteli:

— Sanoitan minulle, Olga tyttöseni, sanohan vilpittömästi, onko sinun mielestäsi pajari Sergei kyllin arvokas ja uljas minun rinnalleni?

— Kenpä toinen olisi uljaampi urho kuin pajari Sergei! huudahti Olga. — En muista nähneeni ketään toista urhoa hänen veroistaan!

— Vai et muista nähneesi ketään toista urhoa pajari Sergein veroista. Eikö esimerkiksi Tiurin miesten nuori johtaja ole pajari Sergein veroinen? Eikö hän ole uljaampikin muodoltaan kuin pajari Sergei?

Irinja neito nauroi huolettomasti, mutta hänen äänensä hiukan vavahteli. Ei lapsellinen Olga tyttönen tuota kuitenkaan huomannut, vaan lörpötteli innoissaan:

— Mitenkäs sinä, armas aurinkoiseni, häneen voisit mielistyä? Isäsi vihollinen hän on ja kaikkien muidenkin Novgorodin miesten vihollinen. Ja tokkopa tuo urho lienee edes kastettu! Sanovat hänen taattonsa, tai isoisäkö lienee, olevan suuren tietäjän. Velhon pojanpoika on tuo Tiurin urho ja mitenkäs hänet siis voisi asettaa oikeauskoisen pajari Sergein rinnalle!

— Niinpä niin, eihän häntä tietenkään voi asettaa oikeauskoisen pajari Sergein rinnalle!

Jälleen nauroi pajarin tytär äänekkäästi, mutta kyyneleitä tulvahti hänen silmiinsä. Hän sysäsi rajusti Olga tyttösen luotaan ja huusi hänelle:

— Mene sinäkin Marfa emännöitsijän ja hänen toisten orjapiikojensa joukkoon! Tietysti sinä puhut samaa kuin kaikki toisetkin, vaikka itse lienet Karjalan miehen tytär. Tietysti on asia niinkuin te sanotte: Ei ole pajarin tyttären lupa mielistyä isänsä ja Novgorodin miesten viholliseen. Ja varsinkin, jos tämä urho on vielä kastamaton, jos hän on vain Tiurin tietäjien sukua, niin ei ole lupa häntä milloinkaan asettaa Novgorodin oikeauskoisen pajarin rinnalle! Mutta jospa sittenkin sattuisi tuollaiseen urhoon mielistymään… tuollaiseen kastamattomaan… isänsä heimon viholliseen. Mitäs silloin sanoisit, Olga tyttöseni, kullannuppuseni? Jo taitaisit silloin hylätä Irinja emäntäsi, jo taitaisit juosta Marfa emännöitsijälle kielittelemään, että on pajarin tytär isänsä heimon pettänyt!

Hän kuivasi tulvivia kyyneleitään, mutta Olga tyttönen ryömi hänen edessään, hänen polviansa halaten ja itkunsa lomassa soperrellen:

— Anna anteeksi, armas aurinkoiseni! Enhän minä, tuhma tyttö raukka, näitä asioita ymmärrä. Sitä puhuin, mitä muiden olen kuullut puhuvan. Mutta älä suutu sanoistani, älä minua työnnä pois luotasi! Uskollisesti tahdon sinua palvella. Mitä ikinä tapahtuneekin, niin sinua, Irinja armahaiseni, ei Olga tyttönen milloinkaan jätä!

Näin hän, pelästynyt tyttö raukka, Irinja neidon suosiota kerjäsi. Ja jo heltyi pajarin tyttären mieli, lempeästi hän puheli:

— Nousehan jo tuosta, Olga tyttöseni! En sinua enää mistään moiti enkä tahdo sinua luotani karkoittaa. Sinä olet ainoa ihminen isäni kodissa, johon olen aina luottanut ja luotan edelleenkin!

Kauan viipyi huoneessaan pajarin tytär, seuranaan ainoa uskottunsa, pieni orjapiikansa. Vielä hän tarkasteli itseään metallikuvastimestaan, vielä hän sormin hypisteli ja sovitteli yllään olevia koruja. Tuli hämärä, mutta yhä hän istui surumielisesti hymyillen ylpeä pajarin tytär.

Ja ihanan kuvitelman hän mielessään kuvitteli: morsiameksi hän itsensä kuvitteli, näihin samoihin koruihin vaatetettuna, mutta ei ollut rinnallaan pajari Sergei, vaan uljaampi uros… unelmiensa ainoa urho. Kuumia kyyneleitä valui Irinja neidon poskipäille, voi miten polttavasti hän tällä hetkellä tunsi janoavansa elämää. Mutta ah, toinen oli hänen unelmiensa urhon mielitietty, tokko lienee ikävöimänsä urho hänelle, orvolle pajarin tyttärelle, omistanut ainoatakaan ajatusta. Ja hän oli sentään jo niin paljon uhrannut.

Näitä ajattelee pajarin tytär ja kuumia kyyneleitä valuu poskilleen. Hämärä sakenee pimeydeksi, Olga tyttönen on hiljaa hiiviskellen sytyttänyt tuohusvalot.

Silloin havahtui pajarin tytär ja kysyi hiljaa:

— Muistatko vielä, Olga tyttöseni, kun ensimmäisen kerran olimme Tiurin vesillä… kun siellä tapasimme tuon Tiurin tietäjänaisen?

— Hyvin muistan hänet! puhui Olga melkein kuiskaten.

— Hän näytti minulle tulevaisuuteni! kertoo pajarin tytär puoliksi itsekseen. — Hän näytti minulle kaikki nämä korut, tämän häävaatetuksen. Ah miten raskaalta se tuntui silloin minun kantaa, luulin tukehtuvan! Ja nyt, tiedätkö, Olga, nyt tunnen tämän yhtä raskaaksi. Autahan minua, Olga, niin riisun pois tämän yltäni. Jo lienen tarpeekseni tätä kantanut!

Hitaasti hän riisui häävaatetuksensa. Hitaasti hän irroitti koristeen toisensa jälkeen ja pani ne takaisin koristeltuun lippaaseen, niinkuin pajari Sergei oli ne hänelle antanut.

Olga kysyi hiljaa, oliko Tiurin tietäjänainen enemmänkin hänen tulevaisuudestaan näyttänyt.

— Näytti hän hiukan enemmänkin, virkahtaa pajarin tytär. — Näytti hän, mihin tieni kulkee. Ja jopa nyt liekin aika lähteäni tuota tietä kulkemaan. Noudahan Olga ystäväni, se käärö, jonka olen sinun neuvonut hyvin tallettamaan. Sitä nyt tarvitsen!

Vaieten meni orjapiika huoneesta, vaieten hän hetkisen kuluttua palasi jälleen. Hänellä oli mukanaan käärö, josta tuli esille karjalaisen jousimiehen asepuku, sotapolulle lähteneiden Tiurin miesten käyttämä vaatetus.

