ERÄMAA

KRUUNATTU

Kaiken maailman markkinoille hymyilyni hyvän vein, kivimiesten kantain alle heitin nuoren hellyytein.

Tuosta jäinen juhlakruunu päähän paljon antaneen, käteen jäykkä valtasauva, kivi kirkas sydämeen.

Voi, miksi ma itseni haarniskoin elonvaltoja vastahan sotaan, kun raukka ma raukean kuitenkin oman rintani kalvavaan otaan!

On voittoni turha, kun kuitenkin minut sairaus jäytää salaa, kun aivoni aartehet hukkuu pois ja tunteeni tyhjiin palaa.

Olen nääntyä joukkojen jalkoihin ja rautapaitani painoon. Ah, milloin näin minun korvissain soi ääni mun armaani ainoon?

— Jätä kilpakenttäsi melskeiset, jätä muille jo taistelot hullut, tule kanssani pirttihin hiljaiseen, jo nyt on rauhasi tullut.

Ei enää vuoksea myrskyisää, ei enää oikkuja luoteen, ei enää sun tarvitse mennä pois eikä itkeä tuhanteen vuoteen.

Saat vaarat vaikeat unhoittaa ja leikkiä mieltä lasten, saat nurmilintuna nukahtaa ja maata mun rintaani vasten…

ILTATUNNELMA

Katselen kanssani himmentyvää, hiljaa hiipuvaa takkaa… Ajattelen aikaa, jolloin kaikki tyyntyy, sammuu ja lakkaa.

Yö on autio, pilkko-pimee, mato seinässä hakkaa… Onko jo aika, jolloin kaikki tyyntyy, sammuu ja lakkaa?…

VAALIT

Kaksi tietä, kaksi uurnaa, kaksi vaaran vastavoimaa. Pelkäätkö sa vieraan vihaa vaiko omantuntos soimaa?

Joka heitti herkän valheen, osti osan onneen varmaan: ainainen ja muuttumaton tuosta hellyys heimon armaan.

Joka huusi hullun lailla ilmi oman tunnussanan, hälle tuska, hälle taisto, rauha vasta maassa Manan.

SOTA

Vannoi heimoni vastaani ikuisen vainon, vieritti ylleni vihansa tunturipainon, lävisti rintani orjantappura-okaan, tallasi aatteeni ainoan alleen lokaan.

Vannon ma vastaan: tulkohon ikuinen sota; henkeni otatte, voittoa ette te ota! Sydämeni sykkii rinnassa polven jo uuden, aatteeni nousee siivillä tulevaisuuden.

YKSIN

Yksin kantaa ihmissydän elon tiensä synkän vaivan. Onni tulee, kelle tulee, useimmat jää ilman aivan.

Turha luottaa illan tullen liesilauluun toisen omaan. Miksi toista maanittelen majahani ilottomaan!

AHDISTUS

Edessäni paino aallon parmaan kiviraskahan ja teräsharmaan, takanani kohu kolkko korven, hätämerkit metsän palotorven.

Nousee erämaa kuin jättiläinen, ryhmyrinta peikko, pilvipäinen. Huutaa huuhkain, kohoo harja suden, sohahtavat siivet autiuden.

OUTO

Päätäsi kiertää kipunat kirkastuksen, jalokivi-paisteessa palaa alastomuutesi outo. Aavikon astuja mies, ruhtinas lienet?

Syövät päätäni salamat hulluuden myrskyn, polttavat rintaa jalokivet tappavan tuskan. En ole ruhtinas, laps, olen jumalanpoika.

MARTTYYRI

Minun tuskani on kiirastulen kestämyksen kimallus, rapisee yltäni maailman tekopyhä kuona. Ole kiitetty, Herra!

Minun riemuni on taivaan valtakunnan lähestymisen riemu, rovioltani sinkoovat polttavan uskoni säteet. Ole kiitetty, Herra!

ITÄMAAN VIISAUS

Pientä on mullan muuttuva muoto, pientä on vanha ja pientä on uus. Suuri on Nirvanan tumma tyhjyys, Itämaan hiipuva hiljaisuus.

Pientä on virran vierivä välke, pientä on ihmistekojen tie. Suuri on se, jok' ei mistään tullut, suuri on se, jok' ei mihinkään vie.

YKSIN-VAELTAJA

Hiljaa kuljen syksy-yössä pimentyvää rantaa; tuulen humu yksinäistä ikävääni kantaa.

