SISÄLLYS: (continued 3)

Uusi sulttaanitar käveli kiivain askelin edestakaisin pehmeitten lattiamattojen päällä. Hän oli päätöksensä tehnyt; hän oli jälleen entisellään.

"Miksikä vapista? Arpa on langennut ja sitä ei muuttaa saata. Kyllä tulen Kuprilin orjattareksi sillä ehdolla, että hän tulee minun orjakseni. Tähteni, minä kiitän sinua! Sinä olet vienyt minut vallan portaille; sinä olet kerran vievä minua sen kultaiselle valta-istuimelle. En ole ollut mitään, tahdon kerran olla kaikki."

Hiljainen huokaus salin kynnykseltä oli vastauksena näihin sanoihin. Sabina oli tuotu tänne suurvisiirin käskystä ja seisoi nyt ovella hämmästyneessä odotuksessa. Tuo rehellinen Nerikentyttö oli toivottomana pelästyksestä.

"Ne sanovat… ne sanovat, että koiraturkki on ottanut minun rakkaan neitini!"

"Niin, kuningattareksensa, Sabina. Ja sinun pitää oleman ensimmäisenä hovineitonani. Etkö ole iloinen noin suuresta kunniasta?"

"Iloinen? Jumal' armahtakoon. Olisinko minä iloinen, kun haukka vie hienon kultakyyhkyseni?"

"Lue minulle jotakin, minä tarvitsen sanan rauhattomuutta vastaan. Lue 45 psalmi, Herran voidellun vihkimisvirsi!"

Sabina otti huoaten psalttariraamatun, jonka Risebergasta olivat mukaansa saaneet, selaili sitä, mutta ei saattanut kyynelten takia löytää vihkimisvirttä. Sen sijasta hänen silmiinsä sattui 57 psalmi: — "Minun sieluni makaa jalopeurain keskellä, jotka ovat niinkuin tulen liekit; ihmisten lapset, joiden hampaat ovat kuten keihäs ja nuolet, ja heidän kielensä kuten terävä miekka. Verkon he virittävät minun käymiseni eteen ja painavat alas minun sieluni. Korota itsesi, Jumala, taivasten ylitse ja sinun kunniasi ylitse kaiken maailman!"…

"Se ei ollut se psalmi, Sabina, jota tarkoitin."

"Eikö ollut?" Suokaa anteeksi… "Minun jalkani on kompastunut"… "Älkää panko luottamustanne ruhtinoihin!"… "Sinä, Herra, älä tee liittoa hävityksen valta-istuimen kanssa."…

"Ei, nyt et sinä osaa lukea. Valmista minun vuoteeni! Sinä olet nyt kaikki mitä minulla on jäljellä entisestä elämästäni…"

13. Westfalin rauha.

Kuinka ihmeellistä! Kun voi sopia koko maailman kanssa!

Ruskean hevosen ratsastaja aina yhä ratsasteli. Se oli 1647 nähnyt taistelevien sotajoukkojen nälkään näännyttävän toisiansa Böhmissä, oli irvistävällä mielihyvällä lukenut tuhannen ja vielä tuhannen nälkäkuoleman uhria, oli nähnyt maakansan hiipivän ulos yön tullessa piilopaikoistaan metsässä ja syöksevän leirien syrjäpaikkoihin kuolleitten ja puolikuolleitten kimppuun, ei enään ryöstääksensä heitä, vaan kuten pedot kalvaaksensa kuolleitten riutuneita luita. Hän hymyili; hän oli nähnyt vielä hirmuisempia tapahtumia, nähnyt lasten syövän kuolleita vanhempiansa ja puolimädänneitä ruumiita kaivettavan ylös kirkkopihoista. Sellainen on sota, se ei koskaan tule yksin; miekka ja kuula on armahtavainen nälän ja ruton rinnalla. Rutto oli täällä kuten kotonaan, se tuli ja meni ja tuli jälleen kuin korppi tappotanterelle. Mitäpä tuo ratsastaja ei ollut nähnyt noissa kurjissa parakeissa, jotka kolmenkymmen-vuotisen sodan aikana käytettiin sotasairaaloina!

Mutta hän ratsasti yhä eteenpäin, hän ei saanut kylliksi, hän ei koskaan saa kylläksi. Hänen piti hädän ja kuoleman rinnalla näkemän myöskin vihan. Hän seurasi Hessiläistä karkaajaa Melanderia hänen hävitysmatkallaan Hessenin läpi. Götzillä oli jo julmuudessa voittajansa: 17 kaupunkia, 30 linnaa ja 300 suurta kylää katosi muutamassa viikossa tuleen. Viimeinenkin pirstale Hessenin varallisuudesta oli hävitetty ja Melander palkittiin arvonimellä: kreivi von Holzapfel.

Ratsastajaa miellytti tämä taitava päällikkö, samati kuin häntä miellytti Banér, Wallenstein, Altringer, Götz, ja seurasi haluisesti häntä edelleenkin hänen sotaretkillensä. Siellä oli toivottavissa enemmän kurjuutta, kuin mitä ihmis-elamässä tavallisesti on. Kun Melander vuonna 1648 oli yhdistänyt baierilaisen sotajoukon keisarillisen kanssa, oli hänen komennettavanansa 33,000 sotamiestä, — siinä oli vielä jotakuinkin teurastettavaa — ja sitä paitsi 127,000 irtolaista, naisia ja lapsia. Mikä verraton saalis murha-enkelille, jos tämä joukko tappiolle joutuisi! Innostuneena toivosta seurasi ratsastaja joukkoa Baieriin Augsburgin läheisyyteen.

Wrangel ja Turenne kulkivat varovaisesti Melanderin jäljissä ja ennättivät hänen Zusmarshausenissa, juuri kun hän oli lähettänyt pois baierilaiset, tehdäksensä palausretken helpommaksi, ja seisoi jäljellä keisarillisten kanssa. Oli ihana toukokuun yö. Kaikki tuoksui kevään ensimmäisessä ihanuudessa, ja kertut, jotka eivät tunteneet muuta kuin rakkauden ja mustasukkaisuuden sodan, lauloivat lehmuksien latvaksissa liverryksiään noille ääneti pimeässä marssiville ruotsalaisille ja ranskalaisille sotureille. Nuori eversti, Kustaa Kurki, joka oli kasvanut pois rakkaudenhaaveiluistaan, kannusti 800 ratsumiehen etupäässä hevostansa ensimmäistä hyökkäystä varten. Hän ryntäsi päälle, sai kovan vastuksen, survaistiin takaisin, ryntäsi uudelleen ja onnistui paremmin. Kolme kertaa keisarilliset jaksoivat vastustaa, kolme kertaa he väistyivät. Haavoitettuna antoi Melander kantaa itseänsä keihäitten päällä, kuulien tulisimmasti lentäessä, uusi kuula lävisti hänen ja hän kuoli. Vastustus lakkasi, keisarillisen joukon täytyi paeta, ja nuo 127,000… Täällä oli jotakin tehtävää ruskean hevosen ratsastajalle. Hän ratsasti noitten pakenevien, turvattomien, repaleisten, nälkäisten ihmisjoukkojen sekaan, joita vilisi lakeuksilla, teillä ja kukkuloilla niin pitkältä kuin silmä kannatti. Ne ratsastettiin kumoon, tallattiin, viskattiin toinen toisensa ylitse ja repelivät toisiansa, siinä missä verta vuotaen maassa makasivat, tempaistaksensa toinen toisiltaan leivänpalaa. Ne, jotka henkiin jäivät ja saattoivat paeta, hajaantuivat kodittomina ja saaliinhimoisina maakuntaan, kaikkien kurjuuksien ja himojen valtaan jätettynä. Ruotsalaiset ryntäsivät Baieriin ja hävittivät siellä niin perinpohjaisesti, että vielä 200:n vuoden kuluttua heidän nimensä oli kaikkien vallattomien lasten pöpönä.

Ratsastaja jätti Wrangelin ja seurasi Köningsmarkia, kun tämä eräänä lämpimänä kesä-yönä äkkiä anasti Lillan puolen Pragia. Täällä ei ollut erin paljoa verta saatavana, mutta olipa runsaasti saalista. Kaikki, mitä laveiden lähiseutujen oli onnistunut pelastaa saaliinhimoisten vihollisten ja ystävien kynsistä, tuotiin tänne vahvojen muurien turviin ja ryöstettiin täällä, kun oli muurien yli päästy. Jokainen ruotsalainen, jokainen suomalainen päällikkö tuli joksikin aikaa rikkaaksi. Köningsmark jätti miljoonia jälkeensä, Kristiina kuningatar sai kalliita käsikirjoituksia tarpeeksensa, ja Upsalan yliopistolle tuli Codex argenteur. Pfaltzkreivi Kaarle Kustaa tuli syksyn sumujen muassa liika myöhään, tasataksensa ruotsalaisten aseitten voittoja ja saaliita.

Ruskean hevosen ratsastaja oli väsynyt kolmenkymmenen vuoden ratsastuksen perästä ja piti muutaman hetken lepoa voittavan sotajoukon leirissä. Täällä voittoa vietettiin juomingeilla ja kierivillä nopilla. Unkarilainen viini tukehutti kaikki omantunnon äänet samalla kuin muistotkin kaikista vaivoista ja puutteista. Miksikä ei sotilas olisi varastanut ilon ja unhotuksen varalle tunnin tahi yön, tuosta lyhyestä ajasta, mikä hänellä vielä oli elettävänä? Noppapelin ritinää hämmensivät hurjat juomalaulut, nauru, ja vaihdoksi toisinaan herjaus, jota seurasi miekan-isku. Pelivoittona oli se saalis, joka tänään oli otettu ja huomenna kadotettiin. Ahkeruuden säästöraha ja koronkiskurin inha kulta menivät kädestä toiseen. Hopeinen ristiinnaulitun kuva punnittiin kädessä ja pidettiin vaihtovarana, ihanaa vankia vastaan, joka oli saatava noista 127,000:nesta. Ratsastaja ivallisesti hymyili: ei kylliksi saatu verestä, kyyneleistä, kurjuudesta, vihasta ja hävityksestä: sota hävitti vielä uskon-opin ja hyvien tapojen viimeisetkin jäännökset.

Ratsastajan yhä jatkaessa matkaansa ruohottuneitten vainioitten yli, läpi poltettujen kaupunkien, loi hän hätimiten katseensa suureen rappeutuneeseen rakennukseen, joka sattumuksesta oli jäljellä ja jota oli tallina käytetty. Hänen katseensa kirkastui; hän havaitsi jälleen jäljen entisistä ratsastuksistaan. Tuossa rakennuksessa oli ennen ollut kukoistava koulu, jonka Lutherin aikalaiset olivat toimeenpanneet. Opettajat olivat kuolleet nälkään, oppilaat hajonneet ja tulleet sotilaiksi tahi ryöväreiksi, kentiesi molemmiksikin. Protestanttinen Saksanmaa oli ennen sotaa järjestänyt oivallisen koululaitoksen. Se oli hävitetty; se sukukunta, jonka nyt piti isiänsä perimän, oli saanut kasvatuksensa noitten 127,000, tahi heidän vertaistensa joukossa.

Vihdoinkin tuli ratsastaja kahteen Westfalin kaupunkiin, Münsteriin ja Osnabrückiin, joilla vielä oli tarjottavana suojaa rauhanvälittäjille, edellisellä ranskalaisille, jälkimäisellä ruotsalaisille sekä molemmilla heidän vastustajillensa. Hän kurkisti satulastaan akkunoista sisään? nähdäksensä miten neuvottelut kävivät; hän melkein toivoi, että niistä joku seuraus syntyisi, sillä hän tarvitsi aikaa kootaksensa uutta poltin-ainetta, jota paitsi ihaninkin tuli vähitellen sammuu. Tämä odottamaton hurskas toivo oli kauan toteutumatta. Seitsemän vuotta oli rauhansopimuksia hierottu. Sodan alussa olivat hätähuudot hävitetyistä maista vuosi vuodelta käyneet äänekkäämmiksi, sitte aina uupuneemmiksi siksi, että vihdoin olivat ikään kuin kuolemallaan olevan huokaukset. Ne ponnahtelivat takaisin kivimuureista. Miksikä ruhtinaat luopuisivat vaatimuksistaan, valtioviisaat kunnianhimostaan, sotilaat saaliistaan. Valta vastusti valtaa, usko uskoa, vaatimukset vaatimuksia; ei kukaan tahtonut edes ulkonaisesti osottaa rauhaa tarvitsevansa. Usko oli ykspäisin. Ei mitään sopimusta neitsy Marian ja väärä-uskoisten välillä! Ei mitään suvaitsevaisuutta lutherilaisten ja kalvinilaisten välillä. Ei mikään hinta ollut liiaksi korkea iankaikkisesta autuudesta. Baierin vaaliruhtinaan Maksimilianin mielestä, joka antoi ruoskia itseänsä joka päivä, lahjaksi saatu pyhimyksen pääkallo täydellisesti korvasi hänen maansa hävityksen ja sadan tuhannen ihmisen surman.

Lähettiläät viivyttivät matkustuksiaan, ministerineuvostot vastauksiansa. Kun vastaukset kuukausien perästä olivat tulleet, oli uusia kysymyksiä ilmaantunut, joittenka taas tuli odottaa sanansaattajain tuomaa vastausta. Siinäkös taisteltiin valtakirjoista, arvonimistä sekä etevimmistä arvoluokista! Kunnioitettaisiinko Venedigin lähettilästä arvonimellä: "ylhäisyys" vai ei? Kävisikö lähettiläs vieraissa toisen lähettilään luona, vai odottaisiko, että tuo toinen ensin tulisi hänen luoksensa? Mitenkä he pukisivat itseänsä vieraissa käydessään, ett'eivät arvoaan alentaisi? Kuka saisi istua vasemmalla, kuka oikealla puolen neuvospöydän ääressä, kuka juhlaseurueessa ajaisi kilpailiansa edellä, kuka perässä? Tulisiko keisari edustamaan pyhää Roman valtakuntaa tahi olisiko kullakin pienellä maakreivillä äänivalta päätöksissä? Viimeksimainittu koski kuitenkin ylhäisimpiä ylhäisyyksiä; arveluttavampia olivat ne tiedot, jotka sananlennättäjät toivat sodasta. Jokainen menestys lisäsi vaatimuksia toisella puolen ja sai toisen puolen epäilykseen. Ei, vielä täytyisi odottaa, saattaisihan siinä tapahtua onnellinen muutos. Ja kaiken tämän aikana, mikä kateus, mitkä juonet, mitkä salaiset ohjesäännöt ja kavalat kiertotiet tässä keskustelujen muurahaispesässä!

Historia, joka on kirjoitettu Münsterissä ja Osnabrückissä tapahtuneista, kaikkia Euroopan valtoja, paitsi Turkkia ja Venäjää koskevista rauhansopimuksista, täyttää kuusi vahvaa nidosta. Ratsastajan pelkäämä hetki oli kuitenkin vihdoin tullut, jolloin sodan liekki oli sammuva poltin-aineen puutteesta. Keisari Ferdinand III oli uhrannut viimeiset sotajoukkonsa ja viimeiset aarteensa, hänen perintömaitansa uhattiin, hänen liittolaisensa luopuivat. Pyhimyksen pääkallo ei voinut pelastaa suurinta osaa Baierista. Tämä tapahtui silloin, kun Ruotsi lähetti sotaan 70,000 miestä, Ranska 40,000. Westfalin rauha allekirjoitettiin lokakuun 10 päivänä vanhaa lukua 1648 Osnabrückissä sekä pian sen jälkeen taas Münsterissä. Ehdot ovat tunnetut: taattu omantunnon vapaus, pyhä romalainen valtakunta hajotettu liiton kautta 361:een itsevaltiaaseen pikkuvaltaan, 8:aan vaaliruhtinaskuntaan, nimikeisarikuntaan, jonka hallitsia kantoi keisarin arvonimeä; maavoittoja Ranskalle, Ruotsille, Hessen-Kasselille ja Brandenburgille; sekä 5 miljonaan riksiin Ruotsin palkatuille sotajoukoille. Espania jatkoi vielä neljä vuotta sotaansa Ranskaa vastaan.

Näin lavealle ulottuvaa rauhansopimusta ei maailma ollut sitte Roman loistavien päivien nähnyt. Kolmenkymmen-vuotinen sota alkoi uskon puolesta, mutta oli lopulta sota vallan puolesta. Kirkko, joka tahtoi olla kaikki, oli tämän jälkeen tuskin muuta kuin valtion palvelia. Paavi Innocentius X, joka vastusti Westfalin rauhaa, ei itse käsittänyt, kuinka oikeutettu hänen vastustuksensa oli, jos sitä katsoi korkeammalta, kuin hänen paavillisen vallanhimonsa kannalta. Sillä taistelussa uskon puolesta katosivat maailmasta korkeimmat elämänkysymykset, mitkä ristiretkien ajoista siihen asti olivat voineet innostuttaa ja koota Euroopan kansaa. Sen tyhjyyden sijaan, jonka ne jälkeensä jättivät, syöksähtivät kaikellaiset huonot himot, jotka rupesivat vallasta taistelemaan. Ruhtinaat pakottivat holhouksen alaisia kansoja kuten lammaslaumoja edellään kulkemaan taistelussa valtiollisen asemansa puolesta. Missä ruhtinaat eivät hallinneet, nousi kansojen kateus taistelemaan kaupanteon ja yksityisen edun etuisuuksista. Siinä taisteltiin, mutta eipä enään sen edestä, mikä elämässä oli pyhintä, eli iankaikkisesta autuudesta; puolitoista vuosi-sataa eteen päin taisteltiin vallan, kullan ja kunnian puolesta, siksi että omantunnonrauha oli siittänyt ajatuksen vapauden ja se taas oli synnyttänyt kansanvapauden, joka haparoitsi etsien maaliansa valtiosäännöllisen hallitusmuodon ja kansallisuuksien aikakaudessa.

Ruskean hevosen ratsastaja riisui hevosensa ja antoi uskolliselle seuraajalleen muutaman hetken levon.

"Mitä?" sanoi hän. "Nyt jo väsynyt ja vielä on paljo, paljo tekemättä maailmassa! Kaviosi ovat kuluneet, lautasesi hyytyneen veren peittämiä. Etkö tiedä, että paljo vielä on tehtävänä sekä että on pitkä aika maailman loppuun? No siis, levähdä täällä hetkinen hävitetyn kaupungin tuhassa ja pureskele haudoilla kasvavaa ruohoa, sillä välin, kuin minä nousen vuorenhuipulle katselemaan työtäni!"

Hänen tarvitsi oikaista pitkää vartaloansa, joka oli käynyt puutuksiin satulapuussa. Muutamilla askeleilla hän astui Finsteraarhornin kukkulalle ja katseli ympäri Eurooppaa. Keskustan valtakunnat, ne, jotka eivät ole pohjoiset eivätkä eteläiset, eivät itäiset eivätkä läntiset, olivat julman autioiksi saatettuja. Heidän asujamistaan oli kaksi kolmatta osaa kaatunut miekan, nälän tahi ruton hävityksistä; jälkeen jääneet katsoivat joka askeleelta arasti taaksensa, peläten, että turmion tuoja kentiesi jälleen seisoi heidän selkänsä takana. Paremman, vaikk'ei onnellisen kohtalon alaisia, olivat maan-osan muut valtakunnat. Idässä nousi mustia, uhkaavia pilviä, joittenka läpi pajarin nähtiin ponnistelevan Romanovien hallitsiasukua vastaan, puolalaisten pikkuruhtinaiden kalskuttelevan miekkojansa voimatonta kuningasta vastaan ja uhkaavan sarven nähtiin puolikuusta himmeästi pilkistävän pilvien välistä. Etelässä auringon valaisema Neapeli tutisi vihasta Espaniaa vastaan, joka, itse Ranskan hätöittämänä, ei tahtonut saalistansa jättää. Lännessä vartioitsi brittiläisten kapinallinen saari vangittua kuningastaan, sillä välin kuin Alankomaat ylpeinä levittivät merellä vapaata lippuansa. Pohjoisessa takoivat asepajat lepäämättä, joka toinen mies vietiin auran kärjestä, mutta kauppa kukoisti, voitot pyyhkivät monta kyynelettä. Ruotsi ja Suomi eivät itse tunteneet, kuinka arveluttavasti he verta vuosivat, voitettu Tanska tunsi haavansa sitä paremmin.

