SISÄLLYS: (continued 5)

Nämät kapinan yritykset olivat kaikkialla herättäneet turkkilaisten epäilystä ja katkeruutta juutalaisia kohtaan. Hyökylaine ulottui vihdoinkin Konstantinopoliin. Ruben Zevin rauhallista voittoa sekotettiin hänen veljensäpojan julkiseen kapinaan Islamia vastaan, he kun olivat saman nimelliset. Olikohan totta, että valtakunnan maakunnista yksi oli myyty? Kuka tähän oli ollut syypää? Neuvoston mahtavat neuvottelivat; jäljet johtivat suurvisiiri Kupriliin. Hänen päänsä oli vaarassa; hänellä ei ollut muuta neuvona, kuin pettää Hagar Sulttaan. Hän oli Ruben Zevin tyttären tytär ja syyhyn osallinen; hänen täytyi joutua sovintouhriksi.

Mutta Hagar Sulttaan ei ollut helposti kukistettu. Paitsi itse Sulttaania ja hänen äitiänsä Tarchania, olivat janitscharit hänen voimallisena tukenaan. Tulisiko kukistaa ja tappaa hänet, kuten edeltäjänsä Kösemin, spaahien ja ulemain kapinan noston kautta, taikka tulisiko ennen höystää hänen sorbetinsa sopivalla lisäyksellä? Tästä kiisteltiin lukittujen ovien takana. Hiiriä oli monta, mutta kissa oli liika voimallinen. Vasten janitscharien tahtoa ei mikään palatsikapina ollut mahdollinen. Reis effendi Schamisade, Kuprilin ja Hagarin salainen vihamies, ehdotti ainoan keinon. Tuli panna toimeen kapina Stambulissa ja vaatia hallitsian muutosta valta-istuimelle. Lahjat, jotka jaettiin uuden sulttaanin noustessa valta-istuimelle, olivat janitschareille vastustamattoman mieluisia.

Jo 50 vuoden ajan olivat väkivaltaiset hallitsiain muutokset olleet tapana. Sulttaani Ibrahimin kuoltua tahtoi Kösemin puolue kukistaa silloin seitsemän vuotiaan Muhamedin ja panna hänen sijaansa hallitsiaksi hänen veljensä Suleimanin. Miksikä ei nyt palattaisi takaisin tähän tuumaan sekä annettaisi sulttaani Muhamedin kadota? Olihan jo eräs dervischi ennustanut hänen lankeemustansa. Moslimit tulivat riemuitsemaan, sillä tämä tapahtuisi siitä syystä, että heidän padischansa uskalsi myydä pyhän maan juutalaisille.

Niin salaa kuin tätä valmistetuinkin, ennätti siitä kuitenkin huhu tuon aina hereillä olevan Hagar Sulttaanin korviin. Hän ei vielä kaikkia tietänyt, hän tiesi vain, että hänen piti tuleman uhriksi valtakuntaa vastaan tehtyjen väkivaltaisuuksien tähden, joita Zevin suvun sanottiin tehneen. Tämä ei ollut ensi kerta, kuin Hagarin henki ja valta olivat vaarassa. Mutta se oli ensi kerta, kuin nämät juonet uhkasivat häntä saattaen häneen pelon vapistuksen, jota hän, tuo peloton, ei milloinkaan ennen ollut tuntenut.

Sanoma hänen iso-isänsä ja vielä enemmän hänen veljensä kuolemasta oli häntä hämmästyttänyt. Benjamin oli kaatunut, hän, jota ei kukaan voinut tappaa ennen tähtien hetkeä! Se hetki oli siis nyt tullut yhdelle noista kolmesta. Mutta, jos hetki oli tullut yhdelle, oli se tullut kaikille. Kaikki Hagarin perustukset horjuivat hänen jalkojensa alla. Hän, tuo voittamaton, hän, tuo valittu, joka tähtien avulla nousisi tyhjästä kaikkia ylemmäksi, hän oli nyt joutunut alttiiksi, kuten jokainen muu kuolevainen sallimusten oikuille, vihollisten väijymisille ja heikon ihmiselämän koko voimattomuudelle. Turvattomana, juurettomana ajelehti hän vielä kerran kuten harhaileva lastu äärettömällä valtamerellä ja tällä kertaa voimattomampana kuin milloinkaan, sillä havaittuaan antaneensa itsensä kokonaan toiselle, oli hän kadottanut oman itsensä.

Vaara antoi hänelle rohkeutta ja ajatuskykyä. Koko hänen uhkamielinen voimansa nousi kapinaan tuollaista häväistystä vastaan. Ei, hän ei tahtonut väistyä, hän tahtoi ynsistellä kohtaloansa vastaan, tähtien muassa tahi ilman tähtiä tahtoi hän taistella, ja jos hän kaatuisi, tahtoi hän kaatua sortumattomana, itsellensä uskollisena, rakkaudellensa uskollisena. Niin, hän rakasti tuota valtaistuimella olevaa lasta. Tämä häntä tarvitsi. Miksikä tulisi tuo lapsi ilman häntä? Hekumoitsiaksi tahi veriseksi hirmuvaltiaaksi, kuten kaikki hänen edeltäjänsä. Hän, Hagar, ainoastaan saattoi tästä pojasta kasvattaa viisasta ja sankaria; siksipä täytyi hänen jäädä paikalleen; siksipä hän taisteli pojan puolesta, kun hän taisteli oman itsensä puolesta.

Hän oli viisas, rohkea ja voimakas. Ennen täytyi tuhansilta päät mennä, ennenkuin hän tahtoi väistyä. Hän ei uskonut itseänsä kenellekkään, valitsi uskollisimpansa, lisäsi kahdenkertaiseksi yövartiaston ja antoi viskata Schamisaden vankilaan, siinä toivossa, että hän sillä taittaisi salaliiton kärjen. Sen jälkeen antoi hän käskeä Kuprilin luokseen. Hän ei enään peljännyt Kuprilia; he olivat nyt vaihtaneet osaa; se oli nyt Hagar, joka kohteli Kuprilia kuten orjaansa.

"Se päivä, jolloin minun päälleni hyökätään", sanoi hän suurvisiirille, "on oleva sinun viimeinen päiväsi. Kuinka monta päätä annat sinä minulle, pelastaaksesi omasi? Tahdon sen tietää; olen oppinut teidän tapanne."

Ei se myöskään ollut ensi kerta, jolloin Kuprili tunsi olemuksensa riippuvan hienossa langassa. Hän koukerteli kuten käärme, mutta hän oli löytänyt käärmeenlumojattaren.

"Kas tuossa!" jatkoi Hagar, ovea avaten ja osottaen janitscharipäällikköä, joka korridoorissa vartosi hänen käskyjänsä. "Sinä tunnet Mustafan. Sinun varjosi ei lankea autuuden portin kiville, ennen kuin olet kaikki ilmoittanut."

Kuprili tunsi Mustafan ja näki parhaaksi puhua totuuden mukaan. Mutta hän ei olisi valtio-taidossa harmaaksi käynyt, ellei hän olisi keksinyt keinoa. Hän tunnusti kyynelsilmin vilpittömällä kauhistuksella, että salaliitto ei koskenut mitään vähä-arvoisempaa, kuin padischan kruunua ja henkeä. Hagar säpsähti. Tätä hän ei ollut ajatellutkaan.

"Ne kurjat!" huudahti hän. "Elleivät pelkää Jumalaa, ja profeettaa, tulee heidän peljätä minua. Minä tahdon kutsua Muftin tänne."

Kuprili kohotti olkapäitään.

"Mufti Ebu Said on lukenut koranista, että kaliifi, joka tekee liiton uskottomien kanssa, ei enään saata olla uskollisten hallitsiana."

Tämä oli vakava asia. Sulttaani saattaisi mahdollisesti tehdä janitscharia vasten, mutta ei muftia, joka imani- ja ulema-legiooneillaan oli kaikkien oikea-uskoisten mahomettilaisten mielestä profeetan tahdon ilmoittaja. Se oli mufti Abdurrahman, joka vuonna 1648 fetvan kautta julisti sulttaani Ibrahimin hallitukseen kelvottomaksi.

"Ja kuka", sanoi Hagar, "uskaltaa syyttää meidän laillista herraamme siitä, että hän on tehnyt liiton uskottomien kanssa?"

"Viisain kuolevaisten joukossa", vastasi Kuprili syvään kumartaen ja käsivarret ristissä, "sinä tiedät, että tapahtumat Jerusalemissa…"

"Minä tiedän."

"Että tapahtumat Jerusalemissa ovat antanet aihetta hävyttömään huhuun. Ne pahan-ilkiset, joittenka kielten profeetta suokoon suulakeen kuivua, uskaltavat levittää huhuja, että sinä olet meidän pyhitetyn kaliifimme kääntänyt Moseksen lakiin, sekä että hän aikoo antaa hallituksen Abrahamin siemenelle sekä täällä että pyhässä maassa."

"Ja noin yksinkertaista satuako he uskovat?"

"Suo minun muistuttaa, että monta kaliifia on vähemmästä kukistettu."

Hagar Sulttaan oli vaiti pitkän ajan. Ei yksikään, eipä edes tuo viisas itämaalainen, nähnyt jälkeäkään siitä ankarasta taistelusta aina veriin saakka, joka taisteltiin tuossa sulkeutuneessa rinnassa. Kuprili oli oikeassa. Jos Hagarin olisikin onnistunut upottaa salaliitto verivirtoihin, olisi Muhamed IV:nnen valta-istuin ja henki jäänyt kaikkien epäluulojen ja kaikkien mullistuksien saaliiksi, niin kauan kuin hän seisoi jäljellä kaliifin rinnalla. Hänen valtansa oli kaliifin häviö.

Tämä pitkä äänettömyys katkaistiin sillä, että Hagar kysyi, koska suurvisiiri luuli salaliiton valmistuvan toimeensa.

"Meillä on nyt Ramadan, paastokuukauden loppu", oli Kuprilin vastaus. "Sinun palvelijasi ei tiedä pettäjien tuumista; mutta näihin asti ovat kaikki suuret mullistukset tapahtuneet Bairam juhlan, alussa, joka tapahtuu kolmen päivän perästä."

"Niin pian?… Sano minulle, Kuprili, tahdotko pakottaa minua antamaan sinun ja monen pään mennä hukkaan, sillä ole varma siitä, ett'en minä säästä! Taikka tahdotko ennemmin auttaa minua pelastamaan herraasi ja itseäsi?"

"Allah suokoon sinulle pitkää ikää ja onnellista hallitusta! Käske, minä tottelen!"

"Mikä laiva on paras purjehtia turkkilaisessa laivastossa?"

"Kapudan pascha pitää kaleeri Monastiiria muita laivoja parempana, sillä hän on kolme kertaa voittanut venetsialaiset. Monastiiri on ankkuroittuna Kultaisen Sarven luona."

"Hyvä! Istu alas kirjoittamaan määräkäskyä Murad Kapudan paschalle, että hän varustaa Monastiirin valmiiksi lähtemään matkalle huomen-illalla ennen keski-yötä. Minä tahdon itse valita siihen päällikön."

Kuprili kirjoitti määräkäskyn.

"Kirjoita vielä määräkäsky Jerusalemin uudelle paschalle, että hän viipymättä antaa etsiä Ruben Zevin ja hänen tyttärensäpojan jäännökset sekä hautaa ne kaikella kunnialla juutalaiseen kirkkopihaan."

Myöskin tämä määräys kirjoitettiin ja lähetettiin.

"Kuprili", jatkoi Hagar Sulttaan, "sinä jäät sulttaanin palatsiin vartioittuna huomis-iltaan asti. Minä tarvitsen sinun allekirjoitustasi muutamia hallitus-asioita varten."

Tämän voimallisen sulttaanittaren käskyissä oli niin uhkaavaa vakavuutta, ett'ei suurvisiiri uskaltanut niitä vastustaa. Mikä oli sulttaanittaren aikomus?

