KERRAN KONSERTISSA

Sankkana parvena samosivat ihmisjoukot yliopiston suureen juhlasaliin. Mikä astui Aleksanterilta nousevia portaita, mikä suoraan senaatin torilta. Pylväistössä yhtyivät nämä kaksi eri virtausta, pyrkien kumpikin pöydän ääreen, jossa pilettejä myytiin.

Juuri näiden yhtymäkohdalla, nojautuneena seinää vasten, seisoi keski-ikäinen, kumaraselkäinen mies. Hänen pukunsa ei ollut eilen ostettu, sen saattoi jokainen ohikulkeva huomata. Päällystakki oli kulunut ja kiiltävä, hihat suista jatketut ja sittenkin liian lyhyet. Lakki hänen kädessään oli sellainen, jota pohjan perillä käytetään, suuri mustalla lammasnahalla reunustettu talvilakki.

Muutamat hienot esplanaadisankarit loivat säälivän katseen tänne eksyneeseen avunkerääjään. Mutta minuutin kuluttua oli hänen kuvansa jo heidän mielestään haihtunut.

Eräs hieno neiti, joka senaatin puoleisesta ovesta tullen kulki aivan odottajan ohi, vetäisi kiireisesti kahisevan silkkihameensa syrjään, ett'ei sen laahustimeen sattuisi mitään saastaista katutörkyä.

Mutta odottaja ei huomannut ylenkatseellisia eikä ihmetteleviä silmäyksiä. Vasta kun käsi laskeutui hänen olalleen ja hän kuuli toverillisen tervehdyksen: "no veikkonen, viimeinkin löysin sinut", näkyi hän säpsähtävän. Hän ojentautui ikäänkuin pudistaakseen hartioiltaan ne huolet ja ajatukset, joihin odotusaikana oli vaipunut.

— Hyvä kun tulit, — sanoi hän. Minä tunnen olevani vieras ja muukalainen täällä.

— Vai niin, vai niin. No eipä se ihmettä. Mutta odota vielä vähän, minä käyn tuolla lunastamassa liput.

Maisteri Kari kiirehti pois, nosti mennessään lakkia muutamille ohikulkeville ja tapasi pilettipöydän ääressä tuttavan, jota kätteli.

— No kerran sinutkin täällä näkee, — huomautti toveri.

— Niin, enpä minä usein konsertissa tule käyneeksi. Mutta nyt on minulla erikoinen syy. — Hän viittasi sinne päin, missä odottava seisoi. — Muistatko sinä ylioppilasajoilta vielä Bergiä?

— No, mitenkäs muuten?

— Katso, tuolla hän seisoo. Siitä on viisitoista vuotta, kun hän yliopistosta erosi, kaiken aikaa on hän elellyt kaukana kaikesta sivistyneestä maailmasta, itärajalla, etäällä pohjoisessa. Siellä, pahimmilla puute-perillä hän on kuluttanut itsensä. Varansa, voimansa, sanalla sanoen kaikkensa hän on siellä uhrannut kansan hyväksi! Köyhtynyt on paikassaan toisten rikastuessa. Nyt ovat seurakuntalaiset kustantaneet hänet tänne virkistymään ja lääkärissä käymään. En tahtonut miestä saada tänne konserttiin, en mitenkään, mutta viimein voitin. — Hän oli musiikkimiehiä, kuten muistat.

Toveri nyökäytti päätään.

— Niin oli.

— Ja me olimme vankat ystävät erilaisuudestamme huolimatta. — Mutta hyvästi nyt! Berg odottaa minua.

Maisteri Kari kiiruhti toverinsa luokse, peläten hänen jo pitkästyneen odottamiseen. Mutta eipä hän sitä kuitenkaan ollut. Siinä seisoi, missä ennenkin hiljaisena seinään nojaten ja mietteisiinsä vaipuneena.

— Tule pois, vanha toveri. Me saimme paikan seinän vierustalla vastapäätä soittokuntaa.

He läksivät, maisteri edellä, tietä näyttäen, pastori jäljessä.

Kun astuivat sisään ovesta, näytti pastori hetkeksi hätkähtävän valomerta, joka virtaili heitä vastaan. Kasvoihin tuli omituinen, puoleksi lapsellisen iloinen, puoleksi surunvoittoinen ilme.

— On tämä toista, sanoi hän kuin selitellen mielialaansa.

— Taitaa olla.

— Tuntuu siltä kuin vaihtaisin yön päivään, nälkävuodet ylellisyyden loistoon.

— Eihän tässä vielä kovinkaan ylellisyyttä! Älä nyt joutavia!

— Enhän minä tarkoittanutkaan ainoastaan tätä, ajattelin kaikkea, mitä ihmisillä yleensä täällä on ilokseen, nautinnokseen ja elämän mukavuudeksi…

He olivat saapuneet paikalleen seinän vierustalle.

