SINUN KANSASI ON MINUN KANSANI (continued 2)

Mutta kaiken aikaa Karen kävi ja teeskenteli, sillä hänestä tuntui ikäänkuin äiti kiertäessään ympäri taloa, olisi tahtonut talon haltioilta urkkia ja tiedustella, oliko todellakin isännän ja emännän suhde sellainen kuin sen olisi pitänyt olla.

Siksipä hän asetti molemmat kätensä suojelevasti eteen, samoinkuin usein kädellä varjellaan lyönnistä kipeätä tai hellää kohtaa.

Yhtä paljon apua siitä oli!

Joka kerta kääntyessänsä kohtasi hän äitinsä huolestuneet ja surulliset silmät.

Karen ei tahtonut kysyä mitään, mutta rouva Grunnet aavisti kuitenkin, mitä hän mieluimmin tahtoi tietää ja kertoi, kun viiniä ja kakkua oli sisään tuotu, häistä Alsissa, eno Borriksen erinomaisesta puheesta, kauniista laulusta morsiamelle, jonka Esben itse oli sepittänyt, sekä erinomaisista morsiuslahjoista.

Niin, yksin vanha Frandsen ja hänen vaimonsa olivat olleet mukana häissä.

Kaikki suli yhteen Karenin korvissa. Hän kuuli kaikki, eikä kuitenkaan mitään.

Vihdoin rouva Grunnet nousi lähteäksensä.

"Etkö jää illalliselle, äiti?" kysyi Karen, ja hänen sydämensä sykki niin rajusti, että hän pelkäsi äidin sen sykintää kuulevan.

"Ei kiitos, minun pitää mennä kotiin. Kuinka sinun miehesi jaksaa, Karen?"

Karenin ei tarvinnut vastata, sillä samassa Hektor hyppäsi vasten rouva Grunnetia.

"Mistä ihmeestä koira tulee?" huudahti hän hämmästyneenä.

Hän luuli sen juosseen hänen jäljissään, mutta Karen tiesi oikean syyn.

"Enkö vie terveisiä, Karen?" kysyi hän.

Vaikka siitä olisi henki riippunut, ei sittenkään Karen olisi voinut myöntävästi vastata.

Mutta kun hän jäi yksin portaille, ja katsoi äidin jälkeen, joka astui kujaa myöten Hektor tottelevaisena kintereillä, niin hän olisi voinut huutaa ääneensä:

"Niin, niin, tervehdi heitä kaikkia! Kaikkia! Tervehdi Esbeniä! Tervehdi Gyritheä! Tervehdi Sidseliä! Tervehdi kyyhkysiä! Tervehdi hevosia! Tervehdi lehmiä!"

Ei, kymmenen kertaa parempi, jollei äiti yhtään olisi tullut, kuin että hän tuollaisena tuli!

Kun Jürgens myöhemmin tuli kotiin, sanoi Karen hiljaisesti:

"Äiti oli täällä."

Hän ei voinut sanoa: "Terveisiä äidiltä", sillä se ei olisi ollut totta.

"Vai niin!" vastasi Jürgens.

Rouva Grunnet tuli joka viikko, mutta se ei siitä parantunut. Pakonalaisuus oli yhtä sietämätön.

Hän lähetti ensi alussa terveisensä Jürgensille, ja lopulta hän tuli silloinkin kun Jürgens oli kotona. Hän oli arka käytöksessään, mutta kohtelias, he puhuivat vain joutavista asioista eikä mikään heidän väliään pilannut.

Tässä kohdin rouva Grunnet oli ottanut ensimäisen askeleen, mutta Karen saattoi tuskin kuunnella heidän keskustelujansa, sillä hän tiesi parhaiten, kuinka raskaalta tuo askel oli tuntunut.

Rouva Grunnet vältti aina Jürgensin huonetta, ikäänkuin hän olisi aavistanut tuottavansa tuskaa tyttärelleen näkemällä keisarin ja keisarinnan kuvat seinällä, eikä kukaan häntä kehoittanutkaan menemään sinne.

Mutta että ne kuvat olivat seinällä, sen hän piti aivan varmana asiana, koska Karen aina oli sulkenut oven hänen tullessaan Egtvediin.

Se huone muuttui vähitellen Siniparran huoneen kaltaiseksi, sillä kaikki sitä karttoivat paitsi reiniläinen itse, joka tunsi vasta olevansa oikeassa ympäristössään, kun hän yksin piippuinensa sai istua siellä, suuri, saksalainen vaahtoava olutseideli edessänsä.

Tupakan savun keskellä hän uneksi olevansa Rheingaun oluthallissa.

"Miksi sinä et tule kotiin käymään, Karen?" kysyi rouva Grunnet kerran, kun he olivat kahden kesken.

Karen punastui hiusjuuriaan myöten.

"Minä en voi", sanoi hän tuskallisella äänellä. "Esben on sanonut minua kunniattomaksi. Ja minne Jürgens ei saa tulla, sinne en suinkaan minäkään voi jalallani astua."

Hän ei saanut mitään vastausta.

Vihdoin jonkun ajan kuluttua sai Karen kysytyksi, juuri kun äiti oli lähdössä:

"Mitenkä Gyrithen on?" Sanat tarttuivat melkein hänen kurkkuunsa kiinni.

"Niinkuin sinun olisi voinut olla, lapsi", sanoi rouva Grunnet alakuloisesti.

Se oli ensi kertaa kun hän viittasi siihen, mikä oli tapahtunut.

Rouva Grunnet pysähtyi hetkeksi.

"Sanonko terveisiä?" kysyi hän.

"Älä sano", vastasi Karen hiljaa.

Jokin kysymys näytti joka päivä olevan Karenin huulilla, mutta hän ei uskaltanut sitä tuoda esiin.

"Mitä se on?" kysyi äiti ja odotti.

"Ei mitään", kuului vastaus.

Hän olisi tahtonut kysyä joko Valdemar oli palannut kotiin, mutta hän häpesi sitä.

6.

Marraskuulla aloitti tohtori Mauve karkoittamispolitiikkinsa Østerlindessä.

Nimismies Thiermann Røddingistä kirjoitti yksityisen kokoushuoneen johtokunnan jäsenille, ettei hän enää sietäisi heidän palveluksessaan Tanskan alamaisia.

Sumu laskeutui yli maiden. Irtaantuneina säpäleinä se hajautui ja tiheni jälleen yhteen.

Viimeinen vilja oli aittaan ajettu ja ovi suljettu.

Ei kukaan ollut ajanut viimeistä lyhdettä heille, eivätkä he olleet kellekään vieneet heidän viimeistä lyhdettänsä!

Kaikki ajoivat heidän talonsa ohi, ei kellään ollut asiaa Egtvediin. He eivät saaneet vähintäkään osaa iloisesta elonkorjuuriemusta.

Karen muisti edellisen syksyn. Ajatuksissaan hän näki Valdemarin ylhäällä elokuormalla ja kuuli Esbenin laulavan:

"Ei totta vaan se niin hullua ois, jos silloin kellot ne häihin sois."

Vain vuosi! Hänestä tuntui tuo aika kuitenkin niin kovin etäiseltä.

Kun Karen seisoi kummulla puutarhassa ja kuunteli haudankaivaja Madsenin iltasoittoa ja huomasi savun kohoavan Højemarken piipuista, joita hän ei voinut nähdä, oli hänellä kuitenkin yksi toveri mukanansa, joka uskollisesti istui hänen vieressänsä, nimittäin Hektor.

Hektor oli hänen ainoa lohduttajansa ja uskottunsa. Hänelle hän vuodatti kaiken tuskansa ja kaiken kaipuunsa. Hän ei ilmaisisi häntä eikä juoruaisi ja hän sai osakseen kaikki ne suutelot ja rakkauden osoitteet, jotka olivat äidille aiotut.

Karen odotti lasta ja Jürgens oli hänelle hyvä ja hellä niinkuin aina ennenkin. Siinä suhteessa hänellä ei ollut surun syytä.

Rouva Grunnet huomasi sen ja kiitti Jürgensiä siitä.

"Karenilla on koti-ikävä", ajatteli Jürgens, "niinkuin useilla nuorilla vaimoilla, kaikkein onnellisimmillakin ensi aikoina. Hän olisi kärsivällinen hänen kanssansa, sillä se katoaisi kyllä aikaa voittaen ja mitä kaikkeen tanskalaisuuteen tuli, — no niin, pitihän voitettuja kohdella jalomielisesti."

Ylpeydentunne valtasi Jürgensin ja hän ojensi vartaloaan ja heitti vaistomaisesti olkapäitään taaksepäin. Hän astui lujin askelin lattialla edes takaisin.

Voitetut. Turhaan hän ei ollut preussilainen husaari ollut. Sotilas oli imeytynyt hänen vereensä. Eihän hän voinut toivoa tyhjäksi ainoatakaan voittoa, jonka hänen kansansa oli saavuttanut. Täällä hän oli voittaja, koska hänen kansansa oli voittanut.

Mutta oikeudenmukainen tulee olla. Ei pidä ihmetellä, vaikka tanskalaiset eivät iloitsekkaan tästä voitosta. Hän miltei omisti heidän tunteensa, eikö hän itsekkin olisi samanlainen heidän asemassansa? Mutta enimmin hän sääli omaa pientä, kiihkeää Kareniaan, ja sentähden, kun poika oli syntynyt ja Karen tuskin kuuluvalla äänellä sanoi:

"Oi, anna hänen nimensä olla Kai! Se oli sekä minun isäni että isoisäni nimi", niin Jürgens suuteli häntä isänilossansa ja vastasi:

"Niin, olkoon hän Kai! Mutta seuraavan nimeksi me panemme Ruprecht, isäni ja minun mukaan. Enempää sinä et voi vaatia, Liebchen!" [armas].

Jürgens oli äärettömän onnellinen ja lähetti heti ratsain sanan rouva Grunnetille.

Mutta kun äiti tuli ja kumartui Karenin puoleen, niin Karen ei voinut enää hillitä itseään. Jääkuori suli, hän purskahti itkuun, kiersi kätensä äidin kaulaan ja painoi päänsä hänen rintaansa vasten.

Se itku oli vapautuksen itkua. Karenin itkiessä haihtui hänen tuskansa ja sydänsurunsa.

Rouva Grunnet ymmärsi häntä, vaikka ei sanaakaan lausuttu. Ei siihen tarvittu sen enempää. Eikä siitä ollenkaan puhuttu. Mitä hyötyä siitä olisikaan ollut?

Äidin suudelmassa Karen tunsi anteeksiannon paljoa paremmin, kuin jos äiti olisi sanonut: "Minä annan sinulle anteeksi."

"Annappas minun nähdä poikaa!" huudahti hän äkkiä.

Rouva Grunnet nosti lapsen Karenin luo, mutta hän ei käsittänyt levotonta, jännitettyä katsetta, jolla Karen, voimatta nostaa päätään tyynyltään, tarkasteli pienokaisen kasvoja.

Karenin mielestä poika oli Esbenin näköinen, vaikka sitä oli vielä aivan mahdotonta huomata.

"Jumalan kiitos", sanoi hän, "Jumalan kiitos!"

"Hänelle annetaan nimeksi Kai!" lisäsi hän.

"Onko Jürgens siihen suostunut?" kysyi äiti.

"On, hän on, hän on suostunut! Kysy häneltä!" Karen oli väsynyt ja sulki silmänsä. "Onko se totta", kysyi rouva Grunnet Karenin nukkuessa, "että pojan nimeksi tulee Kai?"

"On, on kylläkin", vastasi Jürgens, joka yhä oli loistavalla tuulella. "Ensiksi maalle kunnia! Sitten tulee minun vuoroni!"

"Se on oikein tehty."

Suurempaa kiitosta rouva Grunnet ei olisi voinut antaa hänelle.

Karenille koitti oikea juhla. Rouva Grunnet tuli joka päivä ja hoiti häntä omin käsin ja joka päivä hän toi jotakin hyvää mukanaan.

"Nämät on Sidsel tehnyt", kertoi hän. "Hän oli niin peloissaan, etteivät leivokset olisi kyllin kevyitä ja mureita, sillä häneltä ei ole unohtunut, että sinulle oli mieleen, kun ne narisivat hampaissa." Karen hymyili kesken kyyneleitä. "Rakas, rakas Sidsel! Kiitä häntä! Tuo herttainen vanha sielu!"

Toisella kertaa toi rouva Grunnet mukanaan vieläkin suuremman yllätyksen, nimittäin Gyrithen.

Gyrithe oli aivan entisensä kaltainen; hän otti elämän iloisesti ja reippaasti ja oli aina hyvällä tuulella. Yksin hänen näkemisensäkin tuotti virkistystä ja iloa. Hänen mukanaan virtasi huoneesen aina suloinen metsäkukkien tuoksu.

Gyrithen mielestä sairas ei voinut kestää mielenliikutusta, ja sentähden hän tekeytyi niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Kun sinä pääset ylös, niin sinä lähdet ajelemaan ja sittepä meillä on hauska päivä Højemarkessa. Sen sinä kaiketikin voit."

"En, sitä minä en voi", vastasi Karen vitkalleen. Hän yleensä ei ollut niitä, jotka "kaiketikin voisivat jotakin."

"Sitten me lähetämme Esbenin siksi päiväksi pois kotoa", selitti Gyrithe. "Sillä hänellä on yhtä kova niska kuin sinullakin."

Karen hymyili vasten tahtoansa.

"Niin, siten on teitä kohdeltava", vakuutti Gyrithe. "Se niska on taitettava, ennenkuin teitä saadaan sopimaan."

Jürgens vältti mielellään Gyritheä. Hänen voimakas, rohkea persoonallisuutensa vaikutti vastenmielisesti Jürgensin haaveilevaan, hiukan saksalaishempeämieliseen luonteesen.

"Tahdotko sinä kantaa poikaa ristille, äiti?" kysyi Karen eräänä päivänä vitkastellen ja odotti tuskallisessa jännityksessä vastausta.

"Tietysti äiti sen tahtoo", puuttui Gyrithe puheesen "ja minä anon alamaisimmasti saada olla kummina."

"Oi, Gyrithe, sinä olet kuitenkin herttaisin ihminen koko maan päällä!" huudahti Karen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. "Sinähän keräät tulisia hiiliä minun pääni päälle."

Karen peitti kasvot käsiinsä ja istui kauan hiljaa ja heltyneenä.

Rouva Grunnet ja Gyrithe seisoivat syvästi liikutettuina ja katselivat häntä.

Heidän katseensa ei ilmaissut enää mielipahaa, ainoastaan syvää sääliä.

"Jürgens tahtoo itse olla kummina", sanoi vihdoin Karen ja katsoi ylös; raskas paino oli pudonnut hänen sydämeltään. "Äiti", hän vaikeni hetkeksi kahden vaiheilla uskaltaisiko hän jatkaa, "luuletko, että eno Borris tahtoisi ruveta minun poikani kummiksi?"

"Minä kysyn häneltä", vastasi rouva Grunnet.

"Kiitos", Karen kuiskasi nöyrästi.

Borris hämmästyi, kun hänen sisarensa seuraavana päivänä esitti hänelle Karenin pyynnön.

"Karen pyysi sitä."

Rouva Grunnetin ääni oli läpitunkeva.

"Hänen nimekseen pannaan Kai", lisäsi hän.

Mutta Borris mietti asiaa.

"Sano hänelle", sanoi hän vihdoin, "että pikku lapsen ei pidä kärsiä äidin hairahduksen vuoksi. Minä tulen kirkkoon saapuville, mutta minä en tahdo istua sinun vävypoikasi pöydässä."

Ja silleen se jäi.

Kun rouva Grunnet vei perille Borriksen vastauksen, niin Karen vain nyökkäsi päätään eikä vastannut mitään.

Oli kostea huhtikuun päivä. Sade tihkui maahan, ikäänkuin se olisi tahtonut ottaa osaa ristiäisiin.

Olihan nyt kevät olevinaan, mutta nyrpeästi katseli kevät kaikkea kaikkialla.

Jürgens nosti lapsen kunniaksi Saksan lipun, — ei hän sillä mitään pahaa tarkoittanut, olihan se aivan luonnollista, kun isä kuitenkin oli saksalainen, — mutta kun Karen äkkiä avasi ikkunan, ja suruissaan pyysi: "Älä tee sitä! Oi, älä tee sitä!" niin hän laski sen maahan, kääri sen kokoon ja kantoi sisään.

Olihan se hetken kuitenkin liehunut ilmassa!

Vaan tietenkin! Täytyihän hänen ottaa huomioon Karenin perhettä, joista kaksi oli lupautunut päivällisille. Raha-asioissa he olivat hyvin häntä kohdelleet; muuta hän ei voinut sanoa.

Pieni, synnynnäinen eteläjyllantilainen, joka tulisi kantamaan Jürgensin nimeä, oli tyytymätön sekaviin oloihin, joihin hän oli joutunut ja huusi heidän ajaessaan Egtvedistä aina kirkolle saakka.

Rouva Grunnet, Gyrithe ja Borris olivat heitä kirkon ovella vastassa.

Karen sätkähti, niinkuin vain rikoksellinen voi sätkähtää, nähdessään enonsa.

Hän ojensi Karenille kätensä ja auttoi hänet alas, mutta hän ei sanonut sanaakaan ja nyökkäsi vain päätään Jürgensille.

Ristiäisten aikana Karen itki kovasti ja koko hänen käytöksensä enoa kohtaan, joka ainoa liikkeensäkin oli niin nöyrä, ikäänkuin hän hiljaisuudessa olisi tahtonut pyytää anteeksi sen, minkä hän enoa ja Valdemaria vastaan oli rikkonut. Jos hän vain olisi rohjennut kysyä häneltä, oliko Valdemar palannut kotiin!

Kirkon ulkopuolella nousi Borris heti vaunuihin ja ajoi pois, rouva Grunnetin ja Gyrithen ajaessa Egtvediin.

Kun he kulkivat Højemarken ohi, veti Karen harson silmilleen. Voisihan sattua, että Esben seisoisi ikkunassa taikka juuri silloin astuisi pihan poikki.

"Tuolla on Sidsel!" huudahti Gyrithe.

Karen repi harson syrjään ja näki Sidselin seisovan avonaisessa ovessa ja pudistavan päätänsä kaikelle maailman surkeudelle, niinkuin hänellä oli tapana tehdä.

"Sidsel! Sidsel!" huusi Karen.

"Pikku olento raukka!" mutisi Sidsel, "pikku olento raukka! Kuinka paljon pahaa sinä saat kokea!"

Sillä hän tietysti tarkoitti lasta eikä Karenia.

Sievästi katetulla päivällispöydällä Egtvedissä seisoi Karenin kaksi pientä Tanskan lippua jalustoillaan.

Jürgens ei sanonut siihen mitään. Hän oli tänään niin iloinen, että hän saattoi kaikkeen mukautua.

Kun siksi tuli, niin oli hän kuitenkin isäntä talossa, ja saattoi kieltää milloin hän itse tahtoi.

"Kyllä kai Jürgensin asema sittenkin on vaikea", sanoi Gyrithe, kun he illalla tulivat kotiin, "eikä hänen ole niinkään helppo mukautua yhteen ja toiseen."

"Sepä vielä puuttuisi!" murisi Esben. "Onhan kaikki edut hänen puolellansa. Kaikki ne rahat, jotka hän sai, ovat kai tehneet hänet niin kärsivälliseksi kuin enkelin. Mutta kuinka saatoit sinä, Gyrithe? Kuinka sinä saatoit?"

"Tunteako sääliä vastanainutta paria kohtaan, joka niin takaperoisesti on naimisiin joutunut? Niin, ajatteleppas! Etkö usko, että Karen tarvitsee myötätuntoisuutta? Luuletko, että hän riemuitsee ja on iloinen? Ja miehestä minä vain sanoin, että hän on kärsivällinen. Olisitpa sinä siinä, Esben!"

Jürgens olikin hyvin kauan kärsivällinen.

