SINUN KANSASI ON MINUN KANSANI (continued 3)

Rouva Borris oikaisi varttansa, nojasi rouva Grunnetin käsivarteen ja seurasi arkun jäljissä, sillä hänenhän piti osoittaa miehelleen viimeistä kunnioitusta.

Vuorotellen miehet kantoivat arkkua läheiselle kirkolle. Raskain mielin ja ääneti läheni loppumaton ruumissaatto kirkkomaata.

"Enpä olisi uskonut", sanoi vanha Frandsen, "että Borris olisi ehtinyt laskea ripeän purtensa satamaan, ennenkuin minä sain vanhan runkoni oikaistuksi."

Maateurastaja oli myös saapunut paikalle. Vanha tykistöajuri oli parhaissa tamineissansa ja kulki selkä kenossa niinkuin hänen arvonsa vaati.

Hän tahtoi tehdä täyttä kunniaa tämän haudan partaalla!

Mutta kuulkaapas!

Korkealla ilmassa heidän yläpuolellansa kajahtivat vanhat kellot.

He eivät olleet uskoa korviansa ja monet katsoivat ihmeissään ylös, mutta kaikkien sydämissä nuo syvät malmisävelet sointuivat kuin taivaalliset äänet.

Ja ylhäällä tornissa seisoi haudankaivaja Madsen ja soitti parhaalle ystävälleen maailmassa.

Ääni oli syvä, ikäänkuin kellot olisivat valittaneet surussansa: hän on mennyt pois eikä palaja konsanaan!

Mutta sitten Madsen tuli raskaalle mielelle ajatellessaan kaikkien niiden surua, jotka kantoivat ruumista ja seurasivat sitä ja hän ajatteli:

"Älä suo surus itkusi voittaa!"

Äkkiä kellojen ääni vaihtui. Ne soivat voitonriemulla: "Kuolema, kussa on sinun otas? Tuonela, kussa on sinun voittos? Saksalaiset arvelevat: nyt he hautaavat hänet! Mutta hän elääkin. Hän elää ilmielävänä meidän joukossamme. Hän on aina elävä!"

Älkää sanoko, etteivät nuo kellot osaisi puhua!

Mutta pitäjän pappi kauhistui. Hän syöksyi kirkkoon ja huusi ylös torniin:

"Um Gottes Willen! [Jumalan tähden!] Mitä te ajattelette, Madsen? Ei näitä kelloja saa soittaa!"

"Ei, se ei voi olla mahdollista, herra pastori!" huusi Madsen takaisin. "Hän oli meidän paras miehemme."

Kellot lakkasivat soimasta, sillä nyt oli aika niiden vaieta, mutta ne olivat puhuneet sittenkin, ja arkku laskettiin avonaiseen hautaan ja peitettiin mullalla.

16.

Kun Karen ajoi takaisin Egtvediin, saavutti hän tiellä vanhan Keldetin, joka tapansa mukaan sipsutteli postilaukkuinensa, vaikka hän ei tänään hyräillyt eikä itsekseen jutellut.

"Halloo, pikku rouva!" sanoi hän ja liehutteli kirjettä, jonka hän oli ottanut esille laukustansa, "te voitte itse yhtä hyvin ottaa tämän kirjeen, sillä minun jalkani alkavat kuitenkin hiukan jäykistyä, ja joka askel, jonka voin säästää, on minulle helpoitukseksi. Niin, niin, minun täytyi hoitaa tointani sillä aikaa kuin tuota kelpo miestä haudattiin. Se oli tosiaankin hiukan kovaa. Mutta kellojen soittoa me saimme sittenkin, ja minä toivon, että se kauan soisi saksalaisen korvissa. Se Madsen, se on sentään kelpo mies. Senvuoksi jääpi hän leivättömäksi, mutta oli se sentään peevelin hyvin tehty. Ottakaapas kirje, pikku rouva! Se on Saksasta, ja saksalaiset kirjeet polttavat aina sormissani. Minä tahdon päästä niistä mitä pikimmin."

Karen otti kirjeen ja Keldet mutisi jotakin partaansa, jota Karen ei voinut kuulla ja astui edemmäksi.

"On eräs talo, jonka kellareissa kajahtaa niin ontolta", sanoi hän.

Martin päivän jälkeen ei talvi enää ole mikään leikin asia.

Karen ei ollut koskaan niin taajaan kuullut huuhkajan huutoja, kuin juuri Borriksen kuoleman jälkeen.

Hän ei ollut koskaan uskonut huuhkajan huutoon, mutta tänä vuonna se kajahteli niin kolkosti ja yhtämittaisesti, ettei hän voinut olla ajattelematta: "Tuntuu melkein siltä, kuin se ennustaisi jotakin onnettomuutta."

"Sidsel kummittelee", sanoi Esben eräänä päivänä Gyrithelle. "Minä kuulen hänen tohveliensa kepsutuksen kaikkialla. Hän häärii yölläkin alhaalla vanhoissa kellareissa."

"Kaikkia sinä meille uskotteletkin, Esben!" naureskeli Gyrithe. "Mitä hän siellä tekisi siihen aikaan vuorokautta? Pikemmin vanhat luostariveljet siellä kulkevat ja tarkastavat rakkaita viiniastioitansa."

"Niin, niin", sanoi Esben. "Uskokaa minua, jos tahdotte. Sidsel tietää mitä hän tekee. Voittehan kysyä häneltä itseltänsä."

Mutta se talo, josta vanha Keldet oli sanonut, että sen kellareissa kajahti niin ontolta, oli Højemarke, ja asukkaat itse kuulivat tuon onton kajahduksen.

Esben käänsi asian siten, että Sidsel siellä hääri, mutta hän tiesi itse paremman syyn.

He olivat varovaisia joka askeleella, jonka he astuivat, jotta maa ei pettäisi heidän allansa.

Mutta paha tuli. Huuhkajat eivät olleet pettäneet.

Ei kulunut kuin kolme päivää, niin vanha Keldet saattoi kertoa talosta taloon surusta ja harmista väräjävällä äänellä.

"Nyt ovat Højemarken Grunnetit saaneet karkoituskäskyn, se on: poika ja miniä. Sidsel teki vain alun. Voisipa melkein luulla, että musta kuolema olisi joukossamme raivonnut. He koettavat saada talot haltuunsa karkoittamalla sieltä ihmiset pois."

"No, no", sanoi Madsen, kun Keldet tuli hänen luoksensa. "Jos kaikki kaksikymmentä tuhatta optanttia karkoitettaisiin, niin ei suinkaan heidän tilojansa kuitenkaan otettaisi takavarikkoon. Täyttyisipä niistä preussilaisenkin suu liian täyteen."

"Niin, niin, sen me sanomme", vastasi Keldet, "mutta ei asia siitä parane. Tuollaiset emäsiat! Ja tuo mainio talo! Tuo mainio talo! Ajatelkaapas, jos rouva Grunnetinkin vanhoilla päivillään täytyy lähteä Højemarkesta! Se olisi sentään pahinta, mitä minä eläissäni olen kokenut."

Tieto oli aivan oikea.

Karkoituskäsky soi kahden päivän lykkäystä, ei enempää, eikä vähempää.

Gyrithe karkasi pystyyn.

"Ulkomaalaisia voidaan ilman muuta karkoittaa maasta", huudahti hän vihoissansa, "mutta sitä hallitus ei voi tehdä eteläjyllantilaisille optanteille. Heidän oikeuttansa puoltaa Wienin rauhanteon 19:s artikkeli: Heidän optsioninsa[16] perusteella ei heidän persoonaansa eikä omaisuuttansa saa loukata."

