SISÄLLYS: (continued 4)

Mutta kaikilla teillä ei vallitse sellaista vapautta. Rautatiepalvelijoita on käsketty ajamaan jumppaajat pois. Sattuu toisinaan, että tuollainen kyydin varastaja viskataan pois junan liikkeellä ollessa. Silloin sattuu tulemaan vammoja. Mutta jumppaaja on itsepäinen. Ellei hän ennätä tarttua kiinni saman junan jälessä kulkeviin vaunuihin, odottaa hän toista junaa ja pääsee edelleen jatkamaan matkaansa.

Jotkut rautatiepalvelijat ovat jumppauksesta keksineet itselleen pienen sivutulolähteen, vaativat jumppaajilta muutamia kymmeniä senttejä vaitiolorahoja ja antavat sitte niiden vapaasti kulkea. Jos ei jumppareilla ole rahaa, ahneet palvelijat ottavat heiltä jonkun vaatekappaleen. Mutta on väärin luulla, että kaikki jumpparit ovat rahattomia. Joillakuilla saattaa olla runsaastikin rahaa, mutta eivät tahdo maksaa kallista rautatiemaksua.

Aina ei ole niin onnellista, että jumppari pääsee tyhjään vaunuun, usein saa hän olla hyvinkin epämukavissa oloissa: seista vaunun edustalla tai takana ja olla alituisessa pelossa putoamisesta. Onnettomuuksia sattuu usein. Parempi on kun pääsee vaunun katolle, tai vielä parempi on olla vaunun alla akselien päällä, sillä siellä ei sade kastele eikä tarvitse joka asemalla poistua paikalta. Pikajunissakin vaunujen alla otetaan kyytiä. Mutta kyllä siellä ihminen likaantuu, ja jos sattuu rautatieonnettomuus, on sellainen jumppari varmasti mennyttä. Melkein jokaisessa rautatieonnettomuudessa kuolee jumppareita.

Rohkea jumppari ajaa pikajunissakin kun herra. Hän on tarttunut kiinni matkustajavaunuun ja pysyttelee ulkona, kunnes konduktööri on piletit katsonut; sitte menee hän muiden matkustajien joukkoon istumaan. Matkustaa voi siis Amerikassa rahalla ja rahatta. Suomalaiset tekevät kumpaakin, mutta enimmän kulkevat rahakyydillä.

Niin on kansalaisiamme hajaantunut yli koko Amerikan. Varmasti ei ole yhtään valtiota, jossa ei olisi jotakuta suomalaista. Muutamissa valtioissa, joita emme vielä ole käsitelleet, on heitä paikoin niin lukuisasti, että ovat raittiusseurojakin keskuuteensa luoneet.

Marylandin valtiossa on suomalaisia joitakin Baltimoressa. Erittäinkin on sinne merimiehiä pysähtynyt.

Länsi-Virginiassa on suomalaisia paikoin enemmältikin hiilikaivannoissa, samoin Virginiassa sekä molemmissa Carolinan valtioissa. Virginiassa ja Carolinassa on suomalaisia ruvennut maanviljelijöiksikin ostaen palasen entisten orjaherrain maata. Orjasodan jälkeen hävisi moni suuren plantaashin omistaja kokonaan maaltaan. Sota oli vienyt varat, ja orjuuden lakkauttaminen teki heille mahdottomaksi maanviljelyksen. Nuo tilat ovat saaneet metsittyä, vaan nyt on niitä ruvettu pienissä palasissa myymään pohjoisesta tuleville uutisasukkaille. Täten on moni halvalla saanut hyviäkin viljelysalueita.

Suomalaisia on Pantherin kaivoksilla Länsi-Virginiassa, tukkitöissä Richardsonissa ja farmareina Levistonissa Pohjois-Carolinassa. Nämä on vaan mainittu esimerkiksi muutamina paikkoina, joissa on suomalaisia.

Georgian valtiossa on suomalaisia käsityöläisiä Atlantassa.

Floridassa, tuossa lämpimässä etelä-valtiossa, jossa ei ole talvea ollenkaan, on suomalaisia yrittänyt farmareiksikin. Kuuluisa tanskalainen utopisti Louis Pio, joka Amerikkaan on useampiakin tyhjäksi rauvenneita ihannesiirtokuntia perustanut, rupesi muutamia vuosia sitte houkuttelemaan siirtolaisia etelä-Floridaan White Cityyn. Joukko suomalaisiakin vuoristovaltioista seurasi tätä houkutusta. Muutamilla heistä oli hyvästi rahoja säästössä. Seudulla oli ihana kesäinen ilmanala. Ruusut kukkivat talvellakin ulkona. Mutta maa oli sillä seudulla huonoa, pelkkää valkeaa hiekkaa, joka ei kasvanut mitään lannoittamatta. Ja vesi upotti lannan voimankin alas maaperiin, ettei maanviljelystä voinut jatkaa. Näin tulivat suomalaiset samoin kun muutkin petetyiksi. Rahat kuluivat sinne tyhjään. Maayhtiö kyllä antoi työtä uutisasukkaille, mutta onnettomuudeksi karkasi yhtiön rahastonhoitaja rahain kera. Ja Louis Pio itse kuoli.

Muutamia vuosia oltuaan palasivat suomalaiset rahattomina takaisin. Uutisasutuksesta ei tullut mitään.

Floridassa on muuten suomalaisia melkein jokaisessa rannikkokaupungissa, muutama kussakin. Pensacola on valtion huomatuimpia satamapaikkoja. Siellä käy joka vuosi monta suomalaista laivaa. Merimiehinä kulkevia kansalaisiamme on siellä aina, erittäinkin talvisaikaan. Tämän vuoksi on Suomen Merimieslähetys valinnut Pensacolan yhdeksi asemapaikaksi. Talvikuukausina on siellä Lähetyksen palvelija johtamassa asemaa ja pitämässä merimiehille jumalanpalveluksia. Aseman hoitajana on ollut K. M. Hellin, joka kesän aikana on assistenttina New Yorkin asemalla.

Paitsi merimiehinä ja satamissa on suomalaisia myös muuallakin Floridassa. Warnellissa on heitä ollut tukkitöissä.

Alabaman valtiossa ovat jotkut suomalaiset yrittäneet farmareiksi ja onkin heitä siellä esimerkiksi Cloverdalessa. Hiilikaivannoissa on suomalaisia esim. Blocktonissa. Pieni osa Alabamaa ulottuu Meksikon lahteen. Täällä Mobilen satamassa on joku suomalainen.

Tennesseen valtioon on suomalaista maanviljelyssiirtokuntaa ruvennut perustamaan toiminimi Hornborg & C:o New Yorkista Bristolin kaupungin luo. Usea on sieltä ostanut maata ja muutamia kansalaisiamme on sinne jo asettunutkin. Maa on punaista savipohjaa ja kuuluu olevan sopivata viljelykselle.

Kentuckyn valtiossa on joku suomalainen kaivantotöissä. Mississipin valtiossa ei ole monta suomalaista. Enemmän on heitä Louisianassa. Siellä on New Orleansin suuressa kaupungissa Mississippijoen suulla suomalaisia käsityöläisiä ja satamatyömiehiä. Etempänä sisämaassa on suomalaisia tukkitöissä, kuten White Castlessa, Ruddockissa ja Vintonissa.

Texasin valtiossa on myös koko joukko suomalaisia. Siellä on kansalaisiamme ollut pitemmän aikaa tukkitöissä. Tällaisia tukkipaikkoja ovat Orange ja Laurell. Galvestonin kaupungissa sanotaan olevan ainakin pari sataa suomalaista, mutta iso osa on niistä kokonaan unehuttanut kansallisuutensa. Päätyönä on pumpulinlastaus.

Arkansasissa, Oklahomassa, Uudessa Meksikossa ja Arizonassa lienee vaan muutamia suomalaisia.

Vähän on kansalaisiamme Kansasissakin ja Nebraskassa, vaikka näissä valtioissa on siirtolaisia muista kansallisuuksista lukuisasti. Ne ovat huomattavia maanviljelysseutuja.

Missourin valtiossa on suomalaisia käsityöläisiä St. Louisin ja Kansas Cityn kaupungeissa. Ensinmainitussa paikassa on suomalainen raittiusseurakin.

Iowassa on joku suomalainen Des Moinesissa ja vähän muuallakin.

Mormoonivaltiossa, Utahissa, on paljon kaivantoja ja useihin niistä on kokoontunut suomalaisiakin. Scofieldissa, noin sata mailia Suolajärven kaupungista on hiilikaivannoissa useampia suomalaisia. Heillä on raittiusseurakin keskuudessaan. Myös Bingbamissa, Park Cityssä, Provossa y.m. on joitakin kansalaisiamme.

Nevadassa on paljon hopeakaivantoja, mutta nyt kun hopean hinta on alhainen, on moni niistä seisauksissa. Suomalaisia onkin nykyään vähän tässä valtiossa.

Idahosta näyttää tulevaisuudessa syntyvän valtio, jossa suomalaiset viihtyvät. Siellä on jo nyt lukuisasti kaivantoja, joissa runsaasti tehdään työtä ja maksetaan jotenkin hyviä palkkoja. Pohjoisosassa on kaksi kaivantopaikkaa Mullan ja Wardner lähellä toisiaan. Niissä on jo enemmälti suomalaisia ja on heillä raittiusseurakin. Vuorinen pohjoisosa on yleensä kaivantotyölle sopiva. Etelä-Idaho on korkeata ylätasankoa. Siellä on alotettu maanviljelystäkin. Myös siellä, kuten esim. Shosonessa, on joitakin suomalaisia.

* * * * *

Nyt olemme käyneet läpi Yhdysvaltain etsiskellen kansalaisiamme. Olemme havainneet niitä olevan joka puolella, aina Jäämerestä Meksikon lahteen, Atlannista Tyyneen mereen. Enimmän on heitä pohjois-Yhdysvaltain keskiosassa, mutta sielläkin hajallaan.

Edellä on myöskin esitetty syitä hajaantumiseen, joka on suomalaisen kansallisuuden tulevaisuudelle hyvin vahingollista. Parempi olisi, että suomalaiset asuisivat yhdessä valtiossa. Silloin heidän lukumääränsä tuntuisi ja he voisivat jotain yhteisesti vaikuttaa. He voisivat kansoittaa kaksikin valtiota, Wyomingin ja Nevadan, sillä suomalaisia on Amerikassa suunnilleen yhtä paljon kun noiden valtioiden asukasluvut yhteensä.

On Amerikan suomalaisten keskuudessa herkkämielisimmät rakennelleet tuollaisia tuulentupia, että suomalaisten pitäisi asettua yhteen valtioon ja ruveta siinä vaikuttamaan. Sillä tavalla voisi syntyä suomalainen valtio omine virkamiehineen aina ylimpään asti.

Mutta se on mahdotonta. Vähän enemmän voisi kyllä kokoontua yhteen, mutta siirtolaisten alkuperäinen tarkoitus ei oikein sovi yhteen tuon valtiokäsitteen kanssa.

Canada.

Esittäessäni Alaskaa ja sen suomalaisia olen vetänyt Klondikenkin — tuohon piiriin, vaikka se oikeastaan kuuluu Canadaan. Se on syrjäisimpiä kolkkia Canadan North Western territoorissa, tuon muuten hyvin vähän tunnetun, suuren maa-alueen kyljessä.

Canada on laaja maa-alue, laajin kaikista Englannin maista, noin 26 kertaa suurempi kun Englanti, Skotlanti ja Irlanti yhteensä. Canada on kookkaampi kun Yhdysvallat ilman Alaskaa. Se ulottuu Atlannilta Tyyneen mereen asti. Ja pohjoisena rajana on Jäämeri. Pohjoisimmat osat ovat vielä hyvin vähän tunnettuja. Lähimpänä Yhdysvaltoja olevat osat ovat edistyksessä, jopa asukasluvussakin samalla asteella kun alueet rajan toisella puolen. Huomattavimmat maakunnat ovat Ontario, Quebec ja Manitoba. Viimemainittu, ollen pääasiallisesti preeriä, on tulossa hyväksi maanviljelysalueeksi. Canadan hallitus maan asuttamisessa noudattaa pääasiallisesti Yhdysvaltain esimerkkiä. Hyvää viljelysmaata on asunto-oikeudella ja -velvollisuudella saatavana, kunhan maanottaja suorittaa kustannukset maanmittauksesta.

Metalleista on nykyäänkin jo tunnettu osa Canadaa rikas. Maasta kaivetaan kultaa, hopeaa, rautaa, kuparia, kivihiiliä y.m. Ja pohjoisosassa, jatkona Klondikelle luullaan olevan paljonkin vielä salattuja kulta-alueita suuren Mackenziejoen tienoilla. Maasta viedään ulos tavaraa paljon enemmän kun tuodaan ja se pitää yllä "hyviä aikoja". Työansiot ja palkat ovat Canadassa joltisenkin hyvät, toisinaan paremmat kun Yhdysvalloissa. Läpi maan, valtamerestä valtamereen, kulkee Canadan Pacificrautatie, joka pituudessa voittaa kaikki muut Pacifictiet. Silloin kun tuota rakennettiin oli työansiot Canadassa aivan erinomaiset. Yhä vielä Yhdysvalloissa kutsutaan hyviä työ- ja ansio-aikoja "Canadan ajan" nimellä.

Canadalla on oma hallitus ja voidaan sitä käytännöllisesti katsoa melkein itsenäiseksi. Englanti nimittää maalle vaan kenraalikuvernöörin, jonka valta kumminkin on jotenkin vähäinen. Hallitusta hoitaa pääasiallisesti Canadan oma ministeristö, ja lakia säätää edusmieskunta. Yleensä ollaan Canadassa tyytyväisiä tähän asemaan, vaikka kyllä löytyy siellä Yhdysvaltainkin puolue, tahtoen maan liittää kokonaan suureen Uniooniin.

Siirtolaisuutta suosii Canadan hallitus erityisesti, sitä oikein autetaankin. Samalla kun Yhdysvallat alkavat rajoittaa siirtolaistulvaa, koettaa Canadan hallitus kääntää sitä sinnepäin. Ja tästä tietysti on vaan etua tuolle ihmeellisesti edistyvälle maalle. Erittäinkin suositaan pohjoisista maista tulevia siirtolaisia.

Suomalaisia on Canadassa paljon ja yhä enemmän niitä sinne asettuu. Mutta hajallaan asuvat kansalaisemme siellä. Suurempia pesäpaikkoja ei ole ollenkaan.

Alkaen suomalaisen asutuksen tarkastelun Tyynen meren rannalla on meillä siellä heti muutamia huomattavia suomalaispaikkoja.

Canadan Pacificrautatie päättyy Vancouver-nimiseen nuoreen, mutta eloisaan kaupunkiin. Edessä on siinä Georgian kapeanlainen salmi, joka eroittaa Vancouverin saaren mannermaasta. Useampia muita pienempiä saaria on salmen suulla. Tuolla isommalla saarella on kaksi kivihiilikaivantopaikkaa Nanaimo ja Wellington, joissa molemmissa on runsaasti suomalaisia. Molemmat kaivannot ovat hyvin kauniilla paikalla, eipä niitä hiilikaivannoiksi luulisikaan. Erittäinkin Nanaimon vertaista hiiliseutua luonnon ihanuuden takia tuskin löytynee. Kaupunki on lahden rannalla saariryhmäin suojassa, juuri tarpeeksi korkealla ylänteellä antamaan sille miellyttävän aseman ja näön. Tietysti kaivantojen nokisuus hiukan rumentaa seutua.

Kaivannot eroavat täällä hyvin paljon hiilikaivannoista Yhdysvaltain puolella. Hiili kaivetaan suureksi osaksi meren alta. Nanaimon edustalla on pienehkö saari, josta tunnelit kulkevat veden alitse kaupunkia kohti. Onpa itse kaupunginkin alta niin paljon kaivettu hiiltä, että perusta on tullut ontoksi ja jo kumisee ripeämmin astuessa. Kun pelättiin talojen sortuvan syvyyteen, keskeytettiin vihdoinkin työ ja alettiin laajemmalti meren pohjan alta nostamaan hiiliä. Nosto- ja konehuoneet ovat aivan meren rannassa. Sieltä lasketaan hiilivaunut noin 600 jalkaa syvälle pystysuoraan mitaten maan sisään. Valo sekä vaunujen kuletusvoima johdetaan kaivantoon maan päällä olevista konehuoneista. Muulit vetävät ensin vaunuja kaivannon lokeroista pääkäytävälle, jota myöten niitä sitte kuletetaan sähkövoiman avulla. Kaivanto on noin sata syltä meren pohjaa alempana ja ulettuu rannasta noin viiden kilometrin päähän meren alle.

Ikävänä puolena mainittakoon, että kaikissa näissä kaivannoissa on kaasua, vaan erinomaisen tarkalla huolenpidolla on saatu varjelluksi, ettei sinä aikana, jolloin suomalaisia on täällä ollut työssä, ole tapahtunut huomattavampia kaasuräjähdyksiä. Mutta vähän ennen ensimmäisten suomalaisten tuloa oli tapahtunut kauhea räjähdys, jossa oli toista sataa miestä saanut surmansa.

Nanaimossa on aikoinaan ollut suomalaisia enemmänkin, vanhimmat kansalaisemme ovat olleet lähemmäs kymmenen vuotta. Enimmät nykyisistä suomalaisista ovat perheellisiä ja asuvat omissa sievissä kodeissaan. Nanaimon ja Wellingtonin suomalaisilla on seurakunta yhteinen ja on heillä ollut Wermlannissa syntynyt suomalainen pastori J. Lundell pappinaan. Nanaimon suomalaisten raittiusseura on ollut toimessa jo yhdeksän vuotta ja on enin osa kansalaisiamme ehdottomasti raittiita.

Wellington, tahi oikeammin kutsutaan North Wellingtoniksi sitä seutua, missä suomalaiset asuvat, on vaan viiden mailin päässä Nanaimosta. Hiilenkaivaminen on sielläkin kansalaistemme pääelinkeinona. Enin osa kansalaisistamme omistaa täälläkin omat rakennukset ja ovat hyvin toimeentulevia. Raittiusseura on toimessa ja kuuluu siihen enin osa kansalaisistamme.

Yleensä on näiden naapurikaupunkien suomalaiset yhteiskuntaolot verrattain hyvät. Siivo käytös ja raitis elämä ei ole jäänyt työpäälliköiltäkään huomaamatta. Sitenpä onkin suomalaisilla ollut hyvä työhönpääsy. Ja vaikka kansalaisiamme muihin verraten siellä ei paljon olekaan, ovat he saaneet myös valtiollisissa vaaleissa omia tovereitaan läpi.

Erittäin on tämän seudun suomalaiset tulleet tunnetuiksi suuren lukuhalunsa ja kirjallisuuden viljelemisen kautta. Sanomalehtiä tulee useita joka taloon, ja lainakirjastot ovat rikkaita sekä uutterasti käytettyjä.

Poistuttuamme näiltä hauskoilta seuduilta tapaamme taas suomalaisia jo lähellä Vancouveria olevan New Westminsterin sahoissa ja sitte siellä täällä Canadan länsiosan vuoristossa, useinkin hyvin syrjäseuduilla. Mutta niitä on kussakin paikassa hyvin vähän, yksi siellä toinen täällä. Enemmän ja tiheämmässä löydämme kansalaisiamme Canadan Pacificrautatien varrelta. Tuskin löytynee asemaa, jossa ei olisi tahi ainakaan olisi ollut suomalaisia. Ovathan kansalaisemme jotenkin lukuisasti olleet rakentamassa tuota tietä koko sen pituudella.

Vaikeata on ollut saada rautatie vuoriston läpi Canadassakin, vaikka ei täällä ole niin korkeita vuoria ollut kavettavana kun esimerkiksi Coloradossa ja Idahossa. Kierrätellä sielläkin saa juna noustessa vuorille. Mutta yli sitä päästään, vaikka matkustajaa monin paikoin hirvittää.

Joku matka Canadan päätieltä etelään päin, aivan Idahon rajalla on Rosslandin kultaseutu. Sinne muutama vuosi sitte kävi mahtava kultatoitotus. Tuhansia ihmisiä lähti matkaan. Paljon meni suomalaisiakin. Mutta yleensä toiveet pettivät. Työtä ei ollutkaan paljon saatavana ja ansiot olivat huonot. Suomalaisia on siellä vieläkin ja ansiot ovat hiukan parantuneet.

Kun olemme Canadan päätietä päässeet juuri pahimman vuoriston yli, tulemme Canmoren asemalle, joka sekin on vielä hyvin korkealla. Kaupunki on suurien tunturien lomassa. Toisella puolella on Hoodoostunturit, toisella Three Sisters. Noiden päällä vallitsee ikuinen lumi. Tunturien juurella sijaitsee hiilikaivannot, joissa työskentelee muutamia kymmeniä suomalaisia. Päiväpalkka on heillä hyvä ja usea on siellä hyvin säästänyt. Kun on siellä ollut paljaastaan suomalaisia miehiä, ovat he itse pitäneet ruokahoitoa, "pätsänneet". Elanto näin on kyllä tullut halvaksi, mutta ei olekaan ollut makean leivän päiviä.

Pian Canmoresta lähtiessä vuoret loppuvat ja tulemme Canadan preereille. Päiväkausia saa junalla ajaa ja maa on vaan yhtä sileätä heinäkenttää. On siinä aroa, on tilaa miljoonille uutisasukkaille. Ei tarvitse pelätä viljelyskelpoisen maan vielä Amerikassa loppuneen.

Keskellä tuota suurta preeriseutua, jossa on paikoin metsikköäkin, tulemme Whitewoodin asemalle. Siitä otamme hevoskyydin ja ajamme muutamia tunteja. Näin tulemme — Uuteen Suomeen, puhtaaseen suomalaiseen kylään New Finlandiin.

Hajanainen, mutta hauska on tuo suomalainen kylä. Suomalaisia taloja on siellä noin puoleen sataan ja asuntojen väliä on noin kolmekin mailia. On siinä lääniä, ja vielä on tilaa useammille tuhansille perheille.