Nopeasti puki pajarin tytär sen ylleen. Olga tahtoi häntä auttaa, mutta vuolas kyynelvirta sokaisi hänen silmänsä. Ei hänestä raukasta ollut paljon auttajaksi.

Mutta ei itkenyt enää pajarin tytär. Reippaasti ja rohkaisevasti hän pukeutuessaan haasteli:

— Kas näin, nyt on paulakengät sidottu ja asetakki yllä. Ja nyt kypäripäähine! Noin se pitää asettaa, hiukan kallelleen, niin urho näyttää uljaammalta. Ja sitten vielä jousi ja nuoliviini olalle. Hyvästi nyt, kadonnut pajarin tytär, hääpitojasi sureksiva! Ja tässäpä näet, Olga tyttöseni, veliveikkosesi, uljaan Tiurin jousimiehen. Hilppa tämä poika on nimeltään ja sinunpa, pikku sisaruensa vuoksi, reipas Hilppa nuorukainen on tullut pajarin haukanpesään. Sinua hän on saapunut pajarin orjapiikojen parvesta pois pelastamaan!

Hän otti Olga tyttösen pään käsiensä väliin ja suuteli häntä puhellen edelleen:

— Hei, reipastuhan jo tuosta, pikku sisarueni, sillä meidän on aika joutua. Tiurin miesten leirissä on muuan vanha urho, Lari taatto nimeltään, joka lienee jo ikäväkseen odotellut Hilppa nuorukaista. Niinpä niin, Lari taatto, uskollinen ystäväni, jo nyt Hilppa luoksesi kiiruhtaa. Nyt on oikea hetki joutunut!

Rivakasti hän liikkui huoneessa. Kääräisi juhlallisen häävaatetuksen jotenkin kovakouraisesti myttyyn ja viskasi nurkkaan. Pajari Sergein lahjoittamat kihlakorut hän mieli nakata samaa tien, mutta muutti sitten mielensä ja otti koristellun lippaan kainaloonsa. Hän naurahti itsekseen:

— Parasta lienee viedä tämä varmaan säilöön, kadonneen pajarin tyttären hääpitoja odottamaan!

Ulos pimeään syysyöhön tultuaan he hiipivät seinävierustaa pitkin pajarin salaiselle venevalkamalle päin. Sielläkin oli nyt ulkomuuri rakennettu umpeen, mutta syvällä muurin alla olevassa kalliomutkassa oli sentään pari venettä kalliossa oleviin renkaisiin sidottuina. Veneiden luo päästäkseen täytyi ensin kavuta muurin harjalle ja siitä sitten laskeutua köyden avulla alas.

Reippaasti keikautti nuori jousimies itsensä muurin harjalle ja auttoi ensin Olga tyttösen alas veneeseen.

Itse hän muurin harjalla istuen heitti vielä viimeisen vakoilevan silmäyksen pajarin linnavarustuksen yli. Sillä puolen, jossa hän istui, ei muurin harjalla näkynyt ainoatakaan tuohustulta eikä liioin jousimiehiäkään. Vastapäisellä puolella, josta Tiurin miesten rynnäköltä saattoi odottaa, paloi muurilla muutama tuohustuli, mutta kovin vähän näkyi sielläkin pajarin asemiehiä liikuskelevan. Pajarin väki ei näyttänyt enää odottavan Tiurin miesten puolelta mitään yllätyksiä. Varovasti nuori jousimies laskeutui alas veneeseen.

Kun kiikkerä venonen oli irtautunut muurin alta, odottivat he sen lähtevän vihaisen virran vetämänä alaspäin kiitämään. Mutta tapahtuikin ihme: vene kulki pikemmin ylöspäin vastavirtaan! Laatokan ulapalta kuului nousevan myrskyn kohina ja tämä myrsky ajoi suuria aaltoja suoraan linnansalmeen. Myrskyn voimasta oli vesi salmessa kohonnut jo niin paljon, että virran veto linnan kohdalla oli pysähtynyt Nuori jousimies nauroi itsekseen:

— Tämäpä lienee taaton taivahisen apu Tiurin miehille! Mutta heidän leirinsä on siksi ylhäällä, että he tästä tuskin vielä mitään tietävät. Vastapäiseltä rannalta näkyi sieltä täältä Tiurin miesten sytyttämiä nuotioita ja niiden vaiheilla liikuskeli yksinäisiä vartijoita. Paljon ylempää näkyivät leiritulet ja sinne päin lähti nyt pieni venonen virran ja tuulen ristiaallokossa pyrkimään. Aalloista kohoava jylhä linnavarustus hävisi nopeasti pimeyteen, vain muutamien tuohustulien vaiheilta eroitti hiukan muurin hahmopiirteitä.

Hetkisen voimakkaasti soudettuaan muisti nuori jousimies vieressään tuhdolla olevan lippaan, jossa olivat pajari Sergein kalliit kihlakorut. Hän otti lippaan käsiinsä ja virkahti naurahtaen takanaan kyyröttävälle Olga tyttöselle:

— Tuolla aaltojen alla lienee varmin kätköpaikka pajari Sergein kihlakoruille. Sielläpä kadonneen pajarin tyttären hääpitoja odottakoot!

Hän solutti lippaan veneen laidalta syvyyteen.

Pieni orjapiika nyyhki hiljaa. Mutta rohkeasti ohjasi nuori jousimies purtensa suoraan Tiurin miesten leiriin.

XVII Luku.

ÖINEN TAISTELU.

Tiurin miesten leiritulien vaiheilla on äkkiä syntynyt outoa liikettä. Nuoren jousimiehen leiriin saapuessa oltiin jo makuulle asettumassa, monen nuotion äärellä jousimiehet jo makeata unta uinailivat. Mutta nyt johtajat kulkevat kiireesti miehiänsä herättelemässä. Tuolla jo Tiurin Kalevin suurta hyökkäyslauttaa rannasta irroitetaan ja pian se alkaa lipua pimeyteen. Vanha Kekri Kumoinen ja ritari Niilo sekä uljas Tiurin Tappari omine lauttoineen kiiruhtavat hänen jälkeensä. Kiviniemen väkevä Karhukin pitää tulista kiirettä. Jo yritti hän ärähdellä miehilleen, kun jättiläislautta ei Karhun mielen mukaan matkalle joutunut.

Miehestä mieheen kuuluu kuiskuttelua ja supinaa. Tiedettiin erään nuoren jousimiehen, Lari taaton hyvän ystävän, käyneen pajarin linnassa vakoilemassa. Niin oli tämä jousimies Lari taatolle kertonut, että pajarin miehet tänä yönä nukkuivat huolettomina. Vielä oli vakoilija huomannut Laatokalta tulevan myrskytuulen pysähdyttäneen väkevän virran linnansalmessa.