"Mutta minä en ole optantti", sanoi Esben, "enkä minä myöskään, Jumala paratkoon, ole niitä optanttien lapsia noiden kuuden vuoden määrääjältä, joilla on isiensä oikeus saada jäädä maahan. Minut he voivat yhtä helposti ajaa ulos kuin Hektorinkin!"

Sen enempää ei siitä puhuttu, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus. Kuukausien, jopa vuosienkin kuluessa he olivat valmistuneet tähän iskuun, mutta kun se vihdoin osui heihin, niin he kuitenkin joutuivat tuperruksiin.

Gyrithe hiipi rouva Grunnetin luo ja painoi päänsä hänen olkapäätänsä vasten.

"Niin, niin, Gyrithe", sanoi rouva Grunnet. "Sanoinhan sinulle, että sillä, joka aikoo naimisiin optantin pojan kanssa, hänellä täytyy olla luja sydän."

He olivat saaneet karkoituskäskyn.

Siitä tuomiosta ei voinut vedota, vaikka se yhdellä iskulla olisi eroittanut heidät kaikesta, mikä heille oli rakasta, vaikka se olisi kuolemaan tuominnut kaiken, minkä he tulevaisuudelta olivat odottaneet.

He istuivat hiljaksensa. He etsivät suojaa toisistansa, mutta monta sanaa he eivät vaihtaneet, kodin "monet kellot" vain kajahtelivat.

Tuota maaperään piintynyttä rakkautta, tuota turvallista tunnetta, joka sanoo: "tämä maaperä on meidän", tässä pitäjässä, tällä tilalla meidän koko sukumme, polvi polvelta on syntynyt ja kasvanut, tässä talossa se on rakastanut, elänyt, kärsinyt ja surrut, täällä he kaikki ovat kuolleet, joka nurkasta muistot puhuvat, joka kivi, joka puu on kasvanut kiinni meidän sydämiimme, joka esineellä on tarunsa, tuota tunnetta kaupunkilaisen on vaikea ymmärtää.

Ei ainakaan kööpenhaminalainen sitä käsitä, tuo mustalaisluonne, jonka mielestä muutto on vain mieluisa vaihtelu.

Mutta täällä muutto tarkoitti riuhtautumista irti juurineen, niin että hermot ja lihakset vavahtivat. Tuollaisen uudesti-istutuksen seurauksena saattoi olla sisällinen verenvuoto.

Onneksi hehkuva vihan tunne oli niin voimakas, että se piti heitä pystyssä! Onneksi oikeudenloukkaus oli niin suunnaton, että se kuivasi surunkyyneleet heidän silmistänsä!

"Minä sähköitän Karenille", sanoi rouva Grunnet. "Hän on Aabenraassa. Täytyyhän hänen saada se tietää."

"Hän ei saa sitä tietää", huudahti Esben. "Hän ei ansaitse sitä! Sinä olet antanut hänelle anteeksi, Gyrithe on sen ehkä myöskin tehnyt, kuka noita naisia ymmärtää! Mutta minä en koskaan anna hänelle anteeksi! En koskaan! Jürgens ilmiantoi Sidselin, ja Jürgens on antanut meidätkin ilmi!"

Kaikki kävi äänettömästi ja hiljaa. Valdemar ja rouva Borris tulivat heti paikalle ja jäivät uskollisesti heidän luoksensa viimeiseen hetkeen asti.

Naapurit ja ystävät saapuivat; kaikki olisivat auttaneet kuormaa kantamaan, jos se vain olisi käynyt päinsä.

"Ainoa hyvä tästä on se, että Sidsel nyt voi tulla meidän luoksemme", sanoi Gyrithe.

Hänen sylissään olivat viimeiset Højemarken puutarhan kukat.

Jäähyväishetkenä seisoi rouva Grunnet asemasillalla, tietämättä miten hän sinne oli joutunut.

"Minä olen kuin Job", mutisi hän. "Minä olen kuin se, jolta kaikki lapset ovat riistetyt."

Esben puristi molemmin käsin lujasti hänen kättänsä.

"Äiti!" sanoi hän. "Äiti!"

Mutta kun junan raikuva vihellys viilsi ilmaa, pääsi Esbenin intohimoinen luonne valloillensa.

Hän nosti vaistomaisesti kättänsä ja huusi:

"Kirottu olkoon hän, joka riistää pojan äitinsä talosta!"

"Älä kiroa", sanoi rouva Grunnet. "Minun on kosto, minä tahdon kostaa, sanoo Herra."

Kun Gyrithe ja Esben vaununikkunasta koettivat saada viimeisen vilahduksen rouva Grunnetista, rouva Borriksesta ja Valdemarista, eivät he nähneet enää muuta kuin heidän viittaavat kätensä ja paljastetut päänsä.

Se oli viimeinen vilahdus kaikesta siitä, mihin sydän ja sielu oli kiintynyt!

Jos ero on vapaaehtoinen, niin se muuttaa aivan koko asian, vaikka silloinkin on alistuttava katkeraan kohtaloon.

Mitäpä sitten kun väkivallantekijän käskyä on seurattava!

"Hektor! Hektor!" huusi Gyrithe, sillä koira juoksi kilpaa junan kanssa. "Tuossa on Højemarke, Esben! Tuossa on Højemarke! Oi Esben! Esben!"

Ei kuulunut muuta kuin syvä valitus.

Se oli Esbenin voihkava ääni. Hän oli peittänyt kasvot käsiinsä.

Mutta kun Karen palasi kotiin Aabenraasta, olivat Esben ja Gyrithe poissa.

17.

Syvä alakuloisuus oli vallannut Karenin.

Jos hän edes olisi voinut heittäytyä maahan ja itkeä itsensä väsyksiin!

Mutta hänen täytyi alati hillitä kyyneleensä, vaikka ne olisivat polttaneetkin hänen silmänsä.

Kuinka omituista! Ensimäiselle surulle sielu on niin herkkä. Se kirvelee kuin terävät nuppineulanpistokset, ja sitä antautuu siihen kokonaan. On niin tottumaton suruun ja täytyy oppia sitä kestämään.

Sellainen oli suru Sidselin tähden. Se oli sietämätöntä. Mutta sitten tuli kymmentä vertaa suurempi ja vaikeampi suru: eno Borriksen poislähtö heidän luotansa hänen ollessaan vielä parhaassa miehuuden iässänsä.

Se vaikutti kuin kova, kumea isku. Karen joutui tuperruksiinsa ja oli sortua sen alle. Mutta kun tämäkin tuli vielä lisäksi, Esbenin ja Gyrithen karkoitus, niin hän oli aivan tylsistynyt eikä vironnut siitä.

Mitä pahempi, sitä parempi! Hän taisteli turhaan ravistaakseen painostavan tylsyyden hartioiltaan; se oli kuitenkin häntä voimakkaampi. Vain tuntuva kivun tunne olisi voinut lievitystä tuottaa. Rouva Grunnet tuli eräänä iltana Karenin luo. "Tule puutarhaan minun kanssani", sanoi hän hiljaa. "Siellä ei kukaan voi meitä kuulla."

Karen seurasi ihmeissään äitiään ja sulki puutarhanportin visusti jälkeensä.

Länsijuutilainen laulaa:

"Valkeana meri ja mustana maa — silloin talvea kauan et vartoa saa."

Tiheä sumu kietoutui joka paikkaan ja muutti kaikki esineet häilyviksi, epämääräisiksi ja luonnottomiksi.

Kuukin oli suruharsossa ja sen valo oli kellertävä ja kalpea.

Puut olivat kosteat ja lehdettömät oksat ojentautuivat mustina ja aaveentapaisina näkymättömistä rungoistaan.

"Mistä on kysymys, äiti?" sanoi Karen.

