YSTÄVYYS

Oli kolea, kylmähkö toukokuun päivä. Pureva pohjoinen puhalteli.

Lumi oli sulanut. Pellot olivat paljaina. Ainoastaan siellä täällä jossain syvemmässä ojassa, jonkun talonnurkkauksen takana tai pohjoiseenpäin viettävällä rinteellä näkyi vielä kaistale likaisen harmaata lunta syrjään viskattuna kuin kelvoton vaateriekale.

Lämpimien kevätpäivien jälkeen olivat ilmat äkkiä kylmiksi kääntyneet. Kaikki iloiset kevätpurot kuivuivat. Maa värjötti suojattomana jäädyttävän tuulen alla eikä mikään muistuttanut kesän tulosta.

Luonto näytti toivottoman köyhtyneeltä. Se tuntui unohtaneen uskonsa lämmön ja valon voittoon.

Syrjäisellä pienellä maalaisasemalla oli tänä koleana kevätpäivänä liike kuitenkin tavallista vilkkaampaa. Kahden perheen muuttokalut olivat yht'aikaa sattuneet saapumaan asemalle, ja oli pidettävä kiirettä, jotta junavaunut saataisiin ajoissa tyhjennetyiksi.

Kuormia purettiin ja pinottiin. Kilvan veivät hevosmiehet, tavaroita asemalta ja kilvan palasivat toisia hakemaan. Ainoastaan silloin tällöin malttoivat he sanoa sutkauttaa sanan toisilleen tehdäkseen työn kevätkylmässä niin hauskaksi kuin mahdollista.

Muuttoatekevät sitä vastoin eivät toisistaan välittäneet. He olivat vieraita paikkakunnalla ja vieraita toisilleen. Heillä oli kullakin tarpeeksi ajateltavaa muuttopuuhissaan.

Eräs mies ja nainen, nähtävästi aviopari, huolehti yhdessä kahden vaunun purkamisesta. Kun nainen valvoi tavaroiden vaunusta purkamista, saattoi mies kuormien kuljettajia vähän matkan päähän näkyvään huvilaan ja päinvastoin.

Toisten vaunujen luona johti työtä ainoastaan nuorenpuoleinen nainen. Kun miehet kuormineen lähtivät asemalta, seurasi hän heitä melkein juoksujalkaa huvilaa kohden, joka etäämpänä pilkisti puiden keskeltä, ja kun ajajat palasivat, kiiruhti hänkin jo asemalle oikaisten niityn poikki, missä pohjoinen armottoman kylmänä vastaanpieksi.

Näytti kuitenkin siltä kuin hän ei olisi tuulta huomannutkaan. Ei hän myöskään, kuten toiset, silloin tällöin seutua silmäillyt puoleksi uteliaana, puoleksi arvostellen. Hän näkyi ajattelevan ainoastaan työtään.

Kun ilta rupesi hämärtämään, oli kiirekin asemalla jo lakannut. Rautatien tavaravaunut seisoivat tyhjinä syrjäraiteilla eikä ajomiehiä näkynyt enemmän kuin vastamuuttaneitakaan. Kaikki asemalla oli yksinäistä ja hiljaista, aivan kuin ei mitään erikoista olisikaan tapahtunut. Asemapäällikkö rouvineen vain jutteli päivän tapahtumasta. Tuntuva lisä niukanlaiseen seurapiiriin ei ollut mikään vähäinen asia yksinäisessä maalaiskylässä. Minkälainen tämä lisäys mahtoi olla, edistäisikö se iloa ja hauskuutta paikkakunnalla, vai harmiako hankkisi, siitä keskusteltiin.

Kenenkään ei tarvinnut kauan pysyä tiedottomana siitä, minkälaisia ihmisiä herra ja rouva olivat, jotka nyt olivat paikkakunnalle muuttaneet. Kumpikin tuntuivat olevan ihmisystävällisintä laatua. Heidän huvilansa sijaitsi aivan lähellä asemaa, ja heillä oli yhtenään asiaa sinne. Kaikille, joita tapasivat, esittivät he kohta itsensä ja aina heillä oli kysymyksiä kymmenittäin, tiedonantoja yhtä paljon.

Kaikesta ilmeni, että he eivät suinkaan aikoneet viettää eristettyä elämää, välittämättä naapuriensa vaiheista ja kohtaloista.

Toista oli etäämpänä olevan huvilan asukkaan. Hänestä ei tiedetty paljon muuta, kuin että hänen nimensä oli Eine Winter.

Muutamia kuukausia sitten oli hän ensi kertaa käynyt paikkakunnalla ja silloin ostanut sieltä pienen palstatilan puutarhoineen, puistoineen ja keltaiseksi maalattuine huviloineen. Kauppakirjat oli tehty herra Yrjö Winterin nimeen, joka arvattavasti oli ostajan isä tai veli. Naimisissa hän ei saattanut olla, sillä hänellä ei ollut sormuksia.

Kaupat tehtyään oli neiti Winter matkustanut pois, eikä kukaan häntä sen jälkeen ollut nähnyt, ennenkuin hän nyt yht'äkkiä oli tänne saapunut.

Asemapäällikön rouva, joka ikkunasta teki huomioitaan, tuli muuttopäivänä vakuutetuksi siitä, että neiti Winter ei saattanut olla nuori. Hän näytti heikolta ja väsyneeltä. Eikä hänen kasvoillaan näkynyt jälkeäkään tuosta odottavasta ilmeestä, joka tavallisesti kuvastuu nuoren naisen kasvoilla, kunnes se vaihtuu joko elämän suoman pettymyksen tai tyydytyksen siihen painamaan leimaan.

