IV NÄYTELMÄKAPPALEITA.

Soneteissa toi Shakespeare ilmi omia ajatuksiaan ja tunteitaan, muokaten kokemuksensa raaka-ainekset runoustaiteen sääntöjen mukaan, siten saadakseen syntymään runollisesti kauniita tuotteita. Näytelmässä tuo samainen kokemus hankki hänelle paljon aineksia, mutta siinä joutuu hän toisenlaisiin, vaikeampiin olosuhteisiin. Kun hän tuli Lontooseen, oli hänen aljettava ja polettava elämänsä ura. "Nöyryys ja vaatimattomuus ovat nuoren kunnianhimon tikapuut", ja ainoa tie menestykseen oli mukaantua ajan vallitseviin tapoihin ja tottumuksiin. Myöhemmin, voitettuaan myötätuntoa ja menestystä, saattoi hän vapautua niistä ja koettaa uudistuksia ja yrittää muodostella tapojakin. Oppipoikana alkoi hän ensin Lontoon näyttämöllä; hänen varhaisimpia yrityksiään näytelmän alalla voidaan totuudenmukaisesti arvostella ainoastaan pitämällä silmällä hänen suhdettaan tähän näyttämöön; ja hänen suurimmatkin näytelmänsä osoittavat hänen huolekkaasti tarkanneen niiden välikappalten avuja ja heikkouksia, joita hänellä oli käsillä. Se maailma, jossa hän eli, näyttämö, jota varten hän kirjoitti, ne ovat painaneet lähtemättömän leimansa hänen näytelmiinsä, niin että ne, jotka tutkistelevat häntä ikäänkuin jonkunlaiseen filosofiseen tyhjiöön asetettuna, saattavat joka hetki erehtyä käsittelemään hänen teostensa näyttämöllisiä muotoja ja puolia ikäänkuin nekin olisivat hänen luovan henkensä tuotteita. Hän ei ollut mikään pöyhkeilevä runoilija, joka joskus alentuisi laskeutumaan näyttämöllekin ja joka miten kuten pukisi laulelmansa näytelmän muotoon. Hän oli kasvanut teaterin pukuhuoneessa ja näyttämön palkeilla; hän oli näyttelijä ennen kuin näytelmänkirjoittaja.

Stratfordin näytelmälliset tilaisuudet eivät ole niinkään vähäpätöisiksi arvattavat, hänen elämänsä vaikutelmia tarkastellessamme. Alkuperäisin näytelmämuoto tavataan kukoistavana kaikkialla lasten leikeissä. Elisabetinaikuisen Englannin maalaiskunnat eivät suinkaan jättäneet näytelmää yksistään lasten käsiin, vaan ilostuttivat kaikenlaisia vuosi-juhlia vanhoilla näytelmillä ja ajanvietteillä, sillä tavalla tuottaakseen vaihtelevaisuutta ja virkistystä maalais-elämän harmaaseen yksitoikkoisuuteen. Maurilaistanssi oli laji näytelmää sekin; Shakespeare tunsi sen mainiosti, ja hän tekeekin viittauksia neitsyt Maariaan ja keppihevoseen. Pyhän Yrjänän maalaisnäytelmä on erinäisissä syrjäisissä seuduissa säilynyt aina meidän päiviimme saakka. Shakespearea huvittavat usein nämä alkuperäisen kehittymättömät esitykset, ja hän säilyttää muistoja niistä Kesäyön Unelmassa ja vielä selvemmin kappaleessa Lemmen Kujeita. Yhdeksän kuuluisuuden loistonäytelmä, jota esittävät koulumestari, kappalainen, sivistymätön Costard ja ylen hienostunut espanjalainen, on uskollinen näyte maalaiskylissä harjoitetusta näytelmätaiteesta. Kunkin näyttelijän pääasiallisimpana tehtävänä on astua mahtavasti esiin ja ilmoittaa kurjin, ontuvin säkein, kuka hän on. Herra Nathanael, hupsunsekainen, lempeä mies, mainio keilanheittäjä muuten, on Aleksanteri Suuren osassa saanut hieman liian painavan tehtävän suorittaakseen. Mutta hän pukee asevarustuksen ylleen ja laskettaa säkeensä:

Mun maine tietää herraks', sankariksi Idän ja lännen, pohjan, etelän; Mun kilpen' näyttää Aleksanteriksi.

Tässä hänet keskeyttää Biron pilapuheillaan, ja miesparka joutuu pois tolalta, tekee vielä muutamia heikkoja yrityksiä saadakseen sanottavansa juonesta kiinni alkamalla kaikki alusta, mutta siitä ei ole apua, ja Costard ajaa hänet tiehensä. Koko tämä niin surullisesti keskeytetty ja pilkattu ilveily mahtaa varmaan olla hyvinkin läheisesti todellisuuden mukaan muodostettu, aina sen lausuntoihin ja puheisiin asti, jotka, koulumestarin kynästä kun ovat lähteneet, vallan vilisevät klassillisia viittauksia, yrittävätpä lyöttäytyä komparunoiksikin. Shakespearen lapsuuden aikoina ei myös ollut vaikeaa päästä näkemään erästä toistakin näytelmänlajia, joka oli runollisempi ja joka esiintyi suuremmilla vaatimuksilla. Pyhimysnäytelmä-sarjoja, mirakkeleita, näyttelivät vielä useiden kaupunkien ammattikunnat, tavallisesti kevätkesän aikoihin, ja saattaahan olla, että isänsä olisi ottanut Shakespearenkin mukaan Coventryyn niitä katsomaan. Mutta vallan todennäköistä ei se ole, sillä hänen useinkin varsin pilkalliset viittauksensa niihin eivät suinkaan puhu siitä syvästä vaikutuksesta, jonka näiden eriskummallisten ja juhlallisten loistonäytelmien olisi täytynyt tehdä mielikuvitusrikkaaseen lapseen, näiden näytelmien, jotka laahustavat eteenpäin arvokkaalla pitkäveteisyydellä, jotka muutamin valikoiduin kohtauksin esittävät ihmiskunnan kaikki vaiheet: luomisen, syntiinlankeemuksen, lunastuksen.

Tämäntapaiset näytelmät ja huvittelut kuuluivat katoavaan, häipyvään aikaan, eikä niissä ole mitään uuden liikkeen henkisestä ja sielullisesta kiihtymyksestä. Tykkänään toisenlaista ravintoa tarjosivat kuljeskelevat näyttelijäseurueet kappaleissaan ja esityksissään, ja varmaan ei Stratfordkaan jäänyt niiden käynneistä osattomaksi. Nämä ihmiset kuuluivat uuden ajan ilmiöihin, heidän näytelmissään oli uudenaikaisen älyn, uudenaikaisen valtavan innostuksen maku. Heidän esiintymistapaansa kuvaa Shakespeare sangen tarkasti Kesäyön Unelmassa. He esittäytyivät jonkun suuren talon isännöitsijälle tai yhdyskuntain, kaupunkien toimimiehille ja antoivat luettelon kappaleistaan, anoen samalla näyttelemislupaa. Aivan samoin kuin Hamlet vaatii saapuvia näyttelijöitä antamaan todisteen taidostaan, samoin myös Philostratos, joka vallan yksinkertaisesti on joku Elisabetin aikuinen juhlamenojen ohjaaja, haluaa, kun käsityöläismoukat tulevat kappaleineen, kuulla hiukan sen sisällöstä, ennenkuin sallii sitä esitettävän isännälleen. Sitten lupaa hän Theseukselle luettelon huvituksista, joiden on määrä hauskasti kuluttaa aika illallisesta maatamenoon. Kaikki näytelmät ovat uusimman muodin mukaan muinaistarullisia aiheiltaan. Kentauritaistelu, Orpheuksen kuolo, Runotarten Valitus, ja lopuksi tuo ikimuistettava "ikävän lyhyt näytös" Pyramiiksesta ja Tisbestä esiintyvät listalla. Kun Theseus on valintansa suorittanut, törähytetään torviin; Prologi astuu sisään, vetoaa kuulijain hyväntahtoisuuteen, esittelee heille sen kirjavan henkilöjoukon, jonka on määrä esiintyä näytelmässä, ja auttaakseen heitä kaikkea tuota ymmärtämään, antaa hän myös lyhyen yleiskatsauksen kappaleen juonesta. Sitten hän vetäytyy syrjään, vieden mukanaan Tisben, Jalopeuran ja Kuunpaisteen, joita ei aivan heti tarvita, sillä välin kun Pyramus ja Muuri jäävät alkamaan näytelmää. Sillä lailla esitettiin näytelmiä Theseuksen, Atenan herttuan hovissa; samalla lailla siis esitettiin niitä Stratfordinkin kaupungintalossa, hallitusmiesten ja porvarein läsnäollessa. Tapa esittää jokainen henkilö katselijoille on pysyttäynyt sellaisissa uudemmissakin näytelmissä, joissa toiminta keskeytetään vähäksi aikaa, jotta joku suosittu näyttelijä saattaisi suorittaa jonkun vaikuttavan esiintymisnumeron ja rakennella ystävällisiä henkilökohtaisia suhteita kuulimon kanssa. Shakespearen aikojen näyttelijät halusivat siis yhtä vähän kuin heidän seuraajansakin kadota itse näytelmään huomaamattomiin.

