SISÄLLYS: (continued 3)

Pian siellä tyttönen tointuukin pelästyksestään ja jo nyt hänen kielensä kantimet laukeavat, kun näkee kahden kesken Lari taaton kanssa olevansa. Irinja neidon, Boris pajarin tyttären lähettämänä hän sanoo tulleensa.

— Olga on nimeni, orjapiika, ja kun armas Irinja neito ei muita voinut lähettää sinun luoksesi, niin minut lähetti. Minulla on pajarin tyttäreltä sinulle merkki, josta tiedät hänen minut lähettäneen.

Näin sanoen tyttönen penkoo ja kaivelee povellaan kantamaansa kääröä. Sieltä ilmestyi vihdoin esille kuivuneesta verestä ruostunut, pitkä teräsnuoli, jonka tyttönen pelosta vielä vapisten ojensi Lari taatolle.

— Kas tässä on Irinja neidon merkki! Sanoi hän sinun tämän nuolen hyvin tuntevan, sanoi tämän olevan sen saman nuolen, jolla sinun herrasi hänen parhaan haukkasensa surmasi.

Lari taatto nuolta tyystin tarkastelee ja ihastuneena huudahtelee:

— Tottapa tämän tuntenen, oman tekemäni nuolen! No jopa osasikin kaunis emäntäsi oikean merkin lähettää. Jopa osasi lähettää! Vaan tietääpä hän, hyviä olemme jo näet ystäviä, vaikkapa hän liekin siinä kirotussa haukanpesässä kasvanut. Mutta sanohan jo, minkä viestin armas emäntäsi sinun käski minulle kertomaan?

— Tämän tiedon käskee Irinja neito sinulle kertomaan, että elossa on sinun herrasi, Tiurin nuori urho jonka pajari Sergei miehineen otti vangikseen ja vei Boris pajarin linnaan. Elossa on herrasi ja hyvin hänen haavojaan hoidellaan, mutta tarkoin vartioituna hän on pajarin vankikellarissa.

— No arvasinhan minä, hänellä on armaita ystäviä pajarin kirotussa haukanpesässä! Ystäviä parhaita, jotka hänestä huolehtivat ja minuakin, vanhaa Lari taattoa muistavat! No jopa toitkin hyvän uutisen, jopa viestin toit, Olga tyttöseni, kullannuppuseni! Höperöksi minut ilosta saatoit, kyynelehtimään saatoit vanhan miehen. Vaan ajattelehan tuota, minä Kalevi kaunoisemme mukana olin ja silloin tuo lemmon rosvo, tuo teidän pajari Sergeinne piilopaikastaan hyökkäsi hänen kimppuunsa, Kalevi kaunoisemme sieppasi melkein minun kynsistäni. Ajattelehan tuota, niin jopa sinäkin ymmärrät iloni syyn, Olga tyttöseni, kullannuppuseni!

Näin Lari taatto vuoroin itkien ja vuoroin nauraen lörpöttelee. Rajussa iloninnossaan hän suuta suikkasi kauniille orjapiikaselle ja sitten jälleen alkaa tältä tiedustella, mitä muuta pajarin tytär oli käskenyt hänelle kertomaan.

Silloin orjapiika vilkaisee arasti ympärilleen ja sitten äänensä melkein kuiskaukseksi alentaen ilmoittaa:

— Vielä käski emäntäni, armas aurinkoiseni, tämän sinulle sanomaan: On suuressa vaarassa sinun herrasi, Tiurin nuori urho. Pajari Boris mielii hänelle kostaa kärsimänsä häväistyksen ja julman koston on pajari miettinyt herrallesi. Niinpä siis Irinja neito nyt muistuttaa sinua lupauksestasi, jonka olet hänelle kerran antanut. Sinun pitää viipymättä lähteä pajarin linnaan, niin siellä sitten saat nähdä, voidaanko herrasi vielä pelastaa.

Vakavana on Lari taatto näitä orjapiian sanoja kuunnellut. Hänen hampaansa kirahtelevat.

— Vai niin, Boris pajari on Kalevi kaunoisellemme julman koston miettinyt. Vaan etpäs, kirottu pajari, tuota muistanutkaan, että on maailmassa höperö vanhus, jota Lari taatoksi sanotaan, joka on jo kerran ennen sinulle tehnyt hyvät kepposet. Odotahan, pajari, minä tulen, minä tulen toisen kerran sinun haukanpesääsi. Vai ei Lari taatto lupaustaan muistaisi! Hyvin muistaa mitä on luvannut pajarin tyttärelle. Jo tänä yönä lähden matkalle pajarin linnaan, jo tänä yönä Lari taatto lähtee!

Vielä orjapiika Olga häntä neuvoi:

— Näin pajarin tytär sanoo, että yksinäsi on sinun tällä kertaa tultava. Vaikka soittoniekkana, maankiertäjänä tulet. Tai keksi mitä muuta hyväksi näet, jotta pajarin jousimiehet eivät vain sinua tuntisi.

— No siitä ei huolta mitään! nauraa Lari taatto. — Ei minua siellä kukaan tunne. Niin muotoni muutan, että tuntemattomana astun itsensä Irinja neidon eteen. Saatpa nähdä, Olga tyttöseni, kullannuppuseni, tuntemattomana Lari taatto astuu pajarin tyttären eteen! Mutta tässäpä nyt aikaa haaskaamme joutavaan lörpöttelyyn, kun meidän pitäisi jo olla matkalla! Mutta levähdähän hiukan, Olga tyttöseni, levähdä ja nauti virkistykseksesi, mitä sinulle käyn hankkimassa. Minä sillä aikaa lähden tekemään varustelujani ja sitten kun valmis olen, tulen sinua noutamaan.

Tuossa tuokiossa Lari taatto hommasi vieraalle sanantuojalle syötävää. Hommasi sekä ruuan puolta että virkistävää katajanmarjajuomaa. Vielä hän varoitti nuorta ystäväänsä jousimies Ormaa, että tämä pelästynyttä vierasta suojelisi jousimiesten tungettelulta.

Itse Lari taatto pujahti Tiurin taaton asehuoneeseen, jossa monta Tiurin miesten johtajaa oli paraikaa koolla. Paljon ei Lari taatolta siellä saatu tietää, sen verran vain, että Tiurin Kalevilla ei ollut pajarin linnassa mitään hätää.

— Kuka tämän sinun sanantuojasi sieltä lähettää? utelevat urhot kuorossa.

— Huomenna sen sanon! virkahtaa Lari taatto varsin auliisti. — Näettekös, nyt on hän täällä minun vieraanani, mutta huomenna, kun hän on mennyt täältä matkoihinsa, niin mikäpä sitten enää estäisi minua sanomasta.

Tähän selitykseen saivat uteliaat urhot tyytyä.

Seuraavana yönä hävisi Lari taatto Tiurin linnasta. Vain nuori jousimies Orma tiesi hänen lähdöstään. Pienellä kevyellä jokiveneellä lähti rohkea vanhus vaaralliselle retkelleen. Tuskin muurilla kiertävä vartijakaan huomasi pienen purren lähtöä Tiurin uhripuiston lehtevien koivujen siimeksestä. Nämä koivut levittivät paikotellen suojaavat lehvänsä niin kauas vedestä kohoavien muurien yli, että siellä suojassa voi tosiaan pieni venonen aivan piilossa liikkua.

Orma sai sylissään kantaa unen maille uupuneen pajarin tyttären orjapiian veneen luo. Hellävaroen hän kurkotti muurinharjalta taakkansa Lari taatolle, joka veneessään seisoen otti sen vastaan ja laski yhtä hellävaroen veneen pohjalle valmistamalleen vuoteelle.

— Siinä nukkukoon rauhassa tyttö riepu, kyllältään nukkukoon! haastelee hän.

— Hyvinpä nukkuukin, virkahtaa Orma. — Lienee hän saanut väsymykseen asti valvoa tänne tullessaan.

— Hän on rohkea tyttönen, vaikka näyttääkin niin pelkurilta ja mitättömältä. Emäntänsä lähettämänä vaikka mörköjen pesään päänsä pistää.

Viime hetkessä sukelsi puitten siimeksestä muurille pieni asepoika Orava ja alkoi pyydellä:

— Lari taatto, Lari taattoseni, minut mukaasi ota! En minä paljon paina ja voinenpa olla matkallasi sinulle joksikin hyödyksi.

— Tiedätkö sinä edes, Orava poikaseni, minne minä lähden?

— Etköhän lähtene jälleen sinne vieraan pajarin linnaan.

— Vai niin, sinä tiedät, minne lähden ja kuitenkin pyrit mukaani!

Orava poikasen posket hehkuivat innostuksesta. Jousimies Orma silloin virkahti:

— Mitäpä jos ottaisitkin tämän Oravan mukaasi. Hänestä voi tosiaan olla matkallasi sinulle hyötyä!

— No kapua sitten sukkelaan alas veneeseen!

Niin lähti Lari taatto vaaralliselle matkalleen. Nopeasti eteni pienoinen vene muurin kyljestä. Pian se hävisi vinhan virran pyörteisiin, jotka sitä hyvää kyytiä kiidättivät tuntemattomia kohtaloita kohden.

Kaikki nukkuivat Tiurin linnassa. Nukkuivat urhot uljaat ja nukkuivat Tiurin neidot. Olivat he saaneet pienen valonpilkahduksen raskaaseen suruunsa. Olivat saaneet lyhyen viestin, että vielä oli elossa Tiurin miesten toivo, Tiurin neitojen unelma. Niin nyt kaikki nukkuivat, tuosta urhosta uusia unia näkivät.

Mutta Vuoksen kuohuvia laineita kiitää yksinäinen vene. Kiitää kiikkerä venonen läpi yön, kuohujen halki. Hyvin vihainen virta vetää, ei huoli yksinäisen venemiehen paljon airoillaan autella. On hänellä hyvää aikaa tehtäväänsä mietiskellä, on aikaa tuota aprikoida, miten parhaiden pääsisi vihatun pajarin haukanpesään pujahtamaan.

Kuuhut valaisee yksinäisen urhon taivallusta. Ja kokassa kyyröttää pieni asepoika. Väliin hän Lari taatolta kyselee pajarin linnan oloja, väliin pientä pelon väristystä tuntien katselee kuutamon kumotusta. Nuori on hän vielä ja häntä kutsuu ensimmäisen kerran suuren seikkailun houkutus.

XI Luku.

PAJARIN VANKI.

Jo pari viikkoa oli Tiurin Kalevi virunut pajarin maanalaisessa vankiluolassa.

Keskentekoinen oli tämä pajarin vankila vielä, niinkuin kaikki muukin hänen linnassaan oli vielä keskentekoista. Kivisen ulkomuurin viereen, aivan muuria vasten oli ryhdytty rakentamaan suuria varastohuonekellareja, mutta kesken työn olikin pajari muuttanut mieltään ja erottanut osan tästä varastoholvista vankilaksi. Siinä oli vain matala maanalainen käytävä ja sen sivuilla pieniä kivestä muurattuja komeroita, joihin sekä katosta että seinistä tihkui runsaasti kosteutta. Ulkomuurin läpi kuului komeroihin hiukkasen vaimentuneena Vuoksen vihaisten aaltojen loiskahtelu, kun ne herkeämättä pieksivät muuria vasten.

Se komero, jossa Tiurin Kalevia säilytettiin, oli maanalaisen käytävän päässä kaikkein viimeisenä. Se oli toisia paljon suurempi ja oli nähtävästi aiottukin useampien vankien säilytyspaikaksi, mutta pajarin tyttären toimesta pantiin Tiurin Kalevi yksinään tähän suojaan. Siihen tuli hiukkasen valoakin katossa olevasta reiästä, keskipäivällä kurkisti päivänsäde ja komeron kosteaan kiviseinään taittuen väreili hetkisen poloisen vangin ilona.

Alussa oli Kalevi maannut monta päivää ensin verenvuodosta tajuttomana ja sitten ankarassa haavakuumeessa hourien. Hämärästi hän muisti silloin usein nähneensä kivistä kyhätyn vuodekorokkeensa vieressä seisovan pienikokoisen vanhuksen ja tämän rinnalla solakkavartaloisen nuoren naisen, jonka tukka valtoinaan aaltoili omituisen päähineen alta. Siitä houreissaan makaava vanki tämän seikan merkille pani, kun keskipäivän auringonsäde hänen komeroonsa kurkistaessaan joka kerran sattui suoraan tuohon hänen vuoteensa vieressä seisovan naisolennon päähineeseen ja tukkaan pannen ne kultasäteinä kisailemaan hänen silmissään. Oli mieluisaa avata raukeat silmänsä ja tarkastella tuota kisailua.

Sen jälkeen kun Kalevi houreistaan selvisi, oli kuitenkin nuori nainen hävinnyt ja vanhus tuli yksinään hoitelemaan hänen haavojansa. Oikeastaan ei Kalevi ollut varma, oliko nainen siinä milloinkaan seisonutkaan. Saattoi olla vain hänen hourekuviaan tuo mieluisa näky, tuo kullanvälkkeinen tukka ja päivänsäteiden kisailu siinä sekä kypäripäähineessä, joka ei ollut mikään naisen päähine, vaan aivan tavallinen miesten vaskilakki. Kalevi muisti vain yhdellä naisella nähneensä tuollaisen miesten päähineen, nimittäin pajarin tyttärellä. Niin hän kuvittelikin pajarin tyttären seisoneen vuoteensa ääressä. Ja vaikka hän jo nyt tiesikin tuon kuvitelmansa turhaksi, niin odotti hän yhä samaa mieluisaa näkyä joka kerran, kun kuuli komeronsa raskasta rautaovea kolisteltavan ja arvasi sieltä olevan tulossa hänen haavurinsa, tuon hyväntahtoisen vanhuksen. Silloin hän sulki silmänsä ja oli nukkuvinaan. Vasta kun hän tunsi vanhuksen seisovan vieressään ja kopeloivan valtimoaan, tavoitti hän tuota näkyä avaten aivan kuin varkain silmänsä. Mutta mitäpä olemattomassa oli tavoittamista.

Vanhus puheli mielellään kaikista asioista, mutta pajarin tyttärestä ei Kalevi häneltä mitään kysynyt. Siihen sijaan hän muutamana päivänä kysyi, oliko se kavala rosvo, mikä hänet oli vanginnut, jo parantunut omista haavoistaan.

— Pajari Sergeitäkö tarkoitat, Tiurin mies? oikaisi vanhus hymähtäen.

— No olkoonpa vaikka pajarikin, mutta rosvo hän on minun mielestäni eikä rehellinen taistelija.

— Jo hänen haavansa arpeutuu, vaikka käsivarsi onkin vielä siteessä, ilmoitti vanhus.

— Lieneekö saanut uusia uhreja satimeensa houkutelluksi?

— Paljon, paljon on otettu uusia vankeja, joka päivä tuovat pajari Sergei ja Pipinä kuuluttaja. Kaikki komerot tässä luolassa ovat jo täpötäynnä ja toisia vievät suoraan tuonne kivilouhoksille orjantyöhön. Kahleet vain jalkaan takovat ja sitten ajavat orjana raatamaan solmuruoskalla hoputtaen.

Veitsenä viilsi Kalevin mieltä tämä vanhuksen tiedonanto. Tosin hän ei uskonut pajarin väen ikävien kokemustensa jälkeen uskaltavan Tiurin maille retkeillä, mutta Laatokan miehet olivat nyt nähtävästi perin ahtaalle joutuneet. Pajarin asemiehet kostivat näille verisesti Tiurin miesten suosimisen ja kukapa oli nyt näitä ahdinkoon joutuneita rohkaisemassa. No, saattoihan Päiväkiven Kuisma, Kiviniemen Jaama ja vielä joku muukin lähteä Laatokan miehiä sotapolulle nostattamaan, mutta vähän heitä oli, ah liian vähän. Olisipa hän ollut vapaana, niin kaikki Tiurin miesten johtajat hän olisi pakoittanut Laatokan karjalaisten luo lähtemään. Pajarin mahtia vastaan olisi pitänyt nostattaa leppymätön taistelu yhtaikaa joka paikassa. Piilopirtteihin naiset ja lapset kaikista Laatokan puolen kylistä, mutta miehet olisi pitänyt johtaa ase kädessä pajarin väkeä vaanimaan. Ei nyt ollut enää aikaa käräjien päätöstä odotella, mutta ah, hänen suuri taattonsa ei tahtonut ennen sitä ryhtyä mihinkään. Ja nyt polo vanhus varmaan suruun sortui hänen kohtaloaan murehtiessaan.

Kiihkeinä kulkevat vangin ajatukset, kuumeisina ne hänen muutenkin vielä kuumeisia aivojaan kuluttavat. Niin hitaasti hetket vierivät piinallisessa toimettomuudessa, kerran vuorokaudessa vain päivänsäde unohdettuun komeroon pilkahtaa, mutta sekin pois pakenee mitään toivoa mukanaan tuomatta.

Kun haavakuume oli vihdoin kokonaan hävinnyt, taottiin vangin jalkoihin rautaiset kahleet, jotka kiinnitettiin seinässä olevaan renkaaseen. Tätä tehdessään kierosilmä Mikolka herja virnisteli:

— Pajari isältä tuomme nämä lahjat sinulle, jotta pysyt kauniisti hyväntekijäsi luona.

Mikolka tarkastelee komeron seiniä, tempaa yhdeltä mukanaan tulleista asemiehistä sotakirveen ja tunkee sen terävän kasan perällä olevan ruostuneen rautaoven rakoon ja sitä longottelee huudahtellen:

— Näettekös miehet, on tämä vankila olevinaan! Tuulenpuuska tämänkin oven voisi auki puhaltaa, mutta pajarin tytär tietysti tahtoisi pitää tämän lintusen ilman kahleita. Onneksi sain pajari isältä tingityksi edes tuon mitättömän kytkyen.

Hän palaa jälleen vangin luo ja tältä pilkaten kyselee:

— Taitaa jo ikävä ollakin tässä hatarassa asunnossa? Tekisi mieli pois livahtamaan pajari isälle edes kiitosta sanomatta! Mutta odotahan vielä muutama päivä, niin silloin saavatkin jo pajarin sepät sinun oikean asuntosi valmiiksi. Siihen kun sinut panemme ja vielä käsiin ja jalkoihin helyt taomme, niin jopa unohdat mielestäsi Tiurin luvatut maat. Jo unohdat, veitikka, vaikka lienetkin väkevä voimiltasi!

Tiurin Kalevi kääntää inhoten hänestä katseensa ja sanoo miehille, että nopeasti takoisivat kiinni kahleen ja menisivät tiehensä. Mutta tästäpä Mikolka kimmastuu ja ärhentelee:

— Vai minun miehiäni täällä rupeat komentelemaan! Jokos rupesi solmuruoskaa mielesi tekemään? No vielä sitäkin saat, haukkasemme! Tarpeeksesi saat solmuruoskaa ja kaikkea muutakin hyvää, kun aika joutuu. Pajari isämme on sinulle ja sinun taatollesi hyvin paljon velkaa, niinkuin itse hyvin tietänet, ja sinulle ne velat kaikki maksetaan. Ja korotkin maksetaan, älä yhtään huolehdi ja ennen aikojaan niitä hoputa! Mutta minulla on myös oma velkani, minulta sinun miehesi puhkaisivat rummun päällysnahan, kun kävimme Pipinä kuuluttajan kanssa Tiurin miehille markkinakutsua tuomassa.

— Taisivat muutenkin sinua kolhia, virkahtaa Tiurin Kalevi häneen katsahtamatta.

— No siitä muusta kolhimisesta otan aikanaan maksun miehiltäsi. Siitä ei sinun tarvitse huolehtia, mutta sen on pajari luvannut, että rumpuuni saan ottaa uuden päällysnahan sinun selästäsi.

Hän näyttää solmuruoskan varrella ja ilkastelee:

— Jos et pahaksesi pane, urhoni uljas, valiohaukkaseni, niin tuosta minä sen otan! Sitten siitä vasta tuleekin maan mainio taikarumpu Tiurin miehiä tanssittamaan! Mutta ensin sitä vähän solmuruoskalla pehmitämme ja sitten minä sen vasta nyljen itsensä pajari isän ja monen hänen vieraansa läsnäollessa. Näetkös, pajari suuret juomapidot pitää, kutsutkin on jo valituille vieraille lähetetty, ja näidenpä juomapitojen aikana me vieraita hiukan huvitamme, minä ja Pipinä kuuluttaja vuoron perään! Niinpä siis tietänet, urhoni uljas, mitä hyvää saat odottaa!

