VELKAANTUNUT

Eversti Ekfeltin vanhanaikuisen aistikkaassa kodissa vallitsi syvä hiljaisuus. Vanha kaappikello ruokasalissa vain käydä naksutti tahdikkaan tasaisesti, ja neiti Elisabetin nurkkahuoneesta kuului syttyvän takkavalkean räiskettä. Muuten oli kaikki hiljaista ja äänetöntä, kuin uneen vaivuttavaa.

Valaistustakaan ei näkynyt koko huoneustossa muuta kuin tuosta talon ainoasta uudenaikaisesti ja sirosti sisustetusta huoneesta, missä nyt iloinen loimu uunista loisti.

Talon emäntä ja ainoa tytär, Elisabet, oli vasta päättänyt pukeutumisensa, oli sammuttanut kynttilät peilin molemmilta puolin ja siirtänyt mukavan, valkealla vuohentaljalla peitetyn tuolin lähemmäksi uunia. Hän näytti väsähtäneeltä puuhastaan ja posket hehkuivat. Hän olikin tänä iltana pukeutunut huolellisemmin kuin ehkä koskaan ennen. Siksi tuntui nyt niin suloiselta rauhassa asettua lepäämään.

Näytti siltä kuin hän aluksi ei olisikaan muuta ajatellut. Mutta pian luistivat ajatukset uudelleen viime aikoina tutuksi tulleeseen uomaansa. Kun hän huomasi siron, pienen kengänkärkensä kurkistavan esiin helmojen liepeestä, kirkasti veitikkamainen hymy hänen kasvojaan.

— Kylläpä Boris ihastuisi! — Ajatus heräsi kuin itsestään ja teki hänet vallattoman iloiseksi.

Samassa kuuli hän isän soittavan sisäkköä, kuuli Martan kepeät askeleet salista ja huomasi hetken kuluttua isän lähteneen tavalliselle iltapäivä-kävelylleen.

Elisabetilta pääsi tyytymyksen hymähdys. Kaikki näkyi järjestyvän aivan mainiosti. Koska Boris ei ollut tavannut ketään kotona käydessään aamupäivällä, tulisi hän varmaan nyt uudelleen ehkäpä piankin. Ja silloin he ehtisivät puhella vähän kahdenkesken ennen isän kotiintuloa.

Se tuntui paljoa hauskemmalta, kuin jos he jo aamupäivällä olisivat tavanneet. Silloin hän oli itse vielä kuin huumauksissa matkan jälkeen ja isäkin olisi silloin ollut kotona. Nyt sitävastoin oli niin hauskaa odottaa tässä takkavalkean ääressä ja sitten saada hetkinen kahdenoloa varten.

Elisabet nousi, kohensi puita uunissa ja loi pikaisen katseen peiliin, jossa hän valkean loimussa näki kuvansa.

Taaskin täytyi hymähtää. Hän oli saanut hiuksensa niin hyvin järjestetyksi, ja tämä vaalea, sinisen harmaa puku, jonka ohuiden, pitsimäisten hillojen ja kaulakoristeen läpi rusoittava iho paistoi, vaatetti häntä mainiosti.

Ei hän pukeutuessaan suotta ollut nähnyt vaivaa. Kyllä Boris ihastuisi.

Elisabet asettui uudelleen lepotuoliinsa takan ääreen ja oikaisihe. Jännitys väsytti ja jännityksessä hän oli, se oli myönnettävä. Mutta naurettavaa se samalla oli. Tuolla ulkona suuressa maailmassa, missä he olivat tutustuneet ja seurustelleet, ei hän koskaan näin paljon ulkomuotoaan ajatellut. Hienot, ylhäiset kaunottaret kyllä häntä ympäröivät tuolla Rivieran rannoilla ja Italian ihanuuksien keskellä, mutta siitä huolimatta ei hän siellä suurestikaan ollut huolehtinut siitä, miltä näytti. Hän tiesi, että hänen kauniit, nuorekkaat kasvonsa ja pohjoismainen vaaleaverisyytensä herättivät ihailua, ja ja siihen hän tyytyi.

Mutta nyt oli toisin. Kun hän nyt ensi kertaa odotti Borista luokseen omaan kotiinsa täällä Suomessa, valtasi hänet omituinen pelko. Hän tuli ajatelleeksi, miten kovin toisenlaisissa oloissa Boris oli elänyt ja miten sietämättömältä tuntuisi, jos hän saisi vähintäkään aihetta ajatella, että tämä koti ja ne olot, joiden keskuudessa Elisabet oli kasvanut, olivat vähemmän hienot kuin se, mihin hän itse oli tottunut.

Elisabet nousi, otti pari kevyttä tanssiaskelta, kiepsahti sitten ketterästi saliin ja kiersi siellä pari sähkölamppua palamaan. Katse liukui arvostellen paikasta toiseen.

Ei, ei hänen sittenkään tarvinnut olla huolissaan. Arvokas aistikkaisuus ilmeni täällä kaikkialla, sekä yleisvaikutuksessa että yksityiskohtaisesti arvostellen. Hieno ja tyylikäs oli tämä hänen rakas, vanha kotinsa. Ei hänen sitä tarvinnut hävetä.

