GEISHA

Muut' ihanaista ei taivahan alla.

Muut' ihanaista ei taivahan alla kuin sinä vaan! Muut' olevaista ei onnea luoneet uumenet maan kuin sinut vaan!

Kaunis on kantaa hukkuvaa hetkeä rinnassaan! Ei ole aamua, ei ole iltaa, rakkaus vaan, rakkaus vaan!

Minut velho vietteli venheeseen, join kädestään noidutun kalkin, ei koskaan mun jalkani enää käy yli valkean morsiuspalkin.

Joka haave haihtuu mun rinnastain, joka kaipaus karreksi palaa: en voi minä lempiä niinkuin muut, en vannoa ikuista valaa.

Olit äsken tuttu, nyt vieras mies, ah, vältä syytöstä väärää! Olen lentävä lehti ja vierivä vuo ja itse en tietäni määrää.

Kodittoman kalleus on kilisevä kulta ja onnensa keskellä keinoteon tulta.

Kodittoman rakkaus on ramppi valon kiimaa, vierasten silmien vilisevää viimaa,

vaihtuvaa pyörillä pyyteen ja rahan, ulkopuolla ääriä hyvän ja pahan.

Jokainen on vanki, ken mun keski-yöllä tapaa, jokainen on aamulla lentohon vapaa!

Sa näät minut yksin ja keskellä yön ja pohjassa sameain sakkain. Ah, vieläkö ryysyissä tuskan ja työn mun tunnet, ystävä rakkain?

Sa tuijotat silmiini vieraisiin kuin kahteen kalliokairaan. Ah, vieläkö alta sen kivisen piin sa näät minun sieluni sairaan?

Minä olin luotu vain yhtä varten.

Minä olin luotu vain yhtä varten ja yksinäisyyteen; minusta on tehty symboli synnin ja papitar pyyteen.

Minä olin luotu lehtojen rauhaan ja laupeuden tekoon; minut on heitetty himon ja hekkuman kiehuvaan kekoon.

Minä olin luotu uinumaan sisällä valkeain taljain; minut on pantu liehtomaan lempeä jäsenin paljain.

Nyt olen kypsä ma kylmään keimaan ja kuumahan vihaan; riemulla isken ma kultaisen kourun syyttömän lihaan!

Autuuden Amorit uinuvat vierillä viittani päärmeen. Katse on kyyhkyn, tahto on tappavan kalkkaro-käärmeen.

Kun minä silmää isken, kuivuvat morsiusmyrtit, kun minä kättäni nostan, nousevat kuoleman yrtit,

lakastuu luomisen työ sekä valkeus tuhannen lumpeen. Kirot ja kivien heitot luokoot hautani umpeen!

Ah, tulkaa, elämän ja kuoleman yö on luonani yksi! Kaunis on tulla mun kauttani myrkytetyksi!

Mun elämäni on niin tyhjä.

Mun elämäni on niin tyhjä, sitä tuulet määrättä vie, se kunnes kareihin särkyy kuin ulapan aallon tie.

Elon vaahtien valkea valhe ja kuohujen koskipää voi haluja huumata hetken ja viettejä viehättää.

Mut yö kun suurena lankee ja karkelot taukoo pois, taas tumma tuskani herää ja taivasta tarvis ois…

Sarastaa harmaa, kalpea aamu, josta on huumio hukkunut. Astelen mustia hautoja pitkin, jonne on lempeni nukkunut.

Astelen rakkaita raunioita. Lehdet putoo puista. Armoton ystävä kauaksi katoo, tunteneensa ei muista…

Olet nähnyt mun ja otsasi sun.

Olet nähnyt mun ja otsasi sun on peitossa pilven ja hallan: sinä kultavuorias muistat taas, kun tunnet mun katseeni vallan.

Älä pelkää, en pyri lukkojen taa, en hiivi ympäri varkain, en raukkojen rauhaa ma tarvitse, en ahnehdi aarteita arkain!

En vapauttani kultaan myy, se tiedä, harmaja hiisi, sillä valon ja varjojen vaihtelu on kulkijan paratiisi!

On sydämeeni viritetty Afroditen ansa; siks mun tieni tumma on ja tuskaa tulvillansa.

Ma olen pantu palamaan ja sammumahan varhain; itku on mun iloni ja murhe palkka parhain.

Minä katselen iltahan autioon.

Minä katselen iltahan autioon. Voi, miksi et armaani tule! Voi, miksi ei yllä jo tumma yö ja miksi ei tähdet kule!

Mun rintani riutuu ikävää, niin vitkaan hetket mataa. Mun pääni on niinkuin tuomitun pää, johon puukonteriä sataa.

