RIKAS VOUTI JA PAHOLAINEN

I

Oli kerran vouti, joka oli maankuulu saituudestaan, ahneudestaan ja vääryydenteostaan. Missä ikinä vain saattoi, hän kiskoi kaksinkertaiset verot, otti häpeämättömästi lahjuksia, ja sorti kansaa, varsinkin kaikkia köyhiä ja turvattomia, aivan veriin saakka. Ja hän menetteli niin viekkaasti, ettei esivalta milloinkaan saanut häntä rikoksista kiinni, vaan päinvastoin piti häntä parhaimpana ja uutterimpana palvelijanansa.

Mutta vaikka hän oli näillä keinoilla rikastunut suunnattomasti, ei hänellä silti mielestään ollut mammonaa kylliksi, vaan hän ahnehti yhä enemmän. Yöt päivät hän vain ajatteli ja suunnitteli, miten saisi vielä enemmän kultaa siihen raskaaseen, rautaiseen rahakirstuunsa, johon hän aarteensa kätki. Silloin kun muut ihmiset iltaisin siunasivat itsensä levolle Herran huomaan, istui hän rauhattomana kirstunsa ääressä ja antoi kullan kimallella silmissänsä, miettien, millä konnankoukulla saisi sen moninkertaiseksi. Tämä oli voudin ainoa ilo elämässä, sillä hänellä ei ollut vaimoa eikä lasta, ei ystäviä eikä tuttavia, vihamiehiä vain.

Olipa sitten kerta tällainen yön hetki, pimeä ja myrskyinen syys-yö, jolloin kolkko tuulen tohina kuului kaikkialta. Arkana oli hurskas ihminen kätkeytynyt kotinsa lämpimään suojaan, rukoillen turvaa luojalta maailman pahoja voimia vastaan, mutta ahne vouti oli mistään välittämättä hiipinyt jälleen aarrekirstulleen. Lepattavan liekin valossa hän siinä istui laskien rahojansa tutisevin sormin ja jälleen suunnitellen uutta petosta, jolla saisi sinne ylimääräisen lisän kiristetyksi. "Antaisin vaikka mitä, jos vain saisin aarteeni tahtoni mukaan lisääntymään", sanoi hän siinä itsekseen, silmät kiiluen ja koukkuisten sormien hyväillessä homehtunutta kultaa.

Silloinpa hän tunsikin, ettei hän enää ollutkaan holvissaan yksin. Säikähtyneenä hän kääntyi ja lyödä rämäytti kirstunsa kiinni. Kauhistuen hän huomasi ovensuussa pitkän, mustiin vaatteisiin puetun miehen, joka katseli häntä ivallisesti ja pistävästi. Vouti ei saanut säikähdykseltään sanaakaan sanotuksi, tarkastaen vain kiinteästi outoa ilmestystä. Ja pian hän huomasi, että tulijalla olikin toisen jalan asemesta kavio. Hänelle selvisi, että siinä seisoi itse paholainen. "Älä pelkää, vouti!" sanoi silloin paholainen, "en suinkaan halua sinun rahojasi ryöstää, vaan päinvastoin auttaa sinua kokoamaan niitä vielä enemmän, koska niin tahdot. Mitä antaisit minulle, jos toimittaisin niitä sinulle aivan halusi mukaan?"

Vouti oli tämän kuullessaan saanut takaisin entisen kylmäverisyytensä. "Mitäpä minä sinulle antaisin", vastasi hän; "sinunhan täytyy muutenkin auttaa minua kokoamaan niitä kaikella mahdollisella tavalla, koskapa siten juuri toimin parhaiten mieliksesi".

"Mutta minäpä voin estää sinut niitä enempää saamasta", uhkasi nyt paholainen, jota suututti voudin vastaus; "teen sinut niin köyhäksi, ettei jää äyriäkään". "Sitä et voi tehdä", väitti vouti, "sillä jos estät minua niitä saamasta, suojelet samalla kaikkia velallisiani ja tulet siten tehneeksi heille paljasta hyvää. Niin tulee heistä onnellisia ja hyviä ihmisiä, jotavastoin he nyt ovat köyhyydessään ja kurjuudessaan paremminkin viettelyksillesi alttiita. Turhaa vaivaa siis näet, jos luulet minut pettäväsi. En anna sinulle mitään".

