SINUN KANSASI ON MINUN KANSANI

1.

Oli Herran vuosi 1894.

Tahdon nyt heti edeltäpäin huomauttaa, etten mainitse tätä vuosilukua sentähden, että vuosi 1894 missään suhteessa olisi ollut merkillisempi kuin nuo monet muut merkilliset vuodet Eteläjyllannin rauhattomassa ja tapahtumista rikkaassa historiassa.

Minä mainitsen sen yksinomaan sen vuoksi, että voisin samalla merkitä, että monessa osassa maata silloin vielä pidettiin hyviä, muinaisia elonkorjuutapoja arvossa ja kunniassa.

Minä tarkoitan tuota vanhaa elonkorjuutapaa, että käytiin lehtikaalin kimppuun.[1] Vanhat tavat — siitä saamme kiittää edistyksen seitsenpeninkulmasaappaita — ovat pian kadonneet ajan ahmivaan unhekirjaan. Ja sitten kun täälläkin käsivoima on kokonaan vaihtunut koneesen, niin silloin on viikatteen helähdyksen säestämä laulukin taruksi muuttunut.

Ilma oli ollut elonkorjuusen mitä edullisin, parempaa ei maamies olisi voinut toivoa. Viikatteiden hionta kilahteli yli koko Eteläjyllannin.

Auringon helteessä, joka oli kypsyttänyt ja kasvattanut ja - niinkuin ainakin — antanut päivänsä paistaa niin väärille kuin vanhurskaille, lepäsi Eteläjyllanti Pohjanmeren ja Itämeren välillä ja nosti selkänsä juuri siinä kohden, mihin nummi oli levittänyt ruskeansinipunertavan kanervapeitteensä ja missä rautatiejunat savuhäntineen ja kaiken maailman matkustajineen ja tavaroineen kiitävät vihollisen ja oman maan väliä. Lännessä se vajosi pehmeään suoperäiseen maahan, ja idässä se levitti luonnonrunsauttaan rehoittavan sylinsä Vähänbeltin ja Itämeren vuonoja kohti.

Useimmat olivat jo lopettaneet rukiin ja ohran korjuun. Monella paikkakunnalla oli myös viikatteen terä taittanut kauran ja sekulin.

Tänä vuonna, se oli myönnettävä, oli sato ollut kaikkialla hyvä, sekä runsauteensa että laatuunsa nähden ja, mikä vieläkin parempi, se oli jo saatu pilaantumattomana korjatuksi katon alle.

Esbern Grunnet, Højemarken poika, sanoi, että tänä vuonna maamies saattoi huoleti odottaa talvea, sillä aitat kyllä täyttyivät, ja Valdemar Borris Borrisgaardista arveli lisäksi, että jotkut saisivat ehkä pystyttää useampiakin aumoja kuin koskaan ennen.

Oikeastaan Valdemar Borriksen täydellinen nimi oli Valdemar Atterdag[2] Borris, sillä hän syntyi vuonna kuusikymmentäneljä.

Hänen isänsä rukoili tänä raskaana hädän aikana, joka oli kohdannut häntä ja hänen kansaansa, että Jumala antaisi hyvien päivien jälleen koittaa, jotta hänen poikansa saisi olla vapaa mies vapaassa maassa.

Ja kun hän otti esikoisensa käsivarrelleen, niin hänestä tuntui ikäänkuin hän äkkiä olisi nähnyt pojassaan rukouksen kuulemisen ja uskon täyden varmuuden, ja hän sanoi syvästi liikutettuna vaimollensa:

"Hän on kastettava Valdemar Atterdagiksi!"[2]

On raskasta kantaa muinaisaikuista ja suurta nimeä, se voi muuttua pilkkanimeksi, olipa sitten itse mies tuon suuren nimen arvoinen tai ei, mutta Valdemar oli levollinen tämän niinkuin kaiken muunkin suhteen — hän piti sitä miltei korkeampana sallimuksena.

Jos se todellakin oli sallimus, niin hänen tuli käyttää se parhaaksensa.

Tosin hänen sananpartensa kuului: "Niin, niin, mitä emme tänään saavuta, sen voimme huomenna saavuttaa", mutta hänen kuninkaallisella kaimallaan ei ollut mitään tekemistä tämän seikan kanssa.

Se ilmaisi vain hänen omaa, lujatahtoista ja maltillista luonnettansa, joka ei koskaan hätäillyt eikä aikeistaan luopunut.

Esbern — tai Esben, joksi häntä jokapäiväisessä olossa kutsuttiin, — siis Esben Grunnet, oli sitä vastoin kansan suussa saanut lisänimekseen Nopsajalan, tai "Nopsan", joksi se mukavuuden vuoksi oli lyhennetty, sillä hän oli reipas ja ripeä liikkeissään.

Jalkeella sekä myöhään että varhain!

Esben "Nopsa" oli keskikokoa pienempi, laiha, nuortea ja jäntehikäs, ja vallattomat kiharat ulottuivat aina tummiin silmiin asti.

Hän nojasi viikatteensa varteen ja hymyili serkulleen, joka seisoi ylhäällä elokuormalla.

Esben oli luonteeltaan runollinen ja osasi keksiä somia lauluja.

"Sinä olet tuossa aivan kuin itse Tanska, samoinkuin koko tuo elokuorma hevosinensa kaikkinensa!" sanoi hän.

Esben oli oikeassa.

Nuo molemmat ruskeat, suuret juutilaiset, — minä tarkoitan: hevoset — kiiltäväpintaiset ja hyvin syötetyt ja niiden perässä elokuorma, joka oli niin täynnä kultaista satoa, että se pullistui joka puolellensa, ja ylinnä, kaiken tämän Herran siunaaman vuoden sadon päällä, kaunis, pitkä, sinisilmäinen nuorukainen, jonka kasvot olivat päivän paahtamat. Hänen jäsenensä olivat norjat ja hartiansa leveät ja voimakkaat.

Hänellä oli valkoinen liinapuku yllään ja punainen vyö vyötäisillään. Valkoinen olkihattu oli työntynyt niskaan, jotta vaalea tukka riippui alas hikiselle otsalle, hänen ottaissaan vankasti ja varmasti vastaan viimeisen lyhteen, jonka Karen nauraen ja leikkiä laskien hänelle heitti.

Tosiaankin, tätä näkyä maalari olisi varsin hyvin voinut käyttää Tanskan vertauskuvana, Tanskan, joka kullanpainostamana kohoaa merestä — se vertauskuva olisi joka tapauksessa ollut todellisempi ja parempi kuin moni muu!

Mutta maalari ei olisi mitenkään saanut unohtaa Karenia, joka hameet ylhäällä ja hihat ylös käärittyinä, vielä senkin jälkeen, kun oli heittänyt lyhteen Valdemarille, piti pyöreät, valkoiset käsivartensa kohotettuina.

Valdemar tavoitti lyhdettä kiinni ilmassa.

"Viimeinen tältä vuodelta, Valdemar!" huusi Karen hengästyneenä kiivaasta liikkeestä. "Kylläpä meillä nyt on ollut hyvä sato! Voisimmepa vaikka piehtaroida viljassa!"

"Niin, kukaan ei tiedä miltä maailma näyttää, kun me ensi kerralla korjaamme viimeisen lyhteen!" sanoi Esben salavihkaa hymyillen.

"Ei totta vaan se niin hullua ois, jos silloin kellot ne häihin sois".

Karen tuli veripunaiseksi korviaan myöten. Kuinka kaunis hän oli, tuo pikku Karen! Hänen ei tarvinnut vakuuttaa olevansa Esbenin sisar! Tummat silmät ja kalpea iho niinkuin hänelläkin. Mutta kasvot eivät olleet yhtä terävät, ne olivat hienot ja soikeat, ja ruskeat kähärät ympäröivät niitä, niin että pieni soma korva melkein peittyi niiden alle!

Eipä ihme jos sanottiin miehestä mieheen:

"Pitäkää varanne! Hänestä ja serkusta tuolla elokuorman päällä tulee vielä pari!"

Olivathan he serkuksia, molemmat suurten talojen ja rikkaiden ihmisten lapsia ja, mikä vieläkin enempää, vanhaa ja arvossapidettyä Eteläjyllannin sukua.

Ja he olivat aina lempeästi silmäilleet toisiansa, aina lapsuudestansa asti, niin, aina varhaisimmasta ajasta saakka, jonka he saattoivat mieleensä muistuttaa.

Viikatteiden helinä oli hiljennyt, pitkä työpäivä oli loppuun kulunut.

Aurinko laski sänkipeltojen yli, mutta naurismaat olivat vielä täynnä alkavaa elämää. Se ennusti uutta työpäivää — Jumalan kiitos!

Talon takana humalaköynnökset odottivat vuoroansa yhtä suurella syyllä kuin naurismaatkin.

Omenatarhassa hedelmät painoivat puiden oksia maata myöten. Kuinka runsaasti omena- ja päärynämehuja niistä vuotaisi jouluksi!

Suotar keitti sumua, niinkuin ainakin illan suussa, — päivä oli ollut kovin helteinen.

Sumu kohosi maasta, levisi notkoihin ja muutti ne taikasauvalla aavoiksi järviksi, samalla kuin syksyiset hämähäkinverkot vilkkuivat ja vapisivat ilmassa.

Oli vaikea tuntea omaa seutuaankin. Kirkontornista kuului iltasoitto ja Valdemar Borris katseli korkealta paikaltansa, elokuorman päältä, iltaruskotusta, joka oli kuin vuoren harja kultaisine kärkineen.

Hän sulki silmänsä, sillä voimakas valo häikäisi häntä, mutta sittenkin se tunkeutui ikäänkuin loistavat nuolet hänen silmäluomiensa läpi.

Kirkonkellojen vaiettua lauloi Karen, ja kaikki muut leikkuumiehet ja naiset yhtyivät lauluun. Toiset nojautuivat viikatteihinsa, toiset varjostivat silmiään, sillä he seisoivat vasten päivää ilta-auringon purppurahohteessa:

"Tuoll' linna lännen äärell' on, sen kattaa kultakilvet; yömaja siell' on auringon, ja peittona punapilvet. Sen harja maast' on taivaasen, muit' uljaampi monen verran; se linna työtä ei ihmisten, vaan itse taivaan Herran".

Viimeiset säveleet olivat tuskin vaienneet, kun äkkiä musta varjo lankesi tien yli, jossa Karen seisoi.

Se oli miehen varjo ylhäältä kukkulalta; kukaan ei ollut huomannut häntä. Hän katosikin samassa ja lujia askeleita kuului aitauksen takaa samalla kuin syvä ja pehmeä miehen ääni lauloi:

"Ich Weiss nicht, was soll es bedeuten, dass ich so traurig bin; ein Märchen aus alten Zeiten, das kommt mir nicht aus dem Sinn.

Die Luft ist kühl und es dunkelt, und ruhig fliesst der Rhein; der Gipfel des Berges funkelt im Abendsonnenschein."

En tiedä mistähän lienee, näin mieleni murheinen! Kenties sen tarina tiennee tää vanhan aikuinen.

Jo vilpas ol' illan ilma, Rein tyynenä rienteli, ja vuorien takaa silmä viel' auringon välkkyili.

Esben hypähti kiroten pystyyn.

"Piru vieköön!"

Samalla liehui ilmassa syyskesän loistava hämähäkin verkko ja kietoutui Karenin pään ja kasvojen ympäri.

Melkein vihoissansa kohotti hän kätensä, repäisi hienon kudoksen rikki ja heitti sen luotaan.

Näkymättömän miehen askeleet ja ääni etenivät; ei kukaan muu paitsi Valdemar Borris elokuorman päältä ollut nähnyt häntä, sillä aitaus oli korkea.

Äkillinen alakuloisuus sai vallan leikkuuväessä. Vihamielinen sävel oli kajahtanut heidän maallansa; soraääni oli häirinnyt iltatunnelmaa.

"Se oli Jürgens Egtvedistä, saksalainen Reinin Preussista!" huusi Valdemar ja näytti nyrkkiään.

"Tuo kirottu mies", sanoi Esben, "joka on tunkeutunut meidän pariimme!"

Mieliala oli äkkiä käynyt niin painostavaksi; eloväki rupesi tekemään lähtöä.

"No niin! Viimeinen lyhde on korjattu!" huusi Esben Grunnet ja ravisteli itseään. "Nyt kaikki kilvan kotiin lehtikaalin kimppuun!"

Nytpä tosiaankin tytöille ja pojille tuli hoppu! Kotiin sitä oli kiiruhdettava ja hiivittävä niin hiljaa ja huomaamatta kuin mahdollista puutarhaan niittämään ja sitomaan rouva Grunnetin lehtikaalia! Ja kun "Nopsa" oli joukon etunenässä, niin he saivat sen myös kaiketikin tehdyksi!

Mutta Karen hypähti toisten huomaamatta portaista aidan yli ja kiiruhti oikotietä kotiin, niinkuin hyvä tytär ainakin varoittamaan äitiänsä, ennenkuin he saivat hävitystyön joukolla käymään.

Ja huutamaan hänelle: "että nyt he tulevat, nyt he tulevat!"

Hän läksi matkaan täyttä juoksua. Mutta kesken kiivainta kyytiään hän kuuli uudelleen miehen äänen laulavan:

"Die schönste Jungfrau sitzet dort oben wunderbar, ihr goldnes Geschmeide blitzet, sie kämmt ihr goldenes Haar.

Sie kämmt es mit goldenem Kamme und singt ein Lied dabei; Das hat eine wundersame gewaltige Melodei!"

Ja kalliolla neiti tuoss' istui ihana, ja hajallensa heitti hän kultahiuksensa.

Ja laulua kummanlaista hän lauleli sukeissaan. Voi sitä, ken lumoavaista kuul' laulua kerrankaan!

Varjo lankesi taaskin hänen jalkojensa juureen.

Mutta tien yli oli kutoutunut monta lumoavaa verkkoa ja samalla kuin Karen kärsimättömästi koetti vapautua tästä kiusallisesta kudoksesta ja vähällä oli kompastuakin siihen, joutui hän suoraan nuoren miehen syliin, joka muitta mutkitta tarttui häneen käsivarsineen ja suuteli häntä suulle.

Pelästyneenä Karen riuhtaisi itsensä irti.

"Kuinka te uskallatte!" änkytti hän vihasta vapisevalla äänellä ja juoksi matkoihinsa.

Ei Karenilla ollut aikaa antaa hänelle sen pitempää nuhdetta, ei hän edes tullut silmäilleeksi häntä.

"Lorelei! Lorelei!" lauloi hän Karenin jälkeen:

"Den Schiffer im kleinen Schiffe ergreift es mit wildem Weh; er schaut nicht die Felsenriffe, er schaut nur hinauf in die Höh'.

Ich glaube, die Wellen verschlingen am Ende Schiffer und Kahn; und das hat mit ihrem Singen die Lorelei gethan."

Venheessä poika sousi het' iskuin palavin silmänsä tuohon nousi, ei katsonut kareihin.

Ma luulen kitahansa sen poikasen pyörre vei — sen lumouslaulullansa on tehnyt Lorelei.

Kun Karen hengästyneenä syöksyi kyökkiin, niin hän kuuli jo leikkuumiesten äänekkäästi ja rohkeasti hiovan viikatteitansa puutarhassa. Hän ei epäillyt että Esben oli innokkain joukossa.

"Lehtikaali, äiti! He niittävät lehtikaalin!" huusi hän.

"Herra varjelkoon!" sanoi rouva Grunnet reippaasti, "sitä huvia en toki suo heille!"

Ja reipas emäntä kiiruhti ulos.

"Olkaa hyvät ja tulkaa sisään! Tulkaa sisään! Tehkää niin hyvin, tulkaa sisään!"

Olipa jo aikakin! Leikkuutytöt olivat jo varustaneet sidettä, millä sitoa kaalit yhteen, mutta rouva Grunnet sai kutsutuksi leikkuuväen sisään, ennenkuin ainoankaan kaalinpään oli tarvinnut heittää henkensä.

Valdemar, joka sinä päivänä oli vieraissa tätinsä luona ja viimeisessä elonkorjuussa oli ollut apuna, katsoi levottomasti oveen päin ja kyseli turhaan minne Karen oli jäänyt.

Täti hymyili salavihkaa tarjotessaan virvokkeita. "Ole sinä rauhassa. Kyllä se päivä vielä koittaa, jolloin se, jota sinä odotat, on aina sinun luonasi".

Niin, eikö häitä jo oltu puoleksi määrätty pidettäviksi keväällä Valpurin päivänä? Perheitten kesken siitä ainakin jo oli sovittu, vaikka Karen ja Valdemar eivät vielä olleetkaan asiasta puhuneet.

Mutta nyt hän tahtoi puhua siitä! Veri kuohahti hänessä.

Eikö hän jo kyllin kauan ollut kulkenut täällä serkkuna ja aina vaan serkkuna eikä koskaan muuna kuin serkkuna, ja Karen oli nauranut ja laskenut leikkiä ja kujeillut hänen kanssansa, mutta ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan hän ollut antanut hänen aavistaa, että hän olisi muutakin hänelle kuin serkku.

Siitä piti tulla loppu, niin siitä piti se tulla!

"Aina sinun luonasi!"

Sitä oli mahdoton kestää. Olihan hän maltillinen ja kärsivällinen, mutta tämä oli enemmän kuin mitä liha ja veri saattoi kärsiä, ja hän oli nuori, reipas mies.

Hän kulki ikkunoitten alitse ulos puutarhaan ja kun hän tuli Karenin kamarin kohdalle, niin hän näki liehuvien harsouudinten läpi hänen istuvan tuolilla ja läähättävän. Valdemar arveli että hän varmaan oli juossut hyvin kovasti. Karen painoi kätensä rintaansa vasten.

"Und das hat mit ihrem Singen die Lorelei gethan!"

"Sinä olet juossut varmaan liian kovasti, Karen", sanoi Valdemar ja nojasi käsivarsillaan ikkunalautaan.

Karen hypähti pystyyn.

"Miksikä sinä väijyt minua?" kysyi hän kiivaasti.

"No, no, sana sanasta! Olisit ainakin voinut sulkea ikkunasi ja laskea uutimet eteen."

Valdemar läksi, mutta hetken jälkeen hän huusi hänelle:

"Etkö tule, pikku Karen?"

"Jos en tule tänään, niin tulen huomenna!" nauroi Karen.

Karen näki, että hän meni pois.

Hyi, kuinka pahasti se oli sanottu! Karen vihasi itseään. Eikö hän aina ollut kujeillut Valdemarin kanssa, kiusannut häntä ja ollut paha hänelle — siksi — siksi että! — Tahtoivatko he pakoittaa häntä? Ei, ei lainkaan! Pakosta ei ollut koskaan ollut puhettakaan, olihan Valdemar kelpo poika, ja hän piti hänestä niin paljon, mutta sittenkin!

Hänen mielensä nousi kapinaan. Antautuako tuohon salaperäiseen, tuntemattomaan, josta hän ei tiennyt mitään, jota hän vain aavisti, joka sekä veti puoleensa että sai hänet pelosta lamautumaan, — hän tunsi taaskin miehen käsivarsien puristuksen ja kuuman suutelon huulillaan! Hän hypähti ylös, ikäänkuin hän olisi tahtonut karkoittaa hyttyslauman luotaan. Tuo häpeän ja pelästyksen naisellinen tunne soveltui kyllä hyvin viholliseen, ventosaksalaiseen nähden, mutta ei Valdemar Borrikseen nähden.

Hän kastoi kasvonsa pesuvadissa ja hieroi huuliaan käsiliinalla; hän tahtoi hieroa väkivallantekijän suudelman pois, se poltti ja saastutti häntä!

Se oli epäilemättä sama saksalainen, jolle he kaikki toivoivat vain pahaa, jonka he kaikki olisivat tahtoneet lähettää hiiteen, sillä hän oli ensimäinen saksalainen, joka oli uskaltanut ostaa tanskalaista maata heidän paikkakunnallaan.

