SISÄLLYS: (continued 3)

Varsinainen suomalainen siirtolaisuus tähän valtioon saa merkityksensä vasta vuoden 1880 jälkeen, jolloin ajan hurja henki oli ehtinyt tasautua ja palkatkin vähetä. Suomalaisia kerääntyi Helenan ja Butten ympäristöille kaivanto- ja metsätöihin.

Butte on Amerikan suurin kaivantokaupunki. Siellä nousee kaivantomiesten luku noin 10,000 ja on heillä vahva veljeysliitto, työväenunio, joka valvoo työkansan etuja ja estää palkkoja laskeutumasta. Niinpä onkin siellä kaivantomiehen säännöllinen työpalkka 3 1/2 dollaria päivässä. Saadaan siellä tavallisessa työssä 4 dollarinkin päiväpalkkoja. Maanpäällystöissä on palkka 3 dollaria päivässä. Mies, joka kerran on työn saanut, saa tehdä työtä joka päivä, sunnuntaisinkin. Työväenunio katsoo, ettei liikoja miehiä kaivantoihin pääse.

Savuinen ja nokinen on Butten kaupunki. Satoihin nousevain kaivantojen savupiipuista tupruaa sakeata savua tehden ilman himmeäksi, mutta samalla todistaen työstä ja toimesta. Alempana laaksossa sijaitsee isot survimot metallin puhdistusta varten ja niissä tarvittavaan voimaan poltetaan satoja tonneja hiiliä päivässä, mikä savuna leviää ilmaan lisäämään Butten nokisuutta.

Suomalaisia elää Buttessa lähemmäs neljään sataan. Siellä on koko joukko suomalaisia perheitä ja suuri luku yksinäisiä. Enimmät suomalaiset työskentelevät kaivannoissa saaden hyvää palkkaa, kuten on mainittu. Täysi hoito yksinäiselle miehelle maksaa 28—35 dollaria kuukaudessa. Säästää siis voi melkoisen joukon se, jolla vaan on halua säästää. Enimmäkseen ovatkin seudun suomalaiset hyvin toimeentulevia, vaikka osalta tahtoo liian, suuret verot kapakoihin kulua. Butte on tullut oikein kuuluisaksi väkijuomatulvastaan.

Henkiset riennot eivät ole tahtoneet saada pysyväistä jalansijaa Butten kuumeentapaisen elämän reuhauksessa. Useampia eri kertoja on perustettu raittiusseuroja estämään juoppouspaheen leviämistä äärettömiin, mutta ne eivät ole kauvan eläneet. Viime aikoina on kumminkin vakavampi henki päässyt nousemaan, kun on raittiutta täydellisesti harrastavain henkilöiden jäsenluku lisääntynyt. Ovat suomalaiset seutukunnalla olleet seurakuntaharrastuksissakin. Viimeinen seurakunta hajosi sen takia, että saivat sopimattoman miehen, F. E. Uhteen opettajakseen.

Butten suomalaiset ovat kyllä uutterasti yrittäneet henkisissä riennoissaan, mutta harrastajain luku on ollut vähäinen. Paitsi ylläkerrottuja on heillä lainakirjasto, on myös suomalaiset säveleet kaikuneet torvisoittokunnasta y.m. Mutta juoppous on isoon osaan kansalaisista syvät juurensa lyönyt, ei ainoastaan miehiin, vaan naisiinkin. Entisestään ovat Butten suomalaiset kumminkin huomattavasti parantuneet.

Red Lodgen kivihiilikaivanto on rikas hiilestä ja laadultaan on aine hyvää. Se on vanhempi Sand Couleen ja Beltin kaivantoja. Kaupunki sijaitsee Kalliovuorten itäisellä harjanteella, etelään päin Yellowstonejoesta. Sinne kulkee Northern Pacificrautatien haararata ja käytetäänkin hiilet pääasiallisesti rautatievetureissa. Laadulleen on hiili puoleksi bituminimaista ja sisältää varsinaista hiiltä lähes yhtä paljon kun se ensi luokan bituminihiili, jota Ohiossa saadaan. Kuusi hiilisuonta pistää maanpinnalle siinä mäenkupeella, jossa kaivokset ovat, noin 100—200 metrin päässä toisistaan. Ainoastaan paksuimmat niistä ovat vasta otetut työn alle. Tuskin löytyy Yhdysvalloissa monta kaivantoa, joissa hiilenotto tulee niin halvaksi kun näissä, syystä että hiilisuonet ovat paksuja ja puhtaasti hiiltä sisältäviä eikä tarvita mitään nostokoneita, hiiliä kun kaivetaan mäen kupeesta maanpinnan tasalta ja suoraan lastataan vaunuihin.

Suomalaisia asustaa täällä muutamia satoja. Hauskan vaikutuksen tekee kävijään heidän elämänsä. Tuskin on montakaan suomalaista, jotka eivät kuulu raittiusseuroihin, niitä nimittäin on kauvan aikaa ollut kaksi seudulla. Suomalaiset seurustelevat aivan kun veljekset myös muunkielisten kanssa ja näyttävät kansalaisemme olevan johtavina kaupungin seuraelämässä. Siivolla ja rehellisellä käytöksellään ovat he saavuttaneet muunkielisten kunnioituksen. Muutamat suomalaiset ovat ottaneet amerikattaria kainaloisiksi kanoikseen.

Suomalaisten ensi tuloa Red Lodgeen kuvaa kans. John Joki kokemuksestaan seuraavasti: Paikka on 43 mailia Northern Pacificin pääradalta ja oli villissä intiaaniseudussa, ilman rautateitä tai muitakaan ihmisteitä. Kun minä v. 1888 aloin pyrkiä kohti uutta paikkaa ottaen repun selkääni, jouduin heti ensi iltana hirveän rankkaan syksyiseen myrskyyn. Aavikkotuuli puhalti santaa ja sitte vettä virtanaan tehden pimeyden sietämättömäksi. Melkeinpä uhkasi se kuolemaakin. Kauvan harhailtuani pimeässä näin etäämmältä valopilkun loisteen ja uusine toiveineni ponnistelin väsyneitä voimia ehtiäkseni ihmisasunnolle. Mutta ensimmäinen iloni oli pian karkoitettu saavuttuani tupaan ja huomattua joutuneeni intiaanien joukkoon. Yritin jo kääntyä takaisin, mutta sen intiaanit saivat estetyksi ja tulin vasten tahtoani pysytetyksi sisällä. Pelkoni oli alussa varsin suuri, mutta kun sittemmin näin intiaanien rauhaisan toimiskelun ja sen ystävällisyyden, millä he minua kohtelivat, katosi pelkoni pois ja aloin turvallisesti odotella aamukullan nousua. Ennen aamua saapui eräs intiaani metsästämästä tuoden tuliaisiksi jäniksen, jota heti alettiin syödä keittämättä, paistamatta. Tuntui minusta ilkeältä syödä raakaa lihaa, vaan olin pakoitettu elämään talon tapain jälkeen. Aamulla miesten lähdettyä metsästykseen sain minäkin vapauteni. Ja kun he arvasivat minun pyrkivän Red Lodgeen, viittasivat sinne tienkin. Näin sitte onnellisesti saavuin perille ja aloin työskentelyn ansaiten 4—5 dollaria päivältä.

Työpalkat eivät ole enää entisen veroiset, vaan toki osalla vieläkin on hyvä palkka. Mutta se on pahaksi ettei työ ole säännöllistä, ei tehdä joka päivä työtä, sillä hiilen menekki ei ole tarpeeksi runsas. Hiilivarasto on kyllä vuoressa loppumaton.

Paitsi raittiusseuroja on suomalaisten keskuudessa myös ollut seurakunta. Pappina on siellä toiminut m.m. norjalaisen Haugensynoodin vihkimä pastori Aleksanteri Sandström (Suomen nimeltään: Saastamoinen).

Beltin kaivantokaupunki sijaitsee pohjoispuolella valtiota 20 mailia Great Fallsista pienen joen tasangolla. Luonto ympärillä on aavikkoa, "preeriä". Korkeat vuoriharjanteet, kuuluen Kalliovuoristojonoon, ympäröivät aavikkoa ja itse tasankokin on noin 4,000 jalkaa ylempänä merenpintaa. Maaperä on hiekkasekaista multaa tai hiekkaa, missä aavikkoruoho on ainoana kasvillisuuden tuotteena. Heinä on vahvaa ja ennen kaikkea mehukasta, koska se säilyttää tuon ravitsevan mehunsa yli talvenkin ja antaa tuhansille karjalaumoille riittävästi elatustaan.

Suuret kivihiilivarastot löytyy kätkettyinä aavikon alle. Työmiehet kaivavat miljoonia tonneja tätä hyödyllistä polttoainetta.

Luonto ylipäänsä aavikoilla ei ole viehättävää, onhan tasaista, yksitoikkoista, hiljaista ja pelottavaakin. Mutta laaksoissa ja joen varsilla muuttaa luonto muotonsa, pieni puronen lirisee kiivaasti eteenpäin, haapa- ja leppäpuut kasvavat kilpaa useanlaisten kukkalajien kanssa, ja janoiset karjalaumat pyrkivät sammuttamaan janoaan puron kirkkaassa vedessä.

Tällaisella paikalla sijaitsee Beltin kaupunki kuni helmi erämaassa, se on pienen joen varrella suojassa alituisilta aavikkotuulilta ja sen myrskyiltä. Luonto laaksossa on miellyttävä, kesän aikana hyvinkin kaunis, kun laakson rehevä luonto on elossa. Lumivuoria näkyy kaikkialta.

Paikka on vasta vähän aikaa ollut tunnettu, ainoastaan muutamia vuosia. Mutta työtä on hiilikaivoksessa tehty lujasti, ja kaupunki on noussut äkkiä kun taikasanalla, kuten useat kaivantokaupungit. Kaivos kuuluu mailman mainiolle kuparikaivosyhtiölle Anacondakomppanialle, ja hiilet kulutetaan yhtiön suurissa sulimoissa Anacondassa ja muualla. Mutta on seudulla pienempiäkin, itsenäisiä kaivantoja.

Ensimmäiset suomalaiset saapuivat seudulle 1893. Seuraavana vuonna tuli isompia suomalaisjoukkoja Elystä, Minn., ynnä muualta, joten kansalaistemme luku alkoi kasvaa joutuun. Nyt löytyy suomalaisia seudulla enemmän kun missään muussa paikassa Montanassa eikä pitkää aikaa kulune ennenkun ensimmäinen tuhatluku on täysi. Noin kolmesataa miestä tekee työtä hiilikaivannoissa. Nuoria neitosia on palveluksessa.

Sitä mukaa kun kansalaiset ovat asettuneet, vakaantuneet ja lisääntyneet, sitä mukaa ovat henkiset pyrinnötkin kehittyneet. Raittiusseura se ensin perustettiin kevättalvella 1894. Samana kesänä rakennettiin suuri kokoushuone, joka tuli maksamaan noin 2,000 dollaria, mutta suureksi harmiksi paloi se juuri kun oli valmiiksi tulemaisillaan.

Seurakuntakin syntyi. Ja nyt ruvettiin palon jälkeen tekemään yhteistä kokoushuonetta seurakunnan, raittiusseuran ja muittenkin edistyspyrintöjen suojaksi. Kirkko, joksi sitä kutsutaan, maksanee joukon toista tuhatta dollaria. Seurakunnalla on ollut perustamisesta saakka oma pappi yhteinen Sand Couleen kanssa. Pappeina ovat toimineet ensin pastori J. Bäck ja sitte pastori R. Ylönen.

Juoppous on suureksi osaksi hävinnyt kansalaisten keskuudesta ja sijalle on tullut lukuhalu ja into edistymiseen. Myöskin on seurakunnalla ollut soitto-, laulu- ja näyttelykuntia. Huomattava on myös, että suomalaisilla on erityinen loukkausapuyhdistyskin keskuudessaan. Siitä he maksavat 5 dollaria viikossa niille, jotka kaivannoissa loukkautuvat ja sen tähden ovat työhön kykenemättömät. Useita loukkauksia ei kaivannoissa täällä tapahdu, vaikka hiili on hyvin kivistä ja siis työnteko kyllä vaarallista. Se hyvä puoli on näillä kaivannoilla, että ne ovat kaasuttomia.

Useimmilla suomalaisilla perheillä on omat talonsa ja tulevat he verrattain hyvin toimeen. Ansio voi kuukaudessa nousta sataankin dollariin, vaikka tulee vähemmänkin.

Sand Couleen hiilikaivanto on vanhempi Beltiä. Se on 18 mailin päässä Beltistä sekä saman verran Great Fallsista. Paikka ei luonnon kauneuden puolesta vedä läheskään vertoja Beltille. Kumpaakin kyllä ympäröivät aavat tasankomaat, mutta Sand Couleessa ei juokse jokea. Paikka on kuiva ilman lehdikkoa tai muita vilvoituksia. Mutta harvoinpa hiilikaivannot yleensä tarjoavat luonnonihailulle sopivata alaa, niiden nokinen työkin jo viittaa päinvastaiseen. Hiilen musta tomu peittää paikat, ei saata ajatella yleisiä mukavuuksia eikä tarkkaa puhtaanapitoa.

Sand Couleesta on kaivettu kivihiiliä noin vuosikymmenen. Hiili käytetään Great Northernrautatiellä.

Työmiesten ansiot ovat jaetut hyvin epätasaisesti, osa saapi kelpo palkkaa, aina 4—5 dollaria päivältä, jota vastoin osa saa tyytyä yhden dollarin palkkaan päivässä. Työt tehdään kontrahdilla, missä kaivantomies saa dollarin tonnilta. Tässä voi ansaita hyvin. Mutta työtä tehdään koneillakin ja siinä sivussa tulee olla hiilenlastaajia, jotka saavat 20 senttiä tonnilta. Jos nyt lastaajat saisivat tarpeeksi asti tekemistä, voisivat he jotakin ansaita, mutta työtä täytyy heidän odotella ja niin ansio kutistuu.

Suomalaisia on Sand Couleessa ollut kaivannon alusta pitäen. Ensi aikoina tietenkin oli palkat hyvät, ansiot oivalliset, vaan silloin ei osattu säästää. Vasta sitte kun raittiusseura "Ilonääni" perustettiin v. 1890, alkoi elämän tavat vakaantua, hyvinvointi kasvaa ja yleiset pyrinnöt vilkastua. Seuralla on oma kokoushuone, jota on käytetty kirkkonakin. Seurakunta ja raittiusseura ovat auttaneet toisiaan ystävällisesti. Maksut seurakunnassa ovat niin olleet järjestettyinä, että jokainen kaivannossa työskentelevä suomalainen on suostunut luovuttamaan 25 senttiä kuukaudessa kirkonkassaan ja se summa on vedetty yhtiön toimesta pois.

Soiton harrastammenkin on ollut vilkasta Sand Couleessa. Soittokunta on hankkinut itselleen noin pari tuhatta dollaria maksavan seurahuoneen.

Loukkaus- ja kipukassa turvaa niitä, jotka kaivantotyössä tulevat loukatuiksi ja siitä sairastavat. Apua maksetaan 5 dollaria viikolta.

Yleinen kirjasto on vuosi vuodelta kasvanut ja on nideluvultaan runsas.

Väkilukuun nähden on Sand Coulee kasvanut taaksepäin. Syynä siihen on se, että hiilivarasto nykyisestä kaivannosta loppuu, mutta yhtiö omistaa 5 mailin päässä toisen hiilialueen. Suomalaisia lienee seudulla noin puolen tuhatta. Perheet omistavat melkein järjestään omia taloja.

Sand Coulee samoin kun Beltkin on suomalaisten aineelliseen ja henkiseen kehitykseen nähden tasaisesti edistynyt.

Bonnerin suomalainen kylä sijaitsee länsipuolella Montanaa Missoulan kaupungin luona. Paikka on tunnettu sahastaan ja siellä on joku sata suomalaisia työssä. Talveksi siirtyy osa yksinäisiä miehiä muualle, vaan perheenmiehet tekevät mitä työtä sattuu löytymään. Suomalaiset ovat ensimmäisiä työhön pääsemään. Heitä onkin siellä ollut toistakymmentä vuotta ja ovat saavuttaneet uutteran sekä kelpo työmiehen maineen.

Mutta kaikkialla Montanassa ei suomalaisia ole yhtä suosiollisilla silmillä katseltu. Miljonääri Marcus Daly, joka on Anacondayhtiön johtavana sieluna, on pannut suomalaisia useista työpaikoistaan pois, ei kelvottomuuden takia vaan sen vuoksi kun eivät kansalaisemme ole soveltuneet hänen valtiollisiin tarkoituksiinsa. Daly on kiihkoisa "vapaan hopean" mies ja kun suomalaiset pääasiallisesti ovat tätä vastaan, ovat he saaneet väistyä pois. Kun saha Hamiltonissa pantiin käymään, ei suomalaisia otettu työhön, vaikka tarjolla kyllä oli. Kun Daly v. 1894 koetti hommata Anacondaa Montanan pääkaupungiksi eikä onnistunut, suuttui hän taaskin suomalaisiin ja pani heitä työstä pois.

Kumminkin lienee suomalaisia vielä jokunen Hamiltonissa. Ja Anacondassa on heitä muutamia kymmeniä kuparisulimossa. Anacondan ympäristöllä suomalaiset aikoinaan ansaitsivat jotakuinkin hyvin halonhakkuulla. Heitä lienee siellä parhaimpana aikana ollut satakunta. Esimerkin vuoksi mainittakoon, että eräs mies siellä kahden poikansa kera säästi kolmen vuoden ajalla 30,000 markkaa ja lähetti Suomeen. Eräs toinen mies lähetti halonhakkuussa tekemiään säästöjä 12,000 markkaa Suomeen. Voi sitä säästääkin, kun on luontoa! Anacondassa on suomalaisilla aikoinaan ollut raittiusseura. Bonnerissa on se vieläkin.

Carrollissa ovat suomalaiset tehneet työtä valimossa ja rautatiellä. Jefferson on halonhakkuupaikka. Samassa työssä ovat suomalaiset ansainneet Lockhartissa. Neihartissa on rikkaita hopean ja kullan kaivoksia, mutta hopeanhinnan ollessa alhaalla niistä useat seisovat. Combinationissa ja Blossburgissa on suomalaisia ollut halonhakkuussa. Viimemainitussa paikassa on jotkut suomalaiset karjankasvattajina, pitäen teurastusta varten suunnattomia karjalaumoja.

Wyoming.

Wyomingin valtio on karua ylätasankoa, mutta pohjaltaan rikasta. Rumia seutuja on siellä oikein silmiä väsyttävästi. Osa on kyllä vähän samanlaista kun Dakotan preerit, mutta ylänköisempää. Korkeaa ruohoa kasvaa täälläkin ja on se aikanaan ollut puhvelien hyvää laidunmaata. Toinen ja hyvin suuri osa on aivan alastomia tasangoita, hiekkavuoria, taasen tasankoja ja vuorijaksoja toistensa takaa. Ei kasva puita, ei ruohoakaan, rumaa hietikkoa kaikkialla. Joskus sattuu silmään vaivasmänty taikka katajapensas, mutta enemmälti ei ole niitäkään matkustajaa huvittamassa.

Löytyy kyllä erittäinkin läntisessä osassa Wyomingia joitakin pienempiä jokipuroja, jotka koettavat hiukan pitää yllä kasvillisuutta. Näiden jokien varsilla asuu maanviljelijöitä ja karjankasvattajia.

Mutta sulkeutuupa Wyomingin sisälle Amerikan ja ehkä koko mailman mainittavin alue luonnonmerkillisyyksien suhteen. Luoteisosassa valtiota on nimittäin Yellowstonepuisto, iso alue täynnä luonnon ihmeitä. Siellä on vuoria, jotka suitsevat kuumaa vettä, siellä on satoja geysirejä, on kuumia lähteitä, ja järviä, sisältäen värillistä vettä, on mahtavia vuoria ja Yellowstonejoen 300 jalkaa korkea äkkiputous, on paljon muuta ihmeellistä.

Vaikka Wyomingin valtiosta enin osa onkin ikävännäköistä päältä katsoen, on siinä maanalaiset tavarat ja rikkaudet loppumattomat. Äärettömät kivihiilikerrokset, jotka ovat kätkössä maan sisällä, tuottavat miljoonia dollareita vuosittain ylösottajilleen. Löytyypä vielä muitakin mineraaleja. On löydetty suuria aloja kuparia ja kultaa, mutta niiden kaivamiseen on vasta vähemmässä määrässä ryhdytty. —

Kun lähdemme valtiossa olevia suomalaisia etsimään, kulemme Union Pacificrautatietä idästä länteen päin. Ensimmäiseksi saavumme Carbonin hiilikaivannolle. Suomalaisia saapui tänne ensin v. 1879. Siitä saakka on Carbonissa aina ollut kansalaisiamme. Ansiot, kun vaan työtä on saanut tehdä, ovat olleet paremmat kun missään muualla hiilikaivannoissa. Alkuaikoina olikin oikein hyvät ajat, mutta sittemmin ovat työt vähentyneet, joten on kansalaisiamme paljon muuttanut pois.