Paholainen raivostui, sillä tätä hän ei ollut odottanut. Äkkiä hän muuttui muodoltaan hirvittäväksi, karvaiseksi pedoksi, jonka pitkä häntä kiemurteli kiukkuisesta lattialla. Hän uhkasi hampaitaan kiristellen:

"Odotahan, kun kuolet. Silloin on sielusi minun, ja sitten saat palkkasi kaikesta!"

"En pelkää sinua ollenkaan", vastasi vouti rauhallisesti; "sieluni on Jumalan huomassa, ja ilman hänen lupaansa et saa edes nahkaani omaksesi. Niin suurta syntiä ei ihminen voi tehdä, ettei Jumalan armo riittäisi pelastamaan häntä sinun kynsiltäsi. Jeesuksen nimessä siis: pakene pois, saatana!"

Konsa vouti oli maininnut vapahtajan nimen, katosi paholainen hänen edestään kuin salaman leimaus. Kun vouti hetken perästä tuli tajuihinsa, oli hän yksin kuten äskenkin rahakirstunsa ääressä. Kylmä hiki oli kohonnut hänen otsalleen ja hän tunsi vapisevansa. Kaikki oli hiljaa, ei kuulunut muuta kuin myrskytuulen onea kohina.

II

Olisi luullut, että vouti tämän jälkeen olisi parantanut elämänsä ja lakannut tekemästä vääryyttä, mutta niin ei käynyt. Entiseen tapaansa hän jatkoi kiristystänsä rikastuen rikastumistaan. Hän tuli entistä vihaisemmaksi ja epäluuloisemmaksi, ja kätki rahansa salaisiin piilopaikkoihin, ettei kukaan voisi niitä löytää; kuoltuaankaan hän ei tahtonut antaa niitä kellekään.

Vouti oli nimittäin miettinyt entistä elämäänsä sen yön jälkeen, jolloin paholainen oli käynyt hänen luonansa, ja huomannut, ettei hänellä ollut ainoatakaan hyvää työtä, ei pienintäkään tekoa, joka olisi aiheutunut hänen sydämensä hyvyydestä, ja johon hän olisi voinut Jumalan edessä puolustuksekseen vedota. Kaikki oli vain saastaa, syntiä ja itsekkyyttä. Ja hän arveli epätoivoissaan, että jos hän nyt, paholaisen käynnin säikähdyttämänä, rupeaisi elämään toisin kuin ennen, ei Jumala ehkä lukisi enää sitä hänelle ansioksi, vaan itsekkäistä syistä johtuneeksi lahjomiseksi, jolla hän nyt koettaisi Jumalaa lepytellä ja houkutella unohtamaan kaikki entiset. Masentuneena hän silloin päätteli, että hänen osanaan maailmassa oli olla se, miksi hänet oli luotu, vääryydentekijä, kiskuri ja saituri, että hänen oli turhaa koettaakaan teeskennellä hyvyyttä, koska hänen sydämensä ei ollut hyvä, vaan paha. "Jumala määrää", päätteli hän, "suurimmankin syntisen sielusta ja ruumiista, ja hänen sekä paholaisen välinen asia on, minne ne molemmat joutuvat". Näin hän paadutti sydämensä entistä kovemmaksi ja eli elämänsä synkkänä ja katumattomana loppuun saakka.

Kun vouti sitten sairastui kuolintautiinsa, meni paholainen Jumalan luo, osoitti voutia sormellaan ja sanoi: "Tuon miehen sielu ja nahka kuuluvat minulle". "Niinkö luulet?" hymähti siihen Jumala ajatuksissaan ja rupesi tarkemmin tutkimaan voudin sielua. "Katsoppas", sanoi hän sitten paholaiselle, "hänen tilikirjastaan näkyy, ettei hän suostunut antamaan sieluaan sinulle, kun kävit sitä tahtomassa, vaan sanoi sen päinvastoin olevan minun huomassani. Mitä siitä arvelet?" — "Ei suostunutkaan", vastasi paholainen, "mutta jos milloinkaan syntisen sielu on minun saaliini, niin on se nyt, sillä pahempaa ja saastaisempaa vääryydentekijää ei maailmassa juuri liene ollut monta". "Totta kyllä", arveli nyt Jumala murheellisena, "vouti on tuottanut minulle elämällään paljasta surua, mutta mitäpä hän muutakaan olisi voinut tehdä?" "Kuinka niin?" kysyi nyt paholainen hämmästyen. "Sinä et, paholaisparka, opi näitä asioita milloinkaan ymmärtämään. Kurkistappas nyt tuonne voudin sieluun. Näetkös siellä erään nurkan, joka on erivärinen kuin muut? Tiedätkös, että tänne tuli eilen eräs maailman hurskaimpia miehiä, jonka sielussa oli samanlainen kolkka; hänet se johdatti kulkemaan hyveen ja jalojen töiden tietä, voutiparan taas ahneuden tietä. Se nurkka on kuitenkin annettu heille molemmille täältä, ja se pani voudin kieltämään sielunsa sinulta; ilman sitä hän olisi ahneudessaan luovuttanut sen vaikka kirjallisella sopimuksella. Ymmärtänet nyt, ettei sinulla ole mitään oikeutta hänen sieluunsa?" "Mutta miten on mahdollista, että samanlainen nurkka tuottaa niin päinvastaiset seuraukset?" kysyi ällistynyt ja raivostunut paholainen. "Niin, sanoppas se!", hymyili siihen Jumala, ja hänen kasvoillaan oli tutkimaton ja ajatteleva ilme.