Elisabetinaikuisen draman varsinaiset alkujuuret ovatkin etsittävät juuri näistä vaeltelevista aatelismiesten palvelijaseurueista. Sellainen suuri maakartano kuin Sir Christopher Hattonin talo Holdenbyssä, Northamptonshiressä, oli vuokramies- ja palvelijajärjestelmineen kuin oikea yhteiskunta, joka kyllä tuli omillaan toimeen; ja juhlatiloissa oli niiden palkollisten ja aluelaisten, joilla oli taitoa tai taipumusta soiton, tanssin ja lausumisen jaloihin harrastuksiin, pitää huvipuolesta huolta. Ensialussa nämä tilapäiset näyttelijät ja soittotaiteilijat tyytyivät satunnaisiin esityksiinsä, matkustelematta paikasta toiseen. Mutta läänityslaitoksen kukistuminen, josta useimmat Tudorein ja Stuartein hallitusaikojen valtiollisista ja kirjallisista ilmiöistä saavat selityksensä, tekee myöskin draman äkillisen menestymisen ymmärrettäväksi. Entisten läänitysoikeuksien asteettainen häviäminen, kaupunkien kehittyminen, maa-alojen rajoittaminen, luostarien poistaminen — kaikki nämä muutokset ne myös kalvoivat entisaikojen maalaiselämän perustuksia, sekä tekivät aatelismiehille mahdottomaksi enää säilyttää suunnattomia palvelija- ja seuralaislaumojaan. Kuudennentoista vuosisadan kirjallisuus on vallan täynnä hiiden valittavaa hälyä, jotka täten ovat menettäneet toimeentulonsa ja elinkeinonsa, sekä vieläkin enemmän niiden katkeraa nurkumista, jotka joutuivat jollain tavoin kärsimään näistä vallattomista, isännättömistä ihmisistä. Sillä välin tarjosivat hovi ja kaupunki uutta viehätystä, uusia mahdollisuuksia niin ylhäisille kuin alhaisillekin. Eräässä kirjasessa Palvelijan Hauskat Päivät, vuodelta 1598, kerrottu juttu kuvaa asiantilaa lyhyesti ja sattuvasti. Muuan kreivi esiintyi kerran kuningas Henrik VIII:n hovissa, puettuna karvakankaiseen nuttuun ja kotokutoisiin harmaisiin housuihin, seuranaan satakaksikymmentä miestä, kaikki varustettuina hyvillä hevosilla ja moitteettomilla tamineilla. Kuningas nuhteli häntä huonosta ja sopimattomasta pukeutumisesta. Kun hän seuraavan kerran ilmestyi hoviin, oli hänellä päällään viitta mustaa samettia, hihat koristettuina kulta-ompeleilla, samettilakki höyhentöyhtöineen ja kultaisine nauhoineen, lierit täynnä kalliita kiviä, puku kultaa-säihkyvästä kankaasta ja jalokivin koristetut, korukirjaillut vyöt ja miekkavehkeet. Häntä seurasi ainoastaan yksi mies ja pieni palveluspoika. "No", sanoi kuningas, "nythän te olette niinkuin tuleekin; mutta minne on jäänyt mahtava miestenne ja hevostenne lauma?" "Jos Teidän Armonne sallii sanoani", vastasi kohtelias kreivi, ottaen lakin päästään, "niin tässä on kaksikymmentä miestä ja kaksikymmentä hevosta"; sitten, heittäen viitan päältään: "tähän on hautaantunut neljäkymmentä miestä ja neljäkymmentä hevosta"; ja niin jatkoi hän edelleen, kunnes lopulta vaati kuningasta valitsemaan palveluksekseen joko hevosmiehet tai tuon komean puvun. Buckingham on Henrik Kahdeksannessa joutunut samaan pulmalliseen vaiheeseen:

Taas moni selkä taittuu Painosta tilusten ja hovilinnain, Tät' päivää varten hartioille lyötyin!

Tämä on ikäänkuin lyhyt yhteenveto renesanssin yhteiskunnallisesta liikkeestä. Maatilat muutettiin rahaksi, ja täten hankitut pääomat "sijoitettiin" sitten tavalla, joka tälle aikakaudelle on erinäisesti ominaista: ne pantiin komeilevaan ylelliseen vaatetukseen. Perintötalollisten pojat rupesivat seikkailijoiksi ja painuivat Lontooseen. Aatelistalojen palvelijat, jotka osasivat näytellä ja laulaa, tekivät entisestä huvitoimestaan varsinaisen elinkeinon, kulkivat maita ja mantereita ja edistivät nopeasti kasvavaa mieltymystä loistonäytelmiin, ilveilyihin ja säveltaiteeseen. Lontoossa oli heillä paraat markkinat. Pitkät ajat näyttelivät he missä suinkin vain tilaa saivat: puutarhoissa, seurahuoneissa, ravintolain pihoilla. Kaupungin viranomaisten vastarinta ajoi heidät sitten muurien ulkopuolelle; etukaupunkien huvikentillä saivat he kylläkin helposti väkeä kasaan; 1576 paikkeilla rakennettiin vihdoin kaksi pysyvää, täydellistä näyttämöä Finsburyn kentille, ja niin oli renesanssin drama saanut syntymäpaikan.

Näiden näyttelijätovereiden kanssa joutui Shakespeare heti alusta alkaen tekemisiin; he olivat jo ennen kuin hän oli oppinut heitä tuntemaankaan, päässeet sangen korkealle kehitysasteelle ammatissaan. Heidän suojelijansa heitä rohkaisivat, kansa heitä ylisteli, hovi heitä suosi. Kuuluisimman Elisabetin aikuisen komillisen näyttelijän, Richard Tarltonin (kuollut v. 1588) elämänvaiheet osottavat, että ennen Shakespearen aikoja oikein etsimällä etsittiin lupaavia kykyjä, vahvistamaan ja tukemaan koko ammatin mainetta. Tarlton oli Fullerin tietämän mukaan syntynyt Condoverissä Shropshiressä, ja "oli kerran kedolla kaitsemassa isänsä sikoja, kun eräs Leicesterin kreivi Robertin palvelijoista, kulkiessaan tätä tietä herransa maatiluksille Denbighen vapaaherrakunnassa, niin erinomaisesti mielistyi hänen ovelan sukkeliin ja hullunkurisiin vastauksiinsa, että toimitti pojan hoviin, missä hänestä tuli kuningatar Elisabetin kuuluisin narri". Näyttelijät pysyttelivät kauan kahtamoisessa asemassa; mainion edeltäjänsä, Will Summerin, tavoin, oli Tarlton Hänen Majesteettinsa palveluksessa, mutta samalla oli hän myös ammatti-näyttelijä ja hauskutteli yleisöä Lontoon äsken rakennetuissa teatereissa. Ilvehtijät ja narrit olivatkin kai seurueidensa loistotähtiä, suosituimpia ja ehkä paraiten palkattujakin. He kykenivät huvittamaan kuulijoita ilman toisten apua, ja Tarltonin huilu ja käsirumpu, hänen yksinpuhelunsa, hänen sukkelat päähänpistonsa, laulunsa ja kujeilunsa olivat yleisen ihastuksen aiheina niihin aikoihin, kun Shakespeare tuli Lontooseen. Eräässäkin tällaisessa hilpeässä veisussa, jonka jokainen lyhyt säe oli ilkkuillen tähdätty yhteen tai toiseen kuulijaan, on kertosäkeenä "Varis näin raakkui, muurillaan istuen — Kun mieliksi yhden, niin mieliksi kaikkien". Tämän kertosäkeen on Loppiais-Aaton Malvolio lainannut: — "voin sanoa, niinkuin sonetissa sangen sattuvasti sanotaan: Kun mieliksi yhden, niin mieliksi kaikkien". Tarltonin kuoleman jälkeen peri Will Kemp, jonka tiedetään olleen Moilasen verrattoman esittäjän, nopeasti hänen sijansa yleisön suosiossa; hänen ohellaan mainitaan pienempinä kuuluisuuksina Cowley, Armin ja monet muut. Hyvän käsityksen antaa siitä erinomaisesta matkimis-taidosta, jonka nämä ilveilijät omasivat, eräs kohta Loppiais-Aatossa, missä narri, vankilaan suljettua Malvoliota petkuttaakseen, ensin jäljittelee papin ääntä, sitten herra Topias Räihän, ja pitää senjälkeen pitkät puhelut kaksin äänin papin ja itsensä välillä. Samainen narri esittää myös melkein kaikki ne oivalliset, tunteelliset tai naurattavat laulut, jotka täyttävät kappaleen sävelhuminallaan.

Se seikka, että Elisabetin aikuisessa näytelmässä tragedia ja komedia olivat toisiinsa sekotettuina, saakin tämän nojalla selityksensä: kysymys ei ollut mistään erikoisuuden tavottelusta tai vanhoista säännöistä, vaan välttämättömyydestä. Yleisö tahtoi nähdä suosikkejaan; ja kun aikaisempien Lontoon näyttämöiden vanhat, hyvin kirjavat huvittelut antoivat sijaa vakavammalle dramalle, niin kuuluisimmille näyttelijöille oli siinäkin varattava paikka. Jos Shakespearella oli joitakin korkeita ja ankaroita suunnitelmia ja pyrkimyksiä draman suhteen, niin ovat hänen ajatuksensa voineet olla hänelle vain vaivaksi. Mutta hän alistui välttämättömyyteen, ja muutamissa näytelmissään Venetian Kauppias, Miten Suvaitsette, Loppiais-Aatto, Kuningas Lear — suo hän loistavia esiintymistilaisuuksia ammatti-ilvehtijöille. Mutta merkkejä ei puutu siitä, että häntä häiritsivät ja kiusasivat nuo mellastelevat ilveilijät, jotka niin olivat kiivenneet yleisön suosioon kujeineen ja laulelmineen, kasvonvääntelyineen ja kekseliäine kompineen. "Älkää antako niiden, jotka narrina näyttelevät," sanoo Hamlet, "puhua enemmän kuin mitä heidän osaansa kuuluu; sillä heidän joukossaan on sellaisia, jotka itse nauravat, saadakseen joukon tyhmiä katselijoita myöskin nauramaan, vaikka samaan aikaan joku tärkeä kohta kappaleessa olisi huomioonotettava. Tuo on hävytöntä, ja osoittaa aivan surkuteltavaa kunnianhimoa siinä narrissa, joka niin tekee." Eipä ole luultavaa, että näyttelijät ottivat tämän erinomaisen neuvon onkeensa. Muutamat narrin loppusanoista kohtauksien päättäjäisiksi Kuningas Learissa ovat suorastaan tarkoitetut katselijoille, ja ovat tykkänään asiaan kuulumattomia ja arvottomia; ne ovat joko luvattomia jälki-lisäyksiä, jotka ovat päässeet pujahtamaan tekstiin, tai narrille välinpitämättömästi heitettyjä almuja, joita tämä saa sitten, ollessaan yksin näyttämöllä, laususkella, varsinaista näytelmän toimintaa pahemmasti häiritsemättä. Eräissä näytelmissä on narri kokonaan eristetty, jotta säästyttäisiin hänen väliintulemisensa vaaralta. Kappaleessa Romeo ja Julia on Pietarilla lupa laskea leikkiään vain soittoniekkojen kanssa eteishuoneissa tai saatella imettäjää, kun Julia ei ole mukana. Othellossa on ilveilijällä niin mitätön osa, yhdessä ainoassa kohtauksessa Cassion kanssa, että voi tuskin odottaa taitavan ilvenäyttelijän saattavan olla lisäilemättä siihen yhtä ja toista omista päähänpälkähtämistään. Portinvartija Macbethissa on saman kovan kurin alaisena; hänen ei sallita näyttelevän kompailijan osaansa muualla kuin omalla portillaan. Shakespeare oli usein ankara ilvehtijöilleen; sillä on selvää, että hän vallan hyvin ymmärsi tragillisen yksinkertaisuuden ja vakavuuden edut, silloinkin, kun hänen tehtävänsä todelliset ehdot ja edellytykset eivät sallineet hänen käyttää niitä hyväkseen.

