III KIRJOJA JA RUNOUTTA.

Saattaa varmasti väittää Shakespearen olleen runoilijan ennenkuin hänestä tuli näytelmäinkirjoittaja. Hänen ensimmäisistä askeleistaan runouden toimissa ei tiedetä juuri mitään; mutta hänen näytelmäinsä ja runoelmainsa lähempi tarkastaminen on luonut jonkunlaista valoa hänen menettelytapoihinsa kirjallisuuden suhteen. Hän käytti kirjoja kahdella tavalla: kaivoksena ja kouluna: hän nosti niistä ilmoille ne kertomukset ja aiheet, joita hän käsitteli, ja hän oppi niistä osan runoissaan ja näytelmissään käyttämästään menettelytavasta.

Hänen kirjallisia lähteitään on niin huolellisesti vertailtu ja niin tyhjentävästi tutkittu, että saattaa tehdä pitkän luettelon kirjoista, joita hän luki tai joista hän etsi neuvoa. Arvostelijain ja tutkijain laahustavantyöläs tapa seurata häntä niillä teillä, joita hän huolettomana ja vaivatta asteli, olisi mainiosti sopinut hänen ivansa ja sukkeluuksiensa esineeksi. Maailma oli avoinna hänen edessään, eikä hänellä ollut kärsivällisyyttä ruveta seuraamaan kaikkia hengenviljelyksen monimutkaisia, väsyttäviä järjestelmiä ja polkuja. Hän luki ahmien, nopeasti; ja hän onkin jonkunlaisella terävä-älyisen nuoren miehen ylimielisyydellä sanonut halveksuvansa muita työläämpiä menettelytapoja:

Kuin päivä kirkas olkoon tutkimus, Alhaisiin jok' ei puutu kuvihin; Ei pääse maaliin turha uurastus, Se poikkee, haipuu harhatietoihin.

Stratfordissa ei hänellä varmaankaan ollut suurin määrin kirjoja valikoitavana, vaikka voimmekin arvata hänen lukeneen melkein kaiken, mitä vaan sai käsiinsä. On olemassa eräs yksityinen tilikirja, joka sisältää luettelon ja arvioimisen Sir William Morelle, Loseleyn herralle kuuluneista tarvekaluista ja kirjoista; luettelo on tehty kuningatar Marian hallituskauden viimeisenä vuonna, siis noin seitsemisen vuotta ennen Shakespearen syntymää. Tällä luettelolla ei ole mitään tekemistä Shakespearen kanssa, mutta se osoittaa meille, mitä kirjoja löytyi kirjallisuutta suosivan ja ymmärtävän sekä tavallisissa varoissa elävän maalais-aatelismiehen kirjastossa. Siinä on valikoima latinalaisia klassikoita, kuten Ovidiuksen, Horatiuksen, Juvenaliksen, Suetoniuksen, Apuleiuksen teoksia sekä nide otteita Terentiuksesta. Ciceron puheet ja Thucydideen historia esiintyvät Whittingtonin ja Nicollsin käännöksinä. Italialaisista tavataan Petrarca, Boccaccio, Machiavelli ja Hovimiehen kirja. Keski-aikaista kirjallisuutta edustavat Kultainen Legenda, Vincentius Lirinensis, Albertuksen Salaisuuksista ja Caton Elämänohjeet; tieteiden uutta kukoistusta taas edustavat More (Utopia), Erasmus (Sananlaskut ja Tyhmyyden Ylistys) ja Marcellus Palingenius. Sitten seuraa melkoinen joukko kronikoita, sisältäen Higdenin, Fabyanin, Hardingin ja Froissartin teoksia. Englantilaisella listalla esiintyy nimiä sellaisia kuin Chaucer, Gower, Lydgate, John Heywood, Skelton, Alexander Barclay, sekä sen lisäksi runsas määrä laulu-, sananlasku-, satu- ja ballaadi-kirjoja. Englanninkielinen raamattu, Uuden Testamentin käännöksiä latinaksi, ranskaksi ja italiaksi, Elyotin latinan sanakirja, eräs italian kielen sanakirja, muutamat lakitiedettä, fysikaa ja maanmittausta käsittelevät teokset, "Kirja Turkkilaisista" ja "Tutkimus Uudesta Indiasta" lopettavat luettelon. Ja lopuksi ei tule suinkaan unhottaa, kun on puhe ajan runollisista vaikutuksista, että vierashuoneessa oli vanhan-aikuinen piano, luuttu ja kitara. Kirjakokoelma on suurempi, kuin mitä Shakespeare todennäköisesti tapasi Stratfordissa, ja merkille pantavaa on, ettei kukaan noista edellämainitussa luettelossa esiintyneistä kirjailijoista ole häneen huomattavalla tavalla vaikuttanut — lukuunottamatta tietysti latinalaisia runoilijoita, joita hän luki jo koulussa. Hän oli englantilaisen renesanssin lapsi, ja hänen oman aikansa kirjat ne tietysti kaikkein ensinnä kietoivat hänet pauloihinsa. Vieläpä Chaucerkin, joka ei sentään koskaan peräti menettänyt kansansuosiotaan, kadotti osan arvonantoaan Elisabetin aikuisen nuoremman polven keskuudessa, hänen viakseen kun alettiin lukea raakamaisuutta ja hienostumattomuutta. Mutta kaikenlaiset klassikkojen käännökset ja jäljittelyt, joita vallan virtaamalla virtaili painosta vuosisadan toisen puoliskon kuluessa, yliopistonerojen runoelmat, lemmenkirjaset ja näytelmät, vallitsevaan italialaiseen makuun laaditut tutkielmat ja vuorokeskustelut — kaikki ne muokkasivat maaperää uudelle aikakaudelle ja olivat Shakespearenkin mielilukemista; epäiltävää kuitenkin on, onko hän lähemmin niihin tutustunut ennen kuin vasta Lontoossa. Hän varmaankin tutki läpikotasin kaikki kirjakauppiasten kojut Paulin kirkkopihassa, selaillen "noita lukemattomia englantilaisia kirjoja ja loppumattomia painotuotekasoja", jotka, kuten eräs aikalainen sanoo, "myrkyttävät tämän maan, täyttävät kaikki myymälät ja joista jokainen opin ja tietämisen haara saa yltäkylläisen osansa." Täältä on hän kai muutamilla shillingeillä ostanut Caxton ja Pojan painamia kirjoja ja tutustunut siten Goweriin, jota hän ahkerasti tutki, ja Maloryyn, jonka lauseita hän joskus näyttää jäljittelevän. Hän ei ollut mikään kirjainkokoilija, vaikkakin hän merkillisen usein esittää sen arvelun, että hyvällä kirjalla tulee olla hyvät kannet. Hän luki aikalaistensa teokset heti niiden ilmestyttyä. Marlowea, opettajaansa näytelmän alalla, kunnioittaa hän mitä harvinaisimmalla tavalla: toistamalla suoraan hänen sanojansa:

Oi paimen, paimen, nyt sen tajuan: "Ens' katsehesta lemmen alkavan."

Greenen kertomus Dorastuksesta ja Fawniasta antoi hänelle aiheen Talviseen Tarinaan; eikä olekkaan mahdotonta ajatella, että hän johdattaa mieliin Greenen onnettoman elämän ja aikaisen kuoleman seuraavissa säkeissä Kesäyön Unelmasta, jotka esittävät

Yhdeksän Muusan surulaulun siitä, Ett' Oppi äsken kerjuudessa kuoli.

Thomas Lodgen novelliin Rosalinde perusti hän näytelmänsä Miten Suvaitsette. Hän luki tietystikin Lylyn kirjan Euphues, lainaillen siitä aiheita, ivaillen Henrik Neljännessä sen teeskentelevää lausetapaa. Hän tutki Sidneyn Arkadiaa, ottaen varmaankin siitä juonen Gloucesteriin ja hänen poikiinsa Kuningas Learissa. Puhumattakaan näistä tunnetuista ja tarpeeksi todistetuista kohdista, löytyy tuskin ainuttakaan kirjasta, tänä kirjojen ja julkaisujen aikana, jota tutkija saattaisi lukea varmana siitä, ettei Shakespeare olisi tutkinut sitä ennen häntä. Pahojen henkien nimet Kuningas Learissa näyttävät olevan lainattuja eräästä hämäräperäisestä protestanttisesta tutkielmasta, vuodelta 1603, jonka nimenä oli: Selvitys Paavilaisten hirvittävistä petoksista. Niiden mahtipontisten todistelupuheiden, joita Shylock pitää Venetian dogin edessä, otaksutaan olevan jossakin määrin peräisin Silvaynin Puhuja-nimisestä teoksesta, joka sisälsi kaunotyylisiä puheita ja joka oli v. 1596 käännetty ranskan kielestä; toiselta puolen on taas Portian vastaukselle löydetty hyvin läheinen vertauskohta Senecan prosakirjoituksista. Nämä ovat seikkoja, joita saattaisi esittää sadottain; ja vaikka suorastaan sinään lainatut kohdat ovatkin harvalukuisia, niin niiden yhteinen vaikutus on kuitenkin vastaansanomaton. Shakespeare oli noita nopeita ja taitavia lukijoita, jotka saavat tietää jostakin kirjasta juuri sen, mitä he haluavat ja tarvitsevat; he eivät halveksu mitään, mikä on painomuotoon saatettu, he vaan kääntelevät sivuja, samalla nopeasti havaiten kaiken sen, mikä tuottaa heille uusia tietoja, uusia näkemyksiä, joka sopii heidän ajatuksenjuoksuunsa tai kiihottaa heidän mielikuvitustaan. Senlainen lukija saattaa tosin lukea jonkun niteen muutamissa hetkissä, mutta sen, mitä hän on siitä omistanut, sen säilyttää hän myös vuosikausia. Hän on vilkas mies, eloisa mies; joskus arvostelevat hidas-ajatuksiset ja pintapuoliset ihmiset häntä väärin ja sanovat häntä oppineeksi mieheksi.

