KAUKOMAAN PRINSESSAN KUVA.

Upporikkaalla kauppiaalla ja hänen vaimollaan ei ollut lasta ja sitä he suuresti surivat, sillä mitä merkitsi heille se varallisuus, jota he kokosivat ja se maallinen hyvyys, jota he niin runsaasti olivat saaneet, kun heillä ei perillistä ollut.

Kauppias oli reipas ja komea mies, eikä hän ilmaissut koskaan, kuinka paljon hänen mieltään painoi se, ettei hänellä ollut poikaa. Hänen vaimonsa oli hiljainen ja kaunis nainen, jonka huulilta laulu helisi, ja jonka sanoja kuullessaan tunsi sielunsa niin hiljaiseksi ja avaraksi.

Kerran kauppias lähti kaukaisille maille, monien merien taa, mistä hän vasta useiden vuosien kuluttua aikoi palata. Vähän aikaa hänen lähtönsä jälkeen synnytti hänen vaimonsa pojan. Ja kun pojan isä oli reipas ja toimelias ja äiti hellä ja sydämellinen, niin tuli pojasta uljas ja kaunis, mutta myös haaveileva ja suuria tekoja uneksiva.

Kun kauppias matkaltaan palasi ja näki poikansa, oli hänen ilonsa aivan rajaton.

— Kaunis on minun poikani, sanoi hän, kauniimpi kuin kukaan muu, mutta rikkaampi kuin kukaan muu täytyy hänen myöskin olla, niin rikas, että kuninkaat ja maan mahtavat häntä kadehtivat.

— Kaunis on minun poikani, sanoi hänen vaimonsa, niin kaunis, ettei toista hänen vertaistaan ole. Mutta hyväksi toivon hänen tulevan, sillä mitä ovat kaikki maailman rikkaudet, ellei hänellä ole hyvää sydäntä.

Ja äiti opetti pojalleen kaikki tarinat, joissa kerrotaan suurista urotöistä ja suurten sankarien suuresta hyvyydestä.

Mutta isä rakensi aarreaitan, jossa oli yhdeksän kammiota, ja niihin hän kokosi kaiken sen rikkauden, jonka hän tahtoi pojalleen jättää, jotta hän olisi rikkaampi kuin kukaan muu.

Kun poika oli viidentoista vuotiaaksi varttunut, läksi kauppias pitkälle merimatkalle tuodakseen sieltä aarteita niin suuria, että kaikki entiset niiden rinnalla jäisivät varjoon. Ennen matkaansa hän kutsui poikansa luokseen ja sanoi:

— Poikani, sinä olet minun silmieni ilo ja vanhuuteni riemu. Sinä olet minulle niin rakas, että tahdon sinua varten koota kaiken sen rikkauden, minkä suinkin voin. Siksi lähden pitkälle matkalle, josta toivon palaavani entistä äveriäämpänä. Sinua varten minä laadin aarreaitan, johon tein yhdeksän kammiota. Tässä annan sinulle kahdeksan kammion avaimet. Avaa ne ja sinä olet näkevä, ettei ketään ole koko avarassa maailmassa, joka voisi sinulle vertoja vetää rikkaudessa. Yhdeksäs kammio on sulettu, sinne elä mene.

Kun kauppias oli merille lähtenyt, läksi poika katsomaan aarreaittaansa. Kaikkea sitä, mitä ihmismieli voi itselleen toivoa, oli kammioihin koottu, kultaa ja hopeaa, kalliita esineitä, kauniita kankaita ja jalokiviä niin suuria ja loistavia, ettei kuninkaankaan kruunussa ollut niiden vertaisia.

Kun poika oli niistä kyllikseen iloinnut, niin tuli hän sen yhdeksännen kammion ovelle, jota hänen isänsä oli kieltänyt avaamasta. Silloin alkoi poika haluta nähdä, mitä sinne oli kätketty, eikä mitkään aarteet olleet hänelle enää minkään arvoisia, kun hän ei saanut nähdä tuota yhtä.

