SISÄLLYS: (continued 4)

Rosette näyttäytyi ovessa. Todellisuus tuli jälleen, mielikuvitus oli poissa. Oi tuo kova, ankara todellisuus, joka ei enään sallinut hänen olla rakastavana lapsena, vaan hänen täytyi olla kuningattarena, ainoastaan omana itsenään!

Yön harhanäky oli selittämättömänä hänen edessään. Kysyä hän ei saattanut, mutta yhä epäillä, kieltää, vastustaa ja ynseillä. Mikä oli tuo tuntematon julkea olento, joka uskalsi kietoutua hänen selvään ajatusjuoksuunsa, pettää hänen järkensä ja määrätä hänelle laiksi lapsen sadun? Hän ei sitä tietänyt, mutta tunsi, että hän jälleen oli Kristiina ja tahtoi jäädä Kristiinaksi.

Rosette oli noita mallikelpoisia kammarineitoja, joita Molière niin mainiosti on kuvannut, ja ymmärsi vaatettaessaan hallitsiatartansa huvitella kertomalla kaikkia niitä hovijuoruja, joita hänen oli onnistunut saada onkeensa edellisenä päivänä. Eräs hauska juttu kulki nyt suusta suuhun: puhuttiin olleen kaksintaistelu ylimmäisen kammariherran kreivi Klaus Tottin, ja ensimmäisen tallimestarin Anton Steinbergin välillä. Tottin miekka oli kahvan kohdalta mennyt poikki, Steinberg oli huutanut, että Tott nyt myöntäisi olevansa voitettu, mutta Tott juoksi Steinbergiin käsiksi ja painieli hänen kanssaan siksi, että molempien väsymyksestä täytyi lykätä taistelu tuonnemmaksi…

Juoruttelu oli herättäjäkellona. Sellainen oli todellisuus. Kukapa saattoi sitä kuunnella ja sentään vielä uneksia?

Kuningatar käski antaa itsellensä viimeisessä postissa tulleet ja sanansaattajan tuomat kirjeet. Yksi niistä sai hänet hämmästymään ja suuttumaan. Hän tirkisteli vielä tuota kummallista, komeasti kirjoitettua kirjettä, jonka sinetissä oli turkkilainen puolikuu, kun Pimentelli antoi ilmoittaa tulonsa. Häntä ei otettu vastaan. Kohta sen jälkeen ilmoitettiin Tott ja otettiin vastaan.

"Mitä kreivin on Steinbergin kanssa puhumatta?"

"Teidän majesteettinne, suokaa minun olla vaivaamatta noin ylhäistä naista nuorten miesten riidoilla."

"Mutta jos minä tahdon sen tietää?"

"En usko, että teidän majesteettinne tahtoo tietää kaikellaisia vähäpätöisyyksiä, mutta jos sitä vaaditte, täytyy minun totella."

"Noh, olkaa puhumatta tyhmyyksistänne, en tahdo niistä mitään tietää. Mutta minä en salli, että mies, joka on Ruotsin aateliston etevimpiä ja sotilas, joka on urhoollisimpiani, toistensa verta vuodattavat kuten kaksi kukonpoikasta. Pankaa tuo muistiinne, kreivi. Löytyy liika monta todistusta siitä, että osaatte tapella; tarpeetonta on lisätä niihin uusia. Minä tahdon, että sovitte Steinbergin kanssa."

Tott puri huuliansa.

"Hän on minulle hyvitystä velkaa."

"Taikka te hänelle. Mitä teidän poikamaisuutenne minuun koskee? Teillä on veressänne pisara kuninkaallista verta; teidän tulee ensiksi kurottaa kätenne vastustajallenne. Käsitättekö minua?"

"Minä olen totteleva teidän majesteettinne käskyä."

"Olkaa nyt kerran ymmärtäväinen, Tott! Minulla on jotakin mielessäni teitä varten', jos osotatte ansaitsevanne suosiotani. Kuinka voivat teidän pikku porvarinne Uudessakaarlepyyssä?"

"He vänkäilevät vastaan ja sanovat, ett'eivät he koskaan ole tunteneet muuta herraa kuin valtakunnan kuninkaan."

"Siinä tekevät oikein. Olkaa varovainen pohjolaisten kanssa, he eivät kärsi herrainpalvelusta. Kun Klaus Fleming tahtoi lähettää sotilaita niitten niskoille, nousivat he kapinaan, seurasivat iso-isääni ja saivat Vaasa nimisen kaupunkinsa. Uuskaarlepyy on syntynyt isäni toimesta. Käytelkää varovaisesti Vaasahuoneen henkipalvelioita!… Onko kreivillä tänään jotakin ilmoitettavaa?"

"Ruben Zevin asiamies on tullut Tukholmaan tekemään sopimuksia tuosta uudesta lainasta. Maunu kreivi ja valtiokansleri eivät tahdo hyväksyä hänen ehtojansa, vaan tahtovat ensin kuulla mitä teidän majesteettinne arvelee."

"Kutsukaa hänet tänne! Me tarvitsemme rahoja. Eikö ole kummallista, että rahatoimikammarimme lakkaamatta on tyhjä? Se on vain sen vuoksi, että nuo herrat ja kituluukarit hallituksessa lakkaamatta kitsastelevat lainaehtoja."

"Asiamies odottaa etuhuoneessa teidän majesteettinne käskyjä."

"Hyvä. Saattakaa hänet sisään!"

Pitkävartaloinen, juutalaisen pukuun puettu mies astui sisälle ja kumarsi syvään. Suuri, ruskea arpi oikeanpuolisessa ohimossa rumensi hänen muuten kauniita ja säännöllisiä kasvonpiirteitänsä. Hän oli tois-silmäinen, mutta terve oikeanpuolinen silmä katsahti ympärilleen niin älykkäästi ja tuttavasti, ikään kuin hän ei ensi kertaa olisi seisonut hänen majesteettinsa edessä. Kuningatar huomasi ohimossa olevan arven.

"Mikä nimesi?"

"Benjamin Zevi, teidän majesteettinne nöyrin palvelia."

"Tuntuu siltä, kuin olisin nähnyt sinun ennen jossakin."

"Minulla eli kymmenen vuotta sitten kunnia tuoda teidän majesteetillenne ilmoituksen Breitenfeldin toisesta tappelusta ja silloin minua nimitettiin Urban Niemandiksi."

"Oikein. Urban Niemand. Minä näen, että olet satulassa kasvanut kaksi päänmittaa lisää. Mutta silloin olit kersanttina minun palveluksessani ja olit urhoollisuuttasi osottanut kenraalimajuri Slangen rinnalla. Sinä käytit itseäsi rohkeasti linnanpalossa ja minä tahdoin korottaa sinua upseeriksi, mutta sinä pakenit kuten houkkio minun luotani ja Tukholmasta."

"Olin sokea palon jälkeen ja minun täytyi lähteä silmälääkärin luo Espaniaan. Erokirjani on sotamarsalkka Torstenson allekirjoittanut."

"Muistaakseni sinä hyvin kevytmielisesti menit lutherilaisesta opista katolilaiseen. Ja nyt kaiketi olet juutalainen."

"Äitini oli juutalainen, iso-isäni Ruben Zevi, on juutalainen."

"En tahdo sanoa siitä mitään: kaikki uskon-opit ovat yhtä hyviä, kuin vain vakuutuksensa mukaan tekee. Tunnetko nyt isäsi?"

"Isäni oli sotamarsalkka kreivi Götz."

"Vai niin. Sinä siis tiedät sen?… Varokaa itseänne, kreivi Tott; te näette, että myöskin kreivit saattavat tulla Moseksen oppilaiksi!"

"Teidän majesteettinne saattaa olla huoleti minun kääntymisestäni", vastasi kreivi väkinäisesti hymyillen. "Saatan hätätilassa maksaa 50 prosentin koron, mutta minä en koskaan aio alentaa itseäni kiskomaan sitä ulos Moseksen lain mukaan."

"Ja minä", virkkoi nuori juutalainen kiivaasti, "olen kerran alentanut itseäni niin, ett'en ole vastannut lyöntiin, jonka sain kreivin ratsuruoskasta, siihen aikaan, jolloin kreivi vielä oli ylpeä poika. Mutta nyt kun kreivi kantaa miekkaa, saattaisi tapahtua, että muistan vanhoja velkoja."

Kuningatar pyrskähti nauruun.

"Mitä, kreivi Tott, olitteko te noin aikaisin jo tuollainen parantumaton tappelia? Eipä kummakaan, että ehtimiseen joudutte kaksintaisteluihin. Mutta minä en salli mitään vanhaa vihaa! Muistakaa, Zevi, missä olette, ja Tott myöskin, että Zevi on teidän vertaisenne. Hän lukee vähintäin sadan tuhannen kuoleman sukunsa ansioksi. Aake herra on tuskin muutamia tuhansia puolalaisia ratsastanut kumoon."

"En muista, että olisin lainannut rahoja herra Zeviltä", vastasi kreivi ylpeästi.

"Ei rahoja, mutta hevosen, jota kreivi ei osannut ohjata. Minä olin Aake herran ratsupalvelia, kun pieni kreivi ratsasti keppihevosta."

"Nyt on kylliksi, hyvät herrani", sanoi kuningatar arvokkaasti katsellen heitä. "Käykäämme asiaan kiinni. Pankkiiri Zevi lainaa Ruotsin kruunulle yhden miljoonan hopea taalaria, mitä takuuta hän siitä vaatii?"

"Göteporin tullit", vastasi juutalainen.

"Ja korko?"

"Korko riippuu siitä, tuleeko sota vai rauha. Minun esimieheni maksaa 90 sadasta ja vaatii rauhan aikana 10 prosenttia. Nämät ovat helppoja ehtoja. Ruotsi ja sen suuri kuningatar saavat edullisemmilla ehdoilla kuin mikään muu Euroopan maakunta, Alankomaita lukuun ottamatta."

Kristiina hymyili. Tuo entinen pieni ratsastaja, joka hänen puolestaan olisi vaikka valkeaan mennyt, oli nyt oppinut toisellaisia ratsastustemppuja.

"Jättäkää minulle ehdot kirjallisesti", sanoi kuningatar, "minä tahdon valtakunnan rahastonhoitajan kanssa niitä tuumia."

Benjamin Zevi kurkotti hänelle paperin ja kumarsi, mennäksensä pois, mutta sai käskyn viipyä.

"Au revoir, kreivi Tott", sanoi kuningatar; "te seuraatte minua tunnin päästä kävelylleni."

Hän oli nyt yksin tämän juutalaisen kanssa, joka kerran olisi voinut tulla täydelliseksi suosikiksi, jos hän paremmin olisi käsittänyt onnensa. Kuningattaren edessä oli tuo hänen aamulla saama kirjeensä.

"Zevi, sinä tunnet isäsi, en minä onnittele sinua tuon tuttavuuden takia. Miksi tulit Zeviksi etkä Götziksi?"

"Götz palvelee. Zevi käskee."

"Minä ymmärrän. Zevi imee tyhjiin Ruotsin ja muut saaliit. Sinä tunsit kuitenkin paremman elämänmaalin, kun sait tuon arven."

Nuori asiamies kumarsi ääneti.

"Muistaakseni sinulla oli sisar?"

"Oli. Teidän majesteettinne osotti hänelle paljon armoa!"

"Hän elää vielä?"

"Elää."

"Missä?"

"Konstantinopolissa. Hän seurasi minua sinne eräälle matkalle ja teljettiin vasten tahtoansa seraljiin nykyään hallitsevan sulttaanin ensimmäisenä puolisona."

"Mitä? Sulttaani Muhamedinko? Mutta hän ei nyt saata olla muuta kuin 12-vuotias."

"Hän oli seitsemänvuotias, kun suurvisiiri valitsi sisareni hänen tulevaksi puolisokseen, jotta sulttaanin äiti Validé tulisi syrjäytetyksi hallituksesta. Se oli valtiojuoni. Hagar pitää sulttaania hoidossaan ja hallitsee hänen nimessään."

"Mutta sehän on vaarallinen romaani! Palatsivallankumoukset kuuluvat asiaan Konstantinopolissa, ja joka kerta kuristetaan sulttaani tahi sulttaanitar. Sisaresi henki riippuu joka yö silkkinuorassa."

"Teidän majesteettinne on aivan oikeassa. Hagarin on kohta viisi vuotta onnistunut pysyä vallanhoitajana, koska hän on ollut kyllin viisas tasaamaan valtaansa vielä viisaamman suurvisiirin kanssa. Sulttaani ja janitschaarit ovat hänelle uskolliset."

"Suurvisiiri? Mutta sehän on kuten täällä; hän kopioitsee Ruotsia… Hallitseeko hän todellakin tuota barbarilaista, verenjanoista kansaa? Hän tunnustaa siis profeetan oppia?"

"Eipä hän muuta saata."

"Se on tosi se, en sitä ihmettele. Uskon-oppi kuin uskon-oppi. Mutta kun on niin oppinut kuin hän, ja menee hallitsemaan barbarilaisia!"

"Teidän majesteettinne on maailmalle osottanut, että saattaa olla oppinut ja sentään hallita viisaasti."

"Vai niin. Ruotsalaiset ovat jotenkin raakoja, mutta turkkilaisia he eivät sentään ole. Täällä saattaa keskustella toisen tahi toisen kanssa; saattaa ulkoa tuoda sitä tietoa ja sitä sivistystä, jota ei lähempänä ole saatavissa. Mutta elää seraljissa, jossa on pelkkiä nukkeja ja kansan joukossa, jotka ovat susia!"

"Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne! Sisareni kokoo ympärilleen itämaan viisaat, ja he opettavat hänelle tietoja, jotka Euroopalle ovat tuntemattomia."

"Minä tiedän. Opettavat kädestä ennustamaan."

"Enemmän kuin sitä. Tietäjien ikivanha viisaus on joutunut arapialaisille. Sisareni viettää monta yötä tähtikammiossaan dervischin, Hussein Ben Alin kanssa, joka on kuolevista viisain. Hän selittää Hagarille tähtien kulun, menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Hänen edessään on tähtitaivas kuten avoin kirja."

"Oletko kirjevaihdossa sisaresi kanssa?"

"Olen. Kirjekyyhkyset viestit vievät."

"Ja hän kirjoittaa sinulle tähdistä?"

"Toisinaan. Hän on nyt neljän kuukauden aikana työskennellyt ottaaksensa selkoa vaikeasta laskusta, eräästä salaisuudesta, jota hän tutkii vanhojen kaldealaisten osotusten mukaan. Nimittäin ennustuspeiliä, joka kuvaa kristittyjen ajanluvun mukaan 1626 vuoden joulukuun 8 päivän keskiyön tunteja."

"Ja hän on löytänyt, mitä on etsinyt?"

"Kun Regensburgista lähdin, ei hän vielä ollut löytänyt."

"Pardieu, hän avaa kaikki, mitä lukon takana on. Tämä on kuten raamatussa sanotaan: Kun etsii, mitä löytää tahtoo, niin löytää mitä etsii. Uskotko sinä tähtiä?"

"Kentiesi, en tiedä. Hagar tietää. Halukkaimmin minä uskon, että kaksi kertaa kaksi on neljä."

"Se on järkevää kerrassaan. Hyvästi. Minä tuumaan asiaamme valtionrahastonhoitajan kanssa."

Kristiina jäi yksin ja koetti yhä saada selkoa tuosta keltaiselle silkille painetusta kirjoituksesta, joka oli somasti latinaisilla kirjaimilla ja kullatuilla alkukirjaimilla kirjoitettua. Sen sisällys suomeksi käännettynä oli ajan kirjoitustavan mukaan seuraava:

"Hagar Sulttaani, Profeetan valittu, lähettää Kristiinalle, Ruotsin, Götan ja Wendein kuningattarelle tervehdyksensä Jumalan kaikkivaltiaan kanssa.

Sinä et ole katsonut minun ansaitsevan vastausta kirjoitukseeni Moharrem-kuun 12 p:ltä vuonna 1060. Minä en tätä pidä minään epä-ystävyyden osotteena, vaan ennemmin osotteena siitä, että olet tietämätön Jumalan sallimuksista. Tiedä nyt siis, että Allah on suvainnut Profeettansa kautta korottaa minua, ei syntyperän kautta eikä perinnön kautta, mutta iankaikkisten, ennakolta määrättyjen lakiensa kautta. Tiedä, että, kun kaliifin puoliso tarjoo Ruotsin kuningattarelle ystävyytensä, tekee hän sen niiden muistojen takia, kuin hänellä on menneistä päivistä sekä sen tiedon takia, kuin hänellä on sinun kuningattaren arvoisista, jalomielisistä ajatuksistasi.

Olen tutkinut taivaan merkkiä, joihin kaikkivaltias on kirjoittanut sinun ja minun kohtalot aina syntymästämme asti. Olen havainnut kaikki todistetuksi, mitä tähän asti tapahtunut on, mutta en tahdo salata, että meitä vastustaa ruhtinas Saturnus, joka ei hyvin tahdo sopia kiertotähtien kuninkaan kanssa. Siis tahdon täten sinulle muistiisi johdattaa, että mainittu ruhtinas, joka meidän parastamme vastustaa, on tulevan vuoden alusta 1064 Hedschrasta, eli teidän ajanlaskunne mukaan 1654:n alusta, tuleva suureen valtaan ja voimaan, varsinkin vuoden keskipaikoilla, jolloin hän varmaankaan ei ole vahinkoja virittämättä niille, jotka ruhtinaan Jupiterin turvissa ovat. Ja huomattava on, että ellei ruhtinas Mars, joka tavallisesti on Saturnuksen tukena, olisi tähän aikaan etäällä taivaalla, ja aamutähti, joka Jupiterin ystävä on, olisi meitä lähempänä, niin ei yhtäkään henkeä siihen aikaan perikatoon joutumatta jäisi. Nyt on syytä toivoa, että jos kohta suuria muutoksia on odotettavissa, niin ei kuitenkaan mitään tapahdu, joka kuolemaksi olisi. Tämän olen sinulle sanoa tahtonut, jotta et laiminlöisi uskollisten rukouksia vaan rukoilisit kolme kertaa päivässä, kasvot auringon nousuun päin, sekä kääntyisit kristittyjen Jumalan puoleen, joka myöskin on Profeetan Jumala, jotta hän sinua turvaisi paremmin, kuin tähdet sitä tehdä voivat. Jumalan haltuun. Annettu meidän asuinpaikassamme Stambul Saraissa Redschebin kuun 28 päivänä vuonna tuhat kuusikymmentäkolme Hedschran jälkeen ja Kalifin hallituksen viidentenä.

Hagar Sulttaan."

Kristiina mietti. Taaskin se oli kammaripiika, joka rohkeni puhutella kuningatarta vertaisenaan, mutta hänen takanaan seisoi yön salamielinen tähti, joka sai tuon loukatun hallitsiattaren empimään. Joko — tahi? Joko taipua tuntemattoman vallan voimasta, joka tahtoi hallita vapaata henkeä, taikka pysyä omana itsenään. Vaali ei olisi ollut vaikea ellei tuo tuntematon voima olisi saanut liittolaisia aamun unelmista sekä kapinoitsevan sydämmen tunteista. Kummallisia aaltoja nousi ja laskeutui kuningattaren rinnassa. Hän, jolle kaikki oli niin selvää, miksikä tämä oli hänelle noin epäselvää? Niin pohjattomia syvyyksiä, niin uskalias uimari ja kuitenkin noin äkkiarvaamatta pohjan puutteessa!

Sinertävällä valtamerellä ajelehtii paljon juuretonta hauraa. Lintu, lennosta väsyneenä, näkee tuon hauran ja luulee siinä saavansa lepopaikan! Kristiinan katse lankesi kalliille norsunluusta ja hopeasta kyhätylle lippaalle minkä hänelle oli lähettänyt eräs, jota ei saanut mainita. Hän aukasi lippaan, otti sieltä tuoksuvista ambrahelmistä tehdyn rukousnauhan, katseli hymyillen helminauhaa ja tallensi sen laatikkoon. Eikö tuo lipas ollut kuninkaallinen ystävän lahja, sopiva lähetettäväksi Hagar Sulttaanille? Epäilemättä. Mutta sen tulisi saada sopiva sisällys. Kristiina hymyili; hänen oli pistänyt päähänsä jotakin. Hän huusi Rosettea. Rosette tuli.

"Tuo minulle vanhat kenkäni, jotka entisviikolla jo hylkäsin!"

