SISÄLLYS: (continued 2)

Mutta seurakunnallisen elämän harrastajia rupesi nousemaan yhä useampia. V. 1893 päätettiin ryhtyä oman kirkon hankkimiseen. Kun ensimmäinen kokous pidettiin, ei kirkon rakentamista varten ollut yhtään senttiä rahaa, mutta pari viikkoa kokouksen jälkeen ostettiin tonttimaa kirkolle. Se maksoi 500 dollaria. Rahat oli kerätty vapaaehtoisilla lahjoilla. Kirkkoa alettiin myös heti rakentaa. Puolen vuoden kuluttua oli se valmis ja vihittiin juhlallisesti tarkoitukseensa. Kirkko tuli maksamaan, paitsi tonttimaata, 3,257 dollaria, joka jäi isoimmaksi osaksi velkaan. Kello laitettiin tapuliin ja maksoi se 135 dollaria. Muutenkin sisustettiin kirkko tarpeen mukaan.

Niin on hyvin onnistuttu, että viimeinen velka kirkosta maksettiin heinäkuulla 1898 ja sen muistoksi on pidetty komeat seurakunnan juhlat. Samana vuonna, kun velka kirkosta suoritettiin, ostettiin pappila, hinta 1,740 dollaria.

Pastori Kiviojan ja hänen rouvansa uutteralla, innokkaalla vaikutuksella parani Harborin suomalaisten olot ihmeteltävästi. Seurakuntalaisten luku lisääntyi lisääntymistään ja tavat alkoivat muuttua. Hengellisistä asioista ruvettiin huolehtimaan.

Paitsi toimintaa seurakunnan alalla ovat pastori ja rouva Kivioja muistettavat yleensä Harborin suomalaisten henkisen elämän kohottajina. Erittäinkin on heidät mainittava raittiustyön tekijöinä.

Vuodesta 1892 on Harborin suomalaisten keskuudessa ollut vaikuttamassa raittiusseura "Kunto". Seuran alkuunpanijat ovat pastori ja rouva Kivioja. Seuran perustava kokous pidettiin joulukuun 7 p:nä ja vietetään sitä vuosipäivää vieläkin juhlana Harborin suomalaisten keskuudessa. Puheenjohtajaksi valittiin rouva Liisa Kivioja.

Seuran jäsenluku alkuajoilla ei ollut suuri. Nuorison melkein yksinomaiset seurapaikat olivat kapakkain sitä varten laitetuissa tanssihuoneissa. Kapakkatanssit olivat nuorison varsinaiset huvit. Noita tansseja pidettiin useita kertoja viikossa. Ei pidetty häpeänä sitä, että naisetkin kävivät siellä. Yhdessä sitä juotiin, yhdessä tanssittiin. Ja elämä oli rivoa.

Kuntoseura rupesi kapakkatansseja vastustamaan. Rouva Kivioja teki innolla työtä saadakseen nuoret naiset heittämään kapakkatansseissa käynnin. Eikä se työ mennyt hukkaan. Vähän ajan kuluttua jo osa nuorisoa alkoi inhoa kapakkatansseja, ja parin vuoden kuluttua ainoastaan huonomaineisimmat, muista erillään elävät kansalaiset kulkivat niissä. Yleinen katsantokanta oli muuttunut. Nuorison seurapaikka muuttui kapakasta Kuntolaan. Kyllä vieläkin löytyi niitä, jotka kävivät kapakassa, mutta enemmistön suhteen oli asia voitettu.

Vanhempain, erittäinkin tokalla työskentelevien miesten keskuudessa oli raittiusseuran alkuaikana, ja ennen sitä, yleinen mielipide, ettei kovaa työtä tokalla voi tehdä juomatta olutta. Se usko oli luja, kun se oli saanut sijansa itsepintaisen suomalaisen päässä. Mutta vähitellen alkoi sekin usko horjua. Raittiusseuralaiset tekivät kestäväisyydellä työtä sellaisten rinnalla, jotka oluen pitivät varsinaisena juomanaan. Tultiinpa vielä sekin huomaamaan, että raittiit olivat kestävämpiä pitemmässä voimainponnistuksessa.

Monta muuta hyödyllistä opetusta on Kuntoseura antanut. Se on myös saanut aikaan seudulla siveämmän ja säädyllisemmän seurustelutavan. Seuran toimesta on lainakirjasto ja lukusali, jotka ovat kaikkien Harborin suomalaisten käytettävinä.

Kun pastori Kivioja joku aika sitte muutti Suomeen, herätti hänen lähtönsä suurta surua Harborin suomalaisissa. Monen silmät kyynelistä kostui lähtöhetkellä. Harborissa yleensä tunnustetaan, että hän oli sikäläisten suomalaisten henkisen elämän uudistaja.

Nyt on Harborin suomalaisilla pappina pastori Kaarlo Huotari, joka sitä ennen toimi Suomi-synoodin lähetyspastorina sekä Ironwoodin seurakunnan hoitajana.

Harborissa on jo jonkun aikaa ollut toimessa toinenkin raittiusseura, johon Kuntoseurasta erosi toistakymmentä jäsentä voidakseen edistää asiaansa vapaampien sääntöjen mukaan. —

Varsinaisessa Ashtabulassa on vähemmän suomalaisia, käsityöläisiä ja palvelijattaria. Siellä ilmestyy myös suomalainen sanomalehti "Amerikan Sanomat", jonka julkaisijana on kokenut sanomalehtimies August Edwards. Mr. Edwardsilla on oma, sievä talo kaupungissa.

Ashtabulan ympäristöllä on muutamia suomalaisia maanviljelijöinä. Enimmäkseen viljelevät he lampuoteina muunkielisten tiloja.

Harborista itäänpäin lyhyen matkan päässä niinikään Eriejärven rannalla on Conneautin (Jesterin) lastauspaikka. Sielläkin on suomalaisia satamatyössä muutamia satoja. Heillä on oma raittiusseura ja ovat edistyneet jotakuinkin hyvin.

Täältä etelään päin on tehdaspaikoissa Warrenissa, Girardissa ja Youngstownissa suomalaisia. Kun rautatehtaat ovat käynnissä, on tilaisuutta ansaitsemaan jotakuinkin hyvin. Myös heillä on omia raittiusrientoja.

Harborista jonkun matkaa länteenpäin on huomattava suomalaisten asuinpaikka Fairport Eriejärven rannalla. Se on Harborin jälkeen suurin suomalainen pesäpaikka Ohiossa ja on siellä useita satoja kansalaisiamme.

Juoppous oli tässäkin satamapaikassa viedä kansalaisemme kokonaan perikatoon, mutta vihdoin ajattelevat henkilöt rupesivat puuhaamaan raittiusseuraa. Puuhassaan saivat he hyvää apua pastori Kiviojalta, jonka vaikutus ulottuu yleensä suomalaispaikkoihin Ohiossa, jopa Pennsylvaniassa asti. Raittiusseura Kasvi perustettiin marraskuulla 1893. Se on nyt Amerikan suurimpia suomalaisia raittiusseuroja kuuluen yleiseen raittiusliittoon Kansallis-Raittius-Veljeysseuraan. Suureksi osaksi on Kasvi saanut suomalaisten elämän Fairportissa muuttumaan parempaan päin. Kansalaisemme ovat siistin elämän takia saaneet tunnustusta muiltakin kansallisuuksilta. Mutta tietysti vieläkin löytyy joukossa paljon väkijuomain suosijoita, joita kumminkin yleinen mielipide jo tuomitsee. Sievä, oma talo on Kasviseuralla noussut uutteran työn hedelmänä. Seurakunnallisessa suhteessa on Fairportin suomalaisilla yhteinen pappi Harborin kanssa.

Muutamia suomalaisia on ruvennut farmareiksi Fairportin ympäristöllä ja toisia on muuten farmitöissä. Lähellä olevassa Painesvillen kaupungissa on suomalaisia erilaisissa töissä. Eteläänpäin Fairportista Geaugakauntissa (kaunti vastaa melkein Suomen kihlakuntaa) on suomalaisia työnansioilla Burtonissa, Chardonissa, Claridonissa ja useissa paikoissa muualla.

Suuressa Clevelandin kaupungissa Erien rannalla on vaan pienempi luku suomalaisia. Siitä länteenpäin Lorainin lastauspaikalla on kansalaisiamme enemmälti ja sitte taas hiukan useissa lähipaikoissa, Elyriassa y.m.

Syvempänä Ohion sisämaassa on ennen suomalaisista yleisemmin tunnettu hiilikaivantopaikka Jacksonville, mutta sittemmin työpäälliköiden oikullisuuden vuoksi muutti paljon kansalaisiamme pois. On heitä vieläkin siellä jonkun verran sekä muutamissa naapurikaivannoissa. Mutta jo kukoistamaan päässeet yhteispyrinnöt ovat kuihtuneet kansalaisten vähälukuisuuden takia. Samoin on käynyt monessa muussa paikassa Amerikassa.

Indianan

valtiossa ei ole paljon suomalaisia. Hiilikaivannoilla lienee niitä kyllä muutamia itsekussakin paikassa. Sellaisia kaivantoja ja tehtaita, joissa tiedetään suomalaisia olevan, ovat Brazil, Coxville, Perth, South Bend ja Clinton. Viimemainitussa on suomalaisilla raittiusseurakin.

Enemmän suomalaisia on Michiganjärven rannalla olevassa Whitingissä. Tässä kaupungissa on kuuluisan Standardkomppanian öljysäiliöitä ja tuon yhtiön töissä enin osa suomalaisia onkin. Juoppous on myös täällä tehnyt suurta tuhoa, vaan on toki raittiusseura saanut sitä paljon vähenemään.

Whitingistä ei ole enää kun 17 mailia jättiläiskaupunkiin Chicagoon. Ja silloin olemme Illinoisin suomalaisten luona.

Illinois.

Kun amerikkalaista nopeata jättiläisedistystä tahdotaan kuvata, niin tavallisesti otetaan esimerkiksi Chicagon kaupunki ja koko Illinoisin valtio. Ja ihmeellisiä tosiasioita sieltä vedetäänkin esiin. Vuosisatamme alussa, v. 1800 ei koko Illinoisin valtiossa ollut asujamia enempää kun 2,358 henkeä eikä Chicagosta vielä tiedetty mitään. Lähemmäs neljä vuosikymmentä myöhemmin, 1837, jo Chicagokin Michiganjärven eteläpäässä kohotti päätään. Siilon tuli se kaupungiksi ja asukasluku oli jo neljän tuhannen vaiheilla. Muissa kaupungeissa naurettiin tälle "suokylälle", jonka asujamet olivat jo silloin kerskailevaisia ja korkealle tavoittelevia, — jollaisia he ovat sittemminkin kaiken aikaa olleet. Chicagon suurta tulevaisuutta ei uskottu, sillä olihan se "pohjattomassa" suossa. Mutta chicagolaiset panivat tuolle suolle pohjan, nostivat talonsa puujaloille ja vetivät muualta maata suohon.

Ja pääasia oli, että lujaa ääntä pidettiin sekä siten houkuteltiin ihmisiä sinne muuttamaan. Tuota "puumausta" ensi sijassa ja asemaansa järven päässä toisessa sekä kolmannessa sijassa sitä, että rautatiet johtivat linjansa Chicagon kautta länteen, saapi tuo kaupunki kiittää edistyksestään. V. 1860 oli Chicagossa jo asujamia 100,000 ja niitä lisääntyi lakkaamatta. Lokakuussa 1871 paloi suurin ja paras osa kaupunkia kokonaan poroksi, ja syrjäiset luulivat, että nyt tuli lakaisi Chicagon nimenkin pois mailmasta. Mutta mitä vielä! Chicago nousi kun Feenikslintu vielä ehompana tulesta. Ja nyt on siinä ihmekaupungissa, "Lännen kuningattaressa", lähemmäs kaksi miljoonaa asujamia. Se on suuruutensa puolesta toinen kaupunki Amerikan mantereella, ja ellei New York olisi äsken naapurikaupunkeja nielemällä itseensä enentänyt väkilukuaan, olisi Chicago pian ollut ensimmäinen. Mutta ensimmäiseksi se pyrkii. Chicago tahtoo kaikessa voittaa muut.

Tietysti tuollaiseen kaupunkiin on täytynyt tulla paljon siirtolaislakin, sillä varsinaisesta amerikkalaisesta aineksesta ei se niin olisi paisunut. Paljon siellä niitä onkin, myös hyvin paljon pohjoismaalaisia. Se on pääpiste ja huomattavin paikka skandinaavialaissiirtolaisille. Siellä ilmestyy heidän tärkeimmät sanomalehtensä ja lähellä on ruotsalaisen Augustanasynoodin suuri oppilaitos.

Mutta suomalaisille ei Chicago ole ollut mieluisa paikka. Ei se ole mikään henkisten eikä aineellistenkaan pyrintöjen keskusta siirtolaisillemme. Moni suomalainen käsityöläinen ja muukin työmies on koetellut Chicagoa, mutta useimmat ovat sieltä vähän ajan kuluttua poistuneet. Työtä on enimmäkseen ollut vaikea saada ja ansiot eivät ole olleet kiitettävät.

Mutta on suomalaisia pysähtynytkin sinne, yksi silloin toinen tällöin. Löytyy suomalaisia, jotka ovat kauvemmankin aikaa jo asuneet siellä ja ovat keränneet rikkauksia omistaen nyt arvokkaita maapaloja ja kalliita rakennuksia.

Kansalaisemme Chicagossa asuvat hyvin hajallaan, enimmät välittämättä mitään toisistaan, useat unohtaen alkuperäisen kansallisuutensakin. Suomalaisten nykyistä lukumäärää siellä on vaikea sanoa, mutta noussee se puoleen tuhanteen, kun vaan kaikki lukuun saadaan otetuksi. Kuten sanottu, jotkut ovat varakkaita talonomistajia. Enimmän lienee käsityöläisiä kaikista ammateista.

Sovinnollisuutta ei ole tahtonut olla niidenkään kansalaisten kesken, jotka ovat suomalaisista yhteispyrinnöistä välittäneet. Seurakuntia on siellä tietääkseni ainakin kaksi. On raittiusseurakin, mutta siinä ei ole monta jäsentä. Löytyy vielä muitakin seuroja. Vähäinen merkitys niillä kaikilla on ollut tähän saakka. Yksimielisyyttä ja enemmän kansallista yhteisharrastusta olisi tarpeen.

Eräs uskalias sanomalehtimies on koettanut siellä julaista suomenkielistä sanomalehteä, mutta sekään yritys ei onnistunut.

Mutta Chicagosta muutamien kymmenien mailien päässä on huomattavampia suomalaisasutuksia. Jos kulemme kaupungista 36 mailia pohjoiseen Michiganjärven rantaa lähelle Wisconsinin rajaa, tulemme Waukeganin pieneen, mutta kauniiseen kaupunkiin. Näköala järvelle on mahtava, ja kaupunki on hedelmällisen sekä hyvin viljellyn seudun keskessä.

Suomalaisia on Waukeganissa muutamia satoja ja työskentelevät miehet pääasiallisesti rautatehtaissa nauttien verrattain hyvää palkkaa. Rautalankatehdas on täällä suuri ja samallainen kun Massachusettsin Worcesterissa, muistaakseni myös saman yhtiön omistama.

Edistyneet ja hyviä pyrintöjä harrastavat ovat kansalaisemme Waukeganissa. Heillä on siellä seurakunta, joka on yhteisesti Chicagon ja De Kalbin seurakunnan kanssa koettanut kannattaa pappia. Nyt ei heillä kumminkaan taas ole pappia. Myöskin on heillä raittiusseura.

Kun kulemme Chicagosta lounaaseen päin vähän yli 20 mailia, tulemme Lemontin pikkukaupunkiin, jossa nykyisin ei liene monta suomalaista, mutta joka kyllä aikanaan oli suurempikin kansalaistemme työpaikka. Silloin kaivettiin seudulla kanavaa, joka avasi Chicagolle vesitien Mississippijokeen.

Surkeata oli elämä, jota kansalaisemme Lemontissa viettivät. Palkka oli pienenlainen ja sekin enimmäkseen juotiin. Raakuus ja huono elämä olivat vallitsevia. Kaivamistyö oli likaista ja vaarallistakin. Osa suomalaisia asui kanavan varsilla maakuopissa. Jotkut elättivät itseään keräilemällä toisten ruuantähteitä. Amerikassa suomalaiset tuskin missään ovat alentaneet itseään niin paljon kun Lemontissa. Onneksi on Lemontin aika nyt ollutta ja mennyttä!

Lemontista vähän matkaa etelään on tehdaskaupunki Joliet. Siellä ei nykyään ole monta suomalaista.

Chicagosta länteen joku nelisenkymmentä mailia on De Kalb-niminen kaupunki samannimisessä kauntissa. Siellä on muutamia satoja suomalaisia työskennellen tehtaissa. Huonosta ajasta eivät De Kalbin suomalaiset ole paljoa tienneet. Työtä on ollut ajoittain liiankin runsaasti ja palkat ovat olleet hyvänpuoliset. Pyhää arkea, yötä päivää on tehtaat "runnanneet" (olleet käynnissä).

Kansalaisten elämä De Kalbissa on ollut siivoa ja hiljaista. Seurakunta ja raittiusseura on heidän keskuudessaan. —

Muita huomattavampia suomalaisseutuja ei ole Illinoisissa.

Michigan.

Tämä valtio on ollut suomalaisen siirtolaisasutuksen lipunkantajana koko nykyisen siirtolaisliikkeen ajan ja tulee epäilemättä sellaisena olemaan niinkauvan kun pohjois-Michiganin suuret työpaikat, rauta- ja kuparikaivannot, ovat käynnissä ja suomalaisia niissä suositaan. Tähän vastataan Michiganissa, että malmialueet ovat melkein loppumattomat, ja miksi ei suomalaisia suosittaisi siellä edelleenkin, kun heidän siveellinen elämänsä on entisestään alinomaa parantunut ja työkyky on ainakin yhtä hyvä kun ennen!

Kun katselemme Yhdysvaltain karttaa, herättää heti huomiotamme eri valtioiden suorat, säännölliset rajat. Kukin valtio on yhdessä ryhmässä oleva kokonaisuus, joka kartalta katsoen on kolmion, neliön, suorakaiteen tai muun sellaisen näköinen.

Melkein ainoa poikkeus tästä säännöllisyydestä on Michiganin valtio. Se on yhdistetty kahdesta palasta, jotka toisistaan eroavat hyvin jyrkästi, ei ainoastaan maantieteellisen aseman vaan myös luonnon ja ilmanalan puolesta.

Ennen aikaan tuota eroa ei niin tarkalleen huomattu ja se lieneekin ollut syynä siihen, että kaksi niin tuiki erilaista maa-aluetta yhdistettiin saman hallinnon alle. Vielä tämän vuosisadan alkupuolella, jopa jälkeen vuoden 1837, jolloin Michigan otettiin valtioksi Uniooniin, katsottiin sitä ehkä huonoimmaksi maa-alueeksi, mikä kuului suureen tasavaltaan. Koko Michigan, ja erittäinkin sillä tarkoitettiin ala-Michiganin suurta niemimaata, oli suoperäistä erämaata, jossa ei muka ihminen ollenkaan elä. Sitä kutsuttiin Suureksi Mustaksi Suoksi. Sille, joka aikoi tähän valtioon uutisasukkaaksi, sanottiin: "Tahdotko mennä Michiganiin, jossa varmasti näännyt kuoliaaksi, ja sammakot yksinään laulavat hautajaisiasi? Eihän valtiossa ole eekeriäkään farmiksi sopivaa maata. Jos säästytkin suosta nousevan epäterveellisen ilman vaikutuksesta, kumminkin pakkanen sinut tappaa."

Tietysti tällainen luulo Michiganista ei ollut edullinen uutisasutukselle siellä. Monet lännempänä olevat valtiot tulivat ennen asutuiksi kun tämä. Mutta löytyi pioneereja sellaisiakin, jotka eivät ennakkoluuloihin luottaneet, vaan itse kävivät kokemassa tuota Mustaa Suota.

Ja vähitellen havaittiinkin suon erinomainen viljelysarvo. Nyt on Michigan hyvin arvokas valtio suuressa tasavallassa. Muutamina vuosina se jo oli viljankasvatuksessa ensimmäinen valtio, mutta nyt on hedelmäviljelys ottanut huomattavamman sijan. Ala-Michiganissa, vaikka onkin pohjoisosassa Yhdysvaltoja, menestyy kaikellaiset hedelmäpuut erinomaisesti. Puhumattakaan kestävämmistä lajeista viljellään siellä aprikooseja, persikoita, viinirypäleitä, jopa viikunoitakin. Syynä tähän etelä-Michiganin ilmanalan erinomaiseen lauhkeuteen ovat suuret järvet, joista esimerkiksi Michiganjärvi ei koskaan jäädy. Nuo järvet miedontavat pohjoisesta tulevia kylmiä tuulia ja pitävät ilmaston jotenkin tasaisena.

