V. AIHEITA JA LUONNEKUVIA. (continued 2)

Kun olin minä pikkuinen nallikka vain Satehessa ja tuulessa, hei,

on jotakin hyljätyn Kuningas Learin liikuttavasta hourailusta. Sade, joka lakkaamatta virtaa, ihmiset, jotka lukitsevat ovensa rosvojen ja varkaiden varalta, maailma, joka on mennyt menoaan jo pitkät ajat, kaikki nuo ovat ikäänkuin hajanaisia, himmeitä muistelmia tai aavistuksia, jotka myllertävät lapsen mieltä. Murhenäytelmissä astuvat ne hämärästä esiin ja ovat niin jylhiä ja todellisia päivän selkeässä paisteessa. Olimme tottuneet pääsemään näistä tuskista havahtumalla, mutta nyt yllättää meidät viimeinen hirmu: unemme on muuttunut todellisuudeksi.

Taistellessaan elämän äärimmäisten ongelmain kanssa ei Shakespearella ollut apunaan mitään taikakalua tai noitakirjaa. Opinlauseet, järkirakennelmat, syntyjen syvien tutkimiset, siveyssäännöt — millä tavalla pystyisivät nämä auttamaan ihmistä lopullisessa ratkaisevassa taistelussa? Ihmiset takovat itselleen tällaisia aseita ja kerskuvat niistä, vain huomatakseen niistä olevan pelkkää haittaa hädän hetkellä. Shakespearen monet salaviittaukset tietoviisauteen ja järkeen osoittavat, kuinka vähän hän niihin luotti. Vain puolihullu mestari Laihanen ja ivasanainen Benedikt tunnustavat rakkautensakin olevan järjen hallittavissa.

Järjeltä aina ohjausta anoo

sanoo Lysander Kesäyön Unelmassa, ollessaan keijukaisten avuttomana leikkikaluna. Kun surut ja tuskat tulevat, silloin on järki tehoton, intohimo murskaa paraimmatkin päätökset ja tietoviisaus joutuu häpeään:

Rauhaa rukoilen! Ma lihaa, verta Olla tahdon! En nähnyt filosofia, Ken hammassärkynsä ois tyynnä kestänyt, Jumalten lailla vaikka halveksuin Hän maista kärsimystä kohteli.

On sentähden turhaa hakea näytelmistä jotakin järkeisoppia tai tiedon järjestelmää, joka voitaisiin niiden pohjalla muodostaa ja muutamin sanoin esittää. Shakespearen filosofia oli Corin-paimenen filosofiaa: hän tiesi, että mitä sairaampi ihminen on, sitä pahempi hänen on olla, että sateen ominaisuutena on kastaa ja tulen polttaa. Kuningas Lear, kun hän tuli tietämään samat seikat, älysi nyt kaikkien niiden imartelujen ja petospuheiden arvon, joilla häntä oli kiedottu. — "Ne sanoivat minulle, että minä olin jotakin; se on vale, sillä nyt en kestä edes kuumetta." Kaikki järkirakennelmat ja opit ihmisen asemasta maailman kaikkiudessa tai pahan synnystä ovat vain mitätöntä ja puolinaista askarrusta sen huikaisevan näkemyksen rinnalla ihmissuvun surkuteltavaan tilaan, jonka murhenäytelmät meille avaavat.

Näky, jonka Shakespeare loihtii eteemme, on niin juhlallinen, niin hirvittävä, niin vakuuttava todenmukaisuudessaan, ett'ei ehkä ole monta hänen lukijainsa joukossa, jotka eivät olisi peittäneet silmiänsä tai katsoneet toisaalle. "Minun on kertominen", sanoo Johnson, "että minuun useita vuosia takaperin vaikutti Cordelian kuolema niin syvästi, ett'en tiedä, olisinko koskaan voinut lukea kappaleen viimeisiä kohtauksia uudestaan, ell'ei minun uuden painoksen toimittajana välttämättä olisi täytynyt ryhtyä niitäkin tarkastamaan." Eräällä aikakaudella oli hyvin yleisesti tapana säästää teaterissa kävijäin tunteita tekemällä oleellisia muutoksia kappaleen toimintaan. Näytelmän lukijoihin nähden ovat taas toisenlaiset suojelevat keksinnöt saavuttaneet suosiota. Nämä tapaukset, niin hyvin mielellään uskotaan, ovat vain tarua, jonka avulla Shakespeare on tahtonut kuvata erehdyksen ja ajattelemattomuuden mahdollisia kammottavia seurauksia. Moisia asioita ei ole milloinkaan todellisuudessa tapahtunut; tai, jos tapahtuikin, niin voimmehan ainakin huolellisesti varoa, ettei niiden tarvitse tapahtua uudelleen. Tällä tavalla pakenee lukija, ei uhkamielisyyden vaan kauhun ajamana, siveysopin turviin, koska ihminen luulee kykenevänsä siveysoppia käsittämään. Virheellisesti rakennetun sillan sortuminen ei herätä lähimainkaan sellaista järjetöntä kauhistusta kuin maanjäristys.

