PAHOLAISEN VIIKATE

I

Kerran oli suuri talo, jolla oli hyvin paljon alustalaisia. Nämä saivat tehdä raskaita päivätöitä ja raataa ankarasti julman voudin heitä alati ahdistaessa. Näin rikastui talo rikastumistaan, mutta alustalaiset kärsivät kurjuutta. He rukoilivat Jumalalta apua hätäänsä, mutta mitään lievitystä ei kuulunut; päinvastoin näytti siltä, että luoja oli kääntänyt heistä kasvonsa pois, antaakseen paholaiselle täyden vallan. Ja tätä tilaisuutta vanha kehno käyttikin hyväkseen kaikin tavoin: hän usutti voutia yhä suurempaan ankaruuteen ja ahneuteen, paaduttaen hänen sielunsa sitä tietä saaliikseen, ja syöksi alustalaiset taas toisaalta entistä syvempään köyhyyteen ja kurjuuteen, siten saattaakseen heidän sielunsa syntiin ja kadotukseen. Tässä paholainen onnistui täydellisesti. Kun Jumala tarkasti taloa ja sen alustalaisia, huomasi hän synnin ruohon rehoittavan kaikkialla ja paholaisen riemuiten käyskentelevän uhriensa keskellä, ollenkaan muistamattakaan olevansa hänkin luojan tutkimattomien aivoitusten välikappale.

Yksi mies löytyi kylässä kuitenkin, josta paholainen ei vielä ollut päässyt täyteen varmuuteen, nimittäin eräs nuori torppari. Hän oli vasta mennyt naimisiin ja vaikka hän oli niin köyhä kuin olla saattaa, tunsi hän silti olevansa onnellinen. Vaikka vouti, joka oli tavoitellut hänen morsiantaan, vihasi häntä erikoisesti ja pani hänet aina mitä raskaimpiin töihin, rasittaen häntä viimeisiin voimiin saakka, pysyi hänen mielensä silti iloisena. Hilpeästi laulellen ja leikkiä laskien hän suoritti työnsä, keventäen käytöksellään ja hyvällä tuulellaan muidenkin taakkaa. Näin pysyi hänen luonteensa turmeltumattomana, eikä hän vaipunut siihen katkeraan, välinpitämättömään tylsyyteen, joka johti hänen naapurinsa yhä syvemmälle syntiin. Voudin viha häntä kohtaan yltyi yltymistään tämänkin vuoksi, sillä hän ei voinut sietää minkäänlaista onnea ja tyytyväisyyttä ympärillään, ja niin päätti hän vihdoin äärimmäisellä rasituksella koettaa tuhota hänet kokonaan.

II

Eräänä iltana istui torppari ruuhessaan kotilahdellaan onkimassa. Vastoin tavallisuutta hän tunsi mielensä hyvin murheiseksi ja masentuneeksi, eikähän siinä ollut ihmettelemistäkään: seuraavana päivänä alkaisivat talossa moniviikkoiset päivätyöt, joita kestäisi koko heinänteon ajan, ja hän tiesi varmaan saavansa kiristää viimeisetkin voimansa, jos mieli välttää voudin kipeätä ruoskaa. Sillä aikaa saisi hänen nuori vaimonsa tulla toimeen yksin, miten saattoi, ja koettaa vielä lisäksi säilyä voudin ainaisilta ahdisteluilta; oma ainoan lehmän kontu jäisi kokoamatta ja niin olisi taas edessä leivätön ja särpimetön talvi. Ja verorahakin oli maksamatta. Katkeraksi tunsi torppari mielensä tätä ajatellessaan ja hänen sydämessään voutia kohtaan kytenyt, ankara viha puhkesi nyt ilmipaloon.

Juuri silloin kun hän vastoin tapojansa antoi vihallensa vallan, kiristeli hampaitansa ja kirosi voutia aivan ääneen, kohahti järvellä kova ja äkillinen tuulenpuuska, vaikka äsken oli ollut ihan rasvatyyni. Kummastuksekseen torppari näki, kuinka taivas meni nopeasti pilveen, tuulispää pyöritteli vettä patsaana ja samalla tuolta vesipatsaan takaa lennähti aalloille vene liukumaan. Se oli aivan musta ja mustat olivat sen purjeetkin, kun se nopeasti lasketti häntä kohti, niin että vaahto kohisi kokassa. Peläten tuulta ja outoa tulijaa torppari lähti soutamaan rantaan, mutta huomasikin samalla, että hänen ympärilläänhän oli aivan tyyni, kuten äskenkin, ja että myrsky näytti raivoavan vain tuon tulijan ympärillä, muun järven tyyntyessä sikäli kuin se eteni. Eikä torppari ehtinytkään monta aironvetoa kiskaista, kun tulija oli jo hänen vierellään.

Veneen perässä istui mustiin vaatteisiin puettu mies, joka katseli häntä syvälle painetun hatun reunan alta hiilimustina hehkuvilla silmillään. "Hyvää ehtoota", toivotti tulija, "mitä torpparille nyt kuuluu?" — "Mitäpä tässä", murahti torppari vastaan välttelevästi, koettaen jatkaa soutamistaan, mutta vene olikin kuin jäätynyt paikalleen. "Ajattelin kysyä", jatkoi vieras, "saisiko talossa yösijaa?" — "Lieneehän tuolla lavitsan päätä vieraallekin", vastasi torppari ja yritti taas soutaa. Silloin vene lähtikin liikkeelle ja samalla olivat molemmat rannassa. Torppari tunsi jonkin oudon voiman häntä ikäänkuin hallitsevan, kun hän käveli synkän vieraansa edellä tupaan, ja hänen otsalleen kohosi kylmä hiki. Vieraalla oli veneessään viikate, jonka hän toi mukanaan tupaan talteen.

Kun he tulivat pirttiin, oli siellä nuori vaimo lieden ääressä puuhailemassa. Miesten tullessa hän katsahti ovelle ja samalla torppari näki kauhun ilmeen kuvastuvan vaimonsa kasvoille. Paikalleen jäykistyen vaimo yritti tehdä ristinmerkkiä, mutta se jäikin kesken, sillä samalla tuntui torpparin takaa kuuluvan vihainen kähähdys, ja kun hän katsoi taakseen, oli hän näkevinään vieraansa tuupertuneen ovinurkkaan ja nostaneen käden silmilleen. Tuvassa oli jo hämärä ja torpparista näytti, että vieraan käsi oli karvainen, sormissa pitkät kynnet, ja että hänestä loisti omituinen, kammottava valon hehku. Mutta samalla vieras jo nousikin, tuli peremmäksi, teki hyvän illan, ja niin päästiin istumaan ja tuosta omituisesta lumouksesta vapautumaan. Vieras teki parhaansa haihduttaakseen isäntäväkensä pelonsekaista mielialaa, kertoili ja puheli sulavasti, ja kyseli torpan väen elämää. Vähitellen torppari tuli kertoneeksi hänelle kaikki huolensa ja kärsimyksensä, eikä vieras voinut kyllikseen valitella ja paheksua voudin tunnottomuutta ja julmuutta. "Mutta kerta on hänkin palkkansa saava", sanoi hän, "sillä varmaankin paholainen pian korjaa saaliinsa, joka on jo noin kypsä".

— "Niinpä kai", arveli siihen torppari ja häntä värisytti nähdessään vieraan oikoilevan karvaisia ja oudon pitkäkyntisiä sormiaan. Torpparin vaimoa halutti taas tehdä ristinmerkki, mutta samalla kuin hän sitä ajatteli, kuulosti vieras kahahtavan kammottavasti, ja niin jäi pyhä merkki tekemättä. Silloin vieras rauhoittui taas.

Kun vaimo sitten meni ulos askareilleen, siirrähti vieras torpparin viereen ja sanoi hänelle hiljaisilla äänellä, tuijottaen kiinteästi silmiin, niin että torppari tunsi olevansa kuin loihdittu: "Kuule, torppari, miksi te siedätte tuon voudin julmuuksia niin kauan? Miksi ette nitistä häntä hengiltä? Kyllä se voidaan aina siten suorittaa, ettei sen tekijästä kukaan selvää saa. Niin pääsisitte hänestä, eikä uusi vouti varmaankaan uskaltaisi olla yhtä julma".

Torpparin otsalla helmeili hiki ja häntä kammotti. Tämä ajatus oli sama, joka oli herännyt hänen mielessään tuolla järvellä, vaikka hän ei ollut päästänyt sitä täydelleen esiin siitä sielun pimeästä sopukasta, jossa se oli syntynyt. Mutta nyt se oli selvänä ja kirkkaana tuossa hänen edessään, ja ennenkuin hän tiesikään, kuuli hän kysyvänsä, miten tuo teko sitten suoritettaisiin. Vieras hymyili julmasti, paljastaen pitkät ja terävät kulmahampaansa ja muuttuen aivan pedon näköiseksi. "Kyllä se siitä itsestään selviää", sanoi hän, "pääasia vain on, että suostut tähän tekoon".

Torppari tunsi, kuinka jokin salaperäinen voima ikäänkuin kiristi hänen huuliltaan tuota suostumuksen sanaa, mutta hän ei kuitenkaan kerennyt sanoa mitään, sillä juuri sillä hetkellä ilmestyi hänen vaimonsa pirtin ovelle. Ja silloin mies näki, kuinka vaimon silmissä taas hänen katsahtaessaan vieraaseen kuvastui sanomaton kauhu; torjuen hän nosti kätensä ja vaipui pyörtyneenä kynnykselle. Tämä vapautti torpparin lumouksesta, hän hyppäsi ylös ja riensi hoitamaan vaimoaan. Sitä tehdessään hän ei huomannut, kuinka vieras raivoissaan kiristeli leukojaan, niin että vaahto valui pitkin hänen kulmahampaitaan.

Sinä iltana ei torppari sitten enempää antautunut puheisiin vieraansa kanssa. Tuli hyvin synkkä ja pimeä ilta, ja torpparilla oli kammottava olo. Kun he panivat levolle ja vaimo tapansa mukaan luki iltasiunauksen, lopettaen sen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, tuntui heistä kuin ovipenkiltä olisi kuulunut kohahdus, ja kun he riensivät katsomaan, mitä oli tapahtunut, oli vieras kadonnut. Mutta lavitsan nojaan oli jäänyt vieraan viikate, niin siro, terävä ja käteen sukeva, ettei torppari ollut moista milloinkaan nähnyt. Mietteissään hän sitä siinä koetteli, ihmetellen sen omistajan äkillistä lähtöä, ja silloin vieraan neuvo taas palasi hänen muistiinsa. Sitä hautoen hän pani levolle, kuuntelematta enää vaimonsa uutta kiusauksen varjeluksen rukousta.