Vielä ovessa mennessään pajarin herja palvelija virnistelee ilkkuen, mutta halveksien Tiurin Kalevi katseli hänen pois menoaan. Ei hän pelännyt tuon kierosilmän käärmeen lupaamia kidutuksia, mutta masentavaa oli kuitenkin ajatella kidutuksiin nääntymistä, kun mieli paloi miekan mittelöön, jousen viuhketta nostattamaan.

Niinpä hän siis nyt ensimmäisen kerran huomaakin ryhtyä vankikomeroaan tyystin tarkastelemaan ja hänen mieltään sykähdyttää vapauden toivo. Tuo ruostunut ovi, jonka saranoita pajarin palvelija oli longotellut kirveellään, näytti tosiaan aivan kuin kutsuvan vapauteen. Kunpa hän vain pian saisi takaisin entiset voimansa, niin huokeasti katkeaisi pajarin miesten takoma kahle ja aukenisi tuo ovi.

Ei muistanut ensi innoissaan poloinen vanki, että tuon oven takana oli linnanpiha, oli linnasaarta kiertävä muuri, sen takana vuolas Vuoksi ja monia muita vaaroja. Kaikki nämä vaarat unohtaen hän jo kuumeissaan sormin tunnustelee kahleensa kestävyyttä ja ajatuksensa lentävät kauas Tiurin maille, vapaiden miesten syntymäsijoille.

Ihana vapauden toivo, pitikö tuon täyttymättä sammua, pitikö Tiurin suvun valion nuorena nääntyä vieraan pajarin kidutuskammioihin.

Seuraavana päivänä vanki jälleen kuuli, ettei vanha haavuri tullut yksinään. Vanhus kuului oven takana puhelevan jollekin sillä aikaa, kun avainta soviteltiin ruostuneeseen lukkoon. Kalevi arveli, että jospa pajarin herja palvelija tuli toistamiseen häntä kiusaamaan ja niin kääntyi hän vuoteellaan seinään päin ollen nukkuvinaan.

Tulija ei kuitenkaan ollut Mikolka herja, vaan pajarin tytär. Kun vanki kuuli vuoteensa vierestä hänen äänensä, raotti hän varkain toista silmäänsä ja silloin hän jälleen näki tuon mieluisan hourenäkynsä, komeroonsa eksyneen päivänsäteen kisailun kullanvälkkeisessä tukassa ja kiiltävässä kypäripäähineessä.

Pajarin tytär tiedusteli ihmeissään vanhukselta, milloin vanki oli pantu kahleisiin.

— Eilen panivat, selvittää Mishka. — Lienee rummunlyöjä Mikolka valittanut taatollesi tämän komeron kehnoutta. Mikolka pelkää, että jos vanki karkuun yrittäisi ja niin panivat kahleisiin.

— Kas kun isäni ei tästä minulle mitään puhunut.

Mishka vanhus aprikoi, herättäisikö jo vangin vain vieläkö pajarin tyttärelle kertoisi Mikolkan uhkauksista. Hän luuli pajarin tyttären olevan isänsä ja tämän asemiesten aikeista tietämättömän ja niinpä hän siis ilmoittaa kaiken mitä oli kuullut. Pajarin tytär sanoo hillityllä äänellä:

— Tiedän kaiken tuon. Tiurin mies Novgorodiin lähetetään, mutta ensin isäni ja hänen miehensä mielivät häntä solmuruoskalla kiduttaa. Tiedäthän, isäni ja hänen asemiehensä rakastavat välistä semmoisia huvitteluja ja tämä Tiurin mies on heidän mielestään ansainnut säälimättömän kohtelun.

Ei pajarin tyttären äänestä kuullut, mitä hän itse ajatteli isänsä ja tämän asemiesten Tiurin miehelle aikomasta rangaistuksesta. Kylmä oli hänen äänensä sointu, mutta kun Tiurin Kalevi hetkisen kuluttua silmänsä avasi, näytti pajarin tytär joutuvan hämilleen ja karttoi hänen katsettaan. Ei monta sanaa vaihdettu. Pajarin tytär vain tiedusteli hänen haavojensa paranemista, enemmän Mishkalle haasteli hänen yrttivoiteitaan kehuen. Mutta katonaukosta pujahtanut auringonsäde koko ajan kisaili hänen tukassaan ja kypäripäähineensä loistossa ja poloinen vanki katseli enemmän tuota kisailua kuin hänen sanojaan kuuntelu. Tuo valonsäde hänelle kavalsi, että ei ollut niin musta ja tyly mieleltään pajarin tytär kuin tahtoi näyttää. Uusi pelastuksen toivo tästä vierailusta virisi vangin sydämeen.

Mutta levottomuus ahdisti pajarin tytärtä. Hänen isänsä palvelijat jo suurella touhulla valmistivat herransa lupaamia juomapitoja eikä vieläkään kuulunut mitään vihiä hänen orjapiikansa paluusta, vielä vähemmän sen miehen saapumisesta, jota noutamaan hän oli orjansa lähettänyt. Jo alkoi pajarin tyttärestä tuntua, että turhaa hänen oli Tiurin linnasta apua odottaakaan. Hyvin luultavaa, että orjatyttö oli perille pääsemättä uupunut tai jos oli päässytkin, niin ei ollut siellä tavannutkaan etsimäänsä vanhusta.

Hataralle pohjalle, kovin hataralle Irinja neito huomaa kaiken toivon rakentaneensa. Viimeiset päivät kuluvat, hän kulkee levotonna ja näkee miten pajarin asemiehiä yhtenään lähtee matkalle ja toisia palaa. Pitokutsuja ne kuljettavat kaukana Laatokan takaisessa Karjalassa eläville Boris pajarin ystäville.

Vastenmielisyyttä tuntee Irinja neito näitä suurellisia pitovalmistuksia nähdessään. Hänen mieltään murjoo sekin, että hän näinä päivinä huomaa pajari Sergein entistä ahkerammin itseään mielistelevän. Hän tiesi isänsä asemiesten kesken jo yleisesti kuiskailtavan, että pajari Boris aikoi pian naittaa tyttärensä Novgorodista saapuneelle apulaiselleen. Samaa vihjailtiin keittiörakennuksessakin, jossa suuren orjalauman johtajana valtikoi Marfa emännöitsijä, Irinja neidon imettäjä. Pajarin tyttären kohdatessaan Marfa joka kerran tiedustelee liehitellen:

— No, Irinja armahaiseni, päivänsäteeni, eikö ala jo mielesi olla miehelään? Olemme suuren sulhon saaneet, eikö jo silmäsi hänen muhkeaan muotoonsa ihastu.

— Kahta muhkeamman toivoisin muotonsa olevan, sanoo pajarin tytär. — Toisen verran uljaammasta olen uroosta uneksinut. Eikä tuon sinun suosimasi sulhon sukukaan liene kyllin suurta Boris pajarin tyttärelle.

— No no, tyttäreni, armas päivänsäteeni, älähän liian korkealle kurkota, varoittelee Marfa. — Hyvää on sukua pajari Sergei, jos lienet hyvää sinäkin. Ja muodoltaan toisen verran uljaampaa urosta et mistään löytäne.

Orjapiiatkin puhuvat pajari Sergeistä. Näyttävät pitoruokia ja juomia valmistaessaan jo kuvittelevan, että näistä juomapidoista tulikin kihlajaiskemut.

Kun Irinja neito ajattelee, että hänen kihlajaisissaan suomittaisiin vieraiden huviksi solmuruoskalla vapaiden Tiurin miesten uljainta urosta, niin nousee hänen ylpeä uhmansa. Hyvä! Jos ei muualta apua tullut, niin hänpä yksinään tekisi isänsä ja tämän asemiesten aikeet tyhjäksi! Tiurin miestä ei solmuruoskalla suomittaisi, vaikka hänen itsensä täytyisi ne solmuruoskan iskut vastaanottaa.

Jos isänsä oli väkivaltaisuudestaan pelätty pajari, niin hänpä oli tämän pajarin tytär! Ei isä kenties vielä tuntenutkaan tytärtään, vaan oppisipa nyt tuntemaan.

Ja pajari Sergei, pöyhkeilijä ja valehtelija! Kehuit Tiurin miehen voittaneesi tasapäässä taistelussa, vaikka kavaluudella voitit. Ei sinulle Irinja neito suosiotaan soisi, ennen ikänsä kaiken yksinään ja orpona kulkisi urhon toisen verran uljaamman kuva sydämessään!

XII Luku.

PAJARIN PIDOT.

Boris pajarin juomapidot olivat jo pajarin Laatokan takaisessa Karjalassa olinaikaan päässeet suureen maineeseen. Monta kertaa vuoteen pajari näitä pitoja toimeenpani veronkantajilleen, kuuluttajilleen ja muille hyville ystävilleen.

Laatokan takaa oli nytkin saapunut paras osa pajarin vieraista. Siellä toimi edelleen Boris pajarin veronkantajia Impilahden, Uuksun ja Tuleman miesten keskuudessa; Vain kauempana Syvärin ja Äänisen miehillä oli oma pajari, vasta äskettäin sinne Novgorodista lähetetty Nikita Iljanpoika, joka oli Käkisalmen pajarin hyvä ystävä.

Pajari Nikitakin oli saapunut toisten sieltä päin tulleiden vieraiden mukana. Kaikki he olivat saapuneet nauttimaan Boris pajarin runsaasta kestityksestä ja nähdäkseen omin silmin pajarin vangiksi joutuneen Tiurin miehen häpäisemistä. Pajarin kuuluttajien ja veronkantajien matkassa olivat myös pajaria hännystelevät Uuksun ja Syvärin karjalaisten johtajat. Heidätkin oli pajari kutsunut, jotta he saisivat nyt vuorostaan nauttia pajarin julmasta kostosta ja Tiurin miehen alennuksesta.

Olipa Novgorodista asti vieraita. Muutama päivä takaperin oli sieltä jälleen tullut ruhtinaan lähetti, pajari Aleksei Vasilinpoika, pajari Sergein veli. Monen asemiehen ja seuralaisen kera oli pajari Aleksei tullut Käkisalmeen linnan varustustöiden jouduttamista hoputtamaan.

Paitsi runsasta ruoka- ja juomakestitystä, oli pajari Boris varannut vierailleen monenlaisia muitakin huvituksia. Käytiin haukalla ja jousella metsästämässä pajarin haukankesyttäjäin ja taitavien jousimiesten opastamina. Myös olivat pajarin asemiehet haalineet monelta haaralta soittoniekkoja ja ilveilijöitä pajarin vieraille hupia pitämään.

Varsinkin yksi ilveilijä pääsi heti pajarin linnaan ilmestyttyään suureen suosioon. Tämä ukkeli oli omia aikojaan ilmestynyt pajarin jousimiesten tupaan ja alkoi siellä näytellä konstejaan. Oudonnäköinen kummitus oli tämä miekkonen, naamansa oli hän ruostevärillä töhertänyt täyteen viiruja ja kirjauksia ja päässään oli tuohesta tekaistu korkea piippolakki, jossa helisi tiukuja ja kulkusia. Selässään oli kuomalla mahtava kyttyrä ja sen päällä kellui taikapussi, jossa hän kehui kaikkien Tulilapin henkien ja mannun alaisten mahtien pitävän asuntoaan.

Merkillinen olikin tämä taikapussonen. Se oli kurottu kokoon kirjavista tilkkusista, siitä riippui jos minkä värisiä ja kokoisia riekaleita ja turkisnahkan suilakkeita, siinä helisi tiukuja ja kulkusia ja yhtenään se pussonen elehti ja potkieli, niinkuin mikä elukka olisi siellä sisällä ponnistellut vapauteen päästäkseen. Temppujen tekijä oli näet pussoseensa sovittanut pienen palkeen, jota hän pussosensa hihnoja pitelevällä kädellään taitavasti käytteli. Samalla hän mestarillisesti jäljitteli kaikkien eläinten ääniä. Milloin hän oli pussistaan nitistävinään surkeasti vinkuvan porsaan, milloin sähisevän kissan tai kaakattavan kanan, mutta yhä piisasi siellä vain potkivia ja vikiseviä elukoita.

Ukkelilla oli mukanaan pieni poikanen, jota hän nimitti Petriksi ja joka myös osasi monenlaisia temppuja tehdä. Osasi tämä poikanen heittää ilmassa kuperkeikkoja, osasi hänkin jo matkia vinkuvia hiiriä, kurnuttavia sammakoita ja sähiseviä kyitä. Vatsaansa pidellen jousimiehet nauraa hohottivat näiden ilveilijäin tempuille, ei ollut pajarin linnassa pitkiin aikoihin nähty näin maan mainioita konstintekijöitä.

Kun pajarin tytär sai kuulla tästä Tulilapin taikurista, pistäysi hänkin jousimiesten tupaan hänen konstejaan katsomaan. Taikuri oli parhaallaan toimessa ja kulki touhussaan edestakaisin miesjoukossa. Siinä kulkiessaan meni hän myös pajarin tyttären ohi ja silloin tämä tunsi vyötänsä kosketettavan. Kun hän vilkaisi vyöhönsä, oli siihen pistetty pitkä, kuivuneesta verestä ruostunut teräsnuoli.

Pajarin tytär hätkähti tämän tutun merkin nähdessään. Ihmeissään hän taikuria tarkasteli, mutta sitten jo tunsi hänet ja riemu täytti tytön sydämen. Mutta kylmästi hän taikurille haasteli:

— Tulehan, kuomaseni, tänä iltana myös pajari isää ja hänen vieraitaan huvittamaan.

— Mielelläni tulen pajari isän ja hänen vieraidensa luo! puheli ukkeli. — Olen kuullut tätä pajaria hyväksi sanottavan, niin mielelläni häntä ja hänen vieraitaan huvitan taidollani!

Hän iski merkitsevästi silmää pajarin tyttärelle. Mutta pajarin tytär kiiruhti nopeasti orjapiikansa Olgan luo.

Tämä oli jo edellisenä päivänä matkaltaan saapunut, mutta ei hän vielä tiennyt mitään Tiurin miehen tulosta. He olivat lähellä pajarin linnaa eronneet toisistaan ja Lari taatto oli luvannut tulla yksinään. Kun nyt pajarin tytär iloissaan kertoi, että Tiurin mies jo oli saapunut, joutui orjapiika Olga ihmeisiinsä. Jo hänkin oli jousimiesten tuvassa taikurin nähnyt, mutta ei ollut hänen mieleensä edes juolahtanut, että siinä hänen matkatoverinsa teki temppujaan.

Pajarin tytär neuvoi orjapiikaansa:

— Kun tulee otollinen hetki, niin sinun pitää silloin taikuria opastaa! Vie hänet juomakellariin, niin sitä tietä hän pääsee vankina istuvan Tiurin miehen luo. Siellä on tosin esteenä rautainen ovi, mutta sen pienat ovat ruostuneet. Helposti väkevä Tiurin mies kykenee ne auki murtamaan.

Orjapiika lupasi tehdä emäntänsä neuvon mukaan ja hyvillä mielin läksi pajarin tytär pitohuoneeseen, jonne kaikki hänen isänsä vieraat jo olivat kokoontuneet. Ohimennessään Irinja neito kuitenkin vielä opasti Marfa emännöitsijän orjapalvelijoita, että heidän piti kantaa runsaasti väkeviä juomia myös jousimiesten tupaan. Näin ovelasti teki pajarin tytär, hän huolehti siitä, että kaikki hänen isänsä jousimiehet olisivat tänä yönä juopuneita eivätkä kykenisi Tiurin miesten pakoa ehkäisemään.

Pitopöydässä istui pajari Boris ylimmällä kunniapaikalla, mutta hänen lähimpinä naapureinaan istuivat pajari Aleksei ja Syvärin miesten pajari Nikita. Irinja neito asettui istumaan pajari Sergein viereen ja tästäpä pajari Sergei tuli kovin hyvilleen. Hän luuli jo pajarin tyttären tulleen itselleen suopeammaksi ja tälle haasteli mielissään:

— No Irinja armahaiseni, päivänsäteeni, jokos pian hääpitoja ryhdymme hankkimaan?

Pajarin tytär nauroi hänelle ärsyttävästi:

— Sitten hääpitoja hankkinemme, kunhan olet voittanut kaikki Tiurin miehet.

— No siihen ei nyt enää kulu pitkää aikaa! nauraa pajari Sergei ylimielisesti. — Tänä iltana suljemme haukanhäkkiin väkevimmän Tiurin urhon ja sitten pian jo Tiurin miesten linnankin valloitamme.

— Hyvää onnea vain yrityksillesi, urhoni uljas, naljailee Irinja neito pilkallisesti. Mutta pajari Sergei ei tätä ivaa ymmärtänyt, vaan luuli pajarin tyttären tosissaan häntä onnittelevan Tiurin miehiä voittamaan.

Pitopöydän alapäässä oli Boris pajarin veronkantajia ja kuuluttajia sekä kaikkien pajarien valittuja seuralaisia ja asemiehiä. Muita mahtavampina rehentelivät asemiesten joukossa Pipinä kuuluttaja ja rummunlyöjä Mikolka. Mikolka herjalla oli vyössään suuri kimppu avaimia sen merkkinä, että pajari Boris oli korottanut hänet ylimmäksi vanginvartijakseen. Kademielin Laatokan takaa tulleet pajarin veronkantajat ja kuuluttajat Mikolkaa katselivat, mutta Mikolka heitä lohdutteli hyvillä mielin virnistellen:

— Ei huolta mitään, tänä iltana saatte kaikki tarpeeksenne huvia. Vankinamme istuva Tiurin mies on väkevä jättiläinen, niin että hän kyllä kestää solmuruoskaa. Kaikki saatte mielenne mukaan häntä suomia, kunhan pajari isämme käskee tuoda hänet eteensä!

Mutta Boris pajari tahtoi ensin muulla tavoin huvittaa vieraitaan. Kun oli aluksi monenlaisia pitoruokia ja väkevillä yrteillä maustettuja juomia maisteltu, kutsuttiin esille soittoniekat ja ilveilijät. Paljon olikin näitä taikureja, mutta kaikkein enimmän heistä saavutti suosiota sama vanha vekkuli, joka jo aikaisemmin päivällä oli huvittanut pajarin jousimiehiä. Kun hän pienen apulaispoikansa kera teki temppujaan, nauraa hohottivat pajarin vieraat täyttä kurkkua. Kovin mielissään oli pajari Boris itsekin. Hän haasteli ilveilijälle:

— Oletpa sinä mokoma taikuri temppuja tekemään! Mistä asti olet tänne minun linnaani taivaltanut?

— Kaukaa olen taivaltanut, pajari isäni, ylen kaukaa! pakisi ilveilijä vekkuli silmää iskien. — Moskovat olen käynyt ja Kiovan pyhät kaupungit. Sieltä asti olen taitojani hankkinut ja vielä kauempaa pakanakaanin valtakunnasta asti, joka on suuren Volga emon takana.

— No jopa oletkin taipalia tehnyt, kuomaseni! ihmettelee pajari. — Ja mistä päähäsi pisti lähteä myös näille maille kulkemaan?

— Kuulinpahan täällä mainion pajarin elävän, niin päätin lähteä katsomaan! Jälleen vanhus veitikka iski silmää. Mutta mielissään oli pajari tästä imartelusta, hän kehoittelee vanhusta:

— Jää tänne minun luokseni lepäilemään vaivoistasi! Hyvänä sinua pidämme, saat kyllältäsi ruokaa ja juomaa, mutta milloin hyväksi näen, niin sinut jälleen kutsun eteeni itseäni ja vieraitani huvittamaan.

— Mielelläni jään sinun luoksesi, pajari isä! haastelee ilveilijä. — Mielelläni hyvää pajaria palvelen taidollani. Vaan käskehän nyt jo opastamaan minut orjapalvelijaisi huoneeseen, jotta saisin siellä nauttia sinun suomaasi kestitystä.

Kun pajarin tytär tämän kuuli, kutsui hän orjapiikansa Olgan luokseen ja tälle sanoi:

— Vie tämä taituri mukanasi, hänelle ruokaa ja juomaa toimita! Terveydekseen nauttikoon pajari isämme antimia!

