SISÄLLYS: (continued 2)

Rauhankeskustelut Osnabrückissä keisarin, Ruotsin ja Ranskan välillä olivat edistyneet niin pitkälle, että ainoana rauhan esteenä nyt oli Ruotsin vaatimukset saada maata Saksasta vahingon korvaukseksi. Tämä este ei ollut helposti voitettavissa; ruotsalaiset rauhanvälittäjät, Juhana Oxenstjerna, joka piti kiinni valtiokanslerin vaatimuksista, ja Adler Salvius, joka oli kirjevaihdossa kuningattaren kanssa, olivat salaisessa riidassa keskenään. Ranskalainen lähettiläs Chanut, Mazarinin valtiotaidon liukas ase, oli voittanut kuningattaren suosion ja koetti kaikin tavoin tinkiä Ruotsin vaatimuksia. Näistä hauraista langoista, jotka olivat kaikellaisten juonten sekoittamia, riippui Euroopan rauha ja kansojen kohtalo.

Eräänä päivänä 1647 vuoden alussa oli kuningatar jälleen kutsunut luokseen kreivi Torstensonin etsiäksensä hänestä uutta tukea tuota liika itsevaltaista valtiokansleria vastaan. Kuningatar oli antanut hänen asettaa eteensä kartan, nähdäksensä Wrangelin ja Köningsmarkin komennon alla Saksassa olevat sotajoukot, kysynyt vuoden sotaretkistä, mitä niistä oli odotettavaa, sekä valittanut Oxenstjernojen äärettömiä vaatimuksia, jotka viivyttivät rauhaa. "Ruotsi", sanoi hän, "keskusteli Baierin kanssa välirauhasta; keisari tarjosi yksityistä rauhaa. Hän tiesi kyllä kuinka paljo keisari Ferdinandin tarjoumukseen oli luottamista; mutta sellaisia tarjoumuksia ei olisi pitänyt päästää käsistään. Mitä varten tarvitsi yksipäisesti vaatia Hinter-Pommeria, joka tekisi Brandenburgin Ruotsin viholliseksi? Mitä varten vaatia sodan vahingon korvaukseksi noita 20 miljonaa, joita Ruotsi on pyytänyt, mutta joita Saksa ei saattanut maksaa nykyisessä paljastetussa tilassaan? Hän, Kristiina, ei ollut mikään kauppias, joka rauhaa myi rahasta. Ruotsi oli saanut saalista kyllin ja saisi vielä maanlisäystäkin. Vaatisiko se vielä maksua kunniastansakin?"

Kristiina lämpeni näitä sanoja sanoessaan. Kansojen menestys, joka rauhasta riippui, näytti hänestä olevan korkeampi päämaali, kuin satunnainen voitto. Samati, kuin hän ei tahtonut hävittää Tanskaa, koska hän sen kukistumisesta näki korvaamattoman onttopaikan syntyvän pohjoisten kansojen tulevaisessa solidaritetissa, niin hän ei myöskään tahtonut pakottaa keisaria viimeisiin asti, koska se olisi tulevaisuudessa tehnyt kaiken liiton mahdottomaksi. Tätä Kristiinan pitkänäköisyyttä ei ole täydelleen voitu arvostella, mutta se tulee selvemmin esiin, jos hänen valtiotaitoansa vertaillaan hänen seuraajiensa, kymmenennen ja yhdennentoista Kaarlen valtiotaitoon. Historia on kiinnittänyt itsensä Kristiinan persoonallisiin johtosyihin; eikä ilman syytä, mutta ei saa unhottaa, että myöskin hänen itsekkäisyydessään oli jotakin suuremmoista — siinä, — että hän itse tahtoi olla kaikki, ajatella kaikkea, osata kaikkea ja — tuhlata kaikkea.

Torstenson oli tavallisella varovaisuudellaan varoittanut liika äkkiä vähentämästä Ruotsin vaatimuksia, kun kuningatar alkoi puhua kummankin Osnabrückissä olevan valtakunnan rauhanvälittäjän keskinäisestä vihasta, Juhana Oxenstjernan, joka edusti isäänsä, valtiokansleria, ja Adler Salviuksen, joka otti vastaan salaisia, usein vastakkaisia määräyksiä Kristiinalta itseltä. Tässä tuli arka kohta näkyviin; tässä esiintyi jälleen hyvin, enimmän sorahtava, mutta vielä salassa oleva epäsointu, mikä Kristiinan hallituksessa oli. Tuo Aksel Oxenstjerna, tuo alammainen, joka tahtoi hallita valtakuntaa, huolimatta, tekikö hän sitä Kristiinan tahdosta tahi ei, tuo jo ennen suuresti mahtava ylimys, jonka hän tuskin enemmän kuin vuosi sitten oli korottanut kreivilliseen säätyyn, ja antanut hänelle kartanoita ja kunnian-osotuksia, jotka rauhaa viivyttivät? Kuningatar luuli havaitsevansa hänen ajatuksensa eikä salannut epäluulojansa. Valtiokansleri tahtoi sotaa siksi, että se tuotti aatelistolle valtaa, kunniaa ja rikkautta; hän viivytti rauhan solmimista sen vuoksi, ett'ei hän tahtonut antaa kuningattarellensa eikä Ruotsin kansalle miettimisen aikaa eikä lepoa, sillä tämä olisi tullut ylhäisen aateliston ylivallalle vaaralliseksi. Ruotsin ylimykset olivat karsain silmin ennen katselleet Puolaa, jossa aatelisto oli kaikki, kuningas ja kansa ei mitään. Nyt samat herrat katsoivat karsain silmin Englantia, jossa kuningasvalta oli varjoksi vaipunut. Puola jo oli tasavalta, Englanti oli pian siksi tuleva. Miksikä ei Ruotsi seuraisi niin vietteleviä esimerkkejä?

"Oletteko unhottanut, kreivini", lausui kuningatar, onnettomana ajatellessaan heikkouttaan, hän kun oli muutamia päiviä sitten parahtanut itkemään neuvoston kokouksessa, "oletteko unohtanut, että meidän ruotsalaiset lordimme nyt myöskin rupeavat saarnaamaan uskonkysymyksistä kilvan englantilaisten kanssa?"

"Sitä en ole saattanut huomata", vastasi Torstenson levollisesti.

"Ettekö ollut neuvoskunnassa tuorstaina? Ettekö muista, miten valtiokansleri moitti Johannes Mathiaksenpoikaa hänen Idea boni ordinis in ecclesia Christi'nsa takia?"

"Olen minä kuullut, että papit ovat havainneet jotakin loukkaavaa siinä ideassa. Suokaa anteeksi, armollinen röökinä, etten minä koskaan sekaannu uskonriitoihin."

"Te? Sen kyllä uskon. Mutta jokainen valtaneuvos, olkoon enemmän tahi vähemmän lahjakas, luulee olevansa enemmän kokenut tuollaisissa asioissa, kuin valtakunnan piispat. Johannes Mathiaksenpoika selittää, että Kalvinilaiset ovat melkein yhtä hyvät kristityt kuin me, sekä että heidän oppinsa eroaa meidän opista enemmän sanojen muodon kuin merkityksen puolesta. Kun minä rohkenin olla havaitsematta mitään väärää piispan kirjassa, vastaa valtiokansleri minulle, ett'en sitä käsitä sekä että minä tuotan turmiota valtakuntaan. Jos minulla olisi aikaa, tahtoisin hänelle todeksi näyttää raamatun sanoilla, ettei piispa Johannes ole väärässä, vaikka riidanhaluiset papit ja ylpeät valtaneuvokset suutaan supattavat semmoisista. Jospa minulla olisi yksi, joka tuon osaisi paperille panna, antaisin minä hänelle siitä työstä talon. Mutta ei yksikään pappissäätyläinen uskalla sitä tehdä, kun papisto niin kovin on sitä vastaan ja minun kirjurini katsovat tuota kuten porsas tuulimyllyä."

"Niin, täällä puhutaan paljon tähän aikaan piispa Johanneksen Ideasta", vastasi Torstenson. "Vaimoni tahtoi äsken tietää, miten tämän kirjan laita on ja silloin eräs minun perheessäni oleva nuori henkilö selitti tämän kirjan päätarkoituksen niin selvästi, ett'en tiedä, mitä arkkipiispa Lenæus olisi siihen saattanut vastaan väittää."

"Jos tuo oli teidän kotisaarnaajanne, niin hänen ei tarvitse toivoa papintilaa Ruotsin valtakunnasta, jollei mahdollisesti Strängnäsin hiippakunnassa; mutta siellä piispa Johannes ei itsekkään lujana istu hallituksessa."

"Minun kotisaarnaajani on liiaksi papillinen loukataksensa korkea-arvoista säätyä. Ideaa puolusti toinen, joka ei pelkää. Armollinen röökinä tuntee neiti Ryningin."

"Mitä? Hagar Ryning? Hagar Ring? Hänestä minä uskon mitä hyvään. Hän osotti minulle päivän selvään, että Kalvinilaiset ovat arveluttavasti erehtyneet; hän on yhtä selvään osottava, että he ovat oikean uskon pylväitä. En tietänyt, että kreivi on tälle henkilölle huomiotansa suonut."

"Hän seurasi pari vuotta takaperin vaimoani sotaretkelle ja on ollut hänelle suureksi avuksi sota-elämän hankaluuksissa. Hänellä on selvä järki eikä hän ole koskaan neuvoton, ei koskaan arka."

"Kreivi käy kaunopuheliaaksi. En luullut, että tuo pieni retutyttö, jonka minä maantieltä otin, saisi noin korkeita arvolauseita. Selväjärkinen, no niin, mutta itsepäinen ja kaikellaisiin mielijohteisiin taipuvainen… Lähettäkää hänet minun luokseni; tahdon katsoa, voinko vielä häntä käyttää. Tiedättekö, kreivi, että minä tein tytön aatelisneidiksi harmittaakseni rouva Beata Oxenstjernaa? Se oli äärettömän hauskaa! Jospa kreivi olisi nähnyt tuon ylpeän suvun, kuin heidän täytyi seurustella juutalaisjälkeläisen kanssa minun hovissani."

"Armollinen röökinä suo anteeksi, ettei minulla ollut aikaa tutkistella sukuluetteloja. Näyttää siltä, kuin neiti Ryning olisi löytänyt ylhäisiä sukulaisia Saksassa. Hän on minun kustannuksellani tehnyt matkustuksia Wittenbergiin, Regensburgiin ja Wieniin. Tapahtuu välistä kummallisia seikkoja suuressa sodassa. Vaimoni kertoi jostakin heimolaisuudesta Götzin kreivillisen suvun kanssa."

"Mitä? Sotamarsalkka Götzin kanssa! Saksan murhaenkelin! Se nyt vielä puuttui. Lähettäkää tyttö tänne; piispa Johannes on pelastettu! Minä kiitän teitä, kreivi Torstenson, kokeneen sotapäällikön neuvoista suurissa ja pienissä asioissa. Uskokaa minua, keisari saattaa usein olla helpommin voitettu, kuin valtiokansleri. Minun täytyy tuumia, koska on nähtävä kumpika meistä kahdesta hallitsee Ruotsin valtakuntaa ja pyydän yhä vielä kuninkaallisen suosioni ohessa teidän uskollisia neuvojanne."

* * * * *

Samana päivänä kello 4 iltapäivällä ilmoitettiin Hagar Ryning tulleeksi kuningattaren lukuhuoneeseen.

Nyt oli puoli neljättä vuotta kulunut siitä, kuin tähtien, niin erilaisten kohtalojen alaiset ja kuitenkin kerran niin lähelle yhdistetyt suosikit olivat nähneet toisiansa silmästä silmään. Hagarin tervehdys ei ollut vähemmän kunnioittava kuin ennenkään, mutta enemmän juhlallinen; hallitsiattaren katse kylmempi ja läpitunkevampi. Molemmat mittasivat toisiansa; molemmat ymmärsivät, että olivat kasvaneet sisällisesti sitte kuin viimeksi olivat toisiansa tavanneet, kun Hagar erosi hovipalveluksestaan. Tapaisivatko he nyt toisensa ystävinä vai salaisina vihollisinako? Se riippui palveliattaresta. Hänen täytyi taipua, kuningatar sitä ei saattanut tehdä. Saipa hän luvan olla jotakin, kun vain hänen kuningattarensa oli kaikki. Kristiina rakasti ja ihaili intelligensiä sillä ehdolla, ett'ei se häntä syrjään sysännyt.

Hän kurotti Hagarille kätensä suudeltavaksi. Suutelo oli yhtä kylmä, kuin alammainen.

"Olen kutsunut sinua erään uskon-opillisen riitakysymyksen tähden", alkoi kuningatar, tuhlaamatta sanaakaan menneisiin asioihin tahi kysymystä nykyisiin. "Sinä olet kerran tutkinut niitä väittelykirjoituksia, jotka Kalvinin oppia vastustivat ja puolsivat?"

"Olin satunnaisesti tehnyt niitten tuttavuutta, mutta paljon lienee nyt jo unohtunut."

"Hoh, sinä et mitään unohda, sinä." Pieni hetkellinen auringon pilkistys vanhasta ystävyydestä valaisi Kristiinan tuntehikkaita silmiä. "Se on tosi, sinä silloin näytit todeksi, että Kalvin oli väärässä. Taidatko nyt todeksi näyttää, että hänen erehdyksensä vain riippuvat sananselityksistä, sekä että hän kaikissa tarkoituksissaan on yhtä mieltä Lutherin kanssa?"

"Koko uskon-oppi riippuu sananselityksistä. Olen lukenut Idea boni ordinis in ecclesia Christi, ja myöskin sen kirjan sisällys riippuu sanan selityksistä."

"Sinä olet ehkä oikeassa. Mutta nyt tarvitsen sellaisen selityksen tuosta Idea kirjasta, ett'ei se sodi meidän kirkkomme uskoa vastaan. Osaatko sen minulle selvästi asettaa paperille?"

"Jos armollinen röökinä vaatii sitä, niin tahdon koettaa. Mutta yhtä selitystä vastaan pannaan toinen."

"Etkö osaa täydelleen puhdistaa kirjaa kirkko-isiin viittaamalla?"

"Kirkko-isillä voi todistaa mitä hyvään, samati kuin raamatullakin."

"Mitä? Rohkenetko kieltää raamatun auktoriteettia?"

"Suokaa anteeksi, armollinen röökinä, minä tarkoitan sen selitystä. Suvaitkaa muistaa tuota sanaa doxa!"

Kristiina rupesi hillitsemättömästi nauramaan. Tämä tuttu sana jään mursi.

"Doxa, sinä! Mistä olet oppinut noin terävän jumaluus-opin, että voit todistaa mitä hyvään selityksillä? Olet varmaankin ahkeraan käynyt jesuittain koulua, koska kuulin, että olet käynyt Wienissä. Hyvä; sinä saat anteeksi ehdolla, että käytät taitoasi hyödyllisesti. Tässä on Idea kirja. Istu nyt tähän ja näytä todeksi, että tämä paikka… ja tämä… ja tämä, jonka meidän superintendenttimme Kalmarissa niin pahasti maalailee, on kaikki aivan puhdas-oppista."

Hagar istui ja näytti todeksi niin kumoamattomasti, kuin suinkin joku jumaluus-oppinut toivoa saattoi, että tämä… ja tämä… ja tämä oli aivan yhtäpitävää kirkko-isien ja Lutheruksen sitä vastaavien raamatun selitysten kanssa. Kristiina ei saattanut salata hämmästystänsä. Nuo vaikeaselitteiset kirjoitukset, joita hän itse turhaan oli koettanut tyydyttävästi selittää, nehän olivat niin yksinkertaiset, että lapsi olisi niitä käsittänyt. Koko tämä harmillinen riita valtiokanslerin ja neuvoston kanssa, joka hänelle maksoi nöyryytyksen kyyneleitä, sehän oli aivan hyödytön ja Idean viattomuus aivan selvä.

"Hagar Ryning", virkkoi Kristiina nauraen, kun he olivat tutkimisensa lopettaneet, "minä määrään sinun Lenæuksen seuraajana Ruotsin arkkipiispaksi."

"Kiitän alammaisesti niin suuresta kunniasta", vastasi Hagar syvällä kumarruksella, "mutta pyydän, että tuossa odottamattomassa ylhäisyyden tilassa saan pitää hameeni kaapun alla."

"Ei, hame on jo epämukava kuningattarellekin, mutta piispalle se tuottaisi ylenkatsetta. Rupea mieheksi, Hagar; sinä et ole vaihdokas, sinä. Minä jään kaikissa tapauksissa kirkon päälliköksi, siis myöskin sinun, ja käytän sinua neuvoskammarissani. Jumalani, on niin pitkä aika siitä, kun olen saanut vapaasti puhua muitten, kuin sotamiesten kanssa. Noitten ahdasrintaisten pappien kanssa täytyy minun puhua nuppineuloja tahi teeskennellä. Naiset… kysy heiltä mitä brabantilainen pitsikyynärä maksaa! Hagar… en tarjoa sinulle asuntoa linnassa, sinä et kelpaa hovineideksi, sinä olet liiaksi itsepäinen; mutta jos minä välistä kutsun sinua, kuten tänään, tahdotko olla minulle uskollinen? Sinä olet minun kehittämäni. Tahdotko tehdä minulle kunniaa?"

Vastauksen sijasta suuteli entinen hovineito, ehkä vähän lämpöisemmin kuin ensi kerralla, kuningattarensa kättä. Mitäpä hän vastaisi? Eipä hän saattanut toista kertaa lahjoittaa pois itseänsä.

"Hyvä", virkkoi Kristiina jälleen katsahtaen ylhäisellä katseellaan, "älä vastaa mitään! Parempi on olla vaiti kuin valehdella. Ole minulle uskollinen ilman lupausta. Minä saatan olla ilman sinua; ei löydy mitään, jota paitsi en minä saata olla. En minä unohda, kuka minä olen ja kuka sinä. Muista sitä, ja ole minulle sitten uskollinen, jos saatat… Ah, muistanhan, sinä olet kihloissa nuoren Kurjen kanssa; sinä tahdot alistua miehen vallan alle. Tiedätkö, että hän on tuleva sinun herraksesi paljoa enemmän, kuin minä sinun kuningattareksesi?"

"Kustaa Kurki on poissa sodassa", vastasi Hagar välinpitämättömästi. "Sanotaan, että hän on tehnyt toisen liiton; minä en sitä sure. Mutta se minuun koskisi, jos armollinen röökinä pitäisi minua kiittämättömänä kaikesta siitä hyvästä ja suuresta armosta, jota olen kokea saanut nyt ja ennen. Suvaitkaa uskoa, ett'en koskaan unohda kuka minun armollinen kuningattareni on ja", lisäsi hän hiljaa, "kuka minä olen."

Kristiina katseli häntä tutkivin silmin.

"Korupuheita!" huudahti hän, puoleksi suuttuneena, puoleksi leikillään. "Jollet tahdo suoraan minulle sanoa, että olet minulle uskollinen, niin älä ole sitten, tahi ole sittekin! Olen saanut kylläni puhetavoista. Jos minä olen jalopeura, olet sinä kotkanpoikanen. Miksikä räpötät siipiäsi? Miten sen laita on, mitä minulle on kerrottu uusista sukulaisistasi Saksanmaalla? Muistatko, miten vaivasin itseäni etsimällä sinulle isää, nimeä, maailmallista turvaa? Tuumin, että vaivanpalkkioksi sanoisit minulle, oletko kuusta isän löytänyt."

"Armollinen röökinä on ottanut vastaan tietoja loistavista voitoista ja samalla suurista tappioista. Minä olen saanut samallaisia tietoja, yhtä ilostuttavia ja yhtä surettavia. Jankovitzin luona kuulin kuolemaisillaan olevan soturin Feldmann'in tunnustuksen. Se oli hän, joka eräänä talvi-yönä jätti äitini avutonna kylmään hankeen. Hän oli tallimestarina kreivi Götzillä, jonka ruotsalainen kuula surmasi Jankovitzin luona. Tämä kreivi Götz oli ensimmäiseen avioliittoonsa laillisesti vihitty Wittenbergissä äitini, Ruth Zevin kanssa, joka, vaikka syntynyt juutalaisena, oli, kuten vihki-atestissa sanotaan, kastettu ennen vihkimistänsä. Minulla on se atesti ja olen sen nojalla Wienissä hakenut itselleni ja veljelleni meille tulevia oikeuksia. Mutta kreivi Götz on äitini kuoleman jälkeen mennyt uusiin naimisiin kreivinna Apollonia von Hoditzin kanssa ja jättänyt jälkeensä kaksi ala-ikäistä poikaa. Heidän holhojansa vastustaa meidän oikeuden-vaatimuksiamme, koska meidän äitimme kastetodistusta ei ole löydetty ja hän juutalaisena, saksalaisen lain mukaan, ei olisi päässyt lailliseen avioliittoon saksalaisen kanssa."