III

Aamulla varhain työhön lähtiessään torppari ensin otti oman vanhan viikatteensa, mutta muistikin sitten vieraan jättämän. Uudelleen hän sitä koetteli, menipä pihalle ja niitti koetteeksi, kuinka sillä heinä kaatuisi. Ja se kaatui niin, ettei hän ollut voinut uskoa sellaista mahdolliseksi: ei tarvinnut muuta kuin vähän sinne päin hosui, niin oli jo nurmi laajalta kumossa. Tästä hän ihastui työkaluun niin, että vaikka joku ikäänkuin tuntui kieltävän sitä käyttämästä, hän heitti sen mielissään olkapäälleen ja lähti voudin työhön. Veräjällä mennessään hän oli kuulevinaan takaansa naurua, mutta ei huomannut katsoessaan mitään muuta kuin harakan, joka istui aidan seipään nokassa. Tuosta naurusta hän jotenkin johtui ajattelemaan eilistä kummallista vierastaan ja hänen kaameata ehdotustaan sekä katoamistaan. "Se oli varmaankin paholainen", ajatteli hän peläten, mutta silti ei ehdotus voudin surmaamisesta tuntunut hänestä vastenmieliseltä. Päinvastoin hän harkitsi sitä koko matkan taloon mennessään.

Täällä oli vouti heti hänen kimpussaan moittien häntä ankarasti muka viivyttelystä ja myöhästymisestä, ja pannen hänelle työmääräksi siksi päiväksi kolme kertaa suuremman alan kuin muille niittäjille. Ellei hän sitä saisi tehdyksi, tulisi illalla ruoskaa. Peläten kuuntelivat muut voudin julmaa uhkausta, mutta torppari sylki kouriinsa, tarttui viikatteeseen ja alkoi niittää. Sellaista niittoa ei oltu milloinkaan nähty heinä kaatui kuin tuulen edessä ja muutamassa hetkessä oli koko työmäärä suoritettu. Vouti kiehui raivosta, kun ei voinut päästä uhkaustaan toteuttamaan. Hän ei kuitenkaan laskenut torpparia kesken päivän pois työstä, vaan pani hänelle uuden määrän vielä sinä päivänä suoritettavaksi, koska hän oli niin etevä niittäjä, eikä torpparin auttanut muu kuin totella. Hammasta purren hän tarttui viikatteeseen ja aloitti taas työnsä. Pian hän sen tuolla ihmeellisellä viikatteellaan suoritti.

Silloin vouti päästi hänet menemään, mutta ilmoitti uhaten, että ellei hän seuraavana aamuna toisi vielä velkana olevaa rahaveroansa, joutuisi hän siinä samassa pois torpaltansa; ilman verorahoja oli hänen turha aamulla yrittääkään työhön. Vouti oli varma, ettei torppari mistään voisi saada tuota summaa ja aikoi sen vuoksi kiristää häneltä hänen omaisuutensa, ennen kaikkea tuon ihmeellisen viikatteen, jota hän kiihkeästi oli ruvennut haluamaan. Allapäin torppari lähti kotiansa kohti, uskoen nyt menettävänsä kaikki elämisen mahdollisuudet, sillä mistäpä hän tähän hätään saisi nuo rahat hankituksi. Samoin kuin eilen, valtasi hänet nytkin katkera vihan vimma; hän istahti siihen synkän korpitien vierelle, kiristeli hampaitaan ja kirosi sydämensä pohjasta sekä voutia että omaa kurjaa kohtaloansa.

Mutta silloin taas kohahti synkästi hänen takanaan ja kun hän kääntyi katsomaan, näki hän eilisen vieraansa. Torppari aikoi ensin paeta, mutta tunsi olevansa kuin juuttunut, ja samassa oli vieras jo hänen rinnallaan. "Mihinkä kulku?" kysyi hän hymyillen pilkallisesti ja katsellen torpparia palavilla silmillään. "Kotiinhan tästä", sammalsi tämä vastaukseksi. "Oliko viikate hyvä?" kysyi vieras. "Ka hyvä", vastasi torppari. Jatkettiin niin haastelua, harvakseen puhellen.

Niin tuli torppari siinä taas kertoneeksi vieraalle huolensa ja paljastaneeksi uudelleen voutia kohtaan tuntemansa palavan vihan. "Älähän hätäile, ehkäpä tässä joku keino keksitään!" lohdutteli nyt vieras salaperäisesti. "Tulehan perässäni!" Ja vieras lähti menemään omituisesti liukuen, kuin ilmassa, suoraan metsän halki, ja torppari tunsi menevänsä hänen perässään niin kiivasta vauhtia, että ilma vinkui hänen korvissaan. Näin he hetkisen lentäen kulkivat, kunnes pysähtyivätkin samalla. Torppari huomasi silloin tulleensa aivan oudon kirkon eteen. Oli jo ilta, hämärsi, ja kirkkotarhan synkkien kuusien välistä pilkoitta nouseva kuu. Häntä värisytti kamala pelko, eikä hän tiennyt, oliko hän hereillä vai uneksiko hän. Silloin sanoi hänen kolkko saattajansa:

"Ota tämä raha ja mene kirkkoon; sen ovet aukeavat itsestään tämän rahan edessä. Mutta sinun on mentävä sinne takaperin ja kun pääset keskiristin kohdalle, on sinun heitettävä raha olkapääsi ylitse alttaria kohti. Sen tehtyäsi palaat taaksesi katsomatta takaisin tänne. Siitä aukeaa sinulle keino, jolla saat rahoja enemmänkin kuin mitä voudille olet velkaa".

Torpparia peloitti niin että hän tutisi, mutta hänen sielussaan oli syttynyt kiihkeä himo päästä jotenkin saamaan sitä, jota ilman hän koko elämänsä oli ollut, nimittäin rahaa, ja se himo sai hänet voittamaan pelkonsa. Hän lähti hiipimään kirkkoa kohti ja oli jo ovella, kun vieras ilmestyi hänen rinnalleen ja kahahti korvaan: "Jätä viikate pois!" Torppari kääntyi säikähtäen ja kun viikatteen terä silloin kilahti kirkon oveen, lensi se pois hänen olaltaan kuin salaman viemänä. Torppari typertyi paikalleen säikähdyksestä, mutta selvisi hetken perästä ja kosketti neuvon mukaan kirkon ovea saamallaan rahalla. Ovi aukenikin aivan äänettömästi ja hän meni takaperin sisään.

Kirkossa vallitsi haudan hiljaisuus. Kuu loisti ikkunoista sisään ja valaisi hämärät holvit kammottavalla, sinertävällä valolla. Torppari kokosi kaiken rohkeutensa, mutta tuskan hiki helmeili hänen otsallaan, kun hän kuuli omat, pitkin kirkon keskikäytävää hiihtävät askeleensa. Tuntui kuin täällä olisi odotettu jotakin tapahtuvaksi, jännittyneenä, henkeä pidätellen, mutta mitä, sitä ei torppari voinut ymmärtää. Saavuttuaan keskiristille hän heitti rahan olkapäänsä yli alttaria kohti. Silloin holvien alla äkkiä kajahti ilkkuva nauru, joka tuntui ukkosena jyrähtelevän, ja torppari menetti kauhusta tajuntansa.

Herätessään hän huomasi makaavansa kirkon edustalla ja outo vieras istui hänen vierellään. "Lähde nyt kotiisi, sillä pian tulee sinua noutamaan se, joka toimittaa sinulle rahaa. Seuraa vain häntä". — "Mitenkäpä minä täältä kotiin osaan, oudosta paikasta?" kysyi torppari hämmästellen ja nousi ylös. "Niinkuin tänne tulitkin", vastasi vieras, "kulje vain perässäni". Ja taas torppari tunsi tuulen vinkuvan korvissaan ja oli äskeisellä korpitiellä ennenkuin tiesikään. Viikate oli hänen vieressään kuten äskenkin, mutta vierasta ei näkynyt enää.

Kun hän sitten astui kotipirttiinsä, tuntui hänestä kuin olisi vuosia kulunut siitä, kun hän sieltä lähti; hän ymmärsi myöskin, ettei hän enää ollut sama mies kuin ennen. Jokin outo voima oli saanut hänet valtaansa, istuttaen hänen sydämeensä sekä koston- että rahanhimon, joka oli kokonaan muuttanut hänet. Hän tunsi, että entinen huoleton onnellisuus ja iloisuus oli kadonnut, eikä voinut katsoa vaimoaan silmiin. Vaitiollen hän laskeutui makuulle ja hänen vaimonsa iltarukous tuntui hänestä joutavalta ja ilkeältä, mutta ei hän sentään kehdannut mitään sanoa. Pian hän vaipui raskaaseen uneen. Oli aivan pilkkoisen pimeä yö, myrsky raivosi, sade valui virtana, ja silloin tällöin salama kaameasti valaisi tupaa sinertävällä, väräjävällä valolla.

Äkkiä jyrähti ukkonen niin, että maa tuntui tärisevän, ja samalla torppari näki kauhistuneena, kuinka ovensuusta, ikäänkuin oven läpi, ilmestyi sysimusta kissa, joka lähestyi hänen vuodettansa kuulumattomin askelin. Sen silmät paloivat kuin hiilet, valaisten hehkullaan koko pirtin, ja kun se lähestyi, näytti tuli hehkuvan sen joka karvan nenässä. Torppari jäykistyi kauhusta ja tunsi, kuinka ikäänkuin kylmä koura puristautumistaan puristui hänen sydämensä ympärille, uhaten estää lyönnit. Vaimo hänen vierellään valitti tuskallisesti unessaan ja kieriskeli kuin suuressa vaivassa. Mutta kissa tuli tulemistaan aivan vuoteen viereen ja päästyään siihen kääntyi viittaavasti ovea kohti. Torppari tunsi samalla käskevän voiman pakoituksen, nousi hiljaa ja lähti seuraamaan kissaa, joka meni suoraan ovesta ulos. Etehisessä huomasi torppari, että ihmeellinen viikate paloi kuin tulessa. Kissa pysähtyi sen ääreen ja katsoi siihen, josta torppari ymmärsi, että se oli otettava mukaan. Mutta ei sillä hyvä, vaan kissa tuijotti vaativasti viikatteen vierellä riippuvaan konttiinkin, jonka hän ottikin selkäänsä, ja niin lähdettiin, kissa edellä ja torppari perässä.