Carbonissa Wyomingin suomalaisten henkiset pyrinnöt ensiksi pääsivät eleille. Helmikuussa 1887 saatiin raittiusseura perustetuksi ja annettiin sille nimi Lännen Rusko. Ennen seuran perustamista ja vielä joku aika jälkeenkin päin oli juoppous oikein hirmuisessa määrässä vallalla. Raakaa ja hurjaa oli kaikkien kansallisuuksien elämä siihen aikaan Wyomingissa. Karjanpaimenet, metsästäjät ja kaivantomiehet joivat kilpaa. Asestettuna kävi jokainen ja kapakoissa näytettiin usein todellisuudessa Lännen revolveridraamoja.

Vähitellen alkoivat suomalaiset Carbonissa huomaamaan, että raittiusseurasta on hyötyä. Seura on niin ehkäissyt juoppoutta, että viime vuosina ei ole enää ollut suomalaisia kapakoita lainkaan paikkakunnalla. Raittiusseuran toimesta on lainakirjasto, joka sisältää noin 600 nidosta hyvää suomalaista kirjallisuutta.

Seurakunta on ollut vaikuttamassa yhden vuosikymmenen. Vakituisia opettajia on joskus ollut, vaan enimmäkseen on toisten kaivantoseutujen kanssa ollut yhteinen opettaja. Seurakunnalla on oma pieni kirkkonsa. Entiseen aikaan on ollut kova riita seurakuntalaisten ja raittiusseuran välillä huoneesta. Käräjiä käytiin ja rahoja tuhlattiin. Lopulta jäi kuitenkin huone seurakunnalle. Ja kun raittiusseurakin laittoi itselleen tilavan ja muhkean kodin, on sen jälkeen rauha vallinnut paikkakunnalla.

Paljon on suomalaisia lähtenyt pois seudulta. Paitsi töiden vähenemistä on syynä myöskin työn vaarallisuus. Nykyisin on suomalaisia siellä jonkun verran toista sataa.

Loukkausapuyhdistys on Carbonin kansalaisilla Hannan suomalaisten kanssa yhteinen. Paljon on se jakanut apua tarvitsevaisille.

Carbonin kaivoksen syvyys, s.o. maan alle hiljalleen laskeutuva reikä (slope), josta hiilet nostetaan, on 3,800 jalkaa pitkä. Työpaikka, jossa miehet työskentelevät, on mailin syvyydellä. Kohtisuoraan maan päältä mitaten on syvyys 450 jalkaa.

Kahdentoista mailin päässä Carbonista, vähän syrjässä valtatieltä, on kaivantokaupunki Hanna. Ensimmäiset suomalaiset tulivat tänne Carbonista v. 1889. Nykyään on suomalaisten luku siellä noin 300 henkeä.

Kauvan ei suomalaiset olleet täällä ennenkun alkoivat hommata yhteistoimintaa. Elokuulla 1890 perustettiin raittiusseura nimellä Vuoriston Ruusu.

Kun kansaa alkoi enempi karttua, kasvoi toimintakin sitä mukaa ja perustettiin seurakunta huhtikuulla 1892. Yhteinen opettaja tuli hoitamaan molempia seurakuntia, Carbonia ja Hannaa.

Raittiustaloa alkoivat seuran innokkaat jäsenet puuhaamaan, joten sekin oli pian paikkakunnalla. Hiljattain sitä isonnettiin ja korjattiin, ja on se nyt aika komea. Kirjasto on myöskin seuralla ja suomalaiset sitä ahkerasti käyttävät. Paljon hyvää on raittiusseura saanut aikaan.

Seurakunnalla ei ole vielä ollut omaa kirkkoa, vaan on raittiustaloa käytetty siihenkin tarkoitukseen.

Torvisoittokunta on ollut jo useita vuosia paikkakunnalla, kaijuttaen säveliään suomalaisten ja toiskielistenkin suureksi iloksi.

Hiilikaivanto Hannassa on hiukan kaasuinen. Suurempaa vaaraa ei kaasu ole kuitenkaan saanut aikaan. Kaivoksen syvyys on 3,000 jalkaa.

Toimeentulo Hannan suomalaisilla, kuten yleensä täällä vuoristovaltioissa, on hyvä. On toistakymmentä suomalaista, joita varakkaiksikin voipi kutsua.

Jos nyt taaskin lähdemme jatkamaan matkaa Union Pacificrautatietä ja ajamme pitemmälti, saavumme Wyomingin suomalaisten suurimpaan pesäpaikkaan Rock Springsiin.

Tänne lienevät ensimmäiset suomalaiset saapuneet vähän myöhemmin kun Carboniin. V. 1886 ovat nykyään paikkakunnalla vanhimmat suomalaiset tänne pysähtyneet. Vaikka kaivostyö onkin siellä alettu noin kolmisenkymmentä vuotta takaperin, ei vielä v. 1886 ollut asuinhuoneita riittävästi. Pieniä maanalaisia luolia oli silloin käytettävänä asuinhuoneitten asemasta. Myöhemmin on tuo puute saatu poistetuksi, joten nykyään on monella suomalaisellakin oma koti.

Kun suomalaisia alkoi tänne kokoontua, oli heidän elämänsä hyvin raakaa. Ei mitään harrastuksen ilmausta hyvään, ei kaipausta parempaan elämään. Juoppous oli syynä alennukseen. Joutohetket vietettiin kapakassa. Siellä juotiin ja tapeltiin. Suomalaisen puukko sai uudellakin mantereella tehdä tuhoa. Linnaa ja vankeutta saivat rikoksentekijät joskus.

Vihdoin eräänä heinäkuun aamuna 1889 kokoontui poikia raskaalla päällä ja mielellä muutaman talon edustalle, jossa makasi useita tyhjiä oluttynnyreitä, tuumimaan mitä olisi tehtävä nykyisen kurjan tilan parantamiseksi. Ja silloin tehtiin ehdotus ja päätös, että perustetaan raittiusseura. Toistakymmentä miestä antoi heti nimensä jäsenluetteloon ja seuralle annettiin nimi Valon Lähde. Siitä saakka on seura ollut voimassa ja työskennellyt hyvällä menestyksellä.

Seura hankki itselleen oman talon, vaan sekin pian kävi liian pieneksi tarkoitukseensa. Alettiin kesällä 1894 puuhaamaan uutta kokoushuonetta keskelle kaupunkia. Silloin erosi joku osa jäseniä seurasta ja perustivat itselleen uuden seuran. Vielä nytkin on tuo toinen seura nimellisesti olemassa, vaan isoja ei se ole saanut aikaan ja jäsenluku on pieni.

Valon Lähteen uusi talo valmistui lokakuulla 1894 ja tuli se maksamaan noin kolme tuhatta dollaria. Seuralla on myöskin oma hyvä lainakirjasto.

Vaikka raittiustyö onkin Rock Springsissä hyvää saanut paljon aikaan, on tehnyt muutoksen oloissa entisyyteen nähden, niin kumminkin yhä vielä saadaan nähdä väkijuomainkin vaikutuksia. Onhan seudulla pari kolme suomalaista kapakkaa, jotka levittävät kirousta ympärilleen.

Raittiusseuran rinnalla on myös herännyt halu seurakunnalliseen järjestykseen. Keväällä 1891 perustettiin tänne seurakunta ja opettajaksi saatiin Carbonista pastori H. Tanner. Useita vuosia hoiti Tanner seurakuntaa, mutta sitte tuli pientä erimielisyyttä, joten paikkakunnalle perustettiin toinen seurakunta.

Vanha seurakunta käytti ensin erästä vanhaa kouluhuonetta kirkkona, mutta kun se ei enää vastannut tarkoitustaan, alettiin puuhaamaan uutta kirkkoa. Tätä hanketta johti silloinen seurakunnan innokas pappi, pastori A. Riippa, joka oli Tannerin sijalle tullut. Keväällä 1897 oli oma kirkko seurakunnalla. Se on aika sievän näköinen. Kellon torniin lahjoitti eräs kansalainen, Jaakko Särkijärvi. Seurakunta on nykyään hyvällä kannalla. Opettajana toimii nyt pastori A. Granholm.

Toisen, n.k. kansallisseurakunnan pappina on pastori K. A. A. Koski, joka pitää jumalanpalveluksia myös Hannassa.

Torvisoittokunta on Rock Springsinkin suomalaisten kesken ollut toimessa jo kuudetta vuotta. Siihen kuuluu noin 20 soittajaa. Paljon on se hauskuutta tuonut.

Loukkausapuyhdistys on ollut suuresta hyödystä loukkautuneita avustaessa. Noin pari tuhatta dollaria on se jo maksanut loukkautuneille.

Hiilikaivoksissa ansaitsevat suomalaiset kuten muutkin täällä elatuksensa. Kaivannossa n:ro I työskentelee suomalaisia lähemmäs kaksi sataa.

Lukija, lähdeppäs kerran katsomaan hiilikaivantoa sisältä. Puemme kaivantovaatteet yllemme ja astuskelemme aamulla ennen seitsemää n:ro I:n nostohuoneelle. Siellä noustaan hiilivaunuun. Nyt sytytetään hatussa olevaan lamppuun tuli, sillä niin pian kun mustasta aukosta pujahdetaan sisälle, tulee aivan pimeä, pimeämpi kun outo voi aavistaa. Ei pimeimpänä syysyönä voi olla niin pimeä kun on luonnostaan tuolla kaivannossa, ei siellä ole tähden himmeääkään väikettä. Olemme maansisässä. Seinät, katto ja lattia ovat pikimustat, ei kajastustakaan näy.

Vaunuja on pitkä juna ja niihin sijoittuu puolen tuhatta kaivantomiestä. Juna päästetään menemään ja hyvää kyytiä kiidämmekin puolentoista mailia kaivannon sisään. Meno kestää vaan noin 7 minuuttia. Loppumatka kävellään niitä käytäviä, joita myöten muulit vetävät vaunuja. Lokeroita on satoja ja siellä tehdään kaivamista.

Tässä n:ro I:ssä on noin 10 jalkaa paksulti kivihiiltä kallioiden välissä. Kivet pönkitetään paksuilla pölkyillä. Tonnin vetoisia vaunuja ottaa tavallisesti lastata irtiotetusta hiilestä 40 minuuttia. Hiilen irroittaminen tapahtuu siten, että alhaalta kalliota vasten hakataan pikkakirveellä syvät kolot. Sitte porataan koneella reikä, mikä on pari tuumaa läpimitaten ja välistä kahdeksankin jalkaa pitkä. Reikään pannaan ruutia ja ammutaan. Joka ammunnalla putoaa monta vaununlastia hiiliä. Kuta isompia hiilet tulevat, sen parempi on ansio. Kaivantomiehen päiväansio on monenlainen, tavallisesti vaihtelee se 2—3 dollarin välillä. Toisinaan nousee ansiot ylikin tuosta määrästä.

Miehet, jotka hiilikaivannoissa tekevät jonkun aikaa työtä, ovat siihen hyvin tyytyväisiä eivätkä halua vaihtaa työtään maanpäällystyöhön.

Rock Springsin kaivannon n:o I pohjasta maan päälle kohtisuoraan on matkaa 4—5,000 jalkaa. Enimmät kaivannot kuuluvat Union Pacificrautatielle, mutta on joku yksityinenkin. Kaivanto n:o IX on hyvä työmiehille puhtaan ilman ja hyvän ansionkin tähden. Sen kaivannon sisällä on rautatietä yli 10 mailia, josta voi päästä käsitykseen kuinka laaja on kaivanto ja kuinka suuri liike on sen sisällä. Siitä ovat Rock Springsin kaivannot hyvät, ettei siellä ole kaasua ja ilma pidetään verrattain hyvänä. Mutta tapahtuu niitä tapaturmia täälläkin. Karaistu täytyy olla kaivantomies, sillä kuolema uhkaa häntä joka askeleella.

Jos nyt lähdemme Rock Springsistä ja siirrymme 5 mailia sivulle valtatiestä, niin löydämme pienen kaivantopaikan, jonka nimi on Hopkinsville. Tänne ovat suomalaiset siirtyneet ensin Rock Springsistä v. 1889. Paljon ei ole siellä kansalaisiamme. Raittiusseura on heillä ollut, vaan lienee nykyisin kuolluksissa. Hupina on heillä pieni lainakirjasto.

Jatkaen matkaa etemmäksi tulemme lähellä Utahin rajaa Red Canoniin. Tälle nurkalle mormoonien keskeen ovat ensimmäiset suomalaiset tulleet v. 1883. Hyvät ansiot, kauniimpi seutu ja raittiimpi ilma houkuttelivat suomalaisia tänne muualta Yhdysvalloista. Red Canonin läpi juoksee pieni joki antaen seudulle kauniinlaisen näköalan. Maa yleensä on ruohonpeittämää ja keinotekoisella kastelemisella on kasvu paikoin saatu niin hyväksi, että niitetään paljo heinää.

Kun suomalaisia sinne enemmän saapui, tulivat hekin keskuuteensa perustaneeksi raittiusseuran v. 1890. Ei kauvan jälempää perustivat he sinne myöskin seurakunnan, jota hoiti Rock Springsin pastori.

Red Canonin kaivannot ovat kaasuisia, ja kaasu pääsee joskus räjähtämään tuottaen suurta turmiota miehille. Eräässäkin tuollaisessa kaasu räjähdyksessä kuoli 62 työmiestä, joitten joukossa 8 suomalaista. Kaasun y.m. vaikutuksesta on suomalaisia muuttanut pois paikkakunnalta, joten ei heidän joukkonsa enää ole monta kymmentä. Niinpä raittiusseura ja seurakunta ovat kuolleet, ainoana yhteissiteenä on heillä enää loukkausyhdistys. —

Kun matkustimme Union Pacificia suomalaisten luo Red Canoniin, kulimme rautatien sitä haaraa, joka menee Utahiin. Toinen haara lähtee vähä ennen Red Canoniin saapumista Montanaan päin. Sen varrella, noin 80 mailia länteen Rock Springsistä on nuori hiilikaivanto Diamondville, jonne myöskin on suomalaisia asettunut.

Tämä kaivanto avattiin v. 1893 ja jo seuraavana vuonna tulivat sinne ensimmäiset suomalaiset. Kun kansaa alkoi enempi karttua, perustivat he raittiusseuran keskuuteensa lokakuussa 1897 ja on se ollut hyvänä apuna kansalaisten sivistämisessä. Omaa raittiustaloa on alettu hommaamaan. Lainakirjasto on myöskin paikkakunnalla. Seurakuntakin on jo perustettu, mutta omaa pappia ei vielä ole. Nykyään käy heidän luonaan Rock Springsin pastori kerran kuussa. Suomalaisia asujamia lienee paikkakunnalla noin 300. Elämä heillä on siivoa ja mallikelpoista. Työmiesunioni on heillä, ja yhdessä toiskielisten kanssa koettavat pitää oikeuksiaan voimassa.

Diamondvillestä pari mailia länteen on pieni paikkakunta nimeltä Kemmer, suomalaisten kesken tunnettu nimellä: Kuilin kaivanto. Tämä on aivan uusi paikka. Suomalaisia on tullut seudulle v. 1897 ja lienee heitä nyt pariin sataan. Raittiusseura on perustettu tammikuulla 1898.

Nämä kaivannot ovat sievällä paikalla. Joki, joka tuo virkistystä paikkakunnalle, kasvattaa samalla ruohoa maahan. Suomalaiset pitävät olostaan täällä hyvin.

Olemme nyt käyneet Wyomingin suomalaisten enimmät asumaseudut katselemassa. Vielä on pari paikkaa, joista tulee mainita. Ne ovat Dakotan rajalla ja kuuluvat Mustien Kumpujen ryhmään. Hiiliä niissäkin, Cambriassa ja Glen Rockissa, kaivetaan. Cambria on omituisen luonnonihanalla paikalla kahden jättiläisvuoren raossa. Glen Rockin ympäristöllä ovat suomalaiset tilaisuudessa ampumaan joutohetkinään antiloopeja aavikolta, jossa niitä joukolta on. Suomalaisia on kummassakin näissä paikoissa vähän.

Colorado.

Tuskin löytynee mailmassa onnellisempaa ihmistä kun kullanetsijä sillä hetkellä, jolloin hän perkkausalastaan löytää kultakimpaleen tai kallion, jossa huomaa olevan runsaammassa määrässä kultaa. Hän näkee suuret vaivansa palkituiksi ja toivo rikkaudesta täyttää mielen.

Muuten ei kullanetsijän elämä ole mitään kadehdittavaa. Hän on koko elämänsä uhrannut jalon metallin etsimiseen. Hän kulkee vuoristolta vuoristolle pikka (teräväpäinen kaivantokuokka) ja lapio olallaan. Muonavaroja on hänellä jonkun kuun varaksi, hyvä pyssy on ampumavaroineen taistelun varalta petojen kanssa ja riistan hankkimista varten. Näin kullanetsijät (Amerikan suomalaiset kutsuvat heitä prospäkkäreiksi) eleskelevät viikot, kuukaudet, vuodet nuuskien purojen varsia ja vuorten rotkoja, tehden työtä milloin mieli tekee ja sää on suotuisa. Illat pitkät ja myrskysäät oleskellaan hirsihuoneissa kertoellen urhojuttuja ja poltellaan piippua. Heidän elämänsä on monessa suhteessa vähemmän hupainen ja he saavat kestää monia vaivoja, mutta elämä on vapaata, he ovat omia isäntiään. Kun he löytävät lupaavan kivilajin, alkavat he kaivella reikää, etsiskellen varsinaista metallisuonta. Usein, liian usein saavat he turhaa työtä tehdä ja aikansa kaivettuaan heittävät työnsä siihen ja lähtevät uusia aloja etsimään. Siksipä kun kullanhakija sitte löytää sellaisen paikan, josta hän on varma, niin onhan ilon syytä. Onhan vuosien toiveet silloin toteutuneet ja kaikki vaivat sekä pettymykset palkittu. Colorado on maa, jossa prospäkkärit lienevät liikkuneet enemmän kun missään muualla. Sen vuoristoja ja syvänteitä ovat suomalaisetkin kullanetsijät tutkineet toivon ja pelon vaiheilla. Valtio on mineraaleista mitä rikkain. Luonto on sen alueen suurilla rikkauksilla täyttänyt.

Muutenkin näyttää Colorado olleen luonnon erityinen leikkikalu. Se lienee mailman merkillisimpiä maita. Jylhäin Kalliovuorten pääselänne kulkee sen läpi. Mutta vuoret eivät ainoastaan kule läpi, ne näyttävät monin kohdin pyrkivän äärettömään korkeuteen. Idänpuolella Missourilaakson rajalla nousee vuoriselänne äkkijyrkkänä muurina jotain 10,000 jalkaa merenpinnasta. Sinne tänne on vesi kaivanut itselleen läpipääsön ja on sorvannut kuiluja sekä syvänteitä, muodostaen kohisevia koskia ja liriseviä puroja. Koko luonto on vallatonta epäjärjestystä ja sittekin ihmeellisen viehättävää. Kaikkialla kohoaa ikuisen lumen peittämiä vuoria aina 15,000 jalkaakin ylemmäksi merenpinnan.

Ja vuorten välillä löytyy ihania laaksoja rikkaine kasvillisuuksineen ja pienine kirkkaine järvineen. Ylhäällä vuoristoissa lepää raskas kuolevaisuus, ei kasva puut, ei ruoho vihannoi. Jään ja lumen peitossa on vuoret kaikki ajat. Ja siellä huipussa on hyvin kylmä. Mutta alhaalla laaksossa ja vuoren syvänteessä saattaa löytyä oikein paratiisimaisia seutuja, suojassa pohjatuulilta ja kylmältä. Vallaton vuoripuronen heittää tuhansia kuperkeikkoja, ryntää vuoriston huimaavasta korkeudesta alas milloin jyrkkänä putouksena, milloin kohisevana koskena tai monimutkaisena hopeavyönä. Ja laakson tasangolle kun pääsee, hiljentyy vauhti, vakaantuu kulku ja sitte kirkkaana purona antaa virvoitusta laakson runsaalle kasvistolle. Ja vuorieläimet ne käyvät sammuttamassa janoaan sen kirkkaassa vedessä.

Vaan tämä ei ole kaikki mitä Coloradon laaksot ja syvänteet tarjoavat. Sieltä täältä vuorenkupeesta pulppuaa mineraalilähteitten kiehuvannäköinen vesi, toisinaan kiehuvan kuumana, toisinaan kylmänäkin. Kaikenlaisia mineraalivesiä ja vesilähteitä löytyy täällä Amerikan alppimaassa. Tuhansia sairaita käypi vuosittain kylpemässä lähteitten terveellisessä vedessä. Komeita kylpypaikkoja, sairaaloita ja hotelleja löytyy.