Kammarineito toi ihmetellen nuo puolikuluneet kengät, kuningattaren käyttämät, joka ei paljoakaan puvustaan väliä pitänyt. Kengät sidottiin vahvalla silkkinuoralla ja pantiin tuohon kalliiseen lippaaseen ilman mitään kirjallista selitystä. Osote, Hagar Sulttaan, Stambul Sarai, kirjoitettiin kääreen päälle ja siihen tuli varmimmaksi vakuudeksi myöskin liittää turkkilainen päällekirjoitus ja lähettää se sulttaanin tataarilaisen kanssa, jotta se perille tulisi. Itämaisen kuvannollisen kielen mukaan ei tuota pitäisi olla vaikea selittää:

"Ellet käytä näitä kenkiä lähteäksesi pikaisesti pakoon, niin et vältä silkkinuoraa."

20. Suuri käsky.

Hän etsi pohjaa.

Oli halkeama Ruotsin peruspohjissa, sekä sisällisissä että ulkonaisissa. Se leveni yhä enemmän; se erotti kansan ja hallituksen. Jos Ruotsin historia on sen kuninkaitten historia, niin tuo se historia esiin monta aukkoa. Kristiina kuningatar oli käynyt vieraaksi sille kansalle, jonka kanssa hän hallituksensa alussa näytti olevan ikään kuin yksi sielu ja yksi mieli.

Hän käsitti sen aivan hyvin. Eräs hänen aikuisensa kirjoittaa toukokuussa 1653: "Hänen majesteettinsa näyttää hyvin alakuloiselta ja näyttäytyy ani harvoin julkisesti, vaan seurustelee ainoastaan muutamien harvojen kanssa." Tämä jalo-aatteinen, selvänäköinen, rikaslahjainen henki, joka näytti olevan kutsuttu valaisemaan ja lämmittämään aikakauttansa, oli haudannut itsensä luostarikoppeloon, sulkenut itsensä omien ahtaitten muuriensa taakse ja kadottanut pohjansa. Jokainen henki, joka itseänsä kuluttaa, on ihmiskunnalta hukkaan mennyt. Jota yksinäisemmäksi Kristiina tunsi sisällisen ihmisensä, sitä enemmän hän etsi täytettä itsellensä muista, etsi, kuten ennen, sillä ehdolla, että itse olisi kaikki, ja etsi turhaan. Silloin tuli jotakin muuta.

Syksypuolella 1653 muutti kuningatar hovineen ja vieraitten lähettiläisten muassa Upsalaan. Rutto oli Tukholmassa, se oli alkanut Södermalmissa ja sieltä levinnyt kaupunkiin. Ensin alussa asetettiin vahdit ruton tartuttamien talojen eteen. Pian tuli niitä liika monta; piirrettiin suuri punainen risti portin päälle. Arkkipiispa Lenseus istui sisään suljettuna tuollaisessa pannaan julistetussa talossa, jossa eräs palvelustyttö oli sairastunut, ja kuningatar kielsi häntä palajamasta Upsalaan takaisin.

Adventtisunnuntaina saarnasi korkeasti kunnioitettu vieras, Strängnäsin piispa Johannes Mathiaksenpoika Upsalan tuomiokirkossa. Kuningatar hovineen oli jumalanpalveluksessa. Oli pitkiä aikoja siitä, kuin hän julkisesti oli näyttäytynyt hartaudenharjoituksissa. Juorutteliat tiesivät kertoa jumalanpalveluksista Tukholman linnankappelissa, jotka eivät suinkaan olleet hartaita, sillä kuningattaren virsikirja oli ollut ylen alasin hänen edessään, ja kuningatar oli saarnan aikana lukenut pakanallista latinalaista kirjaa. Kentiesi tahtoi hän nyt sitä paremmin osottaa myötätuntoisuuttaan oikeaa evankelista oppia kohtaan. Hän meni julkisesti Herran ehtoolliselle, yksin ja ensiksi alttarikehän luo. Hänen jälkeensä seurasi muu hoviväki toiselle liinalle ja heidän jälkeensä seurakunnan muut jäsenet. Ei ollut mitään moitittavaa kuningattaren hartaudessa; hän käytti itsensä arvokkaasti ja kuunteli saarnaa tarkasti. Kaikki hurskaat kristityt tunsivat mielensä vahvistuneeksi, ja itse tuo ankara pastori, Tukholman pääpappi Emporagrius, joka toimitti alttaripalveluksen, ilmoitti mieltymyksensä siitä, että hänen ahkerat varotuksensa, jotka olivat tuottaneet hänelle paljon epäsuosiota, näyttivät Jumalan avulla johdattaneen harhaan talutetun kuningattaren sydämmen kiitettävään huolenpitoon sielunsa autuudesta.

Seuraavana päivänä oli piispa kutsuttu päivällisille linnaan. Hän sai entisen tuttavallisen paikkansa kuningattaren oikealla puolella. Hovimenot, jotka olivat käyneet kovin ranskalaisiksi viimeisinä vuosina, näyttivät tällä kertaa olevan olemassa prelaatin kunnioittamista varten. Hänelläpä tänään oli, monesta vuodesta taakse päin, onni nauttia kuningattaren luottamusta. Portailla jo oli introduktöri Lind ottanut vastaan piispan ja saattanut hänet rivissä seisovien 40 kultanauhustetun kammaripalvelian sivutse. Ylimmäinen kammariherra Jaakko De la Gardie oli ollut häntä vastassa. Ylikammariherra Kustaa Aadam Banér oli saattanut hänet kuningattaren luo ja ylikammariherra Kustaa Oxenstjerna oli osottanut hänelle istumapaikan. Hovimarsalkka Taube suvaitsi omassa persoonassaan valvoa ruoan tarjoamista sekä piispalle että kuningattarelle. Ruokalajeja oli kahdeksan, muun muassa kanariapaistia ja klaretia eli kasvihöysteillä maustettua viiniä, tätä tarjottiin kaikille muille paitsi itse kuningattarelle. Hovisoittokunnan mainio, myöskin ulkomaalaisten ihailema musiiki, jossa oli kahdeksan viulua, bassoviulujen kanssa, sekä huiluja ja sittroja, soitti koko aterian ajan.

Tuo hyvä piispa tuli sydämmen hurskaudessaan aivan liikutetuksi noin suuresta kohteliaisuudesta. Hän ei saattanut ymmärtää muuta, kuin että majesteetti oli hänen persoonassaan tahtonut kunnioittaa kirkkoa. Hän ei tietänyt sitä, joka olisi häirinnyt hänen ruokarauhaansa, ja yhtä vähän sitä kukaan muukaan tiesi, että Kristiina oli valinnut tämän tilaisuuden kunnioittaaksensa viimeisen kerran vanhaa opettajaansa.

Ateria alkoi kello 12 ja kesti lähes neljään iltapäivällä. Yksinkertaisempi hovitapa vahvoine ruokalajineen oli jo neljä tahi viisi vuotta koettanut jäljentää sekä ruoissa että kursailemisissa ranskalaista hovia. Päivällissoitto oli kokonaan muoti- ja kunnia-asia. Tuo vilkas, tuskin ollenkaan musiikia harrastava Kristiina, ei kärsinyt mitään melua, joka hänen puhettaan häiritsi, ja läksi oitis ruoan jälkeen syrjähuoneeseen saadaksensa häiritsemättä jutella. Häntä seurasi piispa, pastori Emporagrius, Espanialainen lähettiläs Pimentelli ja kreivi Tott, joka tätä nykyä oli kaikkialla, missä hänen tuli olla sekä missä hänen ei tullut olla. Missä siis oli Maunu kreivi? Hänen loistava tähtensä, joka jo jonkun ajan oli ollut laskemassa, oli muutamia päiviä tätä ennen kokonaan pimentynyt kuninkaalliseen epäsuosioon. Nyt piiloitti hän Ekolsundissa langennutta suuruuttansa Ruotsin kummastukseksi ja kadehtiain voitonriemuksi.

"Täällä, arvoisat isät", sanoi Kristiina osottaen Pimentelliä ja iloisuudella, joka ei oikein soveltunut kirkon vakavuuteen, "tässä on paras tilaisuus kääntää harhailevaa lammasta ja samalla suurta laumaa meidän oikeaan evankeliseen oppiimme. Olen koettanut kaikkia saadakseni meidän espanialaista vierastamme luopumaan paavista, mutta hän on auttamaton; hän ei huoli järkeänsä käyttää. Tarvitaan kaksi niin perinpohjin oppinutta ja uutteraa kirkonisää, kuin teidän arvoisuutenne ovat, jos voidaan pelastaa noin kadotettua neitsy Marian palveliaa."

Nuo molemmat papit katselivat toisiaan; leikinlasku oli heistä sopimatonta, ja mikä pahempi, he pelkäsivät siinä jotakin ansaa, sillä tuo ankarasti puhdas-uskoinen Emporagrius oli kiistassa liiaksi evankelisen Strängnäsin piispan kanssa, kiistassa, joka sittemmin kävi niin ankaraksi, että Johannes Mathiaksenpoika pantiin viralta pois ja Emporagrius määrättiin piispaksi hänen sijaansa. Tohtori Johannes silitteli hämillään ollen kauhtanansa poimuja; Emporagrius ryhtyi rohkeamielisesti puheeseen ja vastasi:

"Kun teidän majesteettinne vaatii meitä, Jumalan valtakunnan halpoja palvelioita todistamaan uskoamme, niin emme sitä tekemättä jätä; mutta muukalaisen ja vieraan omaatuntoa tuomitsemaan emme ole oikeutetut."

"Teidän korkean majesteettinne läsnä-ollessa", lisäsi tohtori Johannes, "on meille kylliksi siinä, että muukalainen tunnustaa saman Herran, kun teidän majesteettinne eilen tunnusti kaiken kansan nähden."

"Älkää paheksiko, arvoisat isät", jatkoi kuningatar, nyt toista pilliä puhaltaen, "että halusta tahdoin kuulla miten kirkkomme teidän kaunopuheliaisuutenne kautta tulisi voitolle! Senor Pimentelli ei pitkälle pääsne teidän oppinne rinnalla, mutta jos saan päättää hänen maalliseen viisauteensa katsoen, niin on hän sen arvoinen, että hänelle sopii selittää sitä oppia, jota hän näihin asti on rippi-isänsä sanojen mukaan vannonut. Taikka mikä on ajatuksenne, senor?"

"Jos teidän majesteettinne suvaitsee kysyä minulta, niin tahdon alammaisesti ilmoittaa ajatukseni, että nämät minun maalaiseni kaikkien uskon-oppien edessä saavat armoa", vastasi Pimentelli kekseliäästi, osottaen hillottuja espanialaisia fiikunoita, joita jälkiruokana kannettiin ympäri, aterian perästä.

"Olen samaa mieltä", virkkoi tuo vastauksissaan yhtä älykäs Emporagrius, "vaikka en tiedä, tunteeko hänen jaloutensa raamatun hengellistä vertausta fiikunapuusta. Kun se tulee lehdelle, tiedämme että kesä on tulossa. Silloin kaikki harha-opit ovat kuten entisten talvien sulaneet hanget, ja Jumalan sana, joka nyt on pimeyden peitossa pitää silloin oleman maailman valkeutena."

"Silloin pitää oleman yksi lammashuone ja yksi paimen", lisäsi kuningatar. "Teidän tulee tietää, senor Pimentelli, teidän, joka paavia uskotte, että minä olen Ruotsin kirkon paavi; cum grano salis tietysti, ja nämät arvoisat isät ovat minun kardinaalejani. Jätän teidät nyt hänen ylevyytensä, pastori primaariuksen hengellisen huolenpidon haltuun ja tahdon vähän tehdä tunnustuksiani Strängnäsin kardinaalillemme."

Hän lähti syrjäkammioon piispa Johanneksen seuraamana. Oli jotakin hänen sydämmessään, joka kuohahti yli partaittensa ja tahtoi esiin, mutta ei löytänyt sanoja, hänen kevytmielinen äänensä oli käynyt vakavaksi, hänen eloisa katseensa oli käynyt niin miettiväksi, että saattoi aavistaa sen takana syntymättömän kyyneleen piilevän. Hän oli kaunis tällä hetkellä; hän oli paras omasta itsestään, hän oli se Kristiina, jonka maailma harvoin näki, ja jota hän itse ei käsittänyt.

"Muistatteko", sanoi hän, "kerran, 11 vuotta taakse päin, kun kysyin teiltä neuvoa eräässä sydämmen asiassa? Olin silloin 16 vuotias; minusta näyttää, kuin sata vuotta olisi siitä kulunut. Tunnustin teille erään lupauksen…"

"Niin, minä sen hyvin muistan", vastasi piispa huo'aten.

"Te neuvoitte minua vahvistamaan nuorena, niitä lapsena olin luvannut. Ehkäpä olisin tehnyt oikein, kun olisin neuvoanne seurannut."

"Rakkahin röökinä, vielä ei se ole myöhäistä!"

"Aivan, aivan liika myöhäistä! Mitä kerran sanoo, siinä tulee pysyä, se oli kuningas Kustaan sanantapa. Mutta älkäämme enään siitä puhuko. Se on jotakin muuta, josta nyt tahdon kanssanne puhua. Jos seisoisitte aivan yksin korkean vuoren huipulla ja näkisitte allanne maan kaikkine aarteineen ja ne olisivat kaikki teidän, mutta te seisoisitte siinä yksin, ilman ainoatakaan todellista ystävätä, ilman ketään, jonka rintaa vasten te voisitte painaa kivistävää päätänne niin täydellisellä luottamuksella, että voisitte sille ystävälle sanoa: Sinä olet minun! — mitä silloin tekisitte? Aivan yksin ette voisi tuolla korkeudessa seisoa; mutta syöksähtäisittekö alas sieltä tahi astuisitteko ehjänä maahan?"

"Jumala varjelkoon, rakas röökinä! En syöksähtäisi alas vuorelta enkä astuskelisi sieltä maahan, jos kerran olisin tullut asetetuksi seisomaan tuonne ylhäälle. Minä levittäisin sylini laaksossa oleville ihmisille ja sanoisin heille: Tulkaatte tänne minun luokseni, kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut; minä tahdon virvoittaa teitä! Ja kun olisin saanut yhden, jolle saatan sanoa: sinä olet minun! lisäisin minä siihen, mitä oikeastaan siihen kuuluu, nimittäin: minä olen sinun!"

"Niin, sillä tapaa vanha laulu kertoo: sinä minun ja minä sinun; mutta se viisaasti kyllä lisää: 'leikin kestäessä.' Ei ole mitään leikkiä, arvoisa isä, seisoa tuolla vuorella. Ei saata antaa itseänsä tyhjälle ilmalle. Antakaa minulle pohja, jossa saatan säilyttää oman itseni!"

"Ei löydy sellaista pohjaa, armollinen röökinä. Itse on juureton puu. Itse kieltäytyy itsestänsä. Kuinka saattaisi luotu olento, joka lukemattomilla langoilla on Luojaansa ja luomakuntaan sidottu, olla kylläksi omalle itsellensä? Riistäköön langat poikki se joka voi; ei kukaan voi, ja Itsen pitää vuotaman verensä tyhjiin, jos hän on ihminen, tahi joutuman epäilykseen, jos hän on paholainen. Ei löydy toista Itseä, kuin Hän, joka on kaikki kaikessa. Mutta koska me olemme luomakuntaan sidotut, täytyy meidän sen kanssa olla elämän-yhteydessä. Ilman rakkautta olemme kuolleita oksia elämän puussa."

"Olen nähnyt unta, että eräs tähti tuon minulle sanoi. Niin, arvoisa isä, minä käsitän, että meidän tulee rakastaa kaikkea suurta ja ylevää, sitä, mikä jalostuttaa ajatuksemme ja valaisee järkemme sekä lakkaamatta kehottaa meitä hyveisiin. Se on minun rakkauteni, ja se ulottuu kaikkiin. Miksikä sitä pisaroittain rupeaisin jakamaan? Jos rakkaus joutuu persoonallisuuden nieltäväksi, kadottaa se sillä ihmiskunnan. Jos se työskentelee pienissä asioissa, jos se tyytyy keittämään lämpöistä ruokaa kerjäläiselle tahi levittämään viittaa lellitellyn lempilapsen päälle, mitenkä hän sitten saattaisi säilyttää maailman yli ulottuvan katseensa? Kyllä tiedän, että pienillä töilläkin on merkityksensä ja ansionsa useitten ihmisten mielestä, jotka niissä ovat elementissään; mutta viisaudella lahjoitetut ja kuningattaret eivät saa tuhlata pois itseänsä äyreihin; niitten täytyy hallita miljooneja, jolleivät tahdo heidän painonsa alle haudatuksi tulla."

"Enkö sitä arvannut, että armollinen röökinä ottaisi kaikki niin tavattoman suurelta kannalta? Ja se on todellakin kiitettävää häneltä, joka on kutsuttu noin korkeaan virkaan. Mutta siinä on yksi mutka. Jos olemme ylhäisiä taikka alhaisia, niin emme ole mitään ruumiittomia ajatuksia, vaan päin vastoin viallisia ihmisiä, kokoon kyhättyjä pienistä, huikentelevaisen sydämmen tunteista. Koska meidän rakkautemme ei ole Jumalan rakkaus, joka kaikkialle ulottuu, tulee meidän palvella Jumalaa sekä suurissa että pienissä asioissa, jokainen asemassaan; sillä jollemme sitä tee, on meidän rakkautemme yhtä kuollut kun meidän uskomme ilman töitä on kuollut. Ei minun tarvitse toistaa Mestarimme sanoja lain summasta, mutta suvaitkaa muistaa, että hän pesi oppilaittensa jalat!"

"Vertauskuvia! Sitä tekee paavikin, Ranskan ja Espanian kuninkaat Tahdotteko, että minä pesen piikojeni jalat?"

"Se ei mitään hyödytä, että paavit ja kuninkaat palvelevat lähimmäistänsä ylpeällä sydämmellä, jotta ihmiset heitä kiittäisivät. Jumala katsoo sydämmeen. Pysykää lujasti nöyryydessä, armollinen röökinä, ja palvelkaa Jesuksen Kristuksen rakkaudessa! Meille täytyy joka ihmisen olla ihmiskunta! Me emme saata palvella kokonaisuutta, palvelematta sitä osissaan. Kuningattaren kuva ja nimi ovat kaikissa pienissä rahoissa."

"Kyllin on jo puhuttu tästä, arvoisa isä. Minä näen hyvin, että seison yksin vuorella; sen vuoksi astun alas. Minulla on palvelioita kyllin; tahdon kerran saada suoria ystäviä. Minulla on kyllin velvollisuuksia, tahdon kerran olla vapaa. Vanha opettajani on ollut ensimmäinen ystäväni, hänen pitää myöskin olla viimeinen. Mutta hän on kirkon mies. Minä pyydän, että hän antaa minulle suuren käskyn, ja hän antaa minulle tuhannen pientä. Mitä pitää minun uskoa kirkosta, joka lähettää minun piikojen töihin?"

"Rakkahin röökinä…"

"Älkää enään puhuko mitään! Kirkko on puustavin orja ja ajatuksen tyranni. Kirkko ja minä, me emme mahdu saman katon alle. Mutta te, rakas isä, mahdutte minun sydämmeeni niin kauan kuin elän. Katsokaa, minulla on kuitenkin yksi vuorella; muistakaa minua laaksossa! Nyt on jo myöhäinen, ilta tulee, voikaa hyvin! Ja jos joskus kuulette, että olen poikennut opistanne, niin muistakaa, ett'en opetuksiinne milloinkaan ole sekoittanut opettajaa!"

Näissä viimeisissä sanoissa oli jotakin uhkaavaa, joka jätti okaan tuon hurskaan piispan sieluun. Mitä tahtoi hän? Mitä tarkoitti hän? Ei, hän ei ymmärtänyt tuota suurta rakkauden käskyä; hän piti sitä ajatuskysymyksenä eikä elinvoimana. Ja Tohtori Johannes päätti ensi tilaisuudessa jälleen ottaa esille tämän, kokonaisen elämän katsantotavan perus-aineen.

Vieraat hajosivat pois ja kuningatar jäi yksin Pimentellin kanssa vanhaan Upsalalinnaan. Kun hän meni pois, oli kellonviisari ehtinyt jo puoli-yön aikaa edemmäksi. Kaksi unista kammarineitoa vietti aikaansa dominopelillä kuningattaren makuuhuoneen edessä olevassa kammarissa. Toinen heistä nousi ja laski korvansa avaimenreikään.

"Siellä on taas joku sisällä röökinän luona", kuiskasi hän.

"Se on Rosette, joka riisuu kuningattaren yltä", sanoi toinen.

"Ei, se on miehen ääni. Hän puhuu pikaa ja innokkaasti. Ole vaiti… ei, minä en saata kuulla ainoatakaan ääntä."