Hänen pukunsakin teki melkein samanlaisen vaikutuksen. Huolimaton se ei oikeastaan ollut, mutta kovin kulunut. Näytti siltä kuin hän ei olisi omistanut sille kerrassaan minkäänlaista huomiota. Nuori neiti Winter ei siis voinut olla. Siitä oli rouva varma.

Nähtävästi häntä ei kuitenkaan vielä sopinut vanhojenkaan joukkoon laskea. Sentähden oli ihmeellistä, että hän itsepintaisesti pysytteli yksinään, antamatta toisille edes tutustumisen tilaisuutta. Häntä ei muuton jälkeen näkynyt asemalla, ei pitkiin aikoihin.

— Tulleeko edes nyt, arveli asemapäällikkö rouvalleen. — Nyt hänelle on saapunut kirje.

— Huolineeko kirjeistäkään, tuumi rouva.

Mutta sinä päivänä ei toivo pettänyt. Hetken kuluttua seisoi neiti Winter pilettimyymälän kohdalla kysyen postia.

Saatuaan kirjeensä ja luettuaan sen, lisäsi hän vielä lyijykynällä sanasen toiseen, minkä oli muassaan tuonut, sulki sen ja pisti laatikkoon. Sitten hän poistui.

Mutta muutaman päivän kuluttua tuli hän uudelleen asemalle, nyt ei enää vanhassa asussaan, vaan yksinkertaisessa mutta sievässä kävelypuvussa, uusi hattu päässään ja käsineet käsissä.

Hän näytti vallan juhlapukuiselta, arveli asemapäällikön rouva, tehdessään huomioitaan.

Hevosen ja rattaat oli neiti Winter myöskin toimittanut asemalle ja lisäksi pyörätuolin, jonka varovaisesti asetti asemasillalle. Samassa kun juna pysähtyi, kiiruhti hän ajomiehen kanssa vaunuun, josta he hetkisen kuluttua palasivat, kahden puolen tukien vanhanpuoleista herraa, jonka hellävaroin sijoittivat pyörätuoliin.

Vanha nainen, peitteet, patjat ja suojahuivit käsivarrellaan, seurasi toisia.

Juna puski puhkien eteenpäin. Vanha nainen nousi rattaille, johon tavaratkin jo oli kuormittu, ajomies asettui rinnalle, ja neiti Winter pani pyörätuolin liikkeelle.

Pian oli koko pieni seurue kadonnut tielle keltaiseen huvilaan päin.

Siitä päivästä alkaen saapui sanomalehtiäkin huvilaan. Neiti Winter kävi itse niitä aina asemalta hakemassa, mutta muulloin ei häntä siellä näkynyt. Ainoastaan ne, jotka kesäisin soutelivat pienellä sisäjärvellä ja ohjasivat lähelle keltaisen huvilan rantaa, paremmin nähdäkseen joen, joka suurten kivien ja vanhojen riippakoivujen lomitse lähellä huvilaa laski järveen, näkivät neiti Winterin usein käsitöineen istuvan isänsä vieressä avonaisella verannalla tai työntävän pyörätuolia pitkin hiekoitettuja teitä huvilaan kuuluvassa, puistontapaisessa metsikössä.

Hiljaista ja eristettyä näkyi heidän elämänsä olevan. Sairas pyörätuolissaan ei tiettävästi vieraita kaivannut eikä Maija, talon vanha palvelija, liioin näyttänyt seurankipeältä. Mutta sitä ihmeteltiin, että neiti Winterkään ei näkynyt seurasta välittävän.

Itse hän tuskin tuli huomanneeksi, miten yksin oli. Hän oli siihen niin tottunut. Silloin tällöin vain, kun hän asemalla näki kirjavan joukon paikkakunnalla oleskelevia kesävieraita ja kuuli kuin humauksen elämän levottomasta hyörinästä, tuli hän ajatelleeksi, miten ihmeellistä oli näin ihmisjoukkojen ympäröimänä kuitenkin elää kuin kaiken ulkopuolella, elää yksinäistä, eristettyä elämää.

Ei hän oikeastaan muuta toivonutkaan. Hyvä oli, niinkuin oli. Joskus vain painoi tietoisuus tuosta ainaisesta "ulkopuolella" olosta mielen niin kaihoisaksi.

Eine Winter tuli tätä selvään tunteneeksi ensi kertaa eräänä iltapäivänä loppukesällä, kun hän asemalta palatessaan joutui kulkemaan muutamien kaupungista tulleiden nuorten neitien takana. Hän huomasi keskustelusta heidän tulleen tänne tervehtimään yhteistä tuttavaa, joka kesäisin asui huvilassaan aivan lähellä Einen kotia.

Oli lämmin elokuun iltapuoli. Ilma oli tuoksua täynnä. Päivän kuluessa oli tullut useampia sadekuuroja, ja nyt pudota rapisivat suuret, kimaltelevat pisarat, päivän samalla paistaessa pilven takaa.

Vieraat eivät kuitenkaan olleet sateesta milläänkään. He olivat iloissaan siitä, että pääsivät maalle ja kaikkein iloisin joukossa oli itse emäntä, joka oli tullut vieraitaan vastaanottamaan.

Hän kulki ensimmäisenä iloisesti kertoillen, millä aikoi vieraitaan kestitä.

Kahvia tietysti ensiksi. He saisivat itse sen keittääkin. Pannu porisi jo liedellä. Oli jouduttava, jott'ei kiehahtaisi yli laitojen. Kahvit juotuaan saisivat paistaa pannukakkuja ja illaksi vielä hiilloksessa paistikkaita. Eikö kelvanneet sellaiset kestit!

