KANSALLISUUSTAISTELU ETELÄJYLLANNISSA.

Eteläjyllanti (tanskaksi Sønderjylland) eli Slesvig, niinkuin nimi viime aikoina kuuluu, on aina historian aamuhämärästä vuoteen 1864 ollut tanskalainen maa. Niin pitkälle kuin historia ulottuu, näemme tanskalaisten seisovan "Dannevirkellä" vahtien etelärajaa. Helmikuunyönä 1864 täytyi heidän se jättää kahden suurvallan, Itävallan ja Preussin sotajoukkojen pakoittamina. Tanskan valtionraja oli Ejderjoki, mutta sen ja Dannevirken välillä on vanhoilta, ajoilta asunut saksalaisia tanskalaisten keskessä, ja pitkin Eteläjyllannin länsirannikkoa asettui aikaisemmalla keskiajalla muutamia friisiläisiä heimoja niittymaita viljelemään.

Rajamaana sai Eteläjyllanti aikaiseen erikoisaseman. Täällä asui tanskalainen jaarli, ja 13:nnen vuosisadan keskivaiheilla tehtiin se valtiolääniksi (rigslen) Tanskan kuninkaan Abelin (k. 1252) jälkeläisten hyväksi. Nämä tulivat Eteläjyllannin herttuoiksi.

Eteläjyllannin herttuat olivat tanskalaisaatelin vastustuspuolueen johtajia kuningasvaltaa vastaan keskiajalla, ja heitä avustivat Holsteinin kreivit, joiden tyttäriä he ottivat puolisoikseen. Näiden etevien kreivien vaikutusvalta Eteläjyllannissa kasvoi suureksi, ja kun tanskalainen herttuasuku kuoli sukupuuttoon v. 1375, vaati Holsteinin kreivi päästä Tanskan herttuaksi Slesvigiin, niinkuin maan nimi nyttemmin enimmäkseen kuului maanosan pääkaupungin mukaan. Voidakseen vastaiseksi vapaasti ajaa unionipolitiikkiään antoi kuningatar Margareeta v. 1386 Holsteinin ynnä Slesvigin lääniksi kreivi Gerhardille.

Täten tuli Slesvig lähemmin liitetyksi saksalaiseen Holsteiniin kuin Tanskaan, ja kun holsteinilainen kreivisuku kuoli sukupuuttoon 1459 ja Slesvig herrattomana lääninä jälleen joutui Tanskalle, toivoi Holsteinin aateli yhtä hartaasti kuin kuningas Kristian V, että heidän maansa seuraisi Slesvigiä. Holsteinin kreivikunta ylennettiin herttuakunnaksi ja onneton valtioyhdistys Holsteinin ja Slesvigin välillä tuli rakennetuksi. Slesvigissä yhä edelleen tanskalainen laki ja tapa jäi vallalle, vaan Eteläjyllannin aatelin syrjäytti Holsteinin aateli ja kaupungeissa tunkeusi alasaksa tanskan rinnalle.

Herttuakuntia käytettiin kuninkaan perheen nuorempien jäsenten eläkelaitoksina. Vuonna 1544 sai Tanskan prinssi Adolf herttuakuntien holstein-gottorpilaisen osan. Holstein-gottorpilaiset herttuat, joista Venäjän nykyinen keisarisuku polveutuu, liittyivät ruotsalaisiin Tanskaa vastaan. Täten he saavuttivat riippumattomuuden Tanskasta Roskilden rauhassa 1658, mutta 1713 valloitti kuningas Frederik IV heidän osansa Eteläjyllantia, minkä hän yhdisti omaan, kuninkaalliseen osaansa samaa maata ja antoi sille saman perintölain kuin kuningaskunnalla oli. Vuonna 1773 antoi Venäjän keisari Paavali Holsteinin gottorpilaisen osan Tanskalle vaihtaen sen Oldenburgiin.