"Mutta hänen nahkansa minä ainakin tahdon!" kiukutteli nyt paholainen. "Vouti vannoi minulle, etten minä saa edes sitäkään ilman sinun lupaasi, mutta sepähän nähdään". — "Niin", vastasi Jumala, "et saakaan, luonnollisesti, mutta sitä, lupaanko sen vai en, en tahdo nyt sinulle ilmoittaa. Saat koettaa ottaa sitä ja näyttää valtaasi. Ellet onnistu, täytyy sinun jälleen myöntää, että minun aivoitukseni ovat sinulle tutkimattomat ja ylivoimaiset". Näin sanottuaan vaipui Jumala jälleen ajatuksiinsa ja hänen kasvojensa ilme kuvastui maailman kaikkeudessa ihmeen lempeänä, surumielisenä hohteena. Mutta paholainen pakeni hänen edestään maan päälle anastamaan voudin nahkaa ja osoittamaan siten mahtavuuttaan.

III

Kaikkialla tiedettiin voudin ankarasti sairastuneen ja iloittiin siitä, sillä toivottiin hänen kuolevan. Ainoatakaan osanoton ja säälin sanaa ei kuulunut, sillä vouti oli ehtinyt tehdä pahaa kaikille ihmisille.

Paljon pahaa hän oli tehnyt kylän köyhälle ja vanhalle suutarille. Hän oli pakottanut suutarin tekemään kenkiä melkein ilmaiseksi, oli kiskonut häneltä ankarat verot ja kaksinkertaiset päivätyöt, oli ryöstänyt hänen ainoan lehmänsä ja saattanut hänet melkein mieron tielle. Hän olisi ajanutkin suutarin maailmalle, ellei hän itse olisi tarvinnut kenkiä ja tiennyt saavansa ne vanhalta suutarilta mitättömästä hinnasta. Siksi hän ei ollut kiristänyt häneltä viimeistä henkeä.

Näiden kärsimysten keskellä oli suutarin elämä kulunut. Hän ei ollut kuitenkaan niistä katkeroitunut, vaan oli oppinut panemaan kätensä ristiin ja nöyrtymään, kuten hän arveli, Jumalan tahdon alle. Ja olipa hän vielä säilyttänyt ennallaan iloisen ja herttaisen mielenlaatunsakin, purkaen murheensa lauluun ja hilpeään vasarankalkutteluun. Kun hän nyt kuuli voudin sairaudesta ja ihmisten vahingonilosta, pani hän vasaransa pois, risti kätensä, mietti maailman murheellista menoa ja tunsi sääliä voutia kohtaan. Hänelle selveni siinä, että vouti mahtoi olla hyvin onneton ihminen. Niinpä hän illan tullen otti hattunsa ja meni voudin taloon.

Siellä ei ollut ketään, sillä kaikki palvelijatkin olivat hyljänneet sairaan herransa ja jättäneet hänet yksin kuolemaan. Suutari aukaisi varovaisesti oven, ja kulki läpi laajojen huoneiden, kunnes tuli voudin ovelle. Hiljaa hän astui sisään ja seisahtui ovensuuhun. Hän näki sairaan vuoteellaan ja katsoi häntä. Silloin kääntyi vouti vaivalloisesti häneen päin ja suutari huomasi hänen silmissään säikähtyneen ilmeen. "Tuletko nyt kostamaan minulle kuolinvuoteellani?" kysyi vouti ja hänen äänensä vapisi. Suutari ei vastannut mitään, vaan meni sairaan luo ja istui hänen vuoteensa ääreen pyöritellen hattukuluaan kädessään. Vaitiollen he tarkastelivat toisiaan.