Vihdoin kutsui hän sepän ja teetti sillä avaimen, jonka avulla hän saattoi sen yhdeksännen kammion avata. Kun poika sinne sisään astui, niin ei siellä ollut muuta kuin kuva seinällä. Hämmästyneenä jäi poika sen eteen, sillä niin kaunista naista kuin se ei hän ollut voinut mielessään kuvitellakaan. Lumottuna hän seisoi siinä kuvan edessä ja kun hän vihdoin läksi pois kammiosta, niin oli hänen silmissään outo hehku ja huulillaan leikki kaunis hymy. Hän ei keneltäkään tohtinut kysyä, kuka tuo kaunis nainen on, jonka kuvan hän oli saanut nähdä, sillä olihan kuva sinne kätketty, ja olihan hänen isänsä kieltänyt häntä sinne jalallaan astumasta. Hänen ajatuksensa olivat aina tuon kauniin naisen luona ja usein hän salaa hiipi kammioon hänen kuvansa luo ja siellä hän saattoi viettää tuntikaudet vaipuneena kuvan katselemiseen.

Näin kului kolme vuotta. Eräänä kirkkaana päivänä näkyi merellä parvi kuten suuria valkosiipisiä lintuja, jotka kiisivät eteenpäin pitkin ulapan pintaa. Ne olivat kauppiaan laivat, jotka suuntasivat kulkunsa kotirantaa kohden. Kun kauppias oli maihin astunut ja iloissaan tervehtinyt poikaansa ja vaimoaan, niin käski hän kantamaan kaukomailta tuomansa aarteet kammioihin.

— Rikas olin ennen, sanoi hän, mutta nyt olen kymmenen kertaa rikkaampi, eikä ainoakaan ruhtinas voi minun kanssani varallisuudessa kilpailla. Ja kaikki on oleva kerran sinun, poikani.

Yhdessä he menivät uusia rikkauksia ihailemaan. Kun he olivat noiden kahdeksan kammion ovet avanneet ja iloinneet kaikesta siitä, mikä niiden taakse oli kätketty, niin tulivat he yhdeksännelle ovelle. Silloin sanoi poika:

— Isä näytä minulle tämäkin kammio, jonka oveen et minulle jättänyt avainta.

— Se kammio on tyhjä, miksi siis suotta sitä sinulle näyttäisin, sanoi isä.

— Sinä et olisi sitä niin huolellisesti minulta sulkenut, ellei siellä olisi aivan arvaamattoman suuri aarre.

Silloin isä avasi oven ja näytti pojalleen siellä olevan kuvan.

— Ken on se nainen, jonka kuvan olet tänne tuottanut, sanoi poika. Jos hän on elävien joukossa, niin ilmaise minulle kuka hän on, jotta taitaisin lähteä häntä etsimään ja omakseni pyytämään.

— Tuo kuva on kaukomaan prinsessasta, vastasi isä. Loitolla täältä, monien merien takana on maa, jossa on kuninkaalla tytär. Kaunis hän on, niin kaunis, että jokainen, joka kerran on hänet nähdä saanut, ei koskaan voi häntä mielestään karkoittaa. Tämä kuva on heikko ja himmeä kajastus vain siitä suloudesta, mikä koko hänen olemuksensa täyttää.

Kun poika tämän sai kuulla, niin hänen kaipauksensa tuli entistään voimakkaammaksi ja hän sanoi isälleen:

— Minun täytyy sinulle tunnustaa, että jo matkasi aikana salaa avasin tämän kammion oven ja näin kuvan, josta en tiennyt oliko se laadittu elävästä olennosta vai oliko hän jo kuollut, vai oliko hän ainoastaan kuvan laatijan mielessä väikkyvä olento. Siitä asti kun tämän kuvan ensi kertaa näin, en ole häntä voinut mielestäni karkoittaa. Hänestä minä olen aina uneksinut ja nuori sydämeni on niin häneen sidotuksi tullut, etten voi ilman häntä elää nyt, kun tiedän, että hän elää, että hän hengittää samaa Jumalan ilmaa kuin minäkin. Salli minun lähteä sinne, missä hän elää, anna minun etsiä se maa, joka häntä kantaa, suo minun hengittää sitä ilmaa, mitä hän hengittää, jotta minä voisin hänen suosionsa voittaa ja hänet vaimokseni saada.