Niin nyt ankkuripelit ja pitkät köydet onkin kasattu lautoille. Vain vankkatekoisilla meloilla lauttojen vauhtia alkumatkasta hidastutetaan ja niitä ohjataan oikeaan suuntaan.

Leiritulet on jätetty palamaan. Kauempaa katsoen näyttää kaikki siellä olevan ennallaan ja säkkipimeä syysyö peittää leveän virran Tiurin miesten nuotioiden ja linnan välillä. Mutta siellä pimeyden peitossa lipuu äänettöminä eteenpäin kömpelötekoisia jättiläiskummituksia. Koko leveä virta näyttää nyt jo olevan noita oudon näköisiä kummituskyöpelejä täynnänsä, ne leviävät laajaksi rintamaksi ja lomissa vilisee toisia varjoja, äänettömästi liikkuvia veneitä.

Näin painutaan eteenpäin. Vain aaltojen hiljaista loiskahtelua kuuluu lauttojen reunoilta, mutta melat liikkuvat miesten käsissä äänettömästi. Jo alkavat lähetä linnanmuurilta näkyvät tuohusvalot. Sadat silmäparit lautoilta niitä tähystelevät, mutta vähänpä näkyy tuohusvalojen vaiheilla liikettä: siellä täällä torkahtelee vain joku yksinäinen vartija, torkahtelee pitkän peitsen varteen nojaten. Lieneekö puoliunisena tarkastellut tuolta ylhäältä näkyviä Tiurin miesten leiritulia.

Nyt erosi lauttojen joukosta, tuolta aivan läheltä rantaa, muutamia. Toisia joutuisammin ne läksivät solumaan eteenpäin, ohi linnavarustuksen. Näillä lautoilla oli suuria rovioita ja vanha Äyrämöinen sekä Päiväkiven Kuisma miehineen niitä veneistä käsin ohjaavat. Niiden piti pyrkiä linna varustuksen alapuolelle, jossa uivat roviot ohjattaisiin linnanmuuria vasten ja sytytettäisiin palamaan. Näin aiheutettaisiin makeasta unestaan heräävien pajarin miesten joukossa suuri hämminki.

Onnistuukohan Tiurin miesten ovela sotajuoni? Eikö ainoakaan muurilla torkkuva vartija huomaa noiden pimennon peitossa linnavarustuksen ohi lipuvien kummitusten kulkua? Vielä mitä huomaisivat, nyt katosivat jo kummitukset kuulumattomiin.

Toisten lauttojen kulku on pysähtynyt, niillä odotetaan rovioiden tuleen leimahtamista. Se oli oleva merkkinä yleisen rynnistyksen alkamiseen, mutta sitä ennen ei sopinut laskea lauttoja muurilla lepattavien tuohustulien valopiiriin.

Aivan rintaman keskellä on uljaan Tiurin miesten johtajan suuri hyökkäyslautta, jolla ovat hänen parhaat valiomiehensä. Lähinnä hänen lauttaansa vasemmalla ovat vanhan Kekri Kumoisen ja Tiurin Tapparin ohjaamat lautat, mutta oikealla puolen on ritari Niilon lautta ja sen rinnalla Kiviniemen väkevän Karhun jättiläislautta.

Tiurin Kalevin lautalla seisoivat rinnatusten vanha Lari taatto ja nuori jousimies Hilppa. Itse Tiurin Kalevi seisoi aivan heidän edessään hyökkäysportaiden juurella, toinen jalka jo valmiina portaiden ensimmäisellä astuimella. Sysipimeässä eivät miehet voineet toisiaan eroittaa, mutta Lari taatto piteli nuoren jousimiehen kättä omassaan ja puheli tälle kuiskutellen.

Nyt kääntyi Tiurin Kalevikin heidän puoleensa ja virkahti hiljaa:

— Sinä, Hilppa poikaseni, lienet rohkea nuorukainen. Näyttää siltä, että olet vakoilumatkasi hyvin suorittanut ja tuonut Lari taatolle oikeita tietoja.

— Mitäpä rohkeutta tuohon olisi tarvittu! naurahtaa nuorukainen vastaukseksi. — Pajarin linnassa ei kukaan ole varuillaan, ken hyvänsä teistä olisi minun sijastani sinne voinut pujahtaa.

— Emme tuosta rupea väittelemään, virkahtaa Tiurin Kalevi. — Pelottomalle miehelle ei mikään matka ole vaarallinen. Mutta ojennahan kuitenkin kätesi, niin puristan sitä kiitokseksi kaikkien Tiurin miesten puolesta!

Hän haparoi pimeässä nuoren jousimiehen käden. Jos olisi ollut valoisampi, olisi hän saanut nähdä miten veri tulvahti nuorukaisen poskipäille. Pimeässäkin lienee hän jotakin huomannut, liekö voimakas kätensä tuntenut nuorukaisen hennon käden värinän. Lämmin sointu äänessään hän kuiskasi:

— Kun ei sinulle vain tänä yönä mitään tapahtuisi. Lieneekö sinulla edes rautapaitaa suojanasi pajarin miesten nuolia vastaan?

— Hyvin on rakas taattoni minut pajarin miesten nuolia vastaan varannut, virkahtaa nuorukainen reippaasti.

Mutta vielä oli Tiurin miesten uljas johtaja huolissaan jousimiehen puolesta ja puheli Lari taatolle:

— Koetahan sinä taistelun tuoksinassa pysyä tämän nuoren auttajamme rinnalla. Kun näet pajarin miesten häneen iskuja tähtäävän, niin älä jätä häntä yksinään taistelemaan, sillä kuolemansa tuottaisi suuren surun minulle ja varmaan meille kaikille.

Lari taatto vakuutti uskollisesti pysyvänsä nuoren ystävänsä rinnalla. Samaa vakuutti uljas jousimies Ormakin, joka Lari taaton kehoituksesta oli äsken toimittanut nuoren jousimiehen sisaren taistelun ajaksi hyvään turvaan. Hänellepä nyt Hilppa nuorukainen haasteleekin:

— Jos minulle mitä tapahtuisi, niin lupaathan sisaruestani huolehtia. Vie hänet mukanasi Tiurin linnaan, niin ehkäpä hän siellä pääsee muiden Tiurin orjapiikojen joukkoon. Hän on hyvä ja uskollinen tyttö, pikku sisarueni, ja toivoisin hänelle hyvin käyvän elämässä.