Eine Winter loi pikaisen silmäyksen häneen, joka jutteli. Hän oli niin raittiin, niin reippaan ja iloisen näköinen, että hänestä täytyi pitää. Eine oli jo muutaman kerran ennenkin häntä mielihyvällä katsellut. Kulkiessaan huvilan ohi oli hän nähnyt hänen milloin kuokkivan ja kaivavan puutarhassaan, milloin sahaavan puita tai maalaavan puutarhapenkkiä päiväpaisteisella pihamaalla. Hän tiesi neidin nimen olevan Irja Björk ja hän oli usein ajatellut, että oli ymmärtäväistä kuluttaa aikaansa tuollaiseen, mutta sen enempää huomiota ei hän kuitenkaan ollut omistanut tälle naapurille.

Eine arveli usein oikeastaan kadottaneensa kykynsä kiinnittää huomiota ihmisiin yksilöinä. He olivat kaikki hänelle ainoastaan ihmisiä. Kaikki olivat he luodut taakankantajiksi, sen hän tiesi. Ja sen tiesivät itsekin, jos vain olivat heränneet itsetietoiseen elämään. Millainen tuo taakka oli, oliko raskas vai keveä, kannettiinko sitä nuristen ja nääntyen vaiko rohkein mielin, sitä hän usein ajatteli nähdessään ihmisiä. Sitä hän täälläkin oli ajatellut vieraissa oloissa ja vieraiden ympäröimänä kulkiessaan yksinäisillä kävelyillään toisen tuntemattoman pienen kodin ohi toisensa jälkeen. Hän ei tietänyt, keitä asui noissa kodeissa eikä halunnut tiedustellakaan. Tuntui vain lämpimältä ajatella heitä lähimmäisinä, ihmisinä. Mutta persoonallista, yksilöllistä lähestymistä, sitä hän ei kaivannut.

Kun hän nyt, kulkiessaan iloisen seurueen takana, pakostakin joutui kuulemaan heidän keskusteluaan, tuntui siltä kuin hän ensi kertaa pitkiin aikoihin olisi häntä ympäröivästä ihmisjoukosta erottanut yksilön. Eikä hän voinut olla ajattelematta, että se, jonka hän tässä oli kohdannut, rohkeana ja reippaana kantoi osaansa elämän taakasta. Siksi teki jo yksin hänen läheisyytensä hyvää.

Iloinen seurue poikkesi mäenrinteelle rakennettuun huvilaan. Eine jatkoi yksinäistä matkaansa. Mutta vieraiden raikkaat äänet kaikuivat kauan hänen korvissaan, ja hämmästyksekseen huomasi hän melkein kadehtivansa niitä, jotka nyt pitivät hauskaa kahvipannun ja loimuavan lieden ääressä.

He olivat kai kaikki jotakuinkin Einen ikäisiä. Hän tunsi tavallaan kuuluvansa heihin. Mutta miten äärettömän etäällä hän samalla oli heistä!

Hän muisti säkeen eräästä tanskalaisesta runosta. Siinä kerrottiin lapsesta joka "kuin toiset saanut ei koskaan elon riemuhun kiiruhtaa". Sellaista oli hänenkin elämänsä ollut. Joko ulkonaiset olot tai surun eristävä voima olivat häneltä tien sulkeneet aina "kun kilvan toiset ne riensi iloleikkihin auvoisaan."

Ainoastaan ensimmäiset lapsuuden vuodet olivat olleet toisenlaiset, ne vuodet, jolloin äiti eli. Surukin tuntui ilolta silloin, kun sen sai äidille uskoa, ja ilo kasvoi moninkertaiseksi hänen luonaan. Yksin se käsittämätön kaipuukin, joka saattoi lapsenkin mieleen hiipiä, tuntui suloiselta äidin helmaan heitettynä.

Oliko ihme, jos nuo vuodet olivat olleet Einen ainoat onnelliset. Isku oli seurannut toistaan sitten kun tuo ensimmäinen, armoton oli kohdannut: äidin kuolema.

Voi sitä sydämen sanatonta tuskaa silloin! Miten elämä yhdellä iskulla tuli kuin tuhotuksi ja miten huutava tyhjyys oli yhä vieläkin.

Eine vavahti kuin kivun tunteesta. Kepeinkin kosketus saattoi yhä vielä sydänhaavat veristämään, ja pieninkin tapahtuma saattoi palauttaa menneisyyden mieleen.

Oikeastaan oli ollut helpotus hänelle, että ulkonaisetkin olot äidin kuoleman jälkeisinä vuosina olivat hänet erottaneet toisten seurasta. Hänen vanhempi sisarensa kuoli tapaturmaisesti, isä kävi yhä kivulloisemmaksi ja hänen itsensä oli pakko viisitoistavuotiaana keskeyttää koulunkäyntinsä, hoitaakseen isäänsä ja taloutta.

Oliko ihme, jos hän niin ollen ei koskaan saanut tuntea nuoruuden iloa. Eihän hän edes muistanutkaan olevansa nuori. Yksinäisyys ja suru olivat hänen ainoat nuoruudentoverinsa.

Elämää ei hän silloin vielä tuntenut. Hän astui eristettyä polkuaan pitkin, seurasi kuin rannalla kulkija elämän voimakasta virtaa. Hän katseli, ajatteli, teki havaintojaan, mutta aina syrjässä rannalla, ikäänkuin kaiken ulkopuolella, kunnes äkkiä virran voimakkaat laineet hänet kuohuihinsa tempasivat.

Se oli silloin, kun hän oli oppinut tuntemaan sen suuren, ihmeellisen voiman, jota ihmiset rakkaudeksi sanovat, ja senkin, jota toiset kutsuvat ystävyydeksi. Käsi oli rakkaudessa hänen kättään tavoitellut. Hän oli muistanut olevansa nuori ja saanut kokea, että elämällä oli muutakin tarjottavana kuin surua ja kuolemaa.