Kissalla oli pimeässä oma valonsa, niin että torppari näki hyvin sitä seurata. Väliin sen silmät loistivat kuin lyhdyt ja väliin se hehkui koko karvaltaan kuin tulipallo. Mutta kun torppari tuijotti siihen tuijottamistaan, muuttikin se hänen silmissään muotoansa. Väliin se mateli kuin pitkä ja loistava käärme nopeasti sammalikossa, väliin taas käveli keinuen keveästi kuin nuori, ihana tyttö, katsahdellen veikeästi taaksensa ja viittaillen hänelle suloisesti. Torpparin sydäntä rupesi oudosti polttamaan, eikä hän voinut riistää katsettaan tuosta näystä. Niin kuljettiin, mutta minne ja kuinka kauas, sitä ei torppari voinut sanoa. Seutu oli synkkääkin synkempää, tuuli kohisi tummassa kuusikossa, sade virtasi, salamat leimahtelivat tuon tuostakin, ja metsästä kuului kammottavia, kirahtelevia ja valittavia ääniä.

Vihdoin tytöksi muuttunut kissa pysähtyi korkean ja sammaleisen kiven juurelle ja sanoi hänelle viehkeällä äänellä: "Niitä tästä viikatteellasi!" Torppari teki kuten käskettiin, mutta jo ensi iskulla lensikin koko multakerros syrjään ja maasta paljastui kammottavan näköinen ruumis. Kun torppari kauhistuneena kumartui lähemmin sitä katsomaan, oli sen kallossa ammottava reikä. "Niin", kuuli hän tytön kuiskaavan, "se on voudin murhaaman ja ryöväämän miehen ruumis. Ota nyt konttisi täyteen multaa tuosta pään vierestä, johon veri on juossut". Taas torppari totteli, ammensi konttinsa täyteen tuota kalmanmultaa ja kysyi: "Mitä minä tällä teen?" — "Vie kotiisi, pane talteen ja katso aamulla", vastasi tyttö, "mutta seuraa sitä ennen vielä minua". Ja torpparin täytyi seurata.

Taas he kulkivat peräkkäin, ja nyt oli tyttö torpparin silmissä kuin hehkuva käärme, joka inhoittavan notkeasti mennä soljui hänen edellään. Mutta joka kerta kun hän arveli pysähtyä ja paeta, muuttuikin käärme taas ihanaksi tytöksi, joka muotojensa ja koko olemuksensa sulolla veti häntä puoleensa, niin että hänen täytyi seurata kiihkeästi. Hän ei tiennyt eikä nähnyt, minne kuljettiin, mutta heräsikin yht'äkkiä siihen, että huomasi seisovansa — voudin aittarivin takana. Tyttö tuli hänen viereensä ja pani kätensä hänen otsalleen — huu, kuinka se käsi oli vuoroin kylmä, vuoroin polttavan kuuma. Siitä tuntui virtaavan ihmeellinen voima, joka sai torpparin näkemään outoja asioita. Hän tunsi taas sydäntänsä kouristavan, mutta tällä kerralla sen teki voimaton, sanaton raivo, sillä hän näki selvästi, kuinka vouti ahdisteli hänen nuorta vaimoansa. Vouti oli saanut hänet kahden kesken, eikä mitään apua ollut lähistöllä. Vaimo taisteli vastaan epätoivon vimmalla, mutta vähitellen näytti vouti pääsevän voitolle ja yhä lähemmäksi tarkoitustaan. Jo loppui vastustus ja voudin kasvoille kuvastui riemuitseva ilme, kun näky samalla katosikin. Tyttö oli kadonnut ja torppari oli yksin. Hän kuunteli henkeään pidätellen.

Jossakin narahti ovi hiljaa. Torpparin sydän melkein lakkasi lyömästä. Sitten rupesi kuulumaan hiipiviä askeleita, jotka lähestyivät lähestymistään. Torppari hiipi vastaan ja kyyristyi piiloon, odottamaan, kuka tulisi. Nurkan takaa ilmestyikin näkyviin vouti, jonka ilkeitä kasvoja salama valaisi kammottavasti.

Torppari ei voinut ymmärtää, mitä vouti teki täällä yösydännä. Kauhukseen hän vain oli näkevinään salamain valossa, että voudin perässä hiipi joku toinen, harmaampi, epäselvempi haamu, jolla selvästi oli ammottava, verinen reikä ohimossa. Se kurotteli luista kouraansa voutia kohti, joka arasti hiipien vilkuili ympärilleen ja näytti piilottelevan jotakin kainalossaan. Torppari tunsi, että nyt tapahtuisi kamalaa.

Kun mitään aavistamaton vouti saapui hänen kohdalleen ja meni vähän sivu, karkasi hän takaapäin hänen niskaansa tarttuen häntä kaulasta kiinni. Mutta hän ei ehtinyt puristaakaan, ennenkuin vouti jo ääntä päästämättä lysähti maahan kuolleena. Se käsi, joka oli koko yön puristanut luisilla sormillaan torpparin sydäntä, olikin nyt kouraissut voudin sydämen ja rutistanut siitä pois hengen. Kauhistuneena tuijotti torppari ruumiiseen, joka tuntui salaperäisesti loistavan tuossa pimeässä hänen jalkojensa juuressa. Hän tuijotti siihen kuin loihdittuna ja yht'äkkiä hän näkikin, kuinka tuo häntä tänä yönä johdattanut hehkuva käärme kuin riemuiten kietoutui ruumiin ympärille puristaen sen inhottaviin kiemuroihinsa. Tuuli yltyi sanomattomaan raivoon, salamat leimahtelivat katkeamatta, ukkonen jyrisi lakkaamatta, ja tuossa hirvittävässä valaistuksessa oli torppari näkevinään, kuinka käärme yht'äkkiä muuttuikin tuoksi hänen oudoksi vieraakseen. Se kumartui voudin puoleen, sen hartioista kasvoivat esiin kamalat, synkät siivet, jotka tuntuivat peittävän koko taivaan, ja riemuitsevalla hornan ilmeellä se otti kynsiinsä voudin, joka näytti irtaantuvan ruumiistaan, ja katosi avaruuteen. Silloin torppari lähti jäätävän kauhun vallassa pakoon kotiansa kohti, mutta sieppasi samalla voudin viereltä konttiinsa käärön, jota oli nähnyt hänen piilottelevan.

IV

Herätessään aamulla katseli torppari kauan ympärilleen päästäkseen varmuuteen siitä, että hän todellakin oli kotonansa ja hereillä. Hänen ruumiinsa oli kuin rikki pieksetty, eikä hän osannut sanoa, oliko kaikki yöllinen kauhu ollut unta vai totta. Se oli niin uskomatonta, että sitä ajatellessa se näin aamulla täytyi tuomita aivan mielettömäksi painajais-uneksi. Mutta salassa sydämessä ilkeä ääni kuitenkin kuiskasi, että totta se kaikki oli; tutkipa vain torppari itseään, niin huomasi, että hän oli kokonaan muuttunut.

Ja sen torppari tunsi itsekin selvästi. Parhaiten hän sen huomasi suhteestaan vaimoonsa. Tämän silmiin oli tullut arka ilme, hän oli muuttunut vähäpuheiseksi ja ikäänkuin pelkääväksi. Eikä miehelläkään ollut enää hänelle niin erikoista puhuttavaa. Ennen oli vaimo ollut hänelle kaikki kaikessa, nyt oli hänellä muuta ajateltavaa ja siinä ylinnä raha. Raha? Eikö kosto voudille?

Hän hyppäsi säikähtyneenä ylös. Voudillehan oli jo kostettu! Oliko hän murhannut voudin? Hänhän, oli tarttunut voutia kurkusta kiinni kuristaakseen hänet kuoliaaksi. Mutta hän ei ollut ehtinyt kuristaa, vaan vouti oli kuollut muuten, kuollut säikähdykseen. Mutta hänhän oli aiheuttanut säikähdyksen. Hän oli aikonut murhata voudin ja tehnyt yrityksen, jolloin vouti oli kuollut pelosta. Hän oli siis voudin murhaaja.

Tuskan hiki nousi hänen otsalleen sitä ajatellessa ja hän katsahti vaistomaisesti käsiinsä, oliko niissä verta. Mutta samalla hän kuuli ilkkuvan äänen lohduttavan: "Älä välitä koko asiasta. Voudissa ei näy mitään väkivallan merkkiä, vaan luulevat kaikki hänen kuolleen itsestään öisille retkilleen. Mene vain muina miehinä maksamaan rahaveroasi taloon".

Silloin torppari rupesi tointumaan, sillä hän ymmärsi aivan selvästi, että juuri niin voudin kuolema selitettäisiin; ehkäpä ajateltaisiin, että paholainen oli vienyt hänet, mikä ei olisi niinkään väärä otaksuma. Torpparia värisytti muistaessaan yöllistä näkyään. Paholainen se oli ollut, aivan varmaan — mutta silloinhan hän oli ollut koko ajan paholaisen kuljetettavana? Se ajatus välähti taas kuin iskevä salama hänen sielussaan, ja siitä päästäkseen hän lähti ulos.

Etehisessä riippui naulassa tuo ihmeellinen viikate. Mutta oliko se mitenkään erikoisempi? Ei muuten kuin siroutensa ja terävyytensä vuoksi. Torppari hieroi silmiään, eikä voinut tällä hetkellä ymmärtää, miten hän oli sitä niin erikoisena pitänyt ja sillä niin suuria niittotöitä suorittanut. Mutta kun hän taas siihen katsahti, näyttikin se jo toiselta kuin äsken: nyt se taas loisti salaperäisesti, jopa liikahtikin naulassaan. Silloin sattuivat torpparin silmät vieressä olevaan konttiin ja hän muisti taas yölliset tapahtumat. Hänhän oli ammentanut siihen multaa murhatun pään alta. Olikohan sitä siellä? Vavisten hän otti kontin naulasta ja avasi sen.

Siellä oli lujasti sidottu käärö, ja kun hän avasi sen, tuli kontti puolilleen rahoja. Toiset niistä olivat kirkkaita kuin kulta, toiset homeisia, mutta kolmannet taas hopealle kimaltelevia. Torpparin päätä huimasi ja hänen täytyi istua siihen, ettei kaatuisi. Ei ollut epäilemistäkään: hän oli saanut nämä rahat voudilta tahi paholaiselta. Mutta nyt se asia ei enää kauhistuttanut häntä, sillä kullan kiilto oli lopullisesti hänet sokaissut. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin paljon rahaa ja hänen sydämensä sykähti ajatuksesta, että hän nyt oli rikas. Kiireesti hän kätki aarteensa niin, ettei vaimokaan saanut siitä mitään vihiä, otti veromääränsä ja lähti voudin talolle velkaansa maksamaan.

Saapuessaan sinne hän tunsi saavuttaneensa täyden kylmäverisyyden ja mielen tasapainon. Sanoma voudin oudosta kuolemasta oli jo levinnyt koko seudulle ja paljon kansaa oli saapunut hänen ruumistansa katsomaan. Hänet oli löydetty aamulla suultaan makaamasta aittojensa takaa; ruumis oli ollut täynnä sinisiä merkkejä, olipa vaatteissakin kuin palaneen jälkiä. Tämä todisti oikeaksi sen otaksuman, että vouti oli mennyt yöllä ulos, mitä lienee mennyt, jolloin salama oli hänet tappanut. Mutta paljon löytyi niitäkin, jotka arvelivat paholaisen ottaneen häneltä hengen.