— Hyvä on olla vähän syrjässä, huomautti Berg, katsoen arastellen saliin tulvivia ihmisjoukkoja.

— Sinua taitaa ujostuttaa?

— Niinhän se, mitenkäpä muuten sydänmailta tulleen.

— Kuule, sinä kunnon mies, naimisiin olisi sinun pitänyt mennä. Silloin ei yksinäisyys ja puute olisi sinua tehnyt noin ihmis-araksi.

— Sanoisit sinä toisin, jos meillä olisit ollut. Näkisit seurakuntalaisten köyhyyden, miten leivänsaanti on kovassa ja elin-ehdot vaikeat, et silloin käskisi minun panemaan arkaa, hentoa kukkaista niin karuun maahan.

Maisteri aikoi huomauttaa, ett'eihän sen tarvitseisikaan olla kovin hento ja arka, mutta vaistomainen tunne esti häntä siitä. Se syvällinen, jalosydäminen nuoruuden toveri, joka tässä hänen rinnallaan istui, eihän hän olisi voinut valita sielultaan vähemmän hienoa, ehkä puolisivistynyttä naista elämän toverikseen. Eihän hän, kuten niin moni, muu, olisi voinut tyytyä vankkaan työntekijään, toimelliseen ja puuhaavaan taloudenpitäjään. Koska hän kerran oli naimattomaksi jäänyt, oli kai se, joka sisäisten ominaisuuksiensa puolesta olisi hänelle sopinut, ollut sellainen, että yhteistyö ja yhteiset kärsimykset olisivat käyneet hänelle liian raskaiksi.

Maisteri loi pikaisen, tutkivan katseen toveriinsa. Tämä istui ajatuksiinsa vaipuneena, kasvoillaan tuo omituinen, hänelle niin erikoinen ilme. Oli kuin se ympäristö, joka nyt oli hänelle niin vieras, mutta tuttu vuosia sitten kuluneen nuoruuden ajoilta, olisi eloon elvyttänyt monta syvälle hautautunutta ajatusta. Maisterin tutkiva katse palautti hänet kuitenkin nykyhetkeen. Hän katsoi hetken pitkään toveriinsa, sanoi sitten melkein itsekseen kuin jatkoksi edelliselle:

— Kyllähän minäkin kerran niitä asioita ajattelin.

— Vai ajattelit, — tutki maisteri.

— Niin, siellä pitäjässämme oli tohtori, jolla oli ainoa tytär. Ei hän mikään kaunotar ollut, mutta suloinen oli — — kovin suloinen — puhdas kuin pulmunen, hyvä ja helläsydäminen. Hän oli kahdenkymmenen vanha kun tutustuimme, ja kaksi vuotta olimme naapureita. Sitten isä muutti pois. Lie tahtonut paremmille paikoille, varsinkin tyttärensä tähden. Tytär oli heikko, tarvitsi päästä suotuisempiin oloihin. — Kun he olivat lähteneet, olin ajoittain kuin sairas. Joskus tuli silloin mieleeni, että ehkäpä se onkin onni, joka paraiten antaa voimia ja terveyttä. Jos tyttö minua rakasti, olisi hän ehkä jaksanutkin rinnallani kulkea, — Se ajatus toi aina tuskanhien otsalleni. — Olisinko minä itse ollut hänen ja oman onneni surmaaja? Olisinko erehtynyt, — olisinko tehnyt väärin? — — Mutta ei, niin ei saattanut olla. Olin rukoillut ja taistellut. Elämäni työn ja hänen onnensa olin asettanut etusijaan, en omaani. — — Myöhemmin sain vakuutuksen siitä, että olin tehnyt oikein. Olen kuullut, että hän on onnellisissa naimisissa.

Säälivä osanoton ilme kuvastui maisteri Karin kasvoilla hänen katsellessansa ystävänsä laihtunutta, puutteen kuihduttamaa olentoa. Berg huomasi sen ja sai siitä aihetta iloisesti jatkaa:

— Älä minua sääli! Antamisen ilo on autuainta maan päällä. Ei Ihmisen Poika tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan.

Sitten hän taas vaipui ajatuksiinsa.

— Hänen lapsiaan tahtoisin kerran nähdä, sanoi hän kuin itsekseen.

Samassa tulivat soittajat lavalle. Viritys alkoi. Jouset juosta notkahtivat kielien poikki. Sävelet syntyivät ja vaihtuivat. Sali täyttyi sekasortoisella sävelsurinalla.

Pastori Berg kääntyi toveriinsa. — Tämä on sopusoinnun enne, sanoi hän ja hymähti lapsekkaalla tavalla.

— Sinä olet mukava mies, Berg. Aina sinulla on omat ajatuksesi asioista.

— Niin, kukapa tulisi toimeen toisen omilla —! Mutta katso, nyt ovat kunnossa, nyt tuli johtaja.

