PITKÄN PIENAN SYNTI

I

Oli kerran rikas ja uljas mies, jolla oli yltäkyllin sekä ruumiin kauneutta että muuta maallista hyvää, mutta sielun hyvyyttä ei. Hän asui talossa, joka oli komea kuin linna, täynnä aarteita ja kaikkea mahdollista upeutta, viettäen aikansa syömingeissä ja juomingeissa, milloin ei ollut lisää rikkautta hankkimassa. Ei tiedetty, keitä hänen vanhempansa olivat olleet, eikä mistä hän oli kotoisin, sillä hän oli tullut kaukaa, ehkä vieraasta maasta; siihen viittasi hänen ulkomuotonsakin, joka oli kaunis, mutta samalla outo ja peloittava.

Hän ei ollut naimisissa eikä hakenut naisten seuraa valitakseen itselleen puolisoa, vaan leikitelläkseen heidän rakkaudellaan. Hän käytti kaikki mahdollisia keinoja houkutellakseen uhreiltansa kaikki, lumoten heidät tavalla, jota oli vaikea vastustaa. Pian hän tuli tästäkin asiasta laajalti kuuluisaksi, ja naiset sekä häntä pelkäsivät että myös oudolla, viettelevällä kaiholla ajattelivat.

Näin oli mies kerran solminnut lemmensuhteen kolmen naisen kanssa samalla kertaa, näiden kuitenkaan mitään toisistaan tietämättä, ja oli salaisesti kihlannut heidät jokaisen morsiamekseen. Mutta kun naiset vihdoin rupesivat vaatimaan, että hänen oli tehtävä avioliittolupauksestaan tosi, ellei tahtonut saattaa heitä häpeään ja itseänsä suureen vaaraan, joutui mies kovaan pulaan, sillä hän ei halunnut mennä naimisiin, eikä todellisesti rakastanut ainoatakaan näistä naisista. Hän rupesi miettimään, miten voisi parhaiten tästä selvitä.

Silloin kuiskasi paholainen hänelle keinon, jota mies paatuneisuudessaan päätti noudattaa.

Hän oli pitänyt suhteensa näihin naisiin tarkoin salassa ja kutsui nyt heidät jokaisen, toisistaan tietämättä, häntä tapaamaan, käskien heidän visusti pitää huolta siitä, ettei kukaan saisi heidän lähdöstään vihiä. Naiset tottelivat ja saapuivat kaikki kolme pimeänä iltana miehen talolle, jossa tämä saatteli heidät saunaan. Sitten hän salpasi oven, sytytti saunan palamaan, ja sinne kuolivat hänen onnettomat morsiamensa.

Mutta Jumala oli tarkoin seurannut miehen ja paholaisen vehkeitä, ja kun mies palasi huoneeseensa tekonsa tehtyään, otti Jumala häneltä hengen. Kun hänet aamulla löydettiin, olivat hänen kasvonsa aivan mustuneet ja oli niissä kamala ilme, ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin kauheata kuollessaan.

Kukaan ei saanut milloinkaan selvää, minne nuo kolme seudun nuorta naista olivat kadonneet, sillä he olivat hävinneet aivan jäljettömiin. Miehen kuolema liittyi salaperäisellä tavalla näihin tapahtumiin, ja koko asia herätti kaikkialla kauhua ja kammoa.

Mutta kun mies oli ollut rikas ja mahtava, pidettiin hänelle komeat hautajaiset, joissa hänen ansioitansa ylistettiin. Hänen hautansa kaivettiin kirkon juurelle ja hänen ruumiinsa siunattiin hartaudella maan mustiin multiin.

II

Tuskin oli kuitenkin seuraava päivä valjennut ja ensimmäinen kulkija mennyt kirkon ohi, kun levisikin outo tieto koko seudulle: rikkaan miehen ruumis ei ollutkaan pysynyt haudassaan, vaan oli mennyt seisomaan kirkon ulko-oven pieleen. Kiireesti saatettiin asiasta sana papille, joka paikalla lähti kirkolle. Kaikki hänen kanssaan sinne kokoontuneet ihmiset huomasivat, että niin todellakin oli käynyt: ruumis oli noussut haudasta ja tullut arkkuineen seisomaan kirkon ovenpieleen. Mutta huolimatta näyn herättämästä kammosta ja pelosta autettiin pappia kuitenkin sen verran, että hän sai lasketuksi uudelleen ruumiin hautaan, sen taas siunatuksi ja tarkoin peitetyksi. Eikä sillä hetkellä taas huomattu mitään, vaan kaikki näytti jäävän kirkkomaan lepoon kuten tavallisestikin. Mutta pois mennessään tunsivat ihmiset selittämätöntä kauhua, eivätkä olisi katsoneet taaksensa mistään hinnasta.