Vaitiollen ja vakavana katseli torppari voudin ruumista ja kuunteli mielessään hymähdellen ihmisten arveluja. Kukapa olisi voinut aavistaakaan asian oikeaa laitaa. Rankkasade oli huuhtonut kaikki jäljetkin aivan näkymättömiin. Hän ei puhunut mitään, ei edes iloinnut verivihollisensa ruumiin näkemisestä, vaan ilmoitti voudin pojalle tulleensa maksamaan verorahaa, jonka vouti oli edellisenä päivänä häädön uhalla häneltä vaatinut. "Mistä sinulla rahaa on?" kysyi nuori vouti epäilevästi ja halveksivasti. "Ei vielä ehtinyt isäsi viimeistä killinkiä nylkeä", vastasi torppari pelkäämättä, "joko luulet ruoskan heittäneen heilumasta, koska noin röyhkeä olet?" kysyi nuori vouti uhkaavasti. "Minkä heilunee, isäsi selkään nyt sattuu, eikä enää minun", vastasi torppari. Ja he tuijottivat toisiinsa silmät tulta iskien.

Mutta torppari ei enää pelännyt mitään, sillä rikkauden mukana hän oli saanut omituisen rohkeuden. Hän heitti rahansa voudin eteen ja lähti keveällä ja uhmailevalla mielellä kotiinsa. Tullessaan kotiveräjälleen hän näki tuon tutun, mutta kolkon vieraansa seisoskelevan siinä kuin häntä odotellen. "Mitähän se vielä tahtoo?" vilahti torpparin mielessä ja hän jo pelkäsi: "Kunhan ei vain haluaisi jotakin osuutta niihin voudin rahoihin? Mutta sitä hän ei tule milloinkaan saamaan, sillä rahat ovat minun". Hänen ahneutensa oli kasvanut niin, ettei hän olisi antanut saaliistaan killinkiäkään kenellekään, vaikka minkälainen hätä olisi ollut.

Vieras ei kuitenkaan ottanut mitään palkkiota tahi osuutta puheeksi, haastelihan vain muista asioista. Ei hän voudin kuolemastakaan eikä muista eilisistä asioista mitään sanonut, ollen kuin ei olisi niistä tiennytkään. Vihdoin torpparista rupesi tuntumaan siltä, että kai hänen nyt sentään pitäisi kysäistä, mitä vieras kaikesta avustaan tahtoisi korvausta, ja kautta rantain hän tekikin sen. Mutta vieras vain hymähti eikä hetkeen aikaan puhunut mitään. Vihdoin hän sanoi viitaten pihalle: "Mitäpä minä palkkioistasi! Mutta antanetko tuon, mikä on tuolla vaimosi vyöliinan alla?"

Torppari katsahti pihalle ja näki vaimonsa tulevan aitasta ja pistävän aitan avaimen vyöliinan alle. "Tuota avaintakohan se haluaa? Luulee varmaankin aitassani kosoltakin aarteita olevan". Näin hän hymähti mielessään ja sanoi: "Olkoon menneeksi. Tule ottamaan palkkiosi". — "Kerkeänpähän tuon vastakin", sanoi vieras tähän välinpitämättömästi, "kiitoksia vain". Ja hyvästeltyään hän lähti menemään voudin taloon päin kadoten pian tien mutkaukseen.

Mutta jokin ilme vieraan katseessa oli saanut torpparin hätkähtämään. Hän harkitsi sitä astuessaan pirttiinsä, jossa vaimo askarteli lieden ääressä. Mitä se oli merkinnyt, sitä hän ei saanut itselleen selvitetyksi, mutta tuskallinen ja painostava aavistus kohosi hänen sieluunsa kuin synkkä ukkospilvi.

V

Voudin kuoleman jälkeen muuttui nuoren torpparin onni äkkiä niin myötäiseksi, että sitä kaikki ihmettelivät. Muutaman kuukauden kuluessa hän oli heittänyt torppansa, ostanut oman talon ja rupesi sitä nyt asumaan hartiavoimin. Työ menestyi häneltä hyvin, navetta oli täynnä hyviä lehmiä, talli leiskuvaharjaisia hevosia. Kaiken, mitä rikkaan ja toimeliaan talon hoidossa tarvittiin, isäntä hankki viivyttelemättä, ja hyvähän oli hankkia, sillä olihan hänellä nyt rahaa. Miten hän oli näin äkkiä rikastunut, sitä ei voinut kukaan ymmärtää, eikä sitä rohjettu liioin mennä häneltä kysymään. Entinen iloinen ja hyväntahtoinen mies oli nimittäin muuttunut tylyksi ja äreäksi, auttamattomaksi ja itsekkääksi, jonka puoleen oli turha kääntyä, varsinkin silloin, jos jotakin apua sattui tarvitsemaan. Niinpä arveltiin hänen myyneen sielunsa paholaiselle suuresta rahasummasta ja välteltiin hänen seuraansa niin paljon kuin mahdollista. Eikä isäntä siitä ollenkaan välittänyt.

Mutta huolimatta tästä ulkonaisesta menestyksestä vaivasi isäntää alituisesti kalvava epäilys ja huoli. Mitä oli vieras oikeastaan palkkion pyynnöllään tarkoittanut? Joka kerta kun hän näki vaimonsa, joka oli ruvennut yhä aremmin ja pelokkaammin häneen suhtautumaan, tuo kysymys tuli hänen mieleensä. Sitä hän mietiskeli ulkona töissä ahertaessaan ja yöllä vuoteellaan valvoessaan, kunnes hän vihdoin yli puolen vuoden kuluttua vieraan viime käynnistä sai vastauksen.

Samalla tavalla kuin silloinkin hän oli saapumassa kotiinsa ja näki säikähtäen, että vieras istui kivellä portin vieressä. Paha aavistus siitä, millä asialla vieras oli, sai hänet heti ynseästi ja kiivaasti kysymään: "Palkkiotasiko tulit hakemaan?" — "Enpähän minä sitä vielä", vastasi toinen empien, "muuten vain tulin käymään — katsomaan uutta taloasi ja elantoasi". — "Mitäpä siinä on katsomista, talo kuin talo", vastasi isäntä tuikeasti, "ota palkkiosi ja mene, sillä enpä suoraan sanoen pidä väliä moisten kulkurien käynneistä". — "So-so", hymyili nyt vieras ilkeästi, "mitenkäpä minä nyt voisin ottaa palkkioni, kun se on vasta kuukauden perästä valmiskin". Ja hän viittasi emäntään, joka sattui taaskin liikehtimään aitan ja tuvan väliä. Kun isäntä katsoi raskauden tilassa olevaa vaimoansa, valkeni hänelle äkkiä kuin salamana vieraalle tekemänsä lupauksen sisällys; kuin ukkosenvaajan iskemänä hän vaipui siihen sijallensa pyörryksiin.

Herättyään tainnoksistaan hän hieroi silmiään ja tunnusteli itseään saadakseen selville, oliko hän unessa vai ilmissä; oliko tässä äsken ollut ketään outoa miestä ja oliko hän luvannut lapsensa paholaiselle? Hän koetti ajatella asiaa kirkkaasti ja selvästi, mutta ei voinutkaan, sillä jokin pimeä mahti tuntui sekoittavan hänen järkensä. Ja kun hän muisteli, mitä kaikkea oli tapahtunut, millä tavalla hän oli hankkinut rikkautensa ja kenenkä tuo rikkaus oikeastaan oli — ei hänen eikä voudin, vaan sen murhatun miehen, jonka haamu tuntui aina oleilevan hänen kätketyn aarteensa lähellä itkemässä ja valittamassa, — jysähti hänen sieluunsa varmana totuutena ajatus, että hän oli myynyt itsensä ja syntymättömän lapsensa paholaiselle. Se leikkasi niin kipeästi hänen päätänsä, että tuntui kuin olisi elinhermo mennyt poikki, ja horjuen kuin kuoleva hän hoippui kotiinsa.

Tämä musertava vakaumus tekonsa laadusta pimensi nyt isännän mielen niin, ettei hän voinut ajatella mitään muuta. Vaimo huomasi miehensä salaisen surun ja koetti udella sen syytä, mutta eihän mies voinut sellaista asiaa hänelle tunnustaa. Yksin hänen täytyi kantaa taakkansa, joka painoi hänen hartioitaan raskaampana kuin kivikuorma. Kaikki, jolla vielä äsken oli ollut hänelle ratkaiseva arvo, maallinen menestys ja rikkaus, tuntui hänestä nyt saastaiselta mullalta, joka likasi hänen kätensä ja kahlehti hänet kiinni kadotuksen ja kuoleman varmuuteen. Kuinka haikeasti hän nyt halasikaan takaisin niitä päiviä, jolloin hän kunniallisessa köyhyydessään eli onnellisena tölli-pahaisessaan, niitä aikoja, jolloin hänellä ei ollut vaimoltaan mitään salattavaa ja jolloin hän ei vielä ollut myynyt paholaiselle vaimonsa pyhintä ja kalleinta omaisuutta, hänen esikoistansa. Väliin tämä hänen tekonsa kaameus valkeni hänelle niin hirvittävän voimakkaana, että hän vuoteellaan kieriskellen vain halasi kuolemaa, vapahdusta tuskasta, jonka paino kävi hänelle sietämättömäksi.

Kuta lähemmäksi vaimon synnytyshetki lähestyi, sitä suuremmaksi ja painostavammaksi kävi miehen pelko. Päivät tuntuivat hänen mielestään kuluvan liian nopeasti ja öillä hän koetti valvoa, siten muka pidentääkseen aikaa tuon pelätyn hetken saapumiseen. Kun hän sitten kerran yön pimeydessä, jälleen myrskyn raivotessa ja salamain iskiessä, kuin olisi itse sielun vihollinen tuulispäissä kulkenut, keppuroitsi kiduttavalla vuoteellaan, milloin vaipuen sairaalloiseen horrokseen, milloin säpsähtäen siitä säikähtyneenä hereille, näkikin hän äkkiä, kuinka pimeään ovensuuhun ilmestyi kaksi hohtavaa pistettä. Ne tulivat yhä lähemmäksi, hohde näytti leviävän yhä laajemmalle ja kauhistuen huomasi mies, että hänen vuodettaan lähestyi hitaasti, askel askeleelta, se sama kadotuksen musta kissa, joka oli johtanut häntä tuolla turmion retkellä. Hän nosti torjuen kätensä sitä vastaan, mutta se lähestyi lähestymistään, kiduttavan hitaasti, ja suurentuen sitä mukaa kuta likemmäksi tuli, kunnes se oli aivan hänen vuoteensa vieressä, köyristi mustan, säihkyvän selkänsä korkealle ja kohdisti häneen hohtavat silmänsä. Jäykistävä, kuolettava kauhu valtasi miehen. Hän ei voinut liikahtaakaan, vaan rinnalle laskeutui vuorenraskas paino, joka siinä hetkessä uhkasi viedä häneltä hengen.