Kun Tanskan kuningassuvun vanhempi sukuhaara oli kuolemaisillaan sukupuuttoon, ilmestyi vuoden 1830 vaiheilla Slesvigiin ja Holsteiniin puolue, joka nimitti itseään slesvig-holsteinilaiseksi ja joka väitti, että Slesvigillä ja Holsteinilla oli toinen perintölaki kuin kuningaskunnalla, että herttuakruunu oli tuleva Tanskan prinssille, herttua Kristian August Augustenborgilaiselle sekä että Slesvig samoin kuin Holstein voisi tulla liitetyksi saksalaiseen valtioliittoon. Slesvig-holsteinilaiset tekivät v. 1848 kapinan ja Preussi asettui heidän puolelleen ja julisti sodan Tanskaa vastaan, vaan 1850 teki Preussi rauhan ja Tanska sai kapinan kukistetuksi. Augustenborgilaisen herttuan täytyi mennä maanpakolaisuuteen ja luopua kaikista perintövaatimuksista omasta ja jälkeläistensä puolesta. Siitä huolimatta uudisti hänen poikansa, herttua Frederik, perintövaatimukset kuningas Frederik VII:nnen kuoltua 1863, ja Saksassa kannatti enemmistö häntä. Tätä käytti Bismarck hyväkseen. Hänen täytyi, niin hän sanoi, saada herttuakunnat, sillä voidaksensa toteuttaa Saksan yhteyden Preussin yliherruuden alla täytyi hänen saada sotasatama ja sotalaivasto. Ja kun Itävalta ei tahtonut jättää koko saalista Preussille yksikseen, joutui Tanska v. 1864 sotaan molempien saksalais-suurvaltioiden kanssa. Wienin rauhassa samana vuonna täytyi Tanskan luopua vanhasta tanskalaisesta maasta, Eteläjyllannista, sekä molemmista saksalaisista herttuakunnistaan, Holsteinista ja Lanenburgista.

Itävalta ja Preussi joutuivat kinaan saaliin jaosta. Pragin rauhassa 1866 sai Preussi sen kokonaan, vaan rauhan 5:ssä §:ssä määrättiin että Pohjoisslesvig annettaisiin jälleen Tanskalle, jos väestö vapaassa äänestyksessä lausui toivomuksensa siitä. Senjälkeen selittivät Preussin kruununjuristit, että herttua Frederik Augustenborgilaisella ei ollut minkäänmoista oikeutta herttuakuntien omistamiseen; Tanskan kuninkaalla Kristian IX:llä ne olisivat, mutta nyt oli Preussi ne valloittanut. Ne tulivat preussilaisiksi maakunniksi, ja slesvig-holsteinilaisten unelma vapaasta herttuakunnasta pettyi.

Slesvigin kuuluessa Tanskaan oli virkamiehistö valmistautunut Kielin yliopistossa; siten oli se omistanut saksalaisen kultuurin ja se puhui saksaa. Korkeampi porvaristo tietysti seurasi virkamiessäätyä. Talonpoikaissääty säilytti tanskalaisen kielensä ja karaistui siten ottamaan vastaan sitä saksalaista hyökyaaltoa, joka nyt leviää yli heidän maansa.

Kun preussilaiset tulivat Eteläjyllannin herroiksi, niin eivät he heti voineet ruveta kansakoulua saksalaistuttamaan, sillä siihen ei heillä ollut kylläksi opettajia. Mutta 1871 he alkoivat. Ensin tehtiin saksa opetusaineeksi, 1878 tuli se opetuskieleksi muutamissa aineissa ja opettaja sai käskyn käyttää saksaa puhekielenä lasten kanssa (1878 oli saksa tullut virkakieleksi kaikissa pohjoisslesvigiläisissä virastoissa) — 1888 tuli se opetuskieleksi kaikissa aineissa paitsi uskonnossa, jossa täytyi säilyttää tanska, koska tämä oli vielä kirkkokielenä. Mutta kun lapset eivät opi lukemaan eivätkä kirjoittamaan tanskaa, niin oli tulos tanskankielisestä uskonnonopetuksesta niin vähäinen, että saksalaiset papit Pohjoisslesvigissä arvelivat välttämättömäksi saada vähintäin 2 tanskankielen opetustuntia viikossa. Preussilainen hallitus kuitenkin käski heidän olemaan vaiti, ja he tottelivat. Pohjoisslesvigiläiset koettavat itse opettaa lapsiaan lukemaan ja kirjoittamaan tanskaa, mutta virastot koettavat tätä estää jos jollakin tavoin. Kun lapset tulevat yli koulupakollisen iän, lähettävät vanhemmat ne kouluun (jatkokouluihin = efterskoler, kansanopistoihin) Tanskaan, ja jotta varattomatkin saisivat lapsensa sinne, ovat pohjoisslesvigiläiset perustaneet kouluyhdistyksen, joka kannattaa heitä. Väliäpitämättä siitä, että äidinkielen karkoittaminen koulusta tuottaa epäilyttävää poliitillista menestystä, mutta sitä vastoin vahingollisia seurauksia uskonnollis-siveellisessä suhteessa, on preussilainen hallitus jatkanut alkamaansa suuntaan tehden alun eräällä määräyksellä vuodelta 1899 tanskankielisen uskonnonopetuksen poistamiseen. Vähitellen saksalaistutetaan valtiokirkko, ja papit ovat ylimalkaan valtion innokkaimmat avustajat. Pohjoisslesvigiläiset ovat sentähden ruvenneet muodostamaan vapaaseurakuntia valtiokirkon ulkopuolella; on olemassa noin neljä, viisi tämmöistä, joilla ei ole teologisesti oppineita miehiä pappeina.