Joka ilta Karen lauloi lapsensa tanskalaisilla kehtolauluilla uneen.

"Nuku lapsonen! Nuku lapsonen!"

Mutta kun Karen kerran kuuli Jürgensin hiljaa istahdettuaan kehdon ääreen laulavan Mozartin ihanaa kehtolaulua: "Schlaf ein mein Prinzchen, schlaf ein!" [Nuku prinssini, nuku!] niin se vihloi häntä, ja Jürgenskin huomasi, ettei se ollut hänelle mieleen.

Tietysti Karen ei sanonut mitään, mutta hän oli suruissansa.

Se meni kuitenkin liian pitkälle! Olihan Jürgens hyväntahtoinen, mutta — — —

"Onhan poika minunkin!" sanoi hän katkerasti.

Siveellinen momentti heidän lemmensuhteessaan oli muuttunut lihaksi ja vereksi.

Sen sijaan että lapsi olisi yhdistänyt heitä, se eroitti heitä. Toinen pelkäsi toista, että hän henkisesti sen häneltä riistäisi.

Näkymätön muuri alkoi kohota heidän välillensä. Se korkeni korkenemistaan, ja tiheni tihenemistään.

7.

Avioliitonhan pitäisi olla puhdas ja selvä suhde, turvallisuuden ja levon tuottaja, jossa ei olisi ainoatakaan salattua poimua.

Sen ei pitäisi olla sellainen suhde, jossa alituisesti elettäisiin sotajalalla, jossa aina oltaisiin varuillaan ja vakoiltaisiin mahdollista vihamielistä salatuumaa, jossa aina salamurhalla uhattaisiin kurjaa onnea.

Mutta sellaisia kaloja saadaan kuin ongitaankin. Karen oli itse omalla kädellään avannut viholliselle kodin oven ja kohteliaasti pyytänyt häntä astumaan sisään, niin, tarjonnut hänelle paikan itse pöydän päähän, ja sitten vieras oli kuolettavan kätensä laskenut kaikkialle!

Vaikka kummaltakin puolelta oli rehellisesti koetettu tulla toisiaan puolitiessä vastaan ja pitää onnesta kiinni!

Sillä he koettivat sitä todellakin joka ainoa päivä koko voimallansa, mutta se murtui kuin hapras lasi heidän käsissänsä.

Joka aamu he heräsivät ja joka ilta he panivat maata sillä vahvalla päätöksellä: "Minä tahdon olla pitkämielinen! Sillä toisin eivät asiat voi olla". He olivat molemmat kunnon ihmisiä. Mutta olosuhteet olivat heitä vahvemmat. Melkein joka hetkipäivässä luonto teki heille kepposet, ja heidän aikeensa menivät tyhjiin.

Sitä myöten kuin pikku Kai rupesi puhumaan ja kasvoi suuremmaksi, syntyi taistelu, olisinpa vähällä sanonut: elämästä ja kuolemasta, Jürgensin ja Karenin välillä.

Mutta Karen oli voimakkaampi; hänellä oli äidinkieli ja lapsen syntymämaa turvanansa.

Jürgens oli kelpo mies, mutta jos hän ei olisi ollut myöntyväinen, niin toinen ääni olisi pilliin tullut.

Jürgens katkeroitui, niinkuin heikompi ainakin vahvempansa suhteen, kun hän tuntee joutuvansa alakynteen.

Ja kun Kaikin vähitellen tahtoi saattaa äänensä kuuluville tässä maailmassa, niin eihän voi isää moittia, vaikka hän ei kauemmin voinut lupaustaan pitää ja olla saksaa puhumatta.

Tosin haudankaivaja Madsen väitti, ettei Jürgens uskaltanut sitä tehdä äidin kuullen, vaan että hän salavihkaa sitä teki ollessaan yksin pojan kanssa ulkona. Isäntärenki Klaus ja karjanhoitaja Jens olivat sen sanoneet.

Eräänä päivänä pöydästä noustua meni pikku Kai Karenin luo, suuteli häntä ja sanoi:

"Mahlzeit!"

"Kiitos ruo'asta, Kai, niin sitä sanotaan", sanoi Karen lyhyesti ja lisäsi katsoen mieheensä: "Täällä hän on syntynyt. Pitäähän hänestä toki tulla eteläjyllantilainen."

"Jumala sen tietää!" sanoi Jürgens. "Maailma on suuri. Ei sitä aina yhdellä kohtaa olla. Minä en ole täällä syntynyt."

Karen säikähti. Mitä hän sillä tarkoitti? Ei, kaikesta tuosta tuskasta hän ei voinut kenenkään kanssa puhua. Se olisi ollut väärin miestä kohtaan; yksin hänen täytyi se kestää.

Joka päivä Karen tuskallisesti tarkasteli, olisiko lapsi henkisesti tai ruumiillisesti isänsä kaltainen.

Jumalan kiitos, päivä päivältä hän huomasi hänessä yhä enemmän Esbenin rakkaiden, uljaiden kasvojen muotoisuutta!

Joka kerta kun hän tuon yhtäläisyyden huomasi, sulki hän Kain äärettömässä riemussa syliinsä. Hänen vertansa! Hänen tanskalaista vertansa joka ainoa pisara hänessä.

Ja tuota veljeä, kuinka suuresti hän häntä rakasti, vaikka tämä olikin niin kova hänelle.

Mutta taistelu kasvatti Karenia, hän kasvoi sen mukana.

Hän ei ollut enää mikään kiihkeä, kuumaverinen lapsi, vaan kypsynyt ja kokenut nainen, ehkä juuri sentähden enemmän kypsynyt, että kova koettelemus oli hänestä itsestään lähtenyt. Kiirastulikin voi muuttua siunaukseksi, kun sen on voittanut.

Hän ei enää suruissaan murehtinut lankeemistaan, vaan hänen voitettavakseen oli astunut uusi päämäärä, uudelleen kohottamisen päämäärä.

Tuo päämäärä oli hänen rakas poikansa ja Egtved. Poika ja talo oli tanskalaisuudelle pelastettava.

Jürgens ei, enempää kuin muutkaan saksalaiset paikkakunnalla, ymmärtänyt maanviljelystä. Mitä apua siitä, jos se Rheingaussa oli sopivaa, kun se ei täällä käynyt päinsä?

Siksipä Karen auttoi häntä talon hoidossa ja sai tarttua työhön sekä ulkona että sisällä.

Onneksi Karenille; sillä pianhan se aika taas koitti, jolloin jokaisen hyvän emännän piti varustaa ruokasäiliönsä.

Se oli vaikea aika joka vuosi, sillä oli kestien ja lihavien vasikkojen aika.

Naapurit kokoontuivat maistelemaan kylkipaisteja ja makkaroita toistensa luokse ja tuota juhlimista kesti hyvän matkaa uutta vuottakin.

Ja kaikesta tuosta molemminpuolisesta seurustelusta oli Karen nyt suljettu pois.

Armeliaisuuteen vain hän saattoi ottaa osaa, sillä se oli suuri kaikkialla. Jokaisesta porsaasta ja lehmästä, jota lähiseuduilla teurastettiin, annettiin runsaita paloja köyhän säkkiin.

"Ei ole niin tarkkaa lukua makkarasta teurastusaikana", sanoi Mogens Dahl, kyläteurastaja, joka oli korvaamaton mies joka talossa.

Hänen ei ollut niinkään helppo ehtiä hävittää maailmasta kaikki ne siat ja lehmät, joiden surmaaminen hänelle toimeksi annettiin.

"Siinä sitä kättä kysytään", sanoi hän, iskiessään härkää otsaan.

Sillä hän oli ollut ajurina tanskalaisessa tykkiväestössä ja hänessä oli jotakin sotilasmaista aina harmaista viiksistään jäykkään ryhtiinsä asti, joka näytti vaativan vastaantulijaa pois tieltä, kun hän teurastuskirves olalla kulki tietä myöten.

Mutta sitten tapahtui jotakin muuta, joka niin kokonaan valtasi Karenin mielen, että hän joksikin aikaa melkein unohti talon hoidon.

Valmistukset vaalia varten vuonna 1898. Ne alkoivat valtioministeriön, se on: ruhtinas Hohenlohen ja v. Miquelin käskykirjeillä, jonka Thielen, Bosse, vapaaherra von Hammerstein, Schönstedt, vapaaherra v.d. Recke, Breteld, v. Gossler, kreivi v. Posadowsky, v. Bülow ja Tirpitz olivat allekirjoittaneet, ja joka lähetettiin saksalaisille virkamiehille Eteläjyllannissa.

Ja mitä tuo käskykirje sitten sisälsi, joka preussilaisilla postimerkeillä, preussilaisten postikonttorien kautta ja Apenraden, Haderslevin, Sondersburgin y.m. leimoilla lähetettiin ylt’ympäri seutua?

Niin, aivan yksinkertaisesti, että kaikkien saksalaisten virkamiesten, niin sanottujen oikeudenvalvojien tuli saksalaistuttaa ja jälleen saksalaistuttaa ikivanha tanskalainen maa koulujen, kirkkojen, lainkäytön, sotajoukon, hallinnon, rautatien ja kaikkien muiden mahdollisten valtiolaitosten avulla!

Eikä ainoastaan sitä, vaan että myös kaikkien taloudellisten yhdys- ja osuuskuntien, seurojen, kokousten ja ihmisystävällisten yhdistysten piti "alldeutschilaisten" fanaatikoiden käsissä huutaa yli koko maailman: "Deutschland über alles! Und nichts weiter!" [Saksanmaa ylinnä kaikkea! Eikä mitään muuta!]

Hyvä Jumala, kuinka maaoikeudentuomari Schwarz Flensborgissa, alituomarit Brockschmidt Tønderissä, Lindemann Toftlundissa, Hahn Nordborgissa ja Petersen Røddingissä kiirehtivät päästäkseen kulkemaan etunenässä!

Vähätpä siitä, että kaikki tämä esiintyi aivan suunnattomassa oikeuden turmelemisessa, alituisissa yhteentörmäyksissä eteläjyllantilaisten ja hallintoviranomaisten välillä!

Niin, he hoitivat asiansa hyvin, nuo herrat! Olipa siinä kyllä riittämiin asti.

Kaksi-, jopa kolmetuhatta saksalaista virkamiestä, kaikki synnynnäisiä kiihoittajia tanskansyöjän palveluksessa!

Saksalainen uutisasutusyhdistys[12] oli ostanut taloja ja saanut sataviisikymmentä saksalaista talonpoikaa viekoitelluksi muuttamaan itse Haderslevin piiriin!

Saksalainen säästökassa Skærbækissä työskenteli kuin henkensä edestä 'Deutsches Reich'in hyväksi!

Kyllä siitä oli huolta pidetty, että useat sadat Lippe-Detmoldelaiset[13] ja rautatientyömiehet, jotka vain päiväläisinä tulivat ja menivät, nuo kuljeksivat muuttolinnut, tulisivat olemaan saapuvilla Eteläjyllannin vaaliuurnien ääressä kuudentenatoista päivänä kesäkuuta 1898! Ikäänkuin se heitä olisi liikuttanut!

Kaikki purjeet nostettiin! Saksalaistuttamiskoneisto teki täydellä voimalla työtä. Ikäänkuin myrkkysienet nousivat maasta kaikki yhdistykset saksalaisuuden levittämiseksi.

Mutta mitä hyötyä siitä kaikesta oli?

Jumalan kiitos!

Vihdoinkin oli tilaisuus ryhtyä johonkin! Ei aina vain sitkeää, voittamatonta itsensäpuolustuksen vastarintaa, vaan nyt kerrankin voimakasta ryntäystä!

Voimainkoitos, jossa tanskalaiset ja saksalaiset taaskin, niinkuin niin useasti ennenkin kuluneina vuosisatoina, saivat käydä toisiinsa käsiksi!

Borriksen hevonen seisoi pää nojossa, hiestä höyryävänä ja vaahtoisena suupielistä Borrisgaardin pääportaiden edustalla.

Borris oli tullut täyttä ravia ratsastaen kotiin, oli heittänyt ohjakset isäntärengille ja kiiruhti nopeasti sisään, ennenkuin hän ratsasti edelleen vaalikokoukseen Frandsenin krouville.

Se mies oli jalkeilla varhain ja myöhään. Hänen leveillä hartioillaan lepäsi koko sen pitäjän vaalikuorma.

"Niin, niin", hän sanoi vaimollensa, kun tämä seurasi miestään portaille, "kun nyt meidän rakas poikamme tulee kotiin, niin toivon ettei tuo juttu ole syvempiä jälkiä häneen jättänyt, kuin että hän voi niistä päästä."

"Sitä huolta minulla ei koskaan ole ollut", vastasi rouva Borris, ja hänen suuret, tummat silmänsä hymyilivät. "Siitä ei ole hätää. Hän on liiaksi isänsä kaltainen, jotta hän voisi kadottaa rohkeuttansa."

Ja sitten hän lisäsi ylpeästi:

"Kaksi niin sitkeää juutilaista!"

"Ehkäpä sitä hyvinkin tarvitaan", arveli Borris. "On kai Jørgen hyvissä ajoin mennyt häntä vastaan asemalle?"

"Eipä hän olekkaan mennyt. Esben tuli tunti sitten tänne ja sanoi että hän tahtoi mennä Valdemaria noutamaan."

"Maltas!" huudahti Borris, joka jo oli pannut toisen jalkansa jalustimeen noustakseen hevosen selkään, "minusta kuuluu kuin vaunut lähestyisivät. Kunpahan vaan ei Valdemar jo tulisi?"

Hän jäi seisomaan jalka jalustimessa ja kuunteli rouva Borriksen tähystellessä portailta kujalle.

Kaukaa kuului selvästi vaunujen vierinää ja ne lähestyivät lähestymistään.

Äkkiä kuului oriin hirnuntaa.

Borriksen hevonen nosti päätään ja vastasi hirnuntaan.

"Ne ovat Esbenin hevoset", huudahti rouva Borris. "Hänellä oli tänään molemmat ruskot!"

"Luultavasti kyllä!" mutisi Borris. "Hän ei myöskään koskaan tahdo ajaa muilla hevosilla, kuin sellaisilla, joilla ei kukaan muu tahtoisi ajaa."

Kun Valdemar tuli odotussalista ulos, huusi Esben hänelle ajurinpenkiltä:

"Hyppää vaunuihin, Valdemar, minä en voi jättää hevosia."

"Hyvä Jumala, kuinka tuo on sinun kaltaistasi", sanoi Valdemar, "kun otat opettamattomat hevoset!"

"Niin, kukaan muu ei osaa niitä opettaa. Jonkun täytyy pahimpaankin puuttua. Hei, hop! So, soo! Antaa mennä!"

Sitä hän tietysti ei sanonut Valdemarille, vaan hevosille, jotka kiitivät matkaan ikäänkuin maksun edestä.

Sellaisen ajon aikana ei ole tilaisuutta jutteluihin, ja se olikin parasta. Niin monta karia oli väistettävä, eikä ollut niinkään helppoa pysytellä tyvenessä vedessä.

Kun he täyttä ravia ajaen sivuuttivat Egtvedin, kysyi Valdemar:

"Miten tuon talon on laita?"

Esben läimähytti piiskaansa ja uhutti hevosia, niin että ne kiihtyivät vieläkin kovempaan juoksuun.

"En tiedä", vastasi Esben äreästi, "se ei minuun kuulu."

Loppumatkalla he eivät vaihtaneet sanaakaan.

Aika-ajoin vain Esben, jonka käsiin kiristetyt ohjakset melkein syöpyivät, maanitteli sälköjä:

"So, soo! No, noo!"

Mutta yhtä paljon hän teki sen rauhoittaakseen omaa mieltään kuin sälköjäkin.

Jos itseään kurittaa, niin pitää myös toisia kurittaa. Siinä on selvä ajatus, siinä.

"Hohoi, mitä siellä?" huusi Esben äkkiä.

He olivat tienkäänteessä Frandsenin krouvin luona. Tietä salpasi tiheä ihmisjoukko, joka oli saapunut kokoukseen. Ja siellä huudettiin ja meluttiin, että tuskin sai ääntään kuuluville.

"Seisahtakaa! Seisahtakaa!" huusi Frandsen krouvin portailta.

"Pois tieltä! Pois tieltä!" huusi Esben. "Minä en vastaa hevosista. Sivulle tai tuhonne tulee!" Ihmisjoukko hajosi äkkiä. Esben pakoitti piiskan läimäyksellä pillastuneet ruskot takaisin etujaloillensa ja he ajoivat eteenpäin minkä hihnat ja valjaat kestivät.

"O Hannemann! O Hannemann!"[14] kajahti katkerasti heidän takaansa.

Muutamia kiviä lensi vaunujen jälkeen. "Ne ovat kotisaksalaisia naapuripitäjästä ja Lippe-Detmoldelaisia!" naureskeli Esben. "He ovat kokoontuneet miehissä tänne; sinun isäsi saa kokea heidän rakkauttansa. Jospa olisin voinut ajaa heidät murskaksi!"

Niin, Esbenhän se tuolla lehtikujalla ajoi molempine ruskoineen!

Hän pysähdytti niin äkkiä, että sälöt kohosivat takajaloillensa.

"Nyt minun korvissani suhisee", nauroi Borris. "Mahdollista kyllä", sanoi Esben hypäten alas ajurinpenkiltä pitelemään pelästyneitä hevosia, jotka eivät sietäneet vieraan kättä.

Mutta Borris astui hevosen suitset käsivarrellaan poikaansa vastaan, joka myös oli hypännyt vaunuista alas ja loi häneen yhden ainoan, lyhyen, tutkivan katseen.

"Kaikki on järjestyksessä!" huusi hän vaimollensa; joka äidin rakkaudella ja kaiholla odotti vuoroansa ylhäällä portailla.

Borris puristi lujasti poikansa kättä.

"Terve tuloa, poikaseni! Tiesinhän minä, että tulisit ajoissa asevelvollisuuttasi palvelemaan vaaliuurnan ääressä!"

"Kuinka vaali menestyy, isä?" kysyi Valdemar.

"Niin, kuinka se menestyy? Gustav Johansen on sairas, se oli meille paha kepponen, mutta Jessen ja Hansen-Nørremølle tekevät työtä yhtä paljon kuin kymmenen yhteensä, ja me muut teemme minkä voimme sanoaksemme järkevän sanan kaikkeen tuohon saksalaiseen 'Gefühlsduselei'in [tunnehoureilu]. Mutta minulla on kiire."

Hän nousi rivakasti hevosen selkään.

"Tulin juuri Spendetistä, ja nyt he odottavat minua tuolla krouvissa."

"Siellä sinä saat koettaa kuumaa!" sanoi Esben. "Hädin-tuskin me pääsimme tuon roskajoukon läpi ajamaan. Kaikki sekä konttaavat että jaloilleen kykenevät kotisaksalaiset ja uutisasukkaat naapuripitäjistä ovat haalitut sinne kokoon."

"Minä tulen sinun kanssasi, isä! Odota vain hetkinen!"

Parilla harppauksella Valdemar oli portailla äitinsä luona.

"Minä saatan Valdemarin krouviin!" sanoi Esben ja hyppäsi taaskin ylös vaunuihin.

"Sen sinä jätät tekemättä", käski Borris. "Sinä olet aina niin valmis kaikkeen. Sinä olet kuin sotaratsu, joka vähimmästäkin äänestä korviaan heristää. Sinä voit saattaa Valdemarin tienkäänteesen, vaan et askeltakaan kauemmaksi; sitten sinä ajat suoraan kotiin Højemarkeen."

"Ikäänkuin minä olisin luontokappale", sanoi Esben, joka vaivoin hillitsi sälköjä.

"Valdemar!" huusi Borris. "Nyt sinä olet saanut useampia suudelmia äidiltä, kuin minä koko viime viikkona. Tule nyt! Vuonna yhdeksänkymmentäkolme meillä oli yli neljätoistatuhatta ääntä; tällä kertaa meidän pitää saada enemmän!"