Mutta silloin näky muuttuikin: vuoteen vieressä ei ollutkaan enää tuota kauhun eläintä, vaan ihmeellisen kaunis neito, joka viehkeästi hymyillen viittasi hänelle ja kehoitti nousemaan. Paino katosi rinnan päältä, sydän löi taas keveämmin, ja kiitollisena saamastaan vapahduksesta sekä tytöstä henkivän omituisen lumon vallassa mies nousi ylös ja lähti seuraamaan häntä. Hän tunsi liikkuvansa keveästi, kuin leijuen tuulen mukana, ja tyttö hänen edellään liukui ilmassa kuin kuvahinen, katsoen aina väliin häneen ja viitaten suloisesti ja viehkeästi tulemaan, ja mies meni, huomaamatta mitään muuta, myrskyä, sadetta, synkän korven kolkkoa ja tuskallista kohinaa.

Kuinka kauan ja minne he näin kulkivat, sitä ei mies seuratessaan tyttöä tullut ajatelleeksi. Mutta vihdoin hän rupesi huomaamaan, ettei hän milloinkaan ollut täällä päin käynyt. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt niin synkkää ja alakuloista korpimaisemaa kuin nyt, paikkaa, jossa näytti asuvan ikuinen ikävä ja hämäryys, loputon tuska ja suru. Se huokui kaikkialta ja valui ylle kuin harmaa sumusade, joka hiljalleen murheellisen syksyn kuolontunnelmia itkeskelee. Jo tunki se hänen sydämeensäkin ja silloin siellä puhkesi vuotamaan se haava, joka oli äsken lumouksen vallassa ollut unohduksissa. Surunsa ja tuskansa maahan painamana hän pysähtyi kulussaan ja katsoi ympärilleen.

Tyttö oli kadonnut. Kaikkialla vallitsi synkkä hämärä ja haudanhiljaisuus. Korpikuusikko tuossa äärellä oli kuin musta seinä, eikä havuneulanenkaan putoamisellaan hiljaisuutta häirinnyt. Taivas riippui raskaana ja läpinäkymättömänä kuin katto aivan puiden latvojen päällä. Tuossa edessä oli talo, synkän harmaa, kammottava, todellinen Tuonelan kartano, joka vaikeni kuin hauta, osoittamatta pienintäkään elonmerkkiä. Mies tunsi hitaasti astuvansa pihaa kohti, ja saavuttuaan sinne hän huomasi kujalla härkävaljakon, kaksi härkää rinnan valjastettuina valtaisen, suunnattoman raskaan kuorman eteen. Hän pysähtyi niiden vierelle katsoakseen niitä tarkemmin, ja silloin ne molemmat ääntä päästämättä käänsivät päänsä häneen päin, tuijottaen anovasti ja sanomattoman surullisesti. Miehen sydämessä ailahti säälin lämmin aalto ja hän laski hyväilevästi kätensä härkäin kaulalle.

Mutta kauhusta parkaisten hän vetäisikin sen pois, sillä eihän siinä härkää ollutkaan, vaan ihminen, kaksi ihmistä. Toinen oli vouti ja toinen se mies, jonka päässä oli ammottava reikä. Molemmat heidät oli valjastettu saman ikeen alle, joka maahan painavan raskaana näytti heitä rasittavan; niska oli kulunut vereslihalle ja selässä näkyi ruoskan verisiä jälkiä. Tyrmistyneenä mies vaipui maahan tämän kamalan valjakon eteen, kohottaen rukoilevasti kätensä voutia kohti, mutta tämä vain katseli häntä surullisesti ja mitään sanomatta. Miehen sydämessä vilahti epätoivoinen ajatus, että tuossa on vouti samoissa kahleissa murhaamansa miehen kanssa — ehkä hänet on määrätty voudin murhaajana kolmanneksi ajokkaaksi saman ikeen alle? Se ajatus lamautti hänet niin, ettei hän voinut muuta kuin nyyhkyttäen maata voudin edessä. Silloin tämä sanoi surullisella äänellä:

"Voi iankaikkisen kuoleman mittaamatonta pituutta, toivottomuuden äärettömyyttä, rangaistuksen musertavaa ankaruutta!"

Ja toinen sanoi hiljaa, pudistaen veristä päätänsä: "Voi Tuonelan loputonta hämärää!"

Nyt alkoi kuulua hiljaista voihketta ja valitusta, joka lisääntyi lisääntymistään, kunnes se kaikui raivokkaana, epätoivoisena parkumisena, joka tunkeutui ytimiin saakka. Vouti ja hänen toverinsa yhtyivät huutoon, rääkyen kuin kuolemanhädässä olevat eläimet, ja niin haudanhiljainen kuin paikka äsken oli ollut, yhtä kammottava hornan kirkuna siellä nyt vallitsi. Mies ei voinut sitä kestää, vaan lähti hoippuen edessään olevaa, pimeätä ovea kohti.

Hän astui siitä sisään ja saapui pirttiin, joka oli synkkä ja hämärä. Se näytti niin tavattoman suurelta, ettei hän voinut erottaa peräseinää eikä kattoa, eikä hän aluksi nähnyt siellä ketään. Mutta tarkemmin katsoessaan hän huomasikin sivu-ikkunan lavitsalla miehen, joka tuijotti häneen hehkuvilla silmillään ja näytti hymyilevän. Isäntä tunsi hänet: hän oli tuo omituinen ja kolkko vieras, ihmeellisen viikatteen lahjoittaja, koko hänen onnettomuutensa ja tuskansa alku. Ennenkuin hän kerkesi sanoa mitään, kysyikin talon isäntä: "Vieläkö viikate pystyy?" Hämmästyneenä vastasi toinen myötävästi. "Hyvä on", virkkoi siihen taas musta mies, "kunhan vain varot katsomasta sen terään, kun se ensi kerran kiveen kilahtaa".

Mutta silloin tunsi tulija omituisen rohkeuden heräävän sydämessään ja sanoi äkkiä kuin kaiken tuskansa purkaen: "Minä en anna sinulle sitä, mikä on vaimoni vyöliinan alla, en milloinkaan!" — "Mutta olethan luvannut sen minulle", sanoi nyt musta mies sähähtäen, "ja lupaustasi et voi peruuttaa, vaikka tahtoisitkin". "En sittenkään!" vannoi toinen. "On antaminen; pian tulen itse hakemaan", vastasi taas kylmästi musta isäntä, "Jumala auttaa minua". — "Eikä auta; täällä ei hänellä ole mitään valtaa". Ja musta mies hymyili pilkallisesti.

Miehen koko kirkas entisyys, se sielun ja omantunnon rauha, joka hänellä köyhyytensä aikana oli ollut, kuvastui nyt äkkiä hänen sielussaan kalliina aarteena, jonka hän tuon mustan miehen vuoksi oli menettänyt. Ja se maallinen hyvyys, jonka hän sijaan oli saanut, tuntui hänestä nyt saastaiselta hinnalta, johon hän oli myynyt sekä oman että vielä syntymättömän poikansa sielun. Tämän kaiken hän kyllä oli aikaisemminkin tiennyt, mutta se ei ollut milloinkaan valjennut hänelle niin kirkkaana ja musertavana tosiasiana kuin tällä hetkellä. Oli kuin hän olisi ollut kuuro, joka ei tiennyt mitään siitä, että hänen vieressään alati soi mahtava kirkonkello, jonka ääni nyt, kun hän äkkiä sai kuulonsa takaisin, huumasi hänet jylisevällä soinnillaan. Kaikkivaltiaan kutsuva ja kehoittava ääni puhkesi kaikumaan hänen sielussaan, oltuaan kauan kadoksissa ja kuulumattomissa kuin synkän vuoren sisässä. Hän tunsi ihmeellisen voiman heräävän ruumiissaan, rautaisen rohkeuden sielussaan, ja hän karkasi enää mitään sanomatta lavitsalla istuvan mustan miehen kimppuun.

Levottomana oli tämä huomannut vieraansa mielen liikkeet. Kun mies ojensi kätensä tarttuakseen häneen, ei lavitsalla enää ollutkaan ketään; lattialla oli vain musta, iso kissa, joka sähisten sylki hohtavasta kidastaan häntä kohti, köyristäen säihkyvää selkäänsä ja käpristellen pitkiä ja teräviä kynsiään. Ja kun mies pelkäämättä ryntäsi sitä kohti, se muuttihe loistavaksi käärmeeksi, joka sihisten näytti täyttävän koko pirtin tuhansilla välkkyvillä kiemuroilla, joita mies turhaan tavoitteli. Kun hän vihdoin luuli saavansa käärmeen kiinni, seisoikin hänen edessään ihana neito, joka pyytävästi kohotti hennot kätensä kuin varjellakseen itseään iskulta, ja silloin miehen käsi pysähtyi. Hän horjahti ja peitti silmänsä viettelevältä näyltä.

Kun hän jälleen katsoi eteensä, loisti kaukaa, pirtin perältä, häikäisevä valo, ja siinä valossa välähti esiin kuva toistansa ihanampi, kaikki täynnä maailman ylenpalttista hekumaa. Ne kuvat olivat niin vietteleviä, että mies tuijotti niihin huumautuneena, tuntien, kuinka voimakas himo päästä osalliseksi tuosta kaikesta alkoi voittaa. Hänet valtasi äkkiä turtumus ja väsymys, ja huokaisten raskaasti hän vaipui siihen paikalleen. Hän kerkesi vielä kuulla pilkallisen äänen sanovan: "Pitänet poikaasi viisikolmatta vuotta!" ja sitten katosi kaikki.

VI

Häntä ympäröi synkkä pimeys, mutta sitten rupesi kaukaa pilkoittamaan valonsäde. Se oli kuin ohenevan pilven takaa vähitellen näkyviin tuleva tähti, joka kirkastui kirkastumistaan; nyt se oli jo suurempi kuin tähti ja lähestyi lähestymistään, kunnes sen valo kasvoi häikäisevän voimakkaaksi, niin että hänen täytyi kädellään peittää silmänsä. Mutta omituista: hän näki tuon valon sittenkin ja tunsi, kuinka se tunkeutui hänen sieluunsa saakka, valaen sinne toivon ja uskalluksen kajastusta. Ja silloin hän heräsi tajuttomasta tilastaan.