Mutta ylä-Michigan, eli Upper Peninsula, niinkun se englanninkielellä erotetaan alaniemimaasta, ei ole samallaisten etujen alaisena. Tosin sitäkin vastassa pohjoisessa on suuri Superiorjärvi, mutta tuo, ollen jo siksi pohjoisessa, ei näy suurimmalla osalla vuotta jaksavan lauhduttaa pohjoisesta, jäiseltä Hudsonlahdelta tulevaa kylmyyttä, päinvastoin se antaa tuulille vapaan kulun. Talvi on hyvin kylmä ja luminen tuolla ylä-Michiganissa, suomalaiset kutsuvatkin seutua Yhdysvaltain Lapiksi. Erittäinkin tarkoitetaan tällä sitä niemekettä, joka Michiganin pohjoisimpana mantereena pistää Superiorjärveen ja jota suomalaiset kutsuvat Kuparisaareksi.

Mutta vaikka ylä-Michigan ei tarjoakaan maanviljelykselle niin suuria etuja kun alaniemeke, on se kumminkin maapohjaltaan tätä rikkaampi. Siellä on erittäin antoisat rautamalmi- ja kuparialueet. Mailman rautatuotannossa ovat Yhdysvallat ensisijassa, ja arvoltaan puolet Yhdysvaltain rautatuotannosta saadaan ylä-Michiganista. Ja Yhdysvallat tuottavat noin puolet mailman kuparisaaliista ja kolmasosa tästä Setä Samulin tuotannosta lankeaa kuuluisan Kuparisaaren osalle. Paljon rikkautta on siis tuohon verrattain pieneen alaan kätkettynä.

Pohjois-Michiganissa, juuri tuolla kupari- ja rauta-alueella on Amerikan suomalaisten suurimmat, vankimmat ja vanhimmat pesäpaikat. Siellä ovat kansalaiset aivan kun kotonaan, eivät kyllä elä niin perin suomalaista elämää kun esimerkiksi Minnesotan maanviljelysseuduilla, mutta elävät puhtaimpina "Amerikan suomalaisina", ovat suomalaisia ja samalla tuon suuren vapaavallan kehittyneitä kansalaisia.

Se suomalainen siirtolaisuus, joka näihin asti on keskeymättä jatkunut ja epäilemättä jatkuu edelleenkin, johtui ensin Kuparisaarelle noin kolmekymmentä vuotta sitte. Sieltä leveni se Michiganin rauta-alueelle ja Minneapolista länteenpäin oleville maanviljelysseuduille Minnesotassa. Minun tiedossani ei ole mitkä erinomaiset asianhaarat kulettivat suomalaisen siirtolaisuuden ensiksi juuri tuolle pohjoiselle, syrjäiselle Michiganin niemekkeelle. Ehkä yhtenä vaikuttavana syynä oli se, että vähää ennen, v. 1866, löydettiin rikkain ja kaivantotyöhön soveliain Calumet & Heclan kuparisuoni, joka löytö oli aivan käännekohta kuparikaivannon historiassa täällä. Silloinhan työt suuremmassa määrässä alkoivat. Ja kun kuparinkaivaminen on hyvin kovaa työtä, jättivät varsinaiset amerikkalaiset sen, kuten yleensä kovan työn, siirtolaisille. Suomalaiset olivat ruumiinvoimiltaan vahvaa kansaa ja sopivia sekä halukkaita tuohon jotenkin hyväansioiseen työhön. Siitä lähtien ovat he kunnialla paikkansa säilyttäneet ja pidetäänkin parhaimpina työmiehinä seudulla.

Kuparisaari on oikeastaan niemi, jonka kapealla vedellään eroittaa mantereesta Portagejärvi ja siitä luoteisempana Kanaali. Se on ollut synkän metsän peittämää, vaan on nyt suureksi osaksi hakattu. Kumminkin hakkaustyötä jatkuu vielä varsinkin pohjoisemmassa, harvemmin asutussa osassa.

Paitsi maanviljelystä ja kivenmurtamista, joita molempia jo vähemmässä määrässä harjoitetaan, antaa kupari, sen kaivaminen, sulattaminen y.m. melkein kaiken työn "saaren" asujamille. Kuparia löydettiin saarelta ensin pohjoisosasta ja alettiin sen kaivamista huomattavammassa määrässä noin 50 vuotta sitte. Enimmissä niistä kaivoksista on nyt lakkautettu työ, ei sentähden että niistä olisi loppunut kupari, vaan pikemmin siitä syystä että kuparia on ollut liiaksi. Parhaiten onnistuu kuparinkaivaminen sillä kohdalla, missä kupari on kiveen sekoitettuna, tietysti jotenkin runsaassa määrässä. Mutta täällä on kuparia oikein puhtaana kalliona. Ja sitä ei nykyisillä keinoilla vielä osata saada irti metallin sitkeyden vuoksi muuten kun kustannuksilla, jotka nousevat kalliimmiksi kuparin hintaa.

Parempia ja antavampia kuparikaivoksia on syntynyt saaren etelä-osassa. Suurin ja kannattavin kaikista on Calumet & Hecla, joka on mailman merkillisimpiä kaivannoita. Kuparikivisuoni on siinä rikkain ja laaja-alaisin. Sen kaivoksen syvyys on nyt lähemmäs 5,000 jalkaa, s.o. noin puolentoista kilometriä, ja on siis syvin kaivanto Amerikassa, melkeinpä koko mailmassa. Kaivanto on erittäin hyvässä, oikein mallikelpoisessa kunnossa. Ilma, ottaen huomioon kaivannon syvyyden, on erinomainen. Keskilämpö syvimmässä pohjassa on 87,6 astetta Fahrenheitia (noin 31 Celsiusta). Kaivannon jättiläiskonehisto on suurin ja paras mailmassa.

Tuhansia työmiehiä työskentelee tässä kaivannossa, iso osa on suomalaisia, jotka asuvat Calumetissa. Keskimääräinen ansio työmiehelle on, valtion julkaiseman tilaston mukaan vuodelta 1898, päivältä 2 doll. 37 senttiä, s.o. enemmän kun missään muussa saaren kuparikaivoksessa. Yhtiöllä on 640 omaa taloa, joita vuokraa työmiehilleen 3—10 dollarin kuukautisella vuokralla. Osalla työmiehistä on omat talot. Yhtiö pitää huolen työmiestensä lasten kouluutuksesta ja kustantaa sitä varten kouluja aina ylempiin oppilaitoksiin asti. Arvokas kirjasto on työväen käytettävänä.

Yhtiön toimesta on olemassa työmiehiä varten apukassa. Kukin työmies maksaa siihen 50 senttiä kuukaudessa ja yhtiö panee aina kassaan saman verran kun työväenkin puolelta karttuu. Kassassa on niin paljon rahaa, että enää ei tarvitse kantoa säännöllisesti toimittaa. Kassasta maksetaan miehille sairauden sattuessa 25 dollaria kuukaudessa ja tapaturmakuoleman kohdatessa 500 dollaria. Tilivuonna 1897 maksettiin kassasta 33,000 dollaria.

Calumet & Hecla yhtiö on tuottanut ihmeellisesti voittoa. Kaikkiaan on se jakanut voitto-osinkoja yli 52 miljoonaa dollaria, kokonaan suunnattomia summia alkuperäiselle pääomalle.

Calumet & Heclan kuparisuoni kulkee koillisesta lounaaseen hiukan vinossa suunnassa maanpintaan verraten. Kun yhtiö teki noin hyviä asioita, alkoi muissakin syntyä ajatusta mitenhän olisi mahdollista päästä käsiksi tuohon erinomaiseen kuparisuoneen. Silloin esitti kapteeni John Daniell rohkean tuuman. Hän sanoi, että jos ulkopuolella Calumet & Heclan piiriä, ottaen huomioon sen suunnan, mihin kuparisuoni kulkee, kaivetaan maata tarpeelliseen syvyyteen, löytyy sieltä sama kuparisuoni. Työtä ruvettiin tekemään, työtä, joka veti suuria summia ja jonka kannattavaisuutta esitti vaan tuo rohkea ajatus. Ja todellakin 2,270 jalan syvyydessä yhdyttiinkin kuparisuoneen. Näin syntyi Tamarackin kaivanto, joka on nyt noin 4,000 jalkaa syvä. Yhtiö on nyt jo maansisästä tuonut yli 160 miljoonaa naulaa kuparia ja on osakkailleen voitto-osinkoina jakanut jo noin kuusi miljoonaa dollaria. Senkin yhtiön palveluksessa on paljon suomalaisia. Työmiesten keskimääräinen palkka on kaksi dollaria päivässä, valtion antaman tilaston mukaan.

Samalla perusteella tehty kun edellinen on Tamarack Junior kaivanto. Se ei ole vielä tuottanut voittoa ollenkaan vaan päinvastoin on vienyt suuria summia, mutta hyvätuloinen siitäkin koituu.

Kun nyt olen luetellut jo muutamia kuuluisimpia kuparikaivantoja, mainitsen vielä muutamia, joissa jokaisessa suomalaisia työskentelee.

Centennial (vanha Schoolcraft) kaivanto on vasta vähemmän aikaa ollut uuden yhtiön aikana käytännössä. Kaivanto on 1,000 jalkaa syvä. Keskimääräinen päiväpalkka doll. 1:85.

Osceolan kaivanto on lähellä Calumetia, johon piiriin edellisetkin kuuluvat. Se on 2,800 jalkaa syvä ja on myös hyvästi kannattava kaivos. Työmiehet asuvat kaivannon vierellä Opechee-nimisessä kauppalassa.

Calumetista aivan lyhyen matkaa pohjoiseen päin on Wolverinen ja Kearsargen kaivannot. Edellinen on 1,400 jalkaa ja jälkimmäinen 2,900 jalkaa syvä. Molemmat ovat kannattavia kaivoksia.

Pohjoisosassa olevista kaivannoista on ainoa kannattava ja toimessa oleva Centralkaivanto. On luultavaa, että useat muutkin alkavat uuteen käyntiin, kuten on merkkejä näkynyt esimerkiksi Copper Fallsin alueelle syntyneestä Arnoldkaivannosta.

Hancockin kaupungin ympärillä, joka on Calumetista lounaaseen päin ja on sen jälkeen huomattavin kuparikaivoskaupunki, on antoisin Quincyn kaivanto. Se on myöskin jo vanha kaivanto ja on hyvin tuottava. Kaivannosta saadaan kuparin muassa hopeatakin. Kaivos on noin 4,000 jalkaa syvä ja on hyvässä kunnossa. Siinä kuten useimmissa muissakin kaivannoissa ei ole vielä kuparisuonen pohjaa löydetty. Maapohjan rikkaus on vielä käsittämätön.

Niin ei ole naapurikaivannon, Franklinin laita. Sen pohjarajalle tunkeutuu Quincyn alue, joten on kaivantoyhtiön täytynyt ruveta kaivamaan uusia aloja.

Ulkopuolella varsinaisen Kuparisaaren aluetta, hiukan matkaa eteläpuolella salmea, on Atlantickaivanto. Se on merkillinen siitä että siellä on voitolla otettu kuparia hyvin köyhästä kivestä, sellaisestakin jossa on vaan puolen prosenttia kuparia. On luonnollista, että tällaisessa kaivannossa on täytynyt välttää kaikkia liikoja kustannuksia. Yhtiön työmiehille maksama keskimääräinen päiväpalkka on kumminkin doll. 1:91.

Kaikkien näiden kaivosten ympärillä on suomalaisia asumuksia. Osa kansalaisistamme asuu yhtiöiden huoneissa maksaen kohtuullista vuokraa.

Enimmän asuu kansalaisiamme Calumetin kaupungissa, jossa heidän lukunsa nousee jo noin 6,000:een. Se onkin suomalaisten suurin pesäpaikka Amerikassa. Suomalaisilla on siellä paljon komeita taloja ja liikehuoneita. Suomalainen Södergrenin veljesten apteekki on paikkakunnan suurin ja tekee liikettä melkein yhtä paljon kun muut sikäläiset apteekit yhteensä. Kaksi suomalaista, Amerikassa tutkinnon suorittanutta lääkäriä löytyy, tohtorit Koivupalo ja Kaarle J. Sorsen. Viimemainittu oli erisin apteekkiliikkeessä Alfred Södergrenin kanssa ja jo silloin tuli tuo liike hyvin huomatuksi. Sittemmin möi hän osansa pois, ja veljekset Alfred ja Uno Södergren ovat liikettä pitäneet sekä vieläkin laajentaneet. Paitsi hyvin varustettuja apteekkeja Calumetissa, Virginiassa ja Hibbingissä (viimemainitut Minnesotan valtiossa) on heillä suurehko ulkolähetysliike Minneapolin kaupungissa. Kaarle Sorsen myytyään osansa meni tunnettuun Rushin lääketieteelliseen oppilaitokseen Chicagossa, opiskeli siellä muutamia vuosia ja suoritti keväällä 1898 lääketieteen tohtorin tutkinnon.

Myöskin on Calumetissa suomalainen Ann Arborin, Mich., yliopistossa tutkintonsa suorittanut lakimies Oskar J. Larson, joka nuoresta ijästään huolimatta on jo hyvin huomatuksi tullut Kuparisaarella. Hänellä sanotaan olevan hyvät lakimiehen lahjat ja oiva puhekyky. Monellaisia luottamusvirkoja on hänen osalleen tullut, ja luultavaa on, että hän ensimmäisenä suomalaisena voi Amerikan valtiollisessakin elämässä kohota korkealle, kunhan vaan suomalaiset vaaleissa yksimielisesti auttavat omaa kansalaistaan eivätkä ala kadehtia ja hajaantua puolueisiin, kuten kyllä näihin asti on suomalaisten ehdokkaiden suhteen usein tapahtunut.

Viroista puhuessa täytyy mainita, että suomalaisilla Houghton- sekä Marquettekauntissa (Houghtonkaunti on kupari- ja Marquette rauta-alueen tärkein kaunti) on ollut suomalaiset rahastonhoitajat. Tämä on suurellainen luottamustoimi Yhdysvaltain paikallishallinnossa, josta yhtenä todistuksena mainittakoon, että viranpitäjältä vaaditaan lähes miljoonan markan takaus. Molemmat noista miehistä J. V. Frimodig Houghtonissa ja Aatami Kangas Marquettessa ovat rehellisellä käytöksellään osoittaneet täysin määrin ansaitsevansa sen luottamuksen, jonka etupäässä omat kansalaisensa ovat heihin panneet.

Pienemmissä kunnallisissa toimissa on Calumetissa, kuten muissakin suomalaisissa pesäpaikoissa, myös kansalaisiamme, mutta sopisi toivoa, että suomalaiset, jotka niinkin vallitsevia ovat vaaleissa, auttaisivat vielä enemmän kansalaisiansa virkoihin.

Kaivantoyhtiön palveluksessa on yksi suomalainen kaivantokapteeni sekä muutamia alempia työpäälliköltä. Löytyy kaupungissa koko joukko suomalaisia liikkeitä: puolenkymmentä ruokakauppaa, pari lihakauppaa, huonekalukauppa, leipuri, pari raittiusjuomalaa, neljä kapakkaa, kuusi saunaa, kelloseppiä, partureita, suutareita, valokuvaajia, räätäleitä, seppiä, urakoitsijoita, maalareita, puuseppiä, y.m. kaikkia mitä suomalaisessa yhteiskunnassa tarvitaan.

Henkisistä pyrinnöistään Calumetin suomalaiset ovat aivan kuuluisiksi tulleet. Siellä on rientoja, rientoja ja rientoja. Kuumeentapaisessa kiihkossa eletään alinomaa, kaikilla aloilla tahdotaan voittaa rekordit. Ja niinpä ovatkin he monessa suhteessa päässeet etusijaan, mutta juuri tuosta alituisesta rientämisestä on ollut seurauksena suuria rettelöitä ja eripuraisuuksia. Todistuksena tästä on sekin, että Calumetissa on suomalaisilla neljä seurakuntaa, kolme raittiusseuraa ja muita yhdistyksiä kentiesi kuinka paljon.

Jotta lukija saisi jonkinlaisen käsityksen noista riennoista, suuresta kiihkosta, mikä pyrinnöissä vallitsee, esitän erään arvoisan Amerikan suomalaisen avustamana vähän tarkemmin suomalaisten seurakuntain kehitystä Calumetissa ja yleensä Kuparisaarella, vaikka Amerikan suomalaisten kirkollisista oloista jälelläpäin erityisesti yleiskatsauksen muodossa puhutaankin. Kuvauksesta esiintynee myös miten suurella innolla ja vaikeissa oloissa Amerikan suomalaiset ovat henkisiä pyrintöjään eteenpäin vieneet.

Noin viisikolmatta vuotta sitte liittyivät ensimmäiset suomalaiset Calumetissa norjalaiseen seurakuntaan ja rakensivat norjalaisten kanssa yhteisen kokoushuoneen. Sen seurakunnan pappina oli eräs Rönäs, joka osasi vähän suomeakin. Kaikki meni jonkun aikaa hyvin, mutta sitte nousi riita Rönäsin ja suomalaisten välillä. Suomalaiset olivat laestadiolaisia ja Rönäs ei hyväksynyt heidän oppiaan, vaan asetteli heille esteitä seurakunnassa. Seurauksena oli, että suomalaiset erosivat norjalaisista ja rakensivat Pinekadun varrelle Calumetissa oman kirkon, joka vieläkin seisoo isonnettuna paikallaan. Entinen Karungin lukkari Salomon Kortetniemi, joka vielä elää, tuli sen seurakunnan saarnamieheksi. Virallisesti se suomalaisten ensimmäinen seurakuntayhdistys Amerikassa tunnettiin nimellä "Salomon Kortetniemen seura".

Kun vanha Kortetniemi ei ollut oikein pystyvä ohjaajaksi, hänen seurakuntalaisensa kuulustelivat laestadiolaisliikkeen vanhukselta Juhani Raattamaalta itselleen saarnamiestä. Hänen välityksellään tuli Amerikkaan v. 1878 Juhani Takkinen, kotoisin Kuusamosta. Tällä miehellä on ollut harvinainen merkitys Amerikan suomalaisten oloissa. Vaikka hän oli yhtä vähän oppinut kun muutkin maallikkosaarnaajat, oli hänen näköpiirinsä jotenkin laaja. Sen lisäksi hänellä oli luontaista johtajakykyä ja, vaikka itse oppimaton, hän ymmärsi oppia arvostella ja oli kirjallisuuden harrastaja, — ominaisuudet, joita suurelta osalta laestadiolaisia puuttuu.

Heti Takkisen Amerikkaan tultua laillistettiin Salomon Kortetniemen seura "Apostolisluterilaisen seurakunnan" nimellä, erotukseksi evankelisluterilaisista. Näistä ajoista saakka on laestadiolaisia Amerikassa nimitetty apostolisluterilaisiksi. Takkinen alkoi heti tehdä lähetysmatkoja länteen, aina Tyynenmeren rannoille saakka, perustaen siellä seurakuntia, jotka sitte rakensivat kirkkojakin, ja sitä hän jatkoi siihen saakka, kun lähti viimeisen kerran Amerikasta kotimaahan ja kuoli sillä matkalla Kittilässä talvella 1892. Takkinen oli vaikuttavimpia miehiä "Amerikan Suomalaisen Lehden" uuteen eloon herättämisessä, joka tapahtui v. 1879. Etumiehenä hän oli Amerikan Suomalaisen Kirjallisuuden Seurankin perustamisessa, jonka toimella painettiin suurella vaivalla ja kustannuksella Aapinen, Leinbergin Biblian Historia ja Luteeruksen vähempi Katkismus. Kaikissa näissä toimissa ei Takkinen säästänyt vaivoja eikä varojansa.

Laestadiolaisuuden suunta on ollut semmoinen, että pappi ja sanankuulija ovat yksi ja sama, se puhuu jonka "henki" antaa puhua, ei mitään eroitusta ihmisten välillä, ei mitään eroitusta kykyjen välillä. Se aate käytännössä ei onnistunut Amerikassa. Takkinen oli näyttänyt olevansa monessa suhteessa niin paljon etevämpi muita, että sen täytyi herättää kateutta, ja siinä oli hänen turmionsa. Takkinen sai pitkittää noin kymmenen vuotta rauhassa toimekasta vaikutustaan, mutta silloin alkoivat kadehtijat syyttää, että hän tekeytyy piispaksi ja rikastuu ylellisesti. Tämä tunne kyti jo vuosia muutamissa hänen omissa seurakuntalaisissaan, kunnes se viimein riehahti ilmiliekkiin. Vuosikokouksessa talvella 1889 nostettiin semmoinen melu, ettei voitu mitään toimittaa, jonka vuoksi seurakunnan esimies lykkäsi kokouksen pidon määräämättömään aikaan. Mutta samana pyhänä jälkeen puolen päivän kokoontuivat meluajat kirkkoon ja valitsivat Juhani Roanpään saarnamieheksensä. He anastivat kirkon avaimet ja seurakunta jakaantui kahteen vihamielisimpään leiriin, mitä Calumetissa on nähty. Siitä seurasi pari vuotta kestävä ja paljon maksava käräjöiminen aina ylioikeuteen saakka. Ylioikeus päätti, että koska seurakunnan esimies lykkäsi kokouksen pidon määräämättömään aikaan, niin jälestäpäin pidetyn kokouksen vaali on seisova, kunnes seurakunta toisin päättää. Pahinna syynä Takkisen puoluelaisten tappioon oli se, ettei seurakunnalla ollut mitään sääntöjä vaan ainoastaan joitakin päätöksiä kokousten pöytäkirjoissa. Takkinen pakotettiin muuttamaan pois pappilasta ja osti oman talon. Hänen suosijansa rakensivat uuden kirkon myöskin Pinekadun varrelle Calumetissa, joten vanhalla apostolisluterilaisella seurakunnalla on uusi kirkko ja uudella seurakunnalla vanha kirkko. Juhana Roanpään hoteihin jäänyt puoli seurakunnasta kutsui sitte opettajaksensa pappismies A. L. Heidemanin Suomesta. Hän on vieläkin tämän seurakunnan pappina. Juhani Roanpää oli Abram Hietasen kanssa lähetysmatkalla idän valtioissa v. 1895 ja he tukehtuivat molemmat kuoliaaksi kaasun häkään eräässä Bostonin hotellissa.