Ihminen on ottanut asuntonsa melkein kaikkialle. Kun ensin pestiin kulta laaksojen puroista, kasvoi kaupungit niitten sijalle. Sittemmin on pyritty ylemmäs ja ylemmäs vuoristoon, niin kauvas ja kauvemmaksikin kun ihminen oikein kestäisi. Kaupunkeja löytyy aina 11,000 jalan korkeudessa kuten Leadville ja onpa useita kaivantoja aina 13,000 jalan korkeudessakin. Jos mikään valtio tarjoaa vaihtelevaisuutta luontonsa ja ilmastonsa tähden, on se juuri Colorado, Amerikan Sweitsi.

Suomalaisiakin on tässä kummallisessa maassa, heitä tavataan aina laaksojen pohjilta korkeille vuoristoille asti, aina yläpuolelle kasvillisuuden rajan. Ja kaivantohommat ovat kansalaistemme elinkeinona. Kumminkaan ei Coloradon luonto näytä oikein voineen suomalaisia viihdyttää, vuoret lienevät tuntuneet liian jylhiltä, liian kammottavilta. Suomen luonto on kokonaan toisellaista lehtevine vaaroineen ja siintävine järvineen.

Ensin suomalaiset ohjasivat kulkunsa Denverin lähelle, siitä ylemmäksi ja kauvemmaksi vuoristoon Pikesvuoren juurelle ja vielä kauvemmas Leadvilleen. Vuoden 1880 seuduilla löytyi muudan suomalainen kullanpesijä Californian kurussa, lähellä sitä paikkaa mihin myöhemmin rakennettiin kuuluisa kaivantokaupunki Leadville. Kun sitte vuosia myöhemmin alettiin rautatietä rakentaa Denveristä Leadvilleen, löytyi useita kymmeniä suomalaisia rautatientyössä, ansaiten siihenaikaan hyvänlaista palkkaa. Kun rautatienteko loppui, jäi osa sen työmiehistä, suomalaisia y.m. kansallisuuksia Leadvilleen kaivantotöihin. Silloin oli Yhdysvalloissa olemassa Shermanin hopealaki, joka velvoitti hallituksen ostamaan suuret määrät hopeaa pitääkseen hopeanhinnan korkealla. Ja kun Leadvillen kaivannot ovat rikkaat hopeasta, ei ihme jos siellä hyvää palkkaa ja hyviä aikoja nautittiin. Kaivantomiehen palkka oli 3 1/2—5 dollaria.

Mutta tätä ei kestänyt kauvan, lakkautettiin Shermanlaki ja sitä seurasi hopeanhinnan alennus ja useain kymmenien kaivantojen seisaus. Aika ei ole sittemmin parantunut entisilleen, on ollut työlakkoja ja muita mullistuksia. Kumminkin on työpalkka kaivannossa vielä verrattain hyvä, maksetaan 3 dollaria päivältä.

Miehenpuoliset kansalaiset Leadvillessä ovat melkein järkiään kaivantohommissa. Joitakuita suomalaisia tyttöjä on palveluksessa, ansaiten 20, 25 jopa enemmänkin dollareita kuukaudessa.

Leadvilleä kutsutaan "Pilvien kaupungiksi" ja onhan se 11,000 jalkaa merenpintaa korkeammalla, joten usein pilvet ovat kaupungin alapuolella laaksossa päin. Suomalaiset asuvat noin mailin verran kaupungista vuoren rinteellä monta sataa jalkaa ylempänä Leadvilleä. Kaupungin ympäristöllä on tuhansia kaivantoja ja suomalaiset saavat niistä elatuksensa. Onpa ollut ja ehkä vieläkin on suomalaisia kaivantoyhtiöitä, jotka muilta vuokraavat kaivantoja määräajaksi tehdäkseen työtä omin päinsä. Suomalaiset ovat näin ansainneet hyviä rahoja. Jos käyt katsomassa noissa kaivannoissa, huomaat ettei jalo metalli lähde puuveitsellä vuolten. Hikipäässä saa siinä tehdä työtä terästetyillä työkaluilla ennenkun hopeamalmi lähtee liikkeelle, ja sekin sulimossa puhdistettuna antaa vaan pienen osan hopeaa sekä muuta metallia.

Mitä suomalaisten aineelliseen toimeentuloon tulee, ovat he tavallisen hyvissä varoissa omistaen omat talonsa, ja usealla on omia kaivantoalueitakin, joskaan niissä nyt hopeanhinnan alhaalla ollessa ei kannata työskennellä. Hopeakaivajaksi, kuten yleensä metallikaivantoihin, ei pääse kuka tahansa. Siinä vaaditaan tottumusta. Uusi mies, tuntematta metallin tai maan laatua, usein sekoittaa kelvotonta maata malmiin ja tekee aika vahingon. Kyllä sitä kuokkia, kaivaa ja porata osaa kuka tahansa, mutta tuntea metallimalmi arvottomasta maasta vaatii vuosien kokemusta. Paitsi hopeata saadaan Leadvillen kaivoksista isossa määrässä lyijyä, mutta tämä vaikuttaa kaivantomiehiin usein vaarallisen taudin, lyijytyksen. Kultaa ja rautaakin tulee noista kaivoksista.

Henkisiä pyrinnöitä Leadvillen suomalaisilla on ollut, kuten raittiusseura, soittokunta y.m. On heillä oma seurahuonekin yhteisiä kokouksia varten. Mutta suomalaista pappia siellä ei ole ja seutu on kaukana sellaisilta paksummilta pesäpaikoilta, joissa on oma pappi. Coloradon suomalaisseudut eivät ole väkirikkaita ja ovat ne hajallaan toisistaan.

Toinen huomattavampi suomalaisseutu Coloradossa on Telluride, joka on eteläosassa valtiota. Se on kaivantokaupunki samoin kun Leadvillekin, mutta sen kaivannoissa saadaan hopean ohella enemmän kultaa. Telluride ei ole varsin niin korkealla kun Leadville, on vaan noin 8,000 jalan korkeudessa, mutta sen ympärillä kohoaa vuoret vielä noin 6,000 jalkaa ylemmäksi. Leadville on vuoren kupeella, jota vastoin Telluride on laaksossa joen varrella. Kaivannot täällä ovat yleensä useita tuhansia jalkoja ylempänä kaupungista, usein hyvinkin vaikeiden esteiden takia. Tomboyn kaivanto, joka joku aika sitte joutui Rothschildien omaksi, on rikas kultakaivanto. Se on jonkun matkaa ylempänä kasvillisuuden rajasta, seudulla missä ilma jo on melkein liian kevyttä ja missä ei enää puut kasva. Siellä Suomen pojatkin muiden mukana ovat kultaa kaivaneet, mutta kovassa kivessä sielläkin on metalli. Kulta on niin kiveen sekaantunut, että harvoin sitä näkyy. Jos sattuu tuollainen kultajuova näkymään kivipalasessa, silloin kivi useinkin osuu livahtamaan kaivantomiehen taskuun. Niin saattaa käydä kultapalasellekin, jos sellainen milloin sattuu löytymään.

Telluriden tienoolla on suomalaistenkin huomattavimmalla kultakaivosyhtiöllä, "Mustan Karhun komppanialla", alueensa. Työ alettiin tässä helmikuulla 1894. Paitsi "Mustaa Karhua" on yhtiöllä muitakin alueita vierellä, kuten "Valkea Karhu", "Ryssän Karhu" y.m. Musta Karhu on kumminkin osoittautunut antoisimmaksi. Siinä on havaittu löytyvän sellaistakin malmia, joka sisältää kultaa 38 dollarin arvosta tonnille. Ja sellaisen ottaminen hyvin kannattaa. Mutta tuotantoon asti kaivanto ei ole päässyt, sillä yhtiö ei ole jaksanut saada itselleen kallista kivisurvimoa, missä kulta erotetaan kivestä. Luulon mukaan pitäisi noiden kaivantoalueiden olla pohjaltaan hyvinkin rikkaita, sillä seudun rikkaimmat kultasuonet kulkevat tämän alueen läpi. Yhtiö on ollut kaupoissa osasta näitä "kleimejä" 60,000 dollarin hinnasta ja ostajakin jo oli tiedossa, mutta hän ei hankkinut ajalleen rahoja, joten lienee se kauppa jäänyt. Yhtiölle olisi vielä jäänyt "kleimejä", joista sopi odottaa melkein samaa hintaa. Sellaisten kaivosten hyödykseen käyttäminen, joissa kulta on kiveen kätkettynä, on vähillä varoilla mahdoton, sillä survimot ja muut konelaitokset nielevät kymmeniä tuhansia dollareita.

Paitsi tätä yhtiötä on seudun suomalaisilla useita yksityisiä kaivantoalueita, joissa he tekevät työtä varojen ja voimien mukaan. Näissäkin alueissa on hyvin toiverikkaita kleimejä, joten mahdollista on, että ajan pitkään voipi niiden omistajista varttua upporikkaita kaivosparooneja.

Suomalaiset Telluridessa tulevat toimeen oikein hyvin, ehkä paremmin kun missään muualla vuoristovaltioissa. Heidän henkisistä pyrinnöistään on raittiusseura ja kirjasto huomioonotettavat, onpa heillä oma kokoushuonekin. Suomalaisilla on omat talot melkein järjestään.

Jonkun matkan päässä Telluridesta on Ricon kaupunki, missä jokunen suomalainen työskentelee. Lyonsissa on muutamia suomalaisia kivitöissä. Myös muualla siellä täällä on suomalaisia reippaita kaivantomiehiä, jotka siellä vapaassa luonnossa ovat saaneet omituisen vapaan ja suoran käytöstavan. Heti tuntee ulkoapäin tuollaisen vuoristossa eläneen suomalaisen. Hänessä ei ole vähääkään orjamaisuutta eikä paljon sievistelevää kohteliaisuuttakaan. Hän ajattelee itsenäisesti ja vapaasti kaikissa asioissa sekä kainostelematta sanoo mielipiteensä välittämättä ollenkaan oliko se kuulijalle mieleen vai ei. Myöntää jokaisen täytyy, että järkevätuumaisia he ovat ja olennoltaan hyvin miellyttäviä, sillä on oikein hauska nähdä suomalaisia noin reippaina ja ryhdikkäinä. Useimmiten ovat he varakkaita, ovat koonneet hyvästi rahoja ja sekin antaa heidän käytökselleen varmuutta.

Suomalaisia naisia on Coloradossa vähemmänpuolisesti, vaikka palveluksessa on palkka hyvä, — ja monella seudulla reippaat suomalaiset kaivantomiehet ikävöivät Suomen sinisilmiä ja haluaisivat saada heitä kainaloisiksi kanoikseen.

Denverin ihanassa ja raitisilmaisessa kaupungissa on joitakin suomalaisia tyttöjä palveluksessa sekä joku miespuolinen käsityöläisenä. Ja ympäristöllä kerrotaan suomalaisia olevan kivityössä.

California.

Nimi California herättänee sinussa, lukijani, heti ajatuksen kullasta ja suurista rikkauksista. Mutta saadaksesi nykyisestä Californiasta oikean kuvan on sinun johdettava mieleesi suuret viini- ja hedelmäpuuviljelykset, rehevä, mahtava luonto ja ihmeellisen lauhkea ilmanala. Kultaa on vieläkin Californiassa, mutta tullaksesi oikein tuntemaan sen kulta-aikoja on sinun palattava muutamia vuosikymmeniä takaperin ajassa, oikeisiin kultakuumeen aikoihin.

Californian historia tarjoaa selvimmin kuvan Amerikan nopeasta jättiläisedistyksestä. Vielä elää ihmisiä, suomalaisiakin, jotka tultuaan nykyiseen Californiaan tapasivat sen erämaana, perkkaamattomana Eikähän siitä olekaan vielä kulunut kun tasalleen puoli sataa vuotta jolloin suuri Californian kultakuume, Suuren Lännen asuttamisen lähin aihe alkoi. Sitä ennen, tai noin 1840 vaiheilla oli ensin alkanut pienempiä yksityisiä joukkoja, enimmäkseen metsästäjiä, rientää kohti kaukaista länttä. Olipa joukossa uutisasukkaiksikin haluavia. Monien vastuksien perästä aavoilla preereillä, missä saivat tapella intiaanien ja puhvelihärkäin kanssa, saapuivat he perille. Paljo hävisi ensimmäisiä matkustajia. He kärsivät jos jonkinlaista puutetta, tulivat kipeiksi ja kuolivat. Paljon heitä surmasivat intiaanitkin.

V. 1848 löydettiin kultaa suurissa määrin. Moni uutisasukkaista sai kultaa enempi kun leipää. Ja kulovalkean nopeudella levisi huuto Californian kultamaista aina Eurooppaan asti Miehet ja vaimot, köyhät ja rikkaat alkoivat varustautumaan matkalle siihen maahan, jossa kultaa voi puuveitsellä leikellä.

Suunnattomat joukot kaikenlaista kansaa, vanhoja kullankaivajia onnenetsijöitä ja seikkailijoita ryntäsi kun hurjistunut härkälauma kohti Californiaa. Joka päivä aamusta iltaan nähtiin pitkiä karavaanijoukkoja suuntaavan kulkuaan länttä kohti. Aavat preerit, joissa ennen vaan puhvelit ja intiaanit asustivat, saivat nyt nähdä kansainvaelluksen kirjavaa joukkoa. Näitä siirtolaisia seurasi insinöörejä, jotka mittasivat rautatielinjaa. Ne joilta oli kesken loppunut matkarahat, voivat helposti ansaita sitä rautatietyössä. Päiväpalkka oli hyvä. Mutta kullankaivuussa oli toivoa ansaita vielä paremmin.

Ja kultaa sitä tosiaan löytyikin siihen aikaan. Suunnattomat määrät sitä kaivettiin ja huuhdottiin. Tarkkaan ei puroja joudettu puhdistamaan, sillä nyt vielä saadaan jotenkin hyvästi kultaa useasta ennen hylätystä purosta. Mutta kuta helpompi oli kullan saanti, sitä nopeammin se meni. Leipä oli kullanhintaista, monesti annettiin paino painosta kun vaihdettiin leipää kullalla. Muut ruokavarat olivat yhtä suuressa hinnassa. Kuppi kahvia maksoi dollarin, omena tai muu hedelmä maksoi saman verran. Ruoka-aterian hinta oli viidestä dollarista aina sataan asti.

Muuten vallitsi hirmuinen nyrkkivallan aikakausi. Puukko ja revolveri oli lakina, mielivalta ja voima hallitsijana.

Ihmeellisesti ovat ajat muuttuneet tuskin ihmisijässä. Ennen ei Californiassa ollut dollaria pienempää rahaa käytännössä. Rautatien mukana tuli 50-senttiset ja 25-senttiset. Nyt jo käytetään "nikkelejä", 5-senttisiä, kumminkin on tuo vielä käytännössä pienin raha ei ainoastaan Californiassa vaan vuoristovaltioissakin.

Seikkailija sanonee Californiassa aikain huonontuneen. Mutta kyllä ne ovat parantuneet. Rahalle on tullut arvo, ja ruoka on helpommin saatavissa. Nyt voi saada Californiassa ruoka-aterian 10 ja 15 sentillä, kupin kahvia 5 sentillä, vaatekerran 10 dollarilla j.n.e. Vallattomuuden sijaan on tullut tyyni rauhallisuus. Oikeus ja laki on ottanut sijan siinä, missä ennen nyrkkivalta temmelsi.

Kulta on kyllä isoksi osaksi noukittu pois, vaikka vieläkin saadaan Californiasta vuosittain monien miljoonain dollarien arvosta kultaa. Mutta turhaan matkustaja rautatien varsilta kultakiveä katselee. Sen sijaan kohtaa silmää ihanille mäenrinteille istutetut hedelmäpuutarhat. Kukkia kukoistaa läpi vuoden, ruusuja on joulunaikanakin. Jo tammi- ja helmikuussa tehdään kylvöjä sekä ensimmäinen sato korjataan silloin kun Suomessa maanviljelijä alottelee kevätkylvöjä. Toinen sato saadaan jouluksi. Ihana, paratiisillinen maa on California! Luonto ja maan rehevä kasvullisuus ovat monta vertaa arvokkaammat kun se kulta, mikä tuon maan povesta on ryöstetty ja ryöstetään. Tuskin on mitään etelämaan kasvia, joka ei ottaisi Californiassa menestyäkseen.

California ja yleensä Tyynen meren Amerikan puoleinen ranta on kasvillisuudelta kokonaan toisellaista kun muu osa maapalloa. Kaikki siellä on jättiläismäistä. Seeteri-, tammi- y.m. metsät ovat mahtavia, mutta Californian ylpeys on sen punapuissa. Punapuu (red wood) on suurimpia puulajeja mailmassa. Sen varsinainen kotimaa on Californian pohjoisrannikko ja osa Oregonia. Californiassa Mendocino- ja Humboldtkaunteissa sitä eniten löytyy ja siellä on niiden hakkuu vireintä. Suurin punapuu mainitaan olleen se, joka kaadettiin useita kymmeniä vuosia sitte ja jota kaatamassa ja halkomassa on ollut viisi miestä kokonaista 22 päivää. Puu kuuluu olleen 308 jalkaa pitkä, 28 jalkaa paksu ilman kuorta, ja kuori itsestään kahta jalkaa paksu. Kannon päällä kuuluu olevan tilaa kolmellekymmenelle kahdelle parille tanssia. Nyt pidetään kannon päällä koulua kesäisin ajoin. Suuri on eräskin puu, joka on kaadettu sillaksi laakson poikki. Laaksossa kulkee rautatie, joten puuhun on tehty tunneli, mistä juna mahtuu kulkemaan. Toisessa päässä puuta on sen sisälle kaiverrettu huone, jota käytetään ravintolana.

Jonkun verran pienempi puu on ollut kansalaisemme Abram Henriksonin maalla Noyossa. Muutamia vuosia sitte on Henrikson kaadattanut puun ja halkonut siitä rautatiepölkkyjä, "taiseja", kuten Amerikan suomalaiset kutsuvat. Kanto on vielä jälellä, se on 20 jalkaa läpimitaten ilman kuorta. Ympärysmitta on 70 jalkaa. Vähän pienempiä ovat ne kaadetut punapuut, joiden kantoihin jotkut suomalaiset ovat itselleen saunan kaivertaneet. Hyvä kuuluu olevan löyly tuollaisessa tiviissä saunassa.

Nuo punapuut antavat monelle suomalaiselle elannon. Siellä metsissä on kansalaisiamme sadottain hakkuutöissä. — Mutta kun alamme puheen Californian suomalaisista, on paras lähteä heitä tarkastelemaan San Franciscosta, siitä paikasta, josta suomalaisten leveneminen on tapahtunut.

Mutta San Franciscon laajuus, sen kirjava väestö, sen kuumeentapainen elämä panee meille suuria vaikeuksia löytää kansalaisiamme. Ajellessamme kaupungin katuvaunuissa tai kävellessämme saatamme tehdä tarkasteluja koettaen etsiä tuttuja suomalaiskasvoja, mutta jos luulemme löytävämme saatamme yhtä hyvin ajaa kantoon, että paukahtaa. Siellä on siksi paljon suomalaispiirrettä, että jos sillä ongella rupeamme onkimaan saattaa tulla kaloja sellaisia, jotka ovat tuskin koskaan kuulleet Suomen nimeä mainittavan. Intiaaneja kun on sekaantunut idästä tulleitten kanssa, on muodostunut jos jonkin kansan omaisia piirteitä.

San Franciscossa on paljon suomalaisia, jotka eivät enää tunnusta kansallisuuttaan, elävät amerikkalaisten joukossa ja kulkevat amerikkalaisina. Yleensä tästä ei ole mitään vahinkoa kansallisuudellemme, päinvastoin on parempi, ettei Suomen nimi sekoitu heidän tekoihinsa, sillä he ovat ylimpinä tappelupaikoissa ja ovat sortuneita kapakkasankareja. Puhuessasi suomenkieltä katuvaunussa tai jossakin muussa yleisessä paikassa, saatat nähdä jonkun läsnäolevan suun menevän irvistykseen. Uteliaisuudella hän seuraa puhettasi, vaikka on olevinaan välinpitämätön. Hän ei ole enää suomalainen, mutta sitä hän on ollut. Hänkin on lapsuudessaan puhunut suomen sulokieltä, mutta on sittemmin mailmanrannalla entisiä muistoja koettanut haihduttaa mielestään. Kohtalo ja oma hurjuutensa on koventanut hänet, hän on vieraantunut entisyydestä.

San Franciscossa on paljon suomalaisia, mutta heidän lukumääräänsä on mahdoton sanoa juuri noiden vieraantuneiden vuoksi. Kansalaisia on siellä tuhat, voipi olla kaksi tuhatta ja enemmänkin, ken sen tietää ja kuka heidät kokoo kaupungin kaikista kätköistä.