Niin olikin. Hän nousi paikalleen, kumarsi ja sai yleisöltä tavanmukaisen suosiotervehdyksen. Sitten esitys alkoi.

Nojautuen seinään, katse tähdättynä kauas avaruuteen kuunteli pastori Berg. Ei ainoakaan sävel kadonnut häneltä, ei vienoinkaan vivahdus. Kuin kuiva maa särpii itseensä sateen, jota se janoten on odottanut, niin särpi hänen säveleitä ja kauneutta rakastava sielunsa jok'ainoan soinnun.

Toinen numero alkoi — kappale Tschaikovskyltä, harppusooloilleen. Pastorin katse kyyneltyi ja hän kumartui eteenpäin kuin paremmin kuullakseen.

Nuo värähtävät täyteläiset soinnut, mitä muistoja ne palauttivatkaan mieleen! Miten paljon kantoivat esiin kauan sitten umpeen peitetyistä kätköistä!

Pastori Berg istui hiljaa, liikahtamatta. Kun tuli väliaika, ei hän vieläkään alkanut puhetta. Maisteri Kari antoi hänen sentähden olla rauhassa. Hän huomasi Bergin tahtovan olla yksin. Itsekseen hän vain ihmetteli toveriaan, joka istui täällä viidentoista vuoden perästä kerran konsertissa, istui keskellä ihmisjoukkoa niin yksin, niin täysin henkisenä erakkona kuin konsanaan korpeen kätkeytynyt.

Ei niitä tavata monta hänen laistaan. Liiaksi saman mallin mukaan mukailtuja ja samoihin kaavoihin valettuja olivat ihmiset. Täytyi sekä ihailla että ihmetellä tällaista erakkoa.

Ohjelman jälkimmäinen osa alkoi komealla uvertyyrillä, jossa ilmeni yhteissoiton koko loistavuus. Kohta kappaleen loputtua kääntyi pastori Berg maisteriin.

— Kuules, — sanoi hän kuiskaten, sinä puhuit siitä, että minulla on omat ajatukseni. Ja niinhän ne olla pitääkin. Mutta tarvitaan sitä yhteissoittoakin elämässä. Ajattele, miten nuo säveleet syntyivät ja vaihtuivat toisiinsa salaman nopeudella ja miten mainiosti kaikki kuitenkin sulautui yhdeksi ihanaksi kokonaisuudeksi. Se oli kerrassaan yhteissoiton ihanne tämä, eikö totta?

Maisteri nyökäytti päätään.

— Mutta ajattele, jos nyt joku äkkiä olisi vetäissyt jotain aivan omaa, joka ei ollut sopusoinnussa kokonaisuuden eikä sen johdon kanssa, mikä kauhean särähtävä epäsointu!

Pastori Berg vaikeni. — Ei ole ihmettä, että elämä on epäsointuja täynnä, jatkoi hän hetken kuluttua. — Harva haluaa oppia yhteissoiton taitoa.

Taas nyökäytti maisteri päätään, kuitenkaan puhetta jatkamatta. Hän tahtoi vaitiolollaan houkutella Bergia juttelemaan.

Viimeksi tuli valtavan suurenmoinen "Finale" Sibeliuksen symfoniiasta, joka vallan lumosi kaikki kuulijat.

Pastori Berg pidätti henkeään. Ihmisjoukot hälvenivät hänen katseiltansa. Lamput loistivat helottaen. Valomeri ympäröi hänet, ja se meri oli säveleitä täynnä. Ne nousivat aaltoina toinen toistaan mahtavammiksi, ne nostivat — kantoivat — veivät kauas yli kaiken, joka häntä ympäröi. Hän kulki suuressa, keskiaikaisessa temppelissä. Sävelten temppeli se oli, ja siellä avautui holvikaarros toinen toistaan mahtavampana, kaareutuen korkealle kuin taivaan sinilaelle, ylevyyteen, jolla ei ole vertaistansa ennenkuin elämän suuren synfoniian loppuessa. —

Silloin, säveltulvan noustua korkeimmilleen, se katkesi.

Hiljaisina poistuivat kuulijat.

— Mennään tästä, pyysi pastori. Kuljetaan Nikolainkirkon puolta ja siitä Mariankadulle. Ei tuupiskella tungoksessa tämän jälkeen.

He pääsivät ulos ja kulkivat hiljaisia katuja pitkin, joissa ei ihmismelu häirinnyt tähtikirkkaan talvi illan rauhaa.

— Kiitoksia, sanoi pastori, puristaen ystävänsä kättä. Olivat saapuneet koti-ovelle, ja maisteri soitti sähkökelloa.

— Ei maksa.

— Kyllä maksaa. Tällä ravinnolla jaksan taas elää vuosikausia,

— Vielä viisitoista vuotta sen köyhän ja kärsivän seurakuntasi keskuudessa. Niinkö?

— Niin juuri.

Samassa aukaisi palvelija oven, ja he astuivat sisään