Hän tunsi taas melkein hillitöntä, lapsekasta iloa. Oli niin hauskaa, kun kaikki oli sopusuhtaista, hienoa ja kaunista.

Ei silti, että Boris sitä tulisi ajatelleeksi. Hänelle oli hän, Elisabet itse, kaikki kaikessa, sen hän tiesi. Mutta hänelle itselleen oli tuo tietoisuus tarpeen. Se vaikutti niin miellyttävän rauhoittavasti.

Elisabet kiersi sähköliekit sammuksiin ja palasi paikalleen omaan huoneeseensa. Ajatukset luistivat hetkeksi vaiherikkaisiin viime kuukausiin, jolloin Boris ja hän olivat tavanneet, tutustuneet ja ruvenneet pitämään toisistaan, mutta sitten täytyi taas palata nykyhetkeen.

Hän soitti sähkökelloa ja pyysi Marttaa lisäämään puita uuniin. Tällaista kunnon takkavalkeaa paksuista valkeakylkisistä koivupuista ei etelämailla tarjottu. Siksi tahtoi hän juuri tällaista näyttää vieraalleen.

— Ethän vain unohda sytyttää kaikkia sähkövaloja kohta, kun ovikelloa soitetaan, — muistutteli hän Martalle.

— Tokkopa tuota unohtanen, Martta naurahti itsekin pistäessään uusia halkoja uuniin. Hän odotti vierasta melkein yhtä jännitettynä kuin neiti itse. Johan tuon näki vähemmästäkin, ett'ei hän voinut olla mikään tavallinen tulija.

Elisabet kiersi tyytyväisenä kädet ristiin niskan taakse ja vaipui taas ajatuksiinsa.

Oikeastaan oli vallan ihmeellistä, että hän jo oli kihloissa. Olihan hänellä valintavaraa ollut, ja hän oli monasti päättänyt olla hirvittävän varovainen ja vaatelias. Mutta nyt hän oli unohtanut sekä vaatimukset että varovaisuutensa.

Hänen oli niin vaikea kylmästi arvostella Borista. Kun he eivät olleet yhdessä, saattoi hän sitä jossain määrin tehdä. Ja silloin hän usein tuli sangen vähän tyydyttäviin tuloksiin. Monet ulkonaiset seikat etenkin eivät olleet ensinkään mieluisia. Boris oli koditon maailman kiertäjä. Venäjällä hän oli syntynyt venäläisestä suvusta, mutta kasvatuksensa hän oli saanut Parisissa, jossa kauan oli oleskellut yksinäisenä orpona. Hän oli oikeastaan yhtä kotiutunut ja yhtä koditon kaikkialla, missä liikkui. Mielenkiintoista tuo kyllä oli, mutta ei mieluista silti, ei joka suhteessa ainakaan.

Ja oli sitä yhtä ja toista hänessä itsessäänkin, joka ei täysin tyydyttänyt, jos arvostelemaan rupesi. Mutta tuollainen arvostelu kävi aina Elisabetille kerrassaan mahdottomaksi Boriksen seurassa. Kun hän vain näki nuo hienot piirteet, tuon korkean, kaareutuvan otsan ja kohtasi tuon syvän surumielisen katseen, hämmentyivät ja unohtuivat kaikki arvostelevat ajatukset.

Elisabet oli usein koettanut itselleen selvittää syytä tähän; mutta sen parempaa selitystä hän ei ollut löytänyt, kuin että Boris, huolimatta asemastaan, kasvatuksestaan ja varallisuudestaan oli niin vaatimaton ja niin hyvä, ett'ei häntä sopinut kylmäverisesti asettaa arvostelun puntariin. Hienoudestaan huolimatta hän ei ollut mikään salien keikaileva sankari, jonka huolellisesti kiilloitetun kuoren takaa oli vaikea löytää ihmistä. Hän oli päinvastoin ihminen ennen kaikkea, luonnollinen, yksinkertainen ja vaatimaton. Ja se juuri oli tehnyt niin voimakkaan vaikutuksen Elisabetiin — ensi hetkestä alkaen.

Sitäpaitsi oli Boriksen koko olennossa jotain omituisen liikuttavaa. Hän tuntui olevan orpo ja yksin sekä sisäisesti että ulkonaisesti. Kaikki tämä oli kai syynä siihen, että Elisabet päätöksistään huolimatta nyt oli antautunut niin pian ja niin helposti, ei siksi, että olisi löytänyt sen, joka vastasi kaikkia hänen vaatimuksiaan, vaan yksin ja ainoastaan sentähden, että tunsi tavanneensa miehen, jota ei voinut olla rakastamatta.

Eteisen ovikelloa soitettiin samassa. Elisabet kavahti koholle tuoliltaan ja sävähti punaiseksi. Hän kuuli Martan kiiruhtavan avaamaan ja sitten liikettä eteisestä. Seuraavassa silmänräpäyksessä riensi hän vastaan, ilon hohde kasvoillaan.