San Franciscon suomalainen siirtokunta on vanhimpia Amerikassa, alkaen tuolta kultakuumeen ajoilta asti eli vuodelta 1850. Enimmäkseen ovat kansalaisemme merimiehiä, entisiä ja nykyisiä. He ovat toden totta kokeneet elämää puolelta jos toiseltakin, ja usea mies on tuttu maapallon monen kulman kanssa. Mutta merimiehen levoton elämä, alinomainen taistelu myrskyjen kanssa panee "tervanutun" hakemaan levollisempaa tointa ja työtä. Vaan heitä ei sittekään huvita maaelämän hiljaisuus, heistä tuntuu meri niin tutulta, laivat niin kodikkailta, että he enimmäkseen jäävät suuriin merikaupunkeihin, työskentelevät laivanlastauksessa ja muissa satamatöissä tai rupeavat pitämään kapakkaa.

Osa San Franciscon suomalaisia vieläkin matkailee merillä kesinä ja talvet makaa ravintoloissa. Toinen osa lastailee, tyhjentää ja korjaa laivoja. Ja kapakoitsijat hoitavat merimiehiä, tyydyttävät heidän tarpeitaan niin kauvan kun raha piisaa, ja kun raha loppuu annetaan velaksikin syödä ja juoda, joka kuitataan tulevien meriretkien ansioista.

Paljon on San Franciscon suomalaisten keskuudessa turmeltunutta ja moitittavaa, erittäinkin tuo surkea kapakkaelämä. Mutta on siellä parempaakin, on kunnollisia oikean edistyksen harrastajia ja sen vuoksi on siellä noussut henkisiä pyrinnöitäkin.

Suomalaisilla siellä on säännöllinen seurakunnallinen elämä tarjolla, mutta siitä ei tule ansio heille itselleen, vaan Suomen Merimieslähetykselle. Tämä on jo useita vuosia pitänyt lähetysasemaa San Franciscossa, ja on merimiespappi Sanalla palvellut merimiehiä sekä maissa asuvia. Jumalanpalveluksia pidetään joka pyhä ja arkinakin. Vakituista omaa kirkkoa vielä ei ole, vaan ovat kansalaiset hiljoilleen koonneet kirkonrakennuskassaa, joten on toivottavissa omankin kirkon saanti.

Keskinäiseksi aineelliseksi turvaamisekseen ovat San Franciscon suomalaiset puuhanneet aikaisemmin ja innokkaammin kun ehkä missään muualla kansalaistemme keskuudessa uudella mantereella. Jo v. 1882 perustivat sikäläiset suomalaiset keskuuteensa "Veljeysseuran", joka on ollut aivan näihin asti toimessa ja yhä vielä vaikuttaa. Sen tarkoitus on ollut auttaa sairastavia ja apua tarvitsevia jäseniä sekä niiden omaisia. Kirjat näyttää hyviä numeroita. Yli 15,000 dollaria on seura olemassa olonsa ajalla jakanut apu- ja kipurahoina ulos. Se maksaa 10 dollaria viikolta sairasapua, antaa vapaan lääkärin ja monessa tapauksessa vapaan hoitajankin. Kun seuran jäsen kuolee, maksetaan 75 dollaria hautausapua, ja saatetaan yhteisesti lepokammioonsa tuo kuollut veli.

Seuran maksut eivät ole aivan pienet, kun 10 dollaria menee jäseneksi pyrkiessä ja yksi dollari jäsenrahaa kuukaudessa. Mutta seura ei muuten olisikaan aineellisesti niin hyvässä kunnossa, ellei sillä olisi vakaiset tulot ja kannattajat. Kassassa lienee nykyään noin 6,000 dollaria ja se niissä oloissa on verrattain hyvä summa.

Veljeysseuraan kuuluu ainoastaan miehiä, mutta San Franciscon naisillakin on oma samanmallinen yhdistyksensä, "Sisarseura". Se perustettiin kymmenen vuotta myöhemmin kun Veljeysseura, nimittäin v. 1892. Sekin turvaa turvattomia, hoitaa sairaita ja auttaa kärsiviä siskojaan. Lyhyellä toiminta-ajallaan on sisarseura tehnyt arvaamattomia palveluksia sikäläisille suomalaisille, joista monikin kovien aikojen tähden olisi tullut hätää kärsimään. Seura maksaa 5 dollaria viikolta kipurahaa vapaan lääkärihoidon ohessa. Kuoleman kohdatessa antaa se 50 dollaria hautausrahaa. Jäsenmaksut ovat 5 dollaria tulorahaa ja 50 senttiä kuukausimaksua. Kassassa on toista tuhatta dollaria.

Raittiusaatteen lippua on "Murtaja" seura kannattanut. Seuran historia antaa kuvauksen "Friscon" suomalaisten naisten, seuran johtajien innosta. Juoppous kun oli levinnyt merimiehiin ja piti niitä liian lujalla kapakan orjina, meni kolme suomalaista naista kapakasta kapakkaan, missä vaan tiesivätkin suomalaisia olevan, ja siellä kehoittivat miehiä muistamaan velvollisuuksiaan ja alkamaan parempaa elämää. Se oli oloissamme silloin aivan tavatonta eikä se ollut vaikuttamatta. Monta merimiestä luopui silloin hurjasta elämästään ja tekivät raittiuslupauksen.

Harvoilla kansalaisilla on San Franciscossa omat talot, mutta lahden toisella puolen, esikaupungissa on monta suomalaista taloa. Olletikin on suomalaisten talojen luku suuri Länsi-Berkeleyssä, kahdeksan mailia Friscosta. Siellä asuukin paljon suomalaisia. Talojen omistajat toimivat merikapteeneina, merimiehinä jopa muuan liikemiehenäkin.

Mitä yleiseen varallisuuteen tulee, harva kansalaisistamme on rikas, joskin yleinen toimeentulo on tyydyttävä. Mutta kerrotaan San Franciscossa asuvan rikkaimman Amerikan suomalaisen, mr. Nybomin, jonka omaisuus tehnee miljoonan, ellei enempää. Hän omistaa suuren maatalon ja viinitarhan sekä on hänellä tuottava osuus eräässä Alaskan yhtiössä. Suomalaiset hänestä ylipäänsä vähän tietävät, vaikka kuuluukin hän auliudella käyttävän kansalaisiamme palveluksessaan.

Lähtien San Franciscosta löydämme seuraavan huomattavamman suomalaisen asuinpaikan Rocklinissa lähellä Californian pääkaupunkia Sacramentoa. Rockiin on oivallinen kivimurtimopaikka. Ensimmäisten suomalaisten kerrotaan tänne tulleen Massachusettsin kivimurtimoilta v. 1876. Siihen aikaan oli Californiassa vielä hyvä ansion saanti, ja kivityössäkin voitiin ansaita 4 ja 5 dollaria päivässä. Aika on sittemmin huonontunut, kiven menekki vähentynyt ja tuotanto kasvanut. Nykyiset ansiot ovat jotenkin huonot.

Suomalaiset omistavat useimmat kivimurtimot seudulla ja työmiehetkin ovat pääasiallisesti kansalaisiamme. Mr. J. Mäntylä, Jurvasta kotoisin, omistaa ehkä parhaan paikan koko seudulla ja on antanut työtä monelle kansalaiselle.

Henkisistä pyrinnöistä on raittiusseura vanhin. Seuralla on oma kokoushuone, jota käytetään kirkkona aina silloin kun merimiespappi käy siellä, tavallisesti kerran kuukaudessa. Lainakirjasto on ja on aika ajoin soittokuntakin kajahdutellut suomalaisia säveliä ansaiten kiitosta amerikkalaiseltakin taholta.

Californian pohjoisessa osassa Mendocino- ja Humboldtkaunteissa elää paljon suomalaisia punapuumetsissä, puunhakkaajina, sahatöissä ja maanviljelyksessä.

Jo kultakuume lienee työntänyt suomalaisia tännekin, mutta varsinainen suomalainen asutus alkaa vasta vuodesta 1872, jolloin merenkulkuun kyllästyneitä merimiehiä asettui metsätöihin Cuffeys Covessa. Keväällä 1875 tuotiin myös suomalaisia siirtolaisia San Franciscosta Noyon sahalle töihin. Ensi aikoina saivat nämä umpisuomalaisina kovaa kokea kielen taitamattomuuden takia. Vähäinenkin asian selittäminen tuotti paljon vaikeuksia, kunnes oppivat käyttämään englanninkieltä siihen määrään, että voivat sillä ajatuksensa lausua. Kesällä samana vuonna tuli uusia joukkoja ja seuraavana syksynä myöskin ensimmäinen suomalainen nainen. V. 1877 alkoi heidän huomionsa kiintyä valtion metsämaihin, joita ottivat haltuunsa asunto-oikeudella kauntin rannikko-alueelta, etenkin Noyon takalolta. Tällä tavalla perustivat he omia koteja samalla turvaten toimeentulonsa tekemällä työtä sahayhtiöille sekä teettäen muilla ja itse tehden metsissään olevista suurista punapuista rautatien ratapölkkyjä, joita möivät suuremmille yhtiöille satamapaikoissa. Maanviljelyä ovat he vielä harjoittaneet verrattain vähä, vaan innostunevat siihen enemmän, kun metsä tulee häviämään. Karjaa he kasvattavat yleisemmin.

Ensimmäisen kansankirjaston perustivat Noyon suomalaiset v. 1882. Se ei kuitenkaan tyydyttänyt ulompana Noyon takalolla asuvia, vaan v. 1887 tienoilla perustivat sinne toisen kirjaston. Samaan aikaan alettiin raittiusaatettakin ajatella ja juoppouden vähentämiseksi syntyi Noyon takalolle raittiusseura ja sen toimesta torvisoittokunta. Nämä ensimmäiset yritykset eivät kumminkaan kauvan kestäneet.

Noyossa ei tehdä enää isosti työtä. Sen vanha sahalaitoskin on jo vuosia sitte ollut kunnotonna. Kun heitämme Noyon ja kulemme siitä pari mailia rannikkomaantietä pohjoiseen, niin tulemme Fort Braggiin. Tämä on pienenlainen kaupunki, mutta suomalaisiin nähden on se ottanut voiton Cuffeys Covelta ja Noyolta, ollen nykyään suurin suomalainen pesäpaikka Mendocinokauntissa. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Noyoon, asettuivat ensimmäiset suomalaiset perheet Fort Braggiin. Ja kun sitte yhä toisia suomalaisia perheitä ja yksinäisiä kokoontui paikkakunnalle, perustivat he seurakunnan v. 1889. Kirkko myös rakennettiin ja osa seurakunnan jäseniä vastoin muiden tahtoa kutsui silloin papikseen San Franciscosta seikkailijana tunnetun, omituisen H. Turusen. Heikkomielisyytensä tähden hän pian joutui epäsuosioon ja niin täytyi hänen poistua täältä. Jäsenet, jotka ennen hänen tuloaan olivat innolla seurakuntaa edistäneet, olivat nyt luopuneet. Seurakunta joutui kannattajien vähyydessä rappiotilaan eikä sen uudelleen rakentaminen ole ollut helppoa. Vihdoinkin on järjestytty niin, että San Franciscossa toimiva suomalainen merimiespappi käy aika ajoittain jumalanpalveluksia pitämässä.

Edistyksen suurena vastustajana kirkollisella alalla on ollut se kun suomalaiset täälläkin jakaantuvat uskonnon eri käsitteiden mukaan lahkokuntiin. Apostolisluterilaiset (laestadiolaiset) ovat perustaneet oman seurakunnan. Toinen vähäinen joukko on niitä, jotka seuraavat Turusen oppia. Heillä ei ole erityistä seurakuntaa, vaan ovat pysyneet yleisessä evank. luterilaisessa seurakunnassa, mutta usein on syntynyt kiivaita sanasotia heidän ja muiden seurakuntalaisten välillä. He eivät suosi tutkinnon ja opin kautta suoriutunutta pappia, vaan tahtovat itse toimia papin tehtävät.

Suomalaisten suurin sivistyspyrintö Mendocinokauntissa on Fort Braggin raittiusseura. Väkijuomain nautinto on ollut suurena paheena kansamme riveissä ja juuri tuon haihduttamiseksi perustettiin Fort Braggin raittiusseura v. 1892. Seuralla on oma talo ja on seuran työ ollut erittäin suureksi siunaukseksi. Kansankirjastokin on Fort Braggin suomalaisilla hyvin varustettu ja arvokas. Lukuhalu on erittäin hyvä.

Vielä ansaitsee mainitsemista suomalaisten keskinäinen Veljeysseura, jonka tarkoitus on auttaa jäseniään aineellisesti sairauden ja loukkausten sattuessa.

Paitsi Fort Braggia ja Noyoa elää suomalaisia tässä kauntissa vielä Casparissa, Cleonessa, Albionissa, Navarrossa, Greenwoodissa, Hare Creekillä, Elk Riverillä, y.m. — niin, melkein joka paikassa missä vaan metsä- ja sahatöitä on. Yhteen kerättynä varsinkin suomen ruotsalaisten kera tulisi heitä hyvä joukko. Pysyväisemmin asettuneet suomalaiset ovat hyvin toimeentulevia, eläen Lännen vapaata, raitista elämää.

Suomalaisten lapset saavat täällä kuten muuallakin opetuksen englanninkielellä valtion julkisissa kouluissa. Suomenkieli on osalle lapsista jo vierasta. Ei ole suomalaisia alkukoulujakaan, joissa lapset saisivat johdatusta äidinkielen lukemiseen. Uskonnonkin puolesta olisivat nuo suomalaiset alkukoulut, sanokaamme vaikka "pyhäkoulut", tarpeellisia, sillä kun ei valtion kouluissa opeteta uskontoa, käyvät lapset presbyteerien, baptistien y.m. johtamissa uskonnollisissa pyhäkouluissa. —

Suomalainen työmies on kehittynyt kovaan työhön, sitä hän etsii ja siinä hän hyvin viihtyy, kun ahkeruudella voipi ansaita elantonsa. Ainoastaan kovaa, kovaa ruumiillista työtä, sitä juuri suopikin suuret aarniometsät Mendocinokauntissa. Jättiläispunapuun hakkauksessa, sahauksessa sekä ratapölkkyjen tekijöinä tapaa suomalaisia. Erittäinkin ratapölkkyjen teko, n.s. "taisityö", on melkein kokonaan suomalaisten hallussa. Siinä voipikin kykeneväisyytensä mukaan saada palkkaa, sillä niitä tehdään yleensä kappalemaksulla. Mutta tätä työtä ei ole riittävästi ja sen vuoksi paljon kansalaisiamme on sahalaitoksissa ja vielä enemmän tukkimetsissä.

Lähdeppä lukija nyt tekemään vierailu kansalaistemme luo tuonne tukkimetsiin. Rautatie kulkee metsään ja sitä mukaa sitä jatketaan kun keritään puut kaatamaan lähitienoilta. Saat hyvää kyytiä tyhjässä hirsivaunussa ja pian ollaan "metsäkämpillä". Koko tukkihomma on toisellaista kun Suomessa. Punapuu kaadetaan ensin, jätetään siihen siksi, että auringonpaiste ehtii kuivaamaan havun. Sitte sytytetään puu palamaan, tuli polttaa oksat ja muun töryn pois. Tämän perästä tulevat kuorijat ja ne, jotka sahaavat puut pölkyiksi Sitte tulee miehet koneineen, hevosineen y.m. kulettamaan hirsiä rautatien varrelle. Juuri tuossa se onkin kova työ, sillä tuollaisia hirsiä, jotka ovat yhtä paksuja kun pitkiäkin, ei liikutella miesvoivoimalla, siihen tarvitaan koneita, voimakkaita koneita. Puut, jos ne aijotaan laudoiksi, paloitellaan 14—16 jalkaa pitkiksi pölkyiksi, isommat pölkyt halaistaan ennenkun ne viedään sahalaitokseen, sillä on perin vaikea sahata esimerkiksi 16 jalkaa läpimitaltaan paksua pölkkyä.

Kaikki miehet ovat tukkiyhtiön ruuassa, asuvat varta vasten tehdyissä, helposti kokoonpannuissa lautahökkeleissä, n.k. kämpeissä. Ruokahoidon pito on kiinalaisten käsissä ja ovatkin he aika näppäröitä pihvin paistajia, ja kaikenlaista ne nuo vinosilmät saavat pöytään. Ruoka on koko hyvää ja voimakasta.

Mutta majailu noissa kämpeissä ei ansaitse ylistystä. Surkeaa siivottomuutta on näissä asunnoissa, joissa satakin työmiestä asuu yhdessä eikä ole naisen kättä siistiä tekemässä. Seinämillä on vuoteita kahdessa kerroksessa. Makuuvaatteiden varustaminen on kunkin työmiehen omassa hallussa. Tulen paikka on keskellä lattiaa. Nuotio siinä palaa ja katossa sen kohdalla on aukko savun pääsemiseksi, mutta se täyttää vaan puoleksi tehtävänsä. Kämppä on savua täynnä eikä suinkaan hengitys ole hauskaa. Samoin kun vuodejärjestys on kämpän puhdistuskin kunkin itsensä tehtävä, jos sitä tahdotaan, sillä semmoiset kysymykset eivät koske yhtiötä. Tarkemman huolen yhtiö pitää siitä, että kiinalainen kokki ei myöhästyisi torvea toitottaessaan vähän yli kello viiden aamulla. Silloin on työmiesten herättävä unestaan. Pian on kaikki valveilla ja kukin pukeutuu työtamineihinsa ja astelee yhteen kämppään, joka on valmistettu aterioimista varten.

Aamiaisen syötyään menevät he työhönsä kello 6 aikana. Päivällinen syödään kello 12. Puolessa tunnissa on syötävä ja kulettava matka edestakaisin työpaikalta. Kello puoli yhdestä puoli seitsemään illalla tehdään sitte työtä. Illallisen jälkeen rientää kukin kämppäänsä ja juttelee nuotion ääressä toveriensa kanssa. On siinä hauska kuunnella eri kielien sointua. Siinä puhutaan englantia, itaaliaa, saksaa, ruotsia, suomea y.m. Keskustelua jatkuu myöhään illalla, vaikka onkin kaksitoista tuntia raadettu kovassa työssä.

Kuten näkyy on Amerikassa pitkiäkin työpäiviä. Lukuunottaen sen, että työtä tehdessä vaaditaan suurempaa joutuisuutta kun Suomessa, että aina on työnjohtaja kiiruhtamassa, huutamassa "horioppia" (engl. "hurry up"), täytyy myöntää, ettei punapuun miehet helpolla ole. Työhön nähden ei palkka ole suuri: miehet saavat keskimäärin yhden dollarin päivältä ja ruuan. On sellaisia, jotka ansaitsevat enemmänkin, aina 40 dollariin kuussa, mutta tehdään työtä dollariakin vähemmällä. Niiltä päiviltä, jolloin mies ei ole työssä, saa hän suorittaa yhtiölle 50 senttiä ruuasta päivältä. Tämä vähentää ansiota.

On sitä täälläkin ollut parempia aikoja. Silloin kun suomalaiset ensin tulivat seudulle, oli keskinkertainen työmiehen palkka 40 dollaria kuukaudessa, mutta on sitte vähitellen alentunut.

Palkan saannissa on ollut vielä se epäkohta, että palkka maksettiin kolmen tai neljän kuun perästä ja silloinkin vaan 30 ja 60 päivän vekseleissä. Mies sai siis noin puolen vuottakin tehdä työtä ennenkun palkan sai käsiinsä. Jos heti tahtoi vaihettaa saadun vekselinsä rahaksi, täytyi antaa hyvitystä aina kymmeneen prosenttiin asti. Nyt toki miehet ovat tuon huonon maksutavan saaneet korjatuksi.

Päästäksemme Mendocinokauntista pohjoisnaapuriin Humboldtkauntiin on viisainta lähteä laivalla, sillä keskinäinen liike maisin on hyvin vähäinen. Maamatkalla kyllä näkisimme mahtavia aarniometsiä, punapuukorpia, ja huomaisimme, että on sitä vielä tuota puuta Californiassa, vaikka sitä niin sydämmettömästi hävitetään. Ei kumminkaan kulune pitkiä aikoja, ennenkun punapuu on jo harvinaisuutta, sillä mitään metsälakia ei ole, vaan kukin omistaja saa hävittää metsäänsä niin paljon kun ennättää. Samoin käynee seeterillekin, jota Amerikassa vielä on runsaasti, mutta joutunee se yhtä harvinaiseksi kun vanhan maan seeteri Libanonilla.