Niin lähti taikuri orjapiika Olgan opastamana pitohuoneesta. Tämän jälkeen tuotiin pitopöytään uusia herkkuja: Tuotiin mahtavan suuria Laatokan lohia, joita pajarin omat kalastajat olivat pyydystäneet. Mutta vieläkin suurempia kuin lohet olivat säkiät ja sampikalat, jotka nekin olivat näihin aikoihin Laatokan vesistössä aivan yleisiä. Kokonaisina olivat nämä jättiläiskalat keitetyt ja kannettiin ne pitopöytään suurissa hopeakaukaloissa. Neljä Marfa emännöitsijän orjapiikaa piti olla jokaista tällaista hopeaista astiaa reunoissa olevista renkaista kantamassa. Jättiläiskalojen vatsat oli täytetty munavoilla ja kaikenlaisilla muilla mausteilla ja uivat ne kaukalon kastikkeessa voimakasta ruokahalua herättäen. Jokaisen kalan selkään oli valmiiksi pistetty lyhyviä miekkoja ja leveitä metsästysveitsiä, joilla vieraat itse saattoivat mieleisiään herkkupaloja leikata.

Mutta pitoateria oli vasta alussaan. Kalojen jälkeen kantoivat orjapiiat vieraiden maistettaviksi hautomalla paistettuja teiriä ja metsoja. Edelleen tuotiin täytettyjä jäniksiä, tuotiin villihanhea ja joutsenia sekä lihotettuja kalkkunakukkoja, joita oli hankittu Novgorodin maustekauppiailta. Sitten ilmestyi pöytään kokonaisia porsaita ja lihavia lampaanvuonia. Pajarin vieraat alkoivat runsaasta maustettujen juomain latkimisesta päihtyä.

Silloinpa ilmestyi pitohuoneeseen uusia orjapiikoja, jotka olivat puetut kirjavanvärisiin Novgorodin kansallispukuihin ja joiden päähineet helisivät täynnään hopeakoruja. Veikistellen nämä kauniit orjatytöt liikkuivat vieraiden joukossa ja pajarin käskystä ryhtyivät he huvittamaan vieraita tanssillaan. Jokaisen tanssijatytön kaulassa oli koristeltu hopeainen rengas ja siitä riippui toisesta päästään vyöhön kiinnitetty hopeainen ketju. Tämä oli sitä varten, että pajarin vieraat tästä pitimestä saattoivat ottaa kiinni sen orjatytön, joka kutakin miellytti, ja vaatia häntä istuimensa takana pitopöydässä palvelemaan. Kilvan pajarin vieraat tätä oikeuttaan käyttivätkin, jopa muutamat ryhtyivät kaikkien nähden suutelemaankin kauniita orjatyttöjä. Raikuva naurunhohotus palkitsi jokaista tällaista tekoa, pajarin vieraat saivat hupailla mielensä mukaan. Pöydän alapäässä, jossa kaikkien pajarien asemiehet istuivat, olivat jo monet vahvasti päihtyneitä. Siellä yksi ja toinen hyppäsi tavoittamaan tanssivia orjatyttöjä kesken tanssin kiinni, mutta kukaan ei noista kepposista sen enempää lukua pitänyt tai pahakseen, pannut.

Kesken tanssimisen ja ilonpidon oli kuitenkin kierosilmäinen Mikolka hävinnyt pitohuoneesta. Mitä lienee ollut Mikolka herjalla mielessään, kun niin salaa lähti.

Kun pajarin tytär huomasi hänen poistumisensa, katseli hän huolestuneena ympärilleen. Nähtyään luotetun orjapiikansa Olgan, kutsui hän tämän luokseen ja kysyi häneltä hiljaa, joko hän oli taikurin saattanut sinne, mihin hänen piti tämä saattaa. Orjapiika Olga sanoi merkitsevästi naurahtaen:

— Käskysi ja pajari isäsi käskyn mukaan olen hänet saattanut terveydekseen ruokaa ja juomaa nauttimaan.

— Hyvä on, virkkoi pajarin tytär, — mutta nyt mene katsomaan, mihin Mikolka palvelijamme lähti. Pidä hänen hommiaan silmällä ja tee sen mukaan kuin hyväksi näet!

Nopeasti lähti orjapiika Olga emäntänsä käskyä täyttämään. Hän oli jo oppinut rohkeasti toimimaan ja kun hän nyt arvasi Mikolkan ehkä emäntänsä auttajasta jotakin vainuavan, päätti hän ajoissa tätä varoittaa. Niin hän siis kiiruhti pimeälle linnanpihalle ja tähyli siellä seinävierelle painautuen ympärilleen.

Silloin hän huomasi Mikolkan hiipivän varjon tavoin ohitsensa ja painuvan vankiluolalle päin. Hyvän aikaa Mikolka siinä kuulosteli, näkyi kauhtanansa liepeen alla olevaa sarvilyhtyä tarkastavan ja sitten kuuli orjapiika hänen alkavan sovitella avainta oven lukkoon. Mikolka mieli siis mennä yksinään vankilaansa tarkastamaan.

Mutta eipä Olgakaan joutunut neuvottomaksi. Hän odotti, kunnes kierosilmä oli hävinnyt vankiluolan ensimmäisen oven taa. Sitten hän nopeasti juoksi pihan yli, mutta ohi vankiluolan oven toiselle ovelle, jonne hän oli opastanut Tiurin miehen. Hätäisesti hän tätä ovea koputti.

Oven sisäpuolelta kuiskasi Orava poikasen ääni:

— Ken siellä kolkuttaa?

— Minä täällä olen, Olga! Laskehan sisään minut, laske sukkelaan!

Päästyään kellariin hän hätäisesti tiedusteli, minne Lari taatto oli hävinnyt. Poika viittasi kellarin pimeyteen.

— Tuonne hän meni! Kuulin hänen siellä ovea vääntävän, mutta sitten hän hävisi ja minä seison täällä vartioimassa!

Olga hapuili eteenpäin pimeässä. Vihdoin löysi hän oven ja huomasi sen auki murretuksi. Hän kurkisti vankikomeroon ja sieltä häntä tervehti Lari taaton iloinen ääni:

— Kas siinähän on Olga piikasemmekin, auttajamme! Tätä tyttöä, Kalevi kaunoiseni, tätä tyttöä ja hänen emäntäänsä pajarin tytärtä saamme kiittää, että nyt on kahleesi murrettu ja voimme lähteä täältä vapauteen pyrkimään!

Mutta kun Olga oli hätäisesti kuiskaten kertonut Mikolka herjan olevan yksinään tulossa vankilaan, muutti Lari taatto nopeasti mielensä ja sopotti Tiurin Kaleville:

— Ei, nyt emme voi mihinkään täältä lähteä! Mikolka veijari hälyttäisi pian kaikki pajarin asemiehet jalkeille, kun huomaisi linnun tiehensä lentäneen. Joutuisimme koreasti kiinni, ennenkuin olisimme kunnolla tästä luolasta ulos ehtineet.

— Mitä meidän on siis tehtävä? kysyy Tiurin Kalevi neuvotonna. Hän oli juuri saanut Lari taaton avulla kahleensa murretuksi, mutta nytpä näyttikin vapauden tie päättyvän hyvin lyhyeen.

Lari taatto hänelle kuitenkin rohkaisevasti naurahtaa:

— Ei hätää mitään, kun Mikolka poikasemme on tulossa yksinään. Sinä tuonne juomakellariin piiloon painaudu, siellä suuren simatynnyrin takana hiiren hiljaa istukaa! Minä täällä Mikolkan kera hiukan neuvoa pidän, asioista haastelemme kahdenkesken! Mutta joutukaahan nyt sukkelaan piiloon, hyvin minä täällä yksinäni toimeen tulen!

Jo olikin aika Lari taaton sopotuksensa lopettaa ja toisten piiloon pujahtaa. Mikolkan avain jo tunnusteli vankikomeron ruostunutta lukkoa. Nopeasti Lari taatto painautui vangin vuodealustalle, siinä peitteen korvilleen vetäisi jo etukäteen tulossa olevasta kohtauksesta itsekseen nauraa hihittäen. Hiukan kolahtaen ovi aukeni ja kissan askelin Mikolka pujahti vankikomeroon vääntäen oven sisäpuolelta lukkoon.

— Kas nytpä olen vihdoin täällä yksinäni! puhelee hän itsekseen ilosta hytisten. — Pajari isämme siellä vieraitaan kestitsee, mutta minäpä täällä yksin hommailen, kallista lintustamme vartioitsen! Jo säikähdin tuota mokomaa ilveilijää, mutta eipä ollutkaan sen vaarallisempi. No sama tuo, kun olen tänne tullut, niin kesyttelenpä hiukan lintustamme. Omaksi huvikseni kesyttelen!

Hän nauraa hihittää häijyä nauruaan. Sitten hän solmuruoskansa varrella peitteen alla makaavaa miestä tönäisee näin virkahtaen:

— Hei nousehan tuosta jo, urhoni uljas, kyyhkyläiseni! Nousehan jo, niin sinulle tarjoan pajari isämme lähettämiä tuomisia. Yksin olet saanut täällä värjötellä, niin varmaan ne sinulle hyvää tekevät. Mieliksesi jo varmaan kuuntelet, kun minä selkääsi hiukan hivelen solmuruoskalla!

Sukkelaan tällä kertaa heräsi peitteen alla makaava mies, tokko lie Mikolka odottanutkaan niin sukkelaan heräävän. Tuskin oli vielä saanut sanottavaansa loppuun, kun jo Lari taatto kavahti hänen rinnuksiinsa, häntä kurkusta kuristi.

— Vai tuomisia sinä läksit tuomaan, Mikolka ystäväni! hän sähisee hampaidensa raosta. — Vai tuomisia sinä, pajari isämme uskollinen palvelija! Vaan taisipa nyt sattuakin toinen mies eteesi, et päässytkään rauhassa solmuruoskaasi heiluttamaan! Pian minä sinut nujerran, sama jos et yritäkään vastaan potkia, näin sinut rutistan ja huutamisen saat jättää kokonaan mielestäsi. Ei tässä mitään huutamista, meillä on nyt kahden kesken hiukan asioita, mitäpä tänne syrjäisiä huutamaan!

Yritteli Mikolka vastaan taistella, mutta pian hänen vastarintansa herposi, kun Lari taatto kerran kaksi hänen kalloaan kolhaisi kiviseinään. Sukkelaan nyt Lari taatto uhrinsa sovittaa vangin vuoteelle ja kahleen hänen jalkaansa kiinni vääntää. Vielä hän repäisi Mikolkan leveästä kauhtanasta suilakkeen ja sillä hänen suunsa tiukasti kiinni sitoi. Tätä tehdessään hän haastelee:

— Kas niin, jopa nyt pysytkin siinä koreasti, niin kauan kuin tulevat tänne Kalevi kaunoistamme noutamaan. Ja nyt, otanpa oman solmuruoskasi ja sinulle hiukan maksan velkojani!

Mikolka on jo pökerryksistään tointumassa ja alkaa ponnistella ja riuhtoa irti päästäkseen. Mutta Lari taatto häntä sarvilyhdyllä valaisten ruoskaansa vinhasti heiluttaa.

— Kas tästä saat, Mikolka ystäväni, pajari isän uskollinen palvelija! haastelee hän lyöntiensä lomassa. — Tästä saat Kalevi kaunoisemme puolesta, saat salakytän nuolestasi ja kaikesta muustakin saat! Vai hyvin sinä osaat pensastoissa piileskellen rehellisiä miehiä vaania, kierosilmäinen käärme, mutta jopa nyt jouduitkin tilinteolle. Kas niin, potki vain, potki mieliksesi! Oma on kahleesi ja hyvin se kestää sinun potkimisesi! Ja omasipa on tämäkin, tämä solmuruoskasi. Tällä sinä, herja salakyttä, mielit pehmittää Kalevi kaunoisemme ja tuostapa mieliteostasi nyt sinulle palkan maksan! Kaiken maksan Kalevi kaunoisemme puolesta ja annanpa vähän omasta puolestanikin. Ei herrasi pajarin huoli valitella, että hänen ilveilijänsä on sinua kitsastellen kestittänyt. Täyden kestityksen saat, niin ettäs muistat elämäsi loppuun asti kerran saaneesi omasta solmuruoskastasi!

Jo on Mikolka herja heittänyt potkimisen, hiukan vain tuskissaan vääntelehtii ja ähkii. Mutta säälimätön oli Lari taatto, yhä hänen selkäänsä herkeämättä pehmittää ja edelleen haastelee:

— No mitäs nyt, näinkö pian jo heititkin potkimisen? No kuuntele sitten mieliksesi, aulis minä olen miekkonen velkojani maksamaan. Vahinko vain, ettei herrasi pajari ja kaikki hänen vieraansa ole täällä näkemässä! Ilveilijä ukkeli heitä vielä kerran huvittaisi ja tämäpä varmaan olisikin heidän mielestään parasta huvitusta! Sinä herja mielitkin näin pajari isää huvittaa, mutta satuitpa pistämään oman pääsi ansaan. Kas tästä saat ja tästä vieläkin, pajarin rummunlyöjä! Saat tästä sen varalta, jotta et enää himoitseisi Kalevi kaunoisemme selkänahkaa rumpusi päällystäksi. Vai vieläkö himoitset? Sanohan, jos vielä mielesi tekee! Virkahan jo, pajarin kärtsä koira, kierosilmäinen käärme, herja heittiö, kavala salakyttä!

Komeron ovelta Tiurin Kalevi hoputtaa:

— Lopeta jo, Lari taattoseni! Älä häntä aivan hengettömäksi suomi, mokomaa!

— Jospa jo lopettanenkin, jospa jo heittänenkin! virkahtaa Lari taatto, mutta kuitenkin vielä hetkisen suomii ja Tiurin Kaleville selittää, että antoi vain terveydeksi nämä viimeiset sivallukset, jotta jäisi pajarin asemiehelle hyvä muisto Tiurin urhojen vierailusta. Vihdoin hän verisen solmuruoskan uhrinsa päälle nakkaa näin virkahtaen:

— Kas siinä on mieliaseesi! Mainio oli, mutta pidä kuitenkin omasi, herja heittiö! Ja nyt täältä jo vapauteen lähtekäämme!

Kiireesti he haparoivat pimeän kellarin kautta, kiireesti pimeän pihan yli kulkivat Olgan kantapäillä seuraten. Kuului juopuneiden juorotusta jousimiesten tuvasta, kuului pajarin pitohuoneestakin. Toisaalta keittiörakennuksen puolelta näkyi orjapalvelijain tuohusvaloja, mutta noista välittämättä he edelleen kiiruhtivat. Edellä mennessään Olga puheli Lari taatolle:

— Liian uskaliasta on lauttasillan kautta yrittää. Minä teidät vien tätä tietä, pajarin salaiseen venevalkamaan johdatan!

Pian he olivatkin siellä, linnan päärakennusten nurkkauksen alla, jossa jyrkät paasiportaat laskeutuivat suoraan alas veteen. Siinä oli ulkomuurin ja rantakallion muodostama tyyni poukama, jossa kellui useampia veneitä valmiina lähtöön.

— Noista mieleisenne ottakaa! neuvoo Olga tyttönen. — Viistoon alaspäin kun tuonne rantaan pyritte, niin ei vihainen virta venettä kaada!

— Emmeköhän hyvin selvinne, puhelee Lari taatto Tiurin Kalevia ja Orava poikasta veneeseen hoputtaessaan. — Vahinko vain, etten voinut jäädä pajari isän auliisti lupaamasta kestityksestä nauttimaan ja hänen vieraitaan hyvällä taidollani huvittamaan. Niin sovimme pajari isän kanssa, mutta nyt toiset asiat meitä hoputtavat.

— Tulehan jo tuosta veneeseen! kiirehtii Kalevi maltitonna.

— Jo tulenkin! jo joudunkin! haastelee Lari taatto venettä irroittaessaan. — Minä tässä vain pajari isälle lähetin terveisiä, käskin tämän Olga tyttösemme, kullannuppusemme, häntä puolestamme kestityksestä ja kaikesta hyvästä kiittelemään!

Siihen jäi Olga tyttönen porraspaadelle seisomaan, kun vene katosi pimeyteen. Mutta hänen päänsä yläpuolella oli raottunut akkunaluukku ja siellä seisoi toinen naisolento pimeässä huoneessa. Siellä seisoi Irinja neito katsellen poistuvien jälkeen. Kun vene oli mennyt menojaan, kohosi raskas huokaus hänen rinnastaan. Mutta sitten hän hiljaa sulki akkunaluukun ja kiiruhti nopeasti takaisin pitohuoneeseen.

Täällä olivat vieraat jo tarpeekseen saaneet orjatyttöjen tanssista ja muista huvituksista. Pajarien juopuneet asemiehet pöydän alapäässä alkavat äänekkäästi vaatia, että Tiurin mies oli tuotava pajarin eteen ja suljettava ahtaaseen vankilaansa.

Juopunut on Boris pajarikin. Hän leveällä kunniaistuimellaan nauraa hohottaa ja puhelee:

— Vai jo saitte kyliänne kauniiden orjatyttöjen kisailusta. No jospa sitten antaisin teille toista hupia! Jospa sitten jo käskisin tuoda haukanhäkin tänne! Vai mitä arvelet sinä, pajari Sergei, ja sinä tyttäreni, armas aurinkoiseni? Jokos antaisimme noiden maltittomain poikain aloittaa mieleisensä huvittelun?

— Käske vain tuomaan Tiurin mies eteesi! sanoo Irinja neito kylmästi.

— Haukanhäkki tuotakoon tänne! komentaa pajari Boris kuuluvalla äänellä. — Ja Mikolka palvelijani, hän miehineen noutakoon Tiurin miehen vankilasta!

Pian olivat juopuneet asemiehet raahanneet suuren teräshäkin pitohuoneeseen. Mutta Mikolka rummunlyöjää ei löytynyt mistään. Hälisten ja meluten häntä huudeltiin ja etsittiin. Vihdoin Pipinä kuuluttaja, joka muisteli hänet viimeiksi nähneensä, arveli hänen yksinään pujahtaneen vankilaan, hiukan etukäteen huvittelemaan.

— Vai niin se Mikolka! nauraa hohottaa pajari Boris. — Vai yksinään meni, mutta kiiruhtakaahan nyt jo hänen perässään! Muuten hän kultalintustamme siellä liiaksi hyvittelee!

Kuvaamaton oli Pipinän ja toisten pajarin asemiesten säikähdys, kun Mikolka löydettiin vankikomerosta yksinään ja melkein hengettömäksi suomittuna. Vasta pitkällisen virvoittelun jälkeen hän sen verran tointui, että kykeni sopertamaan yhden ainoan sanan:

— Ilveilijä!

Pajari Boris raivosi mielettömänä. Pajari Sergei ryhtyi touhussaan järjestämään karkulaisten takaa-ajoa, mutta silloin huomattiin, että kaikki jousimiehet asemiesten tuvassa olivat tukkihumalassa. Mahdoton oli saada heitä hoputetuksi karkulaisten jälkeen. Koko juopuneen vierasjoukon valtasi neuvottomuus ja kuvaamaton hämminki.

Pajarin tytär yksin pysyi kylmänä ja rauhallisena ja nyt hän haastoi isällensä:

— Sanohan isäni, kenen on syy, että ilveilijä pääsi tänne sinun linnaasi pujahtamaan? Sanohan, kenen on huolehdittava, että jousimiehet pysyvät valppaina tehtävissään? Eiköhän tämän Pipinä palvelijasi olisi tuosta huolehdittava, mutta miten hän on siitä huolehtinut? Niin hän on huolehtinut, että kaikki asemiehesi ovat nyt juovuksissa! Jos nyt Tiurin miehet sinun linnaasi hyökkäisivät, niin kenenkähän saisit lauttasiltaa puolustamaan? Tuskin ketään saisit, niin on tämä Pipinä palvelijasi laiminlyönyt velvollisuutensa. Eiköhän liene kohtuullista, että hänkin kerran saa kuritusta?

Julmistunut pajari teki tyttärensä neuvon mukaan. Pipinä kuuluttaja siepattiin viipymättä kiinni ja kaikkien pajarien asemiehet saivat häntä jokainen vuoronsa perään solmuruoskalla suomia, niinkuin olivat valmistautuneet Tiurin miestä suomimaan.

Tähän päättyivät pajarin juomapidot. Ei kellään ollut enää halua pitoruokien ja juomien maistamiseen tai muuhun hupailuun. Pajari Boris ja pajari Sergei kiristelivät hampaitaan, mutta voimaton oli heidän raivonsa. Pois oli mennyt Tiurin mies heidän käsistään ja he tiesivät, että nyt vasta olikin taistelu alkamassa.

