KOLMAS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Sali överstin luona. Översti edessä raskain askelin kävellen. Perällä Adelheid ja Ida, jälkimmäinen vilkkaasti liikkuen. Lyhyt äänettömyys.

SENDEN (saapuu nopeasti keskiovesta, huutaen sisään). Hyvin käy! 37 ääntä 29 vastaan.

ÖVERSTI. Kenellä on 37 ääntä?

SENDEN. Luonnollisesti Teillä, herra översti!

ÖVERSTI. Luonnollisesti! (Senden pois.) — Tämä vaalipäivä on sietämätön! En milloinkaan elämässäni ole tuntenut tällaista tuskaa! Se on mitätöntä kanuunakuumetta, jota ei yksikään vänrikki vältä! Ja siitä on pitkä aika, kun minä olin vänrikki. (Polkaisten jalallaan.) Kirottua! (Käy perälle.)

IDA (Adelheidin kera tullen eteen). Tämä epävarmuus on kauheata! Sen vain tiedän varmasti, että tulen onnettomaksi, miten tämä vaali päättyneekin. (Nojautuu Adelheidiin.)

ADELHEID. Rohkeutta! rohkeutta pikku tyttöseni; kaikki voi vielä tulla hyväksi. Salaa tuskasi isältäsi, hän on ilmankin tuulella, joka ei minua miellytä.

BLUMENBERG (saapuu nopeasti ovelle, översti häntä vastaan).

ÖVERSTI. No herraseni, mitä kuuluu?

BLUMENBERG. 41 ääntä Teille, herra översti, 34 vastustajallemme, kolme ääntä on langennut toisille. Ääniä annetaan nyt kovin yksitellen pöytäkirjaan, mutta eroitus Teidän hyväksenne pysyy yhä samana. Vielä 8 ääntä Teille, herra översti, ja voitto on saavutettu. Nyt on todennäköistä, että me voitamme. Minä riennän takaisin, ratkaisu lähenee. Sulkeudun naisten suosioon. (Pois.)

ÖVERSTI. Ida!

IDA (rientää hänen luokseen).

ÖVERSTI. Oletko sinä minun hyvä tyttäreni?

IDA. Rakas isäni!

ÖVERSTI. Minä tiedän, mikä sinua tuskastuttaa, lapseni. Sinä olet sangen tukalassa välikädessä. Ole huoleti Ida, kun, kuten näyttää, tuon nuoren kynäherran on täytynyt jättää kenttä vanhalle sotilaalle, sitten tahdomme pitemmältä puhua. Oldendorf ei sitä ansainnut, hänessä on paljon, mikä minua suututtaa. Mutta sinä olet ainoa lapseni, minä olen ajatteleva vain sitä. — Nyt ensin on kysymyksessä vain nuoren miehen itsepäisyyden murtaminen! (Päästää Idan irti, kävelee edelleen edes takaisin.)

ADELHEID (edessä itsekseen). Ilmapuntari on noussut, armon aurinko sädehtii pilvien lomasta. Kun vain kaikki olisi ohitse, sellainen kiihoitus on tarttuvaista. (Idalle.) Sinä näet, ettei se ole vielä tarpeellista, että menet luostariin.

IDA. Mutta jos Oldendorf häviää, niin kuinka hän voi sen kestää.

ADELHEID (olkapäitään kohauttaen). Hän kadottaa paikan ikävässä seurassa ja voittaa siten miellyttävän rouvan. Minusta hän voisi olla tyytyväinen. Joka tapauksessa on hänellä oleva tilaisuutta pitää puheensa joko toisessa tai toisessa kamarissa! Minä luulen, että sinä olet hänelle hartaampi kuulija kuin kaikki muut edustajat.

IDA (kainosti). Mutta, Adelheid, jos se nyt sentään olisi parempi maalle, että Oldendorf tulisi valituksi?

ADELHEID. Niin, kultaseni, se ei ole meidän autettavissamme. Meidän maa ja Euroopan muut valtakunnat saavat katsoa, kuinka he ilman professoria tulevat aikoihin: sinä olet itseäsi lähinnä, sinä tahdot hänet naida, sinun on etusija! (Karl saapuu.) Mitä uutisia, Karl?

KARL. Herra von Senden käskee terveisiä ja ilmoittaa: 47:män 42:ta vastaan, vaaliasiamies on Teitä jo onnitellut.

ÖVERSTI. Onnitellutko? — Pidä univormuni reilassa, pyydä viinikellarin avaimet ja laita kuntoon, on mahdollista, että me tänä iltana saamme vieraita.

KARL. Ymmärrän, herra översti. (Pois.)

ÖVERSTI (itsekseen, edessä). No, nuori herra professori? Minun kirjoitustapani ei ollut Teidän mieleenne! Olkoon niin, — myönnän Teidät paremmaksi sanomalehtimieheksi, mutta tässä, missä tosi on kysymyksessä, pitää hänen sentään huomata olevansa huonompi! — (Äänettömyys.) Kenties pitää minun tänä iltana puhua muutamia sanoja. Rykmenttini edessä oli minulla toki se maine, että osasin aina sattuvasti puhua, mutta näissä manöövereissä, jotka tehdään siviilinutussa, tunnen itseni epävarmaksi. Miettikäämme! Se on oivallista, että puheessani mainitsen Oldendorfistakin, luonnollisesti tunnustuksella ja arvonannolla. Todellakin, niin pitää minun tehdä. Hän on rehellinen, oiva mies ja etevä oppinut. Ja hän saattaa olla sangen miellyttävä, jos ei oteta huomioon hänen valtiollisia mielipiteitään. Me olemme viettäneet yhdessä onnellisia iltoja. Ja kun niin yhdessä istuimme aivan teepöydän ääressä ja tuo kunnon nuorimies alkoi haastella kertomuksiaan, niin kiintyi Idan katse häneen ja hänen silmänsä loistivat tyytyväisyydestä, ja, niin luulen, omat silmäni myös. Ne olivat upeita iltoja ne! Miksi niitä ei ole enää? Noh, ne tulevat takaisin. Hän on tyynesti kärsivä tappionsa, kuten tapansa on, hänen hyvä, sävyisä tapansa. Hänessä ei ole mitään arkuutta! Hän on kuitenkin pohjaltaan oiva mies, ja Ida sekä minä olisimme onnelliset hänen kanssaan. — Ja sentähden herrat vaalimiehet. — Mutta peijakas! Tätä kaikkea en toki voi vaalimiehille sanoa. — Minä olen sanova —

SENDEN (kiihoittuneena sisään astuen). Häpeällistä, törkeätä! Kaikki on menetetty!

ÖVERSTI. Mitä! (Seisoo sotilaan asemassa.)

IDA. Minun aavistukseni! — Isäni! (Kiiruhtaa hänen luokseen.)

ADELHEID (yhtaikaa ed. kanssa). Oi voi!

SENDEN. Kaikki kävi mainiosti. Meillä oli 47, valtapuolueella 42 ääntä, 8 ääntä oli vielä antamatta, vain kaksi niistä meille, ja voitto olisi ollut meidän. Oli tullut hetki, jolloin pöytäkirja lain mukaan oli päätettävä. Kaikki katsoivat kelloa ja kiiruhtivat hidastelevia vaalimiehiä. Silloin kuului melua etuhuoneesta, kahdeksan henkinen joukko tunki kovalla metelillä saliin, niiden etunenässä tuo raaka viinikauppias Piepenbrink, sama joka hiljattain juhlassa —

ADELHEID. Me tiedämme, kertokaa edelleen —

SENDEN. Toinen toisensa perään seurasta astui esiin, antoi äänensä, ja "professori Edvard Oldendorf" kaikui jokaisen suusta. — Viimeinen oli tämä Piepenbrink. Ennen kun hän antoi äänensä, kysyi hän naapuriltaan: Onko professorilla jo varma voitto? — On, oli vastaus. Ja minä valitsen viimeisenä äänestäjänä edusmieheksi — (Pysähtyy.)