— Sinä ajat ajatuksissasi takaa sellaista, jota ei koskaan voi saavuttaa, sanoi isä. Kukaan ei hänen luokseen voi tulla, kukaan ei häntä nähdä ja monet vaarat häntä ympäröivät.

— Pelkäisinkö minä vaaroja, kun ne voitettuani tiedän saavani maailman kauneimman naisen omakseni, sanoi poika.

Mutta isä ei kuullut poikansa pyyntöä. Silloin sammui kaikki iloisuus pojan mielestä, hän tuli vaiteliaaksi ja aina istui hän meren rannalla katse suunnattuna loitos sinne, missä taivas yhtyi mereen ja jonka takana hän tiesi sen kaukomaan olevan, missä hänen sydämensä lemmitty asui.

Kun isä näki poikansa päivä päivältä kuihtuvan, niin heltyi hänen sydämensä ja hän antoi pojalleen luvan lähteä etsimään kaukomaan prinsessaa. Ja kauppias rakensi pojalleen purren niin kauniin ja komean, ettei toista sellaista oltu nähty meren laineita kyntämässä. Ja hän puki poikansa ruhtinaalliseen pukuun, valikoi kahdeksan kauneinta nuorta miestä ja puki heidätkin rikkaisiin pukuihin ja antoi ne pojalleen seuralaisiksi. He menivät purteen ja läksivät kaukomaata etsimään.

Monta vuotta he saivat harhailla merellä, kunnes viimein kaukomaan ranta siinti heidän silmissään nousten vihannoivana saarena meren sylistä. Sen rantaan he suuntasivat purtensa.

Poika astui yksin maihin ja yksinkertaiseen pukuun verhottuna läksi etsimään tietä kuninkaan linnaan. Aivan sataman suulla oli pieni mökki, johon poika jäi asumaan vanhan akan luo.

— Mitä varten olet tänne tullut? kysyi vanha vaimo.

— Minä olen saapunut monien merien takaa nähdäkseni tämän maan prinsessan.

— Sitä et voi tehdä, sanoi vaimo. Hän asuu linnassaan eikä kukaan hänen luokseen voi tulla, niin tarkkaan on hän vartioitu.

— Eikö siis mitään keinoa ole, jonka kautta voisin hänet nähdä? Kaukaa olen tullut ja ainiaan on tämä neito mielessäni ollut siitä asti kun hänen kuvansa ensi kerran näin:

— Yhden keinon tiedän, jonka avulla ehkä voit päästä toiveittesi perille, sanoi vaimo. Kun kaupungilla kuljeksit, niin liity sotamiehiin, jotka ovat prinsessan linnaa vartioimassa. Heiltä tiedustele keinoa, miten voisit sen nähdä, jonka luo mielesi palaa.

Poika seurasi vaimon neuvoa ja liittyi ensimäiseen sotilaaseen, jonka hän kohtasi. Hän vei miehen laivaansa ja siellä kestitsi häntä runsaasti, Kun sotilas oli tullut puheliaaksi, niin kysyi poika:

— Sinä, joka asut linnassa, voit minulle varmaankin sanoa, miten voisin nähdä prinsessan, joka on niin tarkkaan vartioitu ja joka on kuulu kauneudestaan.

— Kukaan ei häntä nähdä saa, vastasi sotamies. Mutta yhden keinon voin sinulle neuvoa, Ainoa, joka prinsessan luo saa tulla ja hänet nähdä, on hänen sotapäällikkönsä. Mene hänen asuntoonsa, ota mukaasi parhaita juomia ja kalliita lahjoja. Hän mieltyy lahjoihin ja suostuu juomaan kalliita juomiasi. Kun hän on kyllikseen juonut, niin vaipuu hän uneen, silloin ota hänen pukunsa, pukeudu siihen ja siinä asussa mene linnaan. Kukaan ei sinua tunne ja siten voit huoleti hänen luokseen päästä ja hänet nähdä.