Salin ovella hän kohtasi Boriksen.

Näytti siltä kuin tämä ensi hetkenä olisi väistänyt Elisabetia. Hänen ensimmäinen vaistomainen tunteensa olikin aavistus Elisabetin häikäisevästä kauneudesta ja siitä, että hän itse onnea säteilevän morsiamensa rinnalla näytti peloittavan synkältä. Vaikka hän ei voinut nähdä itseään, tunsi hän olevansa hyvin kalpea. Hän nosti kätensä kuin varjostaen silmilleen. Sitten hän kumartui, tarttui Elisabetin molempiin, ojennettuihin käsiin ja suuteli niitä.

Mutta Elisabet ei näyttänyt ensinkään tyydytetyltä, ei edes sittenkään, kun Boris kumartui suutelemaan hänen hienohipiäistä valkeata otsaansa. Se oli kaikki niin kovin juhlallista.

— Boris Iwanowitsh — Elisabet ojensi uudelleen molemmat kätensä hänelle ja hymyili hurmaavaa, lämmintä, hymyään — tervetuloa kotimaahani ja kotiini.

— Kukkani, kuningattareni. — Boris sulki hänet kiivaasti syliinsä, suudellen kerta toisensa jälkeen hänen punoittavia huuliaan. — Sinä olet niin kaunis, että vallan hämmennyn.

— Ja sinä niin peloittavan juhlallinen.

Boris vain hymyili hänelle.

— Sinä ritarini suuresta maailmasta, olethan vallan kuin ujoissasi täällä. — Elisabet katsoi veitikkamaisesti häneen. — Tuolla suuressa maailmassa, missä viimeksi tapasimme — —

— Laivalla me viimeksi tapasimme.

— Mitä sinä nyt! Pakoon taidat pyrkiä.

— Miksi pakoon. Luuletko minun häpeävän ujouttani. Ei, Elisabet kukkaseni, se mitä sinä sanot suureksi maailmaksi, on minulle pientä ja arvotonta. Eihän se muuta ole kuin ontto kuori, jota huolellisesti kiilloitetaan ja koristellaan, jottei kurjuus esiin irvistäisi. Mutta täällä löydän sellaista, jota kannattaa sanoa suureksi, täällä löytää koditon kodin, löydän sinun kotisi, ma bien-aimée. Eikö se ole suurta? Ja onko ihme, jos olen kuin huumautunut?

Hän veti Elisabetin uudelleen puoleensa ja tämä kiersi kätensä hänen kaulaansa. Sanomattoman onnen tunne valtasi heidät ja hämäränä, selvittämättömänä väikkyi Elisabetin mielessä ajatus, että olipa Boris, muuten millainen tahansa, hän oli sittenkin hienompi ja jalompi kuin kukaan muu. — Etkö tahdo tulla omaan pikku huoneeseeni, — pyysi Elisabet hetken kuluttua. Siellä on kodikkaampaa kuin täällä sähkölamppujen valossa.

Takkavalkean iloisen loimun ja Elisabetin hilpeyden elähdyttämänä unohti Boris vähitellen vakavuutensa. Kalpeus katosi hänen kasvoiltaan. Hänen tavallinen surumielinen katseensa heijasti Elisabetin silmien säteilyä, ja jäykkä juhlallisuus unohtui. Hän unohti muun, muisti vain hetken hurmaavan onnen.

Mutta kun valkean iloinen loimunta lakkasi, kun hiilos rupesi riittymään, ja hämy hillitsi keskustelun hilpeyttä, sai vakava surumielisyys jälleen Boriksen valtoihinsa. Totisena, melkein ankarana hän tarttui Elisabetin käsiin, kun nämä vallattoman hyväilevästi hivelivät hänen mustia hiuksiaan.

— Sinun täytyy olla hiljaa nyt vähän aikaa. Minulla on tärkeää puhuttavaa.

Elisabet loi häneen hämmästyneen, hiukan pelästyneen katseen.

— Älä pelästy — vielä ainakaan. Hänen äänensä sointu oli pehmeä ja lämmin. — Tee vain niinkuin pyydän. Istu tuossa tuolissasi valkeata taljaa vasten nojautuneena, hiiloksen hehku kasvoillasi. Älä katso minuun, anna minun vain katsoa sinuun ja puhella sinulle. Mutta sitten kun kertomukseni on päättynyt, silloin et enää saa katsettani karttaa. Katso silloin minua suoraan silmiin, jotta katseestasikin saisin vahvistusta sille, mitä suusi minulle sanoo, olipa se hyvää tai pahaa.

Ensi hetkenä teki Elisabetin mieli nauraa. Boris oli niin kovin vakava. Mutta samalla hän tunsi pelon sekaista arkuutta, jota tahtoi salata. Siitä syystä kääntyi hän poispäin ja asettui tuoliin, jonka Boris oli työntänyt lähemmäksi uunia.

— Elisabet — rakkaani — — alkoi Boris.