"Minä tahdoin vain sanoa sinulle, että vanha Frandsen on äkkiä sairastunut. Hän on jo vanha mies, eikä kukaan ole elämästään varma, — ja Esben ja Gyrithe ovat tulleet rajan toiselta puolelta häntä katsomaan."

"Äiti!" huudahti Karen hengästyneenä.

"Hiljaa, lapsi, hiljaa! He ikävöivät niin äärettömästi kotiin. Voithan sinä käsittää sitä! Mutta jos nyt sattuisi jotakin ikävää, jos vakooja pääsisi heidän jäljillensä, niin meidän täytyy koettaa piiloittaa heidät kunnes pääsevät laivaan. Sillä rautatieasemaa vartioidaan yötä päivää. Ensin tullaan Højemarkeen, sitten vasta Egtvediin. Te asutte laivasiltaa lähinnä."

Rouva Grunnet vaikeni.

"Mutta se on suuri salaisuus, Karen." Hän katsoi tuskallisesti tyttäreen, ikäänkuin hän samassa olisi katunut, mitä hän sanoi.

Ja tuossa katseessa Karen huomasi äänettömän, hirveän kysymyksen:

"Ethän sinä vain anna heitä ilmi?"

Karen seisoi hiljaa ja puristi kätensä sydäntä vasten. Tuosta vaistomaisesta liikkeestä ja kuolonkalpeista kasvoista, jotka olivat äitiin kääntyneet, rouva Grunnet näki parhaiten, kuinka syvästi hän oli tytärtään loukannut.

Tikarinpisto ei olisi ollut pahempi.

"Pettääkkö Esbeniä ja Gyritheä!" huusi hän.

"Voisimmeko tehdä sitä miehesi tietämättä? Sitä minä tarkoitin."

Sillä hänen äidinsydämensä vuosi verta.

"Voimme", vastasi Karen.

Hän puhui tiedottomasti kuin unissakävijä, tai niinkuin hän olisi kuullut äänensä jostain kaukaa.

"Sen täytyy käydä päinsä", ja hän puri hampaansa kovasti yhteen.

"Mitähän tuo oli?" keskeytti hän äkkiä omaa puhettansa ja pysähtyi yhdellä nykäyksellä.

"Kuulitko jotakin?" kysyi rouva Grunnet ja tarttui häntä käsivarteen kiinni.

"Kuulin, jotakin tuolta sumun seasta."

"Lehdet ne kahisivat."

"Ei, lehtiä ne eivät olleet. Puissa on tuskin ainoatakaan lehteä ja pudonneet lehdet eivät liikahda, jollei joku niissä kahlaa."

Karen astui nopeammin ja rouva Grunnet seurasi häntä. Käsittämätön levottomuus valtasi hänet, samoinkuin Kareninkin.

Äkkiä he seisoivat ylhäällä kummulla ja katselivat yli seudun.

Ylt’ympärillä oli hiljaista ja surunsekaista. Vain yksinäiset tulet tuikkivat taloista sumun läpi, joka virtaili mereltä.

Ei kuulunut ainoatakaan ääntä, ei edes koiran haukuntaakaan. Sumu ehkäisi kaiken melun, kosteus vain tippui alas oksilta.

Mutta äkkiä kajahti sumutorven ääni Itämereltä.

"Mikä se on?" kysyi Karen taaskin ja osoitti mäkeä oikealla kädellä, jossa jotakin, mitä se sitten lienee ollutkaan, oli alallansa, paikaltaan liikahtamatta.

"Se on santarmi", sanoi rouva Grunnet.

Aivan oikein, santarmi se oli, hevosen selässä, huippulakki päässä ja miekka vyöllä.

Sumu laajensi rajapiirteitä aivan luonnottoman suuriksi. Vasta sitten kun olento alkoi liikkua paikaltaan ja hitaasti ratsastaa alas mäkeä, saattoivat he vasta oikein nähdä, mikä se oli.

Hevosen kavioiden kapsekin kuului niin hiljaisesti, ikäänkuin sen kaviot olisivat olleet villaiset, tai jos hevonenkin olisi käynyt sukkajalassa.

"Se, joka pimeään piiloutuu, tekee myös pimeyden tekoja", sanoi rouva Grunnet heidän astuessaan kummulta alas.

Taaskin lehdettömissä pensaissa rasahteli ja Karen säikähti.

"Lintu se vain pyrähti lentoon", lohdutteli äiti.

"Ei, se oli ihminen", väitti Karen. "Joka tapauksessa täällä on joku ollut; minä tunnen sen ilmassa."

Levottomin mielin he menivät molemmat sisään.

Kun Karen, saatettuaan äitinsä vaunuihin, aikoi työntää telkinpuun puutarhan oven eteen, kuuli hän ulkoa vitinää.

"Herrainen aika, ettehän salpaa minua ulos!" huusi neiti Liliendal.

Karen sätkähti.

"Tekö se olette, neiti? Tekö olitte puutarhassa?"

"Minä, kukas muuten? Minä tarvitsin hiukan raitista ilmaa. Hyvää yötä, rouva Jürgens, hyvää yötä."

Hänen vaippansa, joka oli kostea sumusta, kosketti Karenin hametta hänen ohitse kulkiessaan.

Karen ei sinä yönä saanut unta silmään. Jürgens oli taaskin poissa, hän ei ollut tullut kotiin ja painostava tunne kiusasi häntä. Hän heitteli itseään edes takaisin vuoteellaan ja kuuli tuuliviirin kiertelevän ruostuneessa tangossaan.

Kuinka sitä voikaan hermostua unettomana maatessa ja kuunnellessa vanhan tuuliviirin vinkunaa ja ritinää!

Hän ajatteli Frandsenia. Kuolisikohan tuo vanha mies nyt? Hän oli niin herttainen punaisine, ahavoituine kasvoinensa ja harmaine hiuksinensa; vanha merikarhu ja entinen laivuri, joka sittemmin niin monen vuoden kuluessa oli krouvia pitänyt.

Karen oli kiintynyt häneen aina lapsuudestaan saakka. Mutta jos hän nyt menisi hänen luoksensa ja istahtaisi hänen vuoteensa ääreen ja sanoisi: "Frandsen, en unohda koskaan kertomuksiasi Kiinasta ja Jaapanista ja Kohinkiinasta ja kaikista pikku jaapanilaistaloista, ja sentähden tulen nyt sanomaan sinulle, että aina olen ollut sinulle kiitollinen siitä, ja että mieleni on nyt niin paha sairastumisesi johdosta ja siitä, ettet tapasi mukaan voi liikkua ulkona", niin eiköhän hän kääntäisi kasvojansa Kareniin päin ja käskisi häntä pois, sillä siellä ei ollut enää tilaa hänelle?

Niin, sen hän varmaan tekisi ja sydän oli pakahtua Karenin rinnassa hänen ajatellessaan kuinka monet ovet olivat häneltä suljetut, vaikka hän niitä kolkuttaisikin.

Sitten hän ajatteli Esbeniä ja Gyritheä ja päätti tehdä kaikki voitavansa, jos he pulaan joutuisivat.

Huvimaja oli erinomainen piilopaikka noin neljänneksen tai puolen tunnin ajaksi.

Mutta Jumalan avulla se ei olisi lainkaan tarpeen.

Sumutorvi kajahti uudelleen Itämereltä. Se tuntui ikäänkuin olevan tuskan ja ahdistuksen vallassa.

Preussilainen lippu, jonka Jürgens tietysti ennen lähtöänsä oli nostanut tankoon jonkun saksalaisen suuruuden kunniaksi, oli Karenilta unohtunut paikoillensa.