Moni muukin urho Tiurin Kalevin lautalla lienee tuntenut läheisen kuoleman aavistusta. Niin he toistensa kera viimeisen kerran ystävän kättä puristivat, toisilleen viimeisiä toivomuksiaan kuiskuttelivat. Ken lähetti tervehdyksen vanhalle äidilleen, ken rakasta vaimoaan tai nuorta morsiotaan muisteli. Vanha Lari taatto ei sanonut kenenkään läheisen jäävän itseään suremaan ja niinpä hän lähtikin taisteluun tyynenä ja ilomielin. Monta toveriaan oli hän ennenkin vaikeissa kohtaloissa rohkaissut ja niin hän nyt jälleen haasteli kaikille rohkaisevia sanoja.

Nuori Osma Kumoinen ei ollut tällä kertaa Tiurin Kalevin urhojen joukossa. Vanha isänsä oli hänet ottanut omalle lautalleen. Tahtoi hän nähdä poikansa rinnallaan taistelun tuoksinassa ja kenpä isä ei tuota samaa tahtoisi. Nuori mieli pyrkii aina liiaksi vaaraa halveksimaan ja hyvä on silloin nuorukaisen nähdä rinnallaan tyyni ja kokenut vanhus, joka ei konsanaan menetä malttiaan.

Ritari Niilo muisteli taisteluun lähtiessään armasta Inkeri neitoa. Kun hän viimeisen kerran kohensi ja tunnusteli rintahaarniskaansa, niin silloin myös kuiskasi kihlattunsa nimen ja uskoi henkensä pyhän jumalanäidin suojelukseen.

Näin he kaikki valmistautuivat elon ja kuolon juhlaan. Ei Kiviniemen väkevä Karhukaan nyt enää miehilleen tuimana ärähdellyt, vaan hyvän ja lempeän isän tavoin jokaista asemiestään neuvoi ja opasti, miten heidän pitäisi taistelun tuoksinassa käyttäytyä.

Mutta jopa olivat nyt linnavarustuksen alapuolelle kiertäneet urhot kovassa ristiaallokossa taistellen saaneet lykätyksi roviolauttansa ulkomuurin kupeelle. Siinä roviot sytytettiin palamaan ja myrskytuulen kiihoittamat liekit löivät siinä tuokiossa korkealle muurin yli.

Jo heräsivät nyt muurilla torkkuvat vartijat, jo alkoivat pelästyneinä puhaltaa torviaan ja päristää hätärumpuja. Jousimiesten tuvista ja pajarin asehuoneesta tulvasi linnanpihalle miehiä. Kaikki ne ensin suoraa päätä hyökkäsivät paloa kohti. Pajari Boris ja pajari Sergei itse olivat heränneet siihen, että näkivät palon kumotuksen ikkunansa läpi. Kun pajari Sergei tempasi ikkunaluukun, auki, löivät liekit huoneeseen, sillä yksi roviolautta oli ajautunut juuri sen rakennuksen alle. Niin he uskoivatkin kaikkien Tiurin miesten kiertäneen alapuolelle ja ryhtyneen sieltä päin rynnäkköön.

Ovela Pipinä vouti oli aina, joka ei mennyt yhteisen virran mukana. Tultuaan linnanpihalle ja nähtyään palon loimotuksen hän päätti ensin käydä toisella puolen tarkastamassa ulkomuuria. Hän juoksi linnanpihan yli ja hyppäsi yhdellä loikkauksella juomakellarin katolle. Siinä häntä vastaan tulvasi vartiomiehiä, jotka olivat jättäneet vartiopaikkansa ja mielivät kiiruhtaa paloa sammuttamaan.

— Hölmöt! karjui Pipinä vouti heille. — Katsokaa ensin eteenne, ennenkuin täältä mihinkään lähdette!

Nyt vasta vartijat huomasivat tarkata pimeyteen ja näkivät tyrmistyen, miten oudon näköiset kummitukset nopeasti lähenivät muuria.

— Ampukaa jousilla! huusi Pipinä raivostuneena. — Ampukaa jousilla ja pitäkää peitsenne valmiina iskemään!

Tiurin Kalevin lautalta oli jo Pipinä vouti huomattu.

Tiurin Kalevi huusi miehilleen:

— Jousimiehet, tähdätkääpäs tuota lurjusta! Ja toiset miehet, melokaa voimienne takaa! Pian me pääsemme kiinni muuriin eikä ole meillä monta miestä vastassamme!

Monta teräsnuolta lensi Tiurin miesten lautalta Pipinä kuuluttajaa kohti, mutta tämä oli jo jälleen hävinnyt pimeyteen. Hän juoksi kuin riivattu pajari Sergein luo, joka oli ryhtynyt johtamaan palon sammuttamista. Pipinä karjui hänelle jo pitkän matkan päästä:

— Täällä sinä, pajari, askartelet joutavassa hommassa ja tuolta selkäsi takaa kirotut Tiurin miehet tunkeutuvat linnavarustukseen!

— Mitä sinä sanot? karjui hänelle vastaan pajari.

— Sitä minä sanon, että komenna miehesi tuonne! Siellä saamme pian kaikki henkemme edestä taistella, mutta tänne jääköön vain vähäinen joukko noita lemmon rovioita sammuttamaan!

Jo nyt pajari Sergei ja pajari Boriskin älysivät Tiurin miesten sotajuonen. Miehiään kiihoittaen pajari Sergei jo juoksee linnanpihan yli. Hän näki Tiurin miesten jo monelta lautalta tulvivan muurille. Pipinän pidättämät vartijat olivat vetäytyneet pitkin muurin viertä kiertävän varastorakennuksen ja vankiluolan katolle. Siinä he viimeiseen asti koettivat puoliansa pitää, mutta Tiurin Kalevi ja hänen urhonsa tunkivat heitä rajusti tieltään.

Viimeisellä hetkellä joutui pajari Sergei hätään. Jo lentää nyt linnanpihalta kuurona teräsnuolia Tiurin miehiä vastaan, jo pajari Sergei raivoten ja sadatellen paiskautuu taistelun telmeeseen. Kun Tiurin Kalevi ensimmäisine miehineen hyppäsi juomakellarin katolta maahan, oli siinä jo tiheä seinä peitsiä, sotakirveitä ja miekkoja heitä vastassa. Käsirysyssä siinä juomakellarin seinämällä taisteltiin, mutta toisia Tiurin urhoja työntyi yhtenään muurin yli ja kellarin katolle päästyään he alkoivat ampua nuoliaan pajarin miesten joukkoon, joita kuhisi koko linnanpiha täynnänsä. Lari taatto ja hänen rinnallaan nuori jousimies Hilppa olivat kellarin katolla. Siinä he neuvoivat Tiurin miehiä, miten jousilla piti ampua. Ei saanut ampua niihin omiin miehiin, jotka jo olivat laskeutuneet maahan, vaan piti ampua heidän ylitseen. Uljaasti Hilppa nuorukainen kaikkia rohkaisi, terävänä ja kuuluvana hänen äänensä kaikui taistelun telmeessä ja ihaillen vanhat urhot noudattivat hänen käskyjänsä.