Kun pappi varhain seuraavana aamuna meni kirkolle katsomaan, oliko mitään tapahtunut, huomasi hän tyrmistyen jo kaukaa, että ruumis oli taas ilmestynyt kirkon ovenpieleen. Sen lasimaiset silmät tuijottivat häneen verta hyydyttävästi ja sen kädet olivat laskeutuneet rinnalta, johon ne oli asetettu ristiin arkkuun pantaessa, alemmaksi, kuin tarttuakseen johonkin; sormet olivat koukussa ja siirallaan kuin kotkan kynnet. Pappi vahvisti kuitenkin sydämensä, teki ristinmerkin ja rupesi miettimään, mitkä voimat tämän mahtoivat aikaansaada. Mutta lopuksi hän päätteli, että koska mitään ei tapahdu vastoin Jumalan tahtoa, tämä kammottava ihme on sallittu varoitukseksi sen näkijöille ja rangaistukseksi vainajalle itselleen jostakin ilmitulemattomasta ja sovittamattomasta rikoksesta. Sitten pappi toimitti ruumiin hautaan taas.

Seuraavana päivänä se kuitenkin oli jälleen entisellä paikallaan. Ja vaikka se olisi haudattu kuinka monta kertaa tahansa, ei se haudassansa pysynyt, vaan nousi aina kirkon ovenpieleen entiseen asentoonsa. Lopuksi se jätettiin siihen. Ilma ja tuuli kalvoivat siitä lihat pois, mutta kaikki huomasivat, ettei se mätänemällä vähentynyt, ja lopuksi oli kirkon ovenpielessä vain luuranko, joka tuijotteli ontoilla silmillään ohikulkijain kauhuksi. Ihmiset kuitenkin siihen vihdoin tottuivat, joten se ei herättänyt enää erikoisempaa pelkoa; jopa monet ylimielisyydessään nauroivatkin sille. Kun se oli siinä ovenpielessä, ruvettiin sitä yleensä sanomaan Pitkäksi Pienaksi.

III

Niin kului aikoja paljon ja tuosta lahoneesta luurangosta kirkon ovenpielessä kerrottiin jo monenlaisia tarinoita, joissa kaikissa koetettiin arvailla sitä, miksi Pitkä Piena ei pysynyt haudassaan. Tulipa sitten kerran joulu ja aattopäivänä sattui kirkon ohi kulkemaan iloinen nuorten seurue, joukossa papin poika; hän kertoi nyt ystävilleen tarinan Pitkästä Pienasta vieden heidät kaikki luurankoa tarkastamaan. Huolimatta hilpeästä mielestään tunsivat nämä kammoa katsellessaan luurangon onttoja silmiä, kuivaneita ja mustuneita jänteitä ja kalisevaa alaleukaa, sekä aavistivat tässä kaikessa jotakin sellaista, joka ei kuulu ihmisymmärryksen piiriin. Mutta papin tytär, joka myös oli mukana ja oli paljon kuullut Pitkästä Pienasta, ei voinutkaan ylimielisyyttään hillitä, vaan nykäisi luurankoa leuasta ja sanoi: "Tule sinäkin, Pitkä Piena parka, illalla luoksemme kutsuihin! Ikävähän sinun on siinä alati yksin seisoa!" Toiset hämmästyivät tytön rohkeudesta, pitäen hänen tekoaan sopimattomana, mutta pian häipyi koko asia yleiseen leikinlaskuun ja seurue poistui pappilaan.