Mutta tässäpä raivoaakin maanjäristys, eikä parainkaan suojapaikka nyt auta mitään. Siveysopilta ei kielletä sen merkitystä; suunnaton hyökyaalto hautaa sen vain yli maan syöksyessään alleen tai työntää tieltään. Ei missään Shakespearen murhenäytelmässä ole siveyssaarnoja luettavana, ell'eihän aivan satunnaisesti. Ne puhuvat suuremmista asioista kuin ihminen onkaan: ikivalloista ja intohimoista, alku-voimista ja kärsimyksen pimeistä, pohjattomista kuiluista, siitä tuhoisasta tulesta, joka tunkeutuu läpi sivistyksen ohuen kuoren ja heittää verisen loimon taivaankannelle kolkkojen, hävitettyjen kotien yläpuolella. Koska Shakespeare on runoilija ja koska hänellä on vilpitön mielikuvitus, tietää hän niin erinomaisen hyvin, kuinka epävakaisesti ihminen seisoo maan kamaralla, kuinka petollisia ovat hänen totutut rauhalliset tapansa ja hänen joutavan päiväinen huoleton puhelunsa. Minä hetkenä tahansa saattaa kaikki tämä totuttu sattuman tai kohtalon vaikutuksesta räsähtää pieniksi pirstaleiksi, ja maailma voi joutua vielä kerran niiden ikivoimien valtaan, jotka siinä alku-aikojen hämärissä riehuivat.

Väärin olisi sanoa, että näissä murhenäytelmissä henkilöiden menettelytapa heidän luonteensa nojalla olisi ehdottomasti määrätty. Othello ei ole mikään mustasukkainen mies; hän on ihminen, jonka intohimoinen rakkaus on saattanut suunniltaan, sokaissut ja aaltoihinsa upottanut. Macbeth ei ole mikään murhanhimoinen juonittelija: hän on ihminen, joka on tajunsa kadottanut. Learilla on epäilemättä vikansa hänelläkin; hän on pikavihainen ja vaatelias; rangaistus, minkä hän saa näistä vanhuuden heikkouksistaan, on se, että ne päästävät liikkeelle kaikki hornan voimat. Hamlet on herkkätunteinen, ajatteleva, jalomielinen, tulinen, — "puhdas, jalo ja kaikkein siveellisin luonne" — mutta ei hänkään voi välttää tuhoisaa iskua, onpa väärä arvostelu laskenut juuri hänen syyksensä koko onnettoman loppuratkaisun. Mutta Shakespeare, joka piti sankareitaan tarkoin silmällä, joutui kauhistuvan kunnioituksen valtaan, kun näki heidän syöksyvän kuiluun, eikä voinut langettaa heistä moista tuomiota. Hänen näkökantansa mukaan ei se, mitä he kärsivät, ole missään suhteessa siihen, mitä he tekevät ja mitä he ovat. Heidän annetaan valita, ja murhenäytelmän olemuksena ja pohjana on juuri se, että valinta on mahdoton. Coriolanuksen on valittava isänmaansa kunnian ja hellimpäin inhimillisten tunteiden välillä. Antonius vaappuu rakkauden ja keisarikunnan välillä. Macbeth tekee kauhean rikoksen; mutta Shakespeare panee tragillisen pääpainon sitä seuraavan tilan toivottomaan epävarmuuteen, ja hänen suuri säälintunteensa eksynyttä ihmisluontoa kohtaan tekee rikoksenkin keveämmäksi. Hamlet horjuu ajatuksen välillä, joka ei johda mihinkään, ja toiminnan, joka on halpamainen ja täydellisesti riittämätön. Brutuksen, samoin kuin Coriolanuksenkin, on pakko joko uhrata houkuttelevimmat valtiolliset toiveensa tai katkaista hellimmät siteet, jotka ihmistä toiseen kiinnittävät. Learin paha työ unohtuu sen perikadon pauhuun, joka syöksyy hänen ylitsensä; ankaran suuttumuksenpuuskansa jälkeen havahtuu hän huomaamaan, ett'ei hänellä enään ole valitsemisen tilaisuutta, ja näin ajautuu hän ihmissuvun uhriteuraana hurjan mielettömyytensä valtoihin. Othello — Othellon tarina antaa oikeastaan näytteen Shakespearen pelottavan ivan äärimmäisestä saavutuksesta — Othello kärsii, kuten Hamlet, todellisten hyveittensä takia, ja hänen sydämensä jaloimmista ominaisuuksista tehdään hänen kauheimpien kidutustensa välikappaleet. Laajemman tutkistelun asemasta täytyy meidän tyytyä esittämään vain lyhyt selostelu näistä kahdesta näytelmästä.