Tämä uutisasutus perustettiin v. 1887, vaan vielä kului muutamia vuosia ennenkun useampia suomalaisia seudulle asettui. Nyt on se hiljalleen, vaan varmasti eteenpäin menevä. Maata ovat suomalaiset saaneet mittaushinnalla. Maapala, jonka kukin sivu on puoli mailia, maksaa 20 dollaria. Kun on kolme vuotta maalla asunut, saapi siihen kiinnekirjan. Veroja ei ole maksettava muuta kun oman koulun vero, joka on kaikilta seudun tilallisilta yhteensä yksi seitsemäs osa opettajan palkasta. Valtio maksaa muun kuusi seitsemäsosaa. Suomalaisilla on siis seudulla koulu, mutta se on englanninkielinen.

Enimmillä taloilla, vaikka ovatkin nuoria uutisasutuksia, on leikkuu- ja niittokoneet. Maa on helposti pelloksi perattua. Tavallinen vuosisato nisusta on 9 jyvää, mutta sattuu 5 jyvänkin satoja. Suurin sato, minkä uutisasukas siellä vielä on saanut kylvöstään, teki noin 280 hehtoa nisuja. Tietysti pellon lisäytyessä saantikin enenee.

Syrjäinen voipi ajatella miksi suomalainen asettuu tuonnekin syrjäiseen ja pohjoiseen seutuun maanviljelijäksi. Yhtä hyvinhän voisi Suomessakin tulla toimeen. Pääsyynä lienee se, kun siellä, maata saa noin helpolla. Suomalainen, jolla ei ole toivoa päästä kotimaassaan maan isännäksi, voi tuolla saada pienestä maksusta itselleen maatilkareen.

Suomalaisilla on Uudessa Suomessa oma seurakunta, vaan ei ole pappia. Myös on siellä postikonttori, jonka hoitajana tietysti on suomalainen.

Kun palaamme Whitewoodiin ja taas lähdemme junalla itäänpäin, saamme yhä pitkän matkaa ajaa preeriä. Suomalaisia on nyt tiheämmässä rautatien varrella. Heidän lukunsa enenee, kuta lähemmäksi tulemme Port Arthuria. Suomalaisia on paljon rautatien töissä, muutamia on päässyt luottamustoimiinkin. Winnipegissä on vaan muutamia suomea puhuvia kansalaisia, mutta sitä enemmän ruotsinkielisiä.

Port Arthur ja sen naapuri Fort William ovat Canadan kaupunkeja sillä tienoolla, missä lännestä tuleva Canadan Pacificin juna ensi kertaa sattuu suuren Superiorjärven rannalle. Noissa kaupungeissa sekä niiden ympäristöllä on lukuisasti suomalaisia. Port Arthur on ennen ollut suurimpia liikepaikkoja Superiorjärven rannalla, mutta nykyään on suurin osa liikkeestä siirtynyt noin neljän mailin päässä olevaan Fort Williamiin. Suomalaisiakin asuu viimemainitussa paikassa enemmän.

Port Arthuriin keräytyy joka kevät ja syksy satoja suomalaisia levähtämään töistään. Ja silloin, ikävä kyllä, moni elää hurjasti kapakoissa kuluttaen säästönsä. Mutta on ajattelevampiakin ja he käyttävät levon todelliseksi virkistykseksi. Port Arthurissa elää myös hotellin omistajana suomalainen Iisakki Erkkilä, joka luetaan Amerikan rikkaimpien suomalaisten joukkoon.

Fort Williamissa on suomalaisten elämä rauhallisempaa. Heitä elähyttääkin raittiusaate. Seuraan kuuluu lukuisasti kansalaisia ja on seuralla oma raittiustalo. Myös Port Arthurin ja Fort Williamin suomalaisilla on yhteinen seurakunta, vaan ei ole vielä pappia.

Työt molemmissa noissa kaupungeissa ovat hyvin epäsäännöllisiä. Kansalaisiamme on monenlaisissa puuhissa. Muutamat suomalaiset ovat hyvin varakkaita, jollakin on kultakleimejä.

Varmempi työ on suomalaisilla rautatien varsilla metsä- y.m. töissä. Ratapölkkyjen hakkuussa maksetaan 20 dollaria ja ylikin sekä ruoka kuussa.

Joku matka Port Arthurista länteen päin on uusia kultakaivantoja. Sinnekin, Seine Riverille on ollut kullantoitotusta lujasti, mutta työ ei ota oikein antaakseen. Enin osa työmiehistä on siellä suomalaisia.

Lähtien Port Arthurista itäänpäin on rautatien varsilla taas yltyleensä suomalaisia. Näköala Superiorin rantoja kulkiessa on mitä ihaninta. Suomalaisia on paikoin enemmistö harvasti asuttujen asemien ympärillä.

Tulemme sitte Sudburyn asemalle. Sieltä eroo yksi tie Yhdysvaltoihin. Matkustamme tältä asemalta hevoskyydillä noin neljä mailia, niin tulemme suomalaisten asuntopaikkaan Copper Cliffiin. Kansalaisemme tekevät siellä työtä kuparikaivannossa ja sulimossa. Kummassakin on työtä runsaasti, sillä ainakin aika ajoin työskennellään siellä öisinkin. Mutta työ on hyvin vaarallista. Kaivannoissa usein putoo irtonaisia kiviä laesta tehden tuhoa. Ja kuparinsulatus on epäterveellistä, sillä kuparimullassa löytyy paljon tulikiveä, joka on ensin poltettava läjissä. Malmia poltetaan läjissä noin kuukauden ajan ja sitte jäähdyttyä viedään se sulimoon. Polttoläjistä nousee tukehduttava tulikiven haju. Se on niin myrkyllistä, että kuolettaa kasvillisuuden maasta monen mailin alalla, tehden Copper Cliffin seudun hyvin rumaksi. Lukija voi arvata mitä vaikuttaa ihmisen terveyteen työskennellä tuollaisessa savussa.

Suomalaisia on Copper Cliffissä toista sataa, enimmät Kyröstä ja Kauhavalta. Edistyneet he ovat aineellisesti ja henkisesti. Heillä on raittiusseura, jota varten on oma talo rakennettu. Iso osa suomalaisista kuuluu tuohon seuraan. Seurakuntaakin ovat Copper Cliffin suomalaiset puuhanneet, vaan ovat liian vähälukuiset omaa pappia kannattamaan. Pyhäkoulu kumminkin toimii heidän keskuudessaan. Ja toisinaan ohikulkeva pappi pitää heille jumalanpalveluksen.

Sudburysta Montrealiin päin ei ole rautatien varrella enää paljon suomalaisia, Montrealin ympäristöllä on muutamia paikkoja, kuten Lachine Rapids, joissa tavataan suomalaisia töissä. Ja Montrealissa itsessään on muutamia suomalaisia, etenkin palvelustyttöjä, jotka ovat Suomesta tulleet suoraan Canadaan ja ovat pysähtyneet tähän Canadan suurimpaan kaupunkiin ja siirtolais-asemapaikkaan. Siellä on myös suomalainen siirtolaistoimisto, New Yorkissa olevan toiminimen Hornborg & Co:n haarakonttori.

Jos Sudburysta lähdemme haararataa Yhdysvaltoihin päin, kohtaamme sielläkin tiheässä suomalaisia. Ja sillä kohdalla, missä Canada loppuu ja Yhdysvallat alkavat, Sault Ste Marien putousten luona, on kaksi putouksista nimensä saanutta kaupunkia, toinen Yhdysvaltain ja toinen Canadan puolella. Canadan "Soossa" on suomalakia enemmän kun Michiganin "Soossa". Näille seuduille kokoontui paljon suomalaisia siihen aikaan kun kaivettiin kanavaa putousten viereen. Silloin oli työtä lujasti, mutta palkka ei ollut suuri, tavallisesti vaan 1 1/4 dollaria päivältä. Työ oli vaarallista ja loukkauksia tapahtui tiheään.

Kurjaa oli silloin kansalaisten olo. He asuivat pienissä kurjissa hökkeleissä ahtaudessa ja liassa. Ja työpaikka oli hyvin likainen. Seurauksena tästä kuume- ja muut taudit liikkuivat työväen keskuudessa. Sairaalaa ei ollut paikkakunnalla, ei kunnon lääkäriäkään. Suomalaisten taudeista ei paljon pidetty huolta.

Ja kansamme oma elämä ei ollut myötätuntoisuutta herättävää. Joka maksopäivän aikana hyökkäsivät he joukottain Yhdysvaltain puolelle juomaan suomalaisissa kapakoissa. Sieltä palasivat he jonkun päivän perästä rahatta, vaatteet revittyinä, pää verissä, ruumis viileskeltynä, puukot kädessä meluten ja räyhäten.

Olot ovat nyt muuttuneet. Kanavatyö on loppunut ja sen mukana suomalaisten hurja elämä. Kansalaisiamme on seudulta paljon vähennytkin, kun ei ole säännöllisiä työpaikkoja. Raittiusseura toimii kansalaistemme keskuudessa parantaen tapoja. Enimmät kansalaiset asuvat kaupungista vähän syrjässä Sault Ste Marien putouksen yli menevän rautatiesillan korvassa.

Canadan suomalaiset, vaikka elävätkin eri valtakunnassa, ovat vilkkaassa yhteydessä Yhdysvalloissa olevien kansalaisten kanssa. Mitään "valtakunnan rajaa" ei siinä suhteessa tunnu olevan olemassa. Canadassa ei ilmesty yhtään suomalaista sanomalehteä, mutta sitä uutterammin seuraavat he asioita Yhdysvaltain suomalaisista sanomalehdistä. Myöskin seurakunnallisissa ja raittiusharrastuksissa kuuluvat he, siinä määrässä kun olonsa ovat kehittyneet, Yhdysvaltain puolella toimiviin suomalaisiin pääyhdistyksiin.

Ruotsinkieliset suomalaiset.

Edellä olemme pääasiallisesti ottaneet huomioon suomenkielisiä — kansalaisiamme, jotka ovat Amerikkaan muuttaneet. Mutta on muistettava, että siirtolaisuus ruotsinkielisten keskuudesta rantaseuduilta on suhteellisesti miltei suurempi. Se siirtolaisuus kyllä jakaantuu enemmän kun suomenkielinen eikä yksinomaan mene Amerikkaan. Suomenkielisiin nähden on Suomen ruotsalaisia suhteellisesti enemmän Afrikassa, Austraalian mantereella ja Uudessa Seelannissa. Mutta silti on heitäkin paljon Amerikassa.

Ensiksikin suomenruotsalaisia on paljon merimiehinä. Niitä tapaa ulkomaalaisissa laivoissa suunnilleen yhtä paljon kun suomenkielisiäkin kansalaisiamme. Jokaisessa Amerikan satamapaikassa, missä on suomenkielisiä merimiehiä, on ruotsalaisiakin kansalaisia.

New York ja San Francisco ovat näistä huomattavimmat. Ensinmainitussa kaupungissa nousee suomenruotsalaisten luku vähintäin tuhanteen, vaikka emme tilapäisesti satamassa käypiä merimiehiä ottaisikaan lukuun. Paljon löytyy siellä heitä käsityöläisinä ja monenmoisissa toimissa. Ruotsinkieltä puhuvia palvelustyttöjä on kosolta.

Henkisessä suhteessa ovat ruotsinkieliset paljon jälellä suomalaisia veljiään. Yleensä tehdään se havainto, että juoppous vallitsee paljon suuremmassa määrässä ruotsinkielisten keskuudessa. Heillä kyllä olisi henkisissä pyrinnöissään paljon valmista, jos liittyisivät varsinaisiin ruotsalaisiin siirtolaisiin. Jotkut niin tekevätkin, mutta kun katsovat itsensä vieraiksi sielläkin, eivät voi viihtyä.

Viime aikoina ovat he itse jo alkaneet järjestyä ja paremman elämän merkkejä onkin alkanut näkyä. Heillä on nyt jo seuroja ja niin yhteispyrintöjä, jotka ovat merkkeinä parempaan päin. Ensin syntyy heidän keskuudessaan seura tavallisen veljeys- ja toveriseuran malliin. Alussa saattaa siellä elämä olla raakaakin ja säädytöntä. Mutta vähitellen totutaan. Seura muodostuu säännöllisemmäksi, elämä vakaisemmaksi. Vihdoin ei seura ilman tarkempaa, määrättyä tarkoitusta ja ohjelmaa enää miellytä. Asetetaan tarkoitus jonkin polttavan kansalaiskysymyksen mukaiseksi. Jopa tehdään raittiusseura. Niin sivistyy kansalaiset itse ja niiden seuraelämä. Seurauksena on lopulta seurakunnan perustaminen.

Tällaista kehitystä huomataan tapahtuvaksi yleensä suomenruotsalaisten keskuudessa Amerikassa. Ja samalla tavallapa se näkyy kehitys käyneen muissakin siirtolaiskansoissa.

New Yorkissa on suomenruotsalaisilla jo useampiakin toveriseuroja, joista veljeysyhdistys "Vaasa" on huomattavin ja väkirikkain. Yhdistys panee kevätkesäisin toimeen tavallisesti yhden suuremmoisen huviretken, jossa on ollut tuhatkin osanottajaa kerrallaan. Vaikka joukossa tietysti vähän on muutakin kansallisuutta, on siinä kumminkin myös todistusta suomenruotsalaisten suuresta lukumäärästä paikkakunnalla.

Seurakunnallisessa suhteessa on New Yorkin suomenruotsalaisilla sama etu kun suomenkielisilläkin. Heillä on Lähetysseurakunta, jonka pappina on Suomen Merimieslähetyksen kustantama merimiespappi. Kumminkin vielä tähän asti ruotsinkieliset kansalaisemme ovat kannattaneet tätä paljon vähemmässä määrässä kun suomalaiset, vaikka nauttivat aivan samoja oikeuksia. Jumalanpalvelus pidetään joka sunnuntai sekä ruotsiksi että suomeksi.

Osa suomenruotsalaisia New Yorkissa kuuluu ruotsalaisten seurakuntiin eivätkä näytä olevan aina tarkkoja vaalissaan: kutsuvat itseään evank.luterilaisiksi, vaikka kuuluvatkin muihin lahkoseurakuntiin.

Massachusettsin valtiota voidaan katsoa varsinaiseksi suomenruotsalaisten pesäpaikaksi idässä. Siellä on heitä paljon ja ovat hyvin hajaantuneet. Keskipiste on kumminkin Worcesterin kaupunki. Siellä on heillä oma sanomalehtikin, "Finska Amerikanaren", ainoa suomenruotsalaisten sanomalehti Amerikassa. Lehti perustettiin alussa vuotta 1897 ja on siitä saakka ilmestynyt säännöllisesti kerran viikossa. Ensin oli se neljäsivuinen, mutta sitte laajennettiin puolta suuremmaksi. Erityisellä ilolla ovat ruotsinkieliset kansalaisemme tätä lehteä tervehtineet ja kannattavat sitä rakkaudella. Lehti olikin hyvin tarpeen ja näyttää täyttävän tarkoituksensa ruotsalaisten kansalaistemme kokoamisessa ja heidän herättämisessä yhteisiin, jalompiin harrastuksiin. Lehden toimittajina ovat olleet järjestyksessään seuraavat: J. W. Lähde, S. K. Hj. Euren ja E. J. Antell.

Lienee ainakin osaksi lehden vaikutusta se, että Worcesterissa ovat suomenruotsalaisten harrastukset käyneet henkisemmiksi ja yhteisyyden halu on noussut. Heillä on siellä raittiusseurakin, "Aavasaksa", perustettu jo v. 1892. Siihen kuulunee nykyisin noin parisataa jäsentä.

East Douglasissa, lähellä Worcesteria on suomenruotsalaisilla myös raittiusseura, nimeltä "Vasalåset".

West Gardnerissa on lukuisasti suomenruotsalaisia, pääasiallisesti kotoisin Mustasaarelta ja Närpiöstä. He ovat vakavaa väkeä ja on heillä oma järjestynyt seurakunta sekä ovat pitäneet yhteistä pappia Worcesterin ja Fitchburgin suomalaisten kanssa. Seurakunnan hyväksi toimii ompeluseura "Hoppet". Vielä on heillä soittokunta "Vasa".

Bostonissa on suomenruotsalaisilla oma yhdistyksensä, jonka nimi on "Imatra".

Muissakin Idän valtioissa on suomenruotsalaisia, kuten Rhode Islandissa Woonsocketissa ja Providencessä, Connecticutissa Stoney Creekissä ja Branfordissa.

Keskivaltioissa on suomenruotsalaisten huomattavin asuinseutu Michiganin pohjoisemman niemen eteläosassa. Siellä Delta ja Menomineekaunteissa on useita paikkoja, joissa on enemmälti suomenruotsalaisia. He työskentelevät siellä tukki-, saha- ja lastaustöissä. Noquetlahden rannalla on sellaisia seutuja Escanaba, Ford River ja Gladstone. Menomineejoen suulla ja sen läheisessä ympäristössä ovat Menominee, Daggett ja Cedar River. Vastapäätä Menomineeta Wisconsinin puolella on Marinette. Vähän sisempänä maassa on maanviljelysseutuja Metropolitan ja Norway. Ensinmainitussa paikassa on suomenruotsalaisilla oma seurakunta sekä ruotsalainen pappi.

Vastapäätä, Michiganin alaniemellä on ruotsinkielisten kansalaistemme asumaseutuja Manistee ja Ludington, joissa on heitä osaksi kalastajinakin.

Thompsonin sahalla on suomenruotsalaisilla oma Emanuelin seurakunta sekä kirkko, joka on rakennettu v. 1895.

Newberryssa, Grand Maraisissa sekä monessa muussa paikassa, missä on suomalaisia, on myös ruotsinkielisiä kansalaisia. Ironwoodissa sanotaan olevan noin pari sataa suomenruotsalaista. Heillä on raittiusseura.

Wisconsinin paikoista, joissa on suomenruotsalaisia, mainittakoon Rhinelander, Lac du Flambeau (maanviljelysseutuja) ja kaupunki West Superior.

Viimemainitun kaupungin lähellä olevassa, Minnesotan puolisessa kaupungissa Duluthissa kuuluu suomenruotsalaisia olevan noin 400. Myös heitä on farmareina Duluthin ympäristöllä sekä kaivantomiehinä Mesabaränssillä. Ewelethissä on heillä raittiusseurakin.

Vuoristovaltioissa on suomenruotsalaisia useissa niissä paikoin, missä suomenkielisiäkin, kuten Montanan Buttessa ja Anacondassa, Coloradon Leadvillessä ja Telluridessa.

Mormoonivaltiossa, Utahissa, lienee suomenruotsalaisia enemmän kun suomenkielisiä kansalaisia. Näistä paikoista ovat huomattavat Eureka ja Bingham Canyon.

Oregonissa, kuten jo ennen siitä valtiosta puhuessamme mainitsimme, on suomenruotsalaisten pesäpaikka Cooslahden seudulla, Marshfieldissa ja sen lähellä olevassa North Bendissa. Heillä on keskuudessaan sairas- ja tapaturma-apuyhdistys Suomi, joka on jo näyttänyt hyödyllisen vaikutuksensa. Myös on heillä soittokunta.

Californiassa on paljon suomenruotsalaisia. Seuraelämä on virkunut heidänkin keskuudessaan. San Franciscossa on heillä seura nimeltä "Stjernan i Finland". Greenwoodin sahakaupungissa on suomenruotsalainen Forsberg sheriffin toimessa. Californian Eurekassa on suomenruotsalaisillakin raittiusyhdistys, joka suomenkielisten raittiusyhdistyksen kanssa toimii läheisessä ystävyydessä.

Yleensä on Amerikassa elävistä suomenruotsalaisista se mainittava, etteivät he suinkaan vihaa ja ylenkatso suomenkielisiä veljiään, vaan päinvastoin kunnioittavat heitä ja mielellään ovatkin heidän seurassaan. Amerikassa on nostettu kysymystä siitä tahtovatko he esiintyä "finländareina" vai pelkkinä suomalaisina. Viimemainittu nimitys on heille rakkain.

Pakko on käskenyt henkisyyttä harrastavien suomenruotsalaisten Amerikassa usein liittymään varsinaisten ruotsinmaalaisten siirtolaisten puuhiin, mutta siellä he eivät viihdy. Vaikka kieli heitä yhdistääkin, tuntevat he olevansa vieraita ja kuuluvansa muuhun joukkoon. Ei ole harvinaista nähdä heitä suomenkielisten seuroissa ja iltamissa, vaikka eivät kieltä ymmärräkään.

Kun raittiusharrastus on tullut vilkkaammaksi heidän keskuudessaan, ovat he halunneet paikallisyhdistyksinä liittyä suureen suomalaiseen pääyhdistykseen, Veljeysseuraan. Äskettäin ruvettiin heitä ottamaan siihen ja nyt on jo monta seuraa ruvennut yhdystyöhön suomalaisten kanssa.

Seurakuntaharrastukset suomenruotsalaisten keskuudessa ovat vasta alulla, mutta nekin ovat vilkastumassa suomenkielisten antaman esimerkin mukaan. Kunnioituksella puhuvat he suomenkielisten harrastuksista, jotka ovat jo enemmän näkyvää saaneet aikaan.

Nykyisin on pari suomenruotsalaista, John Gullans ja C. W. Carlson, ruotsalaisten tunnetussa oppilaitoksessa Augustana kolledshissa valmistumassa papeiksi. Näin pääsee vähitellen kehittymään seurakuntapuuhat ruotsinkielisilläkin kansalaisillamme ja he kunnialla alkavat kulkea suomenkielisten veljiensä näyttämää tietä.

Henkiset riennot.