"Rosette on vienyt jonkun sisään takaportaita myöten. Täällä on kuten Tukholmassa… Tuntemattomia supattajia, joita ei kukaan näe, kulkee ulos ja sisälle röökinän luona yöllä. Juho Holm, joka nyt nimitetään Leijoncronaksi, vei niitä salavihkaa sisälle linnaan. Kaikki röökinälle laatuun käy. Mitä ihmiset sanoisivat, jos me sellaisia vierailuja vastaan ottaisimme? Älä seiso avaimenreijän luona, se saattaisi viedä sinulta pään."

"Minä näen jotakin mustaa…"

"Älä seiso siellä, Liisa! Sehän on hirveätä… sepä saattaisi olla itse paholainen!"

Nyt asetettiin tuoli avaimenreijän eteen. "En näe enään mitään…"

Sillä välin kun nuo salaiset yöllä kulkevat vieraat, jotka nyt jo kolmatta vuotta olivat kulkeneet, panivat neitosten uteliaisuuden kovalle koetukselle, oli kuningatar vastaan ottanut rauhalliseen makuuhuoneeseensa senor Pimentellin rippi-isän, munkki Guèmesin, jokseenkin vanhan jesuiitan, jonka ajellun päälaen ympärillä olevain harmaitten hiusten johonkin määrään olisi pitänyt hillitsemän panettelioita puhumasta tuosta sopimattomasta ajasta, ja vielä sopimattomammasta vastaan-ottohuoneesta.

Hän puhui kauniisti latinaa hiljaisella äänellä, mutta vilkkaasti ja kaunopuheliaasti. Hänen kunnianhimonansa oli saattaa edeltäkäviäinsä käännyttämistyö perille, nimittäin jesuiittain — Macedonin, Malinesin, Cassatin, von Frankenin — jotka olivat Ruotsiin hiipineet kaikenlaisissa valepuvuissa ja joista kuningatar itse oli kutsunut muutamia. Guèmes puhui palavalla innolla, miten romalaiskatolilaisella kirkolla oli suuret edut kaikkiin väärä-uskoisten harha-oppeihin katsoen; mitenkä se oli ainoa, joka tukevalla järjestyksellään ja tuhatvuotisen muinaisuutensa ja taipumattoman voimansa kautta, jolla se voitti omattunnot, saattoi selvyyttä ja sopua ajan sekaviin tuumiin. Se yksin oli Pietarin kallio, jota kuoleman valtakunnan portit eivät saattaisi voittaa. Ilman sitä ei löytyisi mitään onnea maailmassa eikä autuutta taivaassa. Protestanttisuus oli ainoastaan tämänpäiväinen intoisuus, joka jo huomenna olisi haihtuva. Katolilainen kirkko käsitti kaikkia aikoja ja kaikkia omia-tuntoja.

Kuuntelia osotti malttamattomuutta. Hän solmieli silmukoita ja solmuja punaiseen silkkinauhaan, kierteli nauhan sormensa ympäri ja antoi sen jälleen kiertyä sormesta pois, ilman että hän tuota ensinkään ajatteli. Hän tunsi nuo opit; niistä ei hän piitannut. Hän keskeytti puhujaa ja kysyi:

"Mitä tuo on: voittanut omat-tunnot?" Munkki Guèmes puhui tarpeellisella varovaisuudella kirkon virheettömyydestä, se kuin ei sallinut hairauksia sen kerran muodostetusta opista.

"Tutkitteko te sydämmiä? Panetteko te kahleihin vapaan tahdon?" huudahti kuningatar kiivaasti.

"Rippi käy aina synnin anteeksi antamuksen edellä", vastasi munkki hämmästyneenä tästä odottamattomasta kapinoitsemisesta.

"Jaa, minä tiedän. Te olette polttaneet Hussin, Savonarolan, Giordano Brunon, te olette rääkännyt Galileita, te saisitte jonakuna päivänä halun polttaa minunkin, ellen olisi palamaton. Jättäkäämme tuo, isä, me käsitämme toisemme. Ei ajatusta hallitseva valtanne minua peloita, se on tyhjää lorua; mutta sanokaa minulle: millä tavalla käsittää teidän kirkkonne kristillistä rakkautta?"

Guèmes puhui viehättävästi hyvien tekojen äärettömästä merkityksestä autuuden voittamisessa. Protestantit tyytyvät opin esittämiseen; katolilaiset sen käytäntöön sovelluttavat. Taaskin Kristiina näytti maltittomalta.

"Minä tunnen teidän hyvät työnne", jatkoi Kristiina. "Teidän paavinne Aleksander VI:nen työt ovat olleet esimerkkinä prelaateille ja ruhtinaille. Minä käsitän myöskin, että teidän rikkaat, jotka rakentavat kirkkoja ja luostareita, taikka antavat täysin kourin kultaa almuiksi, erittäinkin ovat oikeutetut saamaan iankaikkista autuutta. Mutta otaksukaa, että joku ylenkatsoo ulkokullattua hyväntekeväisyyttä, että joku tahtoo tehdä suuremmoista rakkauden työtä, että joku tahtoo suosia tieteitä ja taiteita, samati kuin etevimmät teidän paaveistanne ovat niitä suosineet, ja jättää loput hyvät työt pienen kansan tehtäväksi; hyväksyykö teidän kirkkonne senlaatuista rakkautta? Tuleeko sillä autuaaksi?"

"Tulee varmaankin, jos noin ylevä rakkaus lähtee kristillisestä mielestä ja muuten ottaa vaaria kirkon määräyksistä."

"Kiitän teitä. Siinä on kuitenkin jotakin; te ette luultavasti ole aivan tarkka ehdoillanne. Hätätilassahan sopii turvautua synninpäästöön?"

"Kirkko ei ole koskaan kieltänyt katuvaiselta syntiseltä synninpäästöä."

"Katuvaiselta? Hoh, niin; ken ei katuvainen olisi, jonka tarvitsee peittää syrjähtymisiänsä? Lyhyesti sanottuna, arvoisa isä, se mitä minä tahdon tietää, on, josko romalainen kirkko hyväksyy rakkauden käskyn sillä tavalla, kuin minä sen heille esittää tahdon: tulee rakastaa kaikkea suurta, ylevää, siveellistä, hyödyllistä, jollei joutuisikaan tekemään hyviä töitä pienissä kohdin."

"Teidän majesteettinne käsittää rakkauden korkeimman käskyn, kuten viisaudella lahjoitetun kuningattaren tulee. Tämän korkean suojeluksen varjossa versovat kaikki rakkauden pienimmät hedelmät ikään kuin itsestään."

"Siis, jos minä päätän kääntyä romalaiseen kirkkoon, niin luotan minä siihen, että minulla tulee olemaan kaikissa mielipiteissäni ja töissäni täydellinen vapaus, kun vain ulkonaisesti mukaunnun kirkon vaatimuksiin."

"Pyhä isämme Romassa tuntee kyllä teidän majesteettinne korkeat avut. Hän on teidän majesteettinne vapaaehtoisessa päätöksessä kiintyä ainoaan autuaaksi tekevään kirkkoon, näkevä varmimman vakuutuksen teidän majesteettinne vakaasta kääntymisestä ja jättävä teidän majesteetillenne täydellisen vapauden käyttää sekä rakkauden käskyä, että muita käskyjä teidän majesteettinne oman valaistun ja tosikristillisen vakuutuksen mukaan."

Kristiina hymyili.

"Ja tuota me nimitämme omantunnon pakoksi! Ottaa vaaria ulkonaisista tavoista ja uskoa mitä tahdomme, tehdä mitä tahdomme! Jumalani, mitä varten siis protestantit sotaa käyvät! Isäni oli liika suuri kuningas sotimaan pappien opetusten puolesta. Hän käytti miekkaansa ehkäistäksensä Itävallan ylivaltaa ja kun se oli tapahtunut, oli maali voitettu. Suokaa anteeksi, rakas isä, että minun täytyy hymyillä, kun ajattelen kaikkia noita dogmien sekoittamisia! Elää siveellisesti ja säästää ennakkoluuloja siinä, missä niitä ei voi juurineen hävittää; kas siinä ainoa uskon-oppi, jota järki voi hyväksyä."

"Pyhä neitsyt on lahjoittava teidän majesteetillenne täydellisen käsityksen kirkkomme totuuksista", vastasi munkki Guèmes, joka ei kokonaan voinut tukehuttaa katkerasti pettynyttä toivoansa noin ylhäisen uskonsa muuttajan uutteruuden suhteen, ainoan autuaaksi tekevän kirkon hyväksi.

"Toivon sitä", sanoi kuningatar ilomielisesti ja osottaen niin vähän hengellistä hartautta kuin suinkin. "Pyhä neitsyt on kyllä valaiseva niin epäpyhää neitsyä kuin minä olen, naimattoman suurista eduista ja monesta muusta, joka teidän kirkossanne minua miellyttää. Tulen teidän luoksenne, mutta en joutuakseni uusiin kahleisiin, vaan heittääkseni pois vanhat. Kirjoittakaa Macedolle, että olen päätökseni tehnyt. Saatatteko luottaa sanansaattajaan?"

"Minä lähetän veljeni, jolla on virka espanialaisessa lähetystössä."

"Mutta kuolemaksenne, ei mitään varomattomuutta! Menkää nyt levolle. Te olette rauhoittanut minua romalaisen kirkon suhteen, tiedän nyt, että se ei tunkeile minun mielipiteitäni häiritsemään; sitäpä juuri tahdoin tietää. Muistakaa, että jos minä osotan paaville ja teidän prelaateillenne tarpeellista kunnioitusta, vaadin minä vaihetukseksi täydellisen vapauden ajatuksilleni. Toivon teille hyvää yötä."

Munkki Guèmes katosi yhtä hiljaa, kuin hän tullutkin oli, mutta oli käynnistään saanut sen mielipiteen, että hänen voittonsa melkein oli tappion kaltainen. Siitä ei kuitenkaan saanut Romassa mitään puhua.

"Mitä me kapinoitsialla teemme?… Malttamusta! Kun meillä kerran on tuo rara avis häkissä, niin ei hän enään rapistele…"

Kristiina kuningatar oli kauan epäillen ajatellut tätä askeletta. Se oli nyt tehty. Hän tunsi itsensä levollisemmaksi. Mutta jokin epämääräinen hänen sydämmessään, jälkiloiste tähdestä, ajoi unen hänen silmistään. Hän tarvitsi keveämpää, iloisempaa vastapainoa kapinallisille ajatuksillensa. Hän avasi kirjan, jonka sisällys oli niin vähän teolooginen kuin mahdollista. Ja tämä keino auttoi mainiosti. Kun Rosette astui sisälle varpaillaan, oli isäinsä uskosta luopunut nukkunut lukiessaan Ovidiuksen Metamorfooseja.

21. Stamnul Sarai.

Noin itsekylläinen ja täytyy kuitenkin äkki-arvaamatta antautua kokonaan toisen haltuun.

Itätuuli puhalteli Persian yrttitarhoista, astuskeli siivet lerpallaan Armenian vuorten yli, otti lyhyen askeleen Bosporin poikki ja henkäsi vielä ruusutuoksua, kun se hiljaisella suhinalla laskeutui Stambulin palatseille. Täällä näytti se menevän levolle lauhkeana lokakuun iltana. Mitä vartenpa se olisi vaivannut itseänsä lähtemällä pitemmälle matkalle sumuista länttä kohden? Se etsi jotakuta, jota ei se löytänyt; se oli saanut tehtävän itämaisilta tähdiltä eikä voinut sitä toimittaa. Pimeän tullessa se vielä lähti retkeilemään tuon lumotun kaupungin ympäri, rakastui kuuvaloon, joka oli laskeutunut Kultaisen Sarven väräjäville laineille, haparoitsi Aja, Sofian harmaita muureja pitkin, suuteli seraljin portaita, kierieli kuten koira ja uinahti pois.

Hän, jota se etsi, istui seraljin sisimmäisessä, enimmän piilossa olevassa huoneessa. Vanhassa seraljissa asui kirjava joukko entisien sulttaanien puolisoita, ne jotka olivat jääneet upottamatta, kuristamatta ja naittamatta jollekin, jotta silläkin tavalla heistä päästäisiin. Siellä oli vielä jäljellä enemmän kuin sata entisiä kaunottaria, leskiä, jotka ennen muinoin olivat mahtavia olleet, olivat nyt lapsineen elätettävinä. Ne olivat ne, jotka sulttaaneille Osman IV:nnelle Mustafalle, Murad IV:nnelle ja Ibrahimille olivat synnyttäneet poikia tahi tyttäriä. Heitä, ja varsinkin Ibrahimin äsken mahtavia leskiä, jotka ambralta olivat tuoksuneet ja ruusuvedessä kylpeneet, ei valtiollisista syistä voitu surmata.

Komeassa uudessa seraljissa, joka muodosti kylkirakennuksen sulttaanin palatsiin, oli sitä vastoin hyvää tilaa, koska tuon 11:ta vuotisen padischan ei vielä tarvinnut ylläpitää haaremia. Hänellä oli kuitenkin puoliso, yksi ainoa, sulttaanitar arvoltaan ja oikeuksiltaan, hänen oma valitsemansa, muftin siunaama ja valtakunnan suurien hyväksymä, mutta tämä ei kuitenkaan vielä ollut chasseki, ei ollut vielä kaikkia, mitä puolison olla tulee. Ja kummallisinta tässä palatsissa, jossa lakkaamatta naiskavaluus, vallanhimo ja kateus juonitteli, oli se, että tuo ainoa ja liika aikainen puoliso, Hagar Sulttaan, oli sovinnossa jakanut uuden seraljin komeat asuinkerrat äiti-sulttaanittaren kanssa, Ibrahimin lesken, Tarchanin, joka oli venakko synnyltään, ja oli vallanperiän, nykyisen padischan äiti, sekä sen vuoksi korotettu kaikkia sulttaanittaria ylhäisemmäksi, kaliifi-äidin arvoon, eli validiksi. Tuo tuttavallinen sopuisuus kahden noin luonnollisen kilpailian välillä, oli noitten taika-uskoisten osmanilaisten mielestä käsittämätön, he siinä näkivät jonkunlaista lumousta. Hagar Sulttaania ympäröitsi tuntemattoman sukuperän ja suuren kulta-aarteen salaisuus. Hän ei ollut kuten nuo muut, ostettu orjatar, hän tuli, ei tietty miten eikä mistä, ja hallitsi ensimmäisestä esiintymisestään kaikkia. Sillä tavalla Ginnistaanin haltiat astuivat kuolevaisten luo. Suurvisiiri Kuprili oli ainoa, joka tiesi enemmän, mutta hän piti sen asian omana tietonaan.

Tuo hunnun ja haremin verhojen taakse piilotettu nainen vaikuttaa itämaan historiaan paljoa enemmän, kuin länsimaalainen saattaa aavistaakkaan. Orjatar, joka sulttaanittareksi ylenee, padischan sisaret ja tyttäret, paschojen kunnianhimoiset puolisot, kaikki he kehräävät lankansa valtakunnan näkyväisen johtajan ympäri. Se validé, joka oli hallinnut ennen Tarchania, oli valtioviisain ja innokkain nainen, mikä siihen asti oli osmanien joukossa esiintynyt. Hän oli ollut sulttaani Ahmedin puoliso, oli Murad IV:nnen ja Ibrahimin äiti, Muhamed IV:nnen iso-äiti, ja syntyisin kreikkalainen; Mahpeiker oli hänen nimensä ja hän oli satumaisen ihanuutensa takia nuoruudessaan saanut lisänimen Kösem, kuun-olento. Ylevämielisenä ja rohkeana, viisaana ja hyväätekeväisenä, mutta liian vallanhimoisena oli hän 33 vuotta, neljän sulttaanin aikana, ollut valtakunnan todellisena hallitsiattarena, kun hän vihdoin kukistettiin spahien kapinan kautta ja kuristettiin akkunaverhon nuoralla. Hänen jälkeläisensä Tarchan oli heikko ja myöntyväinen; hän olisi pian joutunut kaikkien suosikkien saaliiksi; siksi tahtoi Kuprili hänen rinnalleen asettaa sulttaanittaren, jota lahjojensa ja intonsa puolesta saattoi verrata kiitettyyn Kösemiin. Hän ei ollutkaan väärin tätä asiaa laskenut, Hagar Sulttaanilla oli erinomainen voima viehättää ja miellyttää ihmisiä. Kun hän oli ollut vasta kaksi kuukautta seraljissa, niin ei nuori sulttaani enään viihtynyt ilman häntä, Tarchan näki hänessä taatuimman tukensa, valtakunnan oikeuston jäsenet kuuntelivat hänen neuvojansa ja janitscharit, jotka sulttaaneja hallitukseen asettivat ja heitä kukistivat, olivat hänelle täydellisesti kuuliaisia ja uskollisia. Kuprili näki työnsä kasvavan häntä itseään korkeammaksi; mutta hänellä oli kuitenkin valta, hän ei huomannut itse mitenkä tuo uusi sulttaanitar johti hänen neuvojansa, sitä oikeutta itselleen vaatimatta. Vallan korkeuksien alla kuohui, tavallisuuden mukaan, ylhäisten, hovin, kasarmien kateudet ja juonet. Hagar Sulttaan tiesi sen aivan hyvin; hänen hallitustaitonsa oli terien välissä tanssimista, nuoralla tanssian temppuilemista terävillä veitsillä, mutta näihin asti kaikki oli hänelle onnistunut, ja jokaisessa vaarassa päätti hän tulla vielä toista vertaa varovaisemmaksi. Kerran oli hän kuitenkin tuleva chassekiksi, sitten validéksi; hän tulisi saavuttamaan sen maalin, johon hän niin hartaasti oli pyrkinyt, hän oli tahtonut olla kaikki, mutta tullaksensa kaikeksi, täytyi hänen ensin näyttää mitättömältä.

Silloin tuli muutos, jota hän kaikista vähimmän odotti: uusi voima astui odottamatta ja vastustamattomana tuon tulevan validén järkeviin tuumiin.

Seraljin itäinen kylkirakennus oli rakennettu kolmikertaiseksi. Alimmaisessa asui vartiat ja palveliat; toisessa validé Tarchan; kolmannessa Hagar Sulttaan. Nuo molemmat yläkerrat olivat suorakohtaisessa yhteydessä nuoren sulttaanin jokapäiväisten asuinhuoneitten kanssa, joihin koko valtakunnassa äidillä ja puolisolla yksin vain oli vapaa pääsy. Kaikille muille oli kaliifi puoli-jumala, profeetan varjo, jonka edessä tavalliset kuolevaiset ainoastaan harvoin monien menojen kestäessä ja vartiajoukkojen välistä kulkien saivat vihdoin armon lyödä otsansa lattiaverhoa vasten.

Tarchan, joka pelkäsi huolia ja epämukavuutta, tahtoi halusta häiritsemättä seurata mieltänsä, pukea itseänsä hienosti, ja koristella itseään kalleilla koruilla, sekä kylpeä hyvänhajullisissa kylvyissä, nähdä tanssia ja kuunnella soittoa. Huolenpito nuoren kaliifin kasvatuksesta kuului yksinomaan puolisolle ja suurvisiirille; mutta joka aamu kello 9 aikaan tuli sulttaani äitinsä luo, kuullaksensa, mitenkä hänen terveytensä laita oli, ja joka ilta kello 6 tuli validé poikansa luo, hänen kanssaan yhdessä kuullaksensa imaamin pitävän ezania, iltarukousta. Hagar Sulttaan käytti hyvin vapaasti etujansa. Hän piti aamutunnit omia opintojansa varten, joita hän harjoitti itämaan enimmän kiitettyjen viisaitten johdolla: juutalaisrabbini Samuel Adorbin, hovi-tähtientutkian Hussein Effendin, historioitsiain Asifin, Weschidin, Hadschi Khafan, Minarfaden ja aikakautensa nerokkaimman matkakertoilian Ewlian johdolla. Muut päivän tunnit hän jakoi valtioasioihin, seraljin järjestämiseen ja ollaksensa läsnä nuoren kaliifin opetustunneilla.