Mutta miksi olivat nämä kokemukset päättyneet entistä suurempaan erakkuuden tunteeseen. Miksi oli hän taas yht'äkkiä sisäisesti enemmän yksin kuin koskaan kulkenut tietään eteenpäin?

Oliko syy hänen omansa, vai oliko elämä aina sellaista? Oliko ihminen oikeastaan erakoksi luotu? Ja yksinkö hänen pitikin elämänsä ongelmista selkoa saada, yksin elämisen suurta taitoa oppia?

Ainakin oli kaikki se, mikä oli pyrkinyt vetämään häntä pois hänen yksinäisyydestään ja lähemmäksi muita, tullut sellaisessa muodossa, että siitä ei voinut syntyä mitään pysyväistä. Osaksi olivat ulkonaiset olot siihen vaikuttaneet, useimmiten sentään hän itse. Hän oli kai liian kauan elänyt eristettynä muista. Hän oli tullut toisenlaiseksi kuin muut, oppinut käyttämään tavallisuudesta poikkeavaa mittapuuta kaikkiin inhimillisiin suhteisiinkin nähden. Siksi ei mikään lopullisesti voinut tyydyttää, kun se vaakaan pantiin.

Oliko se väärin? Olisiko hänen kaikesta huolimatta pitänyt tyytyä sellaiseen, minkä hän sisimmässään tuomitsi ala-arvoiseksi?

Isä oli sanonut häntä itsekylläiseksi. Oli kysynyt, miksi ei sopinut tyytyä siihen, mihin muutkin. Oliko hän oikeassa? Oliko ehkä yhä kasvava orpouden ja sisäisen yksinäisyyden tunne hyvin ansaittu rangaistus tästä?

Eine oli ehtinyt kotiportille. Hän avasi sen, tervehti iloisesti vanhaa Maijaa, joka tulla tallusti keittiöstä puutarhaan päin ja kysyi sitten isää.

— Tuolissaan verannalla. Eikö lie nukkunutkin sinne. — Maija nyökkäsi päätään ja jatkoi matkaansa.

Eine haki huoneestaan käsityön, hiipi sitten hiljaa ja varovasti verannalle ja asettui nukkuvan viereen. Mutta työ ei luistanut. Ajatukset kulkivat yhä entisiä latujaan.

— Itsekylläisyyttäkö? —Tutkisteleva, sisäänpäin suunnattujen ajatusten ilme kuvastui Einen kasvoilla.

Kyllä hän oli saanut kalliin hinnan maksaa tuosta itsekylläisyydestään, jos se sitä oli. Entistä syvemmäksi, tuskallisen syväksi oli sisäisen yksinäisyyden tunne käynyt joka suhteelta, joka särkyi, joka kokemukselta, joka hänelle vahvisti, että hän oli erehtynyt luullessaan löytäneensä sukulaissielun ja tältä tyydyttävää täydennystä omalle olemukselleen.

Mutta oli hän paljon saanutkin näiden kokemustensa kautta. Hänen katseensa oli laajentunut. Syvällisempi elämänymmärtämys ja lämpimämpi tunne jokaista ihmisolentoa kohtaan oli hänessä kehittynyt sitä myöten, mitä vähemmän hän itselleen elämältä odotti.

Yksilöä, joka voisi käsittää, täydentää ja rikastuttaa häntä, hän ei enää etsinyt. Hänen elämänsä rikastuttajana oli ihminen ihmisenä, lähimmäisenä, tuo selittämätön yhteistunto, joka elämää kokeneen mielessä syntyi tietoisuudesta, että kaikki kuulumme samaan kärsivään, taistelevaan ja elämänkuormaa kantavaan sukukuntaan.

Eikö se ollut suuri-arvoisempaa kuin ajatella yksilöä. Eikö vähempi täten väistynyt arvokkaamman tieltä? Pitihän siitä iloita.

Iloisen seurueen äänet kaikuivat taas Einen korvissa. Hänen oli mahdoton päästä eroon heistä ja heidän hilpeästä iloisuudestaan.

Heitä oli monta. Kävikö työn ja huolten taakka siitä syystä heille helpommaksi kantaa. Kasvoiko siitä ilo?

Hän oli yksin. Ehkä ilo siksi niukkeni ja huolet monistuivat.

Niinkö se oli? Eikö ihminen sittenkään ollut luotu erakoksi, vaan yksilöllisestikin rikastuakseen ja rikastuttaakseen?

Taas täytyi hänen tarkastaa, arvostella ja punnita. Mutta lopputulos oli sittenkin sama. Hän ei olisi suonut ainoankaan elämänsä kokemuksista päättyneen toisin kuin oli päättynyt, ei edes tarkastaessaan niitä menneisyyden kaikkea kaunistavassa valossa.

Mikä oli särkynyt, oli ollut särkymisen arvoista. Siltä oli alusta asti puuttunut elämisen mahdollisuus. Siksi olikin särkyminen oikeastaan tuntunut vapauttavalta ja siksi tuntui nytkin niin rauhallisen tyyneltä.

Mutta tyyneyden ohessa tunsi Eine jotain, jota ei pitkiin aikoihin ollut tuntenut. Hän tunsi kaipuuta. Eivätkö ihmiset ihmisinä, lähimmäisinä hänelle tarpeeksi tyydytystä antaneet? Kaipasiko hän kaikesta huolimatta yksilöä, joka ymmärtämyksellään voisi antaa tukea ja täydennystä.

Hän väistyi tuota ajatusta. Kaivata hän ei tahtonut. Hänen ainoa toivonsa oli saada olla rauhassa. Kaipuu, toiveet, kaikki, mikä oli omiaan vetämään häntä lähemmä noita voimakkaita kuohuja elon virrassa, niitä hän pelkäsi.