Tyynen meren ranta täällä ei muodosta hyviä satamia ei ole lahtia ei niemiä, joiden suojiin laivat voisivat päästä. Fort Braggin satama on kehno, suojaton, samoin Humboldtkauntin pääkaupungin Eurekan satama, vaikka viimemainittuun paikkaan onkin äsken aallonmurtaja laitettu. Ranta yleensä on täällä tasareunaista. Maa kohoaa merestä äkkijyrkkänä kallio- tai hiekkarantana. Ei ole saaria, ei salmia hauskuutta luomassa.

Lyhyen merimatkan päästä tullaan Eurekaan. Se on vilkas ja hyvin edistyvä paikka, kaikkea kansallisuutta on täällä koolla, myös joukko suomalaisia. Suomalaiset ovat töissä Eurekan monissa sahoissa ja punapuumetsissä ympäristöllä. Onpa joku kauvempana kaivannoissakin ja voidaan tavata heitä myös maanviljelijöinä. Suomalaisilla on raittiusseura ja seurakuntakin. Onpa siellä suomenruotsalaisillakin raittiusseura. Yleensä ovat kansalaisemme siellä hyvinvoipia. Humboldtkauntin suomalaisten elämä on melkein samallaista kun elämä Mendocinokauntissa, onhan työt ylipäänsä samoja. Sen vuoksi emme täällä tee lähempää tarkastelua.

Olemme nyt käyneet suomalaisten luona pohjois-Californiassa yläpuolella San Franciscoa. Kaikkia asumapaikkoja emme ole maininneet. Suomalaisia löytynee jokaisessa suuremmassa työpaikassa siellä.

Ennenkun jätämme pohjois-Californian, tekee mieli mainita, että eräällä kauniilla, ylävällä viheriällä niemellä Tyyntä merta vastassa täällä on komeain hedelmäpuitten suojassa yksinäinen, kallisarvoinen huvila. Asujamet näyttävät elävän onnellista rikkaan elämää nauttien luonnosta ja Californian erinomaisesta ilmanalasta. Siellä elää skotlantilainen mr. Campbell, joka omisti muutamia vuosia sitte kultakaivoksen Alaskassa. Myytyään tuon kaivoksen kutsuttiin häntä miljonääriksi ja hän asettui Californiaan, ostaen ihanan maakaistaleen johon rakensi kauniin huvilan. Täällä hän elää nauttien tyytyväisenä rikkauksistaan. Alaskassa meni hän naimisiin suomalaisen neidon Thekla Aholan kanssa, kotoisin Kristiinankaupungista. Nyt elävät he onnellisina Californiassa. Nuori "missis" on kulettanut äitinsäkin Suomesta sinne. Campbell oli joku aika sitte vaimonsa kera käymässä Suomessa ja niin tutustumassa vaimonsa synnyinmaahan. Tuon suomalaisen tytön elämästä tulisi romaani, miten hän, köyhä tyttö, vaelsi Amerikan läpi, joutui Tyynen meren rannalle ja vihdoin kylmään Alaskaan, jossa saavutti kaivantopohatan rakkauden.

Eteläpuolella San Franciscoa, Californian paratiisillisimmassa osassa elää myös suomalaisia, ehkä onnellisimpia, tyytyväisimpiä kaikista Amerikan suomalaisista. Heillä on omat maakaistaleet, pienet, Suomen torpan kokoiset alat. Mutta enempää eivät he tarvitse. Hedelmäviljelys antaa pienelläkin alalla hyvän elannon. Pienet, kauniit asunnot etelämaisten puitten varjossa, kauniit puutarhat, jotka kukinta- ja hedelmäaikana näyttävät erittäin reheviltä. Viinirypäleiset lehtimajat ja kujat. Viiniköynnökset kiertyy pitkin talojen seiniä, tunkeutuen väliin akkunoista ja ovesta sisälle ikäänkun tarjoten meheviä terttujaan. Ja Californian ilmanala: alinomainen kesä, ei koskaan liian kylmä eikä koskaan liian kuuma. Mitä ihanampaa voisi ihminen ajatella! Eikö tässä ole jo edellytyksiä onnelliselle elämälle, jos sitä kerta ulkonainen luonto ja mukavuus voi tarjota! Niin elävät suomalaiset Californian eteläosassa, erittäinkin herttaisessa San Josén laaksossa. Sieltä voi suomalainen joulun aikana kirjoittaa lämpimästä ilmasta, ihanasta sateesta, maasta, joka on viheriän vaipan peitossa, missä kukkaiset kukoistavat ja ruusut tuoksuvat, potaatin varsi on pitkää ja kaunista, toinen kerta jo samalle vuodelle, jouluksi uusia potaatteja, kaaliksia ja hedelmiä.

Tähän sopiikin lopettaa kertomus Californian suomalaisista. Mainita kumminkin tulee vielä, että suomalaisia löytyy monessa paikassa Californian sisämaassa kaivoksilla, kaivaen kultaa vuorista ja purojen reunoilta. On suomalaisella F. Olsonilla ollut oma kultakaivantokin Sawyers Barissa. Siellä hänen aikanaan moni suomalainen oli kultaa pesemässä rannan hiekasta. Sittemmin Olson muutti Astorian läheisyyteen Olneyjoelle. Victorissa, Manda Vistassa, Largossa, Alamedassa y.m. on tavattavana suomalaisia. Ja suomalaisia palvelustyttöjä on jokaisessa Californian suuremmassa kaupungissa ansaiten jotenkin hyvää kuukausipalkkaa.

Oregon ja Washington.

Astorian suomalainen ei väsy kehuessaan Oregonin ilmanalaa ja mahtavaa Columbiavirtaa. Olen monesti ajatellut kuullessa noita hartaita puheita: Jos jokin maa onnistuu valtaamaan suomalaiselta hänen rakkautensa isänmaahan, on se toki Oregon. Suomalainen, joka on siellä elänyt, haluaa välttämättömästi sinne päästä, toisinaan hartaammin kun synnyinmaahansa Suomeen. Ja länteläinen ihmettelee: ken ei kaipaisi Lännettären lempeää hyväilyä, viehkeää tasaista viileyttä, kun kerran on sitä saanut kokea! Oregon, Oregon, se nimi kaikuu monesta rakkaammalta rinnalla Suominimen kanssa.

Lähde nyt sinäkin, lukija, tuohon puoleensa viehättävään maahan katsomaan siellä kansalaisia. Samalla voimme tehdä silmäyksen naapurivaltion Washingtonin suomalaisiin.

Columbiavirta on noitten molempien valtioiden emo, se on niiden Niili, antaen elatusta ja hyvyyttään, se on niiden asukkaiden Ganges, jumaloimisen ja ihailun esine. Kalliovuorten lumipeitteisiltä harjanteilta se iloisena työntäisee liikkeelle, kooten ja keräten toistatuhatta mailia pitkällä matkallaan suunnattoman joukon isompia ja pienempiä puroja, jotka tanssien ja hyppien, kuni vallattomat vuorikauriit, pilviä piirtävien vuorten harjanteilta, vyöryvinä koskina, pauhaavina putouksina heittäytyvät tyynen äidin helmaan. Mahtavana, jopa ylpeänäkin Columbia sitte hiljalleen kasvaen ja laajeten, Washingtonin valtio oikeassa ja Oregon vasemmassa kädessään laskeutuu Tyyneen mereen. Sieltä Vellamon rikkaasta linnasta Columbian suupuoli säännöllisesti nousee ja taas laskeutuu, tuoden runsaat määrät hopeaisia lohia, antaen rantojensa asukkaille yllin kyllin emon runsasta ruokaa, pitäen heitä hyvinvoipina ja onnellisina kuni kelpo äiti konsanaan.

Columbiajoki on valkoisille ollut tunnettu noin sata vuotta, ja ensimmäisenä pani näihin seutuihin huomionsa John Jacob Astor, joka on laskenut pohjan tunnetun Astorsuvun rikkauksille. Columbian jokivarret olivat erinomaisen rikkaat metsäntuotteista, ja Astor perusti joen suulle kauppapaikan turkiksien ostoa varten. Tuolle kauppapaikalle pantiin v. 1811 kaupungin perustus ja Astoria tuli ensimmäiseksi kaupungiksi nykyisessä Oregonissa. Hitaasti kaupunki kasvoi ja on se vieläkin vaan pienenlainen. Ylempänä oleva Portland meni edelle, tuli suureksi kaupungiksi ja on kaiken aikaa ollut Astorian edistyksen estäjänä. Vasta nyt on Astoria saanut oman rautatiensä, jota vastoin Portland on jo kauvan ollut rautatiekeskuksena.

Astoria on kapealla niemekkeellä, joki molemmin puolin. Oivallinen se on satamalleen. Lohenkalastuspaikkana se on mailman mainio.

Luonto Columbian varsilla on suurenmoista, metsä oikein mahtavaa aarniota. Ihmetellä täytyy miten on noita seutuja saatu viljelykselle tasoitetuksi. Luonnon suuruus ja alkuperäisyys valtaa, mielen niitä seutuja nähdessä. Vedet laajat, maisemat rannoilla mahtavat, jylhät, mutta samalla kesäiset ja puoleensa houkuttelevat. Kyllä kulunee vuosikymmeniä, ehkä satoja, ennenkun Lännen mahtavimman virran rannikkoseudut ovat ummelleen asutuita. Hauskalta vaan tuntuu ja omituiseltakin se tosiasia, että suomalaiset ovat uutisasukkaina useissa paikoin alkaneet Columbian rannikkomaitten viljelyksen ja erittäin hyvällä menestyksellä. Suomalaisen sitkeyttä ja tyyneyttä tarvitaankin aarniometsäin raivauksessa, jättiläispuiden kaatamisessa. Tähän perkkaustyöhön ei maassa syntynyt amerikkalainen uskalla eikä halua ryhtyä — siirtolaisten hyväksi onneksi.

Deep Riverin farmiseutu vastapäätä Astoriaa joen toisella puolen Washingtonin valtiossa on suurin ja suomalaisin farmiseutu näillä tienoin. Joku parisen kymmentä vuotta sitte oli seutu läpipääsemätön korpi, piti hakata ja kaataa puita pois tieltä, jos mieli edes pienen polun saada. Mutta kun sitte suomalaiset alkoivat perustaa koteja korpeen, täytyi satavuotisten honkain kaatua uutisasukkaan voimakkaissa käsissä. Ja näistä komeista tukkipuista saaduilla rahoilla sitä rakenneltiin huoneita, raivattiin alaa pelloksi ja pantiin hyvä ja luja perustus viljelykselle.

Naselissa, vähän matkaa Deep Riveriltä panivat niinikään suomalaiset alun uudisasutukselle. Suomalaisia on seutu nykyään melkein täynnä. Siellä saapi hämmästyä luonnon suuruudesta, saapi kulkea pieniä polkuja läpi sellaisen metsän missä puu makaa puun päällä, puu melkein kasvaa puussa kiinni. Näkee kauhean suuria jättiläispuita makaavan maassa, missä lienevät maanneet tiesi kuinka kauvan, sillä kauvan ottaa puu mädätä tällaisessa metsikössä, jonne ei auringon säteet paljon pääse ja liekö sadettakaan liottamassa. Kun sahaa halonmittaisen pölkyn tuollaista jättiläispuuta ja sen halkoo, voipi saada puolitoista syltä halkoja yhdestä ainoasta pölkystä. On siellä kuusia, jotka ovat puolitoista syltä läpimitaten, jopa isompiakin. Ja isoimmat puut lähentelevät sataa syltä pituudessa.

Jo sellaisessa korvessa Suomen uutteralle kaskenhakkaajalle ja metsän hävittäjälle on kiitollinen työala. Ei tarvitse sääliä puun kokoa eikä pahoitella metsän harvuutta.

Mutta maata ei tuolla voi perkata kuokalla eikä kirveellä. Siellä tarvitaan koneita, ruutia, sahaa ja työtä, jos mielii jotain saada aikaan. Tuli on parhain ja halvin keino perkata maata. Pitää polttaa ja taas polttaa puuta. Sitä uutisasukkaat enimmäkseen tekevät, pitäen kesät pitkät tulen yhdessä tai toisessa paikassa, siten vähitellen saaden peltoa. Ja kun peltoa saa, kyllä se tuottaakin, kyllä se kasvaa ja antaa runsaan sadon.

Tärkein suomalaisten pesäpaikka ei ole kuitenkaan maanviljelysalue, vaan on se juuri tuo kalastuskaupunki Astoria. Se on myös vanhin suomalainen asuinpaikka täällä. Vaan ei ole siitä vielä hyvinkään pitkä aika, jolloin tänne ensimmäiset suomalaiset siirtolaiset samosivat. V. 1873 lähti neljätoista suomalaista Pennsylvaniasta, Amerikan äärimmäisestä idästä pyrkimään kohti Lännen luvattua maata. Heillä oli aije asettua maanviljelijöiksi, oli toivo saada valtion maita asunto-oikeudella, joten siihen aikaan niitä oli yllin kyllin saatavana. Matka kulki silloin San Franciscon kautta ja sieltä laivalla Portlandiin. Tulo kesti 17 päivää. Nyt voi matkan tehdä 5 päivässä.

Kun miehemme saapuivat Portlandiin, huomasivat he suuresti pettyneensä maansaannin suhteen. Maata kyllä oli saatavana, mutta niin kaukana, suurten vaikeuksien takana, että sinne ei tehnyt mieli. Sitäpaitsi olisi vaadittu hyvänlainen pääoma alkuun pääsemiseksi. Asiain näin ollen jäivät he Portlandiin, jäivät sinne odottamaan mitä kohtalo toisi eteen.

Talvella ryhtyi usea näistä rautakaivantoon työhön, missä palkkaa luvattiin 1 doll. 75 senttiä päivältä. Mutta kun oli jonkun aikaa tehty työtä, karkasi rahastonhoitaja eikä siis palkkaa saatu. Niin täytyi heittää työt siihen.

Keväällä sitte alkoi kalastus Columbialla ja tämä sai vilkkaan liikemuodon. Kun ei ollut muutakaan työtä, rupesivat suomalaisemme kalastajiksi. Viisas kohtalo teki maamiehiksi aikovista kalastajia ja siten rakensi suomalaisten suurimman pesäpaikan Oregonissa. Kalastus kyllä ei noihin aikoihin ollut kovin tuotteliasta, vaikka kalansaanti oli hyvä. Lohen hinta oli vaan 25 senttiä kappale, josta hiljalleen on kohoutunut pysyen dollarin vaiheilla useampina vuosina, vaikka on taas viime vuosina alkanut laskeutua.

Siihen aikaan kun ensimmäiset suomalaiset asettuivat Astoriaan, oli se pahainen kylän resu, yksi oli kaduntapainen. Lika ja lohenraadot kuvasivat kurjaa kalastuskylää.

Mutta Astoria on kasvanut sitä mukaa kun suomalaisiakin on tullut. Kadut on laitettu kuntoon, rakennettu ja järjestetty. Kaupungissa on nyt noin 8,000 asujanta, joista ehkä kolmatta tuhatta suomalaisia. Ei kaupungin vaan tarvitse olemassa oloaan hävetä. Ja nyt se vasta pääsee edistymään kun on rautatiekin saatu.

Suomalaiset asuvat kaupungin kummassakin päässä, ala- ja yläkaupungissa. Alakaupungissa, jota kutsutaan Uniontowniksi asustaa noin puolitoista tuhatta suomalaista aivan tarkassa järjestyksessä, talo talolta, eroitettuina toiskielisistä. Siellä on heillä oma kokoushuoneensakin, joka komeana esiintyy korkealta paikaltaan näyttäen ohikulkeville, että tässä se on "Suomihaali". Huone on raittiusseura "Suomen", joka on toistakymmentä vuotta ollut vaikutuksessaan. Rakennus on tullut maksamaan noin 3,000 dollarin vaiheille. Komeat talot ympäröivät komeaa kokoushuonetta ja koko seutu näyttää jykevältä, itsenäiseltä suomalaiskylältä.

Yläkaupungilla on toinen suomalaisten kyläkunta liki tuhanteen nousevan väestön kanssa, vaikka he siellä ovat enemmän toiskielisten seassa. Kirkko ja pappila ovat siellä tienoin myöskin, ja suomenkieli sointuu tasarintaa englannin ja ruotsin kanssa. Keskikaupungilla asuu useita liikemiehiä ja perheitäkin.

Suomalaisia liikehuoneita on useita ja jotkut niistä ovat jotenkin valtaviksi nousseet. On siellä suomalainen sanomalehtikin "Lännetär". Myös on suomalainen apteekki. Ja suomalainen lääkäri, tri Beckman on muutamia vuosia ollut asettuneena Astoriaan. Hän on syntynyt Jalasjärvellä 1851, tullut Amerikkaan noin 30 vuotta sitte, suorittanut lääkärintutkinnon Philadelphiassa v. 1884 ja toiminut sitte lääkärinä Philadelphiassa vuoteen 1895, jolloin muutti Astoriaan. Melkein kaikissa "toiskielisissä" liikehuoneissa palvelee suomalaisia, joten ei puutu mitään mukavuuksia, vaikka ei englantia taitaisikaan.

Muutamia suomalaisten suurempia liikeyrityksiä on mennyt kumoon. Niistä harmillisimmat ovat olleet kalakeittimöiden häviöt, joita suomalaiset ovat pari kertaa saaneet kokea. Mutta nyt on kalamiehillä keittimö, jonka yhtiö näyttää varmalta. Tämä syntyi kesällä 1896 olleesta työlakosta, kun eivät yksityisten keittimöiden isännät suostuneet maksamaan kalastajille viittä senttiä lohinaulasta. Pari sataa kunnollisinta kalastajaa, enemmistö suomalaisia, muodosti yhtiön, jonka keittimö on suurin kaikista ja panee kannuihin parasta lohta. Kaikki työ toimitetaan uusimmanaikuisilla koneilla. Yhtiön kala on saanut suurinta suosiota markkinoilla. V. 1897 valmisti tämä uusi keittimö säilykkeinä 48 tuhatta laatikkoa lohta; jokaisessa laatikossa on 48 naulanvetoista astiaa, "kannua".

Henkisten pyrintöjen puutetta ei Astorian suomalaisilla ole ollut pitkiin aikoihin. Kuten jo mainittu, raittiusseura "Suomi" on toistakymmentä vuotta vanha. Se on paljon vaikuttanut Astorian suomalaisten kehityksessä. Seura on toiminut itsenäisesti, kuulumatta mihinkään "yleisyhdistykseen".

Kirkollinen toimi ja seurakuntaelämä on ollut säännöllistä vuosikausia. Komea kirkko ja pappila todistavat kansan harrastusta. Pappina Astorian suomalaisten keskuudessa on monta vuotta toiminut pastori J. J. Hoikka, joka onkin Astorian suomalaisen seurakunnan luoja. Kun pastori Hoikka muutti Michiganiin, toimi Astoriassa vähän aikaa pastori Tanner. Nyt on seurakunnassa pappina pastori Adolf Riippa ja on seurakunnalla hyvä kannatus suomalaisten keskuudessa. Astorian suomalaista kirkkoa koristaa kansalaisemme J. A. Oldenburgin rouvan maalaama ja lahjoittama alttaritaulu, kuvaten Jeesusta saarnaamassa venheestä kalastajille.

Paitsi evankelisluterilaista seurakuntaa on Astoriassa myös apostolisluterilainen seurakunta ja on silläkin oma kirkko. Saarnamiehenä on monia vuosia toiminut J. Lumijärvi.

Astorian suomalaisilla on myös Veljeysseura, samanmallinen jäsentensä turvaaja kun on San Franciscon Veljeysseura. Tämäkin seura on toistakymmentä vuotta vanha. Ensimmäisen 10 vuoden kuluessa keräytyi seuran kassaan rahaa yli 16 tuhatta dollaria ja tästä maksoi se apuina lähes 10 tuhatta. Seura maksaa tavallisesti kipurahoja 9 dollaria viikossa ja hautausrahaa 75 dollaria. Vapaa lääkärinhoito on tietysti sen ohessa. Yhtymismaksu seuraan on 10 dollaria ja jäsenmaksu yksi dollari kuukaudessa.

Harva seura on jalommin ja oikeudentuntoisemmin jakanut apuaan kun tämä seura. Usea veli on saanut sairausrahaa aina Suomeen saakka tai missä muualla lienee ollut vaan.

Paitsi Veljeysseuraa on Astorian suomalaisilla myös Sisarseura, perustettu samain aatetten mukaan. Myöskin lauluseuroja, ompeluyhdistyksiä, torvisoittokunta y.m. on toiminut Astorian suomalaisten keskuudessa. Runsaasti varustettuja lainakirjastoja on parikin.