Amerikan suomalaisten keskuudessa puhutaan paljon ja alinomaa "yhteispyrinnöistä". Niillä tarkoitetaan seura- ja seurakuntaharrastuksia. Nimi ei ole aina aivan paikalleen sattuva. Löytyy "yhteispyrintöjä", joilla ei ole yhteisyys, vaan juuri yhteisyyden hajoittaminen tarkoituksena. Mikä yhteispyrintö on sellainen seurakunta tai raittiusseura, joka jollakin paikkakunnalla on nostettu pystyyn toisen, ennestään toimimassa olevan seurakunnan tai raittiusseuran hajoittamiseksi! Ja sellaisia esimerkkejä tarjoaa Amerikan suomalaisten seuraelämä kosolta.

Huolimatta siitä on Amerikan suomalaisen luonteen pohjana halu yhteistyöhön, kansalliseen yhteisvaikutukseen. Ei tarvitse sattua kun muutamia kymmeniä suomalaisia yhdelle seudulle ja silloin he jo alkavat laittaa noita "yhteispyrintöjä", perustavat raittiusseuran, sitte lainakirjaston jopa lauluseuran tai soittokunnan. Ja kun raittiusseura on saanut vähän aikaa vaikuttaa, muokataan maata sekä, kun kansalaisten luku hiukan kasvaa, aletaan jo perustaa seurakuntaa ja vähitellen ruvetaan hankkimaan pappia käymään seudulla. Alku melkein aina näyttää hyvin kauniilta, ollaan yksimielisiä ja saadaan väkilukuun nähden ihmeellisiä aikaan. Mutta sitte tavallisesti alkaa pian erimielisyyttäkin näkyä. Seudulle on ilmestynyt sellaisia, jotka eivät ole tyytyväisiä yhteispyrintöjen johtoon. He alkavat pyrkiä johtajiksi, vaan vanhat, ennestään valjaissa olevat eivät hekään ole herkkiä luopumaan asemastaan. Syntyy puolueita ja niiden välillä enemmän tai vähemmän kiivasta taistelua keskenään. Sitte käy tavallisesti niin, että yhteispyrinnöt jakautuvat kahtia, ruvetaan ajamaan kaksilla valjailla: on kaksi seurakuntaa, on kaksi raittiusseuraa j.n.e. Ja kansalaisten välille syntyy syvä juopa, jota ei ole helppo saada tasautumaan. Puoluetaistelu herättää persoonallista vihaa, eri puolueet koettavat vahingoittaa toisiaan niin paljon kun suinkin ja kansalaiset niistä puolueista eivät enää seurustele keskenään.

On ymmärrettävä, että yhteispyrintöjen varsinainen tarkoitus näin tulee unehutetuksi. Raittiusseura ei enää niin innolla ajakaan raittiusasiaa, vaan etusijan harrastuksissa on saanut toisen seuran kanssa taisteleminen. Mutta syntyy toisinaan eri seurain välillä hyvääkin kilpailua. Koetetaan saada seurain jäsenlukua hyvin kasvamaan, tehdään suuria uhrauksia, joita, ilman puoluekiihkon innostusta, tuskin vaan tehtäisiin. Tämä kyllä näyttää kauniilta. Ennen toisen raittiusseuran syntymistä ei ehkä kuulunut kun pieni osa paikkakunnan suomalaisista seuraan. Nyt kuuluu pian enemmistö, jopa melkein kaikki. Raittiuslupauksia tehdään ja ollaan innostuneita. Mutta kun puoluekiihkossa unehutetaan todellisen, vakavan raittiushengen ylläpitäminen seurassa, eivät jäsenet olekaan kun nimeksi siinä. Lupauksia rikotaan lakkaamatta, siveellinen perustus höltyy — ja lopuksi näinkin on tuosta kahden seuran puoluekilpailusta vaan vahinkoa todelliselle aatteelle.

Kun kilpailussa ja sodassa aletaan väsyä ja kun nähdään, että asiat vaan pahenee, saattaa yhtäkkiä tulla seurain jäsenten kesken erinomainen sovinnollisuuden hengen puhallus. Aletaan kummaltakin puolen ehdottaa, että seurat yhdistetään ja taistelu lopetetaan. Ja suuressa sovintokokouksessa yhdistyminen päätetään.

Mutta keskinäisessä taistelussa isketyt haavat ovat liian syvät. Vaikka ne päältäpäin näyttävätkin umpeen menneen, on sisällä kumminkin mädätystä. Loistava sovinnollisuus on enemmän pintapuolista. Ja ennen pitkää puhkeaa puoluehenki vielä suuremmalla raivolla. Ennen ammuttiin eri leireistä, nyt ollaan käsirysyssä yhdessä mylläkässä. Oikea asia, seuran perustarkoitus ei tule ollenkaan toteutetuksi. Ja sovinnollisuuden vuoksi sitte taas erotaan eri leireihin. Kun sitte ollaan erossa ja vielä hetken aikaa on kiivailtu, rupeaa kumpikin puolue rauhallisemmin kulkemaan urassaan. Rauhallisuutta aletaan saavuttaa, mutta se on voitettu pitkillä taisteluilla ja kansalaisten perinpohjaisella kahtia jakaumisella. Vaikka nyt ruvetaankin seurain tarkoituksia tyynemmin ja vakavammin ajamaan, on kumminkin luonnollista, ettei työ niin hyvin käy, kun olisi mahdollista täydellisessä sovinnollisuudessa yhdessä leirissä, todellisessa yhteistyössä. Mutta se kahdella parilla ajaminen näyttää ainakin nykyisin vielä olevan välttämätöntä Amerikan suomalaisten kesken. Vasta sitte kun kansalaisemme kehittyvät, harrastuksissaan harjaantuvat, voidaan odottaa täydellisempää yhteistyötä.

Samalla tavalla, kuten yllä olemme esittäneet raittiustyön yleisen kehityksen, käypi kehitys seurakunnallisellakin alalla. Mutta kumminkin se, että esimerkiksi papin kustannus vaatii enemmän varoja, pakoittaa lujempaan yhteistyöhön. Se käskee puoluehurjuutta väkisinkin hillitsemään. Mutta sittekin se aivan liian suuressa määrässä vielä vallitsee.

Jos koetamme etsiä syytä tuohon kansalaistemme suureen eripuraisuuteen henkisten pyrintöjensä harrastuksissa, huomaamme senkin ymmärrettäväksi.

Ajatellaan ensin, että siirtolaisista enin osa on kokonaan noihin henkisiin yhteispyrintöihin ja niiden järjestykselliseen toimintaan kehittymätöntä kansaa. Suomessa ei ole heillä ollut tilaisuutta ajamaan, vielä vähemmin johtamaan raittius- tai muita seurapyrintöjä. Jos olisikin juuri tilaisuutta ollut, eivät he ole sitä hyväkseen käyttäneet. Siis ovat he kokonaan harjaantumattomia.

Ja seurakunnallisella alalla on heillä kaikki järjestys ja toiminta ollut Suomessa valmiina. Pappi tulee säännöllisesti ilman heidän erityisiä puuhiaan, maksut on määrätty eikä niitä auta muuttaminen. Mutta Amerikassa ovat olot vasta kehkeytymässä. Valmista ei ole, vaan seurakunta on toimintaan alusta pitäen puuhattava.

Tietysti tuo, kun noin äkkiä vaadittaisi täydellistä kokemusta, on mahdotonta. Puuhat Amerikan suomalaisten keskuudessa ovat enemmän harjoitelmia, joissa puuhaajat kehittävät itseään ja hankkivat kokemusta. Että niinkin paljon on toimeensaatu, ansaitsee ihmettelyä. Kummastella ei pidä, että on paljon erehdyttykin ja erehdytään alinomaa. Kukin puuhissa koettaa käyttää järkeään ja kykyään niin paljo kun suinkin. Siitä johtuu erimielisyyksiä. Suomalainen on sitkeä pysymään vakuutuksessaan ja tahtoo itsepäisesti viedä läpi sen tuuman, jonka oikeaksi käsittää. Pikkumaisissakin asioissa hän on omapäinen, ja pikkumaisuuksista useimmat erimielisyydet Amerikan suomalaisten yhteispyrinnöissä ovat syntyneetkin.

Mutta suurimman häiriön suomalaisten siirtolaisten henkisissä pyrinnöissä tekevät niiden johtajat. Monta puolisivistynyttä ja kokematonta, jopa siveellisesti kelvotontakin on Suomesta mennyt Amerikkaan ja ryhtynyt sikäläisiä rientoja ohjaamaan. Suomessa ovat ne saattaneet olla joissakin seurapyrinnöissä osallisina ja tahtovat olla täysiä mestareita Amerikan suomalaisten keskuudessa. Ellei heille heti anneta johtajanpaikkaa, nostavat he riitaa ja kokoavat itselleen herkkäuskoisimmista puolueen. Jos tuollainen röyhkeä johtajaksi pyrkijä sattuu olemaan siveellisesti haaksirikkoinen, joita kyllä liian paljon on Suomesta Amerikan siirtolaisoloja turmelemaan mennyt, on helposti ymmärrettävä, etteivät ajattelevammat taivu hänen johdatettavakseen. Johtajissa on kyllä pystyväisiäkin, mutta heilläkin tahtoo sikäläisiin oloihin nähden olla liian vähän kokemusta — ja itsepäisyyttä on liian paljon.

Puolueitten pääjaon muodostaa siirtolaisten keskuudessa kansalaisten suhde yleisimpään kirkolliseen yhdistykseen Suomisynoodiin ja suurimpaan raittiusyhteyteen Veljeysseuraan. Kysymys siitä oletko niiden puolella tai niitä vastaan on puoluelaisten tunnusmerkkeinä. Jyrkimmän rajoituksen on tehnyt kysymys kirkollisesta yhteydestä. Siitä on ollut kiivain väittely, tulisin sota.

Käykäämme nyt tarkastelemaan erikseen noita Amerikan suomalaisten "yhteispyrintöjä". Niiden oikein tuntemiseksi täytyy myös tuntea hiukan niiden historiaa.

Kirkolliset pyrinnöt.

Suuri on todella kirkon vaikutus Suomen kansaan. Pappien vuosisatoja kestänyt uuttera, hiljainen työ itse kansan keskellä on tuohon kansaan uskonnollisen leiman lyönyt. Ja vielä enemmän on se vaikuttanut kun mitä pinnalle näkyy. Se on syvälle Suomen kansan sydämmen muokannut. Puhuttakoon mitä tahansa, papisto se on ollut kansamme varsinainen opettaja. Se kehitysaste, mille kansamme on ennättänyt, on pääasiallisesti papiston luoma. Vasta viime aikoina on siihen muita vaikuttimia huomattavammassa määrässä lisäksi tullut.

Paljon, varsinkin Amerikassa, puhutaan Suomen kansan pappisvihasta. Siellä suomalaisten keskuudessa on varsinaisia apostoleja pappisvihan herättämiseksi.

Suomessa on vaikeampi nähdä kansan varsinaista rakkautta hengellisiin asioihin ulkonaisten tekojen kautta. Kun täällä kirkko puretaan, on pakko rakentaa toinen sijaan, kun pappi kuolee, täytyy kansan ottaa toinen. Amerikassa ei niin ole. Siellä ei virallisesti kysytä onko sinulla pappia tai onko kirkkoa. Jos Suomen kansa olisi kyllästynyt hengellisiin asioihin, näkyisi se pian siirtolaistemme keskuudessa Amerikassa. Siellä ei ole mitään valmista eikä ole valtion tai kenenkään muun puolesta käskyä mitään valmistamaankaan.

Kumminkin, mitä nähdään? Ensimmäisiä asioita mitä siirtolaisemme Amerikassa ajattelee on kysymys sielunhoidosta. Sydämmen sisimmässä povessa on hengellisten asioiden kaipuu. Se on sellaisellakin siirtolaisella, joka päältäpäin kevytmieliseltä näyttää.

Onnettomalta, turvattomalta tuntee Amerikan suomalainen itsensä, jos on sellaisella paikalla, jossa ei jumalansanan selitystä kuule omalla kielellään. Sanomalehdissä valittaa hän surkeasti: "Ei ole meillä kirkkoa, ei pappia, olemme siksi vähälukuiset." Mutta kun useampia kansalaisia karttuu seudulle, niin että on toivoa siitä, jotta voidaan pappia kustantaa, muodostuu seurakunta. Pian aletaan hommaamaan kirkkoa. Ja siinä asiassa on uhraavainen sekin, joka muuten pitää lompakkonsa kiinni. Satoja dollareita kootaan muutamassa tunnissa. On oikein liikuttavaa nähdä miten joku satakunta kansalaista kustantaa itselleen pappia, rakentaa komean kirkon ja ylläpitää seurakuntaa. Siinä kysytään verrattain suurta uhrausta työmiehiltä, jotka ovat Amerikkaan tulleet rahoja ansaitsemaan ja säästämään.

Amerikan suomalaisten keskuudessa lienee nykyään seurakuntia noin satakunta ja kirkkoja puolensataa. Kaikki ne ovat syntyneet ilman ulkonaista pakotusta, sisällisen tunteen vaatimuksesta.

Mutta läheskään kaikilla noilla seurakunnilla ei ole omaa pappia. Useat niistä ovat kannattamiseen liian vähävoimaiset, ja taas moni niistäkin, jotka voisivat ja sydämmellisesti haluaisivat pappia kannattaa, saapi olla ilman, kun Amerikassa ei sellaisia tarpeeksi ole ja kun Suomesta ei ole saatu enemmän pappeja muuttamaan Amerikkaan.

Tuo on hyvin ikävä epäkohta ja suureksi vahingoksi Amerikan suomalaisten hengellisen elämän kehittymiselle. Yksinään ovat he saaneet olla, yksinään puuhata ja kun ovat seurakunnan saaneet, eivät saa pappia. Joskus saavat matkailevan papin käymään heidän luonaan ja ne ovat juhlahetkiä siirtokunnan elämässä.

Tavallisesti papittomissa seurakunnissa esimies tahi joku muu lukee saarnan jostakin postillasta sunnuntaisin. Joskus pitää hän oman parhaan taitonsa mukaan raamatunselityksen. Mutta monessa seurakunnassa ollaan vuosikausia papinpuuhassa ja sinä aikana ei tuota saarnankaan lukemista pidetä tapana, ajatellaan että kun pappi tulee, hän sitte panee toimeen täyden seurakunnallisen hoidon.

Luonnollisesti papin ja varsinaisen seurakunnallisen elämän puute lamauttaa sitä suurta innostusta, joka alussa oli seurakuntaa puuhatessa. Mielet voivat kylmetä, aletaan jo tottua hengellisen hoidon puutteeseen.

Kun näin tapahtuu seudulla, missä seurakuntaakin on puuhattu, ei ole kumma, että vielä enemmän vieraantuvat hengellisyydestä ne suomalaiset, jotka asuvat hajallaan vähälukuisina siellä täällä voimatta koskaan toivoa saavansa yhteyteensä seurakuntaa, vielä vähemmän pappia. Monesta sellaisesta paikasta kirjoittavat ajattelevammat surulla: "Kapakat ovat meillä kirkkoina ja kortit kirjoina."

Surkuteltavaa, oikein sydämmellisesti säälittävää on, että Amerikan suomalaiset eivät saa itselleen järjestettyä sielunhoitoa, silloin kun ne itse sitä haluavat. Moititaan paljon jumalattomuutta ja raakuutta löytyvän Amerikan suomalaisen kansan keskuudessa. Ja paljon sitä löytyykin, mutta silti jokaisella paikkakunnalla, missä vähänkään useampia suomalaisia on koolla, on tuo hengellisen hoidon halu pilkistänyt esiin. Parempaa on haluttu, hoitoa ja huovaa, mutta sitä ei ole saatu.

Jo Delawaren siirtokunnan suomalaiset kaipasivat itselleen pappia ja omakielistä jumalanpalvelusta. Heille koetettiin hankkia pappia, mutta ei saatu.

Alaskan siirtokuntaan tuli Venäjän hallituksen huolenpidosta papiksi Uno Cygnaeus, joka lienee ollut ensimmäinen suomalainen pappi Amerikassa. Cygnaeuksen jälkeenkin on siellä Venäjän vallan aikana ollut suomalaista jumalanpalvelusta oman papin toimittamana.

Mutta siihen siirtolaiskuntaan, johonka varsinaiset, nykyiset Amerikan suomalaiset kuuluvat, ei vaikutus noin kaukaa ulettunut. Ja vähän olikin kansalaisiamme vielä siihen aikaan Amerikan Yhdysvalloissa. Vasta noin 30 vuotta takaperin alkoi suomalaisia enemmän karttua Michiganin ja Minnesotan valtioihin. Ja jo heti alkoi näkyä kirkollista mieltä heissä, näkyi, että heidän keskuudessaan oli joukko sellaisia, jotka harrastivat kristillisen seurakuntaelämän vireillä ja voimassa pitämistä. Suuri osa ensimmäisistä siirtolaisista oli laestadiolaisia ja he ovatkin ensiksi järjestyneet seurakunnalliseen toimintaan. Kuparisaarella rupesivat he yhteyteen sikäläisen norjalaisen evank.luterilaisen seurakunnan kanssa, jonka pappi osasi jonkun verran suomenkieltäkin. Mutta tämä yhteys hajosi, kun pappi luuli havainneensa laestadiolaisten mielipiteissään poikkeavan evank.luterilaisen kirkon opista ja sen vuoksi esti laestadiolaiset käymästä ehtoollisella ja olemasta kummeina. Laestadiolaiset erosivat eivätkä yleensä ole sen jälkeen yhtyneet seurakuntapuuhiin muiden evank.luterilaisten kanssa, vaan pitävät omia seurakuntiaan ja omia saarnaajiaan. Kumminkin yhä vielä katsovat he kuuluvansa evank.luterilaiseen kirkkoon ja hyväksyvät sen tunnustuksen.

Myös muut suomalaiset rupesivat järjestymään ja osoittivat haluansa saada hengellistä hoitoa. Jo v. 1875 olivat he harrastuksissaan niin edistyneet, että saivat nuoren suomalaisen pastorin, A. E. Backmanin Suomesta seurakuntansa papiksi. Tähän aikaan oli väittely kovin kiivasta laestadiolaisten ja muiden suomalaisten välillä. Pastori Backmanilla oli vaikea asema. Kuten muutkin suomalaiset oli hänkin niihin aikoihin uutisraivaaja alallaan.

Pastori Backman vaikutti Amerikan suomalaisten keskuudessa 7 vuotta. Hän kävi myös Minnesotan ja Dakotan uutisasutuksilla. Nykyisin on hän kirkkoherrana Ätsärissä.

Silloin kun pastori Backman meni pois, oli jo suomalaisia pesäpaikkoja muuallakin kun pohjois-Michiganissa. Pappien ja seurakunnallisen hoidon tarve alkoi käydä tuntuvammaksi.

Hancockin ja Calumetin, s.o. Kuparisaaren suomalaiset, rupesivat taas hankkimaan itselleen pappia Suomesta. Ja pastori J. G. Nikander lupasikin tulla. Mutta hänen tulonsa viipyi viipymistään, seurakunnat kärsivät papinpuutetta. Kun heillä alkoi jo olla syytä epäillä, ettei kutsuttu pappi tulekaan, vihitettiin papiksi Henry Turunen, kuten jo on kerrottu. Mutta hän ei hätävaraksikaan kelvannut. Pian joutui hän toimesta pois ja harhaili Amerikan eri osissa. Omatekemällään valtakirjalla koetti hän myöhemmin tunkeutua suomalaisten sielunpaimeneksi San Franciscossa, mutta vihdoin teki täydellinen mielenhäiriö lopun hänen vaikutuksestaan.

Vihdoinkin alussa vuotta 1885 saapui kauvan odotettu pastori J. G. Nikander. On ymmärrettävä miten suurella riemulla Amerikan suomalaiset tervehtivät uuden papin tuloa. Pastori Nikanderin työala tuli heti suureksi.

Jo ennen tätä valmistui Amerikan suomalaisille oikea pappi toiseltakin taholta. Pastori Backmanin aikana oli tunnetussa ruotsalaisessa oppilaitoksessa Augustana kolledshissa Amerikassa opiskelemassa nuorukainen Jaakko J. Hoikka (synt. Rovaniemellä 1854). Hän oli Amerikkaan tullut v. 1873 ja valmisteleutui papiksi. Suomalaisten papintarve oli jo niin suuri, että niinä aikoina, kun opistosta oli lomaa, täytyi hänen kansalaisten kutsumuksesta käydä jumalanpalveluksia pitämässä suomalaisseuduilla. Kesäkuulla 1883 valmistui hän papiksi Augustanasynoodin vihkimyksellä. Astoriassakin, Oregonissa, oli silloin jo enemmälti suomalaisia ja he tahtoivat häntä sinne papiksi. Elokuulla samana vuonna saapui pastori Hoikka sinne ja toimi siellä yhtä mittaa tätä jaksoa kolmatta vuotta.

Suomalaisia pohjois-Michiganiin oli jo kokoontunut paljon ja olivat he niin hajaantuneet, että pastori Nikander ei jaksanut heidän tarpeitaan tyydyttää. Tämän vuoksi kutsuttiin pastori Hoikka vaikuttamaan Marquettekauntin suomalaisten keskuudessa. Hän saapui lokakuussa 1885 Republiciin ja toimi siellä aina vuoteen 1890.

Nyt oli jo kaksi suomalaista pappia seudulla ja seurakuntain järjestäminen kävi helpommaksi. Pastori Hoikka oli myös seudullaan olevan ruotsalaisen seurakunnan pappina, joten hänen työnsä jakaantui kahden kansallisuuden kesken. Kumminkin useampia suomalaisia seurakuntia järjestyi Marquettekauntiin ja kirkkoja laitettiin.

Tuntien suomalaisten suuren papintarpeen rupesivat Augustanasynoodi ja norjalainen Haugesynoodi valmistamaan meikäläisille enemmänkin pappeja. Mutta kun tahdottiin tehdä hätävaroja, kun ei otettu tarpeeksi pyrkijäin oppia ja siveellistä elämää lukuun, ei nyt onnistuttukaan niin hyvin kun pastori Hoikan suhteen, vaan annettiinkin siirtokansallemme turmiota tuottavia lahjoja.