Toisessa huoneessa makasivat rinnatusten samalle vuoteelle viskattuina Pipinä kuuluttaja ja Mikolka herja. Kukaan ei muistanut heidän kirveltäviä ruoskanjälkiään lääkitä, oman onnensa nojaan unohdettuina he saivat olkivuoteellaan vääntelehtiä ja vaikeroida. Vaikea oli sanoa, kumpainen näistä pajarin palvelijoista oli saanut perinpohjaisemman löylytyksen, mutta hyvän he olivat saaneet kumpainenkin. Jos Lari taatto oli hyvin Mikolkan pehmittänyt, niin olivatpa juopuneet asemiehetkin Pipinän selän sukineet.

Näin he rinnatusten makaavat. Pipinä kuuluttaja kiristelee hampaitaan ja tuskiaan vaikeroiden sähisee:

— Tiedän minä, kenelle tämän kurituksen kerran maksan!

— Luulenpa minäkin tietäväni, kenelle maksan! voihkii Mikolka herja. — Ja luulenpa tuonkin tietäväni, kuka Tiurin miehen karkuun avitti, kuka tänne hommasi tuon kirotun ilveilijän, tuon Tiurin velhon!

— Pajarin tytär! ähkii Pipinä hampaidensa lomasta. — Pajarin tytär! voihkaisee Mikolka herja.

Näin he rinnatusten voihkivat ja vaikeroivat, kaksi hyvän löylytyksen saanutta pajarin herjapalvelijaa. Näin he pajarin tyttären pään menoksi kostoa vannovat.

XIII Luku.

TIURIN MARKKINAT.

Tiurin suuret riistamarkkinat pidettiin elonajan päättyessä, toisen syksyisen täysikuun aikaan.

Jos tavallisinakin aikoina näille markkinoille tuli runsaasti Karjalan miehiä, niin nyt väkeä tulvasi aivan tavattomasti. Kaukaisimmiltakin Karjalan perukoilta olivat miehet kyläkunnittain lähteneet liikkeelle. Monet olivat sen lisäksi ottaneet mukaan miltei koko perheensä, vain matkantekoon kykenemättömät vanhukset ja lapset oli jätetty kotimiehiksi, tulisijan vartijoiksi. Toiset olivat vainolaista peläten kuljettaneet kotimiehet huhtaraateiden ja takamaiden piilopirtteihin.

Varsinkin Laatokan puoleisessa Karjalassa, jonne pajarin miehet nyt tekivät yhtenään julmia vainomatkoja, oli näin menetelty. Kaikki arvokkaampi omaisuuskin oli kotimiesten mukana piilopirtteihin viety, vakinaiset elinsijat olivat jääneet aivan autioiksi. Vähän sieltä vainolainen löysi mitään ryöstettävää, Jos ryhtyikin markkinoiden aikana tekemään hävitysretkiään.

Paljon oli riistasaalistakin markkinoille tuleviin Karjalan miehillä. Mainio riistavuosi oli viime talvena ollut ja kesälläkin oli vielä saatu runsaasti majavia. Oli jokaisella turkisnahkoja suuret niput hansakesteille tuotavaksi, köyhimmilläkin oli kymmeniä kiihtelyksiä oravia ja kärppiä sekä siihen vielä lisäksi jalompien metsänotusten turkisnahkoja.

Mutta ehkä enemmän kuin riistasaaliin runsaus oli väkeä saanut jalkeille Karjalan miesten yhteinen ahdinkotila. Jo olivat kaukaisimmillekin syrjäseuduille ennättäneet viestit Käkisalmeen pesiytyneen Novgorodin pajarin väkivaltaisuuksista. Jo syvimmässäkin salonsopessa tiedettiin pajarin uhkaavan orjuudella vapaita Karjalan miehiä. Sen vuoksi oli nyt miehissä liikkeelle lähdetty. Tiurin markkinoilla ja heimokäräjillä piti neuvoteltaman puolustuskeinoista vierasta pajaria vastaan, ja kenpä Karjalan mies ei näissä neuvotteluissa olisi tahtonut mukana olla.

Useat pitempien taipalien takaa tulleet olivatkin jo markkinoille lähtiessään varustautuneet aivan kuin vainomatkalle. Jokaisella miehellä oli teräsjännejousensa ja täysinäinen nuoliviinensä, mutta monessa veneessä näkyi näiden lisäksi röykkiöittäin muitakin aseita. Oli raskastekoisia keihäitä ja sotakirveitä. Karhun kaadantaan rauhan aikoina käytettiin näitä aseita, mutta nyt ne oli puhdistettu ja teräviksi hiottu toisenlaisen otuksen pään menoksi. Kilpiä oli myös jokaisessa veneessä, oli suuria hirvennahalla päällystettyjä kilpiä, jotka asetettiin eteen maahan jousella ammuttaessa, mutta olipa myös pienempiä pyöreitä ja sirotekoisia kilpiä. Ne kelpasivat suojaamaan pääasiallisesti vain miekan mittelössä. Harvinaisempia olivat kirkkaiksi kiilloitetut rintahaarniskat ja rautapaidat sekä vaskiset ja rautaiset kypäripäähineet. Moni Karjalan mies oli jo viime aikoina vainomatkat mielestään jättänyt, ja niinpä asevarustuksetkin sen mukaisesti olivat kirjavia ja puutteellisia. Mutta jokainen mies oli ottanut mukaansa sen aseen, mikä hänellä oli ja kaikkien katseista kuvastui yhtäläinen urhomieli. Oltiin valmiita viimeiseen hengenvetoon asti taistelemaan isiltä perityn vapauden puolesta heimon asuinsijoja uhkaavaa vierasta tungettelijaa vastaan.

Varsin runsaasti oli Tiurin markkinoille saapunut pajarin asemiesten vainoamia miehiä myös Laatokan takaisesta Karjalasta. Tästä näki hyvin, etteivät sielläkään kaikki olleet pajarin valtaan tyytyväisiä. Kapinanhenki kyti tuhan alla ja Tiurin miesten markkinakutsu oli nyt nämä pajaria vihaavat miehet houkutellut tälle puolen Laatokan. Monia vaaroja he olivat saaneet matkallaan välttää, pajarin asemiehet, joita vilisi siellä päin kaikkialla, olivat jo hiiviskelleet usean kantapäillä. Mutta oveluudella, välistä väkivalloinkin oli nämä vaanijat karistettu kantapäiltä ja niin oli pienillä veneillä Laatokan myrskyisät ulapat viiletetty. Kurkijoen ja Lahdenpohjan sokkeloisiin saaristoihin olivat Laatokan täkäläiset ensin tulleet ja sieltä oli sitten yhtenä näiden seutujen miesten kanssa metsäteitä Tiurin maille taivallettu.

Hyvin Laatokan täkäläiset kyllä tiesivät, että tämän markkinamatkan jälkeen ei heidän ollut enää hyvä palata kotiseudulleen. Mutta monipa ei heistä ajatellutkaan kotiseudulleen palaamista, vaan Tiurin miesten riveissä taisteluun astumista. Varmana pidettiin, että nyt tulisi Tiurin käräjillä yksimieliseksi päätökseksi aseellinen nousu vierasta pajaria vastaan. No hyvä, silloinpa samaa kyytiä jo lähdettäisiinkin sotapolulle.

Ensin oli pajarin miesten yllätyksiä peläten mielitty markkinat pitää Tiurin linnasaarella, mutta pianpa tästä aikeesta täytyi luopua, kun väkeä tulvasi niin tavattomasti. Mihinpä ahtaalla linnasaarella olisi kaikki tämä kansanpaljous majoitettu, hyvä kun harvinaisemmillekin vieraille linnan vierastuvissa riitti majapaikkoja. Lauttasillan mantereen puoleisessa päässä, rauhanvuosina syntyneen suuremmat markkinapaikan ympärillä oli kuitenkin monta uudempaa ja varsin tilavaa vierastupaa ja nämäpä nyt kaikki suurella kiireellä puhdistettiin ja laitettiin kuntoon.

Mutta eivät vielä niissäkään kaikki markkinoille saapuneet saaneet kattoa päänsä päälle. Niin ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin rakennella markkinapaikan naapuruuteen havumajoja ja viritellä nuotiotulia. Tämä tuossa tuokiossa kyhätty markkinaleiri levisi pian varsin laajalle pitkin Vuoksen rantaa sekä markkinapaikan ylä- että alapuolelle. Ylävällä rantaäyräällä, jossa kasvoi komeata honka- ja tammimetsää sekä koivikkoa, kohosi teltta teltan, maja majan vieressä. Kun illan pimetessä sytytettiin tuohusvaloja ja nuotiotulet kirkkaina loimottivat, näytti koko komea metsä muuttuneen sotaleiriksi tai Tapiolan valtojen muhkeaksi pitosaliksi.

Vielä kauempanakin paloi pitkin Vuoksen, rantoja suuria nuotiotulia. Tänne oli majoitettu tuhkatiheään vankkoja jousimiesvartioita, joiden tuli pitää tarkoin silmällä virran veneliikennettä. Varsinkin alaspäin oli vartiointi huolellista, sieltä näet saattoi odottaa pajarin väen yrittävän vastavierailulle Tiurin miesten markkinoille.

Pajarin vankilasta karkuun päässyt Tiurin Kalevi johti tarmokkaasti kaikkia markkinavalmistuksia. Parahiksi hän olikin joutunut, Tiurin miesten uljas urho, jo hänen paluunsa jälkeisinä päivinä olivat kaukaisimmat Karjalan miesten joukot alkaneet saapua. Kun tällöin Tiurin miesten kokeneet johtajat kokoontuivat vanhan Tiurin taaton asehuoneeseen neuvoa pitämään markkinavalmistuksista, jätti Suur-Tiuri kaikkien asioiden johdon nuoren pojanpoikansa käsiin. Näin hän haastoi kokoontuneille pohjankävijöille:

— Kun taatto taivahinen antoi meille takaisin Kalevi kaunoisemme, jo menetetyksi luulemamme Tiurin miesten toivon, niin hänenpä puoleensa nyt kaikessa kääntykää! Minä olen jo vanha ja väsynyt, mutta Kalevi kaunoisemme on nuori. Tosin pajari on häntä kiduttanut vankityrmässään ja pajarin asemiehet ovat häneen haavojaan iskeneet, mutta hyvinpä hän on kaikista näistä vammoistaan tointunut. Hän on minun sammuneiden silmieni valo ja hänpä nyt siis kaikkia johtakoon, niinkuin hyväksi näkee. Johtakoon siihen asti, kun käräjillä varsinaisen johtajan vaali tapahtuu!

Mielellään kaikki pohjankävijät suostuivat näihin Suur-Tiurin sanoihin. Tiurin Kalevi oli nyt jo kaikkien mielestä kokeneen urhon veroinen, kenpä ei olisi ollut altis tekemään hänen käskyjensä mukaan.

Muita innokkaampana touhusi markkinavalmistuksissa nuori Osma Kumoinen. Tiurin Kalevi oli hänet nyt ottanut nuorten asemiestensä joukosta lähimmäksi uskotukseen ja tämäpä suuri kunnia kannusti nuorta Osma Kumoista kaiken parhaansa panemaan. Väsymättä hän omalla kevyellä vaskikeulallaan liikuskeli Tiurin linnan alapuolella jousimiesvartioita järjestelemässä ja näiden toimintaa valvomassa. Ah miten uljaaksi nyt nuori Osma tunsikaan itsensä, kun oli saanut oman vaskikeulan, uudenuutukaisen kypäripäähineen ja kirkasteräisen miekan vyöllensä.

Vielä suurempaa iloa tuotti hänelle se, kun Kalevi oli antanut hänen jousimiestensä joukkoon vanhan Lari taaton, sankarin uljaimman, jonka nimi oli nyt kaikkien huulilla. Mitäpä tuon enempää olisi tarvittu, jokaisella jousimiesten nuotiotulella nyt Lari taaton rinnalla annettiin suuri arvo myös venekunnan johtajalle, vaikkapa tämä olikin vielä nuori poikanen. Urhot harmaapäisetkin hänen sanojaan kunnioittaen kuuntelivat ja kaikki tekivät mielellään hänen käskyjensä mukaan.

Vanha Lari taatto itse ei näyttänyt herättämästään huomiosta paljon välittävän. Nuoret jousimiehet kaikkialla pyrkivät häneltä kilvan utelemaan lähempiä tietoja hänen matkastaan pajarin pelättyyn haukanpesään, mutta eipä Lari taatto monesti viitsinyt heidän uteliaisuuttaan tyydyttää. Naurahti vain ja virkkoi.

— Eipä tuo niin merkillinen matka ollut! Kävin Kalevi kaunoisemme pois omille maille noutamassa ja yksin tein pajarin vieraille vähän taitoani näytin. Siinä kaikki, jopa tuosta nyt joutavia kerskailemaan!

Jousimiesten ja muidenkin markkinoille saapuneiden Karjalan miesten mielestä hänen salaperäinen ja sankarillinen matkansa pajarin linnaan oli kuitenkin enemmän arvoinen. Monen nuotiotulen ääressä tästä matkasta jo sankarilauluja lauleltiin. Näissä lauluissa oli muistettu myös Lari taaton ja Tiurin Kalevin salaperäisiä auttajia, vaikka kukaan ei oikeastaan tietänytkään, ketä nämä auttajat olivat.

Koetettiin tätä asiaa udella nuorelta Orava poikaseltakin, joka oli ollut Lari taaton matkassa. Mutta tämäpä naskali vasta osasikin olla miehevää miestä olevinaan. Kädet puuskaan pannen hän leveästi kertoili pajarin upeista vieraspidoista ja siitä, miten suuressa kunniassa häntä ja Lari taattoa siellä pidettiin, miten heitä hopeaisista astioista syötettiin ja juotettiin. Tätä hän kyllä mielellään kertoili, mutta muutapa ei paljon hänenkään huuliltaan herunut. Kun kysyttiin, kuka heitä siellä auttoi ja opasti Tiurin Kalevin vankiluolaan pääsemään, niin otti Orava poikanen salaperäisen muodon päällensä ja virkahti:

— Vieläkös siihen opastajia tai muita auttajia olisi tarvittu! Lari taatto on sellainen tietäjä, että hän löytää tiensä ilman auttajia! Ja vaikkapa Lari taatolla lieneekin omia ystäviään ja avustajiaan, niin niistä tämä poika ei puolta sanaa pukahda!

Tähän saatiin tyytyä, ei ollut runontaitavilla sankarilaulujen sepustajilla muuta neuvoa kuin täytellä puuttuvat aukkopaikat oman vilkkaan mielikuvituksensa tuotteilla. Niin tulikin näihin lauluihin totta ja tarua sekaisin, mutta yhtä innostuneina niitä silti kaikilla markkinamiesten nuotioilla kuunneltiin. Ja kun vielä tämän tästä nähtiin laulujen sankarejakin, kun nähtiin Lari taatto veitikkaa ja kun nähtiin itseään uljasta Tiurin Kalevia, niin pysyi innostus sitä korkeammalla. Kenpä Karjalan mies ei olisi nyt ollut halukas itsekin pajarin vieraspitoihin lähtemään, pajarin miesten kera kalpaleikkiin käymään!

Suuri merkkitapaus oli myös hansakestien markkinoille saapuminen. Monella uljaalla laivalla näitä lännen meren takaisia kauppamiehiä tuli, kauniin syyspäivän aamuna laskivat syvällä uivat laivansa Tiurin markkinarantaan. Sadoin ja tuhansittain oli markkinakansaa heidän tuloaan katsomassa, Tiurin linnan muureilla ja vastapäisen rannan korkealla äyräällä kuhisi uteliaita kuin muurahaisia. Ihailtiin noiden kaukaisen maan laivojen uljasta rakennetta, arvioitiin tuulessa lepattavien valkopurjeiden vetokykyä. Silmät tahtoi häikäistyä, kun syksyn kuulas päivänkilo leikitteli parraspuilla ja korkealle käyristyvillä kokkakaarilla, joiden vaskipienat ja koristeet oli hangattu välkkyvän kirkkaiksi.

Ja mitäpä tuolta parin eellimmäisenä saapuvan laivan parraspuilta näkyikään? Kirkkaita rintahaarniskoita sieltä välähteli, uljaita lännen ritareja ja näiden asemiehiä siellä näkyi olevan suuri joukko. Näiden seurassa huomattiin omaa väkeäkin: vanha Kekri Kumoinen siellä seisoi ja Päiväkiven Yrjänä Kuisma ja vielä kolmantena Kuparsaaren vanha Antero Äyrämöinen, joiden tiedettiin Tiurin miesten lähetteinä matkustaneen Viipurin linnaan. Hansakestien laivoilla nämä lähetit nyt takaisin matkaltaan palasivat ja komeatapa heillä näkyi olevankin saattojoukkoa seuranaan.

Tiurin Kalevi ja monta muuta Tiurin miesten johtajaa oli lauttasillalla tulijoita vastassa. Siinä tervehdyksiä vaihdettiin, siinä kuulumisia kyseltiin. Hansakestien johtajina olivat vanhat tuttavamme, raadin jäsen Bartolomeus ja saksalainen herra Vilhelm. Ja olipa kolmaskin vanha tuttavamme, ritari Niilo Pentinpoika, tulijoiden joukossa.

Kaikki vieraat ja samoin matkaltaan palanneet Tiurin miehetkin olivat iloisesta yllätyksestä kovin hämmästyneitä. He olivat odottaneet tapaavansa Tiurin linnan ja koko markkinoille kokoontuneen Karjalan kansan surun ja murheen murtamana Tiurin Kalevin katoamisen vuoksi, mutta nytpä kadonneeksi uskottu urho olikin ilmielävänä ja reippaana heitä vastassa. Ihmetellen kaikki kilpaa hänen pelastumisestaan tiedustelivat ja häntä onnittelivat. Ritari Niilo puheli nauraen:

— No jopa näen kokonaan myöhästyneeni! Herrani ritari Pietarin käskystä minä näine miehineni kiiruhdin tänne ollakseni Tiurin urhojen mukana sinun pelastuksestasi taistelemassa. Mutta nähtävästi onkin jo vieraan pajarin mahti murrettu ja minä joudan miehineni tyhjin toimin takaisin palaamaan.

— Ei ole vielä vieraan pajarin mahti murrettu! naurahtaa hänelle vastaan Tiurin Kalevi. — Suopeat kohtalottaret minut pajarin vankilasta karkuun avittivat, mutta yhä pajari uhkaa Karjalan miesten vapautta. Vielä saamme miekoin ja jousin häntä vastaan taistella ja jos sinä, ritari Niilo, olet tullut herrasi käskystä meitä Tiurin miehiä auttamaan, niin kiitollisina me apusi vastaanotamme.

Toistamiseen hän puristi lämpimästi ritari Niilon miehekästä kättä ja toivotti tämän asemiehetkin tervetulleiksi Tiurin linnaan.

Mutta muita sukkelampana pujahteli miesjoukossa pieni ja jaloiltaan ketterä Antero Äyrämöinen. Nyt hän jo Tiurin jousimiehiä hoputtaa, että nämä kiiruhtaisivat avustamaan hansakestien laivamiehiä raskaiden tavara-arkkujen maihin kuljettamisessa ja markkinapöytien rakentamisessa. Joutuisa olikin nuori Osma Kumoinen vanhan Anteron toivomusta täyttämään. Mukanaan vanha Lari taatto ja uljas Orma sekä joukko muita jousimiehiä hän kiiruhti hansakestien laivoihin.

Täällä miehet jo hinasivat kalliita tavara-arkkujaan parraspuiden äärelle Siinä hääri kokonainen liuta lännen ahavoituneita miehiä yhden tavara-arkun kimpussa, koettivat sitä saada parraspuulle nostetuksi. Hymyten Lari taatto meni heidän joukkoonsa ja virkahti:

— Sallikaahan, veljet veikkoset, sallikaahan vanhan ukkelinkin tuon arkun painoa hiukan tunnustella!

Ennenkuin hölmistynyt miesjoukko ehti ajatellakaan, keikahti raskas tavara-arkku kevyesti vanhan jättiläisen leveille hartioille. Ruskivat porraspuut hänen jalkojensa alla, mutta horjumatta nousi Lari taatto laiturille, asteli vielä hyvän matkaa ja siellä, mihin toiset jousimiehet olivat alkaneet markkinapöytää rakentaa, taakkansa varovasti maahan laski.