Elisabet ei saanut katsoa häneen, mutta hän tunsi, miten hyväilevän hellästi sanat lausuttiin. — Tiedät, että se, joka rakastaa, tahtoisi maailman parhaat aarteet koota rakkaimmalleen. Sadun prinssit ponnistavat voimiaan, voidakseen armaimmalleen antaa ruhtinaallisia lahjoja, ja samoin tekee todellisuudessa jokainen, joka rakastaa. Rakkautensa, itsensä, ehjänä, koskemattomana lahjana tahtoisi kai kukin ystävälleen antaa. Mutta sadut kertovat myöskin monesta köyhästä prinssiparasta, joka ei rakastettuaan saa omistaa siksi, että on niin köyhä, ett'ei voi tarpeeksi arvokkaita lahjoja hänelle tarjota. — Sellaisia köyhiä raukkoja on elämässä paljon. Yksi niitä olen minä, — eräässä suhteessa ainakin.

Boris vaikeni. Katse seurasi läpitunkevana ja tutkistelevana jok'ainoata värettä Elisabetin kasvoilla. Mutta hänen oli mahdoton nähdä muuta, kuin että Elisabet lujasti ja itsepäisesti tuijotti tuleen.

— En voi oikeastaan sanoa — jatkoi Boris, — mikä oli syynä siihen, että jouduin köyhien joukkoon. Usein tuntuu siltä kuin en itse oikeastaan olisi ollut siihen syypää, mutta en uskalla toisiakaan syyttää. — Ehkä on yleinen mielipide ainoa syyllinen tässä. Tiedät, että mieheltä ei siveellisessä suhteessa vaadita samaa kuin naiselta — ei ainakaan niissä piireissä, missä minä olen kasvanut. Monet pitävät välttämättömyytenä, jopa velvollisuutena sitä, mitä toisissa piireissä pidetään harha-askeleena. Minut ainakin kasvatettiin siten. Lasi ja hyvä ystävä rohkaisivat minua tutustumaan demi-monde-maailmaan.

Taas keskeytti Boris kertomuksensa. Mutta katse ei enää etsinyt Elisabetia. Hän koetti vain saada äänensä tyyneksi ja selväksi.

— Ensi käyntini siellä jäi myöskin viimeiseksi.

Minä en voinut — —. Mutta jälkiä jättämättä tuo käynti ei jäänyt. Se mursi terveyteni. Miten paljon kadotin ja miten köyhäksi jäin se selveni minulle kuitenkin vasta sen jälkeen, kun olimme tutustuneet ja kun katkerasti sain tuntea, ett'en enää voinut koko rakkauteni lahjaa antaa sinulle niin ehjänä ja koskemattomana kuin olisin suonut.

Elisabet tuijotti yhä tuleen. Ei vähäisinkään värähdys hänen kasvoillaan todistanut hänen tunteidensa laadusta.

Boris olisi tahtonut kerjätä häneltä sanaa, tai edes katsetta, mutta hän hillitsi itsensä. Elisabethan vain noudatti hänen toivomustaan, istuessaan noin hiljaa ja liikkumattomana, aivan kuin välinpitämättömänä kuunnellen hänen kertomustaan.

— Pahasti tein kenties, — jatkoi Boris, — kun en sinulle puhunut tästä jo aikaisemmin, mutta halusin niin hartaasti päästä luoksesi tänne omaan kotiisi, että tuskin olisin jaksanut siitä kieltäytyä. Mutta nyt kun olen päässyt tänne ja täällä saanut tuntea kodin lämpöä, — ymmärrän, etten jaksa enkä voi ottaa vastaan kaikkea, mitä rakkautesi minulle suo, ell'en ensin ole ollut aivan suora sinulle. Köyhäkin voi olla rehellinen, ja sitä minä tahdon olla.

Taas hän vaikeni, mutta vastausta ei vieläkään kuulunut. Siksi hän jatkoi: — Minun ei kuitenkaan tarvitse pelätä vahingoittavani sinua, pyytäessäni sinua vaimokseni. Sen tiedän. Muuten en koskaan olisi sinulle puhunut rakkaudestani. — Nyt tiedät kaikki.

Viimeiset sanat lausuttiin hyvin hiljaa. Boriksen ääni oli sortua ja sydän löi takomalla. Nyt Elisabet ainakin katsoisi häneen. Nyt ratkaistiin hänen elämänsä kohtalo.

Ennenkuin hän ennätti kohottaa katsettaan, tunsi hän Elisabetin käsivarsien kiertyvän kaulaansa.

— Sinä rakas, rakas, sinä olet parempi ja jalompi kuin kukaan muu, siksi voit sinä myöskin antaa niin paljon.

Boris näki Elisabetin äsken onnea säteilevissä silmissä kosteata kiiltoa, mutta hymyily oli sama kuin ennenkin, ehkä vielä entistä lämpöisempi.

Ensi hetkenä tuntui hänestä kaikki aivan uskomattomalta. Tunsipa hän jotain kaipauksen ja pettymyksen tapaista siitä, että Elisabet ei sen enempää kaivannutkaan. Mutta sitten karkoitti rajaton ilo ja kiitollisuus kaikki muut tunteet.