"Lastensatuja! Sinä luulet, että perhe, jolla on ollut kunnia tappaa muutamia satoja tuhansia ihmisiä, tunnustaisi ensimmäisen pienen rakkaudenpantin, joka paperi kädessä tarjoutuu tasaamaan heidän arvonimiänsä ja omaisuuksiansa! Se ei menesty, se. Saksalaiset kreivit ovat yhtä uppiniskaisia kuin meidän ruotsalaisetkin. Onko se Kurki vai Ryning, joka sinua tahtoo tehdä kreivinnaksi?"

"Ei kumpikaan heistä tahdo kuulla puhuttavankaan koko asioista. Minulla on mahtavampi puolustaja: isoisäni Ruben Zevi."

"Mitä? Juutalainen? Ja niin uskoton Moseksen laille! Minäpä saattaisin ihailla juutalaisia, jos voisin kärsiä heidän ahneuttansa. Sinun iso-isälläsi on luultavasti kiinnitys Götziläisen perheen laveissa maatiluksissa? Mutta ei sittekään menesty, kreivinnani, in spe, se ei menesty. Jos raha onkin voimallinen, on aateli-ylpeys vielä voimallisempi. Ei kukaan muu, paitsi Ruben Zevi, maksa sinulle kymmentä äyriä böhmiläisistä tuulentuvistasi, ellen minä aseta sinun oikeuksiasi ehdoiksi rauhansopimukseni keisarin kanssa. Täytyy tuota ajatella… Mitä tuo velihoukkiosi nyt tekee?"

"Hänellä oli kunnia kadottaa vasempi silmänsä ja puolen oikeasta kädestänsä, kun hän puolusti kreivinna Torstensonia Jankovitzin luona. Siitä asti on hän ollut Ruben Zevin kumppani ja asiamies."

Kristiina oli muutaman hetken ääneti miettivänä. "Sano minulle, ihana böhmiläisten tuulentupien prinsessa", kysyi hän vihdoin, leikkien komeasti koristetulla norsunluisella viuhkallaan, jonka hienosti kuvitetun varren hän aivan ajattelemattaan taittoi, "mikä on parempi, uskoa kaikkea tahi ei mitään?"

Hagar ei saattanut salata pientä hymyilyä, sillä hän tunsi oman etevyytensä, kun hän vastasi:

"Ei mitään."

Niin hetkellinen ja huomaamaton kuin tuo hymyily olikin, havaitsi tarkkanäköinen kuningatar sen kuitenkin, mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi puhettaan samalla miettivällä äänellä kuin ennenkin:

"Kaksi heikkoa, ennen aikaansa syntynyttä, tuntematonta löytölasta näkee päivän valon kurjassa majassa. Toinen on kohta maailman rikkahin mies, toinen kulkee askel askeleelta eteen päin eikä luultavasti lakkaa ennenkuin hän on ennättänyt jollekkin valta-istuimelle. Nuo lapset sanovat syntyneensä kiertotähtien kuninkaan vaikutuksen alla ja siis syntyneensä valtaan. He uskovat näin muodoin tähtien vaikutukseen."

"He eivät usko, armollinen röökinä, he tietävät sen. Koko heidän elämänsä todistaa sitä. He saivat kokea tuota vaikutusta paljoa ennen, kuin sitä aavistivatkaan."

"Mutta jos nyt tuo luultu vaikutus, tuo ennalta määrätty oikeus valtaan osottaisi olevansa ainoastaan sattumuksen oikku? Jos nuo onnenlapset, hyvän haltiattarensa kiusaksi, tulisivat yhtä nopeasti alas luulotelluista korkeuksistaan, kuin he sinne ovat nousseetkin, jos myöhempi puoli heidän elämästään olisi yhtä mahditon ja yksinäinen, kuin heidän nuoruutensa on ollut onnen suosima… niin mitä sitten? Sitä he eivät saata tietää, ja siksipä he realiter eivät tiedä mitään; he uskovat, ja heidän uskonsa saattaa pettää. Ei pidä päivää kiittää, ennenkuin ilta on lopussa."

"Suokaa anteeksi, armollinen röökinä; ei saata samalla kertaa pyyhkiä pois tietoa ja uskoa. Toinen on pidettävä. Minä ennemmin pidän kiinni tiedosta, niin kauan kuin minulla on todistuksia. Mutta tietoni on rajoitettu; en tiedä mimmoinenka tähden voima on, enpä edes tiedä kuka minä olen, mihinkä menen ja missä lopetan. Tiedän ainoastaan, että olen olemassa, koska minä olen ajatteleva olento."

"Cogito, ergo sum. Olet lukenut Cartesiuksen nykyisin ilmaantuneen Principia philosophian."

"Olen, armollinen röökinä."

"Hyvä, sitten tahdon sanoa sinulle jotakin, jota sinä myöskin saatat oppia tuosta aikamme suurimmasta ajatteliasta. Sinä et tiedä mitään muuta, kuin että olet olemassa. Et tiedä mitään siitä maailmasta, joka sinua ympäröitsee; et tiedä mitään tähdistäsi ja niitten vaikutuksesta; et tiedä mitään maailmantapausten laeista, aistimien saamista vaikutuksista, toisten ihmisten tunteista tahi omista kohtaloistasi. Kaikista noista olet luonut itsellesi uskon ja nimität sitä tiedoksi. Sinulla ei ole mitään todistusta, sinulla on ainoastaan mielikuva. Kaikki mielikuvat pettävät; sinä uit maata kohden, allasi on pohjaton syvyys, ja kun luulet rannan saavuttaneesi, pidät sinä kiinni ainoastaan veden päällä leijuvasta meriruohosta. Sinä sanot: ei saata yht'aikaa pyyhkiä pois sanoja usko ja tieto. Ei niin, sitä ei saata, sen vuoksi, koska et tiedä mitään, täytyy sinun uskoa kaikkia, aina tuohon kurjaan taika-uskoon asti, jota nimitetään tähtien vaikutukseksi. Minä tiedän yhtä paljo kuin sinä, mutta minä uskon vähemmän kuin sinä, minä en usko taikoja. Kiertotähden kuningas loisti myöskin minun kehtoni ylitse. Mistäpä siis minun tulisi sitä kiittää? Elämäni ja kruununi, vallan ja järkeni olen ilman sitäkin saanut; ei kiveäkään se saata poistaa jalkani alta, ja minä uskoisin sitä! Sammuta taivaankannelta sen valo, niin minä huomenna kuitenkin olen sama kuin tänään."

"Taikka sammuttakaa tänään se kallis henki, jota kaikki hyvät voimat suojelkoot, niin kiertotähti kuitenkin miljoonia vuosia vielä on hallitseva kaikkea elossa olevaa. Armollinen kuningattareni on kulkenut voitosta voittoon, on vahingoittumatta mennyt vallasta valtaan ja epäilee kuitenkin, että se on tapahtunut korkeamman sallimuksen kautta."

"Ole vaiti! En tahdo kuulla muusta sallimuksesta, kuin Jumalan johdosta. Minua ei sinun tule opettaa. Mutta", lisäsi hän leppeämmästi, "sinähän olet sellainen kuin olet: aina kopea, aina kotkansiivin lentävä aurinkoa kohti. Minä tunnen sinun, kondori, mutta minä en ole mikään karitsa, jonka sinä kynsissäsi voit viedä pois. Upsalan arkkipiispaksi minä tuskin saattanen nimittää sitä, joka ei usko mitään, vaikka hän uskoo kaikkea; saat lukea ääneen minulle, jos korkeasukuinen kreivinna Götz suvaitsee alentua niin syvälle arvonsa alle. Hyvästi, Doxa! Pane paperille mietintösi Idea boni ordinis kirjasta! Minä olen sinulle suosiollinen siinä toivossa, että olet tottelevainen lapsi sekä että välistä saan sinulle nauraa."

Hagar Ryning lähti, osottaen kunniaa kumarruksella, joka oli yhtä syvä kuin hänen harminsa ja nöyryytyksensä.

"Jos olisin sanonut: usko kaikkea, olisi hän vastannut: älä usko mitään!"

Kristiina oli saanut takaisin kaiken itseluottamuksensa. Nyt se oli hän, joka tunsi etevyytensä. Hän oli kumonnut ainoan kilpailiansa, jota hän saattoi pelätä ja kumonnut hänen oppineen aikakautensa korkeimmassa oppi-aineessa, Cartesiuksen filosofiassa. Mutta tähän voittoon sekaantui ylevämielinen ihailu kilpailiaa kohtaan: "Mikä ajatuksen voima! Mikä todeksi näyttävä selvyys kaikessa, paitsi tuossa yhdessä, tähtien selittäjäin hullutuksissa! Jumalani, mitenkä saattaa samalla olla noin voimakas ja heikko?… Mutta jos siinä kuitenkin löytyisi itse järjettömyydessäkin hiukkasen järkeä? Tyko Brahe luki tähdistä, että isäni tytär oli voittava pohjolan… Puhuihan minulle tähti Gripsholman luona… Sanoihan minulle Rudbeckiuksen tähti, että olisin nouseva vallasta valtaan?… Seitsemän vuotta, sanoi se; sitten menisin alas päin. Nyt on kolmas vuosi… Hullutuksia, mielikuvituksen leikkiä! Loistanevathan tähdet yhtä kirkkaina vielä neljä vuotta tämän jälkeen? Nousta minä osaan… Mennä alas päin? Mahdotonta… Löytyykö Jumala, vai onko kaikki vain sallimusta! Cartesius epäilee kaikkia, paitsi itseänsä. Se on toki suurenmoista, se on korkein ajatus, mikä vielä on ihmis-sydämmeen johtunut. Ei mitään varmuutta paitsi itsessäni. Raamattu riippuu selityksistä, kaikki opitut käsitteet syntyvät aistimien vaikutuksesta. Ja kaikki pettää minun paitsi minä itse. Se on enemmän kuin filosofiaa, se on hallitustaitoa…"

Hän tarttui ajattelemattaan soitinkelloon. Fiken astui sisään.

"Mitä tahdot?"

"Armollinen röökinä soitti."

"Mene tiehesi. Ei… kutsu tänne neiti Ebba!… Ilmaa, ilmaa ja ihmisiä! Ajatus on valtameri; minun käy samati kuin Hagar Ryningin. Edessäni meriruoho, allani pohjaton syvyys. Tyhjiä! Ainoa mikä kuitenkin on todellista, on eläminen… Hagar Ei-mikään, Hagar Ring, Hagar Ryning, Hagar Götz! Sehän pilajuttu, joka saisi vaikka jumalat nauramaan. Ebba tästä ihastunee…"

8. Leikinlaskua ja silkkinauha.

Puolisokseni hän ei ole tuleva, vaan kentiesi Ruotsin kuninkaaksi.

Toukokuussa 1648 oli valtiodrotsi Pietari Brahe kuningattaren kammiossa ja kumarsi hyvästijätöksi.

"Kiitän teitä, herra kreivi. Pitäkää tätä teille uskottua tehtävää todistuksena erinomaisesta luottamuksestani teihin. Pykälät ovat minun toivomukseni mukaan kirjoitetut; ainoastaan neljättä pykälää, hallituksen perimistä, tahdon minä vielä miettiä. Ei minun tarvitse muistuttaa noin kokenutta valtiomiestä ja uskollista neuvon-antajaa, että tällaisissa asioissa vasen käsi ei saa tietää, mitä oikea kirjoittaa. Koska kreivi aikoo lähteä Suomeen?"

"Teidän majesteettinne armollisella luvalla aion vielä jonkun ajan viipyä Tukholmassa neuvoston rauhankeskusteluja varten."

"Hyvä. Jos teitä tarvitaan siellä, niin tarvitaan teitä myöskin täällä, ja minä tuskin saatan olla ilman teidän uskollista palvelustanne. Sanotaan, että kreivi on tervetullut Suomeen. Ei ole kukaan niin hyvin kuin kreivi ymmärtänyt kesyttää tuota karhumaista kansaa."

"Tiedän löytyvän kaksi, jotka ovat sen tehneet paremmin kuin minä: kuningasvainaja, joka, ruotsalaisia mainitsematta suomalaisista, on tehnyt urhoollisimmat sotilaat, mitä maailmassa on, sekä meidän nykyään hallitseva kuningattaremme, joka on perustanut akademian Turkuun. Kuori on ehkä karkea, mutta ydin on mantelia. Minä istutan, Jumala kasvun antaa. Teidän majesteettinne, joka on nuori, on näkevä, että tuosta maasta vielä tulee erinomaisia hedelmiä, kun saamme rauhaa ja järjestystä."

"Sitä ilolla odotan. Rauha ei ole kaukana. Onnellista hallitusta toivotan teille metsä- ja järvivaltakunnassanne, kreivi Brahe!"

Kreiviä vastaan tuli ovessa kuningattaren orpana, ruhtinatar Maria Eyfrosyne, nykyään suosikin Maunu De la Gardien puoliso, joka oli odottanut puheille pääsöä.

"Maria", sanoi kuningatar saksaksi leikillisesti, päällään noikaten, "oletko tyytyväinen?"

"Olen aina tyytyväinen, kun kuningattareni vain on tyytyväinen minuun", vastasi ruhtinatar, jotenkin hämmästyneenä tuosta odottamattomasta kysymyksestä.

"Niin vähänkö onneen tarvitaan? Sano ennen: kun herrasi ja miehesi on sinuun tyytyväinen. Ah niin, miksikä ei sinusta tullut Nassaun kreivinna?"

"Kristiina… Sinä tiedät, että Maunu kreivi ja minä elämme onnellisesti yhdessä."

"Kuten turturikyyhkyset, minä tiedän. On kyllä houkuttelevaa yksinäisille ihmisille seurata niin miellyttävää esimerkkiä. Siksipä kysyn sinulta: oletko tyytyväinen minuun?"

"Olenko ollut tyytymätön? Olenko osottanut kiittämättömyyttä?"

"Muistaakseni kerran itkit krokotiilin kyyneleitä noin hirveän halpamaisen liiton takia, kun tahdoin yhdistää De la Gardien ja sinun kuninkaallista vertasi. Tuliko kreivi Brahe vastaasi ovessa?"

"Tuli. Miksikä sitä kysyt?"

"Hän vei muassaan kirjelaukussa paperin. Osaatko olla vaiti?"

"Aivan kuten Jakobin kirkontorni, koska kuningattareni sitä vaatii."

"En saata vaatia kirkontornia vaiti olemaan. Joka sunnuntai se kelloillaan kaikki salaisuutensa soittaa, pium, paum, ja sinä teet joka päivä, mitä Jakobin kirkontorni tekee ainoastaan, pyhinä."

"Minä vakuutan, Kristiina… Jos tahdot minulle uskoa jotakin…"

"Niin miehesi sen tietää illalla, Tukholma huomenna ja maailma ylihuomenna. Mutta älä nyt tällä kertaa tee, kuten Jakobin torni, tee ennemmin kuten torni Kolme kruunua. Se ei kelloilla kilistele, se katselee ja on vaiti."

"Kristiina, minä olen kivi, olen piitä! Mitä kreivi Brahella on kirjelaukussaan?"

"Naimasovinto."

"Oi, Kristiina, mikä jalomielisyys, mikä onni, mikä ilo koko Ruotsin valtakunnalle! Sinä siis vihdoinkin olet antanut vakuuttaa itseäsi siitä, että hänen tunteensa ovat todelliset! Sinun hellä sydämmesi ei kauemmin ole saattanut vastustaa noin kestävää, jaloa ja uskollista rakkautta!"

Hän lankesi kuningattaren jalkojen juureen ja suuteli hänen kättänsä.

Kristiina nosti hänen ylös, kuten lellitellyn lapsen kanssa leikitään.

"Niin, mitäpä olisin tehnyt?" sanoi hän, kun jälleen istuivat ystävällisesti kahden kesken toistensa rinnalla. "Täytyihän minun naittaa hänet. Säädyt eivät antaneet minulle pahaakaan rauhaa, neuvoskunta minua hätyytti, papit peruuttivat sanansa ja vakuuttivat minulle, että kaikki muu oli luvallista paitsi yksin, naimattomana kuihtuminen. Täytyipä minun siis hankkia valtakunnalle lepoa. Siksipä olen valinnut veljellesi sopivan puolison sekä antanut kirjoittaa hänen naimasovintonsa, jossa hänelle määrään Räfsnäsin ja Ulfsundan leiväksi sekä Thorshällan ja Eskilstunan voiksi leivälle."

"Oi, kun oletkin hyvä, Kristiina! Mutta kaikki kuninkaalliset lahjat ovat tyhjää tyhjempiä sen onnen rinnalla, mikä hänellä olisi, jos hän saisi itse sinun, jota hän niin hartaasti halunnut on."

"Minun? Ymmärrän, sinä puhut tuosta vanhasta romanista, kuten säädytkin. Mutta eihän tässä ole minusta puhetta. Minä hankin veljellesi paljoa ihanamman puolison, Hessen, Kasselin prinsessan, Emilian, tiedäthän. Veljesipä häntä rakastaa ja hän veljeäsi. Eihän mikään ole luonnollisempaa, kuin että minä, joka suuresti toivon, että veljesi onnelliseksi tulisi, koetan hankkia hänelle tilaisuuden tekemään, mitä hänen sydämmensä haluaa."

Maria Eufrosyne tuijotti hämmästyneenä tuota kuninkaallista sfinxiä. Hän kyllä tiesi, että Kristiina saattoi laskea leikkiä, välistä oikein armottomasti, uhreistaan, mutta tämä leikin teko kävi liika pitkälle. Tuo pettynyt ystävä koetti nauraa.

"Ei, sinä et minua pelota. Teet vain kuten joululahjoillasikin. Atrappi oli olevinaan koston jumalatar, vaan kun sen aukasi, tulikin sieltä enkeli esiin."

"Mitä, Maria?" jatkoi Kristiina ollen vakaana olevinaan. "Sinä siis luulet, että… ei, ystäväni, tunnethan minun niin hyvin, ett'et voi uskoa tuollaisia hullutuksia. Minä menisin naimisiin? Tuohan on menneenvuotista lunta. Tiedäthän, ett'en minä milloinkaan miehen tahdon alle alistu. Mutta Kaarle Kustaa tarvitsee monesta syystä arvoisensa puolison. Se on valtakunnalle tarpeellista, täytyy ajatella hallituksen perimystä."

Ruhtinatar Maria Eufrosyne oli heikko, helposti johdettu ja tottunut olemaan suvun lellilapsena. Mutta hän oli tarpeeksi nainen ja sisar tunteaksensa itsensä loukatuksi.

"Minä pyydän sinua, Kristiina", sanoi hän, nousten istualta, posket hehkuen tumman punaisina, "älä tuolla tapaa laske leikkiä hellimmistä tunteista! Minä tunnen liiaksi hyvin jalon sydämmesi, uskoakseni tuollaista julmuutta." Kaarle Kustaa saattaa uhrata kaikki sinun tähtesi, mutta hänen suonissaan on liiaksi paljon sinun kuninkaallista vertasi antaaksensa lahjoittaa itsensä toiselle. Lebewohl… grausames Herz!

Kristiina salasi tuossa puolittain hämmästyneessä, puolittain lepyttävässä hyvästijätössään sisällistä hymyilyä. Kreivi Brahe oli todellakin kirjelaukussaan kantanut avioliittosopimuksen, mutta se ei koskenut Hessen-Kasselin prinsessaa, joka jo oli naimisissa ja jonka vaikutus nuoren pfaltzkreivin liehuviin tunteisiin tuskin enään oli mikään salaisuus, vaan se oli sopimus, jonka piti vahvistaman tuota kauan huhuttua pfaltzilaisen suvun ja heidän suosiainsa kovin toivottua liittoa itse Kristiinan kanssa. Kovinpa usein häntä olikin kaikilta tahoin alituisesti kehotettu päätöstä tekemään! Mutta yhtä kestävänä hän vain yhä kielsi, aina siksi, että neuvoskunta kieltäytyi määräämästä pfaltzkreiviä ylipäälliköksi Saksaan, ellei hän ennen ollut varma kuningattaren omaksi saamisesta. Nyt hän tahtoi nähdä, miltä tämä tärkeä askel näyttäisi tuossa naimasovinnon vakavassa muodossa, mutta hän teki sen sillä ehdolla, että hän tuon sitovan sopimuksen saisi repiä palasiksi, milloin hän sen hyväksi näki. Brahelle oli uskottu näin tärkeä asia, sen varalle, että sitä kentiesi tarvittaisiin, mutta hänenkään vaiti-olostansa ei Kristiina ollut täydellisesti vakuutettu. Kuunteliain juorupuhe oli harhatielle johdettava. Suosikin, kreivi Maunun, piti saaman avisi. Suosiko hän kuningattaren naimista pfaltzkreivin kanssa vai oliko sitä vastaan? Huhu sanoi: vastaan, ja sen on Kristiina itse myöhemmin todistanut. Fryxell laskee edut ja havaitsee, että Maunu kreivillä olisi ollut kylliksi syytä suosia tuota liittoa. Mutta tuo puolueeton historioitsia on unohtanut ottaa lukuun noita tottelemattomia tunteita, jotka niin usein äänestävät järkeä vastaan. Kreivi Maunu De la Gardie tahtoi yksin omata kuningattarensa suosion.