Kaikesta tästä voi päättää miten kehittyneellä kannalla ovat suomalaiset yhteispyrinnöt Astoriassa. Mutta missä hyvyyden kylvö rehoittaa, siellä koettaa pahakin tukahuttaa sitä kylvämällä jos minkälaista rikkaruohoa. Niinpä ei ole Astoriakaan paheista ja paheiden turmeluksesta vapaa. Kapakkaelämä ja uhkapeli erittäinkin aikaisempina aikoina ovat olleet surettavasti vallan päällä. Tavattoman runsas ansio yhdellä osaa vuotta ja täydellinen joutilaisuus suurimmalla osaa vuotta on luonnollisesti suurena viettelyksenä siihen. Erään pelihuoneen pitäjän sanottiin kerta yhtenä ainoana yönä voittaneen 8,750 dollaria. —

Astorian elämä on kalastuksessa. Siitä riippuu sen hyvinvointi, siitä ahtaat ajat, miten vaan Columbia on antoisa lohiensa suhteen. Suuria, komeita lohia nousee Tyynestä merestä virtoihin niin hyvin Aasian kun Amerikankin puolella. Ne Aasian virratkin, jotka laskevat Tyyneen mereen, sanotaan muutamina vuodenaikoina olevan "täynnä lohia", mutta siellä eivät vielä ihmiset ole kalastusta niin osanneet hyväkseen käyttää kun on tapahtunut Amerikassa. Alaskassa kalastetaan innolla, mutta huomattavinta kuitenkin on kalastus Columbialla, Washingtonin ja Oregonin välisellä rajalla. Tänne nouseekin lohista uljain, komein: chinooklohi, jonka punanen liha on kaikkein maukkainta. Tuon lohen keskimääräinen paino on 20 naulaa ja ovatkin lohet hyvin tasaisia koolleen. Mutta saadaan paljon raskaampiakin lohia.

Varsinainen kalastuskausi Columbialla kestää neljä kuukautta. Sen alku ja loppu on tarkalleen määrätty huhtikuun 10 päivästä elokuun 10 päivään. Koko talven ajan valmistaudutaan tähän kalastukseen, kudotaan verkkoja, laitetaan veneitä. Ja kuta lähemmäs kalastuskausi tulee, sitä kiihkoisammiksi valmistukset käyvät. On siinä kiirettä ja touhua!

Kalastajat jakautuvat kahteen luokkaan, niitä on rannikkokalastajia ja verkkokalastajia. Viimemainitut näistä pitävät itseään arvokkaampina ja elävät isommassa tai pienemmässä eripuraisuudessa rannikkokalastajien kanssa. Ja todellakin vaatii verkolla kalastus suurempaa rohkeutta ja kokemusta. Kalamies menee ulapalle, taistelee myrskyjen kanssa antaen henkensäkin alttiiksi ammatilleen. Sitävastoin "träppikalastaja" rannikolla on turvallisempi virran aaltoja vastaan. Hän käy tyynesti kokemassa katiskoitaan ja on keksinyt vielä paremman, tulokkaamman kalastuskeinon. Hän lyö paaluja rantamatalikoille, kiinnittää niihin pitkät verkkonsa ja odottaa varmasti saalista. Tuota paalutusta eivät verkkokalastajat voi hyväksyä. Se tekee heidän vaarallisen ammattinsa yhä vaarallisemmaksi. Huolimatta siitä, että parhaatkin kalapaikat paalutetaan, voipi verkkokalastajan verkot joella laskeutuessaan tarttua paaluihin ja repeytyä. Sen vuoksi kun matalikkoja alettiin kovin paaluttaa meni satoja verkkokalastajia sinne ja pakottivat paaluttajat vetämään pölkkynsä pois ja menemään helkkariin. Pantiinpa joku mies menemäänkin "helkkariin", tukkien päällä aavalle merelle. Väkivaltaisuuksia on paljon tehty noita träppikalastajia kohtaan, useampikin niistä on hävinnyt, tiesi minne. Liekö ammuttu tai työnnetty Tyynelle merelle? Kukaan ei niistä salaperäisyyksistä selkoa saane. Rannikkokalastajien on tyytyminen tuskaansa, voima on lakina siinä, missä ei oikeus muuten turvaa yhteistä hyvää. Niin se on kumminkin Amerikassa. Väärin olisikin, jos matalikoita saisi noin vaan suotta paaluttaa muutamain yksityisten keittimöiden hyväksi.

Komeata on nähdä kun kalastajat sunnuntai-illoin lähtevät Astoriasta kalastamaan joelle, joka tältä kohdaltaan on 7 mailia leveä. Tuhansia veneitä valkopurjeineen kiitää veden pintaa. Ne ovat kun perhoset aavalla kentällä, hyppien, tanssien ja leijaillen liitävät ne mikä ylös, mikä alas jokea, mikä pitkin, mikä poikki. Kuvan taustana on Washingtonin puoleinen jylhä, korkea ranta aarniometsineen. Sama näky kuvastuu kalastusaikana joka ilta, kun kalastajat menevät, ja joka aamu, kun he tulevat joelta.

Astuppa sinäkin lukija veneeseen elämään yhden yön Astorian kalastajan elämää. Valitaan ihana, tyynenlainen ilta, sillä myrskyllä ei syrjäisten, jos ei asianomaistenkaan, ole hauska olla ulapalla.

Rannalle kokoontuu kalastajia. He ovat pukeneet karkeat vaatteet ylleen. Veneet päästetään telineiltään ja nostetaan purjeet pystyyn. Meidänkin veneemme pian on yksi tuossa perhosliudassa joella.

Kussakin kalaveneessä on tavallisesti kaksi asianomaista: kapteeni ja soutumies. Viimemainittu on edellisen palveluksessa. Kapteeni omistaa tavallisesti veneen ja verkon ja pitää voiton hyvänään. Paitsi näitä on veneessä kauniilla ilmalla tuon tuostakin syrjäisiä, jotka ovat lähteneet huvitteleimaan. Naisten laulu siis saattaa kajahtaa ilmoille matkatessa kalapaikoille ja saalista odottaessa. Ihanasti sointuu suomalainen kansanlaulu pehmoisilla aalloilla.

Auringon laskeutuessa saavumme sille paikalle, missä on tarkoitus laskea verkko. Nyt on elämä vilkasta Columbialla, kukin koettaa saada verkkonsa lasketuksi sellaiseen paikkaan, missä ei olisi monta verkkoa edessä. Mutta kun on tuhansia kalastajia verkkoineen, kukin yrittäen parasta paikkaa, syntyy väliin tungos, ja tungosta seuraa toisinaan pieniä kahakoita. Pahin kaikista on jos ensin tullut on kerinnyt laskea verkkonsa, ja toinen tulee sekä laskee verkkonsa juuri muudan syli eteen. Silloin täytyy edellisen nostaa verkkonsa ylös ja etsiä sopivampi paikka. Tätä kutsutaan "korkkaamiseksi".

Verkko on tavallisesti noin 300 syltä pitkä, silmukat 9 tai 10 tuumaa. Veneen perästä lasketaan verkko veteen aivan kun nuotta. Työ käypi siten, että soutumies soutelee hiljalleen ja kapteeni työntää verkkoa minkä ennättää.

Kun verkko on saatu lasketuksi, asetutaan päähän levolle ja annetaan virran kulettaa verkkoa ja venettä hiljalleen alas. Nyt ei ole juuri muuta tointa kun vaan on pidettävä silmällä, ettei verkko virran muassa laskeudu sellaisiin paikkoihin, joissa voipi repeytyä. Kalastajan tulee nuo paikat tuntea. Tuo kaikki on kapteenin huolena, jota vastaan soutumies saapi nukahtaakin veneen keulassa.

Kauniilla ilmalla on kalastus todellista nautintoa: suloinen kesäyö, ylhäällä vilkkuva tähtitaivas, tähdet loistaen timanttien tavoin tummansiniseltä pohjaltaan, helakka kuu antaen väritystä Columbian tyynelle pinnalle. Yhdeltä puolen rantaa näkyy synkkä, musta metsä, toisella rannalla Astorian kaupungista valot. Etäämpää kuultaa Satulavuorten mahtavat harjanteet pelottavina kuni öiset aaveet.

Mutta aina ei ole kalastus näin rauhallista Columbialla. Varsinkin keväisin kun lounastuuli lähettää vihurin liikkeelle, saaden mahtavan Tyynen meren hurjaan raivontaan, silloin on eri leikki. Aavalta mereltä tulee nuo aallot yhtenä hurinana ylös leveää Columbiata käyden taisteluun virran kanssa ja muuttaen veden valkeaksi vaahdoksi kun koskessa. Silloin tulee jos jonkinlaista vahinkoa kalastajille, verkkoja repeytyy, myrsky kaataa veneitä ja heittää joskus kalastajatkin pohjattomaan syvyyteen, mistä eivät koskaan palaa. Valtameri nielee tavallisesti saaliit. Väliin kumminkin löydetään tällaisen myrskyn jälkeen yksinäinen vene tai repiytynyt verkko, löytyypä joskus kalastajakin omasta verkostaan kuolleena.

Kun verkot ovat olleet tunnin pari vedessä ja alkaa olla puoliyön aika, rupeavat kalastajat kahvinkeittoon veneessään. Tehdään mukana olevaan pieneen uuniin valkea kuivista ja helposti palavista puista. Pian on kahvi valmis. Mukana on tietysti myös ruokaa jos jonkinlaista, kalamies ei ole oppinut niukkaan ruokaan. Yöllä maistuu ruoka hyvältä vesillä, ja kahvi sekoitettuna kananmunalla kuuluu olevan voimakasta ja lämmittävää. Syödessä, laulaessa ja jutellessa kuluu aika hupaisesti. Kun alkaa tulla aamupuoli ja taivaanrannalle ilmestyy vähän valonkoitetta, silloin ruvetaan nostamaan verkkoa ylös ja katsomaan mitä on tullut saaliiksi.

Verkon nostaminen, "pakkaaminen", on hupaisaa työtä, sitä hupaisempaa mitä useammin saa komean hopeahtavan lohen nostetuksi ylös. Niinpian kun nostaja näkee lohen olevan verkon silmukassa, ottaa hän koukkunsa ja lyöpi sen kalan niskaan, nostaen saaliin veneeseen. Ei tarvitse kovin monta tuollaista leiviskän painoista lohta olla, kun jo tulee kelpo palkka. Jokainen lohi on arvossa siinä dollarin vaiheilla. Saalis on noin kymmenen lohta yössä, usein vähemmän, mutta toisinaan enemmänkin.

Kalat säilytetään veneen pohjalla, kunnes mennään keittimöön, missä ne punnitaan, ja kalastaja saapi merkitä saaliinsa. Keittimöt maksavat lohesta määrätyn taksan mukaan, joten kalastaja saapi vapaasti mennä aamusella kotiin, levähtää taas iltaan, ellei halua kalastaa päivällä. Päiväkalastus ei varsinkaan sydänkesällä ole oikein tuottelias, joten siihen ei niin yleisesti oteta osaa.

Lohikeittimöyhtiöitä toimii Astoriassa ja sen ympäristöllä useita. Jo olen puhunut kalamiesten omasta keittimöstä. Parhaat keittimöyhtiöt tekevät kesässä säilykkeitä noin 50,000 laatikkoa, jopa ylikin. Siis ne tekevät kukin kesässä noin 2 1/2 miljoonaa naulanvetoista kannua. Jokaisesta laatikosta lasketaan keittimöisännälle tulevan voittoa noin yksi dollari. Parhaimpien keittimöyhtiöiden joukossa on eräs, jonka omistaa suomalainen B. A. Seaborg. Hän on varakas mies, lienee miljonäärikin. Hän on yksi niitä suomalaisia, jotka ensimmäisinä tulivat Eriestä Pennsylvanian valtiosta aikoen maanviljelijöiksi, mutta jotka kohtalo käänsi kalastajiksi. Eikä ainakaan hänen tarvitse tuota käännöstä katua. Seaborg, rikkaimpia Amerikan suomalaisia, ei itse asu Astoriassa, vaan sen lähellä olevassa Ilwacon pienessä kaupungissa. Keittimöissä lohi keitetään, leikataan naulanpaloihin ja sullotaan täkkiastioihin, jotka ilmattomina juotetaan kiinni. Työn täällä suorittavat pääasiallisesti kiinalaiset. Kannulohi on erittäin hyvää ja halpaa. Astorian lohta säilykkeinä syödään yli koko maapallon, on sitä saatavana Suomessakin.

Silloin kun kalastuskausi loppuu, vietetään suuria juhlia Astoriassa. Kalastus ja nuo juhlat yhdessä ovat kun pitkät talkoot, joissa ensin nähdään vaivaa ja sitte riemuitaan. Silloin alkaa yhdistysten ja seurojen kalastusaika. Iltamia ja arpajaisia on alinomaa. Kalamiehillä on rahaa ja tulot ovat suuret. Silloin myös pannaan toimeen kilpapurjehduksia ja muita kilpailuja. Iloista on mainita, että suomalaiset ovat näissä melkein aina voittajina.

Talviajan viettää kalastaja rauhallisesti, useimmiten joutilaana. Onhan se kyllä vielä syyskalastus, mutta se on vähemmän huomattava. Uutterimmat hankkivat itselleen jotakin talvityötä. —

Kun nyt lienemme jo tarpeeksi kauvan viipyneet Astorian suomalaisten luona, käykäämme katsomaan suomalaisia muuallakin Oregonin ja sen naapurin Washingtonin valtiossa.

Vastapäätä Astoriaa, joen toisella puolen (väliä 7 mailia) on pienehkö suomalaisjoukko Knappton-nimisessä paikassa, missä on sahalaitos. Yhteispyrinnöitä ei sikäläisillä suomalaisilla ole, kun onkin heitä vaan muutamia kymmeniä. Suomalainen pappi käy siellä toisinaan pitämässä jumalanpalveluksia.

Knapptonista eteenpäin Deep Riverin varrella ja tienoolla on suuri suomalaisseutu, kymmeniä maileja laajuudeltaan. Uutisasutukset ovat Deep Riverin, Salmon Creekin, Naselin ja muiden pienien jokien varsilla. Kovan työn alla on maa näissä aarniometsissä, mutta minkä raadetuksi saa, on se taattua kasvussaan.

Harva kansalaisistamme on siellä kumminkaan yksistään maanviljelyksen varaan vielä uskaltanut heittäytyä. Heidänkin tärkeänä elinkeinonaan on vielä suureksi osaksi kalastus. Alavammilla paikoilla kasvatetaan heinää karjaa varten. Rauhallista, melkeinpä yksinäistä on kansalaistemme elämä siellä. Naapurikin on aina korven takana, joten uutisasukas elää usein melkein erakkoelämää. On siellä tilaisuutta miettiä elämän suuria kysymyksiä. Ehdon tahdon on uutisasukas juuri tuollaisen hiljaisuuden valinnut. Se sopii niin erinomaisesti suomalaisen luonteelle. Syyksi erakkoelämäänsä moni sanoo: "Yksinäisyydessä tahdon täällä Herraani palvella".

Seurakunnallinen elämä on heillä niin järjestetty, että Astorian pappi käy määrätyillä ajoilla pitämässä jumalanpalveluksia.

Kaikki nämä, melkeinpä lukemattomat suomalaiset uutisasutukset ovat Washingtonin valtiossa. Siellä on myöskin pieni kalastajain kaupunki Ilwaco, Columbiajoen pohjoisessa suupielessä, valtameren ja joen rajoittamassa niemessä. Siellä on suomalaisilla toiminut raittiusseurakin omassa talossaan.

Astorian ympäristö on aivan täynnä suomalaista asutusta. Takana on Olney noin kymmenen mailin päässä sievällä paikalla maaharjanteella. Ja kun Olneyhin pääsee, saa samota suomalaisissa aina Newhalemiin asti, jotain 50 mailia. Harvassa heitä kumminkin siellä on. Synkän luonnon ihailija löytää sieltä juuri sopivaa seutua, jylhää, synkkää, isokasvuista metsämaata.

Jos sitte lähdetään Astoriasta Portlandiin päin, niin suomalaisia kyliä on tuhkatiheään. Knappa-nimisessä paikassa on useita taloja sekä myös seudulla, joka tunnetaan "Vesikontrin" nimellä. Aina Portlandiin asti on suomalaista asutusta molemmin puolin jokivartta.

Hockinson eli niin kutsuttu Brush Prairie ansaitsee erittäin mainitsemista muitten lisäksi. Nimensä on tuo paikka saanut ruotsalaisesta miehestä, mutta suomalaisia siellä on lujasti maata itselleen perkkaamassa. Suuri korpi väistyy suomalaisten tarmokkaisuuden takia, ränsiköt muuttuvat viljapelloiksi. Soma on nähdä siellä kun suomalaiset joulunkin edellä kyntävät peltojaan ja laittelevat siementä kasvamaan. Talvi läpeensä voidaan olla maanviljelyksessä. Sellaista se on Oregonin ja Washingtonin ilmanala. Enin osa suomalaisista Hockinsonissa on apostolisluterilaisia ja on heillä oma kirkkokin.

Ennenkun poistumme Astorian ympäristöltä, täytyy minun, ollakseni rehellinen, vastapainoksi lausua ylistyksille ihanasta ilmanalasta, joita sikäläisten suomalaisten tapaan olen ladellut, että ei ne kaikki päivät silti sielläkään ole päiväpaisteisia, "herttaisia". Päinvastoin on siellä hyvin sateista. Sanotaankinhan melkein sananlaskuna: "Astoriassa sataa kolmetoista kuukautta vuodessa", eikä siinä monella kuukaudella liene erehdyttykään. Varsinkin talviaika on siellä sadeaika, sataa melkein keskeyttämättä. Mutta ilmanalan lauhkeuteen, jopa viileyteenkin ei se mitään vaikuta. Ja enemmän maanviljelijä pitää pitkällisestä sateesta kun pitkällisestä poudasta kesällä ja pakkasista talvella. Kalastajalle on se yhden tekevä, satoi tai paistoi.

Tulemme nyt Oregonin suurimpaan kaupunkiin, Portlandiin. Täällä asuu suomalaisia hyvänen joukko, enimmäkseen käsityöläisinä ja tehtaantyömiehinä. Paljon on siellä myös suomalaisia palvelustyttöjä ansaiten hyvää palkkaa. Heillä on raittiusseura, ja seurakunta-asiansa ovat niin järjestäneet, että suomalainen pappi käypi silloin tällöin pitämässä jumalanpalveluksia.

Portlandissa asuu myös kansalaisemme konsuli Wilson. Hän on monessa suhteessa kansallismainettamme kohottanut harvinaisen suoralla ja vilpittömällä käytöksellään. Hän on Portlandin vanhimpia asukkaita, on siellä ollut kaupungin lapsipäivistä asti. On siis luonnollista, että amerikkalaiset kohtelevat kunnioituksella "Venäjän konsulia", samalla kun hän suomalaisille on rakas ja isällinen ystävä.

Erittäin kauniilla paikalla on tuo Portlandin kaupunki, Columbian syrjäjoen Willametten varrella. Alinomainen kesäinen ilmanala siellä on, kuten yleensä Oregonissa. Ympäri vuoden näkee siellä kumminkin lunta, sillä vaan muutamien kymmenien mailien päässä itäänpäin on kaksi vuorenhuippua, joilla ikuinen lumi asustaa. Korkeampi niistä, Mount Hood, on yli 11,000 jalkaa ylempänä Tyynen meren pintaa. Kirkkaina päivinä kimaltelee lumi niillä ja synnyttää säteitä kuni puhtaimmasta timantista.

Etelään Astoriasta, sillä paikalla, missä Coosjoki laskee vetensä Cooslahteen, on pieni Marshfieldin kaupunki. Tämäkin on huomattava suomalaistensa suhteen, vaikka siellä ei olekaan paljon suomenkieltä puhuvia. Se on kumminkin suurimpia suomenruotsalaisten asumaseutuja Tyynen meren rannalla. Kaupungissa on paljon sahoja ja ympäristöllä on tukkityötä sekä hiilikaivoksia. Myös pyydetään seudulla lohia vaikka vähemmässä määrässä. Viime aikoina ei työt siellä ole olleet oikein vilkkaassa käynnissä. Sanotaan, että suomalaiset ovat siellä työmiehinä oikein hyvässä maineessa kuten monessa muussa paikassa Amerikassa. Kun työtä on, annetaan sitä ensiksi suomalaisille. Niin hyvin suomen- kun ruotsinkielisilläkin kansalaisillamme on seudulla ollut yhteispyrintöjä, raittius- ja apuseuroja.

Jos vielä pysymme Tyynen meren rannalla, vaan menemme pohjoiseen Washingtonin valtioon, tapaamme siellä hiilikaivantoseudulla jotenkin huomattavia suomalaisten asumaseutuja. Carbonado, yli 14,000 jalkaa korkean Reiner-vuoren juurella, on näistä huomattavin. Siellä on suomalaisia jo ollut pitemmän aikaa ja ovat he erittäin hyvin toimeentulevaa väkeä. Palkka on 10-tuntiselta työpäivältä 2 1/2 dollaria, mutta kontrahtityössä ansaitsee tuntuvasti enemmänkin. Pankeissa on joillakuilla kauniita summia rahoja. Ennen aikaan on suomalaisia seudulla ollut enemmänkin, mutta kaivantoyhtiö rupesi heitä häätämään pois itsekkäisistä syistä. Muutamia vuosia sitte kuoli siellä pari suomalaista tapaturmaisesti kaivantoon. Näiden sukulaiset rupesivat yhtiötä, jota pidettiin syyllisenä heidän kuolemaansa, hätyyttämään käräjänkäynnillä. Sen vuoksi sai moni suomalainen lähteä pois työstä.