Yhdellä iskulla oli Lari taatto näin voittanut lännen miestenkin ihailun ja suosion. Kilvan nämä hänen ympärillään tungeskelivat, hänen käsivarsiensa voimaa tunnustelivat. Lari taatto leikkien heidän käsiänsä puristelee, miestä toisensa jälkeen naureskellen ilmaan keikauttaa ja haastelee:

— Ka keveitäpä olette, samaa maata kuin pajarin miehetkin! Mutta kun ystävinä olette tulleet, niin jos kuitenkin illan jouduttua hiukan maljoja maistaisimme.

Kilvan miehet lupasivat hänelle tarjota kuohuvaa olutta. Sillä oli luja ystävyysliitto solmittu Tiurin jousimiesten ja hansakestien asemiesten kesken.

Tällä välin olivat hansakestien johtajat ja ritari Niilo vastaanottajineen jo painuneet lauttasillalta käräjäpihaan. Täällä olivat heitä vastassa Tiurin linnan ehtoisa Imandra emäntä ja Tiurin neidot. Kuohuvia tervetulijaismaljoja täällä kaukaisen maan vieraille ja ritari Niilolle tarjottiin. Ritari Niilon katse haki neitojen joukosta omaa mielitiettyään, mutta tätäpä ei näkynytkään ensi hetkellä. Oli näet Inkeri neito voimakasta mielenliikutusta peittääkseen paennut jousimiesten tupaan, siellä hän simasarvia täytteli ja niitä toisille neitosille ojensi vieraille vietäväksi. Mutta läikkymään pyrki täysinäinen simasarvi hänen käsissään. Helinä neito hänelle nauroi:

— Johan sinä nyt, Inkeri ystäväni, johan sinä kovin vajanaisia simasarvia meille toimitat. Eiköhän liene parasta, kun itse lähdet tuota sarvea Niilo ritarille kantamaan. Silloin Niilo ritari ja muutkin vieraat näkevät, kuka on kuohuvan juoman maahan läikytellyt!

Samassa jo Päiväkiven isäntäkin tuvan ovelta kurkisti ja kun huomasi tyttärensä, tälle virkahti lempeästi:

Tulehan jo, Inkeri armahaiseni, päivänsäteeni, minua tervehtimään! Ja onpa täällä toinenkin, joka on sinua jo kauan ikävöinyt. Tulehan jo, rakas tyttäreni, jotta hän saa sinut syliinsä sulkea!

Näin vei Päiväkiven isäntä armaan tyttärensä ritari Niilon eteen ja tälle puhui:

— Omaksesi hänet ota, päivieni paras ilo! Ikuisen ystävyytemme panttina olkoon, lujana siteenä sinut ja sinun miehesi Tiurin miehiin liittäköön!

Yllätys oli tämä kihlaus kaikille Tiurin miehille ja myöskin kaikille ritari Niilon seuralaisille. Mutta kaikki jo nyt kiiruhtivat kihlautuneita kilvan onnittelemaan. Reippaana Niilo ritari otti onnittelut vastaan, mutta syvään punastuen Inkeri neito päänsä alas painaa. Niin uusi ja outo oli hänen suuri onnensa, että ensi hetkenä ei tiennyt, oliko hän valveilla vai näkikö vain ihanaa unta ritaristaan, kauan ikävöimästään. Mutta jopa oli aika vieraiden lähteä myös sairasta heimovanhinta tervehtimään ja hänelle ystävyyslahjojaan viemään. Ei ollut tällä kertaa Tiurin taatto kyennyt lepovuoteeltaan nousemaan, sinne piti Tiurin Kalevin saattaa vieraat hänen vuoteensa äärelle. Vaivoin hän kohoaa istualleen, matkan kuulumisia kyselee ja näin haastelee:

— Manan mahti minua nyt jo omaksensa riitelee, mutta kevein mielin jo lähdenkin manan maille kulkemaan. Vielä ei Karjala kokonaan sortune, kun olemme löytäneet luotettavia ystäviä ja kun Karjalan omat miehet näyttävät joukolla nousevan vierasta pajaria vastaan.

— Paljon on miehiä Laatokan takaakin saapunut! ilmoittaa Tiurin Kalevi.

Ja häneen yhtyen Kiviniemen väkevä Karhu murahtelee tyytyväisenä:

— Soma aseleikki tästä nyt jo alkaa! Pajari mieli meille hyvät kepposet tehdä, mutta nyt me lähdemme toisen kerran vieraiksi pajarin linnaan ja puhdasta jälkeä siellä teemme!

Ritari Niilokin kiiruhtaa ilmoittamaan, että hänen herransa, Viipurin linnanisäntä, oli luvannut vielä lisää apuväkeä Tiurin miehille. Hän oli nyt vain ensimmäisen pienen joukon kera kiiruhtanut, mutta useat muutkin uljaat Ruotsin miehet olivat halukkaat Karjalan miesten liittolaisina Novgorodin pöyhkeätä pajaria vastaan taistelemaan. Karjalan miesten nousu oli Ruotsin miehille mieluinen asia, sillä itsekin he olivat sodassa Novgorodia vastaan.

Vielä antoi sairas heimovanhin muutamia määräyksiä.

— Sinä Kalevi kaunoiseni, hän haastaa, — ja sinä Kumoinen, vanha ystäväni, te tänään markkinarauha julistakaa. Tänään ja huomenna Karjalan miehet ja lännen meren takaa tulleet kauppiaat hyvällä mielellä tehkööt vaihtokauppaa. Ylihuomenna on uhrijuhla ja heimokäräjät. Jos taatto taivahinen voimia antanee, niin tulen viimeisen kerran uhrijuhlaan käräjiemme päätöksille hyvää onnea anelemaan. Siihen asti levätä tahdon.

Seuraavana päivänä olivat Inkeri ja Helinä neito Niilo ritarin seurassa markkinapaikkaa kiertelemässä. Komea Niilo ritari mieli ostaa kihlat Inkeri armaallensa ja tätäpä varten oli nyt lähdetty hansakestien ylellisesti varustettujen markkinapöytien ääreen. Inkerin mieli oli onnea tulvillaan kun hän siinä uljaan ritarinsa käsivarteen nojaten asteli.

Mutta alakuloisena kulki Helinä neito hänen ja Niilo ritarin rinnalla. Ei Helinä oikein itsekään ymmärtänyt tämän alakuloisuutensa syitä. Iloita hänen olisi oikeastaan pitänyt, kun uljas mielitiettynsä, Tiurin suvun valio, oli terveenä ja voimakkaana palannut pajarin vankilasta. Eikä Helinä kuitenkaan voinut iloita, hän tunsi vaistomaisesti, että entistään kylmemmäksi oli Kalevin mieli hänelle muuttunut. Jos vielä hymyinkin hänelle Kalevi, niin viileältä tuo hymy tuntui, eikä monta sanaa ollut Kalevi paluunsa jälkeen hänelle puhunut. No saattoihan olla, että Kalevi kaunoisella oli nyt niin paljon muuta ajateltavaa. Ei Helinä häntä mistään syyttänytkään, ah miten altis hän olikaan edelleen sydämensä valittua, uljasta armastaan palvomaan. Mutta mieleensä hiipivälle alakuloisuudelle ei hän mahtanut mitään.

Vaan mistäpä Inkeri neito onnensa huumassa olisi voinut ymmärtää ystävättärensä mielialan. Herkeämättä hän nauroi ja lörpötteli ja Helinä neitokin koetti hänen mielikseen iloita. Niin he kulkivat pöydän äärestä toisen ääreen. Kaikki heille kunnioittaen tietä antoivat, kaikki hansakestit heille kilvan näyttelivät parhaita tavaroitaan. Vihdoin Niilo ritari löysi mieleisensä kihlat: komean otsarivan ja kaulakäädyt sekä vielä hopeasolkivyön hän armaalleen osti. Ei näihin aikoihin vielä tiedetty kihlasormuksesta, otsaripa oli yleisesti käytännössä oleva kihlakoru. Rikas sulho siihen lisäksi osti muitakin koruja ja niin teki ritari Niilokin. Harvinaisen arvokkaat olivat Inkeri neidon saamat lahjat ja onnesta säteillen hän heti sovitti uuden otsarivan kulmilleen.

Niin he edelleen kiertelivät markkinapaikalla, ilveilijäin ja karhuntanssittajain temppuja katselivat. Muuan karhuntanssittaja oli keksinyt sukkelan keinon. Hänellä oli mahtava mesikämmen, oikein metsien valio ja »Pajariksi» oli hän tämän kuoman nimittänyt. Osasi Pajari tehdä monenlaisia konsteja, mutta parhaan tempun kesyttäjä aina säästi viimeiseksi. Silloin hän ruoskaansa ilmassa läiskytellen tiuskasi:

— Noh, Pajari isä, kultakuomaseni, mitenkäs silloin tehdään, kun väkevä Tiurin mies vastaan tulee? Katsos, minä olen väkevä Tiurin mies, näytäpäs nyt mokoma mahtisi, Pajari isäseni!

Mesikämmen hänelle irvistelee, vihaisena mörisee. Mutta kun kesyttäjä vain pelottomana läiskyttelee ruoskaansa, niin jo alkaa Pajari kuoman rohkeus pettää. Kesyttäjä sille tiuskii:

— Vai niin sinä minulle mielit tehdä, vai suuhusi mielit syödä! Vaan minäpä, väkevä Tiurin mies, sinulle opetan miten miehiä syödään! Tanssitkos, senkin vietävä! Tanssitkos Tiurin miehen edessä, Pajari kuoma!

Ruoska kuoman tuuheaa turkkia jo hipoo ja silloin Pajari nöyränä maristen ja murahdellen alkaa tanssinsa. Kiertää löntystelee piirissä ja joka puolelle kumartelee mahtavia etukäpäliään velttoina riiputtaen.

Paljon suosiota saavutti karhunkesyttäjä tällä sukkelalla keksinnöllään. Yhtenään hänen kuomansa ympärillä väkeä tungeskeli ja kaikki nauraa hohottivat täyttä kurkkua, kun väkevä Tiurin mies Pajari kuoman sisun lannisti.

Oli siinä muun markkinakansan joukossa myös muuan nuori jousimies mielitiettynsä tai sisarensa kera. Kovin hentoselta tämä nuorukainen vielä näytti ja poikamaisen kimeä oli äänensäkin, mutta uljaasti hän kantoi suurta kypäripäähinettään, joka melkein painui hänen olkapäillensä. Huolimattomasti teräsjousi heilahteli hänen olkapäällään ja vyössään oli täysinäinen nuoliviini sekä sen rinnalla sirosti koristeltu samettikukkaro, jossa näytti olevan aika runsaasti hopeata, koskapa pullotti niin täyteläisenä.

Kun nyt Niilo ritari Inkeri armaansa ja Helinä neidon seurassa saapui karhuntanssittajan luo, tarkasti nuori jousimies heitä varsin uteliaana. Hänen mielitiettynsä, soma karjalaistyttönen, nykii häntä kyynärpäästä ja kärttää jo muuanne lähtemään, mutta hento jousimies ei ole hänestä tietääkseen. Töllistelee vain ritari Niiloa ja tämän seuralaisia sekä vihdoin vierellään seisovalta vanhalta jousimieheltä tiedustaa.

— Tunnetkos noita, taattoseni?

— Jopa minä en heitä tuntisi! nauraa jousimies. — Niilo ritari kuuluu olevan tuo komea urho, Viipurin linnasta on Tiurin markkinoille saapunut ja tuo toinen neitosista on hänen mielitiettynsä. Päiväkiven Kuisman tytär hän on, kaunis Inkeri neito, mutta tottahan tuon toisen neitosen sinäkin tuntenet? Tottahan tuntenet Tiurin linnan Helinä neidon, Tiurin Kalevin mielitietyn?

— Tottahan hänet tunnen! mutisee hentonen jousimies.

Hänen äänensä värähti oudosti syvästä sisäisestä liikutuksesta. Hänen soma mielitiettynsä jälleen häntä kyynärpäästä nykii ja kärttää:

— Emmekös tästä jo muuanne lähde? Johan olemme tuota Pajari kuomaa tarpeeksi katsoneet!

Mutta nuorukainen hänelle tuiskahtaa:

— Oletkos siinä! Kun minua Pajarin temput miellyttävät, niin salli minun niitä vielä katsoa!

Kun karhu oli ritari Niilolle ja tämän seuralaisille temppunsa tehnyt, ryhtyi se kesyttäjänsä komennuksesta keräämään almua. Kiersi jokaisen edessä vanhaa kypäripäähinettä ojennellen ja anovasti murahdellen. Ritari Niilo pudotti kypäriin kiiltävän hopearahan ja tästäkös kuoma mieliinsä tuli. Tunki turpean käpälänsä kypäriin, veti sieltä kynsissään varovasti kirkkaan almun ja sitä mielihyvissään irvistellen tirkisteli päivänkilossa. Katsojat nauraa hohottivat:

Kas Pajari isää, tunteepas mistä paras almu tipahtaa!

— Tottahan Pajari hopearahan tuntenee! nauraa kesyttäjä tyytyväisenä.

Hento nuorukainenkin pudotti kuoman kypäriin samanlaisen kiiltävän kolikon ja jälleen uudisti opetettu karhu äskeisen temppunsa. Mutta ritari Niilo tarkastelee uteliaana nuorta jousimiestä.

— Kas onpa siinä reipas poikanen, hän virkahtaa seuralaisilleen. — Uljaasti jousensa kantaa, vaikka hentonen onkin vielä vartensa. Nuorukainen väistyi kunnioittaen heidän tieltään, mutta ritari Niilo pysähtyi ja taputti häntä olalle näin haastellen:

— Hei reipas poikaseni, kenenkäs jousimiehiä olet?

— Enpä ole vielä kenenkään, virkahtaa nuorukainen ujostellen. — Vasta näillä markkinoilla mielin asemieheksi yrittää!

— No jos on niin asia, niin tule minulle asemieheksi! Mielihalulla otan joukkooni muutamia noin uljaita Karjalan miehiä.

— Kiitän sinua, ritari Niilo, virkahtaa nyt nuorukainen syvään punastuen. — Kiitän sinua ja mielelläni tulisin joukkoosi, vaan taattoni neuvoi minun ensin pyrkimään Tiurin Kalevin joukkoon, Tiurin valion asemieheksi.

— Se on toinen asia, jos Tiurin Kalevin mieheksi mielit pyrkiä, uljas nuorukaiseni! Oikeaan on taattosi sinua neuvonut, uljaampaa urosta et löytäisi palvellaksesi!

Mielihyvissään nyt Helinä neitokin nuorta jousimiestä tarkastelee. Mutta mikä lie kumma ja käsittämätön epäluulo hänen povessaan herännyt. Hänen teki mielensä Inkerille ja Niilo ritarille kuiskata, että tuo uljas nuorukainen ei ollut se, miltä tahtoi näyttää. Samassa hän kuitenkin jo häpesi epäluuloaan ja puraisi huultaan. Kuitenkin kaikitenkin jäi tuo outo epäilys kytemään hänen mieleensä. Hän vielä mennessään monta kertaa taakseen vilkaisee ja näkyipä nuorukainenkin varsin uteliaana heidän menoaan seuraavan.

Markkinapaikalla oli runsaasti myös ennustajia ja arvanpanijoita. Markkina-alueen reunaan metsänlaitaan nämä taikurit olivat asettuneet. Siellä Suur-Tiurin lääkitsijäkin, vanha Aslak lappalainen pienen nuotiotulen ääressä nokisena puuhasi. Kaikki taikavehkeensä oli hänellä mukanaan ja runsaasti näkyi hänen tulisijansa äärellä pyörivänkin neuvon kysyjiä, arvan panettajia.

Vielä suuremman suosion oli saavuttanut eräs vanha Tiurin tietäjänainen, jolla oli tulisijansa vähän kauempana metsän reunassa. Siinä oli vähäinen lähteensilmä ja sen partaalla tämä muori keitteli taikajuomaansa. Vuoroin lähteen vedestä, vuoroin keitoksensa höyryistä hän ennusti tulevia asioita.

Ihmeellisiä juttuja markkinakansan kesken kerrottiin tästä Tiurin tietäjänaisesta ja hänenpä lähteensä äärelle Niilo ritarikin seuralaisineen oli nyt joutunut matkallaan. Mutta kun tietäjänainen vain kerran vilkaisi Niilo ritariin, niin virkahti:

— Kovin onnelliselta sinä näytät urhoni uljas, ei Taina muori sinulle tiedä mitään parempaa ennustaa. Osaasi tyydy ja samoin sinä, kaunis kassapääni! Mielitiettynsä lienet, kun uudenuutukainen otsaripa välähtelee kulmillasi! Mutta sinulla tyttäreni, haastelee hän Helinä neitoa tarkastellen, — sinulla asuu syvä suru silmissäsi. Sinulle Taina muori tahtoo ennustaa, sillä Taina muori on itsekin surun tuttu.

Hän käskee Helinä neidon viereensä kyykistymään ja sitten kysyy, tahtoiko tämä itse tulevaisuutensa nähdä vai uskoiko hänen näkemänään.

— Katso vain sinä, muori kulta, mielelläni uskon näkemääsi! virkahtaa Helinä neito. Hän vilkaisi ylös ja silloin hän jälleen huomasi äsken näkemänsä nuoren jousimiehen lähellä seisovan. Kumman utelias katse silmissään nuorukainen häntä ja Taina muoria tarkasteli. Mutta muori oli jo luisevin sormin tarttunut hänen ranteeseensa ja keitoksensa höyryyn tuijottaen puheli:

— Kovinpa korkealle tähtäät, kaunis marjaseni!

Ah kuin korkealle tähtäät! Ylhäällä poutapilvissä näen uljaan valkohaukan lentävän ja tuotapa sinun silmäsi tähyävät, tuon uljaan lentäjän puoleen palaa mielesi. Mutta lintusesipa toisen lumoissa kulkee, toista saalista mielii tavoittamaan. Vaan odotahan, nyt selvemmin näen, nyt haukka liitelevä katosi ja nyt näen urhosi uljaan, komean kypäripäähineisen. Merkillistä, Taina muori on hänet ennen nähnyt, tuon saman urhon. Missä lienen nähnyt tuon jalon ja kookkaan vartalon, tuon välkkyvän vaskikypäripäähineen. Ah nyt muistan, jo nyt Taina muori muistaa… oman kotimökkini uhrilähteestä olen tuon urhon kuvan nähnyt. Toisen kohtaloa silloin katsoin… vieraan vallan tytär luokseni tuli ja hänellepä tuo urho näytettiin. Kas, kas, jälleen tuo sama nainen, tuo sama vieraan vallan tytär seurailee sinun uljaan urhosi askelia. Lähellä näen hänet, hyvin lähellä ja urhosi kulkee hänen lumoissaan. Varo tuota naista, valiomarjaseni! Kaunein lienet Tiurin tyttärien joukosta, mutta paljon on osallesi surua annettu. Yhä vain näen toisaalle urhosi mielen menevän ja nyt näen suuren taistelun syttyvän… verivirtoja näen ja tulen liekkejä. Ah kaikki häviää, kaikki sammuu… en mitään enää näe. Ei enempää Taina muorille näytetty!

Tietäjänaisen luisevat sormet irtosivat Helinä neidon ranteesta, keitoksensa kitkerästä savusta yskien ja läähättäen hän maahan vaipui, siinä vielä käsittämättömiä sanoja soperteli. Mutta pelosta vapisten Helinä neito kohosi kyykkysiltään. Hetkisen hän oli kuin unissakävijä, ei näyttänyt tajuavan mitä tapahtui ympärillään. Hänen katseensa vain näytti kiihkeästi jotakin hakevan ja hän kuiskaili hätäisesti, puolittain itsekseen:

— Minne hän nyt hävisi, tuo outo vaaniskelija… tuo, tuo? Sanokaahan, minne hän täältä meni? Äsken hän tuossa vielä seisoi, mutta nyt en häntä enää näe missään!

Valittava, avuton sointu on hänen käheässä kuiskauksessaan. Mutta äkkiä hän hätkähti ja heräsi lumouksestaan.

— Pois täältä lähtekäämme, puhuu hän kiihkeästi seuralaisilleen. — Tarpeeksi Taina muori minulle näytti tulevia asioita.

— Ethän vain liene pahoin pelästynyt, Helinä armahaiseni? virkahtaa Inkeri neito huolestuneena.

— Mitäpä olisin niin pahoin pelästynyt, sanoo Helinä surumielisesti hymyten. — Ei Taina muori minulle mitään pahaa tarkoittanut. Sen vain haastoi, mitä hänelle näytettiin.