Kun hän astui puutarhanpuoliseen huoneesen, niin eivätkö he kaikki siellä istuessansa juuri puhuneetkin hänestä, tuosta saksalaisesta?

Niin, tosiaankin! Aivan kuin he kaikki olisivat aavistaneet, mikä häpeä oli häntä kohdannut!

Esben oli - hyvin kiihoittunut, hänen silmänsä salamoivat.

"Joka tapauksessa hän on ensimäinen saksalainen, joka näillä seuduin on ostanut hyvää, vanhaa, tanskalaista maata", sanoi hän katkerasti.

"Eihän meillä tässä pitäjässä ole koskaan edes ollut kotisaksalaistakaan!"[3] sanoi joku eloväestä.

"Onhan se sentään aina ollut meidän uskomme ja ylpeytemme!" sanoi toinen.

"Ja nyt preussilainen, joka on nimeltään Ruprecht Jürgens!" puuttui kolmas puheesen.

"No, no, älkää kiivastuko", sanoi Valdemar Borris. "Mitä Jürgensiin tulee, niin eihän kukaan voinut kieltää häntä ostamasta maata mistä hän halusi, eikä se missään tapauksessa ole hänelle häpeäksi."

Hän vaikeni äkkiä.

"Kenellekä se sitten olisi häpeäksi, Valdemar?" kysyi Esben, ja hänen äänensä vapisi. "Me emme ole kutsuneet häntä".

"Me saamme hävetä sitä", sanoi Valdemar hiljaa mutta varmasti, "että sallimme hänen sen ottaa".

Huoneessa vallitsi äkkiä äänettömyys.

"Mitä me olisimme voineet tehdä, Valdemar?" kuului äkkiä Karenin ääni huoneen nurkasta. "Sehän myötiin pakkohuutokaupalla, olihan Wrisgaard joutunut konkurssitilaan".

"Hänellä oli helkkarinmoinen pakko myödä se", huusi Esben.

"Meidän olisi pitänyt se ostaa", sanoi Valdemar.

"Emmekö sitten olisi huutaneet!" jatkoi Esben. "Minä huusin äidin puolesta, ja myöskin sinun isäsi huusi — hänen huutonsa oli lähinnä korkein".

"Me huusimme korkeammasta kuin mistä meillä olisi ollut varaa, — Jumala paratkoon", sanoi rouva Grunnet.

"Minä kysyn sinulta, kuka saattoi tietää, että saksalainen tarjoisi meidän ylitsemme?"

Esben sen sanoi.

"Meidän ei olisi pitänyt antaa asian mennä niin pitkälle", sanoi Valdemar. "Meidän olisi pitänyt tukea miestä, niin ettei pakkohuutokauppa olisi ollut välttämätön".

"Tiedätkös", sanoi Esben suuttuen, "sitä miestä olisi ollut yhtä hyödyllistä auttaa, kuin kaataa vettä seulaan. Emmehän voi auttaa jokaista maksukelvotonta miestä veteen hukkumasta".

"Niin, niin", vastasi Valdemar, "olkaamme varoillamme! Säästäkäämme, me eteläjyllantilaiset, kolikoitamme ja tukekaamme toisiamme sekä myötä- että vastoinkäymisessä. Ei yksikään kaistale maata, jonka me saksalaiselle myömme, ole helpolla takaisin voitettavissa".

"No!" sanoi Karen äkkiä pilkallisesti. "Katsokaamme ensin, miten hän tulee toimeen taloineen!"

"Se saksalainen, joka ei osaa viljellä maata tanskalaiseen tapaan, saa niittää minkä hän on kylvänyt". Valdemar sen sanoi. "Ruprecht Jürgens voi lähteä köyhempänä Eteläjyllannista kuin minä hän tuli tänne. Ei siinä ole pahin este meille".

"Missä sitten?" kysyi Esben kiivaasti.

"Jos Preussin valtio tulisi ostajaksi. Se voi vieläkin enemmän koroittaa hintaa, eikä se saata itseään pakkohuutokauppatilaan".

"Ei, ei!"

Esben vaikeni hetkeksi.

"Onko teissä ketään, joka haluaa antaa hänelle neuvoja, jos hän joutuu pulaan?" kysyi hän äkeissään.

"Ei!" kuului lyhyt vastaus.

"No, Jumala häntä sitten auttakoon!" sanoi Esben.

"Ei kukaan voi kieltää häntä käyttämästä silmiään", arveli joku eloväestä. "Näkeehän hän miten me menettelemme".

"Mutta sitä hän ei voi!" huusi Esben. "Saksalainen maanviljelijä on aina umpisokea".

Kaikki olivat hetken aikaa ääneti.

"Onko kukaan nähnyt häntä?" kysyi rouva Grunnet.

"Olen minä", sanoi Valdemar, "minä näin hänet tänä iltana. Tuossa hän on!" huusi hän äkkiä ja viittasi kädellään puutarhaoven ulkopuolelle.

Kaikki nousivat pystyyn ja kerääntyivät ovelle.

Vieras kulki tuolla matalan aitauksen ohi aavistamatta ärtyisiä ja surullisia silmiä, jotka seurasivat häntä.

Ei kukaan tahtonut auttaa häntä allikosta, ei kukaan tahtonut huokaustakaan päästää, jos hän joutuisi perikatoon.

Hän ei ollut heidän miehiään. Hän oli vihollinen, väkivallantekijä. Mitä hän heidän maastansa tahtoi?

Kaikki nostaisivat kätensä häntä vastaan.

Karen seisoi kauimpana toisten takana.

Mutta vieras astui huoletonna ohi ja lauloi:

"Und das hat mit ihrem Singen die Lorelei gethan!"

"Enpä tahtoisi olla sen miehen asemessa", sanoi rouva Grunnet.

Hän katsoi mietteissään hänen jälkeensä tämän kulkiessa tietä myöten.

2.

Valdemar Borris ja hänen isänsä olivat kumpikin Preussin kansalaisia ja poika oli asevelvollisuutensakin palvellut kyrassierina Berliinissä.

Olisi ollut parempi Esben Grunnetille, jos juuri hänellä olisi ollut Preussin kansalaisoikeus, ja varsinkin jos hän ei olisi ollut optantin[4] poika, mikä oli vieläkin pahempaa kuin olla itse optantti.

Bismarckin kukistumisen jälkeen oli tosin Caprivin ja Herfurthin aikana koittanut parempi aika, jolloin maasta karkoittaminen oli loppunut. "Yleissaksalainen yhdistys" koetti kiihkeästi vastustaa tätä uutta virtausta, mutta se oli turhaa.

Ne karkoitusmääräykset, jotka olivat säädetyt, kumottiin, ja optantit saivat tilaisuuden ruveta Preussin valtion alamaisiksi. Viisi, jopa kuusituhatta syntyperäistä eteläjyllantilaista sai siten kansalaisoikeuden, etusijassa etevimmät Tanskan alamaiset.

Mutta Grunnet oli silloin jo aikoja ollut kuolleena. Mitä se häntä hänen haudassansa hyödytti? Ja mitä se hänen poikaansa hyödytti?

Oikeudeton! Oikeudeton omassa maassansa, oikeudeton vihollisen maassa! Siedetty, mutta ei koskaan tunnustettu! Ei ainoatakaan paikkaa, johon hän valtio-oikeudellisessa suhteessa olisi voinut päänsä kallistaa!

Ja vieläkin enemmän — koska hän isävainajaltaan perimänsä luonteen vuoksi oli intohimoinen ja kiihkeä, yksi niitä, jotka ennen vanhaan keihään kärjellä olivat valmiit taistelemaan oikeutensa puolesta, yksi niitä, joille vääryys oli kuolemata katkerampi!

Ja sitä paitsi sietää sitä veristä vääryyttä, joka oli tullut Tanskan kansan osaksi aina vuodesta kuusikymmentäneljä! Sietää sitä uskaltamatta hievahtaa paikaltansa, uskaltamatta nostaa päätänsä, koska hänen isänsä ja niin monet eteläjyllantilaiset hänen kanssansa olivat rehellisesti uskoneet kuninkaan ja keisarin vannomaan valaan kolmeyhteisen Jumalan nimessä ja rauhansopimuksen sitovaan velvoitukseen!

Eipä ihme, että se perintö, jonka hänen isänsä oli hänelle jättänyt, tuntui usein melkein sietämättömältä. Jospa hän olisi voinut heittää sen hartioiltansa! Sen sijaan hänen täytyi aamusta iltaan pysyä aisoissa, jottei kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa toimeenpantava karkoituskäsky ajaisi häntä pois perintömaaltaan ja lapsuudenkodistaan! Ei kestä sitä mies!

Ja millaisia vähäpätöisyyksiä siihen tarvittiin! Siinä jo kyllä, jos oli ollut kapakassa, joulukesteissä tai julkisissa uudenvuodentanssiaisissa.

Niin, jospa hän vain olisi itse ollut niin maltillinen kuin Valdemar Borris! Silloin kaikki olisi käynyt helpommin.

Mutta- nyt! Hyvä Jumala, mitä Tantaluksen tuskia kunniastaan arka tanskalainen sai kestää, sellainen, jonka isä oli Dybbolin luona taistellut elämästä ja kuolemasta vuonna kuusikymmentäneljä ja jonka isoisä oli vuodattanut viimeisen veripisaransa Istedin tappelussa!

Se oli oikeudensolvausta, oikeudentunto, se kärsi sisimmässä pohjukassaan.

Mutta rouva Grunnet oli veljeensä. Luja ja varovainen juutilainen, jonka ei ollut niinkään helppo laskeutua siitä suhteellisesti varmasta asemasta mikä hänen isällään oli Preussin alamaisena ollut, miehensä epävarmaan, suorastaan toivottomaan asemaan optanttina.

Hän tarvitsi koko mielenmalttinsa, uskollisuutensa ja horjumattoman tulevaisuudenluottamuksensa voidakseen ohjata omaa sekä miehensä ja lastensa elämänpurtta kaikkien salakarien ja vaarallisten luotojen ohi.

Ja kuitenkin — melkein helpompi oli ohjata miestä kuin lapsia miehen kuoleman jälkeen.

Kun rouva Grunnet silmäsi Esbenistä Kareniin ja Karenista Esbeniin, niin saattoi hän joskus pudistaa harmaata päätänsä ja sanoa:

"Niin, niin! Teidän isänne äiti oli saarelainen. Kepeä veri kiehahtaa helposti. Mutta me juutilaiset olemme tottuneet törmäyksiin. Me otamme ne levollisesti vastaan".

Ei kuitenkaan aina. Ne juutilaiset, jotka olivat olleet mukana vuonna kuusikymmentäneljä, eivät voineet "ottaa niitä levollisesti vastaan". Monet heistä olivat kuin rauhattoman meren vihaiset aallot, jotka kohisivat vanavedessä — se saattoi riehua ja kuohua vaahtoisana tyrskynä, mutta sen alla kulki voimakas pohjavirta, joka vastustamattomalla voimalla raastoi kaikki mukaansa: väkivallan, vääryyden, valtiolliset ongelmat ja valheet.

Se oli luonto itse, heimon synnynnäinen kansallistunto, joka heräsi uudelleen, uusiva ja uudestisynnyttävä luonto-äiti, joka ei ainoastaan katsonut taaksensa, vaan etupäässä silmäsi eteensä, ja joka oli liitossa nuorison, tulevaisuuden, edistyksen ja elämän kanssa!

Ja siinä Valdemar Borris seisoi etumaisimpana. Hän ei ainoastaan tahtonut hautoa mielessään kärsittyä vääryyttä, ei yksin surra kuolleita, vaan kostaa niitä, niin että itse vääryys tulisi mahdottomaksi!

Hän oli käynyt kansanopistoa kotona kuningaskunnassa, oli koko tietoajanoavalla sielullaan imenyt kaikkea sitä mitä hänelle oli tarjona oman kansansa elämän rikkaasta aarteesta.

Sitä ei Esben Grunnet ollut voinut tehdä, sillä siinä tapauksessa hän olisi tullut karkoitetuksi.

Usean kerran hän ja Karen istuivat kuin kaksi nälkäistä ja kuuntelivat serkun kertomuksia; ahnaasti kokosivat ne murut, jotka karisivat rikkaan pöydältä!

Ja pian tarvittiin kaikkea sitä vastustusvoimaa, jota voitiin aikaansaada.

Lokakuun loppupäivinä v. 1894 kukisti Bismarckin viha Caprivin, ja v. Miquel tuli johtoon.

Nyt alkoi uudestaan vaino tanskalaisuutta vastaan, joka keväällä yhdeksänkymmentäviisi kohosi yli kaikkien rajojen. Samoin kuin kahlekoirat, joita kauan on väkivallalla pidätetty kiinni, raivostuneina syöksähtävät vapauteensa, kun heidät vihdoin päästetään irti, samoin preussilaiset virkamiehet karkasivat eteläjyllantilaisten kimppuun.

Tanskan alamaisten kansalaistuttaminen lakkautettiin, useita luentoyhdistyksiä hajoitettiin, toisia selitettiin valtiollisiksi ja naisia kiellettiin mistään hinnasta ottamasta osaa kokouksiin. Sitä paitsi kiellettiin tanskalaisia laulamasta isänmaallisia laulujaan.

Jokapäiväinen elämä kului sillä välin hiljaista menoansa.

Se oli komea talo, tuo Højemarke! Vanha, hyvin hoidettu talo, johon tarpeen vaatiessa oli rakennettu lisää, ja sellaisenaan se oli kulkenut useammasta sukupolvesta toiseen.

Pitkä, ristikon muotoon rakennettu päärakennus — ulkomuodoltaan puoleksi herraskartano, puoleksi talonpoikaistalo — olkikattoineen ja komeahuippuisine päätyineen (päätykatolla haikaranpesä) kohosi levollisena ja vankkana, punertavan villiviiniköynnöksen koristamana ruusujen, hedelmäpuiden, kastanjien ja heisipuiden keskellä. Sen seinien sisäpuolella oli matalia, mutta suuria ja kauniita huoneita, täynnä tummia, kiiltäväksi kiilloitettuja mahonkikaluja.

Ne olivat empirityylisiä, ja kaikki kapineet soveltuivat toisiinsa, aina levypöydästä alkaen sohvakaappeihin asti ja kiiltäviin messinkiastioihin kyökissä ja ruokasalissa. Kirstun pohjalla oli kallisarvoisia damastikankaita ja arvokkaita hopeakaluja astiakaapissa. Kaikki oli täyteläistä ja kelvollista.

Mutta talon alla oli laajoja, vanhoja, synkkiä luostarikellareita, joissa kerran — Jumala tiesi millä vuosisadalla! — oli ollut suunnattomia viiniastioita.

Kyyhkyslauma — mitä erilaatuisimpia kyyhkyjä — kujersi hirmuisimmassa hopussa, parveili päädyn ympärillä, nautti näköalasta ikkunan yläreunalta ja laskeutui äkkiä puutarhaan keräämään maahan karisseita jyviä.

Haikara — myöhästynyt kuhnuri — heitti päänsä taaksepäin ja kalkutteli nokkaansa.

Hän tahtoi olla rauhassa, hänen täytyi puuttua puheesen, kun pieniväki kotona kävi liian äänekkääksi ja nenäkkääksi.

Olipa sekin laitaa! Ne kävivät istumaan tuuliviirinkin selkään, jonka rouva Grunnet oli antanut pystyttää, "sillä olihan aina hyvä tietää, mistä päin tuuli kävi tässä maassa!"

Ei, enemmän järkeä on sammakkojen kurnutuksessa, kun ne kesäiltana suossa hyppelevät. Sitä puhetta voi ymmärtääkkin.

Mutta suossa vallitsi nyt ihmeellinen hiljaisuus. Jumala tiesi, mikä heitä vaivasi?

Haikara muutti jalkaa ja ajatteli tarkemmin asiaa. Ehkä olisi parasta että hänkin lähtisi matkaan, niinkuin koko hänen sukunsa, ennenkuin ilma muuttui täällä kovin kylmäksi ja sietämättömäksi?

Se ravisteli itseään, räpytteli siipiään ja vaipui taas mietteihinsä.

"Kurrrrrr!" kujersivat kyyhkyset.

Ne olivat kotona syntyneitä ja ne pysyttelivät kotonaan. Talvellakin heillä oli täällä hyvä ravinto. Täällä oli aina hyvä olla.

Lehmät ammuivat vielä ulkona laitumella ja hevoset hirnuivat pilttuissansa.

Puutarhanpuolinen ovi oli auki, sillä ilma oli herttainen ja silmää kohtasi mieluisa näky: katettu kahvipöytä, leivokset, kööpenhaminalainen porsliini ja spriiliekki tuliastian alla.

Vilahdukselta saattoi nähdä talon palvelevan hengenkin, vanhan Sidsel Kjeldsenin.

Hän oli hyvinkin kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha, hän oli tullut rouva Grunnetin anopin mukana kuningaskunnasta, Stevnsistä, oli ollut hänen miehensä lapsentyttönä ja oli seurannut kuin vanha, kallisarvoinen perintökalu uuteen avioliittoon, oli tuudittanut käsivarsillaan sekä Esbeniä että Karenia, ja hän olisi niin mielellään tuuditellut vielä kolmattakin polvea.

Patriarkalliset tavat olivat aina olleet Højemarkessa vallalla mutta Sidsel ei tahtonut suostua siihen mukavaan elämään, jota hänelle rakkaudesta ja kiitollisuudesta tarjottiin.

Hänellä oli aina kova kiire, hän ei voinut koskaan saada kylliksi tehdyksi tässä maailmassa.

"Pian elämä on lopussa", hän sanoi, "ja sitten sitä saa maata nenä pystyssä".

Mutta hyvä Jumala, kylläpä hän jaksoikin olla jalkeilla! Esben laski kerran, että hän kulki vähintäin kaksi peninkulmaa päivässä.

Eikä hän koskaan halunnut lähteä ovea edemmäksi. Hänellä oli kylliksi liikettä sisällä huoneessa! Rouva Grunnet vakuutti, ettei Sidsel kymmeneen vuoteen ollut käynyt puutarhan portista ulkona.

Laihana ja terävänenäisenä, litteärintaisena ja aina kapeassa hameessaan hän kulki paikasta paikkaan ajaen tomurievulla pienintäkin tomuhituista takaa.

Tomu oli hänen perintövihollisensa, melkein yhtä suuri kuin saksalainen.

"Se on ihmiskunnan hävittäjä", hän sanoi. "Emmekö me kaikki lopulta muutu tomuksi? Ei, niinkauan kuin minä jaksan, tahdon minä pitää sen roskan itsestäni erillään!"

"Jos vain saisi kiinni hänet!" nauroi Karen. "Ainoa keino olisi, jos onneksi saisi häntä valkoisen nenäliinankulmasta kiinni, jota hän aina käyttää korvillansa. Jumala tiesi, miksi se hänellä on? Voisi luulla, että hänellä aina olisi korvasärkyä".

"Kiitä Jumalaa siitä, pikku Karen", sanoi Esben. "Ensiksikin se on hyvänä tunnusmerkkinä meille, siinä tapauksessa, että hän eksyisi, jos hän äkkiarvaamatta lähtisi ulos, ja sitä paitsi on hänen laitansa niinkuin entisen miehen. Oli kerran kaljupäinen mies, mutta jos hänellä ei olisi ollut yhtä hiuskarvaa, yhtä ainoaa hiuskarvaa päälaella, niin ei häntä koskaan olisi saatu kiinni, jos ei häntä siitä hiuskarvasta olisi kiinni saatu!"

"Minä tahtoisin tietää", sanoi rouva Grunnet, "missä Karen viipyy? Hän läksi Løgstrupiin katsomaan tuota sairasta vaimoa. Ei siellä minkään olisi pitänyt häntä niin kauan viivyttää".