Hän makasi vuoteellaan ja hänen vaimonsa liikkui hiljaa ja huolestuneen näköisenä hänen vaiheillaan. Miehen kysyvään katseeseen hän vastasi ilmoittamalla, että mies oli ollut kauan ankarasti sairaana, maaten puoleksi tajuttomassa tilassa ja houraillen kamalista asioista. Mies hymähti tämän kuullessaan, mutta oli iloinen, ettei vaimo tiennyt mitään hänen yöllisestä retkestään, eikä siis muistakaan hänen salaisuuksistaan. Ja kun hän siinä nyt niitä itsekin muisteli, tunsi hän olevansa rauhallisempi kuin ennen, sillä saisihan hän pitää poikaansa ainakin viisikolmatta vuotta. "Jumalan avulla", sanoi hän itsekseen, luottamuksen uudelleen viritessä hänen sydämessään, "pelastuu poikani vielä, ja Jumalan armo ja voima kykenee kyllä minulle itsellenikin pelastuksen tien avaamaan". Kun hän oli tämän sanonut, tunsi hän mielensä keventyneeksi, ja kuin häntä vielä ilahduttaakseen pistäytyi kauan pilvien piilossa ollut aurinko esiin valaisten koko pirtin kirkkaan kodikkaaksi. Hän tunsi tervehtyneensä, nousi ja rupesi suorittamaan talonsa töitä.

Mutta hän ei ollut enää sama kuin ennen. Äsken hänen sydämensä oli ollut kova ja itsekäs, muotonsa tyly ja kätensä raskas; nyt hänen mielensä oli jälleen hellä ja toisen osaa sääliväinen, ilmeensä kirkas ja kätensä pehmeä. Hän tunsi, kuinka kaksi voimaa hänestä taisteli, mutta hän oli päättäväisesti asettunut toisen puolelle ja ryhtynyt itsekin kamppailuun. Ainoa, mitä hänestä erikoista sanottiin, oli se, että hän oli vähän omituinen. Hän saattoi hymyillä itsekseen, jopa puhellakin, vaipua murheen ilmeeseen ja ristiä masentuneen näköisenä kätensä, kunnes kohotti katseensa ja sai taas vähitellen kirkkaan muotonsa takaisin.

Kun hänen poikansa sitten syntyi ja pappi kastoi sen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, nähtiin hänen vaipuvan syvään rukoukseen. Hänen kasvoillaan kuvastui sen aikana ahdistus ja taistelu, kunnes hän lopuksi alistuneena painoi päänsä ja siunaten, melkeinpä kuin anteeksi pyytäen, laski kätensä poikansa otsalle. Kummastellen sitä ihmiset katselivat, mutta vanhan papin silmiin oli ilmestynyt omituinen ilme. Miehestä tuntui, että pappi tuossa aavisti paljon, vaikka ei tiennytkään mitään.

Ja uusi elämä alkoi koko kylässä. Jos oli entinen köyhä torppari ollut kaikille vaivatuille huojennuksena hyvyydellään ja iloisuudellaan, niin vielä enemmän tämä uusi, nyt muuttunut isäntä. Tarmolla, taidolla ja viisaudella sekä koskaan ehtymättömällä avuliaisuudella hän auttoi köyhiä naapureitansa jalkeille, ja hänen varansa tuntuivat olevan tyhjentymättömät. Muutamien vuosien kuluttua oli köyhyys seudulta kadonnut, onni ja hyvinvointi oli ruvennut siellä asumaan, ja mennyt aika tuntui kuin pahalta unelta. Eniten kummasteltiin sitä muutosta, joka oli tapahtunut voudin pojassa. Tämä oli yrittänyt jatkaa isänsä menettelyä, mutta oli sitten yht'äkkiä muuttunut, ja se muutos oli tapahtunut entisen torpparin vaikutuksesta. Tämä oli kerran nuoren voudin julmuuksista kuultuaan mennyt hänen luokseen ja pyytänyt kahdenkeskistä keskustelua, johon toinen oli ynseästi ja ylpeästi vihdoin suostunut. Mutta siitä keskustelusta hän oli palannut murtuneena ja sydämeen saakka kauhistuneena. Mitä siellä oli puhuttu, sitä ei saatu milloinkaan tietää, mutta tuloksena vain oli perinpohjainen muutos. Missä ikinä vain saattoi, koetti nuori vouti korjata isänsä tekemiä vääryyksiä, ja hänestä tuli entisen torpparinsa uskollinen toveri työskentelyssä koko seudun hyväksi.

Eräänä vuonna levisi koko kylään kammottava tieto siitä, että metsästä oli löydetty murhatun miehen luuranko. Se entinen torppari sen sattumalta oli metsässä kulkiessaan huomannut ja toimittanut siitä tiedon papille, pyytäen, että se haudattaisiin vihittyyn maahan. Ja pappi teki niin, katsoen haudan partaalla seisovaa isäntää ja nuorta voutia, jotka näyttivät vaipuneen syviin mietteisiin, erittäinkin jälkimmäinen; hänen katseestaan vilahti jotakin sellaista, jota muut eivät tienneet. Oli murheellinen syyspäivä, ja kaikista läsnäolevista tuntui, kuin olisi joku outo ja vihamielinen henki liikkunut haudan vaiheilla, tuivertaen tuulispäänä puissa ja lennätellen pilvenä kellastuneita lehtiä. Mutta eihän tiedetty, mitä se oikeastaan oli, eikä isäntäkään mitään sanonut, vaikka olisi voinutkin. Hän oli nimittäin selvästi tuntenut entisen oudon vieraansa läsnäolon.

Pitkään aikaan ei tämä ollut käynyt kylässä ollenkaan, eipä sitä paljoa ajatellutkaan, sillä hän oli tiennyt saaliinsa ja palkkansa varmaksi huolimatta siitä, mitä mies siellä yritti. Mutta sitten hän oli äkkiä kaukaa nähnyt, kuinka mies kävi uudelleen etsimässä murhatun luurangon ja pelästyen huomannut, mitkä ajatukset miehen sielussa olivat heränneet. Hän oli heti heittänyt sinne vastavihurin, mutta ei ollut ehtinyt estää sitä, että mies sillä hetkellä oli kuin salaman valossa nähnyt totuuden: kaikki, mitä hän muiden hyväksi teki, oli omiin ansioihin turvaamista, joka ei voinut tuottaa sovitusta, niin kauan kuin itse pohjarikokset olivat sovittamatta; rahat, joita hän käytti muiden ja omaksi hyväkseen, eivät olleet hänen, ja voudin kuolema oli yhä hänen tunnollaan; tuota salaperäistä viikatetta hän ei ollut raskinut hävittää, vaan oli ripustanut sen huoneensa seinälle talteen, vaikka sisäinen ääni olikin kehoittanut tekemään toisin. Kaikki nämä eletyt vuodet olivat siis olleet näennäisestä rauhasta ja onnesta huolimatta kurjaa itsenpetosta, puolinaisen parannuksen omahyväiseen uneen uupumista, josta ei voinut lopuksi herätä muualla kuin helvetin liekeissä. Uudelleen valtasi miehen sama entinen tuska ja hänen sieluntaistelunsa alkoivat taas.

Sitä hän mietti siinä haudan partaalla seisoessaan — tunnustaako kaikki, luopua murhalla saavutetusta rikkaudesta, kunnioitetusta nimestä ja asemasta, vai jatkaako entisellään yksin kantaen kuormaa sydämessään, kunnes kaatuisi ja paha saisi omansa? Tuo edellinen tuntui niin sanomattoman vaikealta, aivan mahdottomalta, mutta vielä hirveämpi oli jälkimmäinen mahdollisuus. Uhraisihan hän silloin rakkaan poikansa, ylpeytensä, onnensa, silmiensä ilon, uhraisi omankin iankaikkisen autuutensa. Mutta sittenkin — tuota edellistä hän ei saanut tehdyksi, ei voinut.

Tämä taistelu raivosi julmimmillaan hänen sydämessään sinä päivänä, jolloin tuo tuntematon kuollut haudattiin. Tuntui kuin se olisi tuijottanut häneen ontoilla silmäkuopillaan kuin härän muljottavilla silmillä, ja kuin olisi vouti-vainaja hänen rinnaltaan myöskin katsonut surullisesti, valittavasti, ikäänkuin rukoillen: "Tee se, tee se!" Mutta hän ei voinut, ei voinut. Ei, vaikka sieltä Manalan kartanon pihalta hänen korviinsa viiltävänä kaikui voudin kuolonmasentunut huokaus: "Voi iankaikkisen kuoleman mittaamatonta pituutta, toivottomuuden äärettömyyttä, rangaistuksen musertavaa ankaruutta", ja murhatun vaikerrus: "Voi Tuonelan loputonta hämärää", sekä kaikkien kadotettujen sielujen kidutuksen repivä parkuna. Kaikki se, mitä hän, entinen köyhä ja kurja raukka, nyt oli, ja mitä oli hänen ympärillään, oli tullut hänelle niin ylivoimaisen rakkaaksi, ettei mikään tuntunut kyllin arvokkaalta saadakseen hänet ne hylkäämään. Niin kyllä, mutta sitten välähti sielussa kipeääkin kipeämpänä vihlaus: "Poikani!", ja sielun taistelu yltyi yhä musertavammaksi paloksi.

Tämän kaiken näki ja tunsi kaukaa musta vieras ja saapui taistelemaan omansa puolesta. Hän älysi yht'äkkiä sittenkin olleensa liian huoleton; joku voima, joka liikkui kaiken yläpuolella ja jonka voittamattoman mahdin hän tunsi, oli sittenkin toiminut pohjimmaisena ja järjestänyt kaikki oman, tutkimattoman suunnitelmansa mukaan. Hän oli anastanut saaliikseen voudin ja samalla johdattanut kylän puhtaimman sielun kamalaan rikokseen, uskoen siten korjaavansa suurimman apajan. Mutta mitä oli tapahtunut? Paha oli ilmeisesti kääntymässä hyväksi, häntä vastaan hymyili onni kaikkialta, ja kaikkialla vallitsi se tyytyväisyyden ja puhtaan ilon outo haju, jota hän ei voinut sietää. Ei käynyt enää päinsä näyttäytyä näille ihmisille, ei uskaltanut enää kuten ennen ylpeästi kävellä pitkin näitä pihoja, vaan pimeässä täytyi hiiviskellä ja miettiä keinoja, joilla jälleen voisi valtansa lujittaa. Mutta lujiin kahleisiin hän oli tuon entisen torpparin lyönyt. Ne näyttivät pitävän, vaikka mies kovin rynnistelikin. Kuinka oli sitten hänen poikansa laita? Oliko hän kypsä otettavaksi, kun aika oli muutaman vuoden perästä täyttyvä?