Kello 6 hän myöskin oli iltarukouksessa, aina huolellisesti jättäen etusian validélle, ja varovaisesti estäen häntä joutumasta äidilliseen mustasukkaisuuteen. Muetzzin eli kirkon palvelia oli lakannut huutamasta yksitoikkoisia huutojansa minareetissa: "Allah bismillah! Jumala on suuri. Löytyy ainoastaan yksi Jumala, ja Muhamed on hänen profeetansa." Hagar Sulttaanin oli tapana viettää rukouksen jälkeen pari tuntia kahden kesken tuon nyt 11-vuotiaan herransa, puolisonsa seurassa. Nämät tuttavalliset kotihetket olivat virkistyttäviä pojalle päivän läksyjen ja vaivojen perästä. Hän makasi pitkänään keltaisella silkillä päällystetyllä leposohvalla, pää nojaten Hagarin helmaan. Hagar oli laskenut hunnun pois ja oli puettu sulttaanittaren kalliiseen pukuun, lyhyeen vaalean punaiseen tunicaan, jota persialainen saali piti koossa, avariin sinisiin housuihin, kulta-ompeluilla koristettuihin valkoisiin silkkikenkiin, kultaisiin rannerenkaisiin, sormuksiin ja korvarenkaisiin. Hän oli ikään kuin itämaita varten syntynyt. Joka ennen oli hänen nähnyt, hänen kapeassa länsimaisessa puvussaan, olisi sanonut, että hän nyt oli luonnollisessa muodossaan. Sulttaani Muhamed IV ei enään ollut seitsemänvuotias poika, joka kerran Hagarille kurkoitti tärkeän narsissa kukan. Hän oli kasvanut pian, oli hoikka vartaloinen; kasvonpiirteet olivat käyneet epämääräisemmiksi ja ilmaisivat jotakin tuosta poikamaisesta puolikypsyneestä, joka on ensimmäisen nuorukais-iän tunnusmerkkinä. Mutta hän oli kuitenkin Osmanin heimon jälkeläinen ja ihana kuten kuva; hänessä oli puhtaan itämaisen perikuvan ohessa äitinsä venäläiset ja iso-äitinsä kreikkalaiset piirteet. Tuo surunvoittoinen, uneksiva vakavuus hänen kauniissa syvämielisissä silmissään ilmaisi ennemmin 15-vuotiaan ennenaikaista kypsymistä, kuin 11-vuotiaan surutonta ikävuotta. Kaliifi ei ole koskaan lapsi. Tämä poika oli aikaisin ylhäiseen arvoonsa kasvanut. Hän oli seitsemän vuoden vanhana vahvistanut kuolemantuomioita ja maanpakolaisuuteen määrännyt uskottomia palvelioita; hän oli kymmen-vuotiaana sanonut eräälle paschallensa: "mene tiehesi, sinä imet tyhjiin minun kansani!" ja toiselle: "tottele, taikka minä panen pääsi jalkojesi eteen!" Ja kun eräs päätuomari, jolle hän sanoi: "otatko sinä lahjoja, sinä?" uskalsi vastata: "noh, kuuleppas, rakas lapsi, kuka sinulle on tuollaista uskotellut?" — niin noitten sanojen takia meni pää sekä tuomarilta että hänen suosialtaan.

Palvelevien hovipoikien, eunukkien ja orjattarien joukko oli kislar-agan johtamana vetäytynyt pois etuhuoneisiin. Yksi ainoa komea lamppu täynnä ambratuoksua, loi loisteensa leposohviin, silkkitapeeteihin, raskaisiin ovi-verhoihin ja kuvastinkehyksiin kiinnitettyihin pieniin akkunoihin. Sulttaanittaren katse oli äänettömässä ihailussa luotuna tuohon ihanaan poikaan, hänen herraansa, hänen sankariinsa, hänen hoitolapseensa, joka kerran olisi todellisuudessa tuleva siksi, mikä hän nyt oli ainoastaan hänen unelmissansa, hänen puolisoksensa. Siellä tuntui hänen sydämmessään jotakin kummallista, tuntematonta lämmintä. Hän ei käsittänyt itseänsä; hän tunsi itsensä niin hajonneeksi, katsellessansa tuota lasta, ikään kuin hän olisi kadottanut kaiken sen itsensähallinnon, mikä näihin asti oli ollut hänen voimansa ja hänen olemuksensa perijuurena. Hän oli tässä silmänräpäyksessä kokonaan unohtanut kaiken vallanhimonsa, kaikki itsekkäisyyden kylmät tuumat, ainoastaan yksi ajatus oli hänellä selvä: tuon pojan edestä olisi hän saattanut uhrata henkensä!

Hän lykkäsi äidillisellä hellyydellä tummat hiukset pojan ahavoittuneelta otsalta ja sanoi hänelle: "Onko sieluni silmä väsynyt?"

"Ei", sanoi poika. "Olen ollut miekkailemassa. Mustafa aga antoi minun lyödä hyenalta pään poikki."

"Sitä hänen ei olisi tullut tehdä. Kaliifin ei koskaan pitäisi tahraamaan käsiään petoeläinten eikä viattomien verellä. Hänen pyhitetyt kätensä pitää säästettämän oikeutta varten ja taisteluun valtakunnan vihollisia vastaan."

"Uskottomia vastaan!" Ja äkillinen katse, joka oli syttynyt dervischien uskon-innosta, säihkyi pojan muuten uneksivissa silmissä.

"Kaikkia vastaan, jotka sortavat valtakunnan valtaa ja loukkaavat kaliifin arvoa. Minun elämäni herra ei saa tulla verikoiraksi, kuten hänen setänsä Murad oli, tahi veltoksi kuin hänen isänsä Ibrahim. Minun kaliifini pitää kuulua suurimpien kaliifien joukkoon, niin, hänen pitää olla heistä suurin. Hänen pitää olla suurempi kuin Muhamed kaliifi, joka otti Stambulin, suurempi Suleimania, joka lavensi valtakunnan rajat Tigriiseen asti itään ja Wienin portteihin länteen päin. Hänen pitää tulla Dschingis Khania ja Timur Lenkiä etevämmäksi."

"Niin", sanoi poika, tarttuen kullalla kirjaillun miekkansa kultakahvaan, "minä tahdon voittaa kaikki itämaat, kuten suuri Iskander, ja kaikki länsimaat aina Brittien saariin asti. Minä tahdon rangaista uskottomat Englannissa sen vuoksi, että ovat tappaneet sulttaaninsa."

"Kaliifini", jatkoi Hagar, "täytyy tulla valtansa ja voimansa puolesta suureksi, mutta suurimmaksi viisaudessa ja lempeydessä. Hänen pitää tuleman sellaiseksi, kuin Bagdadin suuri kaliifi Abussidien heimosta, Harun al Rachid, profeetan valittu, joka rakasti oikeutta ja suosi tieteitä. Hänestä pitää tulla sellainen kuin Cordovan kuuluisa kaliifi Abdurrahman; hänen tulee itse viisaimpana, hallita viisaista ja ruhtinoista rikasta kansaa."

"Niin", toisti poika itsepäisesti. "Ei tule olla muuta kuin yksi Jumala ja yksi profeetta. Minä hävitän juurta myöten kaikki pakanat, juutalaiset ja kristityt."

"Mitä varten hävittää juutalaiset ja kristityt? Eikö kaliifini tiedä, että moslin heiltä on oppinut palvelemaan ainoata Jumalaa? Meidän kunniarikas profeettamme oli Abrahamin suvusta ja kaikki oikea-uskoiset pitävät tuon suuren, Nazarethista tulleen mestarin kunniassa lähinnä itse profeettaa. Minun kaliifini pitää oleman maailman hyväntekiä. Minun kaliifini pitää antaman pyhän maan takaisin juutalaisille, sillä se on Jumalan päätös iankaikkisuudesta; mutta myöskin juutalaisten pitää tunnustaman kaliifini pääherrakseen."

Tämä yksitoista-vuotias kaliifi katsoi tutkivasti Hagarin käsittämättömiin, tummiin silmiin, jotka häntä katselivat, ja kysyi:

"Mitä varten sinä pyydät, että minä antaisin pyhän maan takaisin juutalaisille?"

Hagar punastui, hän häpesi tätä lasta, joka havaitsi hänet muitten asioita toimittamassa. "Raamatunkirjat", sanoi hän, "sanovat, että, kun juutalaiset ovat saaneet maansa takaisin, tulee maailman loppu, jolloin uskolliset saavat mennä Jumalan paratiisiin."

"Mutta minä en tahdo nähdä maailman loppua, minä tahdon tulla suureksi voittaakseni maailman!" huudahti poika.

"Allah on antava kaliifilleni siihen tarpeeksi aikaa, kun hän vain nyt nuoruudessaan kasvaa vahvaksi jumalanpelvossa, hyödyllisessä opissa, sydämmen puhtaudessa, suurissa ajatuksissa ja oikeuden harrastuksissa kaikkia kohtaan."

Poika oli vaiti vähän aikaa, puoleksi uneksivana, puoleksi miettivänä. Sitten laski hän kätensä puolisonsa kaulan ympäri, painoi hänen päänsä alas päin ja suuteli häntä sekä sanoi:

"Mistä sinä olet? Sinun isäsi on ollut viisas mies ja äitisi on ollut hyvä validé."

"Sinä minun sieluni sydän", lausui sulttaanitar, vastaten hänen suuteloaan hellyydellä, jota hän ei milloinkaan ennen tuntenut virtailevan itseensä sulkeutuneessa rinnassaan, "miksikä tuota kysyt? Kysy tuulelta mistä se tulee ja meren laineilta kuhunka ne menevät! Allah on ollut isäni ja avara maailma ankara äitini. Olen lähetetty luoksesi, kuten Allah toisinaan lähettää suojelus-enkeleitä paradiisista valittuinsa luo tänne maailmaan. Minä tahdon elää sinun hyväksesi ja kuolla sinun edestäsi, mutta minä en saata kuolla ennenkuin tähtien aika on tullut. Sinä saatat lykätä minut luotasi, sinä saatat antaa minun kadota, mutta sinä et saata minua tyhjäksi tehdä. Sinä olet profeetan varjo; minä olen sinun varjosi."

"Reis effendi Schamisade sanoo, että sinä olet minun lumonnut", virkkoi poika hieman hymyillen. "Hän sanoo, että sinä tahdot tehdä minusta dervischin ja asettaa veljeni Suleimanin kaliifien valtaistuimelle. Minä tahdon laskea Schamisaden pään sinun jalkojesi eteen, koska vain sitä pyydät, mutta mitä tulee minun tehdä Suleiman veljelleni?"

"Minun kaliifini ei saa kuunnella perättömiä puheita. Anna Kuprilin vartioida Schamisadea ja lähettää hänet maanpakolaisuuteen, jos hän havaitaan juonittelemassa. Kaliifillani on neljä veljeä: Suleiman, Ahmed, Murad ja Selim; näitten lisäksi kuusi sisarta: Fatima, Gehver, Bibt, Kia, Alsche ja Atika, joista kolme vanhinta on tullut naimisiin kolmen vuoden vanhana. He ovat kaikki lapsia eivätkä saata olla rikollisia. Kaliifini ei saa raivota omaa huonettansa vastaan, kuten tyranni Murad ja nuo veriset sulttaanit. Minun kaliifini pitää voittaman veljensä ja sisarensa jalomielisyydellä."

"Minä tahdon antaa heidän elää. Mutta se joka uskaltaa sinun varjollesi sormeansa osottaa, hänelle pitää tapahtuman samoin kuin Hefarparalle [Hefarparaksi, s.o. tuhanneksi paloitettu, nimitettiin 1648 teloitettu suurvisiiri Ahmed, jonka ruumiin roistokansa paloitti käytettäväksi luuvalotaudin parannusaineena], että hän hakataan tuhansiksi kappaleiksi. Kuprili sanoo, että Ruotsin kuningatar on sinua solvaissut. Minä lähetän janitscharini hävittämään hänen maansa ja tekemään hänet sinun orjattareksesi."

"Minun elämäni aurinko, pitkä on matka Ruotsiin. Kuningatar ei ole minua solvaissut, hän on lähettänyt minulle kenkänsä ystävyytensä osotteeksi. Mutta nyt huutaa muezzin minareetista, että yön tunnit ovat alkaneet. Muistatko Scheheradzadesin kauniin sadun, jonka sinulle kerroin, kun kaliifin jalka vielä mahtui gatsellin jalansijaan? Kun iltarusko sammuu ja aurinko menee alas sinertävien vuorten taakse Ginnistaanissa, silloin sytyttää Allah tähtensä valvomaan, että vanhurskaat maan päällä saavat levossa nukkua. Jokaisen vuoteen ääressä on haltia, jolla on tähtitulinen keihäs; sen varsi tunkee alas maan sisustaan, sen kärki nousee tähtien keskustaan ja taivaan ja maan välillä ei löydy mitään, joka saattaa olla vanhurskaan tiellä tahi tehdä hänelle vahinkoa. Nuku hyvin! Minä tunnen sinun tähtesi; se on minun tähteni kaksois-sisar."

Hagar Sulttaan nousi, kurkotti kätensä uniselle pojalle ja saattoi hänet makuukammariin, jossa kaliifin entinen imettäjä, eräs arapialainen Sindar-niminen orjatar, joka oli Hagarin uskottu, otti hänet vastaan ja riisui vaatteet hänen yltään. Sitten Hagar katsoi, että yölampussa oli tarpeeksi öljyä, että kaikissa sisäänkäytävissä oli luotettavia vartioita, soitti mustat orjattarensa sisään ja katosi yläkertaan vievään porraskäytävään.

Orjattaret jäivät vartioitsemaan etuhuoneisiin, Hagar jäi yksin uskollisen Sabinansa kanssa. Oli tullut Ruben Zeviltä kirje kyyhkyspostissa.

"Tyttäreni", kirjoitti juutalainen, "Israelin toivo lähenee toteutumistansa, samalla kuin päiväni lähenevät loppuansa. Olen sisään koonnut kaiken kullan minkä suinkin olen saanut, voidakseni ostaa sulttaanilta pyhän maan. Hyvin varustettu, 11,000 miehinen sotajoukko, joista toinen puoli on juutalaisia, toinen arapialaisia, on Aleksandriassa valmiina lähtemään veljesi Benjaminin johdolla laivassa Aleppoon. Nyt tarvitaan ainoastaan sulttaanin fermaani eli julistus, jotta Israel saisi takaisin isäinsä perintömaan. Ostohinta on lähetetty luotettavan vartiaväen muassa Argyropyloksen kauppahuoneelle Konstantinopoliin, jotta se siellä vaihetettaisiin fermaaniin, ja tämän täytyy tapahtua ennen Veadarin 14 päivää, purimjuhlaa lain vuotena 5413 ja Hedschrasta 1063. Sen pitää olla riemuvuosi koko Abrahamin siemenelle. Israelin Jumala suojelkoon palveliaansa ja hänen lapsiansa, että meidän silmämme näkisivät hänen kunniansa!"

Tuo kiittämätön! Hän laski hajamielisenä kirjeensä siihen kalliiseen norsunluiseen lippaaseen, jonka hän oli Kristiina kuningattarelta saanut. Kun hän otti vastaan tuon lippaan, oli hän heti harmissaan aikonut lähettää vangitun Ruotsalaisen poikki hakatuin korvin viemään kuningattaren puoleksi kuluneet kengät takaisin. Taas kohta tämän jälkeen tuumi hän viskata lahjan tuleen. Nyt oli Kristiina unohdettu. Kaikki, mikä näihin asti oli kiinnittänyt ja anastanut tämän aina itsetietoisen, aina laajalle katselevan, aina lakkaamatta valtaa ja tietoja janoavan hengen, oli nyt yht'äkkiä pois kadonnut ikään kuin sumu aamu-auringon paistaessa. Niin kokonaan oli uusi, ennen aavistamaton tunne hänen vallannut, että kaikki, joka ei ollut sen lumouspiirissä, tuntui hänestä mitättömältä. Hän käsitti, että iso-isänsä, Ruben Zevin korkein ja hartahin mieli-ajatus, hänen elämänsä syvimmässä salaisuudessa piilevä ja innokkaasti toivottu maali — se maali, jonka vuoksi hän koko pitkän ikänsä aikana oli koonnut, perustanut ja suunnitellut — nyt oli kypsynyt ratkaisevaan toimintaan. Juutalaiset voittaisivat takaisin Zionin ja luvatun maan, Israel juurtuisi siihen ja perustaisi sen maailman-vallan, jota tämä kansa kaikessa hajanaisuudessaan ja halvassa tilassaan ei koskaan lakannut toivomasta. Hän, Hagar, olisi tämän asian voimallisin ase, sen vaikutuksen kautta, kuin hänellä oli sulttaaniin ja hänen vallanpitäjiensä neuvon-antajiin. Sitä vartenpa hän oli Ruthin tytär; sitä varten hän oli tänne lähetetty, sitä varten hänestä piti tulla sulttaanitar ja validé. Hänen piti hallita itämaita, jotta hän uudestaan voisi voimaansa asettaa Israelin kansan, nostaaksensa maailmanhistorian saranoiltansa ja pannakseen toimeen uuden Messiasvaltakunnan.

Mutta mitä tämä kaikki nyt häntä koski? Mistäpä arvosta hänelle oli vanhuksen unelmat? Mitä se häneen koski, hallitsivatko juutalaiset vai osmaanit Jerusalemia? Ainoastaan yhdeltä taholta katsoen se häntä koski. Osmaanit olivat valtansa suhteen mustasukkaisia ja vielä mustasukkaisempia uskonsa suhteen. Abraham oli heidän patriarkkansa tuskin vähemmässä määrässä kuin juutalaisten. Antaisivatko he kaliifille anteeksi sen, että hän myisi Abrahamin haudan? Tätä täytyi hänen miettiä, ennenkuin hän asettaisi oman kaliifinsa vaaraan. Mutta nyt oli hänen ajatuksensa siivet niin kokoonkäärityt kuten perhon siivet kultaisessa kuoressaan, josta ne kerran vapauteen lentävät. Hän ei jaksanut ajatella eikä laskea… poika, poika oli aina kaikkena hänen mielessään! Hän oli vaipunut leposohvaan, painoi kasvonsa pientä pään-alusta vasten ja itki ennen tuntemattomasta onnesta.

"Enkö saa riisua teidän ylhäisyyttänne?" kysyi Sabina varovaisesti ja ihmetellen tuota uneksimista, joka ei ollenkaan ollut hänen tavallisesti hereillä olevan ja selvä-ajatuksellisen Risebergan neiden tapaista.

Ei kuulunut vastausta.

"Luenko psalmin psalttarista?"

Ei vastausta. Sabina oli ymmärtäväisen Neriken käytännöllinen jälkeläinen. Hän oli 40-vuotiaana pakosta myöntynyt olemaan tässä kummallisessa uudessa olossa, siinä kunnianhimoisessa toivossa, että hän saattaisi palveluksellaan koota Hjelmarin rannoilla sijaitsevan hyvän talon hinnan. Hän soperteli vähän turkinkieltä, käytti orjattarien päähinettä, oli sävyisä niille raukoille ja niin paljo kärsitty, kuin kadehdittu suosikki saattoi toivoa olevansa. Mutta nyt hänen malttinsa loppui.

"Kas nyt he ovat hänen ihan saaneet sekaisin menemään puolla Allah ja Allah huudollansa!" ärähti hän harmistuneena. "Mitenkä sitä kristillinen ihminen muuta saattaisi, kun kuivaa sydänjuuria myöten, kun on ilman pappia ja sakramenttia viisi pitkää vuotta!"

Äkkiä nousi Hagar seisoalle, suori mustat hiuksensa otsaltaan ja kysyi:

"Sabina, oletko ketään rakastanut, silloin kuin itse olit nuori?"

"Mitenkä hän kysyy! Isää Jumalaa, joka on taivaassa, sukulaisia ja ystäviä, niitäkin köyhän ihmisen täytyy rakastaa."

"Minä tarkoitan jotakuta, jonka puolesta sinä olisit tahtonut elää ja kuolla. Jotakuta nuorta miestä… tahi lasta?"

"Kummallinen kysymys! Kyllä he ovat minun ympärilläni liehailleet kuten muittenkin nuorten kanasten, mutta rakkaus ja Jumalan ilmat ovat samaa laatua. Kuka ei olisi lempeä hyville lapsille? Sisareni Pietari, joka yhteen aikaan oli minun hoidettavanani, kas sille pojalle ei mikään muu riittänyt, kuin oven raossa oleva vitsa, housut kireelle ja sitten mestari käski terveisiä antaa parahalle paikalle."

"Antoiko sinun nainut sisaresi ruumiineen sieluineen itsensä herralleen, miehelleen?"

"Sitä se tietäköön, joka on antanut itsensä orjaksi. Minä tuumaan, että rehellinen vaimo ei anna köyhän sielunsa hukkaan mennä. Vapun miehellä oli toinen rakastettu, häpeä on siitä puhua, se oli olutpullo. Kyllä hän sai miestään hoidella, kun vaivainen oli lerppajalkaisena."

"Minä tarkoitan: saattoiko hän hypätä virtaan, pelastaaksensa miehensä henkeä, jos tämä olisi vaarassa ollut?"

"Mitenkä minä sitä tietäisin? Hän joi itsensä kuoliaaksi kuivalla maalla."