Hamletin luonteesta on väitelty paljon, ja sen yhteydessä esitetyt mielipiteet voidaan pääasiassa jakaa kahteen vastakkaiseen ryhmään. Muutamat tutkijat, kuten esim. Goethe ja Coleridge, ovat väittäneet, että Hamlet on Shakespearen tutkielma epäkäytännöllisestä luonteesta, että hän on tahtonut piirtää kuvan uneksijasta. Toiset ovat taas, kieltämällä edellisen, vaatineet kiinnitettäväksi huomiota hänen verrattomaan rohkeuteensa ja hänen toiminta-ripeyteensä. Hän seuraa haamua epäilemättä hetkeäkään, kumppaneinsa varoituksista huolimatta. Hän tappaa Poloniuksen yhdessä kädenkäänteessä, ja kun hän huomaa erehtyneensä, työntää hän ruumiin syrjään kuin kuolleen kärpäsen, kääntyäkseen tärkeämpiin asioihin. Hän lähettää kylmällä käskykirjeellä Rosenkrantzin ja Gyldensternin suoraan surman suuhun, laatiipa heille vielä ylimielisen hautakirjoituksenkin:

Kun suuret ottelee, ei hyvä kehnon Tulisten miekantutkaimien väliin Päätänsä pistä.

Meille kerrotaan hänen meritappelussa olleen ensimäisenä iskemässä kiinni merirosvojen laivaan. Ja voisiko keksiä terävämpää, käytännöllisempää ja asiallisempaa puhetapaa kuin se kerkeä ristikuulustelu, millä hän utelee Horatiolta tietoja haamun ilmestymisestä? Toiset niistä, jotka näihin seikkoihin erikoista huomiota kiinnittävät, menevät vieläkin pitemmälle ja väittävät Hamletin onnistuvan yrityksissään. Hänen huolenansahan oli päästä täyteen varmuuteen kuninkaan syyllisyydestä ja näyttää se sitten julkisesti toteen koko Tanskan edessä. Kun se on tehty, pistää hän kuninkaan kuoliaaksi, ja vaikka hän petoksen kautta menettää omankin henkensä, on kuitenkin hänen tehtävänsä täytetty, koska tieto salamurhasta ei nyt enää voi vaipua hänen kanssaan hautaan.

Kun luemme tämän tai jonkun toisen ylimalkaisen esityksen noista tapauksista, tunnemme kuitenkin selvästi, että ne kaikki vievät meidät kauas näytelmän todellisesta aiheesta. Näytelmä ei tosiaankaan ole mikään kokoelma siinä esiintyväin henkilöiden elämäkertoja. Se on eräiden määrättyjen tosi-asiain ja tapahtumain ryhmittämistä jonkun määrätyn keskuksen ympärille, josta ne kaikki saavat valonsa. Kysymyksessä olevassa näytelmässä on tuollaisena keskuksena Hamletin sielu. Me katselemme asioita hänen silmillään, me ajattelemme hänen ajatuksiaan. Kun tapausten virta on meidät kerran pyörteeseensä vetänyt, emme tuomitse häntä enempää kuin tuomitsisimme itseämme. Melkein kaikki, mitä ikinään on sanottu hänen luonteestaan, on totta; hänen luonteensa on niin elävä ja niin vaihteleva, että siinä voi nähdä hyvin useita puolia. Väärä on sitä vastoin se yleinen luulo, että juuri hänen luonteensa olisi pää-asiallisimpana syynä kappaleen kauhistaviin tapauksiin, ja että Shakespeare tahtoisi meidän arvostelevan häntä sen mukaan — että siis näytelmä, lyhyeen puhuen, olisi siveysopillinen näytelmä, samantapainen kuin neiti Edgeworthin tarinat.

[Mary Edgeworth, engl. kirjailijatar (1767—1849); hän harrasti nais-asiaa ja kasvatusta, jota hän ajoi Rousseaun henkeen; sitä varten kirjoitti hän joukon nuorisolle sovitettuja opettavia kertomuksia; elämänsä lopulla kääntyi hän useissa romaneissa ruoskimaan kieroja yhteiskunta-oloja.]