Ja outo vieras läksi ottamaan tarkempaa selkoa hänelle luvatusta pojasta.

VII

Jonkun aikaa tämän jälkeen levisi kylälle tieto, että paikkakunnalle oli muuttanut asumaan tuntematon, ylhäinen ja rikas herra. Hän varusti asumuksensa tavattoman komeaksi ja alkoi elää siinä niin ylellisesti, ettei sellaisesta oltu kuultukaan. Silloin kun tavallinen kansa painui levolle siunaten itsensä, loisti herran asunto kirkkaasti valaistuna, ja kuului sieltä hiljaiseen yöhön taukoamaton ilonpito, soitto ja tanssin meno; hän näet kutsui alituisesti luokseen vieraita, läheltä ja kaukaa, huvittaen heitä pelillä, juomisella, soitolla, tanssilla ja kaikenlaisella mässäyksellä. Hurskaat ihmiset pudistivat päätänsä ja paheksuivat tätä, mutta nuorten sydämessä heräsi väkevä halu saada ottaa osaa tuohon niin hurmaavalta näyttävään iloon. Ja helposti siihen osalliseksi pääsi, sillä herra oli tavattoman ystävällinen ja vieraanvarainen; ei tarvinnut muuta kuin meni sinne ja tervetullut oli.

Näihin aikoihin oli isännän poika jo jättänyt nuorukaisvuodet ja kypsynyt mieheksi. Hän oli ulkomuodoltaan kaunis, lahjoiltaan harvinaisuus ja sydämeltään kullan arvoinen. Tähän saakka hänen elämänsä oli kulunut tasaisesti ja kirkkaasti kuin tyyni, poutainen päivä; hän oli viettänyt sen opin ja taidon hankkimisessa, ja tyydyttänyt siinä kaikki häneen kohdistuneet, suurimmatkin toiveet. Näin hän oli sekä isänsä että koko seudun ylpeys ja toivo.

Mutta viime aikoina oli hänen sydämeensä alkanut hiipiä omituinen surumielisyys. Se johtui siitä, että hän tunsi jotakin selittämätöntä ja kiihkeätä kaipuuta. Hän ei tiennyt, mitä se oli, eikä osannut sitä tyydyttää, mutta se kalvoi häntä alati, antamatta rauhaa. Kaikki se, mikä vielä äsken oli kiehtonut hänen mieltänsä, tuntui hänestä nyt vähäpätöiseltä, ja hän tunsi halua kieltää kaiken, mikä vielä äsken oli ollut hänestä pyhää. Jotakin uutta ja tuntematonta kokemusta hän halasi, mitä hyvänsä, kunhan se vain olisi sellaista, että se tyydyttäisi häntä ja tuota kiihkeätä kaipuun tunnetta.

Tällöin hänkin kuuli tuon vieraan tulijan kotona vietetystä hekumallisesta elämästä ja kuvaukset siitä herättivät hänen sydämessään halun päästä siihen osalliseksi. Ehkä hän kaipasi juuri sellaista? Olihan se erilaista kuin tämä tyyni, tasainen ja nuhteeton elämä, jota hän tähän saakka oli viettänyt. Kuta enemmän hän asiaa ajatteli, sitä kiihkeämpi halu valtasi hänet, ja niinpä hän eräänä iltana lähti. Ovessa mennessään hän tuli katsahtaneeksi isäänsä ja äitiinsä, jotka vanhentuneina ja vaitiollen istuivat takan ääressä. Hän näki, kuinka molemmat katsoivat hänen jälkeensä, silmissä mykkä ja kostea pyyntö, sanaton rukous. Mutta siitä huolimatta, että se vaivaavana ja nuhtelevana painui hänen sydämeensä, hän kuitenkin meni.

Oli sydäntalvi. Kauas lumiseen pimeyteen loistivat vieraan asunnosta juhlatulet ja kuului iloinen hälinä. Nuorukaisesta tuntui kuin olisi hänen ympärillään ollut joukko näkymättömiä olentoja, jotka taistellen keskenään milloin kehoittivat häntä menemään, milloin siitä vakavasti varoittaen kielsivät. Kuta lähemmäksi päämääräänsä hän saapui, sitä epätietoisemmaksi hän kävi, kunnes seisahtui etehisen ovelle ja mietti käsi rivalle laskettuna. Mutta hänelle ei jäänytkään enää epäröimisen aikaa, sillä ovi aukeni kuin itsekseen ja hän astui kuin oudon voiman pakoittamana keskelle kirkkaasti valaistua huonetta.

Melu vaikeni ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli huoneessa niin hiljaista, että olisi voinut kuulla pienimmänkin äänen. Tuntien omituista arkuutta ja painostusta kaikki muut ikäänkuin kyyristyivät, mutta isäntä itse päinvastoin näytti kuin kasvavan. Hän nousi seisomaan pelipöydän äärestä ja ojensi kätensä tervehtiäkseen tulijaa, ja tämä ojensi kätensä vastaan, mutta kädet eivät yhtyneet heti, vaan viivähtivät sen aikaa kuin tutkivat silmät syventyivät toisiinsa. Vieraan silmistä loisti outo kiilto, jossa välähteli salattu intohimo ja jäätävä pilkka, joka sai hänen kuvansa muuttumaan nuorukaisen silmissä joksikin ylimaalliseksi, kammottavaksi; nuorukaisen silmistä loisti taas salaamaton, kiihkeä uteliaisuus, joka ei tahdo tietää mistään esteistä sen tyydyttämisessä. Kun hänen kätensä vihdoin sulkeutui vieraan käteen ja tämä toivotti hänet tervetulleeksi, tunsi hän sieluunsa yhtäkkiä virtaavan sarjan uusia vaikutelmia, jotka siinä silmänräpäyksessä tekivät hänet kuin toiseksi ihmiseksi, jännitys raukesi, ilonpito alkoi uudelleen, kynttilät rupesivat jälleen valaisemaan kirkkaasti, ja se kolkko iankaikkisen kadotuksen hengähdys, joka oli kuin kylmä viima äsken kaikkien sieluihin puhaltanut, oli muuttunut kiihkeän elämännautinnon kuumeeksi.

Mutta sillä hetkellä, jolloin nuorukaisen käsi viivähti vieraan kädessä, painoi kotona taakkansa alla huokaava isä kasvonsa maahan päin. Hänen vaimonsa silitti hiljaa ja mitään sanomatta hänen harmaantunutta tukkaansa, ja silloin mies pelkäsi, että hänkin oli nähnyt saman kuin hän itse: sen, että tuo salaperäinen viikate, jota muut ihmiset pitivät talon pyhänä esineenä, sen menestyksen ja rehellisen työnteon vertauskuvana, oli korkealla naulallaan kuin riemusta liikahtanut ja ruvennut hämärässä tuvassa kuin hiljaa hehkuen väreilemään.

VIII

Oli kulunut aikoja, monta vuotta, ja tuota hiljaista taistelua isän sydämessä sekä vanhempain ja pojan välillä jatkui jatkumistaan. Yhä lähemmäksi lähestyi isää pelottava tuhon päivä ja yhä palavammin hän tutkisteli, mitä hänen oli tehtävä pelastaakseen poikansa ja itsensä. Tuo nuori mies oli muuttumistaan muuttunut: kaikki se, mikä oli ennen ollut hänelle arvokasta, oli nyt menettänyt arvonsa hänen silmissään. Häntä ajoi tulinen, selittämätön ja voittamaton tuska ja intohimo nautinnosta toiseen, ja vaikka hän selkeinä hetkinään huomasi, minkä kuilun reunalla hän seisoi, ei hänellä sittenkään ollut voimia päättävästi astua sen ääreltä pois. Nämä selkeämisen hetket muuttuivat hänelle täten kauhistuttavan itsensä tutkistelemuksen ja tuomitsemisen kohtauksiksi, joita hän lopuksi alkoi pelätä pahemmin kuin kuolemaa ja joista hän koetti säästyä pitämällä itsensä alituisen ja jatkuvan huumauksen tilassa. Turhaan puhui hänelle isä ja itki äiti: hän oli joutunut niin väkevän virran vietäväksi, että hän ajelehti sen mukana tahdottomana kuin puupölkky, ilman omaa voimaa ohjata kulkuaan, joka kävi pohjatonta kuilua kohti.

Tässä tilassa eläen hän aina kuuli jossakin vierellään tuon saman äänen, joka näinä vuosina oli melkein joka päivä hänen seurassaan tehnyt kaiken hyvän pilkan alaiseksi ja kavalasti osoittanut, kuinka se, jota sanotaan "pahaksi", on yhtä välttämätön osa maailmanmenossa kuin "hyväkin", ja kuinka tätä jälkimmäistä on oikeastaan mahdoton oppia tuntemaan ja eroittamaan "pahasta", ellei hanki itselleen täyttä kokemusta siitä, mitä tuo "paha" on. Tuo ääni osasi selitellä turhiksi kaikki omantunnon vaivat ja tehdä vähäpätöisiksi ja perusteettomiksi isän ja äidin sekä ystäväin huolet ja nuhteet; sen ei tarvinnut kuiskutella kauan, ennenkuin väärä ylpeys ja tyhmä uhma kohosi sydämeen ja sai hänet käden pyyhkäisyllä karkoittamaan kaikki moitteet. Mutta kun yksinäisyys jälleen tapasi hänet kurjimmassa himojen orjuudessa ja kituva omatunto sai nostetuksi päätänsä synnin painavan paaden alta, nousikin läsnä olevan, täydellisen turman tunne hänen sieluunsa kuin synkistä synkin ukkospilvi, joka sulkee pois valon peittäen koko maailman pimeyteen, jättämättä ainoatakaan toivon valjua sädettä. Ja sillä syvimmän masennuksen hetkellä ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin tuo entinen, salaperäinen kuiskutus, joka kuin vilahtava käärme kivenkolosta neuvoi pääsytien tästäkin asemasta, tien sinne, jossa muka kaikki tuska lakkaa. Ja sillä hetkellä tuo nuori mies kiemurteli vuoteellaan kuin se olisi ollut tulinen pinta, ja kolkutti tuskassaan päätänsä vuoteensa patsaaseen.

Niin saapui sen päivän aatto, jolloin miehen ja paholaisen vanha sopimus oli täytettävä ja poika joutuva paholaisen valtaan. Vanhan isän sielua kiduttava taistelu oli nyt murtanut hänen ruumiinsa voimat ja hän oli kaatunut vuoteeseen, maaten siinä ummessa silmin, mutta kuitenkin nähden koko elämänsä taistelun kuin tulella maalattuna edessään. Hänen vanha vaimonsa, jonka vaikeneva olemus oli koko heidän yhteis-elämänsä aikana ollut omantunnon mykkänä aseena, istui jälleen uskollisesti hänen vierellään. Ja heidän molempain aivoissa kolkutti yhtäaikaa se sama murheellinen kysymys, joka oli siellä jo pitkien vuosien aikana valtasijan ottanut: "Missä on meidän poikamme?" Sillä hän oli taas poissa, eikähän tarvinnut kysyä, missä.