Ei, tässä ei ollut mahdollista saada vastausta sydämmen syvempiin arvoituksiin. Yksin, kuten hän oli ollut koko elämänsä ajatusmaailmassa, oli hän nytkin, tämä meren harhaileva lastu, siinä uudessa maailmassa, joka nyt oli hänessä syntynyt eloon hänen itsekkäisen olemuksensa tyhjästä pimeydestä. Hän lähetti Sabinan pois, istui puoleksi riisuttuna ristikkoisen akkunan ääreen, josta Bosporin mustat vesikuvastimet näkyivät, ja etsi tähteänsä. Kiertotähti oli näkymättömissä; ei ainoakaan valonpilkku korkeudessa lähettänyt sädettään valaisemaan elämän selittämättömiä kysymyksiä. Kummallista! Kun on ajatellut niin paljon, oppinut paljon, toivonut niin paljon ja on kuitenkin niin auttamattoman tietämätön vastaamaan tuohon ensimmäiseen kysymykseen, joka heräjää nuoren naisen sydämmessä! Noin itsekylläinen ja täytyy kuitenkin niin äkki-arvaamatta antaa itsensä kokonaan toiselle! Hallita kaikkea, tuntea etevyytensä ja aivan odottamatta kadottaa varman pohjansa! Olla varuillansa kaikkia arvaamattomia tapauksia varten ja kuitenkin olla aivan toimetonna hyökylaineen edessä, joka nousee tuntemattomista syvyyksistä! Rakastaa 27-vuotiaana ensi kerran ja rakastaa 11-vuotiasta lasta!

22. Kolmannella porras-astumella.

Hän, joka oli ollut kaikki, astuisi alas mitättömyyteen, ja tuo toinen, joka ei ollut mitään, tulisi nyt olemaan kaikki.

Pienet ja suuret tapahtumat liittyvät usein toisiinsa ilman, että niiden välillä saattaa havaita mitään yhdyssidettä. Se löytyy siinä, mutta sitä ei näy.

1654 alkoi toukokuu sillä, että Kristiina kuningatar, englantilaisen tavan mukaan kestitsi Upsalassa protektori Oliver Cromwellin lähettilästä lord Bulstrode Whitelockia ollen hänen Valentinenaan, hänen sinä päivänä kaikella kunnialla valittuna lemmittynään.

"Noh, nyt meidän pitää huutaman tasavaltaa!" lausui Kristiina, ollen iloisella tuulella, la belle comtesselle, Ebba Sparrelle, sekä Tottille ja Ulfeldille, jotka heitä seurasivat. Jos siihen ainoastaan tarvittiin putinkeita, munakaakkuja, metsä-otuksista tehtyä sylttyä, claretia, hedelmiä ja muita herkkuja aina bons chretiens leivoksiin asti, niin tuo Ruotsin ylhäinen aatelisto varmaankin tänä päivänä olisi päässyt uneksitun maalinsa päähän, saanut Ruotsista tasavallan. Kristiina kuningatar unohti, että Englannin tasavalta oli syntynyt kuninkaan teloituslavalta. Hän sanoi tänään syöneensä kolme tahi neljä kertaa niin paljon, kuin mitä tavallisesti. Hän alensi itsensä niin, että kysyi mitenkä Englantilaista voita oli voitu tuoreena säilyttää viisi kuukautta, johon vastattiin, että sitä oli yön vedessä säilytetty. Ja Cromvellin lähettiläs ei saattanut kyllin kiittää hänen majesteettinsa suuria tietoja talouden asioissa.

Toukokuun 10 päivänä vanhaa ajanlaskua tanssi eräs morsian kruununsa pois Upsalan linnassa iltaa ennen, kuin kuningatar tanssi omansa. "Myöskin kruunu on kaunis tyttö", sanoi Kristiina kuningatar, antaessaan rukkaset orpanalleen pfaltzkreiville, jonka piti tulla hänen seuraajakseen valta-istuimelle.

Tämä kuuluisa kuningatar solmieli halusta niitä helliä siteitä muitten kesken, joita hän itseltään kielsi. Nyt vietti hän häitä linnassa hovineidellensä Gjörvel Sparrelle ja äsken Riigan maaherraksi nimitetylle kenraalimajuri vapaaherra Krister Hornille Joensuun herralle. Päivällä ja tunnilla oli erityinen merkityksensä. Airut oli aamupäivällä torvien kajahdellessa julaissut valtiopäiväin avauksen, jonka piti tapahtuman seuraavana päivänä, ja kaikki tiesivät, mitä ne valtiopäivät merkitsivät. Upsala oli täynnänsä matkustavaisia, jotka maan kaikista osista olivat tulvanneet lisätäksensä jo ennestään suurta ahdinkoa, jota hovin täällä olo ja valtiopäivät olivat matkaan saattaneet. Heinäparvet, luhdit ja lähimmät kylät olivat täpötäynnään väkeä. Tiedustelioita vieraista hoveista ja uteliaita ulkomaalaisia tunki eteen päin noita ahtaita katuja pitkin.

Valmistukset huomispäivää varten ottivat niin paljon aikaa, että häävieraat tulivat linnaan vasta klo 1/2 11 illalla. Hovimenot alkoivat jo sinne lähtiessä. Etummaisina ajoi hovikunta, sitten kreivit, sitten valtioneuvokset, sitten valtioamiraali, hänen jäljessään morsiamen holhoja, valtioneuvos Bonde, sitten lähetyskunnat ja viimeiseksi sulhanen kuningattaren vaunuissa. Portailla tuli heitä vastaan juhlamenojen-ohjaaja von der Linde, joka saattoi heidät vastaanotto-huoneeseen; siellä oli kuningatar morsiamen ja hovineitosten kanssa. Sulhanen suuteli ensin kuningattaren, sitten morsiamensa kättä, jonka jälkeen kaikki seurasivat hänen esimerkkiänsä. Sulhanen ja morsian olivat molemmat puettuna valkoiseen silkkiin, sulhasen puku runsaasti koristettu kultaisilla korko-ompeluilla, morsiamen oli kruunu, kaulanauha ja vyö täynnänsä timantteja ja rintaneulassa suuri juveli, kaikki nämät kalliit koristeet sanottiin olevan lainattuja kuningattarelta päivän juhlallisuutta varten.

Samaa arvojärjestystä noudatettiin sisään tultaessa suureen saliin, jossa kuningatar istui morsiusparin väliin. Valtioneuvos Bonde vakuutti puheessaan, että Hornin ja Sparren perheillä oli mainio sukuperä ja pyysi hänen majesteettinsa suostumusta liittoon, ja kun se armollisella noikkauksella annettiin, tapahtui vihkiminen. Sen jälkeen tuli esiin kaksi kreiviä tulisoihdut kädessä — ei nyt enään ollut kreiveistä puutetta Ruotsissa — ja veivät morsiusparia musiikin soidessa salin ympäri, tätä uudempi aika nimittää polonäsiksi. Tulisoihtutanssi tuli tämän jälkeen yleiseksi. Sulhanen tarjosi kuningattarelle käsivartensa ja morsianta vei Whitelocke, jota jälkimaailman tulee kiittää tästä hääkertomuksesta; kaikki kavaljeerit kulkivat varoen kiitettävällä taitavuudella, ettei naisten vaatteet tahraantuneet tulisoihtujen vahanolpuista, mutta itse olivat he sitä pahemmin vaarassa saada merkkejä tästä loistavasta polonäsista.

Tulisoihtu-tanssin perästä alkoi piiritanssi. Niissä ei mikään ollut nykyisten pyörryttävien polskain tapaista. Siinä oli allemande, bourrée, chaconne, courante, ranskalaisia ja saksalaisia tansseja, myöhemmin myöskin ruotsalaisia; siinä kohtuullinen polento, suuri arvokkaisuus, määrällisiä, tarkkamittaisia askeleita, opittuja tanssikouluissa, joissa jokaisen nuoren tuli käydä, jos hän tahtoi kuulua hienompaan seura-elämään. Ei kukaan saanut kääntää selkäänsä naiselle, eikä varsinkaan kuningattarelle, mutta hänen majesteettinsa piti itse huolta siitä, ettei arveluttavia hairahduksia voitu välttää. Hän oli keskellä piiriä, ei tietty aina missä; hänen maltiton vilkas luontonsa juoksi musiikin hitaan tahdin ohitse; häntä huvitti tehdä pilkkaa noista tavoista, joita hän itse oli pannut toimeen ja joita hän toisinaan ankarasti vaati. Kun hänen nähtiin morsiusparin kanssa leikkiä laskevan, kehottavan vanhoja valtioneuvoksia ottamaan osaa tanssiin ja puoleksi väkisen vievän sinne mukaansa 50-vuotisen Whitelockin, — hänen, joka viisi vuotta sitten ääneti oli suostunut hakkaamaan pään eräältä kuninkaalta, — niin moni varmaankin tuumieli, josko hän huomenna yhtä kevyellä mielellä tanssisi oman kruununsa pois.

Aika joutui keski-yöhön, kello löi 2, Whitelocke ajatteli huomispäivää, jonka kaikki näyttivät unhottaneen, ja sanoi, että kuningatar oli tyranni. Nämät sanat vietiin kuningattaren korville, ja Kristiina kysyi teeskennellyllä ihmettelyllä, mitä hän sillä tarkotti.

"En ole havainnut mitään tyranniutta Ruotsissa ennenkuin nyt", vastasi englantilainen. "Teidän majesteettinne on kovin ankara, kun näin kauan estätte kahta nuorta vastanainutta onnesta saada yksin omistaa toisiansa."

"Ei mitään pahempaa. Antakaamme tanssin loppua."

Ja tanssi loppui. Mutta sen jälkeen oli illallinen ja siihen kuuluvat menot. Toukokuun aamu-aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja loisti linnan-akkunoista sisään, kun häävieraat etsivät vähäistä lepoansa.

Muutama tunti tämän jälkeen, toukokuun 11 päivänä oli kaikki jalat liikkeellä, kaikki silmät ja korvat auki. Upsalan linnan eteläisessä osassa oli suuri kahdenkerroksen korkuinen sali sisustettu valtiosaliksi ja varustettu kalliilla seinäpapereilla ja säätyjä varten kaksinkertaisella, punaisella vaatteella päällystetyillä penkkiriveillä, joittenka väliin oli keskustaan jätetty avonainen käytävä. Salin ylipäässä, kolmen porras-askeleen korkuisella lavalla sijaitsi se hopeinen valta-istuin, jonka Maunu kreivi viisi vuotta sitten oli lahjoittanut kuningattarelle, valta-istuimella oli runsailla korko-ompeluilla koristettu samettityyny ja sen yläpuolelle oli asetettu karmosiinipunainen, myöskin samati korko-ompeluilla koristettu samettinen kunniataivas. Vasemmalle puolen oli asetettu viisi punaista taburetti tuolia korkeita valtionvirkamiehiä varten ja niitten alipuolelle puoli-ympyrään 23 samallaista tuolia valtakunnan neuvostoa varten. Parvissa ja kaltereilla salin kolmannella puolen, oli istumasijoja lukuisia katselioita varten.

Vähää ennen kello 9:sää astui talonpoikais-säädyn puhemies sauvoineen sisään sekä 80 valtiopäivämiestä samasta säädystä, asettuakseen paikoilleen penkkiriveihin valta-istuimen oikealle puolelle. Heidän jälkeensä tuli porvaris-säädyn 120 miehinen joukko puheenjohtajineen, joka kulki etupäässä ja istui vasemmalla puolen oleviin penkkiriveihin. Sitten seurasi ritaristo ja aateli, joita oli 200 vaiheilla muassaan heidän sauvalla varustettu maamarsalkkansa vapaaherra Erik Fleming, ja istui oikealle puolen talonpoikien eteen. Jos Whitelockia saa uskoa, niin tässä tilaisuudessa astui sisään viimeisenä ja etevimpänä kuten ennen pappisvallan aikaan, arkkipiispa sauvoineen sekä 5 tahi 6 piispaa ja pitkäpartaisia pappia lähes 60; he istuivat vasemmalle porvaris-säädyn eteen. Kun papit kulkivat käytävää pitkin, nousivat kaikki muut säädyt paljastettuin päin seisoalle, ja kun papit laskivat hatut päähänsä, tekivät kaikki muut samati. Samoilla menoilla tervehdittiin valtioneuvoksia, jotka tulivat neljänneksen tuntia myöhemmin ja vihdoin tuli kuningatar lukuisan hoviseuransa parissa. Kristiina kuningatar kulta-ompeluksilla koristetussa mustassa samettipuvussaan ja kuninkaallisessa viitassaan, jonka liepeitä hovipojat kannattivat, oli nyt kuten ainakin kasvanut asemansa korkeuden tasalle. Hän oli kalpea, kuten se saattoikin arvata, joka oli nähnyt hänen tanssivan suuren osan yöstä ja sanovan hyvästi, kun kello oli lähes neljä aamupuolella; mutta ei pienintäkään väsymyksen jälkeä näkynyt hänen tyvenessä, majesteetillisessa ryhdissään; ei pieninkään valvomisen merkki himmentänyt tuota suurta, kirkasta, kaikkea käsittävää katsetta. Hänen muotonsa oli jo muutamia vuosia sitten kadottanut ensimmäisen nuoruuden verevyyden; iho oli käynyt tummemmaksi, vartalo tanakkaammaksi, katse terävämmäksi, mutkikas kotkan-nenä ulkonevammaksi. Mutta hän oli kuitenkin Kristiina, sellainen, kuin ei kukaan muu; jokainen liike arvokas, jokainen katse kuninkaallinen, jokainen sana kuninkaallinen sana. Hän kulki noitten kumartavien rivien välissä, kuten ainoastaan kuningatar kulkee valansa tehneen kansan rivien välissä, vapaasti ja luontevasti, tervehtien enemmän katseellaan kuin päänsä noikkaamisella sievästi ja viehättävästi kaikkialle päin, astui ylös noita kolmea porras-askeletta myöten ja istui valta-istuimelle. Hoviseurue astui pois. Ovet pantiin kiinni, kuningatar katseli kokoontunutta kansaansa.

Valtiopäivät, jotka pidettiin vuonna 1654, ovat piirrettynä historian lehdille. Tällöin se oli, kuin Aksel Oxenstjerna kieltäytyi lukemasta valta-istuinpuhetta. Hän, joka kuninkaallensa oli vannonut varjella tyttären päässä olevaa Ruotsin kruunua, jotta se siinä pysyisi, hän ei tahtonut säädyille ilmoittaa Kristiinan vallasta luopumista. Ja silloin Kristiina aivan valmistamatta piti kokoontuneille säädyille tuon kauniin, rohkeamielisen puheen aikomuksestaan luopua kruunustaan, joka houkutteli kyyneleet niin monen silmiin ja joka olisi ollut mainiointa kaunopuheliaisuutta, jos se olisi lähtenyt sydämmestä, samoin kuin se lähti selvästä, kaikkea käsittävästä järjestä ja siitä varmasta tunnosta, mitä hänen tässä silmänräpäyksessä tuli sanoa.

Ainoa, joka pani sydämmellisen sanan edellisen puhujan mielistelevään alammaisuuteen, oli talonpoikaissäädyn puhemies.

"Hyvä Jumala, mitä teidän majesteettinne aikoo tehdä? Hyljätä meitä, jotka rakastamme teitä kovin paljon! Saattaako teidän majesteettinne saada mitään parempaa kuin teillä nyt on? Mistä teidän majesteettinne sellaisen valtakunnan jälleen saa? Teidän majesteettinne tulee sitä katumaan silloin kuin se on liika myöhäistä. Vetäkää vain yhä vielä kuormaa, niin kauan kuin elätte; kyllä me parhaamme mukaan koetamme taakkaanne keventää. Teidän isänne oli rehellinen mies ja hyvä kuningas. Te olette hänen ainoa lapsensa. Prinssi on myöskin rehellinen mies, ja häntä meidän tulee totella, kun hänen aikansa tulee; mutta teistä emme tahdo erota, niin kauan kuin te elätte; älkää jättäkö meitä!"

Kankeana ja suorana, kumartelematta kiipesi tuo suoraluontoinen Ruotsin ja Suomen talonpoikien tulkki valta-istuimen luo, suuteli kaksi kertaa kuningattaren kättä, käänsi sen jälkeen hänelle selkänsä, otti taskustaan pienen nenäliinan, pyyhkieli vieriviä kyyneleitänsä ja istui paikalleen, jättääksensä sananvallan valtiotaidon monimutkalliselle kaunopuheliaisuudelle. Hän tiesi kyllä, kuten muutkin, mistä kenkä kiristi, mutta kummallista oli, että missä Kristiina kuningatar esiintyi, milloinka hän puhui tahi katsoi vain johonkuhun, siinä hän nosti kaiken ja kaikki luoksensa ikään kuin ei milloinkaan olisi ollutkaan solmua hallituksen langassa; ja kummallisinta oli, että hän uskoi sen itsekkin. Hänen yksinäinen suuruutensa, valta-istuimen vaarat ja neuvoskunnan vallanhimo oli pakottanut häntä sellaiseen teeskentelyyn, että moni epäili teeskentelyä kaikessa. Mutta sellainen ei ollut se unelmien maailma, jossa tämä kuningatar eli. Kun hänelle sanottiin, että hän oli hallinnut viisaasti, oli hän siitä vakuutettu, ja kun talonpoika sanoi hänelle: teidän majesteettinne on meille rakas, oli hän yhtä vakuutettu siitä, että tämä puhui totta. Hänen vastauksensa oli myöskin yhtä todenmukainen, siinä saattoi olla lämpöäkin, mutta se oli vain kallionseinistä lähtevää kaikua, se oli vastakaikua hänestä itsestään, semmoisena kuin hän sinä hetkenä oli.

Sitte kuin valtiopäivät olivat avatuksi julistetut ja esitys luettu, erosi kuningatar ja säädyt, jälkimmäiset päättääksensä neuvoskunnan kanssa yhdessä kuningattaren eläkkeestä, joka hänelle tulisi vallanluopumisen jälkeen. Hänen vaatimuksensa eivät pieniä olleet, ne olivat omiaan jäähdyttämään lämpimiä alammaisia tunteita. Hän pyysi, muun muassa, myöskin saaria, kaupunkeja ja maakuntia, joita hän itse jo oli muille lahjoittanut. Monen mielestä hän tahtoi myydä kruununsa niin kalliista kuin mahdollista, mutta myöskin he ymmärsivät hänen väärin. Ruotsin valtakunta oli hänen perintönsä ja omansa, kuten vanhan Kustaa kuninkaan. Kun hän nyt vapaaehtoisesti antoi pois suuremman osan, miksikä hän ei olisi pitänyt sitä vähäistä jäännöstä, joka häntä enimmän miellytti?

Cromvellin lähettiläs hämmästyi jotenkin, kun häntä sellaisen yön perästä, kuin edellinen, ja sellaisen päivän jälkeen, kuin tämä oli, uudestaan tultiin vaunuilla noutamaan kello 11 illalla, jatkamaan kenraalimajuri Hornin ja neiti Gjörvel Sparren hääjuhlaa. Valtiopäivät ja vallanluopuminen tuntuivat hänestä ainoastaan kuten satunnainen seisahdus kahden yön tanssin välillä.

Samat menot, sama hovi, sama morsiuspari ja sama kuningatar: eipä edes valtioneuvoksistakaan puuttunut niitä, jotka jaksoivat valvoa monta yötä perätysten. Kuningatar asettui paikalleen vaskirummun räikyessä ja torvien soidessa. Eräs kavaljeeri kantoi morsiamelle hopeavaltikan, joka oli Hornin perheen väreillä koristettuun silkkiin kääritty, ja piti sitä vaakasuorassa hänen edessään, sillä välin kuin valtioneuvos Bonde, sukuun kuuluvan todistajan muassa, vakuutti, että sulhanen samana päivänä aamulla oli antanut morsiamelle 2,000 tukaatia huomenlahjaksi. Valtikka laskettiin morsiamen jalkojen eteen hänen valtiaisuutensa merkiksi, kaikki tekivät kunniakumarruksen kuningattarelle ylhäisimpänä yksinvaltiaana ja sen jälkeen viskattiin valtikka ulos ikkunasta linnanpihalle. Siellä viini virtana juoksi kansaa varten; puolivaloisassa toukokuun yössä näkyi katselioita, pää toisensa vieressä, jokainen kurkotti kätensä saavuttaaksensa tuon hylätyn kalleuden, ja ne joiden ei onnistunut saalista voittaa, tappelivat niistä silkin repaleista, joihin valtikka oli kääritty.