"No, kyllä hän tulee", sanoi Gyrithe iloisesti ja pistäytyi pihalle, jossa varsahevonen juoksi pyörössä ja Esben seisoi keskellä ja läimähytti pitkää piiskaansa.

Puutarhanpuoleinen huone ulottui poikki koko rakennuksen, niin että siitä saattoi nähdä pihallekin.

Rouva Grunnet hymyili.

"Niin, niin, tyttöseni! Koska sinä uskallat mennä naimisiin optantin pojan kanssa, niin uskallanhan minäkin tietenkin ottaa sinut vastaan. Mutta luja pitää olla sekä pää että sydän, ettei anna nolata itseään enemmän kuin mikä on välttämätöntä".

Piiskanläimäys kuului huoneesen ja hevonen juoksi täyttä ravia. Gyrithe hymyili, niin että hänen terveet, valkoiset hampaansa näkyivät.

"Oi, kuinka hän, Esben, nyt on oma itsensä!" sanoi Gyrithe loistaen ilosta. "Kun hän vain saa hevosen tottelemaan, niin on hän mielissänsä. Tuossa läimäyksessä vasta oli voimaa!"

Rouva Grunnet seurasi hänen katseensa suuntaa.

"Se rauhoittaa häntä", hän sanoi. "Kun hän edes saa läimähyttää piiskaansa! Tiedätkös mitä!" Rouva Grunnet nousi äkkiä pystyyn. "Minun poika parkani on joka päivä melkein samallaisessa mielentilassa, kuin hänen isänsä ennen häntä Dybbolin linnoituksessa vuonna kuusikymmentäneljä, jolloin heidän täytyi antaa ampua itseänsä, saamatta ampua vastaan. Minun pojallani ei ole sitä oikeutta, mikä minun rengilläni ja palvelustytölläni on. Koko minun väkeni, paitsi Sidseliä, on Preussin alamaisia".

"Minä autan häntä siinä, niinkuin sinä autoit miestäsi", huudahti Gyrithe ja syleili rouva Grunnetia. "Kaksin on kuitenkin helpompi kantaa kuin yksin".

"Jumala sinua siunatkoon, lapseni", sanoi rouva Grunnet, "että sinulla on rohkeutta tulla meidän luoksemme. Se, joka yhtyy optantin perheesen, on suuremmassa määrässä kuin muut eteläjyllantilaiset verrattava pannaan julistettuun".

Molemmat olivat vaiti, He kuuntelivat piiskan iskuja ja hevosen kavioiden kapsetta pihalta.

"Mutta missä Karen viipyy?" sanoi rouva Grunnet.

* * * * *

Niin, missä Karen viipyi?

Varjo oli viime päivinä useasti langennut hänen tiellensä, ja kun hän nyt nopeasti kiiruhti kotiin voittaakseen takaisin myöhästyksensä, — tiesihän hän että äiti odotti Gyritheä kahville, — niin hän juuri ajatteli, miten eivät ihmiset puhuneet mistään muusta kotona, kapakassa, toripäivinä kaupungissa eivätkä teilläkään, kun he käyden tai ajaen kohtasivat toisensa, kuin tuosta talonostosta. "No, oletko sinäkin sen kuullut?" Se oli lähinnä jokaisen mielessä. Ja tuossa oli varjokin taas, tavallista lyhyempänä ja terävämpänä, sillä oli keskipäivän aika.

"Hyvää päivää", hän sanoi ja hyppäsi aitauksen yli.

Karen pysähtyi hämmästyksestä melkein kivettyneenä, kun hän uskalsi niin röyhkeästi häntä puhutella.

Nyt vasta ensi kertaa hän kuitenkin rohkesi sitä tehdä! Hän, Egtvedin omistaja!

Karen koetti kulkea ohi, mutta hän seisoi nöyrästi hattu kädessä ja salpasi häneltä tien. Hän katseli Karenia tulisilla, aito-reiniläisillä silmillänsä ja sanoi kummallisella sotkukielellä:

"Antaa minä anteeksi, mitä minä teke. Minä olla unverschämt [hävytön], mutta ei voi muuta tehdä. Te olla niin wunderschön [ihmeen ihana], se tulla vaan. — Ottaa minä, sellainen minä olla. Ich bin am Rhein geboren." [Minä olen Reinin varrella syntynyt.]

"Ja minä olen Kongeaan rannalla syntynyt", vastasi Karen ylpeästi. "Te olette vihollinen, meidän välillämme ei ole mitään. Ettekö tahdo lähteä matkoihinne?"

"Minä ei olla Feind" [vihollinen], hän sanoi, "minä olla vaan ostaa maa hier im Lande [tässä maassa], minä niemals [ei koskaan] vuodatta Tanskan verta. Kuinka te voida niin loukata minua?"

"Mitä se minua liikuttaa?" huudahti Karen. "Mitä te ette ole tehnyt, sen on ehkä teidän isänne tai veljenne tehnyt. Mutta teidän kansanne on vetänyt miekkansa minun kansaani vasten, — menkää toki pois tieltä! Kuuletteko te?"

Saksalainen väistyi äkkiä ja Karen astui ripeästi ohitse.

Mutta ohikulkiessaan Karen vilahdukselta näki hänen rukoilevan katseensa.

Saksalainen seisoi vieläkin paljain päin.

"Te olette tanskalainen, ich bin ein Deutscher" [minä olen saksalainen], hän sanoi. "Sind wir nicht alle Menchen?" [Emmekö kaikki ole ihmisiä?] — — —

"Mutta missä sinä viivyit, pikku Karen?" kysyi hänen äitinsä, — he joivat jo toista kuppia kahvia.

Karen vastasi pakollisesti, niinkuin se, joka salaisuutta kantaa, tavallisesti tekee.

Hän vetäsi hansikkaat kädestänsä ja kietoi käsivartensa Gyrithen kaulaan.

"Tervetuloa takaisin, Gyrithe!" huusi hän. "Onnellinen ihminen, joka olet ollut kuningaskunnassa! Sinne minä, optantin tytär, en koskaan pääse, en koskaan, vaikka eläisin Methusalemin ikäiseksi. Mutta siinä on ollut minun elämäni kaiho, niin kauan kuin voin muistaa. Kun yhdeksi ainoaksikin tunniksi edes pääsisi rajan taakse!"

Hän purskahti itkuun.

"No, no", sanoi levollinen ja reipas Gyrithe, jota Karenin äkillinen kiihtymys hämmästytti. "Ei tiedä mikä voi tapahtua. Kun olet viettänyt häitä Valdemar Borriksen kanssa, niin pääset sinä sinne, niin usein kuin tahdot".

Mutta sitten alkoi Gyrithe kertoa. Hän osasi erinomaisen hyvin kertoa, ja oli itse seitsemännessä taivaassa.

Eikö hän eilen ollut mennyt salakihloihin Esbenin kanssa? Ja eikö hän ollut tehnyt ihaninta matkaa, mitä ihminen voi tehdä, Tanskan pääkaupunkiin, Kööpenhaminaan?

Hänelle se varmaan oli viimeinen kerta! Mutta jaksoihan sitä elää muistoillansa koko elämän ajan.

Rouva Grunnet ja Karen kuuntelivat henkeään vetämättä.

Gyrithe kertoi, että heti kun laiva kulki merirajan yli, aloitti soittokunta soittamaan Tanskan kansallislaulua "Ko'ng Kristian stod ved højen Mast!"

Hän kertoi tulosta Korsöriin, liehuvista Tanskan lipuista, kansan riemuitsevasta vastaanotosta, kansanjuhlasta, puheista, linnoista, museoista, Fredriksbergin puutarhasta, Langelinjestä, Juutinraumasta ja "Den tapre Landsoldat" laulusta.

Kaiken tämän kestäessä Sidsel Kjeldsen oli ohikulkiessaan pysähtynyt kuuntelemaan, ennenkuin hän jatkoi toimiansa. Hän ei voinut vastustaa haluansa, taikavoima pidätti häntä paikoilla.

"Odotappas!" huudahti Gyrithe, joka entuudestaan tunsi Sidselin kiireen, "minä kävin Stevnsissä".

Sidsel Kjeldsen jäi seisomaan. Olisi voinut luulla, että oli komennettu "seis".

"Herranen aika, kävitkö sinä Stevnsissä?" huudahti hän.

Hän ei ollut vielä luopunut eteläseelantilaisesta puhesävelmästään.

"Kävitkö sinä myöskin Karisegaardissa?"

"En, sinne minä en joutunut", vastasi Gyrithe.

"Sepä vahinko", sanoi Sidsel ja tepsutteli muistuttamaan että aika oli jo täpärällä, eivätkä lamput vielä olleet kunnossa, "sillä siellä asuvat Risen Kaarle ja Rigmor, marski Albrechtin tytär".[5]

"Ovat asuneet, Sidsel", sanoi rouva Grunnet. "Nehän ovat jo aikoja sitten kuolleet".

"Vähätpä siitä, Sidsel", sanoi Gyrithe, "sillä minä kävin Stevnsin Liituvuorella".

"Näitkö sinä Liituvuoren kuninkaan?"[6] kysyi Sidsel hiljaa ja tahtomattaan risti kätensä.

"En, ilma oli sumuinen, tiedäppä, ja silloin Liituvuoren kuningas nukkuu, mutta he elävät kaikki liidusta ja sentähden Stevnsissä on varakasta väkeä".

"Olipa se hyvin kummallista, ettet nähnyt Liituvuoren kuningasta", sanoi Sidsel hämmästyneenä, "sillä hänet minä olen nähnyt joka ilmalla".

"Se oli ennenvanhaan", vakuutti Gyrithe, "mutta nykyään hän on arka kylmälle. Mutta minä kävin myös Keijukaisvuorella".

Hän sanoi sen lohduttaakseen Sidseliä.

"Näitkö Keijukuninkaan?" kysyi vanhus hiljaisella äänellä.

"En, mutta minä tunsin että hän oli siellä, ja myöskin keijukaiset. Onhan se yhtä hyvä. Ja minä näin myös Kristian neljännen".

"Näitkö sinä hänet?"

Sidsel kääntyi katsomaan häntä suoraan silmiin. "En", vastasi Gyrithe niinkuin tosi oli ja tahtomattaankin hän säpsähti Sidselin katsetta, ”mutta minä muistin häntä".

"Sillä hän haamuna kummittelee", mutisi Sidsel, jolla ei ollut sen enempää aikaa kuuntelemiseen ja läksi askareihinsa.

Gyrithe katsoi hämmästyneenä rouva Grunnetiin. "Sidsel on tänä viimeisenä vuonna ollut aivan tylsä", sanoi rouva Grunnet kyynelsilmin, "vaikka hänen vanha, terve ruumiinsa toimii totuttuun tapaansa, aivan kuin kellonkone, jonka velvollisuudentunto on pannut käyntiin ja joka käypi kunnes se kerran ponnahtaa rikki ja pysähtyy".

"Ei hän ole tylsä mieleltänsä, hän on vain tullut uudestaan lapseksi", vakuutti Karen, "eikä se ole sama asia".

"Niin, niin", sanoi rouva Grunnet. "Elämän alku ja loppu yhtyvät siten. Mutta vanhana stevnsiläisenä on hän nyt kerrassaan kasvautunut kiinni rakkaihin taruihin. Ja sentähden minun lapsianikin on ruokittu niillä".

"Niin, aivan niin!" huudahti Karen. "Esben ja minä olemme nähneet Liituvuoren kuninkaan ja joka ilta meitä tuuditettiin nukkumaan laululla. Vaan varo, lapsi, kuningasta keijuin'. — Kuuleppas, lauletaan se yhdessä, Gyrithe. Tulehan nyt!"

Ja Karen kiiruhti pianon ääreen, joka seisoi molempien pihanpuolisten ikkunoiden välissä.

"Älkää laulako liian ääneen", varoitti rouva Grunnet. "Santarmi voi olla lähitienoilla".

"Hyvä Jumala", naurahti Karen, "pelkäisikö hän Keijukaiskuningastakin!"

Mutta hän soitti sittenkin hiljaa, hyvin hiljaa ja hän ja Gyrithe hyräilivät:

"Oli kesäilta myöhä, ma lehdoss' astelin, join kuohuvasta lähteestä vettä pikarin — vaan varo, neito, kuningasta keijuin!"

Ulkona oli hiljaista, ei kuulunut hevosen kavioiden eikä Esbenin piiskaniskun ääntä.

"Kuuleppas Karen", sanoi Gyrithe, "soitappas nyt: 'Juuri äsken ol' sateinen ilma', niin minä laulan siihen mainiot sanat, jotka vast’ikään keksittiin Kööpenhaminassa samalla sävelellä laulettavaksi. Ne ovat kerrassaan mainiot, sanon sinulle, Kuuntelehan nyt!"

"Hiljaa lapset, hiljaa", varoitti rouva Grunnet jälleen sohvannurkastaan.

"No,- mutta äiti", sanoi Karen, "eihän sitä laulua vielä ole kielletty."

Ja hän soitti Gyrithen laulaessa:

"Mies kumma on tuo eteläjuuti, juro, jäykkä niinkuin koira hän on. Hält' ei saa kelpo germaanien 'huuti!' rutitanskalaista suuta lukkohon. Saksan kielestä hän viis, ja hän rettelöi kuin hiis, 'veli vanhempi' kun neuvois 'das und dies',

Ilo miksi ei silmissänne kiillä? Saksan kielihän on niin sujuvaa. Apenrade, Hadersleben! mikä niillä on haittana? Du lieber Gott, ach ja! Rothenkrug, Gravenstein aina sanokaa te näin — vain aatella saa tanskaks salaapäin."

Ensi alussa Karen soitti hiljaa, hyvinkin hiljaa, mutta sitä myöten kuin sanat lystikkäällä ivallaan kiihoittivat häntä, muuttuivat Karenin akordit voimakkaammiksi ja Gyrithen kaunis, heleä ääni täysinäisemmäksi.

"Te laulatte liian äänekkäästi, lapset", kuului jälleen rouva Grunnetin varoittava ääni.

Samassa kuului kova koputus ikkunaruudulla ja he näkivät preussilaisen santarmin ulkopuolella.

Karen hypähti pystyyn, mutta santarmi poistui heti.

"Siinä se oli saksalainen nyrkki!" naurahti Gyrithe.

"Niin, niin, nyt teitä sakoitetaan, lapset", sanoi rouva Grunnet.

Seuraavana päivänä sai luonnollisesti hän sekä molemmat nuoret tytöt kutsun tulla nimismiehen luo.

Koska santarmi sen johdosta, että puutarhanpuolinen huone kävi läpi rakennuksen ja että siinä oli ikkunoita kummallakin puolella, oli selvästi nähnyt, ettei huoneessa ollut muita kuin nuo kolme henkeä, niin kutsunta koski ainoastaan heitä ja he yksin olivat syyllisiä.

"Siitä vasta tulee hauskuus", arveli Gyrithe, kun toiset tulivat Borrisgaardiin häntä hakemaan.

"Ei", vastasi rouva Grunnet, "sinun ei pidä käsittää sitä sillä tavalla. Parempi, kymmenen kertaa parempi on suuttua vääryydestä kuin nauraa sille".

"Niin, Jumala ties", sanoi Gyrithe. "Jos on varmasti vakautunut siitä, että vihollisen aikeet vihdoin menevät tyhjiin, kun hän saattaa itsensä naurettavaksi taistellessaan tervettä järkeä vastaan, niin täytyy nauraa koko joukolle".

"Ei mikään ärsytä pahemmin kuin nauru ja pilkka ja sentähden ei ole viisasta pilkata vihollista".

Sitä on kuitenkin helpompi sanoa kuin tehdä. Kun vihollinen itse tekee itsensä naurettavaksi, niin eihän häntä voi siitä estää.

Ja aivan oikein! Pieni, kiivas kotisaksalainen, jonka viikset olivat ylös kiverretyt keisari Vilhelmin malliin, kävi suorana ja kapperana heidän kimppuunsa ja heti ensimäiseksi kysyi olivatko he laulaneet maankavalluslaulun, "kurz und gut ein dänisches Königslied? [sanalla sanoen: tanskalaisen kuningaslaulun?]

"Me emme osaa puhua saksaa, ja ymmärrämme sitä hädin tuskin", sanoi rouva Grunnet.

"Denn können Sie ja Dänisch sprechen!" [Voittehan te ainakin tanskaa puhua!] huusi Furchtegott äissään. "Also" [siis] — hän kääntyi rouva Grunnetin puoleen, — "Sie haben es gestanden, dass Sie ein Lied für den dänischen König gesungen haben? [Te olette myöntäneet laulaneenne laulun Tanskan kuninkaalle.]

"En, sitä minä en ole myöntänyt". Rouva Grunnet oli aivan levollinen. "Minä en ole koskaan laulanut, enkä senvuoksi voinut eilenkään laulaa".

"Aber Sie haben es ja gethan!" [Mutta tehän olette sen tehnyt!] huusi nimismies ja kääntyi uhkaavasti Karenin ja Gyrithen puoleen. "Der Gendarm hat es gesagt, dass Sie von einem König gesungen haben. War es ein dänischer König? [Santarmi sanoi teidän laulaneen eräästä kuninkaasta. Oliko se tanskalainen kuningas?]

"Niin, se oli tanskalainen kuningas. Kyllä se sitä oli", sanoi Karen ja iski silmää Gyrithelle. "Se oli Keijukuningas".

"Ich habe nie den Namen gehört. Residenz?" [En ole koskaan sitä nimeä kuullut. Hallituspaikka?] Oli vanha tapa kysyä hallituspaikkaa.

"Keijuvuori".

"Was sagen Sie?" [Mitä te sanotte?]

"Keijuvuori Stevnsissä".

"Wann starb er?" [Milloin hän kuoli?]

"Sitä en tiedä", vakuutti Gyrithe, joka heti huomasi minne Karen suuntasi, ja halukkaasti seurasi samoja jälkiä.

"Notieren Sie!" [Merkitkää!] huusi nimismies poliisipalvelijalle, joka hyvällä eteläjyllannin kielellä oli saanut "voron vartijan" pilkkanimekseen. "Der Name!" [Nimi!]

"Keijukuningas".

Poliisipalvelijalle:

"Schreiben Sie: Haben gestanden, sie haben ein Lied einem dänischen König, sogenannt Keijukuningas, zur Ehre gesungen. Wann hat er regiert?" [Kirjoittakaa: ovat tunnustaneet laulaneensa laulun tanskalaisen, niinsanotun Keijukuninkaan kunniaksi. Milloin hän hallitsi?]

"Te erehdytte", keskeytti rouva Grunnet puhetta, "Keijukuningas ei ole kukaan muu kuin —"

"Wenn Sie nicht gefragt werden, schweigen Sie! Wann hat dieser Keijukuningas regiert!" [Kun teiltä ei kysytä, niin olkaa vaiti. Milloin tuo Keijukuningas hallitsi?]

"Monta vuosisataa sitten", selitti Gyrithe.

"Hän hallitsee yhä vieläkin", väitti Karen.

"Was! Er regiert noch immer! Wenn er seit mehreren Jahrhunderten regiert hat?" [Mitä! Hallitseeko hän yhä vielä! Jos hän jo monta vuosisataa sitten hallitsi?]

Mutta rouva Grunnet, joka arveli, että pilaa jo piisasi, ojensi hänelle erään laulukirjan, osoitti sivua ja lisäsi selitykseksi.

"Keijukuningas merkitsee saksaksi Erlkönig".

Nimismies repäisi kirjan käteensä ja luki.

"Ach so!" [Vai niin!] mutisi hän; hänen kasvonsa venyivät pitkiksi ja hän heitti kiivaasti kirjan luotaan. "Aber jetzt das andere Lied! Lass hören! Sagen Sie mir es einmal vor!" [Mutta nyt toinen laulu. Antakaa kuulla. Lukekaapa se minulle.]