Tiurin urhojen rinnalla tunkeutuivat samalla tavoin muurin yli ritari Niilon ja Kiviniemen Karhun miehet. Heitä vastaan joutuivat taistelemaan itse pajari Boris ja Pipinä kuuluttaja. Ikämies oli jo pajari Boris, mutta pelätty taistelija hän yhä vielä oli. Vielä uskoi hän rajulla rynnäköllä saavansa muurin yli tunkeutuneen vihollisen takaisin työnnetyksi ja usutti vimmatusti miehiään päälle käymään. Ritari Niilo joutui hänen edessään niin suureen ahdinkoon, että luuli jo miehineen rutistuvansa kellarin seinämälle. Mutta silloin hänen toiset miehensä kellarin katolta alkoivat sohia peitsillään hänen olkapäidensä ylitse. Näistä peitsistä monta pajarin miestä kaatui ja haavoittui ja sillä tavoin seinävierellä taistelevat saivat enemmän tilaa. Pajarin miehet alkoivat peräytyä, itse pajari Boris joutui kamppailuun ritari Niilon kanssa ja haavoittui siinä vaikeasti. Ritari Niilon voimakas miekan isku rikkoi pajarin päähineen reunalta riippuvan suojusverkon ja viilsi syvän haavan hänen kaulaansa. Verta vuotaen horjui pajari taaksepäin, mutta hänen miehensä vielä jatkoivat taistelua.

Jo oli haavoittunut Pipinä kuuluttajakin Kiviniemen Karhua ja hänen miehiään vastaan taistellessaan. Karhu itse paiskautui kellarin katolta suoraan pajarin miesten niskaan ja kun hänen miehensä seurasivat hänen perässään, rutistui siinä heti monta pajarin miestä heidän allensa. Pipinä vouti, joka suurta sotakirvestä heiluttaen hääri miestensä etunenässä, yritti kolhaista Karhua kalloon, mutta silloinpa Karhun miekka sivalsikin hänen teräksisen sotakintaansa halki. Samalla iskulla halkesi Pipinän kämmenkin, sotakirves putosi hänen käsistään ja välttääkseen varman kuoleman luikahti Pipinä piiloon miestensä joukkoon.

Tällä välin olivat Tiurin Kalevin vasemmalla puolen jo Kekri Kumoinen ja Tiurin Tapparikin omine miehineen tunkeutuneet muurin yli. Sillä puolen ei pajarin miehillä ollut niin urhokkaita johtajia ja niinpä Kumoinen ja Tappari valtasivatkin helposti muurin vierellä olevan jousimiesten tuvan katon sekä vihollista edellään tunkien laskeutuivat maahan. Taistelun telmeessä joku hyökkääjistä viskasi palavan tervassoihdun tuvan ikkunaluukusta sisään. Pian roihusi koko jousimiesten pitkä tuparakennus liekeissä. Samalla puolen linnanpihaa, lauttasillalle vievän portin toisella puolen olivat itsensä pajarin asettivat ja vierashuoneet. Ne olivat syttyneet jo taistelun alussa muurin alle ajautuneesta roviolautasta eikä paloa saatu sammumaan. Niin riehuikin nyt jo koko tämä puoli linnavarustusta yhtenä tulimerenä.

Sitä pakoon täytyi sekä pajarin miesten että näitä ahdistavien Kekri Kumoisen ja Tiurin Tapparin miesten pyrkiä keskelle linnanpihaa. Tänne jo toiseltakin taholta Tiurin Kalevin, ritari Niilon ja Kiviniemen Karhun miehet pajarin väkeä ahdistivat.

Vasta nyt pajari Sergei ja vaikeasti haavoittunut pajari Boris huomasivat taistelun kokonaan menetetyksi. Tiurin urhot olivat jo leveältä alalta tunkeutuneet muurin yli ja sen lisäksi olivat linnan puiset päärakennukset tulessa, jonka voima väkevän myrskytuulen lietsomana kiihtyi yhtenään. Toisella puolen heillä oli tulimeri, toisella puolen Tiurin urhojen joukko, joka yhtenään muurin ylitse tunkeutuvista uusista apuvoimista paisui ja taajeni, niin että pian täytti puolen linnanpihaa.

Vain yhdellä puolen heillä oli vielä vapaata alaa, nimittäin Laatokalle päin olevassa ulkomuurin kolkkauksessa. Siellä olivat Marfa emännöitsijän ja orjapiikojen rakennus sekä sen yhteydessä monia muita suojia, jotka olivat vielä palolta säästyneet, kun olivat tuulen yläpuolella.

Tänne päin nyt linnanpihalla taistelevat pajarin miehet häätyivätkin suojaa ja selkänojaa etsimään. Toiset menivät Marfa emännöitsijän leipomoon ja keittiöön sekä ryhtyivät siellä ovista ja ikkunaluukuista jousella ampumaan. Toiset kapusivat rakennusten katoille ja taistelivat sieltä käsin ahdistajiaan vastaan. Pajari Sergei oli auttanut haavastaan uupuneen Boris pajarinkin katolle ja tänne kokoontuivat heidän ympärilleen parhaat valiomiehensä. Takanaan oli heillä selkänojana linnanmuuri, jonka ylitse olisi pakotiekin ollut vielä avoinna, jos vain muurin alla pajarin salaisessa venevalkamassa olisi ollut riittävästi veneitä ja jos olisi ollut köysiä, joiden avulla laskeutua muurin ylitse veneisiin.

Pian kuitenkin Tiurin miesten sotapursia alkoi kihistä muurin alla tälläkin puolen ja nyt ei voinut enää pakoa ajatellakaan. Mutta miehuullisesti pajari Sergein ja Boris pajarin johtamat peitsenkantajat ja jousimiehet viimeiseen asti taistelivat. Kun pajari Boris ei enää pysynyt jaloillaan, ryhtyi hän turvepeitteisellä katolla maaten jousella ampumaan ja monta urheata Tiurin miestä haavoittui vaikeasti hänen nuolistaan. Tiurin miehet koettivat joka suunnalta kavuta pajarin miesten viimeiseen turvapaikkaan, mutta aina heidät tungettiin takaisin.

Palavien rakennusten loimu valaisi taistelutannerta. Vanha haukankesyttäjä Mishka oli, pelastaakseen kasvattinsa tulelta, avannut kaikki haukanhäkit ja päästänyt linnut vapauteen. Kirkuen nämä lentelivät linnanpihan yläpuolella ja yksi toisensa jälkeen putosi niistä liekkeihin, kun pimeänsokeina lensivät liian lähelle tulta. Pajarin metsästyskoirat ulvoivat ja raivosivat kopeissaan, jotka olivat muurin vierellä aivan lähellä palavaa rakennusta. Jo mieli Lari taaton rinnalla taisteleva nuori jousimies muista salaa hiipiä näitäkin eläimiä vapauttamaan, mutta silloin hän sai muuta tekemistä.