Tässä pappilassa oli nyt sellainen joulutapa, että kuka hyvänsä sinne aattona saapui, se käskettiin ottamaan osaa illan juhlaan. Iloinen seurue oli sinne tälläkin kerralla kokoontunut, ja pöydässä oli sijaa kaikille. Tunti toisensa jälkeen kului kuin siivillä, kunnes saapui puoliyön hetki. Silloin ilmoitettiin papille, että outo matkustavainen oli saapunut, pyytäen saada hetkisen lepuuttaa hevostaan, ja pappi käski sanoa hänet tervetulleeksi illallispöytään. Hetken kuluttua tulikin sisään pitkä, harvinaisen komea, mutta samalla oudon näköinen mies, jonka puku tuntui omituisesti vanhanaikaiselta. Hän tervehti kohteliaasti ja istuutui pöytään papin tyttären viereen, katsellen ympärilleen terävästi ja tarkkaavaisesti. Iloa ja leikinlaskua jatkettiin, papin tytär koetti keskustella vieraan kanssa, tarjoillen hänelle ahkerasti ruokaa ja juomaa, joita vieras tuskin maisteli, mutta outo tulija oli harvapuheinen, vastaten vain yksikantaan ja tuijotellen omituisesti kauniiseen pöytätoveriinsa. Vähitellen rupesi keskustelu ja ilonpito vaimenemaan, sanat ja nauru kuolivat hiljaa huulille, ja erikoinen hyytävä tunne valtasi pian kaikki. Kynttilät, jotka vielä äsken olivat palaneet kirkkaina, tuntuivat himmenevän ja niiden valo muuttui sinertäväksi, aavemaiseksi hohteeksi. Pappilan vanha koira, joka oli koko illan nukkunut isäntänsä jalkain juuressa, heräsi äkkiä, nousi ja lähestyi selkäkarvat pystyssä ja jalat jäykkinä outoa vierasta; nuuskittuaan häntä hiukan painoi koira häntänsä alas, rupesi värisemään ja hiipi hiljaa pöydän alle, josta rupesi kuulumaan matalaa ja kammottavaa ulvontaa. Kukaan ei voinut liikahtaakaan, sillä jokin omituinen ja vastustamaton voima vangitsi kaikki paikalleen. He huomasivat vain tuijottavansa vieraaseensa, joka hänkin istui vaiti, huulilla jäätävä hymy. Pappilan nuori tytär tunsi istuessaan siinä vieraan rinnalla ja katsoessaan häneen, kuinka outo kylmyys alkoi hiipiä pitkin hänen suoniaan sydäntä kohti; hän oli näkevinään vieraan kasvojen vähitellen muuttuvan yhä kamalamman näköisiksi; liha kuivi niistä pois, silmät painuivat sisään, leuka putosi alas, ja koko muodolle levisi luurangon kolkko ja hyytävä irvistys. Tyttöä halutti huutaa, mutta hän ei voinutkaan, vaan äänettömänä täytyi hänen tuijottaa noihin tyhjiin silmäkuoppiin. Näky rupesi tuntumaan hänestä yhä tutummalta, kunnes hän äkkiä muistikin, missä oli ennen tuon ilmeen nähnyt, ja hän vaipui kerta huokaisten paikalleen tainnoksiin.

Samalla hetkellä rupesi väen puolelta kuulumaan kovaa melua ja pelästynyttä puhetta. Ovet temmattiin auki ja sisään syöksyi talon palvelija, silmät suurina pelosta ja aivan kalpeana. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta pysähtyi mykistyneenä salin kynnykselle nähdessään hiljaiseksi ja aavemaiseksi jäykistyneen seurueen ja nuoren neidin tainnoksissa lattialla. Hänen tulonsa kuitenkin särki lumouksen voiman ja kaikki ryntäsivät liikkeelle auttamaan pyörtynyttä. Silloin sai palvelijakin kerrotuksi, mitä varten hän oli tullut: väen puolelle oli saapunut pelästynyttä kansaa kertomaan, että Pitkä Piena oli hävinnyt paikaltaan. Kukaan ei kuitenkaan ehtinyt panna moiseen uutiseen sanottavampaa huomiota, vaan kaikki askartelivat pyörtyneen auttamisessa, ja pian hän virkosikin. Kun seurue sitten jälleen asettui paikoilleen, huomattiinkin äskeisen vieraan kadonneen. Tiedusteltaessa ilmoittivat palvelijat hänen lähteneen kiireesti ajamaan mustalla oriillaan kirkolle päin ja käskeneen kiittää pappilan neitiä kutsusta ja hyvästä kestityksestä. Tämä äkillinen lähtö tuntui kaikista omituiselta, mutta kun satunnaiset ja kiireiset kävijät olivat pappilassa hyvin tavallisia ja kun arveltiin vieraan pitäneen läsnäoloaan sopimattomana neidin pyörtymisenkin vuoksi, ei asiaa sen tarkemmin ajateltu, vaan unohdettiin koko kohtaus pian, vaikka monen mielessä viivähtikin värisyttävä ja kummallinen tunne.