Kun nyt koko virkamiehistö on saksalainen ja suuri osa porvaristosta on siitä riippuva, on koko kansallinen taistelu yksinomaan talonpoikien asiana. Aluksi he eivät tahtoneet antaa lastensa oppia saksaa, vaan vähitellen he ovat tulleet huomaamaan, että kuta paremmin he taitavat saksan kieltä, sen paremmin he voivat taistella oman kielensä hyväksi, ja kuta enemmän he oppivat tuntemaan saksalaista kultuuria, sitä läheisempää sukua itselleen he tuntevat pohjoismaiden kultuurin olevan, jota he etupäässä oppivat tuntemaan tanskalaisissa kansanopistoissa.

Luottaen Pragin rauhan 5 §:n toteuttamiseen valmistautuivat pohjoisslesvigiläiset kohta jälleen yhtymään Tanskaan. Kun vain sangen harvat nuoret tahtoivat ruveta preussilaiseen sotapalvelukseen, niin he jäivät mieluummin Tanskan alamaisiksi, ja tämmöisinä n.s. optantteina (= Tanskan alamaisuuden valinneina) he elivät kotipaikoillaan ilman minkäänmoista äänivaltaa aina karkoittamisen vaarassa, milloin vaan pistäisi viranomaisten päähän ajaa heidät maasta. Sopimuksen kautta 11 päivältä lokak. 1878 vapautti Itävalta Preussin 5 §:n täyttämisestä, ja niinpä pitikin Preussi koko sen asian päättyneenä. Pohjoisslesvigiläiset eivät ole samaa mieltä: oikeus on oikeus ja laki on laki, kunnes se oikeuden ja lain kautta muutetaan toiseksi; mutta he muuttivat politiikkansa. Nuoret rupesivat preussilaisiksi sotamiehiksi ja valmistautuivat kaikessa pitkälliseen taisteluun. Monet kelvollisimmista ja voimakkaimmista olivat siirtyneet Tanskaan, vuodesta 1867 vuoteen 1890 siirtyi 51,000 pohjoisslesvigiläistä, ja 1898 oli Pohjoisslesvigissä 19,685 Tanskan alamaista, siis ilman oikeuksia. Ne olivat harvalukuiset, jotka voivat ryhtyä taisteluun, mutta niiden luku on kasvanut. He taistelevat äidinkielensä ja kansallisuutensa puolesta ei ainoastaan sen oikeuden ja sen velvollisuuden perusteella, mikä on jokaisella ihmisellä tähän taisteluun, vaan myöskin sen perusteella, että heille on mitä juhlallisimmassa muodossa annettu se vakuutus, että he itse saavat määrätä kansallisen asemansa. Saksan valtiopäivillä ovat tanskalaiset edustajat Hans Andersen Kryger, Junggreen, Gustav Johansen ja nykyinen valtiopäivämies J. Jessen voimakkaasti ajaneet pohjoisslesvigiläisten asiaa ja muistuttaneet Preussia sen velvollisuudesta, ja preussilaisilla maapäivillä, joissa Hanssen-Nørremølle ja Julius Nielsen ovat tanskalaisten edustajina, soitetaan ehtimiseen samoja kelloja preussilaisten korviin, vaan ainoat, jotka todellakin tahtovat, että Saksa menettelisi oikein Tanskaa niinhyvin kuin Saksan muita kukistettuja kansoja kohtaan, ovat sosialidemokraatit.