Merkillisen käytännöllinen arvostelemisen sävy vallitsee Hamletia koskevissa tutkielmissa ja kirjoituksissa. Niissä puhutaan paljon onnistumisesta ja onnistumattomuudesta. Haamu on vaatinut häntä kostamaan isänsä murhaa; miks'ei hän tee kamalaa velvollisuuttaan ja tee sitä heti paikalla, niin että kaikki taas olisi järjestyksessä? On vastattu joskus, että hänen halunsa täyttää velvollisuutensa vaikuttavammalla ja taitavammalla tavalla tekee hänen vitkastelunsa oikeutetuksi. Näkyypä selvään, ett'ei raskasmielinen, murheellinen kuninkaanpoikamme ole kyennyt istuttamaan omaa ajatus-tapaansa kaikkiin, jotka hänen tarinaansa lukevat.

Jos Tanskan valtion hallitus olisi yksi näytelmän lähtökohtia, niin antaisi se parempaa tukea näille käytännöllisen siveysopin saarnaajille. Mutta Tanskan valtiota ei oteta lukuun ollenkaan, elleihän jonkunlaisena paikallistuntua ja paikallisväriä lisäävänä kehyksenä päätapauksille. Murhenäytelmämme on murhenäytelmä yksityiselämästä, vaikkakin yksityiselämästä, joka käy huomattavammaksi pää-esiintyjiensä kuninkaallisen aseman takia. Ennenkun näytelmä aikaakaan, ovat ne tapahtumat, jotka tekevät murhenäytelmän väistämättömäksi, jo tapahtuneet. Me saamme niistä tietoa vain samassa määrin kuin Hamletkin. Äitinsä uskottomuus on tuottanut hänelle syvää levottomuutta ja surua; hän ei usko enään ihmisluontoon ja halajaa kuolemaa. Silloin paljastetaan murha hänelle. Hän näkee hymyileväin naamain takaa asiain todellisen laidan, ja siitä lähtien näyttää Helsingörin hovi hänestä teaterilta, missä maailmankaikkeuden voimat taistelevat:

Kaikk' taivaan vallat! Haa! Ja mitä vielä? Kutsunko hornan myös? Hyi! — Kestä, sydän! Koht' älkää vanhetko, te jänteet! Jäykäks Mun ruumiini!

Eipä ihme siis, että hänen ystävänsä ja toverinsa luulevat häntä mielipuoleksi; hän on nähnyt ja tuntenut sellaista, jota he eivät saa milloinkaan nähdä eikä tuntea ja eroittava muuri on kohonnut hänen ja heidän välilleen:

Niis, kursaamatta, parhaaks katson, että Nyt kättä paiskaamme ja eroamme; Te käytte, minne työt ja halut kutsuu — Näät haluja ja töitä jokaisella On tavallansa — minä, halpa raukka, Käyn rukoilemaan.

Maailma on muuttunut pelkäksi ilvenäytelmäksi yhden ainoan tosi-asian valossa. Ajatus äitinsä petollisuudesta värittää kaikki hänen puheensa ja mietteensä. Tuo ihana sana "äiti" on saanut ilkeän soinnun: "Oi kummallista poikaa, jota äidin nimi voi niin peljättää." Samaten tuntuu Troiluksesta kappaleessa Troilus ja Cressida, että Cressidan uskottomuus on myrkyttänyt ihmissuvun alkulähteet — "Aattelehan, meillä on ollut äitimme kullakin." Odysseyn hitaampi mielikuvitus ei voi seurata hänen todistelunsa lentoa. Hänen kysymykseensä: "Mitä hän sitten on tehnyt sellaista, prinssi, joka voi meidän äitimmekin saastuttaa?" vastaa Troilus kaikella Hamletin puristetulla ivalla: "Eipä kerrassaan mitään; paha vaan, että se, joka sen teki, oli juuri hän." Saatuaan selville asian katkeran laidan, tuntuu Hamletista Ophelian lempi vain paulalta; mutta kuitenkin on jotain tragillisen hienoa siinä tavassa, jolla hän hänet jättää. Hävityksen myrsky on alkanut riehuntansa; Ophelia etsiköön siltä suojaa, jos haluaa. Hän on viaton vielä, miksi pitäisi hänestäkin tuleman syntisten synnyttäjä? Hän paetkoon uhkaavaa tuhoa — "Mene luostariin!"