Hän kannusti hevostansa ja ajoi ravia kujaa myöten.

Samassa Valdemarkin oli jo vaunuissa ja pian hän oli näkyvistä kadonnut yhdessä Esbenin ja ruskojen kanssa.

"Onnea matkalle! Onnea matkalle!" huusi rouva Borris heidän jälkeensä.

Hetkeksi hän pani kätensä ristiin äänettömään rukoukseen ja meni sitten sisään.

Näinä päivinä ei Eteläjyllannissa ollut aikaa pitkiin rukouksiin; oli kylliksi työtä mihin tarttua kiinni.

Sälöt eivät tahtoneet seisoa alallansa. Valdemar hyppäsi alas vaunuista.

Krouvin ovella seisoi santarmi, ja merkitsi jokaisen tulijan ristimä- ja sukunimen, säädyn sekä asunnon.

Ja kun santarmi ei ymmärtänyt tanskalaisia nimiä, niin heidän täytyi tavata ne hänelle; se oli varsin vaivalloinen juttu.

Mutta Esben ajoi kuin tuulenpuuska Højemarkeen.

"Totta tosiaan, näyttääpä siltä kuin pakenisin omaa voimattomuuttani!" mutisi hän ja puri hampaansa yhteen.

"Jos on siivo, niin voi se hädin-tuskin käydä päinsä, mutta minulta se ei käy."

Ei, ei se käynytkään, mutta kaikeksi onneksi otti Gyrithe aina häntä käsipuolesta kiinni, kun hän kiihoittuneena palasi kotiin, sillä sitten hän ainakin tiesi, missä hän oli.

Olipa sitä paitsi hyvin hauskaa nähdä Gyritheä Esbenin käsipuolessa.

Gyrithe pelkäsi, että Esben karkaisi hänen luotaan ja tekisi jotakin varomatonta, tarttuisi ehkä ensimäisen vastaantulevan saksalaisen hiuksiin.

Ja siihen hän oli kuitenkin liian hyvä!

Gyrithe oli samoinkuin Borriskin varma ampuja. Hän ei ampuisi harhaan, kun hän kerran toden perästä tähtäsi.

"No, nyt Esben käy ja paukuttelee!" oli Borriksella tapana siihen aikaan sanoa, kun hän ajoi täyttä ravia Højemarken ohi ja tervehti rakasta "Nopsaansa" kohottamalla piiskaa hatun lieriin.

Eräänä päivänä hän pudisteli häntä hartioista.

"Mitä sinä siinä mutiset?" kysyi hän, ylistettyänsä Gyrithen valppautta.

"Onhan hauska olla, kun lapsenhoitaja on kintereillä", murisi Esben.

Mutta hänen loistavat silmänsä ilmaisivat parhaiten, että Gyrithe oli koko talon ilo ja riemu.

Rouva Grunnet ei tullut entiselleen Karenin naimisen jälkeen. Hän oli ainakin tullut hiljaisemmaksi.

Ja Sidsel oli tänä vaaliaikana entistään levottomampi. Olisi voinut luulla, että hän äkkiä olisi saanut elohopeaa jalkoihinsa, sillä hän ei voinut kyllin varhain aloittaa päivätyötänsä.

"Mitä siellä valitaan?" kysyi hän eräänä päivänä, niinkuin se joka ei ole oikein selvillä asioista.

"Sotamiehiä Tanskan puolustukseksi", sanoi Esben.

Niin, sitähän se oli! Jo kello neljä hänen täytyi aamusin päästä ylös sängystä, jollei rouva Grunnet, joka makasi samassa huoneessa, saanut väkisin häntä pysymään vuoteessa.

"Pitäähän minun kuitenkin käydä jo työhön", vakuutti Sidsel, sillä hän oli itsepäinen luonteeltaan.

Varmaan hän oli jo valmis, minä päivänä hyvänsä, lähtemään vaalipaikalle ja sitomaan haavoittuneita. Mutta Esben lohdutti häntä heti vuorostansa.

"Tällä kertaa ainoastaan saksalaiset haavoittuvat", vakuutti hän.

8.

Mutta Karen istui joka päivä kummulla puutarhassa ja tähysteli.

Hän näki Borriksen ajavan ohi ja hän oli nähnyt Valdemarin ja Esbenin ajavan siitä ohi.

Valdemar oli entisestään miehistynyt. Kaikki mitä hän oli kärsinyt, oli näinä kolmena vuonna uurtunut varmoihin, voimakkaihin piirteihin.

Kun Karen ensi kerran näki hänet, niin hän vaistomaisesti tarttui kiinni puuhun, jonka suojassa hän seisoi.

Pyökkipuun lehdet hänen päänsä yläpuolella eivät värähdelleet kovemmin, kuin hän itse vapisi koko ruumiissansa.

Syyllinen! Syyllinen!

Hän on siis palannut takaisin kotiin! Sen hän saattoi otaksuakkin, kun vaalin aika lähestyi. Ei olisi ollut Valdemarin tapaista, jos hän olisi pysynyt poissa kun Eteläjyllanti häntä tarvitsi.

Vaikka hänen olisi pitänyt astua yli piikkisten ohdakkeitten, jotka olisivat tunkeutuneet syvälle hänen jalkoihinsa, niin hän olisi sittenkin tullut takaisin.

Mutta äkkiä hänen mieleensä iski ajatus, niin voimakkaasti kuin ukkosen isku tuomiopäivänä.

Entäs, jos siinä ei ohdakkeita ollutkaan! Entäs, jos hän oli karkoittanut sydämestään ja mielestään Karenin kuvan, niin että hänen paikkansa oli tyhjä, ja joku toinen saattoi sen anastaa! Kuinka moni ylistäisikään Jumalaa, jos häntä sellainen onni ja ilo kohtaisi!

"Minä olisin ansainnut sen! Minä olisin sen todellakin ansainnut!" sanoi Karen itseksensä.

Tähystyspaikaltansa hän seurasi niin hyvin kuin hän saattoi, sitä elämää, joka hänen ympärillään pyöri.

Kun hän näki haudankaivaja Madsenin ontuvan tietä pitkin, niin hän saattoi hänen astunnastaan huomata, että hänen oli kiire, ja että jotakin oli tekeillä.

Sentähden hän mielellään häntä odotteli.

"Hyvää iltaa, Madsen!" huusi Karen kummulta, "miten kävi kokouksessa krouvilla?"

"Huonosti kävi", sanoi Madsen, jonka aina oli sääli Karenia, nähdessään hänen seisovan yksinänsä ja hyljättynä.

Ja onhan sitä kuitenkin miehellä inhimillinen sydän.

"Nuo ihmislurjukset tukkivat jokaisen tanskalaisen suun, joka tahtoi puhua ja huusivat: 'O Hannemann! O Hannemann!' — ja mieluimmin he heti paikalla olisivat hirttäneet Borriksen puuhun. Niin, niin, on tuo kuitenkin tosi sana:

"Ennen viikuna seljaan on ilmestyvä kuin juutille Saksan miehen mieless' on hyvä".

Mutta Karenilla oli toinenkin sanantuoja ja se oli paras kaikista, vanha Keldet, postinkuljettaja, joka toi hänelle tanskalaisen lehden ja hänen miehelleen saksalaisen 'Zeitung'in [sanomalehti].

Hän oli itse elävä sanomalehti, täynnä kaikellaisia uutisia, ja haudankaivaja Madsen vakuutti useasti, ettei ollut laisinkaan tarpeellista tilata muuta sanomalehteä, sillä Keldet tiesi paremmin kuin mikään lehti mitä kulloinkin pitäjällä tapahtui.

Karen odotteli häntäkin joka päivä saadakseen jutella hiukan hänen kanssansa, ennenkuin Jürgens tuli postiaan ottamaan.

Eikä kenenkään ihmisen kanssa voinut olla hauskempi jutella kuin Keldetin.

Hän oli lyhytkasvuinen, hartiakas mies, ja häntä haukuttiin villakoiran nimellä, sentähden että hänen kauniita hienoja kasvojansa peitti untuvanpehmeä, harmaa parta, niin ettei niistä näkynyt juuri muuta kuin otsa, nenä ja silmät.

Vaikka vanha maapostinkuljettaja oli jo hyvinkin kuudenkymmenenviiden vuoden vanha, niin hän aina oli väsymätön ja hyvällä tuulella kierrellessään lyhyillä jaloillansa ympäri pitäjää ja kantaessaan postilaukkua olallansa.

Hän teki sen vain huviksensa.

"Hänellä on niin suloiset kasvot", sanoi haudankaivaja Madsen.

Hänen pienet hauskat silmänsä säkenöivät veitikkamaisuutta. Keldetiltä riitti ystävällisiä, rohkaisevia sanoja jokaiselle, joka vain ei ollut saksalainen. Hän nyökkäsi päätään lapsille ja vihelteli koirille.

Hymyillen, hiljaa itsekseen puhellen ja hyräillen hän kulkea kepsutteli läpi elämän.

Ei kukaan voinut saada selville mitä hän oikeastaan hyräili, mutta minun luullakseni hän itse sen kyllä tiesi.

"Ehkäpä ne olivat hänen omia sävellyksiään", arveli Esben.

Ja mitä itsekseen puhelemiseen tuli, niin se kuulosti ohi lentävän mehiläisen surinalta.

Toisessakin suhteessa hän oli mehiläisen kaltainen; hän osasi niin erinomaisen taitavasti imeä hunajaa kaikesta taivaan ja maan välillä, kun se ei vaan saksaksi käynyt.

"Te olette aina niin iloinen, Keldet!" sanoi Karen eräänä iltana ylhäältä kummultansa.

"Niin, Jumala nähköön, kun ei ole muuta huvia tätä nykyä, kuin minkä itse hankkii itsellensä. Ja jos meillä eteläjuutilaisilla ei olisi hyvää tuultamme, niin silloin asiat olisivatkin huonosti", vastasi vanhus nostaen lakkiaan ja pyyhkien hikeä otsaltansa.

"Hyväpä että preussilaiset pitävät hyvästä tuulesta huolta", sanoi Karen. "Ettekö te koskaan väsy, Keldet?"

"En, en mitenkään", vakuutti hän. "Eipä tosiaankaan minusta voisi huomata, että vuosi vuodelta kannan postilaukussani niin paljon surua ja vääryyttä ja kuolemaa ja verivihollisuutta. Mutta Jumalan kiitos, eipä siltä, olenhan vetänyt siitä myöskin paljon onnea ja iloakin, ja monta sievää rakkauskirjettä. Niin, niin", hän taputteli tyytyväisenä postilaukkuaan. "Se on oikea taikapussi ja siinä on ollut jos jotakin, ja se joka voisi jotakin kertoa, on vanha Keldet, jos hän vain tahtoisi! Jos hän vain tahtoisi!"

"Mutta hyvänen aika, ettehän te vain lue kaikkia kirjeitä, Keldet?"

"Ei se ole tarpeen", naureskeli hän.

Sillä hän luki niiden kasvojen ilmeestä, jotka vastaanottivat kirjeitä. Eikä yhtäkään ihmistä koko pitäjässä odoteltu niin suurella tuskalla ja kaipauksella, pelolla ja ilolla kuin vanhaa postintuojaa. Kaikista päätyikkunoista häntä tähysteltiin ja kun hän talvi-iltasin kolkutti ikkunaruudulle, niin talossa syntyi sellainen hälinä, kuin jos itse joulu-ukko olisi oven takana seisonut.

"Mutta mikä tuolla tiellä tulee, Keldet?" huudahti Karen äkkiä. "Siinähän on koko telineet!"

"Kas, Herra nähköön, sehän on karusellimies Heidestä Holsteinista", vastasi maaposti. "Hänkin tahtoo kalastaa sameassa vedessä ja kerätä rahoja vaalimelskeessä. Kas vaan, kun preussilainen kotka on siipensä levittänyt! Kun hän kulkee pohjoiseen päin ja tulee Kongeaan toiselle puolelle, niin hän käärii kotkan kokoon ja nostaa Tanskan lipun sen sijaan. Niin, niin, mitä saksalainen ei rahasta tekisi! Täällä hän on mahtavaa miestä, mutta heti rajan tuolla puolella hän köyristää selkänsä, Jumala paratkoon. Niin, ovatpa nämä aikoja, joissa me elämme."

Ja Keldet hyräili ja pyörähti eteenpäin.

Karusellimies ajoi hitaasti ohi. Pyörät kulkivat raskaasti syvässä hiekassa, ne ratisivat ja vinkuivat aivan surkeasti.

Surumielellä Karen astui taloa kohti. Ei kukaan tullut hänelle mitään kertomaan. Jos he tulivatkin, niin eivät he kertoneet mistään, mikä tapahtui. Luulivatko he ehkä, että hän oli tullut välinpitämättömäksi?

Hän nojautui hetkeksi rakennuksen seinää vasten, jolla puolella palvelusväki oleskeli. Humalaköynnökset kasvoivat sitä pitkin.

Kesäisen kuun kiiltävä kehrä kohosi kirkonhuipun yläpuolelta ja loi läpinäkyvän hopeaverhon laakson yli. Joki lorisi iloisesti muutamia kiviä vasten, jotka ehkäisivät sen juoksua.

Karen kuuli äkkiä meijerskan, joka oli kotoisin Fyenistä, laulavan väentuvassa vanhalla Fyenin murteella:

"Tumman pilven laidalla kuu niin koreasti hohti. Oh, näitkös Hannu, se naurussa suu ihan katseli meitä kohti."

He istuivat yhdessä ja tekivät toisistaan pilaa matkien toistensa murteita ja heillä oli hauska yhdessä, niinkuin ainakin hyvien ystävien ja maalaisten seurassa, jotka tarkoittavat vain toistensa parasta!

Karen ei kestänyt kauempaa. Hänen täytyi mennä sisään ja jutella heidän kanssansa vaalista ja kysyä heiltä mitä he arvelivat, olivatko he peloissansa vai rohkealla mielellä.

Sisään vain kuullaksensa jotakin!

Mutta samassa Karenin mieleen juolahti, että hänen oma palvelusväkensäkin häntä epäili ja surkutteli.

Hän oli aina tekeytynyt, ikäänkuin hän ei olisi sitä huomannut, mutta kun hän astui vaan väentupaan, niin he vaikenivat äkkiä kaikki, vaikka juttelu olisi ollut kuinka innokasta tahansa.

Vitkastellen, ikäänkuin vieras omassa talossansa, hän väänsi varovaisesti lukkoa ja astui sisään.

Vieno iltavalaistus vallitsi väentuvassa, samalla kuin kuu kumoitti kirjaviksi maalattuihin vuodekammioihin.

He istuivat siellä kaikki penkeillä, päät liketysten ja kuuntelivat innokkaasti mitä isäntärenki Klaus, joka seisoi heidän keskellänsä, oli kuullut aamupäivällä käydessänsä Stenderupissa päin.

"Oletteko kuulleet jotakin uutta?" kysyi Karen.

He nousivat kaikki äkkiä pystyyn, isäntärenki Klaus kääntyi rivakasti ympäri ja väentuvassa vallitsi täysi hiljaisuus.

Karen ei nähnyt muuta kuin hämmästyneitä kasvoja.

Siihen hän oli tottunut. Hän olisi tahtonut huutaa heille:

"Miksi te ette luota minuun? Minä olen yhtä hyvä tanskalainen kuin kukaan teistä!"

Mutta hän käännähti vain ympäri ja meni ulos nöyryytettynä, jommoista tunnetta hän ei koskaan ennen ollut kokenut.

Karen meni suoraan sisään Jürgensin luo, joka istui huoneessansa tukehduttavan tupakansavun keskellä ja lohdutti itseään seidelinsä ääressä.

Kaikki tuo tupakka ja olut oli vuosien kuluessa muuttanut hoikan, kauniin reiniläisen hiukan lihavaksi ja pullistuneeksi saksalaiseksi.

Hänen oli ikävä, siksi ettei hänellä ollut ketään, jonka kanssa seurustella, ja hän oli tullut laiskaksi, siksi että hän oli joutunut väärälle sijalle ja oli pakoitettu jättämään talonsa hoidon vaimolleen ja isäntärenki Klausille. Metsästys oli hänen ainoa liikuntonsa.

Ja missä oli hänen reiniläinen viininsä? Sitä hänellä ei ollut. Oluen samentamalla äänellä hän saattoi vain laulaa laulua "die goldenen Reben" [Kultaiset viiniköynnökset].

Täällä ei viinirypäleitä kasvanut ja viininkorjuu oli kuitenkin aina ollut hänen suurin ilonsa.

"Ruprecht", sanoi Karen hiljaisesti, "etkö sinä äänestä tanskalaisten puolella?"

"En, kuinka se voi sinun päähäsi pälkähtääkkään?" huudahti hän hämmästyneenä, ottaen piipun suustaan. "Minä voin olla äänestämättä, se on ainoa mitä voin tehdä rakkaan kotirauhan tähden. Ja onnellista kyllä minun ääneni ei vaikuta sinne eikä tänne. Saksalaisia ääniä on kylläksi ilman minuakin."

Karen nousi ylös hänen vierestänsä, ikäänkuin jokin olisi pistänyt häntä, ja meni ulos.

Hän tarttui työhön, heitti sen jälleen ja tarttui taas toiseen.

Karen oli kuin unissakävijä ja hyräili tietämättä itse mitä hän lauloi:

"Oh, näitkös Hannu, se naurussa suu ihan katseli meitä kohti."

Hyvä Jumala, kuinka hän kadehti Gyritheä ja Esbeniä, joilla oli vain yksi ajatus ja yksi sielu tässä taistelussa!

"Sinun kansasi on minun kansani!" Karen nauroi ääneensä.

Hän oli nyt kerrassaan joutunut meren pohjalle ja hänen korvaansa kuului aaltojen läpi:

"Yli kehdon nuor' Agnete laulain kumartui, niin kuuli hän kun Englannin kellot kajahui.

Nuor' Agnete hän astui veenhaltian luo: oi vielä ristikirkkoon mun kerran käydä suo! ha ha haa ha haa ha haa."

Ja yöllä hän näki unta, että kaikki kuvat kääntyivät selin seinään. Tanskan kuninkaan ja kuningattaren sekä nostosotilaan kuvat hänen omassa huoneessansa.

9.

Kun isäntärenki Klaus, jolla oli preussilainen kansalaisoikeus, meni siistittynä ja hienona kirkkovaatteissansa vaalipaikalle äänestämään, niin Karen silmäsi hänen jälkeensä niin kauan kuin hän saattoi nähdä häntä.

Karen ei ollut sanonut sanaakaan Klausille. Karen oli siksi liian ylpeä.

Mutta kuinka hän kadehti häntä! Eikä hän yksin häntä kadehtinut. Hän kadehti joka-ainoaa miestä, jolla tänään, kesäkuun kuudentenatoista päivänä, oli oikeus ottaa vaaliin osaa.

Miksikä naisten piti aina olla vaiti tässä maailmassa? Miksikä heidän piti seisoa voimattomina ja vain katsella niinkuin — niin juuri niinkuin hänkin tänään tuolla ylhäällä kummulla, kädet ristissä tähysteli, sillä aikaa kuin sydän rinnassa sykki jännityksen, pelon ja toivon vallassa?

Miksikä ei hänellä ollut äänioikeutta? Olihan hänkin nyt preussilainen kansalainen. Hyvä Jumala, mitä hyötyä hänellä oli ollut preussilaisesta kansalaisoikeudestansa?

Vähä väliä sinä päivänä tiedusteli Jürgens: "Missä Karen on?"

Mutta Karen ei ollut monasti mistään löydettävissä. Yhtenään hän läksi kyökin lieden äärestä ja liinakaappinsa luota.

Minun asiani ei ole tässä kuvailla vaalitapahtumia Eteläjyllannissa vuonna 1898. Minun tulee vain kertoa, mitä Karen Jürgens sinä päivänä näki ja kuuli ylhäältä kummulta, mitä hän siellä kärsi ja miten hän rukouksessa taisteli kansansa puolesta. Minun asiani on vain kertoa hänen taruansa, niin pitkältä kuin minä sen tunnen.