Rauha tuli. Rauha, tuo vanhan Kustaa kuninkaan aika, joka oli loppunut, kun hänen hautakellonsa lakkasivat soimasta. Ruotsissa ja Suomessa tuskin enään löytyi miestä tahi naista, joka saattoi muistaa rauhan aikaa. Suku suvun perästä oli syntynyt, kasvanut, elänyt ja kuollut rauhattomuuden aikana. Kuinka monta vihollista? Se vain kysymyksenä. Yksi, — siitä ei puhumistakaan, se koski enimmäkseen rajaseutua. Kaksi, — siinä täytyi pitää selkänsä vapaana. Kolme tahi useampia, — niitä vastaan oli ainoastaan yksi ainoa parannuskeino: voitto. Ja nyt, nyt ei tarvinnut odottaakkaan vihollista enään. Kuinka kummallista! Kun voi sopia koko maailman kanssa eikä enään tarvinnut lähettää poikiansa sotaan kuolemaan, ei enään kahdesta leivänkannikasta antaa toista sotajoukon elatukseksi, ainoaa hevostansa kuormaston tarpeeksi, ainoaa taalariansa kaikkia nielevään sotaan! Tämä tuntui oudolta. Vanhat sitä eivät uskoneet, he olivat niin usein ennenkin tulleet petetyiksi; nuoret eivät sitä myöskään uskoneet ja kiirehtivät kuulutusta ottamaan saadaksensa häitä pitää, ennenkuin uusi sotaväen otto tulisi tempaamaan sulhasen morsiamensa sylistä. Kiitokset pidettiin kirkoissa; muutamat kaupungit, joilla vielä oli talikynttilöitä, asettivat juhlavalkeita palamaan, toiset, joilla ei ollut, jäivät pimeiksi myöhäisenä syys-iltana. Maaseutulaiset eivät sellaista koreutta käsittäneet. Monta kyllä oli, jotka Jumalaa kiittivät, mutta myöskin ne lukivat kuitenkin litanian ja rauhanrukouksen kiitoksen jälkeen.

Tukholman kaupunki eli juhlariemussa: siellä oli pidetty huolta siitä, että yhteinen kansa sai oikein selvän käsityksen rauhan merkityksestä. Jumalanpalveluksia kaikissa kirkoissa, muistorahoja, ilotulituksia linnan ja virran luona, kaikellaisia kansanhuvituksia toreilla ja puutarhoissa. Nyt oli Kristiina kuningattarella tuhlaamisen syytä. Nyt oli hänen ja valtakunnan mahtavin aika, mutta nyt oli myöskin hänen kunniansa korkeimmalla asteellaan, sillä kaikki tiesivät, että hän se oli, joka oli jouduttanut tuota kunniarikasta rauhaa ja ilman hänen mahtisanaansa se todenmukaisesti vielä olisi riippunut sotapäällikköjen miekankärjessä. Ensimmäinen sananlennättäjä sai 600 tukaatin kultavitjat ja sanansaattaja aateloittiin, palkintoja jaettiin runsain käsin, ja rauhansovinto pantiin kultakupukkaan.

Jos ilo ei ollutkaan yhtä yleinen keisari Ferdinand III:nen hovissa, niin koetettiin siellä kuitenkin näennäisesti iloa osottaa. Myöskin siellä Te deumia veisattiin, kansa huvitteli itseään, kellot soivat ja messut kaikuivat yöt päivät, munkit kulkivat juhlakuluissa pitkin Wienin katuja liehuvine lippuineen ja pyhimysten luut koreissa pyhäinjäännös-arkuissa. Neitsy Mariaa ei tunnustettu voitetuksi: taivaan kuningatar oli, voimallisempana kuin maallinen tuolla ylhäällä lumimaassa, rauhaa rukoillut.

Eräs keisarin alammaisista, vanha juutalainen Regensburgissa, sai eräänä syksypäivänä rauhansanoman konttooriinsa. Pieni liike valkoisen parran alla olevassa ylähuulessa melkein näytti surunvoittoiselta hymyilyltä. Hän tiesi sen jo edeltä päin; sepä oli hän, joka oli rauhan tehnyt; siinä puuttui näihin asti allekirjoitukset vain.

"Porvari-oikeus Israelille on vielä lykätty toistaiseksi!" mutisi hän hiljaa itsekseen. "Kärsivällisyyttä! Levätkööt nyt hetkisen Itämeren ja Tonavan välillä. On huolta pidetty siitä, että yhtiöt Habsburg ja Bourbon tarjoavat toinen toistansa enemmän. Minun tilini… hm… Jerobeam!"

Ensimmäinen konttooripalvelia astui sisään.

"Keisari saa ne kolme miljoonaa, joita hän on pyytänyt, ja minä vaadin Ranskan, arkkiherttua Ferdinand Kaarlelle annettavat vahingonkorvaukset takuudeksi. Baierin vaaliruhtinas saa miljoonan ylisen Pfaltzin takuutta vastaan. Nyt se ei ole 100,000:nen arvoinen, mutta kymmenen vuoden perästä on se meille antava pää-oman korkoina. Muut saksalaiset ruhtinaat saavat maksaa 80 prosenttia edeltäkäsin taikka tulla minutta toimeen."

"Prinssi Kaarle Stuart pyytää yhä uudestaan rahoja, astuaksensa maalle Englannissa. Se on ainoa ja viimeinen keino, millä hän voisi pelastaa kuninkaan, hänen isänsä hengen", ilmoitti konttoorikirjuri.

"Kaarle I kukistukoon. Hän on minun pettänyt kuten kansansakin. Mene! Minä asetan Oliver Cromwellin Englannin valta-istuimelle."

Kymmenen minuuttia tämän jälkeen palasi Jerobeam, tuoden mukanaan vähäisen ohuen erittäin taajaan kirjoitetun paperiliuskan, joka äsken oli tullut kyyhkypostissa Konstantinopolista. Ruben Zevi pani lasisilmät nenälleen ja luki järkähtämättömän tyvenenä paperilla olevaa hienoa kirjoitusta.

"Tiedän, tiedän", sanoi hän itsekseen. "Venedigin on tällä kertaa onnistunut puolustaa Kandiaa. Ei tee mitään, sen tulolähteet ovat loppuneet, kilpailu häädetty, Janitscharit voitettu… Muhamed IV on pantu valtaistuimelle… uudet sopimukseni onnellisesti päättyneet, turkkilainen valta on viittauksestani valmis hyökkäämään keisarin niskaan… Vielä tahdon hillitä puolikuuta… Oi minun viisasta Hagariani, minä tunnen sinun käsialasi! Sinä kaikkiin kykenet… Israelin Jumala, sinä tiedät, miten Abraham sai taistella uhratessaan Isakkinsa! Mutta täytyihän minun uhrata Hagar sinun suuren työsi tähden; hän on sen valmistava!… Vakoojat häntä ympäröitsevät sulttaanin palatsissa; jokainen orjatar kuuntelee, jokainen eunukki on valmis häntä pettämään. Mutta hän on voittanut sulttaanin äidin, Tarchanin, venakon; henkivartiaston päällikkö on häneen täydellisesti kiintynyt… Lapsi raukka, sulttaani, näkee hänessä ainoan suojeliansa ja uskoo hänelle kaikki. Kuprili itse on taipunut hänen vaikutuksensa voimasta… hänellä on näennäinen valta, mutta Hagar se on, joka hallitsee ja kaikkia päättää. Molemmat käsittävät, että he yhdessä kykenevät kaikkeen, ja sepä heidän välillään ystävyyden säilyttää. Oi, minun tyttäreni, minun tyttäreni, sinä pidät nyt osmaanien koko valtaa käsissäsi!… Benjamin palaa Smyrnan ja Välimeren kautta… Jerobeam!"

"Mestari!"

"Benjaminia odotetaan palaavaksi Smyrnasta näinä päivinä. Ei mitään hälinää! Kuusikymmentä meidän miehistämme asetetaan hajalle pitkin virran rantaa, jotta ovat valmiit häntä suojelemaan, jos kansanjoukot uhkaisivat. Linnaan levitetään kultakankaasta tehty matto, jonka tulee ulottua portista ylikerran portaille asti. Täällä häntä pitää otettaman vastaan kuninkaallisilla kunnianosotuksilla."

Ratsastaja palasi ruskean hevosensa luo. Hän oli nähnyt kaikki ja kuullut kaikki Finsteraarhornin kukkulalta. Kun näkymätön väräjävä ääni-aalto toi hänen korviinsa tuon vanhan juutalaisen sanat Tonavan rannalta, vääntyivät hänen kasvonsa ivalliseen hymyyn.

Sulttaanittaria ja kuninkaita! Ja minä säästäisin päivänkorennoisia!

14. Voitonriemuinen Parnassos.

Kultaisen ajan pitää takaisin palajaman.

Suuren, myrskyisen seitsemännentoista vuosisadan keskipalkoilla Kristiina kuningattaren nimi kuten säteilevä tähti voitti loistossa kaikki kilpailiansa. Hän näytti olevan määrätty vuosisatansa loistavaksi keskipisteeksi. Noin suuren, verisen kiistan täytyi kuitenkin vihdoin laskea aseensa hänen jalkojensa juureen. Oli paljon heräävää, unesta selviämätöntä tutkimusta, ja paljon epäselvää uuden ja paremman aikakauden halajamista, ja monta kummallista merkkiä siitä, että tämä uusi jo seisoi portin edessä tahtoen sisälle, se kokoontui kaikki hänen valta-istuimensa ympärille ja nimitti häntä tulevan maailman-aikakauden kunnialla kruunatuksi Sibyllaksi. Hän seisoi vallan ja kunnian kukkulalla. Westfalin rauha oli nostanut hänen ikään kuin meren tyyntyvien aaltojen harjalle, Euroopan sovinto-tuomarittareksi. Kaikki hänen eteensä polvistui, kaikki häntä ylisti. Ruotsin kansa kulki voitonriemussa, sen ystävät kerjäsivät muruja maavoitoista, sen viholliset salasivat mairitteleviin hymyilyihin katkeruutensa. Kaikki runoiliat lauloivat latinaisia ylistysrunoja, kaikilla puhujalavoilla julistettiin, että Minerva jälleen oli ylösnoussut, kaikki hovit ja neuvoskammarit lähettivät sanansaattajia ilmoittamaan ihailuaan. Ja tämä korkeasti ylistetty kuningatar, vuosisadan keskipiste, oli nyt neljännelläkolmatta ikävuodellaan nuoruuden uhkeimmassa kukoistuksessa, hänen edessään oli kasvamassa pitkä kesä ja kesän tuolla puolen etäällä oleva syksy, jonka hedelmiä hän korjaisi. Mitäpähän kuolevainen enään enempää onnelta olisi pyytää saattanut?

Mutta aivan täydellinen ei hänen voitonriemunsa ollut. Vuonna 1649 lokakuussa, oli Kristiina ahkerien keskustelujen perästä onnistunut saamaan yksin-omaiseen palvelukseensa aikakautensa suurimman ajattelian Cartesiuksen (René Des Cartes'in) ja kehotuksillaan saanut hänen muuttamaan Tukholmaan. Ruotsalaiset katselivat ihmetellen tuota pientä, laihaa ukkoa, jonka lakkaamatta oli vilu ohuessa, mustassa kamlottiviitassaan, eivätkä ymmärtäneet, mitenkä jättiläissielu mahtuisi niin pieneen, rappeutuneeseen ruumiinrakennukseen. Kristiina sen paremmin käsitti; hänen mielestään se päivä oli mennyt hukkaan, jolloin hän ei saanut imeä viisautta tuosta näennäisesti kuivuneesta mimerinlähteestä. Kello 4:n ja 5:n aikaan talviaamuisin täytyi tuon vähäisen ukon täristen kiivetä kuningattaren odottavaan vaunuun ja ajaa linnalle. Siellä tutkittiin kaikki ihmissielun salaiset komerot, kaikki ajattelian epäilykset, kaikki hämärät arvoitukset Jumalasta, jonka kuitenkin täytyi olla olemassa, koska hän katoavaisiin olentoihin oli luonut katoamattomuuden ajatuksen, mutta oli käsittämätön ja etäinen kuin itse ajatuskin. Täällä ei enään löytynyt mitään tilaa uskolle, kaikki oli epäilystä, kaikki, paitsi oma olemus, jota ei epäillä saattanut. Ja kun nämät kaksi olivat viisi tuntia mietiskelleet kuningattaren kylmässä huoneessa, jossa tuli kamiinissa paremmin loisti kuin lämmitti, lähetettiin tuo vilustunut, melkein puolittain uuvuksissa oleva ranskalainen jälleen asuntoonsa k:lo 10 aamupäivällä, kun hän ei enään edes ajattelemaan kyennyt, siellä kääriytyäkseen villavaippoihin ja saavuttaakseen uusia voimia tulevan aamun istuntoon.

Kaksikymmentä vuotta oli tuo kuuluisa ajattelia istunut sisällä lämpimässä hollantilaisessa lukuhuoneessaan eikä kauemmin voinut kestää ruotsalaista ilman-alaa. Tammikuun lopulla 1650 odottivat kuningattaren vaunut turhaan portin luona; helmikuun 11 päivänä lähti Cartesiuksen mahtava henki etsimään sitä Jumalaa, joka hänelle oli ollut matemaatillinen problemi. Kristiina oli kaksi viikkoa ihan lohduttamaton. Kukapa olisi voinut ajatella, että noin kurja ruumis olisi verhonnut noin voimallista sielua? Eipä hän itsekkään pitänyt vähäistä kylmettymistä hyttysen puremaa pahempana. Uudemman filosofiian perustaja haudattiin Tukholmassa. Myöhemmin muutettiin hänen ruumiinsa Parisiin, mutta Sergei koristi Aadolf Fredrikin kirkon kuvalla, jossa nähtiin Cartesiuksen siivellisen hengen valaisevan tulisoihdulla maailman avaruutta, jolloin hän huntuun verhotun maapallon päältä nostaa peitteen.

Tuli sitten kesällä 1650 nuo kummalliset valtiopäivät, jolloin kolme aatelitonta säätyä nousi kapinaan ylivaltaista aatelia vastaan ja käytti puhetapaa sellaista, josta olisi ilman kuningattaren välitystä syntynyt sisällinen sota.

Tuon kuohulaineen maininki ulottui niin pitkälle, että vielä kaksi sataa vuotta tämän jälkeen Ruotsin etevin historioitsia joutui tuosta kiivaaseen väittelyyn. Sen vaiheet jääköön historian kerrottavaksi. Kristiinalle tämä taistelu tuotti käännekohdan. Hän alkoi sen kuningattarena ja lopetti naisena. Hän alkoi, turvaten aatelittomiin säätyihin, taistelunsa aatelisten kasvavaa ylivaltaa vastaan, joka uhkasi kahlehtia kuninkaat ja kansat. "Nyt", sanoi hän, "on aika poistaa väärinkäytökset." Mutta nuo papit, porvarit ja talonpojat kävivät hänelle liika rohkeiksi. Kun hänen omassa hallinnossaan nähtiin väärinkäytöstä, seurasi toisellainen kuninkaansana: "Täytyy niin taputtaa tuota valkoista lasta, ett'ei musta unohdu!" Hän taputti molempia ja molemmat tunsivat itsensä pettyneiksi. Se oli Richelieun ja Mazarinin valtiotaito: ei kansanvalta eikä aatelisvalta saanut häneltä riistää hänen itsevaltiasta kruunuansa. Hän istui alas kahden tuolin väliin ja jäi siihen istumaan. Ihailun korkeimmalla kukkulalla alkoi panettelu. Johannes Rudbeck oli totta uneksinut: tähti alkoi laskea, mutta sitä ei vielä huomattu, se laski kaareillen.

Näillä valtiopäivillä toimitti kuningatar vallanperiälleen Kaarle Kustaalle oikeuden antaa lapsilleen, tuleville Kaarleille, perintö-oikeuden kruunuunsa. Mitä haihtuva maine merkitsi sen kuninkaallisen perinnön rinnalla, jonka hän vallanperimyksessä jätti valtakunnallensa!

Nyt Kristiina oli kruunattava, ja noitten neljä kuukautta kestävien kruunausjuhlien maine täytti maailman. Aina yhä eteen päin lykättynä, pidettiin vihdoin juhlakulku Jakobsdalista Tukholmaan tuorstaina lokakuun 17 päivänä 1650 säätyjen läsnä ollessa. Pitkänä ja loistavana kulki se kunniaporttien läpi sillä välin, kuin 40 sotalaivaa virrassa linnan alipuolella lippujen liehuessa ampumalla ilmoitti tervehdyksiänsä. Sunnuntaina lokakuun 20 päivänä toimitti arkkipiispa Lenasus kruunauksen Isossakirkossa. Ei mikään kommellus ollut pahaa ennustamassa. Kaikki kävi onnellisesti ja loistavasti; kruunaushevoset hopeakengissä, kruunaushärkä komeili kullattuine sarvineen, viini vuosi virtana kansan joukoille, ilotulitukset kestivät puoli-yöhön ja sitte seurasivat tappelut päihtyneiden kesken. Sitten tulivat pitkissä riveissä ylhäisten pidot. Ja silloin tapahtui vähäinen sivuseikka, joka kuuluu tähän kertomukseen.

Niitten monien lähetyskuntien joukossa, jotka kaikista valloista ja hoveista toivat onnentoivotuksia kruunausjuhlaan oli myöskin tatarilais-turkkilainen lähetystö. Siinä oli kymmenen kummallisesti puettua itämaalaista, jotka Muhamed IV:nen puolesta lahjoittivat kuningattarelle komean, kullalla kirjaillun satulavaipan. Eräs sen aikuinen kertoja mainitsee tatarilaisista, että: "sen kansan sievistelytaito oli hyvin heikko, ja kun joku kuningattaren väestä meni heitä tervehtimään, hyppäsivät he penkille; sellainen oli heidän sivistyksensä. Heillä oli myöskin muassaan mainittava henkilö, jota käyttivät pappina, soittajana ja ruoanlaittajana."

Tatarilaiset pääsivät kuningattaren luo, he viskasivat itsensä maahan, otsat vasten pehmeää lattiamattoa sekä antoivat sitten onnentoivotuskirjoituksen.

Kuningatar suvaitsi ottaa vastaan kalliilla kivillä koristettuun hopearasiaan asetetun pergamentin, jonka kuvakirjaimia ei kukaan läsnä olevista osannut lukea, ja kuiskasi hymyillen häntä tänään palvelevalle hovineidelle, Ebba Sparrelle:

"Jospa minulla nyt olisi Doxani täällä, niin hän minulle nuo harakanvarpaat selittäisi."

Samalla havaitsi hän pienen tuohon viralliseen turkkilaiseen onnittelukirjoitukseen kiinnitetyn valkoisen silkkikäärön. Hän kiersi käärön auki ja luki, suureksi hämmästykseksensä seuraavat kuusi seitsemän, kauniilla latinalaisella käsikirjoituksella präntättyä ruotsinkielistä riviä.

"Hagar Sulttaani, Osmanien kuningatar, lähettää Ruotsin Kristiina kuningattarelle tervehdyksensä Jumalan kaikkivaltiaan armosta. Tulkoon päiväsi lukuisiksi ja onnellisiksi. Kuten sinä olet suojellut minun tieni, tahdon minäkin suojella sinun alammaistesi teitä minun valtakunnassani. Minä jätän sinut Allah'in ja hänen suuren Profeettansa huomaan ja olen sinulle kuninkaallisella ystävyydellä suosiollinen. Annettu Stambulin Seraljissa Moharremin 12 päivänä vuonna tuhatkuusikymmentä Hedschran jälkeen.

Hagar."

Hehkuva puna nousi kuningattaren poskille. Hän rutisti kädellään pehmeän silkkivaatteen palloksi, ja olisi kentiesi tallannut sen jalkojensa alle, ellei se olisi ollut vahvalla silkkinuoralla kiinnitetty Sulttaanin onnentoivotuskirjoitukseen. Sitä hän ei saattanut tallata. Hän sanoi jäähyväiset lähetystölle, läksi huoneisiinsa, antoi kutsua luoksensa itämaisten kielien tutkian professori Johan Terseruksen, joka valtiopäivillä pappis-säädyssä oli ollut kuningattaren uskottuja, ja kysyi häneltä, osasiko hän selittää turkin kieltä.

Terserus luki syrian ja arapian kieltä, vaan ei turkinkieltä. Kuitenkin näitten kielien välillä oli niin suuri yhtäläisyys, että tämä oppinut teoloogi luuli saattavansa noudattaa kuningattaren toivomusta; hän kun halusi tietää, oliko tuo turkkilainen kirjoitus todellisesti Sulttaanilta. Tarkastuksessa tuli ilmi, että kirjoitus kaikin puolin oli oikea.

"Oletteko varma siitä, ettei kirjoitus ole jonkun pahajuonisen juutalaisen falsariami?"

"Aivan varma, teidän majesteettinne. Siinä on, paitsi tavallista rukouskaavaa ja Allah'in nimimerkkiä, suurmuftin allekirjoitus ja visiiri Kuprilin, jonka käsi-alan minä olen nähnyt."

Kristiina näytti hänelle tuon valkoisen, rutistuksesta jotenkin ryppyiseksi käyneen, silkkikäärön.

"Mitä sanoo tohtori Johannes tästä?"

Terserus luki, hymyili ja vastasi:

"Teidän majesteettinne, jos tämä on sama juutalainen löytölapsi, joka kymmenen vuotta sitten luki kreikkaa minun johdollani Turussa, niin saatan uskoa hänen voivan mitä hyvään."

"Samaa minäkin", sanoi kuningatar. "Te näette, hän kirjoittaa minulle, ikään kuin hän olisi vertaiseni, taikka vähän parempikin. Eikö tämä ole ihan kummallista? Noin oppinut ja alentaa itsensä niin, että on barbarilaisen haaremissa!"