ADELHEID. Professorinko?

SENDEN. Ei. Erään sangen viisaan ja sukkelan valtiomiehen, kuten hän sanoi: tohtori Konrad Bolzin. Sitten pyörähti hän ryhdikkäästi ympäri, ja häntä seurasivat hänen apulaisensa.

ADELHEID (syrjään nauraen). Ah!

SENDEN. Oldendorf on edusmies kahden äänen enemmistöllä.

ÖVERSTI. Ai!

SENDEN. Se on hävytöntä! Kukaan muu ei ole tähän lopputulokseen syynä kuin Unionin miehet. Se oli sellaista juoksemista, vehkeilemistä, vaalimiesten käsien pudistelemista, tämän Oldendorfin ylistelemistä ja olkapäiden kohauttelemista Teille, kunnioitettava herra!

ÖVERSTI. Niinkö?

IDA. Viimeinen ei ole totta!

ADELHEID (Sendenille). Ottakaa huomioon ja olkaa armahtavainen täällä.

ÖVERSTI. Sinä vapiset, tyttäreni. — Sinä olet nainen ja annat sellaisten vähäpätöisyyksien liiaksi koskea mieleesi. — Minä en halua, että kauvemmin kuuntelet näitä ilmoituksia. Mene, lapseni! Onhan ystäväsi voittanut, sinulla ei ole mitään syytä itkeä! Auttakaa, neiti!

IDA (jonka Adelheid vie sivuovelle asti vasemmalla, rukoillen). Laske minut, minä jään isän luo!

SENDEN. Sitä huonoa henkeä ja ylimielisyyttä, jolla tuota sanomalehteä toimitetaan, ei kauvemmin voi kärsiä. — Herra översti, jos vain tahdomme — neiti Adelheid on minulle lupaava kuuluvansa meikäläisiin — meillä on mahdollisuus loistavasti kostaa tappiomme; he ovat menneet niin pitkälle kuin pääsevät. Minä olen jo ison aikaa koetellut Unionin omistajan mieltä. Hän ei ole vastahakoinen myymään sanomalehteänsä ja hän epäröi vielä ainoastaan puolueen tähden, jonka käsissä lehti nykyisin on. Ressourcijuhla-iltana keskustelin itse hänen kanssansa.

ADELHEID. Mitä kuulen minä?

SENDEN. Tappio vaalissa on herättävä suurinta katkeruutta kaikissa ystävissämme, ja minä en epäile, että muutamissa päivissä osakkeiden merkitsemisen kautta saamme kokoon kauppasumman. Se olisi kuolettava isku vastustajillemme, riemuisa voitto hyvälle asialle. Maakunnan tärkein lehti meidän hallussamme, komitean toimittamana.

ADELHEID. Jolta herra Senden ei kieltäisi apuansa.

SENDEN. Velvollisuuteni olisi ottaa siihen osaa. — Herra översti, jos Te myös kirjoittaisitte siihen alle, Teidän antamanne esimerkki tekisi kaupan varmaksi.

ÖVERSTI. Hyvä herra, tehkää Te mitä tahdotte valtiollisten tarkoitustenne hyväksi. Mutta professori Oldendorf on minun talossani ollut mieluinen vieras, minä en koskaan ole työskentelevä häntä vastaan selän takana. — Te olisitte säästäneet minulta tämän hetken, jollette minua aikaisemmin olisi erehdyttäneet vakuutuksillanne äänten enemmistöstä. Kumminkaan en ole vihainen Teille, Te olette toimineet parhaassa tarkoituksessa, olen siitä vakuutettu. — Minä pyydän anteeksi läsnäolevilta, että tänä päivänä tahdon olla yksinäni, toivon näkeväni Teidät taas huomenna, hyvä Senden.

SENDEN. Sillä välin olen minä hankkiva allekirjoituksia sanomalehden ostoa varten. Sulkeudun suosioonne. (Pois.)

ÖVERSTI. Anteeksi, Adelheid, että jätän Teidät yksin, haluan kirjoittaa muutamia kirjeitä, ja (pakoitetusti nauraen) — lukea sanomalehtiäni.

ADELHEID (osanottavasti). Voinko minä juuri nyt jättää Teidät seurattani?

ÖVERSTI (ponnistaen). Minun on nyt paras olla yksin. (Poistuu keskioven kautta.)

ADELHEID (yksin). Översti raukka! Loukattu turhamaisuus kiihoittaa kovasti hänen oivaa mieltänsä! — Ja Ida? (Avaa hiljaa oven vasemmalle, jää seisomaan.) Hän kirjoittaa! Ei ole vaikeata arvata kenelle. (Sulkee oven.) — Ja kaiken tämän turmion on sanomalehden paha hengetär saanut aikaan. Koko maailma parjaa sitä ja jokainen tahtoisi hyötyä siitä. Kelpo översti on niin kauvan halveksinut sanomalehtiin kirjoittajia, kunnes itse on tullut yhdeksi, ja Senden ei laiminlyö ainoatakaan tilaisuutta parjatakseen kynäniekkaa ystävääni, ainoastaan astuakseen itse hänen sijalleen. Minä luulen, että myöskin Piepenbrink ja minä vielä tulemme sanomalehtimiehiksi ja yhdessä julkaisemme lehden nimellä: "Ilkeä Bolz". — Siis Unioni on vaarassa tulla salaa myödyksi? Konradille olisi se oikein hyödyllistä, hänen täytyisi sitten ajatella muitakin asioita kuin sanomalehteä. Oi, se veitikka alottaisi heti uuden. — (Oldendorf, Karl, sitten Ida saapuvat)

OLDENDORF (vielä salin ulkopuolella). Ja herra överstiä on mahdoton saada puhutella.

KARL. Aivan mahdoton, herra professori. (Pois.)

ADELHEID (Oldendorfia vastaan). Rakas professori, ei ole hyvä, että Te nyt juuri tulette. Me olemme kovin suuttuneita ja tyytymättömiä maailmalle, mutta aivan erityisesti Teihin.

OLDENDORF. Minä pelkäsin sitä, mutta minun täytyy häntä puhutella.

IDA (vasemmasta ovesta häntä vastaan). Edvard! minä tiesin, että Te tulisitte.

OLDENDORF. Minun rakas Idani! (Syleilee häntä).

IDA (hänen kaulassaan). Ja mitä meistä nyt tulee?

ÖVERSTI (joka tulee sisään keskiovesta, pakoittaen itseään rauhalliseksi). Siitä sinun ei tarvitse olla tietämätön, tyttäreni! — Teitä, herra professori, pyydän unhoittamaan, että tässä talossa kerran olette nauttineet ystävyyttä; sinulta vaadin minä, että et ajattele sitä aikaa, jolloin tämä herra sinulle puhui tunteistaan. — (Kiivaammin). — Hiljaa, talossani ainakaan en kärsi mitään hyökkäystä keneltäkään sanomalehtimieheltä. Unhoita hänet, tahi unhoita, että olet minun tyttäreni. Sisään! (Vie Idan keveästi pois vasemmalle, asettuu oven eteen.) Tällä vartiopaikalla, hyvä herra toimittaja ja edusmies, lapseni sydämmen edessä ette ole minua syrjäyttävä. (Poistuu vasemmalle.)

ADELHEID (syrjään). Oi, voi, se on häijyä!

OLDENDORF (ennenkuin översti on kääntynyt mennäkseen, päättävästi). Herra översti, on epäjaloa kieltää minulta nyt keskustelu! (Menee ovelle.)