Yhteisissä pyrinnöissä vallitsee vilkkautta Carbonadon suomalaisten kesken. Heillä on raittiusseura, jolla on oma talo ja lainakirjasto. Myöskin on heillä ollut seurakunta, joka on aika ajoin pitänyt pappia yhteisesti niiden suomalaisten kanssa, jotka rajan toisella puolen, Canadassa, elävät sikäläisillä hiilikaivannoilla, Nanaimossa ja Wellingtonissa.

Lähellä Carbonadoa on Burnettin hiilikaivanto. Siellä on myös suomalaisia. Vaikka heitä on nykyään vähän, näyttää heissä kumminkin olevan tosi yhteisyyden halu. Raittiusseura on toiminut heidän keskuudessaan ja on melkein jokainen kansalaisemme ehdottomasti raitis.

Muualla Oregonissa ja Washingtonissa elää suomalaisia pienissä joukoin, mutta sellaisia paikkoja onkin lukuisasti. Kumminkin on vielä tarkastelematta pari hyvin huomattavaa suomalaisseutua, Oregonin Adams ja Washingtonin Centerville, joissa elää suomalaisia suurmaanviljelijöitä. Mutta ennenkun sinne lähdemme, mainitsen pikimmältään muutamia muita tässä vielä nimittämättä jätettyjä seutuja, joissa on mahdollista tavata suomalaisia. Oregonissa on tuollaisia pienempiä suomalaispaikkoja: Blind Slough (maanviljelystä), Cascade Locks (halonhakkuuta), Beaver Creek (maanviljelystä) y.m. Washingtonissa: Aberdeen (kalastusta), Franklin, Cokedale ja Cumberland (hiilenkaivamista), Everett, Spokane, Seattle ja Tacoma (monenlaista työtä kaupungissa), Parkland (maanviljelystä lähellä Tacomaa), McMurray (maanviljelystä), Cosmopolis (sahatyötä), Sioux Creek (maanviljelystä), Charleston (satamatyötä), New Castle (hiilenkaivamista lähellä Seattlea), Independence (maanviljelystä) y.m. Viimemainitussa paikassa on eräs hyvinkin suuri suomalainen maatila.

Ja nyt lähtekäämme varsinaisten suomalaisten suurmaanviljelijäin luo.

Columbiajoki suupuolellaan kumminkin noin 100 mailin matkalla antaa runsaan kalansaaliin, mutta ylempänä sen vartta höysteiset rannikot ja tasangot ovat mitä parhaita maanviljelysmaita ja erinomaista kasvamaan heinää.

Ylempänä Cascadevuoriston itäpuolella aukeaa aava tasankomaa. Se on Columbian tasanko ja on aikoinaan ollut veden alla, suuren Columbiajärven peittämänä, vaan on sitte maanjäristyksien, tulivuorten puhkeamisien ja muitten mullistuksien kautta kaivanut vedellensä läpipääsön vuorten läpi ja kuivanut höysteisen tasangon tuottavaksi ja runsasantoiseksi peltomaaksi.

Siellä elää koko joukko suomalaisia maanviljelijöitä hiljaisesti, rauhallisesti ja tyytyväisesti kyntäen, kylväen ja eloa korjaillen. Muu mailma tietää vähän heistä, itse kun eivät tahdo kerskuillen kohottaa päätään ja ylpeillä asutuksillaan. Syvä kristillisyys on luonut heihin nöyryyttä ja vaatimattomuutta, se on luonut ahkeruutta ja työhalua, on karsinut pois ylelliset elämäntavat ja muut joutavuudet.

Kunnioituksella ja ihmetellen katsovat amerikkalaiset heidän tasaista ja varmaa edistymistään. Kun toiskielisten on ollut pakko ahtaitten aikojen, halvan viljanhinnan ja kalliin elämäntapansa tähden myydä tai jättää maatilansa velkamiehilleen, pankkihuoneille, niin suomalaiset ovat niitä ostaneet ja siten laajentamalla laajentaneet alueitaan.

Mikä ihme siinä sitte on, kun ei suomalainen maanviljelijä täällä usein joudu takapajulle, ei tule hätään eipä paljon velkoihinkaan? Päinvastoin hyötyvät he hiljoilleen, vaurastuvat varmasti, isontavat peltojaan. Ja kumminkin on myös heidän maksaminen veronsa, eläminen, hankkiminen koneita kuten toiskielistenkin. Eikä he saa viljastaan senttiäkään enempää kun muut.

Siinä on todellakin taika, vaan se taika ei ole sen kummempi kun ahkera työnteko ja säästäväisyys. Ne ominaisuudet ovat sikäläisillä suomalaisilla, niin miehillä kun naisillakin. Ei siinä aamukultaa odoteta pehmeissä nojatuoleissa, ei iltakausia venytellä eikä yökausia valvota tanssiaisissa tai muissa iltahuveissa. Työtä tehdään kun on työn aika, levätään levon aikana. Kesällä noustaan auringon kanssa ja sepä viittaa levollekin illalla. Jos jossakin perheessä luonto on ollut säästeliäs poikain suhteen ja on lahjoitellut tyttäriä taloon, niin mitäs muuta kun pannaan tytöt pellolle ohjaamaan nelivaljakolta. On aivan tavallista näitten maanviljelijäin luona nähdä talontyttäriä pellolla kyntämässä, karhitsemassa ja eloa kokoomassa. Ja tästä he tietysti vaan reipastuvat ja vilkastuvat. Samoja neitosia voidaan nähdä myöskin ompelukoneen ääressä ja hyörivän kotitoimissa yhtä suloisina, sulavina jopa miellyttävinäkin kun kaupungin hennot naiset konsanaan.

Suomalaiset maanviljelijät täällä, Adamsissa ja Centervillessä sekä ympäristöllä, ovat enimmäkseen laestadiolaisia. Heidän rauhallisessa elämässään tapahtuu pienempi muutos ainoastaan jonkun kerran vuodessa, kun saarnamiehiä tulee ulompaa kyliin. Silloin on kyläilyä ja kestailua, sillä tavaksi on tullut pitää raamatunselitys niin paljon kun mahdollista jokaisen kotona. Tällaista juhlimista, mikä tavallisesti tulee joulunaikana, kestää viikon pari, jolloin käydään uutteraan kirkossa ja iltakokouksissa. Sanomattakin ymmärtää, ettei ne tällaiset taloa hävitä, kun ei niissä tule viina kysymykseenkään. Ja ruokaahan sitä on joka talossa. Jos tuossa nyt joku ylimääräinen kahvinaula kuluu, se kai ei suuriin tunnu.

Näitä saattaa todella sanoa suurmaanviljelijöiksi, sillä siellä on taloja, joissa on 500—1,000 eekeriin (noin 200—400 hehtaaria) maata itsellään ja monesti saman verran vuokramaata. Niin suuret maa-alat läpeensä viljeltynä on kylläkin suurta. Työtä tehdään 15—25 hevosella. Nisua saadaan vuosisatona 5,000—10,000 bushelia (1,750—3,500 hehtolitraa). Kun otetaan huomioon, että viljelys täällä ei ole vuosisatoja vanhaa, vaan tavallisesti asujamet itse ovat uutisviljelijöitä, ovat kääntäneet pelloiksi seudut, joissa ei ennen ole ollut peltoa ollenkaan, niin täytyy ihmetellä suomalaisen käsialaa siellä.

Ja tarkastellessa kuinka he maataan viljelevät ja millaisten konetten avulla, syrjäinen aivan oudostuu nähdessään kaksiteräisiä kääntöauroja kuuden hevosen vetäminä kääntäen 3—4 jalkaa maata kerrallaan. Karhitkin ovat lähes niin leveitä kun peltosarat paikoin Suomessa ja tarvitaan niitäkin vetämään 6—8 hevosta. Elonleikkuu tapahtuu sekin itsesitovien leikkuukoneitten avulla. Ja kerrotaanpa niitä koneita olevan sellaisiakin, jotka leikkaavat, puivat viljan, varistavat ne säkkiin, sitovat säkinsuun kiinni ja pudottavat kolme säkkiä paikkaansa! Tämä on tosiamerikkalaista maanviljelystä. Maan ja ilman laatu kuivaa nisun siihen määrin, että sen voipi puida pellolta käsin.

Suomalaisen uutisasutuksen perustus näille tienoille tapahtui melkein samaan aikaan ja samaten kun muuallakin vanhemmilla suomalaisilla farmiseuduilla. Vuosina 1870—80 pyrki suomalaisten suurimmasta pesäpaikasta Calumetista suomalaisia moneen paikkaan maanviljelijöiksi. Silloin syntyi suomalaiset pesäpaikat erittäinkin Minnesotassa. Cokatoon ja New York Millsiin kiiruhti suomalaisia maanottoon ja vakaisen kodin perustamiseen. Oli maanviljelijöiksi aikovissa niitäkin, joita halutti päästä lännen ikuiseen kesämaahan, sillä oltiinhan maassa, missä oli valikoiman varaa.

G. W. Planting, kotoisin Kemijärveltä, oli ensimmäinen, joka lähti Lännen maita tarkastamaan ja jäi sinne asumaan. Saatuaan Calumetin kaivantotöissä puolitoista tuhatta dollaria säästöön sekä taloustoimiin perehtyneen kelpo tytön emännäksi, läksi hän lauhkeille Tyynen meren rannikkoseuduille. Tultuaan Portlandiin ja kuultuaan Pendletonin luona, noin 200 mailia sisämaahan päin, olevan oivallista nisunviljelysmaata saatavana asunto-oikeudella meni hän sinne ja saapui perille vuonna 1877. Häntä seurasi muutamia muita ja kukin otti itselleen pienen palasen, 80 eekeriä, maata. He eivät huomanneet ottaa isompaa maa-alaa luullen muka tuossakin olevan yhden miehen osalle.

Intiaaneja majaili seudulla ja tahtoivatpa hekin isännöidä maata. Ei kumma vaikka syntyikin kahakoita. Kunkin uutisasukkaan piti olla varustettuna ampuma-aseilla. Pari kertaa saatiin lähettää vaimotkin pois seudulta, kun kiivain ottelu tuli. Sotaväen ja uutisasukkaiden yhä paisuvan voiman edessä täytyi vihdoin intiaanien taipua rauhaan ja tyytyä jakamaan maansa sekä peräytymään syrjemmälle. Olot ovat sittemmin tulleet rauhallisiksi sekä entiset intiaanitappelut taruiksi ja seikkailuiksi.

Maan laatu Pendletonin luona (Adamsissa) on tasaista, hyvin viljavaa ja oivallista nisun kasvatukselle. Kylvöt tehdään syksyin keväin; enimmäkseen käytetään syyskylvöjä, koska se on havaittu tuotteliaammaksi sekä varmemmaksi. Paikoin jätetään pellot kesannoksikin voimistumaan. Yksinomaisesti viljellään nisua, ja edistyneimmillä on sato 10,000 bushelia vuodessa. Lienee joitakuita, jotka saavat enemmänkin.

Karjanhoitoa ei harjoiteta, koska puuttuu laidunmaita. Hevosia pidetään 10—30 vaiheille talossa. Keskimäärin on kullakin suomalaisella perheellä Pendletonin luona 400 eekeriä maata. Toimeentulo on yleisesti hyvänpuoleinen, vaikka on ollut uutisviljelijän vaikeudet voitettavana.

Sata mailia Pendletonista länteen on toinen suomalainen suurviljelyspaikka Clikitatjoen laaksossa lähellä Dallesin kaupunkia. Se on luontonsa puolesta oikein paratiisimainen. Korkea Adams-niminen lumivuori kohoaa sieltä korkeuteen. Kun matkustaja jonakin kirkkaana talvi- tai kevätpäivänä tekee matkan Clikitatin laaksoon, on hänellä tilaisuutta nähdä lännen luonto kaikessa majesteetillisuudessaan. Niin pian kun hän on kulkenut poikki leveän Columbiavirran ja päässyt töyräälle, aukeaa siihen hämmästyttävän laaja ja suuremmoinen näköala. Takana ja sivuilla vyöttää mäkeä Columbian leveä hopeavyö, jonka Oregonin puoleiselta rannalta näkyy Dallesin kaunis kaupunki. Ja kaupungin takaa kohoaa sammunut tulivuori Mt. Hood, jonka huippu on nyt peittynyt ikuiseen lumeen. Mt. Hoodin takaa pistää Jeffersonin vuoren lumivalkea pää esiin ja vielä sen takaa siintää "Kolmen Sisaruksen" lumipeitteiset harjat.

Vasemmalla sivulla kohoaa Cascadejonosta Mt. Helena ja Mt. Tacoma kuni jättiläiset pilviin. Mutta komeimmalta näyttää sittekin edessä oleva Adamsin entinen tulivuori, senkin huippu valkean lumivaipan peittämänä. Auringon valo luopi siihen kristallin kirkkautta.

Tässä alla on nyt se laakso, jonka höysteistä pohjaa viljelee Centervillen suomalaiset. Heitä on siellä neljättäkymmentä perhettä.

Suomalaiset löysivät tämän paikan aivan sattumalta. He aikoivat Pendletoniin toisten suomalaisten luo, joilta oli tullut kiittäviä lausuntoja Calumetiin. Mutta juuri kun he pääsivät Portlandiin, oli joukon johtajalta hävinnyt osoite, joten tie tuli pystyyn. Arveltiin kumminkin paikka löytyvän, kunhan joudetaan etsiä. Kun he tulivat Dallesin tienoolle, näytti maa monessa suhteessa vastaavan niitä kuvia, mitä olivat kirjeellisesti saaneet Pendletonin maista. Näin jäätiin siihen ja alettiin etsiä suomalaisia. Niitä ei löytynyt, mutta löydettiin Clikitatin laakso, joka näytti kaikin puolin lupaavalta. Sinne jäätiin omistamaan maapaloja. Nämäkään eivät katsoneet tarvitsevansa enempää kun 80 eekeriä, jonka vuoksi sitte ovat saaneet oston kautta laajentaa peltojaan.

Kun matkaajille kulkuväyliltä on Centerville ennen Pendletonia, on sinne jälkeenkin päin joku jäänyt, vaikka oli aikomus mennä etemmäksi.

Ahkeruudella ja säästäväisyydellä ovat suomalaiset täälläkin kehittyneet kelpo maanviljelijöiksi ja tulevat hyvin toimeen. He omistavat keskimäärin noin 350 eekeriä maata taloa kohti. Tosin on muutamilla maanviljelijöillä yli 500 eekeriä maata, on jollakin noin 1,000 eekeriä, mutta muutamilla alottelevilla on vaan 160 eekeriä. Maa on kaikki viljelyskunnossa, ei ole mitään tyhjän panttina.

Huvikseen katselee suomalaisten maanviljelijäin hyörinää kesäkiireen ajalla, ollenkin kun on viljan korjuu. Ja talvella kun heillä ei ole kiireitä töitä, saat viettää hupaisia iltoja kuunnellessa vakaiden ja elämää kokeneiden isäntien keskustelevan henkisistä ja maallisista riennoista.

Suomalaisia ei Pendletonissa eikä Clikitatlaaksossa ole paljon, mutta ovat he itsenäisiä ja hyvin toimeentulevaa kansaa. Jos ei heidän keskuudessaan upporikasta löydykään, ei siellä myöskään rutiköyhää ole.

Yleensä täytyy Oregonin ja Washingtonin valtioiden suomalaisille myöntää, etteivät he ole tehneet huonoa maa- ja asumapaikkavalintaa. Ja itse ovatkin he oloihinsa erittäin tyytyväisiä. Sehän on onnellisuuden merkki. Kernaasti kehukoot valtioitaan, kun kerta näyttävät käytännössä tulevansa niin hyvin toimeen.

Alaska.

Uutena Californiana on Alaska aivan viime aikoina tullut tunnetuksi, Californiana kultansa, vaan ei ilmanalansa puolesta. Kultaa saadaan sieltä nykyisin niinkun ennen Californiasta säkittäin. Monen onnenetsijän on se jo tehnyt upporikkaaksi ja epäilemättä yhä useampia tekee. Kultaa siellä löytyy runsaasti ja monesti riippuu asianomaisen kullankaivajan kunnottomuudessa, ellei hän mitään saa kokoon. Monet ovat saaneet kultaa aivan suunnattomasti, mutta eivät ole osanneet sitä säilyttää. Alaskan lyhyt kulta-ajan historia jo tietää kertoa henkilöistä, jotka ovat äkkiä miljonääreiksi tulleet, vaan ovat yhtä nopeaan pelihimon y.m. kautta taaskin keppikerjäläisiksi sortuneet. Paljon puhutaan kurjuudesta Alaskan kullanetsijäin keskuudessa ja onhan siellä vaivoja ja vastuksia, mutta monesti syy on itsessään niissä henkilöissä, jotka ovat siellä kurjiksi joutuneet. Alaska tarjoaa vakavalle, eteenpäin pyrkivälle luonteelle sellaisia aineellisen vaurastumisen tilaisuuksia, joita tuskin on löydettävänä missään muualla maapallollamme.

Vaikka Alaska ilmanalansa puolesta ei olekaan verrattava ihanaan Californiaan, liioitellaan kumminkin usein sen kylmyyttä ja karuisuutta. Osa Alaskaa on kyllä hyvinkin pohjoisessa ja luonnollisesti siellä napapiirin sisällä on hyvinkin kylmää, mutta ne pohjoisimmat seudut ovat enimmäkseen asumattomia eikä nykyinen kultakuume vielä sinne ole ohjautunut. Ne seudut, missä kultakuume parhaillaan riehuu, eivät suinkaan ole kylmempiä kun pohjoisempi osa Suomea. Talvet ovat siellä vähälumiset ja jotenkin lauhat.

Ja tunnetuin osa Alaskaa on lämmintä kun etelä-Suomessa, ehkä lämpimämpääkin. Tyynen meren Amerikan puoleinen ranta on merivirtojen takia hyvin lämmintä suhteellisesti verraten muihin samalla leveysasteella oleviin maihin. Amerikan Atlanninpuoleinen ranta on paljon kylmempi, jo Labradorin niemimaa on Lappia, verrattuna Alaskaan. Käsitys kylmästä, jäisestä Alaskasta on suureksi osaksi väärä.

Alaska on noin kuudes osa koko Yhdysvaltain maa-alueesta. Sen suurin leveys on 800 ja pituus 1,100 mailia. Se on siis yli 300 mailia pitempi Californiaakin. Ja kun se on pitkä pohjoisesta etelään, on aivan luonnollista, että siinä eri paikoissa on hyvinkin erilainen ilmanala. Ylimalkaan on se asumatonta, vuorista maata. Etelärannikko, jonka saaririkas alue on erittäin ihana kesällä, on muuten siksi kallioista, ettei maanviljelys oikein tahdo käydä päinsä. Myös karjanhoito on siellä vaikeaa, sillä vaikka jokien varsilot kasvavatkin heinää, on sen korjuu peräti vaikeata liiallisen märkyyden tähden. Alaskassa nimittäin sataa kesälläkin melkein joka päivä.

Ylempänä pitkän Yukonvirran varrella, juuri nykyisillä kultaseuduilla, kyllä voisi viljaakin kasvattaa, mutta vielä nykyään ei siitä ole välitetty. Muut elinkeinot pitävät mieliä jännityksissä. Sillä vaikka Alaska ei tarjoakaan maanviljelijälle suuria etuja on siellä muuten luonto rikasta.

Jo kauvan aikaa on Alaska ollut tunnettu oivalliseksi turkiksistaan, kallisarvoisista metsäeläinten nahoista. Kuuluisimmat ovat Alaskan mustan- ja hopeankarvaiset ketunnahat, joilla kummallakin on hyvä hinta markkinoilla. Paitsi näitä löytyy muita metsäneläviä, joista saadaan kalliita turkiksia.

Kauvan on myös ollut tunnettuna toinen tuotantoala, hylkeiden pyynti. Sitä harjoitetaan Alaskan länsirannikolla aina Behringin salmeen asti, jopa ulommaksikin, suurena tulolähteenä, ja satoja ihmisiä elää sillä. Suuriin summiin nousee hylkeiden ja turkiksien arvo, mitä vuosittain Alaskasta saadaan. Järjetön hylkeiden surmaaminen on kumminkin viime aikoina niiden saalista vähentänyt ja ellei olisi jo ryhdytty rauhoitustoimiin, olisi pian se tulolähde loppunut.