"En tule kostamaan", sanoi sitten suutari, "sillä kosto on Jumalan. Tulin siksi, että tunsin sääliä sinua kohtaan. Mahtaa olla katkeraa kuolla, kun on sellainen synnin taakka harteilla kuin sinullakin?"

"Säälistäkö todella tulit?" ihmetteli nyt vouti. "Miten voit minua sääliä? Olenhan tehnyt sinulle kaikkea mahdollista pahaa".

"En voi mitään sille, että sydämeni on sääliä täynnä. Säälin kaikkia ihmisiä ja eläimiä, koko maailmaa, sinua ja eniten itseäni. Toivoisin voivani heitä jotenkin auttaa, sinuakin. Etkö pelkää iankaikkista kadotusta?"

"Se on Jumalan huomassa kaikki", vastasi vouti; "paljon, määrättömän paljon pahaa olen tehnyt, siitäkin huolimatta, että olen tiennyt sen pahaa olevan, enkä siis ansaitse mitään armoa Jumalalta; miksi niin olen tehnyt, sitä en voi itsekään ymmärtää. Mutta paholaiselle en ole suostunut sieluani lupaamaan. Enkä nahkaanikaan", lisäsi hän hetken perästä hymyillen.

Suutaria kammotti.

"Kuuleppas, suutari", jatkoi sitten vouti salaperäisesti. "Koska olet näin hyvä ihminen ja olet halunnut minua auttaa, niin tekisitkös minulle erään palveluksen?"

"Jos vain voin", vastasi suutari, "niin teen mielelläni. Kun ajattelen tekosiasi minua kohtaan, ovat ne hyvin vähäpätöisiä. Annan ne sinulle sydämestäni kaikki anteeksi, sillä olet niistä jo saanut suuremman rangaistuksen kuin olisit ansainnutkaan. Mitä minun pitäisi tehdä?"

"Kiitos, suutari", vastasi vouti. "Olet aina ollut kunnon mies, ja olen iloinen, että olet nyt tässä. Näetkös, voisitkohan valvoa kirkossa kolme yötä sen jälkeen, kun minut on sinne haudattu? Katsos, niin kauan kuin olen hautaamatta ja pyhät kynttilät palavat pään pohjissa, ei ole hätää, mutta mitä sitten tapahtuu, kun olen joutunut kirkon lattian alle, siitä ei ole takeita. Uskaltaisitkohan tehdä tämän hyvän työn minulle? Kolmen yön perästä ei ole enää vaaraa".

"Kovinpa pyydät minulta kolkkoa asiaa", jahkaili siihen suutari, "mutta jos arvelet minun kirkossa olostani koituvan itsellesi jotakin helpotusta, niin Jumalan avulla koetan täyttää pyyntösi. Eikäpähän minulla, vanhalla suutari-pahaisella, liene siellä mitään pelättävää, ei ainakaan niin suurta, ettei Jumala minua pystyisi varjelemaan. Ja kukapa tietää, mitä hyviä seurauksia valvomisestani saattaisi olla".

"Kiitos, kiitos, suutari!" sanoi vouti; "toivoisin nyt, että olisin kohdellut sinua hiukan paremmin, mutta tehty, mikä tehty. Menehän nyt, sillä mitäpäs sinulla on enää täällä tekemistä, ja kuollessani olenkin mieluummin yksin. Sytytä kuitenkin nuo siunatut kynttilät tuohon pääni pohjiin!"

Ja suutari teki voudin pyynnön mukaan sekä poistui murheellisena ja ajattelevaisena. Samana yönä vouti kuoli, ja pappi luki rukouksia hänen vuoteensa ääressä. Kun sukulaiset seuraavana päivänä saapuivat tarkastamaan hänen aarteitaan, ei niitä löytynytkään, ei mistään; rautainen rahakirstu oli typösen tyhjä. Vouti oli kätkenyt kaikki rahansa.