Sairas makasi vaiti. Saapui ilta ja tupa pimeni. Silloin sairas raotti hiljaa silmiään ja katsoi tuonne seinälle, jossa hänen viikatteensa oli kunniapaikalla. Kiireesti hän sulki ne jälleen, sillä ilmeisesti viikate taas hohti oudolla valolla, täyttäen hänen sielunsa kammottavalla kauhulla. Mutta silloin kuului ovelta askelia ja tupaan ilmestyi vanhuudesta kumara vartalo ja hopeahapsinen mies kuului lausuvan tyynesti: "Jumalan rauhaa!" Samalla hetkellä lakkasi viikate hehkumasta. Sairas ojensi kätensä tulijaa kohti kuin kuoleman vaarassa oleva apua anoen ja tunsi yht'äkkiä, että nyt oli saapunut hänen luoksensa se, jota hän oli koko elämänsä odottanut ja toivonut, Jumalan apu ja armo. Hänen vaimonsa nousi ja poistui hiljaa, jättäen sairaan ja tulijan kahden. Ja tulija, sama pappi, joka kerran omituisin ja aavistavin miettein oli siunannut metsästä löydetyn luurangon haudan lepoon, istui nyt vuorostaan sairaan vuoteen ääreen ja laski siunaten kätensä hänen polttavalle otsalleen.

Yö kului kulumistaan ja yhä istui pappi sairaan vuoteen ääressä. Tupa oli aivan pimeä eikä ääntäkään kuulunut; sairas piti vanhuksen kädestä kiinni ja he kuuntelivat tarkoin kuin odottaen jotakin. Vihdoin kuului pihalta raskaita askelia, portaat narisivat, ovi aukeni, ja molemmat valvojat enemmän tunsivat kuin näkivät, että tulija oli talon poika, tuo kauan hartaasti odotettu. Raskain askelin kuin kivijaloin hän astui pirttiin, seisoi hetkisen hiljaa ja istui sitten lavitsalle huokaisten. Vanha pappi värähti ja isän käsi kylmeni, sillä heistä molemmista tuntui kuin olisi huokaisija puhaltanut rinnastaan tuonen kylmää viimaa, joka leyhähti tupaan kalman huurteena. Kaikki, mikä elämällä ja autuudella oli arvoa, tuntui sen mukana sydämestä pois pakenevan.

Hetken istuttuaan nuorukainen nousi ja alkoi kuumeisesti kävellä edestakaisin pimeässä tuvassa. Hänen sielunsa tuska kohosi nyt taisteluun kaikella sillä voimalla, minkä selviämisen hetki, koko oman tilan kurjuuden täydellinen ymmärtäminen saattaa antaa, ja sitä taistelua katsoi vanha pappi kauhuissaan ja isä vavisten sielun poltteessa. Yht'äkkiä oli sairas näkevinään, kuinka ovesta hiljaa hiipi se sama tuonen kammottava, musta kissa, joka oli hänellekin aikoinaan ilmestynyt, tuli keskelle tupaa ja kiinnitti hehkuvat silmänsä nuorukaiseen. Nyt se muuttui, nyt se olikin ihana neito, joka maailman hekumana kiehtoen liehui pojan edessä saaden hänet jälleen kohottaman kätensä anovasti ja pyytävästi. Taaskin se muuttui — nyt se oli tuo kammottava, hopeanniljakka käärme, joka oli kietoutunut voudin ruumiin ympärille… Nyt se kiemurtelee pojan ympärillä, kietoutuu jalkoihin, nousee ylös… Pojan silmissä kuvastuu sanomaton kauhu… Isä tahtoo huutaa, hän tahtoo nousta pelastamaan poikaansa, mutta vanhan papin käsi painaa lujasti hänen suutansa eikä hän pääse liikahtamaankaan. Hän katsoo vain poikansa taistelua Nyt on käärme kadonnut…

Mutta muuttuakseen vain. Isä ymmärtää, että paholainen on nyt tullut hänen poikaansa ottamaan, ja tahtoo näyttäytyä hänelle oikeassa karvassaan. Hän näkee kuinka pojan silmät laajentuvat kuolettavasta kauhusta, kun hänen korvansa juureen ilmestyy kuiskuttelemaan pahuuden kauhukuva, jonka punainen hehku tuntuu valaisevan koko pirtin. Sen vihreät silmät tuijottavat pojan silmiin aivan läheltä ja tämän koko tahdonvoiman jäännös keskittyy ajatukseen jotenkin päästä pakenemaan tuota näkyä. Viikate seinällä hehkuu kuin olisi sen koko terä pirullisesti nauravan suun aukko ja poika ryntää horjuvin askelin seinää kohti, tarttuen epätoivon vimmalla aseeseen…

"Seis!" huusi silloin jyrähtävällä äänellä vanha pappi, rientäen pojan luo ja temmaten viikatteen hänen kädestään. Isä saa voimansa takaisin ja ehtii juuri saapuville sulkeakseen syliinsä poikansa, joka raukenee heidän käsiinsä kuin lanka. Hänen silmänsä sulkeutuvat, kädet tärisevät ja kuin kuolleen kantaa vanha pappi hänet isän vuoteeseen. Silloin kuuluu ulkoa äkkiä vimmainen myrskyn puuska, joka tärisyttää koko taloa perustusta myöten, ja raivoaa sanomattomalla pauhinalla kuin haluten murskata kaikki. Mutta vanha pappi tekee tulen, ottaa Raamatun ja julistaa Jumalan sanalla pahan voiman ja vallan loppuneeksi.

Kun myrsky äkkiä lakkasi, kuten oli syntynytkin, nousi aurinko taivaanrannan takaa. Sen ihana kirkkaus valaisi koko maan lakeuden, ulottaen armonsa kaikkialle, missä taistelevat ihmissielut käyvät sotaa iankaikkisen onnensa puolesta. Avatessaan silmänsä ja nähdessään yön kolkkojen varjojen väistyneen piiloihinsa ja selkeän valon niiden sijasta itseään ympäröivän liitti nuorukainen kätensä ristiin ja tunsi kiitollisena sielussaan vapautuneensa kaikesta menneestä kuin pahasta painajaisesta.

Mutta myöhemmin aamulla ajoi tuo paikkakunnalla kauan oleskellut vieras herra komealla valjakolla pihalle ja astui tupaan. Viivytellen hän nousi portaita, viivytellen avasi oven, kunnes kuin pakottaen tunki itsensä ovesta sisään ja seisoi siinä silmät tummasti liekehtien. Kun hän näki ne tyynet ja kirkkaat, pelkäämättömät katseet, jotka suuntautuivat häneen ollen kaikesta selvillä, ja kun hän näki vanhan äidin onnellisena istuvan poikansa päänpohjissa, epäröi hän, mutta sanoi sitten nuorukaiselle synkästi:

— Nyt olisi sitten lähdettävä, kuten sovittu on?

— En lähdekään. Olen muuttanut aikomukseni ja jään kotiin.

Tässä sekaantui puheeseen vanha pappi, joka ojensi kätensä ja komensi:

— Jeesuksen nimeen, mene pois, saatana!

Silloin vieras poistui. Jälkeenpäin ei enää oikein muistettu, kuinka hän meni, mutta nopeasti se tapahtui, kuin olisi hän siihen paikkaan hävinnyt. Vilauksena oli myös hänen valjakkonsa kadonnut pihalta. Ja kun hän todellakin oli mennyt, syttyi nuorukaisen silmiin ihana kirkkaus. Hän nousi ylös, katsoi ikkunasta Jumalan kauniiseen, loistoisaan luontoon ja ojensi kätensä sitä kohti, sillä hänen sieluunsa virtasi aavistus siitä elämästä, jonka luoja on todella elettäväksemme tarkoittanut. Mutta tuo viikate, jonka hän yöllä oli temmannut käteensä ja jonka vanha pappi oli sitten viskannut nurkkaan, olikin muuttunut mitättömäksi, ruostuneeksi rämäksi, joka ei ollut puupalankaan arvoinen. Miettien katsoi sitä kauan vanha isäntä, kunnes katkoi sen kappaleiksi uunin patsaaseen.

* * * * *

Tuosta yöllisestä ihmeellisestä myrskystä, nuorukaisen muuttumisesta ja vanhan papin salamyhkäisistä murahduksista päästiin kylässä sitten lopullisesti selville, mitä oli tapahtunut. Oli näet silloin yöllä paholainen sopimuksen mukaan tullut noutamaan saalistaan, talon nuorta isäntää, joka olikin hänelle jo hyvin kypsä, kun olikin itse pastori sattunut taloon ripittämään vanhaa isäntää. Sisään oli paholainen vain röyhkeästi tullut ja vaatinut poikaa mukaansa, kuten sovittu oli, mutta pastoripa oli silloin lukenut oviin ja kaikkiin ulosmenoreikiin pyhät lukunsa ja sanonut, että lähdetään vain — kunhan nyt tuosta ensin kannat tuon kirjan kärryihisi. Näin sanoen oli pastori tarjonnut hänelle Raamattua käteen. Oli paholainen yrittänyt sitä ottaa, mutta silloinpa olikin hyppysissä kihahtanut ilmivalkea ja kähisten oli kehnon täytynyt peräytyä. Ja kun vanha pastori oli ruvennut leimauttelemaan kaikista pätevintä jumalansanaansa, olikin pahalta riisuutunut koko valheen haahmo ja se oli seisonut siinä oikeassa kamalansa karvassaan. Mutta ei ollut pastori vääjännyt, vaan suominut sitä sanan voimalla niin, että armoa oli vanha kehno häätynyt pyytelemään ja kiirehtinyt tekemään mitättömiksi kaikki entiset välikirjat. Lopuksi oli ruoja ruvennut pyrkimään pakoon, mutta mistäs pääsi, kun joka paikasta leimusivat eteen pyhät merkit. Lopuksi oli pappi ottanut naskalin, kaivanut sillä reijän ikkunan puuhun ja sanonut, että tuosta saat mennä. Ja ihan pikilangan ohuisena oli siitä nyt paholainen kauhuissaan suoltunut pihalle, jossa sitten kiukuissaan koetti vielä myrskynä uhitella. Näin oli asia. Ja että paholainen oli todellakin kaikonnut pois tältä paikkakunnalta, nähtiin siitäkin, että häiriintymätön onni ja rauha saatteli siellä tämän jälkeen kaikki ihmiset syntymästä haudan rauhaan ja iankaikkiseen lepoon saakka. Amen.