Hän siis ei kuitenkaan kadottaisi häntä. Se tietoisuus järkytti voimallaan koko hänen olentoaan.

— Kukkani, armaimpani, kaiken mitä rakkaus voi aikaan saada, sen teen hyväksesi. Onnelliseksi ja ihanaksi häämatkaksi koetan tehdä koko elämäsi.

— Onnelliseksi ja ihanaksi se tulee sinun kanssasi!

Samassa soitettiin eteisen kelloa, ja Elisabet kuuli isänsä äänen tiedustelevan, oliko vieraita talossa.

* * * * *

— Pitkä, väsyttävä häämatkasi on nyt loppunut. — Boris Ivanovitsh sanoi sen lempeästi, mutta surunvoittoisesti, ripustaessaan vaimonsa matkatakin naulaan.

— Sinä sanot sen moittivasti.

— Miksi moittisin?

— Siksi, että olen sanonut avioliittomme tuntuneen pitkältä, välistä väsyttävältäkin matkalta.

— Matkathan aina väsyttävät. Miksi moittisin sinua siitä? Boris kiersi käsivartensa Elisabetin vyötäisille ja veti hänet vierelleen salin sohvaan. — Itse olet tahtonut matkustella, ja minulle on ollut yhdentekevää, missä olemme olleet, kunhan olet ollut luonani.

— Niin, minähän itse yhtenään tahdoin matkoille, ja hauskaa se onkin ollut.

Elisabet koetti puhua iloisesti, mutta totuuden sävyä hän ei saanut sanoihinsa.

Boris painoi häntä lähemmäksi itseään. — Älä koeta pettää sekä itseäsi että minua.

— Usein ainakin sekä hauskaa, huvittavaa että opettavaa. Elisabet painoi päänsä hänen olalleen ja nyyhkytti hiljaa. — Nyt vasta kun isä on poissa, eikä koti täällä enää ole sama kuin ennen, tunnen jo kauan kotia kaivanneeni.

— Mutta nythän sen täällä saat, rakkaani.

— Niin saan. — Elisabet kuivasi kyyneleensä, koettaen näyttää iloiselta. — Ja nyt koetan myöskin tulla oikein kelpo vaimoksi ja emännäksi.

— Eihän sinun tarvitse pyrkiä siksi, mitä jo olet. — Boris hymyili.

Samassa tuli Martta ilmoittamaan, että tavarat laivasta olivat saapuneet. Ajuri odotti maksuaan ja palvelijat määräyksiä. Sydänsyvyyksistä kohonneet tunteet ja ajatukset saivat väistyä arkiolojen vaatimuksesta.

Monenlaiset ja ristiriitaiset tunteet valtasivat Elisabetin hänen järjestäessään vanhaa lapsuudenkotiaan Borikselle ja itselleen asunnoksi. Kaikki täällä muistutti isää. Siksi oli kaipuu hänen ainaisena kumppaninaan. Mutta monet muutkin ajatukset tunkivat väkistenkin mieleen.

Oli niin kummallista vihdoin viimein järjestää omaa kotia. Joskin tämä vanha koti kaikkineen oli hänelle tuttu ja läheinen kuin lapsuuden ystävä, oli hänen nykyisillä toimillaan sittenkin tavallaan uutuuden viehätystä. Kotivelvollisuuksia sanan varsinaisessa merkityksessä ei hänellä ollut vielä ollut, sen enempää kuin omaa vakinaista kotiakaan.

Joskin hän usein Boriksen kanssa oli oleskellut täällä isän luona, oli se sittenkin aina ollut vallan toisenlaista kuin nyt emäntänä huolehtia kaikesta. Ja toiselta oli myöskin tuntunut ulkomailla, missä usein olivat vuokranneet itselleen jonkun asunnon, tavallisesti hurmaavan kauniilla paikalla, siellä oleskellakseen niin kauan kuin mieli teki. Silläkin oli kyllä ollut viehätyksensä, alussa etenkin, mutta kotitunnelmaa hän ei missään ollut saanut.

Oikeastaan oli luonnotonta, että he niin kauan olivat olleet naimisissa, omistamatta pysyväistä kotia, hänestä ainakin, hän kun ei, Boriksen tavoin, ollut tottunut kiertolaiselämää viettämään. Ja kuitenkin oli heidän elämänsä tällaiseksi järjestynyt juuri hänen toivomuksestaan.

Yhtä luonnottomalta kuin se nyt jäljestäpäin näytti, yhtä luonnollisesti ja kuin itsestään oli kaikki siten järjestynyt.

Häiden jälkeen he lähtivät ensin tuolle pitkälle, ihanalle häämatkalleen, josta niin suuresti jo edeltäkäsin olivat iloinneet. Kotiin palattuaan päättivät ensin rauhassa levätä isän luona ja sitten vasta ruveta omaa kotia järjestämään. Mutta ennenkuin niin pitkälle pääsivät, valtasi matkustamishalu Elisabetin uudelleen.