ADELHEID (astuu nopeasti hänen eteensä). Pidättykää, ei edemmäksi! Hän on mielentilassa, jossa joka sana tulisi synnyttämään onnettomuutta! — Mutta älkää menkö niin luotamme, herra professori, lahjoittakaa minulle vielä muutama silmänräpäys.

OLDENDORF. Minun täytyy tässä asemassa rukoilla Teidän laupeuttanne. Kauvan olen tällaista pelännyt, mutta tunnen nyt kuitenkin tukalaksi pysyä tyynellä mielellä.

ADELHEID. Te tunnette ystävänne ja tiedätte, että hänen pikainen luonteensa saattaa hänet tekoihin, joita hän taas kiiruhtaa korjaamaan.

OLDENDORF. Tuota ei enää voi kutsua pikaisuudeksi. Meidän molempain välillä on juopa, — juopa, joka minusta tuntuu parantumattomalta.

ADELHEID. Parantumattomaltako, herra professori? Jos Teidän tunteenne Idaa kohtaan ovat sellaiset kuin minä otaksun, niin ei parantuminen ole vaikeata. Ettekö nyt, juuri nyt vielä voisi myöntyä isän toivoon? Eikö se nainen, jota rakastatte, ansaitse sitä, että Te edes kerran uhraatte kunnianhimoiset pyyteenne?

OLDENDORF. Hyvä neiti, minä en ole turhamainen, en pidä kykyäni juuri erinomaisena, ja mikäli itseäni tunnen, ei minkäänlaista kunnianhimoista halua kätkeydy sieluni syvyydessä. On mahdollista, että kuten nyt Te, samoin myöhempi aika pitää sangen vähäpätöisenä meidän politikoitsemistamme, meidän puoluekiistojamme ja mitä niihin kuuluu. On mahdollista, että kaikki meidän puuhamme jäävät tuloksettomiksi; on mahdollista, että se kaikki hyvä, jota me haluamme, saavutettuna muuttuu vastakohdaksi, niin, on sangen todenmukaista, että minun oma osani taistelussa on usein oleva tuskallista, ikävää ja ylipäiten kaikkea muuta kuin niin nimitettyä kiitollista tointa: mutta kaikki se ei saa pidättää minua uhraamasta elämääni taisteluihin ja pyrintöihin sen ajan, johon kuulun; sillä kaikesta huolimatta tämä taistelu on korkeinta ja jalointa, mitä nykyaika on tuottanut. Ei joka aika suo poikiensa saavuttaa tuloksia, jotka ovat tärkeitä kaikkiin aikoihin nähden, ja minä sanon toistamiseen, ei jokainen vuosisata ole omansa tekemään ihmisiä, jotka siinä elävät, hyvinvoiviksi ja onnellisiksi.

ADELHEID. Minä ajattelen kaikkien aikojen olevan omiansa siihen, ja vain yksityiset ihmiset tahtovat tulla kelvollisiksi ja onnellisiksi. (Nousten ylös.) Te, herra professori, ette tahdo tehdä mitään elämänne vähäpätöistä kotionnea varten, Te pakoitatte ystäviänne huolehtimaan puolestanne.

OLDENDORF. Olkaa edes Te niin vähän vihoissanne kuin mahdollista, ja puhukaa minun puolestani Idalle.

ADELHEID. Minä olen koettava naisälylläni Teitä hyödyttää, herra valtiomies. (Oldendorf poistuu.)

ADELHEID (yksin). Siinä siis on yksi kansamme jaloja, korkeasti sivistyneitä ja vapaita henkilöitä! Erittäin kelvollista ja erinomaisen järkevää! hän kiipeää myös puhtaasta velvollisuuden tunnosta tuleen! Mutta saavuttaaksensa jotakin, maailman, onnen, tai edes puolison, sen hyväksi hän ei ole mitään tehnyt.

KARL (ilmoittaen). Herra tohtori Bolz!

ADELHEID. Ah! Hän ainakaan ei tule olemaan sellainen velvollisuussankari! — Missä on herra översti?

KARL. Armollisen neidin huoneessa.

ADELHEID. Tuokaa herra tänne sisään. (Karl pois.) — Minä tunnen jonkinlaista levottomuutta, nähdessäni taas Teidät, herra Bolz, minä tahdon rohkaista mieleni, etten sitä Teille näyttäisi.

BOLZ (saapuu). Ihan juuri hylkäsitte raukan sielun, joka turhaan Teidän filosofiastanne etsi itsellensä lohdutusta; minä myös tulen onnettomana, sillä olen eilen herättänyt Teissä mielipahaa, ja ilman Teidän läsnäoloanne, joka lievitti tapauksen vallattomuutta, olisi herra von Senden varmaankin, seuraelämään soveltuvan kohteliaisuuden mukaisesti, tehnyt minulle vielä pahemmat kepposet. Minä kiitän Teitä huomautuksesta, minkä minulle annoitte; minä pidän sen kuin todistuksena siitä, että Te ette tahdo evätä minulta ystävällistä osanottoanne.

ADELHEID (syrjään). Sangen kohteliasta, sangen valtioviisasta! — On sangen ystävällistä, että niin hyvin selitätte kummallisen käytökseni. — Mutta suokaa anteeksi vielä julkea tungetteluni. Eihän toki tuo tapaus herra von Sendenin kanssa ole antanut syytä uuteen sellaiseen?

BOLZ (syrjään). Aina tuo Senden! — Teidän mieltymyksenne häneen pakoittaa minua estämään enempiä seurauksia. Uskon voivani tehdä niin.

ADELHEID. Kiitän Teitä. Ja nyt sallikaa sanoani, että Te olette vaarallinen diplomaatti. Te olette tässä talossa saaneet aikaan täydellisen tappion. — Tänä surullisena päivänä on minulle vaan yksi seikka tuonut hupia, tuo yksityinen ääni, joka tahtoi tehdä Teidät edusmieheksi.

BOLZ. Se oli kunnioitettavan viinikauppiaan hupsu oikku.

ADELHEID. Te olette ottaneet nähdäksenne niin paljon vaivaa saadaksenne ystävänne valituksi. Minkä tähden ette ole työskennelleet itsenne hyväksi? Se nuori herra, jonka ennen tunsin, oli korkealle pyrkivä sielu, ei mikään näyttänyt saavuttamattomalta hänen suurelle kunnianhimollensa. Oletteko muuttuneet toisellaiseksi, vai palaako tuli vielä?

BOLZ (nauraen). Olen tullut sanomalehtimieheksi, armollinen neiti.

ADELHEID. Niin on ystävänne myös.

BOLZ. Vain muun ohessa, mutta minä kuulun ammattikuntaan. Ja siihen kuuluvilla saattaa olla kunnianhimona kirjoittaa leikkisästi tai sisältörikkaasti; mikä siitä yli menee, ei ole meitä varten.

ADELHEID. Eikö teitä varten?

BOLZ. Siihen me olemme liian pintapuolisia, liian rauhattomia ja hajamielisiä.

ADELHEID. Onko se totta, Konrad?

BOLZ. Täyttä totta. Miksi pitäisi minun tekeytyä Teille toiseksi kuin olen? Me sanomalehtikirjailijat ravitsemme henkeämme päivän uutisilla, meidän täytyy pikkupalanen maistaa kaikista keitoksista, joita saatana ihmisiä varten on pannut kiehumaan, sentähden täytyy heidän meille jo vähän antaa anteeksi. Jokapäiväiset harmittelut erehdysten ja kehnouden vuoksi, ja ijankaikkiset pienet suuttumukset kaikista mahdollisista syistä vallitsevat ihmisissä. Alussa puristellaan nyrkkiä, myöhemmin totutaan laskemaan pilkkaa siitä. Eikö ole aivan luonnollistakin, että se, joka alati työskentelee kutakin päivää varten, elää kunkin päivän mukana?

ADELHEID (rauhattomana). Sepä on surkeata!