IV

Pappilan nuori neiti oli ainoa, joka oli saanut tuosta tapauksesta sydämeensä järkyttävän muiston. Niin pian kuin hän vain kykeni, hän nousi pöydästä ja poistui, syyttäen väsymystä. Luultiin hänen menevän levolle ja niin hän itsekin aikoi, mutta heti kun hän oli päässyt yksinäisyyteen, tunsi hän sydämessään kummallisen, käskevän voiman. Koneellisesti hän pukeutui, pujahti, ulos kenenkään huomaamatta ja oli pian kirkkotiellä, kuutamossa, tähtikirkkaan taivaan alla. Hänen askeleensa veivät itsestään kirkkoa kohti, joka tuolla tumman kuusikkotarhansa keskellä valvoi jouluyön pyhässä hiljaisuudessa. Tytöstä tuntui kuin tämä kaikki olisi ollut unta, kuin hän oikeastaan olisikin ollut kotona vuoteessaan, eikä täällä talvisella tiellä, mutta sitten hän toisekseen näki kaikki niin selvästi ja kirkkaasti kuin ilmissä ainakin. "Minne olen menossa?" kysyi hän itseltään, ja silloin hän kuuli vastauksen: "Pitkän Pienan luokse". Häntä värisytti.

Mutta hänen täytyi mennä sittenkin, vaikka kulku tuntuikin tavattoman raskaalta. "Pitkä Pienahan on kadonnut", kuuli hän itsensä sanovan, "eihän hänen luokseen voi mennä". — "Mene katsomaan, onko hän kadonnut", sanoi taas ääni, ja tytön täytyi mennä. Kun hän lähestyi kirkkoa, rupesi kammottava pelko kouristamaan hänen sydäntään ja hän katsoi ympärilleen kuin apua etsien. Mutta ketään ei näkynyt, vaan oli hän aivan yksin. Varovasti hän lähestyi kirkon ovea ja kurkisti jo kaukaa, oliko Pitkä Piena paikallaan. Oli kyllä. Hän olisi tahtonut nyt palata, mutta ei voinutkaan kääntyä, vaan jalat veivät häntä yhä lähemmäksi. Vihdoin hän oli aivan Pitkän Pienan edessä ja näki sen äskeisen, tutun ilmeen, jonka oli huomannut vieraankin kasvoilla. Hänen täytyi oikein kurottautua lähemmäksi sitä katsomaan.

Silloin hän tunsi, kuinka Pitkä Piena tarttui hänen niskaansa kylmällä, luisella kourallaan. Hänen sydäntänsä vihlaisi kipeästi ja hän vaipui pimeään, synkkään yöhön, jossa siellä täällä pitkinä piiruina vilahteli säkeniä ja tähtiä.

Kun hän heräsi, huomasi hän olevansa kirkon etehisessä. Siellä oli valoisaa, mutta kuun valoa se ei ollut. Katsottuaan tarkemmin ympärilleen hän näki hämärästä nurkasta hiljaa kohoavan luisen ja koukkusormisen käden, joka hitaasti tuli häntä kohti. Taas hän tunsi pelon kouristavan sydäntään ja koetti paeta, kun tuo käsi samalla katosikin ja sen sijaan hänen vierelleen ilmestyi tuo äsken pappilassa ollut outo mies. Mutta sen kasvoilla ei nyt ollut entistä ivallista hymyä, vaan vakava, surumielinen ilme, joka tuntui jollakin tavalla rauhoittavan tyttöä. Mies katsoi häneen pitkään ja rupesi vihdoin puhumaan.

"Kuuletko mitään?" kysyi hän tytöltä salaperäisesti, pannen sormen huulilleen. Kun tämä ei vastannut, jatkoi mies: "Etkö kuule tuolta kirkosta laulua ja rukousta?" — "En", vastasi tyttö. "Ketkä siellä laulaisivat tähän aikaan?"