"Olen kuullut sanottavan, että nykyään hallitseva sulttaani on yhdeksänvuotias."

"Mitä? Yhdeksänvuotias? Mutta sepä mainiota valtioviisautta! Antakaa minulle yhdeksänvuotias puoliso, niin minä heti suostun säätyjen toivomukseen, minä menen naimiseen vaikka tänä päivänä!… Odottakaa, te saatte kuulla, mitä minä vastaan ottomanisella purpura-leposohvallaan olevalle serkulleni."

Kuningatar istui kirjoituspöytänsä ääreen, kirjoitti ja luki seuraavat sanat, jotka sitten, silkille painettuina, vastauksena olivat annettavat tatarilaiselle lähetystölle:

"Ruotsin kuningatar Kristiina tervehtii; Osmanien Kalifia Muhamedia, neljättä sen nimellistä, Jumalan kaikkivaltiaan armosta. Olen ilolla vastaan ottanut kirjoituksesi ja toivon sinulle onnellista hallitusta rauhassa kristittyjen kanssa. Kasvakoon partasi kerran niin pitkäksi, että se ulettuu yli Bosporin Perästä Galataan"…

"Eikö tosiaan, tohtori Johannes, tämä ole oikein itämaista?"

"On, ja poikamaista, teidän majesteettinne."

"Oikein. Sillä tavallapa yhdeksänvuotiaalle sulttaanille kirjoitetaan. Mutta kuulkaa vielä:

"Toivon sinulle myöskin monta ihanaa puolisoa, jotka leuhottelevat kärpäset vuoteesi äärestä, tämähän olkoon heidän osansa ottomanisen valtakunnan hallinnossa, sekä ett'et sinä koskaan saisi aihetta lähettää heille silkkinuoraa uhkaukseksi nenäkkään kielen tähden. Jumalan haltuun. Annettu Tukholman linnassa 23 päivä lokakuuta armon vuotena tuhannen kuusisataa ja viisikymmentä.

Kristiina Regina."

"Noh, mitä tästä sanotte, tohtori Johannes? Onko armollinen seraljissa oleva serkkuni saanut sopivan vastauksen?"

"Jos minä saan lausua ajatukseni, niin olisi ehkä viisainta jättää vastaus valtiokanslerin arvosteltavaksi", vastasi tuo älykäs Terserus empien.

"Mitä? Te neuvotte minua kysymään valtiokanslerilta? Te, joka valtiopäivillä… Pitääkö minun kuten koulutytön antaa hänen oikaista kirjeitäni?"

"Minä vain rohkenen ajatella, että sen henkilön, joka on uskaltanut kirjoituksensa kiinnittää sulttaanin julkiseen onnentoivotukseen, täytyy olla mahtava. Teidän majesteettinne on itse myöntänyt, että puheena olevassa asiassa tästä henkilöstä saattaa uskoa mitä hyvään…"

"Entä sitten? Tulkoon hän vain vaikka keltaisen viheriäiseksi harmista; sitäpä minä juuri tarkoitankin."

"Minä pyydän anteeksi; teidän majesteettinne ymmärtää paremmin tämän asian kuin minä. Alammainen ajatukseni on, että, jos turkki meille suuttuu, saattaa hänen merirosvonsa tehdä meille paljon haittaa Välimeressä. Sen lisäksi on hän meille hyvin hyödyllinen pitämässä puolalaista ja venäläistä niskoiltamme, puhumattakaan keisarista, jos joku uusi rauhattomuus tulisi. Meidän ei pitäisi ennen aikojaan häntä suututtaa."

Kristiinan veri kuohahti.

"Ja tuota sanoo minulle pappismies, kristitty teoloogi! Meidän pitää pysymän ystävyydessä Turkin kanssa; ottakoon hän kuinka monta kastettua ruotsalaista neitoa hyvänsä ja tehköön heitä väärän profeetan orjiksi; me emme saa häntä suututtaa! Ohoh, tohtori Johannes, missä katkismuksessa tuo löytyy kirjoitettuna? Ja minä kun teistä luulin… Mutta yhtäkaikki. Minä kiitän teitä siitä, että olette oikeiksi todistanut harakanvarpaat. Kyllä sietää ajatella, mikä hyödyllisintä olisi, mutta älkää minua kiusatko valtiokanslerillanne. Hyvästi!"

Kristiina harkitsi ja antoi, nyt kuten aina, jolloin Vaasaveri tyynempänä juoksi, viisautensa hallita. Tuo ivallinen kirjoitus hävitettiin ja uusi laadittiin, joka oli soveliaammin kokoon pantu. Vaitiolo jäi ainoaksi vastaukseksi Hagar Sulttaanin nenäkkäisyyteen.

Mitä ei saatu silkille panna, se uskottiin ystävälle.

"Ebba, mitä sanot tästä kirjeestä ja lempisulttaanittaresta?"

"Mitä minä sanon? Hän oli aina hullu ylpeydestä. Haremi on kanapiha; ne kalkkunat, jotka parahiten kaakottavat, kadottavat päänsä ensiksi."

"Mutta sulttaani on yhdeksänvuotias lapsi! Saatatko ajatella onnellisempaa yhteensovitusta… kaikki oikeudet eikä mitään velvollisuuksia! Olla naimisissa ja kuitenkin olla neitsy; olla itsevaltiaan puoliso ja kuitenkin hänen hallitsiansa. Kaikesta, mitä Hagarissa olen ihaillut, on tämä schakkipeli kaikkein eriskummallisin. Se on niin ihmeellistä, että minä melkeinpä olisin valmis antamaan hänelle kaikki anteeksi tuon nerollisuuden vuoksi…"

"Tänään, Kristiina. Nero tänään ja kuristettu huomenna."

"Mahdollista. Tiedänkö minä, tahi tiedätkö sinä, elämmekö huomenna? Hänen ei tarvitse kuten minun, pelätä kruunua samalla, kun se hänen päähänsä lasketaan."

"Orjatar!… Elinaikuisessa vankeudessa!"

"Oohoh, hän kyllä itsensä hoitaa, kyllä hän tulee ulos."

Kruunausjuhlat voittivat kaikki, mitä siihen asti oli Ruotsissa nähty ja jatkuivat muutamien päivien tarpeellisen levon perästä, aina seuraavan vuoden helmikuun loppupuoleen. Kunniaportteja, eläintaisteluja, piirijuoksuja, vaeltavia vuoria, amatsooneja, metsänhaltioita ja merenhaltioita, muriaaneja, norsuja, esille kieriviä laivoja, teaatteritansseja ja kaikellaisia valepukimia vaihteli tanssien, ilotulitusten, aamuun saakka kestävien aterioitsemisien sekä kokonaan paistettujen härkien, viinistä tehtyjen suihkulähteitten ja vielä monen muun kanssa, jota ylhäisille ja alhaisille oli valmistettu. Kalliimpien ja kummallisimpien joukossa oli Stjernhjelmin teaatteritanssit tahi oikeammin huvitus: "Voitonriemuinen Parnassos", jonka valmistukset olivat vieneet enemmän kuin puoli vuotta ja joka ensi kerran näytettiin tammikuun 9 päivänä 1651. Ei ollut helppo löytää mitään järjestystä tämän kappaleen 30:nessä "esityksessä", jota uudempi aika nimittäisi kuvaelmaksi, ja jossa, paitsi laulajia ja tanssioita esiintyi 80 haaveellista olentoa, jokainen kertoen kuka hän oli, ja mitä hänen tuli tehdä Kristiinan kunniaksi. Olympian jumalat ja jumalattaret, Troijan, Kreikan, Roman sankarit, runottaret, sulottaret, hyveet ja paheet esiintyivät vuorotellen intialaisten, persialaisten, sotaväen, runoiliain, filosoofien, kelloseppien ja kirjanpainajain kanssa. Loistavat koristemaalaukset ja puvut, jotka silmiä ihastuttivat, palkitsivat tuon kehnonpuolisen kokoonpanon ja pitivät jossakin määrin katselioita lämpiminä lämmittämättömällä kilparadalla, jota välistä käytettiin sirkuksena, toisinaan teaatterina, pakkasessa sellaisessa, jossa lämpömittari olisi näyttänyt 20 astetta, jos se siihen aikaan jo olisi ollut keksittynä.

Katseliapaikat olivat amfiteaatterin muotoon asetetut pitkät penkkirivit toinen toisensa takana ja toistansa ylempänä. Alimpana, lähimpänä rataa, nähtiin ylhäisempi sotapäällikkyys ja muita ylhäisiä mieskatselioita. Kalliilla matoilla peitetyn toisen rivin keskustassa nähtiin kuningatar hovikuntineen, valtakunnan neuvosto, ulkomaalaiset lähetystöt ja aateliston jäseniä rouvineen niin monta, kuin siinä tilaa sai; niitten takana kolmannella ja neljännellä rivillä aatelistoa ja aatelittomat säädyt, muutamat vaimoineen; takana olevissa riveissä oli katselioita taajaan ahdattuina alemmista säätyluokista. Valaistus oli sellainen, kun se öljylampuista olla saattoi; ja mukavuudet sen mukaan. Airuet ja palveliat tekivät parastaan hillitäksensä sitä sohinaa, jota ei kuningattaren läsnä olokaan saattanut estää ja joka toisinaan teki puheen näytelmäpaikalla kuulumattomaksi osotteluksi.

Kuningattaren seurassa kaivattiin suosikki Maunu De la Gardie. Hän oli näkymättömänä kulissien takana, kuningattaren toisena persoonana, joka toimitti hänen määräyksensä mukaan kaikki, missä ei kuningattaren arvo suvainnut hänen ylhäistä persoonaansa näkyvissä olemaan. Kristiinan takana istui pfaltzkreivi, vallanperiä, synkkänä ja hajamielisenä, tuskin häntä sanallakaan kunnioitettiin. Vuoroon armollisena ja tyytymättömänä ivaili Kristiina ranskalaisten lähettilään kanssa jokaista kohtausta. Mercurius oli liiaksi laiha, Minerva liika lihava, muusat olivat kuten karjapiiat, filosoofi kuten paistinkääntäjä.

"Miten tämä teidän korkea-arvoisuuttanne miellyttää?" virkkoi Kristiina, kääntyen arkkipiispan Lenaeuksen puoleen, jonka hän oli kutsuttanut rinnalleen, luultavasti sen vuoksi, että hän kirkon puhdas-oppisena ylipäällikkönä kovin inhoi näitä pakanallisia temppuja. "Kuuleeko teidän korkea-arvoisuutenne, mitä mies tuolla uskaltaa sanoa?

"Ken hurskahin Saa pilkatkin. Saa maksaa huvitukset, Ja kaikki kustannukset…"

[Voitonriemuinen Parnassos, toinen näytös, 9:säs kohtaus.]

"Hän kertoo meille maailman tapoja, eikä hän kentiesi olekkaan väärässä", vastasi arkipiispa.

Valtioneuvoston läsnä olevista jäsenistä oli valtiokansleri poissa, joka esteeksensä oli sanonut voivansa pahoin. Presidentti Kurki ja amiraali Ryning tasasivat huomionsa teaatteritanssin ja politiikan välillä. Siinä se nyt juuri vähällä oli, taisiko Mazarini kestää frondea vastaan Ranskassa. Ryning sanoi ankaria sanoja kuningattaren itsevaltaisesta menettelystä, hän kun oli koettanut asettaa ruotsalaisia sotajoukkoja ja laivoja kardinaalin käytettäväksi. Kurki hymyili valtioviisaalla tavallaan.

"Ruotsalainen isänmaan-ystävä saattaa olla levollinen, hänellä on etevä kuningatar, mutta tämä kuningatar on nainen."

"Valitettavasti!" mötisi Ryning merimiehen rehellisellä suun mutkistelemisella.

"Sanokaa onneksi. Paitsi Aleksanderia ja Cæsaria ei meidän armollinen kuningattaremme ketään niin ihaile, kuin Condén suurta prinssiä, ja Condé on nyt kardinaalin vihollisten puolella. Olkaa huoleti meidän laivastostamme!"

Kurjen ensimmäinen, tämän kertomuksen alussa mainittu puoliso, tuo rakastettava Sofia De la Gardie, oli kuollut ja Kurki oli puoli toista vuotta sitten mennyt uusiin naimisiin Kristiina Hornin kanssa. Tämä uusi haltiatar Kurjen ruhtinaallisessa kodissa oli katseliain joukossa saanut paikkansa valtioneuvos Ryningin rouvan rinnalla ja kestitsi naapuriansa, joka maalta oli tullut, päivän kiertävillä hovijuoruilla.

"Teidän armonne saattaa ajatella mille mielelle olisimme tulleet, jos me täällä Tukholmassa olisimme äkkiarvaamatta saaneet, verilöylyn kesken kruunauksen juhlamenoja."

"Jumala varjelkoon!" virkkoi luottavasti tämä Risebergan hurskas vanha rouva. "Tuollaisia pakanallisia näytelmiä ja sen lisäksi vielä verilöyly! Onko tehty kapina hänen majesteettinsa pyhitettyä henkilöä vastaan?"

"Ei, mutta teidän armonnehan saattaa ajatella, minkälainen outo, tavaton tapahtuma. Tänne tuli turkkilaisia ihmis-syöjiä leveissä housuissa ja turbaanit päässä ja lahjoittivat hänen majesteetillensa mesopotamilaisen onnentoivotuksen eräältä entiseltä kammaripiialta, jonka nimi oli Hagar, ja joka nyt lienee suurmogulin sulttaanitar ja uskaltaa nimittää kuningatarta sinuksi. Hänen majesteettinsa oli ollut niin vihaan syttynyt, että hän heti paikalla oli käskenyt hakata turkkilaisten päät poikki. Mutta arkkipiispa rukoili armoa heidän puolestaan, joten he saivat pitää henkensä sillä ehdolla, että heti tulisivat kristityiksi."

"Hagar?" vastasi Risebergan rouva, joka tätä hovijuorua kuunnellessaan tarttui tuohon rakkaaseen nimeen. "Kukapa se Hagar lienee, joka ennen on ollut kammaripiika?"

"Hän on ollut täällä Tukholmassa ennen ja hänen nimensä sanottiin olleen Rydin tahi Rönning, en sitä niin tarkoin muista. Hän on ollut Kersti röökinän kirjansiivooja. Ja nyt on hän itsensä antanut Turkin haltuun ivataksensa kuningatarta ja kaikkea, mikä kristillistä on."

"Suokaa anteeksi, teidän armonne… en voi hyvin… minun täytyy puhua kuningattaren kanssa!" huudahti tuo onneton hurskas rouva ja nousi, vavisten joka jäsenessään. Samassa nousi esirippu ja nähtiin Kreikan seitsemän viisasta. Kaikkien silmät katsoivat sinne päin, ei kukaan uskaltanut liikahtaa, kun pelkäsivät häiritsevänsä kuningatarta huvissaan. Vielä neljänneksen tuntia täytyi tämän kasvatti-äideistä parhaimman kärsiä kaikkia epätietoisuuden tuskia. Oi, tuo komeus, nuo koreillut naamiot, jotka saattavat viehättää iloisia, onnellisia, kevytmielisiä, kuinka äärettömästi ne runtelevat tuskallista äidin sydäntä, oikeinpa ne muodostuvat paholaisen pilkaksi joka ivailee ja rikki riistää hänen sydämmensä!

Vihdoinkin esirippu jälleen laskeutui. Valtioneuvos Ryningin rouva nousi istualta ja kuiskasi miehensä korvaan jotakin. Valtioneuvos vei hänet presidentti Kurjen luo, joka paremmin tunsi Hagarin kohtalot, kuin mitä hän oli nähnyt hyväksi uskoa uudelle puolisolleen. Kurki ei salannut sitä vaihdosta näissä kohtaloissa, joka häntä itseään kovin läheltä ja kipeästi koski.

"Teidän armonne", sanoi hän, "me olemme löytäneet kotkanmunan ja nähneet siitä lähtevän pienen poikasen, jonka luulimme saattavamme kasvattaa kyyhkyseksi. Me näimme siipien kasvavan ja terävien silmien katselevan ulos maailmaan, mutta me luulimme voivamme pitää tuota tavatonta lintua häkissä ja leikata sen siipiä. Me olemme pettyneet, teidän armonne. Kotkanpoikanen kyyhkysenhaamussa on riistänyt itsellensä tien häkistä pois ja lentänyt aurinkoa kohti. Sinne hän ei pääse, lapsi raukka; ennen tai myöhemmin on häneen metsästäjän nuoli sattuva. Mutta sellainen on hänen synnynnäinen luontonsa; me emme saata muuttaa, vaan ainoastaan surkutella hänen kohtaloansa. Suokoon Jumala, ett'ei tämä kuvastele toisen kohtaloa, joka on häntä ylempänä!"

Jälleen esirippu nousi ja nyt näkyi muusat kaikki 9:än ja kolme graatiaa istuen hopeoituissa vaunuissa, joita jalopeurat vetivät, ja amor oli ajajana. Vielä neljänneksen tunnin täytyi Risebergan rouvan sydämmeensä sulkea huokauksensa ja sydämmensurunsa. Sitten kysyi hän, oliko tataarilainen lähetystö vielä kaupungissa, ja sai tietää, että raakalaiset vihdoin huomenna lähtisivät. Peläten joutuvansa huomion-alaiseksi hiipi hän pois, viettääksensä koko seuraavan yön rukouksissa ja aamupuoleen kirjoittaaksensa kirjeen, niin täynnä kyyneleitä ja rakkautta, että ainoastaan enkeli saattaa lankeevalle turvatillensa niin kuiskaella, tahi äiti kirjoittaa kadotetulle lapselleen. Mutta voitonriemuinen Parnassos yhä ylisteli Kristiinaa katseliain riemuitessa. Maailman neljä kulmaa avautui, neljästä päästä tuli esiin neljä kuningasta, jotka kruunasivat Hyvettä, ja tämä päivän kunniaksi nimitettiin Kristiinaksi.

"Kaikki säädyt kiittäkööt nyt hyvettä, Kuninkaat ja kansat mailman äärissä."

Ja sitten seurasi "suuret teaatteritanssit", jossa nuo neljä kuningasta ja heidän suurijoukkoinen seuransa tanssi kruunatim Hyveen ympärillä. Mutta maailma oli liian ahdas tälle komealle Hyveelle; siellä tuli viimeiseksi "eräs ihana ja harvinainen, tähän yksinomaan keksitty taideteos." Aurora ja muusat nähtiin äkkiarvaamatta astuvan alas taivaasta ja ottavan luoksensa Hyveen sen joukon keskeltä, joka häntä oli kruunannut ja ylistänyt. "Sen kautta koko Parnassos tuli loistavaksi ja valaistuksi kirkkaudessa ja ihanuudessa."

"Jo rusohohteinen Aurora Käy sulle, Svea, nousemaan, Autuudensarvi seurassaan, Ja kaunis, kukoistava Flora."

Nyt maailman ensimmäinen kultainen aika on takaisin tuleva ja kaikki kukoistukseen joutuva Kristiinan, Kustaavien periättären kautta. Jokainen sääty saa tarpeensa kaikesta, mitä hän toivoa voi.

"Ken pimeän ja päivän luopi, Ken Jupiterin voittavi, Hän, Phoebon loiston mestari, Hän onnen myöskin meille suopi.

Jumala suokoon Svean maalle, Myös valtaistuimelle sen Runsahan armopaistehen, Ja pitkää ikää Kristiinalle."

15. Suosikit.

Hän ylenkatsoi suosikkejansa.

Löytyi todellakin niitä, jotka luulivat, että kultainen aika oli takaisin palaava. Niin monta voittoa, niin paljon kunniaa, niin loistavaa neroa, niin oppineita kiitospuheita, niin runsaita lupauksia nuriseville säädyille kuningattaren kruunauksessa! Valtiopäivillä olleet talonpojat lähtivät kotia jouluksi 1650 pettynein toivein, mutta vahvalla luottamuksella Kristiinaan, että hän kaikki parantaisi, kun hän vain saisi vallan herrojen melun yli. Ne ne olivat, jotka panivat sodan alkuun, ne, jotka kansaa sortivat, ne, jotka tuhlasivat valtakunnan varat. Jumala siunatkoon Kersti röökinää; eikö hän ole antanut valtakunnalle rauhaa; eikö hän ole pannut pois viralta torven soittajat ja vaskirummun lyöjät, kammariherransa ja hovijunkkarinsa? Ja porvari sanoi tuttavilleen markkinoilla, ja talonpoika rukoili pappinsa kanssa kirkossa siihen aikaan, kun rahatoimikammari tyhjennettiin voitonriemuisen Parnasson tähden: Jumala siunatkoon Kersti röökinää ja suokoon hänelle pitkän hallitusajan!

Kaksi vuotta myöhemmin, kun pitkämatkaiset tuttavat kysyivät kauppiaalta porvariluukun luona: "Mitä Tukholmasta kuuluu?" eivät he vastausta saaneet, tahi jos saivat, niin porvari ensin katsoi arasti ympärilleen ja kuiskasi: "Sanotaan, röökinä on lumottu."

"Kuka sen on tehnyt?"