IV

Mutta heti voudin kuoleman jälkeen meni suutari papin luo ja kertoi, mitä vainaja oli häneltä pyytänyt, sekä kysyi, oliko hänen täytettävä antamansa lupaus; se tuntui nimittäin hänestä nyt hyvin pelottavalta. "Tottakai sinun on mentävä", vastasi hurskas pappi, "sillä eipä tiedä, mitä Jumala on tälläkin asialla tarkoittanut. Mutta älkäämme uhmailko pahoja voimia, vaan käyttäkäämme turvaksemme niitä keinoja, joita Jumala on meille pahan vastustamiseksi suonut. Minä tulen kanssasi kirkkoon varustaakseni sinut kaiken varalle".

Kun vouti sitten oli haudattu kirkon lattian alle, lähelle kuorin aituusta, ja oli tullut ilta, lähtivät suutari ja pappi kirkkoon. "Mitä sinä noilla teet?" kysyi pappi ihmeissään nähdessään, että suutarilla oli kaikki työkalunsa sekä nahkaa mukanansa. "Arvelin vain", selitti suutari vilpittömästi, "että olisi kenties Jumalalle mieluisinta minun valvoessani tehdä sitä työtä, jolla olen elämänikäni kunniallisesti ja rehellisesti elänyt: töillään kukin Herralle kiitosta kantaa ja niinpä minäkin naskalilla ja vasaralla sekä pikilangalla. Vanhastaan olen myös tottunut suutaroidessani hyräilemään virrenpätkää, mikä tapa ei lienekään pahitteeksi tällaisella hetkellä". — "Niinpä vainkin", hymyili nyt tähän pappi, huomaten suutarin yksinkertaisen hurskauden, "suutaroi sinä vain, sillä kyllä todella siten palvelet Jumalaasi parhaalla osaamallasi tavalla. Naskalinpistokin, jos se vain tehdään Herralle alttiilla mielellä, on hänelle arvokkaampi kuin kaikki tekopyhän maailman messut". Näin puhellen he saapuivat jo hämärtyneeseen kirkkoon.

Täällä pappi vei suutarin kuorin aituuksen sisäpuolelle, alttarin eteen, ja piirsi liidulla lattiaan ympyrän, kirjoittaen ympyrän reunalle Jeesuksen nimen. "Pane nyt, suutari", neuvoi hän, "pönttösi tämän piirin sisäpuolelle ja pysy visusti siellä, tapahtui mitä hyvänsä. Vaikka minä itse tulisin sinua sieltä pois käskemään, niin älä lähde, ellen ota tätä pyhää evankeliumikirjaa käteeni, kun sitä minulle tarjoat. Sitä näet ei kosketa kukaan muu kuin elävä ihminen, joka on sinulle vaaraton. Mitä muuta sinun täällä on tehtävä, sitä emme tiedä, mutta Jumala kyllä osoittaa sinulle kaikki, kunhan vain luotat lujasti häneen".

Näin sanoen pappi hyvästeli ja siunasi hänet, ja pian oli suutari yksinänsä suuressa, kolkossa kirkossa, työskennellen alttarin juurella parin himmeän kynttilän valossa. Heti papin mentyä tuntui suutarista perin kammottavalta, mutta hän tarttui kuitenkin urheasti vasaraansa, pisteli anturaan reikiä ja ajoi niihin nauloja niin että kirkko kumahteli. Vanhaan tapaansa hän löi naulat lujaan, sillä hän oli aina vasaraa käyttäessään tottunut kuvittelemaan, että hän lyö joka iskulla pahaa vasten naamaa ajaen sen näkymättömiin, ja se häntä aina innostutti iskemään reippaasti. Ja kun hän käytteli naskalia ja pikilankaa, pisti hän reiän terävästi kuin synnin piston huonoon omaantuntoon, kuroen sitten pikilangalla syntisparan lähtemättömästi kiinni. Näin hän palveli suutaroidessaan Jumalaa.

Kirkossa oli pimeätä ja rauhallista, eikä suutari huomannut mitään erikoista, vaan jatkoi työtänsä ahkerasti vaipuen syviin tuumailuihin vouti-vainajan elämän ja kuoleman, synnin ja armon johdosta. Mutta sitten hän äkkiä tunsikin tukan nousevan pystyyn ja kylmän hien pursuavan otsalleen — hänen huomaamattaan oli kirkkoon ilmestynyt itse paholainen. Suutari lopetti ompelunsa ja rupesi katsomaan, mitä paholaisella oli täällä tähän aikaan tekemistä.