Silloin mies katsoi häneen uudelleen pitkään ja sanoi kuiskaten: "Etkö kuule edes tuskanhuutoakaan?"

"En kuule mitään!" vastasi pelosta värisevä tyttö. "Päästä minut pois, minun täytyy mennä kotiin".

Silloin mies kiristeli hampaitaan kuin raivosta ja tuskasta sekä tarttuen häneen kiinni sanoi: "En päästä. Itsepä käskit minut vieraaksesi pilkaten minua. Etkö tunne, kuka olen? Olen Pitkä Piena ja nyt olet minun omani!"

Sitten hän äkkiä vaikeni ja näytti kuuntelevan tarkasti. Ja nyt kuulikin tyttö yön hiljaisuudessa vaikeroivaa, tuskallista valitusta ja avunhuutoa, joka jatkui kauan kammottavana ja värisyttävänä. Vihdoin se kuoli pois, mutta jatkui vienona lauluna, jossa oli sanomattoman surumielinen sävy. Tytön sydämen, joka äsken vielä oli ollut pelosta pakahtua, valtasi nyt selittämätön sääli ja kuin itsekään tietämättä, mitä teki, hän kääntyi tuon oudon haamun puoleen ja kysyi:

"Jos olet Pitkä Piena, niin miksi seisot aina kirkon ovenpielessä? Miksi et pysy haudassasi?"

Haamu tuntui kuin heräävän raskaasta unesta ja vastasi vavahtaen:

"En tahtoisi mitään niin mielelläni kuin saada pysyä haudan levossa. Mutta se on minulta kielletty. Ja kielletty se on noiltakin, joiden valituksen ja laulun äsken kuulit. Jos teet, mitä käsken, niin saat palata terveenä kotiisi, mutta ellet tee, jäät iäksi Pitkän Pienan morsiameksi".

Ja kumartuen tyttöön päin hän kuiskasi käheästi:

"Mene tuonne kirkkoon ja pyydä niiltä, jotka siellä tapaat, anteeksi Pitkän Pienan syntiä".

"Mutta enhän voi mennä kirkkoon. Ovihan on lukittu".

"Voit kyllä. Ovet aukeavat edessäsi itsestään. Älä kysele enempää, vaan mene. Kohta loppuu jouluyö Jumalan armon herkin hetki, jolloin hän lähetti poikansa maailmaan Pitkän Pienankin syntejä lunastamaan. Viattomuutesi on sinun turvasi".

Silloin valaisi outo valo tytön sydäntä ja hän meni kirkon synkkää ja vahvasti raudoitettua ovea kohti. Ja hänen ihmeekseen se aukeni itsestään, hiljaa kuin aave, ja siinä samassa hän huomasi olevansa kirkossa. Se oli pimeä, ikkunoista loisti kalpea kuutamo, luoden sen lattialle eriskummallisia kuvioita. Henkeään pidätellen tyttö hiipi alttaria kohti, josta hohti hänen silmiinsä outo valon kimmellys. Kun hän tuli lähemmäksi, alkoi sieltä kuulua sama surumielinen, vieno laulun sävel kuin äskenkin, ja valon hohde kävi kirkkaammaksi. Pian tyttö näki selvästi alttarin edessä kolme nuorta naista, kaikki kauneutensa parhaassa kukoistuksessa ja jokaisella pieni lapsi käsivarrellaan. Vaikka hän eroitti heidät aivan selvästi ja kuuli heidän laulunsa, huomasi hän silti, että kuutamo ikäänkuin loisti heidän lävitseen ja että he liikahdellessaan keinuivat kuin sumun häivähdys. Ja kun laulu oli loppunut, alkoi naisten huulilta purkautua ilmoille hiljainen valitus, joka sanomattomassa surumielisyydessään pysähdytti tytön kuin patsaaksi paikoilleen; valitus kohosi yhä korkeammaksi ja äänekkäämmäksi, kunnes se oli kuin kuoleman hädässä olevien ihmisten viimeinen avunhuuto, joka väräji kirkon holveissa kuin ankara tuuli. Tyttö tunsi sydämensä avautuvan ymmärtämään koko maailman tuskaa, sen syntien ja rikkomusten raskautta, elämän kuvaamatonta toivottomuutta ilman armoa ja anteeksiannon lohdutusta, ja hiipien alttarin aituuksen luo hän lankesi polvilleen ja ristien kätensä rukoili. Kooten kaikki sielunsa voimat hän pyysi anteeksi Pitkän Pienan syntiä, oli se mikä hyvänsä, ja ilmestykset alttarin edessä näyttivät kuuntelevan häntä tarkkaavaisesti, katsoen häneen ihmeellisillä silmillään. Hän kuvaili Pitkän Pienan ankaraa rangaistusta ja hänen kärsimystensä suuruutta, mutta siihen kaikki kolme pudistivat päätänsä; sitten hän vetosi omaan nuoruuteensa ja viattomuuteensa, ja silloin kaikki kolme surumielisesti hymyilivät ja kääntyivät suutelemaan pienokaisiansa, jotka näyttivät suloisessa unessa nukkuvan heidän olkapäätään vasten; anteeksiannon merkkiä ei kuitenkaan kukaan tehnyt. Tytön valtasi epätoivo. Hän ei osannut enää rukoilla, vaan sanoi ainoastaan yksinkertaisesti: "Antakaa hänelle anteeksi Jeesuksen tähden!"