Kun ensimäiset säännölliset teaterit rakennettiin, käytettiin niitä ei ainoastaan varsinaisen puhedraman näyttelemiseen, vaan tarjottiin niissä kaikkia niitäkin esityksiä, jotka entisiin aikoihin tapahtuivat tilapäisesti pystytetyillä lavoilla tai huvikenttien erityisesti aidatuilla alueilla. Kaupunkilaiset olivat kovin ihastuneita silmänkääntäjäin ja nuorallatanssijain temppuihin, miekkailuun, painiin; noita kaikkia oli siis näytelmään sovitettava. Eikä Shakespeare ole suinkaan kitsas näille voimaurheilijain harrastuksille. Painikiista kappaleessa Miten Suvaitsette, miekkailukaksintaistelut Romeossa ja Juliassa sekä Hamletissa, sapelitappelut Macbethissa — ne olivat oikeita harjaantuneiden taistelijain taidonnäytteitä. Coriolanuksen koko ensimäinen näytös on niin täynnä tappelun melskettä, sotaretkiä ja otteluita elämästä ja kuolemasta, surmaavia iskuja puolelta jos toisellakin, että tuo jo alkaa ikävystyttää Shakespearen nykyaikaisia ihailijoitakin, mutta Globe-teaterin suosijoille oli se mitä mainiointa huvia. Erehdysten Huvinäytelmässä syntyy hirveätä melua selkäsaunoista ja uhrien voivotuksista. Kaikki tämä muuntaa tuntuvasti hänen suuruutensa väritystä ja sävyä, mutta siihen pakottivat hänet suosijainsa maku ja tottumus sekä silloisen kehittymättömän teaterin suhteet. Tähän paksuun runkoon oksastettiin hänen lennokas ajatuksensa ja herkkä mielikuvituksensa.

Kun hän ensi kertaa tuli Lontooseen, seisoi drama varhaisemman kehityksensä käännekohdassa. Näytteleminen kukoisti kautta koko Elisabetin hallitusajan, monissa paikoin ja mitä erilaisimmin tavoin. Senecan malliin kirjoitettujen murhenäytelmäin ja Plautusta jäljitteleväin huvinäytelmäin esittäminen tapahtui aina oppineiden miesten suostumuksella ja myötävaikutuksella, ja koko homma olikin yliopistojen ja lakikoulujen suosittuna huvituksena. Ylhäisempien piirien nautinnoksi esittivät mytologisille ja klassillisille aiheille rakettuja näytelmiä laulavat poikaseurueet — Paavalin Lapset, Kuninkaallisen Kappelin Lapset. Alkuperäinen komillinen perimätapa oli säilynyt rikkomatonna varhaisemmilta ajoilta, ja näissä sievistelevissäkin näytelmissä suotiin sijaa ilvehtijäin hullutteluille. Mutta murhenäytelmä sellaisenaan oli vallan uutta Englannissa, vähän sitä ymmärrettiin ja vielä vähemmän siitä nautittiin. Huonoimman esikuvan, mitä ajatella voi, sai se Senecassa, joka käyttää tragillisia kohtia ikäänkuin vaarnana, johon sopii ripustaa kaikki kaunopuheisuuden ja viisaustieteen opettajan selvittelyt. Ensimäinen englantilainen murhenäytelmä, Gorboduc, on akateminen väittely erinäisistä käyttäytymisen pulmallisista kysymyksistä, jotka on saatu syntymään erään vanhan tarinan pohjalla; ja samaista senecalaista mallia noudattivat rauhallisesti Samuel Daniel ja Fulke Greville, Lordi Brooke, pitkät ajat uuden suunnan nousun jälkeen. Ja ilman tämän ajan suurten nerojen ilmestymistä olisi englantilainen murhenäytelmä kenties kuinka pitkiksi ajoiksi jäänyt tuollaiseksi jäljitteleväksi harjoitelmaksi, jota vaan viisauksia latelevat filosofit olisivat harrastaneet.

Tunnetaan niin hyvin se, mitä sitten tapahtui, että se on kadottanut kaiken ihmeellisyytensä. Joukko nuoria miehiä yliopistojen helmoista heitti akatemisen ylpeytensä nurkkaan ja ryntäsi yleisille näyttämöille, jotka siihen asti olivat olleet ilvehtijäin, silmänkääntäjäin ja lyhyiden hullunkuristen välinäytelmäin esittäjäin hallussa. He eivät olleet, nuo nuoret miehet, mitään oppineita sanan varsinaisessa merkityksessä: Marlowe, Peele Greene ja Lodge kuuluivat siihen lukuisaan ihmislajiin, jotka Antonius à Woodin sanoilla puhuen "tavallansa halveksivat akatemisia opinnoita". Mutta latinalaiset runoilijat viehättivät heitä, ja he lukivat ja tutkivat innokkaasti uutta italian-, ranskan- ja espanjankielistä renesanssin kirjallisuutta. Lontoossa, samoin kuin Oxfordissa ja Cambridgessa, olivat tavalliset virkapaikat ja palkat heiltä suljetut, niin että johonkin juoneen heidän oli elinkeinokseen turvautuminen. Varsin läheinen tulolähde oli silloin kirjoitella kirjakauppiaille runoelmia, lemmenkirjasia ja toimitella kaikenlaisia käännöksiä; ja kuka vaan oli tarpeeksi onnekas saamaan anteliaan, jalomielisen suojelusherran, niin hänen vaivoin hankittuihin kirjailija-ansioihinsa saattoi silloin tällöin muodostua sievosia lisiä. Mutta ennenkuin olivat kauankaan Lontoossa olleet, olivat he varmaankin tutustuneet erääseen hiljattain näkyviin nousseeseen ihmisluokkaan, joka eleli melkoista mukavammin tavoin. Nämä "kunniakkaat kulkurit", näyttelijät, muodostivat kaupungin kaduilla hyvinkin huomattavan ilmiön, kun

He teikaroivat silkkivaatteissaan. Palvelijain parvi saattojoukkonaan.

Greene kertoo Groatsworth of Wit-nimisessä teoksessaan, mitenkä hän ensin joutui kirjoittamaan näyttämöä varten. Eräs näyttelijä, loistavasti puettu, niinkuin suuren maailman mies tietenkin, sattui kerran kuulemaan hänen lausuvan muutamia runosäkeitä ja tarjosi hänelle ilman muuta asunnon ja viran. Herrasmies oli omain sanojensa mukaan sekä näyttelijä että drama-kirjailija. Näytellen keijukaisten kuninkaan osaa oli hän esiintynyt Herkuleen Kahdessatoista Työssä sekä eräässä toisessa kappaleessa, jonka nimi oli Paholainen Taivaan Tiellä. Hänen omat teoksensa olivat opetus-näytelmiä, jotka olivat etenkin sopivia maalaiskatselijoille; hän mainitsee niistä kaksi, nimittäin Ihmisen Älyn Opetus sekä Keskustelu Syvyyden Salaisuuksista. Mutta nämä kasvattavat näytelmät olivat nykyään joutuneet muodista pois, selvitteli hän, ja nyt voisi jonkun oppineen miehen uudenaikaisemmilla sepityksillä olla hyvä menestys. Greene suostui tarjoukseen, ja asustaen "kaupungin syrjällä, eräässä rihkamasaksan talossa", tuli hän pian kuuluisaksi "ovelana näytelmärunoilijana" ja joutui näin maan kevytmielisinten ihmisten seuraan.

Ei ole mitään syytä epäillä tämän kertomuksen asiallista totuutta. Mutta Greene ei ollut uudistusten harrastajista ensimäinen eikä etevinkään. Kunnia kansanomaisen näytelmän uudistamisesta kuuluu etupäässä Marlowelle. Ennen hänen esiintymistään oli Lyly osottanut, mitenkä klassillinen jumalaistarustokin voidaan tehdä puoleensa vetäväksi, ja Peele oli käytellyt silosäettä sillä tavoin, että se tunki korvaan ja painui muistiin. Näiden miesten askarrukset tarkoittivat vain valittuja ylhäisiä piirejä, jättäen suuren yleisön kokonaan ulkopuolelle. Marlowe tahtoi puhua juuri kansalle. Hän toi silosäkeen yleiselle näyttämölle, ja pani sen kaikuen ja raikuen kulkemaan läpi koko kaupungin. Hän todisti, että klassillinen tarina ei tarvitse mitään selitys- ja sanakirjoja, tullakseen kansanomaiseksi. Ja ennen kaikkea: hän loihti esiin suuria, tärisyttäviä tapahtumia ja loi sankariluonteen. Hänen 1587 tienoilla kirjoitettu näytelmänsä Tamburlaine kosketti osavasti kansallisen innostuksen hermoja, sytytti halua seikkailuihin kaukaisissa maissa ja hehkutti nuorison kesytöntä sydäntä. Tämän näytelmän menestys on ehkä kirjallisuushistoriamme suurin tapahtuma. Se muokkasi Englannissa maaperän murhenäytelmälle ja teki yhdellä iskulla lopun kaikenmoisten tieteilijäin joutavanpäiväisistä laverteluista. Tärkeämpää oli vielä, että se teki rohkeuden ja uljuuden ihailun esineeksi ja opetti runoilijoita uskomaan maailman valloitukseen. Kaikkien suurten ja omaperäisten teosten tavoin, jotka syntyvät oikeana hetkenä, esiintyi se yhä uusissa ja uusissa mukailuissaan, ja muodosti piankin koulukunnan. Marlowen ystävät ja seuralaiset taipuivat hänen johtoonsa, tunnustivat hänen loistavan voittonsa ja olivat mielissään, kun heidän omat vähemmän onnekkaat kokeilunsa saivat edes jonkun verran hänen menestystään osakseen. Kydin Espanjalainen Murhenäytelmä kilpaili melkein Tamburlainen kanssa yleisestä suosiosta, ja Peelen, Greenen ja Nashen kaikkein huimapäisimmätkin uhka-yritykset saavuttivat samoihin aikoihin voiton-seppeleitä. Sillävälin, kun hänen toverinsa jäljittelivät hänen aikaisempia teoksiaan, jätti Marlowe ne taakseen ja kulki uusiin riemuvoittoihin. Lyhyen elämänsä viimeisinä vuosina kirjoitti hän Tohtori Faustuksen, Maltan Juutalaisen ja Edvard Toisen — puhumattakaan hänen runoelmistaan ja valmistumattomista näytelmistään. Hän kuoli 1593, samana vuonna, jolloin Shakespearen Venus ja Adonis ilmestyi.

Marlowen elämän viimeisten seitsemän vuoden aikana valmistui Shakespeare toimeensa Lontoossa. Ei ainuttakaan viittausta tai katkelmaa ole jäänyt antamaan meille tietoja hänen varsinaiseen alaansa kuuluvista askarruksistaan, ennenkuin vasta tämän ajanjakson lopulta. Paljon mielikuvitus-lentoisia, arveluille ja otaksumille perustettuja esityksiä näistä vuosista on kirjoitettu, lukemattomia yksityiskohtia ja tapauksia mainittu. Selvät, yksinkertaiset tosi-asiat ovat liiankin usein joutuneet näkymättömiin näiden järkeisteleväin rakennelmain alle; ja juuri ne kuitenkin ansaitsevat huomiotamme, sillä vaikka ne eivät tarjoakaan aihetta mihinkään erinomaisempiin johtopäätelmiin tai loistaviin keksinnöihin, niin ne toki saattavat meidät huomaamaan tässä epäselvässä ja puoleksi rapistuneessa taulussa todelliset, oikeat ääriviivat.