Poika seurasi sotilaan neuvoa, nouti purrestaan kalleimmat kankaat ja kirkkaimmat jalokivet viedäkseen ne sotapäällikölle lahjaksi. Hän toi myös mukanaan kalliita juomia, joiden maku oli suloinen ja joita kerran juotuaan yhä enemmän niitä halusi. Kun sotapäällikkö nämä lahjat näki, niin tuli hän pojalle ystävälliseksi ja suostui hänen kanssaan juomaan kalliita juomia pojan tervehdysmaljaksi. Mutta jota enemmän hän juomaa joi, sitä enemmän hänen teki mieli sitä maistella. Niin hän lopulta väsyi. Silloin poika riisui hänen pukunsa ja otti sen ylleen. Kun hän siinä asussa saapui kuninkaan linnaan, oli prinsessa aikeissa lähteä veneellä soutelemaan ja rannassa hän jo odotti sotapäällikköään.

Poika astui hänen kanssaan purteen ja sousi ulapalle oman purtensa luo. Kun he sinne olivat tulleet silloin poika ilmaisi prinsessalle, kuka hän oli, ja millä keinoin hän oli päässyt hänen luokseen, Ja kun hän nyt näki tuon naisen edessään, jonka kuvaa hän oli ihaillut ja joka oli tuhat kertaa kuvaansa kauniimpi, niin hänen tunteensa oli niin suuri, ettei hän voinut olla siitä hänelle puhumatta.

— Minä olen monien merien takaa tänne tullut sinua etsimään, sanoi hän, Minun mieleni on sinuun palanut aina siitä asti kun kuvasi ensi kertaa näin. Jos omakseni tahtoisit tulla, niin tekisit minut onnelliseksi koko elämäni ajaksi.

Kun prinsessa kuuli, miten häntä oli petetty, niin hän suuttui, mutta hilliten suuttumustaan hän sanoi pojalle:

— Huomenna tahdon isäni kanssa tulla sinun luoksesi pitoihin. Odota minua asunnossasi kaupungissa.

Tästä poika suuresti riemastui ja saatettuaan prinsessan jälleen rantaan hän meni asuntoonsa tuon vanhan vaimon luo.

Illalla tuli pojan luo se sotamies, joka oli hänelle neuvonut keinon, miten hän saisi prinsessan nähdä, ja ilmoitti, että kuningas kuultuaan miten poika oli hänen sotapäällikkönsä puvussa lähestynyt hänen tytärtään, oli päättänyt seuraavana päivänä tulla pojan luo sotilaitten seurassa, joiden piti surmata poika.

— Silloin ei minulla ole mitään pelastumisen mahdollisuuttakaan, sanoi poika.

Mutta sotamies neuvoi:

— Kun kuningas sotamiehineen tulee tänne, niin heittäydy mielipuoleksi, särje kaikki ikkunat ja kaikki esineet, mitä käsiisi saat ja revi lopulta vaatteesikin yltäsi. Silloin kuningas pelästyy, eikä tahdo tappaa sellaista, joka on mielensä kadottanut. Hän päättää antaa sinun rauhoittua ensin. Sillä aikaa on sinulla aikaa paeta purteesi.

Poika seurasi sotamiehen neuvoa, ja kun kuningas saapui joukkoineen hänen asunnolleen, niin alkoi hän huutaa vimmatusti ja särkeä kaikki, mitä oli hänen lähellään. Hän rikkoi ikkunat, paiskasi pöydät kumoon, heitti kaiken, minkä hän käsiinsä sai pirstaksi ja lopulta hän repi vaatteetkin yltään. Sen kun kuningas näki, niin kauhistui hän sitä ja läksi sotamiehineen linnaansa aikoen seuraavana päivänä palata.

Kuninkaan mentyä lähetti poika purteensa kaikki tavaransa ja aikoi jo itsekin paeta, kun sotamies tuli hänen luokseen ja kertoi prinsessan katkerasti itkeneen kuullessaan pojan tulleen hulluksi. Siitä poika arvasi, että prinsessa oli jo alkanut häneen mieltyä. Hän kysyi sotilaalta neuvoa, miten hän voisi prinsessaa lähestyä.