"Sitäpä ei kukaan tiedä, mutta muutamat arvelevat, että sen on tehnyt vanha rouva Ebba Brahe, joka nuoruudessaan lumosi kuningas-vainajan, röökinän isän."

Kirkkoon kokoontui kansa kolmen kuninkaan päivänä, kun teksti antoi erityistä aihetta rukoilemaan hallitsian puolesta, ja kysyttiin papilta saarnan jälkeen, mitä Tukholmasta kuului. Rakas isä väänteli patalakkiansa eikä ollut kärkäs vastaamaan, mutta kun häntä pakotettiin, niin hän huoaten vastasi, että oli monta sutta, jotka nyt olivat hiipineet lammashuoneeseen. "Siellä Tukholmassa on nyt yltäkyllin ulkomaalaisia oppineita", sanoi hän, "ett'ei kukaan enään uskalla sylkeäkkään kadulla. Kaikki he kieltävät Isän Jumalan ja uskovat perkelettä, joka heille kirjoja kirjoittelee. Ja jokaisesta sellaisesta kirjasta, jonka he painettuna jättävät Kristiina kuningattarelle, saavat he tuhannen taalaria, ellei enemmänkin, ja vielä lisäksi kultavitjat, jonka lukossa on käärmeen koukeroita."

Vanha ritari, joka oli palannut sodasta runsaine saaliineen ja rakentanut itselleen maaseudulla linnan, kysyi kotiin tulleelta pojaltaan: "Mitä Tukholmasta kuuluu?" — Poika, Ranskan uusimman muodin mukainen keikari, kohotti olkapäitään ja vastasi sellaisella huolettomalla äänellä, jota nuoriso tähän aikaan oli oppinut käyttämään: "Röökinä on hullu." — "Mitä? Hän, joka on lisännyt meidän oikeuksiamme, hän, joka on lahjoittanut meille kaksi kolmatta-osaa valtakunnan maasta!" — "Niin", vastasi jälleen nuori jalosukuinen kohottaen uudestaan olkapäitään, "miksikä sitä nimittäisin, joka leipoo kreiviä, vapaaherroja ja aatelismiehiä, aivan kuten leipuri leipiä kypsentää, ja lahjoittaa niin runsain käsin lahjoitusmaita, ett'ei kukaan enään tiedä, onko toinen ennen häntä saanut saman tilan?" — "Olet oikeassa", sanoi isä. "Kun ei enään ole mitään lahjoitettavana, otetaan meiltä kaikki pois."

Näin kulki puhe. Mutta Kristiina kuningatar ei ollut hullu, eikä lumottu; hän oli ainoastaan liika ylhäinen laskemaan. Hän oli kuningatar joka sormenjäsenessään, niin, että luuli omistavansa kaikki ja siksi voivansa suoda itselleen huvituksen antaa pois kaikki. Kultaa, sitä taas jostakin sisään virtaili, mutta kruunu on avonainen, sillä ei ole kantta eikä pohjaa; siinä ei saata mitään säästää, siitä täytyy kaiken juosta ulos, muuten se ei olisi kruunu. Valtakunnan tarpeet? Eikö kuningatar ole valtakunta? Kansan köyhyys? Puhetapa! Hän kyllä tunsi ne vanhat valitusveisut. Eivätkö he saattaneet tyytyä leipään ja silliin? Eikö kunniassa ole kyllin rikkautta, ja koskapa Ruotsin valtakunta oli ollut niin mahtava kuin nyt? Anna minulle taalain tytön hame, suomalaisen pettuleipä, lappalaisen kurja hökkeli, niin olen kuitenkin kuningatar, — niin kauan, kuin minua miellyttää olla kuningattarena!

Tämä suurenmoinen pääpiirre arvoituksen tapaisessa henkilössä, tuo halu, olla kaikki, tuntea kaikki, voida kaikki, on Kristiinan avain. Vuodesta 1650 oli hän valtakunta ja kansa: pian oli hän tuleva vielä enemmäksi; hän oli tuleva aikansa keskipisteeksi.

Itsenäisenä ja umpimielisenä, oli hän sentään toisinaan saattanut paljastaa jonkun sopukan sydämmestänsä; hän oli kuitenkin nähnyt rinnallaan yhden uskotun ystävän, jolle hän saattoi kertoa omasta itsestään. Nyt hänen kohtalokseen tuli, että myöskin tämä ystävä oli hänen jättävä. Kesken kruunausjuhlaa ilmaisi Ebba Sparre eräänä iltana, että Jaakko Kasimir De la Gardie, Maunu kreivin nuorempi veli, oli pyytänyt häntä omakseen, ja Ebba anoi nyt kuningattaren suostumusta. Kristiina hymyili; hän oli itse raivannut tämän uuden kosian tien, hänessä oli se naisellinen heikkous, että hän tahtoi naittaa pois serkkujansa ja hovineitojansa. Mutta hän muistutti Ebbaa, että heidän sopimuksestaan toukokuussa 1864 vielä puuttui muutamia kuukausia.

"Nuo kolme vuotta pitää täyteen tuleman, ennen kuin minä kadotan kuningattareni jokapäiväisen armon, jota ei mikään palkita voi", vastasi Ebba.

"Hyvä. Minun mielestäni Jaakko kreivi ei ole hullumpi. Hänellä on huonompi pää kuin hänen veljellään, mutta enemmän taitoa. Vahinko, että hän on kolme vuotta sinua nuorempi."

"Minä jään aina nuoreksi, niin kauan kuin olen yhden-ikäinen naimattoman kuningattaren kanssa."

"Silloin siis olet nuori harmaapäisenäkin vielä, Ebba. Minun lohikäärmeeni odottaa turhaan nuo kolme vuotta. Jollakin täytyy syöttää petoa, vaikka se sitten olisi kissanpoikasella. Ellei lohikäärme saa ahmaista prinsessaa, saa hän ahmia kruunun. Toivonpa että hän saa kyllänsä. Huomenna vietämme kihlaustasi linnassa."

Vuoden kuluttua kihlauksen jälkeen vietettiin nuoren parin häitä suurella komeudella Tukholman linnassa. Kuningatar antoi morsiamelle hopeaserviisin, joka oli 6,000 riksin arvoinen ja esiintyi itse hääpäivän edellisenä iltana pidoissa, missä paimenet ja paimentajattaret ottivat jumalien vieraissakäyntiä vastaan. Liitto, joka oli onnen auringonpaisteessa solmittu, kesti ainoastaan viisi vuotta ja loppui, kun Jaakko Kasimir De la Gardie sai urhoollisen sotilaskuoleman Köpenhaminan valleilla 1657.

Yli noitten loistavien, tanssivien, tuhlaavien vuosien 1651 ja 1652, yli ensimmäisen, kiihkeästi vastustetun ja vihdoin takaisin otetun vallanluopumisen, yli Messeniuksien verisen mestauslavan, yli uusien kreivikuntien, vapaaherrakuntien, aateliskirjojen, oppineitten kiitosrunojen, balettien, pitojen, valtiollisten juonten sekavien vyhtien, sotavarustuksien ja hoviportaissa hiipivien jesuiittajälkien juoksee kertomuksen lanka yhä eteenpäin vuoteen 1653, joka oli suosikkien vuosi. Ei yhtään aurinkoa ilman kiertotähtiä. Vaihdettu prinssi ylenkatsoi hamettansa, mutta ei saattanut irroittaa itseänsä sen korko-ompeluista ja palteista, naisen mielipiteistä.

Vuodesta 1647 vaihtelivat oppineet Kristiinan hovissa suuresti. Ne tulivat, näyttivät taidetemppujaan, saivat kiitoksia, käytettiin, varustettiin kultavitjoilla, erotettiin virasta suosiosta tahi epäsuosiosta, eläkkeellä tahi ilman eläkettä, ja katosivat. Kristiinan Doxaa seurasi mainiompia kirjanhoitajia: Vossius, Freinshemius, Salmasius… Vossius joutui kinaan Salmasiuksen kanssa, suistui pois armosta, mutta hänen onnistui pelastaa itsensä suosion sirpaleella. Bocclerus työnnettiin Upsalaan, sai selkäänsä ylioppilailta ja kirosi Ruotsia. Salmasius lähetti Bourdelotin, Bourdelot loisti aikansa, mutta hänen kukisti Pimentelli. Maunu De la Gardie oli kahdeksan vuotta ollut onnen korkeimmalla kukkulalla, kun eräs Klaus Tott niminen nuori mies esiintyi… toisen ja kolmannen luokan tähtiä oli monta loistamassa.

"Tungel", sanoi kuningatar suikealle hovikanslerillensa, jonka onnistui niin hyvin lakaista jälkensä umpeen, että häntä nyt käytettiin juoksiapoikana sellaisissa asioissa, "kuinka tohtorini tänään voi?"

"Niin hyvin, kuin hänen uutteruutensa sallii. Hän on lohduttamaton, kun ei ole neljään päivään saattanut persoonallisesti vakuuttaa itseänsä teidän majesteettinne terveydestä. Illalla on hänellä armo tulla katsomaan teidän majesteettianne."

"Onko hän maksanut Tungelille, jotta tämän minulle kertoisitte, tahi onko Tungel maksanut hänelle, peittääksensä omia syrjähyppyjänsä?"

"Varjele meitä, kuka noin pahoin on panetellut uskollista palveliaa? Minä, köyhä mies, en ole uskaltanut lahjoilla suorittaa noin oppinutta herraa, mutta kyllä minä aamulla näin kaksi uutta hopeakannua tohtori Bourdelotin asunnossa sekä komean, satuloitun, uuden hevosen hänen tallissaan. Kuusi kareetia oli odottamassa portin luona. Puhunko alammaisuudessa, mitkä ylhäiset herrat olivat siellä sisällä tervehdyksillä?"

"Ole vaiti; en tahdo mitään kuulla. Vai niin? He lahjoittavat hänelle hevosia ja hopeakannuja? Ja jos he saisivat näyttää oikeata mieltään, niin he häntä kestitsisivät mestauspyörällä. Illalla siis? Hän on silloin näkevä tieteen koossa minun luonani. Sano hänelle, että minä otan vastaan oppineet ja hovin."

Hovikansleri kumarsi alammaisesti. Hän oli aamulla saanut Bourdelotin kyökkiin pistetyksi ihmeen kauniin hirvenpaistin, koska tohtoria ei mikään anatoomillinen tutkistelu niin miellyttänyt, kuin maukas paisti.

"Kenen saan minä kunnian ensiksi kutsua?" kysyi Tungel.

"Kreivi Tottin."

"Minä kiirehdin…"

"Älkää taittako vanhoja hämähäkin sääriänne kreivin portaissa! Te tulette kyllä vielä ajoissa tekemään kuperikeikan." [Vielä kahdeksan vuotta onnistui tuon taitavan juonittelian luikertaa itsensä Kristiinan ja Kaarle Kustaan suosioon, mutta pantiin pois kaikista viroistaan 1661 ja kuoli yhtä mahdittomana, kuin unhoitettunakin.]

Kellon lyödessä 4 iltapäivällä tuli tohtori Bourdelot, tuntia aikaisemmin kuin muut kutsutut. Hän oli hieno, vilkas, jotenkin tanakka 43-vuotias herra ja häntä olisi saattanut luulla täydelliseksi hovimieheksi, ellei jotakin halpaa ja röyhkeää, jota Kristiina nyt alkoi huomata, olisi ollut ilmaisemassa onnen kohottamaa. Keskustelu kävi ranskaksi.

"Olette ollut sairas, rakas tohtori. Mitenkä lääkäri niin rääkkää hoidettaviaan, että hän tulee omaksi hoidettavakseen?"

"Niin, sanokaapas sitä, teidän majesteettinne! Sepä seuraus siitä, ett'ei itse enään ole nuori, kun ihmiselle on suotu semmoinen kadehtittava onni, että saa parantaa rakastettavia kuningattaria. Kuinkas voidaan? Ei mitään voimattomuutta? Unettomuutta? Pyörtymisiä? Olkaa niin armollinen ja pistäkää ulos kielenne!… Kas niin, noin. Vähän valkoinen. Arvasin, että teidän majesteettinne jälleen on nauttinut sauhutettua sianlihaa. Olen pakotettu tekemään kiusallisia kysymyksiä kyökkimestarilta. Jumalattaren tulee elää ambrosiasta. Ei suinkaan ole ollut mitään suonen-iskua, sitte kuin minulla viimein oli kunnia?"

"Jättäkää minut rauhaan noitten suonen-iskuinne kanssa. Te olette vampyyri. Tahdotteko tehdä minusta tylsämielistä?"

"Suokaa anteeksi suoruuteni; teidän majesteettianne vaivaa liiallinen nerollisuus. Päivällä teidän majesteettinne kirjoittaa lakia Eurooppaa varten, yöllä tiedettä varten. Ei saata samalla olla Jupiter ja Apollo, Minerva ja Diana. Myöskin jumalien tulee säästää itsiänsä elääksensä."

"Kirjoittakaa minulle resepti Hesperiidien omenista!"

"Teenhän minä parastani. Minä rohkenen joka päivä sanoa teidän majesteetillenne: viskatkaa pois hallitushuolet; löytyy vetojuhtia kyllin, jotka ovat luodut iestä vetämään! Antakaa oppineitten selitellä Kabbalaa ja pappien katkismustansa; teidän majesteettinne poimii ne hedelmät, jotka ovat mieluisat, ja nauraa muita. Jumalani, miksikä olemme olemassa, ellemme elääksemme ja nauttiaksemme elämää? Ja se, joka sitä varten on saanut kaikki tarpeelliset lahjat: nuoruutta, kauneutta, nerollisuutta, valtaa, rikkautta, maailman ihailua ja omia hyveitä, mitenkä mieletön hän olisi, jos viskaisi luotaan kaiken tuon etsiäksensä viisaitten kiveä tahi kentiesi huolehtisi tulevaista elämää! Satuja ja papinviekkautta! Viskatkaa pois kaikki huolet, eläkää iloista elämää, nauttikaa kohtuullisesti, jotta voisitte nauttia enemmän, kas siinä, teidän majesteettinne, Hesperiidien omenat!"

"Tohtori, te ansaitsette olla raakalainen, te ymmärrätte valmistella esansia, te olette ottaneet Cartesiuksen opista hienoimman mehun: epäillä kaikkia paitsi itseänsä, ja siksi käytellä kaikkea muuta, paitsi itseänsä, ikään kuin ei olemassa oloon oikeutettuna. Tiedättekö, minä saattaisin pitää teitä aikakautemme suurimpana miehenä, ellen välistä hetken heikkoudessa oli taipuvainen… ylenkatsomaan teitä!"

"Ennen tahtoisin olla teidän majesteettinne verikoirana, ennenkuin marakattina, kuten Vossius, tahi kettuna, kuten… suokaa raiteeksi, olen unhottanut nimen. On sanottu minulle, että teidän majesteettinne ottaa vastaan iltaseuran… Suokaa minun koetella valtasuontanne!… Ei ole aivan levollinen. Minä rukoilen teidän majesteettianne, ei mitään tieteellisiä, syvämielisiä tutkistelemuksia! Ennemmin jotakin helppoa, jotakin iloista… Uskallanko kysyä, kutka oppineet tänä iltana saavat armon…"

"Vossius, Ravius, Bochart, Nandé, Meibom…"

"Ah, Bochart, joka huvitti teidän majesteettianne taidokkaalla huilunpuhaltamisellaan! Nandé on kirjoittanut vanhojen kreikkalaisten tanssitaidosta, Meibom heidän soitostaan. Teidän majesteettinne luvalla saavat he näyttää taitoansa."

Pienempi hovipiiri, enintään nuorisoa ja uusia tulokkaita sekä lähettiläitä, oli koossa, kun kuningatar neljänneksen yli viisi astui sisään. Juhlallinen muoto oli jätetty pois näistä tuttavallisista piireistä. Tavallisesti joku oppineista luki esitelmän, jota sitten seura arvosteli ja myöskin kuningatar itse. Mutta lääkäri oli kieltänyt tuollaisen työn tänä iltana. Hän oli lähinnä majesteettia seuran keskipisteenä. Itse tuo äsken omavaltainen Maunu kreivi alensi itsensä kysymään uuden suosikin terveyden tilaa sekä valittamaan, että hänen sairautensa oli ryöstänyt monelta tilaisuuden saada hänen hyödyllisiä neuvojansa. Bourdelot vastasi huolettomasti, että hän nyt oli jälleen voimistunut ja luuli voivansa parantaa kaikkia muita tauteja, paitsi korttipeli-himoa ja ylpeydenhimoa. Viimeisiä sanoja sanoessaan loi hän katseen uusimpaan kreiviin, nuoreen Klaus Tottiin, jolla juuri oli armo puhutella kuningatarta.

Kuuluisan herra Aaken ainoa poika Klaus oli tähän aikaan 23-vuotias ja oli niin nuorella iällä jo ennättänyt tulla kreiviksi, ylimmäiseksi kammariherraksi, valtaneuvokseksi ja henkivartiaston kapteeniksi. Hän ei saattanut tulla Maunu kreivin rinnalle kauneudessa, notkeudessa ja hienoissa hovitavoissa, mutta hän oli pitkävartaloinen, kukoistava ja voimakas nuori mies, joka tunsi suonissaan kuninkaallista verta ja näytti olevan valmis koettelemaan voimiansa vaikka koko maailmaa vastaan. Paitsi että hän oli tappelia, joka oli peritty ominaisuus, tiesivät juorut myöskin kertoa, että hän oli suuri kortinlyöjä sekä muuten hillitön elämässään, mutta eivät aavistaneet hänessä uutta suosikkia. Yksinkertainen luonnonlaki oli, ett'ei Bourdelot ja Tott voineet kärsiä toisiansa.

Uusi tulokas, kuten Tottkin, mutta 10 vuotta vanhempi, oli espanjalainen lähettiläs Don Antonio Pimentelli, eräs kaunis, notkea hovimies, jolla oli mustimmat hiukset ja vilkkaimmat maurilaiset silmät, mitä Ruotsissa milloinkaan oli nähty. Hän tasasi kohteliaisuutensa kuningattaren, jonka armoissa hän näkyi olevan, ja suojeliansa Bourdelotin välillä, joka piti silmällä hänen jokaista askelettaan.

Tänä iltana, jolloin ei esitelmää ollut tarjolla, huvitteli seura itseään oppineilla ja älykkäillä arvoituksilla. Missä on ympyrän neliöitsemys! Nopassa, joka antoi kultarahan kieriellä. — Kuka on keksinyt perpetum mobilen? Koski ja lörpötyshimo. — Kuka on sitte keksinyt ruudin? Paholaisen rippi-isä. — Eikö hän ole tehnyt maailmaa onnelliseksi muilla hyödyllisillä keksinnöillä? On, pelikorteilla. — Mikä on viisasten kivi? Kiteytynyt uni. — Kuka on keksinyt kreikkalaiset ja romalaiset? Koulumestari, joka oli saanut kimpun vitsoja nimipäivälahjaksi ja oli epätiedossa, mistä hän löytäisi sopivia syitä. Ja sillä tapaa sitä jatkettiin. Parhaat vastaukset palkittiin sormuksilla, korvarenkailla, rintaneuloilla, kirjoilla ja muilla lahjoilla 100, 200 ja 500 taalarin arvosta. Pimentelli, joka oli keksinyt sen kummallisen rippi-isän, ja uusi vapaaherra, ensimmäinen tallimestari Steinberg, joka nopan oli keksinyt, silloin kuin kuningattaren ivallinen katse oli etsinyt Tottia, saivat molemmat suuria palkintoja, edellinen kultakannukset, jälkimmäinen hopeiset hevosenkengät.

Tohtori Bourdelot tahtoi kuulla jotakin kreikkalaisten tanssista — heidän "soittamostaan", — jota professori Naudé heti oli valmis esittämään. Tätä esitystä pitäisi tehdä selvemmäksi liikkeitä näyttelemällä. Miksikä ei? Tohtori Meibom on valmis soittamaan sitraa ja sitten Naudé tanssi niin kömpelösti ja Meibom soitti niin viheliäisestä, että hovi melkein tahtoi hillittyyn nauruun pakahtua nenäliinojensa piilossa. Kaikeksi onnettomuudeksi eivät voineetkaan enään vihdoin nauruansa hillitä. Tanssi ja soitto taukosi; molemmat nuo oppineet herrat jättivät julmistuneena hovin, joka näin oli rohjennut tehdä pilkkaa arvoa ansaitsevasta klassillisuudesta.

Kuningatar oli nauranut, kuten kaikki muut, mutta näki nyt parhaaksi näyttäytyä suuttuneelta.

"Bourdelot pyytää Naudélta ja Meibomilta anteeksi, se on välttämätöntä", sanoi hän Bochartille.

Bourdelot totteli, sehän täytymys. Hän meni seuraavana päivänä noitten loukattujen oppineitten luo, kiitti heitä, suu tunnetussa irvinaurussa, siitä tavattomasta huvista, jonka he olivat valmistaneet hänelle ja koko hoville. Naudé käänsi selkänsä hänelle ja Meibomin vastaukseksi tuli vahva korvapuusti. Kun tämä tuli tiedoksi, kääntyi kuningattaren viha Meibomiin.