Nuo kaksi päivää vietettiin hiljaisissa valmistuksissa. Ei saanut kukaan kutsumatta tulla seraljiin eikä sieltä lähteä luvatta. Huomautettiin, että janitscharit saivat kaiken sisällä olevan palkkansa ja vielä kolmen kuukauden ennakkomaksun.

Viimeisen illan vietti Hagar herransa ja puolisonsa seurassa. Ei mitään muutosta ollut tapahtunut nuoren sulttaanin jokapäiväisessä elämässä. Kaunokirjoitus, ratsastusharjoitukset, miekkailu, koraanin oppiminen, kaikki kävi kuten ennen. Hän oli nyt 12-vuotias, aikaisin kehittynyt, oppivainen, ja hänellä oli selvä käsitysvoima ja hyvä pää. Luonto oli tullut epätasaiseksi, kuten usein siinä iässä: toisinaan kiivas ja maltiton, toisinaan lempeä ja hellä. Mitäpä ei tuosta lapsesta olisi voinut tehdä! Ja kuitenkin näkyi hänessä jo peritty taipumus itsevaltaisuuteen, sellainen, joksi koko ympäristö kasvattaa vallanperiää itämaisessa hovissa. Hän oli omavaltainen, ylpeä ja arvostaan pitävä, aivan hurja, kun hän suuttui. Isäin julmuutta ei löytynyt tässä hellässä lapsensydämmessä, mutta oli siinä paljon itsekkäisyyttä, paljon ylenkatsetta noita orjia kohtaan, jotka konttasivat hänen edessään lattialla. Hyvinpä hän tarvitsisi levollisesti johtavaa kättä, kasvattajaa, jota hänen täytyi kunnioittaa ja joka oli opettava häntä pitämään lukua ihmis-arvosta! Kuka palkitsi tuon johtavan käden, jos se häneltä vietäisiin pois? Hagarin sydän oli särkymäisillään, kun hän tuota ajatteli.

Hänen silmänsä olivat tänä iltana lakkaamatta tukehutettuja kyyneleitä täynnä. Niitä ei kukaan nähnyt, ne kuivuivat tuntemattomina pois piilossa olevassa lähteessään. Hän oli antanut herransa allekirjoittaa paperin, jonka sisältöä sulttaani ei tuntenut. Tuo ei ennen ollut tapahtunut; Hagar oli aina sanonut hänelle, että hänen nimikirjoituksensa, tugra, oli pyhä sekä ett'ei hänen koskaan tulisi sokeasti allekirjoittaa muitten sanoja. Nyt oli hän kysynyt Hagarilta paperin sisällystä, ja hän oli vastannut: palveliattaren ero. Hän ei muuta kysynyt, hän kirjoitti alle.

Hagar istui jakkaralla sulttaanin jalkojen juurella, siinä kun hän leposohvalla ääneti lepäsi. Hän nojasi päätänsä hänen polviansa vasten ja sulttaani leikitsi Hagarin pitkien, mustien hiuksien kanssa, kieritteli niitä sormiensa ympäri ja suuteli häntä tavan takaa poskille. Niin ei hän ennen tehnyt, kun hän noitten kiharain kanssa leikitsi lapsellisessa viattomuudessaan. Hän katseli Hagaria niin miettivänä, että Hagar vihdoin kysyi:

"Mitä varten sieluni sydän minua katselee?"

"Minä ajattelen iso-äitiäni Kösemiä. Sanotaan hänen olleen kauniin kuin sinäkin sekä että hänellä oli yhtä pitkä musta tukka. Ne tarttuivat hänen hiuksiinsa, hän puri heitä käteen ja ne kuristivat hänen akkunaverhon nuoraan."

"Tuo onneton! Hän rakasti kovin puolisoansa ja poikaansa."

"Mutta sanotaan, että hän tahtoi hallita valtakuntaa. Nainen ei koskaan saa hallita."

"Mutta jos hän hallitsee hyvin?"

"Ei, hänen ei koskaan sovi hallita. Sano minulle, oletko vapaana syntynyt?"

"Siinä maassa, jossa olen syntynyt, syntyvät kaikki vapaana."

"Mutta profeetta kieltää kaliifia ottamasta vapaata puolisoa. Oletko sinä synnyltäsi juutalainen?"

"Äitini oli syntyisin juutalainen, isäni oli kristitty."

"Tiedätkö mitä kerrotaan? Sanovat että juutalaisnainen on saanut aikaan kaikki epäjärjestykset Syriassa."

Hagar käsitti, että nuorta sulttaania oli valmistettu edeltäkäsin Hagarin kukistamista varten, vaikka eivät hänelle uskaltaneet vielä mainita Hagarin nimeä. Hän päätti ennättää vihollisensa.

"Tiedätkö myöskin", virkkoi hän, "että ne, jotka sanovat tuota, tahtovat kukistaa sinua valta-istuimeltasi?"

Poika punastui korviaan myöten.

"Kuka?" kysyi hän.

"Ne, jotka joka päivä sinulle valehtelevat. Minun herrani ja kaliifini, sinun pitää voittaman kaikki vihollisesi, mutta ei mitään voittoa saada ilman uhria. Mainitse minulle joku, joka sinulle on hyvin rakas!"

"Sinä", vastasi poika miettimättä.

"No siis täytyy sinun olla valmis uhraamaan minunkin. Jos minä sinulta otetaan, niin muista, että aina olen sinulle sanonut: kaliifi Muhamed, tule suureksi, tule jaloksi, tule viisaaksi, tule lempeäksi! Tule suuremmaksi, kuin kunniarikkaimmat edeltäjäsi! Älä tule ainoastaan yhtä urhoolliseksi ja voimalliseksi kuin he, mutta hallitse niin, että jotka ovat heitä kironneet, sinua siunaisivat!"

"Kuka tahtoo ottaa sinun minulta? Sano minulle yksi! Olen lyönyt hyenalta pään poikki", huudahti poika ja hänen kanta-isänsä Osmanin tuli salamoi hänen tummissa silmissään.

"En tiedä. Kentiesi suru, kentiesi kuolema. Niiltä kaliifini ei saata hakata päätä poikki. Mutta jos niin tapahtuu, lupaako herrani ja puolisoni, että saan tulla hänen uskollisimmaksi houriksensa paratiisissa?"

Poika suuteli häntä niin, ett'ei hän koskaan ollut häntä sillä tavalla suudellut ennen. Vielä oli tämä lapsen suudelma, mutta puolison autuus ja toivottoman äidin tuska juoksi Hagar Sulttaanin suonien läpi kuten tuli-virta. Tässä silmänräpäyksessä hän olisi tahtonut kuolla.

"Paha noita", torui poika, "miksikä et anna minun hakata päätä poikki niiltä, jotka tahtovat ottaa sinun minulta pois?"

"Sen vuoksi, että olen onnellinen… siksi, että rakastan sinua… siksi, että sinä minua, rakastat… siksi, että rakkaus on suurin, voimallisin voima taivaassa ja maan päällä. Nyt sen tiedän… Hyvää yötä!"

"Etkö tahdo valmistaa pään-alustani ja lukea ezaniani?" kysyi poika.

Uskolliselle palveliattarelle Sindarille tavallisesti uskottiin tämä kunnia-työ. Nyt, viimeisenä iltana otti Hagar hänen toimensa tehtäväkseen ja saattoi puolisonsa levolle. Hän nukkui väsyneenä Hagarin syliin, kahdentoista vuotiaan huolettomaan, onnelliseen, pettämättömään uneen.

Kun Sulttaani oli nukkunut, painoi Hagar vielä viimeisen polttavan suutelon hänen otsalleen ja sanoi neekerinaiselle:

"Sindar, me tapamme toisemme kerran Jumalan paratiisissa. Silloin tahdon sinulta kysyä, kuinka sinä olet hoitanut sieluni sydäntä."

"Henkeni hänen puolestaan!" vastasi neekerinainen itkien, viskasi itsensä hallitsiattarensa jalkojen juureen ja suuteli hänen viheriäisen silkkitunikansa liepeitä.

Hagar lähti, ja hänestä tuntui ikään kuin hän olisi jälkeensä jättänyt parhaan osan omasta itsestään. Sulttaani Muhamedilla oli kaksi viisasta opettajaa, Schami Hussein ja Chodscha Rihan. Suurvisiiri Kuprili tulisi pidettäväksi valtioperäsintä hoitamassa; mutta mistä löytää se, joka Hagarin jälkeen itsevaltaiseksi syntynyttä voisi muuttaa kansallensa siunaukseksi? Sellaista ei löytynyt osmanilaisten valtakunnasta.

Kaikki oli valmistettuna. Tunnin perästä hyvästijättönsä jälkeen lähti Hagar Sulttaan Sabinan ja henkivartiastonsa seuraamana seraljista ja ratsasti yön pimeydessä odottavan kaleerin, Monastiirin luo, joka vielä samana yönä sousi ulos Bosporille ja nosti kaikki purjeensa aamun koittaessa.

Samana aamuna hämmästyi heräävä Stambul ja varsinkin Sulttaani itse, eräästä hat-i-scheriffista eli julistuksesta kansalle, jossa padischa, vakuuttaen korkeaa mielipahaansa epäjärjestyksistä Syriassa, ilmoitti, että hän on hylännyt puolisonsa Hagar Sulttaanin sekä suonut hänen valita itselleen asuinpaikan sulttaanin valtakunnan ulkopuolella.

Sydän oli särkynyt, mutta valta-istuin oli pelastettu. Ollen jalomielinen, mutta heikko, ei Muhamed IV:stä tullutkaan sitä voimakasta ja viisasta hallitsiaa, joksi hänen ensimmäinen vaimonsa häntä tahtoi kasvattaa. Hänen voimakkaitten suurvisiiriensä Kuprilin ja Ahmedin aikana nousi osmanien valta vielä kerran voittoisana Eurooppaa vastaan, otti Kandian ja piiritti Wieniä, mutta kärsi tappion, jonka jälkeen se sitten on pirstaleiksi mennyt pala palalta kahden vuosisadan aikana. Muhamed IV:nen 39-vuotinen hallitus tuli sen käännekohdaksi. Hän kukistettiin valta-istuimelta 1687 ja hänen jälkeiseksensä tuli hänen veljensä Suleiman, joka 40 vuotta oli istunut suljettuna Stambulin seraljissa.

26. Verraton.

Mais que la glorie immortalise.

Kristiina kuningatar oli poissa. Missä? Sitä ei kukaan tietänyt. Sanottiin, että hänen matkustuksensa oli pakoretken tapainen, ja että hän ilohuudolla oli hypännyt rajan yli tanskalaiselle alueelle. Mitä varten? Oliko Ruotsi hänelle tuo ahdas puku, jonka nuori nainen halusta aukaisee saadaksensa vapaasti hengittää? Mutta sehän ei ollut mahdollista. Hänenpä piti tuleman takaisin, hän oli vuokrannut talon Tukholmassa.