Tämän meluisen taistelun perästä, jota hovi akkunoista katseli, alkoi jälleen tulisoihtutanssi samoin kuin edellisenä iltanakin. Tulisoihtujen perästä alkoi taas ranskalaisia ja muita piiritansseja, niitten jälkeen illallinen kaikkine menoineen ja vihdoin hyvästijättö toukokuun aamu-auringon kirkkaasti loistaessa.

Näin jatkettiin kautta toukokuun, koko tuon lyhyen jäljellä olevan hallitus-ajan, joka oli julistanut pikaisen loppunsa. Jos olikin ollut aurinkoa sen voittoisana aamuna, niin tuli sen katoavan illan olla loistoa täynnänsä. Paljon oli tuhlattu kultaa, monta loistavaa huvia vietetty, monta uutta ylhäistä virkaa, kunnia- ja arvonimeä sekä armonosotusta oli runsaasti jaettu ja paljon velkaantunutta köyhyyttä, katkeria riitoja, salaisia tyytymättömyyksiä, äänetöntä odotusta, että loppu tulisi ja lopun perästä parempia päiviä! Se oli tänä kummallisena loppupuolen ja lopun väli-aikana ja itse lopussa myöskin, kun kaikki korvat juoruista täyttyivät, jolloin ei mitään vielä ääneensä saatu puhua, mutta kaikkia saatettiin kuiskata ja kaikkia uskottiin. Se oli kylvön aika sitä runsasta satoa varten, joka syntyi noista puolinaisista totuuksista, mitkä sittemmin tulivat häväistysjutuiksi ja kulkivat pitkin Ruotsin valtakuntaa, jälkimuistona, josta historia ei vielä tänä päivänäkään ole kokonaan puhtaaksi huuhdottu. Silloin se oli, kuin yhdestä höyhenestä ruvettiin valmistamaan seitsemän kanaa, suosikista rakastaja ja puoleksi käsitetystä sanasta kuvaava tarina. Silloinhan Kristiinan sanottiin sanoneen kansastaan, kun puhuttiin, että maahan tulisi katovuosi: "Eivätkö saata tyytyä leipään ja silliin?" Ja talonpojistaan sanottiin hänen sanoneen: "Se talonpoika, joka itse auraansa vetää, on paras talonpoika." Niin, se on kyllä varma, että tämä kuningatar leikkiä laskien puhui monta ajattelematonta sanaa, joka sittemmin toista tarkoittavana levitettiin; mutta yhtä varma on, että hän, kuten jälkeisensä Kustaa III, oli mainettansa parempi.

Vuonna 1654 verhosi toukokuuta jonkunlainen ikävä, epävarma hohde; sitä saattoi verrata linnanpaloon. Ilotulien takana näki hämmästynyt Ruotsi Vaasahuoneen savuun haihtuvan. Hajaantuminen kalvoi hallituksen lankojen kaikkia silmukoita, epävarmuus sai kaikki ajatukset pimeydessä haparoitsemaan. Mitä suuret herrat sanonevatkaan, niin oli kansan silmät kuitenkin järkähtämättömästä valta-istuimeen luotuna. Hän, joka oli kaikki, astuisi alas mitättömyyteen ja tuo toinen, joka ei ollut mitään, tulisi nyt olemaan kaikki. Miksikä ei? Pahempaa ei pelätä saattanut, parempaa saattoi toivoa, mutta miksikä tekivät he vaihetuksen, nuo kaksi? Tuota toista kyllä saattoi käsittää, mutta kuningatarta, häntä ei saatettu ymmärtää. Joku sanoi: hän on väsynyt hallitsemaan; toiset sanoivat: hänellä ei ole enään jäljellä lahjoitettavaksi muuta kuin kruununsa; kolmas virkkoi: kuka saattaa arvata naisen oikkuja? Neljäs ivaili: valtiovarsa lähtee karkaamaan, hän hukkaa ohjat, hän jättää ne miehelle. Mutta näyttikö hän siltä, kuin olisi ohjat hukannut väsyneistä käsistään? Hän ei milloinkaan ollut vähemmän hämillään, ei koskaan kuninkaallisemman ylevä kuin nyt. Miksikä hän luopui? Tahtoiko hän mennä naimisiin Tottin tahi Pimentellin kanssa? Hän, joka oli hylännyt Kaarle Kustaan? Ei, sitä tehdäkseen oli Kersti röökinä liika viisas.

Niin pysyi, odotuksen aikana, kaikki ulkonainen koossa, mutta kaikki sisällinen rikkoontui — ajatukset, tunteet, tuumat. Hovi tanssi läpi öitten; kukapa ei näin ollen olisi elämää kevytmielisesti viettänyt? Ylpeämielinen aateli hekumoitsi juomingeissa, kulki meluten pitkin katuja, lankesi polvillensa toreilla ja joi rähisevien eläköön huutojen kaikuessa kuningattaren maljan. Alhainen kansa ihmetteli, juonitteli, tappeli toisena iltana palvelijajoukkojen kanssa, joita kaupunki oli täynnään, ja tyhjensi toisena iltana taas mielihyvällä viinipullot ja oluttynnyrit, joita se ilmaiseksi sai. Valtiotieto ja uskonkysymykset sekaantuivat sinne tänne katurähinöihin; Ruotsihan oli suurvalta. Whitelocke, kuninkaanmurhaajan lähettiläs, näki asuntoonsa hyökkäävän myöhäisenä iltana mielettömän joukon rojalisteja ja hän pelastui ainoastaan porttiensa lujuuden kautta. Pimentellin paavilaista kirkonmenoa häiritsivät uhkaavat kansanjoukot. Tämä tapahtui ainoastaan muutaman askeleen päässä kuningattaresta, neuvostosta ja valtakunnan säädyistä. Jokainen tunsi, että mentiin alas päin, alas päin, mutta minne?

Vihdoinkin tapahtui, Upsalan linnassa toukokuun 6 päivänä vanhaa ajanlukua, luopumistoimitus, jolloin Kristiina kuningatar laski pois ja Kaarle Kustaa otti vastaan Ruotsin kruunun. Silloin se oli, kuin Aksel Oxenstjerna "oli elänyt yhden päivän liiaksi."

Tämä Ruotsin ja monen muun maan historiassa laatuaan ainoa tapahtuma, on tarpeeksi tunnettu ja kerrottu jo ennen. Muutama piirre erään sen aikuisen silloin läsnä olleen valtiopäivämiehen muistiinpanoista, todistakoon Kristiinan vaipuvasta kruunusta. [Kertomus löytyy Loenbomin "Historiska Märkvärdigheter" nimisessä kirjassa.]

Kello 6 aamulla olivat säädyt koossa valtiosalissa. Kello 9 tuli hänen majesteettinsa, hänen kuninkaallisen korkeutensa Kaarle Kustaan ja neuvoston seuraamana, valkoisiin vaatteisiin ja täydelliseen kruunauspukuun puettuna, kruunu päässä, valtikka oikeassa ja valtio-omena vasemmassa kädessä. Ei mikään kalpeus osottanut, että hän oli valvonut ja tanssinut. Ei mikään punastus ilmaissut mitään mielenliikutusta. Kristiinalla oli aivan tavallinen muotonsa; katse oli levollinen, pää pystyssä, käynti ja ryhti sujuva, miellyttävä, majesteetillinen. Hän oli, nyt kuten ainakin, asemansa arvoinen ja hän tiesi myöskin, että hän viimeisen kerran esiintyi hallitsevana kuningattarena.

Kolme porras-astinta johti valta-istuimelle. Näitten alapuolella oikealla seisoi Kaarle Kustaa, hänen takanaan nuo viisi ylhäistä valtio-virkamiestä, molemmilla puolin valtakunnan neuvosto, joista 32 oli läsnä 48:sta; sitte olivat papit ja talonpojat oikealla sekä aateli ja porvaristo vasemmalla. Juhlamenot olivat samallaiset kuin toukokuun 11 päivänä. Shering Rosenhane luki luopumiskirjeen, joka oli pergamentille korukirjoituksella kirjoitettu ja varustettu suurella kuninkaallisella sinetillä ja sisälsi alammaisten vapautuksen heidän uskollisuuden-valastaan, kruunun luovuttamisen hänen kuninkaalliselle korkeudellensa Kaarle Kustaalle sekä kuningattaren tähän liittämät ehdot ja eläkemääräyksen. Julkilukemisen perästä annettiin kirje vallanperiälle, joka syvään kumarrettuaan nousi vasta-istuimelle jättääksensä kirjeen kuningattarelle; tämän tehtyään hän yhtä kunnioittavasti kumartaen astui sieltä alas jälleen.

Nyt kuningatar itse otti kruunun päästään, kurkotti sen Pietari Brahelle, antoi miekan Lauri Kaggille ja omenan Herman Flemingille. Sitten tuli esiin kaksi kammariherraa, jotka riisuivat hänen yltään kuninkaan viitan, ja kun häneltä näin oli viety kaikki kuninkaalliset arvomerkit, astui hän alas valta-istuimelta, seisattui ensimmäiselle astimelle ikään kuin empien, menisikö edemmäksi, astui toiselle, viipyi myöskin siinä ja jäi seisomaan kolmannelle eli viimeiselle. Siinä piti hän sen mainion hyvästijättöpuheen, joka kaikuu kautta aikojen, kiittäen Jumalaa, lapsuutensa holhojaa, valtakunnan säätyjä ja kaikkia alammaisia, luvaten, ett'ei hän vast'edeskään muuta etsisi kuin kansan parasta, kansan hyväksi hän selitti luopuvansa kruunustaankin. Puhe kesti runsaan puolen tunnin. "Ja sitä sopi ihmetellä, että vaikka hän niin liikuttavasti puhui, että hän kyyneleitä pusersi monen ihmisen silmistä, hän kuitenkin itkusta itseään pidättää saattoi, vaikka hän aina vähän väliä oli siihen taipuvainen ja puhui hyvin itkevästi ja surullisella äänellä."

Tämä hetki oli ehkä ainoa Kristiinan elämässä, jolloin itse panettelukin unhotti moittia häntä teeskentelemisestä, jolloin kaikki tunnustivat hänen olevan, mitä hän kuitenkin aina oli — oma itsensä. Hänen aikakautensa, jolle hän oli arvoituksena, ja jälkimaailma, joka hänessä näkee varjokuvan, ovat yksimielisiä siitä, että mitä ikänänsä ajateltanee hänen persoonastaan, hänen hallituksestaan ja luopumisestaan, oli Kristiina valta-istuimensa viimeisellä portaalla kuningatar ja nainen. Tämä viimeinen astuin, joka olisi ansainnut tulla kultaan juotetuksi, toi askeleen ja hetken vaikutusvoiman kautta esiin, mitä hänessä parasta oli, sen ihannekuvan, joksi hän oli syntynyt, ylevän isän ylevän tyttären, joka usein itsekkäisyyden himoihin eksyneenä kuitenkin toisinaan onnistui jälleen saamaan oikean olentonsa. Ne, jotka olivat nähneet tahi tunteneet hänen ainoastaan silloin, eivät tuntisi sitä Kristiinaa, jonka historia esittää tummien varjojen sekoittamassa valossa. Nyt hän oli Vaasain tytär, nyt puhui hänen huuliensa kautta kaksi vuosisataa ja seitsemän kuningasta, joitten joukossa oli hänen isänsä, iso-isänsä, ja Ruotsin kansan kanta-isä. Miksikä hän ei saanut kuolla valta-istuimen viimeisellä astuimella?

Mitä sitten luopumisen jälkeen tapahtui, se oli kyllä valtakunnalle tärkeätä, mutta Kristiinalle ei se ollut mistään arvosta. Shering Rosenhane vastasi neuvoston ja säätyjen puolesta kuningattaren puheeseen, luetteli kaikki ansiot, jotka hänen majesteetillansa kiitettävässä hallinnossaan oli ja pyysi häntä antamaan anteeksi sitä harmia, jota hänen majesteettinsa ehkä oli joltakulta saanut kokea, sekä vakuutti hänelle kaikkien puolesta kiitollisuutta ja rakkautta ja lopetti toivomalla että, "tämä suunnaton muutos" tapahtuisi Jumalan siunauksella. Sen jälkeen jätti kuningatar arvomerkit jälkeisellensä, käskien häntä seuraamaan Ruotsin suurten kuninkaitten esimerkkiä ja osottamaan hellyyttä hänen, Kristiinan, äidille, kuin myöskin jälkeen jääneille ystäville ja palvelioille. Sen perästä hän, uuden kuninkaan kovin kursailtua, talutti hänet ylös valta-istuimelle. Kaarle Kustaa puhui silloin ensiksi kuningattarelle, pyytäen häntä ottamaan takaisin kruununsa. Kun Kristiina vain pysyi lujana päätöksessään, kääntyi hän kaikkien läsnä olevien puoleen puhuen hyvin valituilla, arvokkailla sanoilla, luvaten pysyä kiinni Jumalan sanassa ja Ruotsin laissa sekä rukoillen siunausta hallituksellensa. Jälleen vastasi Rosenhane, vakuuttaen kaikkien puolesta uskollisuutta ja tottelevaisuutta, jonka jälkeen puhemiehet suutelivat uuden kuninkaan kättä.

Puheitten ja juhlamenojen loputtua oli hyvästi jättäjäiset kuningattaren yksityisissä huoneissa neuvoskunnalle, hoville, ritaristolle ja aatelille. Hänen majesteettinsa kätteli kaikkia ja taaskin virtaili monta todellisen kaipauksen kyyneltä. Aatelistolla oli siihen kyllin syytäkin, sillä niin korkealle kuin silloisen hallituksen aikana ei tämä valtiomahti koskaan ennen ollut noussut eikä milloinkaan enään ollut nouseva.

Neljä tuntia tämän jälkeen kruunattiin Kaarle Kustaa Upsalan tuomiokirkossa. Kristiina kuningatar tunsi itsensä tarpeettomaksi tässä juhlallisuudessa. Hän lähti kruunausjuhlien aikana vaunuissa ajelemaan kaupungin lähiseutuihin. Ainoastaan pari hovineitiä ja pari kavaljeeria, hoviseurueen tähteitä, seurasi häntä, ihmeissään hänen iloisen levollisuutensa takia.

Säädyt olivat tulleet tuomiokirkkoon kello 2 iltapäivällä, mutta valtiopäivä-rouvat ja vaimot täysi-ikäisine tyttärineen olivat istuneet siellä kello kuudesta aamulla ollaksensa varmana istumapaikoista. Aika oli käynyt heille pitkäksi; he olivat lähettäneet kotoa hakemaan ruokaa, olutta ja viiniä, jotta eivät uutta hallitusta paastoamisella alkaisi. Kello 3 astui kuningas sisään neuvoston seuraamana, puettuna valkoisiin, kultakankaasta tehtyihin vaatteisiin ja kruunaushameeseen. Linköpingin piispa tervehti häntä raamatunlauseella, Johannes Mathiaksenpoika saarnasi, mutta koska se tapahtui korkeassa kuorissa, niin ei kukaan kirkossa olevista saattanut kuulla sanaakaan, ja senpä vuoksi moni hiipi ulos Aadolfin kellariin juodaksensa saarnan-aikana kuninkaan maljan. Kun piispa Johannes oli astunut alas, kiipesi utelias muija saarnastuoliin paremmin nähdäksensä kuningasta, ja tästä syntyi niin yleinen ilo, että auringon loiste näkyi Kaarle Kustaankin vakavassa muodossa. Kun sitte aljettiin virsi: "Suo Herra kuninkaallemme hallitus onnellinen", veisasi moni täyttä kurkkua "kuningattarell'", vanhan tavan mukaan.

Arkkipiispa toimitti kruunauksen tavanmukaisella juhlallisuudella, sen jälkeen viskattiin ulos hopeisia kruunausrahoja, joittenka ympärillä oli kirjoitus: "Jumalalta ja Kristiinalta." Niihin oli ensin pantu: "Jumalan ja Kristiinan armosta", mutta vertailu oli havaittu sopimattomaksi ja rahat valettiin uudestaan.

Illalla piti kuningas pidot neuvoskunnalle, hoville ja säädyille, kullekkin säädylle erittäin; "kaikki hyvin kestittiin." Ruokalajia oli monta ja oivallista; jokainen sai hihaksensa sokerileivoksia täyteen, "eikä mitään jätetty tähteiden korjaajille." Reinin viinit ja Ölannin olut ynnä muut hyvät herkut saivat papitkin unohtamaan Kristiinan tähden kärsittyä suruansa. "Mutta" — sanoo kertoja, "kun me conviviumissa aloimme tulla hauskimmallemme, seisoi Kristiina yläpuolellamme korkealla katon alla [sillä kalterilla, joka kuningattaren asuinkerroksesta johti ympäri tuota suurta pitosalia] ja katseli meitä ylikerrasta. Odhelius oli ensimmäinen, joka tyhjentäessään maljansa kuningattaren kunniaksi havaitsi hänen ja käänsi lasinsa niin, että pohja oli ylös päin, mutta me emme olleet häntä näkevinämme… Kello 2 lähdimme sieltä jotenkin iloisella ja hyvällä tuulella."

Tuo yksinäinen, tumma olento, joka seisoi tuolla ylhäällä kalterilla varjossa, sai nyt nähdä, miten kansansa häntä suri. Kuningatar oli kuollut, eläköön kuningas! Kaikki, jotka olivat nähneet Kristiinan astuvan alas kolmannelta porras-astumelta, kaikki muut, paitsi hän itse, tunsivat katkeran tyhjiin raukeamisen tunteen. Kristiina valta-istuimen alipuolella ei enään ollut Kristiina. Siinä, tuossa korkeudessa, johon hän oli syntynyt ja jossa hän suuruutensa hetkinä kohosi korkeana kuten torninhuippu temppelimuurien ylitse, siinä hän oli kuningatar. Ruotsin valta-istuimen alipuolella oli hän yhä vielä tuo suurilahjainen, nerokas, mutta myöskin itsekäs, kaikkea vaativa, jonka itsekästä tahtoa kuninkaanmantteli ei enään verhonnut. Valtansa heittämänä, kauneuden hylkäämänä, mairittelun pettämänä, ei hän enään omistanut muuta viehätysvoimaa, kuin valjenneen nimen loiston, kylmän opin ja vanhentuneen itserakkaan naisen heikkouden.

23. Messias.

Hän oli unohtanut ainoan valitun, joka saattoi tehdä Herran työn.

Itämaiden historia on rikas äkkinäisistä muutoksista, palavasta innosta, joka pian vaipuu velttoon välinpitämättömyyteen, jälleen leimahtaa vimmaan ja talttuu taas, uskoen välttämättömään onnen kohtaloon. Täällä ilmaantuu uskonperustajia, profeettoja, itsevaltimuksia; täällä on heillä lukemattomia laumoja liittolaisia, jotka sokeina heitä seuraavat ja tulevassa polvessa haihtuvat jälkeä jättämättä ja heidän sijaansa ilmaantuu salapyhien ihailioita ja suurenmoisia ihmisteurastajia.

Tämän kertomuksen aikakausi oli täynnä kummallisia kansanliikkeitä, varsinkin oli niitä juutalaisten joukossa. Smyrnassa eli 17 vuosisadan alussa juutalainen linnunkauppias ja yleinen välikaupittelia, jonka nimi oli Mordechai Zevi, kertomuksessamme usein mainitun, Regensburgissa asuvan Ruben Zevin nuorempi veli. Veljesten väli oli ensin hyvä; Mordechai oli rikkaamman ja viisaamman veljensä asiamiehenä Levantissa. Mutta tämä väli muuttui, kun Ruben Zevi jäi lapsettomaksi ja sukulaiset alkoivat luoda ahnaita silmäyksiä perintöön. Epäluuloa ja vihaa syntyi noitten molempien veljien välille, ja Ruben Zevi lopetti kaiken yhteyden Smyrnassa asuvan veljensä kanssa.

Mordechailla, joka kokonaan eli rabbiinien vallan alaisena, oli neljä poikaa ja yksi heistä, Schabbathai niminen nuorukainen, syntynyt vuonna 1625, oli tavattoman ihana. Tuo Schabbathai Zevi tuli aikaisin rabbiinikouluun ja edistyi niin hämmästyttävän nopeasti, että hän jo 18 vuotisena opetti Talmudia ja Kabbalaa. Hän ei ainoastaan ollut erinomainen ihanuutensa ja oppinsa takia, vaan vielä enemmän ankarien hartausharjoituksiensa tähden. Hän kuljetti aina taskussaan talithaa (rukouskirjaa) ja tejillimiä (rukousnauhaa), tasaten aikansa lukemisiin, rukouksiin, kylpyihin ja paastoomisiin 6 päivää viikossa. Tämä ihana nuorukainen, jonka sanottiin luonaan kantavan kolmen patriarkan hyvät hajut, voitti pian suuren kunnioituksen ja alkoi vuonna 1648 esiintyä profeettana. Alussa sanoi hän vain tahtovansa perata ja asettaa juutalaisuuden alkuperäiseen puhtauteensa Moseksen lain mukaan; mutta liittolaisjoukon muassa kasvoi myöskin hänen vaatimuksensa. Nyt esiintyi hän peittelemättä Jumalan lupaamana Messiaana, joka jälleen rakentaisi Israelin valtakunnan, ympärilleen kokoisi hajaantuneet juutalaiset ja vapahtaisi heitä pakanain, kristittyjen ja mahomettilaisten ikeestä.