Lohenkalastus on myös hyvin antoisa Alaskassa, jopa antoisampi kun kalastus Columbialla. Viime vuosina on paljon huomiota kiinnitetty siihenkin. Satoja lohenkalastajia menee joka kesä Alaskaan, missä silloin on jokien suut ihan sakeana näitä kaloja. San Franciscosta ja Astoriasta kulkee monia kalalaivoja keväisin sinne ja palaavat syksyllä tuoden suuret saaliit kannuihin keitettyä lohta. Kalastusyhtiöillä on Alaskassa omat keittimönsä ja kalastuspaikkansa.

Mutta kaikista näistä rikkauksista viepi voiton Alaskan metallivarastot, mitkä näyttävät vuosi vuodelta tulevan yhä tuottavammiksi. Ja kivihiilialueetkin näyttävät Alaskassa olevan loppumattomat, vaikka niihin ei ole vielä ehditty suuremmassa määrässä huomiota kiinnittämään.

Jo aikaisin on tiedetty myös Alaskan kultarikkaudesta, mutta siihen aikaan kun alue kuului Venäjälle ei siihen huomiota pantu. Jo heti sen jälkeen, kun Venäjä möi tuon rikkaan maan v. 1867 puolella kahdeksatta miljoonalla dollarilla Yhdysvalloille, alkoivat amerikkalaiset prospäkkärit (kullanetsijät) tehdä hyviä löytöjä. Silloin vielä löydettiin suurempia metallirikkauksia varsinaisissa Yhdysvalloissa, joten Alaskan kulta sai maata kätköissään. Mutta jälkeen vuoden 1880 rupesi kummallisempia puheita kulkemaan Alaskan kultapaljoudesta. Eräs prospäkkäri Juneau löysi sen rikkaan kultaseudun, missä on nyt hänen nimelleen omistettu kaupunki, suurin Alaskassa. Vastapäätä olevalta Douglassaarelta löydettiin yhä enemmän kultaa. Nyt rupesi tänne ihmisiä tulvaamaan. Laitettiin säännölliset kaivantotyöt koneineen, muserrusmyllyineen ja sulimoineen. Juneau sai löydöistään myydessä ne yhtiölle kymmeniä tuhansia dollareita, mutta joi ne muutamassa kuukaudessa, joten taas pian suorisi kullanetsintään. Se oli hurjaa aikaa. Vihdoin syntyi Treadwellin kultakaivosyhtiö Douglasin puolelle ja nyt on siellä yksi mailman suurimpia ja rikkaimpia kultakaivoksia. Nyt ei enää niiden kulta-alueiden arvo ole kymmeniä tuhansia, vaan miljoonia dollareita.

Uusia kultalöytöjä tehtiin etempänä Alaskassa. V. 1896 keväällä kuului kullantoitotus Cooks Inletistä ja tuhansia kullanetsijöitä riensi sinne, toiset onnistuen, toiset pettyen. Samoihin aikoihin, jopa ennen sitä tunkeutui paljon kullanetsijöitä Yukonvirralle ja saivat jotkut runsaastikin kultaa emäjokeen virtaavista puroista. Näin syntyi kullanhuuhtomot Forty Milessa, Circle Cityssä y.m. Mutta vasta kesällä 1897 kuului sieltä ihmeistä ihmeellisimpiä asioita. Silloin saapuivat ihmisten ilmoille ensimmäiset onnelliset kullankaivajat Klondikesta, joka oikeastaan ei enää ole Alaskaa, vaan kuuluu Canadan alueeseen. Kultaa tuotiin säkittäin. Moni köyhä kullankaivaja oli muutamissa kuukausissa päässyt satojen tuhansien dollarien omistajaksi.

Tämä oli käännekohta Alaskan historiassa. Nyt vasta oikea ihmistulva ryntäsi sinne. Alaskan kultakuume voitti Californian kuumeen. Seuraavana kevännä kävi oikea kansainvaellus Alaskaan. Seattle ja muut satamakaupungit olivat lähtijöitä täynnä. Mikä noiden kullanetsijäin kohtalona lienee, tulevaisuus osoittaa. Varmasti heistä moni pettyy toiveissaan ja osa sortuu kurjuuteen. Mutta epäilemättä myös usea tuo sieltä kultaa tullessaan. Alaskalle itselleen on tästä se etu, että yksi ja toinen jää sinne asumaan ja niin tulee tuokin syrjäinen seutu asutuksi.

Suomalaisia on asunut Alaskassa jo Venäjän vallan aikana ja lienevät he silloin oleskelleet melkein yksinomaan pääkaupungin, Sitkan ympäristöllä. Luultavaa on, että niitä on nytkin siellä joku määrä, vaikka tämän kirjoittajalla ei siitä ole tarkempaa selkoa. Vieläkin on Alaskan hallituspaikkana Sitka, mutta se on jo joutunut yleisestä liiketiestä niin syrjään, että harvoin sieltä mitään kuuluu. Juneau on nykyisin pääpaikka Alaskassa. Se on porttina kultamaille. Sinne on tullut joku Sitkan suomalaisistakin ja useita muualta. Edistyvän kaupungin moninaiset puuhat antavat suomalaisille työtä, ja onhan sitä ansiota saatavana seudun kultakaivoksistakin. Juneaun ja sen naapurin Douglasin kultakaivannot ovat kivilouhoksia. Ainoastaan joku vähemmänarvoinen kullanhuuhtomo löytyy. Yukonvirran varrella sitä vastoin ovat kultapaikat yleensä huuhtomoita. Juneaun tienoilla ei yksityisen kullankaivajan kannata tehdä työtä omin neuvoinsa, vaan on hänen ryhdyttävä työhön kaivantoyhtiöille. Ja rikkaassa Treadwellin kaivannossa onkin moni suomalainen työssä ansaiten päivältä vähintäin 2 dollaria ja sen lisäksi vapaan ruuan.

Muutamilla Juneaun suomalaisilla on omia kaivosalueita, vaan kun niihin tarvittaisiin kalliita koneita, eivät ole ruvenneet kultaa kaivamaan enemmälti kun vaan ovat saaneet selville kuinka rikasta kultasuoni on. Jos hyvin käy, voivat he myydessä saada näistä alueista suuriakin summia.

Työskentely Juneaun seudun kaivannoissa on erillaista kun tavallisesti muualla, joissa tällaiset kaivantotyöt tehdään enimmäkseen maanalaisissa tunneleissa, mutta täällä on kaivannot avonaisia. Metallisuoni alkaa maasta juoksemaan kohti maansisään, joten tehdään avonaisia kaivoja. Nämät ovat monessa suhteessa epämukavammat ja vaarallisemmat kun maanalaiskaivannot. Jota syvemmäksi ja laajemmaksi tällainen kaivanto tulee, sitä vaarallisemmaksi käy työntekokin. Mäenrinteestä saattaa milloin hyvänsä irtautua kiviä ja muuta soraa, joka päästen vauhtiinsa kaataa alleen mitä sattuu eteen. Tapaturmat ovatkin monilukuiset ja on muutamia suomalaisiakin saanut siellä surmansa tai tärväytynyt ikipäiviksi. Talvella on työnteko tuollaisessa avonaisessa reijässä hyvin surkeaa.

Juneaun ja Douglasin suomalaisilla on omia taloja useita ja tulisivat he kaikki yleensä hyvin toimeen, jos ei osassa olisi juoppous ja pelaus liian suuresti vallalla.

Nykyään on Juneau enimmäksi osaksi vaan läpikulkupaikka suomalaisille. Harva Alaskan suomalainen on ollut käymättä Juneaussa, vaikka on sittemmin siirtynyt paremmin toiverikkaille seuduille. Usea, jonka rahavarat ovat olleet lopussa, ettei ole voinut tehdä tarpeellisia varustuksia erämaaelämälle, on tehnyt jonkun aikaa työtä Treadwellin y.m. kaivannoissa ja sitte, ansaittuaan rahaa, jatkanut matkaansa etemmäksi.

Lähdeppä sinäkin, lukijani, seuraamaan suomalaista kullanetsijää Yukonille ja noille kehutuille Klondiken seuduille. Matka Amerikan eri osista tavallisesti kulkee ensin Seattlen kaupunkiin Washingtonissa. Sieltä voi kulkea laivalla aivan Klondikelle asti, mutta harva tavallinen kullanetsijä mennessään käyttää tätä pitkää ja kallista, vaikkakin mukavaa, kulkukeinoa. Palatessa, jos on kullansaalis ollut oikein hyvä, kuletaan herroiksi sieltä kautta, Yukonia St. Michaelsiin ja sieltä merta myöten Seattleen tai San Franciscoon.

Mutta me lähdemme Seattlesta Juneauhin. Se matka maksaa 16 dollaria, toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän. On ne laivat aikoinaan kulettaneet tuon matkan 5 dollarillakin, mutta kallistivat kultakuumeen paisuttua suureksi. Matkatamineet ja koko vuoden muona ostettiin ennen tavallisesti Juneaussa, mutta nyt se suureksi osaksi ostetaan Seattlessa. Meneehän ne vähemmälläkin kun koko vuoden muonalla, mutta viisasta on ottaa se matkaan. Ruoka Yukonin ja Klondiken kultaseuduilla on kallista. Jos kultaa löytyy hyvästi, ei niistä hinnoista paljon surkeilla, mutta vähemmän onnistunut kullanetsijä syöpi mieluummin omaa ruokaansa. Paitsi ruokaa tulee ottaa mukaan lämpimiä villavaatteita, jalkineita, kintaita, tärkeimpiä lääkkeitä, kirves ja vähän muita puusepän kaluja, pyssy y.m. Kaikki nämä varustukset vuoden muonan keralla nousevat noin 200 dollariin.

Juneausta viepi laiva meidät vähän toista sataa mailia Chilkoot-nimiseen seutuun. Siinä on nyt Dyea-niminen kauppala, syntynyt viime kultakuumeen aikana. Chilkoot on kahden jättiläisvuoren välinen sola. Siinä kulkee nyt kyllä tramwayvaunutkin, mutta tavallinen kullanetsijä säästää kyytirahat ja vetää itse tavaransa kelkalla solan yli. Tietysti ei koko tuo tavarajoukko kule yhdellä kerralla jyrkän ja vaikeakulkuisen vuorisolan yli, vaan tavallisesti kuletetaan ensin pienempi osa jonkun matkaa, jätetään sinne ja käydään toista hakemassa. Jos kulemme kesällä, silloin emme voi käyttää kelkkaa, vaan täytyy meidän kantaa tavaroita selässämme. Intiaanikantajia saisimme kyllä vuokrata ja heidän leveihin selkiinsä kyllä tavaraa sopisikin, mutta mielellämme säästämme senkin rahan, sillä intiaanit ovat tottuneet palveluksistaan aika lujasti nylkemään.

Paras aika kulkea Chilkootin yli on maaliskuu. Talvella on siellä melkein alinomaista lumipyryä, ja lumivyöryt ovat haudanneet kymmeniä matkalaisia kerrallaan.

Kun olemme päässeet solan huipulle, alkaa matka alaspäin. Se on kyllä helpompaa, vaan on hyvin vaivaloista ja vaarallista. Vuoren alla alkaa matkamme vesiteitse. Ensin kuletaan järviä, vaan kun olemme maaliskuulla liikkeelle lähteneet, olemme nyt parhaillaan siihen aikaan järvillä, kun ne ovat vielä jäässä, lumettomana iljanteena. Meidän on nyt lumipaikoilla hyvä vetää kelkkaa ja iljanteella saamme oikein tulista kyytiä, kun panemme kelkkoihimme purjeet ja annamme tuulen viedä. Tätä matkaa kestää 170 mailia ja sitte tullaan joelle, joka parhaillaan purkaa jäitä. Metsästä haemme hyvää lautapuuta, sahaamme lautoja ja laitamme veneen, jolla jatkamme kulkua myötävirtaa. Paikoin on joki vaarallinen laskea, sillä siinä on jyrkkiä putouksia. Mutta moni suomalainen kullanetsijä on jo ennen kotimaassaan tottunut koskia laskemaan. Niinpä kun milloin sattuu suomalaisen veneen mukaan muidenkin veneitä, saa kansalaisemme nekin laskea alas ja ansaitsee siten jonkun verran vähien rahojensa lisäksi. Erästä oululaista pyydettiin muutamalle putoukselle varsinaiseksi laskijaksi ja luvattiin 10 dollaria päivältä, mutta kukapa sinne jäi, kun oli isomman ansion toivo kultamailla.

Paljon on vaikeuksia välillä, mutta sitte kun päästään laskemaan vuolasta Yukonia, ei ole enää hätää. Nyt kulkee tavaravarastokin, joka kunkin henkilön osalle painaa noin 500 naulaa, helposti veneessä. Pysähdymme siinä paikassa, missä Klondikejoki laskee Yukoniin. Siinä onkin Dawson City, pieni kultakuumeesta syntynyt kaupunki. Asujamia on siinä nyt noin 8,000. Jos nyt Dawsonissa kuulemme huutoja uusista kulta-alueiden löydöistä, kiiruhdamme sinne ja koetamme saada oman kleimin (kaivantoalueen). Meidän täytyy olla nopeita, sillä pian nuo alueet otetaan. Parhaimmat kulta-alueet ovat Klondikeen juoksevien syrjäjokien ja niiden sivupurojen varsilla. Kaivantoalue on nyt leveydeltään 100 jalkaa joen vartta (ennen oli se 500 jalkaa) ja pituudeltaan lähellä rantaa nousevaan vuoren rintaan. Maksu tuosta on Canadan hallitukselle 15 dollaria. Kukin saa vaan yhden kleimin, paitsi alueen löytäjä, joka saa palkkioksi yhden, keksijäkleimin, lisää. Eräs noista kultarikkaista puroista, Bear Creek, on suomalaisten löytämä. Kannattavat kultakleimit on jo kaikki otettu, mutta uusia löytöjä yhä tehdään ja ken silloin ehtii, saapi osansa. Kultahieta kaivetaan joen rantamaalta useampien jalkojen syvyydestä. Kaivaja kaivaa siksi; kunnes on päässyt pohjakallioon. Kultasuoni on juuri tuota kalliota vastassa. Talvella nostetaan tuo multa ylös ja keväällä vesien auvettua huuhdotaan.

Monella suomalaisella on omia kleimejä Klondiken seudulla ja jotkut niistä ovat hyvin antoisat. Eräs suomalainen on sieltä tuonut vähän enemmän kun neljän kuukauden saaliina 30,000 dollaria. On muitakin suomalaisia, jotka ovat oikein hyvin onnistuneet. Mutta iso osa suomalaisista Klondikella tekee toisille työtä ansaiten palkaksi puolitoista dollaria työtunnilta. Kymmentuntiselta työpäivältä tekee siis ansio 15 dollaria. Se on hyvää sekin. Se, jolla ei ole itsellään ruokavaroja, saa maksaa ruuastaan joka päivä keskimäärin 3 dollaria. Vaikka siis ruoka onkin kallista, jääpi sittekin hyvä päiväraha. Tavallisesti tehdään toisille työtä ainoastaan niin kauvan, kunnes oma kannattava kleimi saadaan.

Suomalaisia on Klondikessa paljon ja jokaisella olisi tilaisuutta ansion tekoon, mutta osalta kansalaisiamme, kuten muiltakin kansallisuuksilta, kuluu ansiot kapakassa ja varsinkin pelipöydän ääressä. Erittäinkin pelihimo on Klondikessa hirveä. Suuria summia pelataan pois, kaivantomiesten ansiot joutuvat keinottelijain käsiin.

Muuallakin Yukonin alueella on suomalaisia. Forty Mile ja Circle City olivat ennen Klondikea tunnetuimmat huuhtomopaikat. Nykyisin lienee kansalaisemme niistä enimmäksi osaksi työntyneet Klondikelle. Ja ne, jotka eivät tuoliakaan ole saaneet hyvää kleimiä, ovat tunkeutuneet etemmäksi erämaahan. Suomalaisia savupirttejä, kullanetsijäin asuntoja, voitanee tavata hyvinkin kaukana muiden ihmisten ilmoilta.

Ja paitsi kullanetsijöinä ovat suomalaiset tunkeutuneet Alaskan erämaihin metsästäjinäkin. Sellaisina kulkevat he aivan Jäämerelle asti. Moni peto ja harvinainen metsäeläin on kaatunut siellä suomalaisen luodista.

Paitsi Yukonin seutua on suomalaisia kullanetsijöitä Tyynen meren rannalla olevassa Cooks Inletissä y.m. Melkeinpä voidaan sanoa suomalaisia olevan jokaisessa huomattavammassa kultapaikassa Alaskassa. Keväällä 1898 meni monta suomalaista Tyyneen mereen laskevan Copper Riverin varsille etsimään keltaista metallia.

Juneausta joku matka eteläänpäin on Sumdumin kultakivikaivanto. Siellä on myöskin monena vuonna ollut suomalaisia. Sumdumlahden ympärillä tulevaisuudessa tullee suuriakin työpaikkoja.

Suomalaisia lohenkalastajia on joka kesä Alaskan kalastuspaikoilla, Fort Wrangelissa y.m. Alaskan lohta alkaa jo olla kaiken mailman markkinoilla. Myöskin löytyy suomalaisia, vaikka vähemmässä määrässä, kaikenlaisten turkisyhtiöiden palveluksessa ja hylkeenpyytäjinä.

Suomalainen ei kammo vaivoja ja sen vuoksi hän tulee toimeen Alaskassakin. Vaikka Alaskan kultakuumekin häviäisi, tuskinpa suomalaiset niiltä seuduilta katoavat.

Suomalaiset hajallaan eri valtioissa.

Hajallaan asuvat yleensä Amerikan suomalaiset, hajallaan yli Yhdysvaltain ja Canadan. Edellä olemme tarkastelleet heitä niissä valtioissa, joissa on lukuisammin. Nyt on vielä luotava lyhyt silmäys sellaisiin valtioihin, joissa heitä vaan vähän löytyy, yksi siellä toinen täällä. Vaikea on heitä kaikista suuren maan lokeroista löytää. Sen vuoksi emme voikaan muuta kun suunnilleen mainita näistä hajanaisista asutuksista.

Yleensä ei suomalainen ole tuollaiseen hajoilemiseen taipuvainen. Mielellään hän asettuu sinne, missä on muitakin kansalaisiaan. Mutta monet syyt Amerikassa vaikuttavat hajaantumiseen. Enin osa siirtolaisista on tullut Amerikkaan ansaitsemaan rahoja niin nopeasti kun suinkin. Sen vuoksi koettaa hän etsiä tuottavimpia työpaikkoja ja lähtee sinne, missä noita kuulee olevan. Mutta työpaikat Amerikassa ovat hyvin epävarmoja mitä pysyväisyyteen tulee. Suurella voimalla saatetaan tehdä työtä yksi viikko, mutta toisella viikolla jo työt lopetetaan tai ainakin miehiä vähennetään. Paljon vähemmän on pysyväisiä työpaikkoja varsinkin sellaiselle, joka juoksee etsien korkeimpia palkkoja.

Näin joutuvat suomalaiset paljon matkustelemaan, monet ovat kulkeneet Amerikan ristiin rastiin. Ja matkatessa sattuu töihin sellaisillekin seuduille, missä ennestään on vähän tai ei ollenkaan suomalaisia. Usein seuraavat suomalaiset skandinaavialaisia. Niin on monta suomalaista pesäpaikkaakin tullut asutuksi, mutta niin on kansalaisiamme syrjäänkin joutunut.

Matkustellessa kuluu tietysti paljon rahaa. Moni hyviäkin ansioita saanut kuluttaa säästönsä parempia työpaikkoja etsiessään. Mutta on suomalaisia seikkailijoita, jotka muiden seikkailijaan tavan mukaan matkustelevat Amerikassa melkein alinomaa maksamatta kyydistään mitään. Tätä kulkua kutsutaan jumppaukseksi.

Jumppari käyttää tavallisesti tavarajunia. Hän menee asemalta vähän syrjään sinne päin, jonne juna lähtee. Siellä odottaa hän, kunnes juna on hiljalleen lähtenyt liikkeelle. Kun se on tullut kohdalle, tarttuu hän kiinni johonkin vaunuun ja nousee ylös. Avonaiset hiili- ja hiekkavaunut ovat jumppareille oivallisia. Sinne kätkeytyy hän istualleen ja ajaa huristaa vapaata kyytiä. Evästä on hänellä matkassa, ja jos ei ole, rohkenee hän asemilta ostaa ruokaa ja pysyy kumminkin mukana. Tavallisesti tapaa hän noissa tyhjissä vaunuissa tovereita, sillä jumppaus on hyvin yleistä. Seikkailijoita kaikesta kansallisuudesta siten kulkee, eikä tavallisesti rautatienpalvelijat heistä välitä, vaikka näkevätkin kyytiä varastettavan, pistäytyvät ajan kuluksi puhelemaankin heidän kanssaan.