Kristiina ei olisi ollut nainen ja 22 vuotias, jos hän ainoaksikaan päiväksi olisi saattanut unhottaa tuota tärkeintä kysymystä, mikä siinä iässä nuoren naisen tulevaisuudentuumia hallitsee. Oi, tuo viekas, tuo oikullinen sydän, joka julkeudessaan luulee olevansa raudankova ja sulaa toki aivan helposti yhdestä ainoasta lämpimien tunteitten lehahduksesta! Vielä kaksi vuotta taakse päin ei Kristiina kuningatar saattanut antaa uskottomalle rakastajalleen anteeksi, että hän oli suudellut saksalaista kammaripiikaa, ja nyt hän jo saattoi laskea leikkiä kreivin liehakoivista tunteista Hessen-Kasselin prinsessaa kohtaan. Kentiesi hän ei itselleenkään tunnustanut, että tämä oli tikarin kärkien kanssa leikkimistä. Silmänkääntäjä tavottelee ilmaan viskattuja teräviä veitsiä ja saatuaan ne kiinni kumartelee hän yleisön käsien taputuksista. Pyysikö Kristiina samankaltaista kiitosta? Pieni pfaltzkreivi, vähäinen maakreivinna, kuinka alhaista hänen ylhäisyyteensä verraten! Ja kuitenkin tahtoi hän sitoa naimasopimuksella valtaistuimeensa ja itseensä tuon uskottoman rakastajan. Kekseliäinkään, mikä ihmisheikkouksien kanssa keinottelee, ei olisi saattanut parempaa vaikutusvoimaa löytää. Hän, joka luuli olevansa niin korkealla kannalla, etteivät intohimot häneen koskeneet, niistä hän muka oli vapaa, hän ei huomannut, että hän oli kaikkein enimmän hurmaavan lumouksen alaisena; hän ei ymmärtänyt olevansa mustasukkainen.

Löytyi kuitenkin tuntematon, hiipivä henki hänen läheisyydessään — epäilemättä Kaarle Kustaan salainen vihollinen — joka näytti tietävän kaikki ja käsittävän Kristiinan paremmin, kuin hän itse käsitti itseään. Seuraavana aamuna, pukeutuessaan Kristiina havaitsi pöydällään nimettömän kirjeen, joka sisälsi ainoastaan seuraavat, väärennetyllä käsi-alalla saksaksi lyijykynällä kirjoitetut sanat:

"Kysykää neiti Ryningiltä, mitä hän kantaa mustassa silkkinauhassaan kaulustimensa alla!"

"Fiken", sanoi kuningatar suuttuneena kammarineidolle, "kuka on rohjennut laskea kirjeen pöydälleni?"

Fiken vakuutti henkensä ja autuutensa kautta, ett'ei hän vähintäkään saattanut aavistaa, mitenkä tuo paperi oli tullut kuningattaren makuuhuoneeseen. Tällainen havainto ei ollut hauska. Tuntemattomat kädet, tuntemattomat askeleet linnan sisustassa olivat aina vaaralliset, olivat kuitenkin epäluulon alaisia, ja Kristiina kuningatar oli epäluuloinen. Ebba Sparre sai osaa salaisuudesta ja hänen mielestään oli paras välttää kaikkea melun nostamista asiasta, mutta hiljaisuudessa pitää palvelusväkeä silmällä. Fiken Långia, jonka uskollisuus näihin asti oli kaikki koetukset kestänyt, varoitettiin pitämään asiaa salassa; mutta jos jotakin sellaista vielä tapahtuisi, menettäisi hän virkansa, ja kentiesi mitä hän siitä vielä saisi. "Mitä neiti Ryning saattaa kantaa nauhassaan?" kysyi Ebba, joka ei milloinkaan oikein saattanut kärsiä tätä hänen ylhäisen ystävänsä suosiosta kilpailevaa naista.

"Luultavasti Luciferin hiuskarvaa; en aio häneltä kysyä", vastasi kuningatar välinpitämättömästi ja repi kirjeliuskan rikki.

Amiraali, valtaneuvos Eerik Ryning asui tähän aikaan perheineen Tukholmassa. Hagar oli jälleen tyttärenä talossa ja oli tunnetulla taidollaan voittanut niitten henkilöin sydämmet, joittenka suosiota hän tahtoi saavuttaa. Tuo rehellinen vanha merimies ja hänen kelpo vaimonsa antoivat kreivinna Tortensonin pyynnöstä ottotyttärensä lähteä noille seikkailuista rikkaille sotamatkoille, ja olivat taas mielihyvissään kuningattaren armon osotuksista, kun hän kaksi tahi kolme kertaa viikossa kutsutti luokseen Hagarin ääneensä lukemaan tahi — oikeimmin auttamaan kuningatarta klassillisten kirjojen tutkimisessa, uskon-opissa, filosofiassa ja matematiikissa. Samana aamuna, kun tuo salaperäinen kirje oli löytynyt yöpöydältä, oli Hagar kello kuudeksi kutsuttu linnaan lukemaan Cartesiusta, mutta ei tällä kertaa hänen filosofiaansa, vaan hänen vähemmän tuttua valontaittumis-oppiansa. Kristiina oli yhä enemmän mielistynyt tuohon kirjaillaan, joka niin nerokkaasti johti tutkivaa ajatusta epäilemään kaikkea paitsi omaa olemustansa.

Sama lukukammari, joka usein ennen oli nähnyt nämät kaksi oppinutta kilpailiaa tuttavallisessa tutkimustyössä, näki heidät myöskin nyt tutkimassa uutta, Snelliuksen vuonna 1620 keksimää oppia valon taittumisesta, jonka Cartesius 1639 koetti paremmin selvittää, enemmän tutkimuksien kautta kuin havainnollisilla kokeilla. Kuningatar oli armollinen, melkeinpä kohtelias, mutta huomattavan hajamielinen. Se loistava kyky, jolla hän tavallisesti silmänräpäyksessä siirsi ajatusjuoksunsa yhdestä asiasta toiseen ja samalla hämmästyttävällä selvyydellä oli kuten kotona kaikessa, ei tänään oikein paikkaansa pitänyt. Hän havaitsi nauravansa hajamielisenä, käsitti väärin kirjan, ääneensä lukian, ja vieläpä moitti tuota kiitettyä kirjailiaa, ett'ei hän aina tietänyt itse, mitä hän puhui.

"Hän on selvä omalta katsanto-kannaltaan", uskalsi Hagar väittää; "mutta sen sijasta, että hän määrää valonsäteelle tien, jota sen tulee kulkea, olisi teidän pitänyt viskata sormuksensa mereen sylen syvään veteen ja koettaa havaita se siitä paikasta, jossa kulta pohjassa kiiltää. Ajatus antaa takoa ja venyttää itseänsä kuten kultalanka, mutta luonnonlait ovat taipumattomat: niitä ei voi vangita seuraamatta ja vakoilematta niitä."

"Oletko kuullut", virkkoi Kristiina, äkkiä vaihtaen keskustelu-ainetta, "että eräs italialainen Toricelli on keksinyt vacuum'in. En tiedä mitään niin ihailtavaa kuin se taito, joka löytää tyhjän, se on paras, lähinnä sitä taitoa, joka löytää kaikki."

"Näin jesuiittakollegiumissa Wienissä erään kapineen, joka oli kokoonpantu tuon uuden keksinnön mukaan ja sitä nimitettiin barometeriksi. Sen avulla mitattiin ilman painetta."

"Se on hauskaa; minä tahdon tuottaa sen kapineen Parisista. Ilman paine? Siis saattaa purjeessa mitata ilman painetta ja tuulen voimaa. Meidän aikamme on utelias: se tunkee luonnon sisustaan. Mitäpä vielä nähdään vuosisadan kuluttua? Barometeri, sanoit sinä? Tahdon muistaa tuon nimen."

"Ilman paineen mittaamista varten tarvitaan vielä tyhjä tila purjeisiin", muistutti Hagar.

Hän olisi saattanut säästää tuon oikaisun. Kuningatar ei ollut sitä kuulevinaan, vaan jatkoi vilkkaalla tavallaan:

"Cartesius hallitsee valoa, Toricelli ilmaa, De Geer on jo kaksikymmentä vuotta hallinnut maan sisustaa. Meidän muurarimme, nuohojamme ja paloruiskumme ovat kauan hallinneet valkeata: anna minulle vielä titaani, jättiläinen, joka vettä hallitsee, niin uudestaan luomme maailman… Kuinka sinä jouduit jesuiittakollegiumiin?"

"Vein puoltokirjettä kenraalin-viransijaiselle pater Malines'ille, joka lupasi toimittaa asiani kreivi Trautmansdorffin suosioon. Malines vei minut oppineisiin seuroihin ja jesuiittakollegiumiin."

"Tunnusta, että loistit oppinesi noitten hurskaitten isien joukossa!"

"Hoh, armollinen röökinä; noitten Euroopan oppineimpien miesten rinnalla olin minä kuten raakalainen!"

"Korupuheita! Sinä löit niitä sormille, kuten olet lyönyt Lutheria ja Kalvinia. Otaksun, että he olivat ihastuneet sinuun sekä että sinä salavihkaa olet jesuiitta. Tuossa mustassa nauhassa sinä kannat pyhää jäännöstä tuolta kaikkein kristillisimmältä virkakunnalta muistoksi onnellisesta kääntymisestäsi. Mikä se on? Ehkäpä pyhän Loyolan luita tahi kuusi hiuskarvaa paavin parrasta?"

"Ei, niin hurskas minä en ole", vastasi Hagar hymyillen, mutta kuningattaren tarkka katse havaitsi heti, että tuossa hymyilyssä piili jonkunlainen hämmästys.

"Sanoinhan sinulle, ett'ei sinusta ole arkkipiispaksi Upsalaan. Ajatteleppas, että epäillään sinun harjoittaneen salakuiskeita kirkkomme vihollisten kanssa, sekä että ainoastaan suora tunnustus voi pelastaa sinua lutherilaisesta inkvisitsionista! Muista, mitä piispa Johanneksen on täytynyt kärsiä hyvää tarkoittavista tuumistaan! Totuus esiin nyt vain: mitä nauhassasi kannat?"

"Viatonta muistoa, joka ei kenenkään omaatuntoa loukkaa, ei lutherilaista eikä katolilaista."

"Sen täytyy olla jonkinlainen sydäntä koskeva asia, koska sitä niin lähellä sydäntä säilytetään. Saanko nähdä tuon kapineen? En minä salaisuuttasi ilmaise, vaikka se olisikin pyhän Britan syömähammas."

"Armollinen röökinä… En ole jesuiitta enkä lutherilainen. Minun on kunnia tunnustaa kuningattareni uskoa: olen cartesilainen."

"Jumalani, mitkä mutkat tuollaisen vähäpätöisyyden takia!" huudahti Kristiina nauraen, tarttui silkkinauhaan ja veti esiin pienen kultakotelon, jonka hän heti aukaisi. Kotelossa oli musta hiuskutri.

Hän piti sitä valoa kohden. Hymyily kävi epävarmaksi, katse muuttui, hehkuva puna nousi hänen poskilleen. Myöskin Hagarin posket punastuivat.

"Ovatko nämä Kustaa Kurjen hiuksia?" kysyi kuningatar, ollen itse kärkäs saamaan selityksen, joka näytti yksinkertaisimmalta ja luonnollisimmalta.

"Ei", vastasi Hagar, joka oli liika ylpeä käyttääksensä tätä helppoa keinoa päästäksensä vaarasta. "Ne ovat hänen ruhtinaallisen armonsa pfaltzkreivin hiuksia, Jankovitzissa otettuja. Kuula oli pannut korvalta hänen kiharansa epäjärjestykseen; hän pyysi minua tasaamaan hiuksiansa, ja minä pidin omanani hänen luvallaan tämän kutrin muistona urhoollisesta miehestä ja kunniarikkaasta tappelusta kuningattaren puolesta."

Kristiinan vihastuminen oli aina pikainen ja suunnaton. Hän viskasi hiuskutrin lattialle, tallasi sitä jaloillaan, tarttui lujasti Hagarin molempiin käsiin ja katseli häntä niin läpitunkevalla katseella, ett'ei moni muu sitä olisi kestänyt. Tämä oli nyt kolmas kerta, jolloin nämät kaksi seisoivat kuin taistelevat kotkat toinen toistansa vastassa, ja tällä kerralla näytti loukkaus olevan kuolettava.

"Sinä… sinä… hänen porttonsa, sinä!" huudahti kuningatar lyhyillä, katkonaisilla sanoilla, joittenka jokainen tavu oli tikarinpistos. "Minä en sinua tapa, kurja… minä ylenkatson sinua!"

Hän työnsi kiivaasti Hagarin luotaan.

Hagarin äsken punasta hehkuvat posket olivat käyneet ihan kalpeiksi. Hänen silmänsä kohtasivat räpöttämättä Kristiinan tulta iskevää katsetta, ja astuen pari askelta taakse päin vastasi hän:

"Ottakaa takaisin nuo sanat! Ne ovat kuningattaren arvoa alentavat."

"Mene, mene!" huudahti Kristiina, hirveästi suuttuneena, ja etsi soitinkelloa. Hagar näki liikkeen, tarttui soittokelloon ja piti sitä suljetussa kourassaan, niin ett'ei se helähtänyt.

"Armosta, kuulkaa minua! Tyyntykää hetkeksi, niin minä kaikki selitän, kuten toukokuun 12 päivänä petoksen selitin."

Kristiina seisoi oven luona, käsi oli tarttunut ovenvääntiöön, hän aikoi huutaa vahtia, mutta hillitsi itsensä. Oliko se entisen liikanaisen maltittomuuden muisto, joka vaikutti, vai häpesikö hän sitä, että alammainen hänen sai noin pois suunniltaan? Hän istahti synkkänä ja ankarana lukupöytänsä ääreen, joka tällä kertaa oli tuomiopöytä, ja osotti kädellään, että hän tahtoi rikollista kuunnella. Soitinkello annettiin takaisin hänen käytettäväkseen.

Hagar kertoi tuttavuudestaan pfaltzkreivin kanssa, hänen kysymyksistään kuningattaresta sekä omista varovaisista vastauksistaan. Nuoren everstin pyrkimisestä hänen tuttavuuteensa, luuli hän voivansa olla puhumatta. Heidän välinen suhteensa oli ollut moitteeton ja rouva Beata De la Gardie valpas. Hagar ei salannut, mitä oli leikillään puhunut, ottaessaan hiuskutrin lattialta, eikä myöskään pfaltzkreivin vastausta, joka ilmaisi tarpeellista kunnioitusta kuningattaren henkilöä kohtaan. Tämä vähäpätöinen kohtaus Jankovitzissa oli tapahtunut ihmisiä täynnä olevan tuvan puoleksi aukiomen oven edessä. Sen, joka on katsonut tarpeelliseksi juonitella tästä asiasta, pitäisi myöskin saattaman todistaa, että kertoja nyt oli puhunut totta.

"Onko siinä kaikki?" kysyi kuningatar kylmästi.

Hänellä oli ollut aikaa jäähtymiseen.

"Kaikki, armollinen röökinä."

"Mitä sillä tarkoitit, kun ennustit hänen ruhtinaalliselle armollensa Ruotsin kruunun?"

"Armollinen röökinä tuskin löytänee ainoatakaan alammaisistaan, joka ei olisi kuullut puhuttavan odotetusta ylhäisestä liitosta, eikä siitä sydämmestään iloitsisi."

"Se ei sinuun koske. Minua ei koskaan mies tule hallitsemaan, vielä vähemmin kuningas. Mutta ei kukaan tiedä, mitä täällä tapahtuu, jos minä kuolen. Pidä kehno hiuskutrisi! Se saattaa mahdollisesti tuottaa sinulle aateliskartanon."

"Ei mikään saata olla minulle niin kallis, kuin kuningattareni luottamus kunniaani. Suvaitkaa vakuuttaa minua luottamuksestanne, niin minä en pyydä mitään ruhtinas-suosiota."

Oli kylmä lukuhuoneessa. Kristiina oli vaiti muutaman silmänräpäyksen, nousi istualta ja lämmitteli itseään tulen edessä suuren avonaisen kamiinin ääressä. "Pyydä minulta anteeksi." sanoi hän vihdoin. "Mistä, armollinen röökinä?"

"Sanasta, joka olisi saattanut toiselta viedä pään. Ei sanota kuningattarelle, että hänen sanansa alentavat hänen arvoansa."

"Kuka siis on kunnialliselle neidolle antava hyvitystä siitä, että häntä on portoksi nimitetty?"

Taaskin rupesi tuo tuskin hiiltynyt viha liekitsemään ilmi tulena, tuossa helposti syttyvässä hallitsialuonteessa. Ei löytyne mitään esimerkkiä siitä, että Ruotsin Kristiina koskaan olisi tunnustanut katuneensa sanaa tahi tekoa, mutta löytyy monta todistusta siitä, että hänen jalommat tunteensa olivat voittaneet hänen vihansa.

"Kirjarotta, sinä tuossa maatuneessa opissasi", huudahti Kristiina, uudestaan kuohahtaen, samalla kun hän kiivaasti kohensi kamiinissa palavia kekäleitä: "sinä kurja pieni hehkuhiili, joka luulet voivasi valaista maailmaa ja josta ei huomenna ole mitään muuta jäljellä, kuin hyppysellinen tuhkaa, tahdotko sinä käydä oikeutta minun kanssani? Eikö siinä ole kyllin armoa, että minä vielä tuhlaan sanaakaan sinun tähtesi? Pitääkö minun vielä lisäksi antaman sylirakille sokeria sen vuoksi, että olen sallinut hänen nalkuttaa? Etkö käsitä, sinä, joka kaikki ymmärrät, etteivät minun sanani ole mikään koulu-ainekirjoitus, jota sinun tulee suosiollisesti parannella ja oikaista? Jos tahdot piirtää riipaleen reunustaan, niin vedän minä ristin koko sivun ylitse ja lähetän sinun kaikkine hanhenkyninesi takaisin siihen sudenpesään Suomeen, jota sinun ei milloinkaan olisi pitänyt jättämän. Pyydä minulta anteeksi tahi mene tiehesi!"

"Saanko vastata armolliselle röökinälle?"

"Et, se on tarpeetonta. Jos vielä sanankin vastaat, niin et ole enään huomenna Tukholmassa."

"Teidän majesteettinne", vastasi Hagar kylmästi kumartaen, "minä en huomenna enään ole Tukholmassa enkä myöskään enään ole oleva teidän majesteettinne alammainen. Wienin keisari on tunnustanut, että olen oikeutettu olemaan Götzin perheen jäsenenä. Toivon löytäväni maan, jossa ei kukaan turhaan pyydä hyvitystä väärästä häväistys-sanasta. Niin halpa kuin lienenkin, on kunniani minulle kuitenkin yhtä suuresta arvosta, kuin teidän majesteettinne kunnia on teille, ja panen vastalauseen ansaitsematonta syytöstä vastaan, joka hyvää mainettani loukkaa. Nimitettäköön minua kirjarotaksi, mutta sylirakkina en anna tallata itseäni. Jotakin olen oppinut teidän majesteettinne koulussa, ja siitä tahdon olla kiitollinen, niin kauan kuin elän: 'Ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä.' Mitä tuohon vähäpätöiseen muistoon tulee, joka noin arvaamatta on teidän majesteettinne mieltä pahoittanut, pidän sitä tyhjää vähemmässä arvossa, sitte kuin onnettomuudekseni olen kadottanut sen, mikä paljon kalliimpaa on: armollisen kuningattareni suosion ja luottamuksen."

Näitä sanoja lausuessaan viskasi Hagar hiuskutrin sammuvaan hiillokseen. Kutri kiemuroitsi kuten käärme, kuohahti hentoon, ruskeaan vaahtoon, hiiltyi, kimalteli vielä puolen sekunnin ja katosi.

