PALKKA

Leena Lehtosen piti muuttaa professori Kilven luota.

Uutinen levisi salaman nopeudella keittiöstä keittiöön suuressa kivimuurissa, missä professorilaiset asuivat ja kaikkialla se herätti hämmästystä. Tuttavat ja ystävät ihmettelivät sitä kilvan, levisipä ihmettely vielä laajaan piiriin, joka oikeastaan oli Leenalle tuntematon, mutta jossa tiedettiin hänen palvelleen paikassaan kahdeksantoista vuotta.

Eniten ihmeissään oli sittenkin Leena itse. Hän ei ensinkään jaksanut käsittää, että se oli totta, ei edes, vaikka par'aikaa kuivatessaan päivällisastioita kerta toisensa jälkeen huomautti itselleen, että hän teki tätä viimeistä kertaa.

Kun hän oli kuivannut juomalasit ja järjestänyt ne tarjoiluhuoneen kaappiin, painoi hän kaapin oven päättävästi kiinni. Satojatuhansia kertoja oli hän kai avannut tämän oven ja sen taas lukkoon painanut, mutta nyt se tapahtui viimeistä kertaa.

Sitten hän järjesti veitset ja haarukat laatikkoon, taaskin toistaen: "viimeistä kertaa". Mutta uskomattomalta se sittenkin tuntui.

Kun kaikki oli kunnossa ja pyyhkeet riippuivat kukin kohdallaan nauloissa, joiden yläpuolelle oli merkitty pyyhkeen tarkoitus: hopeaa, lasia, porsliinia ja veitsiä varten, painui Leena läheiselle tuolille väsyneenä kuin ylenmääräisestä rasituksesta.

Ei hän usein ollut toimettomana istunut, mutta nyt hän sen teki. Ei hän myöskään ollut päätään vaivannut elämän monimutkaisilla ongelmilla, mutta nyt oli eräs näistä asettunut aivan hänen tielleen, tunkeutunut niin lähelle, että hänen oli mahdoton sitä väistää. Siksi saivat hänen ahkerat kätensä hetken levätä, ja sentähden kuvastui raskasmielinen, mietiskelevä ilme hänen harmaansinisissä silmissään.

Oliko se todella mahdollista? Oliko se paikka, joka toista vuosikymmentä oli ollut hänen kotinaan, nyt jätettävä? Kadottaisiko hän kaikki oikeutensa täällä ja annettaisiinko ne vieraalle, joka sitten siistisi, järjestäisi ja huolehtisi kaikesta yhtä kotiutuneena, kuin Leena ennen?

Entä Leena itse, minne hän joutuisi? Eihän hän voinut vanhoilla päivillään enää uusiin oloihin perehtyä. Eikä hän nyt enää jaksanut työssä raataa niinkuin nuorena.

Mikä silloin hätänä, jos joutuikin vieraisiin. Olihan silloin voimia, ja elämä oli edessä. Mutta nyt se oli toista, kun vanhuus jo alkoi painaa.

Sehän se huolestutti, kun ei enää ollut voimia työhön eikä säästöjäkään paljon, ei ainakaan niin riittävästi, että olisi voinut hankkia oman asunnon. Milläs sitten olisi elänyt, jos olisi vuokrannut itselleen oman huoneen tai keittiön jostain laitakaupungilta? Siihenhän se kaikki pian olisi huvennut.

Leenan päätä huimasi.

Sillä lailla se otti, aina kun vain ajattelemaan rupesi. Ja ajatella kuitenkin täytyi. Pianhan lähtö oli edessä. Kyytimies koputtaisi ehkä piankin ovelle ja veisi Leenan sekä hänen tavaransa tuttavan luokse, jonka ullakolla Leena oli saanut luvan säilyttää omaisuutensa, siksi kun saisi asiansa järjestetyksi. Leena itse aikoi sitten lähteä muutamaksi viikoksi maalle erään lapsuuden toverin luokse. Mutta entä sitten? Mikä sitten neuvoksi?