BOLZ. Päin vastoin. Se on sangen hauskaa. Me hyörimme kuin mehiläiset, lennämme hengessä kautta maailman, imemme hunajaa, missä sitä löydämme, ja pistämme, missä joku ei meitä miellytä. — Sellainen elämä ei juuri ole omansa kehittämään suuria sankareita, mutta sen täytyykin kasvattaa sellaisia veitikoita kuin me olemme.

ADELHEID (syrjään). Nyt alkaa hänkin, ja hän on vielä pahempi kuin äskeinen.

BOLZ. Me siitä syystä emme tahdo tulla tunteellisiksi! Minä kirjoitan reippaasti ja suoralla tavalla, niin kauvan kuin käy päinsä. Kun se ei enää käy, astuvat toiset sijaani ja tekevät saman. Kun Konrad Bolz, vehnäjyvä, on jauhettu rikki suuressa myllyssä, putoaa kivelle toisia jyviä, kunnes jauhot ovat valmiit, joista ehkä tulevaisuudessa leivotaan oivaa leipää monen hyväksi.

ADELHEID. Ei! Ei! Se on haaveilua, sellainen altistuminen väärin.

BOLZ. Sellaista altistumista on kaikissa kutsumuksissa. Se ei ole Teidän osanne! Teidän osaksenne on tuleva toinen onni, ja Te olette sen löytävä. — (Tunteellisesti.) Adelheid, minä olen nuorukaisena Teille kirjoittanut helliä värsyjä ja uinaillut hupsuissa unelmissa, minä olen Teitä pitänyt sangen rakkaana, ja haavoja, joita minuun meidän eroittamisemme iski, kiristelee toisinaan vielä. (Adelheid tekee estävän liikkeen.) Älkää peljästykö, en aio Teitä loukata. — Minä olen kauvan kapinoinut kohtaloani vastaan ja minulla on ollut hetkiä, jolloin minusta on tuntunut sangen hyljätyltä. Mutta nyt, kun Te seisotte edessäni täydessä loistossa, niin ihanana, niin hurmaavana, kun tunteeni Teihin nähden ovat lämpimämmät kuin koskaan, nyt täytyy minun kuitenkin sanoa: Teidän isänne kohteli tosin minua raa'asti, mutta eroittaessaan meidät, estäessään Teidän, rikkaan, vaatimuksiin tottuneen, rajoitetussa piirissä kasvaneen perijättären, lahjoittamasta elämäänsä huimalle pojalle, joka aina oli osoittanut enemmän ylimielisyyttä kuin voimaa, siinä oli hän kuitenkin sangen järkevä ja teki aivan oikein.

ADELHEID (kiihtyneenä temmaten hänen kätensä). Minä kiitän Teitä, Konrad, minä kiitän Teitä siitä, että Te niin puhutte kuolleesta isästäni. Niin, Te olette hyvä, Teillä on sydän; olen sangen onnellinen sentähden, että olette sen osoittaneet.

BOLZ. Se on vain pieni taskusydän yksityistarvetta varten, sen näkyviintulo tapahtui vasten tahtoani.

ADELHEID. Ja nyt kylliksi meistä itsestämme. Tässä talossa tarvitaan apuamme. Te olette voittaneet, olette täydellisesti meitä vastaan ajaneet läpi tahtoanne, minä alistun ja tunnustan Teidät mestarikseni. Mutta nyt olkaa armollinen ja ruvetkaa liittolaisekseni. Tässä miesten taistelussa on raa'asti raadeltu tytön sydän, jota minä rakastan. Minä tahtoisin saada sen hyväksi, ja toivon Teitä avukseni.

BOLZ. Käskekää minua!

ADELHEID. Översti täytyy saada tyydytetyksi. Keksikää jotakin, joka on omansa parantamaan hänen kipeätä itsetuntoansa.

BOLZ. Minä olen sitä ajatellut ja vähän valmistanut, valitettavasti en voi tehdä muuta kuin saada hänet tajuamaan, että hänen vihansa Oldendorfia kohtaan on lapsuutta. Lempeän mielen, mikä vie sovintoon, voitte Te yksin herättää hänessä.

ADELHEID. Niinpä täytyy meidän naisten koetella onneamme.

BOLZ. Minä riennän sillä välin tekemään sen vähän, minkä voin.

ADELHEID. Voikaa hyvin, herra toimittaja. Älkääkä ajatelko yksinomaan suuren maailman hyörinää, vaan toisinaan myös yksinäistä ystävätärtä, joka mahdottomassa itsekkäisyydessä etsii onnea omalla työllään.

BOLZ. Te olette aina löytäneet onnenne muiden onnen huolehtimisessa. Kenessä on sellainen itsekkäisyys, sen ei ole vaikea olla onnellinen. (Bolz poistuu.)

ADELHEID (yksin). Hän rakastaa minua vielä! Hän on hienotunteinen, ylevämielinen mies! — Mutta hän myös on nöyrä, he ovat kaikki kipeitä, nuo miehet. Heillä ei ole lainkaan rohkeutta! Pelkkien tietojen ja itsensä ajattelemisen tähden ovat he kadottaneet kaiken luottamuksen itseensä. Tämä Konrad! miksi hän ei sano minulle: Adelheid, minä tahdon sinut omakseni? Onhan hän muuten kylläksi ujostelematon! Hän lausui mietteitä omasta kohtalostaan sekä minun kohtalostani! Kaikki oli sangen kaunista, mutta se ei kumminkaan ole muuta kuin tyhmää puhetta. — Siellä maalla ovat nuoret miehet aivan toista väkeä. He eivät kanna suurta viisauden taakkaa mukanaan ja heillä on mielijohteita ja ennakkoluuloja enemmän kuin voi sietääkään; mutta he vihaavat ja rakastavat kuitenkin kelpolailla ja itsepäisesti, arastelematta, eivätkä milloinkaan unohda oman hyvinvointinsa huolehtimista. He ovat parempia siinä suhteessa, minä ylistän maaseutua, raitista ilmaa ja vainioitani. — (Äänettömyys; päättäväisyydellä.) Union pitäisi myytämän! Konradin pitää tulla luokseni maalle, että hän vapautuisi haaveistaan! (Istuu ja kirjoittaa; soittaa. Karl saapuu.) Tämä kirje oikeusneuvos Schwartzille, minä pyydän häntä tulemaan luokseni tärkeän asian johdosta. (Karl pois.)

IDA (sivuovesta vasemmalla). Rauhatonna minä kuljen ympäri! Anna minun täällä itkeä kyllikseni! (Itkee Adelheidin kaulassa.)

ADELHEID (tunteellisesti). Lapsi raukka! Pahat miehet ovat tylysti kanssasi menetelleet. Sure, rakkaani, mutta älä ole niin äänetön ja nöyrä.

IDA. Minulla on vain yksi ajatus, minä olen hänet menettänyt, ijäksi menettänyt!

ADELHEID. Sinä olet kelpo tyttö. Mutta ole levollinen! Sinä et ole häntä niinkään menettänyt! Päinvastoin, me tahdomme tehdä niin, että sinä saat hänet paljoa parempana takaisin. Hehkuvin poskin ja loistavin silmin on hän jälleen saapuva eteesi, tuo jalo mies, valittu puolijumalasi, ja hän on myös pyytävä sinulta anteeksi sitä, että on sinulle surua tuottanut.

IDA (katsoen häneen). Mitä sanot sinä?

ADELHEID. Kuule, yöllä olen lukenut tähdistä, että sinä olet oleva hänen. Suuri tähti lensi taivaalta ja siihen oli lukuselvillä kirjaimilla kirjoitettu: "Ilman vastaansanomista hänen pitää saada hänet!" — Sen toteutuminen on ainoastaan yhteen ehtoon sidottu.