Hänen aikansa kirjallisten julkaisujen joukossa oli muutamia, jotka erikoisesti kiinnittävät huomiotamme puoleensa, koska niillä on ollut Shakespeareen suurempikin kuin ohimenevä vaikutus, hän kun on tutkinut niitä kannesta kanteen, keräillessään aineksia näytelmiinsä. Kirjat, jotka tässä suhteessa ovat tehneet hänelle suurimpia palveluksia, olivat Raphael Holinshedin Kronikat, Sir Thomas Northin englannintamat Plutarkoksen Elämäkerrat, sekä useina käännöksinä ilmestyneet italialaiset novellinkirjoittajat. Näistä käännöksistä on etupäässä mainittava Painterin Huvilinna [The Palace of Pleasure], joka sisälsi valikoiman Italian suurten mestarien parhaimpia novelleja. Nämä kirjat on hän oikein omistanut omasta kohdastaan. Novelleista ammensi hän joko suorastaan tai vanhempain teaterikappaleiden välityksellä melkoisen osan näytelmäinsä aineksia. Holinshedista sai hän perusjuonen Englannin historiaa käsitteleviin näytelmiinsä; tutkiessaan tätä kirjaa, tutustui hän myös niihin vanhoihin brittiläisiin tarinoihin, joita hän muovaili ja kehitti Kuningas Learissa, Macbethissa ja Cymbelinessä. Tosin ei voida maailmankirjallisuudessa asettaa italialaisia novelleja ja Englannin kronikka-historioita maankuulujen Plutarkoksen Elämäkertojen rinnalle; kuitenkin ne kaikki kolme ansaitsivat hyvin sen kunnian, että Shakespeare niitä luki ja tutki.

Tarkastellessamme lähemmin sitä tapaa, millä hän käyttää näitä päälähteitään, huomaamme, ettei hän osoittanut samanlaista kunnioitusta kaikkia kohtaan. Novelleja kohtelee hän mitä suurimmalla vapaudella, muutellen niiden juonta, lisäillen niihin yhtä ja toista, aina miten milloinkin päähän pälkähtää. Hän tempaa ne erilleen niiden hiutuvasta haavemaailmasta, keksimällä uusia realistisia luonteita, jotka antavat tapahtumille jonkunlaisen vaihtelevan elämän värityksen ja pelastavat juonen vajoamasta jäykän sovinnaisuuden valtoihin. Orlando ja Rosalinda saavat pitää hyvänänsä Touchstone-narrin ja Jacquesin armottomat arvostelut; Romeon ja Julian lemmenseikat esiintyvät Mercution ja imettäjän silmissä hyvinkin prosallisin värein. Joskus on hän taas poistanut lähteistään paljon surullisia ja sopimattomia kohtia, tehdäkseen ne paremmin huvinäytelmän luonteen mukaisiksi. Greenen novellissa kuolee Bellaria, Hermionen esikuva Talvisessa Tarinassa; Shakespearen näytelmässä hänet pidetään varsin eriskummallisin keinoin elossa lopullista sovituskohtausta varten. Loppiais-Aaton lähde kertomuksessa taas, sellaisena kuin sen esittää Barnabas Riche, jonka novellista Apollonius ja Silla Shakespeare näyttää ottaneen näytelmänsä pääjuonen, on sangen surullisia ja järisyttäviä aineksia. Richen kertomuksessa on herttua kohdellut Violaa hyvin pahasti ja lopuksi heittänyt hänet oman onnensa nojaan; Sebastian taas, tapausten edetessä, pettää Olivian. Nämä vastenmieliset piirteet muuntaa Shakespeare tykkänään; ja tuloksena on leikkivän mielikuvituksen valoisa luoma, maailma täynnä romantillisia tapauksia, täynnä lemmen ja liehuvan ilon kultahohdetta. Näin muodosteli hän alkuperäistä tarinaa aina miten milloinkin parhaaksi katsoi, tehden siitä milloin murhenäytelmän, milloin taas ilakoivan huvikappaleen tai haaveellisen satunäytelmän. Englannin historiaa käsittelevissä näytelmissään hänen tosin täytyi hiukan lähemmältä pysytellä lähteissään, mutta siinäkin osasi hän onnekkaasti valita ne kirjailijat, joiden esitystä hän seurasi. Holinshedin kronikat ovat olemukseltaan aito-dramallisia — mitä ei suinkaan voi sanoa enimmistä uudenajan historioista; ne esittävät jo itsessään mahtavia ihmiselämän ongelmia ja hahmoittelevat erinomaisen selvästi tapauksia ja luonteita. Hallin Kronikan seikkaperäinen nimilause taas kuvaa jo kyllin selvästi Shakespearen aihetta: "Kahden jalon ja kuuluisan suvun, Lancasterin ja Yorkin, yhtyminen, jotka olivat kauan olleet yhtämittaisessa kamppauksessa tämän mahtavan kuningaskunnan kruunusta, esitetty kaikkine niine tapauksineen ja tosiseikkoineen, jotka koskevat niinhyvin toisen kuin toisenkin sukuhaaran hallitusaikoja, alkaen hamasta Kuningas Henrik Neljännestä, tämän kiistan varsinaisesta alkajasta, ja niin asteittain edistyen korkean ja ymmärtäväisen ruhtinaan, molempien mainittujen sukuhaarojen todellisen perillisen ja ihanan kukan kuningas Henrik Kahdeksannen hallituskauteen." Tuo kuninkuus-arvon mitättömyyden paljastaminen, jonka esittäminen on Paterin mielestä Shakespearen pääasiallisena tarkoituksena, itää jo epärunollisen kronikoitsijankin mielessä, kun hän seuraavasti selittää kuningas Richard Toisen kohtaloita: "Kuinka vähän tukea löytyy tässä maailmassa, kuinka vähän varmuutta on tässä elämässä ja kuinka vähän uskollisuutta on noissa epävakaisissa ihmisissä, sen saattaa jokainen selvästi havaita tämän jalosukuisen ruhtinaan kukistumisesta, ruhtinaan, joka oli ollut mahtava kuningas, jonka papisto oli kruunannut ja voidellut, jota aatelisto kunnioitti ja kannatti, jota kansa totteli ja pelkäsi, ja jonka nyt äkkiä pettivät ne, joihin hän parhaiten oli luottanut, kavalsivat ne, joille hän oli ennen suosiotaan tuhlannut, murhasivat ne, joita hän oli kasvattanut ja elättänyt: niin että kaikki ihmiset saattavat havaita ja nähdä onnen punnitsevan kuningasta ja kerjäläistä samalla vaa'alla". Joskus seuraa Shakespeare esikuvaansa niin tarkasti, että hän vaan muuttaa runomuotoon pitkiä puheita ja vuorokeskusteluja; hän näyttää tällöin työskennelleen kronikka-kirja avonaisena edessään. Väittely saalilaisesta laista Henrik Viidennessä ja pitkä vuoropuhelu Malcolmin ja Macduffin välillä Macbethin neljännessä näytöksessä ovat suorastaan otetut Holinshedista, ja niiden näytelmään sulattaminenkin on hyvin vajavaista. Tämänlaisiin kohtiin viittaa Drydenkin puhuessaan siitä, mitenkä Shakespeare vaipuu "kokonaisten kohtausten ajaksi jonkunlaiseen huolimattomuuteen, tai, paremmin sanoakseni, jonkunlaiseen ajatuksen ja älyn horrostilaan". Mutta kun tulee käsitellä jotakin ratkaisevaa kohtaa, kun hänen mielikuvituksensa leimahtaa liekkiin tai kun leikillisyyden vihuri tempaa hänet pyörteisiinsä, silloin heittää hän esikuvansa nurkkaan ja lyö rahaa omasta metallistaan. Jokainen Falstaffin lausuma sana on eloa uhkuva sana, sillä Falstaffia eivät tunteneet kronikoitsijat. Lady Macbethin luonne on esitetty Holinshedissa seuraavassa yksinkertaisessa mietelmässä: "Mutta eritotenkin hänen vaimonsa yllytti häntä kiihkeästi ryhtymään toimeen, hän kun äärettömän kunnianhimoisena paloi hillitöntä halua kerran kantaa kuningattaren nimeä". Näiden yksinkertaisten viittausten pohjalla loi nyt Shakespeare murhaajattarensa, jonka käytännöllinen toimintatarmo on lannistumaton, rohkeus säikkymätön, tahto ylpeän kiivas ja tulinen, joka yhä pitää vireillä miehensä mielikuvitusta, samalla rauhoittaen ja tukien häntä, tehden murhatyön helpoksi toimittaa, siksi kunnes inhimillinen luonto kostaa itsensä, ja hänkin joutuu hirmuhaaveidensa uhriksi ja kuulee ääniä ja huutoja unenhoureissaan. Kaikkein vapaimmin menettelee hän Holinshedin suhteen kuitenkin Kuningas Learissa. Kronikan mukaan elää Cordelia vielä noiden kauhun tapausten jälkeen, saa kuningaskuntansa jälleen haltuunsa, ollen isänsä vanhain päiväin valonsäteenä ja lohdutuksena; mutta ennenkuin Shakespeare oli ehtinyt kappaleensa päähän, oli hän jo kärjistänyt murhenäytelmän niin pitkälle, että onnellista loppua, kuten sitä sanotaan, oli mahdotonta ajatellakaan. Syvempää rauhaa kuin vanhuus-ijän rauhaa kotoisen lieden ääressä tarvittiin tällaisten sydäntä tärisyttäväin intohimon myrskyjen jälkeen. Tässä niinkuin muissakin tapauksissa käytti Shakespeare Holinshedia jonkunlaisena koneenomaisena apukeinona, joka ponnahutti hänen mielikuvituksensa lentoon, jättäen sen sitten kulkemaan omia taipaleitaan.