Shakespearen ensimäiset askeleet eivät johtaneet häntä ylhäisön, vaan kansan suosiota tavottelemaan. Hän joutui suinpäin näyttelijäin ja kirjailijain hurjaan mustalaiselämään aikana, jolloin ei mikään vielä ollut kiintonaista, jähmettynyttä, jolloin jokainen kuukausi toi mukanaan jotain uutta, ja jolloin kansan suosio oli menestyksen ainoa tie. Hurja kilpailu vallitsi eri näyttelijäseurueiden välillä, kuka paraiten saisi yleisön huomion puoleensa käännetyksi. Murhenäytelmä tunnusti yhden miehen mestarikseen; ja uusi koulu näyttelijöitä oli kasvamassa, joka kykeni vastaamaan runollisen lausumistavan vaatimuksia. Entisellä pohjalla lepäävä huvinäytelmä eleli edelleenkin vanhoillaan ja pysyi yhäti ammatti-ilvehtijäin hallussa. Ketään uutta komillista neroa ei ollut ilmestynyt jakamaan ylivaltaa Marlowen kanssa. Ne, jotka tyydyttivät yleisön katselemishalua, koettivat yhdistää niin monta näyttämön voimakeinoista yhteen ainoaan näytelmään kuin suinkin mahdollista. Heidän palkintonsa oli täpötäysissä huoneissa eikä kirjallisessa kuuluisuudessa. Voima, räikeys, karkea pila ja pöyhkeilevä lausumistapa vei aina voiton, eikä jättänyt tilaa vakavampain kirjallisten tarkoitusten hienostamalle maulle. Kansa, näiden uusien huvitusten huumaamana, vaati yhä voimakkaampaa ja voimakkaampaa kiihotusta; yksi näytelmä kelpasi vain muutamiksi päiviksi, sitten se taas heitettiin syrjään ja uusi sepustettiin kaikella kiireellä mistä aineista vain sattui. Historia ja keksimiskyky tyhjennettiin tyystin aiheita etsittäessä; vanhoja kappaleita siloteltiin ja paikkailtiin, lainkaan kiinnittämättä huomiota niiden alkuperäiseen tekijään; kun jonkun kirjailijan näytelmän havaittiin jossain kohdassaan olevan sellaisen, ettei se luultavasti saavuttaisi yleistä menestystä, niin toinen muunteli ja täydenteli sitä mielin määrin siksi, kunnes siitä tuli hyvä. Jos Ben Jonson olisi ensimäisiä kertojaan tutustunut teateriin niihin aikoihin kun Shakespeare tuli Lontooseen, niin inho hänet varmaankin olisi peräyttänyt yrityksestä luoda arvokkuutta ja järjestystä tähän melskeiseen, kirjavaan maailmaan; hän olisi ehkä hakenut turvaansa rikki-oppineiden ja tieteistelijäin seurasta, ja kansallinen näytelmä olisi kadottanut hänet. Shakespeare otti olevat olot sellaisina kuin ne esiintyivät, ja menetteli aina sen mukaan, kuinka kulloinkin tarvittiin. Kun hänestä v. 1592 ensi kertaa mainitaan näytelmänsepittäjänä, kiukuttelee kuoleva Greene hänen haalivan mainetta ja arvoa paikkailemalla parempain miesten tekeleitä. Yrittäessään saada aikaan epäsopua kirjailija-toveriensa ja Shakespearen välillä, käyttää Greene puhetapaa, joka osoittaa Shakespearen olleen näyttelijäin kanssa läheisemmissä suhteissa kuin milloinkaan yliopisto-nerot olivat olleet. "Niinpä niin, älkää heitä uskoko: sillä heidän seassansa on eräs koppaileva varis, joka on koristanut itsensä meidän höyhenillämme, tuo, jonka tiikerin sydän on kätketty näyttelijän nahkaan, joka luulee osaavansa yhtä hyvin rääkäistä silösäkeen kuin paras Teistä: ja hän kun on vallan välttämätön Jussi Kaikki Kaikissa, niin luulee hän rajattomassa itserakkaudessaan olevansa ainoa näyttämöntärisyttäjä [Shakescene: engl. sanaleikki. Shake näet merkitsee 'pudistaa, vapisuttaa, tärisyttää'. Shakespear(e) taas 'keihäänhuiskuttaja'. Suom. huom.] tässä maassa". Tuo säe Henrik Kuudennesta, jota Greene tässä ivaillen mukailee, kärjistää hänen hyökkäyksensä juuri tätä kappaletta vastaan ja antaa meille ensimäisen varman aikamääräyksen Shakespearen näytelmäin historiassa.

Kääntyessämme nyt tarkastelemaan Shakespearen näytelmä-kokoelmaa kokolehti-painoksessa, havaitsemme, että ne olosuhteet, joiden alaisena hän ne kirjoitti, kuvastuvat liiankin tarkasti tästä niteestä. Useammat kuin yksi tai kaksi näistä näytelmistä, sellaisina kuin ne esiintyvät kokolehti-painoksessa, ovat suoraan sanoen kelvottomia, heikkoja ja sekavia rakenteeltaan tai huonon käsikirjoituksen takia tärveltyneitä. Muutamissa niistä löytyy kokonaisia kohtauksia, jotka ovat kirjoitetut Shakespearen loistavimpaan tapaan, erinomaisen tarkasti havaittuja luonteita, jotka ovat piirretyt hänen voimakkailla vedoillaan, sillä välin kun toiset kohtaukset ja henkilökuvat samassa näytelmässä lähenevät kerrassaan ala-arvoisuuden rajoja. Viehättävän yksinkertainen on se arvostelemistapa, joka panee kaiken, mikä on hyvää, Shakespearen laskuun ja kaiken huonon taas "jonkun heikomman käden" viaksi. Tämän periaatteen mukaan on vahvasti väitetty, ettei Titus Andronicus sisällä yhtään ainutta säettä Shakespearelta. Mutta jos me kerran tyhmän varmoina jätämme Hemingen ja Condellin vakuutukset huomioon ottamatta (ja niitä on vahvistanut, mitä juuri Titukseenkin tulee, Francis Meresin todistus), niin olemme kadottaneet ainoankin pelastusköytemme ja ajelehdimme myrskyisellä, raivoavalla merellä, jokaisen väitöksen ja mielipiteen tuulen kuljetettavina. Ei myöskään arvosteleva korva, olkoonpa sitten miten mainio ja kuuluisa tahansa, voi kaikkine vakuutteluineen painaa vaa'assa yhtä paljon kuin Shakespearen omien ystävien päivänselvät todisteet. Viisainta on uskoa, että kokolehti-painoksen näytelmät oli pantu Shakespearen nimiin joko sentähden, että ne kokonaan olivatkin hänen tekemiään, tai siksi, että hän ne oli uudestaan muovaillut ja kirjoittanut, tai lopuksi senkin takia, että niissä oli niin paljo hänenkin työtään, että se teki kaikkien hänen nimelleen asettamisen oikeutetuksi. Näinkin asian ymmärtäen jää suuri ala arveluille, ja asema olisikin vallan epätoivoinen, ellei löytyisi erästä merkittävää lohduketta. Niiden näytelmäin joukossa, joiden on todistettu kuuluvan Shakespearen elämänuran keskimäiseen ajanjaksoon ja joihin sisältyvät hänen kypsyneimmät historialliset ja huvinäytelmänsä sekä enimmät suurista murhenäytelmistä, ei ole ainuttakaan, jota vastaan olisi sen alkuperän suhteen tehty hyökkäyksiä. Toiselta puolen ovat taas kaikki varhaisempaan aikaan luettavat kappaleet sekä suuri joukko myöhäisemmistä näytelmistä Macbethista ja Timonista lähtien, joutuneet mitä kiivaimman kiistan esineiksi. Tutkijain yleisesti hyväksymät johtopäätelmät lienevät vielä sittenkin liian rohkeasti lausuttuja. Toimintansa alku-aikoina käytteli Shakespeare hyvin vapaasti muiden teoksia ja loi sen lisäksi joskus omansakin tykkänään uudestaan, niin että usein on hyvin vaikeaa ratkaista, kuinka laajat hänen oikeutensa johonkin näytelmään sen nykyisessä muodossa ovat. Uransa loppupuolella havaitsemme hänen teostensa yhä pahemmin olevan sekoittuneena toisten käsialoihin; mutta tähän aikaan katsoen on todellakin syytä epäillä, että nuo toiset häneltä pakkoveroa ottivat muutellessaan hänen valmiita näytelmiään tai täydentäessään hänen keskeneräisiä teoksiaan omilla lisäyksillään. Kolmaskin vaikeus on olemassa silloin, kun näytelmän, jossa kauttaaltaan esiintyy mitä selvimpiä merkkejä Shakespearen työstä, eri osat ovat hajanaisia, eivätkä mitenkään sovi toisiinsa. Tämä antaa aihetta yhä uusiin kysymyksiin. Kuinka pitkälle tulee meidän arvioida vapaa-ehtoisen yhteistyön, varhaisemman ja myöhäisemmän, ulottuneen? Kutka olivat niiden nimettömäin näytelmäin tekijät, joita hän käytti perustana muutamiin aikaisempiin teoksiinsa? Miten laajalti muunneltiin hänen näytelmiään teateri-esityksiä varten sinä aikana, joka kului niiden ensi ilmestymisen ja kokolehti-painoksessa julkaisemisen välillä; ja kuinka useassa tapauksessa ovat kokolehtipainoksen julkaisijat painattaneet tällaisen muunnoksen?

Shakespeare-tutkimuksen asiana on nyt vastata yksityiskohtiaan myöten näihin kysymyksiin. Erinomaisen ahkerain ja uurastavain oppineiden saavuttamat tulokset eivät ole voittaneet yleistä hyväksymistä, ja enimmältä osaltaan riippuvatkin ne terävä-älyisten otaksumain ketjussa. Jos pantaisiin kysymysmerkkejä kaikkiin niihin kohtiin jokaisessa Shakespeare-tutkielmassa, johon niitä kohtuuden mukaan tulisi panna, niin näiden teosten lauserakennus näyttäisi tosiaankin surkuteltavan katkonaiselta. Harvinaisimpia sankaritekoja ihmisten seassa on olla lausumatta mielipidettänsä varmana silloin kun ei löydy riittäviä takeita sen pätevyydestä. Tähän vaikeasti saavutettavaan päämäärään tulee tässä pyrittäväksi; ja muutamat lyhyet kuvaukset näiden pulmallisten arvoitusten laadusta ja luonnosta riittäkööt tässä kunnianpyyntöisemmän rakennelman asemasta.