Koko valtakunta ihmetteli, olisipa ihmetelty vielä enemmän, ellei kaikkien silmät olisi olleet kuninkaaseen luotuina. Ja kaikkien silmät Kristiinan ajoissa olivat hereillä. Niin monta vaaraa, voittoa ja voitonriemua, kuin silloin oli ollut, ravistaa kansaa. Siinä seisottiin vielä Eurooppaa vastapäätä; ei saatu vielä aikaa sulkeutua omiin vähäpätöisyyksiin. Suurvallan-aatos oli kasvanut kiinni jokaiseen ruotsalaiseen ja suomalaiset seurasivat hitaasti jäljessä. Jokainen mies merkitsi jotakin maailmassa, jokainen nainen kuului kuningattaren sukupuoleen. Niin ylhäisenä, niin loistavana oli nainen istunut Ruotsin valta-istuimella, ett'ei hänen nuppineulojansa halusta laskettu. Sellaiselle kuningattarelle tuli antaa paljon anteeksi hänen suuruutensa tähden. Kentiesi oli valtakunnalle onnellista, että hän astui alas korkeudestaan, mutta miksikä hän sen teki? Mitä hän tahtoi? Mitä hän etsi? Mihin ryhtyi hän nyt, vieraassa maassa? Muutamat sanoivat, että paavi aaveili jo Tukholman linnassa, ja nyt hän ottaisi Kristiinan ruumiineen sieluineen. Kustaa Aadolfin tyttären? Mahdotonta! Hän kyllä palajaisi, menisi avioliittoon Kaarle kuninkaan kanssa ja tulisi hänen kuningattarekseen. Se oli kyllä niin sovittukin; koko luopuminen oli vain tapa, millä hän tahtoi tehdä Kaarlea kuninkaaksi. Eipä hän saattanut mennä naimisiin sellaisen kanssa, joka ei ollut hänen arvoisensa.

Näin kulki lakkaamatta kaikkien katseet ja ajatukset kuningattaresta kuninkaaseen ja kuninkaasta jälleen kuningattareen. Ruotsin valtakunta ei koskaan ollut niin monarkillinen, kuin milloin kaikki näytti riippuvan naisen oikusta. Ei kukaan tahtonut uskoa silmiänsä, kun nähtiin suuren leveän valojuovan äkkiä selittämättömällä tavalla sammuvan pimeyteen.

Kristiina kuningatar pakeni sellaisella kiireellä, ikään kuin hän olisi tahtonut paeta itseänsä. Pelkäsikö hän, että hänen poismenoansa olisi tahdottu estää? Mahdollista. Neuvoston mielestä olisi ollut parempi, että hän olisi eläkkeensä tuhlannut kotona, kuin muualla. Todenmukaisempaa oli, että hän pelkäsi omaa huikentelevaisuuttaan. Hän oli antanut vaikuttaa itseensä jo kerran ennenkin, ja luopumista, poislähtöä, uskonmuutosta vastaan puhui hänen sydämmessään hänen vannomansa velvollisuudet.

Huhu riensi juoruellen! Sanottiin hänen lähteneen miehen vaatteissa tuntemattomana Tanskan kautta. Siihen lisättiin, että kuningas Fredrik turhaan oli ratsastanut häntä nähdäkseen, että kuningatar Sofia Amaalia vielä uteliaampana oli pukenut itsensä ravintolaneitsyeksi ja palvellut Kristiinaa aterian aikana ruokapöydässä. Kerrottiin, että tuo ylhäinen pakolainen oli antanut leikata pitkän tukkansa saattaaksensa paremmin piilottaa loput miehen peruukin alle sekä että hän oli sanonut empivälle kammaripalvelialleen: "Leikkaa, Juha, leikkaa! Säästäisinkö minä hiuksiani, kun olen antanut pois kruununikin?"

Hänen ensimmäinen levähdyspaikkansa oli Hampurissa, Heinäkuussa 1654, rahakauppiaan Antonio Texeiran luona, joka oli lähinnä Ruben Zeviä rikkahin juutalainen maailmassa. Siellä hän naisen puvun ohessa myöskin otti takaisin arvonsa ja nimensä. Vähitellen kokoontui hänen ympärilleen uusi hovi, missä Saksan monet pienet ruhtinaat tulivat häntä tervehtimään. Ja taaskin, mutta vieraalla maalla, alkoi pitkältä kunnian-osotuksia ja huvitteluja. Kristiina oli jälleen kuningatar, mutta nyt vapaa. Vapaus oli hänen persoonallinen voittonsa; kaikkien muitten tuli, sidottuina ankariin hovitapoihin, tunnustaa häntä yksinhallitsiaksi.

Ja kuinka siinä kumarrettiin tuota korkea-arvoisuutta, joka oli ilman valtaa! Vielä ei mitään muutosta näkynyt. Euroopan oppineet, jotka tähän asti olivat ylistäneet valta-istuimella olevia hyveitä, ylistivät nyt vallanluopumista sankarityönä, jolla ei vertoja ollut. Sillä tavalla Kristiina juuri tahtoi tulla käsitetyksi. Mutta neron kuningatar vaati vieläkin veronsa hallitsevana kuningattarena.

Rikas hampurilainen oli ottanut vastaan häntä kuninkaallisesti, ja Kristiina tahtoi osottaa hänelle kiitollisuuttaan.

"Texeira", sanoi Kristiina hänelle, "onni on lahjoittanut teille kaikki ne edut, joita kuolevaiset tavoittelevat. Minä olen liika köyhä panemaan mitään siihen lisäksi; mutta jos teillä vielä on joku toivo täyttämättä, niin sanokaa minulle se, jotta voisin tehdä kaikki, mikä minun vallassani on, täyttääkseni toivoanne."

"Minulla oli toivo", vastasi juutalainen hovitavan mukaan, "mutta se on jo täytetty paremmin, kuin olisin ansainnut ja odottaa saattanut. Minä toivoin, että kerran teidän majesteettinne jalkojen juurella saisin osottaa etevimmälle kuningattarelle kunnioitustani, ja minulle on tapahtunut se tavaton kunnia, että olen saanut ottaa vastaan häntä halvassa kodissani."

"Se ilahuttaa minua", sanoi kuningatar, "että pidätte vierailuani kunnian-osotuksena teitä ja teidän uskonheimolaisianne kohtaan. Te tunnette, että olen vapaa kaikista ennakkoluuloista. Juutalaiset ovat maailman vanhin aateli; jokainen teistä on ruhtinaallista sukuperää; te ennen muita. Mitä saatan tehdä puolestanne? Jos olisitte kristitty, saattaisi löytyä joku keino. Mutta mitä sanotte, jos minä Espanian kuninkaan saisin antamaan teille uuden arvonimen?" Kristiina hymyili ja kosketti viuhkallaan Texeiran olkapäätä. "Jerusalemin protektori?"

Texeira oli ääneti hetkisen, hän oli sekä hämmästynyt että ujoillaan.

"Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne; tuo arvonimi ei ole aivan uusi. Keisari tarjosi kaksikymmentä vuotta sitten saman arvoisuuden Ruben Zeville Regensburgissa, ja hän kieltäytyi sitä vastaan ottamasta."

"Mitä, Ruben Zevikö? Mutta sehän ei estä minua toimittamasta samaa kunnioitusta sille, joka sen paremmin on ansainnut."

"Suvaitkaa vielä kerran suoda anteeksi teidän majesteettinne halvimmalle palvelialle! Ei kukaan ole saattanut paremmin ansaita sellaista kunniaa, kuin Ruben Zevi, joka on antanut henkensä ja koko äärettömän rikkautensa voittaaksensa takaisin Jerusalemin. Se oli mieletön yritys; minä aavistin edeltäkäsin, miten sen asian piti käymän ja kielsin ystävääni Zeviä siihen ryhtymästä. Mutta teidän majesteettinne viisaudessaan kyllä käsittää, ett'en minä tämmöisten tapahtumien perästä, jotka ovat koskeneet koko meidän heimoamme, saata vastaan ottaa arvonimeä Jerusalemin protektori."

Kristiina oli kokenut niin paljon näinä viimeisinä kuukausina, ett'ei hänen huomionsa voinut ulottua noin etäisiin asioihin. Nyt kuuli hän Texeiran kautta tuon uuden Messiaan esiintymisestä ja Ruben Zevin kukistumisesta. Koko tuo monimutkainen hallituksen järjestys, jonka Ruben Zevi oli rakentanut kullan kaikkivallalla, oli hänen kanssaan musertunut sirpaleiksi. Hänen ääretön rikkautensa oli vähemmässä kuin vuodessa virrannut pois kuten kuiviin juossut järvi tuohon kaikkia nielevään itämaiseen pälkähäseen. Ja juutalaiset sekä kristityt olivat kuten korppikotkat anastaneet lopun saaliista. Texeira ei maininnut, että hän itse juuri par'aikaa yöt päivät oli innokkaasti toimessa saadaksensa periä ystävänsä Zevin aarteita kolmesta maailman-osasta.

"Ei", sanoi Kristiina miettiväisenä, "älkäämme enään ajatelko protektoria. Euroopalla on kyllin siitä yhdestä, joka on Englannissa. Vahinko Ruben Zevistä. Se oli kuitenkin suuri aatos, tuo, että hän tahtoi koota kansansa ja asettaa heitä voimaansa kaupunkiinsa, Jerusalemiin. Minä olisin tahtonut lainata hänelle sotajoukkoni; siinä, olisi ollut jotakin tehtävää Wittenbergille ja Köningsmarkille. Ja minä olisin asettanut Emporagriuksen paaviksi sinne, päästäkseni hänestä… Muistaakseni Zevillä oli tyttärentytär, joka tuli odaliskiksi eli orjattareksi sulttaanin luo."

"Hän tuli sulttaanin ensimmäiseksi puolisoksi. Uskonheimolaiseni kiittävät häntä voimakkaaksi ja viisaaksi hallitsiattareksi. Hän hallitsi Turkinmaata yksinvaltiaana kuusi vuotta, mutta lienee nyt tullut kukistetuksi."

"Ja luultavasti kuristetuksi?"

"Todenmukaisesti kyllä. Hänen kohtalonsa on tuntematon."

"Sitä kyllä saattoi edeltäpäinkin arvata. Mutta Texeira hyvä, mitä saatan minä tehdä miehen puolesta, joka on ensimmäinen Israelissa? Kansalais-oikeutta tuossa sianlihaa syövässä ja olutta juovassa Ruotsissa, en teille saata toimittaa. Mutta jotakin muistuu mieleeni. Te rupeatte kristityksi, ystäväni; usko kuin usko, kaapu kuin kaapu, katolilaiseksi esimerkiksi; se on mukavin keino millä syntinsä anteeksi saa. Totelkaa hyvää neuvoa! Minä luulen olevani hyvissä kirjoissa hänen kaikkien kristillisimmän majesteettinsa, Espanian kuninkaan luona, ja olen melkein varma siitä, että voisin asettaa teitä Perun maaherraksi."

"Kiitän teidän majesteettianne alammaisesti. Nykyään katson suurimmaksi armon osotukseksi, mikä voisi tulla Hampurille ja minulle osaksi, sen, että teidän majesteettinne suvaitsisi ylhäisellä läsnä-olollaan kunnioittaa kaupungin alhaista hyvästijättö-juhlaa, joka huomenna pidetään Wandsbeckin luona teidän majesteettinne poislähdön vuoksi."

Kristiina nauroi.

"Tunnustakaa, rakas pankkiirini, että olette yhtä auttamattomasti kadotettu, kuin kyltymätön. Eipä edes Perun kaivokset saata pelastaa sieluanne. Hyvä. Minä tulen juhlaan. Ja jos tahdotte aina edelleenkin olla minun hovipankkiirini, niin kehittäkää taitoanne hauskutella tuota ahnasta neuvostoa Tukholmassa minun eläkerahoillani. Minä vakuutan, että siellä olette löytävä ansiollisia uskonheimolaisia."