Vanha kehno oli kamalan näköinen, niin kamalaan, ettei suutari ollut koskaan voinut sellaista kuvitella, eikä hän tuosta pahan ulkonäöstä jälkeenpäin muistanutkaan muuta kuin että sillä oli pitkä ja karvainen häntä, jonka päässä oli terävä ja käyrä kynsi. Siinä sitä katsoessaan suutari huomasi, ettei paholainen nähtävästi ollut vielä äkännytkään häntä, vaan kuljeskeli tuossa kirkon lattialla kuin omissa ajatuksissaan. Vähitellen silloin suutari rohkaisi mielensä ja seurasi hiljaa paikaltaan paholaisen vehkeitä.

Tämä kiristeli uhmaillen hampaitaan ja avasi kirkon lattian voudin haudan kohdalta. Sitten hän avasi haudan, nosti sieltä voudin arkun ja avasi senkin. Sanomattomaksi kauhukseen näki nyt suutari, että paholainen rupesi nylkemään voutia, tehden sen niin taitavasti, ettei ihminen olisi ikinä sellaiseen kyennyt. Kelmo nimittäin nylki voudin aivan tuppeen, niin ettei jäänyt mitään muita reikiä kuin mitä nahassa luonnollisesti voi olla, ähisi mielissään ja vannoi: "Ähäs, sainpa minä nahkasi!" Ja koko ajan hänen nylkiessään liikahteli hännän kynsi lattialla myrkyllisen näköisesti.

Saatuaan voudin nyljetyksi, viskasi paholainen touhuissaan nahan syrjään ruveten asettelemaan arkun kantta paikoilleen ja sitä takaisin hautaan toimittamaan. Nahka sattui kuitenkin lentämään kuorin aidalle. Hirmustuneena tällaisesta kauhistavasta teosta suutari nyt tunsi omituisen rohkeuden heräävän sielussaan, ja päätti ruveta riitelemään voudin nahasta itsensä paholaisen kanssa. Hänen sydämessään vilahti valoiselta ja rohkealta kuin olisi itse Jumala siellä hymyillyt, ja sylkäisten kouraansa hän tarttui pihteihinsä, nipisti kuorin aidalla olevan voudin nahan niihin, varoen kuitenkin astumasta ympyränsä ulkopuolelle, ja veti tyynesti ja varovaisesti nahan turvaan oman ympyränsä sisään, jääden sitten odottamaan, mitä tuleman piti.

Saatuaan haudan ja lattian jälleen umpeen paholainen kääntyi ottamaan voudin nahkaa ja ällistyi suunnattomasti, kun sitä ei ollutkaan missään. Nyt vasta vanha kehno katseli tarkemmin ympärilleen ja huomasi suutarin, joka istui rauhallisesti alttarin edessä vasara kädessä ja katseli häneen vilpittömästi kirkkailla ja lapsellisilla silmillään. Paholainen meni lähemmäksi ja huomasi, että voudin nahka oli siellä suutarin pöntön vieressä, ympyrän sisäpuolella; näkipä paholainen senkin, että ympyrään oli kirjoitettu vapahtajan nimi, ja silloin hän värisi. Hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja vaati röyhkeästi:

"Anna pois nahka! Se on minun. Tarvitsen sitä".

Suutaria kammotti kovasti, mutta hän älysi kuitenkin vastata:

"En anna! Ethän sinä nahkaa tarvitse, vaan minä, joka suutari olen".

"Sinun täytyy antaa! Nahka on minun — minähän sen olen nylkenytkin!"

"En anna! Eikä sinulla ollut mitään oikeutta tulla vouti-vainajan nahkaa nylkemään".

Tästä paholainen yhä enemmän raivostui, sillä hän rupesi huomaamaan, kenenkä aseena suutari tässä toimi. Hän otti hirveimmän muotonsa koettaen pelottaa suutaria ja vaati kauhealla voimalla nahkaa itselleen. Mutta suutari säilytti mielenmalttinsa ja sanoi:

"Älä uhkaile! jos lienee sinun, niin ota omasi pois!"

Ja vimmoissaan vanha kehno koetti rynnistää suutarin ympyrän sisään, mutta turhaahan se oli: joka kerta täytyi hänen tuupertua takaisin kuin näkymättömän, mahtavan voiman pois työntämänä. Hän tekeytyi niin isoksi, että pää kosketti kirkon kattoon, ja koetti sieltä kumartumalla kurkottaa ympyrän sisään, mutta turhaa oli sekin. Suutari istui vain rauhallisena katsellen vilpittömästi ja lapsellisesti paholaisen puuhia. Silloin tämä äkkiä katosikin kovalla jyrähdyksellä ja suutari jo luuli, että kaikki oli ohi.