Tuolla tavoin ei vielä yksikään alammainen ollut tälle aikansa mahtavimmalle kuningattarelle puhunut, ja vielä sellaiselle, joka niin ankarasti muisti kuninkaallista arvoansa yllä pitää. Mutta jos Hagar odotti uutta vihan purkausta tahi mahdollisesti äkkinäistä mielen muutosta suopeampaan suuntaan, kuten toukokuun 12 päivänä, niin hän tuossa odotuksessaan pettyi. Kristiina oli ääneti, liikkumaton ja umpimielinen, kuningatar kokonaan, ja viittoi vain kädellään, että tuo rohkea kapinoitsia sai esteettömästi lähteä. Pois menevä teki lyhyen syvän kunnian-osotuksen, ja ovi sulkeutui vielä kerran noitten molempien suurilahjaisten, luomakunnan suosikkien välillä, jotka sielunsa perusjohteessa olivat niin läheisiä heimolaisia, mutta myöskin niin yhtäläisiä, että lakkaamatta törmäsivät yhteen, lakkaamatta kaipasivat toisiansa, mutta eivät kuitenkaan koskaan sietäneet toinen toistansa.

Kristiina kuningatar oli selväjärkinen ja kylliksi jaloaatteinen havaitaksensa kapinoitsian pistävissä sanoissa jotakin omasta itsestään, jota hän saattoi anteeksi antaa, vaikk'ei suvaita. Mutta hänen ajatuksensa olivat jo ehtineet siirtyä toiselle suunnalle, jonka rinnalla pienen ääneensä-lukian kapinoiminen haihtui vähäpätöisyydeksi. Hän istui hetken vaipuneena sydäntänsä koskeviin ajatuksiin.

"Hyvitystä! Kukapa siis minulle hyvitystä antaa!… Ei… puolisokseni hänen ei pidä tuleman, mutta kentiesi… Ruotsin kuninkaaksi."

9. Jalopeurain kohtaus.

Ebba, oletko milloinkaan jalopeuralla ratsastanut?

Toukokuun 15 päivänä 1648 illalla istui kuningatar suuressa vastaan-ottohuoneessaan. Hän istui juhlallisesti odottaen ikään kuin ulkomaalaista lähetyskuntaa vartoessa. Valtiorouvat olivat olleet hänen puheillaan ja menneet pois, hovineidot olivat saaneet käskyjä. Ovet olivat tarkkaan vartioidut. Paitsi kolmea erittäin kutsuttua, ei kukaan päässyt kuningattaren puheille. Suosikki kreivi Maunu astui sisään varovaisilla askeleilla ja tiedusteli, tutkiaksensa mielenlaatua, miten hänen majesteettinsa terveyden laita oli. Kristiina hätimiten katsoi pois auki olevasta kirjastaan:

"Minä voin aina hyvin, kun olen tehnyt rauhansopimuksen itseni kanssa. Ei ole tosi, että kaikki paha tulee vatsasta. Kaikki paha tulee sisällisestä sodasta ruumiissa ja sielussa."

Hänen muotonsa sävyt vaihtelivat usein, ja kreivi oli tutkinut niitä kaikkia, kuten hyönteistentutkia tarkastelee perhon tuntosarvia mikroskoopilla, mutta tänään oli siinä jotakin tavallista lujempaa, melkeinpä uhkaavaa. Kuningatar näytti hänestä vartioitsevalta jalopeuralta, jota ei uskalla lähestyä eikä koskea, vaikka se näennäisesti onkin levollinen.

Kreivin uteliaisuus oli suuressa määrässä jännitetty, mutta hän ei uskaltanut kysyä enempää. Hän tiesi jotakin, mutta ei kaikkia. Kristiina ei koskaan ilmaissut ajatuksiaan kokonaan, ei edes tuttavallisimpina hetkinäkään suurimmalle suosikillensa. Jotakin tänä iltana piti tapahtuman; — mutta mitäpä? Kreivi Maunu loi kysyvän silmäyksen palveleviin hovineitosiin; he tiesivät vielä vähemmän kuin hän ja katosivat pian huoneesta. Kreivi oli ääneti, kuningatar samati.

Hetken perästä astui piispa Johannes Mathiaksenpoika sisälle, hän otettiin vastaan armollisella huomiolla ja käskettiin istumaan kuningattaren oikealle puolelle. Hän oli vanhentunut aikojen taisteluissa; hän ei saanut täydellistä voittoa, mutta ei myöskään joutunut täydellisesti tappiolle väittelyssä Idea boni ordinis kirjasta. Hän oli valmistanut ja allekirjoittanut Hagar Ryningin todistuksen, että väärinkäsitys riippui sananselityksistä, ja siihen oli papisto tyytynyt sillä ehdolla, että Formula concordiae otettaisiin ruotsalaisen kirkon tunnustuskirjojen joukkoon. Se oli raudankova puhdas-oppisuus, jota tässä tahdottiin tyrkyttää kaikille vaarallisille vapaa-uskoisille, ja tuon hurskaan piispan mielestä oli rakkauden laki kuitenkin kaikista ylin.

Kristiina käsitti hänen huolensa, kurkotti hänelle kätensä ja sanoi:

"Vielä ei tämä käsi ole allekirjoittanut Formula concordiaeta eikä sitä luultavasti teekkään."

"Minä kiitän armollista esivaltaani", vastasi piispa, nähtävästi tyytyväisenä. "Täytyy kärsiä heikko-uskoisia."

"Ja rakkaudessa heikkoja", virkkoi Kristiina hymyillen.

"Armollinen röökinä, rakkaus on toista luontoa; se on voimallinen kuin kuolema. Missä se vallitsee, kestää se kaikkea, uskoo kaikkea, toivoo kaikkea ja kärsii kaikkea."

"Suokaa anteeksi, arvoisa isä, en ole ollut niin onnellinen, että tässä kurjassa maailmassa olisin löytänyt rakkautta, joka kärsii kaikkea ja kestää kaikkea; mutta paljon haittaa on minulla ollut rakkaudesta, joka uskoo kaikkea ja toivoo kaikkea. Ajattelen, että vähän leikkaisimme sen sokean Jumalan tehottavia siipiä."

"En minä puhu lihallisten ihmisten huikentelevaisista himoista", sanoi piispa lempeästi.

"Ei, minä ymmärrän. Mutta auttakaa nyt minua tänä iltana, arvoisa isä, sillä tuossa näen yhden tulevan, joka uskoo kaikkea ja toivoo kaikkea… millä perusteella, jätän sanomatta. Varma on, ett'ei hän kärsi kaikkea."

Pfaltzkreivi Kaarle Kustaa astui sisään hovipuvussa, joka samalla myöskin oli sotilaan puku. Ei yksikään tummentunut veripilkku, ei yksikään tomunhiuke taistelukentän sannasta tahrannut nyt hänen kaunista keltaista nahkavarustansa tahi hienoa pitsikaulustaansa. Pitkä, huolellisesti jakaukselle pantu musta tukkansa valui hänen leveille hartioillensa, tuo tukka, josta Kristiina äsken oli kutrin nähnyt. Ohuet viiksensä kiemurtelivat käärmeen tapaisina hänen päättävän ylihuulensa ympäri; vartalo oli käynyt täyteläisemmäksi eikä osottanut mitään toivottoman rakkauden kärsimyksiä. Käytös oli yhä sujuva, kuten kokeneen sotilaan tulikin olla; mutta katseessa ja huulien ympärillä oli jonkunlainen etsivä epävarmuuden ilmaus, ikään kuin olisi hän täällä tuntenut itsensä vähemmän turvalliseksi, kuin taistelukentällä. Ulkonaisesti myöntyväisen muodon takana piili uljaan voiman itsetunto tuossa miehessä, joka saattoi taipua kuten ponnin, mutta joka myöskin saattoi puolensa pitää, kun hänen aikansa oli tullut. Mikä oli hän nyt? Jalopeura, jonka silmät olivat sidotut.

Hän suuteli juhlallisesti kuningattaren kättä sekä odotti, että hän alkaisi keskustelun. Maunu kreivi, joka oli valmis tarkkaamaan pienintäkin kuisketta, huomasi, että kuningatar kutsui pfaltzkreivin istumaan vasemmalle puolellensa. Oikealla ja vasemmalla puolella on aina ollut erinomainen merkitys, mutta ei koskaan niin, kuin tänä aikakautena.

Tehtyään muutamia vähäpätöisiä kysymyksiä matkasta Tukholmaan, rupesi Kristiina pitkittä mutkitta puhumaan siitä tärkeästä kysymyksestä, johon tänään vastaus oli annettava.

"Teidän lemmellisyytenne", sanoi hän, "on antanut Maunu kreivin ja tohtori Johanneksen kautta tietää toivomuksenne olevan, että vihdoinkin saisitte ehdottoman päätökseni siitä asiasta, joka meitä molempia läheltä koskee, nimittäin puolison valinnastani. Sen vuoksi teidän lemmellisyytenne suvainnee anteeksi, että olen kutsuttanut nämät arvoisat miehet, ilmoittaakseni heidän läsnä ollessaan mielipiteeni teidän lemmellisyydellenne, kuten minä myöskin Jumalan edessä sen sanoa tahdon, ilman mitään korupuheita tahi kiitos-sanoja."

[Sen keskustelun, jonka pääpiirteet tässä on lyhennetyssä muodossa esiin tuotu, on Kaarle Kustaa laveasti omakätisesti kirjoittanut ja löytyy se Arckenholtzin: "Drottning Kristinas arbeten och märkvärdigheter, öfvers, af Gjörwell." 2 osa, siv. 40 ja seur.]

Pfaltzkreivi kumarsi ääneti.

"Minä siis ilmoitan, etten tahdo estää teitä toivomasta saada minua avioksenne; mutta en myöskään anna teille toivoa, että se tapahtuisi."

Äänettömyys. Kuningatar jatkoi:

"Jos minä naimisiin menen, vakuutan ja lupaan minä, ett'en ketään muuta maailmassa aviokseni ota, kuin teidän lemmellisyytenne oman henkilön."

Äänetön kumarrus.

"Siinä tapauksessa ett'en naimisiin menisi, tahdon minä valtakunnan hyväksi ja turvaksi koettaa julistaa teidän lemmellisyytenne minun successor'ikseni ja valtakunnan perintöruhtinaaksi."

Taaskin äänettömyys. Pfaltzkreivi Kaarle Kustaa oli hyvin oppinut monessa tieteessä, mutta kaunopuhuja hän ei ollut, kuten Kustaa II Aadolf sekä hänen tyttärensä Kristiina. Hän odotti äänettömänä ja melkeinpä hämillään noitten lupausten jatkoa, jotka olivat kylläkin loistavia ja kuitenkin samalla aivan pieniä.

Kristiina kävi malttamattomaksi. Hän oli aikaansa katsoen tavattoman lyhyessä ja supistetussa muodossa, määrällisesti ja tarkkaan punnituilla sanoilla puhunut, mitä hän tahtoi sanoa ja odotti nyt vastausta.

"Enempää en voi luvata", lisäsi hän. "Jollei teidän lemmellisyytenne siihen tyydy, niin minä en kuitenkaan saata muuta päätöstä tehdä."

"Monta ennen annettua lupausta on antanut minulle aihetta uskomaan toista teidän majesteettinne minun halpaa henkilöäni koskevista ajatuksista", virkkoi nyt pfaltzkreivi äänellä, joka ilmaisi, että toivonsa oli pettynyt.

"Tohtori Johannes saattaa kyllä todistaa, että lapsen lupauksilla ei ole mitään merkitystä, ellei hän niille aikahisena anna consummationia ja vahvistusta", virkkoi Kristiina.

Piispa noikkasi, lisäämällä ettei mikään estänyt hänen majesteettiansa tekemästä päätöstä kaikkien uskollisten alammaisten sydämmelliseksi iloksi.

"Sanoinhan minä teidän lemmellisyydellenne", jatkoi kuningatar vilkkaasti, "ett'en vielä mitään ole päättänyt sinne enkä tänne. Mutta sen tahdon insisterata ett'en päätöstä tee considerationista teidän lemmellisyyttänne tahi itseänne kohtaan, vaan égardista publicum bonum'ia kohtaan ja turvatakseni isänmaatani. Kun nyt aion jättää Saksassa olevan sotajoukkoni teidän lemmellisyytenne johtoon, pannen teidät generalissimukseksi, tapahtuu se ainoastaan sen avun tähden, minkä minä toivon teidän lemmellisyytenne tekevän valtakunnalle ja jotta se olisi turvattuna, jos minulle jotakin kuolettavaa tapahtuisi."

"Kiitän nöyrimmästi minulle osotetusta armosta", vastasi pfaltzkreivi, "minun tulee siihen tyytyä. Mutta minun pyrintömääränäni on ollut yksin-omaan teidän majesteettinne oma henkilö eikä mikään muu."

"Niin, niin, minä käsitän tuon puhetavan", keskeytti häntä Kristiina, yhä malttamattomampana. "Minä puhun valtakunnasta ja teidän lemmellisyytenne puhuu itsestään ja minusta. Mitä minä tähän siis vielä lisään? Pitääkö minun pyytää miettimisen aikaa, kuten tapana on, kun neito ei heti tahdo kiihkeälle kosiallensa vastausta antaa? Pitääkö minun luvata, mitä ei mikään muu neito lupaa, että teidän lemmellisyytenne saa loppupäätökseni, kun olen 25 vuoden vanha? Niin, minä sen lupaan; onko siinä kyllin hyvitystä? Onko teidän lemmellisyytenne nyt tyytyväinen?"

"Kiitän alammaisesti ja olen tyytyväinen kaikkiin, mikä teidän majesteettianne miellyttää. Minun facit'ini ei ole ollut mikään muu, kuin saada onnekseni teidän majesteettinne henkilön omakseni, ja saatanko minä tyytyä leivän palaan, kun se minulta otetaan, jota hartahimmasti halajan? Mutta ellen tätä toivoani täytetyksi saa, en enään milloinkaan tahdo Ruotsia nähdä."

Nyt Kristiina syttyi kuin tuleen.

"Ja tuota sanoo minulle hän, joka siellä täällä on tyytynyt muihin kuin minuun! Mitä loruja nuo tuollaiset ovat? Olenko minä mikään Chloë, joka talutan lampaita ruusu-nauhasta ja teidän lemmellisyytenne huokaava Damon, joka hoitaa laumoja isänsä kartanossa? Minä tunnen Damonini: sillä hänen ei milloinkaan pidä olla contenti. Jonka Jumala on asettanut johonkin korkeampaan tässä maailmassa, hänen ei pidä tyytyä lampaankeritsemiseen."

"Tiedän sen aivan hyvin, teidän majesteettinne on sen sanonut minulle itselle rakkaan sisareni häissä menneenä vuonna, ett'ei teidän majesteetillanne ole mitään affectionia minun henkilöäni kohtaan, niin että minun on tuosta täytynyt despererata. Olen sen vuoksi myöskin Jumalaa rukoillut, että hän minun mieleni kääntäisi pois tästä aikomuksestani, jotta sillä en teidän majesteettinne epäsuosioon joutuisi ja omaa vahinkoani saavuttaisi; mutta katsokaa, siihen en ole ollut capable. Ennemmin olen tuosta joka päivä kärsinyt ja rakkauteni teidän majesteettinne henkilöön päivä päivältä enentynyt niin, ett'en itse enään voi hallita itseäni, vaan täytyy minun joutua sen epäsuosioon, jota halukkaimmin tahtoisin miellyttää."

Hieno, ivallinen hymy, jota Kristiina tuskin huoli salatakkaan, ilmaisi, että hän epäili tuon selityksen todenperäisyyttä. Hän hillitsi itsensä, kiitti noin suuresta hellyyden osotuksesta ja vakuutti, että hän tunsi hänen uskollisuutensa, mutta hänellä oli syynsä, miksi hän ei vielä tahtonut päätöstä tehdä.

"Teidän lemmellisyytennehän saa tehdä valintansa sormuksen ja kruunun välillä ja on ansaitseva molemmat comportementinsa kautta sodassa."

"Jos teidän majesteettinne katsoo minua sen arvoiseksi että sormuksen ansaitsen, niin minä en kruunusta muuta tahdo ajatella, kuin ett'ei ketään saata verrata häneen, joka sitä nyt kantaa. Olen tullut Ruotsiin niitten lupausten johdosta, joita teidän majesteettinne ensimmäisessä nuoruudessaan minulle antoi, ja jollei se tapahtua saata, mitä silloin luvattiin, suvaitsee teidän majesteettinne käyttää minua niin kauan kuin haluatte, mutta sen jälkeen dimitterata minut virastani, olla koskematta minun kunniaani sekä vaatimatta minua Ruotsiin, jonnekka minä en koskaan palaja. Ainoa toivoni on silloin saada olla rauhassa."

Taaskin keskeytti häntä tuo synkistyvä katse, joka kovin pian saattoi vaihdella.

"Rauhassa? Sitä minä olen estävä. Pois niskastani tuommoisilla lastenloruilla! Kuulettehan, teidän korkea-arvoisuutenne, hän vaatii minua vielä vastaamaan semmoisesta ajasta, jolloin minulla ei ollut valtaa luvata pois talonpoikaistaloa ja vieläpä paljoa vähemmän itseäni! Mitä pitää minun vastaaman niin yksipintaiselle herralle, joka ei edes ymmärrä erotusta minun ja hänen säätynsä välillä? Minä en ole sidottu lapsen lupauksista; minä ne rikon. Minä tarjoan ruhtinaalliselle armolle ylipäällikkyyden ja vallanperimyksen, minä käsken häntä odottamaan ja hän refuseraa! Mitä hävyttömiä discourseja nuo tuollaiset ovat? Vaikka hän kuolisikin semmoisessa esperancissa, että olisi määrätty minun puolisokseni, eikä milloinkaan siksi tulisi, eikö siinä olisi kunniaa kylliksi koko maailman nähden?"

Myöskin Kaarle Kustaa tunsi Vaasa-verensä kuohahtavan suonissaan.

"Eerik Oxenstjernalla ei ollut suurta kunniaa siitä, että hän kerran rohkeni katsahtaa ylös valittuun kuningattareen", vastasi pfaltzkreivi uhkeamielisenä.

"Onko tämä vertailua? Olenko minä kohdellut teidän lemmellisyyttänne kuten minä trakterasin Eerik Oxenstjernaa?" virkkoi Kristiina kovin suuttuneena, nousi seisomaan, vaan istui jälleen. "Joka ei paremmin tiedä erottaa henkilöitä ja vaatimuksia, ei ansaitse sitä kunniaa, jota hänelle tarjoan eikä myöskään niitä lahjoja, joita hän on saanut Jumalalta niiden käyttämistä varten."

Kaarle Kustaa näki parhaaksi siirtää kuningattaren huomion toisaalle.

"Teidän majesteettinne", sanoi hän, "puhuu kuolemastansa ja minun vallanperimyksestäni, ikään kuin minä tahtoisin elää teidän majestettinne jälkeen! Ei, herrojen kanssa en milloinkaan tulisi toimeen ja Jumala varjelkoon minua tahraamasta käsiäni heidän veressään."

"Veressään? Kuka verestä puhuu? Sellaisia te olette! Mutta, nähkääs, sen minä olen estävä! Huomatkaa, että minä sanoin teidän ruhtinaalliselle armollenne: ei mitään epäjärjestystä pidä tuleman, siis ei saa mitään verta vuotaa, jos minua kuolema kohtaisi."

"Minä en sitä käsitä. Jos teidän majesteettinne on indifferenti minun henkilöstäni, on myöskin vallanperimys minulle vähäpätöisestä arvosta. Teidän majesteettiannehan saattaa particularinen affectioni jotakuta muuta kohtaan vastedes moverata tuosta minulle nyt annetusta lohdutuksesta."

Äänettömyys. Kristiinan onnistui saada jälleen ylevä, melkein uhkaava tyvenyytensä.

"Tuon teidän lemmellisyytenne sanoo vain saadaksensa selkoa minusta. Sotapäällikkö tahtoo vakoilla vihollisen asemaa; mutta huomatkaa nyt ja ensiksi, ett'en minä ole mikään vihollinen, vaan ennemmin rehellinen ystävä ja toiseksi, että positionini on päivän selvä. Ajatuksistani en ole velvollinen tekemään kenellekkään selkoa; eikä kukaan myöskään vaadi minua niistä tilille. Tahtooko teidän lemmellisyytenne vai eikö, tyytyä noihin kolmeen pykälään, jotka minä heti alusta olen tuonut esiin. Huomatkaa: primo: ei mitään myöntymistä eikä kieltoa, mitä minun henkilööni tulee, ennen kuin olen 25 vuoden vanha; secundo: ett'en ota ketään muuta kuin teidän lemmellisyytenne, jos naimisiin menen; tertio: jollen naimisiin mene, julistetaan teidän lemmellisyytenne minun seuraajakseni… Onko siinä kylliksi? Pankaa muistiinne, etten minä tuota tarjoa kahta kertaa. Kyllä kovalla pitää jo muutenkin. Minä pyydän vastausta."

