JEESUS JA PYHÄ PIETARI SUOMESSA (continued 2)
Reading edition
Vieras ei poistunut sairaan vuoteen äärestä koko yönä. Töllin mummo makasi valveillaan, kuunnellen ja katsellen. Himmeästä ikkunasta tuli sisään kalpea kuutamo, valaisten tuvan hämärästi. Mummosta tuntui kuitenkin, että se nurkka, jossa vieras ja sairas olivat, oli muuta huonetta valoisampi. Hän ei saanut selvää siitä, mitä vieras ja sairas puhuivat, mutta matala-äänistä haastelua jatkui lohdullisesti ja rauhallisesti aina siihen saakka, kunnes uni sai eukon valtoihinsa.
Kun hän aamulla heräsi, oli vieras kadonnut. Rikas mies makasi vuoteellaan rauhallisena, kädet rinnalla ristissä, kasvoilla autuas, kirkastettu ilme. Mummon sydän oli pysähtyä säikähdyksestä, sillä hän älysi, että naapurikylän kuulu, rikas saituri oli kuollut siihen heidän penkilleen.
Kun mummo myöhemmin kertoi, mitä kuoleva oli edellisenä iltana sanonut tuosta oudosta, vanhasta kulkurista, ymmärrettiin kylällä asia täydelleen. Hänhän oli ollut kauan aikaa hyvin omituinen, kulkenut vain omissa mietteissään, höpissyt itsekseen Jeesuksesta, ja tarkkaan kysellyt, oliko missään nähty niitä kahta kulkuria, jotka kerta olivat olleet heillä riihellä ja hyvästittä painuneet maantielle. Kaikkia tällaisia vanhoja kiertolaisia hän saituudestaan huolimatta kestitsi ja hoiti hyvin, lopuksi salavihkaa, muiden kuulematta, tiedustaen, olivatko he mahdollisesti nähneet retkillään Jeesusta. "Hän kuuluu", oli hän silloin salaperäisen ja aran näköisenä kuiskuttanut, "vaeltelevan täällä Suomessa vanhan kerjurin haahmossa ja koputtavan joka ovelle. Täällä meilläkin hän kävi, mutta kun ei tunnettu, tuli kohdelluksi vähän ynseästi". Ja kun vieraat hiukan hämillään kielsivät sellaista kulkijaa tavanneensa, varoitti hän: "Jos vain satutte tapaamaan, niin käskekää kaikin mokomin tulemaan uudelleen siihen taloon, jossa kerta olivat riihellä!" Ilmeistähän näin ollen oli, että rikas isäntä oli niinkuin sanotaan "vähän noin", joten ei ollenkaan kummasteltu sitä, mitä mummo kertoi hänen puhuneen. "Sen kun oli pää haljennut kärryiltä pudotessa, niin se houriessaan uskoi tuon kulkurin Jeesukseksi, jota niin kauan oli hakenut, ja siinä uskossaan kuolikin".
Mutta kuta enemmän mummo tuota tapausta, omituista kulkuri-ukkoa ja isännän sanoja sekä ilmettä muisteli, sitä vähemmän hän itsetykönänsä uskoi kyläläisten käsitystä. Suuren ihmeen ja jumalallisen armon aavistus valtasi hänen mielensä, ja hän tunsi pääsevänsä siihen vakaumukseen, että Jeesus, maailman vapahtaja, oli sittenkin tullut tapaamaan rikasta miestä, joka oli häntä niin kauan etsinyt. "Minun tieni eivät ole teidän teitänne", muisteli hän hurskaasti ja kiitti Jumalaa siitä, että rikas mies, saituri, suuri syntinen, oli kuolinhetkellään saanut toteutetuksi korkeimman toivomuksensa.
XIII
Jeesus ja Pietari katselivat Suomenmaata, joka lepäsi heidän jalkainsa juuressa kaikessa kesän neitseellisessä vihreydessä. He olivat jo suorittaneet siellä maallisen vaelluksensa, kolkuttaneet joka ovelle, koskettaneet joka sydäntä, ja katselivat nyt poislähdön hetkellä sitä kuin jäähyväisiksi. Hopeavöinä kiertelivät vedet lehtoisia rantoja, suunnattoman laajat selkoset sinersivät poutaisessa autereessa, kaskisavut kohosivat vaaleanharmaina vaarojen kupeiden vehmailta ahorinteiltä, ja lintujen laulu kantautui kuuluville kirkkaana, helkkyvänä soittona. Pietari huokasi ja sanoi surumielisesti:
— Kaunis maa, luojamme ihana lahja. Ja kuitenkaan en löytänyt sieltä parempaa ihmistä kuin… kuin Lusti-rievun. Tuolta näkyy hänen hautansa, jonka kamaralla jo nurmi ja kesän kukkaset kukoistavat…
Jeesus kosketti Pietarin silmiä ja sanoi:
— Katso uudelleen!
Pietari katsoi:
Kaikkialla, meren ja järvien rannoilla, saarilla, vaaroilla, kankailla ja ahoilla, näkyi lukematon joukko hautoja, joiden päällä unohduksen ja anteeksiannon ruoho surumielisesti suhisi. Tuhannet ja taas tuhannet, lukemattomat sukupolvet, olivat vuorollaan tähän unohdukseen astuneet, jättäen pienen kortensa kekoon jälkeentulevaisille astinlaudaksi. Jeesus sanoi Pietarille:
— Näetkö tuota lempeätä ilmettä, joka väikkyy vastaamme tämän maan kauneudesta, joka lepää sen hautojenkin yllä kuin isän ymmärtävä hymy? Se hymy on Jumalan anteeksiannon merkki kaikille tämän poloisen maan asukkaille…
— Lusti-rievullekin? kysyi Pietari huolestuneena.
— Hänelle, sepälle, rikkaalle saiturille, voudille, syntiselle vaimolle, Pitkälle Pienalle, kaikille raskautetuille. Ei ole mittaa Jumalan rakkaudella…
— Annatko siunauksesi Suomelle? kysyi Pietari rukoilevasti.
Jeesus vaikeni ja hänen kasvoillansa kuvastui tuska. Pietari näki, kuinka maailman vapahtaja tällä hetkellä taas uudelleen kärsi sovintokuolemansa tuskat, kuinka orjantappurakruunu ilmestyi hänen otsalleen, kuinka häntä suomalaisten ylpeyden, röykkeyden, kovakorvaisuuden, pahain himojen ja halujen, eripuraisuuden, kavaluuden ja kaiken saastan vuoksi piinattiin ja vaivattiin, syljettiin ja pilkattiin, vitsoilla piestiin, ristinpuun päällä kuoletettiin, kuinka hän kärsi kuoleman kaikki kauhut, kunnes hän, Jumalan sankari, voitti, nousi kuolleista ja astui ylös iankaikkiseen kirkkauteensa. Ja kun tuskan ilme Jeesuksen kasvoilla vaihtui jälleen jumalalliseksi, yleväksi rauhaksi, vieri hänen ohimoltaan, johon orjantappuran oka oli tunkeutunut, punainen, kuultava veripisara. Se putosi halki äärettömyyksien, kohti Suomenmaata, tuoden sinne kärsimyksien tien onneen.