TUONELASSA KÄYNYT POIKA.

Synkkänä istui kuningas linnassaan, niin synkkänä, että kaikki vavisten linnassa hiipivät ja pelkäsivät lähestyäkään sitä huonetta, jossa kuningas istui, Ja linnan synkissä käytävissä seisoivat vartijat ja muistelivat niitä peloittavia tarinoita, joita kulki linnan tapahtumista. Peloittava oli ollut kuninkaan isäkin, joka jo moniaita vuosia oli ollut kuolleena, mutta vielä peloittavampi oli hänen poikansa. Kun viha hänessä sai vallan, niin ei kukaan enää ollut hengestään varma. Ja niin paljon oli kuningas syyttömiä surmannut, että hän ei enää voinut öitään rauhassa nukkua, vaan kuultiin hänen usein unissaan raskaasti huokaavan ja valittavan. Kun kuningas tietäjiltä oli tiedustellut parannuskeinoa noita levottomia uniaan vastaan, niin oli hänelle vastattu:

— Toisen kautta olet sinä löytävä rauhasi ja tuleva iloiseksi.

— Toisen kautta, toisen kautta, sanoi kuningas itsekseen istuessaan linnansa kammiossa ja katsellessaan linnan pihalle, jossa hän ei nähnyt ainoatakaan iloista ihmistä.

Synkkiä olivat kaikki ja vaiti he astelivat, sillä kaikilla heillä oli jotain omantunnonvaivoja, kun olivat kuninkaansa käskyjä noudattaneet ja tehneet surmatekoja.

— Ei minun linnassani kukaan tohdi nauraa, sanoi kuningas. On aivan kuin halla olisi käynyt kaiken ilon yli siellä, missä minä elän.

Juuri kun hän tämän oli sanonut, niin kuuli hän iloista laulua linnan pihalta, ja kun hän katsoi ikkunasta, niin näki hän linnan kaivolla nuoren naisen vettä ammentamassa. Ja tämä nainen lauloi, ja hänen laulunsa kaikui heleänä linnan muurien sisällä.

Kuningas kutsui palvelijan luokseen ja kysyi häneltä:

— Kuka on tuo nuori nainen, joka ammentaa vettä linnan kaivosta ja iloisesti laulaa? Mistä hän on tullut, sillä en ole häntä ennen nähnyt linnani väestön joukossa?

— Hän on sinun aseenkantajasi nuori vaimo, vastasi palvelija.

— Kutsu minun aseenkantajani minun luokseni, sanoi kuningas, sillä tahdon puhella hänen kanssaan.

Aseenkantaja oli nuori mies, joka vasta lyhyen aikaa oli ollut kuninkaan palveluksessa. Kun hän astui kuninkaan eteen, niin kysyi tämä häneltä:

— Sinä olet vasta lyhyen ajan ollut minun aseenkantajanani. Minä näin sinun vaimosi äsken kaivolla, mistä olet hänet löytänyt?

Ja poika kertoi kuninkaalle, mistä hän oli vaimonsa löytänyt:

— Minä olin kauan rukoillut Jumalaa antamaan minulle vaimon, joka olisi minulle hyvä ja uskollinen, Silloin näin unen, joka minulle ilmoitti, missä se oli oleva, joka oli tuleva minun vaimokseni. Minä kerroin uneni isälleni ja pyysin häntä menemään morsiantani minulle kihlaamaan. Kun isäni tuli linnan luo, joka oli viisikerroksinen, niin istui linnan ikkunassa nuori neito. Hänelle isäni kertoi tulonsa syyn, ja kun hän kaiken oli neidolle sanonut niin läksi neito linnastaan, seurasi isääni ja tuli minun luokseni. Ja kun hän otti asuntonsa minun majaani, niin olen hänen kauttaan tuntenut itseni niin sanomattoman onnelliseksi.

— Sinä sanoit, hänen kauttaan olet tullut onnelliseksi.

— Niin sanoin.

Silloin kuningas alkoi haluta pojan vaimoa itselleen ja hän sanoi:

— Sinä olet minun käskyläiseni ja olet velvollinen minua tottelemaan.

— Minä tiedän sen.