Tämä vastaus kesti myöhäiseen iltaan. Ei kumpainenkaan noista kahdesta päähenkilöstä tahtonut poistua paikaltaan. Harmistuneita sanoja vuorotellen hymyilyjen ja uhkauksien kanssa toisaalta, ja ulkonaista alammaisuutta sekä salaista harmia toisaalta. Siinä oli taistelu sormuksen ja kruunun välillä sellainen, ett'ei semmoista vielä koskaan oltu Tukholman linnassa taisteltu ja tuskin yhdessäkään muussa kuninkaan linnassa. Piispa Johannes ja Maunu kreivi esiintyivät välittäjinä, vaikka erittäin varovaisesti, kuten taistelevia jalopeuroja tuli kohdella, mutta kentiesi ei aina yhtä suorasti. Loppupäätökseksi tästä tuli, että ruhtinas-jalopeura ei tunnustanut itsensä voitetuksi eikä tyytyväiseksi, mutta malttoi mielensä siten, että lupasi totella ja odottaa. Suostuttiin, että kuninkaallinen liitto kaikille, myöskin kuningattaren äidille, valtiokanslerille, neuvostolle ja säädyille ilmoitettaisiin päätetyksi ja ainoastaan tuonnemmaksi lykätyksi sodan vuoksi, jonne pfaltzkreivin tuli ylipäällikkönä lähteä. Yhteydessä tämän kanssa piti Kaarle Kustaan vallanperimys saatettaman voimaansa neuvoskunnassa ja säädyissä. Tämä erinomainen kohtaus lopetettiin keskinäisillä vakuutuksilla kiitollisuudesta ja uskollisuudesta.

Palveleva hovineito Ebba Sparre odotteli makuuhuoneessa. Kammaripalveliatar lähetettiin pois, kuningatar viskasi itsensä riisumatta vuoteellensa. Hän oli väsynyt, mutta ei saattanut nukkua. Hänen ajatuksensa olivat kuin sateesta paisunut kevättulva, jonka täytyy virrata partaittensa yli.

"Ebba", sanoi kuningatar, "oletko koskaan jalopeuralla ratsastanut?"

"En, siitä minä kyllä itseäni varjelen", vastasi ystävä, salaten haukotukseen uteliaisuutensa.

"Tuossa teet oikein. Siinä ei voi käyttää kannuksia; siinä ei auta mikään muu, kuin tulikuuma rauta. Jokin, joka polttaa ja jokin, joka loistaa. Minä olen sitä koettanut, minä."

"Ja sinä olet kesyttänyt pedon?"

"Kesyttää sitä ei taida, mutta teljetä häkkiin. Saa nähdä kuinka kauvaksi aikaa. Siinä täytyy olla tukeva ristikko."

"Sinä ymmärrät ratsastaa, sinä."

"Kerran olen tullut satulasta viskatuksi. Norrköpingissä se oli. Björnsnäsin luona. Tuo suomalainen velho, sinä tiedät. Hän, jolla oli hiuskutri. Kolme kertaa on hän lumonnut minun, kolme kertaa on hän saanut vitsoja. Kreivinna Götz! Hän kai on lähtenyt kaupungista?"

"Hän lähti toissapäivänä. Oli ollut hirveä melu ja häiriö Ryningin perheessä ja vielä suurempi Kurjella. He pitivät ilkiöstä."

"Pitivätkö? Se on mahdollista. Minä en koskaan ole nähnyt hävyttömämpää hameessa kulkevan, mutta en myöskään koskaan ihmeteltävämpää. Oli hetkiä sellaisia, jolloin minä olisin tahtonut olla hän."

"Mutta jalopeurasi on nyt kiltisti häkissä?"

"Niin, se maksoi paljon vaivaa. Neljä tuntia ratsastimme radan ympäri. Mitä koukkuja ja sivuhyppäyksiä! Välistä hiljaista mörinää. Ja aina jälleen samaan paikkaan, josta lähdimme ratsastamaan… minun henkilöni, joka piti nieltämän; ei mitään muuta, kuin minun henkilöni! Jumala varjelkoon kruunusta. Mitäpä jalopeura huolisi kullatusta hinkalosta? Meidän kahden tulisi ratsastaa läpi maailman. Minun piti levollisena hoitaa ohjia, kyllä minun paukkuheponi kiitäisi minun mielikseni. Jumalani, semmoinen ulkokullattu! Hänestä tulisi mainio valtiokansleri. Hän on ollut minulle niin uskollinen, että hän yöt ja päivät vain on ajatellut minua. Ja jäädä eloon minun jälkeeni, sepä hänestä mahdotonta! Mutta nyt on kuitenkin välimme selvä… vastaiseksi, kolmeksi vuodeksi. Älä pyydä tietää enempää, ole tyytyväinen sillä, että minä olen ohjissa! Äläkä mene naimisiin ennen, kuin nuo kolme vuotta ovat kuluneet, Ebba; minä tarvitsen jonkun, jonka kanssa saatan hiljaisuudessa nauraa."

"Olen seuraava armollisen kuningattareni esimerkkiä, minä odotan."

"Ei, älä sitä tee, saisit kentiesi kauan odottaa. Mene vain naimiseen sinä, joka saatat ja uskallat sitä tehdä, mutta älä ennen, kuin nuo kolme vuotta ovat kuluneet. Kentiesi ei ole onnellista ainaiseksi jäädä yksin. Meissä on liika lämmintä verta, ja sitten tuntuu tuo yksinäinen suuruus kovin kylmältä välistä. Pygmalion veisti itselleen Galathean… Minä tahtoisin veistää itselleni vertaisen… En, en vertaista, mutta jotakin vähän parempaa kuin leikkikalun. Toisinaan luulen löytäneeni sellaisen, mutta kun lankaan kosken, liikuttaa tanssimestari sekä käsiään että jalkojaan. Minä viskaan sen tuleen."

"Viimein tulee jalopeura häkistään ja kiitää pois vieden kuningattareni muassaan."

"Luuletko? En… minä en enään pelkää joutuvani sen saaliiksi. Löytyy liika monta hiuskutria. Ebba… mihinkä ikänä tahtoisitkin alentaa itseäsi, niin älä koskaan tasaa suosiotasi toisen naisen kanssa!… Soita Fikeniä sisään! Minä koetan nukkua."

Kristiina kuningatar pani maata, mutta unensiivet eivät hänen silmiään sivelleet, ajatusten seppämestarit yhä takoivat alasinta.

"Hän odottaa nyt… minä sidon hänen vielä… mutta kauan hänellä ei malttamusta kestä… häntäpä ei ainiaaksi saata sitoa. Hänen keltaisen nahkavaruksensa alla kuningas kuitenkin piilee… Entä jos vapauttaisin itseni hänen siteistään ja kaikista siteistä?… Jos minä… Hagaria on Wienissä ihailtu… hän on ollut yhdessä Euroopan oppineimpien miesten kanssa… Miksikä minun pitää olla sidottuna tähän raakaan maahan? Jos minä… luopuisin kruunustani?"

10. Ruben Zevin lähettiläs.

Minun rahani käyvät sotaa, minun rahani tekevät rauhansopimuksia.

Kuukausi sen jälkeen, kuin Tukholmassa toukokuussa 1648 tehtiin Kristiina kuningattaren ja hänen seuraajakseen määrätyn välillä juhlallinen sopimus, virutteli rankkasade eräänä kesäkuun päivänä vapaata Regensburgin valtakaupunkia. Se vei soraa ja pieniä kiviä vallituksista, huuhtoi kadut ja juoksi sitten puroina paisuvaan Tonavaan. Päivän valo tunki niin säästäen sisään Ruben Zevin sisimmäisen konttoorin ainoasta pienestä ikkunasta, että oli pakko sytyttää lamppu, joka nyt loi kalpean loisteensa vanhan rahakauppiaan pitkään, laihaan, kuihtuneeseen, mutta vielä voimissa olevaan olentoon. Hän ei huomattavasti ollut vanhentunut, sitte kuin hän kuusi vuotta takaperin oli käynyt Suomessa ja Tukholmassa. Nuo läpikatsovat, ruskeat silmät; jotka näyttivät vakoilevan ja näkevän maailman hämärimpiin nurkkiin, olivat kentiesi vaipuneet syvemmälle ikään kuin piilossa olevat kaukolasit; nuo luiset kädet, jotka niin paljo kultaa anastivat ja saattoivat viskata ulos melkein yhtä paljon, olivat yhä enemmän muodostuneet saaliiseen iskevän kotkan kynsien tapaisiksi; valkoisiksi käyneet hiuksensa olivat harventuneet otsalta, joka salasi niin monta tuumaa ja lakkaamatta hautoi uusia laveampia. Mutta vielä, ja ehkä enemmän kuin milloinkaan oli hän juutalaisten kuningas, samati kuin hän oli kuninkaitten juutalainen; vielä näytti hän kestävän aikaa ja vaivoja; vielä hän tukevin käsin johti niitä lankoja, joilla hän kietoi Euroopan ja koko maailman.

Tuo kehno, ahdas konttoori oli keskipisteenä siinä lukinverkossa, joka oli kehräytynyt valtaistuinten ja kansojen ympäri. Kaikki juoksi yhteen kuten säteet tätä tuskin kymmenen askeleen pituista keskustaa kohti, kohti tuota suurta, kulunutta, saksanpähkinöistä pulpettia, raudoitettua tammiarkkua, jonka sisällystä ei kukaan saanut nähdä, ja tuota vahvaa rautakaappia, jossa tärkeimmät paperit, paavien, keisarien ja kuningasten omakätisesti allekirjoittamina ja sinetillä varustettuina, saivat turvallisen piilopaikkansa. Mainittujen raskaitten huonekalujen välille jäi tuskin tilaa vähäiselle hyllylle, jossa oli hebreankieliset vanhan testamentin kirjat, pöydälle, jossa oli vesipullo, sekä kahdelle nahalla päällystetylle korkeaselkäiselle tuolille, joista toinen oli kirjoitustuoli. Useampia ei tarvittu, sillä täällä olivat keskustelut aina kahdenkeskeiset.

Tästä huoneesta meni ovi makuuhuoneeseen ja toinen etummaiseen konttooriin. Viimeksi mainitun oven ulkopuolella vartioitsi yöt päivät uskollinen vahti; toinen seisoi lakkaamatta aseilla varustettuna huoneen ulko-ovella. Tämä etummainen konttoori oli suuri sali, johon mahtui kaksitoista vahvaa pulpettia, jokaisen ääressä työskenteli kaksi kirjuria; suuria seinäkaappeja, joissa oli kirjeitä ja asiapapereita. Täällä työskenteli konehiston käyntiratas, joka pani monta sataa vähempää hammasta liikkeelle. Tänne tuli ja täältä meni posteja ja sananlennättäjiä kaikkina vuorokauden aikoina. Sanomalehdistö oli vielä ensimmäisen lapsuutensa kapalossa; sähkölennätin ja puhelanka haudattuna kauas tulevaisuuden sumuun. Kaikki yhdysliike kävi suorastaan ja enimmiten sananlennättäjien kautta, koska posti oli epävarma ja kovin epäsäännöllinen, mutta myöskin kirjekyyhkysiä käytettiin toisinaan. Sisimmäisestä konttoorista etummaiseen kulki puhetorvi, jonka kautta päällikkö ilmoitti käskyjänsä ja määrätyillä ajoilla otti vastaan kuulumisia.

Nyt istui Ruben Zevi kotkanpesässään, tarkkaan tutkistellen kahta äsken tullutta sanomaa, toinen oli Monsterista, toinen Osnabrückistä. Ne koskivat rauhansopimuksia. Tottunut kuin oli itseänsä hillitsemään, ei hänen muotonsa ilmaissut, olivatko nuo uutiset hänen mieleisiänsä vai eivätkö. Vihdoin kuitenkin hänen jyrkkäpiirteiseen otsaansa ilmaantui ryppy. Venedigin tasavalta oli rauhansovittaja ja Venedig oli kilpailia. Nuo rahalliset Alankomaat olisivat olleet vaarallisempia kilpailioita, mutta ne kulkivat Ruben Zevin talutusnuorissa. Venedig sitä vastoin juonitteli ja liehakoitsi itsensä esiin kolmessa maan-osassa.

"Benjamin!" kuului päällikön ääni puhetorvesta.

Benjamin Zevi astui sisään, hän oli melkein tuntematon sille, joka ei ollut häntä nähnyt sitte kuin hän Jankovitzin luona makasi haavoitettuna. Nykyään liikemiehenä, tois-silmäisenä, oikea käsi viallisena, siitä kun puuttui kaksi sormea, ja kasvaneena päätään pitemmäksi, kuin mitä oli silloin, olisi tämä entinen poika näyttänyt 10 vuotta vanhemmalta, ellei tuo ruskea arpi vasemmassa ohimossa ja hänen tummien silmiensä vilkas katse, joka puolittain oli älykäs ja puolittain poikamainen, olisi muistuttanut sitä aikaa, jolloin miekka ja satula olivat hänelle rakkahimmat kaikesta, mitä maailmassa löytyi. Koirankurien aika oli kuitenkin nähtävästi jo ohitse; sen kyllä, huomasi, että hän oli ollut ankaran kurin alaisena, ja vähitellen tottunut oloon, jota hän ei muuttaa saattanut. Hän seisoi kuten sytytetty kynttilä mahtavan iso-isänsä edessä, valmiina säntilleen toimittamaan jokaista tehtävää, mikä hänelle määrättiin.

Vanhus katseli häntä tuollaisella vastustamattomalla katseella, joka näytti tunkevan ihmis-sielun syvimpään sopukkaan.

"Benjamin", sanoi hän, "sinä olet nyt palvellut minua kuusi vuotta Rachelista. Olin aikonut vielä odottaa seitsemättä, mutta aika ei odota meitä ketään. Oletko sinä nyt mies?"

"Koetelkaa minua", vastasi Benjamin, epävarmana, mitenkä hän tuollaisen kysymyksen selittäisi.

"Olen koetellut sinua", jatkoi rahakauppias levollisesti… "Palveluksesi ensi vuosina olit sinä kuten viiri, jota kaikki tuulet kiikuttelevat. Viimeisinä vuosina olet käyttänyt itsesi paremmin mielikseni. Jakobin Jumala, joka kohtalotamme johtaa, on ottanut sinulta silmän ja käden, varjellaksensa sinua filistealaisten tyrkytyksiltä ja sydämmesi epävakaisuudelta. Joas, joka henkeäsi vainosi, on kuollut. Isäsi, se verikoira, ei enään saata sinua vaatia minulta. Thamar on vielä jäljellä. Mutta sinä olet nyt äitisi poika ja yksi meistä. Toivoisin saattavani sanoa samaa sisarestasi; hän on kutsuttu Israelin aseeksi gojimin, pakanain joukkoon ja hän tehköön vastaiseksi tehtävänsä. Nyt tahdon määrätä sinulle koetteeksi miehen tehtävän. Osota itsesi luotettavaksi eräässä toimessa, joka vaatii suurta rohkeutta, mutta vielä enemmän viisautta, niin tulet minun asiakumppanikseni ja Rachelin herraksi."

"Käskekää; minä tottelen."

"Rauhansovinto on tulemaisillaan päätetyksi Westfalissa. Tapahtukoon niin; minä suvaitsen sen. Minun rahani käyvät sotaa, minun rahani tekevät rauhansopimuksia. Oi, minun poikani, olen antanut gojimin kolmekymmentä vuotta riistää ja repiä toisiansa, jotta heidän palotettujen ja voimattomien jäseniensä ylitse valmistaisin Israelille tien hänen lähestyvään herrauteensa. Mutta aika on tullut, jolloin meidän tulee pitää itsestämme vaaria. Minun Saksassa olevat vakuuteni ovat suurimmaksi osaksi hävitetyt; nyt uhkaa vakuuksiani keisarin perintömaissa sama hävitys. Minä suostun siis rauhaan, mutta määrätyillä ehdoilla. Israelin täytyy kerran saada porvari-oikeudet Saksassa, Itävallassa, Ranskassa, Espaniassa, Ruotsissa, jaa, paavikunnassakin, samati kuin sillä jo on tämä oikeus Alankomaissa. Näillä ehdoilla lainaan minä varat sodan vahingonkorvauksiin ja muihin tarpeellisiin menoihin. He eivät tahdo, nuo kiittämättömät; he koettavat kaikin tavoin viekkaudella päästä minusta, ja niistä myönnytyksistä, joita minä heiltä vaadin. Silloin tulee Venedigin tasavalta, rauhansovittaja, ja tarjoutuu lainaamaan tarvittavat summat. Se ei saa tapahtua; nuo koronkiskurit ryöstäisivät minulta voittojeni hedelmät. Tahdon härsyttää turkkilaiset heidän kimppuunsa; he saavat kyllin tekemistä omien porttiensa luona… katsos tässä on kartta!" sanoi hän ja kiersi auki sen aikuisen karkean puupiirroksisen kartan; siinä näkyi joukko punaisella nesteellä merkittyjä paikkoja, joissa Zevin huoneen asiamiehiä oli valmiina toimeenpanemaan päällikkönsä määräkäskyjä. "Tässä on Regensburg. Sinä menet täältä minun aseilla varusteltuun kaaleri-laivaani Levantiin, joka aina vuosittain lähtee Smyrnaan kauppatavaroita viemään. Sinä olet kaikkien muiden, paitsi minun asiamiesteni nähden, kauppias, joka harjoittaa tukkukauppaa. Sinä seuraat Tonavan juoksua Sulina-suuhaaraan. Sieltä poikkeat oikealle, purjehdit sitten Mustanmeren yli Bosporiin ja menet Konstantinopolissa maalle. Siellä lahjoat suurvisiirin Muhamed Kuprili paschan kiajan eli sijaisen Arnaudin, hänen anomuskirjamestarinsa ja ensimmäinen eunukinsa, toimitat, että pääset suurvisiirin puheille, ja annat hänen omaan käteensä tämän kirjeen; se sisältää kaikkia, mitä hänen tarvitsee tietää; mutta turvallisuuden vuoksi lähetän mukaasi taitavimman tulkkini. Tarpeellista on, että tunnet olot ja olet valmis vastaamaan kysymyksiin. Tiedä siis, että nyt on paha aika ja puoluesota osmanien pääkaupungissa. Ibrahim sulttaani on kukistettu ja tapettu. Hänen poikansa ja vallanperiänsä on seitsemän-vuotias lapsi. Hänelle etsitään puolisoa, joka olisi kyllin voimallinen sysäämään syrjään hänen vallanhimoisen iso-äitinsä. Janitscharit ja spahit ovat holhojavallasta sulttaanien ala-ikäisyyden aikana verisesti sotineet keskenään. Muhamed Kuprili on suurvisiirinä hallituksen etupäässä. Tuo Kuprili on ranskalaisen, uskostaan luopuneen poika ja persoonallinen ystäväni sekä tarvitsee rahaa voidaksensa pysyä pystyssä vastustamassa mahtavia janitschareja. Hänen pitää saaman, mitä hän haluaa, sillä ehdolla, että hän viipymättä lähettää turkkilaisen laivaston hätyyttämään Kandiaa. Sano Kuprilille, että minä lahjoitan hänelle tuon suuren, rikkaan saaren. Venedigin on pakko puolustaa niin kallista aluetta, Välimeren helmeä, aina viimeisiin asti, eikä ainoatakaan scudo-rahaa jää tasavallalle, määrätäkseen rauhasta Saksassa."

Benjamin Zevi kumarsi, kädet ristissä rinnan päällä, merkiksi, että oli asiat käsittänyt.