Äkkiä hän näki Højemarken kyyhkysten lentoon pyrähtävän ja levottomasti risteilevän edes takaisin ilmassa.

"Eno Borris varmaan ajoi kiireissään pihalle ja toi jonkun tiedon, ennenkuin hän ajaa 'edelleen vaalipaikalle", ajatteli Karen ja hänen sydämensä sykki vinhemmin.

Luultavasti Valdemar oli hänen mukanansa. Ajatuksissaan hän näki Valdemarin joka paikassa, jossa oli jotakin tehtävää, eno Borriksen rinnalla, solakkana ja nuorteana.

Siitä ei koskaan tullut loppua.

Tiellä vilisi lakkaamatta jalkamiehiä, vaunuilla ajavia, pyöräilijöitä ja ratsastajia.

Ajatuksissaan hän kuuli kaikki nopeat jalankapseet ja kavioiden kopinat yli koko Eteläjyllannin.

Hän näki kaikki nuo tuhannet ihmiset, jotka kiiruhtivat vaalipaikoille peläten myöhästyvänsä ja saapuvansa paikalle vasta vaalin loputtua, näki heidän kiiruhtavan, jotta he tänä ainoana päivänä, joka uudistui vain joka viides vuosi, voisivat tanskalaisilla vaalilipuillansa antaa sortajillensa ja väärintekijöillensä iskun vasten naamaa.

Mutta mitä väkeä nuo olivat?

Karen nousi reippaasti ylös.

Nauraen ja laulaen he kulkivat hänen ohitsensa ja puhuivat hänelle aivan vierasta alasaksan murretta.

Huonoissa vaatteissa he olivat ja useat puoleksi humalassa.

Tuolta tuli haudankaivaja Madsen ontuen.

"Keitä nuo ovat? Keitä nuo ovat?" huusi Karen hänelle niin hiljaa kuin mahdollista.

"Hei, lystit tästä nyt tulee!" vastasi Madsen. "Siinä on niin ja niin monta itäpreussilaista, tilattuja työmiehiä, nuo vanhat hyvät ystävät taas uudestaan, ainoastaan yhdeksi kuukaudeksi. Ja siellä meillä on myös yksi Lippe-Detmoldelainen."

Ja Madsen astui edelleen vaalipaikalle, itäpreussilaisten laulaessa:

"De irst, de geiht, Dit is de Tweit; Will wünschen, dat de't ok noch deit".

"Ala taiten ties ja jatka kuin mies, niin luulen ma loppuhun pääset myös."

Karenin sydän puristautui kokoon. Kun koko tuo lisäväki joutui apuun, niin mitenkähän tässä käynee?

"Äiti, äiti, missä sinä olet?" kysyi Kai ja raivasi itselleen tien pensaiden läpi.

"Hiljaa, lapsi, hiljaa!" kuiskasi Karen, painoi hänet lähellensä ja otti hänen pienen kiharaisen päänsä molempien käsiensä väliin.

Äkkiä kaikki hiljeni niin ihmeellisesti. Kaikki, mikä saattoi eteenpäin kontata ja käydä, oli kai jo perille saapunut.

Kuinka kauan voikaan kuulla vaunujen vierinää ja kavioiden kapsetta, kun kaikki muu päivätyö on hiljennyt ja kun henkeä vetämättä seisoo ja kuuntelee, ken sieltä ajaen tulee!

Tuntuu siltä kuin tuo vaunujen vierinä ja kavioiden kapse ei koskaan lakkaisi.

"Jumalan nimeen!" sanoi Karen ja meni Kain kanssa sisään.

Mitä enemmän työtä sitä parempi, jotta aika kuluisi!

Karen seisoi kyökissä illallista valmistamassa kun ovi hiljaa avautui ja postinkuljettaja Keldet pisti harmaan päänsä ovesta sisään.

Hänen vanhat, ryppyiset kasvonsa eivät koskaan olleet näyttäneet autuaammilta kuin kesäkuun kuudennentoista päivän iltana vuonna 1898. Ne olivat sulautuneet yhdeksi ainoaksi hymyilyksi.

"Pikku rouva, pikku rouva", sanoi hän hiljaa.

Karen sätkähti ja kääntyi taakseen hiljaa äännähtäen.

Keldet sieppasi Karenin tanskalaisen lehden postilaukusta.

"Nybbolin ja Dybbolin vaalipiirissä 241 ääntä tanskalaisilla ja 44 saksalaisilla."

"Katsokaa tätä, katsokaa tätä", jatkoi hän painaen kiireesti lehden Karenin käteen, hänen oma kätensä vapisi mielenliikutuksesta. "Ensimäisessä vaalipiirissä 10,400 ääntä tanskalaisilla! Vuonna 1887 oli siellä 8,500. Saksalaispuolella lisääntynyt 200 ääntä, tanskalaisten puolella 2,000. Siinä koko voitto, mikä preussilaisilla on ollut yhdentoista vuoden kuluessa kouluistaan, Sedanjuhlistaan ja kasarmeistaan."

Karen vaipui alas tuolille. Se tuli sellaisena yllätyksenä.

Hän purskahti itkuun, kun Jürgens äkkiä ilmestyi ovelle.

"Jääkää hyvästi, jääkää hyvästi", sanoi Keldet ja antoi Karenille saksalaisen sanomalehden, "loput te voitte itse lukea, pikku rouva!"

Hän otti lakkinsa ja katosi ovesta.

Mutta Jürgensiä säälitti nähdä Karenin itkevän.

"Huonosti on käynyt, Karen parka", sanoi hän ja suuteli häntä.

Sillä asian oikea laita ei voinut hänen mieleensäkään juolahtaa! Saksalaiset ja voitto oli nyt kerran muodostunut hänelle yhtä eroittamattomaksi käsitteeksi kuin yhteenkasvaneet, siamilaiset kaksoiset, joita ei koskaan maailmassa voitu eroittaa toisistansa.

"Voithan sinä nyt itse katsoa", sanoi Karen äkkiä nousten ylös; hän antoi hänelle sekä saksalaisen että tanskalaisen lehden ja meni huoneesensa.

Sillä nyt hän tahtoi olla yksin. Hän olisi voinut laulaa ja tanssia ilossansa.

Mutta hän ajatteli Jürgensiä ja nauroi ja itki samalla kertaa.

Olihan heidänkin kodillaan, Jumala sen tiesi, risti kannettavanaan, ja oli pidettävä huoli siitä, ettei ilo käynyt liian kova-ääniseksi.

Kun hän auttoi Kain vuoteesen, puristi hän pulleaa poikaa, joka sätkytteli paljailla jaloillansa niin kauan rintaansa vasten että tämä ihmeissänsä avasi uniset silmänsä; ja kun Karen kutsui miehensä illalliselle, niin tämä ei sanonut sanaakaan.

Olisipa voinut luulla, että Jürgens oli häpeissänsä, taikka ettei hän tahtonut olla siitä tietävinänsä.

Karen katseli häntä salavihkaa, — hän tunsi salaista voitonriemua, mutta samalla hänen sydäntänsä kouristikin, sillä olihan Jürgens hänen tähtensä ollut ottamatta äänestykseen osaa ja olihan se hänen puoleltansa uhraus, koska hän ei kuitenkaan voinut eroittaa oikeaa väärästä.

Sentähden Karen oli entistään ystävällisempi ja sydämellisempi miestään kohtaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut pyytää anteeksi häneltä sitä, ettei hän voinut surra yhdessä hänen kanssansa.

Mutta talossa kaikki muut iloitsivat paitsi talon isäntä. Vaikka hän kuinka olisi koettanut, niin ei hän sittenkään voinut tuntea itseään tanskalaiseksi.

Väentuvasta kuului iloista naurua — sieltä kajahteli varsinkin meijerskan fyeniläiset laulut, kyökkipalvelija oli vähällä asettaa padan tyhjiltään liedelle ja yksin karjanhoitaja Jens unohti riisua puukenkänsä jalasta oven ulkopuolella.

Kun Jürgens tahtoi mennä levolle, niin Karen keksi jotakin tehtävää vaatesäiliössä.

"Tuletko sinä pian, Karen?" kysyi Jürgens.

"Niin, mene sinä vaan, minä tulen niin pian kuin ehdin!"

Mutta hän ei tullutkaan niin pian kuin hän olisi ehtinyt. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan viipyi siellä, kunnes isäntärenki Klaus tuli kotiin vaalista.

Karen kuuli hänen askeleensa hiekassa pihamaalla.

Karen avasi heti ikkunan.

"No, kerro minulle jotakin, Klaus", sanoi hän hiljaa.

Klaus katsoi ihmeissään Kareniin ja kun hän huomasi hänet ikkunassa, otti hän heti hatun päästänsä ja jäi kunnioittavasti ulkopuolelle seisomaan, pitäen hattua kädessään. Mutta miehen koko ryhdissä ilmeni varmaa voitontunnetta, jota ei voinut väärin käsittää.

Klaus kertoi yhtä hiljaisella äänellä niistä lukemattomista tanskalaisista talonpojista, porvareista, kalastajista ja työmiehistä, jotka olivat saapuneet paikalle ja jättäneet äänilippunsa toinen toisensa jälkeen.

Karen nielaisi joka sanan ja hänen silmänsä loistivat. Kun Klaus oli mennyt väentupaan, jäi Karen vielä hetkeksi ikkunan ääreen ja hengitti ilmaa syvin siemauksin keuhkoihinsa.

Taaskin hän kuuli vaunujen vierinää ja kavioiden kapsetta joka taholta.

"Nyt he ajavat kaikki kotiinsa. Nyt he ovat iloisella mielellä", ajatteli hän.

Kansa oli antanut äänensä tulla kuuluviin ja "kansan ääni", se on kuitenkin varsin usein Jumalan ääni.

Karen kuuli käen kukkuvan. Oli parhaillaan kukunnan aika. Sen kukunta kuulosti melkein naurulta.

Karen sulki hiljaa ikkunan ja meni levolle, mutta sieltäkin hän valveillaan kuunteli käen ääntä.

"Kuk-kuu! Kuk-kuu!"

"Nyt se kukkuu saksalaisille!" naureskeli Karen ja vaipui uneen.

Mutta valoisa kesäyö meni menojaan, ja Borrisgaardin vieraat läksivät pois vasta kukon ensikertaa kiekuessa pihalla.

Aurinko oli juuri nousemaisillaan, ja kun he ajoivat kotejansa kohti, levitti se punoittavia kultiaan itäiselle taivaan rannalle.

Se heitti punahohteen, oman ihanuutensa heijastuksen yli koko maan, joka juuri oli unestaan heräämäisillään.

Taloissa alkoi päivän liike.

Koirien haukunta ja kukon kiekuna muistutti ihmisiä työhön rupeamaan. Koirat ja siipikarja olivat vahteja, jotka ilmoittivat yön kuluneen ja päivän lähestyvän.

Seuraavana iltana ilmestyi Gyrithe äkkiä Karenin luo.

Hän toi ikäänkuin auringonpaisteen mukanansa, hän suorastaan säteili astuessaan sisään Egtvediin.

Ilosta huudahtaen heittäytyi Karen hänen kaulaansa.

"Tiesinhän minä, että sinä kaihosit", sanoi Gyrithe, "mutta minä en voinut tulla ennemmin."

Ja sitten hän kertoi ylpeydestä loistavin silmin:

"Niin, Als ja Sundeved kunnostivat itseään tietysti parhaiten. Saksalaiset eivät voineet saada siellä kokoon muuta kuin ne 1,200 ääntä, jotka heillä oli vuonna 1887, mutta tanskalaiset ovat lisääntyneet 3,300:sta 4,200:aan. Toisessakin vaalipiirissä oli hyvä menestys, ja olihan siihen jo aika. Aabenraan piiri, jossa kerran oli vain 1,800 ääntä, oli nyt 2,400. Mutta ilahduttavinta oli Flensborgissa ja sen ympäristöillä. Hekin alkavat herätä. Ja ajattelepas, tällä kertaa sosiaalidemokraatitkaan eivät voineet vähentää meiltä ääniä! Neljännen kerran jo saksalaiset sosialistit joutuivat alakynteen tanskalaisten työmiesten rinnalla. Ne ovat oikein luotettavaa väkeä. Jumala siunatkoon heitä kaikkia! Kaikkiaan tanskalaisilla 1,076 ääntä enemmän kuin vuonna 93! 15,000 ääntä tänä vuonna Karen! Ja samat miehet ne ovat, joille vuonna kahdeksankymmentäseitsemän koulupenkillä päihin päntättiin Saksan suuruutta ja Tanskan voimattomuutta ja jotka nyt kolmena vuonna ovat huippolakkia kantaneet Berliinissä tai Breslaussa!"

Mistä sydän on täysi, siitä suu puhuu.

Karen istui henkeään vetämättä ja kuunteli. Vaistomaisesti hän oli pannut kätensä ristiin ja sitten hän vihdoin häpeissään ja kasvot poispäin käännettyinä sai sen kysymyksen tehdyksi, joka oli hänen sydäntänsä painostanut siitä saakka kuin serkku oli kotiin tullut:

"Mitenkä Valdemar jaksaa?"

"Valdemar voi hyvin", vastasi Gyrithe. "Hän jää nyt, Jumalan kiitos, todenteolla kotiin auttaakseen isäänsä hänen toimissaan talolla sekä ulkona pitäjällä. Hän on oikea valiomies, joka ei vähällä anna nujertaa itseänsä. Hän on ilmetty eno Borris! Kyllä hänestä aikaa myöten tulee saksalaisten silmätikku."

"Niin, niin", sanoi Karen, — hänen ajatuksensa harhailivat kaukana, — "mutta kuinka sen asian laita on —. Onko hän jo kaikki unohtanut?" lisäsi hän ja puna levisi hänen kasvojensa yli.

Gyrithe kääntyi hämmästyneenä häneen ja katseli häntä.

"Vai sitäkö sinä tarkoitat?" sanoi hän lyhyesti. "Enpä luullut, että sinä siitä asiasta välittäisit. Kun mies ehdoin-tahdoin lähtee kolmeksi vuodeksi pois kotoansa, niin lienee turhaa sanoa, kuinka syvällä hänen rakkautensa juuret olivat. Mutta että hän sen nyt on voittanut, siitä sinä voit iloita ja kiittää Jumalaasi."

Hektor raappi ovea, sekin tahtoi päästä sisään ja Karen kiiruhti avaamaan ovea rakkaalle koirallensa.

Karen kumartui sen puoleen ja Hektor hypähti ylös ja nuoli hänen kasvojansa ja käsiänsä.

Gyrithe ei ymmärtänyt kahtalaisia tunteita. Hän ei voinut samalla kertaa sekä rakastaa että olla rakastamatta. Joko hän rakasti miestään elämässä ja kuolemassa, tai hän ei rakastanut häntä.

Sitä sekavuutta, josta apostoli sanoo "molemmilta minä ahdistetaan", sitä hän ei aavistanutkaan.

Rohkealla ja rehellisellä luonteellaan hän mitä pikimmin olisi katkaissut gordilaisen solmun.

Hän olisi tahtonut katsoa kummitusta suoraan sen tyhjiin silmäkuoppiin, niin että olisi tiennyt, kenen kanssa hän oli tekemisissä.

Karen parka kauhistui kummitusta. Ja siksi se yhä kummitteli.

Hän tiesi hyvinkin, että se onni, jonka hän itsepäisenä, ajattelemattomana lapsena oli heittänyt luotaan, oli ollut oikeata kultaa, jota vastoin se, jota hän oli tavoitellut, oli vain ohimenevän rakastumisen väärä kultaus, ja vaimon kädessä tämä kultaus nopeasti oli raudaksi muuttunut. Mutta sittenkin oli hän hänen lapsensa isä ja sentähden myöskin hänen miehensä, ja sentähden hänen täytyi häpeän vuoksi, hänen oman häpeänsä vuoksi nauraa pahassakin pelissä ja pitää kiinni muruista.

Hänen parempi luontonsa sanoi:

"Itse minä sen olen tahtonut. Itse minä saan seurauksetkin kärsiä, eikä kukaan saa minusta mitään huomata."

Mutta kaikki he sen hänestä huomasivat ja kaikki sen tiesivät paitsi Karen itse. Kun kamelikurki piiloittaa päänsä siipensä alle, niin se luulee olevansa hyvässä piilossa, vaikka kaikki sen näkevät.

Ei edes rakkauden silta voinut johtaa poikki sen juovan, joka syntyi siitä, että he olivat eri maapohjaan kasvaneet. Jürgens kuului vihollisen puolelle, — se eroitti heidät ainiaaksi toisistansa kuin kaksiteräinen miekka.

Ja vaikka hän ei koskaan ollut itse kohottanut sitä miekkaa Karenia vastaan, niin sittenkin auttamattomasti Karen joka päivä, vieläpä joka hetki tunsi:

"Se joka ei ole minun kanssani, se on minua vastaan!"

10.

Jürgensin mieli muuttui umpinaiseksi ja alakuloiseksi.

Hän oli aina ollutkin hiljainen mies, joka lauloi enemmän kuin mitä hän puhui, sillä hän oli hyvin soitannollinen.

Mutta nyt hän puhui vielä entistään vähemmän.

Vaalien tulos oli katkeroittanut häntä, täällä hänellä kuitenkaan ei ollut hyvä olla.

Koti-ikävä alkoi vaivata häntä, meri kiusasi häntä. Se oli niin levoton, se ei suonut koskaan rauhaa. Unissaankin hän kuuli aallon loiskeissaan huokaavan: "Am Rhein! Am Rhein!"

Alussa hän oli luullut, ettei hän koskaan voisi mereen väsyä, mutta kuinka kyllästynyt hän siihen olikaan!

Hän ei välittänyt sen työvoimaisesta ja työhön kiihoittavasta raikkaudesta. Hän oli nyt kerran tuollainen maanmoukka, synnyltään sisämaanlapsi. Meren mahtavuus peloitti häntä, ikäänkuin voimakas, pahasisuinen luonnonvoima.

Mutta hän ei puhunut siitä. Ei kukaan olisi ymmärtänyt häntä. Poika riemuitsi ja taputteli käsiään jokaiselle purjeelle, jonka hän näki, eikä Karen voinut koskaan olla iloisempi, kuin ollessaan Kain kanssa veneessä ja opettaessaan häntä soutamaan.

Mutta se ei ollut pahinta. Talokin taantui.

"On parasta, että myön Egtvedin Preussin valtiolle", sanoi hän kerran. "Silloin siitä tulee valtion tilus ja minä saan siitä varmasti 200,000 markkaa".

Karen kauhistui, mutta ei vastannut mitään. Hänet valtasi hirmuinen pelko ajatellessaan talon myöntiä ja pakkoa seurata Jürgensiä Saksaan.

Ei, ennemmin raataa, niin että kynsistä veri pirskui! Jumala oli auttava, Jumalan täytyi auttaa, niin ettei tuo hirmuisuus saanut tapahtua eikä rangaistus tulla musertavalla voimallaan hänen ylitsensä.

"Katsokaamme ensin, miten hän tulee toimeen taloineen!"

Eikö hän, Karen itse, kerran ollut sitä pilkoillaan sanonut?

Sellaista ei pitäisi koskaan sanoa. Kosto ei jää tulematta.

Hän kuuli vielä Esbenin äänen korvissansa:

"No, Jumala häntä sitten auttakoon!"

Karen teki uupumatta työtä varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Välistä hän keskeytti työnsä, otti Kain syliinsä, puristi häntä lujasti ja sanoi:

"Sen täytyy käydä, Kai! Niin että me kaksi voimme jäädä maahan."

Joskus rouva Grunnet tai Gyrithe kyseli:

"Miten käy talon hoidon?"

"Hyvin", vastasi Karen aina. Sitäkin kuormaa täytyi hänen yksin kantaa.