IDA. Mihin ehtoon? Sano minulle se.

ADELHEID. Minä olen sinulle hiljattain kertonut eräästä neidistä ja eräästä tuntemattomasta herrasta. Tiedätkö mitä?

IDA. Minä olen lakkaamatta ajatellut sitä.

ADELHEID. Hyvä. Samana päivänä, jona tuo neito taas löytää ritarinsa, tulee myös sinun välisi professoriin hyväksi. Ei ennemmin, ei myöhemmin, niin on kirjoitettuna.

IDA. Minä uskon sinua niin mielelläni. Ja milloin se päivä on tuleva?

ADELHEID. Niin, aartehiseni, sitä en tiedä aivan tarkalleen. Mutta salaisuutena meidän tyttöjen kesken sanoen, koska olemme yksin, tuo mainittu neito on sydämmestään kyllästynyt pitkään toivomiseen ja odotukseen, ja minä pelkään, että hän tekee epätoivoisen askeleen.

IDA (syleillen häntä). Laita vain, ettei se kauvan viivy.

ADELHEID (pidättäen häntä). Hiljaa, ettei meitä kukaan mies kuule! (Korb saapuu.) Mitä uutisia tuotte, vanha ystävä?

KORB. Neiti, tuolla ulkona on herra Bellmaus, ystävä —

ADELHEID. Hyvä jo; ja haluaako hän minua puhutella?

KORB. Niin, minä itse olen häntä neuvonut kääntymään Teidän puoleenne. Hänellä on Teille jotain kerrottavaa.

ADELHEID. Tuokaa hänet sisään. (Korb pois.)

IDA. Suo minun mennä pois, minulla on itkettyneet silmät.

ADELHEID. Mene vain, sydänkäpyseni, muutaman minuutin kuluttua olen jälleen luonasi. (Ida pois.) Hänkin vielä! Koko Union, toinen toisensa perään!

BELLMAUS (ujona, paljon kumarrellen). Te olette minulle suvainneet, armollinen neiti! —

ADELHEID (ystävällisesti). Iloitsen nähdessäni Teidät luonani, ja olen utelias kuulemaan mieltäkiinnittäviä uutisia, joita minulle tahdotte ilmoittaa.

BELLMAUS. En tahdo kellekään mieluummin uskoa kuulemiani kuin Teille. Kuultuani herra Korbilta, että Te olette meidän sanomalehtemme tilaajia, olen tätä luottamusta —

ADELHEID. Että minä myös ansaitsen olla toimittajien ystävätär. Kiitän Teitä hyvästä ajatuksesta.

BELLMAUS. Siellä on tuo Schmock! Hän on köyhä mies, joka vähän on ollut hyvässä seurassa, ja oli tähän asti Coriolanin avustajana.

ADELHEID. Muistelen nähneeni hänet.

BELLMAUS. Aina annoin hänelle Bolzin toivosta muutamia lasia punssia. Sen jälkeen hän tuli hauskalle tuulelle ja kertoi minulle suuresta salaliitosta, joka on Coriolanin ja Sendenin välillä. Hänen vakuutuksensa mukaan näillä molemmilla herroilla on ollut tarkoituksena saada professori Oldendorf riitaan herra överstin kanssa, ja sentähden he ovat yllyttäneet överstiä kirjoittamaan artikkelin Coriolaniin.

ADELHEID. Onko nuori mies, joka Teille sitä puhui, sellainen, että häneen voi luottaa?

BELLMAUS. Hän ei voi sietää paljon punssia, ja kun hän oli juonut kolme lasia, kertoi hän minulle kaikki vapaasta tahdostaan; muuten minä tosin en pidä häntä aivan kohteliaana. Minä uskon, että hän on hyvä mies, mutta sievä käytöksinenkö? Ei, sitä ainakaan hän ei ole.

ADELHEID (välinpitämättömästi). Olisiko tämä herra — joka on juonut kolme lasia punssia, ehkä hyvinkin valmis todistamaan toisille henkilöille ilmiantonsa?

BELLMAUS. Hän sanoi minulle tahtovansa tehdä niin, ja puhui todistuksistakin.

ADELHEID (syrjään). Vai niin! — (Kovaa.) Minä pelkään, etteivät todistukset tule olemaan riittäviä. — Ettekö Te ole professorille tahi herra Bolzille puhuneet sanaakaan?

BELLMAUS. Professorilla on nyt kovin paljon toimia, ja Bolz on paras ja hauskin mies maailmassa; mutta koska hän ilmankin on epäsovussa herra von Sendenin kanssa, niin luulin minä —

ADELHEID (nopeasti). Ja Te olette aivan oikeassa, rakas herra Bellmaus. — Olette siis muuten herra Bolziin tyytyväinen?

BELLMAUS. Hän on sävyisä ja mainio mies, ja minä olen hänen kanssaan sangen hyvissä väleissä, me kaikki olemme hänen kanssaan hyvissä väleissä.

ADELHEID. Se ilahuttaa minua.

BELLMAUS. Hän on toisinaan vähän ylimielinen, mutta hänellä on paras sydän maailmassa.

ADELHEID (syrjään). Lasten ja imeväisten suusta te totuuden kuulette.

BELLMAUS. Tosin on hän sangen proosallinen luonne, runoutta hän ei tajua.

ADELHEID. Niinkö luulette?

BELLMAUS. Niin, puheissaan on hän usein pisteliäs.

ADELHEID (keskeyttäen). Minä kiitän Teitä ilmoituksestanne, vaikka se minulle ei olekaan tärkeä, ja iloitsen siitä, että olen oppinut tuntemaan Teissä osan toimitusta. Herrat sanomalehtimiehet ovat, mikäli minä huomaan, vaarallista väkeä, ja on hyvä pysytellä teidän suosiossanne, vaikka minä merkityksettömänä henkilönä tahdon koettaa olla milloinkaan antamatta ainetta sanomalehtikirjoituksiin. — (Kun Bellmaus hidastelee lähtöänsä.) Voinko vielä jossain Teitä palvella?

BELLMAUS (lämmöllä). Niin, armollinen neiti, jos Te tahdotte olla niin hyvä ja ottaa vastaan tämän runovihon. Ne ovat kyllä nuoruuteni runoelmia, ensi kokeitani, mutta minä luotan ystävyyteenne ja laupeuteenne. (Vetää kultanidoksisen kirjan taskustaan, antaa sen.)

ADELHEID. Kiitän sydämmestäni, herra Bellmaus. Milloinkaan vielä ei kukaan runoilija ole lahjoittanut minulle teostansa, minä olen lukeva tämän kauniin kirjan läpitse maalla ja iloitseva puitteni alla, että minulla kaupungissa on ystäviä, jotka minuakin ajattelevat muille kaunista kuvatessaan.

BELLMAUS (innoissaan). Olkaa vakuutettu, armollinen neiti, ettei kukaan runoilija ole Teitä unhoittava, jolla on ollut onni oppia Teitä tuntemaan. (Poistuu syvään kumartaen.)

ADELHEID (yksin). Tämä herra Schmock kolmine punssilasineen on kyllä tutustumisen arvoinen. Korb saa hänet heti etsiä käsille. — Tuskin olen tullut kaupunkiin, kun huoneeni on kuin mikä asioimistoimisto, johon toimittajat ja kirjailijat tulevat. — Minä pelkään, että se on jokin enne. (Poistuu vasempaan. Tulee pimeä. Översti saapuu puutarhasta.)

ÖVERSTI (hitaasti eteen). Minulle on mieluista se, että kaikki on lopussa meidän välillämme. — (Polkien jalkaa). Sangen hauskaa on se minusta! Tällä hetkellä haluan kaikkea muuta kuin haastelua teevehkeiden ja olutpöytien ääressä. Kaikkialla puhelua ja naurua. Tapahtui oikein vanhalle hupsulle! Peijakas! (Karl tuo kynttilöitä ja sanomalehden.) Kuka on sinua käskenyt valoa tuomaan?