Coleridge on huomauttanut, mitenkä Hamletissa tasapaino todellisen ja mielikuvitusmaailman välillä on häiriintynyt. Tuollaisen häiriintymisen — kutsuaksemme sitä nyt tällä nimellä — synnyttää joku tunteitamme valtavasti järisyttävä tuhotapaus tai rikos, joka äkkiä työntyy esiin keskellä jokapäiväisen elämän turvallista levollisuutta ja joka avaa meille laajoja näkö-aloja niille rajattomille avaruuksille, missä vain mielikuvitus vaivatta vaeltelee. Näköpiiri laajenee paljon mahdollisuustapahtumain ahtaita rajoja tuonnemmas; ihmiskunnan muinaiset surut ja tuskat uudistuvat ja kulkevat varjojen lailla lumotun katselijan silmien ohi. Se, mitä Hamlet tekee, ei paljoakaan merkitse; ei mikään, mitä hän voi tehdä, kykenisi torjumaan järisyttävää loppua tai keventämään hänen omaa murheentaakkaansa. Teoillaan ja toimillaan ei hän meidän myötätuntoomme vetoakaan, vaan sillä, mitä hän näkee ja mitä hän tuntee. Ne, jotka näkevät huonommin kuin hän, luulevat häntä mielipuoleksi. Mutta kuningas, joka toisia teitä on päässyt selville siitä, mitä Hamletin mielessä liikkuu, älyää hänen olevan vaarallisen tervejärkisen ihmisen.

Hamlet valaisee erinomaisen sattuvasti sitä vanhanaikuista sielutiedettä, joka jakoi ihmismielen voimat toimiviin ja puhtaasti älyperäisiin. Jokainen, joka on joskus tuntenut äkillisen vaaran ahdistavaa tuskaa, tietää myös varmasti, mitenkä järki silloin kieltäytyy kokonaan antautumasta tahdon alaiseksi. Niinpä havaitsee hukkuva ihminenkin — mikäli tiedot ovat oikeat — henkensä heittäytyvän vallan lepotilaan, aivan kuin tarkastelisi hän omaa kuolonkamppaustaan jonkun välimatkan päästä. Toiminta ja mietiskely eroitetaan näytelmässä tavallisesti toisistaan selväpiirteisyyden takia, ja asetetaan kutakin esittämään eri henkilöt. Mutta todellisessa elämässä ne eivät ole erillään, eivätkä ne ole erillään Hamletinkaan luonteessa. Hänen tekonsa hämmästyttävät häntä itseäänkin. Hänen järkensä, koska se on Shakespearen järkeä, on valtavan laaja-alainen näkemyksessään ja asuu tyynenä, heltymättömänä kaiken riidan ja taistelun yläpuolella. Vaikka kaikki, mitä hän sanookin, on hänelle luonteenomaista, niin johtuu edellisestä seikasta kuitenkin, että hänen järkeilynsä samalla on jossain määrin oikullista, kiihkoisaa ja yksilöllistä, muodostaen osan näytelmän toimintaa, jota vastoin hänen toiset lausuntonsa näyttävät esittävän hänen ja Shakespearen yhteisiä ajatuksia, sekä pyrkivän katselijan mietteiden ja muistutusten edelle.

Päättäväisyyden puute ei suinkaan pakoita Hamletia niin usein joutumaan voimien valtoihin, joille ihminen ei mitään mahda. Pikapäissään, harkitsematta tekemistään teoista sanoo hän:

Ja kiitos nopsuuden, se osoittaapi Ett' usein varomattomuus on hyödyks, Kun syvät tuumat raukee; siitä näämme, Ett' aikehemme Luoja muodostaa, Kuin karkeiksi ne veistämmekin.

Kun Horatio kokee estellä häntä ryhtymästä kilpamiekkasille, vastaa hän: "Älä yritäkään; minä halveksin taikoja; varpusenkin putoaminen on Luojan sallimus." Näissä selityksissä lausuu hän myös näytelmän kirjoittajan ajatuksen. Syvä käsitys kohtalon ikivallasta soi pohjasävelenä kaikissa Shakespearen murhenäytelmissä. Joskus sallii hän henkilöittensä, kuten Romeon tai Hamletin, lausuvan sen julki; joskus pitää hän taas toista terävämpää ja purevampaa esittämistapaa parempana. Suurten murhenäytelmäin henkilöiden joukossa uskovat vain Jago ja Edmund ihmisen kykyyn ja voimaan itse määrätä kohtalonsa vaiheet. "Hyve! lörpötystä!" sanoo Jago; "meistä itsestämmehän riippuu, minkälaisia olemme." "Suurinta hullutusta koko maailmassa on", sanoo Edmund, "että onnettomuuksiemme syyksi laskemme auringon, kuun ja tähdet". Näytelmän lopullinen meno on Shakespearen ainoana vastauksena näille kahdelle laskelmain tekijälle. Hänen tuomionsa sisältyy juuri tähän ratkaisuun, joka usein luo uuden, tärisyttävän mielen näiden itsetiedottomain välikappalten sanoihin. Tämä klassillinen iva — kuten sitä on kutsuttu — joka pitää ihmisen tietämättömyyttä leikkikalunaan ja tekee ihmisestä ennustajan vastoin hänen omaa tahtoansa, muodostaa oleellisen osan Shakespearen murhenäytelmäin rakentelussa. Ennustava ääni kaikuu Romeon puheessa kerjäläismunkille:

Kätemme yhteen siunaa; tehköön sitten Mit' uskaltaa, tuo lemmenrikko kuolo, Kun omaksen' vaan kutsua saan häntä.