Se loukkasi Syrian rabbineja; he neuvottelivat, lähettivät varoituksen uudelle profeetalle, ja kun hän yhä jatkoi opetuksiaan, julistivat he hänen jumalanpilkkaajana pannaan. Ruben Zevi, jolla oli tiedustelioita kaikkialla, kuuli tuomion ja hyväksyi sen, varsinkin, kun hänessä itsessään oli saman suurenmoisen kunnianhimon vikaa, hänkin tahtoi jälleen uuteen voimaan nostaa kansansa, mutta aivan toisilla keinoilla, hän tahtoi rahan kaikkivoimalla, viisaalla valtiotaidolla ja ostettujen ruhtinaitten avulla viedä juutalaiset takaisin pyhään maahan. Kaksi vuotta enemmin oli hän yhtä jyrkästi kieltänyt uskonheimolaisensa, Hampurissa olevan Uriel Akostan, joka tahtoi yhdistää juutalaisia ja kristittyjä järki-uskoon, missä sielun kuolemattomuus ei mitään sijaa enään saanut.

Henkipatoksi julistettuna täytyi Schabbathai Zevin paeta Smyrnasta, mutta löysi mahtavan liittolaisen juuri vainossa. Kunniassa pidetty juutalainen Gazasta, Nathan Benjamin kääntyi hänen liittolaisekseen ja johdatti hänen luoksensa joukottain uusia liittolaisia. Nyt esiintyi hän Salonikissa, Athenassa, Moreassa, Aleksandriassa, kaikkialla saarnaten uutta messiaanvaltakuntaa ja kaikkialla kansanjoukot voitonriemulla häntä seurasivat, eikä ainoastaan juutalaiset, vaan kristityt ja mahomettilaiset, jotka hänessä näkivät Jumalan valitun, niin, jopa itse Jumalan. Mitä kummallisimpia juttuja rupesi liikkumaan. Tämä uusi profeetta olisi herättävä Moseksen haudastaan ja menisi naimisiin Moseksen tyttären kanssa; Schabbathai oli kyllä jo ennen nainut, mutta sittekin oli hän naziri, joka ei koskaan ollut viiniä maistanut eikä koskaan naiseen koskenut. Sen jälkeen, lisäsi huhu, tulisi hän perimään sulttaanin kruunun ja ratsastaisi Jerusalemiin tulta suitsevalla taivaan jalopeuralla, jonka kieli olisi seitsenpäinen käärme.

Josko nyt tämä uusi Messias tahtoi tavallaan saattaa huhua totuudeksi, tahi oli kuullut, että setänsä samaan aikaan aikoi lähteä voittamaan Jerusalemia, niin hän nyt kuitenkin oli matkalla Damaskuksesta, juuri niinä päivinä, jolloin Ruben Zevi varustettuna sulttaanin fermaanilla, jonka Hagar oli hänelle toimittanut, seisoi saman kaupungin porttien luona.

Tuo viisas rahakauppias oli kaikki jo edeltä päin arvannut. Hän oli edeltäkäsin jo aavistanut, miten kävisi, ja ymmärtänyt voittaa jokaisen vastuksen. Enemmän kuin viisikymmentä vuotta oli hän kärsivällisesti ja hitaasti valmistanut tätä elämänsä lempi-aatetta, tuota, että kerran jälleen kokoisi kansansa pyhään maahan ja perustaisi Israelin valtakunnan. Kentiesi ei kaikki vielä ollut niin kypsynyttä, kuin hän varman voiton saamiseksi toivoi, mutta hän ei saattanut kauempaa odottaa. Hän oli 80-vuotinen, vielä oli hän tahdonvoimainen, vahva, viisas, rohkea ja uhkeamielinen, mutta ne päivät olivat oven edessä, jolloin hän ei sitä enään saattaisi olla. Aika näkyi suosivan hänen rohkeaa yritystänsä. Kaliifien valtaistuimella oli ala-ikäinen lapsi, jota hänen tyttären tyttärensä Hagar hallitsi. Kristilliset kansat kiistelivät Westfalin rauhan saaliista ja olivat unhottaneet etäällä olevan idän. Ruben Zevi päätti ryhtyä toimeen.

Tämä oli suurin toimi — ja hän käsitti sen itse, suurin uhkapeli — johonka tuo vanha laskumies milloinkaan oli ryhtynyt. Koko hänen ääretön rikkautensa pantiin yhdellä ainoalla nopanheitolla alttiiksi. Hän osti sulttaanilta, jonka rahastohuone aina oli tyhjä, pyhän maan omistuksen venetsialaisilla kultatukaateilla tuntemattomien miljoonien arvosta; ei saatu koskaan tietää määrää, josta luultavasti suuri osa katosi paschojen avariin taskuihin. Ja hän sai tämän maan nöyryyttävillä ehdoilla, osmanien valtakuntaan kuuluvana veron-alaisena maakuntana, jossa oli turkkilaista linnaväkeä kaikissa linnoissa paitsi Jerusalemissa. Mutta tämä ei Ruben Zeviä huolestuttanut. Kun hän kerran olisi laskenut perustuksen juutalaisten uuteen valtakuntaan, niin he piankin vapauttaisivat itsensä osmanilaisten ikeestä ja leviäisivät ympäri maailman. Uskomattoman suuret summat sai hän maksaa lahjoaksensa sulttaanin lähimmän ympäristön ja noita ahnaita Syrian, Judean ja Egyptin paschoja, joittenka suostumusta ja apua hän myöskin tarvitsi. Ei edes sulttaanin fermaani ollut riittävä; sen tukena täytyi olla sotajoukko, jonka Benjamin Zevi pestasi Egyptistä ja Syriasta, — 11,000 miestä, juutalaisia ja arapialaisia; — kristityitä hän ei uskaltanut pestata, jotta hän ei joutuisi Islamin tunnustajien epäluuloon.

Sopimukset olivat päätökseen saatetut. Benjamin Zevi lähti marssimaan sotajoukkonsa kanssa Jaffasta, hajotti muutamia rosvojoukkoja ja tuli ilman miekan lyöntiä pyhään kaupunkiin, jonka portit iso-isän kulta oli avannut, ja asetti muureille väkensä. Pian seurasi häntä Ruben Zevi itse, joka ryhtyi viipymättä kaikkiin tarpeellisiin varokeinojen toimiin, turvataksensa uutta omaisuuttansa. Tämä tapahtui kaikessa hiljaisuudessa ilman melua, ilman julistuksia. Täytyi käyttäytyä varovaisesti turkkilaisen ylpeyden suhteen. Jerusalemi tuskin huomasi, että se muutti hallitsiaa; se oli niin tottunut muuttamaan paschoja. Ainoa, joka huolestutti uutta juutalais-ruhtinasta, oli se, että ylen harvat juutalaiset hänen kutsumustansa noudattivat. Kaikkiin maihin ja maailman-osiin oli lähetetty sana, että Israelin hajaantunut kansa saattoi palata takaisin isäinsä maahan jota kohden se halajavin silmin oli monta vuosisataa katsellut. Mutta odotettujen lukemattomien joukkojen sijasta, näki Ruben Zevi vähäpätöisen joukon, enimmiten köyhiä repaleisia uskonheimolaisia kokoontuvan hänen lippujensa alle. Rikkaat, oppineet, mahtavat juutalaiset, joittenka avulla hän tahtoi uudestaan rakentaa Davidin linnan, olivat jääneet pois. He pitivät enemmän Egyptin lihapadoista, epäilivät sanoman totuutta ja jäivät vapaa-ehtoiseen orjuuteen Ammonin lasten luo.

Jerusalemi, maailmanhistorian keskipiste, oli tähän aikaan hävitettynä, verenpriiskottamana, ystävien ja vihollisten tallaamana. Yhtä kunnioitettuna kuin rääkättynä, oli tämä suurten muistojen kaupunki osmanien vallan alla vuodesta 1517 vaipunut epäsäännölliseksi kauppalaksi, jonka palatsit olivat sorana, moskeeat ja kirkot kaikenlaista rakennusmuotoa, korttelit pitkät ja likaiset, niissä matalat, kalkitut talot, joissa sekalainen väestö kansallisuutensa ja uskontunnustuksensa mukaan hajaantui eri osiin, elättäen itseään enemmiten peijaamalla pyhiinvaeltajia. Vielä seisoi jäljellä vanha, monta kertaa alas revitty ja jälleen rakennettu ympärysmuuri, jossa aikoinaan oli ollut 74 tornia; vielä sen viisi porttia, Herodeksen palatsin rauniot, pyhän haudan kirkko, semmoisena, jommoiseksi ristiretkeiliät sen rakensivat kahdennellatoista-vuosisadalla [se paloi 1808 ja rakennettiin sitte uuden-aikaisempaan muotoon], ei myöskään saa unhottaa tuota klassillista temppeliperustusta, tuota muurilla suojattua Haramia, jossa keisari Hadrianus turhaan tahtoi ivata Vapahtajan ennustusta Jupiterin temppelillään ja jossa sittemmin kristillisen kalliokirkon täytyi jättää sijaa Omarin moskeealle. Oli leikkuun aika Nisan kuussa, huhtikuussa, mutta tuskin mitään koottavaa, muuta kuin joitakuita laihoja öljypuun hedelmiä. Pyhiin vaeltajat virtailivat, tavallisuuden mukaan, kristittyjen ja juutalaisten pääsiäiselle, lankesivat polvillensa, rukoilivat, kerjäsivät ja kiistelivät nälkääntyneitten koirien kanssa leivänmuruista. Jonkunlainen salainen kohtalo raskautti historian ja ennustuksen koko painolla onnetonta kaupunkia, joka kerran, kuten Bethsaida, oli ollut taivaisiin asti korotettuna ja nyt makasi syöstynä alas aina kuoleman valtakuntaan saakka, sen vuoksi, ett'ei se "tietänyt aikaansa."

Sitte kuin Ruben Zevi aikaisin juutalaisten pääsiäisaamuna oli pitänyt hartaushetkensä synagogassa, ratsasti hän, kahden aseellisen palvelian seuraamana, ulos, katsellaksensa kaupunkia ja sen ympäristöä. Hänen tiensä johdatti häntä vihdoin kaupungin muurien ulkopuolelle ylös päin, pitkin viettävää Öljymäelle vievää polkua. Vielä oli aikainen aamu, aurinko ei ollut korkealla, se loi hohteensa kauas Välimeren avarille vesikuvastimille, saattaen ne punaisiksi, sinisiksi ja vihertäviksi. Jos vanhus kääntyi itään päin, näki hän tumman veden Engeddinin vuori-aavikon takana. Se oli tuo synkkä kalliomuurien sulkeama Kuollut meri. Kaupunki oli hänen jalkojensa edessä kuten valkoiseksi maalattu hauta. Aurinko valaisi minareettien huippuja ja kristittyjen kirkkojen ristiä; synagogat piiloutuivat matalien muurien taakse. Ei missään näkynyt jälkeä Moseksesta, ei heijastusta Davidista. Ruben Zevi huokasi: missä oli Israel?

Hänen sydämmensä vaati häntä purkamaan kaikki huolensa isäinsä Jumalalle ja hän haki paikkaa, missä hänen silmänsä ei loukkaantuisi Israelin jälkeläisten näkemisellä. Hän etsi kauan turhaan. Itse Öljyvuorikin oli täynnä kristittyjä muistoja. Siinä oli Taivaaseen-astumisen kirkko; siinä oli neitsyt Maarian hauta; siinä oli Getsemane. Vihdoin, kuin hän läheni Kidronin laaksoa, löysi hän Absalomin haudan, vähäisen suppilon muotoisen vuoreen hakatun rakennuksen, astui alas hevosen selästä, lähetti palveliat vartioitsemaan vähän matkan päähän ja lankesi polvilleen sille vuorelle, jonka David oli poikaansa surren kyynelillään pyhittänyt. Ruben Zevi ei ollut huomannut, että eräs vuoren monista erakoista oli etsinyt itselleen rauhanmajan Josafatin luolassa lähellä häntä ja tuli esiin hänen takanaan, nähtävästi pahoillaan siitä, että juutalainen tuli läsnä olollaan saastuttamaan hänen aamuhartauttansa.

"Herra Zebaoth", rukoili vanha juutalainen kuuluvalla äänellä, ikään kuin hän olisi taivaille huutaa tahtonut, "sinä, joka palveliallesi Mosekselle lupasit, että antaisit Abrahamin siemenelle Kaanaan maan ikuiseksi omaisuudeksi; — sinä, joka olet meitä hajoittanut ja luvannut jälleen koota neljältä maan kulmalta; sinä, joka palveliasi Esaiaan ja Zachariaan kautta olet sanonut, että tahdot yhdistää kaikki Israelin sukukunnat kaupunkiisi Jerusalemiin, niin että vanhuksetkin sen torilla istuvat, sauvat tukena suuren ikänsä takia; — katso, me tulemme lupaukseesi luottaen, Herra, ja otamme jälleen sen maan, jonkas meille perinnöksi annoit. Me nöyryytämme itsemme sinun edessäsi; me olemme se hylätty hopea, se luopunut kansa, jonka olet antanut maailman häväistykselle ja pakanain pilkalle alttiiksi; mutta me tulemme kuitenkin, Herra, sanasi mukaan, me odotamme sinua hyvitystä antamaan ja kostamaan. Sinä olet heitä lyövä, jotka meitä ovat lyöneet, sinä olet heitä tallaava aina kuoleman valtakuntaan asti meidän jalkojemme alle. Mutta meitä sinä olet pelastava sydämmemme vapistuksesta ja hävittävä meidän häväistyksemme juuria myöden kaikissa maissa. Sinä olet antava meille pään koristeen tuhan sijasta ja riemun öljyä suuren surun sijasta, kultaa hopean, ja vaskea raudan sijasta. Herra, anna minulle merkki, että nyt tahdot meille pyhän lupauksesi täyttää! Täällä on juuriinsa asti kuihtunut orjantappura pensas: anna siitä vihreän vesan versoa!"

Ja tuo rukoileva vanha juutalainen viskasi itsensä kasvot alas päin maahan, ikään kuin hän olisi vastausta odottanut vuoren sisuksista. Silloin kuuli hän takanaan äänen sanovan:

"Kuka olet sinä, joka oikeutta käyt Jumalasi kanssa ja määräät hänelle hänen aikansa? Oletko siis sinä kuullut hänen äänensä, joka sanoo sinulle: nouse ylös, Samueli! Vielä ei ole Moseksen kirous otettu pois. Vielä ei ole pakanain paljous Jumalan kirkkoon tullut. Vielä riippuu peite silmiesi edessä, niin ett'et näe Getsemanea jalkojesi edessä etkä kuule vastakaikua kansasi huudosta: 'Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme ylitse!'… Mene, sokeutettu! Ei yhtäkään vihreää vesaa vielä versoa sinun kansasi orjantappuroista. Sanansaattajan jalan-astunta kaikaa vuorissa. Katso, Antikristus seisoo porttien ulkopuolella ja on oleva sinua voimallisempi siksi, että hänen aikansa on ohitse ja kaikki on Kristuksen vallan alla."

Ruben Zevi nousi seisoalle ja näki edessään Josafatin luolan erakon. Sanomaton raivo valtasi tuon muuten varovaisen, kaikkia tuumivan vanhuksen. Nyt, nyt päätöksen, voiton, maailmanherrauden hetkenä uskalsi yksi hänen kansansa sortajista viskata vasten hänen silmiänsä Moseksen ennustuksen ja Natzarealaisen kuoleman! Äänensä petti hänen, hänen kokoon puristettu nyrkkinsä nousi ilmaan antaaksensa iskun tuolle onnettomuuden ennustajalle vasten naamaa, kun samassa palveliat kiirehtivät paikalle ja ilmoittivat, että sotajoukon alipäällikkö Assar Kaba oli lähettänyt sananlennättäjän.

"Rabbi" sanoi sanantuoja, vielä hengästyksissään kiivaasta ratsastuksestaan vuorelle. "Assar Kaba antaa sinulta kysyä, minkä vastauksen hän antaisi Messiakselle, joka seisoo Damaskusportin edustalla ja pyytää sisälle."

Messias! Vanha juutalainen löi kädellään otsaansa. Hän oli rukoillut Abrahamin Jumalaa uudestaan voimaansa asettamaan Israelin kansaa, mutta hän oli unohtanut voimaan asettajan, unohtanut ainoan valitun, joka saattoi tehdä Herran työn! Siksipä ei yhtäkään viheriää vesaa versonut kuivuneesta orjantappurapensaasta.

Nuorukaisen nopeudella istui hän jälleen satulaan, ratsastaen alas vuorelta ja jättäen hämmästyneen erakon ilman vastausta. Mutta ratsastaessaan tuli hänen ajatuksiinsa kaikenlaisia mietelmiä, kuten pitkällinen asiatoimi aina oli tuottanut tuohon kekseliäiseen päähän. Kuka tuo Messias oli? Kentiesi hän ei ollut mikään muu, kuin Mordechai Zevin hassu poika?

Ruben Zevi ennätti portin luo. Siinä oli Assar Kaba 500 soturin kanssa. Suuri kansanjoukko tungeskeli muurin sisä- ja ulkopuolelle. Eräs lähetyskunta odotti vastausta. Se oli juutalainen Nathan Gazasta, jota seurasi huntuun puettu nainen ja kaksi palveliaa. Ruben Zevi ymmärsi, että Mordechain poika tahtoi tästä sisälle.

"Jehoovan nimessä", huusi sanansaattaja äänekkäästi, "vaadin minä sisäänpääsöä hänen valitullensa Messiaalle, joka tulee kaupunkiinsa Jerusalemiin vapahtaaksensa kansaansa."

"Mikä kirje ja sinetti sinulla on tämän sanasi todistukseksi?" kysyi Ruben Zevi kylmästi.

"Hän sanoi minulle: sano heille, että Herra on sinun lähettänyt ja jos he kieltävät avaamasta, niin portit avautuvat itsestään", vastasi sanansaattaja.

"Antakoon tuo siis meille merkin", sanoi Ruben, osottaen lujaan teljettyyn porttiin. "Kuule, portti, että minä kiellän häntä sisään pääsemästä, ellet itse hänelle avaudu!"

Kansanjoukko astui hämmästyneenä takaisin päin ja katseli porttia, odottaen näkevänsä telkien heti poistuvan ja salpojen ihmiskäsittä avautuvan, mutta portti jäi liikkumattomaksi.

"Nathan ystävä", jatkoi Ruben hetken odotettuaan, "sinä näet, ett'ei portti tottele herrasi käskyä. Anna minulle toinen merkki, jos tahdot että sinun sanaasi uskotaan!"

"Herra on antava tulen leimahtaa taivaasta sinun ja kaiken kansan ylitse, joka seisoo vastustamatonta vastaan", huudahti nyt Nathan, joka kentiesi oli huomannut ukkosenilman lähenevän.

Tuskin hän ennätti tuon sanoa, ennenkuin salama leimahti ukkosenpilvestä ja valaisi kauhistuneita väkijoukossa olevia kasvoja.

Ruben Zevi seisoi ivallisen levollisena. "Onko siis Herran käsi lyhennetty?" huudahti hän, "niin ett'ei hänen valkeansa tapaa maaliansa? Katso, minä seison vahingoittumatta ja julistan tässä Jumalan ja ihmisten nähden, että tuo luuleteltu Messias on petturi eikä saa saastuttaa Jumalan kaupunkia valheellisilla ennustuksillaan."

Hän erehtyi kansastaan. Se oli valmistettu edeltäkäsin profeetan maineen kautta, joka oli kaikkien suussa. Ukkosen ilma yhä kokoili hänelle uusia liittolaisia. Sanomaton melu nousi.

"Hän herjaa Messiasta! Hän nostaa kapinaa Jumalata vastaan!"

Muurien ulkopuolella ja sisäpuolella olevat joukot rupesivat hyökkäämään porttia vastaan, lyödäksensä sitä kappaleiksi; uhkaavia käsiä kohoutui uskotonta vanhusta kohti. Tämä havaitsi parhaaksi kutsua kiireesti tyttärenpoikansa Benjaminin lisäväen muassa Jaffan portilta.