KARL. Herra översti, on tunti, jolloin luette sanomalehtenne. Tässä on se. (Laskee sen pöydälle.)

ÖVERSTI. Kelvotonta väkeä nuo kynämiehet! Pelkureita, häijyjä, salakavaloita takanapäin. Mitenkä tuo joukkio nyt on riemuitseva, ja minun kustannuksellani! Mitenkä he ylistävät toimittajaansa aina pilviin asti! Tuossa on tuo mitätön lehti! Siinä on minun tappioni, pilkallisesti, lihavin kirjaimin kuulutettuna — — voi kumminkin! (Kävelee edes takaisin, huomaa sanomalehden maassa, ottaa sen ylös.) Mutta minä ryyppään pohjaan! (Istuu.) Tässä heti alussa: (Lukee.) Professori Oldendorf — kahden äänen enemmistö. "Tällä lehdellä on syytä iloita tuloksesta." — Sen uskon. — "Mutta yhtä ilahuttava oli edellä käynyt vaalitaistelu." — Luonnollisesti. — "Ei kenties ole vielä tapahtunut, että, kuten täällä, kaksi miestä, joiden välillä vuosikausia on vallinnut parhain ystävyys, joutuvat toistensa kilpailijoiksi, kumpikin samalla tavalla ollen kansalaistensa suosion esineenä. Se oli ritarillinen kamppailu kahden ystävän välillä, täynnä ylevämielisyyttä, ilman vihamielisyyttä, ilman kateutta, niin, ehkä piili kummankin sydämmessä toivo, että vastustajana oleva ystävä saisi voiton, eikä hän itse." (Panee lehden syrjään, kuivaa otsansa.) Mitä puhetta se on? — (Lukee.) "Ja lukuunottamatta yksityistä puoluekantaa ei koskaan kenelläkään ole ollut suurempaa oikeutta voittoon kuin meidän kunnioitettavalla vastustajallamme. Ei ole tässä paikallaan ylistää arvoa, mikä hänellä suoran ja jalon olentonsa kautta suuren ystävä- ja tuttavapiirin keskuudessa on: vaan mitä hän vilkkaalla osanotollaan kaupunkimme yleishyödyllisiin asioihin neuvolla ja työllä on vaikuttanut, se on yleensä tunnettua ja on vielä juuri tänään saava osakseen meidän kansalaisten sydämmellisen kiitollisuuden osoitteen." — (Panee lehden syrjään.) Tämä on ilkeätä kirjoitustapaa! — (Lukee edelleen.) "Kerrassaan vähäpätöisellä äänten enemmistöllä on kaupunkimme päättänyt tehdä nuoremman ystävän valtiolliset mielipiteet kuultaviksi kamarissa, mutta kaikki puolueet valmistavat nyt, kuten puhutaan, adresseja ja lähetystöjä, ei vaalitaistelun voittajaa ylistämään, vaan osoittamaan julkista arvonantoa ja kunnioitusta hänen vastustajalleen, hänen ylevälle ystävälleen." — Tämä on ilmeistä salamurhaa! Se on Oldendorfin hirmuista julkeutta, se on sanomalehtimiehen kosto, niin hieno, niin kärkevä! — Se on hänen tapaistansa! Ei, se ei ole hänen tapaistansa! Se on kauheata, on epäinhimillistä! — Mitä pitää minun tehdä? Lähetystöjä ja adresseja minulle? Oldendorfin ystävälle? — Pyh, se kaikki on vain lorua, sanomalehtimelua, joka maksaa vain pari kaunista sanaa! Kaupunki ei tiedä mitään koko hommasta. Se on peijausta!

KARL (saapuu). Kirjeitä kaupungin postista. (Laskee ne pöydälle, poistuu.)

ÖVERSTI. Niissä on taas vähän! Minulla tuskin on rohkeutta aukaista niitä. — (Murtaa ensimmäisen.) Mitä pirua! runoko? ja minulleko? "Valtiolliselle vastustajalle, parhaalle miehelle kaupungissa" — allekirjoitettuko? mikä on allekirjoitus? Baus! Baus? en tunne häntä, sen täytyy olla nimimerkki! (Lukee.) Se tuntuu hyvin mainiolta runolta! Ja mitä on täällä? (Avaa toisen kirjeen.) "Köyhien hyväntekijälle, orpojen isälle", adressi — (lukee) "kunnioitus ja sydämmellinen hyvänsuonti." — Allekirjoitus: "Useat rouvat ja neidit", sinetti P.P.? — Jumalani, mitä on tämä kaikki? olenko noiduttu? Jos todella on sellainen mieliala kaupungissa, ja jos ihmiset tätä päivää tuolla tavoin arvostelevat, niin täytyy tunnustaa, että he ajattelevat minusta parempaa — kuin minä itse. —

KARL (saapuu). Joukko herroja pyytää puhutella överstiä.

ÖVERSTI. Mitä herroja?

KARL. He sanovat olevansa vaalimiesten lähetystö.

ÖVERSTI. Tuo heidät sisään. Tämä kirottu sanomalehti on sittenkin puhunut totta. (Piepenbrink, Kleinmichel, vielä kolme muuta herraa astuu sisään; he kumartavat, översti samoin.)

PIEPENBRINK (juhlallisesti). Hyvä herra översti! — Suuri joukko vaalimiehiä on meidät lähetystönä lähettänyt Teidän luoksenne, Teille juuri tänään sanomaan, että koko kaupunki pitää Teitä sangen kunnioitettavana, kelpo miehenä.

ÖVERSTI (jäykästi). Minä kiitän hyvästä ajatuksestanne.

PIEPENBRINK. Ei mitään kiittämistä. Se on tosi. Te olette kunnianmies kaikin puolin, ja meitä ilahuttaa sitä Teille sanoa; Teistä ei suinkaan ole vastenmielistä sitä kansalaisiltanne kuulla.

ÖVERSTI. Minä olen itse aina pitänyt itseäni kunnian miehenä, hyvät herrat.

PIEPENBRINK. Siinä olette tehneet aivan oikein. Te olette myös oivaa mielenlaatuanne osoittaneet joka tilaisuudessa. Köyhinä ja puutteenalaisina aikoina, holhousasioissa, meidän juhlissamme, joka paikassa, missä meitä porvareita hyvänsävyinen ja kelpo mies on saattanut ilahuttaa tai hyödyttää, siellä olette Te olleet etunenässä. Aina suora ja luotettava, vapaana sotilasmaisesta pöyhkeilemisestä ja kopeudesta. Siitä sitten on seurauksena, että me Teitä yleensä rakastamme ja kunnioitamme.

ÖVERSTI (pyyhkäisee yli silmiensä).

PIEPENBRINK. Tänään ovat useat meistä antaneet äänensä professorille. Useat valtiollisten seikkain tähden, useat, koska tiesivät hänen olevan Teidän hyvän ystävänne ja ehkä vielä tulevan Teidän vävypojaksenne.

ÖVERSTI (ilman ankaruutta). Hyvä herra —

PIEPENBRINK. Minä itsekään en ole Teille antanut ääntäni.

ÖVERSTI (vähän kiivaammin). Hyvä herra —

PIEPENBRINK. Vaan juuri sentähden toisten kera tulen luoksenne, ja sentähden sanon Teille, mitä porvariston keskuudessa Teistä ajatellaan. Ja me toivomme vielä kauvan saavamme nauttia niin kunnioitetun ja ihmisenä ja kansalaisena niin perin arvokkaan henkilön miehekästä mieltä ja ystävällisyyttä.

ÖVERSTI (ilman ankaruutta). Miksi Te ette sano sitä professorille, jonka olette valinneet?