Takkisen seurakunnan saarnamiehinä ovat olleet monta vuotta Kalle Ojala ja Olli Matoniemi.

Calumetin evankelisluterilaiset suomalaiset alkoivat muodostua seurakunnaksi v. 1875 vaiheilla ja kutsuivat Suomesta papikseen pastori A. E. Backmanin. He liittyivät norjalaisten ja ruotsalaisten kanssa yhteisen kirkon rakennukseen, jota on kutsuttu kolmen kansallisuuden kirkoksi. Sama kirkko seisoo vieläkin ihan samannäköisenä ja se on nykyänsä n.k. kansallisseurakunnan kirkkona. Siinä pidettiin v. 1890 Suomisynoodin ensimmäinen yleinen kokous.

Rohkeutta kysyttiin siltä papilta, joka ensimmäisenä lähti siirtolaisten kutsumana Suomesta Amerikkaan, aivan uusiin ja outoihin, vieläpä jotenkin kehittymättömiin oloihin. Ajat olivat hyvin rauhattomat Calumetin suomalaisten keskuudessa. Laestadiolaisuus esiintyi silloin kaikkein kiihkoisimpana, niin että kaduillakin toisin ajattelevaa manattiin "uskoon". Pastori Backman katsoi velvollisuudekseen tuota liikettä vastustaa ja siinä tietysti sortui tulisen taistelun pyörteeseen. Vihdoin muutti hän Hancockiin, jossa parhaastaan kansalaisemme Antti Johnsonin puuhalla oli saatu seurakunta perustetuksi ja rakennettiin Quincyn mäelle pieni kirkko ja pappila, Vaikutettuaan vielä jonkun aikaa Hancockissa muutti pastori Backman pysyväisesti Suomeen v. 1882 väsyneenä Amerikan suomalaisten riitaisiin oloihin.

Nyt alkoi evankelisluterilaisten seurakuntapyrinnöille kirjava ajanvaihe. Ensi vuosina ei ollut yhtään varsinaista suomalaista pappia Amerikassa. Hancockin ja Calumetin seurakunnat pysyivät kumminkin olemassa ja niitä pidettiin ikäänkun yhteen kuuluvina.

Hancockissa oli saksalainen luterilainen pappi Wambsgarss, joka oli ollut Backmanin tuttavuudessa ja Backman oli kehoittanut häntä tekemään papillisia toimituksia suomalaisille, merkiten hänelle virsikirjaan vihkimä-, kaste- ja hautausluvut. Ja vaikka se saksalainen ei tietysti kieltämme ymmärtänyt, niin hän osasi kirjasta lukea ihmeteltävän selvästi suomea, ja hän toimitti parin vuoden kuluessa paljon papillisia toimia suomalaisille.

Entinen lähetyssaarnaaja Malmström oli niihin aikoihin saapunut Suomesta Amerikkaan ja kuulusteltuaan ruotsalaisen Augustanasynoodin esimiehiltä itselleen vaikutusalaa, oli häntä neuvottu Hancockiin, jossa tiesivät suomalaisten olevan papittomia. Hän tuli kenenkään kutsumatta Hancockiin, asettui pappilaan asumaan ja alkoi tehdä papillisia toimia, kun ei ollut muutakaan pappia, kunnes pastori J. K. Nikander saapui.

Niihin aikoihin olivat Hancockin ja Calumetin seurakunnat kuulustelleet Suomesta pappia ja olivat saaneet lupautumaan Amerikkaan lähtemään nuoren papin J. K. Nikanderin Heinolasta, jolla miehellä sittemmin on ollut hyvin suuri merkitys Amerikan suomalaisten keskuudessa.

Kun hän kumminkin viipyi tulemasta, ilmestyi Hancockiin eräs omituinen räätäli Henrik Turunen, josta kuultiin, että hän osasi saarnata ja pitää kokouksia. Ja muutamat uteliaat menivät häntä kuulemaan. Hän kutsuttiin Calumetiinkin, jossa sai suomalaisten kirkossa saarnata. Hän voi hyvin sointuvalla äänellä kiljahdella, mutta puheessa ei ollut järkeä eikä järjestystä. Siihen ääneen mielistyi kuitenkin niin moni Calumetissa, että hän äänestettiin tuota pikaa väliaikaiseksi papiksi, vaikka varsinaista odotettiin tulevaksi Suomesta. Eräs kansalainen kustansi Turusen Minneapoliin, jossa muuan norjalainen professori teki hänet kahdessa viikossa papiksi. Takaisin tultuansa hän arveli olevansa sekä Calumetin että Hancockin seurakunnan pappi, anastellen Malmströmiltäkin papin tointa, jota kumminkaan tämä ei huolinut hänelle luovuttaa. Kun Nikander saapui ensi kerran Calumetiin ja piti kirkossa matkasta väsyneenä pienen tulopuheen, niin Turunen oli myöskin saapuvilla ja kiljui sointuvalla äänellään, virkkaen lopuksi: "Nyt te olette kuulleet meidän molempien lahjat ja tiedätte kumman valitsette papiksenne." Mutta sillä ei ollut kuulijoihin mitään vaikutusta. Turunen oli sitte jonkun aikaa Poinsettissa, Dakotassa, sieltä meni San Franciscoon muka merimiesten papiksi, oli taas jossakin opistossa Philadelphiassa, kulki sieltä takaisin San Franciscoon ja viimeksi on kuultu, että hän on viety täydellisenä hulluna Napan holhulaitokseen, jonne lienee kuollutkin.

Nikander tuli papiksi kahteen seurakuntaan, joilla oli kirkot, mutta jotka muuten olivat melkein rappiotilassa. Hän alkoi hoitaa sekä Hancockin että Calumetin seurakuntia, asuen Hancockissa. Suopealla ja maltillisella olennollaan alkoi hän rakentaa todellista seurakuntaelämää koko Kuparisaarella. Hän perusti seurakunnan Allouezin kaivannolle, jossa kulki saarnaamassa, sekä Portage Entryynkin, kivimurtimopaikkaan, johon on pieni kirkkokin rakennettu. Jonkun ajan perästä ryhtyi Hancockin seurakunta uuden, isomman kirkon rakennukseen, ja se kirkko on parhaita, mitä onkaan suomalaisilla Amerikassa ja maksaa noin 5,000 dollaria. Siinä on tuhannen dollarin maksavat piippu-urut ja 250 doll. arvoinen kello. Kirkon vierellä yläpuolella on sievä pappila ja vielä ylempänä "Paimen-Sanomain" painohuone. Hancockin seurakuntaan luetaan nykyään monia ympäristöllä olevia suomalaisten asuinpaikkoja, kuten Entry, Chassell, Atlantic ja Boston, joten se on väkirikkain suomalainen seurakunta Amerikassa. J. K. Nikander on ollut sen seurakunnan pappina vielä ensi vuoden Suomiopiston johtajanakin ollessansa. — Vasta v. 1897 tuli hänen sijalleen maisteri Juho Bäck.

V. 1889 saivat Calumetin seurakuntalaiset, parhaastaan silloisen kouluttajan Pekka Westerisen vaikutuksesta, aatteen kutsua pastori J. W. Eloheimo papikseen Astoriasta. Se oli ajattelematon teko, kun ei virketty asiasta mitään pastori Nikanderille, joka oli senkin seurakunnan pappi. Mutta hän ei pannut sanallakaan vastaan, varmaankin toivoen, että seurakunta edistyy paremmin saatuaan varsinaisen papin.

J. W. Eloheimo tuli Calumetiin. Seurakunnan pappila oli jo silloin myöty, mutta kolmasosa kirkosta oli vielä seurakunnan omana. Eloheimo olisi ehkä onnistunut hyvinkin, jos hän olisi arvannut pysyä varsinaisessa ammatissaan. Paikkakunnalle oli saapunut eräs rettelöitsevä mies, John Ekman, joka oli yritellyt julkaisemaan suomalaista lehteä Harborissa ja Ishpemingissä, joutuen vararikkoon molemmissa paikoissa. Hän sai viimein muutamain suosijainsa avulla painokapineita ja rupesi julkaisemaan marraskuulla 1889 Calumetissa lehteä, jonka nimi oli "Kansan Lehti". Eloheimo kirjoitti heti siihen lehteen jotakin, näyttäen olevansa lehden suosija. Kiihko lisää aina kiihkoa. Toinen joukko kiihkoilijoita perusti heti toisen lehden, jonka nimi oli "Kalevan Kaiku" ja se alkoi ilmestyä kahdesti viikossa. Eloheimo kirjoitteli siihen kummallisia pätkiä ja näin asetti itsensä kahden tulen väliin. "Kansan Lehti" alkoi häntä herjaella.

Samaan aikaan sattui toinen tärkeä seikka. Suomisynoodin ensimmäinen yleinen kirkolliskokous pidettiin maaliskuulla 1890. Tämän puuhan vaikuttavimpana miehenä oli ollut juuri Eloheimo, vaan häntä ei Siinä tilaisuudessa valittu esimieheksi.

Heti yleisen kirkolliskokouksen jälkeen oli Calumetin seurakunnalla kokous, jossa oli kysymyksenä liittyykö seurakunta Suomisynoodiin. Siinä tilaisuudessa esiintyi Eloheimo niin käskevänä ja komentavana, että melkein kaikki kokoukseen tulleet poistuivat. Heti sen jälkeen ne käskivät pyyhkiä nimensä pois kirkon kirjoista.

Silloin näki John Ekman ajan tulleeksi kostaakseen Eloheimolle ja samalla pannakseen jotakin vastapainoa äsken perustetulle Synoodille. Hän keräsi suosijansa oopperahuoneeseen, jossa suurella pauhinalla julistettiin, että nyt on perustettu "Kansallisseurakunta", josta sittemmin on niin usein kuultu.

Muutamia kuukausia myöhemmin täytyi Eloheimon muuttaa kannatuksen puutteessa Ironwoodiin, jossa alkoi hänen vieläkin suurempi harhailemisensa, josta tuonnempana puhutaan.

Calumetin evank. lut. seurakunnasta jäi kuitenkin kantajoukko jälelle, joka liittyi lujasti Suomisynoodiin. Ne möivät 500 dollarista kirkko-osansa sille "kansallisseurakunnalle" ja alkoivat puuhaella oman kirkon rakentamista. Se oli rohkein yritys, mitä vielä mikään suomalainen seurakunta on Amerikassa tehnyt, kun niin pieni joukko uskalsi ruveta 500 dollarilla kirkon rakennukseen, joka tuli maksamaan 6,000 dollaria ja josta enää kuudesosa on velkana. Kirkon paikan lahjoitti Calumet & Hecla yhtiö ja antoi vielä 500 dollaria rahaa. Rakennus alotettiin syksyllä 1891 ja seuraavan vuoden lokakuussa oli valmis vihittäväksi. V. 1897 hankittiin siihen kirkkoköörin toimella 800 dollarin arvoiset piippu-urut, joista ei ole mitään velkaa.

Pastori Nikander hoiti vieläkin tätä seurakuntaa, pitäen kirkonmenoja kahdesti kuukaudessa. Jäsenluku pysyi pienenä, mutta niiden joukossa oli uhraavia jäseniä. Seurakuntalaiset alkoivat aina enemmän ikävöidä varsinaista pappia, senkin vuoksi että jäsenluku lisääntyisi. Viimein saivat he Amerikkaan lähtemään nuoren papin, E. W. Hynnisen, kotoisin Joroisista. Hän saapui Calumetiin kesällä 1893. Ollen miellyttävä luonteeltaan sai hän seurakunnan vähitellen kasvamaan. Vaikka hän oli seurakuntalaistensa suuressa suosiossa, niin hän ei oikein hyvin olostunut outoihin oloihin. Niinpä hän haki kotipitäjäseensä kansanopiston johtajaksi ja pääsi sinne, lähtien Calumetista keväällä 1895.

Nyt oli Betlehemin seurakunta, joksi sitä nyt oli ruvettu nimittämään, taas papitta ja pastori Nikander hoiti sitä väliaikaisesti. Kesällä 1896 kutsui seurakunta opettajaksensa nuoren pappismiehen J. H. Kampin Massachusettsista. Hän voitti seurakuntalaistensa yleisen suosion ja äänivaltaisten seurakunnanjäsenten luku karttui puoleenkolmatta sataan, jota pidetään noissa oloissa jo isonlaisena seurakuntana. Hänen tultuansa liittyi parikymmentä seurakunnan jäsentä yhteen, pannen kukin 50 dollaria, ja rakensivat kirkon vierelle sievän pappilan, joka vuokrataan papille, sillä ehdolla että niin pian kun pappila on maksanut vuokralla rakennuskulut, he lahjoittavat sen seurakunnalle. J. H. Kampi näytti olevan hyvällä alulla saavuttamaan luottamusta, mutta kesällä 1898 seurakunnan vanhimmat saivat selville, että hänen siveellinen kantansa oli rappiolla, ja pyysivät hänen poistumaan seurakunnasta. Hän lähti silloin karkaamalla Calumetista, jättäen perheensä ja velkoja jälkeensä.

Calumetin kansallisseurakunta, jolla oli kolmasosa vanhaa kirkkoa, sai muutakin näkyvää muotoa, sillä A. L. Heideman Calumetiin tultuaan alkoi toimittaa papillisia toimituksia siinäkin seurakunnassa. V. 1896 alkoi seurakunta puuhaella itselleen ensimmäistä varsinaista pappia ja siksi tuli — J. W. Eloheimo. Hän, "Amerikan suomalaisen kirkon piispa" oli tullut niin ahtaalle Ironwoodissa, että tarjoutui entisille potkijoillensa papiksi ja sai heiltä kutsumuksen siihen toimeen. Eloheimon tultua on se seurakunta rakentanut sievän pappilan ja aivan nykyisin on alotettu kookkaan kirkonkin rakennusta Calumetissa.

Quincyn mäellä Hancockissa on ollut apostolisluterilaisilla pieni kirkko jo parikymmentä vuotta. Siellä ovat saarnanneet milloin mitkin saamamiehet. Pari vuotta sitte panivat alkuun apostolisluterilaiset homman suuremman kirkon rakentamiseksi. Juuri näihin aikoihin on heillä valmistunut kirkko Hancockin kaupungissa ja on se varmaankin heidän suurin kirkkonsa Amerikassa, sanotaan maksavan ainakin 5,000 dollaria. Kokouksia pitää siinä A. L. Heideman.

Olen nyt viivyttänyt lukijaa ehkä liiankin kauvan Calumetin ja yleensä Kuparisaaren seurakuntain kehityksen tarkastelussa. Lyhyesti, ainoastaan pääpiirteissään on ne vaiheet käyty läpi, vaan jo nekin kuvaavat taistelua, minkä alaisena pyrinnöt siellä ovat. Kaikki, mikä on saatu aikaan, on noussut kovilla ponnistuksilla ja uhrauksilla.

Samallaista, yhtä melskeistä on raittiustyön historia Kuparisaarella, erittäinkin Calumetissa. Emme lähde sitä nyt kumminkaan tarkastelemaan. Mainitsen vaan, että Calumetin kolmesta raittiusseurasta on kaksi samannimellistä. Yksi "Hyvä Toivo" kuuluu Raittius-Ystäväin Yhdistykseen, toinen "Hyvä Toivo" on itsenäinen. Itsenäinen seura on nykyään kaikkein suurin.

Työväenyhdistys Suomiseura oli yhteen aikaan hyvin vilkkaassa toimessa, mutta sittemmin on jonkun verran lamaantunut. Naisyhdistys toimii vilkkaudella neitien Linda Mahlbergin ja Maggie J. Walzin johdolla.

Useampia vuosia on Kansanvalistusseura, joka on perustunut haaraosastona Suomessa olevaan seuraan, vaikuttanut, vaan nykyään sen toimintaa lienee tuskin nimeksi olemassa. Seura on kumminkin jättänyt pysyväisen muiston, kokoushuonerakennuksen, jossa useat yhdistykset kokoontuvat.

Lauluseuroista on suurinta huomiota herättänyt "Suomen Sävel", joka lienee ollut parhaiten harjoitettu suomalainen lauluseura Amerikassa. Johtajana on ollut S. Mustonen. Viime aikoina on seuran vaikutus ollut heikkoa.

Kun vielä näiden seurain lisäksi luettelemme Calumetissa olevaksi useampia muita lauluseuroja, pari torvisoittokuntaa, nuorisoseuroja, kansakouluyhdistys, lähetysseura, ompeluseuroja y.m., — niin eikö todella ole "yhteispyrintöjä" Calumetin suomalaisilla! Mutta toisekseen epäilemättä seurain monilukuisuus paljon hajoittaa paikkakunnan suomalaisten voimia. Enemmän saataisiin aikaan, jos keskitettäisiin voimia paremmin yhteen.

Vielä on mainitsematta kaksi erittäin hyvään vaikutukseen päässyttä suomalaista yhdistystä Calumetissa. Nämä ovat keskinäinen Palovakuutusyhtiö ja apuseura Kaleva. Nämä yhdistykset saivat alkunsa melkein samaan aikaan v. 1890.

Jo siihen aikaan oli suomalaisilla Calumetissa satoja omia huoneita, jotka maksoivat vuosittain monia tuhansia suurille palovakuutusyhtiöille. Ja kun ruvettiin tarkkaamaan, niin huomattiin, että ne yhtiöt eivät olleet maksaneet suomalaisille kuuden seitsemän vuoden kuluessa vahingonkorvausta kun 400 dollaria. Siitä ruvettiin ajattelemaan, että jos olisi oma yhtiö, jolle maksettaisiin vuosittain ne tuhannet, mitä oli muille maksettu, niin eiköhän niistä rahoista jotakin säästyisi, samalla kun omaisuus oli turvattu. Keskinäiset yhtiöt ovat tavallisesti sillä pohjalla, että jäsen maksaa vakuuttaessa vaan jäsenrahan, ja vahinkojen korvaus takseerataan ja kerätään vuoden kuluttua kultakin osansa jälkeen. Suomalaisten yhtiö pantiin aivan toisellaiselle pohjalle. Jäsen maksaa jäsenrahan ja melkein saman vakuutusmaksun minkä suuret osakeyhtiötkin perivät. Mutta viiden vuoden perästä saa kukin jäsen tässä yhtiössä kaikki mitä on hänen maksuistansa säästynyt sen ajan kuluessa. Nykyään kuuluu yhtiöön yli 700 jäsentä, joista noin satakunta on muunkielisiä. Vakuutetun omaisuuden arvo on yli 600,000 dollaria. Vahingoita se on maksanut yli 6,000 dollaria, osinkoja melkein saman verran. (68 senttiä jokaisesta dollarista) ja säästössä on nykyänsä yli 18,000 dollaria. Sen yhtiön esimiehenä on alusta alkaen ollut John Blomqvist, kirjurina Alex. Leinonen ja rahastonhoitajana P. A. Nordström.

Jokaisella paremmalla kaivantoyhtiöllä on oma apuyhtiönsä, johon otetaan joku dollari kuussa jokaiselta työmieheltä ja sitte maksetaan, vissi määrä kuukaudessa sairastaville ja hautauskulut kuolleiden perillisille. Calumet & Heclassa on laitos vielä paremmalla kannalla. Mutta tämän lisäksi on työväkikin perustanut samallaisia yhtiöitä omassa keskuudessaan. Semmoinen on Kaleva, loukkausapuseura Calumetissa, joka on kauvan elänyt ja erittäin hyvin onnistunut.

Kun vielä mainitsen, että Calumetissa on ilmestynyt ja vielä nykyäänkin ilmestyy useampia suomalaisia sanomalehtiä, joista huomattavin on tunnettu kiihkolehti "Amerikan Uutiset", lienen jo antanut hiukan valaistusta tästä suomalaisten suurimmasta pesäpaikasta. Tarkka kertomus veisi koko tämän kirjan alan, sillä niin monipuoleiset ja vaiherikkaat ovat Calumetin suomalaisten elämä ja pyrinnöt. Niin paljon intoa ja harrastusta tuskin lienee missään muualla suomalaisten keskuudessa. Kun se vaan saataisiin keskittymään johonkin yhteiseen, suureen asiaan, syntyisi epäilemättä ihmeitä. Näinkin ollen on Calumet monissa harrastuksissa lipunkantaja Amerikan suomalaisten joukossa. Ei se syyttä haluakaan etevimmän suomalaisen siirtolaisasutuksen nimeä.