Hätääntyneen ja neuvottoman näköisenä nousi Leena ja avasi oven ruokasäiliöön, jossa hänen katseensa tarkastavasti siirtyi laudakolta toiselle. Hän tahtoi kääntyä pois kaikesta tuntemattomasta, jota ei pystynyt selvittämään, alalle, jolla oli kuin kotonaan. Pianhan uusi palvelija sitäpaitsi saapuisi, ja Leena itse olisi jo kaukana, kun illallispöytä oli katettava. Hänen täytyi pitää huolta siitä, että kaikki oli kunnossa.

Liekö ollut itserakkautta vai mitä, mutta omien huolten ohessa pakkasi Leenaa huolestuttamaan sekin, miten herrasväki toimeen tulisi hänen lähdettyään. Tottuisikohan tuo uusi pian isäntäväkeensä ja he häneen?

Ei se helppoa ollut, kun uusi oli aisoihin opetettava. Vanha tiesi jo tavat, teki työnsä tottuneesti ja itsestään ihan kuin vanha työhevonen, joka aisoissa kulkee niin taitavasti, ettei ajajalla huolta mitään. Itsestään tietää, missä on pysähdyttävä, mihin poikettava ja miten joutuin mentävä. Ei se uudelta niinkään käynyt, ei ainakaan opetuksetta.

Eihän professorilaiset muuten konstikkaita olleet. Hyviä olivat olleet Leenalle. Mutta olihan jokaisella omat tapansa ja meininkinsä, herrasväellä yhtä hyvin kuin Leenallakin. Hyvä oli, kun edeltäkäsin tiesi, miten asettua ja sovitella, niin että yhteen kävi.

Enin huolissaan oli Leena professorin tähden. Hän oli niin ystävällinen ja hyvä mies. Rauhaa hän rakasti enemmän kuin mitään muuta, sen tiesi Leena. Mutta rauhassa hän ei voinut saada olla, ellei kaikki keittiönkin puolella luistanut hyvin. Jos vain pieninkin erehdys siellä häiritsi rouvan mielenrauhaa, täytyi professorinkin ottaa osaa huoleen. Hänhän oli vaimolleen avuksi annettu. Sitä ei professorska unohtanut.

Ei hän muuten ollut tuittupäinen eikä paha emäntä. Hänellä oli niin paljon, mikä mieltä kiinnitti enemmän kuin taloustoimet. Hän harrasti yhteiskunnallisia parannuksia, piti esitelmiä, kävi kokouksissa ja oli innokkaasti toimiva jäsen hyväntekeväisyysyhdistyksissä. Mutta ei hän silti kotiaan laiminlyönyt. Hän tiesi tarkalleen, mitä sopi vaatia hyvältä palvelijalta ja täytti tehtävänsä siinäkin suhteessa.

Olihan Leenan asema aluksi ollut vaikea. Rouva oli paljon poissa kotoa ja työt olivat tehtävät. Ei sitä aina ymmärtänyt miten. Mutta siitäpähän oppi, jos ei muuten niin ainakin sitten kun nuhdeltiin siitä, mikä oli jäänyt tekemättä.

Vähitellen oppi Leena itsestäänkin huomaamaan, mistä oli huolta pidettävä. Ei hän saanut edes tietää, näkikö rouva, mitä oli tehty ja oliko tyytyväinen, mutta olihan siitä hyvä mieli kuitenkin, kun tiesi täyttäneensä velvollisuutensa.

Kunnia-asianaan oli Leena varsinkin pitänyt kaikessa hiljaisuudessa huolehtia vähän professorskan puvustakin. Rouva hankki kyllä itse ompelijansa kautta uutta ja hienoa tarpeeksi, mutta tarvitsihan vanhakin jonkun verran huolenpitoa. Ja kun ei rouva sitä tullut ajatelleeksi, koetti Leena pitää huolta siitä.

Moni kohta, joka jäi huomaamatta, kun kaikki oli kunnossa, olisi kyllä piankin saattanut silmään pistää, jos olisi korjaamatta jäänyt. Sen hän tiesi.