Ja kuitenkin ihmiset viime vuonna, lokakuun kolmantenakymmenentenä päivänä puhelivat keskenänsä:

"Jo kaksi kuukautta sitten me kaikki olemme korjanneet kauramme, mutta Jürgens ei ole saanut omiansa vielä latoon. Vilja oli korjatessa hyvää, mutta nyt se on mädännyttä."

Silloin juuri Karen tarttui talon hoitoon kiinni.

Oi, mikä suru, mikä häväistys, jos pahinta tapahtuisi! Esben oli sanonut sitä maankavallukseksi.

Mutta jos ei voinut maksaa kullekin omiansa, niin mitä oli tehtävä? Saksalainen omistaja ei saanut apua keltään tanskalaiselta, ei edes hänen omalta veljeltänsä ja saksalaisen apu oli kaikista pahin.

Tuollainen suuri, hyvä maatila, joka on osa isänmaan multaa, voi tulla yhtä rakkaaksi kuin elävä olento.

Sitä rakastaa ja sitä kunnioittaa ja sitä varjelee kaikesta pahasta.

Niin, niin, ei ollut aikaa laiskoitella. Tarttua vain työhön kiinni! Auta itseäsi, niin Jumala auttaa sinua!

11.

Eräänä päivänä näki Jürgens sanomalehdessä seuraavan ilmoituksen:

"Eräs nainen Tonderistä haluaa muutamaksi kuukaudeksi johonkin taloon metsän ja meren läheisyyteen."

Hän meni heti lehti kädessä Karenin luo.

"Kuuleppas, tuo sopisi meille! Vieraskamari seisoo aina tyhjänä ja käyttämättömänä, ja voisihan siitä saada hiukan tulojakin."

"Tee se", sanoi Karen, vaikka hän epäilikin jokaista tonderilaista, sillä ne olivat kaikki enemmän tai vähemmän kotisaksalaisia.

Kirje lähetettiin siis ja muutaman päivän perästä tuli sähkösanoma:

"Voitteko ylihuomenna tulla asemalle vastaan? Beate Liliendal."

Vihdoin palasi Jürgens takaisin ajaen yksivaljakolla ja takaistuimella istui nainen. Hänellä oli yllään loistavan punainen, ruumiinmukainen puku ja päässä musta, leveälierinen hattu, jossa mustat helmet kimaltelivat ja kokonainen pensaikko mustia kamelikurjen höyheniä liehui ja heilui hevosen liikuttaessa etujalkaansa tai kääntäessä päätään.

Neiti Liliendal katseli epäröiden alas maahan, sillä vaunut olivat hyvin korkeat, eikä niissä ollut kuin yksi ainoa, jyrkkä astin.

"Herrainen aika! En minä mitenkään pääse alas", sanoi hän surkeasti. "Yhtä hyvin voisin yrittää astua Mont Blanc'ilta alas."

"Minä tuon tuolin", lohdutti Karen ja aikoi juosta sisään.

"Hyväinen aika, ei sitä tarvita!" vakuutti neiti.

Hän seisoi vaunuissa ja viittasi kädet ojossa Jürgensille.

"Jos teidän miehenne vain tahtoisi nostaa minut alas, minä olen niin kepeä kuin höyhen."

Sanottu ja tehty! Mutta Jürgensin nostaessa häntä alas putosi hattu maahan ja siitäkös syntyi aika mellakka.

Pieni, valkoinen sylikoira, joka oli levännyt hänen sylissänsä, rupesi heti kamelikurjen höyheniä ajamaan takaa, ja kun neiti kiiruhti pelastamaan hattuansa, sai sylikoira äkkiä avuksensa kalkkunakukon, joka kaakottaen ja punaharjaisena kiiruhti taistelutantereelle.

Tuskin kalkkuna oli ehtinyt paikalle, kun hanhet ja ankat päästivät parakan ja talonkoirakin tahtoi täyttää velvollisuutensa, koska kerran niin vähästä oli melua nostettu.

Ennenkuin neiti osasi aavistaakaan, niin koko talon siipikarja melusi, rääkätti ja kaakotti hänen ympärillänsä, ja olisipa melkein voinut luulla, että haukka orisi iskenyt alas pihalle. Kun kahlekoira vielä yhtyi syvällä äänellään toisten meluun, niin voi helposti ymmärtää, ettei Karenin ääntä voitu kuulla, kun hän huusi isäntärengille:

"Aja kalkkuna pois, Klaus!"

Palvelustytöt seisoivat kyökin ja väentuvan ovilla ja naureskelivat ja vieläpä karjanhoitaja Jenskin pisti irvistelevät kasvonsa navetasta ulos.

Sillä välin Jürgens ja isäntärenki Klaus tulivat apuun ja pelastivat sekä neiden että hänen hattunsa jokseenkin vahingoittumattomina tappelutanterelta.

"Teidän punainen pukunne oli syynä kaikkeen", vakuutti Karen, "kalkkunat eivät siedä punaista väriä", ja hän saattoi neiden vieraskamariin hiuksiansa järjestämään, sillä hänen käherretty tukkansa oli joutunut täydelliseen haaksirikkoon.

Kun neiti vihdoin tuli huoneestaan — hänellä oli kädessä kultavartinen lornjetti —, sanoi hän sammaltaen:

"Herra siunatkoon, onko täällä maalla aina niin paljon elukoita?"

"Kyllä niitä on pakko pitää", vastasi Karen puoleksi nauraen ja kaatoi kahvia hienoimpiin kahvikuppeihinsa.

"Sen minä kyllä tiedän, mutta ettekö voi pitää niitä tuota noin kiinni?"

Illallisen jälkeen neiti otti esille rasiallisen paperosseja, kävi sohvaan istumaan ja veti tuolin jalkojensa alle.

"Eikö teillä ole konjakkia?" kysyi hän.

Karen katsoi hämmästyneenä Jürgensiin.

"Kyllä", sanoi hän, "on meillä pullo".

"No antakaa se tänne, olkaa niin hyvä! Minä tahdon joka ilta lasillisen konjakkia paperossini kera!"

Jürgensin oli tuotava konjakkipullo esille ja neiti tarjosi hänelle paperossin ja niin he istuivat yhdessä ja polttivat ja maistelivat lasejansa.

Ensi kertaa nyt Karenin huoneessa poltettiin. Vaan mitä siitä! Kaikkia sitä täytyi kärsiä. Joka kerran on alkanut, hänen tulee myös lopettaa.

Siinä neiti nyt istui paperossi sormuksilla koristettujen sormien lomissa. Ne olivat niin täynnä sormuksia, että hän tuskin saattoi taivuttaa niitä ja puhuessaan itsestänsä hän käytti aina monikkoa ja sanoi: "me hienot".

Jo seuraavana päivänä neiti pisti nenänsä joka paikkaan. Hän nosti vikkelästi hameenhelmojansa ja astui kiiltonahkakengissä sikolättiin, arvosteli sikoja ja lehmiä lornjetti nenällään, äännähti hiukan ja pudotti vihdoin lornjettinsa navettaan, jolloin sylikoira nosti hirveän melun ja helisteli kaikkia kulkusiansa.

Punainen pisti yhä vieläkin elukoiden silmiin. Ne kärsivät yhtä vähän neittä kuin hänen koiraansakaan.

Lehmät ammuivat arveluttavasti ja hevoset potkivat pilttuissaan takajaloillaan.

Väki tähysteli hänen jälkeensä kaikista ikkunoista ja ovista.

"Hän on aivan kuin rekihevonen sulkatöyhdöt ja helyt päässä", sanoi isäntärenki Klaus.

Hänellä oli keikailukeppi punaisine nauharuusuineen toisessa kädessä ja lornjetti toisessa. Sitäpaitsi hän laahasi perässään sylikoiraa pitkästä punaisesta nauhasta.

"Tuollainen kehno elukka", naureskeli Jens Silkeborgin murteellaan, "onpa siinäkin jotakin, jota pitää mukanaan laahata."

Koiralla oli punainen peite ja sen reunoihin oli kiinnitetty pieniä hopeatiukuja, jotka helisivät kilpaa kaikkien niiden helyjen kanssa, jotka riippuivat neiden rannerenkaassa ja vyössä.

Yhtäläisyys rekihevosen kanssa oli sen vuoksi vieläkin ilmeisempi.

Vähä väliä hän kävi sisällä ja pirskutti sekä koiran että itsensä päälle hajuvettä.

"Me haisemme aivan navetalle! Hyvä Jumala, kuinka julmaa!"

Paremmin ei juuri käynyt ulkona eikä metsässä.

Terävät, korkeat kengänkorot tarttuivat kaikkiin kantoihin kiinni, ja kerran lehmät nousivat kapinaan.

He painoivat sarvensa maata kohti ja ryntäsivät hänen päällensä. Olisi voinut luulla sitä edeltäpäin sovituksi sotaliikkeeksi.

Koira pakeni neiden taakse, ja neiti vinkui kilpaa koiran kanssa, kunnes karjanhoitaja tuli avuksi.

Sisään tullessaan oli neiti mennä tainnoksiin ja tarvitsi Hofmannin tippoja.

"Elukat ja kalkkunat eivät siedä punaista väriä", sanoi Karen. "Teidän on parasta muuttaa pukua."

"Hyväinen aika, eikö muuta tarvita?" huudahti neiti ja muutti toisen puvun ylleen, mutta olivatko kalkkunat nyt enemmän väriin tyytyväisiä, jätän mieluimmin sanomatta, sillä kun hän hetken kuluttua saapui pihaan, niin oli hän yhtä spenaatinvihreä, kuin heinäsirkka.

"Herra varjelkoon!" huusi karjanhoitaja Jens ja pakeni pelästyneenä talliin. "Sepä oli pahinta, mitä eläissäni olen nähnyt!"

Kuului miltei päiväjärjestykseen, että niin pian kuin pihalta kuului kovaa melua ja haukkumista, Karen heti tiesi että "me hienot" oli liikkeellä.

Vihdoin tuli neiti niin kireihin väleihin kaikkien talon eläinten kanssa, että hänen täytyi tehdä suuri kierros yksin vanhan koninkin tieltä, vaikka se oli valjastettuna vaunujen eteen ja Klaus piteli sitä suitsista.

"Hyvä Jumala, ettei se vaan pillastuisi?" huusi hän ja tähysteli sitä lornjetillaan.

Hän uskalsi tuskin ovesta mennä ulos, vaan loikoili, romaaneja lukien, suurimman osan päivää vuoteellaan, ikkunat tarkasti suljettuina, sillä hän pelkäsi hyttysiä.

Kun Karen astui sisään, niin koko vierashuone tuoksui kuin hajuvesimyymälä.

"Tuollaista porsasmaisuutta!" sanoi kyökkipalvelija. "Hän makaa, Jumala paratkoon, yhdessä vuoteessa koiran kanssa!"

"Minäpä luulen, että hän kähertää koiraa käherrysraudalla", arveli meijerska.

Mutta neiden urotöiden maine levisi pitkin pitäjää.

Ei olisi ollut mitään syytä viivähtää tässä pikku ilveilyssä, joka, samoinkuin niin moni muukin äkkiä ja sattumalta sekaantui siihen historialliseen näytelmään, jota taisteltiin Eteläjyllannissa, jos "me hienot" ei olisi tuottanut paljon harmia paikkakunnalla ja kylvänyt pahaa siementä Jürgensin ja hänen vaimonsa väliin.

Kukaan ei ole niin typerä, ettei hän kykene pahaa tekemään.

Seuraavana iltana Jürgensin palattua kotiin parin päivän matkalta, sanoi neiti äkkiä:

"Mutta minä en voi käsittää, — mistä se oikeastaan tulee, että teillä on niin komea ääntäminen".

"Minun mieheni on saksalainen", sanoi Karen hiljaisesti. Hän häpesi sanoa sitä.

"Oi hyvä Jumala!" huudahti neiti, joka ei ollut aavistanut, että hänen lähimmässä läheisyydessään oli saksalainen, "das war ja schön! Bitte! Wollen wir nicht deutsch sprechen?" [Sepä oli ihanaa! Kuulkaa! Emmekö me puhuisi saksaa?]

Puhutteluun Jürgens tietysti vastasi saksaksi ja neiti, joka oli ihastuksissaan saadessaan näyttää kielitaitoansa, puhui kaiken iltaa mahdottominta saksaa, mitä ihminen voi saada aikaan.

Nyt Karen heti ymmärsi, että kun hän puhui "meistä hienoista", niin hän tarkoitti kotisaksalaisia ja että hän oli kotisaksalainen ollakseen vain "ulkomaalainen" ja hieno.

"Se mikä on saksalaista, on hienoa!" Tuo vanha, entisaikojen aave kummitteli vielä siellä ja täällä.

Siihen kuuluvaa oli myös mateleminen vallanpitäjien jaloissa.

Karen hillitsi harmiansa.

Ensi kertaa hänen miehensä nyt rikkoi lupauksensa, ja siihen oli synnynnäinen tanskalainen hänet viekoitellut!

Seuraavana päivänä sanoi neiti Karenille:

"Senhän minä arvasin, ettei teidän miehenne ollut täältä kotoisin. Hänessä on jotakin, joka on schneidig [urhea] ja cavalierement [kavaljeerimaista], jommoista tässä maassa ei tapaa."

Karen tiesi paraiten kuinka paljoa alempana Jürgens oli sekä tiedoiltaan että sivistykseltään kuin hän itse ja hänen sukunsa, mutta hän ei viitsinyt vastata neidelle mitään.

Vihdoin hän sai vaivalla sanotuksi, valvottuaan koko edellisen yön:

"Tässä talossa ei ole koskaan ennen puhuttu saksaa, eikä täällä saa saksaa puhua!"

Siitä saakka neiti kantoi salaista vihaa Karenia kohtaan.

"Talonpojat ovat elukoita!" sanoi neiti itseksensä ja löyhötteli papukaijanviuhkallansa. "No, eihän se ole ihmettä, kun he joka päivä ovat niin monenlaisten eläinten kanssa yhdessä!"

Aivan kuin pahankurinen lapsi hän ei kärsinyt mitään vastaansanomista, ja aivan kuin kaikki muutkin lörppösuut hän kaakotti vain yhä uhemmin. Olihan aika saada hiukan europpalaista sivistystä tähän barbarimaiseen talonpoikaismaahan!

Talonpoikaisvaimo uskalsi häntä oikaista!

Sepä puuttui vielä! Ja sitten hän kiusoitteli Karenia puhumalla saksaa Jürgensille, tavatessaan hänet ruokapöydässä tai illalla konjakkilasin ääressä.

Konjakki tuli Jürgensille yhtä välttämättömäksi kuin neidellekin.

Neiti puhui imarrellen saksalaisista ja Jürgens ei olisi ollut saksalainen, jos hän olisi voinut sitä kestää.

Alussa hän vaikeni tai puhui tanskaa, kun Karen tuli sisään.

"Ei, kuulkaapas", naureskeli neiti, "se on toki liian hullua, että te pelkäätte omaa vaimoanne ettekä uskalla puhua äidinkieltänne omassa talossanne. Sitä minä teidän sijassanne en sietäisi".

Niin, samaa mieltä oli Jürgenskin. Siivo ihminenkin voi ärsyttyä.

"Muista, mitä olet luvannut minulle!" sanoi Karen eräänä päivänä.

"Sinä olet kyllin kauan pakoittanut minua kuonokoppaa käyttämään.- Nyt minä heitän sen pois!" huusi hän.

"Minä luulin että mies pysyisi sanassansa", vastasi Karen.

Mutta Jürgens paiskasi oven jäljissään kiinni ja meni ulos.

Tästä lähin Jürgens oli ihastunut neiteen. Siinä oli vihdoinkin järkevä tanskalainen, joka ei alituisesti pidellyt häntä korvista kiinni, vaan myönsi hänelle sen, mikä oli myönnettävä.

Kaiken päivää kajahteli nyt saksan kieli Egtvedissä. Jürgensin saksalainen ääntäminen, joka kihlausaikana oli ollut Karenille mieluisaa, muuttui nyt hänelle vastenmieliseksi.

Mutta neiden silmät seurasivat vahingonilolla Karenia ja hän loruili kaikenmoista hänelle, arvellen että "olihan siinäkin kylliksi, jos he säilyttivät kielensä, koska he niin pitivät kiinni tuosta rumasta kielestään. Rumempaa kieltä, Jumala paratkoon, ei ollut olemassa kuin tanskan kieli. Mutta eihän eteläjyllantilaisilla ollut sen parempaa ymmärrystä". Ja hän rupesi äkkiä puhumaan keisari Vilhelmin paraadeista, saksalais-ranskalaisesta sodasta, Bismarckista, Moltkesta, — nämät yhdeksännentoista vuosisadan "suurimmat miehet" saattoivat hänet aivan haltioihinsa, — ne olivat yli-ihmisiä, vakuutti hän — ja saksalaisten kansallislaulusta "Wacht am Rhein".

Preussilainen sotilas heräsi Jürgensissä ja hänen silmänsä loistivat.

Hän oli taaskin paraadissa, tuo entinen husaari, hän kuuli signaalit ja tunsi veren kuohuvan muistellessaan kaikkea sitä, jonka hän auttamattomasti oli kadottanut. Hänen isänsä oli ollut mukana Wörthin tappelussa ja hänen setänsä Saarbrückenissä.

12.

Oli Sedanin tappelun vuosipäivä, toinen päivä syyskuuta. Kaikki saksalaiset Eteläjyllannissa viettivät sitä päivää "olutkommersilla" ja muilla juhlilla. Mutta vain vähän väkeä otti osaa juhliin, vaikka siirtolaissaksalaiset tekivät parhaansa preussilaisten sotayhdistystensä kautta.

Koululapsia kehoitettiin vapaaehtoisesti yhtymään juhlakulkueesen, mutta pienokaisten vapaaehtoisuudesta saivat tietysti vanhemmat vastata.

Egtvedistä ei näkynyt ainoatakaan Saksan lippua, koulua lukuunottamatta.

"Mutta herrainen aika, mies! Ettekö te nosta lippua? Teidän omana juhlapäivänänne?" sammalsi neiti ja piteli lornjettia silmillään.

Niin, tietysti Jürgens oli valmis ottamaan lipun esille niinkuin ainakin Sedanin päivänä, ja kun hän veti sen ylös, niin "me hienot" seisoi portailla ja taputti käsiänsä.

Neiden mielestä käsien taputtaminen soveltui hänelle niin hyvin. Se näytti niin nuorekkaalta, ja sitä hänen kolmekymmentäkuusi vuottansa hyvinkin kaipasi.

Kun lippu oli ylhäällä, — Karenin sydäntä se viilsi nyt niinkuin aina muulloinkin, vaikka hän koetti sille ummistaa silmänsä, — niin neiti kääntyi äkkiä ympäri ja meni sisään, jossa talon emäntä kiireissään korjasi kahvipöytää.

Neiti otti pari tanssiaskelta, löi tahtia viuhkallansa ja hyräili hentomielisesti:

"Als die Preussen marschierten vor Prag, gleich nach der Lowositzer Schlacht, auf dem Weissen Berg das Lager ward geschlagen!"

"Väki Preussin kun Pragin luo Lowositzin kentältä sai, leiri Valkealle vuorelle se tehtiin."

Karen kiiruhti ulos, hän oli nähnyt kylläksi.

Kun hänen miehensä nosti Saksan lippunsa, oli Karen hänen silmissään huomannut valloituksen ja vääryyden sotaleimun, joka oli tahtonut hävittää hänen kansansa.

Raateluhalu oli uinaillut, mutta "me hienot" oli sen herättänyt.

Siitä hetkestä saakka Karen kammosi väkivallantekijän syleilyä. Hänelle selvisi silloin, että sodan syttyessä Jürgens voisi ampua hänen kansaansa, eno Borrista, Valdemaria, Esbeniä — ei sentähden, että häntä siihen komennettaisiin, vaan siksi, että hän koko sielultaan ja ruumiiltaan oli saksalainen.

Hän oli nyt Karenin mielestä kuin murhamies. Ei häneltä ainakaan tahtoa puuttunut.