Hancock on toinen suuri suomalainen pesäpaikka Kuparisaarella. Siellä ei niin paljon "riennetä", mutta eteenpäin sielläkin mennään, eteenpäin säännöllisesti ja verrattain vakavasti. Seurakunta on suurin ja parhaiten järjestetty, raittiusseura on ijältään vanhin. Se on kauvan aikaa ollut Suomisynoodin konsistoorion esimiehen paikka. Siellä on Suomiopisto, ainoa Amerikan suomalaisen korkeamman koulun alku ollut toimessa jo kolmatta vuotta.

Hancockissa, kuten yleensä Kuparisaarella, ovat suomalaiset hyvin toimeentulevaa väkeä, onpa joku varakaskin ja suurissa liikkeissä kuten Antti Johnson, joka on myös seurakunta- ja opistoasiain innokkaana ja uhraavana harrastajana tunnettu. Suomalaisia liikehuoneita on Hancockissa kosolta. Paitsi pappien toimittamaa sanomalehteä, "Paimen-Sanomia", ilmestyy siellä myös "Amerikan Suomalainen" V.M. Burmanin toimesta.

Kaivannot ne antavat elatuksen Hancockinkin suomalaisille. Kuparivuoret ovat rikkaita ja niiden sisässä suomalaiset kovasta kivestä leipänsä kiskovat. Lähtekäämme katsomaan yhtä noista kaivoksista, Quincyä, joka on aivan Hancockin äärellä. Näemme korkeita rakennuksia ja korkeita savupiippuja kaivannon päällä. Puolen tusinaa reikiä johtaa maan sisään. Näitä kutsutaan shafteiksi. Enimmät näistä shafteista ovat niitä, joita myöten kaikki louhottu kivi nostetaan ylös. Miehistöllä on eri kulkutie, maneesishafti. Kivennostoreikiä myöten, jotka ovat varustetut kaksilla rautatienkiskoilla lentää kaksi neljän tonnin vetoista rautaista kippaa hirmuisella vauhdilla edestakaisin. Kun toinen nousee täysinäisenä ylös, painuu toinen silloin tyhjänä alas, menee joutusammin kun hirmuisen raskas rautakippa ehtisi omaa painoaan pudota. Täysi kippa lentää tietysti samalla kiireellä ylös. Noin 720 syllän matkan tekevät ne noin 1 1/4 minuutissa. Kun vauhti raskaalla kipalla hirmuisen raskaine nostoköysineen on tuollainen, niin arvaa jokainen, että jättiläinen on se rukkikin, joka tuota köyttä kelaa. Rattaan, jonka ympäri köysi kiertää, ympärysmitta on 79 jalkaa, köyden paino 12 tonnia. Höyrykone on 2,000 hevosvoimainen. Rakennuksissa kaivannon päällä käypi ryske ja pauke, kun kipat oksentavat niiden ylilattialle sisältöänsä ja koneet niitä sitte rouhentavat.

Musta ja kammottavannäköinen on shaftin suu. Omituinen haju virtaa sieltä nenään. Se on kun manalan suu, johon tuo jykevä kippa kolkolla jyrinällä hukkuu.

Mutta siellä alhaalla, kilometrin jopa syvempänäkin maan sisässä, on miehiä, rohkeita ja karastuneita. Siellä ontoissa lokeroissa he liikkuvat kun kotonaan, toiset (mainarit) ilmalla käypäin koneiden ja dynamiitin avulla särkien kalliota, toiset (trammarit) sitä kuormaten melkoisiin rautatievaunuihin. Kaivanto on jaettu tasanteihin, leveneihin, jotka vastaavat korkeiden rakennusten lattiakerroksia. Noita tasanteita on Quincyn kaivannossa nykyään 48, kukin noin 10 sylen päässä toisistaan (siis Quincyn kaivanto on kohtisuorasti maan päältä noin 480 jalkaa syvä). Joka tasannesta pitkin johtaa kiskotie tasanneksen perimpään pohjukkaan saakka. Kullakin tasanteella on tehty tai tehdään työtä laajentaen kaivantoa sivuille päin tasaisesti maanpinnan kanssa. Trammerit työntävät noita rautatievaunuja shaftin (reijän) suulle ja tyhjentävät sisällön kippaan. Tämä trammaus eli "tyisän puskeminen", kuten sitä suomalaiset kutsuvat, olisi oikeastaan hevosen työtä, eikä siinä muut ihmiset kestä kun suomalaiset ja itaalialaiset. Oli se perukka kuinka pitkä tahansa, josta vaunut täytetään, ja oli siellä tavaran saanti kuinka huono tahansa, niin ei auta, joudu vaan määrälleen kuorminesi shaftille, sillä kippa ei saa odottaa. Jos viipyminen tapahtuu luvallista useamman kerran, ei muuta kun mars ylös ja pois työstä. Kun tähän hengenottavaan kiireeseen lisää huonon ilman, kuumuuden, kosteuden ja alituisen hengenvaaran, niin huomaa itsekukin, että tässä on leikki kaukana. Moni outo, joutuessaan tylsää työntämään, palavoi niin että saappaat turskaa jalassa ja on märkä kun uitettu. Ruoka ei maita lainkaan, ei muuta kun janottaa, ja sitte, kun on paljon juonut, tapaa uupumus. Kuumuus on pitkissä perukoissa niin suuri, että tali sulaa kynttilästä kiireemmin kun sydän ehtii palaa, joten tuli, tuo ainoa kaivantomiehen heikko valo, jääpi vaan vaisusti tuikkimaan pitkän sydämen kärkeen. Terveyttä ja elinvoimia leikkaa tuo työ ja onpa siis leipä kivessä todella lujassa.

Paitsi Calumetia ja Hancockia on Kuparisaarella vielä muita paikkoja, joissa on paljon suomalaisia. Sellaisia ovat kaivantopaikat Allouez, Wolverine, Kearsarge, Copper Falls, Central Mine ja Opechee, Calumet & Heclan survimo pienen Lake Linden järven rannalla ja kivimurtimopaikat ja kalastuskylät Jacobsville sekä Portage Entry Superiorin rannalla. Dollar Bayssa on useampia työpaikkoja, muun muassa ruutitehdas. Kivimurtimot tuottavat suurissa kaupungeissa rakennuksia varten tarvittavaa punaista hiekkakiveä. Useimmissa näissä paikoissa on yhteispyrinnöt hyvin edistyneet, on ainakin raittiusseura, ja kansalaisemme elävät hiljaisesti sekä tulevat hyvin toimeen. Suomalaisia, aivan kotimaiseen tapaan rakennettuja taloja näkee siellä täällä Kuparisaarella, ja matkailijat aina ylistävät suomalaisten luonteenomaista vierasvaraisuutta.

Kuparisaaren suomalaispaikkain kanssa samaan ryhmään voimme vielä lukea paitsi ennen mainittua Atlantic Mineä myös Oskarin ja Chassellin sahat. Oskar on melkein kokonaan suomalaisen Oskar Eliassonin luoma paikka. Hänen on siellä liikkeet ja hänen hommissaan ehkä kaikki paikan monet suomalaiset ovat. Syntyään on Oskar Eliasson Ruotsin suomalainen ja on jäntevyydellä saanut liikkeensä hyvin suureksi. Tämän yhteydessä mainittakoon, että tunnetusti suurissa liikkeissä ovat Kuparisaarella olleet myös suomalaiset Burkman ja Ruonavaara. Chassellissa on suurin työpaikka Sturgeon River Lumber Co:n saha, jossa on paljon suomalaisia työssä.

Kun nyt poistumme Kuparisaaren piiristä Marquettekauntin rauta-alueita kohti, tulemme ensin Baragakauntiin, jossa on samanniminen kaupunki. Sahassa on sielläkin suomalaisia. Ei kaukana Baragasta on Laird-niminen kauppala, johon kansalaisen Aug. Nisulan alkuunpanosta on laitettu suomalainen kirkko.

Baragasta noin kymmenkunta mailia intiaanialueen poikki tulemme, pysyen yhä vielä Superiorjärven rannalla, Pequamingin sahalle. Suomalaiset ovat enemmistönä sahalla ja elävät kauniilla seudulla hiljaisesti sekä raittiisti, suuresti eroten työtovereistaan intiaaneista.

Pohjois-Michiganissa on oikeastaan kolme toisistaan jonkun verran erillään olevaa rautaränssiä (aluetta): Marquetten, Menomineen ja Gogebicin ränssit. Kaikissa niissä on paljon suomalaisia. Marquetteränssi on samannimisessä kauntissa, Baragasta itään päin. Suomalaisesta asutuksesta huomattavat paikat ovat siellä: Ishpeming, Negaunee, Champion, Republic ja Palmer. Myös pääkaupungissa Marquettessa sekä joissakin muissa paikoissa on suomalaisia, vaikka vähemmässä määrässä.

Michiganin rauta-alueilla ei ole työ niin vakavata eikä ansiotkaan niin suuria kun kuparikaivannoissa. Syynä siihen on se, että kuparilla on ulkomaillekin hyvä menekki, mutta rautakaivannot tuottavat rautamalmin etupäässä vaan Amerikan tarvetta varten. Kumminkin on työ Michiganin rautakaivannoilla ollut vakavampaa kun Minnesotan rauta-alueella.

Varakkaampia suomalaisia ei yleensä täällä rautaseuduilla tapaa, vaikka kyllä ovat he kaikinkin hyvinvoipia ja useimmilla on säästöjä tallessa. Kun nuo säästöt tulevat tarpeeksi suuriksi, poistuu kaivantomies tavallisesti Suomeen tai asettuu maanviljelijäksi Minnesotaan, Dakotaan tai muualle.

Ishpeming on Marquettekauntin suomalaisten pääpaikka. Ensimmäiset suomalaiset saapuivat sinne vuoden 1873 vaiheilla Kuparisaarelta ja sittemmin tuli kansalaisiamme Norjan Vesisaarelta y.m. paikoista. Nykyisin lienee kaupungissa noin puolentoista tuhatta suomalaista. Enimmäkseen tekevät he työtä kaivannoissa, mutta on suomalaisia liikealoillakin, joista mainittakoon kauppaliike Kangas & Lukkarila ja Sorsenin veljesten räätäliliike.

Henkiset pyrinnöt ovat Ishpemingin suomalaisilla hyvin edistyneet ja ovat ne pääasiallisesti vakavalla pohjalla. Siellä on Amerikan suomalaisten suurimman raittiusyhteyden S.K.R.W.-seuran päätoimisto seuran kirjurin Aleksanteri Pantin hallussa. Raittiustyö onkin seudulla ollut mitä huomattavinta.

Evankelis- ja apostolisluterilaisilla on omat kirkot. Ensinmainittujen kirkko onkin sievä, ja seurakunta hyvässä, järjestetyssä kunnossa. Seurakunnan johtajana on nykyinen Suomisynoodin esimies, entinen lähetyssaarnaaja K. L. Tolonen. Seurakunnan jäsenluku on likelle 700 ja sen sunnuntaikouluissa käy toista sataa jäsentä. Kirkon tornissa on puoli tonnia painava kello, joka on maksanut noin puolitoistasataa dollaria. Kirkon takapäähän on rakennettu pappila.

Kolmen mailin päässä Ishpemingistä on Negaunee, toinen suuri suomalainen pesäpaikka tällä alueella. Siellä on kansalaisiamme noin tuhannen vaiheille ja koko joukko suomalaisia liikemiehiä. Negauneen suomalaisen apteekin omistaja Verner Nikander (synt. Muonioniskassa 1866) on Amerikan suomalaisten keskuudessa hyvin suosittu mies. Oman apteekin osti hän itselleen Calumetissa v. 1891 ja muutti sieltä Negauneen v. 1896. Liike on hänellä jotenkin suuri ja on toinen apteekki Ishpemingissä, vasta perustettu.

Negauneessa on myös Amerikan suomalaisten suurin leipuriliike J.E. Högbergin omistamana. Högbergin leivokset ovat tunnetut aivan Alaskaa myöten. Suuret määrät lähettää hän tuotteitaan yli koko Amerikan. Muista Negauneen suuremmista suomalaisista liikemiehistä mainittakoon kauppias J. Mitchell ja räätäli A. Paulson.

Oma kirkko on Negauneen suomalaisilla, pappi yhteinen Ishpemingin kanssa. Raittiusseuran toimesta on laitettu komea Kansan Koti yhteiseksi kokoushuoneeksi seudun suomalaisille.

Parikymmentä mailia Ishpemingistä länteen on Championin kaupunki, jossa kaivannon takia on lukuisasti suomalaisia. Siitä vähän matkaa etelään on Republic. Nämä ovat kauntin vanhimpia suomalaisseutuja. Kansalaisiamme oli niissä jo aikoinaan jotenkin runsaasti, mutta sittemmin on vähentynyt. Joku aika sitten ei Championissa ollut enää monta suomalaista, mutta kaivantotyön vilkastuttua on niitä taas lisääntynyt. Republic on vakava ja hiljainen suomalaisseutu. Harvoin, tuskin koskaan näkee sanomalehdissä riitakirjoituksia paikkakunnalta, — ja se on Amerikan suomalaisten oloissa jotenkin harvinaista. Republicissa asuu S.K.R.W.-seuran monivuotinen esimies Iisakki Sillberg.

Vielä on suomalaispaikkana tässä kauntissa mainittava Palmer, Negauneesta hiukan etelään päin. Töiden ollessa seisahduksissa paikkakunnalla, on suomalaisten luku siellä entisestään paljon vähennyt.

Rautamalmi Michiganin kummuissa on paikoin kivessä, paikoin mullassa. Suuri ero on malmin välillä. Yleensä tunnustetaan Michiganin malmi paremmaksi Minnesotasta saatua. Ja Republicissa on mailman parasta bessemermalmia. Se antaa 67 prosenttia rautaa malmista. Tämä kaivanto on vuodesta 1872 asti tuottanut rautamalmia yli 4 1/2 miljoonaa tonnia. Kaivanto on 1,300 jalkaa syvä.

Championin kaivanto on yli 1,400 jalkaa syvä ja on sen malmi parasta Republicin jälkeen.

Suurin kaivantoyhtiö on tällä alueella Cleveland Cliffs, joka on tehnyt työtä seuraavissa kaivannoissa: Clevelandissa, Järvenalustassa, Cliffshaftissa, Salisburyssa, Fosterissa ja Tildenissä. Työaika on näissä 8—10 tuntia päivässä. Työtä tehdään useammalla vuorolla, kun on malmin menekki hyvä. Huomattavin näistä on Järvenalustakaivanto. Lähellä Ishpemingiä oli järvi Lake Angeline, jonka pohjassa oli erinomaiset rauta-alueet. Mitäs muuta kun laitettiin pumput käyntiin ja tyhjennettiin järvi. Malmi siinä kaivannossa on pehmeätä rautamultaa. Tämän kaivannon työssä käypi noin 300 suomalaista. Työpäivä on 8 tuntia. Kaivanto on valaistu sähköllä ja sähköveturi kulettelee kaivannon sisällä malmivaunuja 3—4 mailin alalta shaftille. Kaivannon sisus pietään avonaisena hirsikehyksien avulla.

Lake Superiorin kaivanto on tehnyt työtä yhtä mittaa vuodesta 1855 asti ja on tuottanut malmia 7 1/2 miljoonaa tonnia. Rautakiven otto on alettu aivan maan pinnalta ja sen vuoksi kaivanto ei nytkään vielä ole tuhatta jalkaa syvä. Ensin kaivettiin reiät kiviin käsiporan avulla, nyt porataan reiät koneilla, joita käyttää erityisiä piippuja myöten alas kaivantoon johdettu puserrettu ilma. Kivi säretään dynamiitin avulla.

Pittsburg & Lake Angelinen kaivanto on myöskin kuuluva Ishpemingin piiriin. Siitä saadaan erittäin runsasantoista rautamalmia. Yli neljä miljoonaa tonnia on siitä saatu ja kaivamista riittää vähintäin kymmeneksi vuodeksi edelleen.

Winthropin kaivannossa tehdään työtä kahdessa avonaisessa kuopassa (pitissä). Työtä tehdään ainoastaan kesän ajalla. Maanalaista kaivamista ei siinä nykyään ole. Kaivannon omistavat senaattori Mark A. Hanna Ohiosta ja norjalainen rahamies Fred. Braastad Ishpemingistä.

Queenin kaivantoyhtiöön kuuluu useampia kaivannoita, Queen, Buffalo y.m.

Jacksonin kaivanto Negauneessa on vanhin rautakaivanto Michiganissa. Se löydettiin v. 1844 ja alettiin kivenlouhiminen maanpinnalta lähtien.

Muita kaivantoja tällä alueella on Cambria, Lilly, Negaunee ja Richmond. Kaikissa niissäkin lienee suomalaisia.

Päiväpalkka Marquetteränssin kaivannoissa on doll. 1: 25 ylöspäin. Valtion antaman tilaston mukaan maksetaan paras palkka Championissa.

Mainitsemista ansaitsee vielä, että tässä kauntissa, noin 5 mailia Ishpemingistä on Ropesin kulta- ja hopeakaivanto. Työtä on siellä tehty vähällä voimalla. Työmiehinä on ollut pääasiallisesti suomalaisia.

Marquetteränssistä eteläänpäin on toinen rauta-alue, Menomineeränssi, jonka kaivannot ovat Dickinson- ja Ironkaunteissa. Suomalaispaikkoja siellä on Crystal Falls, Columbia- (ent. Shafer) ja Dunnkaivannot, Mansfield, Amasa, Commonwealth, Iron Mountain ja Metropolitan.

Kerrotaan, että kaivannot täällä ovat hyvin vaarallisia. Amerikkalaiset tarkastusmiehet koettavat useimmiten onnettomuuksien syyksi väittää sitä, että ulkomaalaiset työmiehet eivät noudata varovaisuussääntöjä, kun eivät osaa englanninkieltä. Näyttää siltä, että tämä on useinkin tekosyy kaivannonomistajain pelastamiseksi korvausmaksuista.

Kaivannot tällä alueella ovat: Chapin (1,330 jalkaa syvä), Columbia (syvyys 400 j.), Crystal Falls, Dunn (syvyys 720 j.), Mansfield (v. 1893 hukkui tässä kaivannossa 28 henkeä siten, että Michigammejoki tunki vetensä kaivantoon), Hemlock, Cundy (malmi oikein hyvää bessemeriä), Loretta, Aragon, Peevelit, Traders ja West Vulcan. Suuri osa näissä työskentelevistä suomalaisista on ruotsinkielisiä. Muutamilla paikoilla täällä on suomalaisilla raittiusseuroja.

Kolmas Michiganin rauta-alue, Gogebicränssi samannimisessä kauntissa on Wisconsinin rajalla. Siellä on suuria suomalaisia pesäpaikkoja Ironwood ja sen naapurikaupunki Jessieville, Bessemer ja Wakefield.

Ironwood on muhkea ja hyvin rakennettu kaivantokaupunki. Suomalaisia on siellä toista tuhatta ja on heitä siellä ollut ainakin hyvän joukon toistakymmentä vuotta. Paitsi kaivanto- ja puutöitä on suomalaisia liikealoillakin. Suomalaisille on Ironwood tunnettu pääasiallisesti "piispa" Eloheimon rettelöiden pesänä. Siellä hän julkaisi kirjan "Yleisvaltakunnasta", siellä rupesi hän suomalaisten piispaksi ja vihki sen arvonsa nojalla pappeja. On Ironwoodissa ilmestynyt suomalaisia sanomalehtiäkin J. W. Lähteen, Eloheimon y.m. toimesta. Siellä on Lähde antanut surullisia kapakkanäytöksiä y.m. Mutta ne meteliset ajat ovat loppuneet ja varsinaisen suomalaisen kansan elämä on nyt hiljaista, — kuten ennenkin, sillä vähän osanottoa yleisesti kansan puolelta noihin meteleihin tuli. Eloheimon seurakunta oli alussa hyvin suuri, mutta pieneni sitte pienenemistään niin että hänelle tuli tarpeelliseksi muuttaa pois.

Suomalaisia seurakuntia lienee Ironwoodissa nyt ainakin pari ja on Synoodiseurakunnalla Jessievillessä kirkko. Raittiusseuroja on niinikään useampia. Valo-seuralla on hyvä kokoushuone ja lainakirjasto. Samoin on Valon Lähde-seuralla Jessievillessä. Molemmat nämä yhdistykset kuuluvat S.K.R.W.-seuraan.

Norrien kaivanto on tärkein Ironwoodissa. Se onkin suurimpia rautakaivantoja Michiganissa. Malmi on hyvää bessemeriä. Muut kaivannot ovat: Newport, Aurora ja Ashland.

Lähellä Ironwoodia on Bessemer, jossa suomalaiset työskentelevät Colbyn, Palmsin ja Tildenin kaivannoissa. Enimmät Wakefieldin suomalaiset tekevät työtä Brothertonkaivannossa. Molemmilla näillä seuduilla elävät suomalaiset hiljaisesti harrastaen seurakunta- ja raittiusasioita.

Hyvin toimeentulevia ovat suomalaiset tälläkin alueella, hyvin monella on omat talot ja kauniita säästöjä.

Gogebicin naapurissa Ontonagonkauntissa on suomalaisia metsätöissä, jopa maanviljelijöinäkin. Ontonagonin kaupungissa, joka hiljattain paloi melkein kokonaan, ei liene näihin aikoihin monta suomalaista. Etelämpänä on suomalaisia talvisin ollut lukuisastikin Matchwoodin ympärillä metsätöissä. Siitä itäänpäin on pieni suomalainen maanviljelysseutu Finland ja sen läheisenä naapurina Trout Creek. Vielä mainittakoon tällä seudulla Kenton paikkana, jossa myös on suomalaisia.