— Miehenä et häntä voi mitenkään lähestyä, sanoi sotamies. Kuningas on asettanut naisia hänen vartijoikseen. Jos voit naisen puvussa päästä hänen lähelleen, niin silloin voit hänet nähdä.

Poika kun tämän kuuli, niin hankki hän itselleen naisen puvun, soudatti itsensä lahdelle aivan vastapäätä kuninkaan linnaa ja asettui sinne veteen laudan päälle.

Kun prinsessa häntä vartioivien naisten seurassa kulki rannalla, niin näki hän merellä tuon laudan varassa uiskentelevan naisen. Hän lähetti heti piikansa häntä pelastamaan luullen siellä jonkun haaksirikkoisen taistelevan veden hädässä.

Kun prinsessa näki pojan, jonka hän heti tunsi vaikka hän olikin naiseksi puettu, niin ilahtui hän suuresti. Hän käski palvelijansa siirtyä loitommaksi puhellakseen tuon haaksirikkoisen kanssa.

— Minä tiedän minkä vaaran alaiseksi olet itsesi pannut, sanoi hän pojalle. Minä pelkään sinun puolestasi. Pakene ja jätä minut, koska isäni ei tahdo minua sinulle antaa, vaan on luvannut minut viereisen maan kuninkaalle.

— Minä en täältä lähde pois, ellet sinä seuraa minua, sanoi poika.

— Kuinka minä voisin kanssasi paeta, sanoi prinsessa, kun kuningas on kieltänyt ketään satamasta lähtemästä.

Kuningas oli linnan ikkunasta katsellut. Kun hän näki tyttärensä puhuvan oudon naisen kanssa, niin hänessä heräsi epäilys, ja salaa hän alkoi tarkastaa ja huomasi piankin, kuka tuo naisen vaatteissa oleva oli. Hän lähetti sotilaansa häntä surmaamaan, mutta prinsessa päästi pojan eräästä pienestä portista pakoon.

Silloin kuningas kovasti suuttui ja sanoi tyttärelleen:

— Minä arvaan kaikesta, että sinä aijot tuon miehen kanssa paeta, mutta sen minä estän.

Ja hän antoi sen määräyksen, ettei kukaan nainen saanut linnasta poistua eikä ketään naista saatu päästää satamasta pois.

Sotamies toi tämän tiedon pojalle, joka tuon vanhan vaimon luona oli piilossa. Siinä he sitten yhdessä neuvottelivat, miten poika voisi prinsessan kanssa paeta.

— Anna hänelle pojan puku, sanoi sotilas, niin pääsee hän kenenkään huomaamatta linnasta. Kun hän sitten on luoksesi tullut, niin hankin pienen veneen, jolla hän voi soutaa ulapalla olevaan purteesi. Jotta ei epäilyksiä syntyisi, niin lähde sinä toisella veneellä jälestäpäin. Näin voitte turvassa lähteä omille maillenne purrellasi.

Poika suostui tähän tuumaan ja sotilas vei prinsessalle linnaan siitä tiedon ja samalla hän erään sotilaalle uskollisen piian avulla voi toimittaa prinsessalle pojan lähettämät miehen vaatteet.

Prinsessa puki ne ylleen ja hiipi linnasta pojan asunnolle. He sanoivat toisilleen hyvästi ja prinsessa läksi sotilaan hankkimalla veneellä soutamaan purtta kohden, jonne pojan vähän sen jälkeen piti saapua toisella veneellä. Kun prinsessa saapui purteen ja siellä olevat pojan seuralaiset, nuo kahdeksan komeata miestä hänet näkivät, niin heräsi heissä halu saada prinsessa omakseen. He heittivät keskenään arpaa, ja kun arpa oli prinsessan yhdelle heistä määrännyt, niin eivät he enää odottaneetkaan poikaa, vaan nostivat purjeet ja purjehtivat pois.

Tämän näki poika rannalla. Hän hyppäsi veneeseen ja sousi ennättääkseen purteen, mutta turhaan, se loittoni yhä kauemmaksi ja epätoivoisena hän sai harhailla pienessä veneessään meren aukealla ulapalla ja nähdä, miten pursi, jossa hänen rakastettunsa oli, eteni yhä kauemmaksi. Väsyneenä hän vihdoin sai palata rantaan.