Joskin hän ulkonaisesti oli toisten kaltainen ja toisten tavoin toimi elämän ulkonaisissa oloissa, tunsi hän sittenkin sisäisesti olevansa siksi sairas, että oikeastaan oli elämään kykenemätön. Hän ei ollut aikoihin muuta toivonut, kuin oikeutta rauhassa unohtaa ja unohtua.

Kaipuunkin tunteen oli hän kauan kuolleeksi uskonut.

Mutta oliko se nyt heräämässä, ehkä todistuksena palaavista voimista ja tervehtymisestä?

Vai eikö pikemmin ollut syytä pitää sitä osoitteena siitä, että sairasraukka hänen sisimmässään oli tullut levossaan häirityksi ulkoapäin tulevien vaikutusten kautta?

Sitä hän tahtoi uskoa.

Ilta oli tullut. Aurinko painui mailleen, valaen hehkuaan yli väikkyvän järvenpinnan.

Einen katse kiintyi hyväilevän hellästi nukkuvaan isään, hänen väsyneihin kasvoihinsa ja koko tuohon taudin murtamaan olentoon. Sitten se seurasi ilta-auringon iloista kisailua mäntyjen oksilla ja sen karkeloa kullanruskeita, kaarnaisia runkoja pitkin. Viimein saavutti se vanhan Maijan, joka myhähdellen kulki puutarhassa kukkapenkkiään tarkastamassa.

Eikö hänen elämällään ollut rikkautta ja sisältöä kyllin? Saattoiko hän toivoa sen parempaa osaa kuin saada täyttää paikkansa täällä, suojattuna, kaikilta kokemuksilta, mitkä hyökylaineen tavoin voisivat vetää hänet takaisin virran kuohuihin, pois valkamasta, minkä hän vihdoin oli löytänyt?

* * * * *

Illalla, kun Eine juuri oli uneen vaipumaisillaan ja junavihellys terävänä halkoi ilmaa, ei hän kuitenkaan voinut olla ajattelematta vieraita, jotka nyt iloisina ja kestitettyinä lähtivät mäkirinteen huvilasta.

Lämmin, kodikas tunne valtasi hänet samassa ja hän nukahti nähden unta lämpimänä loimuavasta kotiliedestä, jonka ääreen hän istahti kesäisen sateen hienosti pisaroidessa.

Siitä päivästä pitäen ei Eine enää välinpitämättömänä kulkenut mäenrinteessä olevan huvilan ohi. Aina tuntui kuin kotoinen lämpö olisi houkutellen sinne kutsunut.

Eine tunsi sitä etenkin ollessaan väsynyt. Mutta hän oli samalla hyvillään siitä, ettei sittenkään halunnut lähemmin tutustua huvilan omistajaan. Hänestä oli vain hauskaa seurata tämän toimia puutarhassa ja pihamaalla. Ja aina olivat tulokset tyydyttäviä, sillä työt suoritettiin kaikki reippaasti ja ilolla. Työntekijä näytti itse niin voimakkaalta ja reippaalta, että Einestä usein tuntui, kuin olisi hänen koko olennostaan säteillyt rohkeata elonvoimaa muillekin.

Kerran Einen kulkiessa ohi sattui neiti Björk seisomaan aidan luona katsellen tielle päin. Heidän katseensa yhtyivät ja hetkinen kului epäröivään arveluun, tervehtiäkö vai ei. Olivathan tavanneet siksi usein, että tuntui oudolta olla tervehtimättä.

Neiti Björk ratkaisi pulman. Hän tervehti. Eine vastasi, samalla huomauttaen jotain huvilan hauskasta paikasta.

— Niin, vahvisti neiti Björk — on todella ihanaa asua maalla! Ja ihaninta kaikesta, kun saa olla maantöissä!

Hänen päivänpaahtamat kasvonsa säteilivät iloa ja terveyttä.

— Mahtaa se todella olla hauskaa, etenkin sille, joka on noin reipas ja käytännöllinen. — Eine tuli ajatuksensa lausuneeksi samassa kun se syntyi. Mutta hän sai sitä katua.

Neiti Björk näytti pahastuvan — Hyvä se on kaikille, sanoi hän lyhyesti, tarttui puutarha-veitseensä ja rupesi karsimaan kuivettuneita oksia pois pensaistaan.

— Hyvähän se taitaa olla. Ja hyvä on minun nyt lähteä tieheni.

Einen ääni värähteli leikillisyyttä, ja veitikka pilkisti silmäkulmasta.

Neiti Björk huomasi sen, ja se vaikutti lepyttävästi Hän päätti antaa vieraalle kehumiset anteeksi.

Siitä päivästä alkaen tervehtivät neiti Björk ja Eine Winter toisiaan. Joskus Eine myöskin pysähtyi puutarha-aidan taakse jutellakseen vähän neiti Björk'in kanssa. Mutta sen enempää ei heidän tuttavuudestaan tullut.

Sitten tuli syksy. Uutimet otettiin pois mäkirinteen huvilasta, laudat naulattiin verannan suojaksi ja huvila lukittiin.

Talvi tuiskuineen seurasi syksyn pitkää pimeyttä. Maaseudun hiljaista, eristettyä talvi-elämää edistivät nietostuneet tiet ja purevat pakkaset.

Kukaan ei häirinnyt asukkaiden rauhaa keltaisessa huvilassa. Ainoastaan yksinäisyys, hiljaisuus ja rauha viihtyivät siellä jokapäiväisinä vieraina.

Eine oli tästä kiitollinen. Hän ei sen parempaa olisi voinut toivoakaan. Hänen sisimmässään potevalle sairaalle ei löytynyt sen sopivampaa lääkettä kuin rauha ja lepo, siunattu, terveeksi tekevä yksinäisyys ja lepo.