Kesken häiriötä tunki tuo huntuun puettu nainen esiin ja sanoi Ruben Zeville:

"Yksi sana vain, rabbi!"

Muurien luona vartiajoukon takana oli nurkka; hän osotettiin sinne ja siellä hän sai muutaman hetken aikaa puhuakseen.

"Rabbi", sanoi hän kiirehtivällä hädällä, "asiasi on kadotettu. Sinun valtasi on loppunut, sinun harmaat hapsesi ovat alttiiksi annetut. Häntä vastaan ei kukaan mitään voi… ei kukaan muu, paitsi minä. Vanno Jehovan valta-istuimen kautta ja isäsi luitten kautta, että suostut minun ehtoihini, niin minä hänen turmioon saatan."

"Annappas kuulla ehtosi!" sanoi vanhus. "Se, mikä tähän asti on tapahtunut pitää oleman ikäänkuin se ei koskaan olisi tapahtunut. Minä vaadin että kaikki unohdetaan, mitä ollut on. Sinun pitää ottaman minun tyttäreksesi ja antaa minulle kirjallinen vakuutus siitä, että saan periä kaikki sinun aarteesi. Sinun tyttäresi lapset pitää lähetettämän Afrikaan ja Indiaan ja tyytyä kohtuulliseen eläkkeeseen. Minun pitää saada hallita huoneessasi ja totella ainoastaan sinun käskyjäsi. Vanno minulle tämä, niin Schabbathai Zevi, veljesi poika on la'annut elämästä ennen auringon laskua. Sinä et minua usko", lisäsi hän hätäisesti, kun vanhus oli vaiti. "Kysy Nathanilta, hän saattaa vakuuttaa, että minä, Schabbathain käly, valmistan hänen jokapäiväisen juomansa."

"Sinä olet Thamar!" sanoi Ruben Zevi äänellä, josta hänen tunteittensa yltäkylläisyys oli vienyt kaiken soinnun. "Minä sinun tunnen tönkkäsormestasi ja sanoistasi."

"Niin, minä olen Thamar, veljesi tytär", sanoi nainen, laskien hunnun pois noilta hyvin tunnetuilta, ennen ihanilta, nyt kaikkien himojen turmelemilta kasvoilta, jotka lukia kerran on nähnyt ruhtinatar Radzivilin purpuranpunaisen baretin alla.

"Sinä olet Thamar", jatkoi vanhus yhä samalla kummallisella, näennäisesti jääkylmällä äänellä. "Sinä olet Thamar, joka olet pettänyt tyttäreni Ruthin hänen pyövelilleen, joka olet viskannut hänet lumikinokseen kuolemaan, joka olet tahtonut myrkyttää tyttärentyttäreni Hagarin ja virittänyt kaikki ansat, jotka vain olet saattanut, Ruthin molempia lapsia varten. Nyt sinä pyydät, että minä hylkäisin lapsenlapseni ja määräisin sinulle perintöni, jotta sinä ensin myrkyttäisit veljenpoikani ja sitte minun."

Nainen hämmästyi kuullessaan tuon äänen, jolla tämä vastaus annettiin ja katseli ympärilleen löytääksensä paikkaa, mistä pakenemaan pääsisi. Mutta aseelliset tunkivat hänen ihan muuriin kiinni; huuto ei olisi kuulunut tuossa kohisevassa melussa.

"Mitä se hyödyttää, että tässä vanhoja haavoja auki revitään?" vastasi hän ynseästi. "Sinun henkesi nyt ei maksa tuhkakourallistakaan. Schabbathai ei säästä isänsä verta, ja minä olen tullut sinua pelastamaan niillä ehdoilla, kuin sanonut olen. Joudu! Etkö kuule portin rätisevän?"

Tuo vahva portti horjui ruostuneilla saranoillaan ja olisi kaatunut, ellei Assar Kaban, vielä musketin perälläkin, olisi onnistunut kerta toisensa perästä ajaa joukkoa takaisin. Silloin tuli Benjamin Zevi ratsumies-joukon kanssa ja tunki kaikki pois edestään, mitkä hänen tiellään olivat. Entinen sotaluonne oli vielä kerran vienyt voiton tämän rahakauppiaan konttoorissa työskentelevän, orjan siteissä olevan asiakumppanin laskutaidosta. Tämä nuori päällikkö kulki kovakouraisemmin eteen päin kuin hänen alipäällikkönsä. Hän ei vielä käyttänyt paljastettua miekkaa, mutta hän ratsasti meluavan väen joukkoon, tallaten Jehunsa kavioitten alle miehiä, naisia ja lapsia.

"Benjamin!" kuului läpi melun hänen iso-isänsä ääni.

Tyttärenpoika raivasi suurella vaivalla tien itselleen tuohon muurin luona erillään olevaan paikkaan.

"Täällä on Thamar, joka petti äitisi. Minä lahjoitan hänen sinulle, poikani; mutta älä tahraa kättäsi pettäjän verellä!"

"Armoa, armoa!" huusi nyt tuo rikoksellinen nainen, joka turhaan koetti verisin kynsin kiivetä armahtamattoman muurin yli. "Armoa, Benjamin! Minä olen veri sinun verestäsi, minä sinulle näytän salaisia aarteita…"

Hän ei ennättänyt enempää sanomaan. Ruthin poika — Ruthin, jonka koko lyhyt elämä oli ollut viatonta, armahtavaa elämää — muisti toisellaisilla tunteilla äitiänsä ja sisartansa, joita hän oli vannonut kostavansa. Hän muisti sen häpäisevän tavan, jolla Kristiina kuningattaren kammariherra Wrangel kerran oli kohdellut ruhtinatar Radzivilia, ja kannusti hevosensa takaperin sitä paikkaa kohden muuria vastaan, jossa Thamar seisoi likistettynä. Jehu oli suuri, ja kannustamisesta raskas ja raivoisa. Se lykkäsi taakse päin muuria vasten niin ruhjoavalla voimalla ja painolla, että pian sen takakavioitten alla oli ainoastaan tuntemattomaksi muodostunut jäännös hänestä, jonka elämä oli ollut ainoa pitkä petos niitä vastaan, jotka olivat häntä lähinnä olleet.

24. Tähtien hetki.

Hän oli jälleen oma itsensä.

Kansanjoukko muurien sisäpuolella oli takaisin tungettu ja kaikki vastustajat hajaantuneet pois, kuin odottamaton näky äkki-arvaamatta muutti kaikki. Se ihme, jota Nathan oli ennustanut, oli todellakin tapahtunut. Sillä välin, kun vielä keskusteltiin Damaskusportin luona, oli profeetta saanut uusia liittolaisia, jotka hänelle avasivat läntisellä puolella olevan ja nyt heikosti vartioidun Jaffan portin. Täällä hän nyt kulki riemuitsevien joukkojen ympäröimänä, esteettömästi kaupungin sisälle, vaikk'ei tulta suitsevan jalopeuran seljässä, vaan kuninkaallisessa komeudessa. Hän oli valinnut pääsiäisen sisäänkulkupäiväkseen, ja tämä kulku erosi hyvin paljon toisesta aikaisemmasta ratsastuksesta Jerusalemiin, joka tapahtui aasintamman varsan selässä.

Schabbathai Zevissä, siinä kun hän valkoisella hevosellaan ratsasti kansaa siunaten, yhdistyi kaikki, mikä viehättää ja hurmaa itämaista mielikuvitusta; hän oli nuoruuden parhaassa kukoistuksessa, 29-vuotias, monet tuhannet kiittivät häntä kauniimmaksi ihmislasten joukossa, vaatetettuna oli hän entis-ajan juutalaiseen pukuun: ihopaitaan, alusvaatteisiin, varvikkaisiin ja viittaan, joka loisti purppurasta ja kultakankaasta. Kulku-jonon etupäässä ratsasti airut, pieni, tuskin kolmen jalan pituinen kääpiö karmosiinipunaisessa viitassa, kesyllä giraffilla, jonka pieni ylpeä pää tuon pitkän kaulan päässä muikerteli huoneitten kattojen yläpuolella. Lähinnä, profeetan edessä, kulkivat harpunsoittajat ja laulajat, jotka veisasivat hosiannaa ja Davidin kruunausvirttä. Hänen jäljessään ratsasti hänen henkivartiastonsa naziireja, joita oli seitsemän kertaa seitsemän puettuna valkoisiin viittoihin ja jotka ratsastivat mustien hevosten selässä. Heitä seurasi jalkaisin sata leviittaa papillisessa puvussa, niitten jäljessä kuoripoikia, kantaen väkevästi hajahtavia suitsutus-astioita, heidän jäljessään taas aseellisia liittolaisia, valmiina rikki ruhjoomaan jokaisen vastustajan, ja vihdoin ehtimiseen lisääntyvä, laulava, kirkuva ja tanssiva ihmisjoukko. Sairaat, sokeat, rammat tunkivat esiin, jotta profeetan varjo laskeutuisi heidän päällensä: aavekuva noista parantamisista, jotka tapahtuivat tuhat kuusisataa vuotta sitten tässä samassa Jerusalemissa.

Tämä sekä juhlallinen että sotainen kulkue tunki kuten vaaja Benjamin Zevin muurien luo levitettyjen sotajoukko-osastojen välille. Mutta vielä ei kaikki toivo ollut hukkaan mennyt, vielä seisoivat sotajoukon urhoollisimmat Damaskoportin luona; rohkea hyökkäys saattoi hajottaa pirstaksi kuninkaallisen kulkueen.

"Ei vielä, ei vielä, ennenkuin olet pessyt itsesi puhtaaksi!" rukoili vanha iso-isä, "sinä olet naisen verellä priiskoitettu ja sellaisena et saata lähteä Herran sotaan."

"Minua ei kukaan tapa ennen tähtien hetkeä!" huudahti Benjamin sillä luottamuksella, joka nykyään oli tullut hänen ainoaksi uskoksensa. Ja hän antoi ratsuväen etupäässä torven toitotuksilla ilmoittaa, että hyökkäykseen oli ryhdyttävä, hänen oli aikomus käydä juhlakulkuun käsiksi ja ottaa vangiksi luuletellun Messiaan. Hän oli uhkamielinen ja iloinen, hän oli jälleen oma itsensä, hän viskasi rahakaupan välittäjän pois, kuten huonon houkkiokaapun ja oli jälleen, mitä hän aina oli tahtonut olla, ja mitä hänen olisi tullut olla, moitteeton ja peloton sotilas, Aake Tottin ratsupalvelia, ratsastaja, joka istui kuten muuri kiinni satulassaan.

Tuo kokematon, hänellä ei ollut aavistustakaan hengellisten vihurituulten voimasta. Hänen sotajoukkonsa seurasi häntä epäillen, mutta vain heittäytyäksensä alas maahan nähtyänsä profeetan ja laskeaksensa pois aseensa. Uhkaukset ja rukoukset, lupaukset saaliista, kaikki oli turhaa. Tuskin 30 tahi 40 Zevin henkipalvelioista vielä totteli käskyä liittyen uskolliseen Assar Kabaan. Benjaminilla ei ollut muuta neuvoa, kuin kiertoteitse koettaa päästä linnoitettuun Haramiin ja teljetä itsensä sinne siinä toivossa, että saisi sinne mukaansa jonkun osan kaupunkiin hajaantuneesta sotajoukostaan.

Mutta juuri tähän, juutalaisille pyhimpään paikkaan tuossa pyhässä kaupungissa ja siellä olevaan parhaimpaan synagogaan suuntasi myöskin profeetta kulkunsa. Molemmat joukot tulivat yht'aikaa eri portista sisään, sillä Haramilla oli 11 porttia. Täällä ensiksi verta vuodatettiin. Benjamin viskasi itsensä synagogaan ja puolusti viallisella oikealla kädellään sen kivilattiasta jokaista askeleen levyä. Nyt oli hän jälleen oma itsensä, nyt tunsi hän itsensä vapaaksi kuten valtakotka, joka on päässyt ulos rautaristikkoisesta häkistä. Hän oli jälleen Slangen rohkeamielinen oppilas, jälleen Torstensonin voittamaton pieni kersantti. Hänen ainoa silmänsä loisti voitonhalusta, hänen käsivartensa jakoi iloisia muistoja kunniarikkailta tappotantereilta. Hän oli jälleen urhoollisin urhoollisista, ja hän tunsi sen, hän taisteli kuten taistellaan kunnian ja voiton puolesta silloin kun tietää, ett'ei voi kaatua…

Mutta Thamar oli ollut oikeassa, profeetta oli vastustamaton. Itse hän ei taisteluun osaa ottanut; hän antoi merkin kädellään ja kaikki kaatui nazirien koukkuisten jataganien iskusta. Slangen oppilas näki viimeisten uskollistensa kaatuvan; eräs jättiläismäinen syrialainen hyökkäsi Assar Kaban kimppuun ja lävisti hänen jataganillaan. Vielä ei Benjamin Zevi ollut haavoitettu; hän halveksi kaikkia varjeluskeinoja; häntä ei mikään voinut tappaa. Hän torjui pois 20 vihollista ja halkasi yhdellä ainoalla iskulla syrialaisen pään. Mutta nyt oli tähtien hetki tullut. Vähin koko tästä uskonvimmaan joutuneesta joukosta, joka profeettaa seurasi, tuo pieni vähäpätöinen kääpiö, heikko ja voimaton kuin lapsi, koukistui Benjamin Zevin korotetun käsivarren alle ja lävisti hänen sydämmensä tikarin-iskulla. Benjamin horjui, hän kaatui… poika Kaskaksesta, Lavilasta, Neunburgista, Leipzigistä, Tukholman linnasta, Jankowitzista… hän tallattiin… Ei yksikään syksyinen lakastunut lehti maannut niin tallattuna kuin hän. Hän kaatui äännähtämättä, huokauksetta. Jos hän olisi voinut ajatella selvän ajatuksen, olisi tuo ajatus ollut kummastus siitä, että hän saattoi kaatua. Näin pitkälle eikä edemmäksi; rata oli mitattu. Se hetki on tuleva, jolloin kaikki tähdet putoavat ja se hetki oli tullut toiselle yön lapsista.

Profeetan voitto oli täydellinen. Ne Benjamin Zevin väestä, jotka eivät antautuneet eivätkä kaatuneet, pakenivat kaikkialle julistaen profeetan korotusta ja osmanilaisen vallan kukistumista.

Saman päivän iltana tuotiin profeetan luo vangittu roskaväen rääkkäämä ukko, verisenä, puoleksi uupuneena, vaatteet revittyinä ja valkoiset hiukset tahrattuina katujen loalla. Tämä oli tuo äsken kaikkivaltias Ruben Zevi. Profeetta ei tuntenut tahi ei ollut tuntevinaan setäänsä. Hän kysyi kuninkaallisen tuomarin kylmyydellä, tahtoiko vanki kuolla kadotettuna tahi tunnustaa Messiasta ja elää.

Ruben Zevi tarvitsi hetken tointuakseen. Hän katseli tutkivasti ihanaa, synagogan valta-istuimeksi muodostetun alttarin luona olevaa, purpuraviittaan verhottua nuorta miestä, ja mainitsi Johannes Kastajan sanoman:

"Oletko sinä se, joka tuleva on, taikka pitääkö meidän toista odottaman?"

"Olen se, mikä olen", vastasi profeeta niillä salaperäisillä sanoilla, jotka sanotaan sisältävän korkeimman olennon nimen.

"Schabbathai Zevi, Mordechain poika", sanoi vanhus jälleen, "en kysy, ken sinä olet, sillä sinä olet liha minun lihastani ja veri minun verestäni. Minä kysyn sinulta, mitä sinä olet ja oletko se, jonka tulla pitää?"

Profeetta ei koskaan ollut vastausta vailla. Hänen huuliltaan tulvasi oppineita todistuksia, Moseksen kirjoista, profeetoista, Talmudista, Midraschimista, Masorasta ja muista viisauden aartehistoista.

"Hyvä, jos olet Messias, niin anna minulle merkki! Sano minulle, mitä tänään rukoilin Absalomin haudalla!"

"Sinä rukoilit minun tuloani, ennenkuin minun tunsit", vastasi profeetta heti.

"Oletko sinä profeetta, joka et tiedä, että juuri se, jonka unohdin ja jonka vuoksi Herra kielsi minulta merkin, ei antanut viheriän vesan versoa kuivuneesta orjantappurasta, oli, että unohdin häneltä rukoilla Messiaan tuloa! Valehtelia olet sinä, Mordechain poika! Polvi polven perästä on kansasi vuosituhansia odottanut vapauttajan tuloa; kaikissa kurjuuksissa on hän ollut sen toivona, ja odottaen häntä olemme vuodattaneet Natzarealaisen viatonta verta. Minä houkkio olen tahtonut mennä Jumalan neuvojen tielle ja asettaa, voimaansa Israelin kansan ilman Messiasta. Katso, minä nöyryytän itseni ja tunnustan tyhmyyteni: mutta sinä ylpeilet. Missä on sinun voiteesi? Missä sinun merkkisi? Sinä, joka korotat itsesi kuningasten kuninkaaksi, etkö tiedä, että ensiksi täytyy Eliaan nousta kuolluista valmistamaan tietä Herran valitulle? Missä on Elias? Sinä kuljet sinun tietäsi, Jehovan kulkee hänen tietään. Mordechain poika, sinä olet elämäsi lopettava luopiona, sinä olet Gojimin pilkkana oleva ja seitsemänkertaisena kurjuutena Isr…"

Ennenkuin vanhus ehti lausua sanan, olivat nazirit tarttuneet häneen takaa päin ja panneet kapulan hänen suuhunsa. Tuossa äsken puhdistetussa synagogassa ei saanut yhtään verta vuotaa enään. Ruben Zevi vietiin muurin luo siihen paikkaan, jota nimitetään Abrahamin uhriksi. Sen lähelle on muuriin liitetty poikki taitettu pylväs, josta taru kertoo, että tämän pylvään ja öljyvuoren välille tulee viimeisenä päivänä jännitettäväksi hieno lanka, jonka toisessa päässä Jesus on vartiana ja toisessa Muhamed. Tämän langan yli enkelit vievät ihmisten sielut; hyvät sielut pääsevät ylitse, mutta pahat syöksähtävät kadotuksen kuiluun. Tässä se oli, kuin Ruben Zevi tuli syöstyksi muurilta alas Hinnomin laaksoon. Hän oli kieltänyt Messiaksen eikä katsottu ansainneeksi juutalaisen kuolemaa, vaan syöstiin alas viimeisenpäivän langan luota Jesuksen ja Muhamedin väliltä.

25. Sulttaanin Hat-i-scherif.

Kaikki Hagarin perustukset horjuivat hänen jalkojensa alla.

Uuden profeetan loistava voitonriemu oli lyhyt-aikainen. Osmanilainen valta ympäröitsi häntä kuten meri, sen aallot kohoutuivat ja viruttivat pois hänen haihtuvan suuruutensa. Beirutin pascha läheni joukkojensa kanssa, karkoitti profeetan, pani jälleen kaikki järjestykseen pyhässä kaupungissa ja tuo äsken uskonvimmainen kansa tervehti häntä nyt vapauttajana. Niin vähän oli luuleteltu Messias voinut hillitä liittolaistensa saaliinhimoa, ettei mikään uskontunnustaja enään ollut turvassa henkensä eikä omaisuutensa puolesta. Kaupungin historia on myöskin niin rikas vaihtelevista hallituksista, että tuskin sivumennenkään puhutaan noista juutalaisen valtakunnan voimaan asettamisen onnistumattomista koetuksista.

[Lukia saattaa helposti poistaa kertomuksen koru-ompelukset historian alastomasta todellisuudesta, jos häntä haluttaa. Schabbathai Zevin historiallinen henkilö on itsessään romaani. Koko hänen elämänsä oli ainaista muuttelevaisuutta: sokeaa kansanjumaloimista, siihen asti kuulumattomia voittoja, sen jälkeen tappio, pako, pannaan julistus ja vihdoin arkamielinen luopumus. Jouduttuansa pulaan, sanoi hän tahtovansa yhdistää kaikki uskontunnustukset. Mutta kun sulttaani Muhamed IV sanoi hänelle: "Hyvä, minä tahdon ampua sinuun kolme myrkytettyä luotia!" silloin hän masentui ja otti turkkilaisen päähineen päähänsä sekä rupesi muhamettilaiseksi. Sellaisena sanottiin hänen kääntäneen 300 juutalaista Islamin uskoon. Hänen lankeemuksensa maininki kulki laajalti kuuluvissa pitkiä aikoja tämän jälkeen. Moni luuli vielä, että profeetta oli viety ylös taivaaseen sekä että joku paha henki oli ottanut hänen muotonsa.]