"Miksikä ette viskannut häntä ulos akkunasta?" ärjähti kuningatar tohtorilleen.

Tämä tapaus lisäsi, eikä vähentänyt suosikin valtaa hovissa. Häntä pyydettiin nyt linnaan asumaan vasemmalla puolen olevien salien alakertaan. Maunu kreivi kadotti malttinsa ja valitti kuningattarelle.

"Mitä? Onko minun mainio kreivini mustasukkainen?"

"Minulla on todistajia siihen, että tohtori on koettanut poistaa teidän majestettinne suosiota minua ja muita ruotsalaisia herroja kohtaan." Kristiina nauroi.

"Paras neuvo jonka antaa saatan, on, että kreivi tilaa itsellensä niin pian kuin mahdollista cremor tartari lääkettä, jotta tulisitte sovintoon niin etevän tiedemiehen kanssa kuin tohtori Bourdelot on."

Maunu kreivi lahjoitti kilpailialleen kallisarvoisen jalokivikoristeen sillä sydämmellisellä toivomuksella, että jalokivet lentäisivät tohtorin kurkkuun ja tappaisivat hänen.

Kohta ei koko Ruotsin valtakunnassa löytynyt niin vihattua miestä kuin tämä ranskalainen tohtori. Lääkärit sanoivat hänen olevan puoskarin. Aatelisto syytti häntä valtion turvallisuudelle vaaralliseksi henkilöksi, papit sanoivat häntä jumalan kieltäjäksi, yhteinen kansa piti häntä myrkynsekoittajana. Bourdelotin täytyi pitää vahtia asuntonsa ympärillä eikä hän uskaltanut yksin liikkua kaduilla. Mutta mitenkä vähän hänen vihamiehensä tunsivat itsevaltiaan kuningattarensa! Bourdelot oli hänen vieraansa, hänen lääkärinsä; jollei hän jo senkin tähden olisi ollut velvollinen puolustamaan miestä, jota katsottiin hänen henkensä pelastajaksi, täytyi hänen se tehdä oman arvonsa vuoksi. Häneen koskivat ne moitteet, jotka tohtoria vastaan tehtiin. Senpä vuoksi hänen suosiossa olemisensa piti oikeutettaman. Bourdelot yksin osasi hänen terveyttään hoitaa, hän, joka oli aikakautensa suurin tiedemies, olipa kunnia kiinnittää sellaista miestä Ruotsiin.

Ja kuitenkin ylenkatsoi hän tuota miestä. Mitenkä hän ei olisi käsittänyt tuota halpaa, ahnasta, pintapuolista onnentavoitteliaa! Historia ei ole kyllin tarkannut sitä, että Kristiina ylenkatsoi suosikkejansa, lukuun ottamatta Cartesiusta ja kentiesi Chanutia. Lapsena ei hän milloinkaan leikkinyt nukeilla; nyt tunsi hän itsensä yksinäiseksi, nyt tarvitsi hän niitä. Hänen, jolla ei yhtään ystävätä ollut, tarvitsi luoda itsellensä ystäviä; mutta niitten ystävien tuli kiittää häntä kaikesta. Hän tahtoi luoda ympärilleen jotakin, joka oli hänen työtänsä, sekä ilman häntä mitätöntä. Niin kauan kuin nukke tyytyi olemaan nollana miljoonan rinnalla, hyväiltiin häntä ja lelliteltiin; mutta jos hän tahtoi itse olla jotakin, viskattiin hän pois mitättömänä leluna. Saattaahan kyllästyä leikkikaluihin. Jota tahdottomampina ne liikuttavat käsiään ja jalkojaan, sitä pikemmin kyllästyy jalosyntyinen henki vastaanottamaan orjanpalvelusta. Kaikki Kristiinan kuuluisat suosikit olivat epä-onnistuneita ystävän-luomisen koetuksia, epä-onnistuneita siitä syystä, että ystävyys, samati kuin rakkaus, vaatii molemminpuolista itsensäkieltämistä. Ja Kristiina pyysi itsensäkieltämistä, jota hän ei itse tahtonut antaa.

Kaikki katkerat vihat, kaikki syytökset olivat voimattomia niin kauan, kuin kuningatar katsoi arvonsa vaativan häntä puolustamaan vierasta ja muukalaista. Tuo loukattu ylhäinen aatelisto tarttui viimeiseen keinoon. Kreivi Maunu esiintyi omasta sekä virkakumppanien puolesta selittämään, että jollei tuota vihattua suosikkia erotettaisi, katsoisivat ylhäiset valtakunnan virkamiehet itsensä pakoitetuiksi pyytämän eronsa.

Mahdollisesti olisi myöskin tämä viimeinen keino ollut ilman vaikutusta, ellei Klaus Tott olisi antanut Bourdelotille kepin lyönnin. Sepä miellytti; sehän juuri, mitä Kristiinaa itseä olisi haluttanut tehdä, jos hän olisi ollut mies. Ja se lyönti langetti suosikin.

"Herrat pyytävät eronsa", sanoi kuningatar välinpitämättömästi Pimentellille.

Jos Pimentelli olisi vastannut: "Meillä muukalaisilla ei ole muuta tukea ruotsalaista kateutta vastaan, kuin teidän majesteettinne", — olisi kuningatar vastannut: "Ja minä tahdon myöskin puolustaa teitä kaikkia vastaan." Mutta Pimentelli, joka oli ylentynyt Bourdelotin olkapäillä, piti tikapuita tarpeettomina ja vastasi: "Jos teidän majesteettinne suvaitsee, tahdon neuvotella tohtori Bourdelotin kanssa."

Heidän neuvottelunsa ei ole tunnettu, mutta sitä paremmin sen seuraukset. Yhtä pelästyneenä, kuin hän äsken oli ollut ylpeänä, päätti tohtori väistyä, mutta myydä asemansa niin kalliista hinnasta kuin mahdollista. Kaikki, mitä rahatoimikammari saattoi kokoon koota, oli huonot 10,000 riksiä, mutta hän sai 20,000 riksin velkakirjan, sen lisäksi vielä pakollisesti annettuja kalliita lahjoja hovipiirin läheisiltä henkilöiltä ja lähti Ruotsista "yhtä raskaasti kullalla lastattuna kuin kirouksilla." Kun hän oli kuningattaren silmistä poissa, saattoi Kristiina perästä päin jälleen nähdä hänen oikeassa muodossaan: veijarina, jonka vierailuja hän ei ottanut vastaan ja jonka kirjeet hän viskasi pois lukematta. Mutta Bourdelotin kanssa sammui pitkällisempi ja loistavampi meteori hovin auringonloisteesta. Maunu kreivin oli onnistunut väsyttää hyväntekiänsä ja ainaisella Bourdelotin vainoomisella allekirjoittaa oma eronsaamisensa.

16. Äiti ja tytär.

Minun suuri, korkea, kunniarikas lapseni, kuule äitisi ääntä.

Jokaisessa elämässä on jotakin ennen ollutta, jota ei seuraava kokonaan voi poistaa tahi selittää. Jokaisessa henkilössä on vielä jotakin toisesta; alkuperäinen side, jonka voi rikki riistää, kieltää, unohtaa, mutta jota ei voi tyhjäksi tehdä, koska se kuuluu olennon juureen. Olento lähtee toisesta olennosta, alkaa elämänsä vallan-alaisessa voimattomuudessa, erottaa itsensä vähitellen olemassa oloksi, tulee itsenäiseksi olemukseksi, tulee omenaksi, joka toisinaan putoaa kauas puusta; mutta yhdys-side alku- juuren ja tämän itsenäisen olemuksen välillä, vaikka se kohta onkin poikkileikattu, jättää aina arven. Äiti ja lapsi eivät ole, kuten kaksi kynttilää, joista toiseen sytytetään valkeaa toisesta ja sen jälkeen molemmat palavat siksi, kuin, toinen ennemmin, toinen myöhemmin, loppuun on kulunut. Taimessa löytyy aina jotakin siemenestä ja siemenessä taimesta.

Kristiina kuningattaren äiti, Maria Eleonora Brandenburgilainen, on historiassa joutunut ensiksi puolisonsa, sitten tyttärensä varjoon. Hän, joka on jälkeensä jättänyt ainoastaan ihanuutensa, rakkautensa, heikkoutensa ja horjuvaisuutensa muiston, seisoo kahden, Ruotsin valta-istuimella olevan jättiläisen varjossa niin auttamattoman pienenä, että hänelle kuningattaren asemassaan on omistettu ainoastaan vähän sääliä hänen tunteitansa kohtaan naisena. Ja kuitenkaan ei hän ole mennyt niin jälkiä jättämättä, kuin moni on luullut. Hän on jättänyt historiallisen perinnön, sillä ristiriitaisuudet hänen tyttärensä luonteessa on heijastus vastakohtaisuuksista Kristiinan isän ja äidin luonteissa. Isä saattoi uhrata kaikki suuren aatteen tähden, äiti kaikki pienen mielijohteen tähden. Jotakin huoletonta oli heissä kaikissa kolmessa, isässä itseään kohtaan, äidissä hänen ympärillään olevia kohtaan, tyttäressä kaikkia muita paitsi itseänsä kohtaan.

Maria Eleonora oli kaiken elämänsä ajan kaunis, vilkas, oikullinen lapsi. Syntynyt rakastamaan, ihastuttamaan ja hymyilemään, viskattiin hän yhdenkolmatta-vuotiaana raudankovan aikakauden pohjoiseen vakavuuteen, kuten kukkanen lumeen. Sinne hänen vei sankari, epäjumala, jonka rinnalla hän unhotti kaikki, ja kun hän ei kuningasta nähnyt kuukauteen tahi vähän pitempään aikaan, niin häntä Ruotsissa vilutti. Kun kuningas sammui pois, silloin yö lasta ympäröitsi. Hänellä oli tytär, tuon jumaloitun tytär, jonka tuli palkita, mitä hän oli kadottanut, mutta joka oli liika vilkas antaaksensa käyttää itseänsä muistokaluna. Kristiina tuli itsenäiseksi siitä hetkestä, kuin hänen äitinsä kohteli häntä persoonattomana muistina hänen isästään. Hän nousi kapinaan, sai puolustusta ja erotettiin äidistä. Heidän välillään oleva aukko ilmestyi aikaisin ja leveni sitten yhä suuremmaksi. Heissä oli molemmissa sama itsekkäisyys ja sama huikentelevaisuus; mutta toisen lanka oli kehrätty hauraista villoista, toisen sitkeästä silkistä.

Vuonna 1640, eräänä kesä-yönä, kun Mälari nukkui Gripsholman rannoilla, oli Maria Eleonora äänettömällä soudolla paennut Ruotsista ja vallanholhojista, saadaksensa ensin Tanskassa, sitten Preusissa itkeä tarpeeksensa. Kun hän oli kyyneleihin kyllästynyt, — valitukseen, jota ei kukaan kuuntele, kyllästyy pian, — palasi hän Tukholmaan 1647 ja Kristiina oli häntä vastassa Dalarössa, sekä neuvoskunta kaupungin edustalla, jossa häntä otettiin vastaan kuninkaallisilla kunnian-osotuksilla. Hän muutti linnaan ja asui hovipalvelus-seuroineen läntisessä kylkirakennuksessa, mutta jatkoi yhä elämäänsä muistoineen suljettuna yksinäisyyteen. Alussa koetettiin saada häntä näyttäytymään juhlallisissa tilaisuuksissa: hän oli kuningattaren äiti ja suuren kuninkaan leski. Hän kieltäytyi, eikä sitten enään kehotuksia uudistettu. Olisipa unohdettu, että häntä oli olemassa, ellei joskus olisi nähty liepukkaa hänen mustasta leskenhunnustaan kuninkaallisen parvekkeen uudinten takana Tukholman Isossakirkossa, jossa tätä nykyä aniharvoin nähtiin hänen tyttärensä kuningatar Kristiina.

Kristiina oli voittojensa korkeimmalla kukkulalla ja lankeemuksensa alussa. Tyttären päivät lensivät pois perhonsiivillä, äidin kuten karinkaukalon, hitaasti, yksitoikkoisesti. Maria Eleonora inhosi noita huvituksia, jotka ivasivat hänen kyyneleitään ja joista hän ei saattanut olla kuulematta vastakaikua erilleen suljettuun asuntoonsa. Mutta eihän aina itkeä saata, täytyy silmäraukkojaan levähyttääkseen toisinaan myöskin ajatella jotakin muuta. Ja Maria Eleonoralla, kuten hänen tyttärelläänkin, oli tapana huvitella itseään piikain juoruttelemisilla. Hän oli kaikessa yksinäisyydessään osallinen päivän hovitapauksista, sen häväistys-jutut tulivat aina suurennettuina ja monimutkaisempina hänen korvillensa. Hän tunsi suosikit ja vihasi heitä, ehkä enemmän äidillisestä mustasukkaisuudesta, kuin valtakunnan parasta tarkoittavasta rakkaudesta.

Tähän aikaan oli hän Isossakirkossa kuullut Emporagriuksen iskevän kirkonkirouksen salamoita hovin turhuuksia vastaan ja tämä oli hänelle otollista. Hän kutsui luoksensa tuon ankaran katumus-saarnaajan ja uskoi hänelle äidilliset huolensa. "No niin, teidän majesteettinne", sanoi pappi; "kuka on lähempi varoittamaan eksyksiin vietyä lasta, kuin oma äiti?"

Maria Eleonora päätti, vaikk'ei ilman pelkoa, tehdä tämän velvollisuutensa. Hänen tunteensa tytärtänsä kohtaan olivat sekoitettuna osaksi pelolla, surulla, suuttumuksella ja tuon entisen jumaloitsevan rakkauden tähteillä hänen lapseensa, pyhään jäännökseen. Kristiina oli joka päivä antanut erään kammarirouvan kautta kuulustella hänen majesteettinsa terveyden tilaa, mutta ei ollut kuukauteenkaan käynyt tervehtimässä häntä. Nyt antoi leskikuningatar, juhlallisesti kuten ainakin, ilmoittaa itsensä hallitsevalle kuningattarelle.

Hän puki itsensä huolellisesti ja, kuten aina tätä nykyä, mustaan. Hän ei enään käyttänyt puoli-ympyrään otsalta ylöspäin kammattuja hiuksia eikä niihin pistettyjä kahdeksaa jalokivi-neulaa, ei otsaripaa eikä sen yli tuuheasti kiemuroivaa valkoista töyhtösulkaa; ei tuota avaraa pitsi pystykaulusta, eikä kallista helminauhaa tahi suurta tähden muotoista juveli rintakoristetta, jotka kaikki hänellä ovat niissä kuvissa, joita hänestä on tehty hänen nuoremmalla iällään. Nyt valui alas hänen niskalleen ja seljälleen musta leskenhuntu, joka oli kiinni pistetty otsan kohdalta, ja hänen ruskeat, harmahtavat kiharansa olivat ikäänkuin hyvin hoidettuna kehyksenä ympäri hänen keltaisen kalpeita kasvojansa, kyynelten uurtamaa tietä. Pitsikaulus oli vaihdettu pieneen, sileään, aivan yksinkertaiseen palttinakaulukseen, joka oli alaspäin käännetty hänen mustan pukunsa olkapalteille. Mutta suru ei ollut kokonaan voinut hävittää hänen tunnettua rakkauttansa ihaniin koruihin. Hän käytti vieläkin jalokivikorvarenkaita, loistavaa hiusneulaa, kallista smaragdi agraffia rinnassa sekä sen alla tähtinauhaa kullasta ja hopeasta. Noissa kauniissa ja hienopiirteisissä kasvoissa oli aina löytynyt se epäsuhta, että nenä oli jyrkkäpiirteinen romalainen ja leuka heikosti kehittynyt, melkein kuin lapsen. Mutta vuodet ja surut olivat paljon jalostuttaneet entistä oikkujen iloista kuningatarta. Kaikki epätasaisuus, ynseys ja säännöttömyys hänen olennossaan oli nyt muuttunut levolliseksi arvokkaisuudeksi. Hänen kauniit sinisilmänsä loistivat nyt kosteudesta, jota ei ennen milloinkaan nähty noitten hienosti piirrettyjen silmäkulmien alla, ja ne ikäänkuin anoivat anteeksi kaikesta siitä suosiosta, mitä ne ennen olivat itselleen vaatineet heille tulevana osana.

Eräänä iltapäivänä maaliskuussa 1653 saattoi kaksi kammarirouvaa leskikuningatarta kuningattaren vastaanottohuoneeseen, ja hänet jätettiin sitte kahden kesken Kristiinan kanssa, joka nousi istualta äitinsä sisään tullessa. Kohtaus oli kunnioittava, mutta jotenkin määrällinen ollaksensa äidin ja tyttären välinen kohtaus. He istuivat kumpikin nojatuoliin. Nyt saattoi heidän muodossaan havaita yhtämuotoisuuden, joka harvoin tuli näkyviin, koska tyttären jyrkät piirteet enemmän muistuttivat hänen isäänsä. Äidiltä perityt piirteet olivat ne, jotka silmä- ja suupielissä ilmaisivat vilkkautta, huikentelevaisuutta, kentiesi koko kasvojen soikeus oli yhtämuotoinen, mutta varsinkin niskan linnun tapainen viskeleminen.

Vähäinen hienosti siselöitty pöytä oli heidän välillään; se oli kylliksi suuri heitä erottamaan. Kristiina ilmoitti mielihyvänsä siitä, että kuningatar oli tullut häntä katsomaan ja toivoi, että hänen majesteettinsa terveys nyt sallisi tyttärelle sen ilon, että hän useammin saisi nähdä ylhäisen äitinsä. Molemmat nimittivät toisiansa majesteetin arvonimillä; ainoastaan äiti saattoi jolloinkin tunteittensa ylimääräisyydessä unohtaa tuon kankean puhetavan. Keskustelu kävi saksaksi.

"Olen tullut kuulustelemaan, kuinka teidän majesteettinne kallis terveys kestää hovin huvituksissa", alkoi leskikuningatar, peläten, ett'ei hän saisi asiaansa esittää, ellei hän heti ryhtyisi siihen kiinni.

"Minulla ei ole siitä haittaa", vastasi Kristiina iloisesti. "Minä en koskaan voi niin hyvin kuin silloin, jolloin olen yön tanssinut. Mutta kentiesi soitto häiritsee teidän majesteettianne? Kyllä minä annan muurata kiinni ne tanssisalin akkunat, jotka ovat teidän majesteettinne asuinrakennukseen päin."

"Ennemmin tulisi teidän majesteettinne kiinni muurata korvansa niin, ett'eivät kuuntelisi imartelioita, ja ovensa, ett'eivät onnentavoitteliat niistä sisään pääsisi", virkkoi Maria Eleonora, silmänräpäyksellisesti unhottaen kaiken varovaisuuden. Hän ei ensinkään ollut valtioviisas, hän ei koskaan saattanut hillitä tunteitansa.

Kristiina punastui kovin. Äkkinäinen suuttumus oli isän perintöä, hillitsemätön äkkinäisyys äidin perintöä. "Suvaitseeko teidän majesteettinne selittää tarkoituksensa selvemmin? En käsitä Salomonin sananlaskuja ilman selityksiä."

"Teidän majesteettinne… Kristiina… olen sinun äitisi, minun täytyy surumielin sanoa sinulle totuus, jota ei kukaan muu uskalla sanoa mahtavalle kuningattarelle. Koko valtakunta on pahoillaan sinun nykyisen elintapasi johdosta… kelvottomien suosikkien vuoksi, jotka ovat tunkeneet sinun armoihisi, sillävälin kuin sinä suljet korvasi uskollisimmille neuvon-antajillesi. Muutamia askeleita asunnostani, omassa linnassasi, olet antanut asuinsiaa kurjille onnen potkaisemille, juonittelioille, jumalankieltäjille, jotka joka päivä sinuun tyrkyttävät paholaisen opetuksia. Isäsi on uhrannut verensä ja henkensä puhtaan evankelisen opin tähden eikä hänen tyttärensä häpeä tuhlata suosiotansa hänen uskonsa verivihollisille. Kristiina, minun nuorimpani, minun ainoa hänen rakkautensa pantti, jos oletkin lakannut olemasta minun tyttäreni, niin et kuitenkaan koskaan ole lakannut olemasta hänen tyttärensä. Sinä et saata, sinä et tahdo kieltää hänen jaloa esimerkkiänsä, sinä et tahdo tahrata hänen suurta muistoansa, sinä et saata antaa kuninkaallista nimeäsi, perittyjä avujasi ja valta-istuimesi kunniaa aikakaudeltasi ja jälkimaailmalta hukkaan mennä. Sinä olet liika jalosukuinen, alentaaksesi itseäsi sillä tapaa, olet liika suuri, tullaksesi onnentavoitteliain leluksi, olet siksi tarkkanäköinen, ett'et saata olla huomaamatta, mikä on väärää tuollaisessa menettelytavassa. Lapseni, sinä, joka olet ollut minulle kaikki ja olet nyt valtakunnallesi kaikki, minun suuri, korkea, kunniarikas lapseni, kuule äitisi ääntä! Minä rukoilemalla rukoilen sinua alkamaan uutta elämää Jumalasi nimessä, elämää valtakuntasi puolesta, todellisen kunniasi puolesta… en uskalla sanoa, elämää äitisi puolesta!"…

Hänen täytyi puheensa katkaista; kyyneleet tukehuttivat hänen äänensä. Hän oli kaunis tällä hetkellä, kauniimpi, kuin nuoruuden kukoistuksessa. Suuri muisto vainajasta oli kohottanut häntä, tätä heikkoa, melkeinpä poismenneen suuruuden asteelle, lämmittänyt hänen sanansa hehkuviksi ja asettanut hänen ylemmäksi voimallista tytärtänsä, joka kaikessa oli häntä paljoa etevämpi. Kristiina tunsi hämmästyksensä taistelevan sydämmessä yltyvän suuttumuksensa kanssa. Hän näki ensi kerran itsensä äidissään, hän hillitsi itsensä ja vastasi odottamattoman levollisesti:

"Kiitän teidän majesteettianne hyväntahtoisesta neuvosta ja olen ajatteleva, mitä siinä tuumittavaa olla saattaa. Mutta uskonnonkysymyksistä ei nyt liene hyvä kinata. Se on pappien asia."