Lari taatto oli kiivennyt korkealle kivelle, josta käsin hän johti Tiurin miesten taistelua katoilla olevaa pajarin väkeä vastaan. Mutta innoissaan hän oli liian varomaton ja silloinpa lensi katolta ammuttu teräsnuoli ja tunkeutui syvälle hänen kylkeensä rautapaidan suojaamattomaan paikkaan.

Vanha jousimies horjahti, tapasi kylkeään ja yritti laskeutua kiveltä alas. Nuori Hilppa mieli ottaa hänet vastaan, mutta hänkin menetti tasapainonsa ja hänen kypärilakkinsa putosi maahan. Sen alle kätketty runsas tukka hulvahti valloilleen ja tuulenpuuska alkoi pelmuutella sitä. Lari taatto sopersi hätäisesti:

‒ Painaudu sukkelaan tähän minun viereeni, muuten sinut pian tunnetaan ja pajarin miehet katolta ampuvat sinuun surmannuolen!

Mutta nuori taistelija ei hänen neuvoansa noudattanut. Saatuaan ystävänsä suojaan hyppäsi hän itse kivelle ja huusi kuuluvalla äänellä:

Tiurin urhot, kuulkaa! Pajarin miehet ovat haavoittaneet parhaan jousimiehemme, Lari taaton. Niinpä siis kostakaa hänen puolestaan! Joka puolelta ahdistakaa pajarin miehiä! Keihäitä heittäkää ja nuolia ampukaa! Mutta toiset viskokoot ikkunoihin palavia soihtuja! Tuleen ja savuun menehtyköön pajari Sergei viimeisine miehineen! Menehtyköön lemmon rosvo, joka on niin paljon Karjalan miehille onnettomuutta tuottanut!

Näin hän huusi, runsas tukka tuulessa hulmuten. Oudoksuen monet Tiurin miehet tuota rajua taistelijaa katselivat. Moni huomasi hänet nyt vasta ensi kerran koko taistelun aikana, mutta kun nuori taistelija kiihoitti Lari taaton puolesta kostamaan, niin kaikki mielellään hänen sanojaan tottelivat. Katolle alkoi nyt tuiskunaan sataa keihäitä ja nuolia. Toiset viskoivat ikkunoihin palavia tervassoihtuja. Pian alkoi pajarin miesten viimeinen turvapaikka peittyä tuleen ja savuun.

Sieltä tulen ja savun seasta pajarin miehet katselivat tuota kivellä raivoavaa taistelijaa kuni kummitusta. Kenpä heistä ei olisi häntä tuntenut, mutta eihän moni tahtonut silmiään uskoa, vaan luuli Tiurin velhonaiseksi tuota outoa näkyä. Pajarin tyttären hahmossa hän oli tullut heidän tuhoaan vaatimaan.

Katolla kykkivät rinnatusten saman kilven suojassa haavoittunut Pipinä kuuluttaja ja kierosilmäinen pajarin rummunlyöjä. Nämä kumpainenkin olivat jo kauan pajarin tyttären juonia vainunneet ja niinpä nyt Mikolka herja epäilynsä sanoiksi puki. Ilkeästi virnistäen hän pajari Sergeille haasteli:

— Katsohan nyt, jalo pajari, kuka on meidän tuhomme valmistanut! Pajarin tytär, Tiurin miesten salainen ystävä, on opastanut tänne vihollisen ja tuon olemme me, minä ja Pipinä, jo kauan sitten aavistaneet!

Hölmistynyt oli pajari Sergei. Ei hänkään mielinyt omia silmiään uskoa, mutta pakko oli uskoa, kun kihlattu morsiamensa hänelle tuolta korkealta kiveltä nauroi ilkkuen ja usutti yhä Tiurin miehiä heitä ahdistamaan.

Pajari Boris makasi savuavalla turvekatolla. Puolitajuton hän oli jo monista haavoistaan, samentuvin silmin hän tähysteli tytärtään. Ei hän varmaan tiennyt näkikö aaveen vai näkikö tosiaan oman tyttärensä. Mutta Mikolka herjan viiltävät ivasanat herättivät hänet horroksestaan. Viimeisillä voimillaan hän veti teräsjännejousen vireeseen ja asetti nuolen kohdallensa. Hänen ampumansa nuoli tapasi kuitenkin vain kivellä seisovan taistelijan tuulessa hulmuavaan tukkaan ja takertui siihen kiinni.

Mutta samassa tuokiossa viuhahti toinenkin teräsnuoli, jonka oli ampunut kierosilmäinen rummunlyöjä, pajarin vanha salakyttä. Tämä nuoli sattui paremmin. Pajarin tytär horjui ja vierähti kiveltä maahan pudoten vanhan jousimiehen viereen.

Samalla hetkellä sortui palavan rakennuksen katto alas. Tulta ja kipinöitä lensi korkealle, pajarin viimeiset taistelijat olivat hautansa löytäneet.

* * * * *

Rinnatusten makaavat vanha Lari taatto ja hänen nuori suojattinsa Tiurin miesten johtajan lautalla. Hitaasti etääntyy lautta palavasta linnasaaresta, mutta vielä näkyy hyvin palon loimu. Pajarin tytär tuijottaa tuohon loimuun, ja sopertelee:

— Tiurin tietäjänainen, mitä näytit minulle? Tulta vain näen ja verta… tulenliekkejä joka puolella. Ah, minä en pääse unelmieni urhon luo… en pääse… kaikki katoaa… kaikki hukkuu tulimereen!

Pelästynyt on hänen tuijottava katseensa. Mutta nyt hän havahtui ja kun hän huomasi Tiurin Kalevin ylitseen kumartuneena, hävisi pelästys tuokiossa hänen silmistään. Hän hymyilee ja puhuu nyt aivan selvästi:

— Anna anteeksi, uljas Tiurin urho! Anteeksi anna orvolle pajarin tyttärelle! Ensi näkemästäni olen sinua rakastanut, sinä olit unelmieni ainoa urho. Ja kun en elämässä voinut päästä sinun rinnallesi, tahdoin kuolla sinun urhojesi joukossa, Tiurin vapaiden miesten joukossa! Petin isäni heimon ja sinun luoksesi tulin!

Vuolas veri virta tulvahtaa hänen suustaan, mutta kun se on mennyt ohi, kirkastuu jälleen hänen katseensa ja hän kuiskaa:

— Hänen luoksensa mene, urhoni uljas… kauniin mielitiettysi luo! Mutta pahoin älä orpoa pajarin tytärtä muistele!