"Nyt täytyy olla korvat höröllään!" ajatteli Gyrithe, jonka täytyi nyt yksin ajaa asiaa, kun toiset eivät osanneet laulua ulkoa.

Ja olipa se hyvä, sillä hänellä oli siksi paljon mielenmalttia, että hän jätti molemmat ensi värssyt sanomatta ja alkoi vasta kolmannella:

"Sonderburgit, Inselm Alset, Düppel Mühlet, wunderschön, miten nimet ne soi. Ja niitä vähimmälläkään sä syyll' et toki saada väärään kurkkuhun voi. Musta-puna-valkeaa aina muista liehuttaa — — —!"

"Nun ja, das ist gut! Recht schön!" [No niin, hyvä on, oikein hyvä.] keskeytti nimismies Gyritheä ikäänkuin korkeamman sallimuksen johtamana; sillä säe "Oma lippus, jos musta putoaa!" oli vielä lukematta.

Karen ja Gyrithe katsahtivat toisiinsa sanomattoman hämmästyneinä.

Äkkiä selvisi asia molemmille tytöille. Nimismies käsitti laulun aivan vakavasti! Se meni häneen kuin lämmin leipä!

"No niin, koska hän niin tahtoi, niin tyytyköön kohtaloonsa. Kun hän välttämättä tahtoi olla narri, niin heidän asiansa ei ainakaan ollut peitellä hänen tuhmuuttansa."

Ja Gyrithe jatkoi rohkeasti:

"Olen preussilainen! Kannan korkealla ma kotkitetun piikkikypärän. Sull' eikö syki riemu rinnan alla? Saat arvon, kunnian niin ylevän! Saksan tavan vartia saat olla korkea! Saksan vallass' eikö koko maailma?"

Nimismies siveli tyytyväisenä saksalaisia viiksiään.

"Nun ja, das lässt sich hören!" [No niin, tuota kannattaa kuulla!] sanoi hän ja maiskutti suutaan. "Das ist ganz gut. Der Gendarm hat alles misverstanden. Gehen Sie nur! Ich habe nichts zu bemerken" [Se on hyvä. Santarmi on ymmärtänyt väärin. Menkää vaan. Ei minulla ole mitään muistutettavaa.]

Kun he istuivat vaunuissa ja ajoivat pois iloisesti piiskaa läimähytellen, — Karen oli ohjaksissa, — pääsi vihdoinkin iloisuus valloille, jota he niin kauan vaivoin olivat pidätelleet.

Maan omia lapsia! Tässä ilmassa kasvaneita, tässä maaperässä syntyneitä!

Hyvä Jumala, kuinka he nauroivat! Rouva Grunnetinkin silmät tulivat aivan täyteen kyyneliä ja vihdoin ne vierivät poskia pitkin.

"Surua hälle mietti he vieraat viekkahat, omassa linnass' orjaks hänt' ilkkuin vaativat.

Mut juuri kun sitoneensa hänet luulivat lujimmin, hän nauroi niin kirkkaasti että kaikk' kahlehet kirposkin".

Nauru kajahteli vapauttavana yli niittyjen ja pelästytti jäniksen, niin että se ällistyneenä hypähti tien poikki aivan hevosen kuonon ohitse.

Se kaikui kepeänä ja raikkaana syksyisessä, kirkkaassa ilmassa. Niin kirkas oli tuo ilma, että kaikki siinä tuntui siirtyvän lähemmäksi. Niin, yksin kirkon tornikin näytti astuvan aivan heidän luoksensa.

Tilhit keräytyivät ahnaillen pihlajamarjojen punaisia terttuja ja ruskean- ja kullanpunervassa metsässä vikkelät oravat keräilivät touhussansa pähkinöitä somien käpäliensä väliin, vaikka närhi kovasti kilpaili heidän kanssaan ravinnosta pähkinäpensasaidoissa ja innokkaasti pureskeli pähkinöitä, ja pienet, vikkelät peltohiiret taas juoksentelivat edes takaisin kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa ja puuhasivat tavattomasti taloudentoimissaan.

Sänkipelloilta kaikui varisten, peltovaristen ja naakkojen sortuneet, varoittavat huudot: "Talvi lähestyy! Talvi lähestyy!"

Harakat hyppelivät uteliaina ylt’ympärinsä, loruilivat ja puuttuivat vahingoniloisina ja lörpöttelevinä niinkuin ainakin keskusteluihin.

Ja mäen kukkulalla kaukana lännen puolella kokosivat tuulimyllyt heikoimmankin tuulenhenkäyksen siipiinsä, jotka valkeuttaan hohtavina hiljalleen alkoivat pyörähtää ympäri.

Jospa rivakka tuuli pian nousisi yli maan ja puhaltaisi kelpo lailla, sillä viljakasat olivat jauhamista vailla.

Eipä tuulella olisi ollut aikaa olla työttömänä!

Vaunut tulivat tiellä heitä vastaan. Ne olivat kepeät jahtivaunut hyvän juoksijan jäljissä. Nuori, kaunis mies istui yksin ajamassa ja väistyessään sivulle nosti hän kunnioittavasti hattuaan.

"Kuka tuo oli?" kysyi rouva Grunnet, joka ei ollut huomannut polttavaa punaa, joka samassa silmänräpäyksessä kohosi Karenin poskille, luulisinpä melkein tuntevani kaikki tällä paikkakunnalla".

"Niin, Jumala tiesi", sanoi Gyrithe. "Ehkä se oli Egtvedin saksalainen".

"Sinäpä sen sanot". Rouva Grunnet käänsi päätään ja katsoi hänen jälkeensä. "Minä näin äskettäin hänen kulkevan ohitsemme, mutta en minä sen tarkemmin, häntä katsellut".

Karen ei sanonut sanaakaan. Ja mitäpä hän olisi sanonutkaan? Sitäkö että hän oli kohdellut häntä hävyttömästi?

Se vielä puuttuisi! Esbenkin kiivaudessaan voisi siihen sekaantua.

Mutta katse, jonka hän nyt ohikulkiessaan oli luonut Kareniin, oli melkein suudelmaakin pahempi.

Jospa hän olisi voinut lyödä häntä pienellä nyrkillään vastoin kasvoja, — sen hän todellakin olisi tehnyt!

Karen heilutti piiskaa ja Gyrithe lauloi loppusäkeet, jotka hän viisaasti kyllä oli tähän asti säästänyt:

"Schleswig-Holstein meerumschlungen" ala laulaa, "Gott mit uns" kiltti lunnahanas, "Hoch der Kaiser!" vain huuda täyttä kaulaa, juo pohjaan malja Bismarck-jumalas, kohta Saksan santarmi sinut hellän-hellästi virkapovustansa vasten painavi.

Siinä pettyi Saksan Mikko mieleväinen, laati laskunsa ilman isäntää. Ei saksalaista juuti juropäinen, "kieli maailman" hält' oppimatta jää. "Sehr famos!" hän vastaa vain. "Opin tanskan taatoltain, ja mun poikani mun pysyy poikanain".

Kun he ajoivat Borrisgaardiin, niin Valdemarin isä oli heitä vastassa.

Kuinka voimakkaalta ja rehelliseltä hän näytti seisoessaan leveiden ja komeiden portaiden ylimmällä asteella, ja astuessaan rikkaan maanomistajan varmuudella niitä alas hän sanoi hymyillen:

"Millä ilolla te tulettekaan! Voisipa luulla että olisitte päässeet kuudenkymmenen markan sakoilla".

"Niin, niin, odotahan vaan!" vastasi rouva Grunnet. "Annappas meidän ensin päästä sisään ja riisua päältämme, niin saatte kuulla koko jutun".

Eipä ihme että Borrisgaard oli koko perheen ylpeys.

Se oli kerrassaan vanhan sukukartanon kaltainen, sillä sen suuri, valkoinen päärakennus, joka siinsi pitkän, valtavan lehmuskäytävän päähän, oli palatsityyliin rakennettu ja sen puutarha oli kuin suuri puisto.

Eipä ihme liioin, että Grunnetilaisille koitti oikeat herrain päivät kun he tulivat Borrisgaardiin käymään.

Eikä ainoastaan rouva Grunnetille, jonka lapsuuden koti se oli, vaan ennen kaikkea Esbenille ja Karenille.

He tunsivat itsensä turvallisemmiksi täällä, ikäänkuin enon preussilaisen kansallisoikeuden suojassa. Ja vaikka se ei merkinnytkään niin hirveän paljon, kun niiksi tuli, niin oli se sittenkin paljoa parempi, kuin täydellinen oikeudettomuus.

Tosin ei täälläkään Tanskan lippu liehunut, mutta tyhjän lipputangon asemasta oli suurella kentällä, portaiden edustalla, sievästi järjestetty kiviröykkiö ja sammalten keskellä siinä kasvoi joka vuosi mitä ihanimpia puna-valkoisia unikkoja.

Ei mitään Karen ja Esben kadehtineet niin suuresti enon luona kuin tuota unikkojen koristamaa kiviröykkiötä.

Jospa hekin olisivat uskaltaneet laittaa sellaisen Højemarken pihalle! Mutta ei sitäkään uskaltanut! Heidät olisi sen johdosta voitu karkoittaa.

Kun he astuivat korkean hallin kaltaiseen eteiseen, jossa hirvensarvet ja pyssyt koristivat valkoiseksi öljyttyjä seiniä, huudahti Borris:

"Kuulkaa lapset, kiiruhtakaa nyt heti ylös pukeutumaan, sillä vieraita tulee aivan kohta, ja siitä tulee aika pauke, sen minä teille lupaan. Tuttavia ja sukulaisia koko tienoolta, ja sitten me nimitämme sen kihlajaisseuraksi ja julkaisemme kihlauksen samalla".

"Mutta herra Borris!" huudahti Gyrithe pelästyksissään.

"Herra Borris sinne ja herra Borris tänne! Etkö luule minun tarkoittavan sitä, mitä minä sanon? Kun minun parhaan ystäväni tytär on minun luonani käymässä ja hän sillä välin on nähnyt hyväksi mennä kihloihin minun sisarenpoikani kanssa, niin kihlajaiset vietetään täällä Borrisgaardilla ja sillä hyvä! Minä en ole tottunut vastaväitteisiin. Isoäiti Frandsen on täällä, mutta isoisä ei voinut tänään irtautua krouvistaan".

Hän nipisti Gyrithen punastuvaa poskea.

"Vähän ajan kuluttua tulee Esben ja minä sanoin nimenomaan, ettei hän saa tulla tänne ilman Sidsel Kjeldseniä".

"Siitä ei tule mitään!" nauroi rouva Grunnet.

"Ei, tiedätkös eno!" vastusteli Karen. "Sidsel ei ole kymmeneen vuoteen käynyt puutarhanporttia kauempana — ei edes kirkossakaan. Sen jälkeen kun me saimme saksalaismielisen pappimme, on hän muuttunut täydeksi pakanaksi".

"Siksi me kaikkikin pian tulemme, ja sentähden meidän pitäisi perustaa vapaaseurakunta, samoin kuin Haderslevissä ja Bovlundissa on tehty. Mutta Sidsel tulee varmaan! Häihin hän ei pääse, sillä nehän vietetään kelpo ystäväni Jens Vognsenin luona Alsissa, mutta Esbenin kihlajaisista hän ei saa olla poissa. Mutta nyt kaikki yläkerrokseen! Tuolla tulevat jo ensimäiset vaunut!"

Kun Karen ja Gyrithe lapsina olivat käymässä Borrisgaardissa, niin heidän suurin huvinsa oli olla hippasilla yläkerroksen matalissa käytävissä.

Ne risteilivät mitä ihmeellisimmissä ja hämmästyttävimmissä kohdissa, siellä saattoi kulkea harhaan ja tarvittiin oikeaa sodanjohtotaitoa voidakseen yllättää etsijäänsä.

Ja millainen kaiku noissa käytävissä oli! Jos huusi "halloota", niin kaiku vastasi joka taholta, niin että väki pihalla saattoi otaksua ketunajon olevan talossa, koiranhaukuntoineen, metsästäjineen ja ajajineen, sillä Hektor oli aina heidän kintereillään.

Mutta ei siinä kyllin! Siellä oli ovia joka puolella, ja ne johtivat kahteentoista vierashuoneesen. Niin, olipa se vierasvarainen ja tilava talo!

Suuresta makuuhuoneesta Karen ja Gyrithe näkivät vaunujen toinen toistensa jälkeen vierivän kujaa myöten pääportaiden edustalle.

"Sinun enosi on kuin kuningas ainakin kuninkaankartanossaan", hymyili Gyrithe. "Hän saa kaikki tottelemaan ja hän tekee mitä hän itse tahtoo. Esimerkiksi kun hän minut yllätti tuollaisella tavalla".

"Tuolla on Esben ja Sidsel!" huusi Karen. "Kiireesti heitä vastaanottamaan!"

Kun he tulivat alas, niin he näkivät Sidselin, vanhoine, ryppyisine kasvoineen, seisovan eteisessä suuri, jäykkä päähine päässänsä ja katselevan avuttomana ympärilleen, niinkuin joku, joka on joutunut pois suunniltaan.

"Mutta hyvä Jumala; mitä minä täällä teen?" kysyi hän valittaen.

"Kuuleppas Sidsel", vastasi Esben ja käytti samalla tilaisuutta salaisesti puristaakseen Gyrithen kättä, "sinähän olet täällä Gyrithen ja minun kunniakseni. Sinä olisit katunut perästäpäin, niin aina kuolinpäivääsi asti, jos et olisi ollut mukana juomassa meidän kihlajaisiamme".

"Mutta minun olisi pitänyt saada yhtä ja toista käsistäni, ja sitäpaitsi täällä on niin paljon vieraita".

Sidsel oli aivan onneton ja hänen oli nyt jo vaikea seisoa hiljaa aivan kuin siivon, kankeajalkaisen hevosen, joka kerran vauhtiin päästyään ei voi muitta mutkitta pysähtyä. Hänellähän oli aina jotain, jota olisi pitänyt saada "käsistänsä".

"Tule nyt, Sidsel!"

Gyrithe tarttui päättäväisesti häntä käsivarteen kiinni ja hetken kuluttua seisoi Sidsel pää vapisevana, kokoonkääritty nenäliina laihoissa, tärisevissä käsissänsä, keskellä suurta saalia, jossa lempeä, hienopiirteinen talon emäntä, mustassa silkkihameessansa, otti hänet huostaansa.

Kuinka lempeä ja hieno tuo rouva Borris oli!

Pitkä ja solakka kuin nuori tyttö, silmät suuret kuin metsäkauriilla, eikä ainoatakaan hopeahiusta mustissa suortuvissa.

Ja yhtä äänekästä ja ryhdistyttävää kuin hänen miehensä puhe oli, — olisi melkein voinut luulla, että hän aina komensi kompaniian rintamaa, — yhtä hillityltä ja rauhoittavalta hänen äänensä kuului.

"Se oli kuin lähteen pulputus", sanoi Gyrithe.

Sidsel, joka sillä välin kulki omiin mietteihinsä vaipuneena, sillä hän oli hiukan kuuro, kaipasi silminnähtävästi rakasta tomuliinaansa.

Jos hän sattui tuolin selän tai pöydän läheisyyteen, niin hän heti, salavihkaa, rupesi hieromaan sitä nenäliinallaan.

Hän katseli salaisesti ympärilleen, ja hytkähti vähä väliin, ikäänkuin häntä olisi saatu rikoksesta kiinni. Vihdoin istuttiin pöytään, ja pöytä notkui kukkien, viinien ja hyvän ruuan painon alla. Sitä koristivat punavalkoiset fuksiat ja kaksi Tanskan lippua jalustoillaan.

Borris esitti suuren riemun vallitessa kihlattujen maljan ja arveli suureksi onneksi Gyrithelle, tulevalle optantinvaimolle, että hän oli alkanut uransa tällä kulmalla Eteläjyllantia valloittamalla itse herra Fürchtegottin.

"Ja sinä Esben, liikanimeltäsi 'Nopsa', sinä olit sukkela käänteissäsi niinkuin ainakin ja anastit morsiamen alsilaisilta".

Gyrithe punastui, kun hänen täytyi vastaanottaa se malja.

"Ehkä yhdet kihlajaiset tuovat toisetkin mukanaan", hymyili Borris ja iski silmää Karenille, "mutta joka asia ajallansa. Ei uskovalla kiirettä ole".

Hän tyhjensi lasinsa ja laski sen lujasti pöytään.

Tuo viittaus saattoi Karenin ilmeisesti hämilleen, varsinkin kun kaikki katsoivat häneen ja Valdemar istui aivan häntä vastapäätä, pöydän toisella puolella.

Se puuttui vain, että he päättäisivät hänen kohtalostaan kuin tahdottoman olennon, joka kaikkeen sanoisi jaa ja amen, ja jolle he voisivat tehdä mitä hyvänsä!

Hän murensi hermostuneesti leivän pöytäliinalle ja hänen pieni, pyöreä kätensä vapisi melkein yhtä paljon kuin Sidselin.

"Minä tahtoisin esittää toisenkin maljan", sanoi Borris hetken kuluttua ja kohosi pystyyn.

Karenin korvat kuumenivat jälleen.

"Sinä olet vanha, Sidsel", jatkoi hän koroittaen ääntänsä, jotta Sidsel häntä paremmin kuulisi.

"Niin, vanha minä olen", sanoi Sidsel terävällä, sointuvalla äänellänsä, joka pikemmin sopi nuorelle, reippaalle pojalle, kuin vanhalle, raihnaiselle naiselle.

Esben arveli aina, että hänen äänessään oli jotain torvensävelen tapaista.

Toiset kuurot puhuvat hyvin hiljaisella äänellä, toiset taas hyvinkin kovaa; viimemainittuihin kuului Sidsel.

"Ensi Mikonpäivänä minä täytän kahdeksankymmentäviisi vuotta ja olenpa minä saanut kokea yhtä ja toista", lisäsi Sidsel selitykseksi.

Hyvä Jumala, kuinka laiha hän oli! Hänen ruumiissaan oli melkein yksinomaan suoria kulmia, lyhyesti sanoen kaikenlaisia teräviä kulmia ja särmiä.

Matemaatikko olisi joutunut haltioihinsa nähdessänsä hänet.

"Voisipa melkein repäistä vaatteensa häneen", oli Esben kerran sanonut.

Mutta kun Esben joskus piloillansa sanoi häntä "riiviraudaksi" — Esben oli näet sukkelapäinen ja suulas —, niin hänen äänessään oli hellä, melkein säälivän kunnioittava sävy.

Hän paraiten tiesi, pikku pojasta saakka, että Sidselillä oli sydän oikealla kohdallansa.

Sidsel saattoi puolustaa sitä, joka oli hänelle rakas. Vanhan sankarinaisen sielu oli mennyt Sidseliin sillä kertaa kun hän syntyi kotonaan pienessä torpparin tuvassa Karisgaardin luona.

Kahiseva päähine seisoi jäykkänä kuin rautateline hänen kapean päänsä, "myssytukin" ympärillä, joksi Esben sitä nimitti.

Aika oli kuivettanut hänen ruumiinsa ja kasvonsa pergamentin kaltaiseksi, mutta hänen harmaat silmänsä olivat vilkkaat, terävät ja kirkkaat kuin linnun.

"Stevns on jotain erityistä, Sidsel", jatkoi Borris, seisoen lasi kädessä pöydän ylimmässä päässä, "jopa Kristian neljännenkin mielestä käynti Stevnsissä oli aivan erikoinen tapahtuma, ja sinäkin olet jotain aivan erityistä. En tiedä johtuneeko se siitä että olet syntynyt Stevnsissä, mutta onhan siinäkin jo jotakin, että peikot anastivat sinut kerran lapsena ollessasi ja että olet nähnyt sekä keijukuninkaan että keijukaiset keijukummulla. Eikö niin, Sidsel?"