Se kuuluu jälleen Julian viimeisissä sanoissa rakastetulleen:

Oi, mull' on synkkää aavistava sielu; Siell' alhaall' ollen, minusta sa näytät Kuin ruumihina haudan pohjall' oisit. Mun pettää silmäni, tai olet kalvas.

Se kulkee kautta koko Othello-näytelmän, niin että vasta yhä uudestaan ja uudestaan lukemalla voi päästä selville sen täydellisestä ajatuksesta. Othellon ja Desdemonan riemuisat tervehdyssanat Kypron satamassa ovat paha-enteisiä joka säkeeltään:

Kuink' onnellista kuolla nyt! Niin täysi Nyt autuuteni määrä on; ma pelkään, Ett' tulevaisuus helmassaan tänlaist' ei Iloa toista tuo,

sanoo Othello. Hän ei osaa aavistaakkaan, kuinka oikeaan hänen sanansa sattuvat.

Ilman tänlaista käsitystä kohtalosta, ilman niiden mahtavain virtausten arvostamista, jotka tempaavat ihmisen mukaansa, halusipa hän sitten kulkea tähän suuntaan tai tuohon, olisi murhenäytelmä mahdoton. Othello on monessa suhteessa Shakespearen korkein saavutus — muun muassa senkin takia, että hän kohottaa inhottavan rikos-jutun tragillisen ylevyyden kukkuloille täydellisentämällä toimivat henkilöt ja painamalla kaikkiin tapahtumiin välttämättömyyden leiman. Siveysopin saarnaajat ovat olleet innokkaita moittimaan Othelloa tai Desdemonaa tai molempia näiden tapausten aiheuttamisesta, mutta koko näytelmän perusajatus katoaisi näkyvistä, jos heidän ponnistelunsa onnistuisivat. Shakespeare on onneksi liian kova pähkinä heidän purtavakseen; he eivät kykene vastoin hänen tahtoansa riistämään meidän myötätuntoamme määrättyjä henkilöitä kohtaan. Othellossa kuvaa Shakespeare miestä, jolla on ylevä ja kiihkoisa luonne, joka on ripeä toimessa ja jalo ajatuksessa. Othello on koko ikänsä elänyt oman rehellisen sydämensä käskyjen mukaan, eikä ulkonäön. Hän ei kykene havaitsemaan eikä tulkitsemaan pikku-seikkoja; hänen tapanaan on ollut sysätä ne syrjään ja olla niistä välittämättä. Hän ei siedä mitään, mikä on ovelaa ja kekseliästä, sillä se tuntuu hänestä epäkunnialliselta. Mustasukkaisuus ja epäluuloisuus ovat, kuten Desdemona tietääkin, vieraita hänen luonnolleen; hän uskoo muissakin löytyvän samat jalot ominaisuudet kuin itsessään. Hän vihaa salakähmäisyyden varjoakin; kun Jago kehoittaa häntä vetäytymään piiloon, päästäkseen joutumasta Brabantion etsijäjoukon käsiin, vastaa hän:

En! Min'en tahdo piillä; Nimeni, arvoni ja tuntoni Ei pelkää julkisuutta.

Jos hän ei olisi niin herkkäuskoinen, tai jos hän olisi varovampi, valppaampi ja huomaavampi, ei hän olisi niin suuri ihmisenä kuin hän on, eikä niin suuressa määrässä ansaitsisi myötätuntoisuuttamme.

Hänen ehdoton luottamuksensa Desdemonaan on hänen elämänsä — mitä jos tämä usko pettää? Kiusaus ryntää hänen kimppuunsa hänen heikoimmalta puoleltaan. Hän ei tunne nimeksikään niitä sydämen synkeitä sopukoita, joissa alhaiset intohimot itävät. Miehen, jonka kanssa hän nyt joutuu lähempiin tekemisiin, on hän aina tuntenut erinomaisen rehelliseksi ja hyväksi toveriksi, luotettavaksi ystäväksi ja uskotuksi, mieheksi, joka puhuu vain vastenmielisesti, joka ei koskaan omaa etuansa etsi, joka on vapaa intohimoista, joka tuntee ihmiselämän perin pohjin, joka on pelkkää kunniallisuutta, alttiutta ja hienotunteisuutta, sillä siltä Jago todellakin näytti. Vastustajan peli oli voitettu, jos Othello vain saatiin kallistamaan korvansa salakuiskeille. Hän olisi epäilemättä iskenyt Jagon kuoliaaksi jo pienimmästäkin vihjauksesta, niinkuin hän tappoi käärelakkisen turkkilaisen Aleppossa. Jago oivalsi kyllä tämän vaaran ja jännitti sentähden kaikki sielunvoimansa ratkaisevaan kohtaukseen. Hän ei anna uhrilleen ainuttakaan tilaisuutta tuskastumiseen. Jokaisen, joka tahtoo saada käsityksen Shakespearen melkein yli-inhimillisestä taituruudesta vaikeuksien voittamisessa, lukekoon Othellon kolmannen näytöksen. Eloisin mielikuvitus, mitä milloinkaan on ihmiselle suotu, esiintyy siinä koko voimassaan ja loistossaan. Othellollahan oli hirvittävät järkisyynsä salliessaan Jagon puhua. Hänhän tunsi Jagon niin hyvin, tai ainakin luuli tuntevansa; Desdemona oli vain hurmaava muukalainen. Hänen viehätysvoimansa johtui osaksi siitä, että hän oli monessa suhteessa niin erilainen kuin Othello; ainoana yhdyssiteenä heidän välillään oli vaisto ja usko.