Lari taatto hapuilee hänen kättänsä ja kun saa sen omaansa, puristaa sitä ja hymyten haastelee:

Jo näen tuonen tiemme kirkastuvan… soihtuja palaa! Matkaan lähtekäämme, vanha Lari taatto sinua opastaa! Hyvästi, Tiurin urhot!

Näin he yhtenä lähtivät manan matkalle, vanha Tiurin jousimies ja vieraan pajarin tytär.

Hitaasti kulkevat soihduin valaistut lautat eteenpäin. Ja vielä näkyi alhaalta sammuvan palon viimeinen kajastus.

XVIII Luku.

URHOJEN KUMMUT.

Kun Tiurin urhot palasivat voittoretkeltään, ei Suur-Tiuri ollut enää elävien joukossa.

Heti viimeisten heimokäräjien jälkeen, kun muut olivat lähteneet sotatielle, vetäytyi iäkäs heimovanhin täydelliseen yksinäisyyteen. Uskollinen asemiehensä Kyyrö oli ainoana seuranaan. Yhtenä he muistelivat nuoruutensa kultaisia päiviä ja miehuutensa monia taisteluita. Usein kuultiin Tiurin taaton asehuoneesta vanhan viisikielisen kantelon soittoa. Sen säestyksellä iäkkäät asekumppanit hyreksivät sankarilaulujaan.

Kun Tiurin taatto tunsi loppunsa lähestyvän, käski hän Kyyrön avaamaan isiensä hautakummun ja muutti sinne manan matkalle valmistumaan. Turhia olivat Imandra emännän rukoukset, turhia Tiurin neitojen maanittelut, ei suostunut tietäjävanhus enää elävien asuntoihin muuttamaan. Sinne sai Kyyrö kuljettaa ne aseet, jotka hän tahtoi mukaansa ottaa. Sinne sai Kyyrö tuoda myös sen vähäisen ravinnon, minkä vanhat asekumppanit vielä tarvitsivat.

Vain yhden ainoan kerran Suur-Tiuri vielä kiintyi tämän elämän tapahtumiin. Tiurin Kalevi oli lähettänyt nuoren Osma Kumoisen sotaleiristään viestintuojana Tiurin linnaan. Silloin oli jo pajarin linnavarustus piiritetty ja pajarin avuksi yrittänyt Novgorodin miesten laivasto tuhottu.

Kumpunsa kynnyksellä istuen Suur-Tiuri kyseli nuorelta viestintuojalta tarkoin kaikista tapahtumista, myös Laatokan takaisesta kansannoususta ja Karjalan miesten säälimättömästä kostosta kaikille pajarin ystäville. Kun nuori Kumoinen oli kertonut Novgorodin kirkon pyhättöjen ja erakkomajojen polttamisesta sekä pappien vainosta, näyttivät Suur-Tiurin kuivettuneet poskilihakset vavahtavan. Kauan hän istui vaieten kumpunsa kynnyksellä, mutta sitten hän kysyi viestintuojalta:

— Lienevätkö Valamon saaressakin erakkomajat tuhotut?

— Tuhotut ovat kaikki, ilmoitti nuori Kumoinen.

Jälleen vanhus hätkähti ja virkkoi sitten hitaasti:

— Ne olisi voinut säästää, mutta vainon aikana lienee vaikea eroittaa syytöntä syyllisestä. Sano näin Tiurin Kaleville: Hyvin ovat Karjalan miehet tehtävänsä tehneet. Pajarin miehille ja ystäville kostettakoon niin, säälimättä, että Novgorodin miehet kauan tämän sodan muistavat!

Jälleen hän vaikeni hetkisen, mutta sitten sanat säkeiksi sulivat hänen huulillaan. Sointuja hyreksittyään hän lauloi vapisevalla, mutta haltioitumiseen kohoavalla äänellä:

»Tämä virka viestin viejä. Tiurin miesten tiettäväksi: Ei sovi samoille maille Tiurin ja pajarin heimo. Tiurin heimo heljä heimo heimo on vapaiden miesten. Toinen on pajarin heimo outo heimo, herja heimo. Tullut tänne turmioksi, ruoskavallan vaalijaksi!»

Nämä olivat satavuotisen heimovanhimman viimeiset sanat pojanpoikansa lähetille. Tämän jälkeen hän vetäytyi takaisin Kumpuun, jossa vain uskollinen Kyyrö ja isiensä henget olivat hänen seuranaan.

Pian tämän jälkeen hän rauhallisesti nukkui ikuiseen uneen. Kuoli iäkäs Karjalan tietäjä, lähti manan matkalle Tiurin suvun suuri vanhus, joka loppuun asti oli pysynyt isiensä uskossa ja Karjalan miesten ikivanhoissa heimotavoissa.

Imandra emäntä ja nuoret Tiurin neidot koristivat kuolonuneen nukkuneen kivisen leposijan tuoreilla havunlehvillä ja toivat kumpuun pyhäksi vihityn tuohustulen. Sen lepattavassa valossa Kyyrö vanhus hyreksi murhevirsiään, kunnes muutama päivä myöhemmin hänkin sai seurata herraansa manan matkaile.

Kumpu oli vielä sulkematta, kun taistelun voittaneet urhot kylmänä ja kirkkaana marraskuun päivänä palasivat Tiurin linnaan. Ensi töikseen menivät kaikki osoittamaan viimeistä kunnioitustaan kuolleelle heimovanhimmalle. Tiurin miesten johtajat asettivat jokainen oman tuohustulensa vainajan leposijan ympärille. Tämän jälkeen kuolinkumpu Tiurin Kalevin käskystä suljettiin ja sen päälle kasattiin katteeksi tuoreita havunlehviä.

Viereen luotiin kaksi muuta kumpua. Niistä suurempaan haudattiin kaikki muut pajarin linnan valloituksessa kaatuneet urhot, mutta Lari taatto ja pajarin tytär haudattiin pienempään, toisista hiukan erilleen kaivettuun kumpuun. Kun Tiurin paras jousimies ja hänen salainen auttajansa olivat yhtenä manan matkalle lähteneet, niin oli kohtuullista, että he saivat rinnatusten myös ikuista untaan uinua.

Kaunis ja viihtyisä olikin heidän viimeinen leposijansa. Aivan lähellä Tiurin pyhää uhrilähdettä se oli, vanhat jättiläiskuuset sitä kunniavartiona ympäröivät, mutta kummun pääpuolella kasvoi pyhä pihlajapuu. Heloittavin punamarjoin tämä pyhä puu nyt koreili, mutta uuden kesän tultua se karistaisi valkean kukkakatteen Tiurin vapaiden miesten joukossa nukkuvan vieraan vallan tyttären haudalle.

Kun tämä viimeinen kumpu oli luotu umpeen, oli marraskuun ilta jo pimentynyt. Lepattavia tuohustulia paloi uhripuistossa ja pilveen vetäytynyt taivas pudotteli suuria lumihiutaleita. Onnellinen enne oli tämä jälkeenjääneille, kun taatto taivahinen antoi suopeasti valkokatteensa rakkaille vainajille.