"Odota!" jatkoi rahakauppias. "Jos olet saanut hitusenkin älyä perinnöksi, niin varmaan kysynet, miksikä minä lähetän noin nuorta kokematonta miestä näin tärkeään ja vaikeaan toimeen; miksikä en ennemmin lähetä ensimmäistä konttoorikirjuriani, Jerobeamia tahi jotakuta muuta tottuneempaa sanansaattajaa. Tahdon sanoa sinulle sen. Tahdon antaa sinulle tilaisuutta osottaa olevasi ylhäisen asemasi arvoinen maailman hallitsiana, joksi olet tuleva minun jälkeeni, siinä tapauksessa, että mittasi täytät. Tämä lähetys on ainainen hengenvaara. Joka askeleelta olet tapaava röyhkeitä ryöväreitä, jotka väijyvät sinun aarteitasi. Sinua ympäröitsee janitscharien verenhimoinen viha, venedigiläisten vakoojat ja kymmenmiehisen-neuvoston palkatut rosvot, jotka epäilevät matkasi päämaalia. Minä annan sinulle 30-miehisen hyvin varustetun saattojoukon, jota Assar Kaba johtaa, mutta he eivät sinua saata suojella, jollet käärmeen suikeudella pujahda läpi siinä, missä rohkeutesi ei mitään auta. Joka silmänräpäys, täytyy sinun olla varuillasi, sinun täytyy valepuvussa yöllä hiipiä Konstantinopolin pahassa huudossa olevien kujien läpi. Ja kun tuossa kaikessa olet onnistunut, täytyy sinun vielä sukkeluudellasi voittaa paschojen ahneus ja suurvisiirin itämainen saaliinhimo. Rakastetun Ruthini poika, ennen tahtoisin pitää sinua täällä turvassa luonani, kuin lähettää sinua ulos moniin vaaroihin, mutta Jakobin Jumala kutsuu sinua suurempiin tehtäviin kuin tähän, ja sen vuoksi sinun tulee oppia tuntemaan uskottomien turkkilaisten maata…"

Ruben Zevi oli ääneti hetkisen, ja mietti, tulisiko hänen ilmaista tälle näihin asti vähän luotettavalle nuorelle miehelle elämänsä syvimmän salaisuuden ja suurimman päämaalin.

"Vielä et sinä sitä käsittää saata", sanoi hän vihdoin. "Mutta niin paljon tahdon sinulle uskoa, että viimeiset ajat lähenevät suurilla askeleilla, se aika, jolloin Israel hajonneesta tilastaan pakanain seasta palajaa ja panee kaiken maailman kansat Davidin valtikan alle. Sinä olet kutsuttu ottamaan loistavaa osaa tuossa tehtävässä, ja siksipä, poikani, valmista itsesi sitä varten! Minä tahdon, että sinä opit turkin-kielen, samati kuin jo olet oppinut isäimme kielen."

"Herrani ja mestarini", kysyi Benjamin nöyrästi, "enkö saa ottaa mukaani sisartani Hagaria? Hän on viisaampi kuin minä."

"Hagar on vielä kaukana ruotsalaisten moabitien maassa. Nainen ei saata kulkea siellä, missä sinä kuljet, ja miksikä minä lähettäisin Ruthini molemmat lapset niin suureen kuoleman vaaraan? Jos sinä kaadut, tahdon säästää hänen Israelille."

"Mutta hän osaa, mitä minä en osaa. Hän tietää, mitä minä en tiedä. Hän on onnistuva, missä minä en onnistuisi. Antakaa minulle Hagar matkakumppaniksi, niin kaikki hyvin käy!"

"Sitä sinä et ymmärrä, mieletön poika. Hagarilla on oma tehtävänsä, joka on toinen kuin sinun. Miksikä luulet, että minä olisin tuhlannut miljoonan hänen kurjasta kreivillisestä nimestänsä, jota minä ylenkatson, jollei senvuoksi, että hänen pitää tekemän minun tehtäväni keisarin läheisyydessä?… Mene, tee itsesi valmiiksi!"

"Noin vähän itsenäinen, noin kypsymätön olemaan mies, joka itse voi päättää!" sanoi vanhus tyytymättömänä, kun hänen tyttärenpoikansa oli mennyt. "Ja tuollaisesta paimenpojasta tahdon minä luoda Davidin. Se ei käy; hän varmaankaan ei jälleen osaa muuta kuin tapella. Mitä tulee minun tehdä? Täytyykö minun vihdoinkin lähettää Jerobeamin?"

Ruben Zevi meni ulos konttooriin antamaan määräyksiänsä kaleerista, jonka piti lähtemän aikaisin seuraavana aamuna. Vielä hän epäili, ketä lähettäisi sanansaattajaksi, kun Rachel tuli häntä vastaan. Hänen ensimmäinen lapsuuden-ihanuutensa oli kasvanut täyteen kukoistukseensa ja tehnyt hänestä juutalaisen kaunottaren. Kansansa tavan mukaan olisi hänen jo täytynyt olla avioliitossa, mutta hän odotti tottelevaisesti nuo seitsemän palvelusvuotta. Hän etsi korvausta taloudenhoidossa maailman rikkaimmassa talossa, hänelläpä oli rajaton valta näissä emännän toimissa, joita paitsi ei mahtavin pohattakaan tule aikaan.

"Isä", sanoi hän vilkkaasti, sillä hän ja Hagar olivat ainoat, joilla oli lupa käyttää tätä tuttavallista nimitystä, "täällä on matkustavainen, joka ei ole tahtonut häiritä tärkeitä tehtäviäsi. Hän malttamattomasti odottaa saavansa suudella kauhtanasi liepeitä."

Ruben Zevi meni linnan ylikerrassa oleviin erikoishuoneisiin ja tapasi Hagarin, joka nöyrästi tervehti häntä tuolla itämaisella kunnian-osotuksella, jota juutalaisten oli tapana käyttää.

"Mitä?" huudahti juutalainen hämmästyneenä. "Tyttäreni Hagar on jättänyt olopaikkansa pakanain joukossa?"

"Tyttäresi on totellut, niin kauan kuin hän on saattanut häväistyksettä sitä tehdä. Ruotsin kuningatar on solvaissut minua ja kieltäytynyt hyvitystä antamasta. Käske minua, minä odotan määräyksiäsi."

Juutalainen kohotti olkapäitään.

"Pieni Kristiina on saanut liiaksi myötätuulta. Hän ei tiedä, ketä hän uskaltaa loukata. Lohduta itseäsi, tyttäreni, aikasi on tuleva. Mainitse minulle häväistys, jota emme me ole kärsineet! Mutta me olemme ymmärtäneet olla ääneti ja odottaa, emmekä odotakkaan turhaan. Minä tarvitsen kohta sinua Wienissä. Sinä olet viisas, rohkea ja innokas. Se suosituskirja, jonka ymmärsit houkutella Torstensonilta, on kaksi kertaa pelastanut taloni ruotsalaisten ratsumiesten kulkiessa ohitse. Sinun veljelläsi ei ole muuta kuin rohkeutta. Epäilen, uskallanko huomenna lähettää häntä tärkeitä tietoja viemään Konstantinopoliin. Miksikä sinä et ole mies?"

"Siksi", vastasi Hagar hymyillen, "että nainen välistä osaa toimittaa enemmän kuin mies. Isä, anna minun seurata Benjaminia Konstantinopoliin! Minä tunnen pohjoiset maat, tunnen Euroopan keskustan: en saata olla tyttäresi, tuntematta itämaata. Anna minun seurata Benjaminia!"

Ruben Zevi mietti hetkisen.

"Et tiedä, mitä pyydät; mieletön veljesi on pyytänyt sinua seuraajakseen. Ja minä lähettäisin ainoan toivoni, vanhuuteni ilon Ismaelin lasten saaliiksi! Molemmat kansani suuren tulevaisuuden perilliset!"

"Sinulla on Rachel." Juutalainen hymyili surullisesti.

"Rachel on hyvä lapsi. Hän ei koskaan anna isänsä vanhan sedän olla rakkauden ja huolenpidon puutteessa. Hän on myöskin tuleva Benjaminin puolisoksi ja hänen kanssaan tasaava perintöni. Oletteko ystäviä, te kaksi… ystäviä sydämmessänne ettekä sanoissa ainoastaan?" Nämät molemmat tytöt olivat ainoastaan viikon olleet yhdessä silloin, kun Hagar kaksi vuotta takaperin kävi Regensburgissa matkustaessaan Götziläisen perinnön tähden, ja silloin he olivat oppineet tuntemaan toisiansa. He tunsivat, että saattoivat olla vihollisia ja taistelussa äärettömästä vaikutuksesta kentiesi myöskin pitäisi heidän niin olla. Mutta Rachel oli myöden antava, eikä kunnianhimoinen: he tunsivat, että myöskin saattoivat olla ystäviä, varsinkin, koska tämä epäilemättä nyt oli molemmille edullisinta. He syleilivät toisiansa ilman teeskentelyä, jos myöskin ilman lämpimämpiä tunteita.

"Se on hyvä, lapseni", sanoi vanhus tyytyväisenä. "Zevin suvulla on monta vihollista; sitä ei sisällinen sota saa hajalle riistää. Tulevaisuus kuuluu teille molemmille, mutta, jotta ette te riitelisi, tahdon tasata nykyisyyden teidän välillänne. Rachel hoitaa komentoa talossani, Hagar toimittaa kansani asiaa ulkona maailmassa. Teidän erilaiset lahjanne eivät pane minua valinnassani epäilemään. Israelin Jumala, sinä olet tehnyt minun rikkaaksi, antaessasi minulle kaksi tällaista tytärtä. Anna heille myöskin heidän arvoisensa miehet! Rachel tietää kuka hänen on, ja tietää myöskin, että valittunsa on kuninkaan arvoinen. Hagar, minä katson sinulle kuninkaan vertaisen, ellei hän ole vielä enemmänkin."

"Isäni, suo minun valita, jos minä valitsen!"

"Sinä, joka kerran valitsit aatelismölhön, josta en tahtoisi maksaa täysiarvoista rahaa sikelin vertaakaan! Lähinnä Zevin sukua ei löydy ketään arvollisempaa kuin nuori Texeira Hampurissa, isänsä poika."

"Minä pyydän sinulta, isäni, anna minun valita!"

"Mitä, etkö tahdo tulla juutalaiseksi?"

"Uskontoni ei minua estä. Olen cartesiani… kaikkia uskontunnustuksia ylempänä. Erään nimen tähden, jota en tahdo mainita, olen ehkä pakotettu katolisen kirkon vaatimuksiin alistumaan. Toinen, nimittämätön, on ennen minua tehnyt niin…"

"Olkoon hänen nimensä yhtä kirottu kuin äitisi nimi olkoon siunattu nyt ja kaikkine aikoina!" huudahti vanhus, jonka katseessa kuvastui sellainen sammumaton viha, joka oli omituisena vastakohtana hänen tavalliselle levollisuudellensa. "Älkäämme enään puhuko tuosta. Sinä tahdot lähteä itämaille?"

"Minä tunnen kirjoja, nyt tahtoisin oppia tuntemaan maita ja ihmisiä."

"Tieto on valtaa. Minä käsitän ja hyväksyn toivosi. Hyvä, sinun pitää saaman seurata Benjaminia. Hänen tulee olla sinun kätesi ja sinä hänen päänsä. Olen uhrannut yhden pojan ja tyttären jo ennen, tahdon vielä kerran lähettää Isakin polttouhriksi, mutta, Herra, lähetä enkelisi alttarin luo ja ota ase pois ryövärin kädestä!… Laita itsesi valmiiksi, tyttäreni! Älä unohda ottaa mukaasi kahtatoista minun kyyhkysistäni! Sinä tarvitset myöskin palveliattaren."

"Minulla on mukanani Ruotsista yksi… Sabina Risebergasta. Isä, jos rakastat tytärtäsi, niin osota hyvyyttäsi niille, jotka ovat olleet helliä minua kohtaan. Sinä tunnet presidentti Kurjen, olet lähettänyt hänen puolisolleen runsasvaraisen lahjan. Mutta sinä et tunne valtaneuvos Ryningiä ja hänen rouvaansa. Kaikille näille olen surua tuottanut, olen pettänyt heitä toivossaan, olen kaksi kertaa jättänyt heidät. Kun erkanin valtioneuvos Ryningin rouvasta, sanoi hän minulle: Missä ikänänsä maailmassa kuljet, tahdon puolestasi rukoilla… Hän saattaa rukoilla, hän saattaa rakastaa. Ja vielä hän minulle sanoi, lisäksi: Annan sinulle kaksi esinettä hyödyksi ja muistoksi: Davidin psalttarin ja uskollisen palveliattareni Sabinan… Isä, Ryningit eivät säätyynsä katsoen ole rikkaita. Antakaa heille ruhtinaskunta!"

"Davidin psalttarin hän sinulle antoi? Hänen pitää saaman ruhtinaskunnan. Aika kiirehtii; valmista itsesi lähtemään!"

11. Sanomia itämaille.

He eivät ennen olleet mitään, nyt tahtoivat he olla kaikki.

Kaleeri Levant kulki purjeitten, airojen ja virran yhdistetyillä voimilla alas Tonavata. Purjehdus oli vaarallinen näissä kiertelevissä vesissä, jotka jakaantuivat kapeisiin, väkeviin virtoihin, juoksivat sitten monien saarien ympäri ja yhdistyivät jälleen syvemmässä alassa, joka vielä oli kapea, mutta pian oli laveneva. Monta paulaa väijyi virran tyvenen pinnan alla: toisinaan paasia, toisinaan karia, ja väliin haaksirikkoon joutuneitten laivain hylkyjä, sekä vahvoja tammen ja petäjän runkoja, joittenka alapuoli oli painunut syvyyteen ja yläpuoli oli pystyssä vedessä. Luotsi, eräs älykäs genualainen, joka tunsi Tonavan paremmin kuin Välimeren, ei purjehduksen aikana hetkeksikään asemaansa jättänyt. Päivällä täytyi Levantin kiireellä soudolla kulkea noita kapeita virranjuovia pitkin, siinä kun usein saarista tuleva nuoli tahi kuula koetti ehkäistä kaleerin kulkua. Hämärässä etsi kaleeri ankkuripaikkaa leveimmässä virranjuovassa, sillä rannoille ei kukaan uskaltanut ankkuriin laskea. Siellä oli lakkaamatta ryövärejä väijyksissä ja ottivat kevyeisiin veneisiinsä ne varomattomat purjehtiat, jotka olivat laskeneet liika lähelle näitä epä-ystävällisiä rantoja.

Ei edes virran keskusta ollut täydellisen varma. Kaksi kertaa oli epäiltäviä pieniä aluksia hiipinyt ulos yön pimeydessä noille hiljaisille vesille ja äänettömänä lähestynyt laivan keulaa. Mutta he olivat havainneet laivaväen varuillaan; muutamat kovat, hyvin tähdätyt laukaukset, saivat heidät kiireimmiten katoamaan pimeyteen. Kaleerissa oli kahdeksan kanuunaa; se saattoi uhata kaikkia ikäviä yökummittelioita.

Näin oli Ruben Zevin lähetys onnellisesti kulkenut Straubingin, Passaun, Linzin ja Tonavan ylisen juoksun kautta, menemättä maalle. Wienissä lepäsi Levant kolme päivää, varustaaksensa itseänsä muonalla. Kaupunki oli melkein tyhjä kesävehreydessään, siellä kun olivat pelänneet Wrangelia ja ruotsalaisia. Hagar kävi jesuiittakollegiossa, joka kehräsi maailman ympäri lankoja, hienompia kuin Ruben Zevin, ja sai hyödyllisiä tietoja Konstantinopolista. Mihinkäpä ei näitten hurskaitten isien kädet ulettuneet ajan vehkeilyissä?

Matka kulki eteen päin. Wienin perästä alkoi virta käydä sameaksi rannoilta, vaikka keskusta oli selkeä, kiiltävä. Vuoret näkyivät kaukana taivaanrannalla, laveat unkarilaiset tasangot laitumella käyvine karjalaumoineen ulottuivat aina virran rannalle asti. Virta teki mutkan etelään päin, kuljettiin Pressburgin, Komornin ja Buda-Pesthin ohitse. Joka ilta, kun oli ankkuriin laskettu, tulivat Ruben Zevin asiamiehet, jotka tunsivat lipun, saamaan määräkäskyjä. Oi, noita hiljaisia, äänettömiä, lämpimiä kesä-öitä tuikkaavine tähtineen ja tuoksuineen, jotka tuulahtivat äärettömän laveilta, kukoistavilta laitumilta, ja noita satakielten liverryksiä, joita toisinaan keskeytti lammaslaumojen yksinäinen kellon ääni ja paimenten huuhueleminen!

Nuo molemmat lähettiläät, veli ja sisar, istuivat usein myöhään yöhön keskustellen kahden kesken noista ihmeellisistä kohtaloista, jotka olivat heitä vieneet niin kauas Kaskaksen torpasta. Miksikä he eivät uskoisi tähtiä? Kristiina oli ollut oikeassa, jotakin heidän täytyi uskoa. Ei kukaan heistä löytänyt pohjaa, perustusta, ei Israelin Jumalassa eikä kristittyjen Vapahtajassa. He tahtoivat molemmat yksimielisesti alistua sen salaperäisen johdon alle, jota he eivät voineet vastustaa ja joka näihin asti oli saattanut heitä niin odottamattomaan ylhäisyyteen. Hagar, joka oli etevämpi ja lahjakkaampi, oli selvään käsittänyt maalinsa, ja käytti nyt koko kaunopuheliaisuuttaan korottaaksensa kevytmielistä veljeänsä rinnallensa. Heitä ei kukaan saattanut tappaa eikä vastustaa ennenkuin tähtien hetki oli tullut. Heidän täytyi aina kohota mahtavammiksi, siksi, että maailma makasi heidän jalkojensa juuressa ja ihmiset suutelivat tomussa heidän vaatteittensa liepeitä. He eivät ennen olleet mitään; nyt tahtoivat he olla kaikki.

"Mutta Rachel saa minun miksi hyvään", väitti Benjamin viattomasti.

"Rachel on yksi niistä, joille Moseksen Jumala sanoi: lisääntykäät ja täyttäkäät maa! Tulee olla hyvä heikkoja kohtaan, mutta ei tule alentua heikoksi kuin he. Kun sanovat sinulle: lankea! niin vastaa heille: nouse! Sillä, kun he ovat lisääntyneet ja täyttäneet maan, ovat he määränsä tehneet kuten kasvi ja eläin. Me kolme — sinä tunnet tuon kolmannen — olemme saaneet toisellaisen onnen osan luomisessa. Meidän tulee kohottaa luoksemme sitä mitä kohottaa saattaa; lopun annamme olla alennustilassaan, ellemme sitä tallaa."

Mutkailtuaan itään päin oli Tonava Theissin laskettua siihen käynyt melkoista laveammaksi ja näytti nyt merenrannikkojen välillä olevalta salmelta. Levant kulki Belgradin, Orsovan, Palankan ja Wittinin kautta. Nämät matkustavaiset olivat tulleet turkkilaiselle alueelle: oikealla Bulgaria, vasemmalla Valakia. Molemmilla rannoilla raakaa, julmaa kansaa, joka oli saaliinhimoisten paschojen kovassa orjuudessa. Tavan takaa telkesi virtaa linnoitus tahi kaleeri täynnä aseellista väkeä. Tullia vaadittiin jokaisen linnoituksen kohdalla, jokaisen paschan lähettämän kaleerin luona. Tätä varten oli Ruben Zevin lähetyskunta itseänsä varustanut, he tuhlasivat kultaa ja pääsivät onnellisesti läpi. Yövahteja täytyi lisätä kaksinkerroin. Taaskin kaksi venettä Levantia pimeän tultua hätyytti. Tässä ei peloituslaukaukset riittäneet. Benjamin Zevi sai taas käytellä Urban Niemandin ruostunutta miekkaa. Hyökkäykset torjuttiin ja rohkeimmat merirosvot syöstiin verisin päin virtaan. Levant saapui kolmen viikkoisen matkan perästä onnellisesti Mustan meren lavealle meren selälle Sulinansuun kautta.

"Hagar", sanoi Benjamin eräänä päivänä, kun he, suunnaten kulkuansa etelään päin, olivat aavalla merellä, "luetko sinä italiankieltä? Olen unohtanut kaikki, mitä kerran eräs italialainen ratsasniekka minulle opetti."

Sabina kurotti Hagarille erään kalvetun lampaanluun, jonka oli löytänyt aamiaisten tähteitten joukossa, ja Hagar tavasi kokoon muutamia luuhun riipustettuja sanoja: Tänä yönä kello 2. Se, jolle nämät sanat olivat aiotut luultavasti ei ollut niitä huomannut, vaan oli viskannut luun pois.

Assar Kaban kanssa neuvoteltiin. Hänen väkeänsä ei sopinut epäillä, mutta soutajien ja laivaväen joukossa oli kahdeksan italialaista, kuusitoista saksalaista ja kaksi espanialaista. Koetettiin olla ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, vahti haukotteli asemallaan, yö tuli, kaikki näytti lepäävän rauhassa. Mutta oltiin varuilla. Määrätyllä kellonlyönnillä kohotti yksi ensin, sitte toinen ja kolmas päänsä soutajien etukannen luukun yli. Kolme varjoa hiipi varovaisesti esiin ja rupesi irroittamaan suurinta venettä. Samalla alkoi tuntua savun käry lastihuoneesta.