Plutarkoksen laita on tykkänään toinen. Kuuluisain Kreikkalaisien ja Roomalaisien Elämäkerrat olivat ainoa suurempi kirjallinen teos, jota Shakespeare ryhtyi järjestelmällisesti muodostamaan näytelmiksi. Löytyy sadoittain todisteita siitä, mitenkä suuri voima ja vaikutus tällä kirjalla oli niihin aikoihin. Se on ollut sotilailla, valtiomiehillä ja puhujilla rukouskirjan asemassa ja se on kyennyt ihastuttamaan niinkin erilaisia lukijoita kuin Henrik Navarralaista ja neiti Hannah Moorea. Plutarkoksesta löysi Shakespeare muutamia maailmanhistorian mahtavimpia kohtauksia, oivallisesti kuvattuja urhotekoja, arvokkaasti esitettyjä suuria luonteita. Sen lisäksi olivat hänen esikuvansa jo enemmän kuin puoleksi hahmoiteltuja, sillä Plutarkos kirjoitti elämäkertoja eikä aikakirjoja, ja hän kiinnittää enemmän huomiota henkilöittensä luonteenpiirteisiin, niiden vähäpätöisimpiinkin ilmenemismuotoihin, kuin tapausten yleisiin järki-syihin. "Luen kaikkein mieluimmin niitä kirjailijoita", sanoo Montaigne, "jotka kirjoittavat elämäkertoja, siitä syystä, että he tarkkaavat enemmän neuvotteluja kuin tapahtumia, että he esittävät enemmän sisäistä kuin ulkonaista toimintaa; ja juuri siksi on Plutarkos minun miehiäni". Plutarkos se oli Shakespearenkin miehiä, ja vaan Plutarkoksessa tapaa hän joskus vertaisensa kilpailijan. Muutamat roomalaisaiheisten näytelmien hienoimman kaunopuheliaista kohdista ovat yksinkertaisesti Sir Thomas Northin loistavaa prosaa, valettuna noihin tavallisiin loppusoinnuttomiin lyhytpitkiin sakeisiin. Shakespeare seuraa lähdettänsä lause lauseelta, sana sanalta, ei sentähden, kuten oli laita Holinshedissa, että hänen mielenkiintonsa herpoutui, vaan koska hän tunsi, milloin oli parasta antaa esikuvan olla koskematta. Saattaapa sanoa, ettei hän muutamissa kohdin ole päässyt esikuvansa verroille. Plutarkoksen Antoniuksen elämäkerrassa on eräs kohta, joka vallan värisee tuskallista odotusta ja hämäriä aavistuksia, se näet, missä kuvataan, kuinka Herkules-jumala hylkää Antoniuksen yöllä ennen lopullista antautumista. "Samana yönä vähää ennen puolenyön aikaa, kun koko kaupunki oli hiljaisuuden vallassa, ajatellen täynnä pelkoa ja murhetta, mikä tulisi olemaan tämän sodan päätös ja loppu: silloin kerrotaan äkkiä alkaneen kuulua erilaisten soittokoneiden hurmaavan suloisia säveleitä, joihin sekoittui lähenevän suuren kansanjoukon kirkuna; siinä tanssittiin, siinä laulettiin niinkuin Bakkuksen juhlissa, tehtiin eleitä ja liikkeitä satyyrien tapaan; ja tämä hälisevä ja tanssiva joukko näytti kulkevan kaupungin läpi sille portille, joka avautui vihollisiin päin ja poistuneen kaupungista tämän portin kautta. Näkijät eivät ryhtyneet koettamaankaan järjen keinoilla tunkeutua tämän ilmeen syvyyksiin, he ajattelivat vain, että siinä nyt se jumala, jota kohtaan Antonius tunsi erikoista hartautta, tahtoen jäljitellä häntä ja tulla hänen kaltaisekseen, hylkäsi heidät ja heidän asiansa". Shakespeare tahtoi säilyttää tämän vaikuttavan kohdan; ja Antoniuksen ja Kleopatran neljännessä näytöksessä antaa hän huilujen soida näyttämön alla, pannen vahtisotilaat väittelemään tuon ihmeseikan merkityksestä. Mutta tämä vastaa vain heikosti Plutarkoksen kertomusta. Plutarkoksen kuvauksessa Kleopatran kuolemasta taas yhtyvät vaikuttava ja mitä tarkin todellisuuden havaitseminen paraimman klassillisen taiteen arvokkuuteen ja hillittyyn harvasanaisuuteen. "Hänen kuolemansa tuli hyvin äkkiä. Caesarin lähettiläät kiiruhtivat hänen luokseen minkä suinkin ehtivät, tapasivat porteilla sotamiehet vartioimassa, eikä kukaan osannut aavistaa tai ajatellakaan hänen surmaansa. Mutta kun he avasivat ovet, löysivät he Kleopatran virumassa kullanloistavalla vuoteellaan, puettuna kuninkaallisiin vaatteisiinsa, ja toinen hänen kahdesta kamarineitsyestään, Iras nimeltään, makasi kuolleena hänen jalkapuolessaan; ja toinen naispalvelija Charmiana vapisi kuolevana, sijoitellen ja asetellen jalokivillä koristettua hallitsijankruunua, jota Kleopatra kantoi päässään. Nähdessään hänet, sanoi eräs sotilaista hänelle äreästi: 'Oliko tuo nyt hyvin tehty, Charmiana?' 'Erinomaisen hyvin', vastasi hän, 'ja se vaan sopikin, ruhtinattarelle, joka polveutuu niin monien mainioiden ja suurten kuningasten suvusta'. Hän ei enää ääntäkään päästänyt, vaan lankesi kuolleena maahan, aivan vuoteen viereen." Tässä joutuu näytelmä alakynteen; ehkäpä siitä syystä, että kertomuksen koko vaikuttavaisuus tulee juuri noista kuvauksen liikuttavista pikkupiirteistä — pahaa aavistamattomat vartiosotilaat, vapiseva kamarineitsyt — joiden pakosta täytyy jäädä näytelmässä syrjään tai joiden esittämiseksi täytyy turvautua näyttelijäin liikkeiden ja eleiden enemmän tai vähemmän kömpelöön ja raakaan ilmaisukeinoon.

Tässä on oiva tilaisuus tarkastaa, miten voimakkaasti Plutarkoksen kertomukset ja luonnekuvat ohjasivat Shakespearen mielikuvituksen kulkua. Hän on varmaankin huolellisesti hakenut tästä kirjasta tragillisia aiheita kuudennentoista vuosisadan viimeisinä vuosina, vähää ennen, kun hän kirjoitti Julius Caesarin. Tästä ajasta lähtien lukiessa kootut muistot alituisesti palaavat hänen mieleensä, tunkeutuen jopa hänen muihinkin näytelmiinsä. Kun Horatio muistuttaa vahtikumppaneitaan, miten

Vähäistä ennen suuren Julion surinaa, Kun Rooma voittons' oli kukkuloilla, Ol' haudat tyhjät, ruumiit liinoissaan Kaduilla Rooman parkuin vaikeroivat,

niin tuo tanskalainen hovimies lainaa juttunsa Plutarkoksesta. Kun Banquo noita-akkojen äkkiä kadotessa huudahtaa:

Tos'-olennoistako nyt haastelemme, Vai olemmeko syöneet hulluheinää, Mi mielen viepi?

niin skottilainen thani muistelee Plutarkostansa. Kasvitieteilijät ovat luonnollisesti tehneet kaikkensa tarkoin määritelläkseen tuon hullu-juuren ja antaakseen sille nimen. Heidän oppineet mielipiteensä olisivat erinomaisesti valaisseet Shakespearen tiedonkammioita, sillä tosiasia on, ettei hän tuota nimeä tuntenut. Tässä kajastaa hänen muistiinsa muuan kohta Plutarkoksen Antoniuksen Elämäkerrasta, missä kuvataan roomalaisten sotilasten kerran Partiassa nälän pakottamina "maistelleen muutamia juuria, joita ei koskaan ennen oltu syöty ja joiden joukossa oli eräskin, joka tappoi heitä ja saattoi heidät järjiltään". Cymbelinessä ovat Imogenin makuuhuoneen seinät peitetyt kirjailluilla verhokankailla, jotka kuvaavat, miten

Kleopatra Kopeena siinä kohtaa Roomalaistaan, Ja Cydnus yli äyräittensä paisuu Veneitten tungosta tai ylpeydestä.

Ja Timon Atenalaisen alkuaiheen muodosti ehkä hänen mieleensä Antoniuksen Elämäkerrassa löytyvä lyhyt kuvaus Timonista. Northin Plutarkos hankki Shakespearelle näytelmäin aiheet, ja samalla se sytytti hänen mielikuvituksensa sekä valtasi hänen ajatuksensa.

Kysymystä hänen raamatuntuntemuksestaan on pohdittu monessa tutkimuksessa ja se on kiedottu mitä ongelmallisimpain todisteiden verkkoihin. Muutamat tutkijat ovat näyttäneet toteen hänen lukeneen ja tutkineen episkopalisen kirkon raamattua; toiset ovat todistaneet samaa Geneven käännöksestä. Kumpaistenkin on helppo puolustaa ja tukea väitettään; olisikin itse asiassa vallan kummallista, ellei hän olisi tuntenut vähän kumpaistakin näistä käännöksistä. Edellistä luettiin yleisesti kirkoissa; Geneven käännös taas oli hyvinkin laajalle levinnyt mukavissa ja helppohintaisissa painoksissaan. Shakespeare viittaa käsiään pesevään Pilatukseen, tuhlaajapoikaan, Jaakobiin ja Laabaniin, Latsarukseen ja fariseuksiin sekä muihin. Mutta siihen ei tarvitse olla syynä syvempi raamatun tutkiminen. Hänen aikansa — samoinkuin myöhempienkin aikain — puheenparsiin ja lausetapoihin oli tunkeutunut paljon raamatullista höystettä ja raamatun kielen muistoa. Elian Tutkielmat [Charles Lamb, engl. runoilija, eli 1775—1834; kirjoitti suurta huomiota herättäneet Tutkielmansa, jotka julkaisi salanimellä Elia; sen lisäksi on hän julkaissut joukon vienoja romanttissävyisiä runoja, lapsille sovellettuja Shakespearen tarinoita (1807), sekä tutkimuksen Shakespearen ajan runoilijoista. Suoment. huom.] ovat pelkkä kutomus raamatun lauseparsia; ja Shakespearen raamatuntuntemus, jonka saattaa huoletta asettaa Charles Lambin raamatuntuntemuksen rinnalle, oli silminnähtävästi hankittu satunnaisin, pintapuolisin tavoin.