Itäisessä osassa Ylä-Michigania on suomalaisia metsä- ja sahatöissä, maanviljelijöinä, y.m. Onotassa, Rock Riverillä, Munisingissa ja Grand Maraisissa. Kaikki nämä ovat lähellä Superiorjärveä. Deltakauntissa on siellä täällä suomenkielisiäkin kansalaisiamme, enemmän kumminkin ruotsinkielisiä. Schoolcraftkauntissa on Cooks, jonka ympäristöllä on paljon metsätöitä. Myös Gulliverissa on suomalaisia. Lucekauntissa on vanhastaan tunnettu suomalainen asutus Newberryssä. Sen kaupungin vierellä on ylä-Michiganin houruinhuone. Siellä on noin 250 potilasta. Ja surullista mainita on noista mielipuolista enempi kun kolmasosa suomalaisia. Ei mikään kansallisuus ylä-Michiganin asujamistosta ole tänne tuonut niin paljon potilaita kun suomalaiset. Vaikea on antaa selitystä mikä tähän on syynä. Yleinen syy mielenvian tapauksiin on tavallisesti etsittävä irstaisesta elämästä ja juoppoudesta. Ne suomalaiset, jotka käsittävät Amerikan vapauden väärin, himojen vapaudeksi, ne voivat himoissaan vajota hyvin, hyvin alas. Kun tuollainen henkilö vihdoin herää oman suuren kurjuutensa tuntoon ja näkee olevansa perikadossa, nousee hänessä, etenkin suomalaisessa voimakas pelko sielunsa tulevaisuudesta. Tuo koskee niin kovasti, että useiden järki ei sitä kestä. Eihän Amerikan suomalaisten keskuudessa ole sielunhoito niin hyvällä kannalla, että jokainen olisi tilaisuudessa saamaan tunnonvaivoissaan lohdutusta ja kehoitusta. Useinkin saa asianomainen kauheat tunnontuskat yksin kestää sisällään, kylmäluontoisen mailman tuomitessa. Näin on ymmärrettävä, että niin monelta järki sortuu.

Tämän yhteydessä mainitsen, että Fergus Fallsin hulluinhuoneessa Minnesotassa oli valtion antaman tilaston mukaan v. 1897 suomalaisia mielipuolia 21 ja St. Peterin hulluinhuoneessa, niinikään Minnesotassa, oli meikäläisiä 6.

Myöskin moneen vankilaan on väärä Amerikan vapauden käsitys johtanut suomalaisia. Tuskin lienee suomalaisseutujen lähistöllä yhtään suurempaa vankilaa, jossa ei olisi kansalaisiamme kärsimässä joko vuosituomioita tai elinkautista vankeutta. Tässä asiassa ei ole minulla tarkempia tilastoja eri valtioista esille tuotavana. Stillwaterin valtiovankilassa Minnesotassa ilmoitetaan istuvan 6 suomalaista. New Yorkin Sing Singissä on ainakin yksi suomalainen ollut elinkautiseksi tuomittuna, sekä useampia on ollut vuosituomiolla.

Eräs suomalainen matkustelija kertoo Newberryssä kysyneensä vanhoilta amerikkalaisilta urakoitsijoilta, joille suomalaisetkin ovat tehneet työtä, mitä he pitävät kansalaisistamme työmiehinä. He, jotka olivat käytännössä tutustuneet kaikkiin siirtolaiskansallisuuksiin, vakuuttivat: "Suomalainen on vahvin työmies mailmassa. Heidän rinnallaan ei kestä työn teossa mikään muu kansallisuus. Olemme nähneet tässäkin työpaikassa esimerkiksi kuumina kesäpäivinä, että kaikkiin muihin kansallisuuksiin kuuluvat vahvankinnäköiset miehet ovat kerrassaan nääntyneet, mutta suomalaiset ovat kestäneet raskaan työn." "Mutta", lisäsivät ukot, "surkuteltavaa on se, että suomalainen useammassa tapauksessa on patajuoppo. Kun saavat kovalla työllä ansaitsemansa rahat käteensä, menevät he kaupunkiin ja siellä kurjissa, likaisissa kapakoissa, joita laiskurit ja konnamaiset kansalaisensa pitävät, juovat muutamassa päivässä joka sentin. He juovat itsensä niin juovuksiin, etteivät voi silmiään räpäyttää. Useimmin kun täältä lähtevät, ei heillä ole senttiäkään taskussa, vaikka säästäen olisivat saaneet kokoon paljon rahaa. — Eivät suomalaiset ole ainoastaan kunnon työmiehiä, he ovat rehellisintä kansaa mitä olemme tavanneet. Usein olemme antaneet suomalaisille paljonkin velkaa, emmekä ole senttiäkään heidän kauttaan menettäneet."

Näin lausuvat kokeneet amerikkalaiset työnjohtajat. Tuo kehuttu suomalainen rehellisyys ei ole enää yleistä. Päinvastoin muutamilla paikoilla suomalaisten karkaamiset ja yksin ruokavelkainsa maksamatta jättämiset ovat liian yleisiä. Mutta suomalaisten kykyä kovassa työssä kehutaan yleisesti. Kuparisaarellakin saa jokaiselta työnjohtajalta siihen vakuutuksia. Ja kansan keskuudessa kulkee paljon tositarinoita suomalaisten suuresta voimasta. Pari kertomusta olkoon esimerkkeinä.

Eräässä paikassa, missä oli raskaita säkkejä kannettavana paikasta toiseen, esitti muuan vankka suomalainen: "Saanko minä kahden miehen palkan, jos kannan kaksi sen vertaa kun muut?" Työnjohtaja tietysti suostui. Kukin mies kantoi aina yhden säkin kerrallaan ja siinäkin oli kulettamista. Suomalainen nosti kaksi säkkiä hartioilleen ja kulki toisten mukana.

Ohion Ashtabulassa kerskui kerran eräs väkevä amerikkalainen voimistaan. Tuon kuuli muudan työnjohtaja Harborista. Hän sanoi, että jos hän vaan saapi tuoda yhdenkään suomalaisen Harborin tokalta, kyllä kerskuja on voitettu. Veto lyötiin ja lähetettiin sana Harboriin. Sieltä tuotiin kaksi suomalaista, toinen lyhyenläntä, tanakka kälviäläinen ja toinen oikein kookas ja vankka Suomen poika. Vedonlyöjä sanoi, että koettakoon tuo pienempi mies ensin, jos ei hän riitä, ryhtyköön vahvempi kilpaan. Vaan kälviäläinen heti voitti amerikkalaisen.

Tällaiset tapaukset tietysti lisäävät suomalaisten mainetta, ja Amerikassa, kansallisuuksien kilpakentällä tarjoutuukin usein tilaisuuksia voimainnäytökseen. Toisinaan pannaan kaivannoissa toimeen säännöllisiä kansallisuuskilpailuja. Useimmiten suomalaiset jäävät voitolle, missä vaan suurista ruumiinvoimista kysymys tulee.

Ja kun viime aikoina juoppous, tuo amerikkalaisten yleensä suomalaisissa moittima pahe on alkanut suuresti vähentyä, on otaksuttavaa, että suomalaiset ennen pitkää osoittautuvat olevansa paras työkansa. — —

Mutta nythän poikkesin aineestani, suomalaisen asutuksen esittämisestä Michiganissa.

Newberryn suomalaisilla, kuten melkein yleensä suomalaispaikoissa Michiganissa, on raittiusseura-, seurakunta- y.m. edistyspyrintöjä. Lähellä Newberryä on Dollarville, jossa suomalaiset työskentelevät saha- ja metsätöissä.

Samallaisia töitä on siitä itään päin olevassa Chippewakauntissakin. Suomalaisia on yltyleensä, kuten Rudyardissa, Trout Lakessa y.m. metsätöissä. Rudyardiin on heitä asettunut maanviljelijöiksikin.

Sault Ste. Marien putousten luona on samannimiset kaupungit niin hyvin Yhdysvaltain kun Canadankin puolella. Michiganin puoleisessa kaupungissa on nykyään vähän suomalaisia, kun kanavatyöt muutamia vuosia sitte loppuivat.

Ala-Michiganin niemellä ei ole paljon suomalaisia. On heitä kumminkin siellä liikkunut useammissa paikoissa metsätöissä y.m., mutta eivät ole pysyväisemmin asettuneet.

Enimmän heitä lienee siellä olemassa Ioscokauntissa Huronjärven rannalla. Suomalaispaikoista täällä mainittakoon East Tavas ja Oscoda. Ensinmainitussa paikassa olevilla suomalaisilla on seurakunta, joka on hankkinut itselleen kirkon ja pappilan. Sielunpaimenena on siellä toiminut pastori J. J. Hoikka. —

Luetellen näin tärkeimmät paikat Michiganissa, joissa on suomalaisia, on pienempiä asutuksia jäänyt koko joukko mainitsematta. Huoleti voin sanoa, että ylä-Michiganissa on suomalaisia jokaisessa suuremmassa työpaikassa. Niitä ei nyt käy tarkastaminen, kun on kuvaus näinkin jo pitkäksi venynyt.

Wisconsin.

Tämänniminen valtio on Michiganin ja Minnesotan välillä. Itäpuoli siitä muistuttaakin hyvin pohjois-Michigania. Gogebicin rauta-alue jatkuu rajan yli ja täällä on muutamia hyviä rautakaivantoja.

Länsipuoli taas on oivallista maanviljelysmaata, kuten Minnesotakin.

Wisconsin ei ole vähäpätöinen valtio suuren tasavallan unioonissa. Se on tiheästi asuttu, ja etelä-osa on täynnä tehtaita. Siellä on mailman ehkä suurimmat huonekalutehtaat ja paljon muita tehdaslaitoksia. Maanviljelys- ja metsäntuotteista on se niinikään kuuluisa. Ja valtion suurin kaupunki Milwaukee, tuo rakennuskiven väristä Kermakaupungiksi kutsuttu, alkaa olla Amerikan kuuluisin oluttehdaskaupunki.

Siirtolaisia on Wisconsinissa hyvin paljon, erittäinkin saksalaisia. Valtio onkin kaikellaisilla asutushuojennuksilla koettanut vetää sinne ulkomaalaisia asumaan. Etelä-osa, joka on ollut avointa preerimaata, on jo melkein yleensä viljelyksessä. Pohjoisessa on vielä suuria metsiä ja siellä on tuhansilla siirtolaisilla ansiota tukkitöissä.

On omituista, että tässä valtiossa, vaikka siellä on verrattain suuri siirtolaisasujamisto ja vaikka se on Michiganin ja Minnesotan välissä, joissa molemmissa on niin paljon suomalaisia, on kumminkin verrattain vähän kansalaisiamme. Vasta viime aikoina on sinne muuttanut enemmän suomalaisia pysyväisesti asumaan. Suomalaiset farmiseudut siellä ovat vielä aivan nuoria asutuksia jotenkin synkkien metsien keskellä.

Ja hyvin hajallaan asuvat nekin harvat suomalaiset, jotka ovat Wisconsiniin pysähtyneet. Heitä löydämme siellä täällä kaikilla suunnilla valtiota.

West Superiorin kaupunki Superiorjärven rannalla Minnesotan rajalla on huomattavimpia paikkoja, joissa on suomalaisia tässä valtiossa. Siellä on ilmestynyt suomalaisia sanomalehtiäkin, on olemassa raittius- ja seurakuntaharrastusta y.m. Sinne oli yhteen aikaan aikomus perustaa suomalainen korkeakoulukin.

Lähtien Illinoisin rajalta Michiganjärven rantaa pohjoiseen tapaamme suomalaisia Kenoshan ja Racinen tehtaissa. Ensinmainitussa on suurenlainen nahkatehdas.

Täältä vähän pohjoiseen on Milwaukee. Siellä ei ole paljon suomalaisia. Kumminkin on siellä suuren konepajan isäntänä suomalainen insinööri Nordberg, joka on edistyneimpiä suomalaisia Amerikassa. Taitonsa ja keksintöjensä kautta on hän päässyt suureen varallisuuteen ja huomatun konepajan isännäksi. Suomalaisia insinöörejä on useampiakin aika ajoittain ollut hänen palveluksessansa. Milwaukeessa on asuntoa myös suomalainen kapteeni Aadolf Frietsch, joka saavutti mainetta kulkien yksinään pienellä veneellä Atlannin poikki. Samallaisia tuumia on hänellä jälkeenkin päin ollut päässään. Hän on aikeissa tehdä pienellä veneellä matkan maapallon ympäri.

Sheboyganin, Michiganjärven rannalla, ja Ashlandin, Superiorjärvellä, satamissa on suomalaisia satamatöissä.

Lähellä Ashlandia on Wisconsinin rautakaivannot. Niissä on jokaisessa suomalaisia lukuisasti ja on heillä verrattain järjestyneet olot raittiusseuroineen y.m. Näistä mainittakoon Hurley, Pence, Iron Belt ja Commonwealth. Nämä kuuluvat samaan ryhmään Ironwoodin suomalaisten kanssa ja ovatkin sieltä tänne levinneet. Kaivantojen ympäristöllä on metsätöitä ja on muutamat suomalaiset asettuneet maanviljelijöiksikin. Samoin on Brulessa, jossa myös löytyy enemmälti kansalaisiamme.

Varsinaiset suomalaiset maanviljelysseudut, jotka kaikki ovat pieniä uutisasutuksia, löydämme Duluth South Shorerautatien varrelta. Siellä, noin 82 mailia Minneapolista, on vähäinen suomalaisseutu Uusi Suomi, noin puoli neljättä mailia etelään Almenan kauppalasta. Jylhät metsät on siellä kaadettu, kannot on vielä jälellä todistuksena suuresta työstä. Maata sanotaan viljavaksi. Saksalaisia asutuksia on ympärillä. Brantwoodin aseman ympärillä on kasvamassa siirtokunta Uusi Savo. Uutisasukkaat tekevät lähellä olevassa sahassa työtä ansiokseen ja vähitellen perkkaavat peltoa. Metsärikasta on maa sielläkin ja uutisasukas voi siellä ansaita hiukan rahaa kohta maalle tultuaan. Pellon tekeminen ei ole leikkiä näillä tienoin, vaan ovathan suomalaiset pahempiakin korpia raataneet.

Nämä maat ovat rautatieyhtiön hallussa ja myydään niitä Minneapolin maatoimistoissa vähittäismaksulla.

Paitsi näitä on suomalaisia tässä valtiossa ilmoitettu olevaksi metsä- ja sahatöissä sekä osaksi maanviljelijöinä Fond du Lacissa, La Pointessa, Wentworthissa, Woodvillessä y.m. Oshkoshin kaupungissa Winnebagojärven rannalla kuuluu muutamat suomalaiset tekevän työtä tehtaissa.

Tulevaisuuteenkaan katsoen ei ole toivottavissa, että Wisconsin tulee suositummaksi valtioksi suomalaisille. Uutisasutukset näyttävät alkaneen siellä melkein liian myöhään. Minnesota on päässyt paremmin vetämään puoleensa. Mutta juuri se, että on suomalaisia maanviljelijöitä asettunut tänne, vaikkakin vähemmässä määrässä, takaa valtion eteenkin päin jäävän sellaiseksi, jossa kansalaisiamme on löydettävänä.

Minnesota.

Amerikan valtioista ei näy mikään niin miellyttäneen pohjoismaalaisia siirtolaisia kun Minnesota. Sanotaan, että se onkin puoleksi skandinaavilainen valtio. Vaikuttavia ovat pohjoismaalaiset valtion hallinnossakin. Yksi norjalainen, Knut Nelson, on ollut valtion kuvernöörinä ja on nyt Minnesotaa edustamassa Yhdysvaltain senaatissa. Ruotsalainen John Lind on ollut kongressimiehenä ja olisi epäilemättä päässyt kuvernööriksi Nelsonin jälkeen, jos olisi noudattanut maamiestensä enemmistön valtiollista uskontunnustusta, jos olisi ollut puhdas republikaani. Mutta hän rupesi ihantelemaan vapaahopeata ja vaalitaistelussa lyötiin pienellä äänitappiolla. Valtiosihteerinä on ollut kauvan aikaa ruotsalainen Albert Berg. Jos skandinaavilaiset olisivat enemmän yksimielisiä, voisivatkin he melkein yleensä vallita vaaleja.

Maanviljelijöinä asuvat skandinaavilaiset joka osassa valtiota, ollen uutteroita ja edistyväisiä. Erittäinkin kehutaan norjalaisia parhaiksi uutisasukasaineksiksi valtiossa.

Minnesota on Yhdysvaltain huomatuimpia maanviljelysmaita ja tulevaisuudessa käypi sen arvo vielä suuremmaksi. Sekin valtio on noita äkisti vaurastuneita, aivan kun ihmeen kautta nousseita kilpailemaan mailman viljamarkkinoilla. V. 1849, jolloin se otettiin territooriksi Unioonin yhteyteen, oli siinä asujamia noin neljä tuhatta. Nyt nousee väkiluku viimeiselle neljännekselle toista miljoonaa. Maa on melkein yleensä hyvin hedelmällistä erittäinkin länsipuolella Mississippivirtaa, joka saa alkunsa tässä valtiossa. Ilmanala on maanviljelykselle hyvin edullista, sadettakin on tavallisesti riittävästi, jossa suhteessa tämä suuresti eroaa Dakotan maista. Osa maata on avointa preeria, jossa vaan siellä täällä on jokin metsikkö, mutta toinen ja ehkä suurempi osa kasvaa kaikenlaista puuta. Valtiossa virtaa paljon jokia, joiden varsilla on erinomaisia luonnonniittyjä. Paljon on pikku järviäkin siellä, tehden luonnon vaihtelevaksi ja kauniiksi. Eteläosa kasvaa pääasiallisesti lehtipuuta, pohjoisempana ovat havupuut yleisimpiä.

Vehnä on pääviljalaji Minnesotassa. Noin kymmenesosa Yhdysvaltain vehnäsadosta tulee tämän valtion osalle. V. 1896 oli valtion vehnäsadon arvo yli 31 1/2 miljoonaa dollaria. Maissiakin viljellään jo suuressa määrässä sekä kauraa, ruista, ohraa y.m. Suurin osa valtiosta on kumminkin vielä viljelemättä, joten sato voi ajan ollen nousta moninvertaisesti.

Sekin maa, mikä on viljelyksessä, ei vielä tuota niin paljoa kun olisi mahdollista. Syynä on n.k. rosvoviljeleminen. Maata ei väetetä ollenkaan, kiskotaan siitä vaan viljasato toisensa jälkeen. Puhumatta lannoittamisesta ei maata edes lepäytetä. Viime vuosina on kumminkin ruvettu laittamaan viljelystä järkiperäisemmälle ja vakavammalle kannalle.

Myöskin on viime vuosina karjanhoidon harrastus noussut Minnesotassa ja siitäkin on tulossa suuri tulolähde asujamistolle.

Uutisasukkaalla on ollut monta keinoa saada huokealla maata valtiossa. Halpahintaisinta on ollut n.k. hallituksen maa, jota annetaan 160 eekerin (64 hehtaarin) suuruisina paloina jokaiselle, joka vaan sitoutuu saattamaan tuon maan viljelykseen ja asettumaan sinne asuntoa. Kustannus maansaannista tekee vaan muutamia dollareita, jotka suoritetaan papereista. Tällaista maata on vieläkin saatavana, mutta ei enää kaupunkien eikä rautateiden lähistöltä. Mutta kun Amerikassa rakennetaan rautateitä alinomaa, on toivoa, että syrjässäkin oleva uutisasukas vielä pääsee rautatien ääreen.

Toinen osa viljelykseen sopivaa maata on annettu Minnesotan koulujen ylläpitämiseksi. Sitä maata on kaikissa osissa valtiota ja myydään tavallisesti huutokaupalla koulurahaston kartuttamiseksi.

Mutta enin osa vielä viljelykseen ottamattomista maista kuuluu rautatieyhtiöille, joiden radat risteilevät valtiossa. Näitä saadaan ostaa vielä verrattain halvasta hinnasta ja pitkällä maksuajalla. Nykyisin enimmäkseen hankkivat uutisasukkaat itselleen tätä maata, sillä se on tavallisesti liikepaikkain lähistöllä.

Paitsi maanviljelystä antaa Minnesotassa metsätyöt ansiota suurelle ihmisjoukolle. Talvisin onkin tuhansia ihmisiä metsän kaadannassa ja valmistamassa puista kaikenlaisia tarpeita. Alueet, joista metsä hakataan pois, joutuvat sitte tavallisesti maanviljelykselle alttiiksi ja moni puunhakkaaja valitsee siellä itselleen sopivan ja miellyttävän asuinpaikan. Niin on useat suomalaisseudut valtiossa tulleet asutuiksi.

Koillisosa Minnesotaa on muutamien viime vuosien kuluessa tullut hyvin kuuluisaksi rautarikkauksistaan. Suuria malmilöytöjä on tehty tiheään, näyttääpä koko maapohja siellä olevan rautamalmia täynnä äärettömät alat.