— Niinpä käsken sinua luovuttamaan vaimosi minulle, jotta minä hänen kauttaan onnelliseksi tulisin.

— Minun kuninkaani, sanoi poika epätoivoissaan, miksi tahdot minulta riistää juuri sen ainoan, mikä minulla on? Sinä voit valikoida, ja jokainen, jonka itsellesi avioksi pyydät, tulee sinun vaimoksesi. Miksi tahdot riistää minulta köyhältä juuri sen ainoan, mikä minun onneni on?

— Minä voisin ottaa sinut hengiltä ja sitten ottaa vaimosi omakseni. Mutta minä tahdon olla sinulle armollinen, koska uskollisesti olet minua palvellut. Minä annan sinulle tehtävän, jos sen suoritat, niin saat vaimosi pitää. Jos tehtävässäsi et onnistu, niin olet hänet ja henkesi menettävä.

— Määrää tehtävä, sanoi poika, ja minä tahdon sen suorittaa, jotta vaimoni saisin omanani pitää.

Kun kuningas sen kuuli, niin hymyili hän, sillä kavala tuuma oli herännyt hänen sielussaan. Hän meni pöydän luo, kirjoitti kirjeen ja sanoi pojalle:

— Ota tämä kirje ja vie isälleni, joka jo kauan on kuolleena ollut. Jos sen perille saatat ja häneltä vastauksen tuot, niin saat vaimosi pitää omanasi.

Poika meni vaimonsa luo ja kertoi, mitä kuningas oli häneltä vaatinut.

— Minä tahdon lähteä tuolle matkalle, sillä hän, joka unessa sinut minulle ilmaisi, hän varmasti on minut viepä perille ja on johtava minut onnellisesti jälleen sinun luoksesi.

Hän käski vaimoaan leipomaan hänelle leivän eväiksi ja kun hän sen oli saanut, niin otti hän vaimoltaan hellät jäähyväiset ja läksi matkalleen. Kauan hän kulki ja kun hän oli jättänyt kaikki ihmisasunnot taakseen, kulki hän synkän seudun halki ja saapui meren rannalle, jossa ei kasvanut ainoatakaan puuta, jossa laineet raskaasti huoaten loiskuivat kallioita vastaan. Silloin valtasi hänen mielensä pelko ja hän tahtoi rukoilla. Hän otti vaimonsa leipoman leivän, laati siitä ristin ja vaipui sen eteen polvilleen.

— Sinä minun Jumalani, joka minut olet onnelliseksi tehnyt ja tämän raskaan koettelemuksen minulle tuottanut, sinuun minä turvaan. Johdata minua ja näytä minulle tie, jota minun kulkea tulee.

Kun hän asteli meren rantaa pitkin, näki hän vedenhaltijan ja metsänpeikon, jotka hänet nähdessään alkoivat siitä riidellä, kumpiko heistä saisi hänet saaliikseen, Mutta poika pakeni ja läksi toista rantaa kulkemaan. Väsyneenä hän vaipui vihdoin kalliolle ja luullen jo viimeisen hetkensä tulleen hän vaipui sikeään uneen. Silloin kuuli hän unessa äänen, joka sanoi:

— Nouse ja tule, sillä katso, vene on saapunut ja kaksi soutajaa ja yksi peränpitäjä odottavat sinua.

Poika nousi ja astui veneeseen, jossa kolme miestä häntä odotti. Kun hän oli veneeseen tullut, niin vaipui hän jälleen uneen. Kun he olivat toiselle rannalle päässeet, niin kuuli poika taas äänen, joka sanoi:

— Nouse ja jatka matkaasi. Kulje tietä, joka edessäsi on.

Poika nousi veneestä maihin. Kun hän kääntyi kiittämään soutajia, niin oli vene miehineen kadonnut.

Poika asteli tietä eteenpäin. Jota kauemmaksi hän tuli sitä kauniimmaksi muuttui luonto hänen ympärillään, ja hän huomasi kulkevansa keskellä ikuista kevättä. Ja maa vihannoi kantaen monivärisiä kukkasia, ja puut kukoistivat, ja lintujen laulu soi kirkkaasti ja heleästi.