Vähän ajan kuluttua aukenivat kirkon ovet tavalliseen tapaan ja sieltä tuli hiljaa pääkäytävää myöten suutarin vanha naapuri. Tämä saapui kuin muina miehinä kuorin aituuksen luo ja sanoi:

"Tule jo pois, naapuri, kovin on myöhäinen, odottavat sinua kotona ja kovasti pelkäävät. Eihän täällä ole mitään vartioitavaa".

"Niin vain", arveli siihen suutari, jonka epäluulo oli herännyt. "Veisataan kuitenkin ennen lähtöä virsi 'Jeesuksen muisto ihana'. Aloitahan sinä".

"Veisataan vain", vastasi naapuri ja rupesi laulamaan. Mutta suutari kuulikin hänen lausuvan: "Suksi luisti ihana", ja pysäytti hänet. "Miten sinä lauloit? Sano selvästi: 'Jeesuksen muisto ihana'". "Suksi luisti ihana", vastasi naapuri siihen kiireesti, mutta suutari nappasi häntä vasaralla otsaan ja sanoi: "Pakene pois, saatana", ja samalla mies katosikin.

Tuskin oli suutari tästä säikähdyksestä selvinnyt, kun kirkon ovet taas rauhallisesti aukenivat ja sieltä ilmestyi itse seurakunnan vanha pappi, sama, joka oli hänet kirkkoon saattanut. Pappi tuli alttarin aituuksen luo, nojasi siihen ja sanoi:

"No nyt olet koetuksesi kestänyt ja vouti on saanut rauhan. Lähde kotiisi, sillä kaikki en jo ohi. Tulin sinua itse hakemaan, kun pelkäsin puolestasi".

"Niinpä kylläkin, lähdetään vain", sanoi suutari ja oli muka kokoavinaan kompeitaan. "Otahan sinä tuo evankeliumikirja kantaaksesi, kun minulla on näitä kojeita näin paljon", ja suutari ojensi kirjan papille.

Mutta samalla kuin kirja oli koskettaa papin kättä, tuntui se kärähtävän kuin tulinen rauta. Pappi hävisi ja hänen paikallaan oli jälleen sama entinen vanha kehno, mutta nyt yhä kammottavamman näköisenä. Sähisten hän kysyi suutarilta:

"Mitä tahdot, jos annat voudin nahan minulle?"

Tätä ei suutari ollut odottanut. Hän rupesi miettimään, mitä tässä oli tehtävä, kunnes hänen mieleensä salaperäisellä tavalla rupesivat kuvastumaan kaikki ne onnettomuudet, jotka vouti kiskomisillaan oli saanut aikaan, ja kaikki se hyvä, mikä olisi seurauksena, jos voudin rahat jotenkin saataisiin palautetuiksi oikeille omistajilleen. Mutta nehän olivat kadonneet, niitähän ei oltu löydetty ollenkaan — ja silloinpa suutarille samalla valkenikin, mitä tässä oli tehtävä. Mutta sittenkin hän epäili. Hänen tuntonsa kielsi luovuttamasta voudin nahkaa mistään hinnasta, niin, hän kuuli aivan selvästi äänen sielussaan varoittavan: "Älä anna nahkaa paholaiselle!" Mitä oli siis tehtävä? Suutarille tuli tuska, kun ei voinut huomata, miten oli meneteltävä. Ahdistuksessaan hän turvautui hiljaiseen rukoukseen ja sanoi itsekseen: "Herra, koskaan en ole tieten ja tahtoen ketään pettänyt! Suo nyt anteeksi, jos kerran teen sen, sillä onhan petettäväni itse pimeyden pääruhtinas. Amen". Tämän jälkeen hän sai rauhan ja vastasi paholaiselle suoraan: "Kun tuonet kaikki voudin kadonneet rahat, niin olkoon menneeksi".