Ei silti, että hän olisi suonut tuon sairaan jälleen varttuvan voimakkaaksi ja elämänhaluiseksi. Senverran voimaa vain hän tahtoi koota, kuin tarvittiin elämän velvollisuuksien täyttämiseen.

* * * * *

Seuraava kevät muodostui samanlaiseksi kuin edellinen. Aurinkoisina kevätpäivinä sulivat lumet sukkelaan. Sitten tuli takatalvi purevine pohjatuulilleen.

Alaston ja suojatta oli maa. Talvinen raittius oli siltä riistetty. Kevään tulosta ei vielä näkynyt merkkiäkään. Siksi näytti luonto yhtä köyhtyneeltä ja toivottomalta kuin se, joka kadotettuaan kaikkensa, ei enää jaksa tulevaisuuteenkaan uskoa.

Eine ymmärsi luonnon tunnelman. Kiinnittää toivoaan johonkin tiesi aina tavalla tai toisella pettymistä. Siksi oli paras olla sekä ajattelematta että toivomatta.

— "Skoven han grönner hvert eneste Aar" — — [metsä käy joka vuosi viheriäksi] — ne sanat muistuivat Einen mieleen hänen palatessaan asemalta kotiin.

Joskin tuo ainainen uudistus, tuo kuihtumista ja kuolemaa seuraava jälleenelpyminen uusin voimin uuteen elämään ja rikkauteen pitikin paikkansa luonnossa, ei sitä kuitenkaan voinut sovittaa ihmiselämään. Olihan niitä paljonkin, jotka eivät koskaan saaneet kevättä nähdä, kesää vielä vähemmin. Saattoi heidänkin elämästään talven ja unen aika väistyä, oraat nousta, umput kehkeytyä ja kevät tuoda toiveiden runsautta, mutta sitten tuli aina armoton takatalvi. Sen kovuutta kokenut ei enää jaksanut kevään lupauksiin uskoa.

Siksi oli parasta luonnon tavoin olla odottamatta ja toivomatta, niin, kaikkein onnellisinta oikeastaan kokonaan kadottaa toivomiskykynsä.

Eine kietoi sadevaipan paremmin ympärilleen suojaksi purevaa tuulta vastaan. Tuntui ikävältä ajatella, että talvinen hiljaisuus nyt oli päättynyt ja kesä pian toisi paikkakunnalle paljon vieraita ja levottomuutta.

Oli kesällä kuitenkin muutakin kuin varjopuolia. Sitä tuli Eine ajatelleeksi sinä päivänä, jolloin mäkirinteen huvilassa verannan suojalaudat irroitettiin, ovet avattiin ja neiti Björk innolla aloitti työnsä puutarhassa.

Ei heillä ollut paljon sanottavaa toisilleen nytkään, mutta hauskalta tuntui sittenkin, että huvila ei enää ollut autiona.

Kesä oli jo kulunut puoliväliin, kun Eine kerran, tavatessaan neiti Björkin, kysyi eikö tämä joskus tahtoisi tulla tervehtimään.

— Ei kiitoksia! Minä en pidä kyläilystä!

Eine ei voinut olla nauramatta. Ei ollut vastaus kovinkaan kohtelias, mutta ei myöskään tavallisuudellaan tympäisevä.

— Vai niin. En sitten kutsukaan kyläilylle, mutta pistäytymään — — — jos haluttaa!

Eine kumarsi ja jatkoi matkaansa. Hän ei voinut olla ajattelematta, että nyt entistä enemmän toivoi saavansa lähemmin tutustua neiti Björk'iin. Varmaan olisi heillä enemmänkin toisilleen sanottavaa kuin mitä saattoivat jutella puutarha-aidan luona.

Sinä iltana hyräili Eine itsekseen, asettaessaan kukkia maljakkoon. Sitä hän ei ollut tehnyt aikoihin.

Einestä rupesi tästä puoleen tuntumaan siltä, kuin olisi hän ollut hyvinkin tuttu neiti Björkin kanssa. Hän ei ollut milläänkään siitä, että tämä ei näyttäytynytkään aikoihin.

Mutta eräänä iltana ilmestyi neiti Björk kuitenkin keltaisen huvilan portille. Hänellä oli keppi toisessa, kirja toisessa kädessä.

— Istuin metsässä lukemassa. Sitten rupesi haluttamaan puhella kanssanne. Tuletteko kävelemään?

Eine oli kohta valmis.

Tiedättekö, miksi minusta on hauskaa keskustella kanssanne, jatkoi neiti Björk lyhyeen ja suoraan tapaansa.

Eine pudisti hymyillen päätään.

— Siksi, että teidän seurassanne kohta pääsee kunnon keskusteluun. Ei ole pakko alkaa hyvästä ja huonosta säästä.

— Olen huono ilmojen tietäjä, siksi en uskalla antautua sille alalle.

Neiti Björk huomasi äänen leikkisän väreen ja vastasi samaan tapaan. Siten jatkettiin keskustelua hetken aikaa. Oli kuin olisivat olleet pallosilla. Ilmilausuttu ajatus otettiin heti vikkelästi vastaan juuri sillä tavalla kuin tarkoitus oli, ja vastaus tulla singahti samassa toisen kiinni siepattavaksi.

He pitivät hauskaa kumpikin niinkuin tosityöhön tottuneet voivat nauttia osatessaan vielä lasten lailla iloita.

Käveltyään hyvän matkaa he asettuivat kivelle lepäämään. Silloin sattui Einen katse kirjaan, jota neiti Björk piti kädessään. — Mitä te luette, tiedusteli hän uteliaana?

Neiti Björk näytti kirjan kansilehteä. — Uusi rakkaus. Kirja kypsyneille. Elisabeth Dauthenday'ltä. Tunnetteko sitä?