Karen vältti häntä.

Hän ei voinut ajatuksiaan sanoiksi lausua. Jos hän kerrankin olisi sen tehnyt, niin hän olisi ikiajoiksi eroitettu lapsensa isästä.

Jürgens seurasi Karenia makuuhuoneesen, hän oli päihtynyt sotainnostuksesta ja nauttimastaan konjakista.

"Liebchen", hän sanoi paksulla äänellä, ensi kertaa heidän naimisiin mentyä hän puhui saksaa Karenille. "Ich liebe dich über alles!" [Minä rakastan sinua ylitse kaiken!]

Mutta Karen nosti nukkuvan poikansa pieneltä vuoteelta ja piteli häntä sylissään kuin suojelevaa kilpeä. "Älä herätä häntä!" kuiskasi hän tuskissansa. "Älä herätä häntä!"

Karen katsoi häneen pelokkaasti, sillä olihan tuolla miehellä Kainin merkki otsassansa.

Sillävälin — kaiken tämän tapahtuessa Egtvedissä, kutsutti von Köller kaikki maaneuvokset kokoon pitämään neuvoa tanskalaisia vastaan.

Sillä saksalaiset olivat kärsineet moraalisen tappion vaaleissa, ja se kirveli heitä sieluun saakka.

Jotakin oli tehtävä, he olivat hätääntyneet, ja Haderslevin piirin maaneuvos, tohtori Mauve, oli innokkain keksimään pakkokeinoja. "Voi noita voitettuja! He luulevat voivansa nauraa meille! He luulevat voivansa tehdä meidät naurettaviksi! Muuta he saavat kokea! Voi noita voitettuja!"

Rouva Grunnet ja Gyrithe kävivät tuon tuostakin, mutta heillä oli aina hyvin kiire, ja he kertoivat Karenille, milloin tilanomistaja Hans Højeristä, joka oli karkoitettu talostaan Øster-Lindetistä, milloin taas tukkukauppias Outzenista ja karja-asioitsija Bohnfeldtistä, jotka Haderslevistä olivat karkoitetut. Kaikki he olivat Eteläjyllannin parhaita miehiä. Jürgensin mielestä se muuten olisi ollut häpeällistä, mutta "me hienot" kiihoitti häntä, niin että se hänestä tuntui aivan paikallansa olevalta.

Eräänä päivänä kertoi isäntärenki Klaus, että nyt samalla kertaa oli karkoitettu useita palvelijoita, piikoja, puotipalvelijoita ja oppipoikia.

"Onpa siinä selkäsaunaa killingin edestä", sanoi hän, "eikä kukaan heistä ole mitään rikkonut! Eivät he mitään ole tehneet."

Mutta karkoituskäskyt yhä enenivät, ne kasvoivat niinkuin vierivät lumipallot.

Eräänä aamuna Sidsel Kjeldsen pisti jalkansa vuoteestaan ulos ja nousi seisoalleen.

"Mikä nyt on hätänä, Sidsel?" sanoi rouva Grunnet, joka heti heräsi. "Kello on vasta neljä."

Hän nousi ylös ja sai Sidselin takaisin vuoteesen. Mutta Sidsel, jonka harmaat hiukset pistivät suippean yömyssyn alta esiin, jäi siihen istumaan ja katseli ympärilleen ikäänkuin hän olisi nähnyt näkyjä ja sanoi lujalla ja selvällä äänellä, ikäänkuin kirjasta lukiessa:

"Olipa se omituinen uni! Minä näin Bismarckin haamun kulkevan raskain askelin Eteläjyllannin läpi. Pitkät ratsastussaappaat jalassa, kilisevin kannuksin ja kiiltävin kypärin astui tämä metsämies Sachsenwaldista ja heilutti ilmassa miekkaansa. Mutta iskut eivät osuneet keneenkään. Ne luistivat kaikki syrjään, niin että hän hutki vain tyhjää ilmaa."

Lokakuussa vähä ennen maapäivävaaleja yltyivät kummittelut aivan ihmeesti.

Hansen-Nørremøllen valtiollisen kokouksen jälkeen Bevtoftissa karkoitettiin viisitoista henkeä, tyttöjä ja poikia, jotka eivät olleet kokouksessa olleet läsnä, sentähden että heidän isäntänsä olivat olleet siellä saapuvilla.

Olipa se sepän mestaamista leipurin asemesta![15]

Useat latojat 'Heimdal'in kirjapainossa, useat Sønderborgin tanskalaisten kauppiaiden kauppapalvelijat, oppipojat ja palvelustytöt ja useat meijeristit, rengit ja piiat Dybbolin meijeristä tulivat saman kohtalon alaiseksi.

Eivätkä ne yksin! Varsinkin Haderslevin ja Sønderborgin piireistä karkoitettiin useita henkilöitä joka päivä, monen kuukauden kuluessa.

"Pian tulee kai meidän vuoromme", sanoi Jens karjanhoitaja Bodil Hansenille, meijerskalle.

"Niin, niin, voimmehan me jokainen siihen hiukan valmistua", vastasi hän.

"Minä en nosta hattuani, ennenkuin näen miehen", sanoi karjanhoitaja Jens tyynesti.

"Koskisipa se meihinkin, Jürgens", sanoi Karen seisoessaan silityslaudan ääressä ja hänen äänensä vapisi, "jos Bodil Hansen ja Jens tulisivat karkoitetuiksi, sillä niin kelpo väkeä meidän olisi vaikea saada."

Jürgens mutisi jotakin partaansa, mitä se oli, sitä Karen ei voinut kuulla ja paiskasi oven kiinni sisään mennessään.

Eteläjyllantilaiset pitivät tietysti useita protestikokouksia niiden laittomien vainoamisien johdosta, joilla preussilainen junkkari herra von Köller ahdisti heitä.

"Kansainoikeuden mukaan ei ole luvallista karkoittaa palvelusväkeämme. Meillä on oikeus vielä tänä päivänä vedota viidenteen pykälään. 'Kaikkein pyhimmän ja jakamattoman kolminaisuuden nimessä siirtää Hänen Majesteettinsa Itävallan keisari Hänen Majesteetilleen Preussin kuninkaalle kaikki Wienin rauhassa 30 päivänä lokakuuta vuonna kuusikymmentäneljä saavuttamansa oikeudet Holsteinin ja Slesvigin herttuakuntiin sillä määräyksellä, että väestö Slesvigin pohjoisissa piireissä, kun se vapaaehtoisessa äänestyksessä ilmoittaa haluavansa liittyä Tanskaan, on Tanskalle luovutettava! Päätetty ja vahvistettu 23 päivänä elokuuta 1866.' — Kului kaksitoista vuotta, ennenkuin tuo sopimus petollisesti purettiin Preussin ja Itävallan välillä ja se purettiin, meiltä mitään kysymättä!"

Mutta polisivalta pelkäsi näitä protestikokouksia niin että se koetti kaikin tavoin estää niitä. Totuutta kaikkein vähimmin kärsitään kuulla!

Naiset karkoitettiin kokoussaleista, yleensä Preussin hallitus pelkäsi kovasti naisia! Santarmit, kirjurit ja palvelusmiehet merkitsivät heidän nimensä.

Äärettömän suuri koneisto pantiin käyntiin. Niitä, jotka olivat olleet käymässä kuningaskunnassa, oli heti heidän kotiintultuansa yksi tai useampi palvelusmies vastassa, — niinpä esimerkiksi haudankaivaja Madsenia kunnioitti koko seitsemän kappaletta yhdellä kertaa. He tulivat kaikki täysissä univormuissa!

"Kunnia on minulle aivan liian suuri", sanoi Madsen.

Palvelusmiehet merkitsivät kirjoihinsa ja paria päivää myöhemmin kuljettivat samat miehet Madsenin palvelijoita yli rajan.

Preussilaiset viranomaiset pitivät kiirettä niin kauan kuin syksy oli parhaillansa, sillä sitä suurempi oli vahinko maanmiehelle, kun siltä riistettiin sen parhaat työvoimat.

"Eteläjuutilaiset olivat varakasta ja säästäväistä väkeä. Rangaistuksen tuli sattua heidän arimpaan kohtaansa!"

Mutta heidän mielensä ei masentunut. He tarttuivat työhön kiinni ja auttoivat toisiansa, niinhyvin kuin voivat. Lastenkin piti auttaa mukana. Se olikin tarpeellista, sillä sateen ja tuulen jälkeen, jota oli kestänyt syyskuun yhdennestätoista aina seitsemänteentoista päivään saakka, oli seurannut aurinkoiset ja lämpimät päivät ja kylmät yöt, joina vallitsi kova sumu ja kaste aamupuoleen.

Juuri paras ilma mitä voi olla elonkorjuun lopettamiseen. Joka tunti oli käytettävä.

"Siunaa ja varjele", sanoi haudankaivaja Madsen tultuaan kotiin kuningaskunnasta, "Vamdrupissa seisoi niin paljon karkoitettuja palvelustyttöjä yhdellä asemalla, että olisi voinut luulla heidän olevan uhkaavan sotavaaran 'Deutsches Reich'ille. Ne olivat totta tosiaan kaikki niin suloisia ja somia nähdä, että santarmin täytyi samassa silmänräpäyksessä paljastaa miekkansa saadakseen ne ulos, sillä muuten olisi 'die ganze Artnee' [koko armeija] samalla kertaa ollut hävitetty."

Kokonainen vakoilu- ja ilmiantojärjestelmä oli pantu toimeen yli koko maan.

Jokaisen miehen ovella seisoi vihollinen joko väkivallantekijän tai vakoilijan haamussa ja joka kunnaalla saattoi milloin hyvänsä nähdä santarmin ratsun selässä.

"Näyttää siltä, kuin tahtoisivat käydä meidän tanskalaismielisten isäntien kimppuun. Tietysti tuottaakseen meille taloudellista vahinkoa elonkorjuuaikana", naureskeli Borris, ajaessaan yhdessä haudankaivaja Madsenin kanssa protestikokoukseen. "Koettakootpa peloittaa meitä! Antaa heidän vaan! Antaa heidän vaan! Vääryys huutakoon aina taivaasen asti, niin että Europpa kerran huomaisi sen, jos sitä millään tavalla voi saada herätetyksi."

"Niin, minä olen nyt nähnyt kuinka suku toisensa jälkeen on kastettu, ripille päästetty, vihitty ja haudattu", sanoi Madsen.

"No, no!" puuttui Borris puheesen ja läimähytti hevosta. "Kuinka vanhaksi sinä tahdot tulla, Madsen? Ei sitä sentään ihminen voi enemmän kuin mitä hän voi!"

"Sitä minä juuri tahdoinkin sanoa", vastasi Madsen. "Minä sanon, etten minä jaksa nähdä, kun niin paljon ihmisiä karkoitetaan."

"Sinä ehkä mielemmin heittäisit heidän päälleen multaa, Madsen?"

Haudankaivaja mietti.

"Jumala tiesi, mitä minä tahtoisin!" huokasi hän. "Sillä silloin minä ainakin tarkoin tietäisin missä he olisivat."

13.

Lokakuun kolmantenakymmenentenä päivänä heräsivät kaikki ihmiset syvästä unestaan kolmeen, kumeaan kanuunanlaukaukseen.

Egtved suorastaan tärisi ilmanpainosta, vaikka se olikin kaukana. Olisipa melkein voinut sitä luulla maanjäristykseksi.

"Nyt nuo vielä paukuttelevatkin", sanoi isäntärenki Klaus pilkallisesti. "Mutta eipä niillä muuta tekemistäkään ole."

Mutta "me hienot" hypähti ylös vuoteeltansa, sillä tämäpä oli jotakin häntä varten, heitti kampausröijynsä hartioilleen ja pisti päänsä, joka oli täynnä papiljotteja, ulos ovesta. Sylikoira haukkui täyttä kurkkua.

"Mikä on hätänä, rouva Jürgens?"

"Ei niin mitään", vastasi Karen, joka seisoi kahvia kaatamassa, "saksalaiset sotamiehet ampuvat vain Metzin tappelun vuosipäivän kunniaksi."

"Hyväinen aika, täytyyhän minun sitten kiireesti pukeutua!"

"Oi, te voitte olla aivan rauhassa! Kanuunan laukauksia te saatte kuulla sekä päivällisen aikana että illalla", vakuutti Karen. "Siihen me olemme niin tottuneet. Me emme edes huomaa niitä."

Kanuunien yhä paukkuessa meni Karen väentupaan jotakin hakemaan.

"Sepä kummallista, että Bodil Hansenia ja minua ei karkoiteta", sanoi karjanhoitaja Jens ja katsoi työstään ylös.

Niin, kummallista se oli Kareninkin mielestä, mutta hän ei ajatellut sitä sen enempää. Hän iloitsi vain, kun hän toistaiseksi ainakin sai pitää väkensä.

Kun Karen oli mennyt, vilkaisi meijerska Jensiin.

"No! Onko se niin kummaa. Sinä olet aika tyhmyri, Jens, sinä et sitte ymmärrä mitään." Karjanhoitaja Jens vihelsi. "Minä en kärsi sitä", sanoi hän. "Näyttää aivan siltä kuin me olisimme menneet piiloon toisten ollessa tulessa. Luulenpa melkein, että sanon itseni irti ja menen sellaiseen paikkaan, josta minut sitten karkoitetaan."

"Enpä minä tahtoisi olla rouvan asemassa", sanoi Klaus, otti hatun naulasta ja meni ulos.

Karen parka! Eipä moni olisi tahtonut vaihtaa hänen kanssansa.

Hänen miehensä meni Metzin juhlaan, ja Karen, hän kulki yksin kantaen sydänsuruansa.

"Mitä se on?" kysyi pikku Kai, joka nyt vasta huomasi laukaukset, sillä hän ei muistanut ampumista edelliseltä vuodelta.

"Se on vihollinen, joka on maahan tullut", sanoi Karen ja puristi hänet rintaansa vasten. "Kuka on vihollinen?" kysyi hän. "Saksalainen."

"Mutta onhan isäkin saksalainen; niin on vieras neiti sanonut."

Se oli se vihlova haava, eikä Karen voinut sanaakaan pojalle vastata.

Eikä hän voinut neidellekään sanoa:

"Miksi te olette kertonut pojalleni, että hänen isänsä on saksalainen?"

Sillä silloin tämä vuorossaan kysyisi: "Herrainen aika, miksi te itse olette mennyt naimisiin saksalaisen kanssa?"

Kosto ei jää tulematta! Ei ainoakaan ajattelematon askel, jonka eläissään on tehnyt, jää kostamatta, ei ainoakaan!

Sillävälin tunsi Karen yhä selvemmin olevansa yksin. Hänen ympärillään oli tyhjä ala joka yhä suureni päivä päivältä.

Keskellä karkoittamisen tuimaa mellakkaa oli Egtved kuin kosteikko erämaassa, rauhoitettuna alana.

Ettei ketään heidän palvelusväestänsä karkoitettu, vaikka kahdella ei ollut preussilaista kansalaisoikeutta, oli melkein pahin syytös heitä vastaan.

Karen ummisti silmänsä ja tukki korvansa, karkoitti kauhistuttavan totuuden luotaan, milloin se vilahdukselta iski hänen sieluunsa. Hän tunsi itsensä avioliitossa kuin tuo spartalainen poika, joka vaippansa alla kantoi petoa: se repi hänet verille, mutta hän ei uskaltanut kasvojaan edes vääntääkään.

Borris seisoi saman päivän aamupuolella pihallaan tarkastamassa hevosta, jota tallirenki piteli suitsista.

Silloin karjanhoitaja tuli juosten ja antoi rengille kirjeen. Konstaapeli oli antanut sen hänelle.

"Siinä se nyt on!" sanoi Borris.

Aivan oikein! Kirje sisälsi tietysti seuraavaa:

"Teidän isäntänne valtiollisen toiminnan johdosta ei voida kauemmin enää sietää Tanskan alamaisia hänen palveluksessansa. Sentähden teidän tulee jättää paikkanne tilanomistaja Borriksen luona ensi maanantaina. Muussa tapauksessa täytyy minun ikäväkseni ryhtyä pakkotoimenpiteihin teitä vastaan. Te saatte kuitenkin jäädä Preussin alueelle, jos te seuraatte tätä käskyä ja menette tilanomistaja Jürgensin palvelukseen Egtvediin."

Alla oli maaneuvoksen allekirjoitus. Borrikselta pääsi tahtomattaan kirous, kun mies näytti kirjettä hänelle.

"Kas vaan!" mutisi hän hampaiden välissä. "Se mies ei pidä itseään liian hyvänä vehkeilläkseen suojelusseinänä ja ollakseen yhtä miestä heidän kanssaan, vaikka hän on naimisissa Højemarken tyttären kanssa. No niin!" Hän naurahti lyhyesti. "Tämäpä on oikeata hippasilla oloa. Sinä olet joutunut syntipukiksi minun syntieni vuoksi, Søren." Tuli hetken hiljaisuus. Ja sitten lisäsi Borris:

"Tahdotko sinä siis mennä Egtvediin, Søren?"

"Ei kiitoksia", vastasi mies. "Minun ei sovi mennä vieraasen sotapalvelukseen. Teidän luvallanne — koska kerran on pakko, niin mieluimmin tulen karkoitetuksi."

Päivää myöhemmin tuli Gyrithe Karenin luo.

Neiti nousi äkkiä ylös, niinkuin hän aina teki kun Karenin äiti tai käly tulivat käymään, "sillä hänellä, Jumala paratkoon, oli aivan kylliksi muutenkin talonpojista, joiden kanssa hänen täytyi olla aamusta iltaan", ja hän tervehti syvästi kumartaen ja läksi vieraskamariin kilistellen monia helyjänsä. Aikoessaan sulkea oven tarttui hänen laahuksensa kynnykseen kiinni. Kiivaasti hän vetäisi laahuksen irti ja paiskasi oven kovasti kiinni.

"Hän on yhtä äreä kuin hänen sylikoiransakin", sanoi Gyrithe levollisesti hymyillen. "Jumala tiesi, miten sinä kestät kaikkea tuota haukuntaa!"

Puhellessaan hän tuli kertoneeksi mitä Borrisgaardissa oli tapahtunut ja että renki oli kieltäytynyt rupeamasta palvelukseen Egtvedissä.

Hänen mielestään Karenin piti saada tietää siitä.

Karen kalpeni, mutta hän ei sanonut mitään. "Hyvähän se on, ettei teillä ole muita kuin Sidsel, jota voisi karkoittaa", sanoi Karen.

Gyrithen täytyi miltei nauraa tuolle ajatukselle, että Sidsel voisi tulla karkoitetuksi.

Mutta sitten Gyrithe sanoi jotakin, jota hän mielestänsä oli pakoitettu sanomaan, vaikka se olikin kovaa:

"Ei suinkaan Jürgens ole antanut Søreniä ilmi?" Karen kääntyi äkisti Gyritheen päin. "Epäilläänkö minuakin?" kysyi hän ja hänen kurkkunsa puristautui kokoon.

"Karen parka, täytyyhän sinun jakaa sekä hyvät että pahat miehesi kanssa", ajatteli Gyrithe, mutta ei voinut sanoa mitään.

Sitten Karen kevensi sydäntänsä ja kertoi, miten neiti Liliendal kiihoitti Jürgensiä.

"Minkä tuhoeläimen te olettekaan hankkineet Egtvediin", huudahti Gyrithe pahoillansa. "Hän olisi pantava lukon taakse. Sinun pitää toimittaa hänet pois talosta mitä pikemmin."

"Minä olen aivan voimaton", vastasi Karen soinnuttomalla äänellä. "Jürgens on isäntä talossansa."

Silloin Gyrithe tarttui käsin hänen päähänsä kiinni ja suuteli häntä otsalle ja läksi takaisin Højemarkeen.

Ei, tätä onnettomuutta ei voinut millään auttaa. Ei mitään hirveämpää ole olemassa maailmassa kuin se tosiasia, että minkä ihminen tekee, sen hän edestään löytää.