V. 1885 vihki Augustanasynoodi papiksi J.W. Lähteen. Hän tuli suomalaisen seurakunnan papiksi Harboriin. Sitte on hän liikkunut pappina ja sanomalehden toimittajana monessa paikassa seikkaillen kaikkialla ja eläen huonosti. Monen kaupungin putkassa on hän humalaisena virunut, monet suomalaiset edistyspyrinnöt turmellut, seurakuntaharrastuksen laimentanut. Suomalaisten henkiset harrastukset Harborissa, Pennsylvaniassa, New Yorkissa, Massachusettsissa, New York Millsissä, Ironwoodissa, Rock Springsissä ja monessa muussa paikassa ovat saaneet hänen huonon elämänsä vaikutuksen takia kärsiä. Saarnalahjat ovat hänellä hyvänpuoleiset ja kykynsä suositella kansaa erinomainen. Hän on voinut mennä uudelleen seudulle, missä on ennen turmiollisesti vaikuttanut, ja kumminkin saa siellä taas kannatusjoukon. Harva suomalainen on Amerikassa niin paljon vaikuttanut kun J.W. Lähde, mutta ikävä kyllä tuo vaikutus on ollut enimmäkseen pahaan päin. Aina ei liene Lähteen vaikutuksen tarkoitus ollut niin paha, mutta hillitön väkijuomain himo on pahan saanut aikaan. Viime aikoina on Lähteen toiminta ollut hiljaisempaa eikä hänen elämäänsäkään vastaan ole hiljattaisin julkisuudessa moitteita näkynyt. — Augustanasynoodi, joka oli Lähteen papiksi vihkinyt, erotti hänet huonon elämän takia siitä virasta jo alkupuolella vuotta 1887.

Yhtä huonosti onnistui seuraavakin Augustanasynoodin pappilahja suomalaisille. V. 1887 vihki se nimittäin papiksi suomalaisen F. E. Öhden, jolla ei ollut paljon koulusivistystä, mutta jolle Turun tuomiokapituli oli myöntänyt oikeuden saarnata, sen jälkeen kun hän käsityöläisenä, seppänä, jonkun aikaa oli oleskellut Afrikassa ensimmäisten suomalaisten lähetyssaarnaajien kera. Myös Öhde on kokonaan ollut sopimaton saarnavirkaa pitämään. Hänkin käytöksellään on monessa paikassa kansalaisten seurakuntaharrastuksia laimentanut. Hän on kuleksinut kaikkialla Amerikan suomalaisten keskuudessa, ollen pappina ja papintarjokkaana sekä saaden aikaan rettelöitä. Öhdellä ei ole ollut Lähteen lumoavaa vaikutuskykyä kansaan. V. 1890 erotti Augustanasynoodi hänet yhteydestään.

V. 1886 pyysi suomalainen William Williamsson Augustanasynoodilta vihkimystä papiksi, mutta kun häneltä puuttui koulusivistystä eikä ollut kutsumusta miltään suomalaiselta seurakunnalta, hyljättiinkin hänen pyyntönsä. Mutta seuraavana vuonna vihki norjalainen Haugesynoodi hänet papiksi sillä perusteella että hän oli toiminut jonkun aikaa saarnaajana Astoriassa. Hän tuli nyt suomalaiseksi papiksi Carboniin. Wyomingissakin oli siis jo seurakuntapyrinnöt näin virkuneet. Nyt on Williamsson erään suomalaisen seurakunnan pappina Harborissa.

Vihdoin alkoi taas ruveta tulemaan pappeja Suomesta. Mutta pahaksi onneksi niissäkin tuli häiriöntekijöitä. Ja yleensä on huomattava, että moni Suomesta Amerikkaan tullut pappi, vaikka muuten kunnollinenkin ja hyvää tarkoittava, on osoittautunut olevansa enemmän tai vähemmän sopimaton vaikuttamaan Amerikan suomalaisten erilaisissa oloissa.

Vuoden 1888 alkupuolella saapui pastori J. W. Eloheimo Suomesta Amerikkaan ryhtyäkseen Astoriassa suomalaisen evank.luterilaisen seurakunnan papiksi. Eloheimon alkuperäinen nimi lienee Lindqvist ja on hän pappina toiminut muiden muassa myös Helsingissä. Kunnianhimoisuudessaan Eloheimo heti alkoi hapuilla johtavaa asemaa. Hän rupesi ehdottelemaan eri seurakuntain kirkollisen yhteyden aikaansaamista.

Jo kesällä 1886 Augustanasynoodin vuosikokouksen aikana Minneapolissa tästä asiasta norjalaisen, suomea taitavan papin J. Eistensenin asunnossa neuvottelivat hän, suomalaiset pastorit Nikander ja Hoikka, saarnaaja Williamsson, herra Bergstadi sekä joku muukin. Silloin ajateltiin kirkkoyhteyttä synodaaliseen malliin, niinkun ovat yleensä Amerikan luterilaiset kirkkokunnat. Kun vielä tähän aikaan oli vähän suomalaisia seurakuntia, ei ajateltu yhteyden pikaisesti voivan syntyä, vaan tarpeellisuus kumminkin havaittiin. Sääntöjen valmistamista varten valittiin kokouksessa valiokunta. Sitte kun nuo säännöt saataisiin valmiiksi, piti ne kansalaisten nähtäviksi ja tulkittaviksi sanomalehdissä julaista ja jonkun ajan perästä oli sitte uusi kokous Minneapolissa pidettävä ja sen ajasta edeltäpäin tieto annettava, että asiaa harrastavat voisivat kokoontua siitä keskustelemaan ja päättämään. Tällaisia muistoonpanoja teki pastori Nikander eräässä silloisessa sanomalehdessä.

Mutta Eloheimoa ei miellyttänyt synodaalisen kirkkokunnan perustamisen aate. Hän kirjoitteli paljon tästä sanomalehtiin ja tahtoi, että olisi perustettava hiippakunta piispan johdannolla. Hän tahtoikin erottaa Astorian seurakunnan Augustanasynoodista ja laittaa siitä pohjan tuolle suomalaiselle hiippakunnalle. Mutta ei Astorian seurakunnalla eikä koko Amerikan suomalaisella kansalla ollut halua tällaiseen.

Loppupuolella vuotta 1889 muutti pastori Eloheimo Calumetin suomalaisten papiksi ja oli niin muita lähellä. Nikanderin asemapaikka oli Hancock (hän kumminkin näihin aikoihin kävi Suomessa) ja Hoikka oli Republicissa.

Myös muita työmiehiä oli saapunut Kirkolliselle vainiolle. V. 1888 oli kutsuttu lähetyssaarnaaja K. L. Tolonen papiksi Ishpemingiin ja työala tulikin hänellä heti suureksi. Suomalaisia seurakuntia oli jo rauta-alueella monta, niitä oli perustunut aina Ironwoodiin saakka.

Jo v. 1889 tuli pastori H. Tanner (Pellikka) Amerikkaan menetettyään Suomessa virkansa. Hän oli vähän aikaa pastori Nikanderin sijaisena, mutta sitte matkusti Mustille Kummuille Dakotan ja Wyomingin rajalla järjestäen sinne sekä sittemmin Wyomingiin seurakuntia.

Nyt alettiin innokkaammin puuhata suomalaista evank.luterilaista kirkkokuntaa. Pastori Eloheimokin taipui synodaalisuuden puolelle ja rupesi puuhassa johtajaksi. Eloheimo teki säännöt ja sai kannattajiksi niille Nikanderin ja Tolosen. Minneapolissa tehdyt päätökset oli unehutettu eikä säännöistä edeltäpäin ollut julkista keskustelua. Suomalaisten seurakuntien edustajia kutsuttiin kokoon ja niin kokoontui Suomisynoodin (se annettiin kirkkokunnalle nimeksi) ensimmäinen kirkolliskokous Calumetiin 25 p:nä maaliskuuta 1890. Läsnä oli edustajina yhdeksästä seurakunnasta 4 pappia ja 17 maallikkoa. Noista seurakunnista oli 8 pohjois-Michiganissa ja 1 Dakotassa.

Kauvan ei säännöistä keskusteltu. Yhdessä ainoassa istunnossa ne hyväksyttiin laiksi alkavalle kirkkokunnalle.

Parempi olisi ollut että noiden sääntöjen kelvollisuutta olisi alussa tarkemmin punnittu, sillä ei mikään ole Amerikan suomalaisten keskuudessa sittemmin antanut aihetta niin paljolle keskustelulle ja kiistalle kun nuo säännöt. Todellisuudessa nuo säännöt, jotka syntyivät Eloheimon piispallisesta mielestä, olivatkin kypsymättömiä ja amerikkalaisiin oloihin sopimattomia. Ne poikkesivat suuresti muista amerikkalaisten luterilaisten synoodien säännöistä. Seurakuntain oma päätösvalta supistettiin hyvin pieneksi, ja konsistooriolle, johon tuli kuulumaan määrätty luku pappeja, tuli melkein tuo Eloheimon tarkoittama korkea piispallinen valta. Epäkäytännöllisyys näissä laeissa huomattiin heti Suomessakin niissä piireissä, joissa Amerikan suomalaisten oloja seurattiin. Erään etevän piispan mainitaan jo samana vuonna, kun synoodi perustettiin, kirjoittaneen: "Pelkään, että olette vähän Amerikassa erehtyneet siinä, että annoitte mielestäni liian vähän vaikutusalaa kansalle Suomisynoodin asetuksessa. Luulen, että Amerikan kansa ja olot olisivat sitä vaatineet."

Pian alkoi toteutuakin ennustukset. Calumetissa syntyi puolue, joka pelkäsi Eloheimon piispallista mielialaa noissa säännöissä. Eräs rettelöitsijä rupesi tuon puolueen johtajaksi. Jo talvella 1890 erosi suuri osa pois Eloheimon Suomisynoodiin kuuluvasta seurakunnasta ja perusti itsenäisen seurakunnan. Ja tämä oli lähimpänä vaikutuksena siihen, että pastori Eloheimo jo samana vuonna muutti Calumetista Ironwoodiin.

Suomisynoodin ensimmäiseen konsistoorioon tuli pastori J. G. Nikander esimieheksi, J. W. Eloheimo sihteeriksi, K. L. Tolonen rahastonhoitajaksi ja J. J. Hoikka notaarioksi. Mutta Hoikka jäi kumminkin ruotsalaisen Augustanasynoodin papiksi ja jo samana vuonna matkusti Ruotsiin ja oli pappina Ruotsin valtiokirkossa, pääasiallisesti Såbråssa ja Haaparannalla. V. 1893 palasi hän takaisin Amerikkaan Astorian suomalaisen seurakunnan kutsumana ja liittyi uudelleen Augustanasynoodiin.

Pastori Hoikka kannatti ja suosi Suomisynoodia, mutta ei hyväksynyt kaikkia kohtia noissa säännöissä. Hän tunnusti tämän rehellisesti jo alussa ja Ruotsistakin lienee jotakin kirjoittanut asiasta. Mutta Suomisynoodin konsistoorio ei silloin eikä jälkeenpäinkään ole suvainnut kenenkään "syrjäisen" arvostelevan noita sääntöjä ja tekevän parannusehdotuksia niiden suhteen. Suomisynoodin konsistoorio, Nikander, Eloheimo ja Tolonen, lähettivät nyt Hernösandin piispalle, Martin Johanssonille, kirjoituksen, jossa pyydettiin piispaa käskemään, että Hoikka lakkaisi kirjoittamasta Suomisynoodista. Tätä pyyntöä ei tietysti piispa noudattanut, ja olenkin sen tuonut vaan esiin näytteeksi miten amerikkalaisille oloille vastaisesti mainittu konsistoorio silloin toimi.

Synoodikysymys alkoi jo ruveta puoluekannan määrääjäksi Amerikan suomalaisten keskuudessa. Osa syntyneistä seurakunnista rupesi synoodin yhteyteen, mutta osa oli sitä vastaan. Rettelöitä oli jo syntynyt, mutta vielä yhä enemmän asiat sekaantuivat. Hajaannusta tapahtui itse synoodin konsistooriossa.

Kun pastori Eloheimo muutti Ironwoodiin, ei hän enää ollut niin harras yhteistyön jäsen. Hän yhä unelmoi piispanarvoa, jopa enempääkin. V. 1892 julkaisi hän painosta kirjan nimeltä: "Julistus siitä Yleis-Valtakunnasta, joka esiintyy tulevana tuhatvuotisena aikakautena." Siinä koetetaan Jumalan välittömän ilmestyksen perustuksella väittää, että kaikkivaltias Jumala on edeltäpäin määrännyt ja kutsunut sen tekijän, pappi William Elohimin ja hänen jälkeläisensä (elohidit) johtamaan tuhatvuotisen valtakunnan yleistä hallitusta. Tässä ilmestyksessään saa pappi, William, Jumalan sijaisena ollen, arvonimen, joka ilmaisee suunnattoman suurta valtaa ja kunniaa. Hänen nimensä on "Valtamajesteetti".

Luonnollisesti tämä ei tyydyttänyt Suomisynoodin muita konsistoorion jäseniä. Amerikkaan oli vähä ennen tätä saapunut Suomesta pastori K. Huotari synoodin matkustavaksi saarnaajaksi. Hän, Nikander ja Tolonen tahtoivat, että Eloheimo selittäisi, miksi hän oli julkaissut tuollaisen kirjan. Eloheimo ei alistunut näiden tutkittavaksi ja tuomittavaksi. Hän luopui (tahi luovutettiin) Suomisynoodista ja myöskin hänen seurakuntansa erosi kirkkokunnasta.

Eloheimon aikana oli Ironwoodiin rakennettu suomalainen kirkko, joka vihittiin joulukuussa 1890. Suomisynoodin säännöissä sanotaan, että jos seurakunta eroaa kirkkokunnasta tai katsotaan hajonneeksi, lankeaa tuon seurakunnan omaisuus kirkkokunnan hoitoon. Tämä onkin yksi noita vieläkin kiistan alla olevia pykäliä synoodin säännöissä. Nyt synoodi tahtoi tuota pykälää käyttää ja ottaa Eloheimon seurakunnalta kirkon. Syntyi kallis ja pitkällinen oikeudenkäynti Ironwoodin kirkonomaisuudesta. Mutta Michiganin, samoin kun muidenkin Amerikan valtioitten lait, eivät ole sopusoinnussa synoodin tuon sääntöpykälän kanssa, vaan sallivat eroavan seurakunnan pitää omaisuutensa, jonka on omin neuvoinsa hankkinut. Niin sai Eloheimo seurakuntineen pitää kirkonomaisuuden.

Kaikki Ironwoodin suomalaiset eivät kumminkaan yhtyneet Eloheimoon. Päinvastoin suuri osa heistä muodosti oman seurakunnan liittyen Suomisynoodiin. Tälle seurakunnalle tuli K. Huotari papiksi. Nyt on silläkin seurakunnalla jo oma, sievä kirkko ja on se hyvin edistynyt. Sen pappina on nyt, Huotarin muutettua Harboriin, H. Tanner, joka jouduttuaan riitoihin Wyomingissa, muutti Astoriaan, vaan sielläkin kun syntyi rettelöitä, tuli Ironwoodiin. Pastori Tanner on osoittautunut Amerikassa ankaraksi kirkkokurin mieheksi, mutta hänen todella hyvää tarkoitustaan ei ole Amerikan vapaissa oloissa aina oikein ymmärretty. Astoriaan muutti Tanner J. J. Hoikan sijalle, joka oli siirtynyt papiksi East Tawasiin.

Eloheimo kulki nyt omaa tietään. Hän perusti uuden suomalaisen kirkkokunnan, jonka piispaksi julistutti itsensä. Saadakseen hiippakuntaansa seurakuntia rupesi hän vihkimään pappeja ja lähetti heidät seurakuntia perustamaan ja hoitamaan. Mutta vihkimyksissään ei hän ole onnistunut, vaikka kyllä hän pappinensa on paljonkin häiriötä saanut aikaan Amerikan suomalaisten kirkollisissa oloissa.

Eloheimon luovuttua rupesi Suomisynoodi paljon paremmin ja vakavammin edistymään. Yhä enemmän ja enemmän saavutti se suosiota, ja uusia seurakuntia liittyi siihen, vaikkakin yhä vielä kesti kinastusta noista säännöistä. Suomisynoodi kumminkin todisti pystyvänsä olemaan yleisenä suomalaisten kirkkokuntana. Ja sääntöjäkin vähitellen, vaikka ihmeteltävän jäykästi korjattiin. Kumminkin on niissä vielä olemassa muiden muassa tuo seurakuntien omaisuuden omistusoikeuspykälä, entisestään hiukan muutettuna sanamuodossaan.

Sitä mukaa kun seurakuntaelämä on virkunut Amerikan suomalaisten keskuudessa, on oikeiden pappien puute käynyt tuntuvammaksi. Suomestakin kyllä saapui lisää pappeja, mutta muutamat niistä vaikuttivat vaan vähän aikaa. Pastori A. Kiviojan siunauksellisesta vaikutuksesta Ohiossa olen jo sikäläisistä suomalaisista puhuessa kertonut. Kesällä 1893 tuli Calumetiin papiksi pastori E. W. Hynninen Suomesta, mutta lyhyen aikaa vaikutettuaan muutti hän takaisin Suomeen. Vielä lyhyempi oli pastori A. Lindgrenin vaikutusaika Massachusettsissa.

Poistaakseen edes kipeintä papintarvetta täytyi Suomisynoodinkin konsistoorion ruveta vihkimään pappeja. Se saikin tarjolle kaksi sopivaa ehdokasta, Aadolf Riipan ja J. Bäckin. Edellinen oli Suomessa ollut jumaluusopin ylioppilaana ja Amerikassa oli jo toiminut saarnamiehenä omaten hyvän puhelahjan. J. Bäck oli Suomessa jumaluusopillisessa tiedekunnassa suorittanut alkututkintoja ja oli sitte myös suorittanut filos. kandidaattitutkinnon. Nämä olivat ensimmäiset, jotka Suomisynoodi vihki papiksi. Se tapahtui maaliskuussa 1895. J. Bäck tuli väliaikaisesti papiksi Calumetiin, siirtyi sieltä Montanaan ja sieltä taas Mesabaränssille Minnesotaan. Aadolf Riippa toimi ensin matkustavana pappina, tehden samalla tutuksi synoodin puuhaamaa opistoasiaa. Sitte asettui hän Tannerin jälkeen papiksi Rock Springsiin, josta on siirtynyt Astoriaan.

Seuraava papiksivihkimys Suomisynoodissa tapahtui muutama kuukausi myöhemmin. Kun Eloheimon piispakunta alkoi hajota, luopuivat muutamat hänen vihkimistä papeistaan hänestä pois. Ensiksi luopui J. H. Kampi, joka rupesi hoitamaan suurta seurakuntaa Kiipin niemellä. Hän yhdisti seurakuntansa Suomisynoodiin ja itsekin pyysi sieltä uutta papiksi vihkimistä. Synoodin esimies opetti häntä kuukauden ajan ja sitte toimitettiin vihkiminen. V. 1896 muutti Kampi Calumetiin synoodiseurakunnan papiksi ja esiintyi pian tulisimpana Suomisynoodin ja sen konsistoorion puoltajana. Kovat tuomiot lausui hän muiden muassa synoodin kirkolliskokouksessa 1898 niille, jotka olivat uskaltaneet konsistooriota ja sääntöpykäliä moittia. Hänet valittiinkin silloin Suomisynoodin rahaston- ja taloudenhoitajaksi. Mutta ennenkun hän ennätti kassaakaan saada käsiinsä, paljastui rumia kohtia hänen yksityiselämästään, joten hänen täytyi poistua Calumetista ja papinvirasta.

Paitsi Williamsonia on norjalainen Haugesynoodi vihkinyt muitakin pappeja suomalaisille. Yksi niistä, H. Sarvela, on liittynyt Suomisynoodiin ja on pääasiallisesti toiminut Minnesotassa. A. Sandström (Saastamoinen) on toiminut pappina synoodiin kuulumattomissa seurakunnissa Minnesotassa, Wyomingissa ja Montanassa.

Suomesta on ollut vaikea saada pappeja Amerikan suomalaisten keskuuteen, vaikka niitä hartaasti halutaan ja vaikka yleisesti papinpalkka Amerikassa on tuntuvasti korkeampi papinapulaisten tavallista palkkaa Suomessa. Suomalaisen papin tulot Amerikassa vaihtelevat 70—130 dollarin vaiheille kuukaudessa. Viime aikoina on useampia pappeja tullut Suomesta ja toivottavasti uudet papit vaikuttavat terveellisesti kirkollisten olojen kehittymiseen siirtolaisten keskuudessa. On ymmärrettävää että vanhemmat papit hermostuvat seistessään alituisesti puoluesodassa, johon ovat synoodisääntöjen takia joutuneet. Kumminkaan ei sovi unehuttaa, että heidän seurakuntansa ovat pitkällisen, uutteran vaikuttamisen kautta parhaiten ja vakavimmin järjestyneet.

Vuoden 1896 alkuun saapui pastori A. Hukkanen Suomesta Worcesterin ja siihen yhdistettyjen seurakuntain papiksi. Kun hän siirtyi Merimieslähetyksen palvelukseen New Yorkiin, tuli hänen sijalleen Suomesta pastori Havukainen.

Kiipin suomalaiset saivat v. 1897 Kampin jälkeen papikseen Suomesta pastori P. Airaksisen.

Lopulla vuotta 1896 tuli pastori R. Ylönen Suomesta papiksi Sand Couleehen Montanaan. Sieltä on hän nyt siirtynyt Suomiopiston opettajistoon.

Pastori K. A. A. Koski tuli Suomesta kesällä 1895 ja asettui toimimaan Illinoisin suomalaisten keskuuteen. Kun Suomisynoodi, jonka yhteyteen sikäläiset suomalaiset seurakunnat kuuluivat, ei hyväksynyt Koskea niihin papiksi, erosivat seurakunnat synoodista. Myöhemmin on Koski siirtynyt n.k. kansallisseurakunnan papiksi Rock Springsiin, jonne toisen, synoodiseurakunnan papiksi saapui v. 1898 alkupuolella pastori A. Granholm Suomesta.