Keskiyön aikana, kun tuuli rupesi puhaltamaan ja sumu väheni, näkivät ohikulkijat ihmeeksensä preussilaisen lipun liehuvan kuutamossa ja "raikkaan pohjoisen puuskissa".

Mutta krouvissa makasi Frandsen vuoteessansa.

Gyrithe istui vuoteen ääressä ja isoäiti seisoi vuoteen jalkapuolessa ja katseli miestänsä.

Gyrithe piteli isoisän kättä, ja vanhuksen kuumehoureet riistivät hänet mukanansa myrskyiselle merelle. Hän oli juuri mielestänsä "Jylland" laivalla, sillä hän oli ollut mukana tappelussa Helgolandin luona vuonna kuusikymmentäneljä ja komensi kuuluvalla äänellä:

"Valmiit kääntämään vasemmalle! Ylös peräsin! Reippaasti työhön! Valmiit oikeanpuolisten kanuunien luona!"

Ja vähän myöhemmin hän mutisi houreissansa:

"Schwartzenberg palaa!"

"Hän on Helgolandin luona", kuiskasi Esben.

Rouva Frandsenin takana seisoi Valdemar.

"Niin, niin, Esben", sanoi hän hiljaa, "toivottavasti kaikki käy hyvin, eikä kukaan nuuski teidän jälkiänne."

"Me tulimme yöjunassa", sanoi Esben. "Oli niin pimeää, ettei ainoakaan sielu nähnyt meidän ajavan tänne ja sen jälkeen me emme ole käyneet ovesta ulkona."

"Krouvi ei ole juuri paras piilopaikka", arveli Valdemar.

"Eikö se olisi?" sanoi rouva Frandsen. "Sitä se juuri onkin. Täällä käy aina niin paljon väkeä sekä ulos että sisään. He eivät ole käyneet krouvisalissa eikä liioin kyökissäkään, ja täällä on kierrekaihtimet ikkunoissa."

"Mikäs nyt?" kysyi Valdemar, sillä samassa palvelustyttö syöksyi huoneesen ja hänen kasvoissaan ilmeni kauhua.

"Santarmi on krouvisalissa", änkytti hän, "ja kysyy, eikö tänne yöjunassa tullut kaksi matkustavaista kuningaskunnasta?"

"Vai on täällä ollut vakoilija!"

Esben karkasi pystyyn.

"Katsokaa! Pelastakaa purje ja ohjatkaa vastatuuleen!" mutisi Frandsen.

"Siinäpä se nyt on", sanoi Valdemar. "Onneksi on yksi ikkuna puutarhan puolella. Hypätkää molemmat siitä ulos ja astukaa nopeasti metsätietä myöten. Hevonen on valjaissa, minä lähden aivan heti ja sitten minä otan teidät vaunuihin joen toisella puolella. Me ajamme Højemarkeen. Ei nyt ole aikaa hyvästelemiseen", lisäsi hän, kun Gyrithe tahtoi syleillä isovanhempiansa, "ulos ikkunasta!"

Valdemar meni ulos ja sillä välin Esben ja Gyrithe pukivat päällysvaatteet kaikessa kiireessä ylleen. Ulkoa kuului jo piiskan läimähdys ja Valdemarin vaunujen ratina, kun ne vierivät ulos pihalta.

"Jääkää hyvästi, lapset", sanoi vanha laivuri, joka jälleen oli saanut valoisan hetkensä ja silminnähtävästi ymmärsi mistä kysymys oli. "Te saatte nyt hypätä pois laivasta, kun se ei enää voi suojata teitä. Jumala siunatkoon teitä, lapset. Kiitos siitä, että tahdoitte nähdä vanhaa isäänne!"

Mutta kun nuoret olivat kadonneet ikkunan kautta, niin hän jälleen sekaantui ajatuksissaan ja komensi:

"Pitäkää vakaasti peräsimessä! Vasemmalle! Iso vene ja päällikön pursi tiukasti kuntoon!"

Kun Valdemar tuli tienkäänteesen, niin Esben ja Gyrithe seisoivat jo joen reunalla, hengästyneinä kiireellisestä käynnistään.

"Me olemme kuin takaa-ajettuja eläimiä!" huudahti Esben ja Valdemar läimähytti hevosta.

Kaksitoista santarmia oli lähetetty liikkeelle ja he ajoivat kiivaasti talosta taloon koko kylässä.

Vanha, lihava Speckhahn läähätteli aivan surkeasti ja hiki valui pitkin hänen kasvojansa, sillä välin kuin ratsastavat santarmit tutkivat koko ympäristön.

"Potztausend! Potz Donnerwetter!" [Tuhat tulimmaista!]

Eipä tosiaankaan voisi uskoa mahdolliseksi, että sellainen melu voisi nousta kahden viattoman ihmisen tähden sivistyneessä maassa vuonna 1898!

Ja minkä muun hallituksen, kuin kristillis-preussilaisen, mieleen voisi edes juolahtaakkaan ruveta ajamaan nuorta paria takaa, joka yhdeksi ainoaksi päiväksi oli saapunut vanhaa sairasta isoisää tervehtimään?

Niin! Oikea kunnia keisarille, joka tahtoi saarnata suurta maailmanrauhaa öljyvuorella!

Rouva Grunnet kuuli vaunujen kovalla kiireellä lähestyvän, ja hän tiesi heti, mikä oli tekeillä.

Hän kiirehti ulos kädessä kirje Karenille.

"Hans, ota musta hevonen", sanoi hän, "ja ratsasta Egtvediin."

"No, kyllä se tehdään", vastasi Hans. "Mutta pitäkää Hektoria silmällä! Pitäkää häntä sisällä!"

"Hektor! Hektor!" huusi rouva Grunnet.

Koira tuli häntäänsä heiluttaen hänen luoksensa ja rouva Grunnet tarttui sen kaulanauhaan ja vei sen navettaan.

"Tuossa sinä makaat, Hektor, etkä liikahda!" käski hän.

Koira ymmärsi häntä. Se päästi syvän kieltäytymisen huokauksen ja laski pään etukäpälilleen yhä häntäänsä heilahutellen.

Kun he lähestyivät puutarhanporttia hypähti Esben ja Gyrithe alas. vaunuista, ja Valdemar ajoi pihalle saakka. Yhdessä tuokiossa hän sai hevosen talliin ja vaunut vaunuliiteriin.

Hiljainen kolkutus kuului puutarhan oven ruudulla ja äiti otti heidät siellä avosylin vastaan.

"Lapset! Lapset!" huudahti rouva Grunnet ja astuskeli äidillisesti huoneesta huoneesen. "Juokaa teetä, niinkauan kuin se on lämmintä. Tässä, Gyrithe! Kas tässä, Esben! Herra siunatkoon, kuinka märät ja paleltuneet te olette. Ei, nyt minun täytyy saada tahtoni läpi! Pois päällysvaatteet, sanon minä. Äkkiä se käy. Katsokaas, me kuivaamme ne uunin edessä. Hyvä Jumala, miksi te seisotte ja katselette noin ympärillenne?" Ääni vapisi tuskin kuuluvasti. "Täällähän on kaikki niinkuin ennen, kun olitte kotona. Ei edes tuoliakaan ole muutettu paikaltansa."

"Minä katselin vain kukkiani, äiti", mutisi Gyrithe ja kun hän kääntyi, olivat hänen uljaat silmänsä täynnä kyyneliä.

"Meillä on koko joukko kintereillämme", sanoi Esben.

Ja sitten rouva Grunnet kertoi, mitä hän Karenin kanssa oli sopinut, jos santarmi yllättäisi heidät Højemarkessa!

"Egtvedissä te voitte huoleti odottaa laivaa. Kenenkään santarmin mieleen ei juolahda etsiä teitä sieltä", lisäsi hän surullisesti.