Jos Maria Eleonora olisi tyytynyt tähän puolinaiseen voittoon, olisivat hänen sanansa kentiesi jättäneet jonkun jäljen, ja hän olisi voittanut enemmän, kuin hän olisi toivoa saattanut. Mutta valitettavasti ei hän ollut kyllin tarkkanäköinen havaitsemaan, koska sopiva aika oli, vaan antoi palavan intonsa evankelisen opin puolesta saattaa itseänsä uuteen innonpuuskaan, jonka seuraukset tulivat vaiherikkaiksi.

Hän nousi seisoalle ja sanoi, tarttuen kuningattaren käteen: "Miksikä ei puhua uskosta? Eikö sielujen autuus ole ainoa, mikä on tarpeellinen? Teidän majesteettinne, minun tyttäreni, sitä vartenhan olen tullut luoksesi, että huolet sielustasi eivät anna minulle rauhaa yöllä eikä päivällä. Sanotaan, että sinä otat vastaan paavilaisen opin salaisia liittolaisia. Hoh, tuo tohtori Bourdelot, joka Jumalaa kieltää, mitä hän vielä on paavin rinnalla! Etkö tiedä, että paavi on Antikristus, että hän on murhannut isäsi ja nyt pyrkii murhaamaan sinun sielusi? Sinä, sinä, saatat ottaa vastaan hänen lähettämiänsä, eikä maa kuitenkaan aukene jalkojesi alla eikä isäsi tytär häpeästä menehdy, kun hän hymyilee isänsä murhaajille!"

Tämä oli liikaa. Kristiina veti kiivaasti kätensä pois. "Siinä on kylliksi!" huudahti hän. "Teidän majesteettinne saattaa sanoa paljon, jota minä velvollisesta kunnioituksesta äitiäni kohtaan saatan kuunnella; mutta teidän majesteettinne ei voi vaatia samaa kunnioitusta muitten asioille, kun niitä toimittamassa olette. Tiedän aivan hyvin, kutka ne ovat, jotka teidän majesteettianne ovat houkutelleet näitä asioita ajamaan; mutta minä tahdon opettaa heitä myöskin tietämään, kuka minä olen. Sanokaa heille, että minua ei mikään pappi tule hallitsemaan, eikä heidän tule minua soimata siitä, jos minä kuninkaallisen suosioni annan toisille paremmin kuin heille. Minä arvelen, että teidän majesteettinne nyt oli toimittanut heidän asiansa, eikä ole minulla siihen enään mitään lisättävää, paitsi että toivon teidän majesteetillenne mitä parahinta vointia, ja sanon täten hyvästi."

Näin sanoen jätti Kristiina kylmästi kumartaen äitinsä yksin. Kammarirouvat löysivät Maria Eleonoran kyyneleissä viruvana ja niin suonenvedon-tapaisesti nyyhkyttäen, että melkein näytti, kuin hän olisi saanut vetotaudin. Häntä ei edes saatettu, ennen kuin myöhempään illalla, viedä omiin huoneisiinsa. Kun tuosta Kristiinalle kerrottiin, vastasi hän: "Hän saa itseänsä kaikesta kiittää!" Myöhemmin yöllä, kun leskikuningatar vielä oli samassa toivottomassa tilassa, meni Kristiina häntä katsomaan ja koetti rauhoittaa häntä lohduttavilla sanoilla. Se hänelle hetkellisesti onnistuikin; Maria Eleonora oli aina kuten lapsi, joka riippui hetken tunteista. Mutta tästä päivästä oli äidin ja tyttären välillä ylitsepääsemätön juopa. Leskikuningatar oli saanut tarpeensa Tukholman hovista ja muutti pian tämän jälkeen vähäisen hovipiirinsä kanssa Nyköpingiin. Sinne hänen tyttärensä kaksi kertaa tuli häntä katsomaan, viimeisen kerran, kun hän tuli sanomaan jäähyväiset lähtiessään Tukholmasta. Tyttären valta-istuimesta luopuminen, poislähtö ja kääntyminen katolilaiseen uskoon saattoivat heikon, rakastavan äidinsydämmen ainaiseksi murtumaan.

17. Uhkaavia enteitä.

Minä sanon sinulle, kuningatar Jesabel, että jollet erota Baalin pappeja luotasi…

Kummallisia ristiriitaisuuksia liikkui Ruotsin valtakunnassa ja pääkaupungissa keväällä 1653. Öisiä loistavia huvituksia linnassa aina Tammikuun 10 päivästä, Ebba Sparren hääjuhlasta asti; jokapäiväistä epäjärjestystä, hälinää, tappeluita ja verihaavoja Tukholman kaduilla; kapinaa Nerikessä, aseitten kalsketta ja mestauksia; ylenpalttisuutta ja silkkiä, helmiä, kalliita kiviä, uusia muoteja ja uusia huvinäytelmiä; puute rahatoimikammarissa; kato, hätä ja köyhyys maaseuduilla. Jokaisten hovipitojen perästä piti hovisaarnaaja Emporagrius ankaran saarnan. Samankaltaisia, ei milloinkaan ilmoitettuja, mutta helposti huomattavia vastakohtaisuuksia tuli näkyviin kuningattaren luonteessa ja elämäntavoissa. Ollen toisinaan ylen iloinen, toisinaan surullinen, melkeinpä raskasmielinen, toisinaan vallattoman vapaa puheissa, puvuissa ja tavoissa, melkeinpä niihin rajoihin asti, mitä hänen aikakautensa sopivana piti, toisinaan taas hienona ja nerokkaana ja niin kuninkaallisen arvokkaana, ett'ei kukaan uskaltanut rankaisematta astua häntä liian lähelle, hän näytti olevan epäsovussa itsensä kanssa, lakkaamatta pakenevan jotakin omassa itsessään olevaa, taukoamatta etsivän, ja etsivän turhaan jotakin ulkopuolellansa olevaa, joka tulisi täyttämään, muuttamaan, jälleen onnelliseksi tekemään kaikkia. Yhden ainoan kerran, myöhään aamulla erään huvitilaisuuden perästä, tuli hän uskoneeksi tätä nykyä poismuuttaneelle nuoruuden ystävälleen Ebba Sparrelle tuollaisen puolinaisen, arvoituksen-tapaisen totuuden, joka joskus ikään kuin epähuomiosta luiskahti hänen suljetuilta huuliltaan: "täytyyhän minun elää!"… Hänen täytyi elää, hänen, jolle onni oli runsaimmat lahjansa antanut, hänen, jolle mitä avarimmat vaikutus-alat avautuivat elämässä toimitettaviksi!

Tyhjyys, levottomuus tuossa elämäntavassa ei jäänyt tarkkanäköisiltä huomaamattomiin, mutta sitä selitettiin eri tavalla. Eräänä aamuna oli valtiokansleri luoksensa kutsunut kreivi Maunu De la Gardien, keskustellaksensa hänen, valtiorahastonhoitajan kanssa valtakunnan kulunkiarviosta. Hän oli sen nyt toisen kerran laatinut ja tahtoi esittää sitä kuningattarelle. Tämä oli ollut raskas ja kiittämätön työ; Danaiidien seula ei saattanut olla pohjattomampi kuin Kristiinan taloudenhoito. Ja kuitenkin täytyi siitä tehdä jonkunlaista selkoa, jonkunlaista yleiskatsantoa, sillä muuten kaikki menisi nurin.

"Tässä näette, kreivi", sanoi Oxenstjerna, osottaen loppusummaansa. "Tammikuun 1 päivänä 1646 nousi valtiovarain puute 980,000:teen taalariin; nyt on se noussut 3:meen miljoonaan; vuoden päästä on se nouseva 4:jään miljoonaan. Mitä kreivi tuosta tuumaa?"

"Hänen majesteetillensa täytyy kaikella hänelle tulevalla kuuliaisuudella ilmoittaa, ett'eivät varat ole loppumattomia", vastasi kreivi Maunu, ollen nähtävästi hämillään. Hän oli itse saanut saaliista runsaan osansa ja oli, luonnollisesti kyllä, hyvin vähän huvitettu kovin tarkoista loppulaskuista.

"Olen koettanut asettaa laskuni numeroihin; millä menestyksellä, on hyvin tunnettu. En minä uskalla vaivata hänen majesteettiansa, ja jos minä lähetän poikani, saavat he tuntuvasti nenälleen. Mutta ehkäpä kreivi tahtoisi puhua sanan tässä asiassa? Minä tahdon olla apuna rahatoimikammarin laskuilla. Omaisuutta ja korkoja on lahjoitettu pois 2 miljoonan arvosta…"

Maunu kreivi punastui.

"Meidän ei tule tiukkaan tutkia, miten hänen majesteettinsa suvaitsee palkita valtakunnalle tehtyjä palveluksia."

"Niin kaiketi, kyllä se on vähän sopimatonta meille, jotka olemme palkituiksi tulleet. Mutta onko parempi antaa aatelittomien säätyjen tutkia laskuja? Tahdon kuiskata kreivin korvaan yhden asian: Jollemme nyt pidä vastaan, jollemme nyt ole saaneet kyllämme, niin tulee vielä sekin päivä, jolloin meiltä otetaan kaikki."

"Koettakoot vain! Täällä asetetaan juuri nyt varoitusmerkki Norrmalmille."

"Tänään kentiesi. Mutta kuka takaa tulevia aikoja, kun täällä istuu mies Vaasojen valtaistuimella? Minun tahdostani se ei ollut, kuin hänen ruhtinaallinen armonsa asetettiin siihen, missä olisimme suuremmalla hyödyllä voineet ensin asettaa conditiones. Kuten asian laita nyt on, saamme vetää ohjat kireemmälle. Mitä se on, kuin uudesta hovinpidosta puhutaan? Kaksi vuotta sitten lähti sieltä muutamia laiskoja nurkkavieraita pois, ja nyt tulee parvittain uusia jälleen. Eräs valtiokammariherra ja yksi varavaltiomarsalkka, mitä tuollainen tietää?"

"Se on hänen majesteettinsa bon blaisir, se ei minuun koske", vastasi Maunu kreivi.

"Ei, mitäpä se koskisi valtiorahaston hoitajaan, maksaako hovi yhtä paljon kuin sotajoukko rauhan-aikana? Mutta minä olen kuullut sanottavan, että rengit ja piiat eivät ole saaneet ulos palkkaansa kokonaiseen vuoteen, että hovissa lainataan, mistä vain saadaan, mutta kun ei enään ole tapana maksaa lainoja, niin on luottamus sen mukaan, niin että hänen majesteettinsa panee takuuksi Tukholman tullit, voidaksensa maksaa ranskalaisia räätäleitä. Onko tosi, että kyökkimestarin nykyisin täytyi lainata kuusi taalaria puunhakkaajalta, ostaaksensa papuja ja sianlihaa torilta, kun edellisenä päivänä hovissa oli pidetty tanssiaiset, jotka maksoivat 20,000 taalaria?"

Tuo armon auringonloistosta syrjäytetty suosikki kohotti ylenkatseellisesti olkapäitään.

"Minulla ei ole mitään syytä puolustaa nyt vallitsevaa hallitusta. Hänen majesteettinsa on nuori, hän tarvitsee huvitusta eikä häneltä puutu niitä, jotka joka päivä keksivät jotakin uutta. Espanialaisia, puolalaisia, tanskalaisia, saksalaisia…"

Valtiokanslerin katse synkistyi.

"Kreivi ei muista lisätä ruotsalaisia. Ne ne ovat, jotka alun ovat tehneet. Älkää pahastuko suorasta sanasta, vaikka se koskisikin ylhäistä sukulaista. Suuren kuningas Kustaan tytär on kadottanut tasapainonsa sen vuoksi, että hän pelkää seuraajaansa."

"Mutta, teidän armonne… Häntä, jonka hän itse on korottanut vasten neuvoston tahtoa!"

"Hän on korottanut hänen ruhtinaallisen armonsa, koska hän oli velvollinen antamaan ruhtinaalle vahingonkorvausta siitä, että oli sanansa syöjä. Nyt hän pelkää Kaarle Kustaata sen vuoksi, että hänestä on tuleva, mitä Kristiina ei saattanut olla, valta-istuimella oleva mies. Mies, joka on synkkä, ja turhanpelko. Nainen piilottaa pelkonsa pitojen ja huvitusten naamarien taakse. Hänen ruhtinaallinen armonsa tekee hyvin siinä, että on vetäytynyt pois Ölantiin… Mutta mitä kadulla on tapahtunut? Häijy haukkuu… Kovin paljo kansaa!"

Näitten ylhäisten valtiovirkamiesten keskustelua katkaisi hirveä melu. Koko katu oli täynnä kahdesta toistansa vastaantulevasta, meluavasta ihmisjoukosta, toinen tuli Norrmalmista, toinen Södermalmista päin. Molempien malmien mestauspaikoilla olivat Neriken talonpoikaiskapinan johtajat tulleet teloitetuiksi ja heidän valtikkansa lokaan laahatuksi. Tukholman kirkuva roistokansa sekä katupojat, jotka olivat saaneet kyllänsä verestä, olivat houkutelleet mukaansa uteliaita joukkoja kaikista kansanluokista ja etsivät nyt jotakin esinettä solvataksensa ja hävittääksensä, yhdentekevää mikä se oli, kun sille vain saattoi antaa kansanvihollisen nimen. He olivat kilvan kirkuneet suostumushuutojansa aatelispalveliain ja sotilaitten kanssa Neriketalonpoikien verisen teilauslavan luona; nyt heidän vihansa kääntyi joukkojen tavallisella logiikalla samaa aatelistoa vastaan, joita talonpojat olivat tahtoneet lyödä kuoliaaksi. Vuodesta 1650 ei ollut yksikään lause niin mieluinen kansalle kuin: "lyö aatelisto kuoliaaksi!" — aatelisto, joka kaiken omisti, hallitsi kaikkea ja, monen mielestä, sorti kaikkia.

Tämä ei ollut mikään aprikoittu kapina, siinä ei ollut mitään suunnitelmaa, ei yhtään johtajaa. Kansanjoukot eivät tietäneet mitä he tahtoivat, mutta huusivat vain. He olivat tulleet vastatuksin Norrbron luona, valtiokanslerin talo oli lähinnä, mutta ei ollut myöskään pitkä matka De la Gardien Ritariholmassa olevaan palatsiin. Ruotsissa ei tähän aikaan ollut ketään niin kadehdittua, niin vihattua miestä, kuin Maunu De la Gardie. Muutamat tahtoivat nyt, että hän saisi kärsiä kahdeksanvuotisen ylpeytensä takia; toiset tuumivat, että vanha valtiokettu, kansleri, oli aatelisliiton etupäässä; toiset taas tahtoivat ajaa pois espanialaisen, joka nyt oli imarrellut itsensä kuningattaren suosioon. Kaikki he nyt huusivat toinen toistansa korkeammalla äänellä, eivätkä saattaneet tulla mihinkään päätökseen, mutta silloin sattuma tarjosi heille esineen, johonka saattoivat vihansa purkaa.

Valtiokanslerilla oli suuri, Häijyksi nimitetty, pörrökarvainen, musta talonkoira, joka koirankopissaan vahvan vaakunalla koristetun, teljetyn tammiportin ulkopuolella, oli herransa ainoana yövartiana. Häijy oli aikoinaan yhtä yleisesti tunnettu, kuin uudempaan aikaan Bismarckin valtiokoira, ja hoiti vahtipalvelustansa enemmän herransa hyödyksi, kuin ohikulkevien iloksi. Nyt tuo uskollinen vahti tunsi itsensä loukatuksi kadulta kuuluvan melun takia ja ilmaisi epäsuosiotansa vahvalla haukunnalla. Muuta ei tarvittu. Häijy oli aatelisto, joka haukkui kansaa; Häijyn tuli kärsiä herrojen ylpeydestä. Joukko kiviä, kapuloita, jäänpalasia ja mitä ikänä kiireessä käsiin saatiin, viskattiin nyt tuon onnettoman ja uskollisen palvelian päälle, joka ei voinut päästä teljetyn portin kautta pakoon, vaan sen täytyi ulvoen ja hampaitaan näyttäen lähteä karkaamaan, kun ei muuta neuvoa ollut. Muutamia katupoikia lähti sitä takaa ajamaan äänekkäästi huutaen, toiset rupesivat kiviään tähtäilemään vasten talon akkunoita; mutta niin suuresti pelkäsivät yleensä "nimetöntä kuningasta", ett'ei vielä yksikään akkuna kilahtanut, ennenkuin uusi tapahtuma veti kansan huomioa puoleensa.

Kristiinan aikakausi oli Oliver Cromwellin aikakausi. Saarnaaminen oli uskon-innon, uskontaistelujen muassa levinnyt brittiläisten saarista kaikkiin protestanttisiin maihin. Kummallisia ajan-aaltoja oli kuohumassa; monta herjaajaa, monta katumus-saarnaajaa. Kaikki puolustivat jotakin: tätä tahi tuota. Ruotsissa ja Suomessa oli ihan tavallista, että sotilas rivistään, nainen kansan joukosta ja lapsi koulupenkiltä astui saarnaamaan. Niin tapahtui myöskin nyt, keskellä katumelskettä. Eräs nuorenlainen nainen esiintyi, hurjan näköisenä, pitkät, tummat hiukset — kampaamattomina; kasvonsa pääpiirteet olivat jalot ja herättivät sääliä, niissä oli hienomman seuraelämän ja menneen kauneuden jälkiä. Kentiesi oli hän ollut hovin kammaripiikana, ei kukaan häntä tuntenut; hän oli noita onnettomia, jotka, vaikka vielä elävät, ovat kadonneet maailman näkyvistä, ja nyt hän hetkeksi tuli näkyviin kadotaksensa jälleen tuohon toivottomaan vankilaan, jota siihen aikaan nimitettiin Danviikin hulluinhuoneeksi. Hän kiipesi valtiokanslerin portin luona olevalle töykkärille ja ilmoitti viittauksella, että hän tahtoi puhua. Melu taukosi, muutamat katselivat ihmetellen, toiset hämmästyksellä tuota naisprofeettaa, joka oli noussut elävitten haudasta. Henki vaati häntä puhumaan; hänen kuoppiinsa vaipuneet silmänsä saivat kummallisen loisteen, hänen laihat kätensä tavoittelivat ilmaa, ikään kuin olisivat tahtoneet torjua tahi saada kiinni jotakin näkymätöntä pahaa. Hän alkoi puhua, ensin hitaasti ja hiljaa, vaan pian äänekkäästi ja voimakkaasti, vihdoin sellaisella innolla, että hän sai joukot puolellensa.

"Menkää pois!" sanoi hän. "Menkää pois! Täällä ei ole kirouksen asunto. Ei Jumalan viha tässä rankaise Ruotsin valtakuntaa. Menkää pois… vähän matkaa vielä… tuonne päin, tuonne päin! Linnalle!"

Ja hän osotti sormellaan kuninkaanlinnaan päin, malttamattomana, kun ei häntä heti käsitetty. Ei kukaan paikaltaan liikahtanut. Moni oli nureksinut kuningattaren hallitusta, moite oli yleinen. Mutta vielä Kristiinan äsken kunnian kukkuloille kohotettua henkilöä verhosi ihailemisen jäännös, iltahohde tuosta viehättävästä rusotuksesta, jonka nuoruuden kukoistus, neron lumousvoima ja voittojen heijastus oli levittänyt tämän Ruotsin valta-istuimella olevan loistavan ilmiön ylitse. Vielä oltiin taipuvaisia syytämään kaikki syyt herrojen niskoille, noitten ulkomaalaisten onnentavoitteliain. Tuo osottava sormi herätti hämmästystä vain.