Kun Suomiopisto saatiin alkuun, rupesi sen johtajaksi pastori J. G. Nikander. Sen ohessa pysyi hän edelleen synoodin esimiehenä ja hoiti alussa Hancockin seurakuntaakin, joka oli hänen vakavan ja monivuotisen vaikutuksensa aikana tullut Amerikan suomalaisten suurimmaksi ja järjestetyimmäksi seurakunnaksi. Sittemmin tuli Hancockin seurakunnan papiksi J. Bäck ja kirkolliskokouksessa 1898 katsottiin sopimattomaksi, että synoodin esimiehyys ja opiston johtajan toimi olivat samoissa käsissä, joten kirkkokunnan esimieheksi valittiin pastori K. L. Tolonen.

Eloheimon suuriunelmainen hiippakunta on nyt sulanut niin, että siihen enää tuskin kuulunee yhtään seurakuntaa. Eloheimo itse on ollut Calumetissa pappina siinä seurakunnassa, joka hänen synoodia perustaessaan syntyi hänen vastustajistaan.

Suomisynoodi on kasvanut suureksi. Siihen kuuluu noin 40 seurakuntaa ja noin 10,000 jäsentä. Pappeja kuuluu siihen alun toistakymmentä ja kirkkoja kolmattakymmentä.

Mutta paljon on seurakuntia, jotka eivät ole liittyneet synoodiin, paljon, vaikka ei laestadiolaisia lukuun otetakaan. Yhtenä syynä noiden kuulumattomuuteen on tuo jo ennen mainittu pykälä omistusoikeudesta. Mutta on muitakin syitä. Vastustajat, nimittävät Suomisynoodia pappisvaltaiseksi, todella ilman syytä, sillä korjattujen sääntöjen mukaan on synoodin päähallinto kirkolliskokouksella, johon seurakunnat saavat lähettää edustajia, ja maallikot, niin hyvin kun papitkin, äänestävät kukin yhdellä äänellä. Maallikkojen luku kokouksissa on paljon suurempi kun pappien luku, joten pappisvaltaisuus on turhaa kiihkopuhetta, syntynyt liian tulisesta puoluetaistelusta. On kyllä totta, että maallikkoedustajissa on vielä esiintynyt paljon kypsymättömyyttäkin, mutta onhan kehitys vasta alussaan eikä suinkaan tuo ole "pappisvaltaisuuden" syy.

Osa synoodia vastustavista kutsuu itseään "kansallisiksi" ja seurakunnat ovat "kansallisseurakuntia". Nämäkin ovat havainneet, että kirkkokunnalleen yhteys on keskinäiseksi turvaksi tarpeellinen. Sen vuoksi pidettiin kesäkuun 26 p:nä 1898 pastori Kosken kutsumuksesta kansallisseurakuntain yhteinen kokous Rock Springsissä. Edustajia oli lähetetty seitsemästä seurakunnasta. Uuden kirkkokunnan nimeksi tuli "Amerikan Suomalainen Evankelisluterilainen Kansalliskirkko". Sille hyväksyttiin säännöt, joissa Suomisynoodin säännöissä moitittuja kohtia on koetettu korjata. Sääntöjen teossa on vaikuttavimpana henkilönä toiminut sanomalehtimies K. Haapakoski. Kirkkokunnan esimieheksi valittiin J. W. Eloheimo ja varaesimieheksi K. A. A. Koski.

Laestadiolaisseurakunnat, n.k. apostolisluterilaiset, eivät ole näihin riitoihin ottaneet osaa. Ne toimivat nykyisin hiljaisuudessa omassa piirissään. Mutta aina ei ole heidänkään keskuudessaan näin rauhallista ollut. Myös siellä on riidan laineet kuohuneet. Riitoja koetettiin ratkaista sovintokokouksilla ja sovittajia kutsuttiin aina Lapista asti, muiden muassa vanha johtomies J. J. Purnu, joka Gellivaarasta kävi Amerikassa v. 1893.

Laestadiolaisia on Amerikan suomalaisten keskuudessa paljon, erittäinkin maanviljelysseuduilla. Yleensä ovat he kirkollisissa harrastuksissaan hyvin edistyneet, paikoin edellä muita suomalaisia. Heillä on omat kirkkonsa ja saarnaajansa. Nuo saarnamiehet kastavat lapsia, vihkivät parikuntia ja hautaavat kuolleita, aivan kun muutkin papit. Näistä laestadiolaisten nykyisistä johtajista mainittakoon pastori A. L. Heideman, joka toimittuaan Suomessa pappina siirtyi Calumetiin ja on hänellä siellä suuri seurakunta.

Laestadiolaisia "esikoisvanhuksia" Lapissa, kuten Raattamaata y.m. ovat pitäneet Amerikankin laestadiolaiset johtajinaan. Vilkas vuorovaikutus on uskonveljien välillä.

Laestadiolaisia Amerikassa kuten muuallakin moititaan siitä, etteivät tahdo antaa lapsilleen tietopuolista oppia. Kumminkin on myös heidän keskuudessaan valistuneempia kansalaisia.

Vapaakirkollinen, s.o. kongregatsionalistinen liike on myös ruvennut toimimaan Amerikan suomalaisten keskuudessa. Sillä on jo muutamia järjestettyjä seurakuntia etupäässä Massachusettsissa ja Ohiossa. Kongregatsionalistinen pappiskolledshi Chicagossa on valmistanut muutamia suomalaisia pappeja. Niistä toimii A. Groop Fitchburgissa, K. F. Henrikson Quincyssä ja F. Lehtinen Ohiossa.

Muut amerikkalaiset uskokunnat ovat saaneet hyvin vähän kannattajia Amerikan suomalaisten keskuudessa. Tässä suhteessa on suuri ero suomalaisten ja ruotsalaisten siirtolaisten välillä. Viimemainittuja on mitä useammissa uskokunnissa, mutta suomalaiset ylipäätään sydämmen vakuutuksella tahtovat säilyttää luterilaisen uskontonsa. Muutamat heistä kyllä niillä seuduilla, missä on vähemmän suomalaisia, voivat liittyä tuntemattomuudessa johonkin muunuskoiseen seurakuntaan, mutta silti ovat mieleltään luterilaisia.

<tb

Vielä on meillä yksi tärkeä osa kirkollisesta työstä Amerikan suomalaisten keskuudessa mainittavana. Se on se siunauksellinen vaikutus, jota Suomen Merimieslähetys toimittaa satamakaupungeissa ja niitten ympäristöillä.

Jo toista kymmentä vuotta sitte järjestettiin merimieslähetysasema New Yorkissa sekä muutamia vuosia jälkeenpäin San Franciscossa. Seurakuntaelämän virkoaminen näissä molemmissa paikoissa on pääasiallisesti Lähetyksen ja niiden palvelijain työtä. Paitsi merimiesten auttamista on alusta alkaen pidetty myös maissa olevain hengellisistä tarpeista huolta.

New Yorkissa ovat vaikuttaneet suomalaiset merimiespapit Emil Panelius, J. Korhonen, W. K. Durchman ja A. Hukkanen. Olot ovat vuosi vuodelta kehittyneet. Alussa oli siirtolaisten kannatus hyvin vähäinen, mutta nyt on toimessa suurehko lähetysseurakunta. San Franciscon asemalla ovat toimineet järjestyksessään suomalaiset papit M. Tarkkanen, Rob. Hemberg ja A. Renvall. Sielläkin on päivänpaiste päässyt pilkistämään karussa henkisessä korvessa, olot ovat paljon järjestyneet. Työ näillä molemmilla asemilla on niin suureksi paisunut, että papeille on täytynyt lähettää apulaiset. Assistenttina New Yorkin asemalla on kesäkuukausina toiminut K. M. Hellin, joka aina talvisin on ollut hoitamassa Lähetyksen kolmatta Amerikan asemaa Pensacolassa, Floridan valtiossa. San Franciscon asemalla on assistenttina J. H. Heimonen.

Merimieslähetyksen päätös ruveta toimimaan myös siirtolaislähetyksenä on erittäin kiitettävä katsoen Amerikan suomalaisten hengellisiin tarpeisiin. Lähetys toimittaa New Yorkiin siirtolaissaarnaajan, joka on auttamassa aina siellä olevia siirtolaismatkustajia ja toimittamassa heille jumalanpalveluksia. Myöskin sama seura kustantaa matkustavan papin, joka kiertelee palvelemassa jumalansanalla ja kirkollisilla toimituksilla kansalaisia eri osissa maata. Vielä on Lähetyksen aikomus olla avullisena siirtolaisseurakunnille heidän koettaessaan saada pappeja Suomesta.

Kaikki nämä toimet, kun ne käytännössä vaikuttavat, tulevat epäilemättä olemaan suuresta arvosta siirtolaiskansallemme. Ne ovat apuna Amerikan suomalaisten seurakuntain järjestämisessä ja säännölliseen toimintaan alkamisessa. Ne ovat paras lahja, mitä Suomessa vielä tähän saakka on puuhattu siirtokansalle.

Syytä on toivoa, että tulevaisuudessa kirkolliset järjestysriidat (oppiriitoja siellä on ollut tuskin ollenkaan) loppuvat ja kirkollinen kehitys, jota auttaa suuren siirtolaiskansaosan hyvä halu, pääsee kukoistukseensa.

Kouluharrastukset.

Yhtenä todistuksena siitä, että Amerikan suomalaisten henkiset riennot kansallisen tulevaisuuden säilyttämiseksi ovat vasta aivan pienellä alulla, on koulujen vähälukuisuus. Siirtolaiskansain ainoa keino kansallisen elämänsä turvaamiseksi Amerikassa on omakielisissä kouluissa. Ilman niitä jo toinen sukupolvi on alkuperäiseltä kansallisuudeltaan kuollutta. Suomalainenkin kansallisuus ilman omakielisiä kouluja voi kyllä säilyä Amerikassa niin kauvan kun siirtolaisuutta jatkuu, mutta kun se loppuu, jo seuraavassa sukupolvessa on suomalaisuus hävinnyttä. Suomalainen aines on kieleltäänkin sulanut amerikkalaisuuteen.

On väärin luulla, että suomalainen kansa Amerikassa ei voi tehdä tehtäväänsä tasarintaisesti muitten amerikkalaisten kanssa hävittämättä kieltään. Amerikan kansallisuus ei ole perustettu kielen, mutta vapaitten laitosten yhteisyyteen. Totta on kyllä, että englanninkieli on virallinen kieli Amerikassa ja sitä tulee edistystä haluavan siirtolaisen osata, mutta yhtä totta on että siirtolaiskansallisuus saapi ja häviöttä voipi säilyttää kielensä maankielen rinnalla, kun vaan on halua ja kansallista itsetietoisuutta siihen.

Suomalaisilla on Amerikassa aivan liian vähän omakielisiä kouluja, ja kansallisuuteen nähden olisi tärkeintä, että niitä enemmän perustetaan ja kannatetaan. Siinä suhteessa ainakin täytyisi kaiken puoluesodan kansallisuutemme kesken laata ja pitäisi ruveta täydellä todella yhteisvoimin yhteistyöhön.

Ei pidä luulla, että suomalaiset lapset Amerikassa ovat ilman koulunkäyntiä ja opinsaantia. Jokainen kouluijässä oleva lapsi käypi koulua, sillä onhan jokaisen lapsen velvollisuus Amerikassa sitä tehdä. Paikoin on valtion puolesta oikein "koulupoliisit" katsomassa, ettei lapsi ilman laillista syytä saa olla poissa koulusta. Nuo koulut ovat englanninkielisiä kansakouluja ja valtio niitä niin auliisti kustantaa, ettei kenellekään vanhemmalle käy vaikeaksi koulussa lastansa käyttäminen.

Noissa kouluissa herätetään myös amerikkalaisuuden rakkaus siirtolaislapsiin. Ne ovat siirtolaisiin nähden hyvin vaikuttavia amerikkalaistuttamislaitoksia. Ei ole harvinaista, että lapsi, joka on käynyt niissä kouluissa, rupeaa halveksimaan omaa siirtolaiskansallisuuttaan ja äidinkieltään. Lapset eivät enää vanhempiensakaan kanssa tahdo puhua omaa siirtolaiskieltä.

Kun tuollaista sulattavaa vaikutusta vastaan täytyy toimia oman kansallisuuden säilyttämisen nimessä, tarvitaan suomalaisia kouluja. Suuri osa lasten vanhempia ei pysty kotonaankaan säilyttämään suomalaisuutta. Kotikielenä koetetaan pitää englanninkieltä ja vanhemmat yrittävät lapsiltaan oppia tuota kieltä! Niin vähäinen on vielä kansallisuuden säilyttämisen halu suuressa osassa suomalaista siirtolaiskansaa. Moni vanhempi äänettömänä kuuntelee lapsensa halveksivaa puhetta siirtolaiskansallisuudesta.

Näin ollen varsinkin kaupungeissa ja suuremmissa työpaikoissa uhkaa suomalaisuus kokonaan hävitä, ellei sen säilyttämisestä ruveta suurempaa huolta pitämään. Maanviljelysseuduilla ei vaara ole niin suuri. Jos kansallistunto siirtolaisissa jo Suomesta lähtiessä olisi eläväksi noussut, silloin ei olisi niinkään paljo pelkoon syytä, mutta suuri osa siirtyvistä on itse kokonaan tajuamaton kansallisuuden merkityksestä. Moni kumminkin Amerikassa herää elävämpään kansallistuntoon. Ja sitä mukaa kun valistus nousee siirtolaiskansan keskuudessa, tulee kansallisuudenkin säilyminen varmemmaksi. Siihen on selviä todistuksia näkyvissä muista siirtolaiskansoista.

Amerikassa ovat suomalaiset ruvenneet jo entistä innokkaammin puuhaamaan suomalaisia kouluja, mutta suurempaa innostusta vielä tarvittaisiin.

Erittäinkin pyhäkoulutyö on papiston vaikutuksella ilahduttavasti versonut. Jokaisessa paremmin järjestetyssä seurakunnassa on toimessa pyhäkouluja, muutamissa oikein useita. Pyhäkoulujen merkitys Amerikan suomalaisten keskuudessa onkin hyvin suuri, kenties vielä suurempi kun kotimaassa. Ensiksikin Amerikan kansakouluissa ei opeteta uskontoa, ja lasten vanhemmat useinkin ovat aineellisissa puuhissaan niin kiinnitetyt, etteivät jouda antamaan lapsilleen uskonnon opetusta. Toiseksi, oikein järjestettyinä voivat pyhäkoulut puhtaasti kansallisellakin alalla paljon vaikuttaa. Käyhän opetus niissä äidinkielellä; tokihan kalliimpain asiain opetus tuolla kielellä herättää vähitellen kunnioitusta itse kieltäkin kohtaan. Muutamilla seuduilla on pyhäkouluissa ruvettu opettamaan suomenkielen sisälukuakin. Tämä on hyvin hyvä asia ja toivottavasti esimerkkiä yleisemmin aletaan seurata. Lapset, jotka arkisin ovat englanninkielisissä kouluissa, ehtivät kyllä sunnuntaina käydä suomalaista pyhäkoulua.

Suomalaisen kansakoulun pito Amerikassa ei ole oikein ottanut menestyäkseen. Paljon ei ole yrityksiä tähän suuntaan ollutkaan. Lapset, jotka käyvät englanninkielistä koulua, eivät tähän oikein ehdi, ja vanhemmat kumminkin suureksi osaksi haluavat mielellään lapsiaan englanninkielisissä kouluissa pitää, kun koulumatkat yleensä hyvin sopivat ja kun suomalaisen koulun on vaikea opetuksella ja opetusvälineillä englanninkielisen valtiokoulun kanssa kilpailla. Kumminkin suomalaista kansakoulua on menestyksellä pidetty Calumetissa. Opetusta on hoitanut kansakouluopettaja Suomesta.

Paremmin ovat onnistuneet n.s. kesäkoulut, suomalaiset pienten lasten koulut kesän aikana, jolloin englanninkielisistä kouluista on ollut loma. Tällaisissa kouluissa Calumetissa, Hancockissa ja muuallakin on ollut lukuisasti oppilaita.

Enimmän kumminkin toivotaan, ja on syytäkin toivoa, suomalaisten suurimmasta koulupuuhasta Amerikassa, Suomisynoodin alkuunpanemasta ja johtamasta Suomiopistosta.

Jo kun Suomisynoodi perustettiin pantiin sen yhdeksi tarkoitusperäksi koettaa saada suomalainen korkeakoulu toimeen. Ja alusta pitäen on se sitä puuhannut, vaikka, ajan kuluessa puoluetaistelussa, on puuha vaan hiljalleen edistynyt.

Suurin osa Amerikan yliopistoista ja kolledsheista kuuluu kirkkokunnille. Unioonilla ja eri valtioilla on vaan muutama oma yliopisto. Hallitus ei raha-avuillakaan kannata noita yksityisiä oppilaitoksia. Esimerkin vuoksi mainitsen, että lukuvuodella 1895—96 oli Yhdysvalloissa olevilla yliopistoilla ja kolledsheilla tuloja kaikkiaan lähes 18 miljoonaa dollaria, josta Unioonin eri valtioiden ja kaupunkikuntain antama osa teki vaan vähän päälle 3 1/2 miljoonaa dollaria. Yleensä nuo oppilaitokset kannatetaan lahjavaroilla ja pääasiallisesti kirkkokuntain toiminnalla.

Amerikan luterilaisten opistoista mainitsen vaan ruotsalaisen Augustanasynoodin oppilaitoksen Augustanakolledshin, joka on Rock Islandissa Illinoisissa. Hyvin pienellä alulla tämä perustettiin 1860-luvulla ja tuli täydelliseksi kolledshiksi (lyseoksi) v. 1876. Nyt on siinä yli puolentuhatta oppilasta ja kolmattakymmentä opettajaa. Siinä on nyt paitsi valmistavaa osastoa: 1) liikemiesosasto, jossa opetetaan kaikellaisille liikealoille; 2) musiikkiosasto, jossa valmistetaan lukkareja, urkunisteja ja soittotaiteilijoita; 3) taideosasto, jossa opetetaan piirustusta, maalausta y.m.; 4) normaaliosasto koulunopettajien valmistamiseksi; 5) kolledshiosasto yleistä tieteellistä pohjasivistystä varten; ja 6) pappisseminaari.

Tämä oppilaitos, jossa on puolenkymmentä suomalaistakin ollut opiskelemassa, on mallina Suomiopistolle, joka on vasta aivan pienessä alussa.

Suomiopiston ohjesääntö hyväksyttiin synoodin kirkolliskokouksessa v. 1896 ja samana syksynä alkoi koulu ensimmäisellä luokalla. Opiston suunnitelma on samantapainen kun Suomen klassillisissa lyseoissa. Kurssi on tarkoitettu seitsenluokkaiseksi ja sen lisäksi tulee olemaan jumaluusopillinen seminaari kahdessa osastossa.

Sitä mukaa kun varat myöntää laitetaan muita osastoja.

Opiston, jossa on nyt jo kolme luokkaa, johtajana toimii pastori J. G. Nikander. Lukuvuonna 1897—98 oli opistolla tuloja entisen kassan kanssa doll. 4,091: 49 ja menoja doll. 3,350: 02.

Opistorakennusta on kauvan aikaa puuhattu ja on koetettu saada maalahjoituksia amerikkalaiselta taholta. Useita lahjoituksia on ilmoitettukin, mutta lahjoittajat ovat syystä ja toisesta aina peräytyneet lupauksissaan. Nyt vihdoin on ostettu maa Hancockissa ja sinne rakennus aikoinaan tullee. Suurella melulla lähdettiin alussa liikkeelle, kerran jo puuhattiin 60,000 dollarin rakennusta, mutta vihdoin on laskeuduttu lennosta alemmas, maanpinnalle. Ensin melkein koko Amerikan suomalainen kansa oli innostunut asiaan, mutta sittemmin puoluetaistelussa on monen mielet kylmenneet. Mutta toivottava on, että kun puoluehurjuus laimenee, asia pääsee vakaisesti edistymään ja saapi taas Amerikan suomalaisen kansan enemmistön kannattajakseen.

Suomiopisto ansaitsisi yleistä kannatusta ollen ainoa suuremman opinahjon puuha Amerikan suomalaisten keskuudessa. Kun se pääsee täyteen vaikutukseensa, on siitä paljonkin toivoa Amerikan suomalaisten valistajana ja kansallisuuden säilyttäjänä. Sieltähän lähtee siirtolaiskansalle sikäläisiin oloihin täydellisesti perehtyneitä opettajia. Se toki vielä kerran pystynee lopettamaan tuon alituisen papinpuutteenkin, joka siirtolaisten keskuudessa nykyään vallitsee.

Paljon tullaan vielä kysymään kannatusta, ennenkun Suomiopisto täydellisenä toimii. Sen vuoksi tarvittaisiinkin suurta yksimielisyyttä Amerikan suomalaiselta kansalta sitä kannattaessaan Erittäinkin pitäisi kaikkien kansallisuuden säilyttämisen ystävien liittyä opiston kannattajiin.

Raittiusriennot.

Katsellessamme suomalaista asutusta Amerikassa lukija varmaan huomasi yleisen piirteen siirtolaisten elämästä. Ensi aikoina suomalaiset yleensä tekivät itsensä tunnetuiksi suuren juoppouden kautta. Raakaa elämää vietettiin kapakoissa, sinne ansiot kulutettiin ja siellä mässättiin. Kaikissa suomalaisissa pesäpaikoissa on tuo ollut ensimmäinen kehityskausi. Se on levittänyt maineen Amerikan suomalaisten suuresta juoppoudesta ei ainoastaan toiskielisten keskuuteen, vaan Suomeenkin. Syrjäinen ei ole vielä oikein ehtinyt havaitakaan, että suuri muutos on viimeisen vuosikymmenen ajalla siirtolaisissamme tapahtunut.