"Uskallatteko te?" kysyi Esben.

Hänen äitinsä katsoi häneen.

"Minä takaan Karenin puolesta", sanoi hän.

Esben kohotti epäilevästi olkapäitään.

"Jos Karen sen tietää, niin tietää Jürgenskin sen. Sen Gyrithe ja minä olemme saaneet tänään tuntea."

"Etkö häpeä, Esben", sanoi rouva Grunnet.

"Niin, niin, olkoon niin sitten!" myönsi Esben.

"Sen minä vaan tiedän, että Karen käy kotonaan ja suree ja huolehtii."

"Hyvin luultavaa", vastasi Esben. "Hänen olisi vain pitänyt punnita tekonsa hiukan varhemmin."

Tuskin hän oli puhunut loppuun, kun Valdemar ilmestyi oveen. Hän lausui vain yhden ainoan sanan.

"Santarmi!"

Mutta siinä oli enemmänkin kuin kylliksi. He karkasivat kaikki istuimiltaan pystyyn.

"He eivät ole nähneet teitä", huudahti rouva Grunnet nopeasti. "Heillä on vaan epäilyksensä. Nyt minä menen ulos ja viivytän santarmia. Muista Esben, että kuljet aitauksen takaista polkua aina Egtvediin asti."

"Pakosta", sanoi Esben. "Kirottu talo!"

Valdemar auttoi vaatteet heidän päälleen, otti salalyhdyn käteensä ja seurasi heitä puutarhaan.

Mutta Esben puristi vihoissaan kätensä nyrkkiin.

"Pitääkö meidän antaa ajaa itseämme kuin koiria!" työnsi hän hampaidensa välistä. "Niin, ajettuhan minä olen ollut kolmekymmentä vuotta aina juhannuksesta asti. He aloittivat sen pelin varmaan jo minun kätkyessä maatessani."

Oli aivan pimeätä, ja vain tallilyhdyn valo, jota renki juuri silloin takapihan poikki kulkiessansa kantoi, lekkui edestakaisin ja kuvastui vesilätäkköihin.

Sade tihkui maahan. He kuulivat rouva Grunnetin sanovan santarmille portaiden edustalla:

"Täällä ei ole ketään, jota teillä olisi ilo lähettää pois. Te voitte etsiä läpi koko taloni, jos teitä huvittaa, vinnistä kellareihin asti. Højemarkesta te löydätte vain talon omaa väkeä."

"Hiljaa!" huudahti Esben ja kuunteli.

"Se on Hektor", sanoi Gyrithe.

"Oi, koira! Koira! Se vainuaa että minä olen täällä!"

"Ole nyt järkevä, Esben! Tule nyt!" käski Valdemar, tarttui lujasti Esbenin hartioihin ja käänsi hänet ympäri ja sitten Esben ja Gyrithe läksivät matkaan yli aitaportaiden ja peltojen, sadeveden loiskahdellessa heidän ympärillään.

Läiskis, läiskis.

"Kylläpä tässä tarvitsisi vesisaappaita", murisi Esben.

Hän kuuli hevosen laukkaavan minkä hihnat ja suitset sietivät. Se kiiti Egtvediä kohti.

"Mustan hevosen kaviot ne siellä kapsaavat", sanoi hän. "Hans sen selässä ratsastaa."

Karen korjasi illallispöytää, kun palvelustyttö tuli sisään;

"Renki toi tämän kirjeen Højemarkesta", ja hän meni takaisin kyökkiin.

Karen sätkähti. Hän luki kirjeen, puristi sen kokoon ja mennessään kyökkiin hän heitti sen tuleen.

"Merkkinä on heikko vihellys."

Muuta ei kirje sisältänyt, mutta Karen sen ymmärsi.

"Sano äidille, että asia on toimitettu", sanoi hän rengille, meni sitten ripeästi takaisin ruokasaliin, pisti viinikarahvin, kaksi lasia ja muutamia kakkuja koriin, heitti saalin päähänsä, niin että se peitti korinkin ja kiiruhti puutarhaan.

Siellä hän otti avaimen taskustansa, avasi huvimajan oven, asetti korin pöydälle ja istahti odottamaan, tukien päätään käsillään.

Taivas oli pilvessä ja kuun ehdastavaa puoliskoa tuskin saattoi eroittaa.

Hän istui siinä väsynein mielin.

Neiti istui nyt sisällä konjakkinsa ääressä, hän saattoi siis olla rauhassa yllätyksiltä.

Karen kuulosteli merkkiä, mutta kaikki oli hiljaista. Hän kuuli vain aaltojen loiskivan läheistä rantaa vasten.

Hiljaa! Eikö tuolta kuulunut vihellystä?

Ei sittenkään. Hän antoi pään taaskin vaipua käsien varaan ja kopisutti hiljaa jalkojansa pysyäkseen lämpimänä.

Vihdoinkin! Karen kohotti taas päätään. Hiljaista vihellystä nyt kuului, tulkoon se nyt mistä tahansa.

Karen nousi ylös ja kuunteli.

Vihellys kuului uudestaan. Hyvä Jumala, sehän oli Esbenin vihellys! Ei kukaan koko pitäjässä viheltänyt sillä tavalla, niin kauniisti ja kirkkaasti kuin hän.

Karen vapisi koko ruumiissansa, työnsi auki ja astui nopeasti ulos.

"Karenko?" kysyi Esben lyhyesti.

”Niin:”

Hänen täytyi pidellä kiinni oven pielestä.

"Voimmeko aivan varmaan päästä täältä laivaan?"

"Voitte."

"On niin pimeätä kuin itse paholainen ja minä en tunne sinun maitasi. Kuka saattaa meitä?"

"Minä."

"Eikö kukaan muu?"

"Ei. Kukaan muu ei saa siitä tietää, paitsi minä", kuiskasi Karen alakuloisena. "On niin pimeä. Me voisimme tarvita lyhtyä, mutta pimeys on meille vain eduksi. Tahdotteko tulla tätä tietä?"

Karen tarttui Gyritheä käteen kiinni, ohjasi heidät huvimajaan ja kaatoi heille viiniä.

"Minä en uskalla sytyttää tulta", sanoi hän puolustellen itseänsä, "mutta juokaa, sillä se lämmittää."

"Kestääkö kauan, ennenkuin laiva tulee?" kysyi Esben.

"Ei, kello on nyt kymmenen. Neljänneksen tuntia korkeintaan."

Seurasi painostava äänettömyys, sillä nuo kolme ihmistä huvimajassa saattoivat tuskin nähdä toisiansa.

Vihdoin sanoi Gyrithe:

"Me olemme sinulle hyvin kiitolliset, Karen, kaikesta siitä vaivasta, jonka meidän tähtemme näet."

"Ei kestä kiittää", vastasi Karen nöyrästi. "Minulle se on ollut suuri ilo."

Mutta sydän poltti hänen rinnassansa. Taaskin seurasi äänettömyys, joka tuntui Karenista kiusalliselta. He kuulivat vain toistensa hengityksen.

Mutta Karen tiesi sen niin varmaan, ikäänkuin joku olisi sanonut sen hänelle ja äkkiä hän näki sen liekkikirjaimilla kirjoitettuna sielussansa:

"Gyrithekin epäilee minua! Gyrithekään ei enää usko minuun!"

"Yksi vain tässä talossa tietää teidän olevan täällä, ja se yksi olen minä", sanoi hän. "Minun miehelläni ei ole aavistustakaan siitä. Minä en ole ilmaissut sitä hänelle edes unissani, tietääkseni. Minä voin sen vannoa."

Kajahtava laivan vihellys kuului mereltä.