Hyvästijättiäiset, jotka pidettiin Wandsbeckissa Hampurin ulkopuolella Heinäkuun 16 päivänä 1654 olivat loistavimmat, mitkä tuo vanha kauppakaupunki miesmuistiin oli viettänyt ja Kristiina kuningattarelle ensimmäinen esimaku Eurooppalaisesta komeudesta ulkopuolella hänen lumimaatansa. Kaikki, mitä pohjois-Saksa saattoi esittää ruhtinaallista, aatelista, korkeaporvarillista, oppinutta, kunniassa pidettyä ja loistavaa, oli silloin koossa tuossa uhkeassa juhlassa. Imartelevia puheita, vertauskuvia ja kunniaportteja vaihteli tanssin, ilotulitusten ja muitten huvitusten kanssa kello yhteen yöllä. Kuningatar oli ihastuttava, sukkelapuheinen, rakastettava, alhainen ja iloinen. Itse majesteetti näkyi unhottuneen tässä lukuisassa juhlapukuun puetussa ihmisjoukossa, näissä vapaissa lehevissä lehtikäytävissä, tässä pohjoiselle silmälle oudonlaisessa kesähämärässä, jota nuo kirjavat lamput eivät kokonaan saaneet poistumaan puiston varjoista. Mutta kuningaskatse oli kuitenkin jäljellä noissa suurissa miettivissä silmissä, aina hereillä, aina oma itsensä huulien hymyillessä ja kielen leikkiä lasketellessa. Kaikkialla, missä hän näyttäytyi, annettiin hänelle kunnioittavasti sijaa. Nyt ei hän sitä näkynyt vaativan; hän oli päättänyt voittaa uuden valtansa, maailman, tässä ensimmäisessä kokeessaan ulkomaisella pohjalla. Hänestä oli ainoastaan yksi arvostelu, ja se lauloi hänen ylistystänsä. Hänen neronsa oli tunnettu, sitä oli kyllin ylistetty jo ennen; mutta hänen persoonallisuutensa oli tuntematon tähän asti useimmille. Ja hänestä oli sanottu… niin mitäpä kaikkea pahaa ja rietasta olikaan valehdeltu tuosta viehättävästä kuningattaresta, jonka olentoon näkyi yhdistyneen suurimmat kuninkaalliset hyveet ja rakastettavin kansakunnallinen seurustelutaito! Kristiina ansaitsi ja sai monta ihailiaa Wandsbeckissa. Jos panettelu uskalsi kuiskata jotakin, piiloutui se häpeillään varjoon ja kyykistyi taajojen tähtien taakse. Westfalin rauhansopimuksen tekiät olivat läsnä ja ylistivät hänen rauhanrakkauttansa. Bremenin kaupunki, jota hän äsken oli puoltanut vasten ruotsalaista neuvostoa, puhui koko Saksan puolesta ja selitti valtaneuvoksensa kautta Kristiinan Germaanilaisen juuren jaloimmaksi vesaksi. Unohdetut olivat sodan verivirrat ja kiskomiset, kaikki puoleksi parannetut haavat, kaikki ihmis-onnen hävitykset. Hän oli rauhanperustaja, joka oli uupuville kansoille toivoa antanut; hän oli aikakautensa vapaa ajatus ja loistava keskipiste; hän oli ainoa kuolevainen, joka oli astunut alas valta-istuimelta ja kuitenkin jäi majesteetiksi. Wandsbeckin voitti loistavuudessa jälkeenpäin suuremmat kunniapidot, mutta se oli kuitenkin ensimäinen näyte-osa ja ensimmäinen käsien taputus pitkän esiintymisen aikana Euroopan näyttelyradoilla.

Kutsuttujen vieraitten joukossa oli Hessen-Eschwegen maakreivi Fredrik sekä hänen puolisonsa Eleonoora Katariina, Kristiina kuningattaren orpana ja yhden-ikäinen kasvattisisar, pfalzilaisen perheen murhelapsi. Tämän ruhtinattaren ensimmäinen nuoruudenhairahdus oli nyt unhotettu ja peitetty sen kautta, että hän oli joutunut naimisiin yhtä huikentelevaisen ruhtinaallisen puolison kanssa, mutta liitto ei ensinkään ollut onnellinen. Kristiina oli tehnyt kaikki mitä saattoi, poistaaksensa orpanansa huonon maineen, ja teki sen nytkin. Hän meni tuota häpeillään olevaa ruhtinatarta vastaan, tarttui häneen tuttavallisesti käsikoukusta ja saattoi häntä lehtimajaan, joka oli kylliksi avoin, niin että olivat kaikkien nähtävissä ja kuitenkin tarpeeksi erillään, suodaksensa heidän häiritsemättä keskustella.

"Minun kauniilta Nooraltani on siivet leikattu sitte kuin viimeiseksi juoksentelimme Stegeborgin mäillä", alkoi kuningatar, ikään kuin milloin tahdotaan nostaa pystyyn puoleksi taittunutta ruusua. "Mitä kuvastimesi sanoo? Älä anna sen luulotella, että olet vanhentunut. Minä pyydän sinua, älä pidä liika kiirettä; muista, että nuoruutesi myöskin on minun!"

Ruhtinatar oli vaiti, silmät alas päin luotuina, pidätettyjä kyyneleitä täynnä.

"Etkö ole onnellinen, Noora?"

Sama äänettömyys. Paitsi tuota molemmilla olevaa liehuvaa luontoa, olivat he niin erilaisia kuin kasvattisisarukset olla saattavat.

"Eikö hän ole sinulle uskollinen, sano? Minä tunnen vaimoja, jotka ylistävät miestänsä, kun hän ei lyö vaimoansa."

Eleonoora Katariina tahtoi puolustaa itseänsä sillä, että hän puolusti valittuansa.

"Puolisoni on ritarillinen", kuiskasi hän, koettaen hymyillä.

Kristiina tukehutti pahan leikinlaskun; hän ei tahtonut loukata, hän tahtoi hyvittää.

"Se ilahuttaa minua", jatkoi hän. "Kaikkia muuta saattaa anteeksi antaa, paitsi halpamaisuutta. Minä pidän kevytmielistä aatelismiestä parempana kuin siveää ulkokullattua. Onnellista on olla vapaana; mutta jos kerran on jalkaraudat, niin on kuitenkin paras asettaa siten, että kädet ovat vapaat. Muistatko vanhaa Wolfenbütteliä, ratsumestaria, joka Rönössä opetti meitä ratsastamaan, siihen aikaan, jolloin me vielä käytimme puuteroittua hiuspussikkoa, pöhöhihoja ja pitkiä helminauhoja? 'Ohjat lujalla, pikku armo, jos se heti lähtee menemään; mutta taputtakaa sillä välin sitä kiltisti kaulalle!'… Oletko unohtanut ratsastustaidon, Noora?"

"Olen unhottanut kaiken, paitsi sinun hyvyytesi, Kristiina. Oli aika, jolloin mielestäni olin sinun vertaisesi. Nyt ei ole sinulla vertaista koko avarassa maailmassa. Sinä olet enemmän kuin suuri… sinä olet verraton…"

"Niin, ilman puolisoa, ilman miestäni Abrahamia, jota Saara nimitti herraksensa! Siinä olen onnellisempi sinua. Mutta lohduta itseäsi, Noora; minä en saa, kuten sinä, poikaa tahi tytärtä, joka kerran tulisi minua suuremmaksi. Ole tyytyväinen siihen kohtaloosi, että kerran saat jalostuttaa saksalaista ruhtinasperhettä ruotsalaisella Vaasaverellä. Parempi on jättää jotakin suurta jälkeensä, kuin että itse on suuri… Verraton! Mistä sait sen sanan? Ilman vertaista, ilman puolisoa olen minä neitsyydessäni… ilman vertaista vapaudessani… niin, miksikä en verraton koko maailmassa? Eihän löydy kahta luotua kappaletta aivan yhtäläistä. Minun kaunis ruusuni, lotkolehtinesi, jos tuo sinulle iloa tuottaa, niin muista, että olet keksinyt minulle oikean sanan! Se on tuleva mielilauseekseni… Verraton, ruotsiksi makalös, saattaahan siitä tehdä kreikkaakin, mákelos… Minun täytyy antaa painaa se rintarahaan; se on minun phenixeni…"

Ja hän lähti mitä parahimmalla tuulella sukulaisensa kanssa käsikoukussa juhlan hyörinään. Ruhtinatar Eleonoora Katariina tunsi itsensä samalla hyvitetyksi ja alakuloiseksi. Verraton? Niin, noin osaa ottavainen ja etevä; noin muita hyvittävä ja kuitenkin — itse yksin kaikki!

Seuraavana aamuna oli Hampuri jälleen liikkeellä sanoaksensa vieraallensa oikein loistavasti viimeiset jäähyväiset. Mutta Texeiran talossa kuului ainoastaan ahkerien kynien ritinä, jotka kaikkien konttoorin pulpettien luona kirjoittivat määräyksiä miljoonien sisään keräämisestä Ruben Zevin raunioista. Kuningatar oli kadonnut päivän ensi koitossa; itse oli hän miehen vaatteissa ja ainoastaan miesten seuraamana.

Kauemmaksi emme saata seurata tätä loistavaa tähteä hänen kaarevalle lankeemuksensa radalle; — emme Brüsseliin, jossa hän isä Guèmesin edessä valalla luopui isäinsä uskosta; — emme Innsbruckiin, jossa hän uskonsa heittäneen Lukas Holsteiniuksen edessä julkisesti vannoi uskovansa kiirastuleen, pyhimyksiin, paavin voimaan edustajana ja yksin autuaaksi tekevään katoliseen kirkkoon, joka oli selittänyt hänen isänsä Antikristukseksi; emmekä hänen tuloonsa Romaan, jossa hän sai nimen Kristiina Aleksandra; — emme hänen tuloonsa Parisiin, jossa hän kummastutti kaikkia eikä itse kummastunut mistään; — emme hänen mainioon tiede-akatemiaansa Romassa; — emme hänen onnettomaan vieraissa käyntiinsä Ruotsissa, kun hän kummitteliana tuli tavottelemaan sen ja Puolan kruunuja; — emme hänen kiistelemiinsä paavin kanssa, hänen pettyneisiin mielikuvituksiinsa ja maineen epäluotettavaisuuteen; — emme hänen yksinäiseen vanhuuteensa ja kaiken maailman komeuden katoavaisuuteen; — emmekä edes hänen viimeisten vuosiensa totiseen elämänkertomukseen, jonka hän omisti Jumalalle, koska koko maailmassa ei löytynyt kuolevaista, jolle hän olisi tahtonut kokonaan itsensä uskoa, taikka jota hän olisi saattanut pitää oman itsensä vertaisena, vielä vähemmän itseänsä arvollisempana. Hän oli nyt, 1654, niin täydellisesti eheän valmis luonne, kuin ihminen olla saattaa elämänsä 28 ikävuodella, sellaisen elämän, joka yhäti tuottaa uusia odottamattomia tapauksia, uusia opetuksia. Perustus oli laskettu, päällysrakennus oli jäljellä rakennettavana. Hän oli tuo "verraton", — "kymmenes runotar", — "ruotsalainen Minerva", — "jumaiien sankaritytär", — "pohjolan Sibylla", — "kuninkaitten kuningatar", — "taivaallinen sankaritar, toinen aurinko", — "Christina coelestis heroina, alter sol." Hän oli Phenix, joka lensi ylös roviosta, ja sen yläpuolella oli luettavana kreikkalaisella kirjoituksella mákelos, makalös, verraton.