Miten Äkäpussi Kesytetään oli ensimäisenä painettu kokolehti-niteeseen. Aikalaiset eivät mainitse mitään tästä näytelmästä, eikä se sisällä itsekään mitään viittauksia, joiden nojalla saattaisi määrätä sen syntymisaikaa; mutta siinä löytyy paljon Shakespearen varhaisemmille teoksille ominaisia luonteenpiirteitä. Juoni on kaksinainen, yhdistäen kaksi eri lähteistä saatua aihetta. Muutamat tutkijat ovat sangen heikkojen syiden nojalla väittäneet, että se osa näytelmää, jossa kerrotaan Biancasta ja hänen lempijöistään, ei olisi Shakespearen käsialaa. Ne kohtaukset, joissa Katarina ja Petruchio esiintyvät, ovat epäämättömästi hänen; ja nämä kohtaukset on muovattu vallan erään nykyäänkin olemassa olevan huvinäytelmän mukaan vuodelta 1594, jonka nimi on Äkäpussin Kesytys. Tämä vanhempi näytelmä on nopea ja voimakas toiminnassaan; mutta siinä ei esiinny Shakespearen mahtavana tulviva kaunopuheisuus; sen kieli on karkeaa naurattavissa kohdissa, ja vakavammat puhelut ovat kirjoitetut Marlowen tyyliä ivallisesti mukailemalla, ja sitä onkin osattu muutamin nokkelin liioittelupiirtein oivallisesti sovittaa huvinäytelmän tarpeisiin. Näytelmä on siis kaikesta huolimatta komillisen neron tuote; ja siihen sisältyvät poikkeuksetta kaikki ne hullunkuriset kohtaukset, jotka muodostavat tärkeimmän osan Shakespearenkin näytelmässä. Petruchion eriskummainen käytös häissään, nälkäisen morsiamen kiusaaminen vain kuvailluilla ruuilla, ja tuo hupaisa kohtaus räätälin kanssa, kuuluvat oleellisesti kumpaankin näytelmään ja antavat aihetta moniin samanlaisiin sukkeluuksiin. Vanhemmassa, samoin kuin myöhemmässäkin näytelmässä alistuu Katarina herransa ja miehensä mielipiteeseen, kun tulee kysymys auringosta ja kuusta, ja kun tämä leikillisyytensä valtaamana väittää erään vanhan äijän olevan nuoren, kukoistavan neitosen, niin hyväksyy vaimo tuon hurjan mielikuvitustuotteen, voittaen vielä miehensäkin vallattomassa leikissä. "Ihana neito", sanoo hän harmaaparralle:

Sun sädeloistos pilveen peittäös, Se muuten lailla päivän polttavan Tukalan helteen tuopi maailmaan; Suo kasvojes vain vieno heijastus.

Edelleen esiintyvät koko johdanto ja Christopher Slyn naurattavat seikat jo täysin kehittyneinä vanhemmassakin näytelmässä, ja ne sisältävät muutamia Shakespearen arvoisia kohtia, mitkä kuitenkin on jätetty pois myöhemmästä laitoksesta. Kun herttua toiminnan edistyessä määrää kaksi henkilöä vietäväksi vankilaan, niin tämän sanan kuullessaan herää Sly juopuneen unestaan ja panee vastaan kuin mies: "Minä sanon, ettei saa lähettää vankilaan". Turhaan huomauttavat herrat hänelle, että tämähän on pelkkää pilanäytelmää; hän pysyy lujana päätöksessään: "Sanon sulle, Simo, en salli heitä lähetettävän vankilaan, se on kerrassaan päätetty; mitä, Simo, enkö ole Don Christo Vary? Siksi sanon vielä kerran: heidän ei tarvitse mennä vankilaan". Kun hänelle vihdoin vakuutetaan, että he ovat päässeet karkuun, rauhoittuu hän, käskee lisää juomatavaroita, määrää näytöstä jatkettavaksi ja vaipuu jälleen uinailuihinsa.

Elleivät Bianca-kohtaukset ole Shakespearen, niin jää hänelle täten vain jonkunlaisen korjailijan tehtävä paraimmassa osassa näytelmää. Mutta kuka kirjoitti näytelmän vuodelta 1594? Niiden kirjailijain joukosta, jotka niihin aikoihin työskentelivät näyttämöä varten, tunnemme ainoastaan yhden miehen, joka varmasti kykeni sen kirjoittamaan, ja tämä mies on Shakespeare itse. Jos voitaisiin osoittaa, että tuo näytelmä tosiaankin on hänen käsialojansa, niin siitä muodostuisi mitä suuriarvoisin asiakirja ja näyte siitä työstä, jota hän teki varhaisimpina aikoinaan. Mutta niin kauan kun ei sitä ole todistettu, niin tuo otaksuma, että hän sen kirjoitti, tulisi olemaan vain erinomaisen satoisana siemenenä uusille arveluille ja johtopäätelmille. Näytelmä sellaisenaan, kirjoittipa sen kuka hyvänsä, auttaa meitä tuntemaan Lontoon vanhempaa teateria. Se ei ole paljon pitempi puolta Shakespearen myöhemmästä laitoksesta, ja Pembroken kreivin palvelijat sitä näyttelivät. Sen tekijä, kirjoittaen siihen aikaan, jolloin Marlowen pöyhkeilevä silosäe oli tullut yleiseksi teaterikieleksi, tuntuu kuitenkin olevan tietoinen näiden sankarisäkeiden sopimattomuudesta jokapäiväisen elämän tapauksia kuvaamaan, ja hän väänteleekin niitä vallan hullunkurisesti. Hän pysytteleikse tarkasti todellisuudessa, omaa runsaan varaston sattuvia vuoropuheluita, sekä osottaa hämmästyttävää nokkeluutta hupaisain kohtausten keksimisessä. Kaikissa näissä suhteissa on hän hyvin Shakespearen kaltainen, joka myös asteettain vapautui Marlowen vaikutuksesta ja totteli omaa inhimillisempää henkeään, siksi kunnes tuon Marlowen jäljittelijäin muotiin saattaman tyylin havaitaan lopulta Hamletissa soveltuvankin vain näyttelijäin suurisuisiin purkauksiin ja Poloniuksen ihailevan arvostelun esineeksi.

Niitä kysymyksiä, jotka kohoutuivat eteemme Shakespearen äskeisen teoksen yhteydessä, valaisee sattuvasti myös Timon Ateenalaisen kohtalo. Tämä näytelmä esiintyy ainoastaan kokolehti-painoksessa, eikä senkään syntymäaikaa voida tarkalleen määrätä. Tavallisesti asetetaan se noiden neljän suuren murhenäytelmän jälkeen ja välittömästi Antoniuksen ja Kleopatran edelle — siis noin 1607 paikkeille. Yhdessä suhteessa eroaa se kokonaan näistä naapureistaan. Ei missään Shakespearen näytelmässä ole juoni niin yksinkertainen. Timon Ateenalaisessa asetetaan vain yksi ainoa henkilö erilaisiin asemiin ja tilaisuuksiin. Timon on rikas ja antelias, siinä ensimäisen näytöksen aihe; hänen rikkautensa ja hänen ystävänsä jättävät hänet pulaan toisessa ja kolmannessa näytöksessä; hän vetäytyy autioon paikkaan kaupungin ulkopuolella, kiroo ihmissukua ja kuolee, ja tämä lopputulos on neljännen ja viidennen näytöksen aiheena. Ei löydy Shakespearen teoksissa mitään hämmästyttävämpää kuin Timonin jättimäinen haamu, vuodattamassa hirveitä sadattelujaan ihmisten pikkumaisuutta, petollisuutta ja kavaluutta kohtaan. Kuitenkin on näytelmä kokonaisuutena katsoen epätyydyttävä, sentähden, ettei perusaihe siinä pysty herättämään oikeaa vaikutusta. Ei kukaan voi lukea tätä näytelmää ja uskoa, että Shakespearen tarkoituksena oli ivailla ihmisvihaajaa: Timonin kärsimys on sydäntävihlova ja kammottava; synkkämielisyys ja epätoivo eivät ole milloinkaan puhuneet vakuuttavammalla voimalla. Jos nyt tarkastelemme niitä tapauksia, jotka johtavat tähän tulokseen, ja niitä henkilöitä, jotka ryhmitetään Timonin ympärille, niin ne näyttävät vain tekosyiltä ja varjoilta, jonkunlaiselta hätäisesti hahmoitetulta tavanmukaiselta kehykseltä suurelle keskushenkilölle. Koneisto on huolimattomasti kyhätty, ja näissä näytelmän ulkonaisissa osissa on usein kaikki velttoa ja elotonta. Tutkijoille on koko juttu antanut paljon päänvaivaa, ja he ovat ilman muuta ottaneet avukseen tuon välttämättömän yhteistyön tekijän. Muutamat antavat jalomielisesti kyllä Shakespearelle kaksikin avustajaa (Rowley on tavallisin täydentävä nimi), ja käyvät koko näytelmän läpi säe säkeeltä, osottaen määrätyn osansa leijonalle, apinalle ja kuormajuhdalle. Kysymys on todellakin pulmallinen, ja otaksumat voivat olla hyvinkin nerokkaita, mutta ne eivät ole johdattaneet mihinkään varmoihin tuloksiin. Niiden pahimpana loukkauskivenä on taika-usko, joka ei voi mitenkään myöntää Shakespearen tekemäksi mitään hätiköivää tai huolimatonta. Hänhän oli yleisen näyttämön "tavaranhankkija", ja varmaankin oli hänellä usein kiire välttämättömän tuotteen tekaisemisessa, jotenkin samaan tapaan kuin nykyaikaisella sanomalehtimiehellä on senkin seitsemän hoppua ja hätää. Monet kirjailijat, jotka ovat kärsineet tuosta kiireestä, ovat tyydyttäneet omaatuntoansa jakamalla teoksensa kahteen lajiin. Toista he tekevät kuin päivätyötä ikään, yrittäen siitä niin hyvää kuin aika ja olosuhteet sallivat. Toista säilyttävät he luonansa pitkiä aikoja, korjailevat ja silottelevat sitä, kunnes se tyydyttää heidän korkeampia vaatimuksiaan ja ihanteitaan. Shakespeare teki juuri tänlaista kahdenlaista työtä, ja enin osa hänen teoksiaan on tullut meidän näkyviimme ilman että oli tehty eroitusta hyvien ja huonojen välillä. Tänlainen näkökanta olisi hyvä pitää mielessä niiden, jotka kerskailevat kyvyllään tuntea hänen tyylinsä. Kirjailijan tyyli ja sen vaihtelut ovat selvät ja helpot tuntea, kun olemme tekemisissä ainoastaan huolellisesti kirjoitetun teossarjan kanssa, joka on painatettu hänen omalla nimellään. Seikka tulisi äärettömän paljon pulmallisemmaksi, jos hänen huolimattomin haastelunsa ja hänen hätiköidyimmät asia-kirjeensäkin otettaisiin lukuun. Ja juuri Shakespearen suhteen on teaterin ehtojen ja vaatimusten painostus tehnyt kysymyksen monin verroin vaikeammaksi ratkaista.