Sentähden kohdistui Leenan ajatus taas hiukan levottomana uuteen, odotettuun tulokkaaseen. Millainen hän mahtoikaan olla? Ymmärtäisiköhän huolehtia tällaisistakin asioista? Ja tulisikohan pitämään kunnia-asianaan sitä, ett'eivät mitkään pienet puutteet saisi tulla näkyviin kodissa, jossa emäntä pystyi paljoa tärkeämpiinkin toimiin kuin talousaskareihin?

Leena oli päättänyt tarkastuksensa ruokasäiliössä. Keittiössä oli kaikki kunnossa, alkaen laudakoilla kiiluvista kuparikattiloista aina huolellisesti huuhdottuun lattiariepuun, joka riippui naulassaan vesiämpärin takana. Leenalla ei enää ollut mitään tekemistä tässä talossa, ei kerrassaan mitään. Täytyi vain odottaa kyyditsijää ja sitten heittää hyvästit.

Leena lukitsi ruokasäiliön oven ja lähti omaan huoneeseensa. Mutta kun hän täällä näki seinät alastomina ja ilman noita hänelle niin rakkaiksi tulleita pieniä tauluja, joita hän oli saanut muistoksi, näki pöydän liinattomana ja sitten suuren, kömpelön matka-arkun, johon sekä nuoren neidin kerran jouluksi antama pöytäliina että kaikki muut Leenan tavarat nyt olivat sullotut, silloin sai suru vallan.

Totta se siis kuitenkin oli! Nyt hän sen tunsi. Näin kipeästi ei vielä ollut koskenutkaan, paitsi sinä iltana, jolloin rouva tuomionsa hänelle singautti vasten silmiä: paras kun erotaan. Olet liian kauan ollut talossa. Sovit paikkaan, missä on vähemmän työtä ja nuori emäntä.

Kyllä ne sanat silloin koskivat ja kirvelivät, vaikka hän ei edes niitä todeksi jaksanut uskoa. Mutta nyt oli niistä sittenkin tosi tullut.

Leena huojuttelihe edestakaisin tuolillaan. Totta se oli. Hän oli vanha eikä enää niin sukkela kuin nuorempana. Ja heikkoutensa oli hänellä niinkuin muillakin. Rouvalla oli kyllä usein ollut harmia hänestä. Ihmekö, jos viimein väsyi. Typeryydessään vain Leena oli uskonut mahdottomaksi erota, kun kahdeksantoista vuotta oli yhdessä oltu.

Hän oli mielessään kuvitellut, että kyllä rouva hänen heikkouksiaan kärsii ja antaa anteeksi, niinhän hänkin puolestaan tekee. Vaikka olihan sekin ollut vaikeaa — varsinkin — muutamissa suhteissa.

Sellaiselta se oli tuntunut silloinkin, kun herrasväki ensi kertaa lähti kesäksi matkoille ja Leena jätettiin kotia katsomaan. Ruokarahaa hänelle annettiin ja vähäisen voi- ja perunavarastosta, mutta loput vietiin säilytettäväksi toisen talon kellariin tuttavien luokse.

Leena muisti, miten hän silloin oli pauhannut ja itkenyt, paiskellut ovia ja riidellyt lapsille. Mutta itkunsa syytä hän ei kenellekään selittänyt.

Vasta vähitellen oli hän rauhoittunut, kun rupesi ajattelemaan, että asiassa ei oikeastaan ollut mitään loukkaavaa. Ensimmäistä vuottahan hän oli talossa. Eihän se mikään ihme, jos ei rouva häneen vielä voinut luottaa. Kyllä asia korjautuisi jo seuraavana vuonna.

Vaan eipä korjaantunut, ei sinä, ei sitä seuraavana eikä sen jälkeisinäkään vuosina. Vähitellen Leenan täytyi oppia ymmärtämään, miksi hänestä kauan oli tuntunut karvaalta ja mahdottomalta, että rouvan mieleen ei juolahtanutkaan todella luottaa häneen, ei vaikka hän kuinka olisi koettanut talon parasta katsoa.

Kenties johtui rouvan luottamuksen puute koko hänen katsantokannastaan. Leena oli usein arvellut, tekikö hän emännälleen vääryyttä, mutta siltä hänestä vaan oli tuntunut kuin professorska ei koskaan olisi hänessä huomannut ihmistä, aina vain palvelijan. Professori oli vallan toisenlainen. Kyllä hänkin osasi käskeä ja järjestystä vaatia, mutta minkä sanoi, sen sanoi aina kuin ihminen toiselle ihmiselle.