Sidsel nauroi ääneensä.

"Niin, voihan se olla," sanoi hän, "vaikka ei ole hyvä tietää, mitä pahat ihmiset voivat keksiä".

"Niin, niin, Sidsel, niin me arvelemme! Mutta yksi asia on varma ja sitä sopii tänä päivänä muistaa loistavana esimerkkinä Esbenille ja Gyrithelle, Valdemarille ja Karenille ja kaikille vanhoille ja nuorille, jotka ovat täällä läsnä, sopii muistaa ja kunnioittaa, pyytämättä sinulta siihen lupaa, Sidsel! Tänä vuonna on kulunut neljäkymmentäviisi vuotta siitä kuin sinä ja Esbenin ja Karenin isoäiti kuljitte kuumimmassa tulessa taistelukentällä Dybbolin luona —".

"Se oli vuonna neljäkymmentäyhdeksän!" kuului Sidselin läpitunkeva ääni.

"Ja annoitte haavoittuneille vettä ja autoitte sitomaan heidän haavojansa".

"Onpa siinäkin jotain muistamista!" puuttui Sidsel puheesen, "ikäänkuin ei kuka muu hyvänsä olisi voinut sitä tehdä".

"Sitä ei kuka muu hyvänsä olisi voinut tehdä, Sidsel", sanoi Borris. "Minä tunnen ihmisiä, jotka olisivat paenneet kuin jänikset. Siellä oli kova kuulasade, Sidsel!"

"Olipa kyllä", myönsi hän, vaikka hän ei halunnut tunnustaa sitä.

"Ja toinen toisensa jälkeen sortui maahan ylt’ympärillä kuin kaatuneet puut. Upseerit, ja sotamiehet rukoilivat teitä poistumaan, mutta sinä ja Maria, te nauroitte vaaralle ja jäitte paikollenne, kunnes ei ainoatakaan haavoittunutta ollut jäljellä. Kiitos kaikkien puolesta, Sidsel!"

"Herranen aika", vastasi vanhus, jonka oli vaikea kohota pystyyn, mutta yritti kuitenkin Karenin avulla, koska kaikki muutkin sitä tekivät. "Maksaako vaivaa sellaisesta melua nostaa? Koska sotamiehet saattoivat siellä kulkea, niin miksipä emme mekin. Ja kuulat eivät osunneet meihin, niinkuin näette. Mutta jos ne vielä kerran vingahtelisivat korvissani", Sidselin silmät ihan säkenöivät taistelunhalusta, "niin minä lausuisin vain kiitokseni, sillä se olisi kuitenkin jotain todellista. Sitten sitä tiedettäisiin, mistä on kysymys. Pitäkää ruudit kuivina, lapset!"

Suosionosoitukset olivat myrskyiset ja Sidselille osoitettiin suurta kunnioitusta.

"Sinä elät vielä neljässäkymmenessäyhdeksässä, Sidsel", sanoi Esben, joka kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja auttoi häntä jälleen istualleen. "Sinä et voi tottua meidän paikalla-marssiimme. Sinäkin olet haamu, Sidsel, hyvien, vanhojen aikojen haamu, samoinkuin Liituvuoren kuningas".

Ja sitten puhelu aivan itsestään kääntyi talonostoon.

"Kas nyt me vihdoinkin olemme saaneet pitäjäämme vakoilijan, joka voi antaa meidät ilmi, jos käännähdämme vuoteessammekin", huudahti Borris. "Tähän asti meillä on ollut enemmänkin kuin tarpeeksemme santarmeista. Mutta sivilipukuiset vakoilijat ovat kymmentä vertaa pahemmat".

"Hän on luultavasti tullut tänne katselemaan maan tyttäriä, voidakseen jos mahdollista kaapata itselleen suurimmat myötäjäiset", arveli toinen.

"Siitä ei vaaraa", sanoi Esben lyhyesti. "Minä en voi kuvitella, että tällä paikkakunnalla olisi ainoatakaan nuorta tyttöä, joka olisi kyllin kunniaton kallistamaan hänelle korvaansa".

"Kunniaton on kova sana, kun rakkaudesta on kysymys", hymyili rouva Borris, "sellaista on ennen tapahtunut ja voi tapahtua vieläkin".

"Ei hän ole niin paha, kuin miksi te häntä luulette", sanoi Karen äkkiä.

Hänen mielestään piti toki puolustaa poissaolevaa.

Valdemar katsahti äkisti ylös.

"Missä sinä olet nähnyt hänet?" kysyi hän.

"Niin, missä sinä olet nähnyt hänet?" sanoi Karen lyhyesti. "Missä näkee kuljeksivan miehen? Hän näyttää varsin kelvolliselta, ja joka tapauksessa ei hän sille mitään mahda, että hän on saksalainen".

"Niin, niin", huudahti Esben. "Leimatkaamme kerta kaikkiaan maankavaltajaksi jokainen, joka myö isiensä maan viholliselle!"

"Hiljempaa, hiljempaa!" sanoi Borris, katsahtaen pitkää riviä pöydän kummallakin puolella — ne olivat kaikki kelvollisia ja urhoollisia miehiä ja kunnon naisia, koeteltuja, taisteluun tottuneita urhoja joka ainoa! "Kun kelpo tanskalainen mies on joutunut ahtaihin oloihin ja kunniallisena miehenä tahtoo jokaiselle antaa omansa eikä halua tuottaa aineellista vahinkoa toisille maamiehillensä, niin älköön kukaan minun kuulteni uskaltako heittää ensimäistä kiveä, kaikkein vähimmin kukaan tanskalainen etelä- tai pohjoispuolella Kongeaata, joka on asian tiennyt, joka olisi voinut pelastaa hänet, mutta ei ole tahtonut sitä tehdä. Ei, jättäkäämme häpeä heidän osallensa ja antakaamme maanpettäjän nimi jokaiselle, joka on myönyt ansaitsemisen vuoksi, jokaiselle, joka on myönyt kansalliskunniansa niin ja niin monen tuhannen preussilaisen markan lisävoiton tähden!"

"Hyvä!" huudettiin joka puolelta ja kaikki nousivat ylös.

Borris puhui kuin mies, jolla on vaikutusvaltaa.

Kun hän istui tuossa pöydän päässä, hartiakkaana ja kookkaana — hänen sileäksi ajetut kasvonsa ilmaisivat tahdonlujuutta, suun piirteet olivat kauniit ja silmät teräksenharmaat — niin oli hän kuin päällikkö luotettavien miestensä keskellä. Vanhojen viikingien arvokas jälkeläinen, viikingien, jotka kulkivat vieraita maita valloittamassa.

Oli helppoa käsittää, että Borris oli eteläjyllantilaisten etevimpiä johtajia, toimekas sekä neuvonantaja että työntekijä, aina ensimäinen paikalla kun kansallinen taistelu oli kysymyksessä, mukana kieliyhdistyksessä, kouluyhdistyksessä, vaaliyhdistyksessä, maalaisyhdistyksessä, itseoikeutettu saksalaistenkin kesken kunnallisiin luottamustoimiin, kaikkien kunnioitusta nauttiva, yksin vihollisenkin!

"Päätämmekö siis, ettei tästä lähin päästetä ainoatakaan taloa tässä pitäjässä saksalaisten käsiin, jos voimme sen jollakin tavalla vain estää?" kysyi Borris ja iski pöytään. "Voisimme lyöttäytyä neljä tai viisi yhteen, jos yksi tai pari ei siihen kykenisi".

"Hyvä! Hyvä!"

Kaikki nousivat pöydästä ja vahvistivat päätöksensä voimakkailla kädenlyönneillä.

Sidselkin nousi ylös, mutta hänen oli vaikea päästä liikkeelle. Kun "koneisto", niinkuin hän itse sanoi, vain ensin pääsi käyntiin, niin se kulki itsestänsä.

Vieraat olivat kaikki lähteneet ja viimeiset kuhnailijat, Grunnetin perhe Højemarkesta, olivat valmiit nousemaan vaunuihin.

"Kuulkaapas!" huusi Borris. "Antakaa minun ajaa teidän kanssanne kujan päähän, niin voitte jättää minut krouvin luokse. Tahtoisin puhutella Frandsenia".

Hän otti päällystakkinsa ja nousi ajajan penkille, Esbenin viereen.

Rouva Borris ja Gyrithe toivottivat hyvää yötä ja Hektor juoksi haukkuen hevosten jaloissa, heidän lähtiessään matkaan.

"Tervehtikää isoisää!" huusi Gyrithe, jonka äiti oli Frandsenien ainoa lapsi. "Sanokaa, että isoäiti jää tänne yöksi".

Kun he ajoivat täyttä ravia kujaa alas, niin he kuulivat, kuinka pääovi suljettiin ja rautasalpa työnnettiin eteen.

Valaistu ikkunarivi katosi yhä kauemmaksi. Vaunulyhdyt häikäisivät vaunuissa-olijoiden silmiä, ja valaisivat tietä vain parin askeleen verran hevosten päitä edemmäksi.

Tuuli, joka oli yltynyt, riehui lehmusten oksissa ja vinkui, valitti ja voivotti yli koko tiennoon.

Se ennusti päiväntasauksen myrskyn pikaista tuloa.

Vaipat ja huivit käärittiin tiukemmalle ja hatut painettiin tanakammin päähän.

"Seis!" huusi Borris, kun he saapuivat käänteesen. "Tähän minä pysähdyn. Hyvää yötä ja onnea matkalle!"

"Hyvää yötä! Hyvää yötä! Kiitos tästä illasta!" huudettiin hänelle vastaan.

Esbenin piiska läimähti, ja vaunut vierivät eteenpäin pimeässä.

Kun Borris suuntasi askeleensa valoa kohti, joka tuikki krouvin ikkunoista häntä vastaan, kuuli hän äkkiä hirveää meteliä.

"Kas, kas! Mitähän siellä on tekeillä?" ajatteli hän ja astui rivakammin eteenpäin.

Aivan oikein! Tuota santarmia hän oli jo kauan pitänyt silmällä.

Ja tuossahan seisoi pikku haudankaivaja Madsen, hän, jonka sääret olivat niin väärät, ettei hän voinut paimentaa lampaita! Niin, oikeastaan hänen toinen jalkansa vain oli väärä. Mutta juuri sen vuoksi, että vain hänen toinen jalkansa oli litteä, eikä toinen, niin oli hänellä se omituisuus, että hänet saattoi, jo kaukaa käynnistään tuntea.

Niin, vaikkapa häntä ei olisi nähnytkään, niin askelten äänestä hänet heti tunsi. Sanalla sanoen hänen käyntinsä oli niin komea ja joustava, aivan kuin hän olisi vietereillä käynyt, ja senpä vuoksi hän olikin paras tanssinjohtaja kaikissa tanssiaisissa, miten hän poloneesiakin osasi johtaa! — mutta juostessansa, — hyvä Jumala, kuinka hän ontui!

Siinä hän nyt seisoi ja puolustautui kepillään, preussilaisen santarmin vetäessä miekkansa esille ja aikoessa karata hänen kimppuunsa.

"Schweinhund!" [Roisto!] ärjyi hän. "Donner und Blitz! Einmal Schweinhund! Zweimal Schweinhund! Dreimal Schweinhund! Hundertmal Schweinhund!" [Ukkonen ja salama. Yhden kerran roisto. Kaksi kertaa, kolme kertaa, sata kertaa roisto.]

"Sitokaa hänet! Sitokaa hänet! Hän on, hitto vieköön, huononpuolinen kryssäri!" huusi krouvin isäntä ja koetti toisten lujakätisten miesten avulla voittaa häntä. Frandsen oli ennen ollut kipparina "Toivossa".

Mutta santarmi huitoi miekallaan ympärilleen kuin villitty ja oli jo vetäissyt muutamia naarmujakin, kun Borris äkkiä iski häneen takaa kiinni, ikäänkuin santarmi olisi ollut vain lapsen pahainen ja väänsi miekan hänen kädestänsä.

"Nuoraa! Tuokaa nuoraa!" hän sanoi.

Krouvin isäntä toi sitä siinä tuokiossa.

"Hän istui täällä ja joi siksi kuin häneen tuli viinahulluus", kertoi Frandsen. "Runko on jo lujasti kiinnitetty, mutta nyt se on kallistettava. Hän oli humalassa, sikohumalassa ja kävi haudankaivajaan käsiksi, siksi että tämä tahtoi jatkaa matkaansa myötyään minulle vasikan neljänneksen."

"Maatkoon nyt itse siinä kuin nauta", sanoi Borris ja heitti köysiin sidotun santarmin haudankaivaja Madsenin työkärryjen peräpuolelle. "Minä tulen sinun mukanasi, Madsen, — joka tapauksessahan sinun on sitä tietä kuljettava ja samalla me jätämme hänet nimismiehen luo."

"Olkoon menneeksi", sanoi Madsen mielissään ja he ajoivat matkoihinsa käsistä ja jaloista sidotun, juopuneen santarmin maatessa vanhurskaan unta kärryjen peräpuolella.

"Joka toiselle hautaa kaivaa, se itse siihen lankeaa", aloitti Madsen.

Haudankaivuu oli vähitellen tehnyt hänestä filosofin.

"Ei sinun ainakaan pitäisi sitä sanantapaa käyttää, Madsen, sillä siinä tapauksessa minä en tahtoisi olla sinun sijassasi", sanoi Borris.

Mutta Madsen ei jäänyt koskaan vastausta vaille.

"Samapa se, kun se on miehellä virkana", vakuutti hän. "Ja minun luokseni ne kuitenkin kaikki lopulta tulevat, sekä tanskalaiset että saksalaiset, sillä minä valmistan heille heidän viimeisen vuoteensa. Ja voihan se ollakkin oikeudenmukaista, sillä taivaassa ei ole eroitusta saksalaisen ja tanskalaisen välillä, vaikka minun tekisi mieleni tietää eikö meidän Herramme sanone saksalaiselle: 'Ei sinun pidä tappaman eikä ryöväämän eikä varastaman, sinä vihainen härkä. Mitä sinä olet toisille tehnyt, se myös sinulle tapahtuu', ja heittäne hänet ovelle. Murhamiesten, varkaitten ja ryövärien ei pidä Jumalan valtakuntaa näkemän, niinkuin tuokin 'Schweinhund' meidän takanamme."

Haudankaivaja Madsen kääntyi taakseen ja sylkäisi tielle.

"Tvyi!" sanoi hän.

Niin, niin, haudankaivaja Madsen oli kirjanoppinut, sillä olihan hänkin luettava pappissäätyyn.

"Voihan se olla", sanoi vihdoin Borris. "Mutta nyt me olemme perillä".

He olivat ajaneet täyttä ravia ja pysähdyttivät hevosen äkkiä nimismiehen asunnon edustalle.

Borris nousi alas vaunuista Madsenin pidellessä hevosta ja nosti nukkuvan santarmin alas, kantoi hänet sisään ja heitti lattialle.

"Kun santarmi häiritsee maantien rauhaa, niin me muut saamme ruveta poliiseiksi", sanoi hän. "Muuten me eteläjyllantilaiset olemme 'Deutsches Reichin' [Saksan valtakunnan] lainkuuliaisimmat ja rauhallisimmat alamaiset ja meidän joukossamme tapahtuu vähimmin rikoksia. Kun santarmit juovat itsensä humalaan, niin me tulemme yhtä hyvin ilmankin heitä toimeen. Minulla on monta todistajaa. Hän paljasti miekkansa krouvissa ja haavoitti pari miestä."

Siihen ei ollut mitään sanomista. Santarmi oli sikohumalassa, sen nimismieskin näki, ja kohta sen jälkeen pidetystä kuulustelusta kävi ilmi, että santarmi oli kompastunut omiin tekoihinsa.

3.

"Kun hanhi on kulussa ja mäyrä on kolossa, niin valkealla varsalla talvi on tulossa."

Kaikki merkit tiesivät kovaa kylmyyttä ja ankaraa talvea. Metsät säilyttivät tavallista kauemmin kultaisen ja punaruskean väriloistonsa.

Aitauksissa loisti miljoonittain pihlajanmarjoja, muurahaiset olivat piiloutuneet hyvissä ajoin maan sisään ja varpuset pyrähtivät vasten ikkunoita, ikäänkuin etsien lämpöä ja turvaa ihmisten luota.

Højemarkessa ei edes lehti ollut pudonnut viiniköynnöksistä ennen Martinpäivää.

Mutta yökylmän kerällä talvi teki tuloaan.

Täysikuu levitti valoaan yli maan ja juutilainen sananparsi sanoo:

"Marttina täys kuu, toisna vielä täys suu."

Kielletty hedelmä on makeinta — varsinkin sellaisen herttaisen tuittupään mielestä kuin Karenin.

Kuinka viisas hän olikaan, tuo vanha käärme, joka viekoitteli Eevaa kielletyllä hedelmällä!

Jos kaikki muut vain olisivat häntä kehuneet ja pitäneet hänestä! Eipä Karen silloin olisi takertunut siihen ansaan, joka hänelle viritettiin..

"Sind wir nicht alle Menschen?"

Niin, emmekö me kaikki ole ihmisiä Herran edessä?

Oikeastaan oli Karen aivan samaa mieltä kuin reiniläinenkin.

Hänen synnynnäinen, varma vastustushalunsa teki hänelle tässä kohdin pahat kepposet. Mutta samalla hänen kopeata luontoaan kiusoitti se seikka, että hän oli voinut käyttäytyä epäkohteliaasti.

Se ei ollut koskaan ennen hänelle tapahtunut. Reiniläisen asema muuttui siten edullisemmaksi; siinä oli jotain hyvitettävää!

Täytyyhän olla oikeudenmukainenkin tässä maailmassa — yksin vihollisensakin suhteen. Eiväthän kaikki saksalaiset ole samaan vuokaan valetut.

Ja sitä Karen ajatteli vain sentähden, että reiniläinen oli niin kaunis, hänen viiksensä olivat niin komeat ja tummat ja hän sanoi hänelle niin paljon kaunista.

Karen oli, samoinkuin muut nuoret tytöt, hiukan turhamielinen. Imartelu oli hänelle mieleen, ja kuinka monet ihmiset yleensä eivät olisi alttiita imartelulle?

Saksalaisen silmiinpistävä ihailu kohotti Karenia hänen omissa silmissään.

Tuolla tavalla ei Valdemar koskaan ollut katsonut häneen, ei koskaan puhutellut häntä. Valdemar oli niin jäykkä ja juro.

Se, että hänen tanskansa tuli päivä päivältä paremmaksi, liikutti Karenia ja saattoi samalla hänet sovinnollisemmaksikin häntä kohtaan. Hän käytti tuskin ainoatakaan saksalaista sanaa enää.

Kuinka kaunista ja hienotunteista hänen puoleltansa! Maan kielen puhuminen tuotti hänelle epäilemättä paljon vaivaa, enempää häneltä ei mitenkään voinut vaatia.

Mitenkä Karen joutui keskusteluihin hänen kanssansa? Niin, sitäpä ei ole niinkään helppo sanoa. Mistä se saa alkunsa? Vähin erin!

Saksalainen sanoi eräänä päivänä:

"Minä en ole tullut tänne anastajana", ja toinen sana oli toisen synnyttänyt.

Hän kertoi olevansa orpo, eikä hänellä liioin ollut sisaruksia eikä läheisiä sukulaisia. Hän seisoi aivan yksin maailmassa. Hän oli tullut tänne vieraasen maahan, sentähden että täällä maanviljelys oli niin kannattavaa.

Hän kertoi kodistansa Rheingaussa, puhui Lorelei-kalliosta ja Reinvirrasta. Ja hän alkoi jälleen hiljaa ja hillitysti laulamaan pehmeällä barytoniäänellänsä:

"Ich weiss nicht was soll es bedeuten, dass ich so traurig bin; ein Märchen aus alten Zeiten, das kommt mir nicht aus dem Sinn.