Siellä poika nyt eleli siinä kaukomaan kaupungissa ja kun hän oli kaiken rikkautensa kadottanut, niin sai hän alkaa tehdä työtä hankkiakseen niin paljon varoja, että hän voisi itselleen valmistaa purren, jolla hän voisi lähteä omille mailleen.

Puolen vuoden kuluttua oli hän niin paljon saanut kootuksi varoja, että hän saattoi lähteä retkelle kotimaataan kohden.

Tänä aikana oli tuo mies, joka arvan kautta oli itselleen prinsessan voittanut, turhaan koettanut käännyttää häntä puoleensa. Prinsessa suri lemmittyänsä ja odotti häntä palaavaksi.

Kun poika saapui pursineen rantaan, niin tuli häntä vastaan se mies, joka oli hänen morsiamensa omistanut ja sanoi pojalle:

— Huonon naisen sinä kaukomaan rannalta veneeseesi lähetit. Heti sinne päästyään hän käski nostamaan purjeet ja lähtemään pois ja jättämään sinut. Ja tänne tultuaan on hän ollut jokaisen lemmittynä ja sinut kokonaan unohtanut.

Kun prinsessa kuuli sulhasensa tulleen satamaan, niin riensi hän häntä vastaan. Mutta poika oli niin tuon valheellisen viestin sokaisema, että hän otti miekkansa ja löi prinsessan pään melkein poikki.

Sitten palasi hän purteensa ja purjehti pois.

Kauppias tuli rantaan juuri sinä hetkenä kun poika jo loittoni rannasta. Hän otti verta vuotavan prinsessan syliinsä ja tuki häntä. Silloin tuli heidän luokseen vanha lääkäri ja sanoi:

— Jos annat tuon ruumiin, jossa tuskin henkeä enää on minun huostaani, niin minä voin hänet jälleen terveeksi tehdä.

Kauppias uskoi prinsessan hänen huostaansa. Lääkäri onnistui hoitelussaan niin hyvin, että prinsessa vähän ajan kuluttua tuli terveeksi. Silloin alkoi lääkäri pyytää häntä vaimokseen. Prinsessa ei siihen suostunut, josta lääkäri kovasti suuttui ja sanoi:

— Minä olen sinut kuolemasta pelastanut ja minä otankin sinut omakseni. Jollet hyvällä tule, niin otan sinut väkipakolla.

Ja kun prinsessa ei millään ehdolla luvannut suostua hänen vaimokseen, telkesi lääkäri hänet asuntonsa ylimpään kerrokseen ja alkoi valmistella häitä. Yöllä ennen sitä päivää, jolloin häät oli vietettävät, kietoi prinsessa ympärilleen höyhenpatjat ja pudotti itsensä ikkunasta alas ja siten pääsi pakoon.

Prinsessa juoksi pois kaupungista. Kun hän oli jo kauan kulkenut, niin tuli hänen nälkä. Silloin näki hän kalastajan, joka poikineen tuli kalasta kontit selässään.

— Antakaa minulle ruokaa, sillä olen nälkään nääntymäisilläni, sanoi prinsessa.

— Täytyyhän tytölle antaa, kun on noin surkeassa tilassa, sanoi kalastaja. Mutta en minä mitään ilmaiseksi anna. Tule tuon minun poikani vaimoksi, niin sitten minä syötän sinua.

Prinsessa katsoi poikaan, joka oli niin typerän näköinen kuin suinkin ajatella saattaa ja nauraa höristen katsoi häneen.

— Täytyyhän kai suostua, sanoi prinsessa, kun ei muuten ruokaa saa.

Kalastajat antoivat silloin hänelle ruokaa. Kun ateria oli päättynyt, sanoi kalastaja.

— Lähde nyt meidän mökillemme. Minä pelkään, että sinulla on karkaaminen mielessä, mutta tiedä se, ei siitä mitään tule, sillä nyt oletkin viisaampasi löytänyt. Minä astun jälestä ja vartioin, ettet pääse taaksepäin karkaamaan. Poikani saa astua edellä ja sinä saat kulkea meidän välillämme.