Samoin kävi kerta toisensa jälkeen.

Aluksi ei siihen muuta syytä ollut kuin se, että Elisabet oli iloinen ja kaunis nuori rouva, joka rajattomasti rakasti matkustamista ja vaihtelevaa, vilkasta elämää etelässä. Mutta ajan oloon rupesi ainainen matkustaminen tympäisemään. Elisabet ei enää jaksanut nauttia siitä, että sai ihailla ja tulla ihailluksi. Ja kuitenkin jatkoivat Boris ja hän matkusteluaan maasta maahan ja seudusta toiseen.

Salainen syy, jonka olemassa-oloa Elisabet ei oikein uskaltanut itselleenkään myöntää, vaati häntä. Milloin he oleskelivat kuuluisissa kylpylaitoksissa, milloin merenrannalla tai vuoristossa. Ja aina kyti Elisabetin sisimmässä toivo, että kuitenkin jostain löytyisi terveyttä ja elinvoimaa niin paljon heillekin, että uusi elämä heidän rakkautensa herättämällä voisi alkunsa saada.

Hän ei tahtonut eikä voinut luopua toivosta tulla äidiksi. Vasta sitten, kun tuo toivo syttyisi, tahtoi hän ajatella pysyvän kodin järjestämistä.

Vähitellen rupesi hänestä tuntumaan siltä, kuin olisi hän toivostaan luopunut, jos aikaisemmin asettui Suomeen. Siksi oli hän ponnistellut vastaan vuosien kuluessa.

Silloin tuli sanoma isän sairaudesta, ja kohta heidän kotiin saavuttuaan tuo katkera eronhetki.

Hautajaisten jälkeen palasivat Boris ja Elisabet vielä kylpylaitokseen, josta suin päin olivat Suomeen kiiruhtaneet, ja levättyään siellä olivat nyt saapuneet vanhaan kotiin, siilien pysyväisesti asettuakseen.

Boriksen suureksi iloksi oli Elisabet itse tätä toivonut. Hän, joka tähän asti oli etsinyt ainaista vaihtelua, kaipasi nyt kotia ja kodin hiljaisuutta. Hän tunsi väsyneensä pitkällä, kauan kestäneellä matkallaan. Nyt hän tahtoi levätä.

Kun kaikki vanhassa kodissa oli kunnossa, saikin Elisabet aikaa tarpeeksi lepoon. Hänen ainoana työnään oli silloin menneisyyden mieleen palauttaminen. Kuin aarrearkusta hän etsi hartaana esiin entisyyden muistoja.

Hän oli aina koettanut uskollisesti mielessään säilyttää kaiken mitä muisti kauan sitten kuolleesta äiti-vainajastaan. Näitä muistoja olivat isän kertomukset täydentäneet, ja ne muodostivat yhdessä kokonaisuuden, joka teki sekä isän että äidin kuvan selväksi hänelle.

Näihin muistoihin liittyi läheisesti äidin kuoleman jälkeiset vuodet, Elisabetin koulu aika kaikkine hauskoine kepposineen, ja ensi nuoruuden riemua uhkuva kevät, jolloin isä häntä käsin kantoi tehden kaiken voitavansa ainoan lapsensa ilahduttamiseksi.

Mitä isä oli ollut ja mitä lapsensa hyväksi tehnyt, se selveni tyttärelle täysin nyt vasta. Ja nyt hän myöskin olisi tahtonut kiittää kaikesta, kiittää niinkuin ei koskaan ennen.

Tämä muistojen pyhäkkö oli ainoa, jossa Elisabet viihtyi. Siellä hän tunsi onnen ja surun sekaista, suloista tyydytystä. Siellä hänen kaipaava, väsynyt sydämensä sai levätä.

Mutta joskus saattoi hänen omaan elämäänsä kohdistuva ajatus äkkiä ja armottomasti karkoittaa hänet tästä pyhäköstä. "Ei kukaan täten tule minua kerran muistelemaan, ei kukaan äidin eikä isän rakkaudesta meitä kiitä." Se ajatus teki vihlovan kipeää.

Muisteleminen ja ajatteleminen rupesi tämän jälkeen Elisabetista tuntumaan taakalta. Työtä hänellä ei ollut. Hyvin järjestetyssä ja kaikin puolin täydellisessä kodissa ei emännällä enää ollut muuta tehtävää kuin antaa määräyksiä odottavalle palvelijajoukolle.

Mitä hänen oli tehtävä? Hän tunsi usein aivan kadehtivansa köyhiä työläisnaisia, joiden elatuksekseen täytyi näännyksiin asti raataa. Heitä ei ainakaan kaipuu päässyt kalvamaan. Köyhää köyhempi oli se, jolla ei ollut työtä eikä elämän sisältöä. Se köyhyys häntä näännytti.