"Voi sinä hyvä Jumala!" huudahti Karen, peitti kasvonsa käsiinsä ja valitti aivan kuin haavoitettu eläin.

Salama oli iskenyt alas kuiluun aivan hänen jalkojensa juurelle ja yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä se oli osoittanut hänelle, että hän seisoi toisella rannalla, ja hänen kansansa, hänen äitinsä, veljensä, sukunsa ja ystävänsä vastakkaisella rannalla ja heidän välillään kulki musta, vuolas virta.

Hän huusi heille, mutta sillä puolen oli aivan hiljaista. Ei kukaan hänelle vastannut, ei muuta kuin kaiku, joka heitti hänen omat sanansa hänelle takaisin.

Tämä aika, joka lähensi toisiinsa kaikkia muita tanskalaisia, vieroitti hänet entistä enemmän heistä.

Hän ei voinut samalla levolla ja mielellä tyytyä kohtaloon kuin he, sillä hänellä ei ollut hyvä omatunto.

Niin, nyt hän sen käsitti! Se oli suorastaan häpeäpilkku heille, ettei ketään Egtvedistä karkoitettu.

Ihmeellistä kyllä: pitkiä aikoja, viikkoja, kuukausia voi kulua ilman minkäänlaisia tapahtumia, ja kuitenkin niiden kuvaamiseen käytetään niin monia sanoja.

Niin monet, vähäpätöiset asiat muuttuvat tärkeiksi, niitä on selvästi ja tarkoilleen kerrottava, jotta huomattaisiin kuinka tärkeitä ne sittenkin ovat ja mikä kohtaloa muuttava merkitys niillä voi olla ihmiselämässä.

Mutta sitten seuraavat useinkin suuret tapahtumat toinen toisensa jälkeen, hyvinkin lyhyen ajan kuluessa; tuulenpuuskana ne tupruavat ihmisen yli. Toinen ikäänkuin vetää toisen muassansa, vaikka on mahdotonta käsittää mitä tekemistä niillä olisi toistensa kanssa.

Ja silloin käytetään vain harvoja sanoja. Tapahtumat puhuvat puolestansa.

Rajuilma yllättää ihmisen, ja kun se on raivonnut kylliksensä, huomaakin äkkiä vanhenneensa monta vuotta, vaikka ei olisi kulunutkaan kuin jokunen kuukausi.

Siten kävi myös Karenin.

Isäntärenki Klaus tuli eräänä päivänä hänen luoksensa ja sanoi:

"Saisivat hävetä, sillä eilen on joku antanut ilmi Sidsel Kjeldsenin."

Karen tarttui lujasti häntä käsivarteen kiinni.

"Miksi et sanonut sitä ennemmin, Klaus?" huudahti hän.

Mutta Klaus katseli häntä vain puoleksi säälien ja puoleksi soimaten ja ajatteli itseksensä:

"Mitä se olisi hyödyttänyt?"

Karen heitti päällysvaatteet ylleen ja juoksi aitausta pitkin ja peltojen poikki Højemarkeen.

Hän ei punninnut tekoansa.

Yhdentekevä ken siellä oli kotona, josko Esben tai eno Borris, kun hän vain tuli ajoissa pelastamaan Sidseliä!

Vihdoinkin oli se hetki tullut, jolloin paha saattoi muuttua hyväksi ja Egtved saattoi tulla turvapaikaksi ihmiselle, jota hän rakasti.

Sidsel saattoi muuttaa heille, sen nimismies kyllä sallisi ja siten Sidsel jäisi kuitenkin heidän luoksensa ja sulkisi silmänsä täällä Eteläjyllannissa.

Mitä hänen miehensä siitä arvelisi, sitä hän ei yhtään ajatellut.

Pelastuksen enkelinä hän tuli, ja ehkä he nyt kerrankin ottaisivat hänet avoimin sylin vastaan.

Hän tuli sydän täynnä niin suurta ja syvää rakkautta, että olisi julmaa, jolleivät he sitä vastaanottaisi.

Kun hän juoksi pihan ohitse, niin hän näki Esbenin seisovan valjastettujen vaunujen vieressä, ikäänkuin hän olisi jotakuta odottanut.

Hevonen seisoi pää alas painuneena, ja Esben nojautui käsivarrellaan sen kaarevaan kaulaan ja peitti kädellään silmänsä.

Karen tiesi nyt, että konstapeli oli jo käynyt tuomassa haastetta nimismiehen luo. Karen olisi tahtonut huutaa: "Esben, rakas, hyvä Esben!" ja hiipiä hänen luoksensa ja kiertää kätensä hänen kaulaansa.

Mutta olihan hän karkoitettu pois sieltä, eihän hänellä siellä enää ollut kotia. Hän juoksi Esbenin sivuitse puutarhan portin kautta puutarhanpuoleiseen huoneesen ja siellä seisoi Sidsel puettuna jäykkään, mustaan vaippaan ja valkoisen nenäliinan asemesta hänellä oli musta samettihilkka päässä.

Se kävi niin tiukasti kasvojen ympärille, ettei näkynyt jälkeäkään harvasta, harmaasta tukasta.

Ajan kova koura oli sitä niin kuluttanut. Se ei ollut aina hellävaroin kohdellut Sidseliä.

Kun karkoituskäsky tuli — edellisen päivän aamupuolella — niin Sidsel seisoi kyökissä leipää leikkaamassa.

Viime aikoina oli hänellä ollut vieläkin suurempi kiire, kuin tavallisesti.

"Tuollainen levottomuus voi tulla sille, jolta kuolema ei ole kaukana", oli rouva Grunnet sanonut Gyrithelle eräänä iltana.

"Niin, niin", mutisi Sidsel kerran ohi rientäissänsä, "ei kukaan tiedä, milloin yö ehtii, jolloin ei voi työtä tehdä. Ja minun yöni on lähempänä, kuin mitä te aavistatte."

Esben vastaanotti haasteen ulkona maantiellä, aivan Højemarken kujan luona.

Piiripalvelija oli puettuna tummansiniseen univormuun, vaaleansinisine nauhoineen ja kiiltävine nappeineen. Hänellä oli litteä kasetti mustanvalkeine kokardeineen ja lyhyt sapeli vyöllä.

Sidselin nimi oli kirjeen kuorella, ja siitä Esben tiesi, mitä se tarkoitti.

Hän avasi kirjeen ja näki että Sidselin oli pakko kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa lähteä talosta. Esben jäi pitkäksi aikaa seisomaan paikoillensa tointuaksensa. Sitten hän teki lujan päätöksen; hän ei mennyt sisään, sillä pahat sanomat saapuvat sittenkin ajoissa, vaan satuloi nopeasti mustan hevosensa ja ratsasti täyttä laukkaa Borrisgaardiin.

Hänen kintereillään seurasi vain yksi ainoa ajatus: "Vanha Sidsel! Vanha Sidsel! Pitääkö sinunkin nyt kärsiä sentähden, että olet tanskalainen ja uskollinen kansallesi! Mitä sinua nyt Stevnsin kuninkaat auttavat!"

Hän ajatteli Sidselin Liituvuoren kuningasta ja keijukuningasta.

Kun hän pingoitti suitsia ja sai laukkaavan hevosensa pysähdetyksi rappusten eteen, tuli Valdemar jo samassa alas.

"Miksi sinulla tänään on niin kova kiire, Esben?" kysyi hän. "Onko jotakin tapahtunut Højemarkessa?"

"Sidsel on saanut karkoituskäskyn", sanoi Esben laskeutumatta hevosen selästä. Hän hengitti nopeasti kiivaan ratsastuksen jälkeen.

"Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa hänen täytyy olla rajan toisella puolella. Minä tiedän, että sinun isäsi on matkoilla, eikä koirakaan vastaisi minulle mitään, jos sanoisin piiriesimiehelle, että hän varmaan tietämättään on antanut karkoituskäskyn ihmiselle, joka on kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanha. Mutta sinä sen varmaan teet, Atterdag; sinä olet Preussin alamainen. Sano noille lurjuksille, että he saavat hänen kuolemansa omilletunnoillensa. Hän on vanha, hän ei kestä muuttoa."

Ja Esben purskahti hillittömään nauruun, ikäänkuin hän kesken suruansa ei olisi kestänyt tämän karkoituksen koomillisuutta.

"Minä teen minkä voin", sanoi Valdemar vakavasti, "vaikka helposti voi tehdä pahan vieläkin - pahemmaksi. Mutta Sidsel ei saa lähteä täältä, ilman että olisimme yrittäneet jotakin hänen hyväksensä. Odota minua täällä, minä palaan heti takaisin."

Valdemar nousi rivakasti pyöränsä selkään.

"Mene äidin luo siksi aikaa", sanoi hän.

"En", vastasi Esben, "minä en voi. Minä en ole sellaisella mielellä, että voisin kenenkään kanssa puhua."

Esben hyppäsi alas hevosen selästä ja Valdemar ajoi kiireesti pyörällään pois.

Neljännestunti kului, kaksi neljännestä, kolme neljännestä, jopa tuntikin.

Esben kulki yhä rauhattomasti edes takaisin pihalla ja kuljetti suitsista hevosta, joka höyrysi kovasti.

Hengessään hän näki jo kotiintulonsa, kun hän sanoisi sen äidille, Gyrithelle ja Sidselille. Hänestä tuntui, ikäänkuin hänet olisi tuomittu painamaan kuolettava ase vanhuksen rintaan. Hän polki jalkaansa kivitystä vasten ja kiristi hampaitaan.

Rouva Borris näki hänet äkkiä ikkunasta. Hän avasi sen nopeasti.

"Sinäkö se siellä olet, Esben?" huudahti hän ihmeissään. "Etkö sinä väsy jaloitellessasi hevosta? Miksi et tule sisään?"

"En voi!" huusi hän takaisin. Samassa tuokiossa ajoi polkupyörä pihalle. Se tuli niin äkkiä, että Esben sätkähti ja hevonen hypähti pystyyn.

"Ei ole mitään toivoa", sanoi Valdemar. "Sidselin täytyy pois. Ei koko Eteläjyllannissa ole toista Saksan valtion turvallisuudelle vaarallisempaa henkilöä kuin Sidsel Kjeldsen.

"Hyvä", sanoi Esben, heittäytyi jälleen hevosen selkään, läimähytti sitä ja ajoi takaisin Højemarkeen.

"Esben!" huusi Valdemar, "Esben!" Mutta Esben ei kääntynyt taakseen, ja ratsasti ääneti takaisin. Mitä lähemmäksi Højemarkea hän tuli, sitä hitaammin hän ratsasti ja kun hän tuli pihalle, astui hevonen käymäjalkaa.

"Tuossa on Esben", huudahti Gyrithe, joka istui työskennellen puutarhanpuoleisen huoneen ikkunan ääressä.

"Jumala tiesi missä hän on ollut?" sanoi rouva Grunnet. "Niin äkisti kuin rajuilma hän läksi matkaan."

"Ei ole koskaan hyvä tietää, minne 'Nopsan' tiet kulkevat", nauroi Gyrithe. "Jumala yksin ne tietää!"

"Mutta missä hän viipyy?" kysyi rouva Grunnet hetken kuluttua. "Kylläpä hän tänään vitkastelee."

Samassa astui Esben sisään, mutta hänen liikkeensä olivat hitaat. Hän näytti kalpealta ja kiusaantuneelta, ja kädessä hänellä oli kirje.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Gyrithe, joka hyppäsi ylös ja suuteli häntä.

Esben vastasi vain:

"Sidsel on saanut karkoituskäskyn", ja sitten hän antoi heille kirjeen.

Rouva Grunnet koetti lukea, mutta kirjaimet sekaantuivat hänen silmissänsä. Hän ojensi kirjeen Gyrithelle.

Ei kukaan sanonut sanaakaan. Kirje vain rapisi Gyrithen vapisevissa käsissä.

"Kuka sanoo sen hänelle?" kysyi Esben vihdoin. Hänen oli vaikea saada sanoja sanotuksikin.

"Minun pitää kai sanoa", sanoi rouva Grunnet soinnuttomasti. "Mutta paraillaan hän on päivällislevolla."

"Aika on täpärällä", sanoi Esben. "Ennen huomis-iltaa hänen on oltava rajan tuolla puolen."

"Minä en henno herättää häntä", sanoi rouva Grunnet. "Antakaa hänen nukkua."

Ja niin he antoivat Sidselin nukkua, niinkauan kuin hänen oli sallittu nukkua ja sillävälin ystävät työskentelivät hänen puolestansa.

Esben sähköitti hyville tuttavilleen, Albekeille Koldingissä, ja pyysi heitä ottamaan Sidseliä luokseen joksikin aikaa ja rouva Grunnet kirjoitti Sidselin sisarentyttärelle Stevnsiin, kysyen tahtoisivatko he myöhemmin antaa hänelle kodin ja turvaa luonansa. Grunnetin perhe maksaisi heille runsaasti ja pitäisi hänestä huolta kuolinpäiväänsä asti.

Kun kaikki oli toimitettu, tuli Sidsel sisään tohveleissaan.

"Miksikä täällä itketään?" sanoi hän lyhyesti. "Ei nyt ole aikaa kyyneleitä vuodattaa, Jumala paratkoon."

Mutta rouva Grunnet kallistui hänen puoleensa ja sanoi hänelle jotakin.

"Mitä ihmettä?" kysyi Sidsel ja kiinnitti terävät, harmaat silmänsä häneen.

Rouva Grunnet toisti vielä kerran:

"Sinä olet karkoitettu, Sidsel."

"Olenko minä?" sanoi Sidsel sointuvalla äänellään, jonka metallin helähdystä aika ei ollut kyennyt ruostuttamaan. "Hyvä Jumala, minkätähden minunkin nyt täytyy lähteä matkoihini? Enhän minä ole tehnyt muuta kuin hoitanut lapsia ja kyökkiä ja kellaria."

"Sinä olet kai vaarallinen 'Deutsches Reich'ille, Sidsel."

Gyrithe se niin sanoi.

"Ehkäpä siinä on hiukan perääkin", myönsi Sidsel.

"Niin, eipä ole hyvä tietää, mitä he käsittämättömässä viisaudessaan ovat keksineet", arveli Esben. "Sinä olet kai myöskin ollut tuollainen jäykkäniska, jota saksalaiset eivät niinkään helpolla ole saaneet ikeesen."

Sidsel naurahti lyhyesti ja terävästi.

"Niin", sanoi Sidsel ja hän suorastaan kasvoi siinä puhuessansa, "ehkäpä siinäkin on hiukan perää. En ole koskaan tietääkseni puhunut saksalaisen kanssa; mutta he ovat voineet nähdä sen päältäkinpäin."

Mutta jos he luulivat karkoituksen kautta päässeensä hänestä, niin he erehtyivät suuresti.

Sidsel oli sotaan tottunut. Tuo vanha ihminen virkosi velttoudestaan kuin loppuun palvellut ratsuhevonen, joka kuullessaan torven äänen nostaa päänsä pystyyn ja heristää korviaan. Hänen elinvoimansa leimahti ikäänkuin lamppu ennen sammumistansa.

"Olisinhan minä voinut kieltäytyäkin ja jäädä taloon, kunnes santarmi olisi väkivallalla vienyt minut täältä", sanoi hän, "mutta en huoli sitä kuitenkaan tehdä. Minä menen hyvällä, muuten te kaikki saatte siitä kärsiä."

Ja sitten hänelle tuli taas kova kiire.

Minkä suuren uhrauksen hän siten heidän tähtensä teki, sen ne parhaiten tiesivät, jotka kyynelsilmin seurasivat hänen hommaansa.

Hän kulki kuin voittaja huoneesta huoneesen. "Niin, nyt on vielä niin paljon tehtävää", vakuutti hän. "Eipä ole aikaa laiskoitella."

Rouva Grunnet ja Gyrithe kokoilivat Sidselin vähäiset tavarat ja pakkasivat ne matkalaukkuun, sillä siihen häneltä ei aika riittänyt.

Kerran vain hän pysähtyi ja sanoi:

"Älkää vaan unohtako lasten valokuvia ja teidän kaikkien muidenkin kuvia, sillä ne minä tahdon ottaa mukaan."

Hän ei yhtään tiedustellut minne hän joutuisi rajan yli tultuansa. Hän ei tuhlannut ainoatakaan ajatusta siihen.

"Mitä me voisimme tehdä sinulle, Sidsel?" kysyi Esben illalla, kun tämä oli päässyt hiukan rauhaan.

"Te saatte lähettää minut sinne mistä minä tulinkin", vastasi Sidsel. "Te saatte lähettää minut Stevnsiin."

"Vai niin, sinä tahdot takaisin keijukaiskummulle, Sidsel? Mutta siellä sinun tomuliinaasi ei kaivata."

"Tomua on joka paikassa", sanoi Sidsel.

"Kukahan lie ilmiantanut hänet?" kysyi Gyrithe illan kuluessa.

"Olisikohan se Jürgens Egtvedistä?"

Esben sen sanoi istuessaan sohvassa.

"Jumala päästäköön meitä pahasta!" huudahti rouva Grunnet vaistomaisesti. "Se oli paha ajatus."

Ja niin tuli Sidsel Kjeldsenin viimeinen yö Højemarkessa.

"Hyvää yötä, Sidsel", sanoi Esben ja kääntyi pois peittääkseen suurta suruansa. Gyrithe auttoi häntä viimeisen kerran portaita ylös, sillä viime vuosina oli portaissa nouseminen käynyt hänelle raskaaksi.

"Mitä se tekee?" kysyi Sidsel. "Minä olisin kuitenkin pian jättänyt teille kaikille hyvästi, hiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin, sehän on aivan yhdentekevää. Mutta minä tahdon kummitella tässä talossa, sen minä tahdon tehdä. Kun te kuulette jonkun puuhaavan näissä nurkissa, niin minä se olen. Minä olen viettänyt onnellisia vuosia täällä Højemarkessa, ja sitä minä tahdon haudassanikin muistaa."

Sinä yönä ei rouva Grunnet nukkunut, eikä uni tullut Sidselinkään silmään.

Hän makasi kaiken aikaa vuoteessa ja mutisi jotakin itseksensä.

Mutta aamun valjetessa ei voitu Sidseliä pysyttää työstä erillään.

"Minä tahdon panna kuntoon taloni", sanoi hän, "ja jättää kaikki sellaiseen järjestykseen, ettei tarvitse sitä hävetä. Älkää unohtako, että pienen voipytyn paikka on ruokasäiliössä ja suuren sisemmässä kellarissa."

Yhä edelleen hän kulki väsyneillä jaloillansa, jotka olivat toisten palveluksessa väsyneet, kunnes Gyrithe väkisin pakoitti hänet istumaan.

Kun Sidsel vihdoin seisoi matkavalmiina vaippaansa käärittynä ja samettihilkka päässä rouva Grunnetin ja Gyrithen välissä, ja Karen aivan odottamatta tuli juosten sisään, sanoi Sidsel:

"Älkää panko sitä sydämellenne! Onhan se pikemmin naurettava kuin itkettävä juttu."

"Tule meille, Sidsel!" huudahti Karen ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. "Egtvedissä ei kukaan voi kajota sinuun. Siellä sinä saat olla rauhassa. Tule minun mukanani! Oi, rakas, vanha Sidsel, tule minun kanssani Egtvediin. Minä kannan sinua käsilläni niin kauan kuin elät!" Mutta hän puhui kuuroille korville. Sidsel sanoi Karenille:

"En, sitä minä en tee. Minä en tahdo mennä Jürgensin luo. Ennemmin saatte antaa Madsenin heittää multaa minun ylitseni. Kunnialla minä tahdon maata haudassani. Kun kerran ennen olen ollut tulessa, Karen Jürgens, niin voin kestää sitä nytkin. Sidsel Kjeldsen ei koskaan mene vihollisen puolelle."

"Oikein sanottu, Sidsel", sanoi Esben, joka äkkiä oli tullut sisään ja seisoi kädet ristissä rinnalla eteisen ovella.