"Tuolla se on!" huusi nainen kättään kurkottaen. "Tuolla on turmio! Ei kullassa, ei helmissä, ei imartelioissa eikä silmänkääntäjissä, ei köyhien nälässä, ei rikkaitten ylenpalttisuudessa, eikä missään tuolla ulkona näkyvissä maallisissa kappaleissa; — sisäpuolella se on, syvällä, syvällä ihmis-sielun syvimmässä sopukassa, johon ei kukaan näe, mutta joka virtaa kaikkialle. Siellä se on, siellä, käärmeen myrkyssä, ylpeydessä, himossa, tuossa itserakkaassa, omavaltaisessa, Jumalasta luopuneessa sydämmessä. Menkää sinne! Menkää sinne! Kysykää häneltä, kuka siellä hiipii yön pimeydessä, kuka yöt ja päivät kuiskaa hänen korviinsa: ei löydy yhtään Jumalaa, ei yhtään Vapahtajaa, löytyy ainoastaan ihmisiä, jotka syntyivät eilen ja kuolevat huomenna! Hän valehtelee, tuo kuuntelee; hän pettää, tuo uskoo. Tulevalla kertaa sanoo hän tuolle: täällä Ruotsin valtakunnassa on ainoastaan yksi ihminen, jonka on oikeus elää, ja sinä olet se ihminen. Älä ajattele kaikkia noita muita, he ovat syntyneet sinun tähtesi, miksikä et imisi heitä tyhjiin? He ovat sinun astinlautasi, miksikä et heitä tallaisi? Niin, sillä tapaa hän sanoo. Tiedättekö, ken hän on? Se oli hän, joka yrttitarhassa puhui ensimmäisille ihmisille ja sanoi heille: tässä on hyvän- ja pahantiedon puu; te tulette olemaan kuin Jumala! Mutta hänellä on halkaistu kieli, hän ei sano nyt, kuten hän kerran sanoi vuorella: lankee maahan ja kumarra minua, niin minä sinulle annan koko maailman! Katso, nyt hän sanoo: jos sinä palvelet minun valtakuntaani, niin minä palvelen sinua! Mitä sinä tahdot, että minä annan sinulle? Täällä ovat himot: valitse! Täällä on maailman jumaloitseminen: kuuntele! Tahdotko enemmän? Tahdotko kunniaa? Ota se! Valtaa? Olethan yksinvaltias. Vapautta? Eivätkö kaikki muut ole vapautta vailla, paitsi sinä? Kultaako? Ammenna, ammenna, miksikä säästää? Onko vielä jotakin, jota tahtoisit? Pyydätkö kostoa niille, jotka sinua moittivat ja häiritsevät? Pane vain toimeen kidutuslavitsa ja telauspyörä! Onko muuta vielä? Tahdotko olla mies? En saata luomista muuttaa, mutta minä saatan sen turmella. Kieltäydy rakkaudesta, anna vihan imeä neitsyen rintoja! Kiitä kaksintaistelua, syötä sortoa; minä muutan naissydämmesi. Pyydätkö vielä jotakin? Tahdotko ylenkatsoa maatasi? Tee se, käännä selkäsi kaikille velvollisuuksillesi! Sinä tyhmä, sinulla on vielä yksi perintö tallella isältäsi, minun viholliseltani. Viskaa se luotasi, kiellä hänetkin, kiellä kaikki, mikä näihin asti on ollut naisen kaunistuksena: tyttären kuuliaisuus, kuningattaren kunnia, ja minä tahdon pukea sinut hyveitten jumalattareksi; sinua ei kukaan, et sinä itsekään, enään ole tunteva…"

Hän vaikeni, nojasi itseänsä muuria vastaan ja hengähti syvissä hengähdyksissä virkistyttävää kevät-ilmaa. Hänen sanansa rupesivat saamaan vastakaikua. Moni seisoi tahdottomana, pelästyksestä hervotonna. Toiset huusivat aina äänekkäämmin: linnalle, linnalle! Heidän huutojansa katkaisivat tuon mielettömän uudet vielä uhkaavammat, vielä hurjemmat huudot.

"Kuningatar Jesabel, kuningatar Jesabel, missä sinä piiloudut? Piilota itseäsi muuriesi taakse; minä näen muurienkin lävitse! Tuki korvasi; sinä et minusta pääse, sinun pitää kuuleman minua! Minä olen ääni kätkössä olevasta, minä olen omatuntosi; minusta sinä et pääse. Ja minä sanon sinulle, kuningatar Jesabel: ellet sinä aja luotasi kiusaajaa, ellet sinä erota luotasi Baalin pappeja ja käänny Herran, sinun Jumalasi luo, jonka sinä kiellät ja hylkäät, on sinun tuomiosi langennut, ennenkuin viisitoista kuukautta on loppuun kulunut. Herra on sinut maastasi karkoittava, etkä sinä ole missään, et taivaassa etkä maassa, löytävä pohjaa. Sinä olet tähti, joka nousi aikojen iltana ja loisti puolen yötä, mutta sammui mustaan pimeyteen, ennen aamun tuloa. Sinä olet kultainen lehti vuoren korkeimmassa koivussa, ja taivaan linnut laulavat sinulle; mutta missä olet, lehti, tulevana syksynä, kun tuuli sinut puhaltaa pois jäätyvään lumeen? Katso, se tulee, se tulee, se päivä, jolloin kaikki tyhjä loisto katoaa ja kaikki kiitoslauseet ovat hiipuvaa tuhkaa. Silloin tulee ääni luoksesi ja sanoo: missä on ensimmäinen rakkautesi? Laodicean kuningatar, huomaa, minä ilmoitan sinulle tämän edeltäkäsin, jotta sinä uskoisit, kun se tapahtunut on. Koska sinä sanot: olen rikas, minulla on kyllin, enkä tarvitse mitään, etkä tiedä, että olet kurja ja viheliäinen, köyhä, alaston ja sokea, niin neuvon sinua ostamaan kultaa, tulessa puhdistettua, jotta tulisit rikkaaksi, ja valkoiset vaatteet…"

Hän keskeytettiin puoli lauseessaan. Valtiokanslerin talo oli varovaisuuden vuoksi varustettu takaportilla toisella puolella kulkevalle kadulle päin ja sitä tietä oli pikainen sana lähetetty päävahtiin. Vahva osasto henkivartiastoa ratsasti Tottin johdolla rynnäten esiin ja hajottaen ilman muuta vastusta, kuin muutamia haukkumasanoja, tuon meluavan kansan joukon, se anasti puhujattaren ja vei hänen takaisin Danviikiin. Pelästyksissään hajosivat joukot lähimmille kaduille. Vielä kauan kaikui monen korvissa nuo hirvittävät uhkaavat sanat: kuningatar Jesabel, kuningatar Jesabel! Tuon naisen nimi ei ole tullut tunnetuksi, hänen sanojansa ei ole kirjoihin pantu, mutta aikatiedoissa on hän mainittu ennustajana, joka Kristiina kuningattarelle julisti perikatoa.

Samana iltana viskattiin Pimentellin akkunat rikki, eikä kukaan noista vihatuista ulkomaalaisista uskaltanut näyttäytyä kaduilla ilman vartiaväkeä.

18. Kaarle Kustaa Ölannissa.

Vangittu titaani, vuoreen kahlehdittu, koska sinä kahleesi katkaiset?

Sen kapean kalkkivuoren keskikohdalla, joka Ölanniksi nimitetään, kohosi Kristiina kuningattaren aikana vanha, Bornholma niminen linna, jonka oli uudestaan rakennuttanut Juhana III. Ken meidän päivinä tahtoo vaivata itseään kiipeämällä yli vuoreen raivatun polun, noille vielä suurenmoisille, huonosti hoidetuille linnanraunioille, hämmästyy nähdessään miten suuren alan menneen komeuden sora anastaa. Linna oli aikoinaan hyvin varustettu, sillä oli kaksi suurta ja kaksi vähempää tornia ja sopi, Kalmarin salmen rannalla sijaitsevan, yksinäisen asemansa vuoksi, oivallisesti asunnoksi ruhtinaalle, joka oli valinnut tämän kaukana kaupungin vaaroista olevan turvapaikan, saadaksensa häiritsemättömässä rauhassa valmistella tulevaisuuden suunnitelmiansa, saattaaksensa muistaa, toivoa ja — odottaa.

Ruotsin vallanperiä, pfaltskreivi Kaarle Kustaa, joka ei saanut kuningatarta, mutta joka kruunulle kihlattiin ja sen lisäksi sai Ölannin haavalääkkeeksi, muutti tänne leikkuun-aikana 1651 ja hallitsi täällä pientä alavaltakuntaa, ilman sotajoukkoja, ilman hovia ja huvinäytelmiä, mutta sen sijasta oli hänellä hyviä metsästysmaita, vanhoja sotakumppaneita, vapaus istuttaa ja rakentaa, Ruotsi toisella puolen salmea ja ympärillään kansa, joka häntä rakasti. Ei maalaisempaa eikä luontorunollisempaa lepoa sotapäällikkö saattanut itselleen toivoa kolmenkymmenvuotisen sodan vaivojen jälkeen. Kyntämään ja kylvämään tuohon rapautuneeseen kalkkipohjaan ja maltillisesti odottamaan laihon kypsymistä sekä, kuten muut maanviljeliät, kuluttamaan pitkää talvea metsästyskertomuksilla, pidoilla, noppa- ja schakkipelillä, siihen tämä kalliopesässään asuva kotka ei ollut luotu. Jos kansan tarinaa saa uskoa, niin hän ei ole kieltäytynyt ylenkatsotun kosian vahingon korvauksista, tuosta rakkaudesta, jota hän niin kauan turhaan oli toivonut; hänen nuoruuden historiassaan on useampia hiuskiehkuroita kuin Hagar Ryningin. A. A. Afzelius on kirjoittanut Ölanninlaulun Joutsenesta ja Joutsen-pienestä.

"Missä oot ollut noin kauan, valko-joutsen pieni? Ollut oon maassa mä vieraitten. Huhdoin lapset, itseäin, Joutsen kallein! Tähden armon, kunniain, Tähden tanssin, armahain Ölantiin ma lähden."

Mutta Kaarle Kustaa halasi toimintaan. Hän kuuli sisällisen äänen lakkaamatta sanovan: vaikuta, toimi, aikasi on lyhyt! Ja hän rakennutti linnan eteläisen puolen, hän istutti puita ja perusti Borgholman tätä nykyvä metsistyneessä tilassa olevan puiston puutarhoineen; hän ratsasti talonpoikiensa taloille, auttoi heitä uupumuksesta varallisuuteen ja teki uudispellon Skedmosseniin. Mutta tämäkään ei ollut hänelle kylliksi: hän tahtoi myöskin maanviljeliänä saada suuria toimeen.

Eteläinen ja keski Ölanti on hedelmätön, punaiseen vivahtava kalkkiharju, jota nimitetään Alvariksi. Pohjoispuolella Borgholmaa, jossa saari kapenee "Norra Motet" nimitetyssä paikassa, jättää Alvari tilaa yhteismetsälle ja yleensä vehmaammalle kasvullisuudelle. Tässä oli metsästysmaita, täällä metsävuohet ja ruunuhirvet olivat laitumella, määrättynä hallitsiansa kaadettaviksi. Ja koska nuo eläimet usein viljamaita haaskasivat edempänä etelässä päin, päätti Kaarle Kustaa rakennuttaa kuuluisan Kiinan muurin vastavertaisen, vaikka vähemmän laajan. Joka päivä ratsasti hän katsomaan, kuinka hänen sotasaaliinsa käytettiin rauhantyöhön, joka antoi viljeliälle turvaa, vangituille rikollisille työtä ja köyhälle päiväpalkkaa. Vihdoin kaksi tahi kolmiporttinen kivi-aita oli valmis, joka ulottui poikkipuolin koko saarta, itäisestä rannasta läntiselle asti.

"Nyt olen aidoittanut Ölantini samati, kuin kerran olen aidottava Ruotsin valtakunnan", huudahti pfalzkreivi urheasti sotakumppanilleen, eversti Paavo Würtzille, joka oli ruhtinasta seurannut, kun hän viimeiseksi ratsasti valmiin muurin luo.

"Siihen menee jotenkin monta kantamusta kiviä", vastasi Würtz. "Mutta saatammehan siirtää tunturit kappaleen matkan etelään päin."

Jotakin kuninkaan aineksen täytyi tehtäväkseen ottaa työttömässä rauhassa. Mutta oli pitkiä, yksinäisiä hetkiä, jolloin tuo urhotöitä janoava henki kulutti itseänsä palavassa kaipauksessa. Oi, tuota odotusta, tuota epätietoisuutta, tuota kuolettavaa toimettomuutta! Eräänä aamuna unettoman yön jälkeen istui Kaarle Kustaa tornin akkunan ääressä, linnan pohjoisessa kylkirakennuksessa, jonka hän oli asunnoksensa valinnut, ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena lännessä päin olevaa salmea, valkoiselta hohtavine Kalmarin linnoineen, joka näkyi etäällä näkörajassa asti. Väli ei ollut sentään sen pitempi, kuin että nyky-ajan peilitelegrafin kautta olisi helposti saattanut keskustella Kalmari-unionin iäkkään kehdon kanssa. Mutta meri oli välissä, meri, joka yhdistää paljon ja erottaa niin paljon. Ruotsin mantere oli maailmaan verraten kovin pieni, mutta Ölantiin verraten oli se maailma, ja Kaarle Kustaa tahtoi Ruotsilla voittaa maailman. Koska, koska oli tämä unennäkö toteutuva? Hän oli niin kovin väsynyt odottamaan ja pilkkana olemaan. Ennen oma torppa, kuin ruhtinaskunta, jossa toinen, jossa nainen valtikkaa käytti. Vangittu titaani, vuoreen kahlehdittu, koska sinä kahleesi katkaiset?

Hänen edessään oli Cæsarin historia gallilaisten sodasta, mutta hän ei lukenut, hän tirkisteli merta kohti. Tuuli puhalsi idästä, se oli kova, puolittain myrsky. Yksinäinen risteiliä teki kiihkeästi työtä päästäksensä tuulessa eteenpäin ja suuntasi Borgholmaan, sen täytyi tehdä pitkiä risteilyjä, katosi, nousi taas lainehista ja tuli tuskin näkyvästi eteenpäin. Tämän purjeen piti saattaman postia ja sanoja Tukholmasta, mutta oli kohta joutuva saaren suojaan, eikä ennättäisi Borgholmaan ennenkuin illalla. Taaskin odotusta, aina yhä odotusta! Mitä uutisia se olisi tuova! Kentiesi taas kertoisi uudesta suosikista, tanssiaisista, piirijuoksusta, salaliitosta? Kaarle Kustaa oli saanut kyllänsä Messeniuksien tyhmistä poikamaisuuksista, jotka olivat vähällä kukistaa hänet itsensä, jollei hän aikoinaan olisi tullut varoitetuksi ja lähettänyt tuon petollisen kirjeen kuningattarelle.

Kello oli 8 aamulla. Sinä tuntina linnanvouti asioitaan esitti. Tällä pienellä luotovaltakunnalla oli myöskin hallitushuolensa.

Vouti toi alammaisesti edellisen viikon rakennuslaskut. Ne nousivat 960 hopeataalariin.

"Me Mickelsonin luo!" sanoi linnan herra hajamielisenä, kirjoittaen hyväksymisensä paperille.

"Kamreeri Mickelson ei ole vielä maksanut entisenkään viikon laskuja", rohkeni vouti muistuttaa.

"No odota!"

Rauhankassa Ölannissa oli tyhjempi kuin sotakassa Saksassa. Saarenkuningas vihelsi kansanlaulua ja tarttui soittokelloonsa. Hänen kirjurinsa Stefan Gambrotz, aateloittu Hirschenstjerna, tuli sisälle.

"Hanki minulle rahoja, Gambrotz!" Kirjuri tunsi raha-asiat ja hän lykkäsi oikeaa kämmentänsä vasempata vasten, olkapäitään kohottaen.

"Mitä nyt, sinä leivätön ruokalainen, tahdotko kämmenelläsi tyydyttää minua? Mitä varten olet oppinut niin kaunista käsialaa kirjoittamaan, ellet pusertaaksesi kultaa harmaista kivistä."

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne ei ole Ruotsin kruunua köyhempi. Hänen majesteettinsa on luottamuksensa menettänyt, paremmin luotetaan hänen ensimmäiseen alammaiseensa."

"Mutta minä en käytä tanssimestareita, minä, Gambrotz. Olen saanut kylläni neuvottomista repolaisista. Kirjoita juutalaisille! Pane panttiin Ölanti!"

"Hänen majesteettinsa on alkanut hieroa sopimuksia Israelilaisten kanssa. Texeira on osottanut häntä Ruben Zevin luo; Ruben Zevi viittaa Texeiraan, että hänellä on vara kaikkeen."

"Wurst und Wuth! Norkoile meille vapaaherrakuntaa Suomesta jostakin! Siellä on kyllin maata."

"Älkää siihen luottako, teidän ylhäisyytenne, Kaarle X:nes sen ottaa takaisin."

"Niinkö luulet? Mahdollista. Hänen ehkä käynee vaikeaksi lakaista puhtaaksi tanssimestarien jäljet. Hole der Teufel Win und Post. Tuolla tuo taikinakaukalo vielä koperoitsee ulkona salmessa. Sano, että tuodaan esille vitjakoirat ja hevoset! Täällä on vankilan ilmaa. Borgholma kelpaa yhtähyvin kuin Örbyhus myrkyttämään Vaasaverta."

"Ilma on myrskyinen, haukuntaa ei kuulu, koirat kadottavat jäljet."

"Anna satuloita hevonen, minä lähden ratsastamaan. Posti menköön meren pohjaan. Mitä Tukholma minuun koskee? Hanki minulle rahoja, Gambrotz; pane toimeen sota!"

Ratsumiehen seuraamana, ratsasti saarenkuningas Kaarle Kustaa pitkin läntistä selännettä, josta hän saattoi nähdä meren, Neitsykallion ja Kalmarin. Sinne päin hän halasi, mutta länsirannikko oli nyt suojassa, hän etsi tuulta. Hän ratsasti vuorten väliin, ajoi täyttä laukkaa hirvittävien rotkojen ja niljakkaiden lähteitten yli, tuli selänteen korkeimmalle kukkulalle ja sai ilmaa tarpeeksensa. Puuska puuskan perästä liehutteli hänen mustia kiharoitansa, syöksähti rotkoihin ja tuoksahutti ilmaan sorapilviä ja kalkkitomua, hakkasi kanervia, tukisteli katajapensaita, viskasi lokit heidän kulkumatkaltaan ja otti vihdoin lakin Ruotsin tulevalta kuninkaalta. Tuo kaunis keltainen baretti, jota kotkansulka koristi, vieri saavuttamattomana kalliolta kalliolle, luisui alas vierua pitkin ja katosi mereen.

Ratsumies sai kunnian antaa oman lakkinsa ja avopäin seurata herraansa Köpingin pappilaan, jossa molemmat selänteet yhtyivät. Arvoisan isän luona Köpingissä viipyi prinssi iltaan asti eikä halveksinut pappilan arkiruokaa. Nämät tuttavalliset vierailut tekivät Kaarle Kustaan rakkaaksi hänen saari-valtakunnallensa. Hän ei pitänyt kiirettä, joi halusta koti-olutta, katseli arvoisan isän peltoja ja tallia, osti velaksi kauniimman varsan, löi kiekkoa ja ampui pilkkaan poikien kanssa, onnistui nostamaan rusohohteen toisensa perästä vanhimman tyttären Valborgin poskille ja näkyi kokonaan unhottaneen Tukholman, Kristiina kuningattaren, kruunut ja sodan urhotyöt, kun sananlennättäjä Torslundasta tuli ilmoittamaan, että Kalmariposti oli tullut. Posti oli kuitenkin tuo hienon hieno lanka, joka yhdisti saarenkuninkaan muuhun maailmaan. Kaksi minuuttia sen jälkeen istui hän jälleen ratsun selässä ja hänen lainattuun lakkiinsa oli Valborgin ruusu kiinnitetty. Hän ajoi kallioiden yli semmoisella vauhdilla, että säkenet sinkoilivat juoksian rautakenkien alta.

Kaarle Kustaa oli jo nuoruudestaan valtiomies, hän kätki, mitä ei ollut tarpeellista saattaa muitten korville; mutta hän oli liika yksinäinen Ölannissa tullaksensa toimeen ilman ystävätä, jonka huostaan hän olisi saattanut antaa ajatustensa ja tunteittensa ylimääräisyyden vapaasti virtailla. Aikaisemmin oli hän sydämmensä purkanut isällensä ja Lauritsa von der Lindenille; nyt oli Ölannissa Paavo Würtz hänen uskottunsa. Kirjuri Gambrotz kurkotti hänelle kirjeet ja sai määräyksiä vähemmän tärkeistä asioista. Toisia sanomia oli jäljellä, joita hän vastaan otti ja luki äänettömällä tarkkuudella. Hän oli pitänyt huolta siitä, että Tukholmassa oli tiedustelioita, jotka ilmoittivat hänelle päivän hovitapahtumat ja kulissien takana piilevät salaisuudet. Kirjuri lähetettiin pois; lukua jatkettiin, kun oltiin kahden kesken Würtzin kanssa.

Äkkiarvaamatta rupesi prinssi niin sydämmestään nauramaan, että Würtz havaitsi olevan syytä kysyä, mitä se oli, joka noin huvitti hänen kuninkaallista korkeuttansa.