Niin kauan kuin ilmat olivat kauniit ja kesäiset, koetti Elisabet, usein ajan kuluksi istuskella ulkona puistikoissa, mieluimmiten sellaisissa paikoissa, missä oli paljon pikku lapsia leikkimässä. Nämä hetket tuottivat hänelle aina kaipuun sekaista nautintoa, josta hän ei voinut kieltäytyä. Oikeus edes täällä saada laskea usein hillitty kaipuu valloilleen teki hyvää. Hänen täytyi etsiä näitä hetkiä, paremmin jaksaakseen olla iloinen Boriksen seurassa. Hänen kanssaan hän ei voinut kaipuutaan jakaa. Siihen ei hänellä ollut sydäntä.

Elisabetin ainoat onnelliset hetket olivat ne, jolloin he yhdessä Boriksen kanssa tekivät huvimatkoja pääkaupungin Borikselle vielä tuntemattomaan ympäristöön. Nämä retket olivat heille molemmille todellisia virkistyksen hetkiä. Ne auttoivat heitä unohtamaan nykyisyyden, sen tyhjyyden ja kaipuun. Ne tekivät heidät hetkiseksi jälleen lapsiksi, joilla oli oikeus muuta muistamatta iloita nykyhetkestä.

Mutta kun syyspimeät tekivät tuloaan, loppuivat nämäkin huvitukset.

Silloin etsi Elisabet apua itselleen jouluvalmistuksista. Hän tahtoi unohtaa kaiken muun valmistaakseen Borikselle oikein hauskan juhlan omassa kodissa — niin hauskan kuin oli mahdollista yhteisen kaipuun ollessa kolmantena heidän keskellään. Kaikkea, mikä oli hienoa ja hauskaa, kaikkea, mikä muistona oli arvokasta ja mikä saattoi herättää hilpeätä hauskuutta ja iloa, sitä kaikkea hän tahtoi Borikselle koota.

He tekivät kumpikin valmistuksiaan salassa, mutta kuin tietämättään kilpaillen siitä, kuka voisi toiselle enimmin iloa valmistaa.

Sitten tuli joulu ja uusi vuosi. Ensi kertaa he viettivät juhla-aikaa kahden, mutta niin hyvin olivat kilpailussaan onnistuneet, että kaiho väistyi ja he uskoivat ensimmäisten ihanien onnen-aikojen jälleen koittaneen.

Mutta juhlien jälkeen hiipi taas tuo kolkko, kammottava tyhjyys kotiin. Usein kuiskaili se kaihosta kodin joka sopesta. Toiste valitteli se ääneen sen suurissa, autioissa suojissa, joissa kaikki tuntui alakuloisessa hiljaisuudessa odottavan iloisia lasten ääniä.

Elisabet tunsi hetkittäin epätoivon tuskaa. Mitä hänen oli tehtävä? Menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus, kaikki herätti hänessä vain tuskallisia, mieltä ahdistavia ajatuksia, joita hän ei voinut pakoon päästä. Hän kävi katkeraksi itseään, Borista ja tuota tuntematonta kohtaan, joka kerran vei Boriksen turmiota tuottavalle tielle; katkeraksi koko maailmaa kohtaan.

Eikä hän edes saanut tätä tuskaansa Borikselle uskoa. Siksipä se kävikin niin epätoivoisen suureksi.

Mielen katkeruus teki Elisabetin tylyksi ja kärttyisäksi. Boris huomasi hänen muuttuvan muuttumistaan, ja hän kärsi siitä umpimielisellä, hiljaisella tavallaan. Hän alkoi tuntea, että oli vieras ja koditon, yksin omassa kodissaankin.

Eräänä päivänä hänen kulkiessaan katua näitä surullisia mietteitä mielessään hautoen, pysäytti hänet äkkiä eräs vastaantulija. Hän katsoi vieraaseen ja säpsähti. Mutta sitten sai ilo vallan.

Nuoruuden ystävä, toveri Sorbonnen opintoajoilta yht'äkkiä täällä kaukana Pohjolassa. Olihan tässä jotain, joka voisi kiskaista hänet irti hänen nykyisestä surumielisyydestään. Ja sitä hän tarvitsi.

Iloisten tervehdysten jälkeen lähtivät toverukset yhdessä kahville läheiseen hotelliin, josta Boris telefonoi Elisabetille tapahtumasta ja pyysi vieraalleen juhlapäivällistä kodissa. Elisabetkin tuntui tapahtumasta ilostuvan, ja muutamien tuntien kuluttua istuivat kaikki yhdessä arvokkaassa, tammikaluilla sisustetussa ruokasalissa katetun juhlapöydän ääressä. Kaikki olivat hilpeällä mielellä. Boris ehkä enin. Hän tunsi olevansa ylpeä sekä vaimostaan että kodistaan. Elisabet olikin järjestänyt kaikki erinomaisen hauskasti, ja itse hän oli kauniimpi ja iloisempi kuin aikoihin.

Vieras näkyi viihtyvän mainiosti. Tunti kului toisensa jälkeen eikä hän tehnyt lähtöä. Boris kävi vähitellen kärsimättömäksi. Hän halusi jäädä kahden Elisabetin kanssa, hän tahtoi kiittää kaikesta, tahtoi kerran pitkistä ajoista taas saada kertoa, miten onnellinen hän tunsi olevansa.