Karen väistyi taaksepäin; hän oli saanut iskun vasten kasvojaan.

"Mistä sinä tiesit, että Sidsel oli karkoitettu?" kysyi Esben häneltä ovessa.

Karen kääntyi häntä kohti. Hän näki julman epäilyksen hänen silmissänsä ja hänen omat silmänsä iskivät tulta.

"Jürgens ei ole sitä tehnyt!" huusi hän mielenliikutuksen tuskassa ja pani vaistomaisesti kätensä ristiin. "Niin totta kuin Jumala on tuolla ylhäällä, Jürgens ei ole sitä tehnyt. Uskottehan minua? Oi, Jumala antakoon teille anteeksi, jos ette usko!"

"Minä uskon sinua, Karen", sanoi hänen äitinsä, ja katseli häntä surulla.

"Nyt meidän täytyy lähteä, Sidsel", huudahti Esben. "Juna ei odota."

"Lähdetään vain", sanoi Sidsel. "Minä en eläissäni ole junassa kulkenut, mutta kerta ensimäinen. Jumalan haltuun siis!"

Hän kiersi kerran huoneen ympäri, hän tahtoi kaikelle sanoa hyvästit ja siveli vapisevalla kädellään hellävaroen ja lempeästi jokaista huonekalua.

Ovessa hän kääntyi ja katsoi pitkään taaksensa. "Minun täytyy vielä kerran mennä ylös", huudahti hän äkkiä.

Gyrithen täytyi auttaa häntä ylös portaita ja taaskin alas ja sitten Esben nosti hänet vaunuihin. "Sinä olet saanut mukavimmat vaunut ja jäykkäjalkaisimman hevosen, minkä minä olen voinut löytää, niin ettei se ainakaan pillastu", sanoi Esben. "Se on ainakin enemmän kuin mitä hän minunkaan tähteni tekisi", sanoi Gyrithe, joka yhdessä rouva Grunnetin kanssa oli myös noussut vaunuihin. "Minä tuskin enää uskallan ajaa Esbenin kanssa! Parasta että kerran vakuutan henkeni."

Mutta nämät pilakokeet eivät onnistuneet. "Etkö tule mukaan asemalle, Karen?" kysyi rouva Grunnet.

"En", vastasi Karen hiljaa; hänen silmänsä olivat täynnä suuria kyyneleitä ja hänen huulensa vapisivat.

Sitten hän hyppäsi vaunujen astimelle ja kiersi viimeisen kerran käsivartensa Sidselin kaulaan.

"Hyvästi, Sidsel! Hyvästi, rakas, vanha Sidsel! Kiitos kaikesta, siitä saakka kuin Esben ja minä olimme pieniä lapsia!"

"Se oli silloin se", vastasi Sidsel.

Hän katsahti ylös haikaranpesään.

"Kun haikara palaa takaisin, olen minä jo kaukana", jatkoi hän.

Esben läimähytti piiskaansa.

"Jumalan haltuun", sanoi Sidsel vielä kerran ja pani kätensä ristiin vaipan alla. Kun he ajoivat maantielle päin, näkivät he Karenin seisovan polulla ja heiluttavan nenäliinaansa viime tervehdykseksi. Mutta sitä ei kestänyt kauan, sillä hän painoi sen molemmin käsin silmiänsä vasten ja purskahti niin kovaan itkuun, että koko hänen ruumiinsa vavahteli.

Kun he tulivat asemalle, oli rouva Borris ja Valdemar siellä. Valdemar oli tarjoutunut saattamaan Sidseliä Koldingiin, sillä Esben ei uskaltanut sitä tehdä.

Ja asemasillalla tuo vanha ihminen nyt seisoi ja pudisteli päätään saksalaisten kaikelle hulluudelle ja narrintempuille.

"Sinä pysyt rohkeana, Sidsel", sanoi rouva Borris.

"Niin olenkin, rouva."

Nimismies oli sattumalta sillalla. Kun Sidsel astui hänen ohitsensa, niin hän kiinnitti linnunsilmänsä häneen ja kysyi:

"Kun täällä kaikki taas muuttuu tanskalaiseksi, niin enkö silloinkaan saa tulla takaisin?"

Nimismies hypähti pystyyn ja suuttui niin silmittömästi, että Esben luuli hänen lyöneen Sidseliä.

"Niin, minä kysyn vaan", sanoi Sidsel. "Ette suinkaan te aio lyödä vanhaa naista? Minä olen kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanha."

Hän istui jo vaunussa ja rouva Grunnet suuteli hänen laihoja, vapisevia käsiänsä, jotka niin monen vuoden kuluessa olivat tehneet työtä hänen ja lasten hyväksi.

Hektor hypähti vinkuen vaunun ovea vastaan.

Se ymmärsi kyllä, että jotakin hullua oli tekeillä, koska Sidsel istui siellä missä hän istui.

"Vie terveisiä Stevnsiin!" huusi Esben.

"Jumala teitä kaikkia siunatkoon!" kaikui selvällä ja kirkkaalla äänellä vaunusta. "Minä olen eläissäni kokenut yhtä ja toista, mutta minä en koskaan ole nähnyt, ettei vääryys lopulta kosta tekijälleen. Se päivä voi vielä koittaa, jolloin vääryys ei enää ole vallanpitäjänä tässä maassa."

Hän katsoi jäykästi ja silmää värähtämättä ulos ikkunasta. Se oli tietäjän katse.

Ja niin Sidsel matkusti pois.

14.

"Nyt on optantteinkin lapsille tullut karkoituskäskyjä, Karen", sanoi rouva Grunnet eräänä päivänä.

Ja hän lisäsi vieläkin hiljemmin:

"Minä tahdon sinua vain valmistaa, jos jotakin tapahtuisi."

Vavistus kulki Karenin läpi. Hän ei tuntenut maata jalkojensa alla.

Pyhä Martti tuli tänä vuonna harmaalla hevosella.

"Martti märkänä ajavi, kylmä tuuli kyytiläisnä."

Se ennusti lauhkeaa ja vaihtelevaa talvea.

Yhä edelleen karkoitettiin palvelusväkeä, jotka eivät olleet Preussin kansalaisia.

Mutta eipä sekään riittänyt!

Niinkuin rouva Grunnet oli sanonut: suurin joukoin karkoitettiin maasta myöskin optanttien täysikasvaneita lapsia, sellaisia, jotka eivät olleet Saksan eivätkä Tanskan alamaisia.

"Pois tanskalaiset meidän maastamme! Pois! Pois! Nyrkkiä on oikeaan aikaan näytettävä, se on paikallansa Pohjoisslesvigissä! Lästig! Immer lästig!" [Vastukselliset! Aina vastukselliset!] huusivat saksalaiset.

"Uhkaava miekka riippuu minun pääni päällä", sanoi Esben.

"Meidän täytyy alistua niin paljon kuin voimme" sanoi Gyrithe, "ja lopusta saa Jumala huolen pitää".

Karen kulki kuumeessa kiihoittuneena ja levottomana. Joka aamu ja joka ilta hän odotti salaman iskevän hänen jalkoihinsa.

Oli tukala, niin sanottu "Kaarinan yö", yö marraskuun kahdennenkymmenennenneljännen ja -viidennen päivän välillä.

Karen makasi kauan aikaa valveillaan ja tähysteli taivasta, joka siinsi hänen ikkunaansa.

Kuinka kylminä tähdet kiiluivatkaan, ne näyttivät niin ankarilta ja väliäpitämättömiltä kaikkea sitä kohtaan, joka maan päällä tapahtui.

Jürgens oli poissa. Hän oli viime aikoina usein poissa kotoa; kaikki suru ja levottomuus kiusasi häntä.

Karen ajatteli eno Borrista, joka oli palannut sairaana matkaltansa ja joka nyt makasi kovassa keuhkotulehduksessa, eikä kukaan voinut sanoa, minkä lopun tauti saisi.

Hänen sydämensä puristautui kokoon sellaisella tuskalla, että hänen äkkiä täytyi kohoutua pystyyn vuoteessaan. Hän oli vähällä tukehtua.

"Hyvä Jumala, säästä hänen henkeänsä!" rukoili hän suuressa surussansa. "Eteläjyllanti ei tule ilman häntä toimeen. Säästä häntä, Jumala, säästä! Jos hän kuolisi ennenkuin olisin nähnyt häntä, ennenkuin hän olisi antanut minulle anteeksi! Hyvä Jumala, niin julma et voi olla minua kohtaan! Sitä minä en voisi kestää!"

Mutta onnettomuus, niinkuin sanottu, tulee harvoin yksiksensä, sillä onnettomuudeksihan sitä on sanottava, kun niin uskollinen, vanha ihminen, kuin Sidsel Kjeldsen kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanhana karkoitetaan siitä kodista, jossa hän oli palvellut kauemmin kuin puolen vuosisataa.

Varsinkin Eteläjyllannissa ei voinut koskaan varmaan tietää, milloin onnettomuus sattuisi tulemaan.

Eikä yksin sellaiset onnettomuudet, joita perkele lähettää meidän kaikkien niskaamme, olkoon hän sitten meidän ruumiimme tai sielumme sisä- tai ulkopuolella, sellaiset kuin sairaus, köyhyys, huono onni, harmi, kiusa ja kuolema, vaan sellaisetkin onnettomuudet, joilla preussilaiset, tässä tapauksessa perkeleen rakkaat apulaiset, niin taitavasti yllättävät eteläjyllantilaisia: karkoitukset, perheiden hajoitukset, häviöt, vankeudet, sakot.

"Mitäpä kaikkea 'Kaarinan yö' tuoneekaan salaperäisessä helmassansa!"

Karen oli jo nukahtanut puolihorrokseen, kun hän äkkiä virkosi aivan hereillensä ja nousi istualleen vuoteessaan. Hänen ohimonsa sätkättivät ja hän teroitti kuuloansa.

Ikkunaan oli kolkutettu.

Tähtivalossa loistavalla ruudulla hän näki käsivarren varjon.

Kohtalo oli kolkuttanut ja varoitti enemmän kuin mitä hän aavistikaan.

Kolkutettiin taaskin kovasti ja kärsimättömästi. Karen tunsi heti että kysymyksessä oli elämä tai kuolema.

Hän hypähti ylös vuoteelta, heitti vaatteen ympärilleen ja avasi ikkunan.

"Kuka siellä?"

"Eno Borris on kuolemaisillaan ja tahtoo nähdä sinua ennen kuolemaansa", kajahti Esbenin ääni.

"Ei ole aikaa vitkastella; kaikki voi olla lopussa, ennenkuin saavumme perille."

Se oli lyhyt ja vaativa käsky. Kuinka Karen sai vaatteet päälleen, ei hän itsekään tiennyt. Hänen kätensä ja jalkansa olivat hervottomat ja vaivoin hän sai ha'at kiinni ja nauhat solmuun.

Mutta ei sittenkään kulunut kuin muutamia minuutteja, ennenkuin hän Esbenin rinnalla ajoi Borrisgaardiin.

He eivät vaihtaneet sanaakaan. He kuulivat vain toistensa kiihtyneen hengityksen.

Kaikeksi onneksi heillä oli Esbenin paras juoksija, musta hevonen, jolla rouva Grunnet ja Gyrithe vain vastenmielisesti ajoivat.

Højemarke ja kaikki muut talot, joissa ihmiset nukkuivat aavistamatta, mitä huomispäivä mukanansa toisi ja mikä kohtalo mahdollisesti heitäkin uhkaisi, lehdettömät puut teitten varsilla, aitaukset, kaikki ne kiitivät heidän ohitsensa kuin tanssivat varjot.

Taivas levitti tuikkivan tähtitelttansa yli metsien ja kukkuloiden, tasankojen ja jokilaaksojen.

Hopeanhohto hiipi kaikkialle, minne se vain pääsi; se tunkeutui joka paikkaan, niin että pimeyden täytyi väistyä.

Ei vähintäkään ääntä kuulunut, paitsi hevosen nopeaa kavioiden kapsetta.

Tätä "Kaarinan yötä" ei Karen eläissään olisi unohtava.

Vihdoin he pääsivät perille.

Karen hypähti alas ja kiirehti Esbenin edellä tuttua tietä portaita ylös ja rakkaiksi käyneille käytäville. Hän oli vielä kuulevinaan hoilotukset, Hektorin haukunnan ja Gyrithen ja omat kirkaisunsa hyviltä, vanhoilta ajoilta, jolloin sydän oli kepeä ja mieli huolia vailla.

Hiljaa hän avasi oven.

Siinä eno Borris makasi.

Oi, kuinka tuo voimakas mies oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi ja kuinka hänen silmänsä olivat syvälle painuneet!

Mutta hän käänsi kuitenkin päätään ja ojensi Karenille kätensä.

Yhdessä silmänräpäyksessä Karen näki kaikki, jotka seisoivat tai istuivat siinä ympärillä.

Siinä oli hänen äitinsä, siinä oli Gyrithe, siinä oli Esbenkin, joka heti oli astunut esille, kun Karen oli ovensuuhun seisahtunut.

Borriksen toisella puolella seisoi Valdemar ja toisella istui rouva Borris, pidellen kiinni hänen kättänsä.

Hyvä Jumala, millä surunsilmäyksellä hänen suuret, kauniit silmänsä tunkeutuivat hänen miehensä sieluun saakka, sitä Karen ei koskaan voinut unohtaa.

Ennenkuin kukaan sitä aavistikaan, lepäsi Karen polvillaan vuoteen ääressä, kumartuen rakkaan, jääkylmän käden yli.

"Minä olen ollut kova sinulle, pikku tyttöseni", sanoi Borris, "mutta minä annan sinulle anteeksi, niin totta kuin itse toivon Jumalan minulle anteeksi antavan. Minä erehtyisin sinun suhteesi, jos en tietäisi, että olet saanut kylliksi kärsiä rangaistusta."

Borris kohottautui äkkiä, ja hänessä oli jotakin entisestä voimastansa, kun hän tarttui molemmin käsin Valdemarin käteen ja katsoi lujasti häntä silmiin:

"Älkää peljätkö preussilaisia, mutta varokaa itseänne Jumalan nimessä kansan kuolemasta!"

Borris painautui pitkällensä, päästi pojan käden irti ja kun poika surun murtamana kumartui hänen ylitsensä, niin häntä kohtasi vain isän sammunut silmä.

Se oli sammunut tältä elämältä.

15.

Samoinkuin Borris eläissään oli ollut preussilaisten harmin-esineenä ja loukkauskivenä, samoin he eivät sallineet tämän kansanjohtajan tulla levossa ja rauhassa hautaansa.

Koska hän säännöllisesti oli käynyt lähimmässä tanskalaisessa vapaakirkossa, niin kaikkeinkorkeimmat viranomaiset kiiruhtivat antamaan kaikkeinkorkeinta kieltoa, ettei kelloja saisi soittaa eikä virttä veisata hänen hautajaisissansa.

Hänen ei sallittu päästä maan poveen niinkuin muut kristityt ihmiset, sentähden että hän oli tanskalainen samoinkuin hänen isänsä ja esi-isänsä ennen häntä olivat olleet.

Mutta kielto tuli oikealle henkilölle, nimittäin haudankaivaja Madsenille, ja hän oli toista mieltä. Vaikka hänen sen tähden täytyisi luopua haudankaivajavirastansa, — niin samapa se.

Kelloja hän tahtoi soittaa, kun Borris Borrisgaardista kannettiin hautaan. Vaikka kaikki taivaan valtakunnan kellot soisivat, niin pitäisi maallisten kellojen sittenkin saada äänensä kuuluville ja ensi sijassa haudankaivaja Madsenin.

Mutta vaikka pitäjän kirkko sulkikin ovensa Borrikselta, niin hänen kodissansa pidettiin sen sijaan sydäntä liikuttavin jumalanpalvelus, kuin mikä koskaan voi eteläjyllantilaisen osaksi tulla.

"Minnekä kaikki nuo vastaantulevat vaunut ovat matkalla?" tiedustelivat paikkakunnalla oudot kulkijat, ja kaikki saivat saman vastauksen.

"Ne menevät hautajaisiin Borrisgaardiin."

Läheltä ja kaukaa ne saapuivat, pitkämatkaisia he olivat ja pitäjäläisiä. Tiet olivat mustanaan tulijoita ja Borrisgaardia ympäröi laaja vaunulinnoitus.

Silloin tällöin kuului hevosen hirnahdusta, mutta muuten miehet kulkivat paljaspäin ja hatut käsissä leveitä portaita myöten surutaloon.

Ja siellä lepäsi Borris jykevässä tammiarkussansa.

Kansi oli kierretty kiinni ja arkkua peitti suuri Tanskan lippu. Mutta arkun ympärillä oli oikea kukkaismeri, punaisia ja valkoisia, maan omia värejä.

Toinen seppele oli toisensa päällä ja vaikea olisi ollut lukea niiden määrää.

Karen, joka oli tullut yksin ajaen Egtvedistä, seisoi surupukuisessa joukossa rouva Grunnetin, Gyrithen ja rouva Borriksen vieressä arkun yläpäässä.

Kuolema oli yhdistänyt heidät; kuuluihan hän kuitenkin kaikkein läheisimpiin sukulaisiin. Arkun yli hän katsoi arasti Valdemariin.

Toista kertaa hän oli nyt saman katon alla kuin hänkin, tuon mahdottoman tapahtuman jälkeen.

Karen kohtasi hänen katseensa. Se ei ollut karvasmielinen, se ei ollut soimaava, ainoastaan vakava.

Ja kuitenkin Karen tunsi seisovansa tuomarinsa edessä.

Virren säveleet kajahtelivat hänen ympärillänsä, täysiäänisinä ja voimakkaina, ne olivat rakkaita, tanskalaisia virsiä, mutta hän ei voinut yhtyä lauluun, hänen kurkkunsa oli puristautunut kokoon.

Hän näki vain utuharson läpi arkun ja suuren Tanskan lipun ja utuharso oli kutoutunut hänen omista kyyneleistään.

Hän ei koskaan ollut seisonut niin nöyränä kuin nyt täällä.

Hän tunsi: hänellä ei ollut oikeutta seisoa vastapäätä tuota nuorta, kalpeaa miestä arkun toisella puolella.

Tietämättään hän kuiskasi: "Anna minulle anteeksi!" Karen oli lausunut nuo sanat, vaikka Valdemar ei kuullut niitä. Heidän välillään oli niin paljon kuollutta, ja syy oli kokonaan Karenin. Onni oli kuolleena heidän välillänsä ja Karen itse oli omalla, röyhkeällä kädellään sen tappanut.

Sitten vapaakirkon tanskalainen pappi lausui muutamia vakavia ja lohduttavia sanoja ja kiitti Borrista kaikesta siitä, mitä hän kansallensa oli ollut. Monet muutkin astuivat esiin ja todistivat vainajan oikeudenmukaista harrastusta. Kaikki kiittivät häntä koko sydämestänsä.

Isämeidän rukous ja Herransiunaus luettiin, — rauha hänelle, joka oli pois muuttanut!

Sitten Valdemar ja Esben ottivat kunnioittavasti Tanskan ikivanhan, kahdeksansataavuotisen lipun pois arkulta ja käärivät sen kokoon, ja naiset asettivat kaikki seppeleet kannelle. Rouva Borris painoi kasvonsa poikansa olkapäätä vasten.

Valdemar kiersi käsivartensa äidin ympärille ja tuki häntä, ja rouva Grunnet sanoi hiljaa, vapisevin huulin:

"Jää hyvästi, armas veli! Jää hyvästi, armas veli!"

Valdemar ja Esben tarttuivat ensimäisinä arkkuun kiinni ja pitäjän parhaat miehet seurasivat heidän esimerkkiänsä.

Borris oli kookas ja painava mies, jonka kuljettamiseen tarvittiin hyviä voimia, ja sitten he kantoivat kelpo tanskalaista hänen tanskalaisesta kodistansa, mutta Tanskan lippua he eivät kuitenkaan voineet ottaa mukanansa haudalle.