PIEPENBRINK. Hän on vielä nuori. Hänen pitää ensin kamarissa ansaita kaupungin kiitollisuus. Mutta Te olette sen meiltä ansainneet ja sen vuoksi tulemme luoksenne.

ÖVERSTI (vilpittömästi). Kiitän Teitä, hyvä herra, ystävällisistä sanoistanne. Ne tuntuvat juuri nyt minusta sangen hyviltä. Minä pyydän saada tietää Teidän nimenne.

PIEPENBRINK. Nimeni on Piepenbrink.

ÖVERSTI (kylmästi, mutta ei epäkohteliaasti). Vai niin, se on tuo nimi! — (Pidättyen.) Minä kiitän teitä, hyvät herrat, hyväsydämmisestä ajatuksesta, jonka olette minulle esiintuoneet, yhtähyvin, edustatteko kaupungin todellista mielipidettä, vai puhutteko yksityisten toiveitten mukaan. Minä kiitän teitä, ja olen edelleenkin tekevä sen, mitä pidän oikeana. (Kumartaa, lähetystö samoin poistuen.) Vai niin, tämä on tuo Piepenbrink, Bolzin lämmin ystävä! Mutta hänen sanansa olivat älykkäitä ja koko hänen ulkonäkönsä kunnioitusta herättävä, on mahdotonta, että tämä kaikki olisi veijarien vehkeitä. — Kuka tietää! He ovat tottuneita juonittelijoita. Lähettävät minulle sanomalehtikirjoituksen, kirjeitä ja talooni tuon hyväsydämmisen lähetystön hellyttääkseen minua, käyttäytyvät koko maailman edessä kuin olisivat minun ystäviäni, pakoittaakseen minut taas uskomaan heidän petollisuuttansa! Niin, niin se on. Kaikki on salaisesta sopimuksesta! Heidän täytyy tulla petetyiksi!

KARL (saapuu). Herra tohtori Bolz!

ÖVERSTI. Minä en ole enää kenenkään puhuteltavissa.

KARL. Sen olen minä herralle myös sanonut, mutta hän pysyy vaatimuksessaan saada överstiä puhutella, hän sanoo tulevansa kunnianasiassa.

ÖVERSTI. Mitä? Oldendorf ei toki liene niin mieletön — tuo hänet esiin!

BOLZ (astuu sisään, hillitysti). Herra översti, minä tulen tekemään Teille erään ilmoituksen, joka erään kolmannen henkilön kunnian tähden on tarpeellista.

ÖVERSTI. Minä olen valmis kuulemaan ja pyydän Teitä sanomaan sen lyhyesti.

BOLZ. Niin lyhyesti kuin on tarvis. Kirjoitus Unionin tämänpäiväisessä iltanumerossa, joka koskee Teitä persoonallisesti, on minun kirjoittamani ja minä olen sen pannut lehteen Oldendorfin tietämättä.

ÖVERSTI. Minua tuskin huvittaa tietää, kuka sen on kirjoittanut.

BOLZ (kohteliaasti). Mutta minulle on tärkeätä sanoa Teille, ettei se ole Oldendorfilta. Ystäväni on viimeisinä viikkoina surun ja tuskan tähden, jota hän on saanut kokea, ollut niin muiden toimien estämä, että hän jätti lehden toimituksen yksinomaan minulle. Kaikesta, mitä tänä viimeisenä aikana siinä on ollut, olen yksin minä vastuunalainen.

ÖVERSTI. Ja miksi teette minulle tämän ilmoituksen?

BOLZ. Teidän terävä älynne on tajuava, että tänään Teidän ja ystäväni välillä sattuneen tapauksen jälkeen Oldendorf kunniallisena miehenä ei ole voinut kirjoittaa eikä julaista lehdessään sellaista.

ÖVERSTI. Kuinka niin, hyvä herra? Itse kirjoituksessa en ole huomannut mitään kelvotonta.

BOLZ. Kirjoitus asettaa ystäväni Teidän silmissänne sen epäluulon alaiseksi, että hän kelvottomalla imartelulla olisi koettanut voittaa takaisin suosiotanne. Ei mikään ole hänelle vieraampaa kuin sellainen menettely. Te, herra översti, olette liian kelpo mies, katsoaksenne salavihkaista toimintaa luonnolliseksi edes vihollisenne puolelta.

ÖVERSTI. Te olette oikeassa! — (Syrjään.) Tämä uhka on sietämätöntä. — Onko selityksenne loppunut?

BOLZ. On. Mutta minulla on vielä toinen lisäksi. Minua kovin surettaa tuon artikkelin kirjoittaminen.

ÖVERSTI. En tehne Teille vääryyttä otaksuessani Teidän jo muuta kirjoittaneen, jota paremmin kannattaisi surkutella.

BOLZ (jatkaa). Tämän kirjoituksen painatin, ennenkuin sain kuulla Teidän viimeisestä keskustelustanne Oldendorfin kera; (hyvin kohteliaasti) — minä surkuttelen sitä siksi, ettei se ole aivan totta. Olin liian pikainen yleisölle kuvailemaan Teidän persoonallisuuttanne, kuva ei ainakaan tänään ole todellisuuden mukainen, se on imarreltu.

ÖVERSTI (huudahtaen). Piru vie, tämä on raakaa!

BOLZ. Anteeksi, se on vain totta! Toivon saada vakuuttaa Teille, että sanomalehtimieskin voi surkutella väärin kirjoittaneensa.

ÖVERSTI. Herra! — (Sivuun.) Minun täytyy hillitä itseäni, hän muutoin pitää yhä oikeuden. — Herra tohtori, minä näen, että Te olette nokkela mies ja ymmärrätte työnne. Kun Te sitäpaitsi tänään näytte olevan sillä päällä, että puhutte vain totta, niin pyydän Teitä vielä sanomaan, oletteko ehkä johtaneet mielenosoituslähetystöäkin, joka tänään yleisön nimissä esiintyi minulle.

BOLZ (kumartaen). Enhän toki ole ollut siihen osaa ottamatta.

ÖVERSTI (ojentaen hänelle kirjeitä, kiivaasti). Oletteko nämä aiheuttaneet?

BOLZ. Osaksi, herra översti. — Tämä runoelma on erään kunniallisen nuorukaisen sydämmenpurkaus, joka Teitä kunnioittaa Oldendorfin isällisenä ystävänä ja ritarillisen sankarin esikuvana; minä olen häntä rohkaissut lähettämään runon Teille. Siinä oli ainakin hyvä tarkoitus. Runoilija saattaa etsiä itselleen toisen ihanteen. — Adressi tulee rouvilta ja tytöiltä, jotka ovat jäseniä yhdistyksessä isättömien lasten kasvattamista varten. Yhdistys lukee jäseniinsä myös neiti Ida Bergin, minä itse olen naisille adressin sepittänyt, se on viinikauppias Piepenbrinkin tyttären puhtaaksi kirjoittama.

ÖVERSTI. Jotenkin niin olen tästä kirjeestä päättänyt. Hyödytöntä on kysyä. Tekö myös olette porvarit tänne lähettäneet?

BOLZ. Kumminkaan en ole kieltänyt.

Ulkoa täysiääninen mieskvartetti. Eläköön!

Hän elää, ritar' uljahin piirissä muurien, min jaloa nimeä porvarin laps' muistaa siunaten. Ken hoivaa vailla hädässään, rukoilee häntä vaan, on lempi asekilpenään ja laupeus miekkanaan. Sua ylistämme laulelmin sä turva kaikkein sorrettuin, översti, översti, sä ylväs översti Berg.

ÖVERSTI (soittaa laulun ensimmäisen tahdin kuultuaan. Karl saapuu). Sinä et laske ketään sisään, jos haluat jäädä palvelukseeni.