Assar Kaba oli odottanut tätä silmänräpäystä. Ennen kuin nuo kolme varjoa ehtivät mitään pahaa aavistaa, otettiin he takaa päin kiinni ja viskattiin mereen. Yhtaikaa astui esiin etukannen alta Assar Kaban miehiä, jotka havaitsivat kuusi soutajaa sitomassa nukkuvia kumppaneitaan, nämät kuusi viskattiin lyhyen tappelun perästä mereen. Eräs seitsemäs, joka oli pistänyt valkeaa lastihuoneeseen, pantiin menemään samaa tietä. Valkea sammutettiin. Tämä oli niitä lyhykäisiä toimia, jotka olivat aivan tavallisia näinä aikoina, jolloin jokainen käsi etsi saalista ja vihollisen hengen ei katsottu sota-oikeutta ansaitsevan.

Eräs mies, kymmenes noista salakapinan-nostajista, joka luultavasti oli alkuunpaniakin tähän Levantin polttamis-yritykseen, oli päässyt pakoon, hyppäämällä mereen varustettuna kaarnapussilla, jonka avulla hän koetti saavuttaa rantaa. Se oli tuo genualainen luotsi. Hän oli hädissään unohtanut vyöttimensä ja siinä havaittiin alettu kirjoitus kymmenmiehen-neuvostolle Venedigiin. Tämä neuvosto oli erinomainen hammas-ratas kuudennentoista vuosisadan sisällisessä konehistossa. Se tiesi kaikki, sen vakoojat olivat kaikkialla. Se tiesi koska Levant lähti ja minnekkä se lähti; sepä ei olisi ollut laskematta vastamiinoja Ruben Zeville.

Onneksi tuuli oli suotuisa, oli vain kolmen päivän matka Konstantinopoliin. Kun Levant uusien tullien, kiskomisien ja lahjomisien perästä eräänä päivänä heinäkuussa laski ankkurinsa giaurien satamalaiturin luona, Kultaisen sarven edustalla, ja ensimmäinen Regensburgin kyyhkysistä oli kadonnut siniseen kesä-ilmaan, oli kaleeri ollut neljä viikkoa matkalla, se oli tavattoman nopea kulku näin vaikeina aikoina ja vaarallisissa vesissä. Nämät neljä viikkoa oli Hagar käyttänyt oppiaksensa tulkin avulla turkin kieltä ja tutustuaksensa oloihin. Hän tunki kaikkiin ajatuksen nopeudella.

Entis-ajan Bysanzi, kreikkalaisten Konstantinopoli, nykyään osmanien Stambuli, oli siihen aikaan kaupunki, joka oli pelkkinä raunioina ja mökkeinä, ja näitten välillä siellä täällä oli kummallisen loistava palatsi huonoa arapialaista rakennusmuotoa, tahi kullatun minaretin torninhuippu. Kunnian-arvoisena ja jättiläisensuuruisena kohotti vielä moskeaksi muutettu Sofiakirkko — Aja Sofia — rappeutuneen kupuholvinsa raakalaisten hävitysten jälkien ylitse. Suuret kaupunginkorttelit olivat tuhkana viimeisen verisen taistelun jälkeen Muhamed IV:nen valta-istuimesta, mutta jäljellä olevissa ahtaalle rakennetuissa kaupunginosissa vilisi taajoja, kaikkia Länsi-Aasian ja Euroopan eri kieltä puhuvia kansanjoukkoja. Huolimatta kaikista hävityksistä ja kaikista epäsuotuisista vaiheista, tämä maantieteen ihmeellinen helmi yhä vielä oli maailman-osansa etevin kauppakaupunki, ja välttämättömän tarpeellinen markkinatori itä- ja länsimaille. Sulttaanit eivät olleet inhan kullan ylenkatsojia; he pitivät halusta satamansa avoinna kaikkien maitten kauppaliikkeelle sillä ehdolla, että saivat itselleen ottaa mitä hyväksi katsoivat. Ja sulttaanit vaihtelivat, mutta valtiovarat olivat aina yhtä mukavat. Paschat imivät sisäänsä ja heistä puristettiin ulos jälleen kuten sienistä.

Tämä kertomus ei ole muistiin pannut kaikkia niitä lahjomisia, salaisia kiertoteitä ja eunukkien puoltosanoja, joilla Benjamin Zevin vihdoin onnistui päästä suurvisiirin Kuprili paschan vastaan-ottohuoneesen ja tulkin seuraamana jättää hänen omaan käteensä tärkeän kirjeensä. Mutta kun sanansaattaja oli tullut näin pitkälle, niin näytti siltä, ettei hän pitemmälle pääsisi.

Kuprili oli 60-vuotias mies, kentiesi vähän vanhempikin, partansa oli hopeaharmaa ja päässään hänellä oli viheriäinen turbaani, joka osotti hänen ylhäistä arvoansa. Tämä, uskostaan luopuneen ranskalaisen mahtava poika, loikoili pitkänään hienolla leposohvallaan. Itämaalainen kun oli synnyltään ja tavoiltaan, hän harvoin toi nähtäviin, että hän ranskalaiselta isältään oli saanut puolittain Eurooppalaisen kasvatuksen; ranskankieltä hän puhui sujuvasti. Tämä mies, jota hänen aikakautensa kiitti kunnolliseksi Mahomettilaiseksi, saattoi tarpeen mukaan muodostaa itseänsä käärmeeksi tahi tiikeriksi, hän saattoi olla toisinaan hienon liukas, vaan toisella kertaa raaka ja karkea, toisinaan viekas ja julma, toisinaan suora ja jalomielinen, melkeinpä ritarillinen, aina viisas, aina etujansa muistava, lyhyesti sanoen, oli hänessä saman turbanin alla yhdistettynä eurooppalainen ja aasialainen.

Kun sanansaattaja kolme kertaa oli kumartanut niin syvään, että otsa maahan otti, alensi suurvisiiri itsensä lukemaan kirjettä ja siihen antamaan turkkilaisen vastauksen.

"Mitä? Sinä maahisen koiran penikka, kuinka uskallat sinä tulla minun luokseni noin hävyttömillä ehdoilla? Etkö tiedä, että herrani sulttaani on suvainnut antaa venedigiläisten elää rauhassa hänen takamaillansa? Ja mikä kurja bakschich (juomaraha) se on, jota sinä tarjoat herralleni giaurilaisten rauhanrikkomisesta? Tarjoa se orjalleni, joka sorbettini [itämainen virvoitusjuoma] valmistaa, ja kiitä armoani, etten lähetä sinua kotia korvattomana."

"Minun herrani, länsimaitten suurvaltias ruhtinas Ruben Zevi tarjoaa profeetan valitulle kaliifille, jonka henkeä Kaikkivaltias tuhannen vuotta varjelkoon, Kandian saaren kaikkine aarteineen", luki Benjamin pelkäämättä opitun läksynsä tulkin kautta.

Kuprili nousi puoleksi istualleen leposohvassaan.

"Ja tuota tarjoaa tuo vanha kameeli, jonka päälle kaikki ihmiset sylkevät! Onko siis Kandia hänen, koska hän lahjoittaa sen kuten almun uskollisten hallitsialle? Eikö hän sano, että meidän tulee voittaa se moslimin verellä? Eikö minun herrani voi ottaa tuon kurjan saaren, silloin kuin häntä haluttaa sekä pitää se kysymättä siihen lupaa uskottomalta giaurilta? Pois täältä kohta! Vie terveisiä herrallesi ja sano, ett'en ole hirttänyt enkä keihästänyt hänen köyhää pentuansa. Mene, siinä on armoa kylliksi. Hassan, aja ulos poika; hän menköön ulos eheänahkaisena!"

Tällä tiedolla palasi Benjamin maltittomasti odottavan Hagarin luo.

"Kaikki turhaa! Ei auta mikään! Hän vastaa vain pelkillä herjaus-sanoilla. Jospa minä saisin tuon turkkilaisen elukan Levantin kannelle kerrankin ja hyvän pampun kouraani!" Hagar mietti.

"Venedig on joutunut ennen meitä. Mutta ei hätää mitään; suurvisiiri tahtoo ainoastaan houkutella meiltä enemmän rahoja. Meidän tulee lepyttää kahlekoiraa uudella lihakappaleella. Sinun pitää hankkia, että uudestaan päästään hänen puheillensa."

"Ja palaaman poisleikatuilla korvilla tiemmä!" ärähti tuo solvaistu veli harmissaan.

"Ei, hanki minulle miehenvaatteet ja valeparta; olen tiedustellut kaikista tarkoin; minä seuraan sinua tulkkina."

Seuraavana päivänä oli kullan kilinä ja anomuskirjamestarin ahneus jälleen raivannut tien suuttuneen suurvisiirin huoneeseen. Tämä heidän tulonsa ei näkynyt olevan odottamaton, eikä heitä nyt otettukaan niin epäarmollisesti vastaan.

Kun olivat tehneet tavanmukaiset kunnianosotukset, suvaitsi sulttaanin uskottu mies kysyä, oliko sanansaattaja elämäänsä kyllästynyt, koska hän vielä kerran uskalsi vaivata uskollisten hallitsiata.

Benjamin kumarsi niin syvään, että pää lattiaa koski, sekä vastasi ruotsiksi:

"Minä toivon syvimmässä alammaisuudessa, että uskollisten hallitsia ja erinomattain hänen ylhäinen uskottu palveliansa saisi viisikymmentä aimo lyöntiä bamburuovolla jalkapohjilleen, koska olen kuullut, että täällä itämaassa sitä tapaa pidetään."

Tulkki tuli esiin ja selitti tämän alammaisen toivomuksen turkinkielellä:

"Suurvaltiaan Ruben Zevin sanansaattaja sanoo tahtovansa jättää teidän ylhäisyytenne viisauden valtaan niitten ehtojen määräämisen, jotka tämän asian tekisivät uskollisten hallitsialle otolliseksi."

"Mitä tarjoo minulle tuo vanha kameeli sitten siellä hiirenkolossaan?"

"Hän tarjoo, paitsi Kandiaa, kuitin kaikesta saatavastaan Ibrahim sulttaani vainajalta."

Suurvisiiri kohotti ylenkatseellisesti olkapäitään.

"Mitä sulttaani Ibrahimin velat hänen seuraajaansa koskevat?"

"Hän tarjoo sen lisäksi", jatkoi tulkki, "viisisataatuhatta genualaista täys-arvoista kultarahaa."

"Viisisataatuhatta?… Siinä nyt vihdoinkin on jotakin älyä tuollaisessa tarjoumuksessa. Mutta se maksaa minulle enemmän, jos varustan laivaston Kandiaa vastustamaan."

"Onko luvallista ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne tärkeää asiaa ilman todistajia?" jatkoi tuo tulkin valepukuun vaatetettu Hagar, joka äkki-arvaamatta vaihetti turkkilaisen puheensa ranskankieleen.

Suurvisiiri Kuprili säpsähti, tarkasteli silmänräpäyksen tuota hentoa tulkkia, joka ei näyttänyt hänen turvallisuudellensa vaaralliselta ja viittasi sitten anomuskirjamestarille, että hän poistuisi.

"Kuka olet sinä?" kysyi visiiri samalla kielellä.

"Olen se, joka saatan tarjota teidän ylhäisyydellenne kaikki, mitä teidän neronne ei saata toivoa voittavansa ilman kultaa", vastasi Hagar rohkeasti. "Minulla on Ruben Zevin avonainen valtakirja. Suokaa minun muistuttaa, mitä teidän viisautenne tuntee paremmin kuin minä, mutta joka kuitenkin on tarpeellista, käsittääksenne tarjoumukseni arvoa! Aina siitä asti, kuin suuri sulttaani Suleiman kuoli 70 vuotta sitten, ovat janitscharit asettaneet sulttaaneja kaliifien valta-istuimelle ja jälleen panneet heitä siitä pois. 30 vuotta sitten panivat he pois valta-istuimelta sulttaani Mustafan ja asettivat hänen sijaansa Osman II, murhasivat hänen ja asettivat jälleen Mustafan hänen sijaansa ja murhasivat taas hänenkin seuraavana vuotena. Mustafan poika Murad hallitsi voimakkaasti ja verisesti, mutta kuoli ennen aikojaan keski-iässään. Toiselle pojalle, Ibrahimille, pantiin profeetan miekka vyölle. Hän rakasti loistoa, naisia, turkiksia ja ambraa, tuhlasi valtakunnan aarteet, antoi armenialaiselle jättiläisnaiselle Damaskon ja antoi hänen hallita. Ibrahim kukistettiin, upotettiin ruusuvesi-kylpyyn ja haudattiin ambraan. Hänen äitinsä Validé Kösem asetti erään verilöylyn perästä Ibrahimin pojan Muhamedin valta-istuimelle ja hallitsi valtakuntaa siksi, että ulemat, sofisit ja spahit kuristivat hänen ikkunaverhon nuoralla. Seitsemän suurvisiiriä on muutamassa vuodessa asetettu valta-istuimelle ja jälleen siitä kukistettu, kuristettu, keihästetty tahi kesyttömillä hevosilla ruhjottu kuoliaaksi. Teidän ylhäisyytenne, kahdeksatta odottaa sama kohtalo, ellei kaikkia tiikereitä ja schakaleita kullalla tyydytetä. Mutta kaikki varat ovat loppuneet: valta-istuimelle astuminen yksistään on maksanut 4,080 kukkaroa, jokaisen kukkaron arvo laskettuna 500:si piasteriksi, joka yhteensä tekee 1,958,400 tukaattia. Sotajoukko ja laivasto vaativat vielä enemmän: huomatkaa, että kristitty laivasto jo on teljennyt Dardanellit sekä että 40 linnoitusta on Bosniassa kadotettu! Ei teidän ylhäisyytenne tavaton nerokaan saata rahatta suojella nuorta sulttaania kaliifien valta-istuimella." [Viimeksi mainitut tapahtumat kuuluvat niihin mullistuksiin, jotka Konstantinopolissa tapahtuivat 8:n vuoden aikana, eli vuodesta 1648 vuoteen 1656, jolloin Kuprili tuli suurvisiiriksi.]

"Nuori mies", virkkoi suurvisiiri rypistäen kulmakarvojaan, "kuinka monta henkeä sinulla on kadotettavana, kun uskallat minun kuulteni käyttää tuollaista puhetapaa?"

"Teidän nöyrällä palveliallanne on ainoastaan yksi, mutta se saattaa tulla teidän ylhäisyydellenne hyödylliseksi", vastasi Hagar pelottomasti. "Suvaitkaa, teidän ylhäisyytenne, suoda anteeksi rohkeuteni: minä en olisi uskaltanut puhua näin profeetan perinnön mahtavalle holhojalle, ellei teidän ylhäisyytenne edeltäjä Ahmed pascha olisi annettu koirien raadeltavaksi ja hänen rasvansa myyty 10 asperista luuvalon parannus-aineeksi. Muistakaa, että tämä koskee osmanien vallan jälleen voimaan asettamista ja koko maailmaan ulottumista. Teidän ylhäisyytenne on se mies, jonka profeeta on valinnut tähän korkeaan toimeen, ja ainoa, joka sitä tekemään kykenee. Mutta jalopeurakin turhaan voimiansa ponnistelee, jollei hän saa pisaraakaan elähyttävää vettä, ja teidän ylhäisyytenne tarvitsee paljon rahaa. Suvaitkaa havaita mistä arvosta on saada lakkaamatta käyttää Ruben Zevin loppumattomia varoja, hänen kullallaan voida kesyttää julmimmatkin vastustajat sekä samalla kullalla asettaa kuntoon yhä uusia sotajoukkoja valta-istuimen puolustukseksi tahi puolikuun vallan laventamiseksi! Se salainen ja tärkeä tarjoumus, jonka viimeiseksi olen tahtonut lisätä Ruben Zevin puolesta, on, että hän valtuuttaa teidän ylhäisyyttänne ottamaan raha-lainaa hänen Konstantinopolissa olevan asiamiehensä kautta kreikkalaisesta Argyropulos nimisestä pankkihuoneesta, jota vastaan hän tästä vaatii Smyrnan, Aleppon ja Alexandrian tullitulot pantiksi."

Kuprili pascha oli suurin valtiomies, minkä barbarilaiset osmanit näihin asti olivat kasvattaneet. Hän mietti ja havaitsi syyt arvollisiksi. Näin paljon ei Venedig olisi voinut hänelle tarjota. Hän hyväksyi ehdotuksen.

Kun laina-oikeus ja panttimääräys oli säännöllisesti vaihetettu, laski suurvisiiri kätensä tuon rohkeamielisen tulkin olalle, katsoi häntä terävästi silmiin ja sanoi:

"Sinä et ole mies, sinä olet nainen!"

"Niin olen, kuten teidän ylhäisyytenne sanoo", vastasi Hagar ja irroitti valepartansa. "Olen Ruben Zevin tyttärentytär ja tämän hänen sanansaattajansa sisar."

Hän ei saattanut olla punastumatta. Hänen, mahomettilaisen silmissä liiaksi hoikka, mutta luonnikas vartalonsa tuli ilmi miehen puvussakin. Hänen itämaiset kasvonsa piirteet tummine, säihkyvine silmineen tulivat näkyviin ikään kuin erinomaisen muutoksen kautta, kun hän oli repäissyt valeparran pois. Suurvisiiri katseli häntä, yhtä hämmästyneenä hänen ihanuudestaan, kuin äsken hänen viisaudestaan.

"Kun olet pukua muuttanut", sanoi hän, "tahdon esittää sinua pojalleni Ahmedille." [Ahmed pascha tuli 1661 suurvisiiriksi isänsä jälkeen. Noiden molempien suurien valtiomiesten onnistui joksikin aikaa voimaansa saattaa sulttaanien uupuvaa valtaa.]

Hagar teki syvän kunniakumarruksen, vastaamatta. Häntä ei haluttanut tulla orjattareksi turkkilaiseen haremiin.

12. Orjan orjatar.

Mitä sanoisi Kristiina kuningatar?

Kaksi päivää tämän jälkeen näkyi satamasillan luona, jossa Levant oli ankkurissa, 50-miehinen joukko spahia, mukanaan kaksi kalliisti satuloittua arapialaista hevosta. Agan Mustafa toi Ruben Zevin molemmille sanansaattajille kutsumuksen, jossa pyydettiin heitä tulemaan suurvisiiri Kuprilin palatsiin.

Kieltäytyminen ei ollut mahdollinen. Taajaan huntuun verhottuna istui Hagar toiseen satulaan, jonka vaippa oli kullalla kirjailtu, ja hänen veljensä toiseen. He kuljetettiin palatsiin eri portaita, Benjamin suurvisiirin vierashuoneeseen, Hagar autuaitten portaita, jotka veivät haremiin. Nyt hän oli puettuna naiselliseen eurooppalaiseen hovipukuunsa ja esitettiin suurvisiirin etevimmille puolisoille. Hänen sydämmensä tykytti; tulisiko hän salvatuksi tähän komeaan vankilaan, näitten helmillä koristettuin vanhojen ja nuorten naisten joukkoon, jotka hypistelivät jokaista hänen hameensa nauhaa, vetivät neuloja hänen hiuksistaan ja koettelivat vaihetukseksi korujansa Hagarin päälle? Mimmoinenka elämä, minkälainen löpertely! He eivät väsyneet vuoroon ihailemasta ja nauramasta tätä kummallisen kankeata, kapeaan pukuun puettua uutta olentoa, joka oli niin aivan erillainen muista käytökseltään ja vaatetukseltaan. Miksipä häntä olisi haremiin tuotu, arvelivat he, ellei jotta hän tulisi sen asukkaaksi? Tunsivatko he mustasukkaisuutta? Koskapa kilpailla sen nuolista on vapaaksi päässyt? Näillä taitamattomilla, tahdottomilla sisään teljetyillä luonnonlapsilla oli kuitenkin vapaus nauraa, itkeä, puhua, ihmetellä, rakastaa, vihata, panetella — tehdä kaikkea, paitsi ajatella. Neljäntoista vuotiaat arvelivat että uusi suosikki ehkä oli heitä vanhempi. Ja Hagar ymmärsi turkinkieltä.

Orjattaret tarjosivat dadeleita ja hillottuja ruusuja. Nuo helmillä koristetut ahmivat makeisia, kuten ahnaat lapset. Tanssiattaret odottivat saavansa käskyä tanssimiseen, mutta he pettyivät. Tänään ei tanssista huolittu.