Mitä sitten tulee uudempiin ranskalaisiin ja italialaisiin kirjailijoihin, niin on selvää, että niihin, jotka hän paraiten tunsi, hän tutustui käännösten avulla. Mikäli näytelmistä voi päättää, taisi hän jonkunverran ranskalaisen puhelukielen lausetapoja, ja lopulta näyttää hänellä olleen jonkunlainen aavistus italian kielestäkin. Mitta Mitasta- ja Othello näytelmien perusjuoni on otettu eräästä Giambattista Giraldin eli Cinthion v. 1566 julkaisemasta italialaisesta novelli-kokoelmasta Hecatammithi. Venetian Kauppiaan aihe taas on pää-asiassa saatu eräästä toisesta Giovanni Fiorentinon toimittamasta kokoelmasta Il Pecorone. Mitta Mitasta-kappaleen tarinan oli jo George Whetstone näytelmäksi sepittänyt, nimellä Promos ja Cassandra (1578), ja viittauksia löytyy siihen, että Venetian Kauppiaan aihetta oli varhaisemmin dramallisesti käsitelty eräässä kadonneessa näytelmässä Juutalainen. Mutta Othelloon ei ole tavattu mitään välimuotoa, mikä seikka siis pysyy pääasiallisempana todisteena siitä, että Shakespeare suoranaisesti ammensi italialaisista kirjailijoista. Kyvyttömämpikin mies kuin hän voisi oppia muutamissa viikoissa riittävästi italiaa tällaista tarkoitusta varten, niin ettei tämä sittenkään paljoa vaikuta väittelynalaiseen kysymykseen Shakespearen kielitaidosta. Häneen eivät päässeet vaikuttamaan Machiavellin teokset, kuten Marloween; yhtä vähän kuin Pietro Aretinonkaan, kuten ne taas vaikuttivat Nasheen. Eräs kohta Ariostosta, jonka Spenser tunsi niin hyvin, tulee esille kappaleessa Paljon Melua Tyhjästä, mutta eipä ole syytä otaksua sen olevan peräisin varhaisemmalta ajalta kuin v. 1591 ilmestynyt Sir John Haringtonin käännös. Jos hän olisi tutkinut Ariostoa, saattaisimme odottaa tapaavamme lukuisampia ja syvällisempiä merkkejä tästä tuttavuudesta; ja samaa voidaan sanoa Rabelaisenkin suhteen. Tämän kirjailijan teoksissa on näet aiheita, jotka saattavat innostaa ja viehättää ketä tahansa, ja se tosiasia, ettei hänelle niin tapahtunut, todistaa kyllin selvästi, etteivät nämä kaksi kirjailijaa milloinkaan joutuneetkaan kosketuksiin keskenään. Näytelmässä Miten Suvaitsette tavattava Rosalinden viittaus Gargantuan suun laajuuteen on selvästikin muisteloa jostain kadonneesta Elisabetin aikuisesta kulkukauppiasten myyskentelemästä kirjasesta, joka tarjosi englantilaisille lukijoille Rabelaisen tarinan kuoren, ilman elävöittävää henkeä; ja erinäiset Rabelaisen tapaiset puheenkäänteet, jotka harvoin kerroin joutuvat Jagon tai muiden huulille, ovat yhtähyvin saattaneet tulla — vaikkapa ne olisivatkin alkuperäisiä — Shakespearen saavutettaville suupuheen ja keskustelun avulla. Hän oli Florien käännöksen kautta hyvin perehtynyt Montaigneen, tähän toiseen uuden hengen suureen tienraivaajaan. On tahdottu osoittaa, että tuo syvempi tiedonhaluisen tutkistelun ja epäilyn sävy, mikä on hänen kypsyneemmille murhenäytelmilleen ominaista, perustuisi suuresti Montaignen vaikutukseen. Ei olisi varmaankaan vaikeata koota Montaignen Tutkielmista aimo joukkoa kohtia, jotka puhuvat täydelleen Hamletin äänilajissa; mutta yhtäläisyys näyttää paremminkin johtuvan molempien tutkistelevain henkien luonnollisesta heimolaisuudesta. "Ihmisellä ei ole mitään muuta varsinaisesti omaa", sanoo Montaigne, "kuin ajatuksensa käyttäminen"; ja Hamlet toistaa kuin kaiku saman ajatuksen. Ei ole suinkaan otaksuttavaa eikä todennäköistäkään, että Shakespeare olisi näin ijänikuiseen huomioon tullut vasta Florion avulla. Vai oliko leskivaimo Äkäpussin Kesytyksessä Montaignen kasvatti? Ivatessaan Petruchiota, hän lausuu sen ajatuksen, johon Montaignen teosten saattaa sanoa olevan yhtä ainoaa pitkää selitystä: "Hän arvelee, niin huimaavaa kuin se onkin, maapallon pyörivän ympäriinsä." Oliko Bironkin lainattu Montaignelta? Hän esittää näet myös sitä oppia, että jokaisen ihmisen intohimot syntyvät hänen kanssaan. Ainoa tärkeämpi kohta, jonka Shakespeare varmasti on lainannut suoraan Montaignelta, ei osoita hänen millään muotoa asettuneen ajattelemisessaan oppilaan asemaan. Tutkielmassaan Ihmissyöjistä puolustelee Montaigne vakavasti villiydentilan paremmuutta, ajaen todistelunsa äärimmäisiin päätekohtiinsa asti. Myrskyssä lainaa Shakespeare tosin kuvauksen väärentämättömästä luonnontilasta, mutta hän leikittelee tuolla aatteella vain tehdäkseen sen naurettavaksi. He eroavat toisistaan jyrkästi, perinpohjaisesti. Montaigne on huoleton, sanoisiko riemuitseva kaikessa epäilyssään; hänen harrastuksenaan on vakoilla kaikkia inhimillisiä heikkouksia ja ahdistaa kysymyksillä kaikkea, inhimillistä elämää ja sen ilmiöitä: Shakespeare ei suinkaan pidättele kyselemishaluaan hänkään, mutta hänen silmänsä ja sydämensä ovat kuolettavassa kamppailussa keskenään, ja lopultakin huomaa tuomitseva, syyttävä puoli, ettei hän kuulukaan heidän joukkoonsa. Hänen myötätuntonsa ja säälinsä kuuluu sittekin viime kädessä inhimilliselle heikkoudelle, inhimilliselle yksinkertaisuudelle, inhimilliselle järjettömyydelle; ja niille hän jättääkin viimeisen sanan. Hänellä on jotakin, josta ei Montaignella näytä olevan jälkeäkään: tragillisen ajattelemisen kyky.

Shakespearen lähteiden huolellisinkaan tutkiminen, vaikka se luokin jonkunverran valoa hänen dramalliseen menettelytapaansa, ei saata meitä paljoa lähemmäksi asian varsinaista ydintä. Sen tulokset ovat enimmältä osaltaan kielteisiä. Meidän ei tule selosteluissamme kiinnittää päähuomiota sellaisiin hänen aiheittensa kohtiin, jotka hän lainasi muilta, niitä muuttelematta ja muovailematta. Se mitä hän juoneen lisäsi, se oli häntä itseään; ja kun vertailemme sitä, mitä hän löysi, siihen, mitä hän hylkäsi, joudumme pakostakin siihen johtopäätökseen, että hänen kirjain valitsemisensa oli tykkänään sattuman varassa. Elleivät juuri nuo olisi sattuneet hänen käsiinsä, olisivat muut kelvanneet yhtä hyvin. Muokattavia aineksia oli kaikkialla hänen ympärillään. Hän lueskeli Holinshedia ja tapasi sattumalta tarinat Kuningas Learista ja Macbethista. Näissä kertomuksissa, sellaisina kuin hän ne löysi, ei ole oikeastaan mitään, joka voisi herättää erikoisempaa mielenkiintoa. Hän olisi voinut tehdä yhtä hyvän murhenäytelmän esim. Siniparran tarinasta ja englantilaiset tutkijat olisivat epäilleet häntä salaisesta yhteydestä Leicesterin kanssa. Hän olisi saattanut tehdä vaikuttavan satunäytelmän Cinderellan tarusta — ja saksalaiset tutkijat olisivat löytäneet näytelmän perusajatuksen jossain sopivassa Kantin opinlauselmassa. Se nerokkuus ja kokemus, jotka itse asiassa rakensivat näytelmät, eivät suinkaan ole kirjoista otettavissa. Yksin Plutarkoksen laita on toinen; osaksi sentakia, että Shakespeare, juuri niihin aikoihin, kun hänen mielensä oli kiintynyt valtiollisiin asioihin, Plutarkoksessa tapasi maailman parhaimman oppaan valtio-opin alalla; eikä vähiten siitä syystä, että Plutarkos oli tarpeeksi lähellä Rooman historian ratkaisevia tapauksia, voidakseen esittää kaikki sillä mukaansatempaavalla ja vakuuttavalla voimalla, joka saattaa syntyä vain nähtyjen ja kuultujen asiain pohjalla.

Se kirjallisuus, joka eniten vaikutti Shakespeareen ja joka jätti kaikkialle jälkiä hänen näytelmiinsä, on tykkänään toisenlaista, senlaista, johonka tuskin muodollisesti katsoen voidaan tätä nimeä soveltaa, ja jota ehkä sattuvammin saattaisi pitää jonkunlaisena yhteiskuntaelämän ilmiönä ja muotona. Hänen näytelmissään esiintyy äärettömän runsaasti kansanomaisen kirjallisuuden sinne tänne ajelehtivia jäännöksiä: sirusia ja tähteitä ja katkelma-palasia kokonaisesta laulujen, balladien, romanssien, sananparsien maailmasta. Tässä suhteessa hän kohoaa paljon yläpuolelle aikalaisiansa; vain harvat heistä kykenivät saavuttamaan niitä verrattomia rikkauksia, joita hän ikäänkuin sieppasi ilmasta tai poimieli tien ohesta. Edgar ja Jago, Petruchio ja Benedikt, herra Topias ja Pistooli, narri Learissa ja haudankaivaja Hamletissa, myös Ophelia ja Desdemonakin, ovat kaikki vanhain laulujen laulajoita, laulujen, joita ei ole turhan takia näytelmiin sijoitettu, täyttämään väli-aikoja tai huvittamaan kuulijoita, vaan joiden tehtävä on täysin dramallinen, kussakin asemassa ja kohdassa välttämätön. Yksistään huvinäytelmistä saattaisi kerätä aimo kokoelman sananlaskuja. Kuka sanoi: "Siunaa sydämesi pohjasta ja oluesi tulee hyvää"? Mitkä dramalliset tilaisuudet synnyttivät seuraavat mietelmät: "Hiljainen sika syö kaikki ravat"; "Jumala antaa vihaiselle lehmälle lyhyet sarvet"; "Jumalan armosta on teilläkin osanne, herraseni, ja Hänellä on sitä vielä yltäkyllin"; "Jouduinpa suden suusta karhun kitaan"; "Mustaveriset miehet ovat helmiä naisten silmissä"; "Vähän on mädänneissä omenissa valikoimisen varaa"? Nämä olivat tosin vaatimattoman yksinkertaisia muistannaisia, mutta ne sopivat sitäkin paremmin näytelmänkirjoittajan tarkotuksiin, kun niitä ei oltu näpistelty kaiken maailman kirjoista, vaan suoraan elämästä otettu, jotenka ne eivät myös milloinkaan olleet vaikuttamatta dramallisen eloisasti.