He päästivät kaikki helpoituksen huokauksen.

"Jumalan kiitos!" huudahti Esben ja karkasi pystyyn.

"Seuratkaa nyt minun jäljissäni", kuiskasi Karen, heidän seisoessaan ulkona pimeässä. "Me emme uskalla mennä maantietä myöten, sillä silloin me voisimme kohdata santarmin, mutta laivasillalle on vain kahden minuutin matka."

Karen tarttui jälleen Gyritheä käteen kiinni ja astui nopeasti ja ääneti polkua myöten. Välistä heidän täytyi käydä yli aitaportaista, mutta Karen astui vain varmasti ja ääneti edellä.

Veden kohina yhä eneni.

Taaskin kuului vihellys, ja samassa tuli laivanlyhty näkyviin niemen peitosta.

Karen pysähtyi ja osoitti pientä laituria, jolla yksinäinen lyhty tuikki. Hämärästi vain saattoi siellä eroittaa muutamia ihmisiä.

"Sillalla ei ole santarmia", sanoi hän. "Menkää heti laivaan. Sieltä te saatte piletin. Jumala kanssanne."

"Hyvää yötä!" sanoi Esben lyhyesti ja painoi hatun silmilleen.

"Esben! Esben!"

Karen väänsi käsiään saalin alla.

Karenin kaihoava, vapiseva ääni saattoi Esbenin hetkeksi kahdenvaiheille.

Hän tuumaili hetken aikaa, mutta sitten hänen sydämensä sulkeutui jälleen.

"Hyvää yötä", sanoi hän tylysti ja meni.

Hänen askeleensa ääni hävisi pimeässä ja Karen huokasi syvästi ja surullisesti.

Mutta samassa tuli Gyrithe juosten takaisin ja suuteli Karenia.

"Minä häpeän, että saatoin epäillä sinua niin ilkeästi. Anna minulle anteeksi, Karen!"

Kyyneleet nousivat Karenin silmiin.

"Te ette edes ilmoittaneet minulle, että te lähtisitte pois. Minä en ollut edes sen arvoinen! Minä tulin kotiin Aabenraasta ja te olitte poissa terveisiäkään minulle lähettämättä. Minä en ansainnut edes vaivaista sanaa!"

Ja vastausta odottamatta hän nousi hitaasti takaisin mäkeä ylös. Joka askel tuotti hänelle tuskaa.

Äkkiä hän seisahtui, kääntyi ja katsahti Itämerta kohden.

Punainen lyhty kiiti eteenpäin ja koneen käynti kuului aina hänen luokseen. Karen kuunteli sitä siksi kuin se lakkasi ja kaikki hiljeni.

Viimeiseksi hävisi lyhtykin ja hänen ympärillään vallitsi vain pimeys ja äänettömyys.

18.

"Mutta kukahan lie Grunnetilaiset ilmiantanut?" tiedusteltiin miehestä mieheen. "Jürgenskö ehkä? Joka tapauksessa hän olisi vaimoltaan voinut saada tietoa asiasta!"

Karen tunsi että häntä epäiltiin, vaikk'ei kukaan sitä hänelle sanonutkaan. Epäilys liikkui hiljaa kissankäpälillä ilmassa hänen ympärillään.

"Kuinka hirveän pitkiä puheita tuo neiti pitää santarmin kanssa", sanoi Klaus eräänä päivänä.

Salamana hänelle äkkiä iski: neiti Liliendal se oli, joka hiipi puutarhassa sinä iltana, jolloin rouva Grunnet oli tullut puhumaan Esbenistä ja Gyrithestä.

Mitä hän saattoi tehdä puutarhassa niin myöhään? Mitä asiata hänellä sinne oli? Hengittää raitista ilmaa sellaisessa sumussa, oli toki mahdotonta ja santarmihan oli tullut ratsain.

Karen ei uskonut korviansa. Hän kalpeni ja jalat vapisivat hänen allansa.

"Mitä sinä sanot, Klaus?" kysyi hän.

"Minä sanon, että hän on petturi, suuri petturi, kunniani kautta", vastasi Klaus. "Eräänä iltana kuuli Jens hänen sanovan santarmille, he seisoivat tuossa lipun luona — että Højemarkessa oli vanha palvelija kuningaskunnasta, Sidsel Kjeldsen, eikä hän voinut käsittää, miten tuon palvelijan annettiin olla talossa, sillä koko Grunnetin perhe oli kerrassaan kansalliskiihkoinen. Ja niin totta kuin minä seison tässä, niin on hän myös syypää nuorten Grunnetilaisten karkoittamiseen ja siihen, että santarmi vielä tänäkin päivänä heitä ajaa takaa."

Karen ei kuullut sen enempää. Hän laski pois mitä hänellä kädessä oli ja vihan kuuman veren kohistessa hänen korvissansa hän kiiruhti vierashuoneesen.

Siellä "me hienot" makasi vuoteella, löyhötteli papukaijanviuhkallansa ja raappi koiraansa.

"Minä pyytäisin teitä heti kokoamaan tavaranne", sanoi hän niin levollisesti kuin hän saattoi, vaikka hänen äänensä vapisikin vihasta. "Tunnin kuluttua ovat vaunut valjaissa ja vievät teidät päiväjunalle. Minä en tahdo teiltä rahaa, en ainoata pfennigiä. Kuuletteko, minä en halua yhtä ainoaa pfennigiäkään!"

"Jumala varjelkoon, oletteko te tullut hulluksi?" huusi neiti ja karkasi sellaisella kyydillä ylös vuoteesta, että koira pelästyksissään vieri pää edellä lattialle.

"Minä halveksin teitä liian syvästi, että viitsisin riidellä teidän kanssanne", vastasi Karen. "Siksi minä olen liian hyvä. Mutta tanskalainen nainen, joka on voinut pettää omia kansalaisiaan, ei ansaitse säälimistä."

"No, te ajatte minut ehkä ulos ovesta!" huusi neiti ja lakaisi heinäsirkanvärisellä laahuksellansa ympäriinsä ja kahisteli ja säteili kuin kuoriaiseläin.

"Niinkuin haluatte! Minä tiedän vain, että te olisitte karkoitettava kansanne joukosta. Oi Sidsel! Rakas, vanha Sidsel! Ja Esben! Ja Gyrithe!" Sillä nyt Karen ei voinut enää hillitä itseänsä; suru vei voiton hänestä. Hän kiiruhti ulos peittääkseen nyyhkytystään ja käskeäksensä valjastamaan.

Mutta neiti oli vimmoissansa ja heilutteli häntäänsä ja polki korkeilla, suipoilla koroillansa lattiaa ja viskeli kaikki tavaransa sekaisin matkalaukkuun. Koira puolestansa haukkui, helisytti pieniä tiukujaan ja haukkoi neiden rannerenkaan helyjä.

Olipa sekin melua.

"Me hienot" ei tahtonut syödä mitään. Maa poltti hänen jalkojansa, hän unohti antaa juomarahoja, ja hän ravisti tomun jaloistansa, koska he eivät osanneet antaa arvoa hänen erinomaiselle avustukselleen ja osoittautuivat mahdottomiksi vastaanottamaan "europpalaista sivistystä."

Ja niin hän nousi vaunuihin tuolin avulla ja rehenteli korkealla ilmassa kaikessa komeudessaan ja ihanuudessaan, se on tulipunaisessa puvussansa ja kaikkine kivihiilihelminensä.

Egtvedin eläimet tahtoivat myös sanoa hänelle jäähyväisensä ja kiitoksensa viimeisestä ja sillä perustuksella siat röhkivät, vasikka pisti päänsä ulos ja haisteli, ja kalkkunakukko, heltta tulipunaisenaan rähisi ja levittäen siipiänsä pyörähteli kuin pyörä.