Voi, tule minun armaani, tule jo! Niin julmat on kaihoni kuvat: minä nään, miten vuodet vaeltavat ja hapseni harmentuvat…

Turhaan kukkii.

Turhaan kukkii syreeni kaunis, kuihtuva itseksensä.

Kukkaan palaa kuumat ja korkeat soihdut tyhjässä yössä.

Hiljaa hiipuu piilopirtissä sydämen heleä hiili.

Taas jo syttyy taivahalle.

Taas jo syttyy taivahalle tähdet kaikki vieretyksin. Kuinka monta iltaa vielä valvon vuoteellani yksin?

Kuinka monta iltaa vielä rinta riutumusta palaa, lemmenkaiho mieltä polttaa, käsi tyhjää yötä halaa?

Nyökkää joka tähti pieni hyvää yötä ystävälleen… Sano, armas, milloin, milloin omakseni saan sun jälleen?

Ällös sa katso mua:

Ällös sa katso mua: olen alaston, arka… Salli mun ovellas olla kuin paha ja parka. Ällös sa katso mua: ma vanha jo olen, ma tanssin vain välkkeessä viinin ja hopeasolen. Ällös sa huuda mua mun itseni nimeen, salli mun vieraana notkua piilossa pimeen. Ällös sa kutsu vanhoja muistoja julki: ammoin jo rintani kautta halla-yö kulki; sata vuotta on sieluni ollut kuin synkeä sysi, siks että mä kerran nuorena hylkäsin hymyilysi…

Mitä ihminen on? Lyhyt kevät ja loputon syys; hänt' aavehet kuoleman ajaa ja yksinäisyys. Siks aattelin: turha on itkeä Luojan töitä, parempi paatunein mielin astua elämän öitä; itse ma tahdon olla kuu sekä tähti ja viimeinen, joka pahaa pakohon lähti!

Ma olin vain arka ja tuskaa ja tummuutta lymyin, mut peitin pelkoni nauruin ja hyrskivin hymyin. Mut aina kun nauruni helkkyi ja virtasi viini, ma suljin suruisen lempeni rukouksiini…

Ja nyt olen tullut, kun kuoleman kellot lyö, nyt olen tullut kuin murhaava yhdynnän yö, nyt olen tullut sun luoksesi, ainoa armain ikävään riutunein rinnoin ja hapsin haaveista harmain, nyt olen tullut ylitse vankilamuurin syksyisin synnein ja rikoksin riittävän suurin: olen polkenut päitä ja ryöstänyt helyjä ruumiin… Mut ei sinun tarvitse katsoa silmiini surman-kuumiin.

Tule luokseni, laps! mun rintani lemmestä halkee, älä pelkää, ma olen taas puhdas ja viilee ja valkee, sule silmäsi, laps, jos uupunut lienet sa sotiin, tule turvallisna kuin oman äitisi kotiin.

Ma osaan laulaa lauluja mielesi mukaan, ma osaan kertoa satuja kauniimpia kuin kukaan, ma tiedän, miksi ei ihmiset elämää kestä: kuninkaan tyttäret kuolevat ylpeydestä… Jok' ainoaan vannon ma vastata arvoitukseen, jos sallit mun lempehen sulaa ja antaumukseen; sata vuotta on sieluni ollut kuin synkeä sysi, siks että ma kerran nuorena hylkäsin hymyilysi.

Yöstä ma tulin, yöhön ma jällehen palaan, turhaan sulta nyt enää tultani salaan, vain sulle ma itkin ja hymyin ja sulle ma elin, vain sua minä aattelin aalloilla uhkapelin, sa annoit tuskan, mi yllytti keimahan turhaan, ja vihan, mi liehtoi ihmis-inhoon ja murhaan. Sen taivas tietää: jos minä mursin monta, ei ole myöskään minussa kohtaa murtumatonta, ei syntistä synkempää ole jumalan tuomiolla…

Sano armas saanko ma hetken ovellas olla?

Sinä olet minun valkea taivaani.

Sinä olet minun valkea taivaani, minun korkea kaivattuni, yön, kuoleman, kuihdunnan keskellä niin kaunis kuin autuuden uni.

Olet eloni rannalla ijäisyys, joka aateloit hetken maineen, ikitähtien-seuloja, kylmä syys, joka vapahdat vaipuvan aineen.

Ei kuoleman valtaan kytketty ole ihmisen parhain uni, sen näin minä silloin, kun sinut näin, minun korkea kaivattuni.

Luulet päivään pääseväsi tulee ilta vastaan. Ihminen on aavistusta, unta ainoastaan.

Luulet ylös yltäväsi: heti herpoo käsi. Parahimman pyytehesi maksat hengelläsi.