Mutta kovin vähäpuheinen on Helinä neito heidän poistuessaan. Äskeinen kummallinen mielijohteensa häntä nyt ahdisti entistä kiihkeämmin. Toisista salaa hänen silmänsä hakevat tuota hentoa nuorukaista, tuota outoa jousimiestä, jonka hän oli viimeiksi nähnyt Taina muorin lähteen äärelle kyykistyessään. Mutta outo jousimies oli hävinnyt markkinakansan joukkoon, ei Helinä hänestä enää nähnyt vilahdustakaan.

Kummissaan hän kyselee itseltään, mitä yhteyttä saattoi olla tietäjänaisen sekavalla ennustuksella ja tuolla nuorukaisella, jonka hän tänään oli ainoan kerran elämässään nähnyt ja josta hän ei oikeastaan mitään tietänyt. Ja yhtäkaikki hän on vakuutettu, että joku salaperäinen yhteys oli olemassa, että tuo outo nuorukainen oli kuin olikin astunut hänen kohtalonsa tielle ja että he vielä myöhemmin yhteen yhtyisivät. Kunpa vain Kalevi ei ottaisi häntä jousimiestensä joukkoon!

Helinä neito tunsi, että tämä hänen pelkonsa oli naurettava. Mutta minkä hän mahtoi salaperäisille aavistuksilleen.

XIV Luku.

HEIMOKÄRÄJÄT.

Tiurin linnan käräjäpihassa ja uhrilehdossa palaa runsaasti tuohustulia. Samanlaisia tulia on sytytetty myös linnasaarta ympäröivän ulkomuurin harjalle. Koko linnasaari on näitä valoja täynnänsä ja niin näyttääkin tämä saari syksyn pimeässä yössä Vuoksen mahtavien kuohujen saartamalta tarujen saarelta. On kuin ammoin kumpuihin menneet Tiurin urhot olisivat jälleen kummuistaan ylös astuneet uhrijuhlaansa viettämään, käräjillään Karjalan ja kaikkien muidenkin Pohjan kansain kohtaloista päättämään.

Tarujen saari liekin Tiurin linnasaari, mutta eivät urhot kuolinkummuistaan astuneet siellä nyt vietä uhrijuhlaansa, elävät Tiurin urhot viettävät. Auringon, mailleen mentyä alkoi uhrijuhla. Silloin tuohustulet käräjäpihassa ja uhripuistossa sekä linnanmuurilla sytytettiin. Kaikki käräjäpihaan kokoontuneet sukujen vanhimmat ja mainehikkaat pohjankävijät silloin uhrikulkueeksi järjestyivät ja iäkäs heimovanhin etunenässä, pyhän taikarummun hiljaa päristessä, Tiurin pyhälle uhrilähteelle läksivät. Nyt on jo runsas tiima kulunut tulien sytyttämisestä, mutta yhä käräjäkansa viipyy uhrilehdossa. Viimeisen kerran Suur-Tiuri sanoi käräjien päätöksille taaton taivahisen siunausta anelevansa, niin hän suorimaakin nyt uhrimenot täydellisemmin kuin niitä on suoritettu moniin vuosiin. Tuohustulet palavat tarujen saarella ja yhä kuuluu uhrilehdon puiden siimeksestä uhrilukuja säestävän taikarummun hiljainen pärinä.

Uhripuisto on käräjäkansaa täynnänsä. Lähinnä pyhän uhrilähteen ympärillä ovat mainiot pohjankävijät ja sukujen vanhimmat miehet, mutta näiden takana on taajana joukkona heidän jousimiehiään. Näitä viimemainittuja kuhisee myös linnanmuurilla.

Muu markkinakansa, joka ei ole ahtaalle linnasaarelle mahtunut, seuraa uhrijuhlan menoa virran mantereen puoleiselta rannalta. Sinnekin on tuohustulia sytytetty juhlatunnelmaa kohottamaan ja kärsivällisesti näiden tulien lepattavassa valaistuksessa koko tuhantinen markkinakansan paljous uhrijuhlan menoa seuraa. Vähän kuuluu mistään puhelua, sekin hillityllä äänellä. Siihen sijaan monen tuohustulen ääressä vanhat miehet hiljaisella äänellä lukevat uhrilukuja. Näitä samoja pyhiä lukuja he tietävät Tiurin taaton linnasaaren uhrilähteen äärellä lukevan ja täynnä hartautta he niitä toistelevat, jotta taatto taivahinen tulisi pian alkavien käräjien päätöksille suopeammaksi.

Näin koko markkinakansa uhrihetkeä viettää. Käräjäkiven verkapeitteelle ovat pohjankävijät ja sukujen vanhimmat miehet uhrilehtoon lähtiessään riisuneet miekkansa. Suuri röykkiö on siinä kaikenmittaisia kalpoja ja joukossa joku sotakirveskin. Käräjäkiven äärellä seisoo kunniavartiona pienoinen joukko Tiurin uljaimpia jousimiehiä. Rautapaitoihin puettuja ovat nämä urhot ja päässä on heillä korkeat, rengassuojuksilla varustetut vaskipäähineet. Äänettöminä he seisovat välkkyväteräisiin sotakirveisiinsä nojaten, äänettöminä kuin paatiset patsaat tai urhot vaskesta valetut.

Kunniavartion johtajana on nuori Osma Kumoinen. Hänen seurakseen on jäänyt uljas Niilo ritari, jota vastoin vanha Bartolomeus ja saksalainen herra Vilhelm ovat muun kulkueen mukana painuneet uhrilehtoon.

Nuori ja maltiton Osma Kumoinen alkaa ikävystyä uhrimenojen pituuteen. Hän virkahtaa puoliääneen Niilo ritarille:

— Jopa saisi Tiurin taatto uhrilukunsa lopettaa! Minun olisi tästä vielä lähdettävä tarkastamaan kaukana virran varsilla olevia vartiojoukkoja, mutta tähän olen nyt tuomittu miehineni ikuisesti seisomaan.

— Tokkopa tänä yönä vartiot nukahtanevat, vaikka jäisivätkin tarkastamatta! arvelee Niilo ritari.

— Siitä ei pelkoa, että vartiot tänä yönä nukahtaisivat! naurahtaa nuori Osma. — He kyllä tänä yönä valvovat, mutta on muuta, jonka vuoksi minun pitää soutaa alaspäin aivan kauimpana olevien vartijoiden luo.

Hän alentaa äänensä melkein kuiskaukseksi ja kertoo Niilo ritarille, että jo aamupäivällä oli Unnunkoskelta saapunut uhkaava viesti. Pajarin väkeä oli siellä nähty parveilevan ja saattoi olla, että ne olivat jo hyökänneet Unnunkosken Rongan kotona olevien jousimiesten kimppuun. Ronka itse samoin kuin hänen vanha naapurinsa Unnunkosken Taurukin olivat täällä käräjillä. Heti turman viestin tultua he olivat mielineet lähteä kotejansa puolustamaan, mutta toiset pohjankävijät olivat heidät saaneet taivutetuksi käräjille jäämään. Siihen sijaan oli Unnunkoskelle lähetetty uljaan Tiurin Tapparin johdolla valiojoukko Tiurin parhaita jousimiehiä uhattujen avuksi kiiruhtamaan. Menneiden mukana oli hänenkin paras miehensä Lari taatto, sama mies, joka oli pelastanut Tiurin Kalevin pajarin vankilasta. Tämän apujoukon matkasta nyt joka hetki odotettiin tietoja, ja sitä varten hänen olisi pitänyt joutua viestintuojia vastaan lähtemään.

Kun Niilo ritari sai kuulla näin vakavia viestejä saapuneen, alkoi hän nuorelta Osma Kumoiselta innokkaasti pyydellä, että tämä ottaisi hänet mukaansa öiselle tarkastusmatkalleen. Mutta Osma teki estelyjään.

— Ei se mikään huvimatka ole, hän virkahtaa, — ja sitäpaitsi sinun lähtemisesi voisi herättää huomiota. Eivät edes käräjille kokoontuneet Tiurin miesten johtajatkaan tästä vielä tiedä mitään, vielä vähemmän muu markkinakansa. Niinpä siis on parempi, että sinä, Niilo ritari, jäät tänne. Sinulle ja hansakestien johtajille on tuonne Tiurin taaton kunniaistuimen taa paikat varattu, josta voitte käräjien menoa seurata, mutta minä lähden matkaan yksin, vain muutamia soutumiehiä mukanani.

Niilo ritari suostui jäämään, mutta vielä hän tiedusteli, eikö ollut pelättävissä, että pajarin miehet koettaisivat koko vaarasta aavistamattoman markkinakansan yllättää. Nuori Osma naurahti:

— Tokko mielinevät tänne asti yrittää. Luultavasti on jälleen liikkeellä sama rosvoileva pajari, joka Tiurin Kalevin sieppasi vangikseen. Hän on jo kerran käynyt Unnunkoskellakin, mutta sai. silloin kunnon selkäsaunan. Jos mielinee nyt varkain hiipien kostaa tuon kolahduksensa.

— Mikäs tuon pajarin nimi taas olikaan? utelee Niilo ritari. — Jos lienen jo kerran tuon nimen kuullutkin, mutta olenpa jälleen unohtanut.

— Pajari Sergei hän on, ilmoittaa Osma. — Kuuluu aikovan tämä Käkisalmen pajari hänelle tyttärensä naittaa ja vertaisensa sukulaisenpa Boris pajari hänestä löytääkin. Yhtäläisiä rosvoja ovat molemmat, rehellistä taistelua karttavat, kähisevien kyiden tavoin urhojen jälkiä hiipivät.

— Tahtoisinpa minäkin kerran tuon pajarin kanssa joutua vastatusten! mutisee Niilo ritari. — Opettaisin hänelle rehellisten lännen miesten taistelutapoja.

— Samaa ovat kaikki Tiurin miehetkin vannoneet! naurahtaa nuori Osma. — Jo on hänen päänsä menoksi moni urho teroittanut miekkansa, kuka hänet sitten ensimmäisenä tavoittaneekin.

Näin nuori Osma ja ritari Niilo autiossa käräjäpihassa hiljaisella äänellä haastelevat. Mutta nyt alkavat jousimiesten kantamat tuohusvalot uhrilehdossa lepattavina liikkua. Jo on Tiurin taatto lopettanut pitkät uhrilukunsa, viimeisen anelunsa taaton taivahisen puoleen lähettänyt, ja kulkueeksi nyt jo järjestyy käräjäkansa.

Hitaasti palasi pitkä kulkue käräjäpihaan. Kiirehtimättä kaikki miekkansa käräjäkiveltä valikoivat ja niitä vyötellen paikoilleen asettuivat, jokainen ikänsä ja arvonsa mukaiseen järjestykseen. Lähinnä käräjäkiveä olivat pohjankävijäin mainehikkaiden johtajien ja muiden Tiurin heimon vanhimpien sukujen päämiesten paikat. Kauempana piirissä saivat istua muut Tiurin heimoon kuuluvat sukujen vanhimmat ja Laatokan puolen miehet. Tavattoman runsaasti olikin Karjalan miehiä tällä kertaa kokoontunut, ainoatakaan ilvesnahalla peitettyä istuinkiveä ei koko tilavassa käräjäpihassa jäänyt tyhjäksi. Ja istujain takana oli jousimiesten sankka muuri, joka taampana hävisi lepattavia tuohustulia täynnä olevaan uhrilehtoon. Jokainen vapaa jousimieskin, vaikka lie ollutkin toista palvelemassa, sai käräjillä sananvuoroa pyytää, mutta tärkeistä asioista päätettäessä äänestivät ainoastaan sukujen vanhimmat ja mainehikkaat pohjankävijät.

Kunniaistuimelleen asettunut Suur-Tiuri näytti kovin uupuneelta. Nähtävästi oli pitkällisten uhrimenojen suoritus vienyt hänen voimansa. Mutta kun kaikki olivat paikoilleen asettuneet, näytti hän jälleen uupumuksestaan havahtuvan, koroitti äänensä ja puhui.

— Karjalan vapaat miehet! Tiurin heimon vanhojen tapojen mukaan olemme käräjäuhrin Taivaan taatolle uhranneet ja nyt saavat kaikki tänne kokoontuneet miehet, jokainen oman vuoronsa mukaan, tuoda julki sen asian, josta ovat mielineet näillä käräjillä neuvoa pitää. On kuitenkin kohtuullista, että ennen sitä ilmoitan, mihin toimiin muutamien viisaiden Tiurin miesten neuvosta olen ryhtynyt. Viipurin linnaan, jota Svean kuninkaan mies, mainehikas ritari Pietari Jooninpoika hallitsee, olen lähettänyt lähettiläitä. Nämä miehet ovat matkansa hyvin tehneet, ritari Pietarin kanssa he ovat lujan ystävyysliiton solminneet ja sen vahvistukseksi hyvät ystävyyslahjat vaihtaneet. Ritari Pietarin lähettämänä näette nyt täällä joukossamme uljaan ritari Niilon, monta asemiestä mukanaan hän on tullut tänne meidän luoksemme ollakseen herransa puolesta läsnä meidän käräjillämme. Hänen rinnallaan näette myös kaukaisen Visbyn kaupungin kauppiaiden valitut miehet, jotka samoin ovat tuoneet meille hyviä ystävyyslahjoja. Niinpä eivät siis lännen puolella asuvat miehet meidän vapauttamme uhkaa ja nyt on teidän pidettävä neuvoa, millä tavoin toisella suunnalla Karjalan asia saataisiin turvatuksi.

Kun Suur-Tiuri oli tämän sanonut, nousivat ensin Laatokan takaa tulleet miehet, jokainen oman vuoronsa mukaan puhumaan. Kaikilla heillä oli sama asia, kaikki he valittivat Boris pajarin veronkantajien ja asemiesten röyhkeyttä. Paljon olivat pajarin miehet heidän keskuudessaan jo tehneet tihujaan, monta vuotta heitä sortaneet ja solmuruoskalla kurittaneet ja tästä he nyt olivat tulleet pajarille kostoa vaatimaan.

Samaa puhuivat myös Laatokan pohjoispään miehet. Muita voimakkaammin näistä miehistä haastoi Kurkijoen miesten johtaja, Ritaniemen vanha Lyly. Ääni harmista vapisten tämä uljas vanhus kertoi kärsimyksistään, pitkän ja leveän miekkansa kahvaa puristaen loihe lausumaan:

— Minulla ei ole enää muuta jälellä kuin tämä hyvä miekkani, kaiken muun ovat pajarin ahnaat miehet ryöstäneet tai polttaneet. Piilopirtissä vanhuuttaan sairas vaimoni elää vieraiden almuilla. Siellä on myös muutamia vanhoja palvelijoitani, mutta jousimieheni melkein kaikki kaatuivat taistelussa. Korkea lie kotini ollut ja monen Karjalan miehen kunnioittama, mutta pajarin verohurtta ei jättänyt siitä kiveä kiven päälle. Siellä kotini raunioissa olisin itsekin toivonut viimeisen lepopaikan löytäväni, mutta poikani uljas minut puoliväkisin johdatti pois taistelusta. Pajarin miehet kantapäillään hän nyt nostattaa sotatielle Kurkijoen ja muita Laatokan pohjoispään miehiä, mutta minä olen tullut tänne käräjille. Minä kysyn nyt teiltä, Tiurin uljaat miehet, lähdettekö meidän avuksemme pajaria vastaan vai saammeko vähälukuisina sortua ja ikiajoiksi vieraan vallan orjuuteen vaipua?

Voimakkaan kohun nämä Ritaniemen Lylyn sanat nostattivat. Moni uljas Tiurin mies mieli jo hypätä paikaltaan ja paljastaa miekkansa, joka oli sen merkki, että käräjien päätökseksi tuli taistelu. Vielä sentään kiihkoilijat malttoivat mielensä, sillä ikivanha tapa vaati, että vanhimmat miehet ensin saivat sanoa mitä he ajattelivat.

Niinpä siis vanha ja malttava Kekri Kumoinen nousi nyt puhumaan ja kaikki hänen sanojaan tarkoin kuuntelivat. Hän kertoi itse olleensa lähetystön johtajana Viipurin linnassa, lännen miesten apua pyytämässä vihattua pajaria vastaan. Mutta yhtäkaikki hän tahtoi Karjalan miehille muistuttaa, että oltiin vanhastaan ystävyysliitossa Novgorodin vapaiden miesten neuvoston ja tämän valitsemien ruhtinaiden kanssa. Jos siis noustiin pajaria vastaan taisteluun, niin samalla piti tehdä toinenkin asia: piti lähettää valittuja miehiä Novgorodiin sanomaan neuvostolle ja ruhtinaalle, että Karjalan miehet vihasivat vain tätä pajaria, mutta eivät muita Novgorodin miehiä. Niinpä siis lähetettyjen miesten pitäisi pyytää, että Novgorodin vapaiden kauppamiesten neuvosto valitseisi keskuudestaan viisaita miehiä, jotka tulisivat Tiurin miesten luo kaikista asioista sovussa ja ystävyydessä neuvoa pitämään. Oli tarpeen tyyni harkinta, ennenkuin Karjalan miehet sytyttivät sodanpalon, sillä Novgorodin miesten valta oli suuri ja mahtava naapuri.

Syvä hiljaisuus seurasi näitä Kekri Kumoisen sanoja. Mutta sitten jo muutamat muutkin vanhat miehet nousivat häntä kannattamaan. Arastellen he puhuivat ja haparoiden, mutta hyvin näki heidän kaikkien pelkäävän Novgorodin suurta mahtia ja pitävän viisaampana viimeiseen asti sovinnon hieromista tämän naapurin kanssa.

Suur-Tiuri antoi kaikkien näiden sovintoa haastavien miesten puhua loppuun asti. Käräjäkivellä hänen edessään oli nahkakäärö, johon Novgorodin ruhtinasten ja Tiurin miesten vanha ystävyyssopimus oli riimukoukeroin piirretty. Tätä kallista kääröä iäkkään heimovanhimman vapisevat sormet hivelevät. Kun muutamat vanhemmat miehet pyytävät hänen lukemaan mitä tuossa käärössä Tiurin miesten oikeuksista ja velvollisuuksista sanottiin, naurahtaa vanhus väsyneesti:

— Eivät minun hämärtyneet silmäni voi enää tätä kääröä lukea. Luulen kyllä muistavani mitä siihen on kirjoitettu, vaan jos kuitenkin joku näkevä mies lukisi mitä Novgorodin entiset viisaat ja hyvät ruhtinaat ovat meille Tiurin miehille luvanneet.

Kekri Kumoinen sai avata käärön ja lukea. Hitaasti, sana sanalta hän luki Novgorodin Aleksanteri ruhtinaan ja Tiurin miesten sen aikuisen johtajan Honka-Tiurin laatiman ystävyyssopimuksen, joka oli Tiurin käräjillä ja Novgorodin vapaiden miesten kokouksessa vahvistettu ja jonka alle sekä Aleksanteri ruhtinas että Honka-Tiuri olivat oman riimumerkkinsä piirtäneet. Ikuisiksi ajoiksi tässä asiakirjassa luvattiin Tiurin miehille kaikkien Pohjan kansojen verotusoikeus, paitsi niiden, jotka asuivat Vienan rannikon puolella ja jotka kuuluivat Syvärin miehille. Tiurin miehet puolestaan lupasivat ruhtinaalle ystävyyslahjoja, jotka piti annettaman Tiurin markkinoiden aikana itselleen ruhtinaalle, jos hän oli saapuvilla. Mutta jos ruhtinas itse oli poissa Tiurin miesten markkinoilta ja käräjiltä, niin piti ystävyyslahjat annettaman hänen lähettämälleen valitulle miehelle. Edelleen sanottiin asiakirjassa: »Mutta riistaveroa älköön ruhtinas Tiurin miehiltä vaatiko. Veroa maksakoot ruhtinaalle vain hänen omat miehensä tai ne, jotka vanhastaan ovat olleet Novgorodin ruhtinaiden veronalaisia. Mutta Tiurin miehet ovat ikuisista ajoista olleet vapaita ja Novgorodin miesten kanssa tasa-arvoisia ja niinpä älkööt he siis veroa maksako, sillä se olisi vapaiden miesten kesken häpeällistä.»

Näin jyrkästi kiellettiin sopimuksessa riistaveron vaatiminen Tiurin miehiltä ja heihin yhtyneiltä Laatokan miehiltä. Kun Kumoinen oli lopettanut lukemisensa, kuului käräjäkiven ympäriltä kiihtyneitä huutoja:

— Siinä kuulitte, Karjalan miehet! Siinä kuulitte, onko pajarilla oikeus meitä verottaa! Kirottu verohurtta! Ja kuka on hänet tänne meidän luoksemme lähettänyt?