"Herrainen aika, eihän tuo inhoittava eläin vain hypänne vaunuihin!" huusi neiti.

Isäntärenki Klaus ei ollut koskaan niin hyvällä mielellä kyydittänyt ketään talosta kuin neittä tänään.

Hän nauroi partaansa ja läimähytti piiskaansa, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "menkää matkoihinne!"

Ja vaunut vierivät eteenpäin kamelikurjen höyhenten heiluessa ja koira seisoi neidin sylissä ja haukkui vimmatusti heitä kaikkia.

"Tuo halli voisi pitää suunsa kiinni, muuten hevoset voivat helposti pillastua", sanoi Klaus.

"Herrainen aika! Älä vain ohjaksia hellitä, ihminen!" vingahti neiti peloissaan ja tarttui molemmin käsin kiinni istuimeen.

Mutta karjanhoitaja Jens seisoi ilkkuen tallin ovella, nyökkäsi päätään ja huusi hänen jälkeensä:

"Onnea matkalle! Onnea matkalle!"

Mutta tuskin "me hienot" oli kadonnut näkösältä, kun Karen meni vieraskamariin ja avasi kaikki ikkunat tuuloittaakseen hänen jälkeensä.

Patshulin väkevä haju tunkeutui koko taloon ja ällötti häntä.

19.

Jürgens tuli kotiin ja Karen kertoi hänelle neiti Liliendalista ja Sidselistä, — hän ei maininnut mitään Esbenistä ja Gyrithestä —, niin hän tapansa mukaan ei vastannut mitään, sytytti vain piippunsa.

Hän näytti aivan riutumassa olevalta ihmiseltä.

Myöhemmin illalla kun hän istui savun ja höyryn keskellä ja joi oluttansa, teki hän lujan päätöksen ja sanoi:

"Minä teen pienen matkan kotiin, Rheingauhun."

"Niin, tee se!" huudahti Karen. "Se tekee sinulle hyvää. Kyllä minä hoidan taloa sillä välin."

No, senhän Karen muulloinkin teki, vaikka Jürgens oli kotonakin, niin ettei siinä suhteessa mitään estettä ollut.

Mutta tuskin Jürgens oli tehnyt tämän päätöksen, niin hän ikäänkuin nuortui ja tuli iloiseksi kuin lapsi, joka pääsee kotiinsa lupa-aikaa viettämään.

"Lorelei vetää sinua puoleensa", sanoi Karen ja suuteli häntä, sillä hänellä oli sääli miestänsä.

Itse hän parhaiten tiesi, mitä koti-ikävä oli, ja kuinka valtava tuo tunne olikaan vieraassa maassa!

Jo aikoja sitten oli Karen huomannut, ettei Jürgens viihtynyt täällä, mutta minkä hän sille taisi, että Jürgens, joka oli saksalainen, oli tullut voitettuun maahan? Itse hän oli sen tahtonut.

Mihin vapaaehtoisesti on ryhtynyt, se ei ole pakkoa. Ja kun hän nai maan tyttären, niin olihan hän myös velvoitettu maahan jäämään.

Senpätähden pari päivää myöhemmin Karen kaihomielellä sanoi hänelle jäähyväiset rautatienasemalla.

Jürgens ei saanut rauhaa ennenkuin hän pääsi lähtemään. Näkymätön voima pakoitti häntä; hän luki tunnit ja minuutit ennen lähtöä.

Jürgens otti Kain syliinsä, suuteli häntä ja hypähti vaunuun.

"Wenn die Schwalben heimwärts ziehn!"

Kun pääskyt palajaa!

lauloi hän riemuiten junan lähtiessä liikkeelle ja viittasi kädellään vaunun ikkunasta.

"Am Rhein! Am Rhein!"

Ruprecht Jürgens parka! Vieraana hän oli tullut, vieraana hän läksi. Hän ei jättänyt tyhjää sijaa jälkeensä, jota ei olisi voitu täyttää.

Mikä täällä oli tapahtunut, oli satunnaista, ikäänkuin elämällä olisi ollut kiire.

Karenia tämä matka ei erityisesti liikuttanut, vähän ajan perästä Jürgens palaisi takaisin ja paljoa tärkeämmät asiat täyttivät koko hänen sielunsa. Jürgens oli poissa ennenkuin Karen sitä oikein käsittikään.

Ainoa, mitä hän sen johdosta teki, oli se, että hän otti Saksan keisarin ja keisarinnan kuvat alas ja asetti ne vasten seinää.

Jos joku tai jokin olisi tarttunut häneen ja sanonut:

"Seis! Odota hetken aikaa ja mieti mitä teet, sillä tämä on käännekohta elämässäsi!" niin hän ei olisi uskonut sitä.

Vielä vähemmän hän olisi uskonut, jos olisi sanottu:

"Uusi aamurusko on koittava. Se ennustaa uutta päivää."

Sillävälin oli parin kuukauden kuluessa karkoitettu 305 ihmistä, niistä 149 miestä, 82 naista ja 74 lasta.

Eräänä päivänä kuului kolkutus ovelle ja karjanhoitaja Jens astui sisään pyhävaatteissaan.

Hänen kasvonsa kiilsivät pesun jäljeltä ja hän kumarsi parhaimpansa mukaan, sillä hän oli kohtelias tavoiltansa.

"Suokaa anteeksi", hän sanoi. "Minä pyytäisin nyt heti päästä vapaaksi palveluksesta, sillä minä tahtoisin sangen vastenmielisesti, että santarmi —"

"Tulisi karkoittamaan sinua?" puuttui Karen puheesen.

"Ei, suokaa anteeksi! Sitä minä en tarkoittanut. Päinvastoin minä pelkään, että hän helposti unohtaa minut."

"No, sitä minä en käsitä. Sinä tahdot siis vapaaehtoisesti ennättää ennen häntä ja heti lähteä pois Eteläjyllannista?"

"Suokaa anteeksi. En minä oikein sitäkään tarkoittanut. En tosiaankaan, en; mutta minä voin heti saada paikan Frandsenin luona krouvissa, ja sieltä minä varmaan tiedän pian tulevani karkoitetuksi. Sillä minä hyvin vastenmielisesti lähden yli rajan, ilman että santarmilla on siitä vähän vaivaa. Eikä hän nukkumalla saa päästä tarkoitustensa perille."

Polttava puna kohosi Karenin kasvoille. Syntyi kiusallinen äänettömyys.

Jens rykäisi ja muutti ensin yhtä, sitten toista jalkaansa.

"Lähteekö Bodil Hansen myöskin?" kysyi Karen.

Karjanhoitajan suu vetäytyi leveään hymyyn.

"Ei millään tavalla", sanoi hän. "Hän se kyllä on varma! Yhdeksän päivää sitten hän meni kihloihin Klausin kanssa. Ja kun rakkaus vain on kysymyksessä, niin hitto vieköön naisihmiset. Onneksi sulhanen on tanskalainen, eikä saksalainen."

Hän katui heti, mitä hän oli sanonut, sillä hän oli kelpo poika. Miksi sitä hänen aina pitikin puhua päänsä poikki!

Karen ei vastannut mitään. Ääneti hän maksoi hänelle loput hänen palkastansa. Ei ollut hauska hävetä omien palvelijoidensa edessä.

"Hyvästi, Jens", hän sanoi ja ojensi hänelle kätensä. "Kiitos siitä ajasta, jonka me yhdessä olemme olleet. Sinä olet ollut kelpo ja luotettava mies."