Myöskin tehdasliike on alkanut voittaa alaa Minnesotassa. Minneapolin kaupungissa on mailman suurimmat jauhomyllyt. Naapurikaupungissa St. Paulissa on myös jo suuria tehtaita. Nouseva kaupunki on niinikään Duluth, jolla on erinomainen asema suuren vesistöryhmän alkupäässä ja joka uneksuu vielä kerran tulevansa toiseksi Chicagoksi.

Suomalaiset ovat muiden pohjoismaalaisten mukana asettuneet lukuisasti asumaan Minnesotaan. Siellä on kansalaisiamme nykyään enempi kun missään muussa Amerikan valtiossa, ja tulevaisuuteenkin nähden on syytä arvella sen säilyttävän tuon etusijan. Suomalaisia maanviljelijöitä on siellä enimmän ja nehän ovat vakavata paikoillaan pysyvää kansaa.

Minnesotan valtion tilasto vuodelta 1895 ilmoittaa silloin olleen valtiossa suomalaisia 7,652 henkeä. Mutta on väärin luulla, että on tässä kansalaistemme ja suomenkielisten koko luku. Ensiksikin on siitä poissa kaikki ne, jotka ovat Amerikassa suomalaisista vanhemmista syntyneet. Ne lasketaan syntyperänsä mukaan amerikkalaisiksi. Ja niitä ei suinkaan ole vähän, sillä siellä on niinkin vanhoja Amerikassa syntyneitä, jotka jo ovat naimisissa ja joilla itselläänkin on lapsia. Kieleltään ja mieleltään ovat nämät suomalaisia. Farmiseuduilla on kansallisuuden säilyminen varmempaa kun missään muualla Amerikassa. Näytteeksi siitä kuinka harhaan tuo tilasto voi viedä mainitsen, että Otter Tail kauntissa, joka suomalaisten kesken luetaan melkein puhtaaksi, ainakin puolittain, suomalaiseksi maanviljelysseuduksi, mainitaan olevan suomalaisia vaan 971, vaikka kauntin asukasluku ilman Fergus Fallsin kaupunkia tekee 34,362! Niinpä ei olekaan esim. Henningin townshipissa ja kauppalassa löydetty yhtään suomalaista, vaikka sitäkin kutsutaan suomalaiseksi "farmikontriksi". New York Millsin kauppalassa, jossa ilmestyy suomalainen sanomalehtikin, on keksitty vaan 87 suomalaista.

Toiseksi suomalaisten luvun määrääminen tuon tilaston mukaan johtaa väärään senkin vuoksi kun siinä kaikki pohjois-Ruotsista ja Norjasta muuttaneet suomalaiset lasketaan ruotsalaisiksi ja norjalaisiksi. Siten on esim. Wrightkauntiin, jossa on sellaiset suomalaiset asuinpaikat kun Annandale, Cokato ja French Lake, jäänyt suomalaisia vaan 479, vaikka asujamia on siellä 27,653. Cokaton yli 2,000 asujamesta ei ole täyttä kahtasataa suomalaista ja Annandalesta on löydetty 2 suomalaista!

Kolmanneksi jo edelliset esimerkit panevat epäilemään tokko laskussa on kaikki Suomessa syntyneetkään tulleet suomalaisten joukkoon. Tätä vahvistaa sekin kun Cromwellissa Claykauntissa, jota pidetään myös osaltaan suomalaisena seutuna, mainitaan olevan vaan yksi suomalainen.

Pelkäämättä ollenkaan liioittelevani arvelen suomalaisia olevan Minnesotassa ainakin yli 20,000. Enimmän heitä asuu St. Louis, Otter Tail, Wright, Carlton, Wadena, Becker ja Crow Wing kaunteissa.

Kun lähdemme heitä etsimään, on lähtöpaikaksi otettava joko Minneapolin kaupunki tai Duluth. Kulkien kummastakin kaupungista länteen ja pohjoiseen tapaamme lukuisasti kansalaisiamme.

Koko Hennepinkauntissa, johon Minneapolin kaupunkikin kuuluu, on edellä mainitun tilaston mukaan vaan 45 suomalaista, mutta kansalaistemme oman laskun mukaan on yksistään Minneapolissa vähintäin 300 suomalaista. Suurin osa suomalaisista tässä kaupungissa lienee palvelustyttöjä, jotka ovat maanviljelysseuduilta tulleet tänne ansaitsemaan verrattain hyviä palkkoja. Heidän joukossaan on varakkaidenkin farmarien tyttäriä, jotka eivät pelkää kovaa työtä eivätkä häpeä palvelemista.

Suomalaisia työmiehiä ei ole kaupungissa paljon, kun ei ole heille erityisiä, vakituisempia työpaikkoja. Joitakin suomalaisia työskentelee rautatieasemilla.

Kaupungin suomalaisilla on ollut paljonkin yhteispyrintöjä, mutta kun kansa on liikkuvaa, eivät ne ole ottaneet oikein menestyäkseen. On seudulla ollut seurakunta- ja raittiusharrastuksia. Vilkkainta toimintaa on osoittanut sikäläinen suomalainen naisyhdistys. Se on paljon hyvää saanut aikaan.

Minneapolista noin 50 mailia länteenpäin on vanha ja suuri suomalainen maanviljelysseutu, n.k. Cokaton kontri. Noin kolmisen kymmentä vuotta sitte on sinne ensimmäiset suomalaiset uutisasukkaat tulleet, nykyisen siirtolaisuuden alkuajoilla. Se onkin tätä nykyä vanhin suomalainen maanviljelysseutu Amerikassa. Ensimmäiset uutisasukkaat ovat tulleet osa vanhasta maasta suoraan, osa Kuparisaarelta. Vanhimmat uutisasukkaat lienevät olleet pohjois-Ruotsista ja Norjasta sekä tunnustukseltaan apostolisluterilaisia.

Oikein ihmetellä täytyy sitä edistystä, minkä tuon seudun asukkaat ovat maanviljelyksen alalla saavuttaneet. Kerrotaan, että heidän tullessaan oli maa sankka aarniokorpi, kasvoi suurta metsää niin että tuskin läpi pääsi. Nyt on siitä tehty kaunis ja laaja maanviljelysseutu, missä on suuret alat aaltoilevaa viljapeltoa. Maanviljelys on siellä kansalaistemme kesken suurempaa, arvokkaampaa ja varmempaa kun muualla suomalaisseuduilla Minnesotassa. Uutisasukkaiksi niitä ei enää tee mieli sanomaan, niin upealta kaikki näyttää. Varallisuuskin on jotenkin yleistä. Siellä löytyy kosolta suomalaisia suurmaanviljelijöitä.

Asemansa puolesta Cokato on hyvin edullisella paikalla. Rautatie kulkee seudun läpi ja viljakaupan pääpaikka on lähellä. Maanlaatu on hyvää, suomalaisen voima on ollut kestävää ja maata on järkevästi muokattu. Hauskasti kuluu suomalaisen matkailijan aika siellä ihaillessa silmän siintäviä peltovainioita, suuria lihavia karjalaumoja y.m. Väestö on ystävällistä. Suomalainen vierasvaraisuus on täällä suuri kuten muuallakin siirtolaisseuduillamme.

Cokaton asemalta lähtien heti pistää silmään yhden suurviljelijän Jaakko Ojanperän komea kartano. Ojanperä on myös suuri viljanostaja ja myyjä, tehden liikettä sadoissa tuhansissa dollareissa Minneapolin viljapohattain kanssa. Pitkin Cokatojärven rannikkoa on Saarenpään ja Iisakki Kristofferin talot, siitä pohjoiseen Järppi ja Suomela. Jokikylässä on useita sieviä kartanoita tuulipumppuineen. Cokaton kontrissa on useita osia, paitsi varsinaista Cokatoa myös French Lake, Annandale, Kingston ja Dassel. Nuo kaksi viimemainittua kuuluvat Meekerkauntiin, jota vastoin pääosa on Wrightkauntia ("kaunti" vastaa melkein kihlakuntaa Suomessa). Annandalen perukalla on huomattavin Kunnarin linnamainen kartano. Kingstonissa on Kurtti ja Nurmi, Dasselissa Haapalan komea kivitalo. Luulisipa kulkevansa Etelä-Pohjanmaan varakkailla seuduilla. Maat eivät ole suuria, mutta ovat ne mahdollisimman tarkasti viljelyksessä. Suurimmat maanviljelijät saavat viljaa yli 5,000 bushelia (yli 1,750 hehtolitraa) vuosisatona.

Myös ovat suomalaiset täällä havainneet karjanhoidon suuren hyödyn. Meijeriä löytyy jo useita, suuriakin, ja niistä maksetaan joka kuukausi useita tuhansia dollareita seudun suomalaisille.

Seudun suomalaiset ovat enimmäksi osaksi apostolisluterilaisia (laestadiolaisia) ja on heillä kaksi kirkkoa. Myös on evankelisluterilainen seurakunta, kuuluva Suomisynoodiin. Raittiusseura, lastenkouluja y.m. on vaikuttanut seudulla.

Jos, lukija, tahdot nähdä amerikkalaista maanviljelijää toimessa, on parasta että pistäydyt suomalaiseen "tryskijuhlaan". Silloin puidaan puimakoneella elot eikä siinä kaukaa viivytäkään. Kun kone tulee taloon, muodostuu siitä oikea juhla. Farmari iloitsee kun saa silloin tukussa palkkansa koko vuoden työstä.

Puimakoneet ovat höyrynvoimalla käypiä ja tarvitaan tavallisesti sen käyttämisessä 16—20 miestä. Kuusi miestä heittelee lyhteitä koneen suulle, kolme kummaltakin puolelta, kaksi on siteiden leikkaajaa, yksi tai usein kaksi syöttäjää, jotka panevat lyhteet koneen kitaan. Jyviä vastaan ottamassa tarvitaan kaataja, säkin pitäjä ja säkkien siirtelijä, sillä pian ne säkit täyttyy. Olkipahnassa tarvitaan kolme.

Päivässä voidaan koneella puida aina 4,000 busheliin saakka. Tällainen kone on kallis ja sitä varten yhdistyy useampia farmareita yhtiöön. Konetta käytetään talosta taloon ja viipyy se kussakin vaan päivän tai pari. On luonnollista, että puintitalkoot ovat aika juhlia.

Minneapolista pohjoiseen päin, St. Paul & Duluth rautatien varrella on useita nuorempia suomalaisia uutisasutuspaikkoja. Ensin tulemme äkillisesti suurella "puumauksella" perustettuun Nurmijärven siirtokuntaan. Se on Finlaysonin asemalta muutaman mailin päässä. Keväällä v. 1894 alkoi suomalainen siirtolaisyhtiö Oldenburg-Jasberg Co. myydä täältä maita. Suuria, repäseviä ilmoituksia pantiin sanomalehtiin ja pian kävi kauppa hyvin. Maat olivat rautatieyhtiön ja myytiin viidellä dollarilla eekeri vähittäismaksulla. Nyt asunee Nurmijärvellä satoja suomalaisia, jotka ovat jo olonsa hyvin järjestäneet. Heillä on useampia kouluhuoneita, kirkko y.m. Maanlaatu on hyvää ja maisemat viehättäviä. Useampia pieniä järviä on seudulla ja se muistuttaa hyvin paljon Suomea. Yleensäkin sanotaan suomalaisten mielistyneen Minnesotaan sen vuoksi kun se niin paljon muistuttaa Suomea. Tässä on paljon perää ja olipa onni, että Minnesotaa juuri silloin innolla asutettiin, kun suomalaisetkin rupesivat etsimään itselleen maata Amerikassa. Järviä on kaikkialla, ehkä ei kumminkaan niin paljon kun muutamissa osissa Suomea. Kasvullisuuskin muistuttaa suuresti viljavapohjaisia seutuja Suomessa.

Pinekauntissa, johon Nurmijärvikin kuuluu, on suomalaisia lukuisasti vielä Sandstonessa, Hinckleyssä ja Rutledgessa. Ja kuta lähemmäksi Duluthia tullaan, sitä vahvempia suomalaisasutuksia on. Carltonkauntissa tulee ensin Barnum, jossa ei kumminkaan isompaa asutusta ole. Duluthista 22 mailin päässä on Moose Laken asema ja siinä on Kattilajoen laaja ja suuri suomalainen siirtokunta. Moose Laken kauppala on pieni eikä siellä asukaan paljon suomalaisia. Mutta etempänä pitkin Kattilajoen vartta heitä on lukuisasti uutisasukkaina. Vähän kolkonnäköisen kuusikon keskellä on monta majaa ja viljelysalaa laitettu suomalaisten toimesta. Mutta varallisuus ei ole vielä päässyt sinne oikein perehtymään. Monellaisia vaikeuksia on uutisasukkailla, kun vähillä varoilla ovat ruvenneet oman tilan perkkaukseen. Kumminkin ovat he syrjäansiota saaneet vähän metsätöissä.

Jatkamme nyt matkaa Duluthiin ja jätämme pohjoisessa osassa Carltonkauntia löytyvät suomalaiset tarkasteltavaksi sillä matkalla, jonka teemme Duluthista pohjoiseen.

Monet, jotka ovat Amerikan suomalaisten keskuudessa paljon matkustaneet, kertovat Duluthissa elävän suomalaisia niin kurjassa siveellisessä rappiotilassa, että sellaista tuskin tavattanee muualla. Minnesota Pointiksi kutsutaan tuota kaupunginosaa, jossa suuri osa suomalaisiakin on. Siellä kuuluu olevan nähtävänä paljon mädännäisyyttä. Syytä olisi toivoa, että kumminkin ne suomalaiset, jotka eivät vielä ole siveellisesti rappeutuneita ja nekin, jotka korjautua voivat siirtyisivät pois tuolta perukalta kaupunkia.

On Duluthissa jo kauvan aikaa toiminut suomalainen raittiusseura.

Suuri olisi sillä vieläkin työala, mutta näin satamakaupungissa tahtoo henkinen työvainio olla liian kiviperäistä raittiuden menestymiselle.

Duluthissa on muutamina aikoina vuodesta paljon työtä lastauksessa, kuten sen naapurissa, Wisconsinin puolella olevassa West Superiorissakin.

West Duluthissa on suomalaiset henkisesti paljon paremmalla kannalla. He ovat vakaata toimeentulevaa väkeä, omistaen useita talojakin. On siellä useampia suomalaisia liikehuoneita, jopa oma kirkkokin.

Duluthista länteenpäin pääasiallisesti Northern Pacificin ja siitä haarautuvien ratojen alueella on useita ja suuria suomalaisasutuksia. Ensin tulemme Aitkinkauntiin. Siellä on nuoria suomalaisia siirtokuntia Beoneissa, Aitkinissa ja aivan hiljattain järjestetyissä townshipeissa. Osa näistä lukeutuu lähemmin Moose Laken suomalaispiiriin.

Seuraavassa, Crow Wing kauntissa on Brainerdin kaupunki, jossa on rautatien vaunutehdas. Suomalaisia on täällä työssä jokunen joukko. Heillä on evank. luterilainen seurakunta, lainakirjasto ja raittiusseura, siis lukumäärään katsoen ovat hyvin edistyneet. Hyvinvointi on yleinen ja on usealla omat kartanot.

Siitä etelään päin on Little Fallsin vilkas ja kaunis kaupunki. Kesän ajalla on suomalaisilla hyvänlaista ansiota höylä- ja sahalaitoksissa. Heilläkin on seurakunta ja lainakirjasto sekä on ollut muitakin yhteispyrintöjä. Mississippivirta tekee kaupungin kohdalla putouksen ja niin on se luonnolleen mitä ihanimpia seutuja.

Brainerdista jonkun matkaa länteen Northern Pacificia on Wadenan kaupunki, samannimisen kauntin pääpaikka. Tästä haarautuu rautatie kahtia. Noiden teiden varsilla sekä välisellä maalla on epäilemättä laaja-alaisin suomalainen maanviljelysseutu. Me suomalaiset voisimme sitä useimpiin kaunteihin kuuluvaa aluetta kutsua kansallisella nimellä Runebergin piiriksi, sillä tuonkinniminen uutisasutus tähän lukeutuu. Pohjoisen haaran varrella on Wadena- ja Beckerkauntit ja niiden eteläpuolella Otter Tail kaunti. Ensinmainituissa on suomalaisseutuja: Blueberry, Menahga, Red Eye, Rockwood, Shell River, Runeberg, Green Valley, Spruce Grove y.m. Viimemainitussa on Newton, Leaf Lake, Paddock, Otto, Deer Creek, Blowers, New York Mills, Henning y.m. Nämä ovat townshipien ja kauppalain virallisia nimiä, suomalaisilla on niitä varten osaksi omat nimityksensä.

Noin parikymmentä vuotta sitte saapui tänne vanhimmat suomalaiset New York Millsin ympäristöön. Kansalaisiamme lisääntyi vähitellen ja viljelysalat laajenivat. Paljon ovat siellä suomalaiset raataneet, perkanneet peltoja, laajentaneet laitumia, rakennelleet koteja, kirkkoja ja kouluja. Maanlaatu on oivallinen, sopiva maanviljelykselle. Nisua kasvatetaan suuressa määrässä. Kymmeniä eekerejä on kullakin maanviljelijällä nisukylvössä ja hyvinä vuosina lähtee tuhansia busheleja viljaa.

Alue on lähellä Dakotan rajaa ja sikäläinen kuivuus tahtoo tännekin toisinaan ulottua. Sen vuoksi on aika väliin ahdastakin, kun on vielä usealla velkoja ja takaussitoumuksia suoritettavana. Moni, kun on alkanut maanviljelyksensä melkein vaan kahdella paljaalla kädellä, on ollut pakoitettu alussa ottamaan velkaa koneita y.m. varten. Ja kansalaiset ovat toisiaan taanneet. Kun sitte on tullut huonompi vuosi, ettei viljaa kunnolla ole saatu omiksi tarpeiksikaan, onkin velat ottaneet tiukalle. Osa uutisasukkaita on sortunut ja takaajat ovat saaneet heidänkin velkojaan suorittaa. Useissa paikoissa suomalaisilla maanviljelysseuduilla on sivuansiota saatavana sahalaitoksissa, metsätöissä y.m., mutta niin ei ole ollut täällä. Sen vuoksi on ollut yksinomaan vuosisadosta riippuminen. Ja kun hyvä vuosi tulee, kuten, Jumalan kiitos, useimmin sattuu, ei olekaan mitään hätää. Runsas sato antaa työntekijälle hyvät palkat. Niinpä onkin farmarit tällä seudulla yleensä sanoen hyvin toimeentulevia veloista huolimatta. Monella isännällä on rahojakin tallessa, sievät kartanot, iso karja ja oivalliset maanviljelyskoneet. Yleensä täytyy kumminkin myöntää, että vähemmän on ajateltu kartanoita kun maan viljelemistä.

Kun nisunviljelyksen avuksi on ruvettu harrastamaan karjanhoitoakin, on myös toimeentulo käynyt varmemmaksi. Karjanlaitumet ja heinämaat ovat hyviä, erittäinkin Heinäjoen varsilla Paddockin ja Sebekan tienoolla sekä Menahgan puolella, missä löytyy järvi järvessä kiinni ja niistä kuivuneissa alankomaissa kasvaa erinomainen ruoho.

Suomalaisten uutisasukkaiden tavat ovat koko suurella alueella perin umpisuomalaisella kannalla, hauskaa kyllä. Viikkokausia saapi matkustaja siellä samota kuulematta muukalaista sanaa. Asuinrakennukset muistuttavat salvattuine nurkkineen täydellisesti kotoisia oloja. Sisään astuessasi tehdään sinulle tavallisesti suomalaiset kysymykset: mistä kaukaa vieras on? y.m. Huoneen kalusto on myös suomalainen. Suomalainen kahvipannu töröttää hellalla, rukki on nurkan puolella ja naisväki ahkerassa kehruu- ja kutomatyössä. Naisilla on yllä kotitekoinen, tuollainen tuttu, lyhyt röijy. Vartalot eivät ole pinnistetyt, ovat tukevat ja vahvat niinkun uutisasukkaat tarvitsevatkin. Ulkona liikkuessa näet naisten enimmäkseen käyttävän huivia, arvelevat hatun pitämistä liialliseksi koristelemiseksi. Miehet kävelevät Suomen pieksut jalassa, kotona kudotut kintaat käsissä, vieläpä usein vaatteetkin ovat kotitekoiset. Lapset aapiskirja tai katkismus kädessä opettelevat tiedon kalliita alkeita, isommat tyttäret häärivät tupatöissä tai tekevät uutterasti käsitöitä.

On luonnollista, että tuollaisissa seuduissa, kuten New York Millsissäkin, on suomalaisilla omat liikkeensä ja yleensä omat virkamiehensäkin. Suomalainen on siellä kaupunginkassamiehenä, suomalaiset verottajana, rauhantuomarina, poliiseina y.m. Mutta oikein huolellisia eivät kansalaisemme ole omia kansalaisiaan saamaan virkoihin. Usein pistetään sinne muunkielisiäkin, vaikka suomalaiset olisivat paremmat. Suomalaisia kauppahuoneita, yksityisiä ja yhtiöitä on tarpeen tyydytykseksi. Yhteistoiminta usealla liikealalla on antanut kauniita tuloksia.

Uskonnollisissa harrastuksissa ovat apostolisluterilaiset näyttäneet vilkkaampaa toimintaa. Heillä on pari kirkkoakin, yksi kauppalassa, toinen eteläkontrilla.