Vaikeata ei ole siis ensinkään otaksua Shakespearella olleen mitä mainioimpia tilaisuuksia kaikkien näytelmänkirjoittajalle tarpeellisten ainesten hankkimiseen. Sitäkin oudompi seikka on — tai seikka, jonka vaan meidän tietämättömyytemme saattaa näyttämään oudolta — että hänen varhaisimmin julaistut teoksensa paljastavat hänen luonteessaan täydellisesti epädramattisen piirteen, jonkunlaisen elegis-kertovaisen, sievistelevän kaunosielu-runoilijan sävyn. Ei kukaan elämäkerran kirjoittaja, olkoonpa hän kuinka tietorikas, kuinka perinpohjainen tahansa, voi täysin selvitellä niitä teitä, polkuja ja asteita, joiden kautta runoilija saavuttaa taituruutensa ja taiteensa, nuo seikat kun ovat jo luonnostaan paljoa hämäräperäisempiä kuin hänen elämänsä ja maailmankatsomuksensa historia. Hänen kasvatuksensa äidinkielensä käyttämisessä, sen kauneuksien ja sointujen havaitsemisessa alkaa hänen syntymästään, ja on jo aika lailla edistynyt paljon ennen kuin elämäkerran kirjoittaja saattaa siitä mitään huomata. Saamme tyytyä uskomaan, että Cowleyssä ja Keatsissa tapahtui runollinen herätys aivan yht'äkkiä, heidän vallan sattumalta lukiessaan Spenseriä. Meidän täytyy tyytyä vieläkin vähäpätöisempiin tietoihin Shakespearen ensi kokeista. Tämän hillittömän hilpeydenajan laulu ja tanssi ja soitto eivät varmaankaan jättäneet Stratfordiakaan osattomaksi iloistaan. Huolellisemmin viljellyt, ihailtujen edeltäjäin hienostamat runouden lajit kuuluivat rajoitetummille aloille, asustaen hovipiireissä ja henkisissä keskuksissa. Anna Boleynin hovissa oli kuudennentoista vuosisadan runous syntynyt; Anna Boleynin serkusta, Surreyn kreivistä tuli kaikkien laulunpätkiä kyhäileväin rakastajain ja kaikkien uuden uutukaisimpain silosäkeiden kirjoittajain oppi-isä. Surreyn ja hänen seuraajainsa vahvimpana puolena olivatkin erinomaisen herkästi säveliin sovitettavat laulut. Heikoimmatkin tämän koulun runoilijoista ymmärtävät varsin hyvin viehättää lyrikallaan, voivatpa etevimmät heistä esittää sellaisiakin ihania luomia kuin Wyattin hurmaava laulu, jossa esiintyy kertosäe: "Vaikene, luuttuni, kaikki on jo loppu", tai Gascoignen suloinen tuutulaulu. Mutta koulu oli onnettaren lapsipuoli jo kehdostaan. Protestanttinen virsirunous, joka oli syntynyt samassa hovissa, menestynyt saman kuninkaallisen suosion paisteessa, anasti nyt sen yksinkertaisemmat runomuodot, alentaen ne muka rahvasta palvellakseen kaikenlaisiksi kurjiksi loppusointu-tekeleiksi. Sternholdin ja Hopkinsin virret puhuivat paljon laajemmalle kuulijakunnalle kuin hovirunoilijain tuotteet ja hallitsivat englantilaista runoustaitoa lähes puoli vuosisataa. Tämän kaikkivaltiaan "siivekkään runomitan" yksitoikkoisen voimakas iskentä, lyhyempine ja pitempine keinuhevon tapaisine heilahduksineen, teki kaiken hienomman lausunnan vivahtelemisen mahdottomaksi; ja ainoa kahlehdituille runoilijoille jäänyt pelastuskeino oli vapaasti käyttämällä alkusointua yhä lisätä yksitoikkoisuutta. Tämän runomitan hirmuvallasta vapahtivat maan vasta yliopistonerojen kynät. He säilyttivät lyrillisen perimätavan sen koko laajuudessa; toisia runouden tarkoitusperiä edistääkseen he hylkäsivät Sternholdin ja Hopkinsin, Phaerin ja Twynen ontuvat runojalat ja palasivat vanhaan kymmentavu-mittaan, jonka he näin pelastivat töhrijäin käsistä, puhaltaen siihen uutta henkeä, soinnuttaen sen vaihteleviin, taipuisiin muotoihin. Loppusoinnuttomissa kymmentavusäkeissä koetteli Marlowe niiden lausunnallisia ja näyttämöllisiä mahdollisuuksia; stanza-muodossa antoivat niille Peele ja Greene, Lodge ja laulukirjojen runosepot uutta sulavuutta ja sulosointuisuutta, niin että tuo runomuoto joskus värähtelee lyrikan hennoimmissa äänilajeissa, joskus taas laskeutuu mietiskelevän haastelun rauhallisiin poljentoihin. Runomitan uudistusta auttoi ja siihen oli yhtynyt — kuten aina — äkkinäinen niiden aiheiden runsastuminen, joita runon tulee sanoiksi luoda. Myöskin Englannissa oli renesanssin runous ainakin ajaksi lakannut huolehtimasta tuosta väkevän voiman alaisesta ihmisestä, olennosta, jota epäilys ja kaikenlainen vastuunalaisuus saartavat, joka on tuomittu vanhenemaan ja kuolemaan; se herkesi tarkastelemasta korkeita kansanvaltiaita tai tyhmiä talonpoikia, kääntääkseen silmänsä tuonne alastomaan maailmaan, jonka klassillinen mytologia oli paljastanut, jossa tunteet ja intohimot vapaina kuohuivat, minkään muun lain, paitsi kauneuden ikilain, hillitsemättä. Klassillisen muinaisrunouden uudestaan elpyminen, joka tavallisissa hovipiireissä oli pelkkää muotihullutusta tai joka ehkä saattoi tuottaa räätälille oivia päähänpistoja, merkitsi Marlowelle ja hänen kumppaneilleen uutta elämäntulkintaa, uutta maailmankatsomusta, uutta valtakirjaa kiihkeälle tunteelle. Nämä runoilijat ja heidän oppi-isänsä Ovidius olivat Shakespearen opettajia; hänen edistymisensä runouden taidossa tapahtui juuri tämän suunnan kautta; vaikeata vaan on saada selväksi, miten tämä uusi runollinen herätys on voinut tunkeutua hänen luokseen Stratfordiin.

Venus ja Adonis sekä Lukretian Ryöstö, jotka ilmestyivät 1593 ja 1594, ovat ennen muuta taideteoksia. Ne ovat miehen runollisia harjotelmia, joka on ryhtynyt koettelemaan taitoaan jossakin ennalta määrätyssä aiheessa. Joskin vielä kokemattomuuden merkkejä näkyy, niin ne eivät ilmene suinkaan suorituksen epävarmuudessa tai siinä, ettei suurinta kauneutta aina saavutettaisi, vaan pikemminkin taiteellisen nerollisuuden komeilevassa näyttelemisessä. Kaikkialla, pienimmissäkin kohdissa, vallitsee täysin itsetietoisen taiteen henki. Runoelmat ovat leikatut hienosti kuin norsunluuhun ja kimaltelevat kuin puhdistettu hopea. Ne käsittelevät tosin pettymystä, rikosta, intohimoa, murhenäkyjä, kuitenkaan vähimmässäkään määrässä surkuttelematta ihmisen kohtaloita, niin että ne tositeossa ovat kaikkea muuta kuin murhemielisiä tai tuskallisia. Tämä tuskattomuus ja melkeinpä välinpitämättömyys, joka saattoi Hazlittin vertaamaan niitä kahteen jääkellariin, ei suinkaan johdu runoilijan tunteettomuudesta, vaan siitä, että hän ennen kaikkea huolehtii taiteestaan. Hän tarkastelee elämää ikäänkuin jonkun välimatkan, parin askeleen päästä, ja runoelmain herättämät mielenliikkeet ja tunteet ovatkin puhtaasti taiteellisuuden synnyttämiä, eivätkä todellisen elämän. Maalaus- ja kaunopuheliaisuuden taiteet ovat olleet pakotetut lainaamaan runoudelle aiheensa ja menettelytapansa. Useista näytelmien kohdista käy selville, että Shakespeare piti paljon maalaustaiteesta ja että hän tunsi tarkalleen koko renesanssi-ajan merkittävimmät tuotteet tällä alalla. Portian taidokas vertaaminen Bassaniota

nuoreen Alcideseen, kun vapautti Hän neitsyt-uhrin, jonka Troia parkuin Tursaalle suoritti,

kuuluu sekin niihin moniin viittauksiin, jotka saattavat olla vain muistelmia jostain nähdystä taulusta; ja Äkäpussin Kesytyksen alkunäytöksessä esittävät palvelijat Kristopher Slylle luettelon, joka on mahdollisimman paras selitys Shakespearen varhaisempiin runoelmiin:

Sulle näytämme Adoniin puron kirkkaan partaalla, Tai Cytherean kätköss' kaisliston, Mi immen huoahtaissa liikahtaa Kuin tuntuessa vienon tuulosen.

Sa Io-neidon nuoren nähdä saat, Kun petturin hän joutuu paulahan; Sa silmin omin uskot katsovas.

Tai okapensastossa juoksevan Näät Daphnen, tunnet pistot piikkien. On kuin Apollo itkis murheissaan, Niin taidokkaasti kaikk' on kuvatut.

Siinäpä onkin juuri Venuksen ja Adoniksen aihe, ja toinenkin kuvaus sopii melkoisen tarkasti Lukretian Ryöstöön. Eipä liene varomatonta sanoa suoraan, että molempiin runoelmiin on ollut lähimpänä aiheena joku nähty taulu, ja niitä onkin luettava ja arvosteltava tämän tosi-asian valossa. Todenmukaisena pysyy yllä-esittämämme viittaus sittenkin, vaikka nuo runoelmat olisivat syntyneet niiden kuvasarjojen perustalla, joita Ovidiuksen taiturikäsi sanoihin muovaili. "Niin taidokkaasti kaikk' on kuvatut."