Samassa kun etehisen ovi sulkeutui ja vieras poistui, kiersi Boris käsivartensa Elisabetin vyötäisille: — Kiitos rakkaani! Olen uudelleen tuntenut, miten rikas ja onnellinen olen!

— Oletko? Elisabet loi häneen kylmän, lasittuneen katseen. — Minä taas olen tuntenut köyhyyttäni.

Sanat lausuttiin terävästi. Ne vaikuttivat kuin piiskan sivallus. Boris väistyi. Mitä tämä oli? Oliko Elisabet kadottanut järkensä, vai mikä häntä vaivasi?

— Mitä sinä tarkoitat? sai hän vihdoin sanotuksi.

— Kun te päivällispöydässä oikein innostuneesti toisillenne selittelitte, miten hauskaa oli tavata ja miten paljon yhteisiä muistoja teillä oli, heräsi mielessäni omituinen aavistus. Se karkoitti silmänräpäyksessä entisen iloisuuteni, mutta samalla se kannusti minua tekeytymään entistäkin onnellisemmaksi.

— Oletko tekeytynyt onnelliseksi?

— Olen. Ajatellessani, että se henkilö, joka on syypää siihen, että elämämme on sitä, mitä se on, on ollut vieraanamme, — tätä ajatellessani, voin todella sanoa tekeytyneeni onnelliseksi.

Boris kalpeni. — Miten tulit sellaista ajatelleeksi?

— Siksi, että sinä aina olet ollut erakko. Eihän sinulla ole ollut montakaan ystävää — ainoastaan eräästä olet erityisesti puhunut — ja minä tiesin, että hän juuri —

Hän ei saanut lausetta lopetetuksi. Ääni sortui liikutuksesta.

— Tule! Boris ojensi rukoilevasti kätensä Elisabetille, vetääkseen hänet rinnalleen. Mutta Elisabet ei liikahtanut.

— Sano, onko hän ollut vieraamme, hän joka on syynä siihen, että lasten kätöset eivät koskaan kaulaamme kierry eikä korvamme koskaan saa kuulla tuota ihanaa nimeä: isä, äiti.

— Eihän se ollut hänen syynsä, sai Boris sanotuksi. — Sinä tiedät, ihmiset —

— Vaiti, vaiti. Vastaa vain. Sano onko vai eikö?

— On.

Kuolonhiljaisuus vallitsi hetken. Sitten sen katkaisi Elisabetin vihlova ivanauru. — Ha-ha-ha, oletko ajatellut, miten ankara ja oikullinen velkoja elämä on. Toiset saavat sälyttää syytä syyn päälle, ennenkuin tilille vaaditaan, toisia tuomari kurkusta kuristaa kohta kun ovat roposenkaan verran velkaantuneet ja ennenkuin edes ovat ehtineet käsittää, miten ankarat ja vaativat ne lait ovat, joiden kanssa ovat tekemisissä.

Hän nauroi taas, nauroi kuin mielipuoli pilkallista, kammottavaa naurua.

— Elisabet, toisti Boris rukoilevasti, mutta hän ei kuunnellut.

— Luuletko, jatkoi hän, että paljoakaan välitin tunnustuksestasi, kun sen kerroit. Se painui mieleeni ainoastaan todistuksena siitä, miten hyvä sinä olit, miten paljon parempi muita. Itse asia — syyllisyys — sitä en ajatellut. Olisin voinut vaikka nauraa sille. En ymmärtänyt parempaa. Nyt vasta, kun olen saanut nähdä, miten ankarasti ja lahjomatta elämä velkoo, nyt, kun olen saanut kokea, miltä tuntuu ehyen ja runsaan onnen asemesta tyytyä murusiin, nyt minun täytyy huutaa sydämeni tuska ja kaipuu kuuluville.

— Elisabet!

Hän ei kuunnellut. — Voi erehtyviä, voi velkaantuneita! Voi meitä, kun saamme katkeraa satoa kylvöstämme niittää!

Tuskansa valtaamana Elisabet oli unohtanut Boriksen. Mutta samassa kun hän kuuli omien sanojensa vihlovan sävyn, muisti hän Boriksen ja katse etsi hänen katsettaan. Silloin hän näki, että Boris oli kätkenyt kasvot käsiinsä ja voimakkaat nyyhkytykset vapisuttivat koko hänen olentoaan.

Enempää ei tarvittu. Rakkaus Borikseen heräsi samassa voimakkaampana kuin koskaan ennen. Hän, tuo hiljainen, hieno ja tuntehikas, ainoa, jota Elisabet koskaan oli rakastanut, hänhän oli hänen kaikkensa, ja hänelle hän oli surua tehnyt.

Silmänräpäyksessä oli Elisabet polvillaan Boriksen vieressä, kädet kiertyivät hänen kaulaansa ja kyynelten virratessa suli sydän sydämeen ehyemmin ja täydellisemmin kuin koskaan ennen.