Kreikkalainen sana mákelos merkitsee aitausta, ja romalaiset tekivät siitä sanat: maceria, puutarhamuuri, macellum, ruokakauppatori. Minkä merkityksen tuo oppinut kuningatar lienee tunnustanutkin näille julkeille johtomuodoille, jotka eivät saattaneet olla hänelle tuntemattomia, niin varma on, että aitausta vähimmän sopi verrata hänen sitomattomaan vapauteensa. Mutta aitaus saattoi saada kauniin merkityksen, jos sitä selitettiin siten, että se oli suojeliana, ja siinä Kristiina löysi selitystä sfinksin arvoitukseen. Hän tahtoi olla suojeliana kaikelle, mikä oli suurta ja ylevää työssä ja ajatustavassa, taiteitten ja tieteitten suojeliana, vapaan ajatuksen ja aikakauden korkeimman valistuksen suojeliana; se oli hänen mákelos'insa, hänen maalinsa ja kunniansa. Jos oikeutetuiksi tunnustetaan Thorildin sanat: kappaleen ansio on sen tarkoitus, elämän korkein päämäärä on elämän totuus; silloin historia, joka puuttuvaisuudet pohtaa, ennemmin käsittelee niitä kuvailun varjoina ja tuo valoon sen, mikä saattaa kestää jälkimaailman silmien edessä. Silloin Ruotsi on muistava, että Kustaa Aadolfin tytär istui kuninkaallisen ylevänä sen valta-istuimella, itse kruunattuna uudella laakeriseppeleellä, sen mahtavuuden loistavimpana aikana. Silloin Suomi ei ole unhottava, että se häneltä, kun hän vielä oli lapsi, mutta sen ansiollinen lapsi, sai ensimmäisen kansalais-oikeutensa tieteitten maailmantasavallassa. "Minun sydämmessäni hänellä on sija", sanoi hänestä tuo aina suuri-aatteinen Geijer. Ja paremmin kuin mikään muu, on tämä historian kirjoittaja kuvannut hänen asemansa, kun hän sanoo: "itse ladellen liiallisuuksien välillä, oli Kristiina sen vaarallisen suuruuden kuva, johon Ruotsi oli noussut."

Korkea, häikäisevä inhimillisen suuruuden ja inhimillisen heikkouden haamu, jota niin hillitsemättömästi on ihailtu, niin säälimättömästi paneteltu, sinä, jonka haudalle kaksi vuosisataa on lunta tuiskuttanut, voimatta jälkiäsi poistaa tahi antaa sinusta täydellisesti selvää, täydellisesti oikeaa kuvaa, — älä suutu, jos aikojen ja sydämmien salasopukoista aarteita etsivä on kysynyt aikakautesi tähdiltä sinun arvoituksesi selitystä ja siinä löytänyt kyvyn ja puutteellisuuden, jotka kaiken selittävät! Stella inclinant… Nimitä tähtien vaikutusta luonnon taipumuksiksi, niin seisomme yhdeksännentoista vuosisadan aaltoilevalla pohjalla.

Sitä Kristiinaa, jota maailma on ihaillut ja herjannut, on Voltaire kuvannut niin leikillisen sujuvasti ja niin osaavan todellisesti, ettei mikään valokuvaaja olisi onnistuneemmasti voinut asettaa valoja ja varjoja. [Lacrombe, Chirstine, siv. 241.]

A s'a jupe courte et légere; A son pourpoint, à son collet; Au chapeau, chargé d'une plume; Au roubain ponceau qui pendoit Et par devant et par derriere; A sa mine galante et fiere D'amazone et d'avanturiere; A ce nez de concul romain A cette fierté d'heroine A ce grand oeil tendre et hautaine Soudain je reconnus Christine: Christine des arts le maintien, Christine qui seda pour rien Et son royaume et son église, Qui connut tout et ne crut rien, Que le saint père canonise, Que damne le lutherien, Mais que la gloire immortalise.

Tämä on:

Hänen lyhyestä ja kevyestä hameestaan; liivitakistaan ja kaulustimestaan; sulalla koristetusta hatustaan; punaisista nauhoistaan, jotka riippuivat eteen ja taakse päin; hänen miellyttävästä, ylhäisestä, puolittain amatsooni- puolittain seikkailia-muodostaan; hänen romalaisen konsulin nenästään; tuosta jumalatarmaisesta uhkeamielisyydestä; hänen hellästä ja ylpeästä katseestaan tunsin heti Kristiinan, vapaitten taiteitten tuen, Kristiinan, joka ilmaiseksi jätti valtakuntansa ja kirkkonsa; hänen, jonka pyhä isä selittää pyhimykseksi, jota lutherilainen tuomitsee, mutta jonka maine vie kuolemattomaan kunniaan.

27. Uusi elämä.

Minä olin kuollut, ja katso, minä elän!

Muutamia päiviä ennen mikkeliä esiintyi Karjan pitäjässä Uudella maalla sotapappi Pietari Luth. [Ei saa sekottaa tätä Skaran saman nimelliseen lehtoriin.] Hän oli noin 40 paikoilla oleva mies, pitkä, laiha, kalpea, paljon oppinut, mutta vielä enemmän kuin oppinut oli hän innokas uskossaan. Hänen oppinsa ja suuret lahjansa olisivat aikaisin vieneet hänen suomalaisen kirkon kunniapaikkoihin, ellei hän ennemmin olisi tahtonut saarnata mestarinsa käskyjä noille vihasta, kostosta ja ryöstöstä raa'aksi tulleille sotilaille, jotka parahiten häntä tarvitsivat. Hän, joka kymmenen vuotta ennen niin urhoollisesti ja uhkamielisesti oli mennyt tappotanteren vaaroja vastaan, sitoaksensa haavoitettuja ja lohduttaaksensa kuoleman kanssa taistelevia, oli nyt tullut ruskean hevosen ratsastajan julkiseksi viholliseksi. Mihin hän tuli, saarnasi hän rakkauden ja rauhan evankeliumia siten, kuin hänen aikakautensa sitä tahtoi kuulla. Hän ei ollut noita itkuun meneviä, hän oli kangistunut elämän ja kuoleman taistelussa, mutta kivilohkare-kummun alla oli hänellä makean veden lähde. Miksikä hän tillittäisi? Oli kyllä puutetta ja hätää ilman häntäkin. Kovakouraisena ja pelkäämättömänä, kuten se sukukunta, jolle hän puhui, viskasi hän alas tomuun kaiken, joka ei ollut juurineen kiinni iankaikkisissa kallioissa.

Tämä voimallinen saarnaaja oli matkalla Tammisaareen, mennäksensä sieltä suomalaisten sotajoukkojen muassa Tallinnaan, mutta hän viipyi muutamia päiviä Karjassa sillä välin kuin ruodut kokoontuivat. Tähän aikaan oli lyhyt rauhanlepo jälleen ohitse. Kaarle X Kustaa oli lähtenyt sotaan Puolaa vastaan; venäläisiä odotettiin, kaikki oli jälleen miekan kalsketta ja sotamelua. Pietari mestari saarnasi mikkelinpäivänä Karjan kirkossa "suurimmasta taivaan valtakunnassa", mutta hänellä oli samalla selitettävänä Mikaelin taistelusta lohikäärmeen kanssa. Lohikäärme oli sota, lohikäärme oli ruskean hevosen ratsastaja. "Voi sinua, hävittäjä! luuletkos, ett'ei sinun pidä hävitetyksi tuleman! Ja sinuas, ylenkatsoja! luuletkos, ett'ei sinua ylenkatsota? Kun olet täyttänyt hävityksesi, niin sinun myös pitää hävitetyksi tuleman; koska sinä olet täyttänyt ylenkatsees, niin sinun pitää jälleen katsottaman ylen. Katso, heidän sanansaattajansa huutavat tuolla ulkona, rauhan enkelit itkevät haikeasti. Polut ovat autiona eikä teillä ole yhtään rauhaa. Maa suree ja nääntyy. Libanooni häpeää ja lakastuu, Saron on kuten kanerva-nummi, Basan ja Karmeli ovat hävitetyt. Nyt tahdon minä nousta, sanoo Herra: nyt minä tahdon itseni korottaa, nyt tahdon minä korkiaksi tulla. Oljista olette te raskaat, korsia te synnytätte; tulen pitää teitä kuluttaman teidän ylpeytenne kanssa, sillä kansa pitää poltettaman kalkiksi, niinkuin hakatut orjantappurat tulella sytytetään. Kuka on meidän seassamme, joka saattaa asua kuluttavan tulen ääressä? Herra on tuomitseva pakanain seassa ja rankaisee monta kansaa ja heidän pitää vannaiksi miekkansa tekemän ja keihäänsä viikahteiksi. Kaikki sota ja meteli ja veriset vaatteet pitää poltettaman ja tulella kulutettaman."

Tyytymättömänä noihin Esaiaan salamoihin, kutsui saarnaaja vielä lukuisasti kokoontuneen yleisön raamatunselitykseen Uuskylän taloon, joka oli suurin koko rannikkoseudussa. Kansanjoukot tulvasivat sinne ja asettuivat taivas-alle aukealle mäenrinteelle metsän syrjään talon luo. Tämä oli yksinkertaista kuten ensimmäisten kristittyjen aikana. Eräs kukkulalla oleva kivilohkare oli samalla saarnastuolina ja alttarina; siinä makasi nyt Kustaa II Aadolfin raamattu avoinna kiven päällä. Aikaisin laskeutuva syys-aurinko laski punaisen hohteensa lakastuville lehdille, karkeasti salvotulle rakennukselle ja äänetönnä kuuntelevan, hajaantuneen kuunteliajoukon ylitse.

Iltatuulonen tarttui sanoihin ja saattoi ne alas vierua myöten. Puhuja käytti Jobin kirjasta otettuja Zofarin sanoja, kurittaaksensa ajan pöyhkeyttä.

"Etkös tiedä sen aina niin käyneen siitä ajasta kuin ihminen on pantu maan päälle, että jumalattomain kerskaus ei ulotu kauas; ulkokullattuin ilo on silmänräpäykseksi. Jos hänen korkeutensa ulottuisi taivaaseen ja hänen päänsä pilviin, niin pitää hänen viimein katoaman kuten loka, niin että ne, kuin ovat hänen nähneet, sanovat: Kussa hän on? Niinkuin uni katoaa, niin ei häntä pidä löydettämän, ja niinkuin unennäkö pitää hänen raukeaman. Se silmä kuin hänen nähnyt on, ei pidä häntä enään näkemän ja hänen huoneensa ei pidä häntä enään näkemän. Jos kohta hänen luunsa ovat täynnä nuoruuden voimaa, pitää niitten kuitenkin hänen kanssaan maassa makaaman!"

Sitten siirtyi hän apostolien sanoilla rakkauteen, joka oli ensimmäinen ja suurin käsky; — tuo käsky, jonka itsekkäisyys kieltää ja jota sota julkisesti ivaa. Etkö tiedä, että "Jumala on rakkaus, ja se joka pysyy rakkaudessa, hän pysyy Jumalassa ja Jumala hänessä?" Etkö ymmärrä, että "jos minä kaikki salaisuudet tietäisin ja kaiken tiedon ja minulla olisi kaikki usko, niin että minä vuoret siirtäisin, eikä olisi minulla rakkautta, niin en minä mitään olisi?" Jos joku luulee olevansa profeetta tahi hengellisesti lahjoitettu, hän ajatelkoon Herran käskyä: "Vaikka profetiat lakkaavat, ja kielet vaikenevat, ja tieto katoo, ei rakkaus koskaan väsy." Taivaassa ja maassa on se suurin ja ainoa, se iankaikkinen, joka ei koskaan katoa.

Saarnaaja lopetti esittämällä nöyrää, rakastavaa lasta suurimpana taivaan valtakunnassa. Hänen sanansa lankesivat tuohon itsekkääseen, kovasydämmiseen aikakauteen, kuten raesade ohdakkeita kasvaville kentille, mutta samalla myöskin kuten kevätsade sulavalle jäälle. Näissä sanoissa oli jotakin tuosta kaikkia sovittavasta, yhdistävästä voimasta, joka selittää, mitenkä kansat kukistumatta voivat kestää kovia koetuksen aikoja.

Varjot kävivät tummemmiksi, ilta-aurinko vaipui, hämärä tuli, kansanjoukot virtailivat vierua pitkin pois, kuten vesipurot. Uuskylää käytettiin usein lepo-asemana matkustusmatkoilla, ja nyt, raamatunselityksen aikana, oli tullut yhdet vaunut, joita seurasi muutamia ratsumiehiä. Kun selitys oli loppunut, tuli saarnaajan luo nuorehko nainen. Hänen silkkivaatteella sisustettu matkatakkinsa, joka pohjois-saksalaisten tavan mukaan oli vedetty pään yli "huikeksi", ilmaisi, että hän oli seudun aateliston jäseniä.