Runoelmain kaunopuhetaidolliset kohdat eivät esiinny suinkaan vähemmän huomattavasti. Molemmissa runoelmissa tavattavat pitkät puheet ja suruisat valitukset lemmestä ja hekumasta, yöstä, ajasta, onnen vaiheista ovat kaikki erinomaisen vivahdusrikkaita, kaunopuheliaita käänteitä täynnä; ne ilmaisevat raivoa, surua, synkkämielisyyttä, epätoivoa; ja kuitenkin on kaikki niin sopusuhtaisen rauhoittavaa, miellyttävää, aivan kuin kuuntelisi haaveellista, unelmoivaa soittoa. Lukretia koristelee järisyttävän kohtalonsa ratkaisevana hetkenä puhettansa hyvin kaukomaisilla kuvilla ja syvällisen mielikuvituksen kaunisteilla. Ja aivan kuin eivät hänen selostelunsa ja väittelynsä asemastaan riittäisi, ahdistaa runoilija häntä vielä kaikenlaisilla "ohjelauseilla", jotka tietysti sisältävät sopivia siveysmietelmiä. Kuullessaan lintujen laulavan käy hänen mielensä murheellistakin murheellisemmaksi; ja heti paikalla on hän selvillä niistä runollisista käänteistä, jotka sopivat tähän tilaisuuteen:

Vajoovans' ken sois rannan nähdessään Ken nääntyvänsä täyden pöydän luo? Saa näky voiteen haavat ärtymään. — Haikeimman kaihon onnen virvat tuo.

Näiden runoelmien perussuunnitelmaan ei suinkaan kuulu siveysopin esittäminen; siveysoppi esiintyy niissä eri tiloihin sovitettuna, muovattuna, niin että runoelmasta siten syntyy mitä värikkäin mosaikkiteos. Näytelmät käsittelevät liian todellista maailmaa, jotta sitä voisi sitoa mihinkään yksinkertaisiin siveyssääntöihin; nämä runoelmat taas liian keinotekoista maailmaa, jotta sitä voitaisiin asettaa mihinkään oleelliseen yhteyteen siveysopin kanssa. Pääasiallisin runoilijaa kannustava syy on kauneuden ihannoiminen kauneuden itsensä tähden, mieltymys neron kuvausvoimaan ja sen harjottamiseen.

Ja juuri tässä kohdassa kosketti Shakespearea renesanssin uusi henki. Tämä ihmismielen suuri liike toi mukanaan rajattoman vapauden kohottavan riemun ja esteettömän tutkimishalun ihastuksen; mutta samalla se tempasi ihmishengen irti asemastaan vakavassa, sopusointuisessa olioiden, esineiden ja asiain järjestelmässä, jättäen sen alttiiksi kaikenlaisille vaaroille ja ylenmääräisille ponnisteluille. Katolisen jumaluusopin ihmeteltävä järjestelmä osoitti ihmiselle määrätyn paikkansa maailmankaikkeudessa, se opetti hänelle tehtävät ja velvollisuudet, se kohteli kärsivällisesti hänen puutteitaan, samalla joka aika asettaen hänet niin monimutkaiseen määrättyjen suhteiden, maallisten ja taivaallisten, järjestelmään, ulottaen kaiken tuon paljon ajattelun todellisten rajain ulkopuolelle, että ainoastaan täydellisesti nöyrä mieli saattoi kevyesti kantaa tämän taakan tai katsoa kauhutta tuohon loputtomaan, lain ja sallimuksen vaihtelemaan. Orjan-asemastaan tässä suuressa valtiojärjestyksessä vapahti ihmisen renesanssi, ja hänestä tuli oma herransa, oma käskijänsä rajattomine mahdollisuuksineen; hän sai vapauden suunnitella, rakentaa ja asua omaa itseänsä varten. Tuo ääretön, kolmen vuosisadan kuluessa tuskin alotettujen tehtävien ja velvollisuuksien maailma ei ensimmältä häntä rasittanut; hän oli kuin koulusta päässyt lapsi, joka koettelee voimiansa ja keinojansa kaikenlaisissa eriskummaisissa ja hämmästyttävissä yrityksissä. Se oli uusien filosofisten järjestelmäin, uusien taiteiden, uusien kehityssuuntien aikaa; ei mikään niistä ollut hillitty tai vakaa: kaikki oli täynnä uhman henkeä, kaikki oli korkealentoista vaan ei leveäpohjaista, kaikki kohosi kuin muistomerkkeinä yksilön nerolle ja sankaritöille. Tuo kyvyn ylimielisyys ja itsekylläisyys, jota renesanssiajan ihmiset kutsuivat luonnon ikivoimaksi, esiintyy monissa erilaisissa muodoissa; eikä Shakespearekään täysin säilynyt vallitsevalta tartunnalta. Mitä mieltymys voimaan oli Marlowelle, sitä oli mieltymys kauneuteen hänelle. Mainituissa varhaisemmissa runoelmissa ottaa renesanssin Venus hänet vangiksi,

Punaruusu-nauhoin häntä, kuuliaista, kuljettain.

Silmän ja korvan harras pyhyydenkunnioitus on hänelle kaikki kaikessa: hänen maailmansa on kirkkaiden muotojen ja ihanain sanojen maailma. Hän asettaa näkyviin kauneuden kuten Marlowe voiman, vapautettuna kaikista todellisista inhimillisistä suhteista ja ehdoista. Ainoastaan siellä ja täällä runoelmissa joku hyvin havaittu kohta, joku sattuvan yksinkertainen vertauskuva muistuttaa meille, ettei hän ole tykkänään kadottanut lujaa maata jalkainsa alta, maata, josta sittemmin oli tuleva hänen kuningaskuntansa. Tämän intomielisen kauneuden palveluksen muutti, pikemmin kuin syrjäytti, mietiskelyn ja katkeran kokemuksen alkaminen; niin että nuo Wordsworthin luonnonrakkauden paljon puhutut vaiheet tai asteet saavat vertauskohdan Shakespearen ihmisrakkauden asteissa. Jos nuo runoelmat olisivat joutuneet hukkaan, tietäisimme aivan liian vähän hänen oppi-ajastaan, ajasta, jolloin inhimillinen elämä oli hänelle

Vain onnen tunne, riemun hurmana, Mi kaivannut ei lainatenhoa;

jolloin hänen ihastuksensa maailman näkyihin ja toiminnoihin ei jättänyt hänelle tilaisuutta viipyä käsittämättömissä ongelmissa tai ikävissä huolissa.

Hänen varhaisin näytelmänsä Titus Andronicus, joka monessa suhteessa on ensimäisten runoelmain kaltainen, osottaa, miten kummallisen kovasydäminen tuo kauneudenrakkaus saattaa olla, samalla kun se tekee helpoksi ymmärtää, kuinka Marlowe saattoi ajaksi häntä hurmata, viehättää ja hallita. Mutta jo Venuksesta ja Adoniksesta kävi selville, että hän oli kohonnut Marlowea korkeammalle ja että hän on pääsemässä kirkkaampaan ja järkevämpään maailmankatsomukseen. Adoniksen vastaväitteellä, joka alkaa "Sit' älä lemmeks' kutsu", ei ole mitään vastaavaa Marloven teoksissa; se soittaa kiihkeiden himojen ja halujen kuolinkelloja.

Kuin päivänpaiste lempi tahraton, Himo kuin hirmumyrskyn myllerrys; Kesäinen lähteensilmä toinen on, Ja toinen talven hyinen hengähdys; Ei lempi vaadi, himo kaikki riistää; On lempi altis, himo pettää, kiistää.

Nämä aikaisemmat kuvailemisen ja siveellisten mietiskelyjen harjottelut tuottivat hänelle suurta hyötyä näytelmänkirjoittamisessa. Sama taituruus, joka loi eteemme elävän kuvan jäniksen metsästyksestä ja Adoniksen hevosen karkaamisesta, näyttäytyy myöskin tuossa erinomaisen tarkassa piirroksessa apteekkarin myymäkojusta, Romeossa ja Juliassa; mutta tämän viimeisen kuvauksen yksityiskohtainen tarkkuus palvelee tämän ihmisten kohtaloita esittävän näytelmän tarkotuksia, ja osoittaa, miten surun äkillinen kiihtymys herättää eloon Romeon kaikki hengenlahjat ja voimat. Aina ei suinkaan asian laita ole näin; runoilija unohtaa Shakespearessa joskus näytelmäinkirjoittajan, luoden kesken kaikkea eriskummaisen kuvan, piirrellen, muovaillen sitä vain sen itsensä takia, ja sen esittäjäksi saattaa muitta mutkitta joutua kuka tahansa. Kuvaus pikku-prinsseistä Towerin linnassa, "heidän huulensa ovat kuin neljä punaruusua samalla varrella", on pantu heidän murhaajainsa suuhun; ja Ophelian kuolinpaikan kuva, sellaisena kuin sen kuningatar piirtää, on palanen ihaninta runoutta, mutta sillä ei ole mitään dramallista merkitystä esittäjäänsä nähden.

Lukretian Ryöstön jälkeen ei Shakespeare enää julkaissut — mikäli saatamme nähdä — yhtään runoelmaa tai näytelmää. V. 1609 ilmestyi pieni nelitaite-nide, nimeltä _Shakespearen Ennen Painamattomat Sonetit. Sen hintana oli niihin aikoihin kuusi penceä, ja sen alkua koristi seuraava omistuslauselma: To the onlie begetter of these insuing Sonnets Mr. W.H. all happinesse and that eternitie promised by our ever-living poet wisheth the wellwishing adventurer in setting forth. T.T._

Tässä ei ole aikaa eikä tilaisuutta ryhtyä selostelemaan kaikkia niitä yrityksiä, joita on tehty tämän Shakespeare-tutkimuksen pahimman arvoituksen ratkaisemiseksi. On vallan tiheänään askelten jälkiä tämän salaperäisen luolan ympärillä, mutta mitkään niistä eivät johda poispäin. Kukaan ei ole vielä yrittänyt tämän arvoituksen ratkaisemista jättämättä jälelleen kirjaa tai paria; ja Shakespearen pyhimyshauta on täyteen ripustettu lupauslahjoja, kaikki kuihtuneita ja tomun peittämiä. Ei vielä kukaan ole yrittänyt päästä tähän runouden taivaaseen joitakin erikoisia salaportaita myöten, joutumatta kymmenintuhansin peninkulmin syrjään päämäärästään, maailman tuolle puolen, narrien paratiisiin. Arvoitus pysyy yhäti ratkaisematonna.