— Kanna sinä minun rukkasiani, sanoi kalastajan poika, kun nyt kuitenkin olet minun vaimokseni tuleva.

Siinä he sitten astelivat peräkanaa, poika edellä kantaen konttia, sitten prinsessa kantaen pojan rukkasia ja viimeiseksi kalastaja kantaen hänkin konttia selässään. Kun näin oli menty vähän matkaa, niin läksi prinsessa juoksemaan ja heitti rukkaset vasten pojan naamaa.

— Siellä se menee, huusi poika.

— Kyllähän minä sen näen, vastasi kalastaja. Ota kiinni.

— En minä jaksa juosta, kun minulla on tämä raskas kontti selässäni.

Prinsessa oli jo kaukana ja mennä livisti pakoon.

— Et sinä koskaan naimisiin pääse, sanoi kalastaja pojalleen, kun et edes pysty juoksemaan naisen jälestä.

Kun prinsessa oli kulkenut jonkun matkaa, niin tuli hän kaupunkiin, joka oli kokonaan verhottu mustalla veralla, talot sisältä ja päältä.

— Minkätähden täällä kaikki on mustiin verhottuna, kysyi prinsessa.

— Kuningas on kuollut, eikä uutta kuningasta ole vielä saatu valituksi, vastasi hänelle eräs mies.

— Miksi ei ole saatu?

— Kun ei kukaan ole täyttänyt määrättyä ehtoa.

— Millainen se ehto on?

— Se pääsee kuninkaaksi, jonka kädessä kirkkoon astuessa kynttilä syttyy.

Prinsessa osti itselleen miehen vaatteet ja seuraavana päivänä hän meni kynttilä kädessä kirkkoon. Kun hän astui yli kynnyksen, niin syttyi kynttilä. Koko kansa näki sen ja huusi:

— Ei tämä voi olla oikeata peliä. Hän ei ole mikään tämän maan ihminen, vaan on ulkomaalainen. Tiesi millä keinoilla hän on saanut kynttilän syttymään.

Monet väittivätkin:

— Me näimme sen aivan selvästi, että hän sytytti sen kynttilän.

Toisena päivänä uusiintui tämä sama kynttilän syttyminen ja silloin jo puolet kansasta sanoi:

— Taivas on antanut meille uuden hallitsijan.

Mutta toinen puoli vielä epäili hänen jollain konnan koukulla saaneen kynttilän syttymään.

Kolmantena päivänä, kun prinsessa miehen pukimissa taas astui kirkkoon, niin syttyi kynttilä hänen kädessään, ja silloin koko kansa huusi hänet kuninkaakseen.

Kun hän sitten oli tullut kuninkaaksi, niin tahtoi hän saada tietoja miehestään. Hän maalautti kuvansa ja asetti sen sillan korvaan kaikkien katsottavaksi. Kolme sotilasta hän asetti sitä vartioimaan ja käski vangita jokaisen, joka siitä kuvasta jotain sanoi.

Ensimäisenä kulki siitä ohitse se mies, joka arvan kautta oli hänet itselleen voittanut. Kun hän näki kuvan, niin sanoi hän:

— Se on oikein sinulle, että nyt siinä saat roikkua kolmen sotilaan keskessä.

Sattui lääkäri kulkemaan siitä ohitse. Hän kun näki kuvan, niin sanoi hän:

— Siinä sinä nyt riiput kolmen sotilaan välissä ja sinun on siinä hyvä olla, Toisellainen olit silloin, kun kaulasi oli melkein poikki ja minä sinut ehjäksi paikkasin.

Kalastaja poikineen kulki siitä ohitse.

— Sehän on se sama nainen, joka sai meiltä ruokaa ja palkaksi lupasi sinulle poikani tulla vaimoksi ja karkasikin tiehensä.