Die Luft ist kühl und es dunkelt, und ruhig fliesset der Rhein, der Gipfel des Berges funkelt Im Abendsonnenschein".

Karenin harmi, jota hän aikaisemmin oli häntä kohtaan tuntenut, alkoi haihtua kuin yökaste auringon noustessa.

"Vaan varo, neito, kuningasta keijuin!"

Ja nyt ei ollut aurinkoa, eikä kelpo, vanha, tanskalainen keijukuningaskaan ollut leikissä mukana, vaan saksalainen Erlkönig, joka tahtoi kostaa Karenille.

Hän hymyili pilkallisesti "ho hoo!" niinkuin vain satukuninkaat osaavat hymyillä.

"Ich liebe dich, mich reizt deine schöne Gestalt; und bist du nicht willig, so brauch ich Gewalt!"

Sua lemmin, muotosi hurmaa mun, ja ellet suostu, ma ryöstän sun —

Luoteistuuli vonkui, aika oli huono kosimiseen. Kylmäksi kävi odotus ulkona, varpusten nälkäisinä hypähdellessä kohmettuneella maalla.

Vaan tämä kosiminen oli niin levoton, sen täytyi piiloutua ja pujottautua pensaiden ja aitauksien taakse.

Mutta pensaat ja aitaukset olivat nyt lehdettömät, eivätkä voineet tarjota kunnollista suojaa eikä hyvää piilopaikkaa.

Miksi Karen ei kertonut kotona tapaavansa häntä silloin tällöin ja puhuvansa hänen kanssansa?

Tokkopa hän sitä itsekään tiesi?

Ei missään tapauksessa ainakaan ennen kuin eräänä päivänä, jolloin ruis alkoi vihertää pellolla ja leivo riemuiten liiteli ilmassa kohoten kohti keväistä sinitaivasta, ja jolloin saksalainen, rohkaisten mielensä sanoi — tällä kertaa kuitenkin saksaksi:

"Ich liebe dich! Ich liebe dich!" [Minä rakastan sinua!]

Hän kertoi Karenille, että kun hän ensi kerran näki hänet elokuorman luona, ilta-auringon kultaloisteen kimallellessa hänen hiuksissansa ja hänen laulaessaan reippaalla äänellään tanskalaista laulua, niin hän heti oli kuvaillut mielessään häntä Loreleina:

"Ihr goldenes Geschmeide blitzet, sie kämmt ihr goldenes Haar. Sie kämmt es mit goldenem Kamme — und singt ein Lied dabei! Das hat eine wundersame gewalt'ge Melodei!"

"Und ich liebe! Ich liebe!"

"Ei, ei!" huudahti Karen kauhistuneena ja riuhtasi itsensä irti. "Ei koskaan maailmassa! Ei koskaan!"

Karen kiiti pois kuin takaa-ajettu.

Mutta hänenkin kävi kuin poikasen venheessänsä.

"Er schaut nicht die Felsenriffe, Er schaut nur hinauf in die Höh!"

Karen palasi takaisin ja taaskin takaisin — sattumalta tietysti, mutta joka kerralta hän jäi muutamaa hetkeä kauemmaksi kuuntelemaan petollista, hurmaavaa laulua.

Kuunteli sitä niin kauan, kunnes hän siihen tottui, kunnes pistin hävisi siitä ajatuksesta, että hän menisi saksalaiselle miehelle.

Eikö hän päinvastoin voisi täten suorittaa suurta, isänmaallista työtä? Muuttaa hänen mielensä, niin että hänestä tulisi luotettava, Tanskan mies, ainakin sellainen, joka myöntäisi vääryyden tapahtuneen?

Eikö heillä olisi etuakin siitä, jos saisivat puolelleen miehen vihollisen leiristä?

He kaikki häntä siitä kiittäisivät. Oi, mitä viisasteluja viekas paholainen käyttääkin, kun hän tahtoo viekoitella meitä johonkin, jonka tekemättömäksi tekemiseen me ehkä perästäpäin tahtoisimme antaa vuosia elämästämme!

Olihan rakkaus kansainkeskinen. Se ei kysynyt, onko saksalainen vai tanskalainen, juutalainen vai kreikkalainen. Tiettävästi!

Sidsel ensinnä vainusi vaaraa. Joskin hänen ymmärryksensä oli tylsistynyt, niin hänen vaistonsa oli kyllin selvä.

Kun jotain vihamielistä oli tulossa, niin hän oli varoillansa ja vainusi yhtä tarkkaan jälkiä kuin hyvä metsäkoira.

"Karen ei ole oikealla tolalla", sanoi hän eräänä päivänä Esbenille. "Pitäkääpä varanne".

"Mitä se voi olla, Sidsel?" kysyi Esben hämmästyneenä.

"Sitä en tiedä, mutta minusta tuntuu kuin rajuilma olisi tulossa."

Ja hän katosi askareihinsa.

Esben seurasi viittausta ja painoi mieleensä yhtä ja toista.

Miksikä Karen oli joka päivä niin kauan ulkona? Ja miksi hän aina kulki Egtvediin päin?

Eräänä päivänä, sanottuaan jäähyväiset Jürgensille ja tultuaan tien käännökseen, yllätti Esben hänet aitauksen takaa.

Hän vihelsi.

"Halloo, Karen! Kenen kanssa sinä niin kauan lavertelit?"

Esben oli lyhytnäköinen, eikä ollut tuntenut saksalaista.

"Pitääkö minun nyt siitäkin tehdä tiliä?" vastasi Karen ja heitti uhkamielisesti päätänsä.

Omatunto, joka ei ollut oikein hyvä, yllytti häntä vastarintaan.

"Ei sinun, kihloissa olevan tytön, sovi niin kauan jutella maantiellä nuoren miehen kanssa".

Sitä ei Esbenin olisi pitänyt sanoa.

"Kuka minut on kihlannut?" kysyi Karen lyhyesti ja kiirehdytti askeleitaan.

"Puhutaan nyt suoraan, Karen. Minä olen sinun vanhempi veljesi ja minä en tahdo tietää sinun oikuistasi. Eikä tämä ole ensi kertaa, Karen. Minä olen varmasti vakuutettu siitä, että sinulla on usean kerran ollut yhtymyksiä tuon miehen kanssa".

Sitä hänen vielä vähemmin olisi pitänyt sanoa.

He olivat samaa ainesta nuo kaksi, ja samalla hetkellä kuin Esben tahtomattansa oli herättänyt hänen jäykkämielisyytensä koko voimassansa, samalla Karen päätti antaa myöntävän vastauksen Jürgensille.

"Oletko sinä vakoillut minua?" huudahti Karen kalpeana vihasta. "Onko Valdemar pannut sinut vartioimaan minua? Siitä on loppu tehtävä, minä en tahdo olla valvonnan alainen. Jos sinä tarkoitat, että minä muka olisin kihloissa Valdemarin kanssa, niin sinä ja äiti, te olette kihlanneet minut hänelle, mutta minä en koskaan ole suostunut siihen, enkä suostukkaan niin kauan kuin elän!"

"Karen!" huudahti Esben. "Ole varoillasi!"

He olivat tulleet pihamaalle. Borrisgaardin vaunut olivat oven edessä ja Karen näki enonsa kävelevän rouva Grunnetin kanssa puutarhassa.

No, sepä vielä puuttui!

Esben meni suoraan heidän luoksensa, mutta Karen, joka ei mistään hinnasta tahtonut nyt heitä tavata, — hän ei ollut vähintäkään siinä mielentilassa! — meni suoraan sisään, ja siellä seisoi Valdemar!

Tulipa hän ojasta suoraan allikkoon!

Hänessä oli jotain, — Karen ei itse ymmärtänyt mitä se oli! — hän ei ollut koskaan ennen sitä hänessä huomannut.

"Karen", hän sanoi ja tarttui hänen molempiin käsiinsä, "nyt minä tahdon saada ratkaisevan vastauksen! Sinun ei pidä kauemmin odotuttaa minua turhilla lupauksilla. Tahdotko tulla vaimokseni, Karen?"

Koko hänen olennossaan oli isän ylpeää mahtavuutta.

Karen tunsi ikäänkuin veitsen kurkussansa! Nyt tai ei koskaan!

"Päästä minut", sanoi Karen. "Sinä teet minulle pahaa."

Valdemar päästi hänet heti irti.

"Suo anteeksi, pikku Karen". Hänen äänensä vavahteli. "Minä en mitenkään tahtoisi tuottaa sinulle tuskaa, mutta sinä olet leikitellyt niin kauan minun kanssani, ja mies voi joutua aivan suunniltansa. Tahdotko sinä tulla minun vaimokseni, Karen?"

"En!" sanoi hän ja puri hampaansa yhteen. "Omaisuus ei saa joutua pois suvusta. Se se kaiken takana piilee."

Valdemarin mieli kuohahti.

"Etkö häpeä!" huudahti hän vihoissaan. Hänen juutilainen maltillisuutensa ja rauhallisuutensa oli kuin poispuhallettu. Tuo hirveä loukkaus, jonka Karen heitti hänelle vasten silmiä, saattoi hänet pois suunniltansa.

"En minä tahdo houkutella itselleni vaimoa, mutta kyllä se päivä vielä koittaa, jolloin sinä tulet katumaan!"

"Jos ei se tule tänään, niin tuleepa huomenna!" naureskeli Karen matkien hänen puheenparttansa.

"Sinä olet ilkeä, Karen."

Valdemar oli äkkiä tullut aivan rauhalliseksi ja katsoi häntä lujasti silmiin.

"Jumala antakoon sinulle anteeksi, mutta minäpä luulen melkein, että viime aikoina olet ruvennut vihaamaan minua."

"Niin, minä vihaan sinua", vastasi Karen, "samoin kuin minä vihaan ja aina olen vihannut kaikkea pakkoa."

"Jumala on todistajanani", sanoi Valdemar intohimoisesti, "etten koskaan ole tahtonut sinua pakoittaa, minä tahdoin vain tehdä lopun tästä."

"Sinä olet ollut julma Karen", lisäsi hän alakuloisesti. "Sinä olet kiduttanut minua."

"No lapset!" huudahti Borris, joka rouva Grunnetin kanssa astui puutarhasta sisään, "oletteko nyt sopineet, milloin häät vietetään?"

"Me olemme päättäneet, ettemme koskaan vietä häitä", sanoi Valdemar, joka nopeasti hillitsi tunteensa. "Minä en koskaan tahdo vaimoa, joka ei rakasta minua oikealla tavalla, ja sitä ei Karen tee. — Antakaa Karenin olla rauhassa, tästä asiasta ei maksa enää vaivaa puhua."

Valdemar meni ulos eikä palannut enää takaisin.

Nyt Karen päätti uskaltaa kaikki; menköön sitten syteen taikka saveen.

Mielenkuohussaan hän ei edes huomannut Valdemarin jalomielisyyttä, tämän tahtoessa säästää häntä muiden pakoittamiselta. Hänelle se oli aivan tuhlattua tavaraa.

"Minä vastasin kieltävästi Valdemarille sentähden, että olen kihloissa Ruprecht Jürgensin kanssa Egtvedistä."

"Karen!" huudahti rouva Grunnet ja hypähti pystyyn, ikäänkuin tytär olisi pistänyt häntä veitsellä.

"Sinä olet hullu, Karen!" huusi Borris.

"En minä ole hullu", sanoi Karen uppiniskaisesti. "Onhan niitä muitakin tanskalaisia naisia, jotka ovat tehneet samoin. Minä en ole ensimäinen. Ja minun tietääkseni on se onnistunut hyvin."

"Ei aina", vastasi Borris kylmästi. "Ja meidän suvussamme se ei käy".

"Eiköhän meidän kansamme elinrunko ole niin voimakas ja turmeltumaton, että se voi sietää joitakuita saksalaisia ymppivesojakin", sanoi Karen pilkallisesti.

"Tule järkiisi, lapsi! Sinähän syöksyt turmioon."

Borris tarttui hänen käsiinsä kiinni.

"Ei, sitä minä en tee", vakuutti Karen ja riuhtasi itsensä irti. "Se olisi toista, jos seuraisin häntä vihollisen maahan, mutta hänenhän täytyy jäädä minun maahani. Minulla on voima puolellani. Siinä ei tosiaankaan ole vaaraa. Tanskan kieli on oleva minun lasteni äidinkieli, heistä tulee tanskalaisia ja niin Egtved joutuu taaskin tanskalaisiin käsiin ja vahinko on tullut korjatuksi."

"Koetappa sitä, kun Egtved on täynnä saksalaisia sukulaisia."

"Hänellä ei ole läheisiä sukulaisia", vakuutti Karen, "he ovat kaikki kuolleet, ja saksalainen ei saa astua jalallaan minun taloni kynnyksen yli".

"Sitten hän on kehno mies!" pilkkasi Borris.

"Sitä hän ei ole, hän on kelpo mies, ja minä tahdon hänet omakseni, vaikka te kaikki olisitte minua vastaan!"

Pieni, kiihkeä Karen seisoi uppiniskaisena säihkyvin silmin ja otsa kiharien peitossa ja taisteli taistelun, joka totta tosiaan olisi soveltunut puolustamaan parempaakin asiaa kuin ohimenevää rakkaushuumetta.

"Sinä olet itsepäinen lapsi etkä tiedä omaa parastasi", sanoi Borris ankarasti. "Ettet sinä tahdo ottaa Valdemaria, se tuottaa minulle suurta surua, mutta se on sinun oma asiasi. Mutta tämä koskee koko sinun sukuasi."

Esben tuli kiireesti sisään. Hänen kasvoissaan kuvastui niin kova mielenliikutus, että ne olivat aivan vääntyneet.

"Minä kuulin sen ikkunasta!" huudahti hän, "se ei ole mahdollista, että siten olisit pettänyt meidät kaikki! Karen! Karen!"

Kuului raskas huokaus.

Rouva Grunnet nousi ylös.

"Ettekö tahtoisi olla niin hyvät ja mennä täältä?" kysyi hän tuskastuneesta. "On parasta, että minä puhun yksin Karenin kanssa."

Esben paiskasi oven kiinni, niin että koko talo tärisi.

"Koeta saada hänet järkiinsä jos voit", sanoi Borris, "mutta minä pelkään ettei se onnistu. Lapsi on aina ollut itsepintainen. Ikäänkuin varsa, joka ei siedä suitsia eikä kannuksia. Antaa hänen juosta niin pitkälle kuin nuora ulettuu."

Hän puristi sisarensa kättä ja läksi. Pian sen jälkeen kuului vaunujen pyörinää.

Karen heittäytyi tuolille, painoi päänsä pöytää vasten ja purskahti itkemään. Tunteiden pinnistys alkoi laueta.

Jos rouva Grunnet nyt olisi ollut vaiti, niin ehkä paljon olisi toisin käynyt. Mutta sitä hän ei voinut, eikä se kumma ollutkaan.

"Tahdotko sinä todellakin tuottaa äidillesi ja suvullesi niin suuren surun?" kysyi hän.

Karen lakkasi itkemästä ja kuunteli.

Siinäpä sitä taas oltiin! Suku ja aina vaan suku. Eikö kukaan sitten häntä ajatellut?

Ei, toisin ei voinut käydä! Hän oli polttanut kaikki sillat takaansa. He eivät ansainneet parempaa.

4.

Ei siinä mikään auttanut, äidin täytyi taipua.

Eivät mitkään houkutukset, eikä rukoukset eikä varoitukset auttaneet. Pikku tuittupää kesti rohkeasti kaikki hyökkäykset ja oli omasta mielestään yhtä suuri sankari kuin Sidselkin, kun tämä oli keskellä kuulasadetta Dybbolin luona.

Oli hyvin surkea aika.

Rouva Grunnet oli syvästi alakuloinen, Esben raivosi ja Sidsel hääri talossa, ikäänkuin ei hänellä missään olisi ollut tasapainokohtaa.

Välistä hän pysähtyi, pudisti päätänsä ja mutisi itseksensä jotain, jota ei ainoakaan kuolevainen voinut ymmärtää. Luultavasti hän taaskin tunsi kuulien suhisevan korvissansa samoinkuin vuonna neljäkymmentäyhdeksän.

Ei kukaan Borrisgaardista käynyt talossa ja Esben kertoi Valdemarin matkustaneen kuningaskuntaan, Kööpenhaminan maanviljelyskorkeakouluun, josta hän sitten pistäytyi Norjaan ja Ruotsiin.

Karen heitteli niskaansa. Sehän oli hänen oma asiansa. Mitä se Karenia olisi liikuttanut.

Paha hengetär, uhman henki, näytti villinneen hänet. Hänen mielensä kovettui äitiä ja veljeä kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, joita hän muuten oli niin hellästi rakastanut. Yksin kyyhkyset ja Hektorkin saivat sitä tuntea.

Esben ei puhutellut häntä ja äiti vain välttämättömimmistä asioista, koska hän ei saanut mitään vastausta.

Parasta tehdä tästä loppu ja määrätä hääpäivä. Jos Esben olisi saanut määrätä, niin Karen ei olisi saanut minkäänlaisia myötäjäisiä, "sillä niitähän saksalainen vain halusi", mutta äidin viisaus ja oikeudentunto asettui sitä vastaan.

"Hän on minun tyttäreni, Esben, eikä se olisi viisasta. Jos optanttiperhe tekisi tyttären perinnöttömäksi sillä perusteella, että hän joutuu saksalaiselle miehelle, niin meidän helposti voisi käydä huonommin kuin saksalaisen."

Sillä aikaa kyntömies kynti maataan ja kottarainen hyppeli männynoksilla ja nyppi matoja ja toukkia. Pois ne, niin on se tehty!

Gyritheltä tuli kirje Alsista.

"Jos hän vain ei olisi vihollinen, vaan kuuluisi kansaan, joka meille ei olisi niin paljon pahaa tuottanut, niin kävisihän tuo laatuun. Vaikka olisihan pohjalla sittenkin jotakin eroittavaa", kirjoitti hän. "Lapsuusmuistojen voima vetäisi kunkin omalle puolellensa. Uskottomuus lapsuuttaan kohtaan kostaa aina itsensä.

"Ei koskaan pidä avioliittoa rakentaa muuta kuin oman kansansa miehen tai naisen kanssa."

Niin, hyvä oli Gyrithen sanoa, hän oli aina ollut oikealla tolalla ja elämä avautui kuin sileä maantie hänen eteensä.

Vihdoin eräänä päivänä tuli Ruprecht Jürgens komeasti ajaen Højemarkeen.

"Siunaa ja varjele, tuossa on saksalainen!" sanoi Sidsel ja hänen päänsä liehuvine nenäliinoineen katosi heti kyökin ikkunasta.

Jürgens kohotti etsivän katseensa ikkunoihin.

Karen näki hänet ylhäältä päätyikkunasta, jossa hän kauan oli seisonut ja tähystellyt. Hänen sydämensä sykki ja hänen kasvonsa punoittivat kuin kesän ensi ruusu, mutta kuitenkin hän säikkyen peräytyi.

Esben oli mennyt ulos, hän ei mistään hinnasta tahtonut olla läsnä, — "ei sittenkään, vaikka he hiuksista laahaisivat hänet sisään!" — ja siten rouva Grunnet yksin otti Jürgensin puutarhanpuoleisessa huoneessa vastaan.

Tuo muhkea nainen kohosi tuoliltansa, jokainen, joka tunsi hänet, olisi väittänyt hänen käyneen ainakin kymmenen vuotta vanhemmaksi.

Iloiset, leppeät kasvot olivat nyt kalpeat paljosta valvonnasta.

Kun hän hitaasti astui Jürgensiä vastaan, niin tämä saattoi huomata, kuinka suurta itsensävoittamista yksin hänen vastaanottamisensakin kysyi.