Jo häämöitti kaukaa loistava linna. Kristallista oli se veräjä, joka linnan puistoon johti ja jalokivet kimaltelivat siinä. Kun poika oli veräjästä tullut puistoon ja näki linnan edessään, niin tiesi hän tulleensa Jumalan asunnolle. Ja Jumala astui häntä vastaan ja sanoi:

— Minä tiedän, miksi olet minun luokseni tullut ja minä tahdon sinun toiveesi täyttää, niinkuin sinulle vaimonkin annoin, kun sitä minulta rukoilit.

Ja Jumala astui puistostaan ja vei pojan sinne, missä portaat johtivat alas Tuonelaan. Kun he olivat ensimäiset portaat astuneet, niin tulivat he toisille ja yhä synkemmäksi muuttui kaikki heidän ympärillään. Mutta kun he kolmannet portaat olivat astuneet, niin tulivat he jylhään seutuun, ja poika näki tulen loimuavan pimeydessä. Kun he lähemmäksi astuivat, näki poika suuren rovion, jossa liekit leiskahtelivat palavassa tervassa. Ja tämän tulen yläpuolella pyöri suuri pyörä.

Silloin Jumala sanoi:

— Taukoa, heitä pyörintäsi.

Ja kun Jumala sen sanonut oli, niin taukosi tuo vinha pyörintä, ja kuninkaan isä tuli pojan luo.

— Minä tiedän poikani lähettäneen sinut luokseni, sanoi hän.

Kun hän oli poikansa kirjeen lukenut, niin itki hän katkerasti ja sanoi:

— Huonoilla teillä vaeltaa minun poikani. Millä minä hänelle varoituksen antaa taitaisin?

— Kirjoita hänelle kirje, sanoi Jumala.

— Millä minä sen kirjoittaisin?

— Onhan sinulla musteena veriset kyyneleesi ja kynänä sormesi.

Ja kuninkaan isä kirjoitti kirjeen ja antoi sen pojalle.

Kun poika oli Tuonelasta tullut ja kulki meren rantaa kohden, niin laati hän taas leivästä ristin ja vaipui sen eteen polvilleen rukoukseen. Unessa hän kuuli äänen sanovan:

— Nouse ja tule, sillä vene odottaa sinua.

Ja poika astui siihen veneeseen, jolla hän oli meren yli tullutkin. Toiselle rannalle tultuaan hän läksi kulkemaan kuninkaan linnaa kohden. Kun hän linnaa lähestyi, niin hämmästyi hän sitä, kuinka kaikki olivat vanhentuneet hänen poissa ollessaan. Kun hän vaimonsa kohtasi, niin kuuli hän tältä olleensa kolmekymmentä vuotta matkallaan. Mutta pojasta se aika oli tuntunut kolmelta päivältä. Tänä aikana oli kuningas koettanut hänen vaimoaan anastaa, mutta taivaan enkelit olivat häntä suojanneet ja tehneet kaikki kuninkaan aikeet tyhjiksi.

Poika vei kuninkaalle hänen isänsä lähettämän kirjeen.

— Poikani, kirjoitti vanha kuningas elossa olevalle pojalleen, käänny huonoilta teiltäsi, jotta voisit minut täältä lunastaa ja itsesi varjella samaan tilaan joutumasta, jossa minä nyt olen kaikkien pahojen tekojeni rangaistukseksi. Luovu vallasta ja anna kaikki rikkautesi, jotka vääryydellä olet itsellesi koonnut, köyhille.

Kun kuningas tämän oli lukenut, niin sanoi hän pojalle.

— Minä tahdon tehdä sen, mikä on minun isäni tahto. Kaiken maallisen hyvyyden tahdon jakaa köyhille, Ota sinä kruununi ja valtikkani, sillä sinä olet niitä kelvollisempi kantamaan kuin minä. Sinä voit paljon sovittaa siitä, mitä rikoin. Sinun kauttasi olen minä rauhani löytänyt, kuten minulle oli ennustettu.

Ja kuningas riisui yltään kaiken komeutensa, pukeutui halpaan pukuun ja läksi linnastaan voidakseen nöyryydellä ja hyvillä töillä sovittaa kaiken sen, mitä hän rikkonut oli.