Monta kirjaa on kirjoitettu yksistään tuosta omistuksesta. Myöhäisimmistä uskalikoista mainittakoon Sidney Lee, joka on herättänyt henkiin Boswellin ja Chalmersin väittämän ja joka siis, antaen "begetter"-sanalle merkityksen "procurer" (hankkija), tekee koko omistuslauselman täysin ajatuksettomaksi, merkityksettömäksi. Omistuksen kirjoittaja ja painatusoikeuden omistaja oli eräs Thomas Thorpe, jolla oli sangen salakähmäinen asema Lontoon kirjakauppiasten ja kustantajain maailmassa. Shakespearen Sonetit olivat, Francis Meresen viittauksen mukaan vuodelta 1598, kierrelleet käsikirjoituksina "hänen lähimpien ystäviensä piirissä". Lee taas tekee tiettäväksi, että muuan William Hall, tuon salakähmäisen Thorpen kuuliainen urkkija, hankki nyt salaisesti, joillakin tuntemattomilla keinoilla, otteita niistä, jättäen ne isäntänsä haltuun, joka sitten palkitsi häntä leikillisellä, rosvomaisen jalomieliseen muotoon laaditulla omistuslauseella. Tätä selitystä ei voida todistaa ainoaksi oikeaksi; mutta ei kuitenkaan ole mitään, joka estäisi sitä uskomasta. Tosin on sangen vaikeaa sitä hyväksyä, mutta ehkei sekään ole mahdotonta, etenkin kun sillä on yksi verraton etu: se tekee hylkypaperia koko tuosta hirveästä kirjallisuudesta, joka on kerääntynyt noiden W.H. alkukirjainten ympärille, ja päästää meidät vihdoinkin omistuslauselmasta huolimatta arvostamaan sonetteja itseään.

Näyttää siltä, ettei Shakespeare ole antanut valtuutustansa julkaisemiseen; mutta toisaalta ei hän myöskään, mikäli tiedämme, pannut vastalausetta tai ryhtynyt mihinkään puuhiin, toimittaakseen yleisölle parannetun laitoksen. Enin osa sonetteja oli kirjoitettu ennen v. 1599, jolloin kaksi niistä, jotka sisältävät pää-asiallisesti kaiken sen, mikä useissa muissakin kuvastaiksen, ilmestyi eräässä luvattomassa jälkipainoksessa. Sitä järjestystä, missä ne kulkevat Thorpen julkaisussa, ei ole koskaan yritettykään parantaa, vaikka tosin sangen monien paikkaa ei sopisikaan muuttaa, koska ne jakautuvat kymmenen, kahdentoista, neljäntoista luonnollisiin, sisällyksen tarkoin rajoittamiin ryhmiin. Toiset ovat osoitetut jollekin miehelle, toiset naiselle. Ne ovat läheisen henkilökohtaisia tunteessaan ja liikkuvat hyvin erilaisissa mielentiloissa. Toisia on helppo ymmärtää; toiset taas sisältävät viittauksia ja vihjauksia tapauksiin, joista emme tiedä kerrassaan mitään. Ei löydy englannin kielellä ihmeellisempiä, ihanampia tunteiden ja sieluntilojen esityksiä, eikä kuitenkaan ole koskaan vakavasti otettu tutkimuksen alaiseksi, ovatko kaikki nämä sonetit todellakin Shakespearen.

Kuvailevatko ne hänen omaa elämäänsä, omia kokemuksiaan? Professori Dowden on vastannut tähän kysymykseen sangen vaatimattomin ja varovaisin sanoin. "Uskon", sanoo hän, "että Shakespearen sonetit ilmaisevat hänen omia tunteitaan hänen omassa personassaan". On totta, että runoilijan elämäntapausten tulkinta hänen teoksissaan esiintyväin kohtain nojalla on, liian pitkälle ajettuna, johtanut mitä kummallisimpiin tuloksiin; ja runolliset vertauskuvat on väkisinkin saatu muka osoittamaan, että Shakespeare oli rampa, että häntä vastaan oli suunniteltu murha-yrityksiä, ja niin edeskäsin. Nämä sonetithan, se myönnettänee yleisesti, olivat tykkänään yksityistä laatua; Shakespeare ei tarkoittanut niitä suinkaan meidän luettavaksemme ja pengottavaksemme, ne kun olivat osoitetut määrätyille henkilöille. Sanoa, etteivät ne "ilmaise hänen omia tunteitaan hänen omassa personassaan", merkitsee samaa kuin sanoisi, etteivät ne ole vilpittömiä. Mutta jokainen runouden ihailija, joka on kerrankin lukenut nuo sonetit, tietää, että se ei ole totta. Meitä ei niin paljon viehätä niissä esiintyvä taituruus, kuin juuri niiden voimakas, hellittämätön personallinen sävy. Tämän tähden ne pitävätkin hyvin paikkansa maailman mainioimpien runotuotteiden joukossa; niissä on runsaasti vertauskuvia, ne ovat vaihtelevia äänilajeissaan, mutta näitä taiteen apukeinoja vallitsee täydellisesti kaikkea elähyttävä tunne, ja niin syntyy runoja yhtä yksinkertaisen vilpittömiä, yhtä liikuttavia kuin lapsen ymmärtämystä anova ääni.

Kaikki, jotka rakastavat runoutta, rakastavat sitä sen takia, että runoudessa puhutaan elämän syvällisimmistä kysymyksistä suoraan, peittelemättä, vilpittömästi. Tuollainen ilmaisutavan välittömyys ei saata tulla kysymykseen jokapäiväisessä puheessa. Runoudessa se on mahdollista, koska taiteen muodot, totutut tavat ja hillitsevät rajoitukset ikäänkuin vuodattavat arvokkuutta ja rauhaa kuohuviin tunteisiin ja tekevät intohimonkin siedettäväksi. Ilman intohimoa ei ole runoutta; kyky tuntea todellista runoutta on kyky kuulla tuota sielun syvällisintä ääntä. Runous on teeskentelyn, vilpillisyyden koetuskivi; ellei joku tunne sitä, mitä hän haluaa ilmaista, saattaa hän ehkä tehdä mukiinmenevän juhlapuheen; suurta runoutta ei hän ole koskaan luova.

Ei kukaan, jonka mielipiteillä on jotain arvoa, tahdo väittää, että Shakespearen soneteista puuttuisi todellinen tunne. Tosin ovat muutamat, joiden väitteitä ei juuri ole tarvis ottaa huomioonkaan, esittäneet sen mielipiteen, ettei niitä elähyttävällä tunteella ole mitään tekemistä niiden tapahtumain kanssa, mitkä ne muka olisivat aiheuttaneet; että ne ovat muka runollisen mielikuvituksen vapaita harjotelmia, jotka harhailevat elämän dramallisten mahdollisuuksien yläpuolella, esittäen kylläkin syvällä tuntemuksella muutamia sen kuvitelluista ristiriidoista. Ne, jotka ovat puoltaneet tätä näkökantaa, eivät varmaankaan ole vaivautuneet selittämään sitä seikkaa, että muutamat soneteista ovat suoraan osotetut tai lähetetyt jollekin tietylle henkilölle. Jos joku ylhäinen suojelija sai nämä kaikki yhäti samat, epä-itsekkäät hartaan antautumuksen todisteet, joiden kieli, jos mikään, on puhtaan lemmen hehkuttamaa, eikö hän heti helposti ymmärtänyt, että ne olivatkin vaan runopukuun puettuja turvatti-paran imarteluja, jotka madellen nälkäisinä kerjäsivät suosionosoituksia? Eiköhän hän olisi ottanut runoilijaa sanasta ja ruvennut enemmän tai vähemmän haitallisella tavalla käyttämään hyväkseen tuon niin alttiin miehen aikaa ja työkykyä? Mikähän nainen oli sekin niiden läheisten ystäväin joukossa, joille näitä "sokeroituja sonetteja" jaeltiin, jota miellytti seuraavanlainen voimakas, kaikesta runollisen mielikuvituksen harjottelemisesta vapaa kohteliaisuuslauselma:

Sun vannonut oon kirkkaaks', hohtavaks', Yön hengeks' näänkin nyt sun kamalaks'.

Ellei sonetteja lähetelty sinne tai tänne, mitenkä olisi sitten Thorpe saanut niitä käsiinsä? Jos ne olisivat kierrelleet välinpitämättömäin runouden harrastajain kesken, eivätköhän ne sonetit, jotka eivät käsittele yleisiä aiheita, vaan täysin selvittämättömiä henkilökohtaisia suhteita, olisi olleet sen ajan lukijoille yhtä käsittämättömiä kuin ne ovat meille? Nämä eivät ole sellaisia itseselkoisia runoelmia kuin Danielin sonetti Unelle tai Sidneyn sonetti Kuulle; ne ovat selvityksiä johonkin edellä käyneeseen tapahtumaan. Jos nuo tapahtumat eivät olisi todellakaan tapahtuneet ja jos sonetit olisivat puoleksi dramallisia runoelmia, niin on luonnollisesti hyvän näytelmän kannalta välttämätöntä ja oleellista, että asema tehdään täysin selväksi. Lisäksi tulee sekin, että Elisabetin aikalaiset käyttivät sonetti-muotoa oppi-isänsä Petrarkan esimerkkiä noudattaen yksinomaan sellaisiin runoelmiin, jotka ilmaisivat personallista tunnetta, eikä epämääräisiin näytelmähaaveiluihin. Suuret runoilijat kuten Sidney, Spenser, Drayton heijastuttavat soneteistaan oman elämänsä tapauksia ja kokemuksia. Shakespearen sonetit ovat vieläkin likemmältä käypiä kuin ne; ja niitä olisi vielä vaikeampi selittää, jos niiltä riistettäisiin tykkänään tosi-olojen ja tosi-tapahtumien tausta. Sidneyn tavoin vastusti Shakespearekin aina tuota väärinkäsitystä, joka tahtoi alentaa hänen kiihkeän tunteensa pelkäksi tavanmukaisuudeksi. Hän ei toivo itseään muisteltavan tyylinsä, vaan lempensä takia. Hän ei voi kärsiä noiden tavan kahleissa kulkevain runosepustajain ikuisesti samoja lauseparsia:

Myös lempein mun lie siksi arvokas, Se että säästyä vois juoniltas.