V. 1897 nimitettiin entinen Preussin valtioministeri M. v. Köller Slesvig-Holsteinin ylipresidentiksi. Nyt alkoi pakkopolitiikki, jota ei olisi voinut luulla uudenaikaisen kultuurivaltion tahtovan käyttää. Köller ajoi Tanskan alamaiset maasta. 24 tunnin kuluttua tuli heidän lähteä siitä talosta, joka satoja vuosia oli ollut heidän sukunsa oma. Niitä tanskalaisia, jotka olivat Preussin alamaisia, ei hän voinut karkoittaa, vaan sen sijaan hän ajoi pois heidän palvelijansa, jotka enimmäkseen olivat Tanskasta, ja niin jäivät monesti kiireimpänä työaikana tanskalaiset talonpojat ilman palvelijoita. Palvelijat saivat jäädä maahan, jos tahtoivat palvella saksalaismielisiä, ja Tanskan alamaiset voivat joskus saada luvan jäädä, jos suostuivat pitämään erään tanskalaisen naisen toimittamaa lehteä, joka kissankynsillä kulkee preussilaisten asioita. Kaikilla tavoin koetettiin vahingoittaa tanskalaisia ja maahan muuttaneet virkamiehet ja preussilaisen hallituksen kannattamat sanomalehtimiehet antavat heidän joka päivä tuntea, että he ovat toisen luokan kansalaisia omassa vanhassa maassaan.

Kun Köller 1901 muutettiin Elsass-Lothringeniin, tuli v. Wilmowsky hänen jälkeläisekseen, ja hän sanoo tahtovansa seurata Köllerin menettelytapaa. "Minä tahdon rauhaa", sanoi Köller, mutta pakkopolitiikki ei ole saanut pohjoisslesvigiläisiä epäröimään. Se on pakoittanut heidät olemaan hyvin varovaisia ja viisaita taistellessaan kansallisten oikeuksiensa puolesta joka taholla.

Pohjoisslesvigiläisillä on erinomaisina puolustusvälikappaleina heidän sanomalehtensä, joista J. Jessenin toimittama "Flensborg avis" on parhain kirjoitettuja ja parhain toimitettuja lehtiä ylimalkaan, sekä heidän yhdistyksensä, varsinkin "Vaaliyhdistys" Pohjoisslesvigiä varten, jonka tehtävänä on kaikissa vaaleissa — kunnallisissa, kirkollisissa, valtiopäivä- ja maapäivävaaleissa saada jokainen tanskalainen mies täyttämään sitä oikeutta, mikä hänellä on valtionjäsenenä.

Talonpoikien täytyy itsensä saarnata, antaa opetusta, pitää valtiollisia ja valistavia esitelmiä, lukea ääneen tanskalaisia runoteoksia, näytellä näytelmiä y.m., sanalla sanoen tehdä koko työ. He oivaltavat, että suuri tehtävä, yksi ajan suurimpia, on heille annettu. Niinkuin vasta pitkien taistelujen jälkeen saatiin uskonvapaus, niin voi — sen he tietävät — vasta pitkien taistelujen jälkeen odottaa kansallisvapautta. Ruotsi antoi aikoinaan Kustaa Aadolfinsa uhriksi uskonvapauden puolesta, nyt tahtoo tanskalainen talonpoika Pohjoisslesvigissä antaa itsensä uhriksi kansalaisvapauden hyväksi, ja hän seuraa tarkkaavaisesti taistelutoveriaan sekä pohjassa että etelässä ja hän sanoo heille: Älkää menettäkö rohkeuttamme! Tulevaisuus on meidän! Jos kansa menettääkin valtiollisen itsenäisyytensä, ei sen siltä tarvitse menettää kansallisuuttansa!

L. Moltesen.