Nämä ehdot astuvat näkyviin seurauksissaan. On päteviä syitä ajatukseen, että monet hänen huvinäytelmistään ovat uudestaan muovaillut hänen omista aikaisemmista, nyttemmin kadonneista laitoksistaan. On väärin otaksua, että hän näitä varhaisempia tekeleitä korjaili kirjallisista syistä, muka täydellisyyttä tavotellakseen. Vanhempi Äkäpussin Kesytys ja Hamletin ensimäinen laitos osottavat tien todennäköisempään johtopäätökseen. Kun teateri pääsi kehityksessään korkeammalle kannalle, tarvittiin täydellisiä viisinäytöksisiä kappaleita, kaksinaisine juonineen ja kaikenlaisine koristeineen, täyttämään koko iltapäivän ohjelman. Vanhempia, yksinkertaisempia näytelmiä ja välinäytelmiä lavennettiin silloin ja sovitettiin uusien vaatimusten mukaan. Ei ollut suinkaan helppoa, ei edes Shakespearelle, valmistaa kahta parhainta, uusista aiheista uudestaan kirjoitettua näytelmää vuodessa. Muutamina ihmeellisinä vuosina hän sen melkein teki; mutta, kuinka kummalta se kuuluneekaan, tämä ponnistelu tappoi hänet. Stratfordin kappalainen sanoo tosin hänen juomiseensa kuolleen, mutta harvoin antaa juominen muuta kuin "armon iskun". Ei kukaan ihminen, ei edes sellainen, joka on vain hiukan alapuolella enkeleitä, voi elää läpi Shakespearen teosten, Hamletista Antoniukseen ja Kleopatraan, maksamatta sitä terveytensä hinnalla. Hänen on täytynyt sortua ponnisteluihinsa, "jolleivät hänen hermonsa olleet vaskea tai tako-terästä". Mutta teateri, ahmittuaan hänen sitkeän työnsä tuotteet, oli nälkäisempi kuin koskaan, herkeämätön vaateissaan. Timon Ateenalaisessa näemme, miten näitä vaatimuksia noudatettiin. Timonin ja Kuningas Learin läheinen yhtäläisyys on usein huomattu, niin ettei ole väärin sanoa, että Kuningas Learissa käsitteli Shakespeare Timonin perusaihetta, ja käsitteli sitä paremmin, pannen etenkin painoa todennäköisyyden saavuttamiseen. Yksinäisen kuningas-vanhuksen raivoisa mielenkiihko nummella kehittyy asteittain mitä hurjimpaan ihmisvihaan, mutta se saa aina osakseen meidän myötätuntomme, me kun olemme tarkanneet sitä aivan ensi vaiheistaan asti, me kun olemme saaneet tuntea niiden syiden kauheuden, jotka sen aiheuttivat. Kuningas Learin jälkeen ei voitu enää tehdä mitään uutta samasta henkilöstä heikommassa muodossa. Mutta jos Timon, kuten näyttää, on Kuningas Learin ensimäinen luonnos, joka pantiin päättämätönnä syrjään siitä syystä, että aihe osottautui mahdottomaksi muokata eikä voinut herättää tarpeeksi myötätuntoa sankarinsa osaksi, on asema selvitetty. Shakespeare, taiteilija, ei voinut enään käyttää Timonia; Shakespeare, kansan suosima näytelmäseppä, kävi jälleen käsiksi jo hyljätyn näytelmän katkelmiin ja lavensi sitä itse, — tai mikä on luultavampaa — antoi jonkun toisen laventaa sen noiden välttämättömän viiden näytöksen pituiseksi.

Tätä johtopäätelmää tukevat vielä erinäiset samantapaiset seikat, jotka kaikki saattavat meidät uskomaan, että Shakespeare joskus teki useampia kuin yhden yrityksen jonkun näytelmäaiheen käsittelemiseksi, ja että ensi kerralla jääneet aukot paikattiin myöhemmin toisilla aineksilla, aina sen mukaan, millaisia teaterin vaatimukset kulloinkin olivat. Yksi esimerkki riittäköön. Verrattomasti kansanomaisin lemmentarina kuudennentoista vuosisadan alkupuoliskolla oli tarina Troiluksesta ja Cressidasta. Näytelmä-aiheita etsivän nuoren miehen on täytynyt varmasti tavata tämä kertomus. Shakespeare käsittelee sitä eräässä myöhäisemmässä näytelmässään, joka painettiin v. 1609, ja jota sitä ennen oli näytelty Globe-teaterissa. Näytelmä Troilus ja Cressida saattaa kaikki tutkijat epätoivoon, kun nämä koettavat etsiä siinä tarkotuksen tai ajatuksen yhteyttä. Se on huono näytelmä, täyteen sullottu ihmeseikkoja ja kauneuksia. Itse lemmentarina on enimmältä osaltaan kirjoitettu Romeon ja Julian sekä vanhempain huvinäytelmäin tyyliin, siinä esiintyy paljon samanlaisia lauseparsia ja sukkeluuksia. Valtiolliset kohdat ovat Shakespearen täysi-painoista, kehittynyttä tyyliä, täynnä syvää ajatusta ja runsaasti kaunopuheisuudella koristettuja. Rakkaus ja valtiolliset seikat ovat omiansa vetämään mitä suurinta mielenkiintoamme puoleensa, ilman mitään välitoimintoja, ja tässä joutuvat ne molemmat ivan ja pilkan alaisiksi aistillisuuden ja kaikkea halveksivan herjauksen kuorossa, jota edustavat Pandarus ja Thersites. Näytelmän yleisvaikutus on epämiellyttävä ainoastaan siitä syystä, että se on niin toivottoman sekainen. Troiluksen lyrilliset purkaukset ja Odyssein ponteva viisaus eivät ole itse asiassa suinkaan joutuneet häpeään; ne kohoavat esiin siellä ja täällä yli kaiken kaupustelijain ja suunsoittajain melskeen; mutta näytelmä ei kuulu heille; he huutavat toreilla ja kujilla ja kukaan ei heistä sen enempää piittaa. Dryden selittelee näytelmän oleellisia vikoja ja tulee siihen lopputulokseen, että Shakespeare sepitti sen "kirjailija-toimensa oppi-aikoina". Uskottavaa ei kuitenkaan ole, että Odyssein puheet kuuluvat tähän varhaisempaan ajanjaksoon. Toiselta puolen on myös vaikeata myöntää, että kolmannen näytöksen lemmenkohtaukset, joita ei ivan henki ole koskettanut, jotka esittävät Cressidan puhtaana ja uskollisena, olisivat kirjoitetut Romeon ja Julian jälkeen — sehän olisi ollut pelkkää kertaamista ja toistelua. Muun järjellisen otaksuman puutteessa saatamme ajatella niin, että Shakespeare ensin ryhtyi Chaucerissa tapaamaansa tarinaan aikeessa tehdä siitä murhenäytelmän. Mutta se ei ole ulkonaisesti ensinkään tragillinen; päähenkilöt, kuten Dryden huomauttaa, jäävät eloon; ja heidän vaiheensa olivat liian yleisesti tunnettuja, jotta näytelmäseppä olisi voinut ryhtyä niitä muuttelemaan. Chaucer voittaa pitkässä kertomuksessaan mahdottomuudetkin; hän saa lukijassa heräämään myötätuntoa Troilusta kohtaan, joka on rakastettunsa menettänyt, jopa uskotonta Cressidaakin kohtaan, sekä pakottaa samalla mielenkiintoisesti seuraamaan hänen omia mietelmiään maallisten pyyteiden ja halujen turhuudesta. Ne ovat sadunkertojan ihmetöitä; ne saattoivat kyllä johdattaa Shakespearenkin harhaan, siksi kunnes hän koki viedä ne näyttämölle ja huomasi, ettei Troiluksen ja Cressidan tarina sovi lyrillisen lemmennäytelmän aiheeksi. Sen sijaan kirjoitti hän Romeon ja Julian ja säilytti lemmen-avustajan imettäjän personassa, joka on Pandaron kaksois-sisar yksin puheenkäänteissäänkin ja johtuu samasta suuresta alkuperästä. Kun sitten joskus myöhemmin vaadittiin uutta näytelmää, ja aikaa oli niukalti, valitsi hän Troijan tarun sen laajemmassa muodossa valtiollisluonteisen näytelmän aiheeksi ja lavensi sitä tuolla varhaisemmalla valmistumattomalla luonnoksella. Kaikkien inhimillisten pyyteiden ja kaiken inhimillisen heikkouden mitättömyys ja huono menestys muodostavat ainoan koossapitävän periaatteen tässä yhdistetyssä näytelmässä, ja sen mukaisesti on siis Thersites sen sankari. Thersites on kuitenkin tehty vallan inhottavaksi, joten saamme sen vaikutuksen, että tekijä pilkattuaan rakkautta ja sotaa ja valtioviisautta, pilkkaa lopuksi myös omaa nurjamielisyyttään. Ei missään muualla tule hän niin lähelle itserakkauden levotonta mielenkuohua; mutta hänen runollisuutensa on kuitenkin kukistumaton, yksityisiltä kohdiltaan on näytelmä suurenmoinen, ja nämä kohdat tekevät sen muistettavaksi.

Kaikki nämä epäiltävät mietiskelyt erinäisten näytelmäin syntymä-ajasta ja -tavasta käyvät tykkänään tarpeettomiksi, kun ryhdymme tarkastelemaan Shakespearen kukoistusajan teoksia. Elämäntaipaleensa alkupuolella liittyi hän kuninkaallisen hovimestarin joukkueeseen, josta Jaakko I:n valtaistuimelle noustessa tuli kuninkaan näyttelijäseurue; Shakespeare näyttää jälkeenkinpäin kuuluneen vakinaisesti tähän joukkueeseen. V. 1599 rakennettiin tätä joukkuetta varten Globe-teateri rannanpuoleiseen etukaupunkiin; samaan aikaan kohousi Raajarikkoisten portille heidän vaarallisimman kilpailijansa yli-amiraalin seurueen Fortuna-teateri. Ei ole epäilemistäkään, että Shakespeare heti alusta alkaen nautti suurta arvonantoa Globe-teaterissa. Sen rakentaminen sattuu yksiin hänen tärkeimmän näytelmänsepitys-aikansa alkamisen kanssa, kun hän heitti sikseen historialliset ja komilliset aiheensa, joilla hän oli voittanut kansan suosion, ja ryhtyi opettamaan englantilaiselle murhenäytelmälle korkeampaa lentoa. Saattaa varmuudella otaksua, että hänen murhenäytelmänsä ja roomalais-aiheiset kappaleensa asetettiin näyttämölle ja esitettiin hänen omalla valvonnallaan; hän itse luultavasti ohjasi näyttelijöitä; koko rakennus olikin kai aiottu hänen tarkotuksiaan varten. Hänen kypsyneimmät näytelmänsä esitettiinkin sentähden — kuten vain harvat kirjailijat voivat toivoa teoksiaan esitettävän — täysin tekijänsä vaatimusten mukaisesti. Hänen etevin tragillinen näyttelijänsä, Richard Burbage, kuului, päättäen niistä heikoista yleisen arvostelun muisteloista, jotka ovat näyttelijän ainoina maineensäilyttäjinä, englantilaisten murhenäytelmän esittäjäin parhaimmistoon, jos hänellä sitten olikin se verraton etu, jota ei esim. Bettertonilla ja Garrickilla ollut, että kirjailija oli aina hänen rinnallaan tarjoamassa neuvojaan ja arvosteluitaan. Me tunnemme tarpeeksi Shakespearen mielipiteitä näyttelemisestä, voidaksemme varmasti sanoa Globe-teaterissa vallinneen ennen tuntemattoman tyyneyden ja levollisuuden esityksessä; kunnianhimoista murhenäytelmän sankaria opetettiin hiukan hillitsemään huutamistansa; pöyhkeilevää näyttelijää, —

Mill on Taiteensa suuri säärivarsissaan Ja jok' ei muusta huoli, kunhan vain Kuunnella saapi kantains' kopinata,

taivutettiin säädyllisempään käytöstapaan; ja pitkiä runokappaleita lausuttiin niinkuin ei vallan usein sen jälkeen: panemalla erikoista huolta esityksen sointuisuuteen ja yhtenäisyyteen.