Työkuntoisuudessa suomalaiselle muista kansallisuuksista harva, tuskin yksikään voi vertoja vetää. Se on yleensä havaittu Amerikan suurissa työpaikoissa, joissa eri kansallisuudet ovat olleet tilaisuudessa kilpailemaan. Amerikkalaiset työnjohtajat ovat usein vakuuttaneet: "Suomalainen olisi mailman paras työmies, jos hän vaan ei joisi." Siinä on kansallisuutemme hyvä ja paha puoli, mitkä amerikkalainen on huomannut. Suomalainen on sitkeä ja kestävä kovassa työssä, missä ruumiinvoimia tarvitaan. Mutta työssä, missä vaaditaan sukkeluutta ja kekseliäisyyttä, ei suomalainen ylipäänsä muunkielisiä voita. Ovat myös amerikkalaiset koettaneet väittää, että kaivannoissa tulee tapaturmia suomalaisten osalle suhteellisesti enemmän kun muille. Miten sitte lienee?

Paljon vieläkin juodaan Amerikan suomalaisten keskuudessa, mutta nyt jo on väärin siirtolaiskansaamme yleensä siitä paheesta syyttää. Raittiusharrastus on Amerikan suomalaisten joukossa elävämpi kun mitä se on kotimaassa, jopa lienee suhteellisesti elävämpi kun missään muussa kansallisuudessa.

Suomalainen siirtolainen on lähtenyt Amerikkaan ansaitsemaan rahoja palatakseen sitte takaisin kotimaahan. Ja säästäväiselle, kunnollisesti elävälle ihmiselle Amerikka kyllä tarjoo tilaisuuksia. Mutta tietysti säästäminen ei onnistu, jos ruvetaan kapakkaa pitämään kotina. Siirtolaisten juopotteleminen on kokonaan vastoin sitä päämäärää, jonka saavuttamiseksi on lähdetty Amerikkaan. Mutta oudot olot ja vapauden käsittäminen väärin ainakin alussa tahtovat johtaa harhaan. Monella siirtolaisella yksinäisyydenkin tunne, kun omaiset ovat kaukana "vanhassa maassa", johtaa etsimään seuraelämää kapakasta, missä ystävällisesti otetaan vastaan rahoja omistava kielentaitamatonkin.

Kun amerikkalainen kapakka tuli tutuksi ja suosituksi olinpaikaksi suomalaisille, rupesivat vähitellen jotkut omat kansalaisetkin pitämään sellaista. Ne olivat suomalaisten ensimmäisiä omia liikeyrityksiä ja menestyivätkin aineellisesti hyvin. Niitä tervehdittiin kansalaisten kesken riemulla, kansallisella ylpeydellä.

Ja että naisetkin niissä houkuteltaisi käymään, laittoivat kapakoitsijat perähuoneisiin tanssiaisia. Ensin tanssittiin harvemmin, sitte melkein joka ilta. Muuta ohjelmaa ei ollut kun huonoa tanssimusiikkia. Miehet ja naiset joivat olutta, kelpasipa väkevämpikin. Voidaan ajatella miten kurjaksi elämä noissa kapakkatansseissa muodostui. Kapakka turmeli miehet ja nuo tanssit turmelivat naiset. Moni suomalainen nainen on kurjuuteen joutunut niissä, moni kunniansa menettänyt ja elämänsä onnen turmellut.

Ei ole ihme, että ajattelevammat rupesivat tuumimaan parempaa, kun näkivät, että tuota menoa käyden uhkaa perikato koko siirtolaiskansaamme. Amerikka ei vastannutkaan nimeään. Rahoja kyllä tuli, mutta ne kuluivatkin jäljettömiin. Omaiset kotona saivat olla puutteessa, ja puutepa tuo kulki ansiomiehenkin kintereillä. Ruokataloihin jäi syönnökset maksamatta. Moni turvautui karkailemiseen, söi niin kauvan kun velaksi syötettiin ja sitte hiljaa poistui paikkakunnalta jatkaakseen elämäänsä samalla tavalla. Suomalainen rehellisyys joutui saduksi.

Asiat olivat niin huutavan huonolla kannalla, että pakko käski perustamaan raittiusseuroja, liittymään säännölliseen taisteluun viinatulvaa vastaan.

Tunnetusti ensimmäinen suomalainen raittiusseura perustettiin Hancockissa helmikuun 22 p:nä v. 1885. Norjalaiset olivat paikkakunnalla jo ennen ryhtyneet raittiustyöhön, perustaneet raittiusseuran, joka paikallisseurana liittyi suureen skandinaavialaiseen goodtemplariyhdistykseen. Suomalaisiakin yhtyi tähän seuraan ja sitte pian opittuaan seurajärjestykseen laittoivat oman seuran, Pohjantähden, joka myös liittyi goodtemplareihin.

Liike rupesi pian levenemään muihinkin suomalaisiin pesäpaikkoihin. Herättiin kun pahasta unesta ja uusi aamu näytti koittavan. Republicissa oli silloin jo paljon suomalaisia ja juoppouskin oli suuressa vauhdissa. Sielläkin oli muutamia suomalaisia kansalaisen J. H. Jasbergin johtamana liittynyt "Klippa"-nimiseen ruotsalaiseen raittiusseuraan. Kun siellä tuntui olo vieraalta, vaikka ystävällisiä okiinkin, rupesi Jasberg ja hänen ystävänsä Iisak Sillberg perustamaan omaa suomalaista seuraa. Se syntyi nimellä Onnen Aika elokuun 2 p:nä 1885.

Calumet, jonka suomalaiset ovat aina innolla kilpailleet muitten paikkakuntain rientojen kanssa, sai oman raittiusseuran, Hyvän Toivon, syyskuun 7 p:nä samana vuonna.

Alku raittiustyölle oli pantu. Sitä nopeasti seurasi kaunis jatko. Selvästi näkyi, että aate oli jo kauvan kytenyt kansalaisten rinnoissa, vaan nyt vasta se ilmiliekkiin pääsi. Suitsutuksia nousi kaikkialla. V. 1886 perustettiin Ishpemingissä Väinö, Atlanticin kaivannolla Aura, Towerissa Minnesotassa Pohjan Leimu, Ironwoodissa Valo ja Lead Cityssä Dakotassa Iltahetki. Seuraavana vuonna syntyi yhä useampia raittiusseuroja: Tarrytownissa New Yorkissa Armonlähde, Perryssä Dakotassa Kansan Onni, Carbonissa Wyomingissa Lännen Rusko, Astoriassa Suomi, Bessemerissä Kaiku ja Duluthissa Toivontähti.

Enin osa näistä seuroista liittyi paikallisyhdistyksinä ruotsalaisiin goodtemplareihin. Toimittiin niiden sääntöjen ja johdannon alaisena. Mutta tästä oli paljon hankaluutta, vaikka toiselta puolen oli hyväkin, että outoina saatiin opastusta. Tulkkia täydyttiin käyttää eikä sittekään aina oikein ymmärretty toisiaan. Seura Onnen Aika joutui vähän pitempiin rettelöihin ruotsalaisten kanssa ja niin rupesivat sen seuran vaikuttavimmat henkilöt, etupäässä Sillberg ja Jasberg, vakavuudella harkitsemaan eikö voitaisi perustaa oma suomalainen pääyhdistys. Tehtiin ehdotus naapuriseuroille ja saatiin varsinkin Väinöltä ja Pohjantähdeltä lämpimää kannatusta. Päätettiin pitää asiasta yhteinen neuvotteleva ja perustava kokous tammikuun 19 p:nä 1888 Republicissa.

Edustajia saapui tänne vaan Hancockin, Ishpemingin ja Republicin seuroista, kumminkin perustettiin yleisyhdistys nimellä "Suomalainen Kansallis-Raittius-Veljeysseura". Nimi tuli todella pitkäksi ja on sitä jälestäpäin moitittukin, mutta tahdottiin nimessä saada seuran tarkoituskin huomattavammin esiintymään. Kokouksen puheenjohtajana oli Iisak Sillberg ja kirjurina Jafet Lukkarila. Seuraava kokous päätettiin pitää juhannuksen aikaan ja siihen mennessä pitäisi olla sääntöjä käsikirja-ehdotukset valmiina.

Heti alkoi Veljeysseuraan liittymään paikallisyhdistyksiä. Seurain oma jäsenluku karttui ja toiminta vilkastui. Pohjantähti rakensi itselleen sievän raittiustalon. Muut voimainsa mukaan seurasivat esimerkkiä. Negauneen Aamuruskoseura oli ensimmäinen, joka suoranaisesti perustui Veljeysseuran yhteyteen olematta ensin goodtemplariyhdistyksessä.

Pohjantähti, jolle pääyhdistyksen johto ensin annettiin, valmisti perustuslakiehdotuksen, Väinöseura teki paikallisseurain säännöt ja Onnen Aika käsikirja-ehdotuksen. Mallina käytettiin goodtemplarien kirjoja tarpeellisilla muutoksilla ja lyhennyksillä. Templariorderi on salaseura, yksi noista monista salaseuroista Amerikassa. Erittäinkin ovat ne huomattavat monimutkaisten seremoniain vuoksi, joita käytetään seurain suletuissa kokouksissa. Nuo juhlalliset, tarkasti määrätyt menot vaikuttavat erityisesti tulokkaan mieleen, ja etupäässä ne vaikuttanevatkin sen, että salaseurat Amerikassa ovat hyvin suosittuja.

Tähän suuntaan tuli S.K.R.V.-seurankin käsikirja, vaikka kyllä seremonioita lyhennettiinkin. Vuosikokouksessa kesäkuun 22 ja 23 p:nä 1888 Hancockissa hyväksyttiin säännöt, tehtiin ohjesääntö henkivakuutukselle, määrättiin vuosineljännesmaksu jäseneltä 20 sentiksi, jona se on näihin asti pysynyt, y.m. Johtokunnan esimieheksi tuli Iisak Sillberg ja on sen jälkeen melkein kaiken aikaa ollut tuossa toimessa.

Saman vuoden lopulla oli Veljeysseuran yhteydessä jo 14 paikallisseuraa.

Seuraavana vuonna ruvettiin maksamaan hautausrahaa jokaiselle seurasta kuolleelle jäsenelle 50 dollaria. Tämä maksu on edelleenkin ja niin ollen tarjoaa Seura hyvän edun jäsenilleen. Nykyisin on vuosittain noin 20 jäsentä kuollut ja on siis Seurasta niiden omaisille suoritettu 1,000 dollaria, joka onkin Seuran suurin meno.

Vuosikokouksen aikana 1889 oli paikallisseurain luku 22. Muiden muassa oli silloin yhdistykseen liittynyt Hyvä Toivo-seura Calumetissa, joka kumminkin oli pian aiheena rettelöihin tässä kauniisti ja rauhallisesti alkaneessa yhteydessä.

Tässä kokouksessa myöskin päätettiin ruveta auttamaan raittiusasiaa ajavaa uutislehteä. Lehden toimittajaksi ja kustantajaksi tarjoutui F. Karinen, kunhan vaan Veljeysseuran toimesta perustettaisiin yhtiö, joka hankkii painokoneet. Yhtiö perustettiin ja Veljeysseura antoi 150 dollaria apua ensi vuodeksi Kariselle, joka suostui tarkoin noudattamaan Veljeysseuran periaatteita.

Näissä, Hyvä Toivo-seurassa ja F. Karisen lehdessä tuli eripuraisuuden siemen yhteiseen raittiustyöhön.

Hyvä Toivo-seuran johtavain joukkoon oli päässyt eräs Pekka Westerinen, joka oli kovaksi rettelöitsijäksi tunnettu. Miehellä on muuten Amerikan suomalaisten historiassa ansioitakin: hän oli laulu- ja soittoharrastuksen henkiin herättäjä. Tuota seuraa ei kauvan tyydyttänyt Veljeysseuran käsikirja, ja säännötkin olivat muka muutosten tarpeessa. Mutta pääseuran vuosikokouksessa ei hyväksytty noita Hyvä Toivo-seuran ehdotuksia. Westerinen rupesi kirjoittelemaan johtokunnalle raakoja solvauskirjeitä ja parjailemaan sitä sanomalehdissä. Siihen aikaan Westerinen ja Karinen olivat keskenään pahoissa väleissä, vaikka kyllä jälkeenpäin olivat ystäviäkin. Nämä miehet kävivät keskenään tulista sanomalehtisotaa. Tuo raittiudelle aijottu lehti, Työmieskin, tässä sodassa turmeli mainettaan.

Hyvä Toivo syytti Veljeysseuran johtokuntaa lehden parjauksista, mutta johtokunnalla ei ollut lehteen nähden mitään määräysvaltaa. Kerrotaan, että Hyvän Toivon johtajain ärtyisyys sai vauhtinsa niistä pettyneistä toiveista, kun eivät päässeetkään johtamaan Veljeysseuraa. Loppuseurauksena oli, että Hyvä Toivo lopulla vuotta 1889 erosi Veljeysseuran yhteydestä ja alkoi muodostamaan uutta pääyhdistystä, joka saatiinkin aikaan nimellä Raittiusystäväin Yhdistys. Sen säännöt olivat alussa vapaammat, mutta sittemmin kokemuksesta on se nähnyt tarpeelliseksi tehdä samallaisia kovennuksia, kun on Veljeysseurankin säännöissä. Nykyisin ei noiden pääyhdistysten periaatteissa enää liene mitään huomattavampia eroavaisuuksia ja sen vuoksi olisi kyllä toivottava, että ne yhtyisivät. Ystäväin Yhdistys onkin useamman kerran ehdottanut yhtymistä, vaan Veljeysseurassa ei ole tätä otettu huomioon. Näyttää siltä, että johtavain väliltä ei ole vielä kylmyys haihtunut.

Hyvä Toivo rupesi tietysti heti pääyhdistyksensä kanssa toimimaan Veljeysseuraa vastaan ja saikin siinä alussa vähän hajaannusta. Puoluekiihkoa lietsottiin niin, että pian oli R. Y. Yhdistyksessäkin useita seuroja. Amerikan suomalaiset raittiudenharrastajat olivat kahdessa leirissä. Mutta aate oli niin kypsynyt, että se silti pääsi levenemään. Vanhin raittiusseura Pohjantähti joutui pahasti puoluetaistelun pyörteeseen. Se erosi Veljeysseurasta ja liittyi Ystäviin, mutta ei sielläkään viihtynyt kaukaa, joten tuli takaisin entiseen pääyhdistykseen. Riidoissa heikkeni se kumminkin niin, että pian lakkasi vaikutuksestaan ja vaikka ennen pitkää virkosikin uudelleen toimintaan, oli sen elämä kauvan kituvaista. Nyt on se taas vilkkaassa vaikutuksessa ja on siinä monta vakavaa raittiusmiestä.

Työmieslehden toimittaja F. Karinen ei kauvan voinut sopia muiden johtajien kanssa. Se luonteenominaisuus on hänen toiminnassaan aina ollut havaittavana. Riitaisuus tulistui ja niin ovat asiat vähitellen kehittyneet sille kannalle, että hänestä on tullut Veljeysseuran kiivain vastustaja.

Sitte laittoi Veljeysseura itselleen oman varsinaisen äänenkannattajan, Raittiuslehden, jonka tuli ajaa yksinomaan raittiusasiaa ja Veljeysseuran tarkoituksia.

Vakava, onpa sanottu "vanhoillinen", kanta on aina vallinnut Veljeysseuran ohjelmassa. Kevytmielisyydelle ja höllälle raittiusharrastukselle ei ole annettu sijaa. Vuosikokoukset ovat pikemmin tiukentaneet ohjaksia. Ei ole välitetty siitä, josko jonkin toimenpiteen kautta olisi hetkellistä suosiota ja etua saavutettu. Kumminkin aina vaan enemmän liittyi seuroja tähän yhdistykseen. Ja seurat ylipäätään vahvistuivat, laittoivat omia taloja sekä muutenkin vaurastuivat.

Veljeysseuran päätöksestä ei paikallisseurat saa panna toimeen tanssiaisia tai muita senlaatuisia huveja. Mutta nuoriso monellakin paikkakunnalla oli vielä tanssihaluista ja monet ajattelivat paremmaksi että nuoriso tanssii raittiushuoneissa kun kapakoissa. Tämä esti useampiakin seuroja liittymästä S.K.R.V.-seuraan. Mutta muutamat keksivät keinon kiertääkseen sääntöä: yksityiset panivat toimeen tanssiaisia raittiusseuran talossa. Mutta Veljeysseura rupesi tätäkin väärinkäytöstä ehkäisemään. Tanssia puolustavista paikallisseuroista väitettiin, että kun seurat ovat rakentaneet itselleen kalliit talot, pitäisi niiden saada kantaa pientä tuloa noiden tanssiaisten pitäjiltä. Kumminkin tehtiin sääntö, ettei raittiusseurain huoneissa saa ollenkaan tanssia. Muutamat seurat tämän johdosta luopuivat yleisyhdistyksestä, mutta rauhakin saatiin vähitellen palautumaan. Useissa vuosikokouksissa oli tanssi-asia esillä, mutta nyt se lienee jo lopulleen käsitelty.

Veljeysseuran toiminta laajeni laajenemistaan. Henkivakuutus- ja sairausapuosasto toimi sen yhteydessä. Erittäinkin kirjurin työ oli raskasta. Veljeysseuran johtokunnan jäsenet ovat olleet kaikki työväkeä kansan omasta keskuudesta. Kirjurin tehtäviä on pitkän aikaa hoitanut kaivantomies Aleksanteri Pantti. Vaikean päivätyön jälkeen ylityönä toimitti hän virkaansa ja sai öitä käyttää päivien jatkoksi. Vihdoin kun kirjurin kirjevaihto vuoden kuluessa teki jo noin 2,000 numeroa, alettiin tuumata, että kirjuri olisi asetettava seuran palvelukseen vakituisella kuukausipalkalla. Asia päätettiin Virginian kokouksessa 1896. Palkaksi määrättiin 40 dollaria kuukaudessa.

Tämä antoi aihetta taas erimielisyyteen. Se muiden tekosyiden mukana vaikutti, että taaskin erosi seuroja yhteydestä. Myöskin oli mainitussa kokouksessa kova kilpailu siitä, tuleeko Minnesota vai Michigan johtokunnan asemapaikaksi. Katsottiin yhdeltä puolen, että seuran edulle olisi hyvä, jos vanha johtokunta vaihtuisi uuteen, ettei kukaan johtajista rupeaisi katsomaan itseään niin välttämättömäksi, jotta seura ei ilman häntä voisi tulla toimeen. Tähän asti johtokunta kaiken aikaa oli ollut Michiganista ja oli sen päähenkilöinä olleet melkein samat. Toiselta puolen pidettiin vanhain kokemusta siksi arvossa, että muutosta ei ole ajatteleminenkaan. Vanhain puolustajat saivat voiton.

Seuraavat vuosikokoukset olivat paljon rauhallisempia, mutta se oli ostettu muutamain seurain luopumuksella. Uudeksi kysymykseksi on alkanut tulla piirikuntajakoasia. Kun Veljeysseuran työ on laajennut aina Atlannista Tyyneen mereen asti, on oltu havaitsevinaan, että Michiganista syrjemmässä olevat seurat tulevat olemaan myös yhteistoiminnasta syrjäytetympinä. Kalliiden matkojen vuoksi on niillä vaikea olla edustettuina vuosikokouksissa omien jäseniensä kautta. Myös muita haittoja on havaittu, jotka tulisivat korjatuiksi piirijaon kautta. Piirikunnat hoitaisivat keskinäisiä asioitaan yleisten sääntöjen mukaan ja olisivat kukin suhteellisesti edustettuina yleisissä vuosikokouksissa. Mutta Michiganissa ei tunneta piirijaon tarpeellisuutta ja sentähden on asia saanut vielä näihin saakka rauveta. Ennen pitkää se kumminkin käynee tarpeelliseksi, jos Veljeysseuraa tahdotaan yleisenä Amerikan suomalaisten raittiusyhteytenä pitää. Todistuksena siihen on se, että yhä vaan useampia Michiganin ulkopuolella olevia seuroja on eronnut pois yhteydestä. Uusia on toki aina liittynyt, mutta silti vähenee ulkopuolisien seurain luku. Tuskin kahdessa vuodessa on Michiganin ulkopuolella olevain seurain luku vähennyt 10 prosentilla. Se on tehnytkin nyt Veljeysseuran kasvamisen hitaammaksi. Syyskuuhun 1896 oli Veljeysseuran yhteyteen liittynyt kaikkiaan 106 paikallisseuraa, joista kumminkin oli lakannut toiminnastaan tai eronnut yhteydestä 31 seuraa, joten yhteydessä olevia seuroja oli silloin 75. Viime vuosikokouksessa, heinäkuulla 1898, oli viimeiseksi yhtyneen seuran järjestysnumero 120, mutta yhteydessä olevia seuroja oli vaan 74, joten pois oli jäänyt ajan kuluessa 46 paikallisseuraa, melkein kaikki seuroja ulkopuolelta Michigania. Yhteydessä olevista seuroista oli Michiganissa 30, Minnesotassa 10, Massachusettsissa 5, Ohiossa 4, Montanassa, Californiassa, Illinoisissa ja Pennsylvaniassa 3 kussakin, New Yorkissa ja Canadassa 2 sekä yhdeksässä eri valtiossa 1 kussakin, Jäsenluku teki yhteensä vähän yli 3,000.

Viime aikoina on Veljeysseura ottanut yhteyteensä myös suomenruotsalaisten raittiusseuroja. Niitä oli viime vuosikokoukseen asti 4 yhtynyt.

Seuran äänenkannattaja Raittiuslehti ilmestyy kerran kuukaudessa. Sen leviäminen on erittäin käytännöllisesti sovitettu. Jokaisessa vuosineljännesveron kannossa suorittaa kukin jäsen tavallisen pääyhdistykselle tulevan veron, 20 sentin, lisäksi vielä 5 senttiä Raittiuslehdestä. Niin ollen tulee Raittiuslehti jokaiselle seuran jäsenelle.