Min pölyisen saakaan henki vastineen, Kun se varmuutt' etsein rimpuilee Ja riuhtoo!

Kun Othello kerran alkaa taistella ajatuksiensa kanssa, häipyy hän yhä syvemmälle hirviön sokkelokäytäviin, ja päivä on ijäksi lakannut paistamasta.

Jos Othello on yksinkertaisen suora kuin sankari, niin on Desdemona yksinkertaisen suora kuin pyhimys. Ei milloinkaan, ei edes silloin, kun hän vallan tietämättään, tahtomattaan kutoo surmanverkkoa ympärilleen, näy hänen puheissaan pienintäkään jälkeä varovaisuudesta tai itsesuojeluksesta. Hän on äärimmäisyyteen saakka luottavainen; hän antaa itsensä pois, niinkuin sanotaan, sadoin kerroin. Hän pyytelee itsepäisesti kuin lapsi; mutta milloinkaan ei hän itseään puolusta, eikä milloinkaan turvaa todisteluihin. Niinpä hän ei vallan yksinkertaisesti voi uskoa, ett'ei rakkaus voimallaan kykenisi saattamaan kaikkea jälleen hyvälle tolalle: kun pahimmat, loukkaavimmat sanat jo on sanottu, luottaa hän yhä vielä maailmaan ja vaipuu rauhaisan unen helmoihin. Niitä harhaanjohdettuja, turmiota tuottavia muoto-kiivailijoita, jotka asettavat hänet poliisiviraston aitioon ja syyttävät häntä uskottomuudesta, pitäisi tykkänään kiellettämän lukemasta Shakespearea. Hän oli uskollinen kuin taivas. Hänen vastauksensa nenäliina-kysymykseen — "Se ei ole hukassa; mutta mitä sitten, vaikka olisikin?" — on lapsellisen liikuttava yritys säilyttää suoraa, vilpitöntä suhdetta mieheensä. Kuinka voi hän aavistaa seisovansa vihamielisen tuomarin edessä, kuinka voi hän tietää, että hänen vastaustaan käytetään hänen omaksi vahingokseen? Jos hän sen olisi tiennyt, olisi hän kieltäytynyt kanteeseen vastaamasta. Othellon kysymys on petollinen kaikkine johtopäätöksineen, jotka epämääräisinä, mutta hirvittävinä syntyvät hänen hämmentyneissä aivoissaan. Vahinko on jo tapahtunut: hädissään ja hämmästyksissään tarttuu hän sanoihin, jotka ilmaisevat ainakin yhden totuuden, sen nimittäin, ett'ei hän ole millään tavalla menetellyt väärin Othelloa kohtaan. Sopinee huomauttaa tässä yhteydessä, että Walter Scott käytti — paljon vaarattomammassa tilaisuudessa tosin — melkein Desdemonan sanamuotoa vastatessaan kysymykseen, oliko hän Waverley-novellien tekijä vai ei.

Jos Desdemona olisi käsittänyt tilansa kauheuden ja vastannut yleisen menettelytavan mukaisesti esittämällä kumoamattomia, ilmeisiä tosi-asioita, olisi hän paremmalla menestyksellä asiaansa ajanut, mutta silloin olisi hän luiskahtanut alas enkeli-asemastansa. Niinpä emme voikkaan toivoa hänen pelastavan itseänsä tällä tavalla niissäkään monissa näytelmän kohdissa, joissa kylmä vaaran näkeminen ja jyrkkä päätös selittää kaikki laveasti ja tarkasti ehkä olisivat hänet pulasta päästäneet. Hän menettelee ajattelemattomasti, sanotaan, rukoillessaan niin hartaasti Cassion puolesta; mutta se on järkähtämättömän uskollisuuden ajattelemattomuutta. Kun viha ja epäluulo ryntäävät hänen onnensa rauhaa häiritsemään, ei hän osaa ruveta niitä järkisyillä vaimentamaan, niinkuin ne, jotka niitä odottavat ja osaavat olla niiden suhteen varoillansa. Hän on lapsi, joka tarvitsee torumista, kuten hän sanoo Emilialle; ja tuskinpa rakastetaan lasta enemmän sen takia, että se osottaa oveluutta ja kylmäverisyyttä vanhempiaan vallitessaan.