Näiden vanhojen teaterein näyttämönä oli pelkkä maasta kohoava, jonkun verran katselijain joukkoon etenevä lava, niin että näyttelijöitä voitiin nähdä useimmilta puolilta, mikä synnytti enemmän kuvapatsasmaisen kuin maalaustaiteellisen vaikutuksen. Teaterin keskiosa, johon asti näyttämö ulottui, oli katoton; näyteltiin päivän valolla. Mitään maalattuja näyttämökoristeita ei ollut. Näyttämön taka-osassa kohosi luolantapainen puusta tehty laite, jonka edessä riippui jonkunlainen kirjaeltu seinäverho, ja jota käytettiiin monenmoisiin tarkotuksiin. Se oli Julian hautana ja Desdemonan vuodekammiona sekä sinä mökkinä, jossa Tom-parka Learissa etsii suojaa myrskyltä. Tämän rakenteen ylä-osaa käytettiin mihin milloinkin: se esitti Flint-linnan muureja Richard Toisessa, tai parveketta Romeossa ja Juliassa, tai Shylockin talon ikkunaa, mistä Jessika heittää ulos lippaan, tai Kleopatran hautamajaa, jonne kuoleva Antonius kannetaan sanomaan hyvästejä Egyptille. Nainen ei saanut esiintyä julkisella näyttämöllä, ja naisosia esittivät pojat. Tämä viimeinen seikka on Elisabetin aikuisen näyttämön huomattavimpia ominaisuuksia. Kuvaillessaan Roomaan kuljettamisen suunnatonta häpeää, viittaa Kleopatra siihen:

Riettaat ilvehtijät Meit osottelevat ja matkivat Egyptin pitoja; Antonius päissään Esitetään, ja Kleopatran osaa Nalikka naukuu, tehden majesteetist' Irvokkaan porton.

On outoa muistaa, että joku poika lausui nämä säkeet. Ja saman aseman ivallisuuden on varmaan täytynyt tulla hyvinkin vaaralliseksi Volumnian, roomalaisen äidin puheessa:

Ajattele, Maan päällä vaimojako kurjempia?

Siitäpä johtuu myös se seikka, että Shakespeare niin erinomaisen mielellään pistää sankarittariaan pojan sukuun. Rosalindaa, Violaa ja Juliaa esittäväin poikain tuli suorittaa tuo vaikea tehtävä: näytellä pojan valepukuun puettuja tyttöjä. Kaikesta tästä huolimatta saattaa kuitenkin epäillen kysyä, eikö Shakespeare ole enemmän menettänyt kuin hyötynyt myöhemmin esiintyväin näyttelijättärien kautta, jotka istuttavat näytelmiin jonkunlaisen liian räikeän todellisuussävyn ja väkevän kiihotuksen, mikä joskus himmentää tekijän kirkasta ajatusta. Poikia harjoitettiin epäilemättä erinomaisen hyvin, ja oppivaisia he kai olivatkin; niin että Rosalindan ja Desdemonan osat esitettiinkin sillä selvyydellä ja vilpittömyydellä, joka salli kirjailijan neron ja intomielen kirkkaasti kuulastaa läpi. Runoutta, samoin kuin uskontoakin, häväistään, kun siitä tehdään niiden oman kyvyn ja oman intohimon temmellystanner, jotka ovat antautuneet sen palvelijoiksi. Poika-näyttelijäin poistuessa kuoli runollinen näytelmä Englannissa, eikä se ole uudelleen henkiin herännyt.

Runollisen mielikuvituksen vaikutusta lisäävät suuresti ulkonaiset, sielua ja mieltä kiihottavat seikat; ja silloinen koruton, köyhä näyttämö auttoi melkoisesti runotaidetta tehtävässään, tarjoamalla yleisölle mitä moninaisimpia huvitteluja. Paitsi runouden tenhovoimaa oli Shakespearen käytettävänä muitakin apuneuvoja, kuten puvut, eleet ja liikenteet, näyttelijäin dramallinen ryhmittäminen, juhlakulkueet, soitto, tanssi sekä monenlaiset ruumiinharjoitukset. Näyttämön huono, yksinkertainen rakenne ja sen tarjooma tausta ei tuntunut lainkaan riittämättömältä; Elisabetin aikalaiset asettivat, kuten vielä tänä päivänä itämaalaiset, monet tavallisen elämän toimet ja tehtävät tapahtuviksi "avonaisella paikalla". Pukujen merkitys oli suurempikin kuin pelkkien koristeiden; ne ilmaisivat kantajansa säätyä, arvo-astetta, tointa tai ammattikuntaa, ja helpottivat siten juonen ymmärtämistä. Pukujen välttämättömät kustannukset muodostivatkin siten teaterin rasittavimman menotaakan, ja kuuluisimpain näyttelijäin puvusto oli sekä vaihteleva että komea. Shakespearen näytelmät ovatkin kirjoitetut pitämällä erehtymättömän tarkasti silmällä näitä ulkonaisia olosuhteita. Hän piti katsojainsa tarkkaavaisuutta alituisesti vireillä keskeymättömällä liikkeellä, värien kirjavalla loistolla, torvien, kanuunain ja huutojen pauhinalla, sekä loppumattomalla soitolla ja tanssilla. Joskus luovutetaan kokonainen kohtaus tällaiseen loistonäytelmään, kuten esimerkiksi kappaleessa Miten Suvaitsette, missä Jacques ja hoviherrat metsäläisiksi puettuina kantavat ammuttua saksanhirveä riemusaatossa ja kruunaavat urhokkaan erämiehen kaadetun otuksen sarvilla. He muodostavat juhlakulkueen ja astelevat näyttämön ympäri, laulaen lystikästä laulua:

Sä sarvias miks' häpeilet: Ennenkin ne pään oi' kaunehet.

Sarvet olivat olleet pilan esineenä jo kauan ennen Shakespearen aikoja, eikä hän katsonut olevan mitään syytä olla tätä sukkeluutta toistamatta jokaisessa sopivassa tilaisuudessa, siten miellyttääkseen yksinkertaista kuulijajoukkoaan. Mutta koko kohtauksen päätarkoituksen selittää Jacques, kun hän laulua vaatiessaan lisää: "Äänien sointuisuudesta vähät, kunhan vaan lähtee melua tarpeeksi".

Shakespearen valpasta näyttämötaituruutta valaisee paraiten seuraava esimerkki. Julius Caesarin toisessa näytöksessä haudotaan salaliittoa Caesarin henkeä vastaan. Näytöksen alkajaisiksi esiintyy Brutus, joka astuu puutarhaansa ja huutaa palvelijaansa. Meidän tulee tietää, että on yö, ja se sanotaankin meille heti; Brutus puhuu tähtien kulusta, ja kun hän ei saa unta, käskee hän sytyttää valoa lukuhuoneeseensa. Palvelija tuo hänelle palatessaan erään paperilapun, jonka hän oli löytänyt lukukammion akkunalta; se on salaliittolaisten lähettämä kehoituskirje; hän avaa sen ja lukee. Mutta meidän ei tule suinkaan unohtaa, että on pimeä, ja hän selittääkin:

Nuo ilman virvat viuhuvat ne loistaa Juur siksi että näen lukea.

Brutuksen ja hänen palvelijansa keskustelusta olemme saaneet tietää, että nyt on yö juuri ennen maaliskuun viidettätoista päivää, että Brutusta vaivaa unettomuus ja sekavat mielialat, ja että ilma on täynnä pahoja enteitä. Ennenkuin tämä keskustelu on loppunut, saattaa otaksua hiljaisuuden vallanneen katselijainkin levottoman parven: äänien hälinä ja pähkinäin pureskeleminen ovat tauonneet. Sitten kolkutetaan portille, ja Cassius päästetään sisään salaliittolais-tovereineen; kaikkien on hatut niin syvään silmille painettu, ja kaikki ovat niin verhottuja ja peitettyjä, ettei Brutus saata heitä tuntea. Heidät esitetään hänelle yksi toisensa jälkeen; Cassius vetää hänet syrjemmälle, ja he keskustelevat kauan kuiskutellen. Sillävälin väittelevät toiset ilman suunnista:

DECIUS. Tuoss' itä on; Tuoll' eikö päivä koita.

CASCA. Ei.

CINNA. Suo anteeks', Kolttaapa: harmaat juovat, jotka tuolla Jakavat pilvet, päivän airueit on.

CASCA. Petytten kumpikin, se myöntäkää. Tuolt' alkaa päivä, mihin miekkan' näyttää; Se hyvän matkan etelämpän' on, Jo aattelette nuorta vuoden aikaa. Kuukauden parin päästä pohjemmassa Sen liekki leimuaa; ja selvä itä On tuolla, Capitolin yli suoraan.

Nuo vaippoihinsa kääriytyneet miehet seisovat ryhmittyneinä etenevän näyttämön yhteen nurkkaukseen, Cascan taakse, joka viittaa miekallaan kuviteltua Capitolia kohti. Brutus ja Cassius seuraavat heitä silmillään, ja dramallisen ryhmityksen hajottaa Brutuksen sana:

Kätenne mulle, yksi kerrassaan.

Sitten pohditaan Caesaria vastaan käytettävän suunnitelman eri puolia, kunnes kello lyö kolme, jolloin salaliittolaiset lähtevät matkoihinsa. Yksin jäätyään havaitsee Brutus palvelijansa vaipuneen raskaaseen uneen. Koko kohtauksessa vallitsee yön ja salaliiton synkkyyden raskas tunnelma, eikä koko vaikutelmaa kuitenkaan synnytä mikään muu kuin puhutut sanat ja näyttelijäin eleet.