Tiurin Kalevi puhui kumpujen ympärillä seisoville urhoilleen:

Kolme päivää ja kolme yötä tämän jälkeen tuohustulet uhripuistossa palakoot. Yhtä kauan runontaitavat laulajamme manan maille menneiden muistoksi murhevirsiään vierittäkööt. Mutta sen jälkeen meidän on jo aika ajatella eläviä. Pohjanmatkalle on toisten meistä kiiruhdettava riistasaalista kokoomaan, mutta toisten on jäätävä vartijoiksi Tiurin linnaan. On tietymätöntä, jos Novgorodin miehet jättävät vieläkään meitä rauhaan. Niinpä siis meidän on oltava varuillamme!

Vasta seuraavana keväänä pohjanmatkalta paluun jälkeen vietettiin Tiurin Kalevin ja Helinä neidon hääpidot. Kauan oli Helinä saanut vuottaa mielitiettyään, mutta sitä suurempi olikin nyt hänen onnensa.

Kokkotulen palaessa uhripuiston pyhällä kummulla ja nuorten karkelon käydessä sen ympärillä Tiurin Kalevi ja Helinä kävelivät rinnatusten uhripuiston varjoisia käytäviä. Niin he joutuivat myös Lari taaton ja pajarin tyttären hautakummun luo. Kumpu oli kukkaistutuksin koristettu. Tiurin Kalevi kysyi, ääni hiukan vavahtaen:

— Sinäkö, Helinä armaani, tämän olet tehnyt?

— En minä yksinäni! virkkoi Helinä kauniin punan värjätessä hänen kasvojaan. — Onhan meillä täällä Irinja neito vainajan entinen orjapiikakin ja hänpä on minua tässä työssä auttanut.

— Vai niin, tuo uljaan Ormamme mielitietty! naurahti Tiurin Kalevi. — Tänäänhän hekin hääpitoja viettävät.

Vielä he hyvän aikaa seisoivat vaieten rakkaan kummun ääressä, mutta sitten tultiin jo Tiurin Kalevia ja hänen nuorta naistaan noutamaan jousimiesten tupaan. Siellä väkevä Kiviniemen Karhu ja muut vanhat Tiurin urokset olivat juominkiaan pitäneet ja nyt piti Kalevin ja Helinänkin lähteä heidän joukkoonsa.

Ritari Niilo ja hänen nuori vaimonsa, entinen Päiväkiven Inkeri, eivät olleet Tiurin Kalevin ja Helinän hääpidoissa. Ritari Niilon nuori asemies, Osma Kumoinen, toi heidän häälahjansa Viipurin linnasta. Paitsi Osma Kumoista, oli Niilo ritarin mukana mennyt Viipuriin myös Unnunkosken Rongan Aarni poikanen. Siellä hän nyt upeili lännen ritarien asepojan uljas vaatetus yllään ja lupasi kerran uljaana ritarina palata Tiurin miesten luo.

Mutta Aarnin leikkikumppani, nuori Orava poikanen, oli edelleen Tiurin linnassa. Vielä hän kertoili miehevänä miehenä kaikille, miten he Lari taatto vainajan kera kävivät pajarin linnassa, miten heitä siellä mielivieraina pidettiin ja miten he lopuksi tekivät hyvän kolttosen pajarin miehille.

Mielellään vanhat urhot Orava poikasen kertomusta kuuntelevat. Muistetaan silloin taasen Lari taatto, Tiurin uljas jousimies, joka oli Tiurin miesten nuoren johtajan pajarin vankityrmästä pelastanut ja antanut hyvän selkäsaunan Mikolka herjalle, pajarin kierosilmäiselle rummunlyöjälle.

* * * * *

Tiurin linnan ja Tiurin miesten myöhemmistä kohtaloista eivät aikakirjat paljonkaan tiedä.

Pähkinäsaaren rauhanteossa Ruotsin miehet unohtivat Tiurin urhojen kera solmiamansa aseveljeyden. Paras osa Tiurin Karjalaa ja Laatokan Karjala kokonaan jäivät Novgorodin vaikutuspiiriin.

Mutta Novgorodin ruhtinaat olivat Boris pajarin kohtalosta paljon viisastuneet. Ei lähetetty enää toista pajaria Karjalan miehiä sortamaan ja kohtuutonta riistaveroa vaatimaan. Pitkät ajat oli Laatokan miestenkin veronalaisuus vain näennäistä ja Tiurin miehet olivat vielä sata vuotta myöhemmin todellisuudessa vapaita miehiä.

Tiurin karjalaismarkkinat pysyivät vielä hyvän aikaa maineessa. Edelleen kulki näille markkinoille sekä Novgorodin kauppiaita että lännen miehiä Karjalan suurten metsien riistasaalista tavoittamaan. Viidennelletoista vuosisadalle saakka oli Viipurista Vuokselle ja siitä Tiurin linnan kautta Laatokalle kulkeva kauppatie vilkkaassa käytännössä. Kun näinä rauhattomina aikoina lännen miesten suora kauppayhteys Novgorodin kanssa usein katkesi, saivat Tiurin miehet edelleen olla idän ja lännen kauppayhteyden välittäjinä. Tiurin kauppala mainitaan vielä Novgorodin mahdin loppuaikoina hyvinvoivaksi ja kukoistavaksi.

Tiurin miesten ja koko Karjalan onnettomin aika joutui vasta sen jälkeen, kun Moskovan vallanhimoiset ruhtinaat olivat petomaisella julmuudella ryöstäneet ja perinpohjin tuhonneet Novgorodin rikkaan kauppavallan. Tämän jälkeen Moskovan ruhtinaat lähettivät pajarejaan kaikkia Karjalan miehiä verottamaan, eivätkä Tiurin miehetkään nyt enää pystyneet uuteen vapaustaisteluun sortajiaan vastaan. Novgorodin hävitessä hävisi myös Tiurin miesten hyvinvointi. Vuoksen kauppatie joutui unohduksiin ja Tiurin miesten linna rappeutui raunioiksi. Sen viimeiset asukkaat muuttivat vanhan kansantarinan mukaan Käkisalmeen, josta vähitellen oli tullut Laatokan Karjalan pääpaikka ja hallintokaupunki.

Jo monta pitkää vuosisataa on kulunut Tiurin miesten linnan häviöstä. Maan tasalle ovat myös painuneet vapaiden Tiurin urhojen sankarikummut, noiden uljaiden urhojen, jotka käräjillään päättivät Karjalan kohtaloista ja jotka pelottomina nousivat taisteluun ensimmäisiä sortajiaan vastaan.

Ah, paljon on noita unohtuneita sankarikumpuja Karjalan mailla!