Eine vavahti. Josko hän tunsi? Olihan tuo kirja niin syvästi ja selvittävästi vaikuttanut sekä hänen ajatuksiinsa että menettelyynsä!

Hän ei voinut vastata, nyökäytti vain päätään.

Neiti Björk ei huomannut mitään — Hyvä kirja kypsyneille, jatkoi hän — mutta muille ei. Sekä avioliitto- että ystävyyssuhteita koskettelee se tavalla, jossa on paljon mieleen pantavaa.

Eine ei saanut sanaakaan sanotuksi.

— Ettekö usko, — jatkoi neiti Björk innokkaasti, — että moni ajatteleva nainen on ollut pakotettu kieltäytymään avioliiton ja oman kodin tarjoamasta onnesta siitä syystä, että se rakkaus, joka hänelle on tarjottu ei ole vastannut hänen vaatimuksiaan. — Se on saattanut olla hyvinkin voimakasta ja kiihkeätä, — mutta laatu, katsokaa — ja toisen katsantokanta avioliittoon nähden ei ole voinut tyydyttää. Se taas, joka tuollaisena ratkaisun hetkenä joko omaa kotia kaivaten tai muusta heikkoudesta on vaatimuksistaan tinkinyt, koettaen tyytyä sellaiseen, joka oikeastaan ei ole tyydyttänyt, on tavallisesti katkerasti saanut sitä katua. Ettekö usko?

— Kaiketi. — Vastaus tuli väkinäisesti.

Neiti Björk loi pikaisen katseen toveriinsa. Samassa hän huomasi Einen kärsivän, vaivaantuneen ilmeen, joka häntä rukoili lakkaamaan. Hän vaihtoi paikalla puheenainetta, mutta hänen ajatuksensa olivat vielä siksi kiintyneet kirjaan, että hän ainoastaan kajosi sen toiseen puoleen.

— Luulen, jatkoi hän — että monen ajattelevan naisen avioliiton asemasta on tyydyttävä ystävyyteen.

— Ystävyys ei voi vastata avioliittoa.

— Eikä sen tule pyrkiäkään siihen. Silloin joudumme pian harhaan. Mutta kuten mies ja vaimo onnellisessa avioliitossa ovat toinen toisensa "apu", samoin on ystävä sitä myös ystävälleen, joskin toisella tavalla. Parhaimmaksi ystäväkseni en suinkaan sano sitä, joka kykenee minun tunteitani eniten huumaamaan, vaan sitä, jolla on suurimmat edellytykset antaa minulle sellaista apua ja täydennystä, että paremmin kykenen elämäni tehtävää täyttämään.

— Kyllähän me kaikki kaipaamme jonkinmoista täydennystä. Mutta nyt puheena oleva kirja ei suinkaan tiedä sanoa ainoastaan hyvää ystävyydestä. — Einen äänen sävy oli katkera.

— Siksi että siinä kuvataan olevia oloja. Ja kieltämättä on olemassa luonnottomiakin ystävyyssuhteita. Mutta on niitä toki hyviäkin. Juuri niiden puolesta kirjailija tässä puhuu.

— Tarvinneekohan puhua sen puolesta, mikä todella on hyvää?

— Mitä te sillä tarkoitatte?

— Sitä ett'ei ystävyyttä tarvitsisi puolustaa, ellei olisi niin paljon arvotonta sillä alalla.

— Onko hyvä hylättävä huonon kanssa, arvokas lahja arvottoman tähden?

— Eipä suinkaan. Mutta en minä ihmettele sitä, että etenkin naisten ystävyysliitoille niin usein nauretaan. En nyt ajattele ensinkään noita luonnottomia suhteita, joista kirjailija puhuu. Niitä kai on harvassa. Ajattelen vain äitelää liioittelua ja sitä kevytmielistä leikkiä, johon me naiset usein kompastumme juuri ystävyyssuhteissamme.

Neiti Björk nyökkäsi päätään. — Me leikimme, kun on rakkaus, leikimme, kun on ystävyys kysymyksessä. Ja kun leikki käy tympäiseväksi, viskaamme viehätyksensä kadottaneen lelun luotamme.

— Viskaamme, vaikka lelu olisi leikistä särkynyt ja elämä sen kautta tullut tuhotuksi.

— Me olemme liian taipuvaiset ajattelemattomaan leikkiin, sekä miehet että me naiset.

Neiti Björk nousi, ja he rupesivat äänettöminä astumaan kotiinpäin. Heitä ei haluttanut leikkiä enää, ei edes sanoin.

* * * * *

Eine Winterin ja Irja Björkin ensimmäinen yhteinen kävelymatka ei jäänyt viimeiseksi. Vähitellen joutui Eine kahvillekin puutarhaan ja viimein itse huvilaan.

Kun hän ensi kertaa kulki Irja Björkin valoisassa, hauskassa kodissa ja pysähtyi katselemaan suurta, avonaista takkaa vierashuoneen nurkassa, — sitä arvattavasti, missä vieraat kerran ilokseen itse olivat kestinsä valmistaneet, — valtasi hänet omituinen, lämmin kodin tunnelma. Hän kuului tänne. Hän tunsi sen. Siksi olikin hänen tiensä tullut tänne ohjatuksi.

Mutta vielä hän ei saanut kotioikeuttaan täällä hyväkseen käyttää. Se aika ei vielä ollut tullut. Hänen täytyi odottaa. Mutta odottaminenkin jo oli iloa. Sillä se, mikä oli elämiseen luotu, millä oli elämisen arvoa, se eloon elpyi, mikä oli omaksi aiottu, elämän rikastuttajaksi ja avuksi, se omaksi joutuikin.