Vuosikokouksiensa yhteydessä pitää Veljeysseura aina suuremmoisen raittiusjuhlan, joka on tullut hyvin suosituksi ja vaikuttaa innostuttavasti ympäristöön. Muunkielisetkin ovat oppineet näitä juhlia kunnioittamaan, jopa kun juhla on kaivantoseudulla kaivantojen päälliköt pitävät työn kaivannoissa seisomassa tuona päivänä, että muunkielisetkin voivat nähdä suomalaisten juhlivan.

Viime aikoina on juhlan yhteyteen puuhattu laulu- ja soittokilpailuja, mutta näihin saakka on vielä osanotto ollut vähäinen. Kumminkin voidaan toivoa, että niistä vähitellen tulee Amerikan suomalaisille kunniakkaat laulu- ja soittojuhlat.

Raittiudenystäväin Yhdistys ei ole edistynyt läheskään niin vakavasti kun Veljeysseura, mutta eteenpäin on sekin mennyt. Siihen kuuluu nyt 12 seuraa. Yhdistyksen esimiehenä on kauvan aikaa toiminut N. A. Lempeä.

Kolmas suomalainen pääyhdistys syntyi pari vuotta sitte Idän valtioissa. Syynä tämän syntymiseen oli osaksi tyytymättömyys Veljeysseuraan, osaksi muutamien sanomalehtien yllytys. Yhdistys on nopeasti edistynyt. Sitä on auttanut monen Idän seuran halu päästä läheisempään yhteistoimintaan, kun ei Veljeysseura ole piirijakoa järjestänyt. Yhdistykseen kuulunee nyt toistakymmentä paikallisseuraa.

Paitsi näitä yleisyhdistyksiä on vielä monta vaikuttavaa paikallisseuraa, jotka toimivat itsenäisinä. Sellainen on Calumetissa toimiva "Hyvä Toivo Itsenäinen". Se syntyi suuren sovintopuhalluksen hetkellä mainitussa paikassa. Ajan ollen oli siellä syntynyt kaksi seuraa, toinen Ystäviin ja toinen Veljeysseuraan kuuluva. Oli tarkoitus nämä yhdistää ja saada suuri itsenäinen seura. Suureksi tuo seura muodostuikin, mutta kaikkia raittiuden harrastajia se ei voinut yhdistää. Vaikutus oli vaan, että paikkakunnalle syntyi kolme raittiusseuraa: tuo itsenäinen, toinen Ystäviin ja kolmas Veljeysseuraan kuuluva. Surkea näyte Amerikan suomalaisten puolue-elämästä!

Harborin Kunto, Rock Springsin Valon Lähde ja Astorian Suomiseura ovat niinikään itsenäisiä. Edistyneitä seuroja ovat ne kaikki. Rock Springsin ja Astorian seuroilla on kauniit raittiustalot.

Useammalla vähänkään vanhemmalla raittiusseuralla Amerikassa, on omat talot. Niitä on ainakin puolensataa. Sekin on todistus vilkkaasta raittiudenharrastuksesta.

Koko Amerikan suomalaisessa kansassa on raittius elävänä ja vaikuttavana aatteena. Harva on siitä välinpitämätön; yleisesti ollaan joko sen puolella tai jyrkästi sitä vastaan. Tästä ymmärrettänee sekin, että Amerikan suomalaisten keskuudessa juodaan hyvin paljon. Kohtuullisia lienee vähemmän kun muualla. Ken ei ole ehdottomasti raitis, hän tavallisesti juopi paljon. Kukin on ajatellut raittiusasiaa ja tullut joko sen vastustajaksi tai innokkaaksi kannattajaksi.

Raittius on jo voinut hyviä hedelmiään näyttää. Ehdottomasti raittiit ovat yleensä paremmin toimeentulevia, heidän joukossaan on enimmän varakkaita ja sellaisia, jotka johtavina toimivat niin hyvin aineellisissa kun henkisissä riennoissa. Usein raittiuden vastustaja pahoina päivinä turvautuu raittiin apuun. Sekin auttaa paljon raittiuden edistymistä. Seurakuntaharrastuksien vankimpana kantajoukkona on ehdottomasti raittiit kansalaiset.

Ja itse raittiusseuroilla on verraton sivistävä vaikutus. Ne ovat siveellisen ja kasvattavan seuraelämän keskuksena. Ne eivät työskentele ainoastaan juoppouden hävittämiseksi vaan yleensä sivistyksen nostamiseksi. Kun käyt Amerikan suomalaisen raittiusseuran kokouksessa, varmasti ihmettelet sitä juhlallisuutta, säntillisyyttä ja arvokkaisuutta, jotka toiminnassa kuvastuvat, ihmettelet, miten ovat nuo Suomen kaikilta ääriltä kokoontuneet, ennen niin kehittymättömät ja usein raa'atkin kansalaiset sivistyneet.

Tavalliset raittiusseurain kokoukset siirtolaisten keskuudessa ovat sulettuja, s.o. niihin pääsee ainoastaan jäsenet, jotka ovelta lausuvat vartijalle määrätyn tunnussanan. Tuo tunnussana annetaan joka vuosineljännekseksi ja saapuu yleisyhdistyksen johtokunnalta suletussa kirjeessä.

Kun astut sisään, näet kauniin kokoushuoneen perällä korotetun lavan. Sen takana seinällä on kehyksissä seuran lupakirja, charteri, usein komean raittiuslipun suojaamana. Lavalla on useampia tuoleja, joista keskimmäinen on esimiehen. Muilla tuoleilla hänen vierellään istuvat iltamien aikana ne puhujat y.m., jotka esiintyvät ohjelmanumeroiden suorittajina. Lavalla on myös kummallakin sivulla pöydät, joiden ääressä istuvat pöytäkirjuri ja rahastonkirjuri. Kullakin toimihenkilöllä on määrätyt paikat. Huoneen sivuseinämillä on pienet lavat, joilla kummallakin on tavallisesti vaan yksi tuoli. Siellä istuu rahastonhoitaja ja seuran välittäjä (kirjeenvaihtaja). Neljännellä seinämällä, vastapäätä puheenjohtajan lavaa, on varapuheenjohtajaa varten lava ja tuoli.

Keskellä lattiaa istuvat jäsenet vakavina. Kokous alkaa rukouksella ja jonkun raittiuslaulun laulannalla. Käsiteltävät asiat otetaan esille tarkasti määrätyssä järjestyksessä käsikirjan ohjeiden mukaan. Seremonioissa on kaikki toimihenkilöt osallisina.

Erittäin juhlallista on uuden jäsenen vastaanotto. Ulkona esittää hän pyrkimyksensä seuran palvelijalle, joka tuo esityksen seuralle. Jäsen astuu palvelijan ohjaamana puheenjohtajan lavan eteen ja puheenjohtaja huomauttaa raittiustyön tärkeyttä, jota vielä tarkemmin, ohjelmalleen selittää varapuheenjohtaja käsikirjan mukaan. Kaikki jäsenet nousevat seisomaan. Puheenjohtaja ottaa juhlallisen lupauksen ja sen saatua annetaan jäsenelle vielä kehoituksia toimimaan innolla raittiusriveissä. Puheenjohtaja kuiskaa uuden jäsenen korvaan tunnussanan ja kättä puristaen toivottaa hänet tervetulleeksi. Muut jäsenet samaten antavat kättä ja lauletaan yhteisesti joku vastaanotoksi sopiva laulu. Jäsen, joka näin juhlallisesti on tehnyt raittiuslupauksen, ei sitä hevillä unehuta. Lupausten rikkomiset vakavissa seuroissa ovatkin vähälukuiset, katsoen siihen kiusaukseen mikä Amerikassa on.

Joka vuosineljännes valitaan seuralle kaikki muut virkamiehet paitsi välittäjä, jonka virka-aika kestää yhden vuoden. Valitut virkamiehet pannen käden sydämmelleen tekevät juhlallisen lupauksen, että vointinsa mukaan toimivat raittiusaatteen ja seuran hyväksi.

Kokous lopetetaan rukouksella ja laululla.

Paitsi näitä sulettuja kokouksia panevat seurat toimeen ulkopuolisille avonaisia iltamia, joihin hankitaan voimien mukaan hyvä ohjelma. Siellä esitetään puheita, laulua, lausuntoa, jopa näytelmäkappaleitakin ja torvisoittoa. —

Paljon ovat olot Amerikan suomalaisten keskuudessa muuttuneet parempaan päin viimeisten kymmenen vuoden kuluessa. Tähän muutokseen parempaan päin on suurimpana vaikuttajana raittiustyö ollut. Jos raittiustyö edelleenkin pysyy tuollaisena elävänä voimana, voimme tulevaisuudelta vieläkin enemmän odottaa.

Se riitaisuus, mitä raittiustyössä, kuten muissakin yhteispyrinnöissä vielä vallitsee, toivottavasti vähenee sitä mukaa kun kehitytään. Se lienee ohimenevää, murrosajan tuotetta. Alutta nytkin jo näkyy, että Amerikan suomalaiset pyrkivät innolla edistymään hyvässä. Ansaitkoot siitä kiitoksen tunnustuksen muulta Suomen kansalta!

Työväenkysymys.

Amerikan suomalaiset ovat työkansaa, sen keskuudesta lähteneet ja sellaisina elävät. Siis luokkajakoa herra- ja työmiesperusteella ei siellä todellisuudessa ole. Kaikilla on samallaiset vapaudet ja oikeudet. Toinen ei voi toistaan sortaa minkäänlaisten ennestään asetettujen etuoikeuksien nojalla. Kumminkin koettavat muutamat Amerikan suomalaiset lehdet tekemällä tehdä jonkunlaista luokkajakoa puoluekysymyksen perusteella. Ne ovat kernaat "herroiksi" luokittamaan ne, jotka kannattavat Suomisynoodia ja Veljeysseuraa. Muu osa on sitte muka tuota varsinaista työväkeä, oikeata Amerikan suomalaista kansaa.

Tuollainen jaoittelu on järjetöntä ja nähtävästi tehty vaan puoluekiihkon ylläpitämiseksi. Työkansa on varsinainen aines kummallakin puolen, ehkäpä löytyy herroja ja narrejakin molemmissa ryhmissä.

Kansalla on ohjakset käsissään Amerikassa yleensä ja myös suomalaistenkin riennoissa. Mutta kuten vielä Amerikankin kansassa vallitsee kypsymättömyyttä tuon vallan pitämiseen kokonaan käsissään, samoin vielä suuremmassa määrässä saattaa nähdä kypsymättömyyttä olevan Amerikan suomalaisissa. Annetaan liian paljon valtaa johtajille ja niiden itsekkäitäkin kädenviittauksia totellaan. Tätä on havaittavana siirtolaistemme jokaisessa puolueessa.

On luonnollista, että kun Amerikan suomalaiset ovat yleensä työkansaa, ei heillä itse työväenkysymyksessä suurta erimielisyyttä ole. Löytyy kyllä joukossa muutamia sosialisteja, mutta harvalukuiset ne ovat, ja aatteensa, ovat imeneet jo työskennellessään jossakin Euroopan suurkaupungissa. Yleensä ovat Amerikan suomalaiset maltillisia ammattiunioonien suosijoita. Sillä tavalla katsovat he työväenasian parhaiten tulevan suoritetuksi. Nuo unioonit eivät vielä ole esiintyneet erityisenä valtiollisena puolueena, vaan ovat kulkeneet vaaleissa milloin demokraattien, milloin republikaanien kannattajina, suomalaiset kumminkin kannattaen melkein yksinomaan viimemainittua puoluetta.

Amerikkalaisiin ammattiuniooneihin suomalaiset enimmäksi osaksi kuuluvat. Kaivantomiehillä on paikoin hyvinkin vahvat yhdistyksensä ja suomalaiset niihin ottavat osaa. Mutta missä työlakon tai muun takia on uniooni hajaantunut, siellä tietysti ei ole suomalaisilla paremmin kun muunkielisilläkään järjestettyä yhteyttä.

Kumminkin useissa paikoissa, missä amerikkalaiset työväenjohtajat nostaakseen omaa mainettaan tai päästäkseen mahtavampaan asemaan koettavat unioonia joutavilla tekosyillä sotkea tekemään työlakkoja tai muita mielenosoituksia, ovat suomalaiset asettuneet tällaista jyrkästi vastaan. Heidän mielestään vakava vähempipalkkainenkin työ on rettelöitä parempi. Mutta kun sitte syntyy työlakko, eivät suomalaiset siitä ole poissa. Uskollisesti kannattavat he yhteiseksi tullutta asiaa. Näin on ollut suurenkinlaisia työlakkoja, kuten Harborissa, Michiganin rautaseudulla, Wyomingissa ja Coloradossa, Astoriassa ja Californian punapuuseuduilla. Näissä ovat suomalaiset olleet lakkolaisten etupäässä, herättäneet suurta huomiota vakavuutensa ja päättäväisyytensä takia. Useassa paikassa ovat juuri he vaikuttaneet siihen, että lakot ovat onnellisesti päättyneet.

Mutta, ikävä kyllä, löytyy suomalaisia "skäbejäkin" (lakkolaisten sijalle työhön meneviä). Pennsylvanian kaivannoille on sellaisia kuletettu New Yorkista. Ne ovatkin olleet vielä Amerikan työväenelämään tottumattomia.

Suomalaiset käsityöläiset kaupungeissa kuuluvat yleensä ammattiuniooneihinsa, kun vaan sellaisia on. Tähän ei vaikuta ainoastaan aatteellinen työväenasia, vaan oma persoonallinen etukin. Työväenyhdistykset ovat paikoin niin vaikuttavia, että suurempiin työpaikkoihin ei saa ottaa muita kun uniooneihin kuuluvia miehiä. Senpätähden suomalaisetkin unioonien kautta voivat päästä parempiin ja vakavampiin työpaikkoihin. Unioonit tavallisesti määräävät palkan, millä uniooninmies saa tehdä työtä. Tässä suhteessa kumminkin muutamissa ammateissa suomalaiset kuten muunkielisetkin menettelevät unioonia vastaan petollisesti: huonompina työaikoina salaa tekevät työtä allekin unioonin palkan.

Ammattiunioonien elämään ja kokouskeskusteluihin suomalaiset ylipäänsä vajanaisen englanninkielitaidon takia voivat hyvin vähän ottaa osaa. Parempi olisi, jos he muunkielisten siirtolaisten esimerkkiä noudattaen pystyisivät perustamaan omia kansallisia osastoja, "lodsheja", niihin kuuluviksi. Mutta kaikissa uniooneissa tämä ei ole mahdollista, ja muutenkin on esteenä sama-ammattilaisten suomalaisten vähälukuisuus kullakin seudulla.

Kun työväenasia Amerikassa ajetaan pääasiallisesti ammattiunioonein kautta, ei siirtolaisten yleiset kansalliset työväenyhdistykset ota oikein menestyäkseen. Suomalaisilla onkin niitä ollut vähän.

Vanhin Amerikan suomalaisista työväenyhdistyksistä lienee Brooklynissa toimiva Imatra. Sen elämä on ollut toisinaan vilkkaampaa, toisinaan hyvinkin kituvaa. Itse työväenasian ajamisessa ei ohjelma ole ollut oikein selvillä. Mutta kumminkin on yhdistys puuhannut kipu- ja hautausapurahaston keskuuteensa. Fitchburgissa on toiminut työväenyhdistys Saimaa, ja Calumetissa on ollut jonkun aikaa toimessa Suomiseura, joka suomalaisista työväenyhdistyksistä lienee suurinta vilkkautta osoittanut. Alussa sen jäsenluku nousi oikein ihmeellisesti, mutta sittemmin on se osaksi sisällisten riitojen osaksi ohjelmapuutteen takia vähentynyt.

Tuo ohjelmapuute tahtoo yleensä Amerikan suomalaisten työväenyhdistyksiä vaivata. Olen jo edellä osoittanut, että näiden yhdistysten toiminta ei käy päinsä siinä merkityksessä kun muualla. Ne eivät ole ammattiyhdistyksiä eivätkä voi vaikuttaa suoranaisesti työväen asian parantumiseen. Mutta välillisesti voisivat ne kyllä vaikuttaa kasvattamalla jäsenensä tuntemaan tarkasti työväenasiaa ja totuttamalla ne vaikuttamaan ammattiyhteyksissä. Siinä olisi siis kylläkin ohjelmaa, mutta sen perille ajaminen tahtoo käydä liian laajaperäiseksi ja vaikeaksi sikäläisissä oloissa. Niinpä onkin nuo yhdistykset muodostuneet enemmän vaan yleisiksi kansalaisseuroiksi hupiohjelmalla. Hyödyllisintä niiden toiminnassa saattaa olla juuri jäsentensä turvaaminen kipu- ja hautausapukassoilla, joita ne ovatkin puuhanneet.

Myös on moitittu, että noissa seuroissa on raittiudenharrastaminen jätetty liian syrjälle. Onpa sanottu niitä tarpeettomiksikin, mutta niin ei kumminkaan asianlaita ole. Tarvitaan vaan enemmän kehitystä ja oikean, käytännöllisen ohjelman selviämistä.

Naisten yhteispyrinnöt.

Tuskin missään maassa arvostetaan nainen niin korkealle kun Amerikassa. Ritarillinen on amerikkalaisen luonne, ritarillinen, vaikka muuten raakuutta siinä esiintyisikin. Ensimmäisiä huomioita, minkä muukalainen Amerikkaan tultuaan tekee, on juuri tuo naisen erikoisasema. Itävaltioissa näyttää se vähän samallaiselta hemmoittelulta, mitä Euroopassakin on nähtävänä. Naista pidetään vielä jonkinlaisena korukaluna. Mies on valmis osoittamaan hänelle kaikkea kohteliaisuutta, mutta sittekin pitää häntä henkisesti kypsymättömämpänä. Tämä ilmenee muun muassa selvästi Amerikan vanhan sivistysvaltion, Massachusettsin käytöksessä. Kerta toisensa perästä on siellä otettu esille kysymys yleisen äänestysoikeuden myöntämisestä naisille. Kaikilla kohteliaisuuksilla on se aina tullut evätyksi. Nainen saa vapaasti olla kodin haltijana jopa käskijänä, yhteiskunnallisessakin elämässä suodaan hänelle paljon vapauksia, mutta valtiollista tasa-arvoisuutta ei tunnusteta.

Lännessä, niin, juuri tuolla "villissä" lännessä on naisen asema toinen. Siellä tavataan vähemmän hemmoittelua, mutta enemmän todellisen tasa-arvoisuuden tunnustamista. Onpa jo kolmessa valtiossa, Wyomingissa, Idahossa ja — mormoonivaltiossa Utahissa annettu naiselle täysi äänestysoikeus.

Mutta vaikka tällaista eroa voidaankin huomata naisen asemassa idän ja lännen valtioissa, on se kumminkin yhteistä, että naisen arvo yleensä Amerikassa on suurempi kun Euroopassa. Eikä tässä tarvitse ottaa huomioon jotakin naisen eri säätyluokkaa. Palvelustyttökään ei ole eroitettuna tästä yleisestä arvonannosta. Siinä onkin suuri ero vanhan ja uuden mailman naisarvostelun välillä. Palvelija luetaan perheen jäseneksi ja hän kohdellaan sellaisena.

Suomalainen nainen, joka on tullut Amerikkaan, kuten muutkin siirtolaiset, ansaitsemaan ja pääasiallisesti on palvelustoimissa, oivaltaa heti asemansa erillaisuuden entiseen nähden. On oikein omituista nähdä miten pian hän tottuu outoihin oloihin. Tyttösemme Amerikassa eivät ole kaikkeen tyytyväisiä, tahdottomia olentoja, vaan tuntevat arvonsa ja osaavat vaatia sen mukaista kohtelua. Tarkkaan valitsevat he palveluspaikkansa ja muuttavat melkein liiankin usein, kun kaikki ei ole heidän mielensä mukaan.

Palveluksessa ollessaan on heillä runsaasti vapaa-aikoja, joita kehoitetaan heidän käyttämään omaksi hyväkseen. Toisilta saavat he esimerkkejä siitä, miten nuo vapaa-ajat ovat käytettävät.

Mutta nämä esimerkit eivät läheskään aina ole hyviä. Päinvastoin ne usein vievät hyvin harhaan. Siirtolaisillamme yleensä on vielä väärä käsitys vapaudesta. Monessa suomalaisessa kodissa, joissa palvelustytöt tavallisesti viettävät vapaa-aikansa, työnnetään vastatulleelle Suomen neidolle olutlasi käteen ja sanotaan: "Tässä maassa on tapana, että naisetkin juovat biiriä. Ethän sinä tunne Amerikassa olevasikaan, jos et tätä juo." Kokonaan väärällä tavalla selitetään vapaan maan, "frii kontrin" vaatimukset. Moni tyttönen näistä uskotteluista erehtyy, ottaa lasin, vaikka omassa mielessään se väärältä saattaa tuntuakin. Ja lasin jälkeen voipi monta muuta erehdystä tulla.

Vilkasluontoiselle tytölle tahtoo olla vaarana sekin, että Amerikassa ei ole seurapiirin suhteen ollut niin paljon tilaisuutta valitsemiseen kun olisi tarpeen. Vasta nyt kun on raittius kasvanut, on valitsemistilaisuutta tullut. Mutta tässä ei olla vielä niin tarkkoja. Vaikkakin jo useassa paikassa on raittiusseuroja ja raittiita koteja, on kevytmielisemmät huvitilaisuudet pahoja houkuttelijoita. Monen huvihaluisen nuoren tytön mielestä ovat raittiusseurat liian vakavia. Tekisi mieli päästä tanssin pyörteeseen ja sitä ei suosita raittiusseuroissa, kuten onkin luonnollista. Näin suostuu nuori tyttönen menemään tansseihin, missä sellaisia on. Ja niitä ei suomalaisten kesken löydy muualla kun kapakkain perähuoneessa.

Vaarallisen askeleen ottavat tytöt silloin, kun astuvat kapakkatansseihin. Moni on sitä katkerasti saanut katua. Siirtolaiselämän raaistuttamiseen on noilla tansseilla ollut mitä suurin vaikutus.