Miksihän ei professorskakin samoin tehnyt? Usein se oli niin kipeästi koskenut Leenaan. Hän piti oikeastaan rouvastaan paljon. Ja kun rouva muuten oli niin älykäs ja hyvä ihminen, miksi hän ei tätä kohtaa koskaan näyttänyt ymmärtävän?

Kävisiköhän vastaisuudessakin samoin? Tai pääsisikö Leenan seuraaja ehkä paremmille päiville tässä suhteessa?

Leena milt'ei toivoi, että niin kävisi. Silloinhan ainakin syy olisi ollut hänen omansa eikä emännän.

Samassa soi sähkökello. Leena kavahti pystyyn. Professorskanhan piti mennä kokoukseen. Hän tarvitsi apua.

— Hakumies kai tulee pian — arveli professorska, etsiessään eteisen pöydältä parempia hansikkaita itselleen. — Olet varmaan jo lähtenyt, kun tulen kotiin.

— Kyllä kai.

— Ovatko kaikki asiamme nyt selvillä? Me päätimme mieheni kanssa antaa sinulle täyden palkan vuoden loppuun, vaikka nyt jo lähdet. Oletko saanut kaikki?

— Kyllä, kiitoksia! — Leena kuuli omat sanansa kuin unessa. Hän tunsi polviensa vapisevan ja omituinen, jäykistävä tunne kangisti koko ruumista.

— Sepä hyvä! — Professorska keräsi paperit pöydältä käsilaukkuunsa ja ojensi kättä. — Hyvästi nyt sitten! Ja onnea matkalle!

Ovi sulkeutui ja Leena kuuli professorskan silkkihameiden kahisevan portaissa. Siitä muistui mieleen, miten pian rouvan helmat aina kuluivat, kun oli juoksuja niin paljon. Muistaisikohan tuo uusi katsoa, ett'ei rouva vain tietämättään kävisi rikkonaisissa?

— Leena, sielläkö sinä olet — kuului professori kysyvän huoneestaan. Samassa soitettiin kelloa keittiön ovella. Hakumies saapui.

Leena lähestyi professorin työpöytää. — Tahtoisin sanoa hyvästi. — Hän niiasi.

Niin, minä arvasin. — Professori nousi ja ojensi kättä. — Hyvästi Leena ja kiitoksia uskollisesta palveluksestasi!

— Kiitoksia kaikesta, — sai Leena vaivoin sanotuksi.

Kuin unessa hoiperteli hän sitten huoneesta keittiöön, avasi oven odottavalle hakumiehelle, antoi määräyksiään tavaroista ja seurasi hetken kuluttua itse valmiiksi puettuna hakijaa odottavien ajokalujen luo. Sitten nousi hän rattaille, ja ajaja käski hevosta.

Leena ei katsonut taakseen, eikä sanonut sanaakaan pihalle kokoontuneille saattajille. Mitä he häneen kuuluivat. Ei hän sitä ainakaan voinut ymmärtää. Hän ei käsittänyt muuta kuin että niinkuin hän nuorena kerran oli maailmalle lähtenyt elatustaan ja tilapäistä kotia etsiäkseen vieraiden keskuudesta, niin hän nyt vanhana ja voimattomana jätti sen ainoan paikan, mikä hänestä enää oli kodilta tuntunut, jätti sen vielä kerran yksin ja turvattomana lähteäkseen maailmalle.

Kaikki peittyi hänestä paksuun pimeyteen, — pirstautui ja särkyi sirpaleiksi. Eikä hän mitään sille mahtanut. Hän ei jaksanut, ei voinut puolustautua enää.

Tylsä, harhaileva katse vanhoissa silmissään hän rupesi vain hiljaa huojuttelemaan ruumistaan edestakaisin ja tuon tuostakin hän sopersi kuin itsekseen: kiitoksia uskollisesta palveluksestasi, kiitoksia, kiitoksia!