Ja sitten Jens läksi tehden epätoivoisia yrityksiä näyttäytyäkseen ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Se oli kuitenkin vaikeampaa kuin mitä olin uskonut", sanoi hän meijerskalle. "Toisen ihmisen loukkaaminen on hiukan arveluttava asia."

Mutta minne Jürgens oli joutunut? Karen ei saanut häneltä kirjeitä, eikä häntä kuulunutkaan, vaikka hänen oli määrä olla viimeistään joulukuun kahdentenakolmatta päivänä kotona.

Joulukiireet menivät tavallista menoaan. Saksan keisari ja keisarinna olivat päässeet entisille paikoillensa, Karen oli kirjoittanut muutaman kirjeen sillä osoitteella, jonka Jürgens oli hänelle ilmoittanut, mutta Jürgensiä ei vaan kuulunut. Eikä ainoatakaan sanaa häneltä saapunut.

Kuinka kummallista kuitenkin on odottaa ihmistä, joka ei koskaan tule. Jürgens oli ikäänkuin vaipunut suureen, äkilliseen hiljaisuuteen, niinkuin häntä ei koskaan olisi ollut olemassakaan, tai niinkuin unhoituksen meri olisi nielaissut hänet ja haudannut hänet helmaansa.

Rouva Grunnet tosin ihmetteli, ettei Jürgens palannut takaisin, mutta hän ei kysynyt mitään, kun ei Karen itse mitään sanonut.

Joulu lähestyi nopein askelin, — mutta Jürgensiä ei kuulunut ja Karen kulki kuin syvässä unessa, josta hänen kerran kuitenkin täytyi herätä.

Joulukellot jo kajahtelivat ja Madsen soitti joulun tulleeksi.

"Iloista joulua! Hyvää joulua!" ne lauloivat yli koko pitäjän.

Sinipunertava taivaan ruskotus ennusti lunta ja heitti salaperäisen loisteen huurteenpeittämille maille ja kimmeltäville pensaille ja puille.

Itämerenkin kohina oli tänä iltana hiljentynyt. Eikä myrskyämiseen mitään syytä ollutkaan, sillä maatuuli, joka viimepäivinä oli raivonnut, oli asettunut levolle.

Kaikkialla oli hiljaista; kellot vain soivat. Olisipa voinut luulla, että kaikki ihmiset ja eläimet pidättivät hengitystään ja kuuntelivat kellojen helinää.

"Rauha maassa! Ja ihmisille hyvä tahto!"

Niin, kaunista rauhaa preussilaiset tosiaankin soivat eteläjuutilaisille! Ja kuinka paljon todella saattoi kansallisuuksien välillä puhua hyvästä tahdosta, siitä Preussin hallitus ja Saksan kansa saa vastata omientuntojensa edessä.

"Kaikkialla Pohjolassa, Gedseristä Nordkapiin, Pohjanmerestä ja Suomenlahdesta Atlantin valtamereen ja Pohjanmereen asti, olivat slesvigiläisten karkoitukset sekoittaneet katkeruutta ja surua jouluiloon." [Ylikirjastonhoitaja Drolsum Kristianiassa.]

Karen seisoi yksin ja koristi joulukuusta Kaille, joka nukkui makeasti päiväuntaan ja uneksi joulukynttilöistä ja joululahjoista.

Rouva Grunnet vietti juhla-aattoa hiljaisessa surussa yhdessä rouva Borriksen ja Valdemarin kanssa Borrisgaardissa.

Karen tiesi sen. Äidin ja tädin lahjat olivat aikoja sitten saapuneet.

Mutta kun hän raskain mielin viimeisteli joulukuusta, laskeutui lumi tiheään ja äänettömästi maahan, peitti kaikki vaippaansa ja vaimensi joka ainoan askeleen äänen. Ei yhtäkään askelta kuulunut, ja kuitenkin ne nopeasti ja varmasti lähenivät ja eräs kulkija puheli itsekseen tietä astuessansa.

Kolkutettiin ovelle ja ulkona porstuassa seisoi vanha postinkuljettaja Keldet, joka tavallistakin enemmän oli joulutontun näköinen, sillä hän oli ylt’yleensä lumessa ja hiukset ja parta huurteessa.

Häneltä ei puuttunut muuta kuin punainen lakki ja punaiset sukat ollakseen täysi tonttu.

"Hyvää iltaa ja Jumalan rauhaa", sanoi hän pudistaen lumen päältään, jolloin hän vieläkin enemmän näytti villakoiralta. "Tässä olisi kirje Saksasta."

"Vihdoinkin!" ajatteli Karen, "olipa siihen jo aika!"

Hän pani kirjeen pöydälle lähemmin sitä tarkastamatta.

"Nyt teidän pitää saada jouluryyppy ja kakkua, Keldet", huudahti hän.

"Ei, paljon kiitoksia, pikku rouva! Parasta on olla sitä ottamatta. Jos minä joka paikassa, jonne tänä iltana tulen, ottaisin ryypyn, niin enpä tahtoisi olla vanha Keldet. Silloin saisin maata ojassa tänä yönä. Eipä siltä, olisihan se hyvä vuode, sillä lumi antaa meille yltäkyllin aluksia, pikku rouva! Hyvää joulua, rouva! Iloista joulua!"

Ja vanha Keldet tepasteli taaskin tiehensä ja hyräili iloisesti:

"Iloinen joulu! Ihana joulu! Taivahilta soi enkelilaulu."

Mutta sitten hän rupesi uudestaan itsekseen puhelemaan:

"Piru vieköön nuo roistot! Nyt Madsen on tietysti saanut eronsa harmaalla paperilla. Nyt hän kai soittaa viimeistä kertaa eläissänsä joulukelloja. Hyvä Jumala, kuinka heidän kaltaistansa se on! He ansaitsisivat hirttonuoran!"

Vihdoin Karen avasi kirjeen vitkastellen, ja eräs hänen miehensä lapsuudenystävä ilmoitti hänelle — hänen nimensä oli Fritz Bodenstedt — että Ruprecht Jürgens oli hukkunut Rein-virtaan.

Vene oli kaatunut lähellä St. Goaria joulukuun kahdeksantenatoista päivänä.

Mukaan liitetty kirje oli saman päivän aamuna kirjoitettu, mutta sitä ei ollut lähetetty ennen onnettomuudentapausta.

"Rakas vaimoni!

Es thut mir herzlich leid [Olen kovin pahoillani], etten voi viipyä täällä kauemmin. Täällä on niin reizend [ihastuttavaa] ja wunderschön [ihanaa]. Kahdeksan päivän kuluttua minun täytynee palata takaisin tuohon pesään; Ach du lieber Gott [Oi sinä hyvä Jumala], pitääkö minun tulla takaisin kaikkeen kiistaan ja toraan! Minä olen rauhan mies. Mutta siitä on loppu tehtävä. Minä tahdon olla herra talossani, ja olen jo löytänyt halukkaan ostajan talolle. Minä tahdon palata Rheingauhun, ja sitten sinä ja Kai saatte elää Rheingaussa in prachtvoller Herrlichkeit [erinomaisessa ihanuudessa]. Suutele Kaita! Er ist mein Sohn! [Hän on minun poikani!] Älä unhota sitä niemals [koskaan].

Dein Gatte. [Sinun puolisosi.]

Ruprecht Jürgens.

Minä kirjoitan tanskaa huonommin, kuin minä puhuin. Ja nyt minä puhunkin vain saksaa joka päivä. Minä olen fremd [vieras] Schleswigissä. Dein Volk ist nicht mein Volk! [Sinun kansasi ei ole minun kansani!!

Ich bin am Rhein geboren. Am Rhein werde ich sterben! [Minä olen Reinin varrella syntynyt. Reinin varrella kuolenkin!]

In dem Namen Gottes!" [Jumalan nimessä!]