Shakespearen käytettävänä oleva näyttämö ei ollut ainoastaan yksinkertainen ja alaston, vaan siihen tuli vielä lisäksi se seikka, että näytelmän juoni oli usein edeltäkäsin tuntematon hänen kuulijoilleen. Hänen päähenkilöitänsä ympäröivä tausta ja esiintyvät ulkonaiset olosuhteet olivat pakostakin jätettävät katselijain mielikuvituksen muovailtaviksi, jota hän vaan runotaiteellaan kiihoitti ja pakoitti toimintaan. Alkunäytöksistä riippuukin hyvin paljon; paitsi alustavia selvittelyjä, koskettavat ne usein koko kappaleen pohjasäveleeseen. Loppiais-Aatto, näytelmä täynnä sopusointua ja iloisuutta, alkaa soiton helkkyessä, ja kun se on vaimennut, antaa herttuan ihmeen kaunis puhe lemmestä ja mielikuvituksen leikistä ikäänkuin lyhyen yhteenvedon kaikesta, mitä sitten seuraa. Romeossa ja Juliassa näemme omin silmin, ennenkuin molemmista rakastuneista puhutaan sanaakaan, vihollismielisten talojen palvelijat tulisessa kahakassa keskenään. Ensimäiset Hamletissa lausutut sanat ovat Helsingörin kuninkaallista linnaa vartioivain sotilaiden huikkauksia toisilleen. Macbeth alkaa ukkosen jyrinällä ja myrskyn pauhinalla, taistelun melskeellä ja velhovaimojen pahaa ennustavalla yhdynnällä. Othellon alku ei ole suinkaan vähemmän ihmeteltävä; nuo matalat äänet, jotka hartaasti haastelevat kadulla rahasta, virka-ylennyksestä ja vanhoista vihoista, muodostavat ikäänkuin kaukaisen jyminän siitä hirveästä rajuilmasta, mikä tropillisella voimalla puhkeaa äkki-arvaamattomaan yölliseen hälyytykseen, ja joka saadaan hetkiseksi vaimenemaan ja tyyntymään Dogin neuvoshuoneessa. Mutta tämä pilvi on vain seuraavan synkeyden etujoukkoa, se vain antaa aavistuksen niistä myrskynpuuskista, jotka raivoavat siksi, kunnes ovat herättäneet kuolleetkin unestaan. Shakespearen suurimpain näytelmäin kehkeytyminen on kummallisen säveltaiteellinen perusjuonteissaan; aiheiden esittäminen ja juonten punominen, toisinnot ja kertaamiset, tuolloin tällöin lepokohdissa humajavat rauhaisat sävelet ja tapausten asteettainen toisiinsa kietoutuminen aina siihen hetkeen saakka, jolloin aikaisempain kohtausten notkeana, leikkivänä sujuva puhelu paisuu kootun orkesterin mahtavaksi pauhinaksi — koko tämä taitavan käden ohjaama kauneuden saavuttaminen kävi päinsä vain siten, että näyttämön mahdollisuudet ehdottomasti alistettiin runotaiteen vaatimusten, tarpeiden ja menettelytapojen hallittaviksi.

Ei yksikään näytelmäsepän toimeen kuuluva seikka jäänyt häneltä huomaamatta. Hänen näyttämölle-tulon järjestelynsä ansaitsee huolellista tutkimista. Näyttelijät astuivat esiin lavan takaosasta, ja heillä oli jokunen matkaa käytävänä, ennenkuin saattoivat alkaa puheensa. Hän hankkii aikaa sitä varten ja tavallisen sisääntulosananparren "Kas tuolla hän tuleekin", lausuu säännöllisesti joku syrjemmällä seisova henkilö, sillävälin kun toinen astuu esiin. Niin Othellossa, kun Jagon myrkky on alkanut vaikuttaa:

JAGO. Tuos' on hän! — Nyt ei katkojuuret, valmut, Ei kaiken maailmankaan unijuomat Niin makeata unta sulle anna Kuin mit' ol' eilen.

Nämä ylpeät loitsusanat lausuu itse pahuuden pääpappi pahaa aavistamattoman Othellon turmioksi, kun tämä synkkämielisenä astuu näyttämöä alaspäin. Useat uudemmat Shakespearen teosten painokset asettavat Othellon esiintymisen vasta siihen kohtaan, missä Jagon yksinpuhelu päättyy; mutta näin hävittävät ne kokonaan dramallisen vaikutuksen. Esiintulon tavallinen muuttaminen nyky-aikaisen näyttämön vaatimusten mukaiseksi siten, että enimmät henkilöt astuvat lavalle sivuseinämiltä, ei ole suinkaan mikään kehuttava poikkeus vanhoista malleista, samalla kun siinä tehdään ilmeistä vääryyttä Shakespearelle. Hän asettaa usein lavalle toisistaan riippumattomia, itsenäisiä näyttelijäryhmiä, kuitenkin niin, että toinen jossain suhteessa selittää toista. Antoniuksen ja Kleopatran alussa keskustelevat Demetrius ja Philo suuren päällikkönsä hullutteluista. Äkkiä kuuluu torventoitauksia; Antonius ja Kleopatra seurueineen astuvat hitaasti toiselta puolen näyttämöä alaspäin, kuohilaiden leyhytellessä kuningatarta viuhkoillaan. Philo jatkaa:

Kas, tuossa ovat! Tarkkaa vain, niin näet, Kuin maailman on kolmas pylväs tullut Narriksi porton; katso vain ja huomaa!

Sillä välin on kulkue saapunut etualalle, ja me saatamme kuulla rakastuneiden puhelun. Koko kohtauksessa eivät Demetrius ja Philo ensinkään ota osaa toimintaan; he seisovat syrjemmällä ja näyttelevät kuoron osaa; heidän haastelunsa selvittävät yleisölle niitä seikkoja, jotka tapahtuvat näyttämöllä.

Kun toiminta on niin monimutkainen kuin se yleensä Shakespearen näytelmissä tapaa olla, täytyy suuri osa siitä saattaa kuulijain tietoon vain kuvauksen tai kertomuksen muodossa. Hän jakaa ammonaikuiset sanansaattajan, samoin kuin kuoronkin tehtävät näytelmän eri henkilöiden kesken. Useampia hänen huomattavimmista kohtauksistaan — Petruchion häitä, Ophelian kuolemaa, Hotspurin kohtausta taistelukentällä keikaroivan lörpöttelijä-herran kanssa — ei varsinaisesti esitetä, vaan kerrotaan. Mutta vaikka Shakespeare ahkerasti käyttääkin tätä epäsuoraa menettelytapaa, nostaa hän kuitenkin näyttämön palkeille paljon sellaistakin, joka joskus loukkaa taiteellisenkin suhdan ja sopivaisuuden vaatimuksia. Katselijoistaan hän siitä huolimatta lienee tuntunut merkillisen hillityltä; sillä he olivat kyllä tottuneet vaikka minkälaisiin hirmutapahtumiin; hän ei tarjonnut heille kumminkaan hirttämisiä tai hitaita kuoliaaksi-kidutuksia. Titus Andronikuksen saatamme jättää nuorekkaan hurjamielen tuotteena luvusta pois. Mutta Gloucesterin sokaisemista näyttämöllä ei mitenkään voi antaa anteeksi, vaikka sitä eräältä taholta onkin ehätetty puolustamaan. Tämä onkin Shakespearen pahimpia loukkauskiviä; sen rinnalla ovat tulikuumain rautakankien sisään tuominen Kuningas Juhanassa ja Macduffin nuoren pojan murhaaminen Macbethissa vallan viattomia rikkomuksia, jotka kappaleita esitettäessä varsin mukavasti voitanee heittää kokonaan poiskin.

Aika, jolloin Shakespearenkin näytelmiin tahdottiin sovittaa noita tunnettuja yhteyksiä, on jo kauvan sitten mennyt. Romanttinen runous loi oman näytelmänsä, eikä tunnustanut mitään muuta yhteyttä, kuin sen, joka tasasuhtaisesti sitoo runoelman tai suorasanaisen kertomuksen kokonaisuudeksi — vaikutelman, tunteen yhteyden. Ei missään esiinny Shakespearen taiteen tenhovoima valtavampana kuin tässä. Hän käyttää hurjamaisen moninaisia keinoja hyvin yksinkertaisen tarkoitusperän saavuttamiseksi, mutta pakottaa mielikuvituksensa ja tietonsa uhkuvan runsauden tämän ainoan mittakaavan mukaiseksi. Hänen maisemansa, hänen kuunpaisteensa ja auringonvalonsa ja synkeä yönsä, hänen hiekkanummensa ja viheriöivät puistonsa, kaikki ne asettuvat auliisti dramallista runotaidetta palvelemaan. "On jo melkein aamu", sanoo Portia Venetian Kauppiaan lopussa — noissa sanoissa on kuvaamaton inhimillinen sisällys. Kun Claudio kappaleessa Paljon Melua Tyhjästä on suorittanut viimeisen velkansa Heron tyhjälle haudalle, ja kun kaikki asianhaarat vain odottavat otollista hetkeä puhjetakseen onnelliseen loppusovitukseen, lausuu Don Pedro:

Nyt soihdut sammuksiin! Jo aamu koittaa; Pesäänsä hukka kantaa saalistaan; Jo päivä idän kulmaa kirjavoittaa, Ja Phoiboon tielle kylvää nuoliaan.

Paraan esimerkin tästä runouden yhtymisestä tarjoaa kuitenkin kappale Miten Suvaitsette. Kohtaukset tapahtuvat enimmäkseen Ardennein metsässä. Tämän näytelmän tarkka tutkiminen on johtanut sangen huvittavaan tulokseen. Ei ainuttakaan lintua tai hyönteistä tai kukkaa mainita nimeltään. Sanat "kukka" ja "lehti" eivät tule kertaakaan esille. Metsän puut ovat tammi, orapihlaja, palmu ja öljypuu. Eläimistä ovat edustettuina saksanhirvi, naarasleijona sekä viheriän ja kullankirjava käärme. Vuodenaikaa on vaikea määrätä; ehkäpä on kesä; puhuttavan kuulemme ainoastaan purevasta pakkasesta ja talven tuulista. "Mutta tämähän on kaikki valhehurmausta", kuten Rosalinda sanoisi, ja näytelmän dramallisen totuuden ovat esittäneet ne tutkijat, jotka puhuvat "lehvässiimeisistä metsänpimennoista ja lintujen sulosointuisesta laulusta". Näiden valtiokiroukseen tuomittujen mielestä ei haittaa mitään, että heidän metsänsä on näyttämötarpeiden puolesta kurjasti varustettu. He viettävät huolettomina aikansa iloisuuden ja vaivattuuden huvitarhassa, ja heidän sydämissään on ikuinen kesä. Näin saavuttaa Shakespeare tarkoituksensa, tarvitsematta tehdä syvällisiä vihjauksia pehmeänä viheriöivään ruohoon, jota olisi sitten myös välttämättä pitänyt näkyä näyttämöllä. Arvostelevat oikeuden kirjurit ovat kuin puusta pudonneet, kun eivät löydä tässä näytelmässä mitään arvioitavaa ja verotettavaa; Shakespearen draamallista omaisuutta ei voida myydä vasarakaupalla, sillä siinä ei ole muuta kallisarvoista kuin runous.