Näiden kahden henkilön rehellisestä suoravaisuudesta ja viattomuudesta takoo nyt Jago terävimmät aseensa. Se verraton taituruus ja oveluus, jolla hän päämääräänsä pyrkii, ja se niin sanoaksemme taiteilijan riemu, jolla hän puuhiinsa antautuu, ovat hankkineet hänelle rajatonta ihailua, jopa siihen määrään, että hänet on korotettu jonkunlaiseksi pahuuden jumalaksi. Ja ell'ei moista miestä ole milloinkaan semmoisenaan ollut olemassa, niin ne ainekset, joista hän on kokoonpantu, keksii kuitenkin jokainen helposti todellisessa elämässä. Kaikki ihmismielen hyiset himot ovat keskittyneet hänen sydämeensä. Hänen päävaikuttimensa ovat jokapäiväisen elämän vaikuttimia — itserakas ylpeys, muiden halveksiminen, mieltymys edesvastuuttoman vallan käyttämiseen. Jokainen inhimillinen yhteiskunta tarjoaa esimerkkejä siitä, mitenkä viattomuus ja luonnollinen suoruus saavuttavat suosiota rauhallisella tyyneydellään, samaten kuin saatetaan havaita niiden nostattavan jonkunlaista vihamielisyyttä salakavaloissa ja kateellisissa luonteissa. Jago ei ole tyhjä unikuva. Mutta jos hyvyys on joskus typerä, niin on sitä konnamaisuuskin. Jago osaa tehdä laskelmia, mutta hän ei otakkaan lukuun itsensä unohtavia intohimoja. Hänelle on Othellon valtava säälinpuuskaus täydellinen yllätys; kun Desdemona polvistuu hänen jalkoihinsa ja rukoilee häneltä apua voittaakseen jälleen miehensä lemmen, tuntuvat hänen sanansa ilmaisevan jonkunlaista hämmennystä, ja hän kiiruhtaa pian lopettamaan koko kohtauksen. Hän ei ymmärrä ainoatakaan niistä ihmisistä, joiden kanssa hän on tekemisissä: ei Othelloa, ei Desdemonaa, ei Cassiota, eikä edes omaa vaimoaan Emiliaa; ja tämä viimeinen väärinymmärrys lyö sitten kaikki hänen suunnitelmansa murskaksi.

Shakespeare ei säikähdä mitään: hän panee Desdemonan polvistumaan Jagon edessä ja lähettää hänet manalan maille ilman sitä valonpilkahdusta, joka lopulta tulee Othellon osaksi, kun hän huomaa hirvittävän erehdyksensä. Hän saattoi kestää enemmän kuin Othello, sillä hänen rakkautensa ei ollut hetkeksikään heikennyt. Näytelmän kauheassa loppukohtauksessa soikin ikäänkuin kummallinen riemuvoiton sävel. Tapa, jolla Shakespeare käsittelee ihmisluonnon ja elämän syviä salaisuuksia, ei paljoa vaihtele murhenäytelmästä toiseen. Othellossa olivat kaikki seikat äärimmäisintä ratkaisutapaa vastaan; monta monituista kertaa toiminnan kuluessa olisi joku hairaus tai pelkkä sattuma voinut tuoda Jagon vehkeilyt Othellon kuuluville. Mutta huolimatta vähääkään tästä mahdollisuudesta, näyttää Shakespeare sanovan, olisi kuitenkin tultu aivan samaan lopputulokseen, ja korkein kaitselmuskin on sen salliva. Hän ei varsinaisesti ohjaa meitä minkään johtopäätelmän tekemiseen, ell'eihän sen, että suurimmat ja jaloimmatkin hyveet, kun ne käyvät yli tavallisen määrän, eivät ole aivan helpolla harjoitettavissa. Ne saavat kärsiä suuruutensa takia. Elämässä kärsivät ne hiljaa ja huomaamatta. Shakespearen taiteessa astuvat ne näkyviimme seppelepäisinä, kirkastettuina. Desdemona ja Othello kohoavat kumpikin puhtaina esiin kuoleman ahjosta, niin että mielikuva murhasta ja murhaajasta häipyy ja unohtuu uhrin suuruutta ajatellessa.