On raittiusseurakin ollut toiminnassa, mutta väliin on se viettänyt hyvin kituvaa elämää. Kumminkaan ei pidä luulla, että seudulla vallitsisi suuremmassa määrässä muu juoppous kun ehkä — kahvinjuonti. Maanviljelysseuduilla ei raittiustyö ole niin välttämätön kun kaivantopaikoilla, missä rahaa enemmän liikkuu ja viekotukset ovat suuremmat.

New York Millsin kauppalassa ilmestyy Nylundin veljesten omistamana sanomalehti Uusi Kotimaa, joka on vanhimpia nykyään ilmestyvistä suomalaisista lehdistä Amerikassa.

Kun lähdemme New York Millsin kyläntapaisesta kauppalasta poikki maisin pohjoiseen, tulemme Paddockiin ja siitä sitte Sebekan asemalle. Täältä hiukan matkaa länteen on Menahgan asema "Mustikka"-alueella. Niin hyvin Sebekassa kun Menahgassakin on suomalaisia liiketoimissa. Menahgasta viidettä mailia hevostietä läpi synkän petäjikön tulemme Runebergin siirtokuntaan. Siellä, kuten yltäänsä tällä seudulla, on vankka suomalainen asutus. Viljelys ei ole vielä niin vanhaa kun New York Millsin ympäristöllä, mutta alku on hyvä, ja tyytyväisinä kansalaisemme siellä asustavat. Sanotaan, että koko tällä alueella, lukuun ottaen edellä mainitutkin seudut, asuu suomalaisia ainakin yli 6,000. Varsinainen Runebergin kauppala on vielä pieni, mutta hiljalleen edistyvä. Alkupuolella vuotta 1898 paloi siellä postikonttori ja sen sisälle suomalainen postimestari. Runeberg on puhtaasti suomalainen siinäkin suhteessa, että siellä kauppalan virkakuntakin on tavallisesti läpeensä suomalainen.

Länteen, pohjoiseen ja etelään päin Runebergistä, samoin kun New York Millsistäkin on vielä muita vankkoja suomalaisseutuja, ja asutus jatkuu pitkälle. Edellisten lisäksi mainitsen vaan nimeltä muutamia paikkoja. Claykauntissa on Cromwell, Douglasissa Holmes City, Brandon, Spruce Hill y.m. Holmes Cityssä on ennen ollut paljonkin suomalaisia, mutta moni on sieltä muuttanut muualle etsimään parempia maita. Myöskin Kittson, Roseau, Polk ja Casskaunteissa on suomalaisia asutuksia. Ja Itascakauntissa on suomalaisia La Prairiessa, Swan Riverillä, Trout Lakessa y.m. Metsätyöt siellä vasta ovat avanneet asutusta siirtolaisille. Toddkauntissa on suomalaisena asutuksena mainittu Grey Eagle.

Etelämpänä on vielä mainitsematta jätetty Renvillekaunti, jossa on vanhaa suomalaisasutusta aina niiltä ajoilta, jolloin Cokatoonkin vanhimmat suomalaiset asettuivat. Siellä on Bandonin, Franklinin y.m. suomalaiset siirtokunnat. Myöskin täällä ovat Vermlannin suomalaiset löytäneet itselleen uuden kotimaan.

Hubbard ja Swiftkaunteissa mainitaan myös olevan suomalaisia, sekä Ramseykauntissa, johon St. Paulin suuri kaupunki kuuluu, tietää tilasto löytyvän kansalaisiamme lukuisasti. Useassa muussa kauntissa, hajallaan yli koko valtion, on heitä pienemmässä määrässä. Mutta tarkastelemista vielä ansaitsee suuret suomalaisseudut Duluthista pohjoiseen päin. Siellä onkin useita tuhansia kansalaisiamme, työskennellen etupäässä rautakaivannoissa.

Luoteessa päin, jotenkin lähellä Duluthia on n.k. Thompsonin kontri, suurehko suomalainen maanviljelysseura. Se kuuluu Carltonkauntiin samoin kun Moose Lakekin etelän puolella. Enimmät farmarit ovat St. Louisjoen varsilla. Jotenkin hyvin tulevat kansalaisemme siellä toimeen, eläen hiljaisesti ja rauhallisesti.

St. Louisjokeen laskee vasemmalta Cloquetjoki. Täällä on Cloquetin pieni kaupunki, jossa on vilkas lauta- ja sahaliike. Suomalaisia on siellä useita satoja varsinkin kesäiseen aikaan ja omistavat he useita kymmeniä talojakin. Talvisin menevät nuoret miehet tukkitöihin ja kaivoksiin.

Useita vuosia on Cloquetissa työskennellyt raittiusseura Ilmarinen ylipäänsä jotenkin hyvällä menestyksellä.

Ylempänä St. Louis joen varsilla, noin 60 mailia Duluthista on Floodwoodin suomalainen maanviljelysseutu. Maa on metsäistä ja on siellä näihin asti ollut hyvät tukkityöt, joissa maanviljelijätkin ovat saaneet tarpeellista sivuansiota.

Koko koillinen osa Minnesotaa on hyvin arvokasta rauta-aluetta. Siitä on tullut vaarallinen kilpailija Michiganin tunnetulle ja vanhalle rautaseudulle. Nyt kuuluu alueeseen oikeastaan kaksi rautaseutua, Vermillion- ja Mesabaränssit. Viimemainittu nimitys on kumminkin alkanut voittaa yleisemmän merkityksen. Mesaban rautakaivannot ovat suureksi osaksi Amerikan rikkaimman miehen, tunnetun öljykuninkaan John D. Rockefellerin omia. Niiden omistuksella on hän hankkinut itselleen myös rautakuninkaan arvonimen. Sanotaan, ettei työmiesten asema täällä ole niin varma ja edullinen kun Michiganin rautaseudulla. Yleensä onkin Rockefeller tunnettu siitä, ettei hän paljon välitä niistä, jotka hänelle rikkauksia kokoovat. Koneella teettää hän työn siinä missä suinkin mahdollista. Ja missä kone ei käy laatuun, ainoastaan siellä saavat työmiehet ansiota ja leipää. Koneisiin nähden ovat Mesabaränssin kaivannot edistyneimpiä.

Kauvimman aikaa on tällä perukalla ollut tunnettuna Vermillionränssi ja siellä on vanhin paikka Tower. Lähemmäs parikymmentä vuotta jo lienee kulunut siitä kun täällä löydettiin rautamalmia ja ruvettiin sitä kaivamaan. Towerin kaupungin viereen on kasvanut vielä kookkaampi Soudanin kaupunki, jossa moni Towerinkin kaivannoissa työskentelevä asuu.

Ympäristö täällä on luonnoltaan hyvin Suomeen vivahtavaa. Eroa ei tunne olevan muualla kun maapohjan rikkaudessa. Siinä suhteessahan se Amerikka viepi Suomelta voiton ja sen vuoksi moni suomalainenkin on rientänyt tuonne kauvas, aina Towerin perukalle, jopa vielä kauvemmas. Rautamalmia on Soudanissa aivan arvaamattomiksi ajoiksi, samoin kun muuallakin sillä puolella. Rautamalmi on maassa pohjakerroksena. Kaivoa kaivaessakin sen yhdyttää.

Vermillionalueeseen kuuluu myös Ely ja on niinikään vanha suomalaisten asuma paikka. Kansalaisiamme lienee siellä lähemmäs tuhatkunta. Hyvän arvon ovat Elyn suomalaiset saaneet työnantajilta. Heitä pidetään parhaimpina kaivantomiehinä. Ja raittius- y.m. alalla ovatkin suomalaiset kunnostaneet itseään erinomaisesti. Juoppous on verrattain vähäistä. Suuri osa kansalaisia kuuluu raittiusseuraan. Kaivantopäällikkö Pengilly on erinomainen suomalaisten suosija juuri sen hyvän käytöksen vuoksi, jota kansalaisemme ovat osoittaneet. Pengilly, syntyään englantilainen, tuli ensimmäisten mukana Elyyn v. 1886 ja on nyt Chandlerkomppanian kaivantotyön ylijohtaja. Aivan äsken lähettämässään kirjeessä, jossa antaa tietoja tätä teosta varten, vakuuttaa mr. Pengilly aina tunteneensa mitä suurinta kunnioitusta suomalaisia kohtaan, kun hän on havainnut heidät "eteenpäin pyrkiviksi, rehellisiksi, uutteroiksi ja raittiusasian alalla ensimmäisiksi sekä hyviksi Amerikan kansalaisiksi, jotta ei synnyinmaan mitenkään tarvitse hävetä heitä." Voimainsa mukaan on hän auttanut suomalaisten puuhia, raittius- ja seurakuntatyötä. Kiitollisuuden ja ystävyyden osoitteeksi ovat suomalaiset lahjoittaneet hänelle englanninkielisen painoksen teosta "Suomi XIX vuosisadalla". Samaa kirjaa ovat suomalaiset muillakin seuduilla lahjoitelleet amerikkalaisille ystävilleen ja amerikkalaisiin kirjastoihin sekä lukutupiin.

Yhtenä raittiustyön tuloksena on Elyssä suuri raittiustalo, siveellisten pyrintöjen keskipiste. Näkyvänä merkkinä hengellisistä pyrinnöistä on kirkko ja seurakunta. On heillä lainakirjastokin, torvisoittokunta y.m., joten yhteispyrinnöissä ovat edistyneimpien joukkoon luettavat Amerikan suomalaisista. Erimielisyys ei ole täällä päässyt niin suurta hajoitustyötä tekemään kun muualla tämän rauta-alueen piirissä.

Myös Tower ja Soudan ovat vilkkaasta raittiusharrastuksestaan tunnettuja ja on sielläkin raittiustalo. Seurakuntia on siellä suomalaisilla parikin ja myös jo alkanee olla valmiina molemmilla kirkot. Evank. luterilainen seurakunta on edistyneempi.

Vermillionalueen vakavat suomalaiset ovat yleensä hyvin voipia. Usealla on omat talot. On moitittu sitä, että suomalaisia omia liikkeitä on täällä kansalaisten lukumäärään verrattuna liian vähän. Enimmäkseen tekevät suomalaiset kauppaa muunkielisten puodeissa, joissa on suomalaisia palvelijoita. Isompi suomalainen liikehomma on Jaakko Perttulalla. Kymmenien tuhansien dollarien arvosta tekee hän puuliikettä vuosittain.

Kun rautamalmin kaivaminen alotettiin Biwabikissa riensi sinne suomalaisia joukolla. Heti rupesivat he puuhaamaan raittiustaloa, ja tulevaisuus näytti hyvältä. Mutta samalla työtkin vähenivät ja iso osa miehiä sai mennä muuanne. Jäi silti seudulle niin paljon kansalaisia, että rakensivat talon valmiiksi odottamaan taaskin suomalaisten tulvaa. Paremmat ajat ovat vähitellen ruvenneet koittamaan Biwabikissa ja hiljalleen on menty eteenpäin sovinnollisuudessa.

Virginia on Mesabaränssin pääpaikka. Vaikka siellä onkin työajat hyvin vaihdelleet, on kumminkin sinne karttunut suomalaisia lukuisasti, joten kaupunki on kansalaisiimme nähden tämän puolen merkillisimpiä paikkoja.

Vanha ei ole vielä Virginia, vaikka lieneekin vanhin kaivantopaikka varsinaisella Mesabaränssillä. Sitä alettiin rakentaa erämaahan v. 1892. Rakennettiin rautatie ja alettiin kaivaa malmia rautakummuista. Se oli oikein amerikkalaista kaupunginperustamista. Vuoden kuluessa oli autiosta paikasta syntynyt sievähkö kaupunki lukuisine kirkkoineen, kouluineen ja komeine yksityisine rakennuksineen. Mainittakoon, että kaupungissa oli muun muassa jo — 45 kapakkaa. Nehän ne tahtovat aina tunkeutua tuollaisiin "puumaus"-paikkoihin ensimmäisinä.

Mutta vuoden perästä, kesäkuulla 1893 paloi koko kaupunki yhtenä päivänä poroksi. Ei jäänyt jälelle kun neljä taloa, joista kolme oli suomalaisten omia. Moni kansalaisemmekin menetti kaiken omaisuutensa.

Heti ruvettiin kaupunkia uudelleen rakentamaan ja on siitä taas tullut aika sievä. Vaikkakin työajat seudulla huononivat heti jälkeen, on se silti oikein ihmeteltävästi kasvanut. Kaupungilla on oivallinen, kaunis asema kahden järven välissä, joten yleisen liikkeenkin suhteen sillä on tulevaisuutta.

Suomalaisilla on Virginiassa paljon omia taloja, onpa omia liikehuoneitakin. Suomalainen Södergrenin veljesten apteekki on hienoin kaupungissa. Raittiusriennot ovat olleet vilkkaat paikkakunnalla, vaan erimielisyys on herpaissut voimat. Komea talo on vanhemmalla raittiusseuralla. Myöskin on suomalaisilla seurakunta ja hiljattain valmistunut kirkko. Ruotsinkieliset suomalaiset kuuluvat ruotsalaiseen seurakuntaan ja ovatkin enempänä puolena siinä.

Lähellä Virginiaa on pienempi kaivantopaikka McKinley. Siinä, samoin kun nuoressa Spartassakin on vaan vähemmälti suomalaisia. Viimemainitussa on puuhattu myös raittius- ja seurakunta-alalla.

Mountain Iron on hiljainen ja näyttää nykyään olevan vakavakin työpaikka. Rautamalmi kaivannoissa siellä kuuluu olevan parasta koko Mesabaränssillä. Suomalainen raittiustalo on sinnekin noussut.

Eveleth ja Hibbing ovat nuoria kaivantoseutuja, rakennetut yhtä suurella melulla kun Virginiakin muutamia vuosia sitä ennen. Evelethissa nousi suomalainen raittiustalo sitä mukaa kun muutkin ensimmäiset rakennukset erämaahan. Erimielisyys kumminkin tuli turmelemaan kaunista alkua. Raittiusseura jakaantui kahtia ja sitte vaipuivat molemmat osastot kuolon uneen. Seurakuntakin kuoli saman ruton raivotessa. Mutta tietysti ei henkisten rientojen taivas voinut kauvan noin synkkänä pysyä. Aletaan uudella voimalla ja toivottavasti paremmalla kokemuksella.

Hibbingissä on myös paljon suomalaisia ja on erimielisyys sielläkin tehnyt tuhoaan. Keskinäisessä puoluetaistelussa on paljon kulutettu henkisiä voimia.

Suomalaisia taloja ja liikehuoneita on noussut paikkakunnalle. Suomalainen apteekki on saavuttanut yleistä kannatusta.

Yleensä on Mesabaränssillä olot paljon tasaantuneet aivan viime aikoina. Seurakuntaharrastuskin on vakaantunut. Laittomuuden ja vallattomuuden harjoittajia löytyy vieläkin, mutta yleinen mielipide rupeaa niitä vähitellen tuomitsemaan.

Työnsaanti on ollut hyvin vaihtelevaa seudulla, sekin on syynä säännöttömyyksiin. Palkka ei ole ollut korkea, on ollut siinä puolentoista dollarin vaiheille ja hiukan yli päivältä. Joissakuissa paikoissa on ollut n.k. pakkoboordi, työmiehen on täytynyt asua ja syödä työnteettäjien majaloissa. Maksut ovat siellä olleet korkeammat kun suomalaisissa majaloissa, mutta työmies ei ole saanut valita.

Kaivannot eivät ole tällä alueella syviä, ovathan ne vielä verrattain nuoria, ja rikas malmisuoni kulkee aivan lähellä maanpintaa.

Syvimmät kaivokset lienevät Soudan-Towerin alueella. Elevaatori (nosto- ja laskukoju) laskeutuu hiljalleen alas noin 800 jalkaa maan sisään, ehkä paikoin enemmänkin.

Two Harborissa, lastauspaikassa Superiorjärven rannalla, jonkun matkaa ylempänä Duluthia, työskentelee joku määrä suomalaisia. Heidän elämästään ja satunnaisista ansioistaan ei ole paljon mainitsemista.

Useita Minnesotan suomalaisten asuinpaikkoja on vielä jäänyt mainitsematta, mutta niiden luettelo kävisi liian pitkäksi ja ikäväksi. Talviaikoina on kymmenissä metsätyöpaikoissa suomalaisia, muutamilla seuduilla hyvinkin paljon. Mutta ne ovat enimmäkseen vaan tilapäisiä työpaikkoja. Kumminkin usein asettuu tuollaiselle seudulle entinen tukkimies maanviljelijäksi, tehden asutuksen vakaammaksi.

Minnesota on jo nyt hyvin tärkeä valtio suomalaiseen asutukseen nähden. Tulevaisuudessa käy sen arvo siirtolaiskansamme historiassa vielä suuremmaksi. Nykyään monella suomalaisella farmiseudulla ovat olot vasta alussaan, farmarit kituvat velassa ja uutisasutustyö on vienyt kaikki voimat. Mutta on syytä toivoa, että noista seuduista vielä tulevaisuudessa nousee vahvin tuki siirtolaiskansamme henkiselle viljelystyölle. Ja nepä tullevat kansallisuutemme varmimmiksi säilyttäjiksi Amerikassa.

Dakota.

Dakota, tuo jättiläisalue aavaa preerimaata muodostaa kaksi valtiota Unioonissa. Tämä alue otettiin vasta v. 1889 Yhdysvaltain yhteyteen kahdessa osassa: Pohjois- ja Etelä-Dakota. Kumminkin on luonnonsuhteet niissä kummassakin melkein samallaiset. Suomalaisia asuu molemmissa etupäässä maanviljelijöinä. Etelä-Dakotassa on myös rikas kaivosalue, Mustat Kummut, jossa on huomattavia suomalaisseutuja.

Dakota on kuvaavin seutu "Suuresta Lännestä". Paitsi noita Mustia Kumpuja on molempain Dakotain koko alue ääretöntä tasankoa, jota paikoin joet viiltelevät. Siellä täällä nousee tasangolla mataloita harjanteita, aivan kun aaltoja meressä. Löytyy myös vähän pieniä järviä, joissa useissa on suolaista vettä. Mutta näitä on niin harvassa, ettei ne anna aavikolle paljon vaihtelua.

Kauvan ei ole vielä valkoinen ihmisrotu liikkunut Dakotan aukeilla, vielä vähemmän aikaa on se siellä asunut. Preerit ovat olleet puhvelien ja muiden ruohokentillä elävien villieläinten laidunmaina. Ja intiaanit, erittäinkin tuo valkoisia vihaava Siouxheimo, ovat saaneet siellä vallita ja vapaasti metsästää. Tosin sanotaan, että turkiksien ostajia Canadasta asettui jo vuoden 1775 tienoilla Pohjois-Dakotaan, mutta vielä sata vuotta myöhemmin oli koko tällä alueella tuskin tuhatta valkoista uutisasukasta. Ja Etelä-Dakotaan kerrotaan ensimmäisten valkoisten uutisasukkaiden asettuneen vasta v. 1857. Monta kovaa ovat uutisasukkaat saaneet kokea taisteluissa intiaaneja vastaan, mutta verinen sota v. 1862 kukisti Siouxheimon ylpeyden ja nyt on siellä turvallista elellä. Intiaaneja on siellä vieläkin tuhkatiheässä, mutta harvoin ne enää uskaltavat valkoisia hätyyttää. Nyt on Dakota valmis avautumaan viljelykselle.

Ja siitä se vielä kerran viljelysala koituukin. Ajateltakoon, että pelloksi voipi kääntää koko tuon mahdottoman alan, molemmat Dakotat, enemmän kun 150,000 neliömailia, vähentämällä pois sen pienen alan mitä Mustat Kummut ja vähäiset vesistöt ottavat.

Dakota on sellaista preeria, ettei siinä näy yhtään puuta, ei yhtään pensasta eipä edes kiveäkään. Mutta karua maata, aroa se ei siltä ole. Maa kasvaa yltäänsä miehenkorkuista heinää ja on pohjalleen viljavinta alaa, mitä maapallolla löytyy. Maan päällimmäisin kerros on väkevätä ruokamultaa, jota tavallisesti on kyynärän paksuudelta. Sen alla on useita jalkoja paksulti saven ja hiekan sekaista maata, joka tarvitsee vaan avautua vedelle, ilmalle ja valolle muodostuakseen erinomaiseksi maan viljelysmaaksi. Seuraava kerros on hiekkaa ja sitte on pohjana kilsisavikko, joka estää veden vajoamasta alemmaksi. Tämä saapi sen aikaan, että Dakotassa voidaan kasvattaa viljaa paljon vähemmällä sademäärällä kun usein muualla. Jos vaan lumentulo talvella on runsas ja kevätkesällä on pari hyvää sadetta, riittää se jo tavallisesti viljankasvuun.

Mutta kumminkin on tosiasia, että kuivuus tahtoo vielä liian usein haitata Dakotan maanviljelystä. On kyllä tehty havaintoja, että vuosi vuodelta lisääntyy sademäärä, arvatenkin sitä mukaa kun metsät lännessä ja idässä hakataan, mutta silti sataa siellä kesällä harvoin. Talvella tulee siellä toisinaan paljon lunta, mutta on usein vähälumisiakin talvia. Paras lumentulo on vasta kevätpuolella. On luonnollista, että myrskyt ovat aivan hirmuisia Dakotassa, kun ei ole mikään estämässä niiden voimaa. Usein kaatuu taloja, ja talvisin hautaa kauheat pyryt ihmisiä ja eläimiä kinoksiin.