"Bourdelot, aina vieläkin Bourdelot!" huudahti Kaarle Kustaa. "Kirje on neljän viikon vanha. Minun rakkaalla Muntheliuksellani [tohtori Juhana Munthelius, aateloittu: Lagercrona] on ollut muuta ajateltavaa, hänen vaimonsa on saanut kaksoiset. Huomaa mitä hän kirjoittaa! Minun täytyy kaikella muotoa mielitellä Bourdelotia, jotta Munthelius aateloittaisiin ja koska kaksoiset ovat ruoanhaluisia, tulee hänen saada kaksi tahi kolme maataloa lahjapalkkioksi. Minua pyydetään Bourdelotia puoltamaan veljelleni herttualle, jonka valtasuonia pitää koeteltaman. Minun tulee kirjoittaa Bourdelotille, millä tavalla minä nyt itseäni käytän koska hän kaikin mokomin tahtoo minua kipeäksi ja sitten parantaa minua; en vähemmällä pääse. Jos minä onnettomuudeksi olisin terve kuin Ölannin pähkinä, täytyy minun kuitenkin pyytää reseptiä Bourdelotilta, jotta hän saattaisi näyttää pyyntöni hänen majesteetillensa. Tähän Munthelius lisää, ett'ei minun tarvitse reseptiä käyttää, kun vain asetun ikään kuin henki siitä riippuisi. Ja kaiken tämän hän kirjoittaa sitte kuin meidän ylistetty ranskalainen tohtorimme on kuin hännätön koira pakomatkalla Ruotsista! Mitä ajattelette noin kiireisestä postikuljetuksesta ja noin pätevistä uutisista! Näkyy Tukholmalaisista, että he luulevat Ölannin olevan kuussa; sitä vartenpa minä olen täällä."

"Yksi menee, toinen tulee", vastasi Würtz. "Teidän ylhäisyytenne saa samat vaivat tohtori Bourdelotin jälkeläisestä."

"Niin, miksikä ei Chanutista, Ulfeldista ja lisäksi vielä Radjeovskista? Mutta sellaisia ihmisiä vastaan saa miekkaa käyttää; se minua paremmin miellyttää kuin pillerien kanssa taisteleminen. Pane puku ketun taikka marakatin ylle ja ulkomaalainen leima päälle, kyllä äyri kullasta menee. Kuuleppas kummaksesi, mitä Gilius [registraatori Gilius Giliuksen poika, aateloittu: Ehrenberg] kirjoittaa! Jakobsdalissa pidot ja linnassa teaatteritanssit Don Pimentellin kunniaksi. Hän asuu kuten Bourdelot, Tukholman linnassa ja pitää erityistä neuvostoa valtakunnan tärkeitä asioita varten. Onnellinen Ruotsi, jolle espanialainen kolmannen luokan grandi toisinaan omistaa koko kalliin aamupäivänsä ja toisinaan puolen yötäkin! Mazarin on kukistettu, Chanutia ei mitkään korupuheet voi lohduttaa, Würtz, meidän täytyy à tout prix laittaa itsemme tuon Pimentellin suosioon; hänen käytettävissään on kaikki Perun kulta."

"Rahaton, teidän ylhäisyytenne, rahaton! Sanotaan että kaikki Filip III:nen valtatilukset ovat pantattuna Ruben Zeville Regensburgissa."

"Taaskin tuo Zevi! Ovatko nuo juutalaiset paholaisen kanssa liitossa?"

"Kaikissa tapauksissa kuitenkin kuninkaitten kanssa. Minkä vuoksi, teidän ylhäisyytenne, luulette että Ruotsi nyt äänestää Ferdinand III:nen poikaa perintöruhtinasvaalissa Regensburgissa?"

"Tyhmää puhetta! Oletko kuullut tuon Niilo Tungelilta, tuolta kaksikieliseltä käärmeeltä! Kristiina ei ääntänsä myy. Ei, Würtz; puhu kunnioituksella kuningattarestasi! Niin syvälle ei Kustaa Aadolfin tytär itseään alenna."

Würtz oli ääneti, Kaarle Kustaa yhä silmäili sanomia. Eräs huolellisesti sinetillä kiinni pantu kirje, jonka päällekirjoitus oli väärennetyllä käsialalla kirjoitettu, herätti hänen huomiotansa. Hän avasi sen ja luki:

"Ellei teidän ylhäisyytenne pane arvoa omaan henkeensä, niin ajatelkaa kuitenkin valtakunnan parasta! Älkää tulko Tukholmaan tähän aikaan, sillä ne ovat tilatut, jotka teidän henkenne matkalla sammuttavat. Älkää lähtekö merelle; se rauta on terotettu, joka teidän kaljaasinne upoksiin puraa. Ne, jotka teidän ruokanne valmistavat ja teidän juomanne teille tarjoavat, eivät ole luotettavia; olkaa varuillanne! Herrat juoksevat mieltänsä ilmoittamassa eräälle ylhäiselle henkilölle, jonka nimeä en mainita uskalla ja pänttäävät hänen päähänsä, että te haluatte valtakuntaa sen omaksi vahingoksi. Ja siinä missä noin valitettava mielten huikentelevaisuus on vallalla, he tuskin jättävät tekemättä mitä suinkin voivat, turmioon saattaaksensa häntä, jota pelkäävät enemmän kuin ruttoa. Olkaa varuillanne, armollinen herra; toivoo nimittämätön, joka tämän ajan vaaroissa on teille ja Ruotsin valtakunnalle uskollinen…"

Kaarle Kustaa kurkotti kirjeen Würtzille. Tämä salainen varoitus oli seitsemäs tahi kahdeksas, jonka hän sitte vuoden alun oli saanut.

"Herman Fleming tahi Pentti Skytte?" arveli Würtz.

Prinssi nauroi.

"Miehekäs miekan lyönnissä, mutta lapsi arveluissa! Tuo hiljainen haukanpoikanen Fleming? Ja Skytte, tuo viiri, joka kumartelee saadaksensa kreivin arvonimen? Kirje on aatelittomalta kirjoittajalta, jonka ei vielä ole onnistunut kiivetä ritarihuoneeseen. Upottaa minut? Mikä ilkiö!"

"Suokaa anteeksi! Hän viittaa, että löytyy muitakin keinoja… Siellä on oas jäljellä Messeniuksen hälinästä. Teidän ylhäisyytenne ei ole oikein lumivalkoinen muutamien silmissä."

"Rakas Würtz, sano minulle, mitä tahdot, herroista; minä tunnen porsaani, sanoi muori pojistaan. Sano myöskin, mitä tahdot, erään ylhäisen henkilön houkkiomaisista vehkeistä, kun vain puhut ajatuksesi tarpeellisella kunnioituksella. Mutta älä luulottele itseäsi äläkä minua, että hän rakentamaansa rakennusta repii alas, niin kauan kuin se mestariansa kiittää. Älä sano vastaväitteeksi, että hän on repinyt alas Maunu kreivin, että hän on antanut Bourdelotin mennä! He olivat kissanpoikia. Mitä varten he olivat aina hänen kintereillään? Tahdotko tietää, miksikä hän ei minua tahdo repiä alas? Sen vuoksi, että hän tarvitsee minua, sen vuoksi, että Ruotsi ei ole tyhjentämätön; siksi, ett'ei hän osaa eikä tahdo hallita, kun ei mitään pois lahjoitettavaa enään ole. Sen vuoksi, että minä kiitän mestaria ja sen vuoksi, että minä saatan odottaa."

"Ainoastaan schakaalit, ainoastaan aasit voivat odottaa. Sotahevonen kuoppii maata kaviollaan, kotka etsii lakkaamatta saalista. Borgholma on kotkanhäkki, ristikko rampauttaa, valtakunta häviää, teidän ylhäisyytenne ei saata odottaa…"

"Kyllä, minä saatan. Mutta minun täytyy risteillä…"

19. Tähti ja turvatit.

Olen Kristiina.

Italialaiset olivat ilveilyksiä näytelleet Kristiina kuningattarelle Jakobsdalissa; sen jälkeen oli hän lähtenyt vaunuilla kuuvalossa ajelemaan nukkuvan Tukholman katuja pitkin. Tuo outo hevoskavioin kopina ja vaununratasten pyörinä tähän vuorokauden aikaan herätti siellä täällä jonkun rauhallisen porvarin, joka uteliaana kurkisti ulos kapeasta akkunastaan, ravisti päätään ja heittäytyi jälleen lammasnahkaisiin vällyihinsä.

"Mitä se on?" kysyi hänen vaimonsa unissaan.

"Ei mitään", vastasi porvari. "Se vain on meidän armollinen esivaltamme, joka valvoo maan parasta."

Kello oli 3 aamulla, kun kuningatar läksi levolle Jakobsdalissa; samaan aikaan hänen ennen oli tapana nousta. Uni pakeni nyt, kuten monta kertaa ennenkin, hänen kiihotettuja hermojansa; ajatusten sepät takoivat yhä vaan alasinta noissa aivuissa, joihin mahtui paljon, mutta jotka tahtoivat, että heihin olisi mahtunut kaikki. Hän oli väsynyt, tyytymätön eikä tietänyt mitä varten. Beaulieu, tanssimestari, olipa hänkin tänä iltana keksinyt jotakin aivan uutta. Italialaiset olivat soittaneet, laulaneet ja tanssineet ihastuttavan hyvin; hän itse oli ollut huvitettu; pidot illalla olivat olleet erittäin vilkkaat. Oi, miten siellä oli naurettu; Pimentelli oli ollut kovin miellyttävä; ranskalaiset, jotka kadehtivat ja vihasivat espanialaista, olivat panneet kaiken älykkäisyytensä liikkeelle saattaaksensa häntä varjoon. Louis XIV, lasten kuningas, ei saattanut esittää sellaista hovia. Miksikä oli hän siis tyytymätön? Päänkivistys, verenkuohuileminen… Miksikä kykeni hallitsemaan kaikkea eikä kuitenkaan voinut hallita elämän tykkiviä suonia? Täytyisikö hänen jälleen antaa suonta iskeä? Mutta hänpä tarvitsi verensä, hän olisi tahtonut heittää kaikki lääkärit, kädet seljän taakse sidottuina, Norrströmiin.

Oli toukokuu ja yö oli jo pitkästi kulunut, päivän olisi jo pitänyt sarastaman. Hän nousi makuulta, meni akkunan luo ja lykkäsi sivulle päin verhot. Niin, siellä rupesikin päivä valkenemaan, mutta niin heikosti, että hän tuskin saattoi erottaa tornin huippuja. Suuri, yksinäinen tähti loisti vielä; pienemmät uppoutuivat jo päivän koittoon. Kristiina viskasi itsensä pettyneenä vuoteellensa. Puolinainen valo ei ollut se elementti, jossa hän viihtyi. Kirkas päivä, taikka pimeä yö, eheä elämä, taikka kuolema kokonaan.

Hän oli ummistanut silmänsä ja koetti väkisin saada unta, kun häikäisevä valo tunki läpi ummistettujen silmäluomien. Hän katsoi ylös päin ja havaitsi tähden… saman tähden, joka kerran Gripsholmassa oli astunut alas hänen luoksensa. Tuo loistava ilmiö ei nytkään paremmin kuin silloin, jäänyt yölliselle taivaalle, se oli astunut laveita valotikapuita myöten hänen luoksensa, valunut häneen ja kutonut hänen sädekehänsä lankoihin.

Tällä kertaa ei Kristiina tahtonut antaa hairakuvien pettää itsensä. Hän nousi jälleen ja laski akkunaverhon alas. Turhaan; verho katosi kuten sumu valomereen. Hän pani kolmannen kerran maata, veti yöhunnun silmillensä ja vieläpä lisäksi peitteenkin. Yhtä turhaa. Tähti oli hänen sisässään; vuori ei olisi saattanut varjostaa sen loistoa.

"Mutta tämähän on hullua", sanoi Kristiina itsekseen, hän, joka tiesi kaikki eikä enään uskonut mitään ylenluonnollista. "Minä olen varmaan kipeä taikka valvomisesta hullu… Rosette!"

Hän voitti. Ranskalainen kammarineiti, joka oli tullut Fiken Långin jälkeen, astui sisälle.

"Mikä valo se on, joka tunkee sisään tänne huoneeseen?"

Rosette vakuutti ihmetellen, ett'ei hän nähnyt mitään valoa.

"Katso akkunaverhojen taakse! Jossakin täytyy olla tulipalo."

Rosette katsoi ulos eikä havainnut missään tulipaloa sekä vakuutti jälleen, ett'ei hän nähnyt muuta, kuin aamun koiton, virran, meren ja vastapäätä linnaa sijaitsevan Kastelholman, kaikki oli niin kuin ollakkin tuli, ja kuten aina ollut oli.

"Etkö näe mitään tähteä?"

"Mais si, majesté, tuolla on pieni tähti ylipuolella Eläintarhaa."

"Mene tiehesi, minä tahdon nukkua!" Taaskin hän koetti päästä tuota valoa piiloon, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Tähti rupesi nyt valumaan ajatusmaailmaan. Se muodostui määrättyihin muotoihin, joita sopi vertailla niihin helähtäviin kuvioihin, mitkä ääni synnyttää sannoitettuun lasinkappaleeseen, — äänettömiin sanoihin, jotka ilmaisivat ajatuksen niin selvästi, niin välittömästi, ikään kuin ne olisivat tulleet kuiskatuksi kuuntelevaan korvaan.

"Tunnetko minun?" sanoi tähti.

Kristiina aikoi vastata sillä ivallisella hymyllä, joka oli tullut hänen toiseksi luonnoksensa: Tunnen, minä tunnen sinun varsin hyvin, sinä olet painajainen. Mutta hän ei jaksanut, hän tunsi olevansa ikään kuin hajonneessa tilassa, melkeinpä tyhjiin rauenneena tuossa kummallisessa valossa, joka täytti ja hallitsi häntä.

"Sanoinhan sinulle", jatkoi tuo salainen ääni hänessä, "että tulisin takaisin kymmenen vuoden päästä. Sinun pitää tunteman minun; minä olen sinun olemuksesi perus. Sinun ulkonainen olemuksesi on luonnon-elämää, sinun ajatusmaailmasi on vale-elämää: Minä olen Kristiina. Sinä pääset yhtä vähän minua pakoon, kuin sinä pääset omaa itseäsi. Muista mitä olen sinulle sanonut: minä olen vuo, joka virtaan kaikkivaltiaan voimasta, mutta ei hänen rakkaudestansa. Minussa on yksi puute, se puute on sinussa, mutta se puute pitää korjattaman. Olen saanut käskyn valita sinut ja varjella sinua; olen antanut sinulle kaikki, mitä olen saattanut antaa: kuka on nerollisuudessa ja voimassa sinun vertaisesi? Mutta rakkautta en ole voinut sinulle antaa; rakkautta tulee sinun itse etsiä ja voittaa. Ilman rakkautta olet puolinainen. Huomaa nyt, mitä sinulle sanon, sillä minä en takaisin palaja ennen kuin elämäsi ehtoona, kun olet kokenut totuuttani. Miksi olet täynnä itseäsi, kun sinun pitäisi oleman täynnä Jumalaa, sinun voimasi lähdettä, ja palvella häntä lahjoillasi hänen luodussa työssään? Tahdon sanoa, kukas olet ja mitä olet ilman rakkautta. Sinä olet historian kuu, joka loistaa lainatulla valolla ja kääntää yhä vain yhtä puolta maata kohden. Sinä olet aikakautesi arvoitus, jolta kaikkia odotetaan, ja katso, ei ole mitään jäljellä. Sinä olet voima ilman vaikutusta, kukka ilman hedelmää, valo ilman lämpöä, tähdenvalo etkä auringonvalo. Sinun voimasi katoaa, sinun kukkasi kuihtuu, sinun valosi sammuu pimeyteen. Valitse! Palaja takaisin! Etsi! Löydä! Uudistu! Vielä sinulla on aikaa, vielä Kristiina saattaa uudestaan kirjoittaa aikakirjat. Vielä yksi auringonkierros, niin silloin on se jo myöhäistä. Hyvästi. Minä palajan takaisin alkulähteen valoon. Sinä, joka vielä saatat valita, älä palaja takaisin omaan poluttomaan pimeyteesi! Mene, kuten minäkin, korjaamaan puutteellisuuttasi iankaikkisessa rakkaudessa!"

Näitten sanojen aikana vaaleni koittavan aamun valo. Tähti valui pois, samati kuin se oli valunut sisälle, leveää, aina heikkenevää valonjuovaa myöten ja astui takaisin niihin äärettömiin avaruuksiin, joista se tullutkin oli.

Vuoteella unessa makaavan mielestä tuntui ikään kuin hän olisi vaipunut penikulman syvyisen meren pohjaan ja tehnyt käsin jaloin työtä päästäksensä jälleen merenpinnalle. Niin huumeuksissaan, niin itseensä vaipuneena kuin olikin, tunsi hän itsessään hyvän halun vastustaa, epäillä, kieltää sekä nousta etevän älyn ja voimakkaan tahdon jäännöksellä karkoittamaan koko tuota kummallista ilmiötä unen ja harhanäköjen valtakuntaan. Mutta hän ei jaksanut pitää kiinni selvää ja koossa pysyvää ajatusta; hän oli tuiki väsynyt, niin hyljätty, ikään kuin aika ja huone olisi vaipunut pois hänen vuoteensa alitse ja hän itse leijaillut tuntemattomissa avaruuksissa. Myöskin tämä tunne valui pois täydelliseen uupumukseen, ja nyt tuli Lethen kuolontapainen uni, jolloin itsensä unohtaa.

Rosette astui varpaisillaan sisälle kello kahdeksan aamulla, jolloin kuningatar tavallisesti nousi, myöskin silloin kun hän oli valvonut myöhään yöhön. Hän nukkui vielä; onnellinen, melkeinpä lapsellinen hymyily oli saanut sijansa noissa aikaisin kovettuneissa piirteissä, jotka toisinaan olivat kovin ankarat, toisinaan ivalliset ja joskus niin viehättävän lempeät. Vielä oli akkuna verhonsa varjossa. Kammarineito veti verhoa paremmin kiinni, estääksensä päivän valoa sisään tunkemasta, katsoi, että kaikki oli kunnossa aamupukua varten ja jätti oven raolleen lähtiessään.

Unen-näköjen varjopeli oli seurannut ensimmäistä kuolontapaista uupumusta. Kristiina oli jälleen neljännellä vuodella oleva lapsi; tämä oli kaukaisin asia, jota hän muistaa saattoi. Hän istui isänsä käsivarrella; isä lähti suureen sotaan ja jätti hänet kyynelsilmin noitten kokoontuneitten säätyjen rakkauden ja huolenpidon haltuun. Lapsi kummeksi vaan ei pelännyt tuota suurta väenjoukkoa; kaikki häntä katselivat, kaikki tahtoivat häntä käsillään kantaa. Muutamilla oli pitkä harmaa parta, toisilla pitkä miekka; yksi oli kadottanut silmänsä sodassa, ja terveestä silmästä tipahteli suuria kyyneleitä. Miksikä hän itki, tuo vanha, ruma sotamies?

Kohta sen jälkeen oli hän kahdeksannella vuodella isänsä hautajaisissa Ritariholman kirkossa. Siellä oli monta, monta kaunista lippua, mutta miksi ne kaikki olivat repaleisia? Ja tykit paukkuivat, että korviin koski…

Jälleen, kohta tämän perästä, hän karkasi pimeästä, ikävästä huoneesta Nyköpingissä, jossa hänen äitinsä, leskikuningatar piti häntä vangittuna. Oi, tuo pitkä sali, tuo raskas hopeakaappi, mustaksi puettu alttari, nuo ainaiset kyyneleet, ja pitkät rukoukset, mitäpä ne hyödyttäisivät? Miksikä ei hän saisi olla vapaa ja iloinen kuten lintu metsässä? Miksikä hän ei äitiänsä rakastanut? Miksikä hän tätiänsä, isänsä sisarta, rakasti paljo enemmän? Miksikä hän saattoi langeta Johannes Mathiaksenpojan kaulaan, kun tämä hänelle selitti jonkun Esopuksen sukkelan sadun? Ja Kaarle Kustaa… eikö hän ollut kaunis, eikö hän ollut reipas, silloin kun kantoi Kristiinaa yli hyllyävän suon Stegeborgin lähellä, ja kun veti hänet ylös lammikosta Rönön luona? Niin, hän piti Kaarle Kustaasta, antoipa hänelle lupauksensa… Tuntui niin lämpimältä sydämmessä ja onnelliselta… isä, täti, opettaja, sinisilmäinen poika… vieläpä nuo partaiset ukot, Ruotsin säädyt ja rahvas, jotka lämpimästi olivat tervehtineet pientä tyttöä hänen isänsä kuoltua, tämä kaikki oli kuitenkin rakkautta, rakkautta! Hän oli kuitenkin kerran rakastanut ja ollut rakastettu. Mikä auringonloiste näissä aamu-unelmissa! Hän heräsi, mutta ei soittanut vielä kammarineitoansa sisään. Hän tahtoi pitää kiinni tästä onnen unelmasta. Se oli oleva hyvin lyhyt.