"Se ei suinkaan ihmetytä teitä", sanoi hän hyvin arvokkaasti, "että tämä oli suuri yllätys meille ja että meidän on hyvin vaikea tottua siihen mikä —" hän vaikeni ja haukkoi henkeään, — "siihen mikä on tapahtunut."

"Tarkoitatteko siksi että minä olen saksalainen?" kysyi hän.

"Siihen on tuskin tarpeellista vastata myöntävästi, mutta myöskin siksi, että te kaikissa suhteissa olette meille ventovieras mies."

"Te pelkäätte tyttärenne puolesta", sanoi hän hiljaisesti, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin anteeksi pyydettävää. "Mutta minä vakuutan teille: hän joutuu hyviin käsiin."

"Hän on sen itse halunnut."

Rouva Grunnet torjui siten kaiken puolustelemisen.

"Hän saa nyt tyytyä kohtaloonsa semmoisenaan kuin se muodostuu. Mutta puhukaamme toimenpiteistä, ne ovat nyt meitä lähinnä".

Rouva Grunnet pyysi Jürgensiä istumaan ja teki selkoa myötäjäisistä. Jürgensillä ei ollut syytä valituksiin.

Karen oli aikoja sitten astunut rappusia alas, mutta hän jäi epäröiden seisomaan alimmalle portaalle, eikä uskaltanut astua alas.

Hänen valtasuonensa tykytti niin rajusti, että hän mielestään kuuli sen lyönnin ja sitten Hektor haukkui alhaalla pihalla. Ei, sitä hän ei kehtaisi sentään!

Suudella äidin nähden, — ei! Jokin ääni hänessä sanoi, että hän tuottaisi sen kautta vain turhaa tuskaa; hän tahtoi säästää siitä äitiä.

Äkkiä puutarhanpuoleisen huoneen ovi riistäytyi auki ja Karen pakeni nopeasti rappusia ylös.

Kun Jürgens oli noussut vaunuihin, katsahti hän taaskin ihmetellen ylös ikkunoihin, eikö häntä sittenkään sieltä näkyisi!

Eräänä aamuna ihmisten herätessä seisoi haikara kalkuttaen pesässänsä.

Kevät oli tullut!

Pellot olivat kylvetyt ja jyrätyt.

Kevätauringon lämmössä levisi kaikkialle höyryävän mullan tuoksu.

Maat saivat vähitellen ensimäisen heleän värinsä. Hennot vesat kohosivat mullasta ja loivat niille vaaleanviheriän harsonsa.

Kaste laskeutui hienoihin teriin, ja joka kerta aamuauringon koittaessa kimaltelivat kaikki kastehelmet hohtokivinä taivaankaaren väreissä.

Ruistähkät tulivat putkistansa ulos ja ohravainio aaltoili pehmeänä kuin silkki leudon tuulen hengessä. Se puhalteli kevään yli koko maan.

Ja aitauksissa tuoksuivat villiruusut ja kukkivat seljapuut.

Eikö nyt ollut oikea hääaika? Nämät häät soveltuivat niin erinomaisesti kaikkeen muuhunkin.

Maalaistoveriyhdistys pohjois-Slesvigissä oli hajoitettu, maalaisyhdistykset Aabenraan ja Haderslevin lääneissä olivat julistetut valtiollisiksi ja niiden toiminta oli sen johdosta keskeytetty.

Vapaakirkot Bovlundissa ja Haderslevissä olivat suljetut, samoinkuin kokoustalo "Frej" Kristiansfeldtissäkin.

Kokouksia oli laittomasti hajoitettu, tanskalaismielisiä opettajia ja opettajattaria pakoitettiin muuttamaan saksalaisille seuduille ja Eteläjyllannin rekryytit, jotka ennen olivat kokoontuneet vain muutamiin karnisoonikaupunkeihin, pistettiin nyt sinne tänne saksalaisiin rykmentteihin hajalleen toisistansa. Luonnollisesti vain sentähden, että he sotapalveluksessa saksalaistuisivat.

Tanskan kielen opetus kodeissakin, ulkopuolella lainmääräämää kouluaikaa, kiellettiin.

Ja samalla kuin kokousoikeutta loukattiin, alkoi karkoituskin uudelleen — varsinkin tanskalaisten meijeristien karkoittaminen.

Niin, olihan nyt sopiva aika Karenin häitä viettää.

Rouva Grunnet ei itkenyt. Hänen kyyneleensä eivät vuotaneet, mutta hänen mieltänsä karvasteli ja yöt olivat unettomat.

Mielikarvaus turrutti surun, kunnes sen aika tuli, sillä suru vaatii aina aikansa.

Sidsel ei sanonut mitään, hänhän oli aina harvapuheinen. Mutta ikuisen väsymättömyyden tavoin hän kulki vavisten ja itsekseen mutisten huoneesta huoneesen, ylös ja alas portaita.

Esben nimitti häntä talon pahaksi omaksitunnoksi. Karen, joka enimmäkseen istui omassa huoneessaan, kuunteli ehdottomasti Sidselin puuhaa talossa, mutta hän saattoi tuskin sitä eroittaa.

Sidsel kulki aina tohveleissa ja hän astui niin kepeästi kuin hirvi.

Mutta Karen kävi joka päivä Egtvedissä auttamassa Jürgensiä talonjärjestämis-hommassa, ja siellä hän lauloi iloisella äänellä, sillä rakkaus ja uhma tekivät hänet uhkamieliseksi.

Oi, kuinka voitonvarma hän oli itsestänsä ja Jürgensistä!

Karen aikoi puhua hänelle tapahtuneesta vääryydestä, ja heidän oikeudestansa. Hän aikoi opettaa hänelle Tanskan historiaa, ja sanoa hänelle, että Saksan historia Tanskaan nähden oli valhetta, valhetta alusta loppuun saakka!

Karenin piti saada oma huoneensa ja Jürgensin omansa.

Kun Karen eräänä päivänä näki, että Jürgens oli ripustanut keisarin ja keisarinnan kuvat seinälle, niin hän sätkähti ensin, mutta sanoi sitten aivan jyrkästi:

"Sinä voit ne ripustaa omaan huoneesesi, mutta minun huoneeseni minä silloin tahdon kuningas Kristianin ja kuningatar Louisen kuvat ja sitä paitsi niin monta pientä Tanskan lippua kuin itse haluan."

"Sen sinä kyllä saat", sanoi Jürgens ja suuteli häntä. "Siten ei kummankaan oikeutta loukata. Minä itse autan sinua asettamaan ne seinälle."

"Mutta sinä et saa koskaan unohtaa", keskeytti Karen, "että kun minä suostuin tulemaan sinun vaimoksesi, niin sinä lupasit minulle pyhästi, ettei meidän talossamme koskaan kuuluisi ainoatakaan saksalaista sanaa!"

"Sen minä lupaan sinulle", sanoi Jürgens vakavasti ja mitä sitä ei luvattaisi, kun ollaan hulluuteen asti rakastuneet eikä vielä ole koeteltu mitä lupauksen täyttäminen merkitsee. "Minä olen sanassani pysyvä mies. Minä pidän sen, minkä kerran lupaan. Sinun kansasi on minun kansani!"

Sen oli Ruth Naomille sanonut. Ja Jürgensin tarkoitus oli rehellinen, sillä hän oli kelpo, kunnon mies ja täynnä rakkautta Kareniin.

Esben läksi "välttämättömälle toimitusmatkalle". Hän ei voinut pakoittautua olemaan läsnä "tuossa jutussa", kun hän vain saattoi keksiä jonkun mahdollisen syyn poisjäämiseen.

Hän ei edes jättänyt hyvästi Karenille, mutta Karen seisoi ovessa hänen, lähtiessänsä ja sanoi pilkallisesti:

"Onhan se hyvä, että minä tulen pois talosta ennenkuin Gyrithe saapuu."

Kaikki he saattoivat hiipiä pois; äidin vain oli pakko kestää loppuun saakka.

Mitä varten muuten äitiä olikaan, jollei kantamaan raskainta kuormaa?

Häät olivat hiljaiset ja koruttomat, mutta oikeutta ja kohtuutta oli osoitettu Karenille sekä sille miehelle, jonka hän oli valinnut.

Rouva Grunnet puki itse hänet vihlovin sydämin ja kiinnitti seppeleen morsiushuntuineen hänen päähänsä, sillä äitihän, niin kuin sanottu, on kuitenkin aina äiti.

"Ei sinun pidä ihmetellä sitä, Karen", sanoi hän lopuksi, "että me suremme. Ajattele veljeni asemaa, hänen, joka on pitäjän johtomiehiä! Toiset olisivat sen ehkä helpommin kestäneet, mutta me, sellaiset kuin me nyt kerran olemme, emme voi sitä levollisesti kantaa. Me emme ole sillä tavalla luodut, me Borrisgaardin ja Højemarken väki. Mutta sen minä tahdon sinulle sanoa, että jokaiselle isälle ja äidille Eteläjyllannissa se on sellainen kohtalo, jota täytyy koettaa voittaa."

Kun Jürgens oli tullut ja morsian täysissä tamineissa astui makuuhuoneestansa ulos, kohtasi hän Sidselin ja vihdoinkin Sidsel ratkesi puhumaan, päästi valloilleen kaiken sen, joka koko tämän ajan oli hänen sydämessään polttanut.

Sointuvalla äänellään hän sanoi Karenille kiinnittäen jäykän katseensa lujasti häneen:

"Enpä olisi uskonut, että Kai Grunnetin tytär astuisi alttarille saksalaisen miehen rinnalla! Eikä Kai Grunnetkaan sitä uskonut ollessaan vallituksessa N:o 2 Dybbolin luona vuonna kuusikymmentäneljä. Jos se mies olisi ollut siellä, niin Kai Grunnet olisi tähdännyt häneen ja ampunut hänet."

Ei kukaan Borrisgaardista ollut saapuvilla. Ei ketään sukulaisista ja tuttavista ollut kutsuttu. He olisivat kieltäytyneet tai tulleet hyvin vastahakoisesti. Siksi ei heitä tahdottu pakoittaa.

Ainoastaan rouva Grunnet ajoi heidän kanssaan kirkkoon, mutta päivä oli ihana kesäkuun päivä. "Herra armahtakoon", ajatteli haudankaivaja Madsen, kun hän virkatoimessa ollessaan näki heidän astuvan kirkonlattian yli, "hän näyttää siltä, kuin seuraisi hän tytärtään mestauspaikalle!"

Jos Madsenille olisi annettu lupa soittaa kelloja näissä häissä, niin totta tosiaan hautajaiskelloja hän olisi soittanut.

Ja häntä oikein harmitti, ettei hän saanut sitä tehdä.

Mutta pää pystyssä Karen astui kuoroon laskeakseen uhrinsa rakkauden alttarille.

Hän oli näyttävä heille, että he olivat hänen suhteensa erehtyneet, tuominneet häntä väärin. Saksalaisen vaimona hän voisi tehdä paljon sukunsa hyväksi, vieläpä suojellakin sitä.

Pian hän tuli siihen varmaan vakaumukseenkin, että Ruprecht Jürgens oli Jumalan sallimuksesta tullut Eteläjyllantiin.

Saksalainen pappi oli nyt julistanut heidät laillisiksi aviopuolisoiksi, siihen asiaan ei ollut enää sen enempää sanomista.

Kauniisti katetulla hääpöydällä kiilsivät talon runsaat hopeat, mutta kukkia siitä puuttui, sillä ne olisivat olleet vain häpeällisenä valheena, sanoi Sidsel, jota ei mitenkään saatu pöytään istumaan. Hänellä oli muka kylliksi tekemistä kyökissäkin.

Sidselin kunniaksi on sanottava, että päivällinen oli erinomainen, eikä tuottanut Højemarkelle häpeää.

Mutta sitten tarttui ruoka Karenin kurkkuun, ikäänkuin se olisi tahtonut tukehduttaa häntä ja Jürgensin valtasi jäätävä tunne siitä, mitä vieraan miehen taloon tunkeutuminen merkitsi.

Ja sitten kääri äiti vaipan Karenin ympärille ja sanoi:

"Jää hyvästi, Karen!"

Karen läksi kuin poisajettu ja nousi nopeasti vaunuihin.

Kyyhkyset pyrähtivät kujertaen ilmaan.

"Aja vain, aja!" pyysi Karen. Jokaisen silmänräpäyksen viivytys tuotti hänelle tuskaa.

"Aja!" huusi Jürgens ja nosti kunnioittavasti hattuaan jäähyväisiksi.

"Olkaa hyvä hänelle! Olkaa hyvä hänelle", sanoi äiti.

Hektor juoksi iloisesti haukkuen heidän jäljessään.

"Tule pois, Hektor!" käski rouva Grunnet.

Koira huiskutti häntäänsä ja ryömi rouva Grunnetin jalkoihin.

Se ei kuitenkaan saisi jättää häntä!

Karen ei katsonut edes taaksensa.

Hän ei tahtonut nähdä haikaran pesää, ei päätyä, ei äitiä, joka seisoi portailla, eikä koko Højemarkea.

Hän käänsi selkänsä vain kaikelle! Mutta Jürgens kuuli tukahutetun-nyyhkytyksen.

Rouva Grunnet jäi jäljelle ja seisoi liikkumatta ja ääneti ja katseli sen miehen jälkeen, joka ajoi pois hänen lapsensa kanssa ja hänestä tuntui, kuin olisi hän kadottanut hänet auttamattomasti.

Sitten hän astui vitkalleen sisään.

Suuri huone näytti niin autiolta. Pöydällä oli kukkakimppu, jonka Karen kiiruussaan oli unohtanut. Hän oli saanut sen Jürgensiltä. Rouva Grunnet ei voinut olla yksin. Hän meni kyökkiin etsimään Sidseliä.

Sidsel seisoi ja oli kovassa puuhassa.

"Kalamureke on valmistettava. Se ei siedä lykkäystä."

- Ja sitten hän sitä vatkasi, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa jollekulle selkään, jollekulle joka myös tuota kuritusta olisi rehellisesti ansainnut.

"Niin, niin", jatkoi hän. "Hän kääntyisi haudassaan, jos hän olisi ollut näkemässä."

Sidsel tarkoitti Grunnetia.

Ja Grunnetin leski palasi takaisin tyhjään huoneesensa ja itki siellä. Hänen luja sydämensä oli pakahtumaisillaan.

Sillä nyt puhkesi suru ilmi.

"No", sanoi Esben tullessaan parin päivän päästä kotiin. "Onko se jo suoritettu? Mutta tähän taloon se rosvo ei enää jalallaan astu! Ei koskaan!"

"Totta tosiaan, sen kovempaa kolausta ei meillä vielä ole ollut!"

Sidsel sanoi sen kiiruhtaessaan ohi.

"Etkö voisi hetkeksi jättää tuota juoksuasi, Sidsel?" sanoi Esben. "Minä juttelisin mielelläni sinun kanssasi."

"En", vastasi Sidsel. "Jos jään paikoilleni, niin siihen minä myös jään. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut, eikä sitä mikään voi muuttaa."

5.

Niin, niin, pikku Karen!

Sinä olit kuitenkin ruvennut johonkin, josta tuskin aavistit, miten se päättyisi!

Ja kuitenkin Lorelei, Erlkönig, keijukuningas, lummekukat suossa ja pöydälläsi sekä satakieli, joka liverteli läpi koko kesäyön, olivat alun pitäin liittäytyneet yhteen tehdäkseen sinut onnelliseksi.

Niin selittämättömän onnelliseksi!

Kun kaksi ihmistä ovat menneet naimisiin, niin rupeavat salaiset, luonnon sekä sielun voimat liikkumaan yhdistääkseen heitä molempia.

Jos se onnistuu, niin kaikki on hyvin, mutta jos ei onnistu, niin sitä pahempi. Mutta usein kun joku sanoo: "Kuinka tuo mies voi kärsiä tuota naista?" taikka "Tuo nainen tuota miestä?" niin osoittautuu, että hän paljon mieluummin olisi voinut pitää suunsa kiinni.

Sillä se nainen tarvitsi juuri sitä miestä päästäkseen elämän läpi ja päinvastoin.

Ei kukaan tullut heidän luoksensa käymään, mutta mitä he siitä huolivat? Heillä oli kyllin toisistansa ja itsestänsä. Ja se aika kyllä tulisi!

Niin ainakin Karen ajatteli, jonka mielestä kesä vain oli kuin huviretki.

Syksyn tultua he tapaisivat taas kaikki toisensa ja sanoisivat: "Kuinka sinä olet voinut?" ja kaikki olisi taaskin entisellään.

Karenin sydäntä kirveli kuitenkin ajatellessaan että tänään oli Esbenin häät Alsissa, ja hän oli lähettänyt sinne häälahjansa ja sähkösanoman.

Hänen mieleensä muistui, etteivät he olleet lähettäneet hänelle mitään, ja kun hän nyt ajatuksissansa kuvitteli perhejuhlaa Alsissa, ja Gyritheä, jota koko suku ympäröitsi ja suosi, niin hän tunsi katkeraa jälkimakua muistellessaan omia häitänsä.

Mitenkä nuori tyttö kuvittelee häitänsä? Morsiustyttöineen, kukkineen, kunniaportteineen, puheineen ja juhlalauluineen.

Ja hänen häänsä? Hyvä Jumala!

Hänet valtasi samallainen tunne kuin lapsen, joka on jäänyt makeata ruokaa vaille, ikäänkuin jotain vääryyttä hänelle olisi tehty.

Kuitenkin — kuinka ihanaa oli Egtvedissä!

Se muistutti Højemarkea kohoten korkealla rinteellä, joka vietti alas Itämeren rantaan.

Jürgens ei voinut irtaantua siitä näköalasta.

"En ole ennen nähnyt merta", sanoi hän. "Siinä on uutuuden viehätystä, enkä voi koskaan kyllästyä siihen."

"Sen kyllä uskon!" hymyili Karen itsetietoisesti, "missä meri huuhtelisi joka puolta niinkuin Tanskassa?"

Jürgens ei vastannut mitään, mutta he istuivat kauan ja katselivat eteensä.

He istuivat suurella kiviröykkiöllä.

Se oli hautakumpu lähellä rantaa. Saksalaiset sanovat sellaista hautakumpua 'Hühnengrab'iksi.

Niin, onhan se hyvä sekin, mutta muutamia vuosia sitten oli se kaivettu esille ja kummusta oli löytynyt tämä kiviröykkiö. Kivitys kulki myöskin kummun ympäri ja nämät vanhan ajan muistot seisoivat nyt ilman sitä maapeitettä, johon tanskalaiset viikingikädet olivat ne verhonneet ja joka oli kätkössään niitä säilytellyt toista tuhatta vuotta.

"Kuuleppas, tuollaisia pyökkimetsiä sinä et iässäsi ennen ole nähnyt", sanoi Karen äkkiä ja painautui Jürgensin rintaa vasten.

"En, sellaisia en ole koskaan nähnyt", sanoi hän myöntäen ja suuteli Karenin pehmeää poskea, joka oli niin hieno kuin persikan hipiä.

"Ja kaikki nuo pienet leivospesät ylt’ympärillämme!" jatkoi hän. "Ja kalalokit! Katsoppas kalalokkeja! Katsoppas vain niitä, Ruprecht!"

Niin, se oli kaunis näky!

Koko ranta oli täynnä valkoisia, liiteleviä kalalokkeja, eikä vaan ranta, sillä kalalokit ratsastivat noilla pehmeillä, heikoilla hyökyaalloilla, jotka tyrskyävät vasten rantaa ja sukelsivat alas pakenevaan veteen.

"Tanska on oikea lintujen maa", hymyili Karen.

Proosallisimmatkin luonteet muuttuvat runollisiksi rakkauden ensi huumeessa ja imevät samoinkuin perhosetkin hunajaa kaikkialta.