— Kukako on pajarin tänne lähettänyt? kiljaisi vanha Antero Äyrämöinen hypäten lyhyille jaloilleen. — Te kysytte, Karjalan miehet, kuka on pajarin tänne lähettänyt? Häijy ruhtinas ja hänen ahnaat neuvonantajansa ovat hänet lähettäneet! Vai luuletteko Novgorodin vapaiden miesten hänet tänne lähettäneen? Minäpä sanon teille yhden asian: Novgorodissa ei ole enää vapaita miehiä, tai jos lieneekin muutamia, niin heidän äänensä on vaiennut. Hyödytöntä on meidän lähettää valittuja miehiä Novgorodiin, niinkuin vanha ystäväni Kumoinen ja hänen jälkeensä monet muutkin ovat neuvoneet. Turhaan valitut miehemme kolkuttaisivat Novgorodin nykyisten mahtimiesten oville, turhaan he nykyisen ruhtinaan luona vetoaisivat tuohon vanhaan sopimuskirjaan. Ikuisiksi ajoiksi ovat siinä meidän oikeutemme taatut. Juhlallisen lupauksen ovat siinä Novgorodin vapaat miehet ja heidän hyvät ruhtinaansa meille antaneet. Mutta ne vapaat miehet ja hyvät ruhtinaat ovat kuolleet ja nyt ei Novgorodissa enää meitä tunnusteta tasa-arvoisiksi vapaiksi miehiksi!

Näin puhui kiivas lännen miesten ystävä ja häntä nousi heti säestämään Kiviniemen väkevä Karhu. Kiukustuneena hän katseli ympärilleen ja ärähteli:

— Mitäs me tässä enää turhia jaarittelemaan! Suur-Tiuri, sinä olet meidän vanha johtajamme, niinpä siis paljasta miekkasi sen merkiksi, että tämän vieraan pajarin asiasta on jo tarpeeksi suuta soitettu!

Mutta Suur-Tiuri ei vielä paljastanut valtamiekkaansa vaan haastoi väsyneesti:

— Totta on mitä vanha ystäväni Äyrämöinen sanoo. Hyödytöntä lienee valittujen miesten lähettäminen Novgorodiin, sillä tuskinpa siellä tasavertaisen ystävän ovi meille enää aukenee. Tasavertaisuuden aika on ollut ja mennyt, pöyhkeät pajarit nyt Novgorodissa isännöivät. Mutta on paikallaan, että Tiurin miehet ja muutkin Karjalan miehet tietävät tämän asian: Mahtava on edelleen Novgorod, vaikka vapaat miehet sieltä ovatkin hävinneet. Niinpä siis meillä on edessä raskas taistelu ja pitkällinen taistelu. Jos tämän yhden ahnaan pajarin Karjalan mailta karkoitamme, niin tulee hänen jälkeensä pian toinen pajari tai tulee vielä monta pajaria samalla kertaa. Novgorodin nykyiset valtiaat eivät voi sietää vapaita miehiä naapuruudessaan, vaan kaikkien kansojen ja heimojen pitäisi olla heidän veronalaisiaan. Tämä on teidän mieleenne painettava, Karjalan miehet!

Hän vaikeni, kuin sanottavansa olisi ollut hänelle ylivoimaisen raskas. Mutta hetkisen kuluttua hän jatkoi vielä väsyneemmin:

— Ja vielä minun pitää sanoa teille toinen asia: Novgorodin pajareilla on taistelussaan mahtava liittolainen. Heidän mukanaan tulee Karjalan miesten keskuuteen Novgorodin kirkon pappeja ja pyhiä miehiä, jotka tekevät omaa kylvöään. Me Tiurin miehet emme ole näitä pyhiä miehiä ahdistaneet, koska heidän kylvönsä hedelmät meidän keskuudessamme ovat näihin saakka olleet kovin vähäiset. Mutta Laatokan takana ja Syvärin miesten keskuudessa se kylvö on saanut jo aikaan hajaannusta. Siellä jo monet Karjalan miehet ovat isiensä uskon uuteen uskoon vaihtaneet ja useat heistä ajattelevat näin: Uusi usko vaatii myös pajarien vallan tunnustamista, vaikka tämä valta olisikin raskas ja vapaiden miesten häpeällinen kantaa. Varmaan nuo Novgorodin kirkon pyhät miehet niin neuvovat ja siitäpä juuri ajan oloon tulee turmamme. Pajarit saavat isiensä uskosta luopuneita Karjalan miehiä puolelleen. Hitaasti hiipien noiden pyhien miesten kylvö sammuttaa heimoustunteen, vapaat miehet unohtavat olleensa vapaita ja taipuvat pajarien veronalaisiksi. Näette siis, Karjalan miehet, että meillä on edessä vaikea taistelu.

Näin puhui Suur-Tiuri. Hitaasti, aivan kuin ponnistellen sanat hänen huuliltaan tulivat, mutta jokainen sana sattui kuin raskas moukarin isku käräjäkiven ympärillä istuvien Karjalan miesten sydämiin. Kaikki käsittivät nyt, että oli kysymyksessä paljon enemmän kuin yhden vihatun pajarin karkoittaminen Karjalan mailta. Karjalan tulevat kohtalot olivat vaakalaudalle joutuneet ja niistä heidän piti nyt päättää. Todeksi käsitettiin Suur-Tiurin ennustus Novgorodin kirkon pappien vaikutuksesta. Monet Tiurin miehetkin olivat näitä pyhiä miehiä kohdelleet suopeasti, mutta säikähtyen nyt herättiin huomaamaan, että näiden miesten kylvö voi koitua Karjalan miesten vapauden haudaksi.

Syvä hiljaisuus käräjäpihassa vallitsi Suur-Tiurin puheen jälkeen. Mutta vihdoin tämän hiljaisuuden rikkoi lauttasillalta päin käräjäpihaan tunkeutuvan miehen ääni. Vanha jousimies Lari taatto sieltä tuli hengästyneenä ja vaatien kaikkia tieltään väistymään.

— Minä tuon tärkeän viestin! huusi hän päästyään vihdoin jousimiesten sankan seinän läpi käräjäkiven ympärillä istuvien miesten joukkoon.

— Kerro, mikä on viestisi? käski Suur-Tiuri.

— Raskas surusanoma lienee viestini muutamille täällä istuville Tiurin miehille: Pajarin miehet ovat hyökänneet Unnunkoskelle. Pärtty Rongan ja hänen naapurinsa Taurun jousimiehet on lyöty, heidän talonsa ovat ryöstetyt ja maan tasalle hävitetyt. Me apuun riensimme, mutta myöhästyimme, löysimme vain savuavat rauniot ja niiden ääressä muutamia itkeviä ihmispoloisia, mutta paljon väkeä olivat pajarin miehet vieneet orjikseen.

Kun Lari taatto oli murheviestinsä kertonut, puhkesi vanha Tauru syviin valituksiin. Mutta miehen tavoin hänen naapurinsa Ronka kesti kohtalon kovan iskun. Kalpeana hän nousi paikaltaan ja ryhtyi hiljaisella äänellä, näköjään aivan tyynenä, kyselemään Lari taatolta lähempiä tietoja pajarin miesten tekemästä hävityksestä. Mutta kiihkomielinen Tiurin Kalevi ei enää mieltänsä malttanut, vaan hypähti istuimeltaan ja puhui kauas kuuluvalla äänellä:

— Lari taatto, sinä tulit viestinesi oikeaan aikaan! Oikealla hetkellä sinä tulit minut pajarin vankityrmästä pelastamaan ja nyt jälleen sinä jouduit turmanviestinesi oikealla hetkellä! Me kenties olisimme tässä vielä kauankin neuvoa pitäneet ja kalliita hetkiä haaskanneet, mutta helppoa meidän lienee nyt päästä yksimieliseen päätökseen. Ei ole meillä muuta valittavana kuin Novgorodin ahnaiden pajarien orjuus ja solmuruoska tai vapaiden miesten epätoivoinen taistelu. Niinpä siis valitkaamme taistelu! Minä paljastan säiläni!

— Tässä minun säiläni! karjui Kiviniemen väkevä Karhu hypäten hänen rinnalleen. — Tässä säiläni tuliteräinen ja vannonpa, että se listii monta pajarin miestä, ennenkuin tämä niska taipuu orjaniestä kantamaani.

Kiihtyneenä kuin ärsytetty kaimansa, metsien vihainen kontio, hän hypähteli käräjäkiven ääressä ja jopa nyt hänen esimerkkinsä tarttui toisiinkin. Pieni, mutta terhakka Antero Äyrämöinen huitoi pitkää miekkaansa ja huusi minkä kurkusta läksi:

Hyväksi hiottu minunkin säiläni lienee! Ja vielä minä mukaan yritän, vaikka nuoremmat minua jo romukaluna pitänevät!

Päiväkiven Kuisma ja Marjaniemen Kirves puhuivat yhteen ääneen:

— Tarpeeksi on jo neuvoteltu! Suur-Tiuri, tee mikä on velvollisuutesi!

Näin he kaikki huusivat kilpaa, kova äänten kohu täytti käräjäpihan. Kunniavieraina istuvat Visbyn lähettiläät ja ritari Niilo nousivat paikoiltaan. Taampana seisovat jousimiehet alkoivat tungeskella johtajiensa ympärille huutaen kostoa pajarille ja vaatien taistelumerkin antamista kauempana odottavalle markkinakansalle.

Hitaasti kohosi Suur-Tiuri yleisen melun keskellä heimovanhimman kunniaistuimelta, ja kun hänen valtamiekkansa paljastui, tuli yhtäkkiä syvä hiljaisuus. Hän puhui vapisevalla, mutta kuuluvalla äänellä:

— Heimokäräjille kokoontuneet Tiurin miehet ja heihin yhtyneet Laatokan miehet ovat tehneet päätöksensä. Niinpä siis alkakoon taistelu! Leppymätön taistelu alkakoon vierasta pajaria ja kaikkia hänen julkisia tai salaisia ystäviään vastaan. Tiurin pelottomat miehet viekööt vainoviestin Karjalan kaukaisimmille perukoille asti! Yhtärinnan Tiurin mailla ja Laatokan takana sodanpalo syttyköön! Karjalan miesten vapaus on uhattu, vieras mahti, pajarien ruoskamahti meille takaa orjankahleita. Kirottu mahti, verivirtoihin ja tulenliekkeihin se hukkukoon ja tuhoutukoon! Ja nyt Tiurin jousimiehet sytyttäkööt uhripuiston korkeimmalle kummulle rinnatusten kaksi kokkotulta, jotta ulkopuolella odottava markkinakansa tietäisi mitä käräjät ovat päättäneet!

Nopeasti kiiruhtivat jousimiehet täyttämään Suur-Tiurin käskyä. Mutta käräjäpihassa vielä jatkettiin neuvottelua. Kun kaikki olivat jälleen paikoilleen asettuneet, pyysi Suur-Tiuri, että hänet silmiensä valon menettäneenä ja muutenkin alkavan taistelun johtoon kykenemättömänä jo vapautettaisiin heimovanhimman huolista ja käräjät luovuttaisivat heimovanhimman valtamerkit nuorempiin käsiin.

Tästä asiasta nyt neuvoa pidettiin. Toinen toisensa jälkeen nousivat heimon vanhimmat miehet selvittämään, että heimovanhimman valtamerkkejä ei niiden entisen haltijan eläessä voitu toiselle luovuttaa. Suur-Tiurin oli siis ne kuolemaansa asti hallussaan pidettävä. Mutta vainoajan sattuessa voitiin käräjillä valita heimovanhimman rinnalle apulainen, jonka velvollisuutena oli heimon sotakuntoisten miesten johtaminen, jollei heimovanhin itse, korkean ikänsä tai sairauden vuoksi siihen pystynyt.

Niinpä nyt Suur-Tiurin rinnalle valittiin hänen pojanpoikansa Tiurin Kalevi. Vaali oli aivan yksimielinen. Vielä valittiin muitakin miehiä, joiden piti hyvillä ja viisailla neuvoilla avustaa nuorta Tiurin Kalevia Karjalan miesten nostattamisessa ja taistelun johtamisessa.

Tällä välin olivat jousimiehet saaneet kokkotulet rakennetuiksi Tiurin uhripuiston pyhälle kummulle. Jos käräjien päätökseksi tuli rauha, sytytettiin yksi tuli, mutta vainoajan alkamista merkitsi kaksi rinnatusten palavaa tulta. Näin tästä asiasta Tiurin miesten ikivanha heimotapa määräsi:

»Yks on viesti rauhan viesti, kaksin vainovalkeoita!»

Kokkotulten rakentamistouhussa oli myös sama hentonen jousimies, joka edellisenä päivänä oli markkinapaikalla kohdannut Helinä neidon ja tämän seuralaiset.

Kun vanha Lari taatto huomasi tämän nuorukaisen, pysähtyi hän kesken työnsä ihmetellen häntä tarkastelemaan. Lari taatto oli varma, että oli aikaisemminkin tavannut tuon hentosen, mutta niin uljaalta näyttävän nuorukaisen. Mutta missä ja milloin, sitäpä hän ei voinut muistaa. Lopulta hän meni nuorukaisen luo ja alkoi tältä tiedustella:

— Kuulehan, poikaseni, missäs olenkaan sinut ennen nähnyt?

Nuorukainen tuli hiukan hämilleen, mutta sitten naurahti:

— Tokkopa lienet minua nähnyt tätä ennen. Laatokan täkäläisiä olen ja ensi kertaa elämässäni näillä mailla.

— No lempoko sinussa sitten lienee, mutta niin tuttavalta näytät!

— Voihan olla, että minä muistutan jotakin toista näkemääsi henkilöä! nauroi nuorukainen nyt jo paljon rohkeammin.

— Voisin vannoa, että sinä olet hyvin yhdennäköinen kuin eräs toinen näkemäni henkilö, mutta enpä nyt saa päähäni, kuka se toinen on.

— Mutta minäpä olen sinut ensi näkemästäni hyvin tuntenut, virkahti nuorukainen reippaasti. — Ja kenpä ei sinua tuntisikaan, kun jokaisella askeleella kuulee sinun mainetöitäsi ylistettävän!

— Joutavia mainetöitä! murahti Lari taatto. — Mutta sanohan, poikaseni, mikä on nimesi ja kenen jousimies joukkoon kuulut? Laatokan takaa sanoit tulleesi, niin tottapa lienet täällä jo johonkin Tiurin mieheen liittynyt?

— Enpä ole vielä kehenkään liittynyt, puhui nuorukainen nyt jälleen ujous äänessään. — Hilppa on nimeni ja näin taattoni neuvoi kotoa lähtiessäni: »Pyri poikueni Tiurin Kalevin valiojoukkoon!» Mutta enhän tiedä, jos tällainen tuntematon kulkija niin hevillä sinunlaistesi urhojen pariin pääsee!

Lari taatto löi nuorukaista olalle ja nauroi rohkaisevasti:

— Sinä miellytät minua, Hilppa poikaseni, turkasesti miellytät! Otanpa ja puhun sinun puolestasi uljaalle Tiurin Kaleville ja haastelen myös hieman nuorelle Osma Kumoiselle. Saadaanpa sitten nähdä, kuunnellaanko vanhan Lari taaton suosituksia. Hyvällä mielellä kuitenkin varustaudu joukkoomme astumaan!

Kättä paiskaten tämä sopimus vahvistettiin. Hilppa nuorukainen kertoi, että hänen piti vielä saattaa turvaan nuori sisarensa, jonka hän oli tuonut mukanaan pajarin miesten vainoa pakoon. Näillä mailla olikin muuan heidän sukulaisensa ja tämän luo hän saattaisi sisarensa, mutta sitten hän itse kiiruhtaisi viipymättä Tiurin miesten valiojoukkoon yhtymään.

— Kiirettä saatkin pitää, Hilppa poikaseni! virkahti Lari taatto. — Usko minua, uljas Tiurin Kalevi ei pajarin pidoista myöhästy! Mutta katsohan tuonne Kiviniemeen päin, eivätkös veitikat jo sielläkin ole vainovalkeita sytyttäneet. Jopas on Tiurin tulet huomattu, onpa totisesti huomattu!

Innoissaan he toisten jousimiesten kera alkoivat tähystellä öiseen etäisyyteen. Pian sieltä näkyi runsaasti samanlaisia kokkotulia, kaksittain niitä syttyi joka paikassa, ensin lähempänä, sitten yhä ja yhä kauempana olevilla rantavaaroilla. Muita juhlallisemmin loimotti kaukana etelässä kaksi kokkotulta ja Lari taatto tiesi heti silmättyään, mistä ne näkyivät.

— Voisinpa vannoa niiden näkyvän Kiviniemestä! hän nauroi. — Varmaan Kiviniemen kuoma on käskenyt jousimiestensä rakentamaan mahtavat kokot valmiiksi, ja nyt ne siellä on sytytetty!

Yhä ja yhä runsaammin syttyi vainovalkeoita joka suunnalle. Lari taatto tarttui rinnallaan seisovan Hilppa nuorukaisen käteen ja tälle haasteli:

— Näetkös, nuori ystäväni! Näillä mailla ei silmäsi löydä ainoatakaan rantavaaraa, jonka laella ei tänä yönä vainovalkeat syttyisi. Viesti käräjien päätöksestä leviää nopeasti Ala-Vuoksen vesien yli. Turmaa se viesti tietää pajarin miehille ja hänen ystävilleen. Enpä neuvoisi sen lemmon pajari Sergeinkään tämän jälkeen varsin kauas retkeilylle yrittävän!

Nuoren jousimiehen käsi vapisi ja hänen kasvonsa olivat kalvenneet. Lari taatto tarkasteli häntä sivulta ja silloin hän yhtäkkiä tunsi, kuka seisoi rinnallaan. Hymyili vanhus itsekseen, mutta ei mitään puhunut. Vasta kun erosivat ja nuorukainen sanoi lähtevänsä sisartaan etsimään, sanoi hän:

— Milloin hyvänsä Tiurin miesten leiriin tulet, kysy vain Lari taattoa! Minun rinnallani on sinun paikkasi ja luulenpa sinusta hyvän jousimiehen kasvattavan!!

XV Luku.

KARJALAN MIESTEN NOUSU.

Näin olivat Tiurin ja Laatokan miehet käräjillään tehneet kohtalokkaan päätöksen, näin alkoi Karjalan ensimmäinen vapaustaistelu.

Novgorodin vanhan kronikan kirjoittajat syyttelevät Ruotsin miehiä Karjalan miesten yllyttämisestä. Kuitenkin tuossa samassa vanhassa kronikassa myönnetään, että pajari Boris Konstantininpoika oli väkivaltainen ja häikäilemätön mies sortaen kovin veronalaisiaan.

Niin olikin todella asia. Ja Novgorodin vanhat historioitsijat olisivat yksin tein voineet sanoa koko totuuden, nimittäin senkin, että pajari Boris oli ensimmäinen Laatokan miesten verottaja.

Vapaustaisteluun siis hänen kiusaamansa Karjalan miehet nousivat, ensimmäiseen vapaustaisteluunsa idän ruoskamahtia vastaan. Myöhemmin ovat Karjalan miehet monta kertaa nousseet samalta suunnalta uhkaavaa vihollista vastaan, mutta tämä ensimmäinen nousu oli kenties rajumpi ja väkivaltaisempi kuin ainoakaan myöhempi.

Niinkuin Tiurin iäkäs heimovanhin oli käräjillä julistanut, alkoi taistelu yhtärinnan sekä Tiurin mailla että kaikkialla muuallakin ympäri Laatokan. Pajari Boris teki taistelun alkaessa suuren erehdyksen. Hän oli vasta saanut valmiiksi Käkisalmen linnavarustuksen ja niinpä hän tahtoi ennen muuta tätä varustustaan puolustaa. Sitä varten hän kokosi kiireesti hajallaan Laatokan ympäri olevat jousimiehensä Käkisalmeen.

Tätä oivaa tilaisuutta käyttivät pajarin valtaan tyytymättömät Karjalan miehet oitis hyväkseen. Ei tarvittu paljon Tiurin miesten apua kapinahengen lietsomiseen Laatokan Karjalassakaan. Ensimmäisinä nousivat Laatokan pohjoispään miehet, johtajinaan Ritaniemen vanha Lyly ja Lahdenpohjan Nirkko. Tiurin linnasta lähetettiin heille pienoinen apujoukko, jonka päällikkönä oli kokenut Tiurin Musakka. Käden käänteessä saatiin näin Laatokan pohjoispään ympäristö pajarin miehistä puhdistetuksi ja myrskytuulen kiihoittaman kulovalkean tavoin levisi nyt hävittävä sodanpalo Laatokan takaiseen Karjalaan.