Meren aallot ajelevat murhettani mykkää; syksyn merta kolkommasti sydämeni sykkää.

* * *

En ma varro jumalilta vapahdusta vaivaan: ammoin multa sulkeuivat tähtitalot taivaan.

En ma etsi kotilieden leppoisata tulta: ammoin mulle paljastui sen väärä kissankulta.

Turhaan silloin silmistäni vesivirrat juoksi: syösty olen sydämeni rikkauden vuoksi.

Turhaan paloi unelmista paisuvainen parmas: virvatulta jokainen sen mieliala armas.

* * *

Milloinkaan ei vaeltajalle rauhan aamu valkee; käydä tahdon siksi kunnes sydämeni halkee.

Vaiti tahdon rakkauden rinnassani kestää; armas menee toista tietä, enkä pyydä estää.

Kuolla tahdon erakkona suruhuni suureen, uskomani unikuvan jalkojen juureen.

PIMEILLE

Te pelkäätte tulikajoa kangastavaa mun henkeni valkeen. Niin, peljätkää! On minua mahtavampi se voima, mi painavi palkeen. Ja kerran, kerran on syttyvä maailman sydän ja palava patsaana sen vahinko-valkeen.

Niin, peljätkää! Jo aurinko ihmisrintaan rakensi pajan. Ja kerran, kerran sen säkenet iskevät kautta jok'ainoan majan. On kaatuva kalvas, on syttyvä maailman sydän, ja ijäinen järki on ohjaava orheja ajan.

HÄTÄ

Korkea kohtalo, auta, auta, purteni ainoa hukkuu! Purteni pohjalla varhainen vaiva ja myöhäinen onneni nukkuu.

Elämän pitkät ja pimeät laineet armaani haudata taisi. Elämän pitkät ja pimeät laineet munkin jo lakaista saisi.

HYVÄÄ YÖTÄ

Saapuu hetki toivottuni, lankee uupuneesen silmään kauan kangastellut uni.

Hyvät yöni heitän sulle. Yöhön käyvän sielun tähti viimeinen sa olit mulle.

Jo on hetki pilkko-pimeen: siunaan sydämesi suuren, menen maata Herran nimeen.

KIRKASTETTU

Elin minä ennen ihmis-onnen pienillä lämmönsäästöillä. Nyt olen kylmäksi kirkastettu kovilla syntien-päästöillä.

Köyhä olin ennen kaikkein nähden, nyt olen kerjuri salassa: nyt olen harjalla aution alpin, kuolema sydän-alassa.

Nosti minut maailman henki, nosti aurinkohon asti, kantoi niinkuin suuren kotkan hartioillaan mahtavasti.

Heitti minut maailman henki maahan niinkuin pienen lastun Herään niinkuin unta nähnyt, aisoihini jälleen astun.

ERÄMAALLE

I

Viimeisen, viimeisen kerran meitä on kaunista kaksi: koskemattomat korvet joutuvat kansan vierahan poljettavaksi.

Neitsehelliset lehdot viimeistä yötänsä nukkuu, viimeisen, viimeisen kerran kevätkäki metsien poluille kultia kukkuu.

Viimeistä, viimeistä yötä itse ma haaveissa kukin, viimeisen kerran ma kuulen hyrrääjät erämaan yöllisen yksin-rukin…

Laulatte viimeisen kerran ihmisen murehen mukaan; huomenna, huomenna jo ei teidän äärettömyyttänne ymmärrä kukaan.

Viimeisen viimeisen kerran aurinko hartaana palaa; huomenna, huomenna jo iloitat maailman kirjavaa markkina-alaa.

Viimeisen viimeisen kerran lapsena itken ja halaan; huomenna, huomenna jo paatunein mielin tuskani kaikilta salaan.

Huomenna, huomenna jo kaukana kankahat armaat; edessä tomuinen taival, maailman maantiet häijyt ja harmaat.

II

Tänne, tänne tuo minut kerran väsyneen henkeni toivioretki. Sylissäs suuret pieniksi käyvät, iankaikkiseks hukkuva hetki.

Tänne, tänne tuo minut kerran yksinäisten unteni haaksi: kaikki on kadonnut, taivas muuttunut humisevaiseksi kangasmaaksi.

Ainoa armas on auringon silmä, ainoa ystävä äänetön kuu… Valmut kasvavat akkunalautaan: maailman melskehet unhottuu.