Sokea näkee äkkiä elämän kukkaisloisteen, ja hän näkee "pienet leivospesät ylt'ympärillä" ja lemmikit joen rannassa, ja kuuro kuulee kaikki luonnon äänet, peltokanan kaakotuksen, aallon loiskeen, jopa sadepisaran tipahduksen.

"Meri puhuu lakkaamatta", sanoi Jürgens.

"Niin, aivan kuin se alituisesti tahtoisi saada jotakin sanotuksi", arveli Karen. "Mutta kuohuuhan Reinvirtakin."

"Ainoastaan pahalla säällä, tai silloin kun tuulee, tai keväällä lumen sulaessa ja vedenpaljouden painaessa. Mutta se voi solua niin hiljaa ja äänettömästi eteenpäin, ikäänkuin Reinin haltia nukkuisi. Sitä ei koskaan meri tee."

Jürgensinkin, niinkuin kaikkien reiniläisten mielikuvitus oli täynnä satuja, hänen veressään oli hiukan "joutsenritarin" romantiikkaa; hän kertoi Rolandseckistä ja Nonnenwerthistä ja kaikista verisistä rakkausjutuista ritariajalla.

"Niin, mitä kaikkea on tapahtunutkaan Reinin varrella, kuinka paljon siellä on taisteltu, rakastettu ja surtu!" sanoi Jürgens.

Karen istui leuka käden varassa ja katsoi haaveillen meren ulapalle.

Hän näki selvänä edessään vihertävän Reinin ja kaikki rauniot sen molemmilla kupeilla, — mielellään hän kerran näkisi ne kaikki, mutta sitten hän vuorostaan alkoi kertoa Hagbartista[7] ja Signestä, kuningas Valdemarista ja Tovelilista.[8]

Heidän istuessaan ja kertoessaan vanhoja satuja ja meren säestäessä niitä kohinallaan, ilta kallistui jo yöhön.

Niityt olivat kasteesta kosteat ja satakielet alkoivat liikkua lehdikössä.

Työmies, kuokka ja lapio olalla, kulki heidän ohitsensa.

Hän palasi kotiin myöhäisestä maatyöstään ja niinkuin runoilija sanoo: "ei jalka nopsana noussutkaan.”[9]

"Hyvää iltaa", hän sanoi ja kohotti hattuaan.

Vaikka Karen ei voinut sitä sanoiksi lausua eikä edes itselleenkään oikein selvittää, niin hän tunsi sittenkin hämärästi, että tuo mies, joka kulki siinä niin vankkana ja rauhallisena, aivan kuin sotilas, joka seisoo tuolla ylhäällä Frederitzissä ja liehuttaa pyökkilehväänsä,[10] oli sittenkin niiden samojen viikingien jälkeläinen, jotka kaikkialla Tanskan hautakumpujen alla lepäävät viimeisessä levossaan.

Hän tunsi äkkiä olevansa niin hyvässä turvassa. Vakavalta paikaltansa, ikivanhalta kiviröykkiöltä, hänellä oli laaja näköala kaikkialle, hän näki meren, jonka aaltoja hänen esi-isänsä haaksillansa olivat kyntäneet, hän näki maan, jota hänen esi-isänsä olivat verellänsä kastaneet ja johon hänen kansansa historia oli jättänyt katoamattomat jälkensä.

"Niin, niin, kun ihmiset vaikenevat tai valehtelevat, pitäisi kivien puhua", sanoi hän.

Ja sitten hän kertoi Jürgensille, kuinka riimukirjoitukset yli koko maan, yksin Hedeby-kivilläkin olivat katoamattomina todisteina siitä, että tanskalaiset aina olivat omistaneet maan aina Slieniin asti. Hän aloitti Tanskan historian opetuksensa, jota hän, niinkauan kuin kesää kesti, joka ilta jatkoi ylhäällä kiviröykkiöllä.

Karen lämpeni puhuessansa, hänen poskensa hohtivat ja hänen silmänsä leimahtelivat, ja Jürgens tarttui kiinni hänen vilkkaasti liikkuviin käsiinsä ja sulki hänen suunsa suuteloilla, ja Karenin mielestä kaikki oli hyvin ja Jürgens täysin vakuutettu hänen puheestansa.

Mutta Jürgens ei huomannut muuta, kuin että Karen oli vilkas ja ketterä kuin pieni kissanpoika. Pyöreä ja ihastuttava pehmeine, kiemailevine liikkeinensä, leuvassa pieni syvennys, suu herkkä ja poskissa syvät hymykuopat.

Hänen äänessään oli omituinen kuhertava sointu ja Jürgens nimitti häntä sen tähden pieneksi, suloiseksi metsäkyyhkykseen.

Siten aluksi kaikki kävi hyvin, mutta kun rouva Grunnetin ja nuoren parin kotiintulo Alsista läheni, joutui Karen levottomuuden valtaan.

Sitä varjoa, jonka Jürgens hänen elämäänsä oli heittänyt, hän ei toisin voinut itse huomata, sillä rakkauden loiste sen heti karkoitti, mutta joka tapauksessa hän kävi varjossa näkemättä sitä.

Se alkoi siten, että Jürgens huomasi Karenin välttävän hänen huonettansa. Hän ei tahtonut istua siellä.

"Pelkäätkö sinä keisaria ja keisarinnaa?" kysyi Jürgens piloillansa. "Minähän katselen mielelläni tanskalaista kuningastasi ja kuningatartasi, ne ovat kaunista väkeä, eivätkä ne tuota vähintäkään harmia minulle."

"Siinäpä se", vastasi Karen. "Ne eivät ole koskaan sinulle harmia tuottaneet."

Jürgens tyytyi siihen eikä sanonut sen enempää.

Hänen oli helpompi hänen, joka oli voittaja. Täytyihän antaa voitetun pitää jotakin hyvänänsä.

Eräänä päivänä pystytettiin lipputanko pihamaalle. Karen katseli työtä hämmästyneenä.

"Kelle sinä aiot liputtaa?" kysyi hän hengästyneenä, kun hän huomasi miehensä ottavan Saksan lipun esiin.

"Tänään on maaneuvoksen[11] syntymäpäivä", vastasi hän, "ja kun maaneuvos ajaa tästä ohi, niin enhän minä saksalaisena voi olla liputtamatta."

Hän nosti lipun. Vitkalleen se kohosi tangossa, kerran tuuli sitä läimähytti ja se oli ylhäällä liehumassa.

Karen ei sanonut sanaakaan, mutta hän kalpeni äkkiä, meni huoneesensa, peitti kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkemään.

Se näkyi kauas ympäristöön. Hänen häpeäänsä kaikki tuulet nyt liehuttivat — se näkyi yli koko paikkakunnan.

"Kunniaton!" sanoi Esben. ”Kunniaton!”

Ja kaikki ihmiset toisissa Preussin lippua ja kaikki, jotka kulkivat ohitse, pysähtyivät ja osoittivat sitä sanoen:

"Pikku Karen parka! Ensi kertaa Saksan lippu nyt Egtvedissä liehuu!"

Hän ei kestänyt sitä kauemmin, hänen piti saada nähdä äitiänsä.

Oi, miksei äiti tullut hänen luoksensa? He olivat aivan varmaan jo palanneet kotiin!

Oliko hän heidän mielestään jo kuollut ja kuopattu? Eikö Gyrithekään häntä säälinyt?

Karen kuuli Jürgensin tulevan ja hän pakeni puutarhaan. Tällä hetkellä, totta tosiaan, hän ei olisi voinut ystävällisesti puhua hänelle!

Hän puristi nyrkkiin kätensä, mutta se ei auttanut, sillä hän oli itse syypää kohtaloonsa. Kun Karen tuli sisään, huomasi Jürgens, että hän oli itkenyt. Jürgens, niinkuin sanottu, oli kelpo mies ja pehmeä mieleltänsä. Säästihän hän häntä ja otti huomioon hänen tahtoaan kaikessa, missä hän saattoi sitä tehä.

"Samasta sarvesta, pikku Karen! Koska minä puhun tanskaa enkä saksaa sinulle mieliksi, niin et sinäkään saa vastustaa, kun minä nostan oman lippuni tankoon. Minä lupaan sinulle, että teen sen niin harvoin kuin mahdollista, mutta meidän suurina juhlapäivinämme en voi olla sitä tekemättä."

"Sinun kansasi on minun kansani", sanoi Karen voimattomalla äänellä.

Jürgens pysähtyi, katsoi hämmästyneenä Kareniin ja meni ulos.

Ei, ei pitäisi koskaan luvata enemmän kuin mitä voi täyttää.

Mutta miksi ei äitiä kuulunut? Vähä väliä Karen keskeytti työnsä ja kuunteli, eikö pihalta kuuluisi vaunujen ratinaa ja askeleita portailla.

Vaan ei! Päivät menivät, eikä kukaan tullut. Ei edes minkäänlaista sanaa saapunut.

Joka ilta auringon laskiessa hän seisoi kummulla puutarhan kulmauksessa, varjosti kädellä silmiään ja katseli kaihomielellä länttä kohti.

Højemarke oli alhaalla laaksossa. Karen ei voinut nähdä edes rakennusten piippujakaan, mutta kun kyyhkysparvi äkkiä pyrähti lentoon, niin Karen tiesi, että ne olivat Højemarken kyyhkysiä ja siellä hänen kotinsa oli.

Haudankaivaja Madsen kulki usein ohi, Karenin siinä seisoessa. Hän ei nähnyt Karenia — Karen näet seisoi hyvässä piilossa — mutta hän oli menossa kirkolle iltasoittoa varten.

Jos Madsen ei olisi ollut niin hyvä tanssija, niin hänen haudankaivuutoimensa olisi tehnyt hänet alakuloiseksi.

Sillä kun hän seisoi hautaa kaivamassa, niin hänen levoton päänsä työskenteli kilvan hänen käsiensä kanssa ja hän muodosti itselleen oman käsityksensä elämästä ja kuolemasta.

Mutta eipä yksin tanssi virkistänyt hänen mieltänsä, vaan etupäässä kellonsoitto.

Niin, nuo vanhan, hyvän ajan kellot! Ne, ne olivatkin hänen toimensa ylentävänä puolena.

Kun hän seisoi ylhäällä tapulissa, niin korkealla yläpuolella kaikkea sitä tomua, jonka kanssa hän virkansa puolesta muuten joutui niin läheiseen tekemiseen — sitä tomua hän saattoi kärsiä yhtä vähän kuin Sidselkään! — tunsi hän vapautuvansa kaikesta maallisesta ja sai "uskon varmuuden."

Mieluimmin hän soitti auringon laskiessa.

Madsenilla oli vapaa näköala joka puolelle ja kellojen ääni kajahteli hautojen yli, yli koko maan, aina iltaruskotukseen saakka.

Se oli ainoa tanskalainen jumalanpalvelus, jota näihin aikoihin pidettiin pitäjässä, Jumala paratkoon.

Sillä sitä kehnoa tanskalaista saarnaa, jota saksalainen pappi tarjosi, ei tosiaankaan monine ääntämis- ja kielivirheineen voitu jumalanpalvelukseksi sanoa.

Mutta kirkko oli tanskalainen, kellot olivat tanskalaisia ja hän, joka niitä liikutteli, oli tanskalainen!

Millä riemulla hän veti köyttä ja kuunteli omaa soittoansa.

Hän olisi tahtonut huutaa yli koko pitäjän:

"Se, jolla on korvat kuulla, se kuulkoon!"

Jos hän soitti hautajaiskelloja saksalaiselle oikeuspalvelijalle tai saksalaiselle alituomarille, niin silloinpa kellon kieli löi tuomiopäivän-iskujaan, julistaen malmikielellään koko maailmalle: "sillä hetki tulee, jona kaikki ne, jotka haudoissa ovat, saavat kuulla hänen äänensä; ja pitää tuleman edes ne, jotka hyvää tehneet ovat, elämän ylösnousemiseen, mutta jotka pahaa tehneet ovat tuomion ylösnousemiseen". Käsi, joka veti köyttä, ei tuntenut sääliä eikä anteeksi antoa. Mutta ollappa vainaja tanskalainen!

Hyvä Jumala kuinka hellävaroin käsi silloin köyttä liikutti, ikäänkuin kehtolaulua olisi laulettu, niin että vainaja saattoi levätä oikein pehmeästi ja levossa!

Enpä voi sanoa, huomasivatko muut eroa hänen soitossansa, mutta kylläpä pitäjällä kuultiin sanottavan:

"Nyt pikku haudankaivaja Madsen soittaa hautakelloja saksalaisella!"

Karen seisoi kauan paikoillansa, niin kauan kuin iltakellot soivat, siksi kuin viimeinenkin ääni oli vaiennut; kerran vielä hän näki kyyhkysten pyrähtävän ilmaan Højemarken yläpuolella, sitten hän astui alas kummulta silmät kyynelten vallassa.

Mutta sitä ei voinut kauemmin kestää.

Eräänä päivänä — Jürgens oli silloin ulkona — otti Karen vaatteet päälleen ja hiipi ulos aitauksia pitkin.

Hän ei ollut uskaltanut mennä maantielle siitä saakka kuin hän joutui naimisiin, ei jalan eikä ajaen, sillä hän oli pelännyt, että häntä osoitettaisiin sormella ja sanottaisiin: "Tuossa hän on!"

Enimmin hän pelkäsi kohtaavansa jonkun Højemarkesta tai Borrisgaardista! Etenkin hän pelkäsi eno Borriksen katsetta!

Hän seisoi nyt puutarha-aidan takana ja tirkisti säleiden lomasta niinkuin paradiisista ulosajettu.

Vain molemmat kalskuttelevat haikarat näkivät hänet pesästänsä, mutta he eivät ilmaisseet kellekään mitä he näkivät. He vain tekivät omat huomionsa sen johdosta.

Kaikki oli siellä entisellään: ruusut, ruohokentät, aurinkokello ja hiekoitetut käytävät. Kaikki oli sellaisenaan, kuin siellä oli tapana olla: hyvin hoidettuna, somana ja sievänä.

Hän kuuli Sidselin sulkevan ovia sisällä. Jospa hän vain olisi nähnyt Sidselin! Ja äidin! Vilahdukseltakin vain!

Äkkiä hän kuuli Gyrithen sointuvan äänen laulavan tuttua, rakasta alsilaislaulua:

"Hyv' iltaa pojat, tulkaahan pöytänne luo!"

Karen oli vähällä huudahtaa:

"Ei niin ääneen, Gyrithe! Se voi kuulua ulos! Muista santarmeja!"

Hän nauroi ja itki yhtä aikaa ja tarttui vaistomaisesti kiinni aidan säleesen, niin että aitaus aivan tärisi hänen käsissänsä.

Aivan oikein! Tuolta tuli Gyrithe kudin kädessä toisella puolella ruohokenttää. Hän astui edes takaisin, niinkuin se, joka on paikalla kotiutunut ja Esben paitahihasillaan (hän oli varmaan käynyt hevosia jaloittelemassa) piteli häntä uumilta kiinni.

Molempien nuorekkaat kasvot loistivat elämäniloa ja rohkeutta.

Karen oli sydän kurkussa; vaivoin hän nielaisi jotakin alas.

He tulivat toimeen ilman häntä; ikäänkuin häntä ei koskaan olisi ollut olemassa. Poissa silmistä, poissa mielestä!

Hän seurasi heitä nälkäisin katsein, kadehti Gyritheä, koska hän oli anastanut hänen paikkansa kodissa ja kadehti heitä kumpaistakin, — ei sentähden, että he olivat enemmän toisiinsa rakastuneet, kuin mitä hän ja Jürgens olivat olleet, vaan —

Olivat olleet! Tuo ajatus häntä kauhistutti. Vaan äiti, äiti! Eihän hän toki ollut sairas? Äkkiä Hektor alkoi haukkua.

Jos koira ei vain olisi vainunut häntä ja antaisi häntä ilmi!

Ikäänkuin murtovaras, joka työssä tavataan, pakeni hän pois, mutta Hektor ilosta vonkuen hyppäsi aitauksen yli hänen jälkeensä.

"Mikähän koiralle tuli?" huudahti Esben. Hän vihelsi.

"Hektor! Hektor!"

Mutta Esben vihelsi turhaan.

Pähkinäpensaikon takana kääntyi Karen taaksensa, polvistui maahan ja kiersi käsivartensa uskollisen elukan kaulaan ja kätki kasvonsa sen pörröiseen turkkiin.

"Oi Hektor, rakas vanha Hektor! Mene takaisin Højemarkeen! Kotiin Højemarkeen!"

Karen juoksi eteenpäin pensaikon takana ja peltojen poikki aavistamatta, että hänen äitinsä samaan aikaan astui maantietä myöten Egtvediin. Mutta hän astui vitkallensa.

Olihan tuo matka raskas, vaikka hänen sydämensä oli pakahtua ikävöidessään tytärtänsä.

Hektor pysähtyi ihmeissään ja tuumaili. Vaipuessaan äänettömiin mietteihinsä se heilutti hiljalleen häntäänsä ja katseli pää pystyssä Karenin jälkeen.

Vihdoin se näytti tehneen päätöksensä. Se ulvahti lyhyesti, — ainoa tapa, millä Hektor saattoi vastustaa käsittämätöntä käskyä, — ja sitten se lonkutteli kuono maassa Karenin jäljissä Egtvediä kohti.

Sillävälin, kun Karen astui puutarhan kautta "piseleen" [vierastupaan] seisoi rouva Grunnet siellä.

"Äiti!" huudahti Karen.

Hänen sydämensä lakkasi sykkimästä sekä pelosta että ilosta. Mutta samassa hänen aivojensa läpi kulki ajatus:

"Jumalan kiitos, että Jürgens on ulkona!" Mutta kuinka vaikeata on, jos kerran sulku on rakennettu kahden ihmisen välille, varsinkin jos nuo kaksi ovat toisiaan hyvin lähellä, saada tuo sulku puhkaistuksi!

Sen karkoittamiseen tarvitaan joko surun tai ilon äkillistä tulvaa.

Tytär oli hämillänsä. Pikku Karen oli aina ollut niin vastahakoinen anteeksi pyyntöön, hänen oli vaikea tunnustaa erehdystään ja väärintekoaan.

Äiti tiesi sen paremmin kuin kukaan muu, mutta juuri sentähden hän nyt toivoi, että Karen ottaisi ensimäisen askeleen; se oli Karenin velvollisuus, sillä hän oli tuottanut heille kaikille surua.

Mutta miehensä tähden Karenin täytyi tekeytyä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Ja siinä he seisoivat erillään toisistaan, nuo kaksi ihmistä, jotka ikävöitsivät toistensa syleilyä ja katselivat toisiansa.

Senpä vuoksi rouva Grunnetkaan ei kertonut kuinka kaikki kaipasivat Karenia aamusta iltaan ja joka ainoa päivä.

Karen kaipasi juuri noita sanoja, mutta niitä ei tullut.

Rouva Grunnet katseli ympärilleen "piselessä", joksi he nimittivät vieraskutsuja varten varattua suurta huonetta.

Matala katto oli veistetty vaaleaksi lakeeratuista tammilankuista ja Thorvaldsenin "Päivä" ja "Yö" koristi seinää sohvan yläpuolella.

Kaikki oli niin hienoa ja uuden kiiltoista.

Rouva Grunnet tarkasteli myös viereistä vierashuonetta, piteli paksuja, kiiltäviä vuodeverhoja, ja astui sieltä somaan arkihuoneesen, jonka seinällä kuningas Kristianin ja kuningatar Louisen kuvat riippuivat ja jossa kaksi Tanskan lippua seisoi peilipylväillä. Lopulta hän halusi myös nähdä Jürgensin huonetta.

"Ei, äiti, ei sinne", sanoi Karen kiireesti. "Palvelija ei ole ehtinyt sitä vielä siivota."

Rouva Grunnet ei vastannut mitään, ja meni lopulta kyökkiinkin, sillä kaikkia oli katsottava ruokasäiliöstä alkaen aina kellariin asti.