Täällä olivat Boris pajarin veronkantajat ja kuuluttajat jo monessa paikassa rakentaneet itselleen uljaita asumuksia, joiden suojana oli pieni hirsi varustus. Kaikki nämä sortajien linnoitukset olivat Boris pajarin hätäisen toimenpiteen vuoksi jääneet hyvin heikon puolustuksen varaan ja niin ne nyt kaikki hävitettiin maan tasalle. Vain muutamissa paikoissa pajarin miehet kykenivät tiukempaa vastarintaa yrittämään. Uuksulla eli yksi kaikkein vihatuimpia pajarin veronkantajia, jota kansan kesken nimitettiin Ahma-Petriksi. Hän ja Uuksun karjalaisten johtaja Semi saivat kootuksi sievoisen jousimiesjoukon, mutta tämä joukko voitettiin tulisessa taistelussa ja johtajat itse joutuivat Karjalan miesten käsiin. Heidät teljettiin pajarin verohurtan uljaaseen taloon ja sen mukana poltettiin.

Vaino levisi Syvärin Karjalaan asti. Syvärin miesten pajari Nikitakin oli oikeastaan vain Boris pajarin alainen veronkantaja. Kun hänellä oli vain vähäinen joukko asemiehiä, ei hän yrittänytkään vastarintaa, vaan varusti kolme suurta venettä, joilla hän mieli miehineen purjehtia Laatokan yli Käkisalmeen. Hänen matkaansa yhtyi myös Syvärin miesten vanha johtaja Makari omilla veneillään, mutta pakolaisten raskaat veneet joutuivat Laatokan ulapalla, lähellä Lunkulan saarta takaa-ajavien Karjalan miesten käsiin. Julma oli kiusattujen Karjalan miesten kosto: pajari Nikita ja vanha Makari kaikkine miehineen sidottiin kiinni veneisiinsä ja niin heidät upotettiin elävinä syvyyteen. Vielä kauan jälkeenpäin tiesi vanha tarina kertoa, että syksyn pimeinä myrskyöinä syvyyteen vajonneiden kadotetut sielut yhä huusivat surkeasti apua. Mutta jos kalastaja näitä avunhuutoja kuuli, oli hänen viisainta paeta kauas näiltä vesiltä, sillä saman turman uskottiin silloin häntä itseäänkin vaanivan.

Laatokan takana ja Syvärin Karjalassa olivat Novgorodin kirkon papit ja moneen paikkaan rakentaneet pyhättöjä, vieläpä muutamia kirkkojakin. Kaikki nämä kirkot ja pyhätötkin nyt poltettiin ja pyhät miehet säälimättä surmattiin. Eihän tosin Tiurin iäkäs heimovanhin ollut suorastaan uskonvainoon yllyttänyt, mutta hän oli kuitenkin osoittanut pappien ja pyhien miesten kylvön valmistavan maaperää pajarien vihatulle vallalle. Enempää ei tarvittu. Jos lie joukossa ollut joku viatonkin erakkomunkki, niin sai hän jakaa syyllisten toveriensa julman kohtalon.

Suurempi erakkoyhdyskunta oli jo syntynyt Laatokan keskellä oleviin Valamon saariin. Valamossa oli Laatokan miesten ikivanha ja laajalti kuuluisa uhrilehto sekä käräjäpaikka, mutta jo Novgorodin Aleksanteri ruhtinaan aikana olivat ensimmäiset erakkomunkit tänne asettuneet. Uhripuiston ympärille alkoi syntyä näiden pyhien miesten erakkomajoja ja pieniä, vinoristillä varustettuja pyhättöjä. Karjalan miehet kävivät edelleen uhripuistossa omia jumaliaan palvomassa, mutta siinä sivussa alkoivat he palvoa myös uuden uskon pyhiä. Erakkomunkit paransivat yrttivoiteillaan sairaita, rukoilivat kävijöille hyvää kalaonnea ja lupasivat pyhien miesten apua myrskyn käsiin joutuneille. Heidän maineensa alkoi kasvaa, jo monen heistä kerrottiin tehneen suuria ihmetöitä ja Karjalan miehet heitä suuresti kunnioittivat.

Mutta nyt oli noussut raju koston myrsky eikä Valamon kaukainen saarikaan tämän hävittävän myrskyn tuholta säästynyt. Kitelästä ja Pitkästärannasta saapui muutamana lokakuun myrskyisenä yönä Valamoon joukko kiihtyneitä Karjalan miehiä, jotka ryöstivät kaikki pyhätöt putipuhtaiksi ja sytyttivät sitten pyhään puistoon suuren uhritulen. Siinä poltettiin kaikki saarelta tavatut erakkomunkit. Vuosikymmeniä kului tämän jälkeen, ennenkuin Valamonsaarella pyhättöjen pienet kellot alkoivat jälleen helähdellä, ennenkuin uudet erakkomajat kohosivat hävitettyjen raunioille.

Karjalan miesten joukossa oli epäilemättä monta, jotka näin julmaa hävitystä paheksuivat. Mutta pajarin oli syy tähän kiihtymiseen. Monta vuotta hän oli säälimättä sortanut Laatokan miehiä ja yhtä säälimätön oli nyt kiusatun kansan kosto. Kaikki, minkä Novgorodin miehet olivat Karjalan maille tuoneet, hävitettiin armoa antamatta. Novgorodin vanha kronikka kertoo tuhon olleen niin perinpohjaisen, ettei ainoatakaan pyhättöä jäänyt polttamatta ja kaikki venäläiset miehet Karjalassa surmattiin.

Samaan aikaan, kun sodanpalo näin hävittävänä riehui ympäri Laatokan, samosi Tiurin miesten päävoima pajarin vihattua linnavarustusta vastaan. Hirvisaaressa tapahtui ensimmäinen Tiurin ja pajarin miesten suuri yhteenotto. Kun tästä saaresta käsin oli mukava pitää silmällä molempia Tiurin vesiltä tulevia Vuoksen haaroja, oli pajari Boris ryhtynyt tännekin pientä varustusta rakentamaan. Jo oli valmiina puisella muurikehällä varustettu linnoitus, josta käsin pajari Sergei Tiurin markkinain aikana oli tehnyt hävitysretkensä Unnunkoskellekin.

Kun nyt Karjalan miesten sotapursia alkoi ilmestyä Hirvisaaren vesille, pyysi pajari Sergei Käkisalmesta kiireesti lisäväkeä ja päätti antautua taisteluun Tiurin miesten kanssa tällä saarella.

Kahdelta suunnalta Tiurin miehet tekivät hyökkäyksensä Hirvisaarta vastaan: Päävoima, jota johtivat itse Tiurin Kalevi ja ritari Niilo sekä Kiviniemen väkevä Karhu, laski suoraan Tiurin itäistä haaraa myöten Hirvisaarta kohti. Samaan aikaan lähetettiin toinen, Päiväkiven Kuisman ja Unnunkosken Rongan johtama jousimiesjoukko keveillä veneillä kiertämään Unnunkosken kautta. Tämän joukon piti nopeasti pyrkiä Hirvisaaren takapuolelle ja katkaista saarella olevien pajarin miesten paluutie Käkisalmeen.

Vähältä piti, ettei tämä Tiurin miesten sotajuoni täydellisesti onnistunut. Tiurin Kalevi viivytteli tahallaan hyökkäystään, kokonaisen päivän hänen veneensä parveilivat Hirvisaaren edustalla, mutta maihinnousua ei yritetty.

Pajari Sergei, joka miehineen odotti heidän hyökkäystään hirsivarustuksessaan, uskoi Tiurin miesten pelkäävän. Niinpä hän tästä rohkaistuneena tuli miehineen ulos varustuksestaan ja rupesi rannalta syytämään pilkkasanoja Tiurin miehille.

— Hei, Tiurin velhon sikiö! hän huuteli tuntiessaan Tiurin Kalevin vaskikeulan. — Hei, urhoni mokoma, yritähän maihinnousua, niin me annamme sinulle ja miehillesi lämpimät tulijaiset!

Kiviniemen väkevä Karhu alkoi jo oman vaskikeulansa perässä ärähdellä, että tuon nulikan suu pitäisi tukkia. Mutta ritari Niilo ja Tiurin Kalevi neuvoivat hänen vielä odottamaan. Vasta illan pimetessä, kun kaukaa Hirvisaaren takaa alkoi näkyä Kuisman ja Rongan miesten sovittuja valomerkkejä, annettiin hyökkäyskäsky.

Rajusti soutaen nyt veneet taajana parvena tunkeutuivat maata kohti. Ainoakaan vene ei yrittänyt kiertelemään ja kaartelemaan rannalta tuiskuavia surmannuolia välttääkseen, vaan jokainen tahtoi päästä ensimmäisenä pajarin miesten kimppuun. Tuolla jo Tiurin Kalevi, lähelle rantakiviä päästyään, hyppäsi veneestään ja kilvellä itseään suojaten kahlasi maata kohti Lari taaton ja monen muun pelottoman miehen seuraamana. Mutta eivätpä pahoin myöhästyneet ritari Niilo ja Kiviniemen Karhukaan. Ritari Niilon rintahaarniska välähteli rannalle sytytettyjen tulien valossa, mainio maalitaulu hän oli tuiskunaan tuleville pajarin miesten nuolille, mutta mistään välittämättä hän leveää miekkaansa heiluttaen tunkeutui eteenpäin. Kiviniemen Karhun rinnalla hyppeli rantakivillä pieni Antero Äyrämöinen. Niin sukkela oli hän liikkeiltään, etteivät pajarin miesten nuoletkaan häntä tavoittaneet, ja kun hän näki Kiviniemen kuoman leveäteräisen miekan tietään raivaavan, niin hihkui hän innostuksesta ja kehoitteli kaikkia miehiä perässä pysymään.

Ei pajari Sergein väki voinut kauan kestää näin rajua hyökkäystä. Ensin peräytyi se hirsivarustuksensa suojaan, mutta kun huomattiin Hirvisaaren takanakin jo vihollisveneiden merkkitulia vilisevän, pakeni koko joukko, pajari Sergei itse etunenässä, omille veneilleen. Mutta tukala oli heidän pakotiensä Käkisalmeen, monta venettä joutui miehineen matkan varrella joka paikassa vaanivien Kuisman ja Rongan miesten käsiin. Vain vähäiset jätteet uljaasta jousimiesjoukostaan sai pajari Sergei pelastetuksi. Näine miehineen hän aamun valetessa pääsi lopen uupuneena ja monesta haavasta verta vuotaen Käkisalmen linnavarustuksen turviin.

Melkein hänen vanavedessään jo Tiurin miesten sotapurretkin tulvasivat virtaa alaspäin. Vain kiirettä pitäen saatiin lauttasilta hävitetyksi, mutta kaikki mantereen puolella olevat varastoaitat, joiden tyhjentämisestä ei oltu ajoissa huolehdittu, jäivät kaikkine tavaroineen Tiurin miesten käsiin.

Näin oli Boris pajarin linnavarustus joutunut piiritykseen. Rohkeasti laskivat Tiurin miehet veneillään linnanmuurin ohitse Laatokalle ja sulkivat siltäkin suunnalta pääsyn linnoitukseen. Monta pajarin miesten venettä, jotka sattuivat olemaan ulkona kalastamassa tai muilla matkoilla, joutui seuraavina päivinä Tiurin miesten saaliiksi. Vähitellen nämä ulottivat vartiointinsa pitkin rannikkoa Pähkinäsaareen asti ja vielä kauemmaksi Novgorodin vesille vievän Velhojoen suulle saakka.

XVI Luku.

PAJARIN LINNAN PIIRITYS.

Ensin mielivät Tiurin miehet valloittaa pajarin linnavarustuksen nopealla hyökkäyksellä. Monena yönä perätysten tehtiin kiivaita rynnäköitä, Tiurin urhojen vaskikeulat tunkeutuivat taajana parvena ulkomuurin viereen ja siitä koetettiin miekoin ja peitsin taistellen kavuta muurille. Mutta vielä oli pajarilla linnassaan paljon pelottomia miehiä, ja kun väkevä virta sen lisäksi pahoin haittasi veneistä taistelevien miesten toimintaa, jäivät Tiurin urhojen rohkeat rynnäköt tuloksettomiksi. Siellä ja täällä joku huimapää uskalikko pääsi jo vaappuvasta sotapurrestaan ulkomuurille kapuamaan, mutta siinä oli hänellä vastassaan taaja parvi pajarin miehiä, jotka peitsillä sohien ja sotakirveillä kolhien pahoittivat muurille päässeen urhon takaisin pyörtämään. Monta uljasta jousimiestä Tiurin urhot menettivät näissä öisissä taisteluissa, eikä pajarin miesten vastarintaa kuitenkaan saatu lannistumaan.

Niin täytyi vihdoin ruveta miettimään muita keinoja. Ritari Niilon ehdotuksesta ryhdyttiin rakentamaan väkeviä heittokoneita, joilla rannalta käsin voitiin viskellä suuria kivilohkareita ja näin särkeä aukkoja hätäisesti rakennettuun ulkomuuriin. Pian nämä heittokoneet aloittivatkin hävitystyönsä, mutta pitkältä matkalta ei tämä hävitys ollut varsin tehoisaa. Yhtä usein kuin muuriin putosivat viskatut kivilohkareet veteen. Ja nopeasti korjasivat pajarin miehet muuriin särkyneet aukot. Sitä tehdessään he äänekkäästi ivasivat rannalla parveilevia Tiurin miehiä ja neuvoivat näitä hyvissä ajoin tiehensä lähtemään, sillä Boris pajarin linnaan he eivät kuitenkaan ikinä pääsisi.

Tiurin miesten kekseliäisyys ei kuitenkaan näin vähällä lannistunut. Heittokoneiden lisäksi alettiin nyt rakentaa toisiakin piiritysvehkeitä. Kun ylempänä virran varsilla oli runsaasti hyvää honkametsää, kaadettiin sieltä jättiläispuita, joista rakennettiin tukevia lauttoja. Tällaisilla lautoilla myötävirtaa laskien oli mukavampi lähetä ulkomuuria kuin vaappuvilla veneillä. Lautan kulkua hidastuttamaan laitettiin vahvat ankkuripelit, joiden avulla lautta voitiin myös muurin viereen jouduttua pysähdyttää. Vielä rakennettiin jokaiselle lautalle leveä, tornin tapainen suojus, jonka takana oli turvassa muurilta satavilta nuolilta ja jonka portailta sitten oli helppo hypätä muurin harjalle.

Kilpaa kaikki Tiurin miesten johtajat näitä hyökkäyslauttoja itselleen valmistivat. Oikean jättiläislautan rakensi Kiviniemen Karhu. Sille mahtui koko hänen jousimiesjoukkonsa ja Karhu kehuskeli mielellään kaikille, että kun tämä hirviö kerran ankkuroitiin pajarin linnan kupeelle, niin siinä se pysyi, kunnes viimeinenkin pajarin mies saatiin muurilta pudotetuksi. Tukevia olivat Tiurin linnan miestenkin lautat, joiden rakentamisesta huolehti uljas Tiurin Tappari, apunaan vanha Kekri Kumoinen. Vaikka Kekri Kumoinen olikin viimeiseen asti neuvonut sovintoon, oli hän nyt ensimmäisenä miehenä pajarin linnavarustuksen tuhoa valmistelemassa.

Paitsi näitä jykeviä hyökkäyslauttoja, rakennettiin toisia kevyempiä. Niiden päälle kasattiin rovioiksi tervatynnyrejä ja muuta hyvin palavaa tavaraa, ja niin ne sitten rohkeiden venemiesten ohjaamina laskettiin ulkomuurin vierelle. Siinä palaessaan nämä räiskyvät roviot syytivät tulta ja kipinöitä pajarin linnavarustukseen ja sytyttivät monta ulkomuuria lähinnä olevaa rakennusta tuleen. Pajarin miehillä oli yhtenäinen työ näiden palojen sammuttelemisessa. Ja kun samaan aikaan Tiurin miesten kevyet veneet parveilivat lakkaamatta ulkomuurin vaiheilla jousilla ammuskellen ja näennäisiä hyökkäyksiä tehden, alkoivat pajarin miehet tähän ainaiseen rehkimiseen väsyä. Yötä päivää heidän piti olla valveilla Tiurin miesten sytyttämiä paloja sammuttamassa, Tiurin miesten hyökkäyksiä torjumassa.

Kiusallisimman keksinnön teki nokkela Antero Äyrämöinen. Hänen neuvostaan peitettiin muutamat palavat roviot vahvalla sammalkerroksella ja niin ne sitten ohjattiin tuulen ollessa myötäinen linnanmuurin vierelle. Peitetyistä rovioista kohosi paksu, kitkerä savu, joka tuulen painamana levisi linnoitusta puolustavien pajarin miesten päälle. Koko linnasaari peittyi tähän tukahuttavaan savupilveen. Pajarin miehet yskivät ja kiroilivat, mutta ilkastellen kehuskeli vanha Äyrämöinen:

— Näettekös, Tiurin miehet, pian minä ne veitikat savustan niin kypsiksi, että mielellään hyppäävät muurin harjalta Vuoksen aaltoihin ja jättävät koko pajarin haukanpesän oman onnensa nojaan!

— Kunpa saisit itsensä pajarinkin savustetuksi ulos pesästään! nauroi Päiväkiven Kuisma.

Mutta Kiviniemen isäntä ärähteli:

— Pysyköön vain pajari itse pesässään siksi, kunnes pääsemme tuonne muurin sisäpuolelle. Silloin vasta sytytämme kunnon rovion ja siinä pajarin itsensä kärvennämme. Kärvennämme pajarin ja kärvennämme hänen uskolliset asemiehensä, Pipinä lurjuksen ja sen lemmon pajari Sergein!

Näin Tiurin urhot pajarin ja hänen linnavarustuksensa tuhoksi vehkeitään valmistelevat. Kärsimättömänä Tiurin Kalevi odotteli näiden valmistusten joutumista. Outoja mietteitä liikkui hänen mielessään ja usein nähtiin Tiurin miesten uljas johtaja kovin synkeänä muodoltaan. Silloin hän saattoi pysähtyä pitkiksi ajoiksi rannalle tarkastelemaan pajarin linnavarustusta. Pajarin miehet muurilta häneen tähtäsivät teräsnuoliaan, mutta näistä välittämättä seisoi Tiurin urho hievahtamatta paikallaan. Hän odotti tuonne muurin harjalle ilmestyvän erään naisolennon, jonka hän vain pari kertaa elämässään oli nähnyt, mutta jonka lumoissa hän nyt tunsi ainaisesti kulkevansa.

Taisteliko Tiurin miesten uljas johtaja tuota lumousta vastaan? Kyllä hän koetti parhaansa mukaan taistella. Usein hän itsekseen kirosi mielettömiä mielikuviaan ja koetti ajatella erästä toista naista, armasta ja uhrautuvaa Tiurin Helinää, mutta Helinän kuva ei tahtonut millään muodostua hänen mielessään selväksi ja puoleensa kiehtovaksi. Tuo toinen nainen Helinän häikäilemättä tunki tieltään. Tuo rohkea nainen, jonka hän oli alati näkevinään edessään, miesten kypäripäähine päässään, jousi ja nuoliviini olallaan, sellaisena kuin oli nähnyt hänet ensimmäisen kerran tavatessaan. Tai sitten oli hän näkevinään tuon naisen kivisen vanki vuoteensa äärellä, kullanvälkkeinen tukka päivänsäteissä palaen.

Josko Tiurin urho taisteli lumoustaan vastaan? Kyllä hän miehen tavoin taisteli, mutta poveensa syttynyt mieletön halu tahtoi olla ylivoimainen. Vaikka pakeni linnavarustuksen näkyvistä tuonne ylemmäs miestensä joukkoon, niin tuokion kuluttua jo huomaamattaan kulki takaisin tähystelemään.

Mutta useinpa eräs toinenkin Tiurin mies pajarin linnavarustuksen muurille tähysteli. Tämä mies oli vanha Lari taatto. Hän myös odotteli tuolta muurilta näkevänsä vilahduksen samasta naisolennosta. Tai oikeastaan hän nyt odotteli näkevänsä erään nuoren ja uljasmuotoisen jousimiehen, jonka hän oli tavannut Tiurin käräjillä ja joka oli siellä pyrkinyt Tiurin Kalevin valiojoukkoon.