"Mestari Pietari Luth", sanoi hänelle nainen, "minä kiitän teitä sanoista, joissa oli henkeä ja elämää. Olette kerran minulta kysynyt, olenko Jumalan lapsi. En ole sitä milloinkaan ollut sitte ensimmäisen lapsuuteni ajan. Mutta nyt tulen luoksenne, kuten maailman merellä kadotettu pirstale ja kysyn teiltä, tahdotteko osottaa minulle tien sen rakkauden luo, joka on kaikkea taitoa parempi, joka ei koskaan katoa."

Pietari mestari ei ollut tottumaton tuollaisiin kysymyksiin.

"Jos sinä olet", sanoi hän sielunpaimenen tuttavallisella puhuttelulla, "jos sinä olet samarialainen nainen, joka tulet vettä ammentamaan Jakobin lähteestä, niin muista, ett'en minä ole vapahtajasi. Mene hänen luoksensa, niin olet iankaikkisen elämän saava."

"Pitkän pitkä on matka Jumalan luoksi", huokasi nainen, "ja minä olen kovin väsynyt. Antakaa minulle tippa elämän vettä!"

"Ei kukaan saata antaa, mitä hän antaa; mutta mitä minulla on, tahdon sinulle antaa. Istu tähän ja usko itsesi minulle!"

He istuivat kivelle kellastuneen koivun juurelle. Alkoi tulla pimeä ja tähdet rupesivat tuikkamaan taivaalla. Pietari mestari ei erottanut tuntemattoman kasvonpiirteitä, mutta tunsi hänen läheisyydessään kummallisen painon, ikään kuin se olisi virrannut jostakin suuremmoisemmasta kyvystä. Tämä ei ollut sellainen kuin muut. Noilla nöyrillä sanoilla oli vieras kaiku, jota hänen äänensä vastusti, se kun ilmaisi enemmän tottumusta käskemään kuin anomaan. Pietari mestari odotti kysymyksiä, mutta nainen oli kauan ääneti. Hänen täytyi nähtävästi ponnistella voimiansa saattaaksensa paljastaa sydämmensä tilaa.

"No siis", sanoi mestari vihdoin, rohkaisten itseänsä vahvalla uskollaan. "Sinä sanot, että olet etsivä henki. Mitä muuta sinä olet? Ketä etsit?"

"Mitä olen? Ketä etsin?" matki nainen miettivästi. "Olen eräs, joka on kieltänyt kaikki, paitsi oman itsensä. Olen eräs, joka on etsinyt pohjaa niin pitkältä kuin hän muistaa saattaa, vaan joka ei ole sitä löytänyt. Tuolla koivulla on juuri ja tuolla kivellä on pohja, jossa se saattaa levätä, mutta minä olen juureton kuten meren vaahto, minulla ei ole pohjaa ei maassa eikä taivaassa. Monena pitkänä vuotena olen etsinyt sieluni perustetta itsestäni ja havainnut aaltoilevia laineita; etsinyt pohjaa maailmasta ja seisonut aina samalla keinuvalla palkilla; etsinyt juurta kaikista inhimillisen viisauden töistä ja tullut yhtä petetyksi. Tuhansia kysymyksiä, eikä koskaan vastausta. Tänään kuulin Johanneksen ja Paavalin puhuvan teidän kauttanne minulle ja se oli minusta kuten vastaus, mutta minä en ole siitä varma. Olenhan minä tuntenut nuo sanat kauan. Minulle ovat ne olleet kuolleita ääniä, mutta tänään ovat ne saaneet hengen ja lyövät minua maahan asti. Voitteko te minua jälleen nostaa?"

"Jumala voi nostaa, hän, joka on rakkaus. Uskotko Jumalaan?"

"Olen uskonut tähteen, ja se on minua pettänyt. Olen uskonut itseeni, enkä ole kestänyt koetusta. Vihdoin olen oppinut uskomaan rakkauteen, mutta se ei ole teidän rakkauteenne, mestari; se on ihanaan lapseen… Ei Marian lapseen, vaan minun lapseeni… ja tuon lapsen edestä olen uhrannut kaikki, mutta en ole saanut rauhaa."

"Ei, se ei ole kristityn rakkaus. Se, joka rakastaa isää tahi äitiä, sisaria tahi veljiä tahi lapsia enemmän kuin minua, sanoo Herra, hän ei ole minulle otollinen. Rakastatko Vapahtajaasi Jesusta Kristusta?"

Nainen oli vaiti.

Nyt oli hän vangittuna. Pappi oli tarttunut kotkan ylpeään siipeen. Se kohotti itseänsä lentääksensä, se taisteli elämänsä puolesta, mutta ei päässyt pakoon. Pappi sitoi hänen todistuksillaan, että ilman Jumalan rakkautta on ihmisten rakkaus pelkkä luonnon-vaisto. Mutta Jumalan rakkaus, joka käsittää kaikkea, vallitsee samalla kaikkea niin, että meidän hänessä täytyy myöskin rakastaa ihmisiä. Ainoastaan se rakkaus voi antaa elämälle sisällyksen ja maalin. Ainoastaan se rakkaus on katoamaton.

Nainen kuunteli noita sanoja, kuten janoon nääntyvä. Mutta vieläkin hän vastusti.

"Eikö siinä ole kylliksi", sanoi hän, "että olen kaikki uhrannut rakkauteni tähden?"

"Ei, ei ole kylliksi, että epäjumalan tähden uhraamme kaikki. Ei, vaikka antaisit kuninkaan valtakunnan."

"Olen antanut kuninkaan valtakunnan."

"Ei, vaikka antaisit ruumiisi poltettavaksi."

"Olen antanut ruumiini sisällisen tulen poltettavaksi."

"Mutta apostoli sanoo: se ei ole sinulle hyödyllistä. Etkö ole saanut kaikki elävältä Jumalalta?"

"Olen, minä olen saanut kaikki… anna minun sanoa tähdiltä. Itsestäni en ole mitään. Ei yksikään maassa oleva mato ole niin kurjan auttamattomana ja köyhänä tullut maailmaan kuin minä. Ja kuitenkin olen saanut raittiin ruumiin, vapaan hengen, runsaat luonnonlahjat, palavan janon kaikkeen ylevään ja suureen, jota ajatus käsittää voi. Olen saanut järkähtämättömän rohkeuden, vahvan tahdon, selvän näkövoiman, ihmisten rakkauden, tietoja, valtaa, kunniaa, valtakuntia ja korkeutta. Ainoastaan yhtä en ole saanut, se on versonut minun sydämmestäni… minun rakkauteni tuohon lapseen."

"Älä jätä pois mitään! Sinä olet kaikki saanut Jumalaltasi; hänelle täytyy sinun antaa kaikki takaisin."

"Pietari mestari… te olette kova minulle; ymmärtäkäämme toisiamme! Oli aika, jolloin minä tuollaisesta vaatimuksesta olisin nauranut teille taikka teljennyt teidät hulluinhuoneeseen. Mutta sitte kuin olen kadottanut oman itseni, sitte kuin olen antanut itseni toiselle, sitte kuin olen tuntenut kaikkien perustusten horjuvan, olen kärsinyt ja oppinut tarpeeksi, käsittääkseni teitä nyt. Siis olen valmis taipumaan. Ottakaa kaikki mitä saanut olen, annan kaikki takaisin, tiedon, korkeuden, kunnian, minä viskaan ne pois, ikään kuin niitä ei milloinkaan olisi ollut. Olen valmis jälleen tulemaan siksi sanomattoman köyhäksi, halvaksi, mitättömäksi aineeksi, kuin ollut olen. Mutta älkää pyytäkö minulta rakkauttani; sitä en teille antaa saata, se on ainoa, mikä on olemuksestani jäljellä, se on elämäni. En saata riistää sydäntä rinnastani, jos tahdon elää."

"No kuole siis, synnin orjatar, kuole pois omasta itsestäsi, ja nouse uudestaan luotuna Herrassasi ja Vapahtajassasi! Tahdotko panna ehtoja Jumalalle? Tahdotko sanoa hänelle: sen ja sen verran tahdon antaa sinulle, mutta syntisen maallisen rakkauteni tahdon minä pitää; sitä et sinä saa, se on minun elämäni! Mene, tee kauppaa maailman kanssa, se antaa tinkimis-varaa, mutta tässä vaaditaan kaikki taikka ei mitään. Jumalasi ei tyydy puolinaiseen sydämmeen, hän tahtoo sinut kokonaan. Hän ei saata ottaa sinua vastaan, ennen kuin sanot: Kristus on minun elämäni!"

Nainen nousi seisoalle kiivastuneena.

"Kuka te siis olette, joka puhutte minulle Jumalan oikeudella? Pitkiä aikoja on kulunut siitä, kuin minä olen kehittynyt pois tuosta hurskaasta mielipiteestä, että pappi on Jumala. Te olette oppinut, mestari Pietari Luth; niin olen minäkin. Te selitätte raamattua; sitä teen minäkin. Te etsitte, minä etsin; te luulette löytäneenne, silloin kuin minä haparoitsen, ja te olette löytänyt niin vähän, että te ette edes tiedä, mitä rakkaus on. Sillä jos te sen tietäisitte, ette tahtoisi ryöstää onnettomalta, rauhattomalta kanssa-ihmiseltänne viimeistä jäännöstä hänen maallisesta olemuksestaan. Jumala on armahtavaisempi kuin te: jos hän olisi tahtonut ottaa minulta kaikki, ei hän olisi antanut minun jäädä vielä tänne maan pinnalle. Te olette nähnyt ja oppinut jotakin maailmassa; olkoon niin; minä olen nähnyt ja oppinut enemmän kuin te. Minä tunnen juutalaisia, muhamettilaisia ja kristityitä kaikista uskontunnustuksista; te ette ole viisaampi kuin joku heistä. Juutalainen sanoo minulle: täytä Jumalan laki, niin Abraham sinulle helmansa avaa. Muhamettilainen sanoo: elä rehellisesti, tee hyvää, rukoile, paastoa, taistele uskosi puolesta, niin olet varma paratiisista. Katolilainen ei pyydä edes sitä minulta. Lue isämeitääsi, sanoo hän, avuksesi huuda pyhimyksiä, tee synnintunnustuksesi, anna almuja, niin Pietari sinulle avaa taivaan portit. Mutta te, toinen Pietari, sanotte minulle: poista oma itsesi juuria myöten, Jumala tahtoo sinun kuolleena, tehdäksensä sinua eläväksi! Mitä pitää minun uskoman tuollaisesta opista? Enhän saata mennä takaisin sille olkilyhteelle, jossa syntynyt olen ja syntyä uudestaan! Tuolla on minun tähteni; katsokaa, kuinka lempeästi se vastaani välkkyy äärettömässä avaruudessa! Ennemmin lähden takaisin sen luo, ainoan ystäväni tykö; se on antanut minulle paljon ja ottanut paljon, mutta se on kuitenkin suonut minun pitää yhden. Te ette ole antanut mitään ja tahdotte ottaa kaikki. Sillä tapaa se on, Pietari mestari. Olkaa onnellinen uskossanne, jos saatatte; minä en sitä saata. Hyvästi!"

Hän meni muutaman askeleen, mutta ei tullut kauaksi. Tuo hämmästynyt saarnaaja näki hänen seisattuvan, horjuvan, koettavan kulkea eteen päin, mutta pidättyvän ikään kuin näkymättömästä voimasta. Hän vapisi kaikissa jäsenissään, hän ponnisti koko voimallisen tahtonsa päästäksensä irti tuosta vastustamattomasta, joka hänen jalkansa puututti, mutta turhaan. Lyhyen, toivottoman taistelun perästä vaipui hän melkein uupuneena kallion juurelle, jossa puhuja oli seisonut muutamia tuntia ennen. Tässä silmänräpäyksessä oli hän keskellä illan varjoja ikään kuin valosta läpikuultavana. Hän loisti selittämättömässä välkkehessä, joka valaisi kalliota, ruohoa, sammalta ja hänen lähellään olevaa iltakastetta. Silmät olivat ummessa, hänen mustat hiuksensa näyttivät fosforimaisesti valkimoivan, hänen päällysviittansa liepeet loistivat pimeässä, hänen sormuksessaan kimalteli kolme jalokiveä, kuten Kalevan miekka taivaankannella.