Kulki siitä sitten ohitse hänen oma miehensä. Kun hän kuvan näki, niin sanoi hän:

— Tuossa on hän, joka oli minun elämäni ainoa ilo, jota etsin ja jonka löysin kaukaisilta mailta. Sydämettömästi hän minut petti ja pään minä häneltä silloin poikki leikkasin. Minä luulin hänet unohtavani, mutta hän on ainaiseksi jäänyt mieleeni.

Kaikki nämä veivät sotilaat vankeuteen.

Kun kuningas kuuli paljon kansaa jo olevan vankilassa, niin käski hän ne tuoda eteensä tuomittaviksi. Kuninkaallisessa puvussa hän saapui ja istui valtaistuimelleen.

Ensiksi tuotiin hänen eteensä se mies, joka oli hänet arvan kautta voittanut.

— Mitä olet lausunut nähdessäsi tämän kuvan, sanoi kuningas.

Mies oli vaiti. Silloin häntä kidutettiin siksi kunnes hän oli kertonut kaiken totuuden.

Toisena tuotiin lääkäri kuninkaan eteen.

— Mitä olet sanonut nähdessäsi tämän kuvan, sanoi kuningas.

— Mitäkö minä sanoin? Sen, mikä on totta. Tämä nainen oli melkein jo kuollut, kun minä tulin hänen avukseen. Minä sain luvan ottaa hänet omakseni ja silloin minä näin monet vaivat ja vastukset, ennenkuin minä hänestä taas olin tehnyt ihmisen. Ja kuinka hän minulle sen maksoi? Hän karkasi luotani, kavalasti karkasi. Eikä kukaan ole maksanut minulle mitään kaikesta siitä, mitä olen nähnyt vaivaa hänen tähtensä ja mitä menoja minulla on ollut parannellessani häntä.

Kolmanneksi tuotiin kalastaja poikineen.

— Mitä olet tästä kuvasta sanonut? kysyi kuningas.

— Paljon siitä sellaisesta naisesta olisi sanottavaa. Katala heiskale se on. Tiedättekö, mitä hän teki? Minä häntä syötin ja hyvänä pidin ja hän silloin lupasi palkaksi siitä tulla minun pojalleni vaimoksi. Mutta pitikö hän lupaustaan? Kaikkea vielä. Karkasi heti kun tilaisuus tuli ja heitti vielä mennessään rukkaset pojalleni vasten naamaa.

Viimeiseksi tuotiin kuninkaan eteen kauppiaan poika.

— Mitä olet tästä kuvasta sanonut? kysyi kuningas.

— Hän oli minun vaimoni, jonka olin kaukomailta löytänyt, Väärän ja petollisen puheen vaikutuksesta minä leikkasin häneltä pään poikki. Minä olen surrut häntä kaiken sen ajan, minkä hän on ollut luotani poissa, eikä mikään voi minulle enää iloa tuottaa.

Sitten langetettiin kullekin tuomio. Tuo petollinen mies, joka oli kaikkeen syypää, joka valheellisia puheita oli kauppiaan pojalle pitänyt, tuomittiin kamalan rangaistuksen alaiseksi. Häneltä otettiin nivel kerrassaan pois. Lääkärille annettiin runsas palkkio kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt pelastaessaan prinsessan hengen. Kalastaja sai korvauksen ruoastaan ja hänen poikansa rukkasistaan.

Kun he olivat menneet ja jälellä oli enää vain kauppiaan poika, niin sanoi kuningas:

— Minkä rangaistuksen sinulle määrään?

— Paljon olen minä rikkonut. Minulla oli maailman kaunein ja uskollisin nainen omanani ja minä hänet katalasti surmasin. Määrää minulle mikä rangaistus tahansa, tyynesti kestän minä kaiken.

Silloin meni kuningas huoneesta pois ja kun hän palasi, niin oli hän ottanut naispuvun ylleen.

— Minun mieheni, sanoi hän. Tässä saat minut jälleen. Kauan olemme saaneet erossa olla, mutta olemmehan jälleen toisemme löytäneet, ja siksi olkoon ilomme kaksinkertainen. Pilvinen on ollut elomme päivä, mutta paistaahan kirkkaana aurinko taas ja onnemme odottaa meitä. Meidän vihkimäpäivämme on vihdoin koittanut.