Hän itse suosii yksinkertaisia vertauskuvia; eikä mikään soneteista teekään intomielisyydessään vakuuttavampaa vaikutusta kuin se, missä hän vertaa itseään pieneen lapseen, jonka äiti on sylistään heittänyt kiiruhtaessaan ajamaan takaa tarhasta karannutta siipi-otusta:

Niin karkulaisen jälkeen kiiruhdat, Mun, pienen lapses, loitos unhottain; Mut toivon, että vielä palajat, Kuin äiti rinnoilles mun painaltain.

Nämä yleisin ääriviivoin piirretyt kuvat eroavat tavallisten sonetin sepustajain tuhrimista kuvista ja tapahtumista samoin kuin oikeusistuinten kovalla taistelulla muodostuneet päätökset eroavat keskiajan lemmenhovien muodollisista väittelyistä. Muutamat niistä ovat kummallisia, uhkarohkeita, jopa raakojakin luonnoltaan; niissä on aiheita, joita ei runollisuus ole valinnut, vaan jotka ovat ottaneet omakseen runollisuuden, painaen todellisuusvoimallaan leimansa siihen. Kaiken runouden, kaiken taiteen tulee pitää silmällä joitakin sovittuja muotoja. Nämä runoelmat ovat sonetteja. Mitään muuta sovinnaista niissä ei olekaan, lukuunottamatta niiden repostelijoita.

Niistä tapahtumista ja seikoista, jotka ovat kunkin pohjana ja jotka luovat muutamiin niiden ainoan mahdollisen ajatuksen, voi luonnollisesti saada selkoa vain sangen epämääräisesti, keinotekoisesti, jos saa ensinkään. Esiintyväin henkilöiden nimet ovat häipyneet tietämättömiin. Kaksi näistä henkilöistä on kuitenkin tarkalleen kuvattu: komea, hurjasteleva nuorukainen, ja mustaverinen, uskoton nainen. Näiden kahden henkilön, toisen tai toisen, ympärillä liikkuvat nyt useimmat sonetit, elleivät kaikki. Tarina, joka tässä levitäiksen eteemme, liian himmeänä, jotta sitä voisi kutsua dramalliseksi, liian tuskallisena ja kärsivänä, jotta sitä voisi erehdyksessä pitää vaan ilakoivan mielikuvailun huvitteluna, on tarina kiihkoisasta ystävyydestä, rikotuista ja jälleen uudistetuista valoista, rakkaudesta, joka voittaa tylyydenkin, riemusta ja hekumasta, joka on vain lyhyt, kiihkeä puuskaus ja joka kääntyy katkeruudeksi, omantunnon vaivoiksi. Runoilijan äänen kuulemme väreilevän moninaisissa vivahduksissa, milloin väittelemässä ystävänsä kanssa, milloin kapinoimassa sitä naista vastaan, joka on kietonut hänet pauloihinsa; tässä kiihkeän, hartaan antaumuksen korkea veisu, tuossa verhotun letkauksen pisteliäs sävy — tarkasti tähdättyä, rivoa, kyynillistä. Esitys jatkuu luonnollisin astein rakkauden ja ystävyyden sydämellisistä väleistä muihin tunteisiin, jotka eivät suinkaan ole vähemmän läheisiä ja vilpittömiä, mutta jotka nyt vaalenevat alkuperäisinten inhimillisten intohimojen taustaa vastaan: astuu esiin runoilijan maineen ja kunnian toivo, taikka masentava tietoisuus siitä, että hän henkisesti alenee palvellessaan roskakansan joutavaa huvitteluhalua. Hänen sielunsa liikunnot paljastuvat, ja ne esittävät hänet helposti ymmärrettävässä valossa: intohimon kahlehtimana, syvästi halveksivana noita varovaisia ja itsekylläisiä luonteita, joista hän niin armottomalla ivalla puhuu 94:ssä sonetissa:

Ne, jotka karttaa pahaa tekoa Tai toista teeskennellen toimivat; Ja eivät kiusauksiin lankea, Vaan kivisieluisina kulkevat;

He taivaan riemun runsaan perivät, Isänsä luonnon auliit antimet; He synnyltään on herrat, käskijät, Muut palvelijat, he jalosukuiset.

Vähän hyödyttäisi meitä tuntea tuon kauniin nuorukaisen ja mustan naisen nimet; eivät mitkään julkiset todistuskappaleet ja tiedot kykenisi niin kuvastamaan noita tunteen vaihtelevia kokemuksia, taivaista riemua ja surun syvimpiä kuiluja, sillä parhaan ja riittävän selvityksen saavat ne juuri soneteissa.

Runoileminen ei kuitenkaan ole elämäkerran kirjoittamista; ja sonettien arvo nyky-aikaisen lukijan silmissä ei pääasiallisesti riipu siitä, tiedetäänkö tai ei, mitä mahdollisesti niiden takana on. Että ne olivat otetut kokemuksen aarrekammiosta, on ainakin varma: Shakespeare ei ollut mikään katala jäljittelevä riiminrenguttaja. Mutta taiteen apukeinot ovat muuttaneet kyyneleen jalokiveksi, joka jää koristamaan vielä uusiakin, vieraitakin suruja. Soneteilla on jotain sanottavana kaikille, jotka ovat kokeneet inhimillisen elämän nousun ja laskun, sen hymyilevät ilot, sen murhemuodon. Niiden tapaukset kuuluvat menneisyyteen; niiden aihe on ikuinen. Ne ristiriidat ja katkerat jos suloisetkin tunteet, joista ne puhuvat, muodostavat yhäti ja aina kaiken runouden perusainehiston ja elävöittävän hengen; ajan voittokulkue siinä astuu, säälimättä, yli inhimillisten pyyteiden ja inhimillisten halujen ja himojen raunioiden. Kaikkialla luonnossa sen saattaa lukea, kaikessa taiteessa; viittauksen siitä antaa kellon- tunti-osoittajan liikunta, kuihtuvat kukat, ihanain kasvojen rumentavat rypyt; se palajaa syksyisen elonkorjuun mukana, se synkistää toivon auringon ja kuun pimetessä; runoilijan kellastuneet paperit ja rakentajan sortuvat pyramidit kertovat siitä; sen ääni kuuluu rantakallioihin musertuvista aalloista, siitä puhuvat historiat, jotka johtavat mieleemme jo ammoin hautaansa vaipuneet sivistyskansat. Kaikki katoaa; tämä tieto on yhtä vanha kuin aika. Mutta miten kirpeän polttava se onkaan, kun sen sydän äkkiä huomaa;

Sun kauneuttasikin epäilen; Se kuihtuu, katoo ajan virtahan.

Runoilija pitää suuressa arvossa niitä apukeinoja, jotka tarjoavat suojaa tätä hirmuvaltiasta vastaan tai jotka kykenevät siirtämään sen tuomiota tuonnemmaksi. Pöyhkeäpuheisuudella, jossa vaan on paljon itaruutta, hän lupaa ystävälleen ikikestävän elämän "siinä, missä hengitys kovimmin huokuu, aivan ihmisten huulilla". Mutta hän tietää, että tuo on turha suunnitelma; muistomerkit ja muistokirjoitukset, joita on kyhätty ajan hävitystä vastustamaan, eivät vaikuta mitään, paitsi ehkä siten, että ne tuleville sukupolville hankkivat uusia todisteita sen kaikkivaltaisuudesta. On parasta sopia tuon hävittäjän kanssa, ja koettaa vaikka näennäisesti sen valtaan antautuenkin, vähentää sen voittoriemun yltäkylläisyyttä kohottamalla korkealle iki-elämän tulisoihtua.

Ei pelastusta pyörteest' aikojen; Vain hengen luomat elää eellehen.

Tuo on jonkunlaista yleisen perikadon lykkäystä ja lievennystä, mutta vakavaa pohjaa uhmailevalle taistelulle se ei anna. Viimeinen turvapaikka, ainoa linnoitus tätä vihollista vastaan on rakkaus, joka on vain omaa itseänsä varten olemassa, joka on oma palkintonsa, joka tuottaa lohdutusta kaikkiin tappioihin ja pettymyksiin, jota eivät myrskyt järkytä, eivätkä pimennä pilvet, joka on todempi kuin historian totuus ja voimakkaampi kuin kaiken hävityksen ja mädäntymisen voimat. Rakkaudelle yksinään ei aika mahda mitään. Näin tulee sonettien ensimmäinen sarja jonkunlaiseen loppupäätelmään; ja sitten seuraa lyhempi sarja, ja muutamat näistä soneteista ovat realistisia, ivallisia, karkeita, muodostaen ikäänkuin välinäytelmän edellisten osain hempeiden, juhlamenollisten naamiaisten jälkeen. Tässä sarjassa on kuvattu hekuman vaiheet, sen lyhyet riemut, sen rajuus, sen lempeämmät, vienommat välikohtaukset, sen petollisuus, ja ne tuskat ja kärsimykset, jotka ovat sen palkintona. Löytyy kuitenkin hiukan lievennystä tuohon kuvaukseen; hekuman hurjat petteet sovittavat itse kohtalonsa ja heittävät uhrinsa siihen tietorikkaampana, vaikkeikaan lohdutettuna:

Kun pyhäks', puhtahaks' sun vannoin ma, Se oli valhe, musta, katala.

Shakespearen runoelmat eivät missään suhteessa muuta sitä käsitystä hänen luonteestaan ja mielenlaadustaan, jonka tarkkaavainen lukija jo on saattanut itselleen muodostaa näytelmien perustalla. Mutta niiden avulla voimme kuulla hänen äänensä välittömämmin, suoranaisemmin, kun näytelmän haittaavat rajat eivät ole esteenä; samalla antavat ne meille muutamia hajanaisia viittauksia niistä myrskyisistä koettelemuksista ja intohimoista, jotka auttoivat häntä yhä enemmän tuntemaan ihmissydäntä ja rikastuttivat hänen näytelmiään personallisen kokemuksen tuloksilla.