Epätietoisena siitä, mitä tuo merkitsi, läheni Pietari mestari ja kurkotti kätensä auttaaksensa uupunutta.

"Odottakaa!" sanoi nainen hiljaisella äänellä. "Tähti on minussa… Se puhuu…"

Se kesti ehkäpä minuutin, kentiesi vuosisadan. Aikaa ei tässä silmänräpäyksessä olemassa ollut. Äkkipäätä olivat molemmat taas synkässä pimeydessä. Tuo salaperäinen loiste oli kadonnut yhtä pian ja selittämättömästi, kuin se tullutkin oli. Ainoastaan heikko valonjuova näytti kiitävän pois yli tumman öisen taivaan ja katoavan tähtien joukkoon.

Tuntematon nousi hitaasti, veti syvään henkeänsä ja sanoi:

"Neuvokaa minua! Minä olen kurjin, taitamattomin kaikista luoduista olennoista."

Tämä oli rukoilevan, avuttoman lapsen ääni. Ankara saarnaaja tunsi itsensä liikutetuksi.

"Hyvä", sanoi hän. "Herra kutsuu minua, ja minä tottelen. Minun ei näillä seuduilla ole enään oltava muuta kuin kolme päivää; ne päivät kuuluvat sinulle. Ketä tulee minun kysyä? Enhän tiedä kuka tahi mitä sinä maailmassa olet."

"Kysykää Uuskylässä kreivinna Götziä. Te tunnette minun kaukaisilta ajoilta asti."

He palasivat taloon ja tiellä tulivat palveliat, jotka olivat lähetetyt heitä etsimään, tulisoihdut kädessä vastaan. Kreivinna oli tullut Tallinnan kautta Tammisaareen, ja tahtoi jatkaa matkaansa Turkuun ja Ruotsiin. Hän luuli nyt saavansa unettoman yön, mutta nukkui hämmästyksekseen niin, ett'ei hän moneen vuoteen ollut niin levollisesti maannut.

Aikaisin seuraavana aamuna tuli Pietari mestari Uuskylään ja viipyi nuo kolme päivää ennen lähtöänsä matkustavaisen luona Uuskylän tilavassa vierastuvassa. Siinä taisteltiin pitkä ja kova taistelu, jossa koko hänen oppinsa oli auttamattomasti riittämätön. Oppilas tunsi raamatun ja sen selitykset paremmin, kuin mestari. Mutta tämä osasi, mitä hän ei osannut, — rukoilla. Ja tuo palava rukous oli kapinoitsiaa voimallisempi. Hän ei voinut vastustaa sitä voimaa, joka ihmis-sielut pehmittää kuten vesipurot. Se hänet maahan kukisti ja nosti pystyyn uudistettuna.

Kun Pietari mestari kolmannen päivän illalla sanoi jäähyväiset, ehdotti kreivinna, että vielä viimeisen kerran tapaisivat toisiansa Kaskaksen torpassa. Hän oli tullut etsimään tuota matalaa mökkiä; hänellä oli kokonaisen elämän velka palkittavana.

"Minä tulen", vastasi pappi, "ollakseni todistajana lapsen uudestaan syntymiseen siinä paikassa, jossa hän ensin näki päivän valon. Evankelinen kirkkomme suree maallista ylipäällikköänsä, suurta Kustaa kuninkaan tytärtä. Hän on mennyt valosta pimeyteen. Nyt saa meidän kirkkomme tietää, että toinen on käynyt pimeydestä valoon."

"Ei, älkää tuomitko, Pietari mestari! Rukoilkaa ennemmin kaikkien puolesta, jotka haparoivat horjuvilla askeleilla iäistä valoa kohti! Jumala ainoastaan tietää, kuinka paljon pimeyttä vielä on jäljellä sielujen pohjissa. Minä tiedän ainoastaan, että olin kuollut, ja katso, minä elän! Minä olin maan tomun orja… Minun ystäväni, minun opettajani, antakaa minun nyt olla vapaa totuudessa! Teidän kirkkonne riitelevät puustavista ja unohtavat, että yksi on henki. Minä en kuulu lutherilaiseen enkä muuhun näkyväiseen kirkkoon; minä kuulun siihen näkymättömään, yhteiseen kirkkoon, jonka herrana ja päänä on Kristus ainoastaan. Nyt saatan antaa itseni kokonaan hänelle. Nyt saatan alkaa uutta elämää."

* * * * *

Tuo köyhä, vaan ei enään rappeutunut torppa oli, paitsi takassa palavaa valkeata, itselleen harvinaisena ylellisyytenä hankkinut talikynttilän, joka oli pistetty sitä varten koverrettuun ja pöydälle asetettuun nauriiseen. Tämä oli tapahtunut eilisen saarnaajan, mestari Pietari Luthin kunniaksi, joka oli tullut veisataksensa ehtoovirren torpan hurskaitten asukasten kanssa yhdessä. Lattia oli puhtaaksi huhdottu, ryijy vuoteelle levitetty, lapset puhtaina. Siellä oli nyt, kuten ennenkin, lukuisa joukko perillisiä, Tommun lapsia, sitte kuin poika oli saanut torpan haltuunsa isänsä jälkeen ja kantanut ajan kuormia samalla äänettömällä levollisuudella, samalla kärsivällisellä ahkeruudella. Tänä iltana hän vannehti korvoa, hänen vaimonsa jakoi aikansa lapsille ja illallistoimiin; hänen nainut sisarensa Sigfrida istui lapsi rinnoilla. Dordei, äiti, tutki ankarasti punaposkisen pojan tuuheaa tukkaa ja poika nojasi kärsimättömänä päätänsä iso-äidin polvea vasten.

"Kiitoksia, Pietari mestari, hyvästä Herran sanasta, jota eilen meille saarnasitte", sanoi tuo puhelias vanha vaimo, lopettamatta tutkisteluaan. "Jääkää meille! Mitäpä hän sinne häijyyn sotaan menee?"

"Missä kaikki muu hävitetään, on sielut kuitenkin jäljellä", vastasi pappi.

"Niin, Jumala varjelkoon sodasta. Sinne meidän Maunukin vain meni, hänkin, ennen kuin oli leukaansa parran saanut, ja nähkääs, sinne hän jäi! Kaksi on minulla jäljellä sotilasjoukossa, sanotaan, että vielä elävät, Jumala tiesi missä. Sigfridan miehen ottivat he keväällä; sitä varten on hän nyt täällä lapsineen, raukka. Kiitän siitä Jumalaa, että Tommu sai kotiin jäädä, sanotaan että venäläisillä on taaskin paha mielessä; silloin täytyy kai Tommunkin mennä kentiesi, ja me jäämme tänne naiset ja lapset torppaa hoitamaan. Noh, istu hiljaa, Bennu! Kaikki padan korvat nyt tässä kuuntelemaan, kun sodasta puhetta on."

"Antaa heidän tulla vain, niin monta kuin puita on metsässä!" mötisi poika uhkaavasti, samalla kuin hän päätänsä hieroi iso-äidin polvea vasten.

"Pidä suusi! Etkö häpeä mestaria? Eivät he ymmärrä hävetäkkään, nuo pojat tähän aikaan; semmoisia he ovat, Stålhandskea niissä on joka-ikisessä vesassa. Jumala siunatkoon Kersti röökinää, joka meille rauhan antoi; vaikk'ei sitä ollut pitemmältä kuin että ennätettiin lausua hyvää päivää ja hyvästi. Mitä varten hän meiltä juoksi paavin luo? Nähkääs, se suuri oppi on pelkkää turhuutta; en luule että siinä oli mitään ehjää pohjaa, tuossa."

"Ilman Jumalan rakkautta, Dordei muori, on kaikki pohjatonta."

"Sanokaapas muuta! Minäkin olen tuntenut erään, joka kaikin mokomin tahtoi oppia raamatun oikeaa tolkkua, ja mitäpä hänestä tuli? Aivan pois suunniltaan hän meni, niin ett'ei vihdoin tietänyt kuka maailman oli luonut. Mestari kentiesi ei ole kuullut tuota tosisatua? Oli kaksi mustalaislasta…"

"Niin, minä tiedän. Lydik Larsson antoi minun kerran lukea lapsi Hagarin kanssa, ja hänen minä sittemmin näin sodassa ylhäisenä neitona."

"Näkikö hän? Niin, miksikä ei hän olisi sotaan mennyt, hän, joka oli röökinän jälkeen ylhäisin koko Ruotsin valtakunnassa! Saatatte arvella, että oli katto korkealla, kun Lydikki tuli Tukholmasta ja kertoi meille kaikkia Hagarista. Lydikki on nyt myöskin mennyt menojaan, ja hänen Bettynsä sai täyden arkullisen hopeataalareita. Saman tien ovat he kaikki menneet, — Aake herra, joka pojan vei ja Juho herra, joka tytön otti luokseen. Jo paljon ennen heitä muutti Sigfrid mestari pois täältä maailmasta. Jumala hänen sielullensa iloa suokoon! Täällä hän makasi tuossa vuoteessa. Me olemme nähneet oppinutta väkeä ennenkin, Pietari mestari."

"Tahtoisitteko halusta jälleen nähdä lapsi Hagarin, Dordei muori? Muistaakseni oli hän teille rakas?"

"Rakasko? Luulenpa melkein. Hänen vertaistaan ei löytynyt missään, ja kuitenkin tuli hän murhelapsekseni. Jumala minulle anteeksi antakoon, mutta sanonpa vain, että jos olisin istunut reki täynnä lapsia ja susi olisi käynyt kiinni hevosen sääriin, en maarin minä sitä tyttöä ensiksi olisi pedoille viskannut."

"Ei, äiti olisi itse ensiksi hypännyt ulos", virkkoi Sigfrida, hymyillen lempeästi.

"Hoh, ole vaiti sinä; ehkä olisin sinun viskannut! Mutta enpä koskaan maailmassa saa nähdä rakkahinta ruusukukkaani enään. Hänenpä täytyi lähteä ulos ihmisten joukkoon; mitäpä silkkikana olisi mahtunut tänne tuohiroppiseen! Ei, se yö, jolloin hänen äitinsä tänne tuli, ei varmaankaan mielestäni mene, niin kauan kuin elän. Oli tähtikirkasta ulkona ja niin hirveän kylmää! Ja hän, raukka, kumoon ratsastettu lumeen! Täällä minä istuin, jossa nyt istun; tuolla istui Tuomas; tuolla makasi Sigfrida kehdossa, tuossa oli nauriskuppi ja tuolla oljet nurkassa kangaspuitten takana. Tuomas, sanoin minä, eikö siellä ole joku oven takana?"

"Kukapa siellä tähän aikaan olisi?" sanoi Tuomas. "On siellä", sanoin minä, "on ikään kuin joku ovea haparoitsisi…"

"Äiti, nyt siellä on joku, joka ovea haparoitsee!" keskeytti Sigfrida.

"Hoh, kukapa siellä olisi?" sanoi Dordei, matkien omia sanojansa, eikä tietänyt, mitä varten hän ehdottomasti hätkähti. "Kuulustele, onko siellä ketään Uuskylästä!"

Tommu aukaisi oven. Nuori, vieraaseen pukuun puettu nainen astui sisälle ja seisahtui ääneti kynnyksen viereen.