Polttoaineena preerillä on kivihiili ja sitä löytyykin runsaasti Dakotassa. Paikoin voi farmari kaivaa hiilitarpeensa omalta maaltaan. Tämä polttoaine ei ole kallista. Mutta rakennuspuulla on hintaa ja sitä tuodaan usein hyvinkin kaukaa. Tämän takia preerillä ollaan hyvin säästäväisiä rakennusten suhteen, usein kaivetaan asunto maahan, ja vähän korkeammalle nouseva katto on ainoa, joka viittaa asumusta. Euroopassa herättäisi ihmettelyä, miten farmari voi niin vähillä ja kehnoilla rakennuksilla tulla toimeen.

Etupäässä on maanviljelijöinä Dakotassa pohjoismaalaisia. Sijaa olisi vielä tuhansille uutisasukkaille. Ja hyvääkin maata on vielä helposti saatavana. Enimmäkseen otetaan maata n.k. homesteadlain perusteella, asunto-oikeudella. Jokainen Yhdysvaltain kansalainen, tahi joka ilmoittaa aikomuksensa tulla sellaiseksi, saapi hallitukselta maata 160 eekeriä (yksi eekeri on noin 0,4 hehtaaria), kun vaan suorittaa kiinnityskustannukset, jotka tekevät tuollaiselta maa-palalta noin 16 dollaria. Asukkaan on viimeistään 6 kuukautta kiinnityksen jälkeen alettava viljelemään maata ja on viljelyksen jatkuttava vähintäin 5 vuotta. Sitte lankeaa maa täydellisesti asujalle ja hän saa sen myydäkin, jos tahtoo. Tällä perusteella on vielä paljon maata saatavana Dakotassa, mutta tietysti on maat lähimpänä rauta- ja vesiteitä jo otetut. Myös löytyy useampia muita perusteita, joilla hallituksen maata saa, mutta tämä on yleisin ja tunnetuin maanottotapa.

Niillä yhtiöillä, joiden rautatiet kulkevat läpi Dakotan, on siellä suuria aloja maata pitkin rautatienvarsia hallussaan. Ne myyvät maata vähäisestä maksusta, noin 2—8 dollaria eekeriltä. Kalliiksi ei maa näinkään tule ja sen summan saapi vielä suorittaa tavallisesti vähitellen viiden vuoden kuluessa.

Usea uutisasukas on aivan tyhjällä alkanut, ainoana pääomana on ollut työkykynsä. Ja onhan se näinkin onnistunut, vaan ei kumminkaan kaikilta. Viisaammin tekee se, joka ennen maamieheksi rupeamistaan hankkii pienen pääoman, että voi saada itselleen tarpeelliset koneet, hevosen y.m. ja vielä voi muutaman vuoden elää, ettei tarvitse velkaa tehdä. Kyllähän Amerikassa on helppo velaksi koneita ja muuta saada, mutta moni uutisviljelijä on saanut paljon katua velantekoa. Moni on niiden takia sortunut maaltaan, jonka kumminkin niin helpolla sai. Jos jo ensimmäinen vuosi tulee uutisviljelijälle hyvä, saattaa vähävarainenkin päästä alkuun, mutta jos kuivuus, halla tai raesateet, nuo Dakotan vitsaukset, joista ensimmäinen on pelättävin, tuhoavat ensimmäisen sadon, on vaikea varattoman jatkaa viljelystään. Muutamin paikoin voi kyllä saada syrjäansiota, mutta enimmäkseen on se tuolla tasangolla mahdotonta. Tyhjällä on vaikea Dakotassakin alkaa, vaikka maa on valmista nurmea, odottaen pelloksi kääntämistä ja vaikka maata ei tarvitse ainakaan ensi vuosina lannoittaa.

Paitsi maanviljelystä on Dakota erittäin sopiva karjankasvatukselle. Ja sitäkin siellä harjoitetaan suuressa määrässä. On siellä suomalaisiakin, joilla on satoja, ehkä tuhansia lampaita. Kasvatetaan myös hevosia, raavaskarjaa y.m. Laidunmaista ei ainakaan vielä ole puutetta, ei pitkiin aikoihin. Lähempänä kaupungeita ja rautateitä on jo ruvettu meijerihommiinkin, vaikka se vielä on aivan alulla. Kunhan se pääsee kasvamaan noissa edullisissa oloissa, kyllä sieltä rupeaa voita ja muuta karjantuotetta mailman markkinoille menemään vaikuttaen hintain alenemista samoin kun Dakota ja muut Amerikan viljaseudut ovat viljanhinnalle tehneet. Dakota, kun pääsee alkuunsa, ei ole halveksittava kilpailija mailman markkinoilla.

Suomalaisia asuu Dakotassa jo paljon ja on heitä monessa paikassa. Enimmäkseen ovat he ryhtyneet maiden ottoon aivan vähävaraisina, joten on ollut vaikea päästä alkuun. Sen vuoksi on oikein ihmeteltävä, että suomalaiset niinkin hyvin ovat päässeet jaloilleen ja kunnialla edistyvät maanviljelijöinä muiden kansallisuuksien rinnalla.

Huomattavimmat suomalaisten asumapaikat Etelä-Dakotassa ovat: Snoma, Elk Creek, Estelline, Bryant, Poinsett, Castlewood, Savo, Frederick, Hecla, Houghton, Mapes, Perry, Terry, Lead City ja Terraville. Pohjois-Dakotan merkittävimmät suomalaiset seudut ovat: Lakota, Pelto ja Rolla.

Kuten luettelosta näkyy on siellä kumminkin kaksi sellaista suomalaisseutua, joiden nimetkin ovat suomalaiset. Savo onkin jo suuri suomalainen maanviljelysseutu. Pelto on vasta pieni ja alotteleva siinä Lakotan kupeella, oikeastaan kuuluenkin tämän piiriin.

Frederick ja Savo kuuluvat myös keskenään yhteen piiriin. Tämä seutu lienee vanhin suomalainen, maanviljelysalue Dakotassa. Kansalaisiamme asettui sinne farmareiksi hyvillä tulevaisuudentoiveilla jo v. 1882. Heitä näytti silloin kaikki suosivan. Hyvät oli vuodet niinä aikoina. Hevospari maksoi silloin 400 dollaria ja lehmät 50 dollarista ylöspäin. Mutta ajat muuttuivat. V. 1889—90 tuli katovuosia kuivuuden takia. Parina seuraavana vuonna rikkaruoho häkkärö turmeli viljan. Muuhun kansallisuuteen kuuluvia farmareita alkoi muuttamaan pois paikkakunnalta, vaan suomalaiset pysyivät paikoillaan. Kumminkin myös heitä on sittemmin siirtynyt pois erittäinkin Pohjois-Dakotaan, jossa on saatu parempia vuosia ja luullaan sateen olevan hiukan runsaamman. Viljasato seudulla on hyvin vaihteleva. Nisua saadaan 5—30-pusseliin eekeriltä. Suomalaisilla on seudulla kolme kirkkoa, joista kaksi on apostolisluterilaista (laestadiolaista). Viimemainituilla on pappinsakin.

Poinsettissa on myös paljon suomalaisia maanviljelijöinä. Apost. luterilaisilla on sielläkin saarnaajansa, mutta ei evank. luterilaisilla.

Kumminkin lienee viimemainittujen uusi kirkko jo valmis. Dakotan luterilaiset haluavat innolla omaa pappia, mutta eivät ole vielä onnistuneet saamaan. Toisinaan heidän kutsumuksestaan on pappi muualta käynyt pitämässä rippikoulua ja jakamassa ehtoollista.

Snomassa on samoin kun muuallakin erittäin Etelä-Dakotassa ollut haittana liiallinen kuivuus. Sitä on koetettu auttaa keinokastelulla ja on yhtiö tämän saantia varten olemassa. Estellinessä ja Bryantissa on myös lukuisasti suomalaisia. Nekin ovat maanviljelysseutuja. Elk Creekissä on ollut metsätöitä suomalaisilla. Houghton, Hecla ja Castlewood ovat farmiseutuja, mutta Lead City ja Terraville ovat Mustien Kumpujen tärkeimpiä kaivantopaikkoja — näistä myöhemmin.

Jos nyt lähdemme Etelä-Dakotan suomalaisilta farmiseuduilta Pohjois-Dakotan suomalaisten luo on meillä tilaisuutta tarkastella Dakotan äärettömiä ruoholakeuksia, jotka Savon tienoilla ovat säännöllisesti aaltoilevia. Paikoin näkyy aalto kohoavan huipuksi, mutta tuota tuskin muuksi kun kummuksi voipi nimittää. Matka kulkee Sanbornin, Oakesin ja Lamouren kautta Sheyennejoelle, josta Lakota on enää vaan 25 mailin päässä.

Suomalaisten kylä on varsinaisesta Lakotan kauppalasta noin 10 mailia koilliseen. Maanlaatu on hyvin viljelykseen kelpaavaa. Kentät kasvaa heinää runsaasti.

Suomalaisia on asunut Lakotassa jo toistakymmentä vuotta ja ovat he hyvin ihastuneet seutuunsa, kutsuvat sitä Pohjolaksi ja Suureksi Suomeksi. Etelä-Dakotasta ja Minnesotasta on siirtokunta saanut runsaasti vahvistusta, sillä tänne on tullut hyviä vuosia ja runsaampi sato. Monet suomalaiset, jotka muutamia vuosia sitte ovat uutisviljelyksen alottaneet omistaen noin 300 dollaria, jopa vähemmänkin, ovat nyt jo vuosisatona saaneet 5,000 pusselia ja enemmänkin viljaa. Hauska on myöskin, että suomalaisten maat täällä yleensä ovat velattomia. Se on jotenkin harvinaista näinkin isossa, vähillä varoilla perustetussa siirtokunnassa. Lähellä rautatietä ei Lakotassa enää ole maata asunto-oikeudella saatavana.

Lakotan suomalaisilla on lainakirjasto ja nuorisoseura sekä ovat tätä varten rakentaneet kokoushuoneen. Apostolisluterilaisilla on siellä oma kirkko.

Ei täyttä sataa mailia pohjoiseen Lakotasta on aivan nuori Rollan suomalainen siirtola. Se on Pohjois-Dakotan pohjoisella laiteella olevan pienen ylängön Turtle Mountainin kaakkoisessa kulmassa. Kuusi mailia itäänpäin kauppalasta on suomalaisia maanviljelijöinä. Tämä seutu on muita Dakotan suomalaispaikkoja etuisampi siinä, että metsä on lähellä ja siitä saapi polttopuutakin. Kaivoja on seudulle vaikea saada, sillä niiden täytyy olla syviä, jos mieli yhtyä vesisuoneen. Mutta maanpäällysvettä säilyy yli vuoden sitä varten kaivetuissa kuopissa. —

Paitsi näitä varsinaisia suomalaisia maanviljelijöitä liikkuu naapurivaltioista ja etempääkin suomalaisia kesän aikana Dakotassa maanviljelystöissä ansaiten yhden dollarin vaiheille päivältä ja ruuan. Tämä työ on hyvin lyhytaikaista ja epävarmaa. — —

Vielä on tarkastelematta eräs tärkeä osasto Dakotan suomalaisia, seutu, jossa on ollut suomalaisia, ennenkun näistä maanviljelyspaikoista mitään tiedettiin. Mustat Kummut ja niiden suomalaiset ansaitsevat erityisen tarkastuksen.

Mustat Kummut (Black Hills) kohoavat Etelä-Dakotan länsirannalla ylös laajan aavikon pinnalla kuni saari meressä. Osa vuoria jääpi Wyomingin valtion puolelle. Vuoriston korkeus vaihtelee 1,000 4,000 jalan välillä ylempänä ympäröivää aavikkoa. Mäkien ulkosyrjät loivenevat vähitellen ja niin sulavat yhteen aavikon kanssa. Vuoriston sisällä ovat mäet jyrkkiä ja rotkot syviä, selvä merkki siitä, että jolloinkin on maanalainen tuli tässä repinyt ja mylleröinyt maanpinnan.

Maa on pinnaltaan täällä mustaa ja siihen tummat mäntymetsät levittävät synkät varjonsa. Tuskinpa sopivampaa nimitystä olisi voitu seudulle löytää kun "Mustat Kummut".

Tämä vuoristo on itsenäinen, enempi kun sata mailia laajan aavikon kautta eroitettuna Kalliovuoriryhmästä. Mutta Mustat Kummut ovat mailman merkillisimpiä pohjarikkautensa takia. On sanottu ja lienee tottakin, että ne ovat rikkain sadan mailin ala maan pinnalla, Näistä mäistä kaivetaan 62 erilajista mineraalia. Kultaa, hopeaa, kivihiiltä, rautaa ja tinaa on löydetty runsaasti. Ja sittekin, vaikka miljoonain arvosta on vuosittain saatu noita arvokkaita aineita, on niiden etsintä vasta alussaan, ainoastaan päältäpäin vähän rapsimista. Kultasuoni näyttää laajenevan ja tulevan rikkaammaksi, kuta syvemmälle mennään. Vuoriston todellista rikkautta on mahdoton arvostella. Kullan kaivamisen alettua noin 28 vuotta sitte on Hilleistä kaivettu tuota keltaista metallia noin 100 miljoonan dollarin arvosta. Vuotuinen tuotanto on noin 7 miljoonaa dollaria ja lisääntyy se säännöllisesti. Paitsi kultasuonikaivantoja maan sisässä on siellä myös kullanpesupaikkoja. Kivihiilenkaivamista toimitetaan Cambriassa Wyomingin puolella.

Ilmanalaa Mustilla Kummuilla kehutaan mainioksi. Kesän aikana päivät ovat harvoin liian kuumat. Yöt ovat viileät. Talvimyrskyt ovat miedommat kun muualla Dakotassa.

Kolmattakymmentä vuotta on kulunut siitä kun ensimmäiset suomalaiset muuttivat Mustille Kummuille. Deadwoodin ja Lead Cityn seuduilla he suorittivat ensimmäisiä päivätöitään. Sittemmin ovat he hajaantuneet ympäri Kumpuja. Lead ja Terraville ovat suurimmat suomalaisten pesäpaikat seudulla.

Jotenkin vähälukuisina olivat kansalaisemme alkuvuosina, kunnes noin 18 vuotta sitte lukunsa alkoi kasvaa rautateiden avauduttua vuoristoon saakka. Ensimmäiset tulokkaat saivat matkata satoja maileja Dakotan aavikkoa jalkaisin ja hitaasti kulkevissa vankkureissa.

Noin tuhatkunta suomalaisia löytyy nyt seudulla. Enimmän työskentelee kansalaisiamme rikkaassa Homestaken sekä sen vieressä olevassa Highlandin kaivannoissa. Terran kaivanto on noin mailin päässä näistä ja sielläkin tekevät suomalaiset työn melkein kokonaan.

Terravillessä ja erittäinkin Leadissa omistavat suomalaiset kymmeniä taloja, useita arvokkaitakin rakennuksia ja kartanomaita. Sieviä suomalaisten kaivantomiesten koteja tapaa mäkien laiteilla ja useita ruokataloja sekä liikehuoneita kaupungin keskuksessa.

Ansiot ovat hyvät Leadin puoleisissa kaivannoissa. Kaivantomiehelle maksetaan 3 1/2 dollaria päivässä. Muun työn tekijöillä on palkka vähän halvempi työn suhteen. Terran kaivannossa on mainari (kaivantomies) saanut päiväpalkakseen vaan 2 1/2 dollaria sitte vuoden 1894, jolloin yhtiö suostui alkamaan seisotetun työn, kun miehet lupasivat tehdä työtä sillä palkalla. Työ on kaivannoissa jotenkin vaarallista. Useita suomalaisia on loukkautunut ja kuollutkin tapaturmaisesti.

Miehen täysi ylläpito majaloissa maksaa keskimäärin 23 dollaria kuukaudessa. Runsaasti katetussa pöydässä syövät Kumpujen suomalaiset ja kulkevat, joutohetkinään, joita heillä kumminkin on vähän, hyvin puettuina. Ikävä asia vaan on, että monet suomalaiset kuluttavat hyvät ansionsa pelipöytien ääressä ja kapakoissa. On Leadissa kyllä raittiusrientojakin, mutta kaikki eivät niitä suosi. Seurakuntahommaakin on pidetty vireillä, mutta enimmän aikaa ovat saaneet olla ilman omaa pappia.

Ne Mustien Kumpujen suomalaiset, jotka tahtovat säästää, ovat oikein hyvinvoipia ja varakkaitakin.

Montana.

Jo Montanan nimi panee ajattelemaan vuoria, ja niitä on toki tuossa valtiossa. Vuoria, vaan preerejäkin, autioita aukeita ylänkömailla. Loppumattomat metalli- ja kivihiilivarastot ovat kätkettyinä sen vuorissa ja tasankomaissa. Sieltä missä veden valtava voima on kaivanut itselleen uria, sieltä missä äkkijyrkät vesiputoukset ja kohisevat kosket kulettavat vettä laaksoon, on jo vuosikymmeniä huuhdottu kultaa ja lienee melkein lopulleen tullut haetuksi keltaisen metallin santa. Jokipurot ovat aikoja sitte tutkitut, kulta pesty pois.

Mutta sitte on siirrytty etsimään kultaa vuorien sisästä muiden metallien yhteydestä. Muutamissa vuosissa laitettiin satoja kaivantoja, missä tuhannet miehet ovat ahkerassa työssä ja minkä seutuvilla suuret survimot tupruttavat savuaan. Kovan työn alla on kivi, ennenkun se päästää itsestään pois metallit. Survimoissa eroitetaan kulta, hopea ja kupari toisistaan, ja niitähän metalleja saadaan runsaasti Montanan kaivoksista. Yhdysvalloissa kaivetaan enempi kun puolet siitä kuparista, mikä mailmassa nykyisin saadaan. Ja noin puolen Yhdysvaltojen saaliista antaa Montana. Sen jälkeen vasta tulee Michigan kuuluisan Kuparisaarensa kera. Kuparin mukana tulee Montanan kaivoksista kultaa ja hopeaa, erittäinkin viimemainittua metallia niin runsaasti, että noita kaivoksia toisinaan hopeakaivoksiksi nimitetään.

Tasaisemmilta paikoilta muutamien jalkain syvyydestä on löytynyt melkein loppumattomat kivihiilivarastot taaten murheettomasti polttoainetta määräämättömäksi ajaksi.

Montanan rikkaus on ollut enemmän tunnettu vasta kolmisenkymmentä vuotta, mutta sen ajan kuluessa onkin se edistynyt ihmeteltävästi. Nykyään on Montanassa useita suuria kaivantoseutuja, kuten Butten tienoo kuuluisine kupari- ja hopeakaivantoineen, tuhansiin nousevine työpaikkoineen, sulimoineen ja myllyineen, Silver Bow, Anaconda, Helenan ympäristö, Neihart sekä useat muut alueet. Suuret kivihiilivarastot ovat kätkettyinä useihin eri seutuihin, joista tunnetuimmat ovat Red Lodge, Sand Coulee ja Belt.

Suomalaisia asustaa Montanassa lukuisasti. Huomattavimmat pesäpaikat ovat Belt, Sand Coulee, Butte ja Red Lodge.

Helenan laaksossa on suomalaisia ollut aina kultakuumeen ensi ajoilta asti. Elämä siihen aikaan, v. 1870 tienoilla, oli näillä eräseuduilla mitä raainta ja irstainta. Jokaisella miehellä oli ladattu pistooli ja pitkä puukko vyöllään valmiina joka hetki joko puolustamaan isäntäänsä tahi sen tahdosta tekemään vallattomuutta ja murhaa toisia vastaan. Sen aikuiset suomalaiset voivat jokikinen jutella tappeluista ja konnankujeista. Tulipa vaan paikkakunnalle joku, joka ei ollut hyvin varustettu tai ystävyyssiteillä puollettu, piankin hän sai luodin kalloonsa tai ripustettiin nuoran jatkoksi puun oksaan kuten kulkukoira. Ihmishenki ei maksanut kultaunssia, ja miehelle, jolla tiedettiin olevan rikoksia, annettiin sankarin arvo.

Mutta jos se aika tarjosi vaaroja, antoi se etujakin. Työmiehen päiväpalkka oli parhaimmillaan ollessa 20 dollaria, siis enemmän kun nykyisin Klondikessa. Mutta tähän vaadittiin mieheltä rohkeutta, hyvää silmää ja tarkkaa ampumakättä. Kaivanto- ja huuhdontatyössä tuli aina olla valmis tappelemaan ja itseään puolustamaan ryöväreitä sekä paikan anastajia vastaan.

Mutta Montana ei ole enää se vallaton, mikä se oli 30 vuotta sitte. Eivät ole ansiotkaan enää samat. Siirtolaistulvan enetessä on sivistys ottanut jalansijan, oikeus saanut arvon. Päiväpalkkakin on 20 dollarista laskeutunut 3—4 dollariin, jopa vähemmäksikin. Mutta vieläkin on Montana verraten onnellinen maa työmiehille, palkka on parempi ja työmiehellä on suurempi itsenäisyys kun muualla.