KARL (pelästyneenä). Herra översti, he ovat jo puutarhassa, suuri seurue, se on lauluseura, johtajat seisovat jo rappusilla.

BOLZ (joka on avannut ikkunan). Sangen hyvin laulettu, herra översti. — Se on paras tenori kaupungissa ja säestys on kyllä alkuperäinen.

ÖVERSTI (syrjään). On tämä hullua! Tuo herrat sisään. (Karl pois; laulun loputtua saapuvat Fritz Kleinmichel ja kaksi muuta herraa.)

FRITZ KLEINMICHEL. Herra översti, täkäläinen lauluseura pyytää lupaa saada Teille laulaa muutamia lauluja. Kuunnelkaa tätä pientä serenaadia yleisen kunnioituksen ja rakkauden heikkona ilmauksena.

ÖVERSTI. Hyvät herrat, minä kovin surkuttelen, että perheessäni tapahtuneen sairauskohtauksen tähden olen pakoitettu toivomaan, että Teidän taiteelliset esityksenne keskeytettäisiin. Kiitän Teitä hyvästä tarkoituksesta ja pyydän Teitä laulamaan herra professori Oldendorfille minulle aikomanne laulut.

FRITZ KLEINMICHEL. Me pidimme velvollisuutenamme Teitä ensin tervehtiä, ennenkuin menemme ystävänne luo. Ettemme sairasta häiritseisi, sijoitumme edemmäksi talosta puutarhaan, jos suvaitsette.

ÖVERSTI. Tehkää mielenne mukaan. (Fritz Kleinmichel ja molemmat toiset poistuvat.) Onko tämäkin ilveily Teidän keksintöänne?

BOLZ (kumartaen). Ainakin osaksi! — Mutta Te olette liian hyvänsuopa, herra översti, jos pidätte näitä kaikkia mielenosoituksia minun alkuunpaneminani; minun osani niihin on sentään sangen mitätön. Minä en ole tehnyt mitään muuta kuin yleistä mielipidettä hiukan ohjannut. Nämät ihmiset eivät ole nukkeja, joita tottunut tanssittaja langassa hypittää. Kaikki nuo äänet ovat oivallisten ja kunnioitettavien henkilöitten, ja mitä he Teille ovat sanoneet, se on todella yleinen mielipide kaupungissa, se tahtoo sanoa, kaupungin parempain ja ymmärtäväisten henkilöiden vakaumus. Jollei niin olisi laita, olisin aivan suotta nähnyt vaivaa yrittäissäni saada yhtäkään näistä kelpo miehistä taloonne.

ÖVERSTI. Hänellä on taas oikein ja minulla on aina väärin.

BOLZ (hyvin kohteliaasti). Sallikaa minun vielä selittää, että nämäkin paraillaan tapahtuvat yleisen kunnioituksen ilmaukset ovat minusta sopimattomia, ja että kovasti surkuttelen ottaneeni vähänkin niiden toimeenpanemiseen osaa. Ainakaan tänään ei Oldendorfin ystävillä ole syytä ylistää Teidän ritarillista mieltänne tahi itsekieltäymystänne.

ÖVERSTI (käyden hänen luokseen). Herra tohtori, Te käytätte hyväksenne ammattikuntanne etuoikeutta ja puhutte rohkeasti ja loukkaavasti tavalla, joka lopettaa malttini. Te olette minun talossani ja on tavallisen kohteliaisuuden vaatimus, että pidetään arvossa vastustajan kotirauha.

BOLZ (nojaten tuoliin, hyväntahtoisesti). Jos Te sillä tahdotte sanoa olevanne oikeutettu talostanne loitontamaan vastenmielisiä vieraita, niin on tarpeetonta sitä minulle muistuttaa: sillä Te olette tänään jo näyttäneet täältä erään toisen, jolle tuttavuutensa tässä talossa antaa suuremman oikeuden täällä olla, kuin mitä minulla on.

ÖVERSTI. Herra, sellaista rohkeutta en ole vielä tavannut

BOLZ (kumartaen). Minä olen sanomalehtimies ja käytän vaan sitä, mitä Te vastikään nimititte ammattikuntani etuoikeudeksi. (Kovaääninen marssi kuuluu torvilla soitettuna. Karl saapuu nopeasti sisään).

ÖVERSTI (häntä vastaan). Sulje puutarhan portti, kukaan ei saa tulla sisään. (Musiikki vaikenee).

BOLZ (akkunassa). Te suljette ystävänne ulos, tällä kertaa olen minä viaton.

KARL. Voi herra översti, se on liian myöhäistä. Takana puutarhassa ovat laulajat, ja etupuolella tulee suunnaton kulkue talon eteen, siellä on herra von Senden ja koko hynttyyt. (Poistuu perälle).

ÖVERSTI. Herra, toivon keskustelun meidän välillä olevan lopussa.

BOLZ (vastaten akkunasta). Teidän asemassanne, herra översti, pidän toivomuksenne aivan luonnollisena. (Taas katsellen ulos). Loistava kulkue, he kaikki kantavat paperilyhtyjä. Lyhdyissä on kirjoitusta! Paitsi tavallisia ressourci-puheenparsia näen muutakin. — Kun ei se Bellmaus koskaan huomaa, missä hän voisi olla sanomalehdelle hyödyksi. (Nopeasti vetäen esiin taskukirjan). Kirjoitukset ovat heti pantavat muistoon lehteä varten. (Puhuen taaksensa.) Suokaa anteeksi. — Oh, tämä on sangen merkillistä: "Alas vihollisemme!" — ja tuolla musta lyhty valkoisin kirjaimin: "Alas Union!" Perkule! (Huutaen akkunasta): Hyvää iltaa, hyvät herrat!

ÖVERSTI (astuen hänen luokseen). Herra, oletteko hullu!

BOLZ (nopeasti kääntyen). Teette sangen ystävällisesti, herra översti, näyttäytyessänne ikkunassa minun vieressäni. (Översti astuu takaisin).

SENDEN (alhaalta). Mikä ääni se on?

BOLZ. Hyvää iltaa, herra von Senden! — Herralle, joka kantaa tummaa valkeakirjoituksista lyhtyä, olisimme hyvin kiitolliset, jos hän tahtoisi tehdä hyvin ja ojentaa lyhdyn tänne ylös överstille. Puhaltakaa valkea sammuksiin, mies, ja ojentakaa minulle lyhty. — Niin, minä kiitän teitä nerokkaasta lauseesta. — (Ottaen sisään varrella varustetun lyhdyn). Tässä, herra översti, on todistus siitä veljellisestä mielialasta, joka Teidän ystävillänne on meitä kohtaan. (Repii lyhdyn varresta). Lyhty Teille, varsi lyhdynkantajalle. (Heittää varren ulos ikkunasta). Minulla on kunnia jättää Teidät hyvästi. (Kääntyy menemään, kohtaa Adelheidin. Mieskööri jälleen lähellä "Hän elää, ritar' uljahin", fanfaari, moniääninen: Översti Berg, eläköön, eläköön!)

ADELHEID (vasemmalta puolelta melun aikana astuen sisään). Onko koko kaupunki kapinassa?

BOLZ. Minä olen pannut toimeen tuumani, hän on puoliksi käännetty. Hyvää yötä!

ÖVERSTI (lyhdyn lattialle heittäen, riehuen). Helvettiin kaikki sanomalehtimiehet! (Mieskööri, Senden, Blumenberg ja useita muita herroja, näkyvät jonossa puutarhaan päin olevasta ovesta; lähetystö astuu sisään, kööri ja lyhdynkantajat parveutuvat oven eteen).

SENDEN (kovalla äänellä, kunnes esirippu on pudonnut). Herra översti, kansalaisjoukko saa kunnian tervehtiä korkeasti kunnioitettua jäsentänsä.

Verho putoaa viimeisten sanain aikana.