Mutta sitte on raittiustyö yhä ankarammin sotinut noita huvitilaisuuksia vastaan ja onkin parhaimman osan kansasta saanut niistä vieroitetuksi pois. Ensin on se koettanut vetää niistä naiset ja heidän mukanaan on sitte nuorukaisetkin tulleet. Näin on viime aikoina käynyt, ja nyt jo useimmissa paikoissa halveksitaan kapakkatansseissa kulkijoita.

Raittiusseurain sivulla on muutamissa paikoin syntynyt naisyhdistyksiäkin, joiden tarkoituksena on juuri naisten sivistäminen ja jalompiin ajatuksiin nostaminen. Ne koettavat siirtolaisnaisillemme opettaa, että joskin naisella Amerikassa on suuremmat oikeudet ja vapaudet, täytyy niitä seurata myös suuremmat velvollisuudet. Kun siirtolaisnaiset niin pian tuntevat uudet oikeutensa ja vapautensa, on heidän myös velvollisuuksia opittava, on henkisesti korkeampiin tarkoitusperiin pyrittävä.

Tärkeä on työala Amerikan suomalaisilla naisyhdistyksillä ja toivottava on, että niitä enemmän syntyy ja vilkkaasti rupeavat liikkumaan toiminta-alallaan.

On luonnollista, että siirtolaisnainen tuntee itsensä Amerikassa yksinäisemmäksi kun mies. Omaiset ja kotiperhehän ovat hänelle rakkaampia. Ei ole äidin hellää kättä vaalimassa, ei ole sisaret tai lapsuudentuttavat ottamassa osaa suruihin ja iloihin. Palveluspaikassa, vaikka siellä hyvä hoito onkin, tuntee tyttö itsensä kovin yksinäiseksi. Ymmärtää kieltä vaan vajanaisesti, varsinaiset puhekumppalit voivat olla pitkänkin matkan päässä. Kun sitte noissa perheissä, jonne tytöt vapaa-aikoinaan keräytyvät, useinkin välitetään liian vähän henkisyydestä, ei kumma, että ajattelevammat naiset suosivat naisyhdistyksiä ja löytävät niiden kokouksissa henkisesti miellyttävää seuraa, ja kaipauksen tunne hälvenee.

On kummallista, että joihinkin myös Amerikan suomalaisten keskuudessa toimivien seurain apukassoihin eivät pääse naiset osallisiksi. Ja sairauden sattuessa on yksinäinen suomalainen palvelustyttö hyvin turvaton. Mahdotonta on, että perhe, jonka palveluksessa hän on, voipi kauvemmin pitää sairasta luonaan. Turvan saanti on tällaisia tapauksia varten hyvin tarpeen. Tässäkin on naisyhdistyksille erinomainen työala.

Ja näille perustuksille ovat Amerikan suomalaiset naisyhdistykset toimintansa rakentaneet. Monta niitä ei kyllä olekaan. Huomattavimmat ovat Calumetin, New Yorkin ja Minneapolin naisyhdistykset. Calumet on tässä, kuten monissa muissa pyrinnöissä, pääpaikka. Sikäläinen naisyhdistys on osoittanut vilkkainta toimintaa. Jos tahtoisin tehdä eroituksen näiden yhdistysten työtavassa, sanoisin että Calumetin yhdistys on henkisempi, New Yorkin käytännöllisempi. Tarkoitan, että ensinmainitussa yhdistyksessä työskennellään enemmän naisen henkisen tilan kohottamiseksi, ja jälkimmäinen toimii pääasiallisesti auttavana sisarseurana. Tämä tapahtuu paikkakuntain eri vaatimuksista ja niistä kyvyistä, mitä kullakin on käytettävänä. Calumetin yhdistys pitää henkisesti ohjelmarikkaita kokouksia ja panee toimeen oppikursseja y.m. New Yorkissa maksaa kukin jäsen pienen jäsenmaksun ja on sitte turvattu mahdollisissa onnettomuuden, kuten sairauden y.m. kohtauksissa. Minneapolin naisyhdistys on myöskin osoittanut työskentelevänsä kasvattavana sekä auttavanakin sisaryhdistyksenä.

Calumetin suomalainen naisyhdistys kustantaa erityistä Naisten Lehteä, joka on vielä vaari pieni yritys oman äänenkannattajan alalla, mutta sellaisenakin on paljon valaissut asiaa ja selventänyt yhdistysten tarkoituksia.

Myöskin San Franciscossa, Astoriassa sekä muuallakin on sisarseuroja, jotka jäseniään turvaavat sairauden y.m. sattuessa. Näistä on San Franciscon seura varttunein ja on erittäin hyvällä aineellisella kannalla.

Eteenpäin siis mennään tälläkin alalla Amerikan suomalaisten keskuudessa. Alulla kyllä vasta ollaan, vaan toivoa sopii, että kehitystä jatkuu. Sitä mukaa kun jäsenten omat voimat varttuvat, myöskin yhdistysten toiminta laajenee ja henkisentyy. Ja sitte kun useampia seuroja syntyy sekä nämä muodostuvat keskenään yhteiseksi liitoksi, voidaan jo Amerikan suomalaisilta naisilta enemmän odottaa.

Sanomalehdistö ja valistustyö.

Sanomalehdistöllä on Amerikan suomalaisten keskuudessa hyvin vaikuttava merkitys. Kotimaassa ei harrasteta niin paljon sanomalehden lukemista kun siirtolaistemme luona Amerikassa. Se näyttää aivan kun tarpeen välttämättömältä vaatimukselta, että jokaiseen siirtolaisperheeseen tulee ainakin yksi sanomalehti. Useihin tulee niitä paljon enemmän. Ja sellaisiin perheisiin, joiden luona on täysihoidossa (boordissa) nuorta väkeä, tilataan tavallisesti kaikki Amerikan suomalaiset sanomalehdet, jopa useampiakin vuosikertoja erittäin suosituita lehtiä. Niin löytyy taloja, joihin tulee aina parikin kymmentä vuosikertaa sanomalehtiä. Useaan suomalaiseen asumaseutuun tulee lehtiä enemmän kun on siellä perheitä, paikoin enemmän kun on täysinkasvaneitten lukumäärä. Sattumalta on käsissäni eräs tiedonanto, jonka mukaan muutamalle suomalaiselle seudulle, jossa on vaan 23 perhettä, tulee sanomalehtiä yhteensä 130 vuosikertaa! Tämä ei ole mikään erikoistapaus. Etsiskellen voisi löytää vieläkin puhuvampaa tilastoa.

Paitsi Amerikan suomalaisia lehtiä lukevat siirtolaiset jotenkin paljon myös Suomen sanomalehtiä, etenkin Pohjanmaalla ilmestyviä, onhan siirtolaisten enemmistö pohjalaisia. Kumminkin näyttää siltä, että Suomen lehtiä tilataan Amerikkaan suhteellisesti vähemmän kun sikäläisiä suomalaisia lehtiä kulkeutuu Suomeen. Pohjanmaalla luetaan Amerikan suomalaisia lehtiä melkein yhtä paljon kun kotimaisiakin. Tavallisesti tehdään tilaus Suomeen lehtitoimistoissa niiden omaisten kautta, jotka ovat Amerikassa. Verrattain vähän tilataan amerikkalaisia lehtiä Suomesta käsin. Amerikassa ansioilla oleva perheenisä tai muu omainen tilaa lehden kotiinsa Suomeen, samalla kun itsellensäkin. Ja toiset taas lähettävät omat lehtensä Suomeen sitä mukaa kun ovat lukeneet.

Syitä siihen, miksi Amerikan suomalaiset tilaavat ja lukevat enemmän sanomalehtiä kun kotimaassa, on montakin. Ensiksikin on heillä aina enemmän rahaa käsillä kun oli kotimaassa. Toiseksi tuntee siirtolainen aina enemmän tiedon kaipuuta kun mitä tunsi Suomen vanhoissa, totutuissa oloissa. Hän tahtoo tietoja kotimaastaan, ja kun hänen ansionsa riippuu suureksi osaksi ajoista Amerikassa, haluaa hän saada selkoa siitä, miten nuo ajat kehittyvät. Tavallisesti on hän lujasti sitä uskoa, että republikaanipuolue antaa työmiehelle hyviä aikoja ja demokraatit huonoja. Niinpä katseleekin hän sanomalehdistä, millä kannalla republikaanien puoluetoiveet ovat. Amerikan suomalaiset sanomalehdet kirjeenvaihtajiensa kautta kertovat tarkalleen minkälainen ansio ja työnsaanti on kullakin työpaikalla, niissä on suomalaisia. Näiden tietojen johtamana voi työtön tai huonoansioisessa paikassa työskentelevä siirtyä paremmille seuduille. Farmarit seuraavat lehdistä innolla viljanhinnan nousua ja laskua suurissa viljapörsseissä.

Vielä on yksi huomattava syy sanomalehtien suureen tilaukseen mainitsematta. Amerikassa kaupitellaan sanomalehtiä kokonaan erilaisella innolla ja toimeliaisuudella kun mitä Suomessa on tavallista. Sen vuoksi parhaimmat Amerikan suomalaiset lehdet ovat saaneet tilaajamääränsä nousemaan aina kahdeksaan tuhanteenkin, joka on kokonaan erinomaista verraten kotimaan sanomalehtien tilaajamääriin. Amerikkalainen sanomalehden julkaisija lähettää asiamiehiä lukuisasti kulkemaan yleisön keskuudessa. Suomalaisten sanomalehtien asiamiehet kulkevat jokaisessa siirtolaiskodissa, jonne vaan on mahdollista kannattavaisuuden toivolla käydä. Niinpä on esimerkiksi "Siirtolaisen" asiamies käynyt aina Alaskassa asti. Matkat tietysti maksavat paljon, kun asuvat suomalaiset hyvin hajallaan laajassa maassa. Mutta sittekin on sellainen levittämistapa osoittautunut hyvin kannattavaksi. Suuri ero mahtaisi tilaajamäärässä olla, jos ei tällä tavalla lehteä levitettäisi. Asiamies ei ainoastaan kerää uusia tilauksia, vaan kantaa maksuja vanhoista ja ottaa uudistuksia.

Amerikan suomalaisten kiivas puolue-elämä vaikuttaa sekin sanomalehtien leviämiseen. Onpa lehtiä, joiden kannatus aivan pääasiallisesti riippuu puolue villityksestä ja sen vuoksi ne koettavatkin kaikilla keinoilla pitää puoluekiihkoa yllä. Kiihkoisimmat puoluemiehet levittävät harvinaisella kiihkolla omaa äänenkannattajataan ja pitävät lehtiasiaa päivänkysymyksenä, alituisena puheaineena suomalaispiireissä.

Mitä tulee itse siirtolaissanomalehtiin yleensä ovat ne kokonaan eri lajia muista, syntyneet omituisten olosuhteiden vaikutuksesta. Parhaimmat siirtolaissanomalehdet Amerikassa ovat saksalaisilla. Ne vetävät vertoja sisältönsä etevyydessä vaikka minkä maan varsinaiselle valtiolliselle sanomalehdistölle. "Staats-Zeitung" New Yorkissa lienee suurin saksankielinen sanomalehti mailmassa. Se ilmestyy vähintäin kaksi kertaa päivässä ja monisivuisena. Sen vertainen alkaa jo pian olla saman kaupungin "Morgen-Journal". Uutisten ja kirjoitusten arvokkaisuuden puolesta kilpailevat ne kaupungin suurien englanninkielisten lehtien kanssa.

Tähän asemaan on ne saattanut saksalaisten suurilukuisuus. Mutta muilla siirtolaiskansoilla ei olekaan sellaisia lehtiä. Skandinaavialaiset lehdet ovat jo kokonaan toista maata. Ne ovat kuvaavimpia varsinaisista siirtolaislehdistä. Niiden lukijakunta ei ole pysyvä ja sen vuoksi ovatkin ne ikäänkun välitysajan sanomalehtiä, hätävaroja. Siirtolainen, joka ei vielä osaa tarkemmin englanninkieltä, pitää niitä päälehtinään, mutta kun tottuu saamaan asioista selvän suurissa englanninkielisissä lehdissä, hylkää hän nämä tahi pitää niitä sivulla, enemmän vaan huvitavarana. Sen vuoksi ne lehdet täyttävätkin ainoastaan vajanaisesti varsinaisen sanomalehden tehtävän. Uutisia (paitsi tietoja vanhasta maasta) on niissä vähän ja nekin kokonaan lyhyessä, yleiskatsauksen muodossa. Sen sijaan on niissä paljon kertomus- ja romaanilukemista. Tavallisesti ilmestyvätkin ne vaan kerran viikossa, silloin kyllä isokokoisina. Seikkaperäiset uutiset niissä vanhenisivat sellaiselle, joka voi englanninkielisiä päivälehtiä seurata. Harvoja poikkeuksia tästä yleisyydestä löytyy. Norjalaisilla on kaksi päivälehteä, joista Chicagossa ilmestyvä "Skandinaven" on suurin ja huomattavin koko skandinaavialaisessa siirtolais-sanomalehdistössä. Siinä on uutisetkin seikkaperäisesti esitettyinä.

Ruotsalaisilla siirtolaisilla, vaikka heitä onkin hyvin paljon, ei tietääkseni ole yhtään päivälehteä. Suurimmat, suosituimmat ja tunnetuimmat ovat Chicagossa ilmestyvät viikkolehdet "Svenska Tribunen", "Gamla och Nya Hemlandet", "Svenska Amerikanaren" ja "Svenska Kuriren". Sisällöltään ovat ne enemmän romaani- kun uutislehtiä. Päivänsankarien kuvat niissä kyllä on ja lyhyet yleiset uutiset, mutta siinä kaikki, mitä varsinaiseen sanomalehden alaan kuuluu. Enin osa toimitustyötä tehdään sakseilla. Romaaniosasto on melkein yksinomaan Ruotsissa ilmestyneiden kirjain uudestaan painamista.

Näitä lehtiä leviää niiden oman ilmoituksen mukaan kutakin kahdenkymmenen, jopa kolmenkinkymmenen tuhannen painoksessa. Tilaushinta on 1 1/2 ja 2 dollaria vuodessa. Minneapolin suurellainen ruotsalainen viikkolehti "Svenska Amerikanska Posten" maksaa vaan yhden dollarin.

On vähän omituista ja Amerikan siirtolaisten oloja kuvaavaa, että tuollaisesta menekistä huolimatta lehtien isännistöt panevat hyvin vähän arvoa itse lehden omintakeiselle sisällölle. Sen sijaan lehden "bisnespuoli", tulojen hankkiminen, toimitetaan suurella tarkkuudella. Yksi, tai korkeintaan kaksi henkilöä on pitämässä toimituksesta huolta, mutta tilausten, ilmoitusten y.m. tulolähteitten kerääjäin kaarti on hyvin suuri.

Jos vertaamme ruotsalaista ja suomalaista siirtolaissanomalehdistöä toisiinsa, huomaamme eron jotenkin suureksi, vaikka on yhtäläisyyksiäkin olemassa. Arvostelussa jääpi suomalainen sanomalehdistö paremmalle puolelle. Monessa suhteessa on se etevämpi ruotsalaista. Ensiksikin suomalaiset siirtolaislehdet vastaavat paremmin varsinaisen sanomalehden tarkoitusta. Kokoonsa nähden seuraavat ne suurella valppaudella mailman tapahtumia. Saksia käytetään hyvin vähän, usein ei ollenkaan muuta kun mikä koskee Suomen uutisia ja asioita. Oikein kilpaillaan omatakeisilla kirjoituksilla. Novellitkin ovat joko alkuperäisiä tai lehteä varten erityisesti käännettyjä. Ja vielä ovat suomalaiset lehdet huomatut kansallisesta ohjelmastaan. Artikkelit ovat melkein yleensä päivänkysymyksistä siirtolaisten omassa keskuudessa, kirjoitellaan edistysharrastuksista ja niitä koetetaan parhaan ajatuksen mukaan oikeaan ohjata. Ja kun mielipiteet eivät satu yhteen, niistä sitä sitte riidellään. Ruotsalaisissa siirtolaislehdissä ei tällaisia artikkeleja siirtolaisten omista edistyskysymyksistä ole juuri ollenkaan. Jo tämänkin vuoksi suomalaiset lehdet ovat lukijakunnalleen rakkaampia ja läheisempiä kun ruotsalaiset.

Mutta on suomalaisissakin lehdissä se huomattavana, että niissä pidetään enemmän huolta lehden liikepuolen hyvästä hoitamisesta kun kunnollisesta sisällöstä. Sivuasia on se miten oivallisia kirjoituksia lehdet sisältävät, kunhan ne vaan saadaan hyvin leviämään.

Tähän vaikuttaa osaksi olosuhteiden pakko, osaksi Amerikan yleinen liikesuunta. Täytymys on Amerikan suomalaisissa lehdissä vähentää kustannuksia niin paljon kun suinkin. Ei siinä tarvitse olla syynä omanvoiton pyynti, sillä sanomalehdet voivat aineellisesti hyvin edistyä ainoastaan kovalla työllä. Vaikka lehteä paljon leviää, ovat tulot kumminkin pienenlaiset. Lehden levittämisen kiihkossa on ruvettu antamaan sitä velaksi. Kun suomalaiset ovat hyvin muuttelevaa väkeä eivätkä velaksi saatua tavaraa osaa oikein arvostella, jääpi koko joukko tilauksia maksamatta. Tässä kyllä suojelee sanomalehtiä Amerikan laki. Jokainen, joka postissa ottaa vastaan lähetetyn lehden, on lain mukaan velvollinen maksamaan tilaushinnan, vieläpä silloinkin vaikka ei ole lehteä tilannutkaan. Mutta saatavien periminen tuon lain nojalla ei käytännössä tahdo soveltua. Pikku perimysten hakeminen sieltä täältä tulee kustannuksilleen liian kalliiksi. Vasta aivan äsken ovat lehdet tehneet päätöksen velkatilauksien lopettamisesta.

Vielä on Amerikan suomalaiset lehdet skandinaavialaisiakin siirtolaislehtiä huonommassa asemassa ilmoitustulojen suhteen. Tulot ilmoituksista eivät ollenkaan vastaa esimerkiksi Suomen lehtien samoja tuloja. Ja ilmoituksia on vaikea saada, kun on suomalaisia liikkeitä liian vähän ja suomalaiset niin hajallaan, etteivät muunkielisetkään liikemiehet katso maksavan vaivaa niitä varten yleisemmin ilmoittaa.

Tämän vuoksi, ja kun vielä ottaa huomioon, että työpalkka yleiseen on Amerikassa verrattuna esimerkiksi Suomeen kalliinlainen, ei lehdillä ole tavattomat tulot, vaan tullakseen toimeen täytyy kustannuksia pitää niin alhaalla kun suinkin. Ja kun yleensä latomisessa sekä paperissa ei voi vähennystä tehdä, täytyy säästämisen käydä pääasiallisesti toimitusvoimain kustannuksella. Tarkaten tätä ei ole syytä suuresti moittia, vaikka Amerikan suomalaiset lehdet eivät olekaan mallikelpoisesti toimitettuja.

Myöskin tästä, erittäinkin ilmoituskannatuksen vähyydestä, johtuu, ettei Amerikan suomalaisten keskuudessa tiheämmin kun kerran viikossa ilmestyvät lehdet ole ottaneet oikein menestyäkseen. Lisäsyynä vielä on hankaluus postintoimittamisessa. Postimaksu on kyllä halpa, yksi sentti naulalta, mutta jokaisessa lehdessä täytyy olla osoite, minne se on menevä. Postitoimistot eivät ole minään sanomalehtien asiamiehinä.

Uutisiin nähden eivät suomalaiset sanomalehdet voisi lukijalleen yleensä tuoreina saapua, vaikka ne ilmestyisivät joka päiväkin. Tilaajat asuvat hyvin hajallaan yli koko maan, aina Alaskassa asti. Ennenkun lehti esimerkiksi Atlannin rannalta Tyynelle merelle ehtii saapua, on jo melkein viikko kulunut. Jos uutiset saapuvat päivää tai paria vieläkin vanhempina, ei se suurelta tunnu. Mutta uutisia tahtovat suomalaiset lukea lehdistään, sillä useakaan ei voi tarkkaa selkoa saada englanninkielisistä lehdistä. Tässä suhteessa suomalaisilla ja skandinaavisilla siirtolaisilla näyttää olevan erilaiset vaatimukset.

Lähtekäämme nyt katselemaan tarkemmin Amerikan suomalaista sanomalehdistöä, hiukan sen kirjavia vaiheitakin, palataksemme sitte taas yleisempiin kysymyksiin, joihin sanomalehdistöllä on vaikutusta.

Jo on kulunut kolmattakymmentä vuotta siitä, kun suomalainen sanomakirjallisuus Amerikassa sai alkunsa. Vaikea on enää muistaakaan kuinka monta onnistumatonta yritystä on jo tehty tämä ajan kuluessa. Nykyänsä siirtolaistemme keskuudessa ilmestyvät lehdet ovat vaan pieni osa noista monista yrityksistä.

Samalla paikalla, jossa nyt seisoo Hancockin ensimmäinen kansallispankki, oli jo parikymmentä vuotta sitte pienempi kivirakennus. Se oli suomalaisen kirjallisuuden kehto Amerikassa. Siinä painoi sukkelasanainen amerikkalainen E. P. Kibbee viikkolehteä, jonka nimi oli "The Northwestern Mining Journal". Suomalaisia oli jo silloin melkoinen joukko Hancockissa ja heistä jotkut kävivät Kibbeen luona tuumimassa, että eikö hän myös suomeksi voisi jotakin painaa. Kibbee huomasi, että tässäpä taitaisi olla jotakin tulolähdettä ja otti muutaman Norjan suomalaisen pojan, Fred. Karisen opettelemaan latomista. Pastori P. Grapen saarna oli lähetetty kopioituna Tornionjoelta Hancockiin, ja kauppapalvelija Israel Anderson sai semmoisen innon, että tuo pitää saada painetuksi. Se painettiin Kibbeen painossa ja niin ilmestyi suomenkielellä ensimmäinen painotuote Amerikassa.