Dordei nousi istualta, otti kynttilän ja, meni vierasta vastaan ja tarttui kovasti Tommun käsivarteen. Hän ei pyörtynyt, hän ei ollut sitä ihmislajia, mutta hän ei saanut sanoja suustansa. Hän änkötti vain:

"Taivaan Jumala! Se kuollut!"

"Hagar!" huudahti Sigfrida.

"Hagar!" yhtyi hänen huutoonsa Tommu.

Hagar se oli. Enemmän kuin 15 vuotta oli kulunut siitä, kuin viimeksi olivat nähneet hänen lähtevän avojaloin Lydik Larssonin kanssa Turkuun. Hän oli paljon muuttunut; piirteet olivat käyneet jäykemmiksi, katseessa ja ryhdissä oli kummallinen ylhäisyys, mutta siinä oli kuitenkin tuo kauan kadoksissa ollut eikä koskaan unhotettu. Yhtämuotoisuus Hagarin ja hänen äitinsä välillä oli tullut selvemmin esiin ja peljästytti Dordein melkein mielettömäksi.

"Toinen äitini, uskollisin ystäväni maailmassa!" sanoi kadonnut tytär pää kumartuneena ja silmät alas päin luotuina. "En ole kelvollinen tulemaan lapseksenne kutsutuksi. Saatatteko antaa anteeksi pitkällisen kiittämättömyyteni?"

Hän ei itkenyt, mutta sanoissansa oli kyyneleitä. Jos Dordei olisi seurannut ensi hetken tuomia tunteita, olisi hän langennut murhelapsen kaulaan. Äidin sydänpä ei hetkeäkään ajatellut kiittämättömyyttä, mutta siellä löytyi naisellinen vaisto, joka pidätti häntä. Tuo pitkä olento oli eikä ollut hänen rakas pieni lapsensa; oli vieras kaiku sanoissa, jotakin vierasta hänestä, "joka oli ylhäisin Ruotsin valtakunnassa."

"Sigfrida", sanoi Dordei, vasten tavallisuutta hämillään ollen, "ota vastaan hänen armonsa viitta!"

Hagar tunsi olevansa kuten surullinen muukalainen.

"Sigfrida, rukoile puolestani! Rukoile, että äiti antaa anteeksi kelvottomalle lapselleen! Olen ollut onneton, yksin, ilman ainoatakaan maallista ystävää… on ollut yksi ainoa, ilman teitä, mutta hän on kaukana nyt. Olen tullut sataa penikulmaa pitemmältä matkalta pyytämään äidiltä anteeksi. Älkää antako minun kuulemattanne lähteä pois!"

Ei, tätä vastaan ei äidinsydän kauemmin kestänyt. Mitä hän huolikaan tuntemattomasta ylhäisyydestä! Mitäpä hän enään olisi muistanut pitkällistä kaipaustansa taikka lapsen kovasydämmistä unhottamista! Seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi murhelapsi nyyhkyttävän äitinsä sylissä.

Jää oli murtunut; äiti, lapsi ja kasvattisisarukset olivat löytäneet jälleen toisensa.

"Katsokaa", sanoi Pietari Luth, joka ei ollut välinpitämätön katselia, "Jumala otti teiltä yön lapsen ja antoi teille takaisin valon lapsen!"

Ilta-aterialle kokoontuneina istuivat he kaikin torpan yksinkertaista kaurapuuroa syömään. Mitkä lapsuuden muistot, kun sai vaihettaa palatsien komeudet puulusikkaan, läpileipään ja noitten lehmien maitoon, joita Hagar Sulttaan ennen oli paimentanut! Jälleen sai hän tutustua köyhäin elämään; entisyys putosi hänen yltään kuten linnun päältä höyhenpuku. Hän pyysi, että saisi tämän yön maata lapsuutensa olkivuoteella, pään-aluksena ruo'onpäillä täytetty patja. Ainoastaan tämän yön; hän tiesi, että viittätoista vuotta ihmis-elämästä ei voi jäljettömiksi saattaa.

Kysymyksiä, kyyneleitä ja hymyilyjä vaihteli vuorotellen. Torpan historia oli pian kerrottu. Sama kova taistelu olemuksesta, sama itsekieltämys, sama tyytyväisyys, sama usko; vanhoja oli mennyt, uusia tullut lisää. Sitä kirjavampi oli kertomus yön lapsista. Kaikkia ei voinut puhua ja kuitenkin oli uskollisilla ystävillä oikeus pyytää vastausta. Hagar kertoi Bennusta, josta olisi saattanut tulla paljokin, mutta josta ei koskaan tullut muuta kuin urhoollinen sotilas, sekä miten hän nyt makasi nuorena kaatuneena Jerusalemin verisessä sannassa. Hän itse…

"Muistatko Sigfrida, rastasta, jota opetimme sanomaan: Tätti tyhmä? Se pääsi kerran irti…"

"Niin, ja silloin kissa sen otti."

"Ottiko? Olen kuullut sanottavan, että se lensi pois meren ylitse ja pistettiin Kersti röökinän kultaiseen häkkiin. Siellä oli sillä kaikkia hyvää ja se sai oppia monta kaunista temppua, niin ettei Tättiä enään ollenkaan pidetty tyhmänä. Mutta se oli vapaana syntynyt, eikä viihtynyt häkissä enään, vaan puri ristikot rikki ja lensi ulos maailmaan. Siellä näki se paljon maita ja ihmisiä; useimmat olivat hyviä sitä kohtaan, mutta Tätti oli tyhmä, se oli huikentelevainen ja ylpeä; luuli olevansa luotu paratiisilinnuksi ja tahtoi lentää aina taivaaseen asti. Sitten se tuli kauas täältä erääseen linnaan, joka oli pelkistä helmistä ja kullasta kyhätty ja lauloi puolta maailmaa hallitsevalle pojalle… Kuinka vanha on Tommun poika?"

"Bennu on 12-vuotias."

"Kahdentoista-vuotias, niin vanha oli Tättin poika. Kas tässä, kuules! Ota tämä hopeaneula muistoksi ensimmäisestä Bennusta, joka on ollut Kaskaksen torpassa. Hän kantoi sitä kaikissa taisteluissa kuolemaansa saakka."

Torpan hämmästynyt nuori jälkeläinen tuijotti tuohon taidokkaasti tehtyyn neulaan ja tunsi poskillaan palavan suutelon.

"Siellä löytyi", jatkoi Hagar, "paljon kissoja, tiikerikissoja, helmilinnassa. Ne väijyivät yöt päivät poikaa Tättin tähden. Tättin he olisivat saattaneet saada, se vahinko ei olisi ollut suuri, mutta pojan piti hallitseman puolta maailmaa. Silloin Tätti muuanna yönä lensi erään laivan mastonhuipussa pois. Viholliset ottivat laivan sen kaikkine omaisuuksineen, Tatti pantiin rautahäkkiin ja piti näytettämän voitonmerkkinä suuressa kaupungissa, joka Venedigiksi nimitettiin, mutta edellisenä yönä onnistui Tättin päästä karkuun, köyhempänä ja enemmän siipensä murtaneena kuin kukaan teistä. Tuli sitten taas hyvien ihmisten luo, jotka tunsivat sen, noukki esiin vanhat höyhenensä, jotka hän oli heidän luoksensa unhottanut, ja lensi Kaskaksen torppaan. Tiellä tuli sitä vastaan vanha tuttu, joka sanoi sille, mitä ennen olimme sille opettaneet: 'Tätti tyhmä!' Niin, Tätti lupasi, ett'ei hän enään koskaan olisi tyhmä, ja nyt hän on täällä."

"Mutta kuulkaapa", sanoi Dordei maltittomasti, "mitä lapsensatuja nuo tuollaiset ovat? Sinun sopisi kertoa, mitenkä tulit, lähinnä röökinää, etevimmäksi Ruotsin valtakunnassa."

"Etevin valtakunnassa on Ruotsin ja Suomen urhoollinen, uskollinen, rehellinen kansa. Kersti röökinä on yleväaatteinen; hän sen kyllä tietää, mutta jos hän on sen unohtanut, on se tapahtunut sen vuoksi, ett'ei hän koskaan ole oppinut rakastamaan ketään kaikesta sydämmestään. Hän ei ole voinut rakastaa äitiänsä; siksi hän on ollut niin yksin maailmassa."

* * * * *

Seuraavana päivänä rukoili Hagar hartaasti äitinsä Ruthin yksinäisellä haudalla. Lakastuneina ja metsistyneinä, koristivat pyhästä maasta tuodut ruusut vielä sitä aitauksella erotettua paikkaa, jossa talvi-yön tuntematon sortunut kulkia odotti iäisen aamun tuloa. Täällä tahtoi tytär alkaa uutta elämää.

Hänellä oli ainoastaan muutama päivä aikaa viipyä. Vuoden-aika kiirehti hänen matkaansa Ruotsiin. Eräänä aamuna satuloittiin Uuskylän talossa hevosia ja toisia pantiin aisoihin ratasten eteen. Torpan asukkaat seisoivat siinä uteliaitten katseliain joukossa. Dordein äidinsydän paisui sekä kaipauksesta että hellyydestä ja tuosta turhuuden heikkoudesta, josta eivät parhaimmatkaan äidit ole aivan vapaita.

"No, mitä siellä laiskottelette; ettekö näe, että hänen armollansa on kiire? Sigfrida, auta hänen armoansa päähineen sitomisessa! Tommu, juokse kotia Hiirakkoa tuomaan; ei hänen armonsa saata ajaa heidän huonoksi ajetuilla konillansa… Miksikä tahdot näin pian meidät jättää, kultanuppuseni?" jatkoi hän murhelapselle, josta nyt oli tullut ilolapsi.

Hagar Sulttaan hyväili kyynelten vieriessä köyhää torpan vaimoa ja suudellen häntä monta kertaa.

"Jos Jumala suo, näemme toisemme. Kolmas äitini odottaa minua nyt Risebergassa Ruotsissa. Olen hänelle velkaa ruhtinaskunnan; tahdon antaa hänelle tyttären."

"Ja sitten… mihinkä?"

"Mihinkä ikänä Jumalan rakkaus kutsuu minua palvelemaan hänen valtakuntaansa."

* * * * *

Vasta sitten, kuin kreivinna Götz oli lähtenyt maasta, tuli tunnetuksi, että Kaskaksen torppa oli lohkaistu ja lunastettu Uuskylän talosta itsenäiseksi perintötaloksi, ja kaikki sen velat maksettu. Siitä asti puuttuu luotettavia tietoja kreivinnan myöhemmistä kohtaloista, paitsi mitä eräs kulkupuhe on kertonut, että hän on ottanut Ruben Zevin perin köyhät jälkeläiset, veljensä lapset, hoitanut ja kasvattanut niitä. Sitä enemmän tunnettuja ovat Kristiina kuningattaren vaihtelevat kohtalot hänen vanhoilla päivillään. Luullaanpa tiedettävän, että kuningatar toisella Parisin matkallaan 1657 oli käynyt Vincent de Paulin mainiossa hospitalissa La Salpêtrièressä ja siellä nähnyt armeliaisuuden sisarten joukossa entisen kirjastonhoitajansa. Joku on myöskin luullut tunteneensa vanhan kuvaraamatun samana Vulgatana, jonka Kristiina kuningatar kerran armon auringon loistaessa lahjoitti silloin suuresti suositulle Doxallensa. Mutta tässä katoavat historian langat samaan läpinäkymättömään varjoon, jonka lukia kerran näki selkenevän Karjan järven jäällä. Ainoa, joka valitettavasti tiedetään aivan varmaan, on, että ruskean hevosen ratsastaja yhä vieläkin ratsastaa. Vielä kulkee hänen tiensä aika ajoin tuhan ja veren kautta. Vielä on pitkä, oi, niin pitkä matka aikojen loppuun!

Kolmannen ja viimeisen osan loppu.