Haremin vahvat silkkiverhot vedettiin sivulle päin ja sisään astui eunukkirivin välissä, ei nuori Ahmed, jota Hagar pelkäsi, vaan seitsemän vuotias poika, niin ihana kuin kuva. Hänet nähdessään kaikki haremin asukkaat viskasivat itsensä alas, kasvot lattiaverhoja vasten. Muukalaiselle tehtiin viittaus, ja hänen täytyi samoin kuin muittenkin osottaa kunnioitustansa. Toinen viittaus, ja kaikki nousivat seisaalle. Mutta nyt ei noiden vihattavien huntujen tarvinnut peittää kaikkea suloutta miesten silmiltä. Tämän pojan edessä kaikki hunnut maahan pudotettiin. Hänen, joka oli kaikkien herra, piti näkemän kaikki.

Mikä kummallinen lapsi! Itämaan pojat saattavat leikkiä kuten muut, riehua koirankuria tekemässä, unhottaa kaikki makeisten tahi iloisten seikkailujen tähden, mutta tämä poika näytti olevan ikänsä kevytmielisyyttä ylevämpi. Noin nuorena näytti hän jo ennaltaan olevan määrätty taisteluja ja suruja koettelemaan. Hänen syvämielisissä silmissään kuvastui ihmeellinen vakavuus. Hän oli kuitenkin nähtävästi ujoillaan. Hän oli alistunut olemaan päähenkilönä juhlallisessa toimituksessa ja oli opetettu käyttäytymään, arvokkaasti. Hagar ymmärsi, että tämä ihana, kukoistava, surullinen lapsi, joka oli puettu vaaleankeltaiseen silkkiin ja kullalla kirjailtuun, kimaltelevilla jalokivillä koristeltuun päähineeseen, ei saattanut olla kukaan muu, kuin kalifien jälkeläinen, padischa, nuori sulttaani Muhamed IV. Kuprili seurasi häntä; seurue ja saattojoukko oli seisahtunut ulkopuolelle tätä pyhää paikkaa, johon ei kukaan muu saanut tulla, kuin haremin herra.

Tämä ylhäinen vieras kulki hämillään ollen hitaasti ja tervehtimättä salin läpi. Ainoastaan kun hän seisahtui Fatmen eteen, joka Kuprilin monista vaimoista oli vanhin, olisipa saattanut olla nuorimman iso-äitikin, kuultiin hänen lausuvan ulkoa opittuja kohteliaisuuden sanoja. Fatme kuunteli häntä polvillaan ja kädet ristissä rinnan päällä. Suurvisiiri viittasi Hagarille ja hänen täytyi laskeutua samallaiseen nöyrään asentoon. Hänen verensä kiehui, mutta tässä ei muu auttanut, täytyi totella. Kadehdittava onni! Padischa oli jälleen seisahtunut ja nyt aivan hänen eteensä.

Seitsemän vuotinen sulttaani, kaikkien ihailun ja kaikkien pelon esine, soi länsimaasta tulleelle vieraalle lyhyen, välinpitämättömän silmäyksen, kääntyi suurivisiirinsä puoleen ja loi häneen kysyvän katseen, sai vastaukseksi narsissakukan ja kurotti sen Hagarille. Se oli selam, kukkaiskieltä. Sitte käänsi hän selkänsä Hagarille, kiirehti askeleitaan, tyytyväisenä, kun pääsi pois, ja katosi saman tien kuin tullutkin oli, suurvisiirin seuraamana.

Kun meidän aikaan eläimillä lastattu tavarajuna seisahtuu, saa siinä kuulla monenmoista ääntä, ikään kuin kaikkien suut siteistä hellitettäisiin. Kuprilin haremi tarjosi samallaiset laulajaiset. Kun esiripun viimeinen liepukka oli laskeutunut alas ja tuo pelätty lapsi oli poissa, hän, jonka ainoastaan tarvitsi kulmakarvojaan rypistää, antaaksensa säkkiin pistää kaikki nuo nauravat raukat ja upottaa ne Bosporiin. Vuoren paino oli vierinyt kaikkien rinnoilta; siinä syntyi kirkuna ja nauru, sellainen melu, sellaisia huutoja ja kysymyksiä, että korvatkin saattoivat mennä lukkoon. Mitä hän sanoi? Mitä hän tahtoi? Olemmeko miellyttäneet profeetan varjoa? Mitä merkitsi hänen selaminsa?

Mitäkö selam merkitsi? Sen piankin ensimmäinen puoliso selitti, hän, joka oli saanut niin verrattoman suuren armon, että oli saanut kuulla tuon opetetun lapsen läksyn. Hän tuli hämmästyneen Hagarin luo, viskasi itsensä hänen jalkojensa juureen ja laski hänen jalkansa päänsä päälle. Nyt kaikki käsittivät hallitsian tarkoituksen. Uudemmassa ajassa antaa kalifi nenäliinansa pudota. Vähemmän sivistyneenä aikana, jolloin osmanit eivät ymmärtäneet nenäliinan käyttämistä, merkitsi tuo runollisempi kuvaus, narsissan lahjoittaminen, että uskollisten hallitsia oli valinnut ensimmäisen puolisonsa.

Ennenkuin Hagar oli ennättänyt tointua ensimmäisestä hämmästyksestään, astui esiin kaksi mustaa orjatarta, jotka vaiti ollen saattoivat häntä haremin sisällä olevaan loistavaan saliin. Orjattaret menivät pois; Hagar jäi yksin.

Oliko tämä unelma? Oli hetkiä, jolloin Hagar uneksi valveilla. Hän katseli huonetta; siinä tuoksui nardus kaikkialla ja se olisi ollut viehättävä, ell'ei olisi kovin näyttänyt vankilalta. Lattioita peittivät persialaiset matot, leposohvat olivat Indiasta, tapetit Samarkandista. Hän nosti oikeanpuolista verhoa: siinä oli pukuhuone, ja vasemmanpuolisen verhon takana oli kylpyhuone. Hän katsoi ulos matalan, puoli-ympyrän muotoisen ikkunan läpi, siinä oli lumoavan kaunis näkö-ala, josta näki kaupungin, rauniot, puutarhat, meren, lukemattomia purjeita ja siintävässä etäisyydessä aasialaisen rannikon. Mutta ikkuna oli korkealla, syvällä sen alapuolella kimalteli vesi ja ikään kuin tämä ei olisi ollut tarpeeksi luotettava, oli varmuuden vuoksi vielä pantu kullattu rauta-ristikko ikkunan eteen.

Tunti kului. Se sisälsi odotusta, kysymyksiä ilman vastausta, huokauksia, vapauden kaipausta. Kirjailtu kellon-nuora näytti tarjoavan apuansa. Hagar soitti. Yksi noista mustista orjattarista astui sisälle.

"Mihinkä minua on viety? Miksikä olen täällä?"

Orjatar aukaisi suunsa ja osoitti poikkileikattua kieltänsä. Tätä vastausta oli aivan helppo käsittää.

"Mutta minä en tahdo kauemmin odottaa. Saata minua ulos! Minä tahdon ratsastaa takaisin kaleerini luo satamarantaan."

Orjatar aukasi oven, osottaen kahta aseellista mustaa eunukkia, jotka seisoivat käytävässä. Mahdotonta oli paeta. Hagar jäi jälleen yksin. Mitä varten kaikki tämä oli tehty? Eräs asia johtui hänen mieleensä, joka samalla häntä viehätti ja hirvitti, valloitti hänen mielensä, syrjäyttäen kaikki muut vaikutukset: Narsissa kukka!

Vaivoin saattoi hän hillitä kuohuvia tunteitaan. Ovi avattiin. Sisään astui suurvisiiri Kuprili, puolustellen itseään sillä, että hänen täytyi saattaa sulttaani takaisin palatsiinsa. Tämän mahtavan visiirin käytös ja puhetapa oli nähtävästi muuttunut. Hän jäi seisomaan istuvan vankinsa eteen ja osotti hänelle sellaista ihailua kuin kuvanveistäjä jumalankuvalle, jonka hän itse on veistänyt ja asettanut siihen paikkaan, jossa hän sen luulee parahiten vaikuttavan.

"Uskottoman tytär", sanoi suurvisiiri juhlallisesti turkinkielellä, "kiitä profeetaa, että olet päässyt minun herrani armoihin! Suvaitse suoda orjallesi anteeksi, että hän ensin sinua nähdessänsä tyhmyydessään, ajatteli vähemmän ylhäistä liittoa. Profeeta on paremmin selittänyt minulle sinun etevät ominaisuutesi. Maailman viisain tähtien tutkia, pyhä dervishi Hussein Ben Ali, on tänä yönä valvonut Suleiman kioskin luona ja tähdet ovat hänelle ilmoittaneet taivaan ennusmerkit. Läntisen taivaanrannan yli oli noussut merkki, joka ennusti voittoa ja kunniaa uskollisten kalifille. Olen siitä käsittänyt, että sinä olet se valittu, sekä ett'ei sinun arvoistasi asemaa ole muualla kuin meidän suuren profeetamme varjon rinnalla. Suo anteeksi palveliallesi, ett'ei hän ole tahtonut antaa päivääkään hukkaan mennä, saadaksensa varmuutta tähtien ennustuksesta, esittämällä sinua ylhäiselle herrallensa, jonka silmille Allah suokoon maata hedelmälliseksi tekevän auringon loiston. Sinä olet löytänyt armon hänen ylhäisissä silmissään, jotka maailmoja vapistuttavat ja minä olen ensimmäinen, joka alammaisuudessa jalkojesi juuressa kunnioitustani osotan."

Näin sanoen viskasi tuo kaikkivaltias suurvisiiri itsensä leposohvan eteen ja suuteli Hagarin jalkoja. Hagar ei niitä vetänyt pois. Hän oli ehtinyt käsittämään, vaikk'ei miettimään kohtalonsa vaihtelua. Nähdessään Kuprilin jalkainsa juuressa, tunsi hän millainen valta hänellä oli, ja tämä tunne ensin oli vastustamattoman valtava. Osmanin vaipuva tähti hallitsi vielä itäistä Eurooppaa ja läntistä Aasiaa. Nämät maailman-osat, nämät summattomat kansanjoukot viskasivat nyt Kuprilin henkilössä itsensä Hagarin jalkojen juureen. Näihin asti ei nainen noitten raakalaisten silmissä merkinnyt muuta kuin himoa: heidän tuli nyt oppia tuntemaan häntä ajattelevana olentona. Hagar ymmärsi, että hän oli tullut palatsijuonen aseeksi ja oli kyllin viisas havaitsemaan ylhäisen aseman vaarat. Kuprili suuteli hänen jalkojaan siinä salaisessa tarkoituksessa, että hän käyttäisi Hagaria valtansa aseena. Hänen kauttaan tahtoi hän hallita nuorta sulttaania, ja jos Hagar tähän havaittiin kelvottomaksi, tulisi hän katoamaan, kuten moni ennen häntä, jonakin yönä Bosporin vilpoisiin aaltoihin. Mitä muuta? Varovaisuutta, viisautta, viekkaus viekkautta vastaan!

"Nouse!" sanoi valittu arvokkaisuudella, joka oli sekä synnynnäinen, että myöskin opittu Kristiinan koulussa. "Jos niin on, kuten sanot, ei valtakunnan ensimmäisen palvelian tule maata jalkojeni juuressa; hänen tulee olla ensimmäinen neuvon-antajani. Noin viisas mies ei varmaankaan kummeksi, että näin odottamatoin kunnia tuottaa jonkunlaisia epäilyksiä. Uskollisten hallitsia, jolle Jumala suokoon Suleiman voittoja ja Davidin elämän pituuden, on vielä lapsi."

"Ylhäinen hallitsiatar, tuollainen epäilys osottaa, kuten kaikki, sinun etevää ymmärrystäsi. Ei muhamettilaisen ole oikeus ottaa puolisoa itselleen, ennenkuin hän on tullut kuudentoista-vuotiaaksi, mutta meidän pyhässä koranissa ei missään kielletä valitsemasta puolisoa ennen sitä aikaa. Minä olen edeltäkäsin ajatellut, että tämä arveluttavalta tuntuisi. Meidän ylhäisellä herrallamme ei tule haremia olemaan, ennenkuin hän on kuudentoista-vuotias, mutta sinulla pitää olla asuinkertasi hänen palatsissansa, kuten hänen iso-äidillään Kösemillä oli ennen, kuin meidän täytyi hänet poistaa, ja jossa sulttaanin äiti Tarchan vielä asuu, hän kun nykyään on validé. Hän on hyvä ja myöden antava; hänen korvansa on sinun huuliesi ääntä kuuleva. Sinun pitää joka päivä pääsemän padischan luo, ensi aluksi hänen neuvon-antajanaan, sittemmin, kun aika on tullut, hänen ensimmäisenä puolisonaan."

"Kun se aika tulee", muistutti uusi sulttaanitar, "ei padischa enää hoitajaa pyydä; hän on haluava yhdenikäistä eli nuorempaa puolisoa."

Kuprili iski silmää viekkaasti.

"Ylhäinen hallitsiatar, suo minun sanoa, että sinä et ymmärrä antaa tarpeellista arvoa ihanuutesi viehätysvoimalle ja nerosi etevyydelle. Sinä saat yhdeksän vuotta käyttää vaikutusvoimaasi yksin-omaisesti. Ja ensimmäisenä saat sen myöskin pitää haremissa. Ja sinun viisaudestasi riippuu, koska tahdot valita herrallesi nuorempia puolisoja."

"Sinä rauhoitat pelkoani, mahtava visiiri! Valtakunnan hallituksesta en ensinkään huolehdi; sitä ei saata kykenevämpiin käsiin jättää kuin sinun. Suurin kunnia, jota halajan, on, että voisin herraani miellyttää, ja joka päivä selittää hänelle, miten suuret ansiot sinulla on. Vaaditko minua tunnustamaan profeetan oppia?"

"Kalifin ensimmäinen puoliso ei saata olla muftin ja uleman apua vailla. Muuten pakotamme miekalla ainoastaan miehiä meidän pyhään uskoomme. Me emme tunne kristittyjen suvaitsemattomuutta naisia kohtaan. Meidän haremissamme viihtyvät kaikkinaiset uskontunnustukset."

Taaskin Hagarin rinnassa jotakin kuohahti, — ei hänen uskontonsa vuoksi, mutta naisen itsetuntoa oli loukattu. Nuo raakalaiset ylenkatsoivat naisen uskoa siksi, ett'eivät myöntäneet hänellä olevan sielua.

"Hyvä", sanoi hän kylmästi. "Muftit ja ulemat tulevat minuun tyytymään. Sinä tiedät nyt, mahtava visiiri, että pelkäämättä uskallat jättää herrasi kalliin henkilön minun haltuuni. Vaaditko vielä jotakin lisäksi?"

Jos Kuprili olisi ollut yhtä suora kuin älykäs, olisi hän vastannut: minä vaadin, että korvasi on minun luonani ja suusi sulttaanin luona. Mutta hän vastasi:

"Orjasi ei saata mitään vaatia, hän saattaa ainoastaan rukoilla, että hän saisi olla sinun ylhäisessä suosiossasi, kuten teräksinen tikari kulta-lippaassa. Minä esitän sinulle ylhäisen herrani tädit: Aischen, Fatimen ja Chanfaden. He antavat sinulle pesu-astian, jossa kätesi peset. Suvaitsetko jo tänään muuttaa padischan palatsiin?"

"Tahdon kuusi päivää olla vieraanasi. Minä tahdon lähettää sanan iso-isälleni, Ruben Zeville. Hänellä on kyyhkysiä Konstantinopolista; minulla on kyyhkysiä Regensburgista."

Kuprilin otsa hänen päähineensä alla vetäytyi ryppyihin.

"Kalifi ei pyydä puolisoitaan; hän valitsee niitä."

"Sanasi ovat viisaat", vastasi Hagar levollisesti. "Minä en pyydä iso-isäni suostumusta, minä ilmoitan hänelle, miten padischa on osottanut minulle armoansa. Sinun pitää lukeman viestini ja hänen viestinsä myöskin."

"Käske!" vastasi suurvisiiri.

"Sen lisäksi toivon saada kohdata veljeäni Benjaminia."

"Käske!"

"Vihdoin tahdon pitää uskollisen palveliattareni Sabinan sekä Regensburgilaiset kyyhkyseni."

Vähäisen miettimisen perästä sekin toivomus myönnettiin. Jos kyyhkyset kävisivät vaarallisiksi, niin oli muitakin hävityskeinoja niitä varten kuin haukkoja. Välipuhe oli loppunut; vanki ei saattanut enempää pyytää vanginvartialtaan. Sulttaanin kaikkivaltias ministeri ajatteli itsekseen, kun hän haremin oli jättänyt:

"Valkeanliekki on meille hyödyllinen, kun vain suljemme sen vahvojen muurien sisään. Tämä nainen saattaa tulla verrattoman arvokkaaksi liittolaiseksi tahi vaaralliseksi viholliseksi. Minä pidän huolta siitä, että hän valitsee edellisen osan. Pahimmassa tilassa löytyy silkkinuoria… ja säkkejä."

Hagar jäi yksin. Tuo suljettu ovi kohosi ikään kuin muurina koko hänen entisyytensä ja tulevaisuutensa välille. Hän oli vastaan ottanut tähtien kutsumuksen, niin, kuten välttämätöntä otetaan vastaan, ei pelotta, mutta empimättä. Nyt alkoi hänen sisällinen taistelunsa. Menneisyys kohosi hänen eteensä, hän pudisti pois kaikki muistot, kuten kuluneen vaatetuksen. Tuo mennyt elämä, olemus ilman pohjaa, etsintä ilman maalia, minkäpä arvoinen se olikaan? Ei löytynyt mitään eikä ketään, jossa hän eroamattomasti olisi kiinni riippunut. Mutta tuo ajatusten maailma, jossa hän oli elänyt, tuo masentamaton vapaudenhalu, jonka kaikki nöyryytykset olivat tehneet vain hillitsemättömämmäksi, mitä niistä tulisi? Hän vajoisi haremin alentavaiseen, hengettömään, ajattelemattomaan, eläimelliseen elämään, ruokittavaksi makeisilla, huvitettavaksi leluilla, ja koruilla koristeltavaksi. Hän teljettäisiin häkkiin, pantaisiin kultakahleisiin, ei yksikään liike olisi vapaa eikä yksikään toiminta itsenäinen, ja sitä elinajakseen! Hän palvelisi kahta despoottia tahdottomassa orjuudessa, kasvattaisi toista ja tottelisi toista sekä joutuisi ehkä molempien upotettavaksi. Mikä teeskentelemisen verkko, mikä elämä täynnä viekkautta! Hän, sukupuolensa vapain, uhkeamielisin, tiedoista rikkahin ja lahjakkain, alentaisi itsensä näin vertaisiansa alemmaksi ja vieläpä entistä köyhää Hagar Ringiäkin halvemmaksi…

Hän viskasi itsensä toivotonna leposohvaan. Mitäpä hän ei olisi tahtonut antaa lieventävästä kyyneleestä, ainoasta lohduttavasta rukouksesta! Mutta hän ei saattanut itkeä, hän ei osannut rukoilla. Hän saattoi ainoastaan tuntea itsensä toivottoman yksinäiseksi, niin auttamattomasti kadotetuksi, kuten se tuntee olevansa, joka kaikki on rakentanut omaan itseensä ja on kadottanut itsensä.

Äkkiä hypähti hän ylös.

"Mitä Kristiina kuningatar sanoisi, jos hän Doxansa näkisi tässä alennustilassa? Eikö vain hän nauraisi niin sydämmettömästi, kuin hän ainoastaan nauraa saattaa? Eikö hän voitonriemulla huudahtaisi: sanoinhan sen sinulle; ilman minua et ole mitään!"

Suuttumuksen puna nousi Hagarin poskille.

"Silloin minä kysyn häneltä samati kuin hänen oli tapana kysyä minulta: tiedätkö kuka minä olen ja kuka sinä olet? Tiedätkö että minä olen käskiänä valtakunnassa, jonka rinnalla sinun valtakuntasi on kuten pähkinänkuori? Oi, minä olen huoannut, olen sanomattomasti halannut kerran päästä vertaiseksesi ja nyt olen sinua ylhäisempi, nyt on sinun paikkasi minun jalkojeni juuressa! Älä sano, että olet yksinvaltias valtakunnassasi, sekä että minä ostan valtani olemalla suurvisiirin tottelevainen orjatar! Minä olen syntynyt valtaan, kuten sinä, ja mitä sinä ansaitsematta olet perintö-oikeudella saanut, sen minä olen viisaudella ja voimalla voittava. Yhdeksän vuotta, ja koetetaan sitte vertailla, mitä sinä olet minun rinnallani! Sinä ylenkatsot puolison velvollisuuksia, sinä et tahdo taipua miehen vallan alle. Hyvä, minä olen lapsen puoliso, minä olen yhtä itsenäinen kuin sinä; mutta minä olen, mitä sinä et saata olla, vaikka halusta tahtoisit: herrani hallitsiatar."