Muuta ei paholaiselle tarvinnut sanoa. Vilauksessa hän oli poissa ja tuli siinä samassa takaisin tuoden raskaan kantamuksen hopeaa ja kultaa. "Tässä ovat voudin rahat", sanoi hän ja kaatoi ne kaikki suutarin eteen. "Työntelehän ne tänne piirini sisään", komensi tämä tyynesti, ja kun toinen oli sen tehnyt ja rupesi pyytämään nahkaa, sanoi suutari vain: "Ehei, vanha kehno! Enempi meidän voudilla rahaa olla täytyi. Eivät tässä ole vielä puoletkaan. Sinä koetat vain pettää minua". Taas meni paholainen rahan hakuun ja toi vielä äskeistä isomman taakan. Mutta suutaripa oli katsonut kelloaan ja huomannut, että aavetunti, jolloin pahoilla voimilla on oikeus näkyväisestä liikkua, oli pian loppumassa. Sen vuoksi hän taas esteli ja vaati lisää rahaa, eikä paholaisen auttanut muu kuin mennä hakemaan. Huohottaen hän palasi takaisin ja sanoi: "Ei ole voudin rahoja enää muualla kuin kahden kallion raossa pitkän matkan päässä, josta niitä ei nyt ehdi hakea. Ja niitäkin on vain kaksi äyriä — vouti pudotti ne kerran sinne. Mutta tässä on kolme riksiä, jotka putosivat kortinpelaajilta tuonne riihen lattian alle. Ota ne ja anna vihdoinkin nahka!"

Mutta suutari ei antanut ja paholainen yltyi hirveään raivoon. Suutarikin jo pelästyi ja tuli siinä liikahtaessaan pyyhkäisseeksi yhden kirjaimen Jeesuksen nimestä pois. Siitäpä sai paholainen tungetuksi tuon kynsipää-häntänsä sisään ja rupesi sillä tavoittelemaan nahkaa, kunnes suutari hätäännyksissään iskikin hännän naulalla lattiaan kiinni. Ja juuri kun paholainen siinä rupesi tuskissaan parkumaan, löikin kello kirkon tornissa yhtä ja kuului kukon ensimmäinen kiekuna. Silloin paholainen muuttui korpiksi, lennähti rikkinäisestä ikkunasta ulos ja ronkkui käheästi kirkkotarhan aidalla.

V

Kun pappi aamulla varhain kiiruhti kirkkoon, tapasi hän siellä suutarin hyvissä voimissa ahkerasti suutaroimassa. Ei ollut vähäinen pastorin hämmästys hänen nähdessään valtavat rahakasat ja kamalan ihmisennahan hänen vierellään. Ihmeissään hän kuunteli suutarin kertomusta yöllisistä tapahtumista ja lausui vihdoin: "Suurta asetta ei Jumala tarvitse tahtoessaan tehdä vanhan kehnon puuhat tyhjiksi. Siihen kelpaa heikoinkin ihminen, kun hänellä vain on puhdas tunto ja viattoman rohkeus. Inhimillisesti katsoen oli vouti suuri syntinen, mutta Jumala ei käy tuomiolle kanssamme meidän ajatuksemme mukaan. Hän ei tahtonut luovuttaa paholaiselle edes hänen nahkaansakaan ja siksipä tämä, osoittaakseen uhmaansa ja valtaansa, niin kovasti sitä halusikin. Mutta mitäs nämä tässä ovat?"

Ja pappi osoitti suutarin piirin ympärystää. Kaikki ne rahat, jotka yöllä olivat siihen pudonneet, olivat muuttuneet paljaiksi vanhoiksi lehdiksi, mutta piirin sisässä olevat olivat puhdasta kultaa ja hopeaa. Ja kun he sitten yhdessä rupesivat tutkimaan voudin nahkaa, huomasivat he sen alkavan kutistumistaan kutistua. "Tässä on vieläkin saatanan sormi pelissä", älysi nyt pappi, haki vihkivettä ja kastoi nahan kolminaisuuden nimeen; silloin se heti lakkasi kutistumasta. Yhdessä he sitten avasivat voudin haudan, pistivät nahan arkkuun ja pappi siunasi sen uudelleen häiritsemättömään lepoon. Eikä suutarin enää tarvinnut mennä kirkkoon valvomaan.

Voudin rahat jaettiin sitten kaikille vääryyttä kärsineille ja siunautuivat ne pian moninkertaisiksi. Onni ja rauha palasi moneen vielä äsken onnettomaan kotiin. Ja suutari oli kiristänyt paholaiselta niin paljon kultaa, että sitä jäi riittävästi vielä hänelle itselleenkin, joten hän eli huoletonna kuolinpäiväänsä saakka, kuitenkaan heittämättä rakasta suutarointiansa, jota mahdollisesti ehkä vieläkin harjoittaa.