Silloin nuo kolme ilmestystä ikäänkuin pysähtyivät ajattelemaan ja käänsivät katseensa kysyvällä hartaudella alttarin yläpuolella olevaan vapahtajan kuvaan. Tyttö oli näkevinään, kuinka sieltä yht'äkkiä rupesi loistamaan lempeä hohde, joka valahti hänen sydämeensä kuin hunaja. Noiden kolmen nuoren naisen kasvoille ilmestyi sama kirkkaus, joka oli kuin äkkiä valjenneen onnen aamun loiste; he syleilivät lapsiaan hellästi, kuin riemuiten, kääntyivät kaikki tyttöön päin ja nyökäyttivät hänelle päätänsä. Siinä silmänräpäyksessä kuului kova jyrähdys, koko kirkko tuntui keinuvan ja samalla oli kaikki kadonnut.

Kun tyttö vihdoin jaksoi lähteä kirkon ovea kohti, kuiskasi hänelle joku lempeä ääni: "Kun nyt menet kynnyksen yli, niin astu molemmat jalkasi yht'aikaa". Tyttö teki niin ja kirkon ovi lupsahti lukkoon hänen takanansa niin hiljaa kuin oli auennutkin. Turhaan katsoi tyttö nyt, missä Pitkä Piena oli: hän oli kadonnut ainaiseksi.

* * * * *

Kun tyttö heräsi, huomasi hän olevansa ulkona pakkasessa, kimaltelevalla lumihangella. Tähdet rupesivat jo valkenemaan, kuu oli painunut alemmaksi, ja kaukaa kuului ensimmäinen kukon laulu. Hän hieroi silmiään, katseli ympärilleen ja muisti sitten mitä oli tapahtunut. Silloin hän meni kiireesti kotiinsa, jossa vanha sielunpaimen oli jo ylhäällä, valmistumassa joulukirkkoon. Isälleen nyt tyttö kertoi tarkoin kaikki. Vanhus vaipui mietteisiinsä, kunnes ryhtyi hakemaan kirjoistansa, keitä ne nuoret naiset olivat olleet, jotka silloin muinoin olivat niin salaperäisellä tavalla kadonneet. Ja löydettyään heidän nimensä risti hän kätensä ja vaipui pöytänsä ääreen hiljaiseen rukoukseen.

Mutta Pitkän Pienan katoamista ihmettelevälle kansalle julisti hän sitten joulukirkossa vanhan ja aina uuden sanoman vapahtajan ja syntien lunastajan ihmiseksi tulosta Jumalan loputtoman armon ja rakkauden osoituksena, pyhällä vakaumuksella ja hartaudella kuin se olisi valjennut hänelle itselleenkin uudessa kirkkaudessa. Ja kirkonmenojen jälkeen hän meni Pitkän Pienan haudalle ja siunasi sekä hänet että kolme tuntematonta naista siihen lepoon, jota he tähän saakka olivat turhaan hakeneet, mutta jonka he nyt olivat yhteisessä sovinnossa ja anteeksiannossa löytäneet.