— On oikeastaan ihmeellistä, ett'emme aikaisemmin jo ole toisiimme tutustuneet. — Irja Björk laski kätensä Einen olalle, tämän seisoessa eteensä silmäillen avonaisen takan ääressä.

— Ei minusta. Eihän naapuruus yksin opeta ihmisiä tuntemaan toisiaan.

Irja Björk nyökkäsi päätään.

— Luin, — jatkoi Eine — kerran runon, joka mielestäni puhuu niin mainiosti juuri tutustumisesta.

— En tiedä, kuka sen on kirjoittanut, mutta se painui heti mieleeni. Sen nimi on: "Olentosi salaisuus."

On pohjaton povesi virta, Sen kätkevi hiljaisuus; Ei kaikille julki jouda Sun olentos salaisuus.

Vaan kuulla jos kuiskehen saanet, Mi sielusi sukua on, Niin voimalla silloin virta Se nousevi pohjaton.

Ja viestin se syvältä viepi, Elo alkavi ihana, uus, Kun toiselle tuttu ompi Sun olentos salaisuus.

— Kiitos, sanoi Irja Björk hiljaa. Hänen tavallisesti reipas, iloinen äänensä väreili syvää, lämmintä tunnetta.

* * * * *

Kun Eine seuraavana päivänä kulki mäkirinteen huvilan ohi, ei hän voinut olla pistäytymättä sinne. Puutarhassa ei näkynyt ketään, siksi nakutti hän ovelle.

— Käykää sisään! — Kutsu kuului väkinäiseltä, mutta Eine avasi kuitenkin vierashuoneen oven.

Neiti Björk näkyi vasta juoneen iltapäiväkahvinsa. Hän korjasi paraikaa kuppeja pöydältä. Takassa hehkui hiillos.

— Saanko tarjota kahvia, kysyi hän. — Teki mieleni itse keittää sitä täällä huoneessani.

— Ei kiitoksia. Eivät edes omat keittämänne kahvit nyt houkuttele. — Pistäydyin tänne vain saadakseni vähän jutella.

Eine oli huomannut jotain harvinaista. Hän näki, että neiti Björk oli murheissaan, ja samassa valtasi hänet voimakas halu auttaa. Mutta miten? He tunsivat toisiaan niin vähän. Hän ei tietänyt surun syytä eikä tahtonut tiedustellakaan.

Neuvottomuudessaan hän muisti äkkiä, miten usein oma kuorma oli keventynyt hänen käydessään toisten taakkaa kantamaan. Vuosien varrella kertynyt väsymys muistui samassa hänen mieleensä. Nyt tunsi hän sen hetken vihdoin tulleen, jolloin hän saisi ottaa taakan omilta hartioiltaan ja uskoa sen toiselle, — ei apua pyytäen, vaan varmana siitä, että kuorma pyynnöittä tulisi kevennetyksi.

— Saanko kertoa teille jotain? kysyi hän, siirtäen tuolin avonaisen takan eteen. Neiti Björk seurasi hänen esimerkkiään.

— Aikoja ennenkuin me tapasimme, alkoi Eine Winter hiljaa, — tulin hyvin väsyneeksi, — niin väsyneeksi kuin yksin surujen ja elämän rikkaus voi meidät tehdä. Ystävyyttä ja rakkautta olin osakseni saanut; olin kokenut paljon sellaista, jolle tavallisesti arvoa annetaan. Mutta sitä ihmistä en tielläni ollut tavannut, jolle sydämeni väsymyksen olisin voinut uskoa. — Ainoa iloni on ollut koettaa olla iloksi isälleni. Olen koettanut tehdä kodin hänelle kodiksi. Siitä olen saanut iloa ja tyydytystä. — Mutta kun on hyvin väsynyt, toivoo välistä saavansa tuntea kodin lämmöstä lähtevää voimaa, ilman että itse mitenkään ottaa osaa sen luomiseen. Tahtoisi vain sanattomana saada painaa päänsä rakastavaan helmaan ja levätä siinä. — Sitten kun äiti kuoli, en ole saanut levätä noin. — Kun muutimme tänne, en toivonut muuta kuin yksinäisyyttä. — Tahdoin olla rauhassa väsymyksineni ja velvollisuuksineni. — Mutta kun kerta toisensa jälkeen olin tästä ohi kulkenut, rupesin tuntemaan, miten kodin lämpö tänne kutsui. Ja kutsu herätti minussa voimakkaan kaipuun, — halun kerran tulla tänne, saadakseni tänne: jättää sydänväsymykseni taakan ja täällä saadakseni — levätä.

Syvä äänettömyys seurasi.

Hiillos oli riittynyt. Ilta-auringon säteet hiipivät hiljaa ja huomaamatta huoneeseen.

Irja Björk nousi paikaltaan. Hänen kasvojensa ilme oli taas tyyni ja iloinen. Omat huolet olivat unohtuneet hänen käydessään toisen kuormaa kantamaan.

— Kiitos, kun tulit, sanoi hän, ja kiersi kätensä Einen kaulaan. — — —

Metsäpolku mäenrinteeltä keltaiseen huvilaan ei tämän jälkeen päässyt nurmettumaan. Mutta haittaa siitä ei ollut kenellekään. Puutarha mäenrinteessä tuli yhtä hyvin hoidetuksi kuin ennenkin. Sairas keltaisessa huvilassa, vanha Maija ja koko koti saivat osansa — ehkäpä kukkurapäisenä. Irja Björkin ja Eine Winterin ystävyys ei ollut kaikkia ja kaikkea syrjäyttävää laatua, ei liioin elämätä tuhoavaa leikkiä. Se toi vain enemmän päivänpaistetta ja voimaa elämää ja sen vaatimuksia varten.